JOHDANTO. (continued 5)

Saattoi tosiaankin olla sangen totta mitä hän sanoi. Aamu oli niin varhainen, ettei kuningasta voinut odottaa ulkosalla, ja hän ratsasti aina niin yksinkertaisessa harmahtavassa takissa, että häneen nähden helposti saattoi erehtyä. Siitä, joka ei ollut nähnyt miehen hiiviskelyä puiden välitse ja niitä väjyviä katseita, joita hän suuntasi luostariin päin, tuntui hänen vastauksensa aivan luonnolliselta.

Minusta taasen tuntui, kuin joku väliintullut este olisi keskeyttänyt hänen todelliset hankkeensa, ja tämä este piili luonnollisesti siinä, että kuningasta seurasi niin suuri seurue, ettei suinkaan siten aina ollut laita.

"Minkä aamutervehdyksen sitten olitte minulle aikonut?" kysyi kuningas, katse yhä terävästi tähdättynä mieheen.

"Että Swinemünde joutuu teidän käsiinne yhtä helposti kuin Peenemündekin!" vastasi ratsumestari.

"Niinkö, ratsumestari!" virkkoi kuningas. "Ne terveiset lienette tuonut vain minun mielikseni…"

"Luulen kuitenkin kaikessa tapauksessa voivani sanoa, että on sangen vähän vastarintaa odotettavissa", keskeytti ratsumestari, yhä varmempana sekä käytökseltään että katseeltaan, kuten minusta tuntui, vaikkakin se luonnollisista syistä jäi huomaamatta kuninkaalta ja muilta.

Kuitenkin kysyi kuningas minun suureksi ilokseni;

"Ja mihin nojaudutte sellaisessa otaksumisessanne?"

"Minulla on vanhastaan", kuului vastaus, "tuttua väkeä Wollinissa, ja he ovat antaneet minulle tietoja keisarillisista, olin juuri taipaleella hankkiakseni varmuuden kaikesta".

"Hyvä!" huudahti kuningas. "Seuratkaa silloin minua, ratsumestari; tahdomme itse katsoa, kuinka asianlaita on."

Kuningas jatkoi sen jälkeen ratsastustaan, ja ratsumestari liittyi toisiin herroihin. Minä ratsastin, kuten minun tulikin, viimeisenä, en kuitenkaan niin kaukana, etten olisi voinut täydellisesti pitää miestäni silmällä, vaikken voinutkaan kuulla kaikkea mitä hänellä oli sanottavaa.

Lisäksi olivat ajatukseni kiintyneet selvittelemään, mikä mahtoi olla oikea sisältö hänen lausunnossaan kuninkaalle. Jotakin siinä täytyi olla totta, se oli selvää, sillä muussa tapauksessa pelasi hän aivan liian vaarallista uhkapeliä omasta päästään. Mutta sittenkin piili tämän kaiken alla jotakin, josta minun täytyi päästä selville, ja minä päätin, etten päästä miestä näkyvistäni, en tällä ratsastusmatkalla (vaikkeikään lukuisan saattueen keskellä oikeastaan mitään vaaraa uhannut) enkä myöhemminkään. Sillä kukaan ei voinut tietää, mitä sanoja saattoi päästä pujahtamaan tai mitä saattoi tapahtua. Minä voin saada vahvistuksen aavistuksilleni ennenkuin luulinkaan.

Kuitenkin näyttäytyi pian, että miehen otaksuminen oli kaikin puolin perusteltu.

Kun pääsimme niin pitkälle, että voimme järjestäytyä hyökkäykseen vallituksia vastaan — kuninkaalla oli 3,000 muskettisoturia ja koko ratsuväki mukanaan — näimme suureksi kummaksemme, kuinka vihollinen sytytti nämä tuleen ja sitten venheissä ja proomuissa riensi salmen yli Wollinin saarelle, mistä samoin pian nousi savu ja liekit taivasta kohden. Siten menivät he yhtä karkua tämän saaren poikki Wollinin kaupunkiin. Wollinin linna, joka kuului Pommerin herttuan sisarelle, kohosi yli kaupungin, jonka vihollinen kohta sytytti. Kaupungin toisella puolen Diewanowin ylitse vievä silta paloi sekin kohta ilmitulessa ja ilmotti meille, että vihollinen oli pelastunut mannermaalle. Mikään ei puhunut italialaisen eduksi paremmin kuin nämä liekit.

Kuningas viittasikin hänet luokseen ja sanoi:

"Kiitän teitä, ratsumestari, hyvästä tarkotuksestanne, en tule teitä unhottamaan! Kunpa vain ei mahtava nuotio, jonka kroatit ovat laittaneet, polttaisi liiaksi onnettomia asukkaita!"

Kun sitten saavuimme Wolliniin, tapasimme sekä kaupungin että linnan ryöstettynä typityhjiksi, mutta koska me olimme käyneet niin äkkiä heidän kimppuunsa, oli heidän täytynyt jättää niille hyvilleen niin tykit ja hevoset kuin kuormastonsakin. Mutta ikäänkuin tehdäkseen meidän menestyksemme täydelliseksi joutui samassa menossa myös tyhjäksi ryöstetty Cammin meidän käsiimme. Olimme kuulleet paljon puhuttavan keisarillisten tavasta käydä sotaa, kuinka he marssivat eteenpäin tulessa ja liekeissä samoin kuin veressä ja kaikenlaatuisia rikoksia tehden, ja mitä tässä tilaisuudessa näimme, vahvistikin todeksi kuulemamme. Tähän viittasivat myös kuninkaan italialaiselle lausumat sanat.

Tämä hymyili ilkeää hymyä, mutta kuninkaan suosion oli hän ilmeisesti voittanut. Minä puolestani sain ennen pitkää nähdä jälleen saman hymyn.

Wollinin linnassa oli kaksi leopardia. Niitä säilytettiin suuressa häkissä, ja niillä Wallenstein aikoi kunnioittaa keisaria. Wallenstein oli ne tuottanut laivalla Wolliniin, jotta ne sieltä lähetettäisiin edelleen määräpaikkaansa.

Näistä leopardeista levisi pian juttuja koko sotajoukkoon, ja jokainen tahtoi nähdä ne. Minä olin lapsuudessani kuullut paljon puhuttavan niistä vieraista eläimistä, joita kuningas Erik tuotatti kruunajaisiinsa, ja halusin samoin kuin toisetkin päästä täällä olevia samoja otuksia tarkastelemaan.

Vasta illalla sain aikaa mennä linnaan. Silloin tällöin kohtasin jonkun skotlantilaisen, joka oli viipynyt muita myöhempään; mutta muuten alkoi nyt olla hiljaista suuressa rakennuksessa, jossa hämärä levitti harsonsa esineiden ylitse.

Linnanpihan perällä oli suuri häkki, jonka ristikoiden välitse näin jo kaukaa neljän tulipallon loistavan. Ne olivat villipetojen silmät, jotka olivat suunnatut minuun. Elukat olivat mahtavia nähdä, enkä minä tiedä mitään mihin voisin verrata niiden notkeita liikkeitä, jotka samalla kertaa olivat niin sulavat ja todistivat niin suurta voimaa. Ne juoksentelivat edestakaisin häkissään hipoen toistensa kylkiä ja heiluttaen pitkiä häntiään.

Kun seisoin niiden edessä, pysähtyivät ne hetkeksi, mutta alkoivat taasen pian levottoman juoksentelunsa. Ilmeisesti oli lähellä hetki, jolloin niiden piti saada ravintonsa, ja minä olin siis saapunut onnelliseen aikaan, jotta saisin nähdä niiden syövän. Sillä välin kulin ympäri häkin, joka seisoi linnanseinän vieressä, nähdäkseni ne itse samoin kuin niiden vankilankin kaikilta puolilta. Muutamassa nurkassa oli hieman olkia jokseenkin suuren mukulakiven ympärillä.

Seistessäni juuri häkin ja linnanseinän nurkkauksessa tuli elukkain hoitaja kaksi suurta lihakappaletta mukanaan. Minä aioin juuri astua esiin, kun näin linnanpuistossa italialaisen viheriän hattusulan, ja nyt oli minun tarkkaavaisuuteni kiintynyt vähintään yhtä paljon häneen kuin elukoihinkin, ikäänkuin hänkin olisi ollut villipeto, joka vaani saalistaan. Eläinten hoitaja, kalpea nuorukainen, jolla oli hyvä ilme kasvoillaan, vaikkakin niitä painoi suru, tahtoisinpa sanoa epätoivo, oli sillä välin lähestynyt häkkiä ja muutamasta luukusta pistänyt sinne lihakappaleet, joiden kimppuun pedot hyökkäsivät verrattomalla ahneudella, ja samassa lähestyi italialainen samanlaisin hiipivin askelin ja väjyvin katsein kuin olin pannut merkille puiden juurella Burglowan edustalla. Minä pysyttäydyin niin jäykkänä ja liikkumatonna kuin kivikuva, ja sieltä, missä seisoin, ei minua voinut nähdä ratsumestari, joka lähestyi toiselta puolen.

"Anselmo!" kuiskasi tämä ja nuorukainen kohotti pelästyneen katseen.

"Onko siellä mitään?" kysyi ratsumestari, mutta Anselmo pudisti päätään.

"Tahdon itse katsoa!" virkkoi silloin ratsumestari, ja nuorukainen meni nurkan ympäri häkin toiselle puolen, jossa hän muutaman kangen avulla kohotti kiven.

Siellä ei tosiaankaan ollut mitään, mutta ratsumestari ei näyttänyt olevan siihen tyytyväinen.

"Kun mustamekko on ollut täällä, niin tuo minulle heti sana, mutta ei vain kenellekään… kuuletko, ei vain kenellekään…"

Samassa älysi hän minut, ja yhtäkkiä näin entisen hymyn koristavan hänen huuliaan, ja hän lisäsi ikäänkuin ei olisi minua nähnytkään:

"Näetkös, yllätys on silloin tuleva sitä suuremmaksi… ole huoletta, ystäväni, onnen päivät ovat kyllä palaavat!"

"Ja minun sisareni?" kysyi nuorukainen vapisevin äänin ja katse kiihkoisasti tähdättynä ratsumestariin.

"Sisaresi on myös tuleva onnelliseksi… Voit kyllä siitä, millä ikävällä odotan tietoja hänestä, nähdä kuinka rakas hän on minulle… Usko minua, päivä on kyllä palaava meille, ja silloin, Anselmo, haihtuvat muistosta kaikki nämä katkerat hetket tai ovat ne olemassa ainoastaan johtaakseen ajatuksen ja tunteen pelkkään valoon ja iloon… Mutta kuka sinä olet?"

Hän katkaisi äkkiä puheensa ja tuli häkin ympäri luokseni.

Sanoin hänelle kuka olin, ja hän lausui kummastuksensa siitä, että minulla, kuninkaan henkisotilaalla, saattoi olla aikaa viivytellä niin kauan hirvittäväin petoeläinten luona, jonka jälkeen hän loittoni linnanporttia kohden. Minä seisoin hetken paikoillani sanomatta sanaakaan, silmilläni tähystellen eläimiä, vakuutettuna siitä, ettei ratsumestari niin jättäisi minua näkyvistään. Minun tarkotukseni oli tutkistella eläinten hoitajaa saadakseni selville, mitä kiven alla saattoi olla etsittävää; mutta kohta ajattelin, että saatoinhan toki etsiä keskustelua varten paremmankin paikan, jonka tähden minäkin läksin linnasta tieheni ja huomasin silloin, kuinka hyvin ajateltua tämä oli minulta. Sillä ratsumestari oli aivan edustalla. Jos hänen tarkotuksensa oli mennä takaisin eläintenhoitajan luo, niin esti hänet siitä muuan toinen italialainen, joka oli kuninkaan palveluksessa.

Tämä toinen oli nimeltään Qvinti ja hänellä oli seurassaan pari skotlantilaista upseeria. Vaikka ratsumestari ilmeisesti ei halunnut tehdä heille seuraa, täytyi hänen kuitenkin taipua siihen, ja kaikki katosivat yhdessä kaupunkiin päin. Ratsumestari kääntyi parisen kertaa katsomaan taaksensa, mutta minä kävelin niin tyynesti linnasta poispäin, ettei hän liene voinut epäillä mitään. Vasta kun he olivat kääntyneet kadunkulmassa näkymättömiin, pysähdyin minä ja palasin rivakoin askelin samaa tietä.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin kohtasin nuoren eläinten vartian, ja minä menin häntä vastaan.

"Ystäväni", sanoin minä, "elukkasi ovat tehneet minuun sellaisen vaikutuksen, että tahdoin nähdä ne vielä kerran."

Hän hymyili, mutta pudisti päätänsä merkiksi, ettei se käynyt laatuun tai ettei hänellä ollut siihen asiaan nähden mitään sanomista. En kuitenkaan päästänyt häntä niin helpolla, vaan kiedoin hänet keskusteluun, jonka kuluessa hän itse siitä aavistamatta antoi minulle tärkeitä tietoja. Ensiksikin sain tietää, että hänen sisarensa oli ratsumestarin kihlattu. Sisar oli kenttäkaupustelijattarena keisarillisessa sotajoukossa ja salaisessa kirjevaihdossa rakastettunsa kanssa. Mieleeni juolahti heti, että tämän kirjevaihdon, joka oli niin salainen, täytyi koskea jotakin muuta kuin ajatusten vaihtoa kahden rakastavan välillä, mutta sitä ei yksinkertainen eläinten vartia näyttänyt lainkaan huomaavan.

Hänen puheensa oli sangen hämärää, ja hänen oli sangen vaikea lausua ajatuksensa saksaksi, mutta hän näytti tahtovan tehdä uskottavaksi, että hänen sisarelleen oli pyhä neitsyt jollakin tavoin ilmestynyt ja tämän johdosta oli hän jättänyt isänsä linnan Italiassa ja lähtenyt rakastettunsa kera maailmaan taistelemaan pahaa vastaan. Avioliitto hänen ja tavallisen ratsumestarin välillä oli sula mahdottomuus, ja molemmat olisivat hukassa, jos tytön ruhtinaalliset sukulaiset heidät keksisivät. Kysyttyäni, oliko sellaista vaaraa todella tarjona niin kaukana Italiasta, pani Anselmo sormen suulleen, vilkaisi nopeasti ympärilleen ja kuiskasi:

"Jesuiitat!"

Täällä oli siis riittävästi syytä epäluuloihin. Salainen kirjevaihto, niin salainen, että sitä varten etsittiin piilopaikka, jossa ei kukaan voinut sellaista aavistaa, ja toiseksi jesuiittain juonet, jotka eivät tietysti olleet punotut heikommista langoista täällä kuin eteläisemmässä Preussissakaan.

"Mutta kuinka kauan kirjevaihto on käynyt leopardien kynsien suojassa?"

"Oh!" vastasi Anselmo katsellen arasti ympärilleen, mutta tahtomatta antaa minulle mitään lähempiä tietoja. Ja kun minä nyt yleensä tiesin, mitä häneltä saatoin saada tietooni, niin en tahtonut olla itsepintainen.

Luonnollisesti muuteltiin piilopaikkaa tarpeen mukaan, ja niin lähellä kuninkaan persoonaa, mihin juonittelu nyt oli joutunut, ei parempaa sellaista voinut ajatellakaan.

Pää täynnä keskenään risteileviä ajatuksia, kuinka voisin päästä näiden juonien perille, erosin eläinten vartiasta ja läksin jälleen vartiopaikalleni kuninkaan läheisyyteen. Olin aivan epätoivoissani, kun minut samana iltana lähetettiin viemään viestejä ja kirjeitä takaisin Usedomiin ja Peenemündeen. Se oli surullinen ratsastusmatka, vaikka suviyö hymyili niin lempeästi ympärilläni ja merituuli henkäili viileyttä pääni ylitse.

Suoritettuani kuninkaalta saamani tehtävän kävelin minä kaupunkia kohden ja pysähdyin eräälle paikalle, josta oli vapaa näköala Wolgastin kaupunkiin, joka yön pimeydessä kohotti muurinsa ja torninsa toiselle puolen. Silloin katkaisi ajatusjuoksuni tuttu ääni, joka huudahti minulle.

Huutaja oli kuninkaan sihteeri, Lauri Grubbe. Hän oli iloinen, kun tapasi juuri minut, ja pyysi minua mukaansa kotiin, jonka minä teinkin.

Sulettuaan oven hyvin ja päästyään varmuuteen, ettei ketään kuulijoita ollut saapuvilla, kääntyi hän minuun salaperäisen näköisenä ja sanoi pannen kätensä olalleni ja katsoen minua silmiin:

"Voinko luottaa sinuun?… Kyllä, tiedän, että voin", lisäsi hän, kun minä en vastannut, "ja sen tähden oli onni, että tapasin juuri sinut. Näetkös, ilma on yhä sama kuin noustessamme yöllä maihin, se on täynnä ukkosta."

"Puhukaa vain suoraan, Lauri herra", sanoin minä. "Voitte luottaa minuun aivan kuin itseennekin!"

"On aivan kuten sanon", jatkoi hän. "Ilma on täynnä ukkosta, ja salama on valmiiksi taottu; on vain kysymyksessä ottaa selko, missä ja kuinka sen on iskettävä, tahtoisin lisätä: milloin — mutta se voi tapahtua milloin tahansa."

"Luulen voivani arvata, mihin suuntaan tähtäätte", sanoin minä, ja kirjuri katsoi kummastuneena minuun.

"Salamaa taotaan ahjon ääressä, minkä tulta hoitavat samat miehet, joiden kanssa olimme tekemisissä Braunsburgissa, ja maali, johon on iskettävä, on sama kuin silloinkin."

Hän taivutti päänsä eteenpäin merkiksi, että olin arvannut oikein ja käveli muutamaan kertaan yli lattian.

"Niin", sanoi hän, "jesuiitat ne taasen ovat liikkeellä ja he tähtäävät kuningasta."

Hän oli yksinkertainen ja suora, tämä Lauri herra, näin arkioloissaan, ja sentähden minä pidin hänestä. Joku toinen, kuten herra Antero Gylle, joka sittemmin aateloitiin, tai Adler Salvius, olisi sanonut: meidän kaikkein armollisinta herraamme, hänen majesteettiaan. Hän ei kuitenkaan ollut vähemmässä määrin kuninkaan suosiossa kuin joku heistä, ja lujuudessa ja kunnossa saattoi hän täydellisesti vetää vertoja kenelle tahansa, olisi kai noussutkin yhtä korkealle kuin joku muukin, jollei tuoni olisi tullut väliin ja katkaissut hänen uraansa hänen parhaissa vuosissaan. Samoin kuin kuningas piti valtiokanslerikin Lauri Grubbea suuressa arvossa.

Hän ilmaisi nyt minulle, että hän oli saanut kirjeen valtiokanslerin sihteeriltä, joka hämärin sanoin kertoi, että oli petos tekeillä ja tarkoin määrättynä tarkotuksena kuninkaan murhaaminen. Kirjeen kirjottaja oli kuullut sen eräältä toiselta preussilaisessa kansliassa, ja tämä toinen oli saanut tiedon Regensburgista muutamalta hyvältä ystävältään, joka oli kehottanut häntä tekemään kaikkensa hyvissä ajoin estääkseen niin hirveän tapahtuman.

"Mutta mitä on tehtävä?" huudahti hän. "Kenen puoleen on minun käännyttävä, ja ken voi täällä tehdä jotakin?… Kuningas itsekö?… Ei, hän halveksii moista puhetta lujassa luottamuksessaan Jumalaan… Valtiokansleriko?… Hän on kaukana poissa, samoin sotamarskikin, herra Kustaa Horn, ja herra Johan Banér tulisuudellaan turmelisi kaiken. Sillä tarvitaan suurinta varovaisuutta, jottei hätiköivillä toimenpiteillä kiirehdittäisi ilkitekoa sen sijaan, että sitä pitäisi viivyttää ja ehkäistä. Anna minulle joku neuvo, jos voit,… emmehän toki voi panna käsiämme ristiin sellaisissa oloissa… mitä mieltä sinä olet?"

"Olen samaa mieltä kuin tekin", vastasin minä, "enkä luulekaan, että meidän tarvitsee haparoida aivan niin pimeässä kuin te luulette, vaikka asia tuskin tulee sillä autetuksi."

Lauri herra pysähtyi käynnistään ja tuli aivan luokseni.

Minä kerroin, mitä olin nähnyt aamulla Burglowassa ja mitä oli tapahtunut Wollinissa ja keskusteluni eläinten vartian kanssa.

"Pettyisin suuresti", lisäsin minä, "jollen olisi miehen jäljillä, ja olen iloinen siitä, että olen saanut ilmottaa teille tämän, sillä nyt voimme me molemmat valvoa kukin tahollamme, ja olisipa merkillistä, jollemme oikeissa ajoin voisi lyödä tulppaa tämän mustan käytepullon suulle."

Herra Lauri Grubbe vaipui mietteihinsä, pani käsivarret ristiin rinnallensa ja kulki muutamia kertoja edestakaisin.

"On kyllä luultavaa", sanoi hän vihdoin, "että meillä on italialaisessa ratsumestarissa mies tähtäimessämme, kenties kuuluu samaan liittoon myös hänen maanmiehensä, Qvinti. Kumpikaan näistä herroista ei ole koskaan minua miellyttänyt, heidän pehmeät eleensä ja liukkaat kielensä sopivat huonosti meille pohjoismaalaisille."

Kuinka sitten juttelimmekaan asiasta puoleen jos toiseenkin, niin pysähdyimme kuitenkin siihen, että tässä saattoi Herra yksin auttaa, jollei tapahtuisi mitään odottamatonta tapausta, joka toisi valoa asiaan ja paljastaisi petturin.

Levottomuuttani seuraavina päivinä ei voi kuvailla, ja sitä eivät hälventäneet jatkuvat tiedonannot minun ja Lauri herran välillä.

Peenemündeen tuli paljon touhua kuninkaan palattua sinne. Ensin saapui kuninkaan sukulaisten, Mecklenburgin herttuain lähettiläs, ja sitten kokoontuivat sotapäälliköt neuvotteluun. Siinä päätettiin, että kuninkaan olisi yritettävä vallottaa Stettin. Keisarillisten päällikkö Pommerissa, Torquato Conti, joka oli jättänyt meidät rauhaan, kunnes olimme ehtineet saada oikein tukevan jalansijan Oderin suistomaalla, alkoi viimeinkin liikkua. Hän oli turhaan koettanut vallata muuatta tornia Stettinin ja Demmin välillä, ja nyt oli saapunut tieto, että hän haali väkeään kokoon yllättääkseen Stettinin. Tämä kaupunki oli sangen tärkeä, sillä sen omistamisesta riippui herruus Pommerissa. Sentähden tahtoi kuningas ehättää ennen Contia, ja päätökseksi tulikin, että hän menisi suoraan Haffin ylitse Stettiniin. Kniphausen jäisi Usedomin päälliköksi ja vanha Lesslie Wollinin.

Heinäkuun 5 päivänä meni kuningas sentähden takaisin Svinemündeen, johon seuraavina päivinä koko jalkaväki vähitellen kokoontui. Kaikkiaan lienee meillä ollut kymmenisen tuhatta miestä. Ne majailivat eräällä niemellä, joka on nimeltään Kaseborg, Usedomin kaupungista etelään päin. Heinäkuun 8 p:nä oltiin valmiit astumaan laivaan, jonka piti tapahtua illalla. Italialaisista en ollut näinä päivinä nähnyt mitään, joka olisi voinut antaa ravintoa epäluuloilleni. He olivat paljon yhdessä, mutta kenenkään päähän ei pälkähtänyt nähdä siinä mitään eriskummaista, he kun maanmiehinä tietenkin parhaiten ymmärsivät toisiaan ja viihtyivät toistensa seurassa. Vasta samana päivänä, jona meidän oli astuttava laivaan, tapahtui jotakin, joka vei epäluuloni ja levottomuuteni huippuunsa.

Pommerin vanhalta herttualta oli saapunut lähetystö kuninkaan luo. Lähettiläät olivat herttuan kansleri ja muuan hänen neuvoksistaan, ja he pyysivät herransa puolesta, että kuningas sallisi hänen pysyä puolueettomana, tai toisin sanoen, että kuningas tahtoisi osottaa hänelle sen ystävyyden, että säästäisi hänet vierailultaan; hän kai piti enemmän siitä, että näki kansansa ja maansa ryöstettynä ja poltettuna ja kaikin puolin tuhottuna kuin että olisi vihottanut herra keisariaan puolustautumalla, mutta eihän toisekseen silloin kukaan voinut tietää, että Ruotsin kuninkaalla olisi se mahti, minkä hän sitten osotti omistavansa.

Kuten luonnollista oli, saivat pelästyneet herrat kieltävän vastauksen pyyntöönsä: "Tahdon seurata heti jälestänne", sanoi kuningas, "ja siten saada varman selon, tahtooko teidän herranne olla ystäväni vai viholliseni." Mutta pommerilaisten herrojen ollessa kuninkaan luona puuhailin minä kuninkaan hevosen kanssa enkä ajatellut mitään muuta kuin mitä minulla oli käsilläni. Silloin seisoi äkkiä leopardien vartia edessäni.

"Mitä tahdot?" kysäisin jotensakin tuikeasti, sillä koko salainen juonenpunonta muistui mieleeni nähdessäni nuorukaisen, joka välitti kirjevaihtoa petturien välillä.

"Ei pahaa, ei pahaa", sammalsi Anselmo murretulla saksankielellään. "Ei voi auttaa… sano vain minulle, missä voin tavata mieheni!"

"Ja miksi tahdot tavata hänet juuri nyt?"

"Koska… koska…" hän ei saanut sanoja suustaan, jonka tähden minun täytyi häntä auttaa vielä parilla kysymyksellä.

"Onko ratsumestari ollut linnassa?" oli ensimäinen kysymykseni, ja hän vastasi siihen myöntävästi.

"Leopardien luona?"

Anselmo nyökkäsi.

"Ja eikö hän ole löytänyt mitä etsii?"

Ei, sitä ei hän ollut.

"On vihasta suunniltaan", lisäsi Anselmo, "ja sanoo, että… mutta, mio caro, sano minulle, mistä hänet tapaan!"

Mielessäni välähti, että leopardien vartialla täytyi olla kirje mukanaan. Ratsumestarin suuttumus ei voinut johtua muusta kuin että kirje, jota hän odotti, oli jäänyt tulematta, ja epäilemättä oli hän, kun hän kai piti mahdottomana saapua tänään Wolliniin, käskenyt nuorukaista, jos kirje saapuisi, tuomaan sen hänelle. Mutta jos aavistukseni oli oikea, niin täytyi juuri tämän kirjeen olla paras keino petturien paljastamiseen.

"Sinulla on kirje mukanasi!" sanoin naulaten silmäni nuorukaiseen ja osottaen hänen taskuaan.

Hän hätkähti, karahti kalmankalpeaksi ja katsoi ympärilleen kaikille puolin. Minä koetin tyynnyttää häntä ja sanoin:

"Älä pelkää, minä en tahdo sinulle mitään pahaa eikä kukaan muukaan, mutta ole vilpitön, muuten sinut pidetään urkkijana ja hirtetään ensimäiseen puuhun."

"Armoa, armoa," sanoi hän, "teen sen sisareni tähden, hänen tähtensä."

"Anna minulle kirje!" sanoin minä.

Hänet valtasi vavistus, joka pusersi tuskanhien hänen otsalleen; minä näin kuinka hän taisteli itsensä kanssa, tottelisiko minua vai ei. Oli merkillinen sallimus, että hän leiriin saavuttuaan tapasi juuri minut, mutta minä olen nähnyt monet kerrat, kuinka ihmeellisesti ihmisten laskut menevät myttyyn jostakin aivan aavistamattomasta syystä. Paremmin ei tosin voi joku suunnitelma olla tehty kuin se, joka tässä oli kysymyksessä, ja jos leopardien vartia olisi tavannut jonkun muun kuin minun, niin epäilemättä olisi hän ilman vaikeuksia päässyt sen luo, jonka luo pyrki. Mikä hänen askeleensa johti juuri minun luokseni, sitä on yhtä vaikea sanoa kuin on helppo ymmärtää, kuka hänen silmiensä antoi ensin sattua minuun, kun hän lähestyi leiriä. Minä näin siinä merkin, että kaikkivaltias valvoi Ruotsin kuninkaan yllä ja silmäili siunaten Ruotsin maata ja minua, köyhää miestä, joka tahdoin tehdä niin paljon, mutta itse asiassa voin niin vähän.

Kuinka hän nyt itsekseen lienee miettinytkään, niin oli hän lopulta antamaisillaan minulle kirjeen, kun Lauri herra tuli käyden ja suuntasi askeleensa minun luokseni.

"Kirje ratsumestarille", sanoin minä, kun hän oli ehtinyt aivan luo, ja hän ymmärsi täydellisesti tarkotuksen.

"Leopardien välityksellä?" kysyi hän ja käänsi katseensa minusta nuorukaiseen.

Kun hänen terävä katseensa oli ikäänkuin lukenut ajatukset leopardien vartian sielun syvyydestä, kääntyi hän minuun ja kysyi ruotsiksi:

"Minusta näyttää paremmalta antaa nuorukaisen itsensä jättää kirje omistajalleen. Laitamme niin, että se tapahtuu todistajain ollessa läsnä. Tiedän kyllä, missä hän nyt on; herra Johan Banér ei ole kaukana, ja herra Lennart Torstensson oli kiintynyt keskusteluun hänen kanssansa. Seuratkoon poika siis meitä."

Ja silleen se sai jäädä; kulimme eri rykmenttien ohitse muutamain pöytäin luo, jotka seisoivat parin tuuhean vaahteran juurella. Täällä istui ratsumestari ja muutamia upseereja. Hieman loitommalla seisoivat Johan Banér ja Lennart Torstensson.

Me suuntasimme kulkumme viimeksi mainitun luo, mutta kulimme italialaisen ohitse, niin että hän voi nähdä kirjeentuojan, jonka käteen minä tartuin. Minä tunsin, kuinka hän vapisi, ja kun me kulimme ratsumestarin ohitse, ei hän rohennut nostaa maasta katsettaan.

Tämä oli, kuten olimme laskeneetkin, tuskin saanut Anselmon näkyviinsä, ennenkuin hän seurasi tätä tarkkaavaisuudella, jota hän ei voinut salata, ja kun hän näki meidän kulkevan ohitse nousi hän, sanoi parisen sanaa tovereilleen ja seurasi hiljakseen perästämme.

Lauri herra ei ollut huomaavinaan mitään, vaan näytti kulkevan omissa ajatuksissaan; mutta saavuttuamme aivan herra Johan Banérin kohdalle, pysähtyi hän ja katsoi ylös, sanoen ikäänkuin ohimennen:

"Huomisaamuna lähtee pikalähetti neuvoston luo."

Herra Johan, joka ei oikein kuullut, mitä lausuttiin, astui askeleen eteenpäin, ja herra Lennart seurasi. Samassa kääntyi Lauri herra ympäri ja näki ikäänkuin sattumalta ratsumestarin, joka oli pysähtynyt hieman loitommaksi ja katsoi alaspäin rannalle, missä pommerilaiset herrat juuri menivät pois kuninkaan luota palatakseen Stettiniin saamansa vastauksen kera.

"Kas tuolla seisoo itse ratsumestari, jota etsimme", huudahti Lauri herra ja mainitsi hänen nimensä viitaten häntä luoksensa. Ja ratsumestari lähestyi, ei kuitenkaan läheskään niin luontevan liukkaasti kuin hänen oli tapana.

"Herra ratsumestari", sanoi Lauri herra, "täällä on kirje teille."

Anselmo vapisi kuin haavanlehti ja ratsumestari oli kalmankalpea; mutta katseessa, jonka hän suuntasi poloiseen leopardien vartiaan, loisti kuluttava tuli, oikea hornan liekki. Herra Johan ja herra Lennart katsoivat kysyvästi ja kummissaan sihteeriin, joka näytti tekevän yksinkertaisimman asian maailmassa valtiovaaralliseksi.

Kun keskustelu kävi saksaksi, ymmärsi Anselmo kaiken mitä puhuttiin, ja minun viittauksestani ojensi hän kirjeen, ja ratsumestari otti sen ja aikoi pistää taskuunsa, ensin tarkastettuaan päällekirjotusta.

"Aivan oikein", sanoi hän suurella maltilla, "se on tosiaankin minulle. Mistä olet saanut sen, ystäväni?"

"Wollinissa!" vastasi Anselmo sellaisella äänellä kuin kieli olisi tarttunut hänen kurkkulakeensa.

"Hyvä, hyvä!" jatkoi ratsumestari. "Jos tahdot seurata minua, niin lähetän kirjeen vastaan."

Jos asia olisi nyt ollut muissa käsissä, ja jollen olisi nähnyt näiden kirjeiden salaista piilopaikkaa, niin olisin itsekin antanut asian mennä menoaan, ja ratsumestari olisi mennyt kirjeineen ja lähettänyt vastauksensa leopardien vartian mukana. Mutta nyt puutuin minä tai oikeammin Lauri herra, joka minulta oli saanut tietää asianlaidan, väliin parilla sanalla, jotka tuokioksi saivat italialaisen pois suunniltaan.

"Sananen ensin", sanoi hän. "Kaikki olisi nyt hyvin, mutta teidän täytyy ensin selittää kirjeenvaihtonne salaperäisyys."

"Salaperäisyys?" puuskahti italialainen loukatun viattomuuden äänensävyllä.

"Niin", jatkoi Lauri herra, "teidän täytyy myöntää, että näyttää hieman kummalliselta, kun joku valitsee kaksi leopardia kirjeiden vartiaksi ja suojelijaksi, niin meneväin kuin tulevainkin… Pyydän sentähden teitä näiden herrojen kuullen selittämään, kuinka tämän laita on, muussa tapauksessa täytyy minun kuninkaan nimessä pyytää teitä jättämään kirje minulle."

Italialainen seisoi kuin ukkosen lyömänä, mutta hän suoriutui tavalla, jota ei Lauri herra enkä minä voinut aavistaakaan. Hän olisi voinut kysyä, kuinka Lauri herra oli saanut tietoonsa hänen salaisuutensa, mutta sitä ei hän tehnyt, vaan hän menetteli toisin, ja juuri siten, että sen ennen kaikkea täytyi miellyttää jaloja mieliä, sellaisia kuin herra Johan Banérin ja herra Lennartin.

"Tahdon avomielisesti vastata kysymykseenne", sanoi hän. "Minulla on suojeltavana salaisuus, jonka säilyttämisestä riippuu koko elämäni onni. Tämä kirje", ja hän vei sen huulilleen ja suuteli sitä, "tämä kirje on kihlatultani, mutta jos joku saisi tietää, että hän kirjottaa minulle tai minä hänelle, niin olisi hän hukassa, ja te ette tiedä, te, jotka tulette kylmästä pohjolasta, mitä merkitsee olla jesuiittain urkinnan esineenä. En luule koskaan voivani kyllin varmasti piilottaa niitä kirjeitä, jotka tulevat häneltä minulle ja menevät minulta hänelle. Sanon tämän teille, koska näen teissä aatelismiehiä, jotka eivät tahtone loukata minua syvemmin kuin jo lausutut epäilykset ovat loukanneet…"

Hän katkaisi puheensa, jolloin kyyneleet, loukatun kunnian kyyneleet, kihosivat hänen silmiinsä. Sen jälkeen jatkoi hän kääntyen Johan Banériin ja ojentaen kirjeen häntä kohden:

"Jos haluatte sitä", sanoi hän, "niin olen valmis teidän läsnäollessanne avaamaan ja lukemaan tämän kirjeen."

Koko hänen olennossaan oli niin jalon avomielisyyden leima, että itse Lauri herra ja minäkin luulimme hetkiseksi, että olimme pettyneet.

Ja kun näin oli meidänkin laitamme, kuinka ei silloin olisi näitä ylhäisiä herroja, jotka kumpikin olivat itse ritarillinen avomielisyys ilmielävänä, kuinka ei silloin olisi heitä miellyttänyt tämä kieli, nämä katseet ja syvintä tuskaa ilmaisevat kasvojen ilmeet, varsinkin kun heihin syvästi vaikutti se into, jolla he olivat miehen nähneet huolehtivan kuninkaan menestyksestä ja jolla hän oli voittanut itse kuninkaankin suosion?

He ojensivat molemmat kätensä ratsumestarille, joka sai poistua kirjeineen.

Minä sanoin Lauri herralle, kun erosimme ja minä olin saanut aikaa oikein miettiä kaikkea:

"Vielä kerran tahdon käydä leopardien luona!"

Tapahtumain myöhemmän kehittymisen tahdon kertoa seuraavassa.

14.

Quint von der Bruce.

Miehistön nousu laivaan kävi illalla hyvin. Kuningas oli innoissaan ja oli mukana kaikkialla, sillä se nyt kerran oli ominaista hänen luonteelleen, että kuinka suuresti hän luottikin miehiinsä, niin luotti hän kuitenkin enimmän itseensä. Verrattomalla tarkkuudella piti hän silmällä kaikkea ollakseen varma, että kaikki oli kuten sen piti olla, kun jotakin tärkeää oli suoritettava. Se näyttäytyi jo noustessa yöllä maihin Usedomissa, jolloin hän hyppeli teljolta teljolle purressa, jonka oli hänet vietävä laivasta maihin. Muutamassa toisessa venheessä oli jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotaan, ja kun hän silloin juoksi keulavantaalle paremmin nähdäkseen, astui hän harhaan ja kolautti sääriluutaan niin pahasti, että ihoon tuli naarmu. Oli suuri onni, ettei hän loukkautunut pahemmin keskellä kesähellettä ja ankarimman työn aikana. Kuningasta ympäröivät herrat pelkäsivät pahinta.[6]

Monet kerrat onnettomuus oli kuningasta yhtä lähellä; mutta kun joku uskalsi muistuttaa kuningasta, että hänen olisi pidettävä varansa ja muistettava, kuinka paljo riippui hänen elämästään, oli hänellä tapana sanoa: "En voi sitä auttaa, sillä luonteeni on sellainen; en voi uskoa hyvin tehdyksi mitään, mitä en ole itse nähnyt!" — Kaikki kävi kuitenkin tällä kertaa onnellisesti ja hyvin.

Suotuisalla tuulella purjehdimme suuren Haffin ylitse ja nousimme maihin Oderburgin luona, muutaman vanhan linnan, joka sijaitsi tykinkantaman päässä Stettinistä. En tahdo viivytellä kertomalla, kuinka vanha herttua Bogislaus, jonka lopulta täytyi itsensä ajaa vaunuillaan kuningasta vastaan, pakotettiin avaamaan porttinsa ja kuinka hänen urhoollinen everstinsä, joka ensin suututti kuningasta lähettämällä rummuttajan neuvotteluun, itse meni kuninkaan palvelukseen. Merkillistä on sentään, kuinka ihminen väliin toimii omaa hyväänsä vastaan.

Kun katsoin vanhaa herttuaa, kuinka hän puhkui ja huokaili ja rimpuili vastaan, kun kuningas tahtoi hänen omaksi parhaakseen miehittää hänen pääkaupunkinsa, niin oli se minusta kuin koettaisi auttaa lintua, joka on eksynyt johonkin huoneeseen ja levottomasti räpyttelee siipiään vasten seiniä ja kattoa, jopa ikkunaakin, mutta ei millään neuvoin osaa mennä ulos ja käy vain levottomammaksi jos sitä koettaa auttaa. "Tunteeko teidän majesteettinne myös keisarin vastustamattoman voiman?" kysyi herttua lopuksi.

"Kyllä", vastasi autuas kuningas, "minä tunnen sen, mutta myöskin sen, että Jumalan voima on suurempi ja ettei hän koskaan hylkää oikeaa asiaa!"

"Nun, in Gottes Namen!" sanoi silloin vanha mies syvästi huoaten, joka minun korvissani muistutti linnun siipien räpytystä, kun sen on onnistunut saamaan kiinni ja päästää ulos avoimesta ikkunasta.

Mutta kaikki tuo, kuinka marssimme kaupunkiin — se miehitettiin uplantilaisilla, länsigööteillä ja kuninkaan henkivartiaväellä — kuinka leirin suojaksi luotiin valleja ja hautoja kaupungin ja Oderburgin välille ja kuinka linnassa juhlittiin — kaikki tuo on nyt joka miehelle tuttua. Mutta niin ei ole se, kuinka kävi italialaiselle ratsumestarille.

Kului viikkokausi huomaamattani hänestä mitään epäiltävää, vaikkakin seurasin häntä sellaisella tarkkaavaisuudella, että minun olisi pitänyt kyllä keksiä, jos olisi ollut mitään keksittävää. Hän oli iloinen, laski leikkiä ja joi vertaistensa kanssa ja näytti ottavan maailman keveältä kannalta. Mitään sellaista tavatonta ja silmiin pistävää intoa kuninkaan palveluksessa, että itse kuningaskin saattoi hairahtua, sitä en enää nähnyt.

Wolliniin en onnistunut pääsemään, ja kuta enemmän päiviä kului, sitä hyödyttömämpänä aloin sitä pitääkin, kun tunnettu piilopaikka ei tietysti ole enää mikään piilopaikka, niin että olisin turhaan sieltä etsinyt kirjeitä. Mutta levottomuuteni ei siltä hälvennyt, vaan lisääntyi lisääntymistään, erittäinkin kun ymmärsin, että jos petos oli todellakin tekeillä, niin toimivat petturit nyt vielä paljon salaperäisemmin.

Heittelehtäessäni näiden molempien äärimäisyyksien välillä — toisella puolen ilkeä viekkaus, joka kulki niin syviä ja salaisia teitä, että se uhmaili paljastuksen mahdollisuuttakin vastaan, toisella puolen mahdollisuus, että italialainen ratsumestari tosiaankin oli puhunut totta herroille Usedomissa — oli minulle vihdoin jonkunlainen valon vilahdus pimeydessä se ajatus, että mies saattoi olla pelkästään välikappale. Häntä vastaan puhui enää ainoastaan hänen hiivintänsä puiden välissä Burglowan luona ja hänen huima ratsastuksensa ja äkillinen pysähdyksensä, kun hän näki suuren seurueen; kaiken muun saattoi selittää sillä tavoin kuin hän itse ja leopardien vartia olivat yhtäpitävästi selittäneet. Siinä oli kaikessa tapauksessa jotakin alla, joka ei sietänyt päivän valoa ja joka piti minua edelleen siinä uskossa, että jotakin kuitenkin oli tekeillä, vaikkakin minä, kun ajattelin kaikkia seikkoja toistensa yhteydessä, jäin siihen vakuutukseen, että minulla tässä oli ainoastaan alempi välikappale eikä se, jolla oli petoksen johtolangat käsissään.

Tätä käsitystäni vahvisti Lauri herra, joka oli samoin kuin minäkin vakuutettu, että jotakin oli tekeillä, kun vain löytäisi langat käsiinsä.

"Varmaa on", sanoi hän, "ettei se kala, joka pyristeleksen pinnalla, ole yhtä vaarallinen kuin se, joka ui pohjalla."

Hän odotti joka päivä kirjettä ystävältään valtiokanslerin luona, ja epäilemättä sisältäisi se valaistusta asiaan. Mutta hän kehotti minua, vaikkei sitä tosin tarvittu, etten väsyisi etsinnässäni, samoin kuin hänkin puolestaan tahtoi pitää silmänsä ja korvansa auki.

"Everstiluutnantti Quint?" kysyin minä.

"Quint!" vastasi Lauri herra ja nyökkäsi vakuuttavasti päätään.

Niin, hän oli ainoa, kehen epäluulot saattoivat kohdistua. Hän oli ulkonaisesti yhtä pehmeä ja notkea kuin ratsumestarikin, mutta hänen katseensa oli tyynempi ja syvempi. Häntä ei voinut koskaan nähdä ajattelematta, että hänen mielessään liikkui jotakin suurisuuntaista, vaikkei voinut sanoa, oliko tarkotus paha vai hyvä. Hän oli everstiluutnanttina hovimarsalkka Didrik von Falkenbergin rykmentissä, ja tämä osotti hänelle suurta suosiota. Hänen rouvansa, joka oli hänen mukanaan, oli kerrassaan mainio nainen ja asui eräässä talossa, joka sijaitsi kaupungin eteläosassa lähellä muuria ja samoin Oderia, jonka muuan haara juoksee tämän kaupungin lävitse.

Tähän mieheen ja tähän taloon, joka näytti olevan niin hyvin valittu salaisen yhteyden pitämiseen vihollisen kanssa, suuntasin minä nyt koko tarkkaavaisuuteni, milloin vain sain siihen aikaa palveluksestani, ja voin hyvin sanoa, että vietin joka yön pimeimmät hetket tämän talon läheisyydessä, niin että everstiluutnantti, jos hän olisi huomannut minut, olisi voinut saada minusta omituisia ajatuksia, aivan kuin minä olisin kulkenut kosiskelijan polkuja.

Eräänä yönä, kun oli mitä pimein, seisoin muutaman talon nurkalla, josta minulla oli esteetön näköala niin hyvin taloon, jossa everstiluutnantti asui, kuin myös virralle, kun äkkiä kuulin ikäänkuin aironvetäisyn, mutta en mitään enempää. Virta solisi rantojensa välissä, ja ympärillä oli kaikki hiljaista. Äänen oli kenties aikaansaanut joku virrassa uiskenteleva pölkky, jota vasten aalto oli loiskahtanut.

Menin kuitenkin hiljaa aivan virran partaalle, mutta en voinut pimeässä nähdä mitään. Tosin olin kuulevinani, ikäänkuin minusta jonkun matkaa vasemmalle työntyisi vene aivan hiljaa rantaa vasten. Tuumin itsekseni, että luulottelu voi saada aikaan kummallisia asioita, ja olin vetäytymäisilläni takaisin tähystyspaikkaani. Jos olin kuullut oikein, olisi veneen täytynyt tulla etelästä päin, siis vihollisten taholta, ja sehän oli sula mahdottomuus.

Mutta juuri silloin näin kahden varjon tulevan rannalta ylöspäin, ja minä heittäysin salaman nopeudella maahan, mikäli mahdollista välttääkseni joutumista ilmi, kuten ilmeisesti olisi tapahtunut, kun olin aivan avoimella paikalla.

Molemmat varjot kulkivat muutamia askelia eteenpäin, mutta sitten pysähtyivät ne yhtäkkiä. Ryhdistä ja käynnistä päättäen olin toisen heistä tuntevinani italialaiseksi ratsumestariksi, ja silloin oli minusta itsestään selvää, että toinen oli leopardien vartia.

Minusta näytti, ikäänkuin ratsumestari tai se varjo, jota pidin hänenä, olisi äkkiä huomannut seuralaisensa joksikin toiseksi kuin hän tämän oli odottanut olevan. Hän pysähtyi ja tarttui toisen käteen, vetäisi tämän lähemmäksi ja kumartui eteenpäin ikäänkuin paremmin nähdäkseen, ja sitten levitti hän käsivartensa ja sulki toisen varjon syliinsä.

Nyt valkeni asia minulle.

Jos toinen varjoista oli italialainen ratsumestari, niin täytyi toisen olla hänen italialainen kihlattunsa. Mutta tämän oli täytynyt käsittämättömällä tavalla pujahtaa venheessä kaupunkiin aivan vahtiemme välitse, ja kun tämä oli verraton uhkateko, niin täytyi syyn siihen olla paljo tärkeämmän kuin pelkän lemmenkohtauksen.

Minä seisoin kuin lumottuna, silmät naulittuina näihin kahteen, jotka pysähtyivät hetkeksi ja keskustelivat keskenään moneen kertaan syleillen ja tehden kaikkea sellaista kuin rakastavaisten kesken ymmärtääkseni on tapana.

Vihdoin lähtivät he kulkemaan rantaa ylöspäin ja suuntasivat kulkunsa, kuten minusta näytti, siihen taloon, jossa everstiluutnantti Quint asui.

Oli onni, että heillä oli toistensa kanssa niin kylliksi tekemistä kuin heillä oli, sillä muuten heiltä olisi tuskin voinut jäädä huomaamatta, että minä seurasin heitä, ja minun täytyy tunnustaa olleeni niin kiintynyt tähän varjoleikkiin, etten oikein noudattanut sitä varovaisuutta kuin minun olisi pitänyt. Minä tulin heitä niin lähelle, että voin aivan kuulla, mitä he sanoivat, mutta onnettomuudeksi puhuivat he italiankieltä, jota minä en ymmärtänyt.

Aivan oikein, he menivät everstiluutnantin taloon, ja ratsumestari — nyt lähempää näin selvään, että hän se oli — otti taskustaan avaimen, avasi pienen takaportin, ja niin katosivat molemmat.

Siinä kaikki, mitä olin saanut tietooni. Siinä seisoin minä niin lähellä, ja kuitenkin oli minun aivan mahdoton saada tietoa siitä salaisuudesta, joka vähitellen kypsyi tai kenties juuri tänä yönä oli puhkeava hedelmään.

Ensi aikomukseni oli rientää leiriin kuninkaan luo, mutta kun ajattelin lähemmin, että mitä tulisikin tapahtumaan, niin ei kuitenkaan voinut olla kysymystä mistään yllätyksestä samoin kuin oli laita Braunsbergissä, sillä täällä oli toki väestö protestanttinen eikä suinkaan rakastanut keisarillisia — kun ajattelin tätä, niin olin sitä mieltä, että minun piti jäädä, sillä voinhan aina nostaa hälytyksen heti, kun petturit kävisivät toimintaan.

Mutta minä sain kauan odottaa. Minä valitsin paikan, mistä saatoin nähdä niin talon pääportin kuin mainitun takaportinkin, ja siellä seisoin varmaankin tunnin, ennenkuin kuului vähintäkään ääntä tai näkyi pienintäkään liikahdusta, yhtä vähän pihalta kuin ikkunoistakaan.

Vihdoin kuuluivat askeleet, jotka lähestyivät takaporttia. Tämä aukeni aivan hiljaa, ja kaksi miestä astui ulos.

Toinen oli jälleen ratsumestari, toinen oli muuan porvari. He keskustelivat keskenään, ja kun he huomasivat kadun olevan aivan tyhjän, eivät he kai katsoneet tarvitsevansa välittää siitä varovaisuudesta mikä kuului asiaan. Vaikkakaan he eivät puhuneet kovalla äänellä, kuulin minä kuitenkin selvään, mitä he sanoivat, ja rakastunut ratsumestari, joka nyt uiskenteli sulassa ihastuksen meressä, näki kevytmielisyydessään pelkkää kultaa ja kukkaskumpuja eikä lainkaan ajatellut mitään onnettomuutta tai tielle sattuvia esteitä.

Luonnollisesti se, minkä kuulin, oli vain ennen alkaneen keskustelun jatkoa.

"Mutta ruotsalaisella kuninkaalla on pitkät käsivarret", sanoi porvari. "Vaikka hän nyt onkin kaupungin ulkopuolella leirissään, niin ulottaa hän kyllä koko kaupunkiin, niin, jokaiseen pisteeseen, missä ikänä tuli syttyisikin. Hän ja hänen sotajoukkonsa on kuin yksi ruumis, ja jos kärpänen ryömii varpaan ylitse, niin saa hän heti tiedon pikku oliosta."

"Sen täytyy käydä sittenkin", puuttui ratsumestari puheeseen. "Niin, sen täytyy käydä; se voitto tuntuu laajalle, ja kaikkien meidän onnemme on varma."

"En minä ainakaan ole puuttunut leikkiin vain onnen tähden", virkkoi porvari jälleen vakavasti. "Minä tottelen vain pyhää neitsyttä, häntä enkä ketään muuta!"

"Hyvä, hyvä, ystäväni", sanoi ratsumestari. "Ken ei tottele häntä mielellään ja koko sydämestään, niin hänet jättää onnikin."

"Niin, niin… minusta ei se ainakaan tule riippumaan, jollei asia saavuta menestystä, mutta minä toistan, että täytyy toki katsoa, ettei satimeen tartu kissa hiiren sijaan, jolle se on viritetty… täytyy tarkoin harkita kaikkea, ja minä sanon mitä olen sanonut, ruotsalaisten ratsumiesten kanssa ei ole leikkimistä, ja Maximilian Teufel on soturi, jolle vain harvat vertoja vetävät. Pitäkää varanne, herra ratsumestari, etteivät he ole täällä ennenkuin aavistammekaan, ja silloin taitaa olla liian myöhäistä."

Ratsumestari nauroi epäröivälle porvarille ja taputti häntä olalle sanoen:

"Meillä on tänään heinäkuun 19:s tai oikeammin, sillä nyt on jo puoliyö ohi, meillä on heinäkuun 20:s päivä. Teufel on parhaallaan tulossa Wollinin kautta ja marssii viivyttelemättä tänne päin, ja jos tämäkin epäonnistuu, niin ainakin…"

Ratsumestari pysähtyi ja kuunteli. Minä luulin tuokion, että minut oli keksitty, mutta niin ei sentään ollut. Muurilla tapahtui vahdin muutto, ja tämä kuului hiljaisessa yössä hyvin sinne, missä olimme. Päästyään vakuutetuksi, ettei ollut ketään asiaan kuulumatonta kuuntelijaa, jatkoi ratsumestari, kuitenkin matalammalla, puoleksi kuiskaavalla äänellä, samalla kuin hän pysähtyi ja painautui kiinni porvariin:

"Niin ainakin onnistuu toinen… Stettin on tuleva meidän käsiimme, siitä voitte olla varma."

Siinä minä nyt kuulin salaisuuden ja aioin hypätä esiin ja tarttua petturiin, kun porvari virkkoi huoaten:

"Jospa niin tapahtuisi, toivon sitä hartaasti, sillä en mielelläni tahtoisi, että tuohon toiseen ryhdytään, niin, en tahtoisi sitä mielelläni."

"Se on kuitenkin rauhan ehto!" sanoi ratsumestari sangen varmasti. "Ilman sitä saavutetaan vähän, vaikka Stettin onkin keisarin kädessä."

Molemmat miehet kääntyivät nyt toiselle kadulle, ja minä annoin heidän mennä muutamia askelia, sillä tahdoin ensin hieman harkita, mitä olin kuullut, ennenkuin kävin toimintaan. Ne muutamat sanat, jotka olin kuullut, olivatkin senlaatuisia, että ne saattoivat vallata minunlaiseni köyhän miehen.

Asianlaita oli tosiaankin niin, että kuningas oli jättänyt suurimman osan ratsuväestä Usedomiin, kun hän jalkaväen kera meni Stettiniä vastaan, ja eversti Lesslie oli näinä päivinä saanut käskyn tehdä sillan Wollinin salmen yli ja lähettää ratsuväen Stettiniin. Vihollisen tarkotus oli siis estää tämä, mutta toiseksi myös päästä Stettinin herraksi ja kolmanneksi vielä jotakin, jonka rehellinen porvari ei mielellään olisi suonut tapahtuvan, mutta joka oli rauhan pääehto, ja se ei ilmeisesti voinut olla muuta kuin mistä kirje herra Lauri Grubbelle puhui.

Päätin ennen kaikkea kääntyä tämän puoleen, sillä ratsumestarin saattoi aina tavata millä hetkellä tahansa.

Viivyttelemättä lähdin sentähden siihen taloon, missä kuninkaalla oli kansliansa ja Lauri herralla myös muuan huone.

Kello kävi kolmatta, kun seisoin hänen ovensa edessä. Hän oli jo noussut ja istui työnsä ääressä sekä selitti, etten olisi voinut tulla sopivammin, koska hän oli aikonut lähettää sanan minulle. Kerroin hänelle, mitä olin saanut tietää, ja minä näin kuinka hänen kasvonsa selkenivät hänen puhuessaan, sillä voihan tavallaan sanoa selkenemiseksi sitäkin, kun näkee asian oikean laidan ja huomaa olevansa pilkkosen pimeässä.

"Sinulla on vyyhti käsissäsi", sanoi hän hetken jälkeen. "Sinulla on se kokonaan. Mutta", lisäsi hän, "nyt on meidän katsottava, kuinka saamme sen kerityksi. Siitä, mitä porvari niin vastahakoisesti tahtoo, on minulla tässä mustaa valkoisella; on tosiaankin kysymys kuinkaan hengestä."

Hän läppäsi kädellään äsken avattua kirjettä. Sen oli tuonut posti kuninkaan kansliaan Preussista. Kirje oli kirjotettu latinaksi, ja hän luki sen minulle. Hiukset nousivat päästäni, kun kuulin sen hirveän sisällön.

Ei ollut kysymys mistään enemmästä eikä vähemmästä kuin kuninkaan murhaamisesta. Muuan munkki Omburgista oli ostettu lähtemään ruotsalaiseen leiriin toteuttaakseen tihutyön. Hän tulisi papillisessa puvussa ja uskottelisi olevansa karkotettu maastaan uskonnollisista syistä. Hän jättäisi kuninkaalle anomuskirjeen, joka kuivikehiedan sijasta on siroteltu nopeasti vaikuttavalla myrkyllä, jonka valmistuksen ainoastaan iljettävät jesuiitat tunsivat ja olivat nyt käyttäneet taitoaan tähän tarkotukseen. Myrkky oli niin väkevää, että se surmasi, kun sitä vain hengitti. Jollei tämä kuitenkaan syystä tai toisesta onnistuisi, niin ettei kuningasta kohtaisi kuolema hänen luettuaan tämän kirjeen, niin oli mies varustettu myös tikarilla tai puukolla, joka oli kastettu yhtä väkevään myrkkyyn, ja sillä hän silloin tekisi murhan.

"Jesuiitat ovat vakuuttaneet hänelle", luki kirjeessä, "että jos hän onnistui surmaamaan kuninkaan ja saataisiin kiinni teosta, niin ei hänen pitänyt joutua toivottomuuteen, vaikka häntä kohtaisikin julmin rangaistus; sillä hän saisi sitä suuremman ilon taivaassa, hänen sieluaan ei vietäisi kiirastuleen, vaan enkelit kantaisivat sen suoraa tietä Abrahamin helmaan, koska hän oli surmannut suurimman kerettiläisen."

Sitten seurasi täydellinen kuvaus kerettiläisestä.

Lauri herra katsoi minuun ja pani kirjeen pöydälle.

"Niin on asia", sanoi hän; "on kuin paholainen kiertelisi maailmaa. Tuon nyt voi sentään varoa, mutta tässä lukee vielä jotain muutakin, joka lienee yhtä vaarallista, jollei vaarallisempaa."

Hän otti jälleen kirjeen ja jatkoi lukemista:

"Vielä on jälellä yksi salaisuus, jonka tahdon sinulle ilmottaa. Keisarillisen sotajoukon muutamat upseerit" — kirjeessä oli capitanei Ducesque — "ovat muka totuuden ja omantunnonvaivojen tähden jättäneet paikkansa ja tarjoutuneet kuninkaan palvelukseen. On välttämätöntä, ettei heihin panna luottamusta. Voit itse arvata syyn."

"Luullakseni", virkkoi Lauri herra lopetettuaan lukemisen ja uudelleen pantuaan pois kirjeen, "luullakseni on meillä tässä suurin vaara, koska siitä yleensä olemme saaneet ainoastaan viittauksen."

"Eikö kirjeessä sitten ole näistä mitään enempää?" kysyin minä; mutta Lauri herra pudisti päätään ja jätti minulle kirjeen.[7]

Ei, siinä ei ollut mitään enempää.

"Parisen heistä", sai herra Lauri Grubbe taasen sanoiksi, "parisen heistä olemme luullakseni keksineet molemmissa italialaisissa, ja se pitää varmaan paikkansa, että Quinti, everstiluutnantti, on pää ja ratsumestari ainoastaan käsivarsi."

"Ja mitä teidän mielestänne on meidän nyt tehtävä", kysyin minä innokkaasti, Lauri herran vielä kerran silmäillessä kirjettä.

Hän hypähti nopeasti pystyyn ja vastasi sellaisella äänensävyllä, että siitä huomasi hänen varmasti pitävän parhaana juuri sitä mitä hän sanoi.

"Meidän on mentävä hänen majesteettinsa luo, sinun ja minun, ja vieläpä heti paikalla."

"Ja vietävä kirje?" kysyin minä.

"Ei, mutta sinun ilmotuksesi!" vastasi hän. "Everstiluutnanttiin ei voida vielä käydä käsiksi, mutta ratsumestari täytyy heti kohta asettaa oikeuden eteen. On tärkeää, ettei hukata hetkeäkään."

Lauri herra lausui minun omat ajatukseni, ja hetken kuluttua olimme tiellä kuninkaan luo.

Hänkin oli jo ylhäällä, ja ilman vaikeuksia pääsimme hänen luoksensa.

Lauri herra johti puhetta ja kertoi alusta alkaen, mitä havaintoja olimme tehneet ja kuinka italialaisen hommat olivat tulleet ilmi.

Kuningas kuunteli häntä tyynesti, ja hänen kasvoillaan kuvastuivat ne tunteet, jotka kirjurin sanat olivat hänen mielessään herättäneet. Minulla ei ole sanoja niitä kuvaillakseni. Hänen kasvonsa ilmaisivat suuttumusta, mutta myös halveksimista ja suruakin; mutta hän oli niin tyyni, hänen ympärillään vallitsi sama juhlallinen tunnelma kuin temppelikuorissa. Minut valtasivat samat tunteet kuin Upsalan tuomiokirkossa seistessäni hänen isoisänsä, vanhan Kustaa kuninkaan haudalla.

"Eihän kuitenkaan käy pahemmin kuin Herra tahtoo!" sanoi hän lopulta kääntäen katseensa Lauri herraan.

Sen jälkeen vaipui hän hetkeksi ajatuksiinsa ja kääntyi sitten minuun käskien viemään määräyksen ratsumestarin vangitsemisesta, jonka jälkeen hän lisäsi, ennenkuin olin ehtinyt mennä, niin että minä kuulin sanat:

"Tiedonannot ovat toki sellaisia, että voimme niitä käyttää… lopun saamme jättää kaikkivaltiaan haltuun. Hän tietää kyllä, mitä hän tahtoo, ja siihen saamme olla tyytyväiset."

Minä lähdin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin ratsumestari istui lukkojen ja telkien takana. Tapasin ensiksi hovimarsalkan itsensä, jolle ilmotin kuninkaan käskyn. Hän seurasi sitten minua takaisin kuninkaan luo.

Lauri herra oli vielä kuninkaan luona, ja minä sain nyt itse kertoa hovimarsalkan läsnäollessa, mitä yöllä olin saanut tietooni.

Kuningas neuvotteli sen jälkeen hovimarsalkan kanssa siitä, mitä nyt oli tehtävä. Hän oli sangen levoton ratsuväen tähden, jota hän odotti saapuvaksi.

"Luulen kyllä heidän pääsevän läpi", sanoi hän, "mutta minulla ei ole varaa mieshukkaan. Meidän täytyy pitää tarkasti silmällä teitä vihollisten taholla. Jos he tahtovat leikkiä, täytyy meidän olla valmiit heitä kohtaamaan… Sano ratsumestari Platowille, että hän saapuu luokseni!"

Viimeiset sanat suunnattiin minulle, ja minä riensin heti kutsumaan mainittua ratsumestaria. Ratsumestari tuli. Minä pysähdyin oven suuhun, koska minulla kuninkaan suopeuden tähden oli omat vapauteni ja oikeuteni. Sillä minä aloin olla vanha uskottu palvelija, joka kuuluin enemmän kuninkaalle persoonallisesti kuin mihinkään sotajoukkoon.

Ratsumestari Platow oli urhoollinen ja luotettava upseeri, ja kuningas käytti häntä sentähden paljon.

"Teidän on heti noustava ratsaille, ratsumestari von Platow ja lähdettävä neljänkymmenen ratsumiehen kera tiedustelemaan."

Ratsumestari kumarsi ja kuningas lisäsi:

"On mitä tärkeintä, että pidätte silmänne ja korvanne auki, sillä on pidettävä tie auki ratsuväelle, jonka vihollinen aikoo yllättää. Teidän on pidettävä silmällä tietä Stargardiin ja Gartziin. Luotan siihen, että jos vaara uhkaa, annatte minulle siitä joutuin vastauksen, jotta joudun avuksi".[8]

Ratsumestari oli ylpeä siitä tärkeästä tehtävästä, joka hänelle oli uskottu, ja poistui, jonka jälkeen kuningas taasen alkoi keskustella hovimarsalkan ja Lauri herran kanssa. Stargard, joka sijaitsi itään päin Stettinistä, oli vallattu kohta tämän kaupungin jälkeen ja oli siis meidän käsissämme, mutta Gartzissa oli vihollisen päävoima Torquato Contin johdolla. Oli aivan selvää, että suurempi sotavoima tulisi tältä taholta, jos vihollinen tosiaankin aikoi yllättää ruotsalaisen ratsuväen, ja ratsumestari Platow saattoi syyllä katsoa tehtäväänsä luottamustehtäväksi.

Asia oli siis hyvissä käsissä. Mutta minä näin vaaran toisellakin taholla, jossa sitä ei voinut kohdata muuten kuin niin sanoakseni salakähmään — toisin sanoen samalla tavoin kuin se itsekin mielellään esiintyi, ja kun oli kysymys kuninkaan hengestä, en minä epäröinyt keinoilla millä tahansa pyrkiä pahan perille. Tässä oli pidettävä silmällä italialaista everstiluutnanttia. Anomuskirjettä kyllä varoisi kuningas itsekin, kun hän nyt tiesi, että sellainen mahdollisesti hänelle esitettäisiin.

Heti kun olin varmistunut, ettei kuninkaalla ollut minulle enää antaa muita käskyjä, läksin sentähden everstiluutnantin taloon.

Tahdoin välttämättä päästä sisälle näkemään lähemmin niin sitä kuin sen asukkaitakin, mutta se ei ollut mikään helppo asia. Onni kuitenkin suosi minua. Kaksi sotamiestä hovimarsalkan rykmentistä, jossa italialainen palveli everstiluutnanttina, seisoi portilla, ja minä tunsin heidät kelpo miehiksi, kuten kaikkikin hänen miehensä olivat. Didrik von Falkenberg oli ollut autuaan leskikuningattaren hovimarsalkkana, ennenkuin hän seurasi mukana Preussin sotaan. Häntä sanottiin tuskin koskaan muuksi kuin "hovimarsalkaksi". Hän oli oikea miesten mies.

"Onko everstiluutnantti tässä talossa?" kysyin sotamiehiltä.

"On, mutta hän aikoo nyt lähteä kuninkaan luo", vastasi toinen heistä, harmaaparta ukko, jonka silmät kuvastivat pelkkää rehellisyyttä.

"Kuninkaan luo?" kysyin minä enkä katsonut tarvitsevani salata kummastustani.

"Hänellä on luullakseni jotakin tärkeää ilmotettavaa kuninkaalle", jatkoi harmaaparta, "sillä hän on käskenyt, että hänen hevosensa on satuloitava, ja luullakseni on ratsastus jotakin vakavampaa kuin pelkkä huviratsastus, mutta…"

"Mutta", kysäisin minä, "mitä vielä?"

"Nähkääs, asianlaita on niin", sanoi harmaaparta tarttuen olkahihnaani ja vetäen minua hieman syrjään, "asianlaita on niin, että everstiluutnantin rouva on antanut minulle erään tehtävän aivan toiselle taholle ja odotin juuri, että tapaisin miehen, joka voisi suorittaa sen minun sijastani; sillä minulle kävisi huonosti, jollen hoitaisi everstiluutnantin hevosta käskyn mukaan. Nyt, nyt…"

"Nyt tahtoisit antaa minulle asian?" täydensin minä, ja soturi nyökkäsi myöntävästi.

"Tavallaan", lisäsi hän, "olet sinä paras mies antamaan ne tiedot, jotka hän haluaa; hän nimittäin tahtoo tietää, onko mahdollista päästä vankilaan sen ratsumestarin luo, joka otettiin kiinni vähän aikaa sitten."

Minun ei tarvitse sanoa, että ilomielin lupasin toimittaa tämän asian parhaimmittain. Erosimme tämän jälkeen, ja minä menin näön vuoksi vankilaan päin, mutta käännyin pian takaisin ja menin suoraa päätä taloon, jossa pyysin saada puhutella everstiluutnantin rouvaa.

Hän oli kaunis nainen, jonka kasvot kuvastivat sanomatonta lempeyttä. Hän oli nähtävästi hyvin huolissaan, ja hän saattoi tuskin pidättää kyyneliään, jotka uhkasivat joka hetki puhjeta esiin. Hänen rinnallaan seisoi toinen nainen, joka oli aivan toisennäköinen ja ryhdiltään niin majesteetillinen, niin varma ja käskevä, kuin hän olisi pidellyt maailman kohtaloita käsissään. Hänenkin kasvojensa piirteet olivat kauniit, ja hänen mustat silmänsä salamoiva minua kohden, ikäänkuin hän olisi odottanut minun tuovan jonkin voitonsanoman hänen valtaistuimensa juurelle.

"Se ei käy laatuun!" sanoin aivan lyhyeen ja selitin kuinka olin joutunut suorittamaan toisen tehtävää.

"Kaikki on hukassa, kuuletko, Rosaura!" huokasi lempeä rouva ja peitti kasvonsa hienolla valkoisella liinalla, jota hän piti kädessään.

Rosaura lehahti tuokioksi hehkuvan punaiseksi, mutta ei ainoaakaan sanaa päässyt hänen huuliltaan, eikä ainoakaan piirre hänen kasvoissaan ilmaissut muuten, mitä hänen mielessään liikkui. Hänen suuret silmänsä tähystivät niin läpitunkevina minuun, kuin olisi hän tahtonut nähdä jokaisen kätkön omassatunnossani. Hän teki minulle myös muutamia kysymyksiä, jotka todistivat sekä viisautta että terävänäköisyyttä. Hän näytti tahtovan tutkia minua. Epäilemättä tapahtui se siinä tarkotuksessa, että jos kestäisin koetuksen, hän käyttäisi minua edelleen johonkin lähettilästehtävään. Luultavasti en vastannut hänen odotuksiaan, sillä hän pysyi sitten vaiti.

Everstiluutnantin rouva, joka näytti enemmän mieleiseltäni naiselta, teki minulle muutamia kysymyksiä, ja minä en voinut olla ajattelematta itsekseni, kuinka ihmeellisesti Herra yhdistää hyvän ja pahan rinnatusten, ja surkuttelematta hyvän naisen osaa, kun hän oli sidottu petturiin.

Mitään sellaista en sitä vastoin tuntenut nähdessäni toista, jonka nimi oli Rosaura ja joka oli ratsumestarin kihlattu, sama, joka souti pitkin Oderia keskellä yötä ja minun nähteni kohtasi rakastettunsa. Hän oli nainen, joka näytti painiskelevan kohtalon kanssa, taistelevan elämästä ja kuolemasta ja ennemmin ihastuksella vuodattavan viimeisen veripisaransakin kuin joutuvan häviölle.

Minä en päästänyt häntä näkyvistäni, vaikkakin puhelin toisen kanssa, jonka nimi oli Isabella.

Vihdoin kuului askeleita viereisestä huoneesta. Molemmat näyttivät jo askelten kaiusta tuntevan kuka tulija oli. Rouva Isabella istui liikahtamatta. Rosaura lähestyi ovea, ja minä näin, kuinka hän pani sormen huulilleen everstiluutnantin astuessa sisään.

Tämän silmät suurenivat, kun hän näki minut, ja hän heitti terävän katseen vaimoonsa. Mutta ikäänkuin hän ei olisi ollut tietävinään minun läsnäolostani, sanoi hän viimeksi mainitulle:

"Olen kiinnittänyt hänen majesteettinsa huomiota siihen, että on välttämätöntä lähettää tiedustelemaan etelään päin. Olen saanut ottaa vastaan hänen majesteettinsa kiitokset innostani, ja hän on suostunut siihen, että saan itse ottaa osaa tähän retkeen."

"Jätät siis meidät?" kysyi rouva Isabella ja katsoi levottomasti mieheensä.

"Niin, jätän teidät, mutta toivon pian olevani luonanne jälleen."

"Voittajana!" lisäsi Rosaura, ja hänen silmänsä loistivat.

"Voittajana!" lisäsi everstiluutnantti ja poistui.

Minäkin riensin matkoihini. Olin varma siitä, että halpamainen suunnitelma tulisi nyt tavalla tai toisella toteutettavaksi, ja paloin halusta ja levottomuudesta, kuinka voisin tehdä laskut tyhjäksi.

Kulkiessani eteenpäin katua, joka vei leiriin, kohtasin ratsumestari Platowin, joka neljänkymmenen valitun ratsumiehen kera lasketti kaupungin eteläistä reunaa kohden. Epäilemättä tulisi everstiluutnantti siellä yhtymään tähän joukkoon. Hän oli muka paremmin kotiutunut maahan ja tunsi tiet.

Hänen menettelytapansa on muuten helppo käsittää. Hän aavisti pahaa ratsumestarin vangitsemisen johdosta eikä nähnyt mitään parempaa tapaa suojella itseään ja esiintyä velvollisuuksilleen uskollisena kuin ilmaista itse kuninkaalle vähän siitä vaarasta, joka uhkasi.

Itse asiassa oli hänellä kuitenkin toinen syy, jota kaikista vähimmän saatoin aavistaa. Hän ei nimittäin tullut koskaan takaisin.

Kun von Platow ja hänen ratsumiehensä olivat ratsastaneet puolentoista peninkulman paikoille, tuli vihollinen heidän näkyviinsä. Everstiluutnantti käski silloin ratsumiehiään vetääntymään takaisin, ja ratsumestari, joka ei katsonut uskaltavansa käydä taisteluun ylivoimaa vastaan, noudatti everstiluutnantin esimerkkiä. Mutta tämä ratsasti itse kappaleen pitemmälle eteenpäin ja katosi muutaman mäen taakse. Kuitenkin pysähtyi ratsumestari ainoastaan tuokion, jonka jälkeen hän ratsasti eteenpäin ratsumiehineen. Muutamia laukauksia vaihdettiin, kuitenkaan ei ollut puhumista mistään oikeasta taistelusta. Mutta everstiluutnantti joutui vihollisten käsiin. Niin sanottiin, kun Platow palasi, ja jokainen uskoi ratsumiesten lausuntoja ja säälitteli onnetonta, jota viholliset epäilemättä kohtelisivat karkurina, koska hän oli ennen palvellut keisarillisten joukossa hänkin.

Ne, jotka tiesivät hieman enemmän ja näkivät hieman pitemmälle kuin aivan jalkojensa eteen, he ymmärsivät kyllä, kuinka asian oikea laita oli ja ettei everstiluutnantilla itse asiassa ollut mitään pelättävää. Pelko, että joutuisi ilmi, hänet ajoi antautumaan vihollisen käsiin. Hän olisi aivan yksinkertaisesti voinut lähteä kaupungista käyttämättä tätä tilaisuutta hyväkseen, mutta hänelle oli tärkeää, ettei häntä pidettäisi petturina. Se selvisi siitä, mitä tapahtui toisena yönä tämän jälkeen.

Erään käynnin johdosta, jonka seuraavana päivänä tein everstiluutnantin asuintaloon, seurasin kaksinkertaisella valppaudella kaikkea, mitä tapahtui tässä talossa tai sen naapuristossa tätä käyntiä seuraavan yön kuluessa.

Tapasin molemmat naiset jokseenkin samanlaisina kuin edellisenä aamuna. Rouva Isabella oli vaipunut suruun ja kyyneliin, Rosaura seisoi suorana ja jäykkänä ja näytti ikäänkuin vaativan vaaraa kaksintaisteluun. Toimitin asiani sanomalla, että kuningas koettaisi kyllä pian lunastaa everstiluutnantin vapaaksi.

"Kiitos, kiitos", sanoi rouva Isabella. "Hänen majesteettinsa on sulaa hyvyyttä ja armoa ja", sitten huokasi hän taas ja lisäsi matalammalla äänellä, ikäänkuin olisi oikeastaan tahtonut sanoa tämän itsekseen, "voittajana ei hän tullut takaisin, vaikka hän uskoi niin lujasti."

Silloin leimahtivat Rosauran silmät ja hän heitti taaksepäin ylpeän päänsä ja sanoi italiaksi jotakin, mistä minä en ymmärtänyt muuta kuin sanan "vittoria" — voitto. Mutta hänen ulkonäkönsä ja ryhtinsä puhui enemmän kuin hänen sanansa. Näytti siltä, kuin hän olisi sanonut: "Hän tulee kyllä voittajana!" Ainakin valtasi minun mieleni yhtäkkiä ajatus, että everstiluutnantin pako oli yhteydessä Stettinin äkkiyllätyksen kanssa.

Minä säilytin kuitenkin koko tyyneyteni ja sanoin ainoastaan:

"Voitto on samoin kuin kaikki muukin Jumalan kädessä!"

Tuo pieni sana "vittoria" kaikui sitten koko päivän korvissani eikä antanut minulle mitään rauhaa. Mietiskeltyäni moneen kertaan sen kaikki mahdolliset ja mahdottomat merkitykset päätin lopulta, etten jättäisi everstiluutnantin asuntoa sinä yönä näkyvistäni, olinpa vielä järjestänyt niinkin, että sain silmänräpäyksessä lähetetyksi sanan leiriin ja kuninkaalle sekä kreivi Niilo Brahelle, joka rykmenttinsä kera majaili kaupungissa.

Tähystyspaikaksi olin valinnut saman kulman kuin ennenkin, koska sieltä voin nähdä niin talon etupuolen kuin senkin puolen, missä takaportti oli, ja tarkimmankaan etsinnän jälkeen en ollut voinut löytää mitään muuta uloskäytävää kuin nämä kaksi.

Mutta yön tunnit kuluivat yksi toisensa jälkeen, enkä minä huomannut vähintäkään, joka olisi tuntunut epäilyttävältä. Kaikki oli hiljaista suuressa kaupungissa, ja minä kuulin Oderin solisevan rantojensa välissä samoin kuin sinä yönä, jona Rosaura nousi maihin ja seurasi ratsumestaria everstiluutnantin asuintaloon.

Vihdoin löi kello kaksitoista, ja minä aloin uskoa, ettei sinä yönä tulisi mitään tapahtumaan siitä, mitä odotin, kun äkkiä sain kuulla kitisevän äänen, kuten avainta pistettäessä lukkoon. Kohta tämän jälkeen näin pienen takaportin aukeavan ja naisolennon hiipivän kadulle.

Se oli Rosaura. Yö ei ollut niin pimeä, etten aivan hyvin olisi voinut häntä tuntea. Hän katseli varovasti ympärilleen ja lähti sen jälkeen katua alaspäin kulkien aivan talorivin seinänviertä myöten. Minä seurasin häntä varovasti seinänvierustaa myöten toisella puolen katua, silmät terävästi tähdättyinä häneen.

Hän kääntyi kulkemaan kaupungin muurin vartta pitkin, yhä edelleen hiipien yhtä varovasti. Eräällä paikalla, missä tällä kertaa ei ollut vahteja, nousi hän muurille.

Kaikessa tässä, joka tuntui minusta kummalliselta, en oikeastaan nähnyt mitään vaaraa, mutta se vahvisti minun luuloani, että vihollisten taholta olisi jokin hyökkäys odotettavissa.

Hän pysähtyi ja katseli edessään aukenevalle tienoolle, pani kätensä kulmilleen paremmin nähdäkseen, taivutti päänsä eteenpäin ja kuunteli, ja tämän uudisti hän vähänväliä. Vihdoin kyyristyi hän ja puuhaili jotakin, mitä en voinut nähdä sinne, missä seisoin.

Ei kuitenkaan kestänyt monta silmänräpäystä, ennenkuin minä seisoin hänen rinnallaan, ja nyt näin että hän oli sitonut suuren veripunaisen liinan suulleen. Se oli ilmeisesti merkki viholliselle, missä sopivin hyökkäyskohta oli, ja tässä olikin paras sellainen. Nyt en pitkään vitkastellut ennenkuin tartuin hänen käteensä ja repäisin pois liinan.

Hän koetti tempautua vapaaksi, mutta minä pitelin häntä kiinni. Silloin sieppasi hän käsiinsä tikarin ja tavotti minua lyödäkseen. Hän oli nainen, jolle harvat pystyivät pontevuudessa ja notkeudessa vertoja vetämään. En kai ole eläessäni ottanut naista syliini muulloin kuin tämän kerran, ja käsivarressani on vielä hänen tikarinsa kären jälki.

Alkoi jo valeta, niin että saattoi nähdä jokaisen esineen. Silloin päästi Rosaura huudon, kimakan ja vihlaisevan, niin että sen täytyi kuulua sangen kauas, ja hän kävi yhtäkkiä aivan säveäksi, joten tempasin helposti häneltä aseen ja heitin sen muurille.

Mutta samassa näin mäen rinteeltä jokseenkin läheltä rivin loistavia kypäriä. Sieltä oli vihollinen tulossa. Siinä oli selitys hänen "vittoriaansa". Ja jolleivät kuninkaan vahdit olisi olleet niin valppaita kuin ne olivat, olisi siitä helposti saattanut koitua vittoria.

Tällä hetkellä näytti asema synkältä, ja minä olin vähällä paiskata kauniin petturinaisen mäsäksi voidakseni nostaa hälytyksen. Vihollinen läheni huimaa vauhtia, minä en tahtonut jättää vaarallista ja päättäväistä vankia, eikä häntä ollut niin helppo saada alas muurilta.

Hänen kimakka huutonsa, jolla hän oli tahtonut viholliselle opastaa tietä, kun minä repäisin pois liinan, sai kuitenkin aikaan myös sen, että muurin puolustajatkin riensivät paikoilleen.

Hovimarsalkka oli ensimäisten joukossa, jotka tulivat paikalle. Hän huomasi ja tunsi minut ja käski muutaman soturinsa rientää paikalle ja ottaa vankini huostaansa. Sen jälkeen käski hän avata kaupungin portit ja syöksyä vihollista vastaan. Käskettyäni viedä Rosauran everstiluutnantti Quintin asuntoon pääsin minä vapaammin hengittämään ja olin aikeissa lähettää yksityiset viestinviejäni liikkeeseen. Mutta sitä ei tarvittu, sillä vihollinen ei ollut sen vahvempi kuin että saapuvilla olevat puolustajat saattoivat siitä selvitä. Minä paloin halusta syöksyä taistelun temmellykseen, mutta kun minulla ei ollut kuninkaan lupaa, täytyi minun pysyä toimetonna katselijana.

Tämän laita oli kuitenkin samoin kuin monen muunkin, mikä kiihdyttää ihmissydäntä; kun se on ohitse, on kuin sitä ei olisi ollutkaan. Taistelu oli tulinen, mutta lyhyt. Meidän mieshukkamme oli vähäinen. Vihollinen lyötiin tykkänään takaisin, ja aivan toiset kuin ne, joita se alkuaan koski, saivat kärsiä seuraukset italialaisen everstiluutnantin ylpeästä suunnitelmasta vallata Stettin autuaalta kuninkaalta. Sen saivat tehdä poloiset asukkaat ympäröivissä kylissä. Sillä tuskin oli vihollinen lyöty pakosalle, ennenkuin saatiin nähdä savupatsasten nousevan ylös taivasta kohden. Se oli muka kosto pettymyksen johdosta. Niin tekee koirakin saatuaan selkäänsä. Se puree keppiä eikä kättä, joka lyö.

Tämä koskee jotakin muutakin. Näin oli myös sen kauniin naisen laita, joka innoissaan sen puolesta, mitä piti oikeana ja hyvänä, painiskeli minun kanssani ja teki minuun haavan, joka pakotti minut jonkun aikaa kulkemaan käsivarsi siteessä.

Rosaura oli, siitä ei ole epäilystäkään, paras, jaloin ja ritarillisin kaikista niistä, jotka täällä olivat liittyneet yhteen vääntääkseen autuaan kuninkaan voittovaunujen pyörän taaksepäin. Mutta hän meni kuolemaan, kun sen sijaan toiset, huonommat, ne, jotka olivat tahtoneet käyttää hänen innostustaan keinona toteuttaakseen suunnitelmiaan, kävivät vapaina ja elivät vapaina… niin, vapaina, jollei ota lukuun sitä häpeää, joka seurasi heitä läpi elämän.

En tiedä, kuinka se kävi, mutta hänen onnistui riistäytyä vapaaksi, kun häntä vietiin pois muurilta, ja ennenkuin kukaan aavistikaan tai osasi ajatella mitään sellaista, nähtiin hänen syöksyvän ulos kaupungin portista ja eteenpäin taistelun temmellykseen.

Taistelevat eivät häntä huomanneet. Hovimarsalkka huusi karanneelle everstiluutnantilleen, että hän käyttäytyi kuten kurja raukka, kun hän tällä tavoin nousi niitä vastaan, joille hän oli vannonut uskollisuutta. He seisoivat vastatusten taistelussa.

Silloin, juuri silloin, näin Rosauran aivan kuin lentävän eteenpäin miesten välitse, ja hän oli aivan hovimarsalkan takana.

Näin tämän taivuttautuvan syrjään. Laukaistun pistoolin savu kiemurteli hevosen pään edessä.

Italialainen oli tähdännyt pistoolinsa hovimarsalkkaa kohden, mutta luoti sattui Rosauraan.

Ja hän vaipui maahan, viruen verissään, yhtenä sen taistelun uhreista, jota käytiin ihmishengen vapauden puolustajain ja sen sortajain välillä. En voi sitä auttaa, mutta tästä tapauksesta näin selvemmin kuin koskaan, kuinka nurja ja luonnoton tämä taistelu ihmisten ja ihmisten välillä oli, ja puhe rauhasta maassa kaikui niin ihmeelliseltä korvissani.

Mutta kylliksi siitä asiasta. Voitto oli meidän, ja ennen kaikkea — kuningas oli pelastettu.

Myrkytetty anomuskirje ei tullut koskaan perille, eikä valepukuinen munkki myrkytettyine tikareineen näyttäytynyt.

Kului vuosi ja tapahtui mitä kummallisimpia tapauksia, ennenkuin jälleen puhuttiin, että petos kohotti päätänsä Ruotsin kuningasta vastaan.

13.

Morsiamen sormus.

Stettinissä sattui eräs tapaus, joka on elävästi painunut mieleeni. Mutta tahdon kertoa järjestään.

Vuonna 1628 laitettiin häitä Tidössä. Valtiokanslerin tytär neiti Kristina — sanon neiti, koska korkeain herrain tyttäriä tähän aikaan sanotaan neideiksi, mutta silloin ei puhuteltu neideiksi ketään muita kuin kuninkaan ja Sture-suvun tyttäriä ja mahdollisesti niitä, jotka olivat lähemmissä sukulaisuussuhteissa kuninkaallisen huoneen kanssa, — neiti Kristina siis, valtiokanslerin vanhin tytär, oli vietävä vihille, ja sulhanen oli sotamarski, herra Kustaa Horn.

Hän oli jo korkealla kuninkaan suosiossa ja oli vakaannuttanut maineensa voittamalla puolalaisen sotapäällikkö Gonsefskin, jonka hän voitti sinä vuonna, jolloin olimme Wolmarin luona, ja teki siten kuninkaalle mahdolliseksi mennä suoraa tietä Preussiin eikä Liivinmaalle, kuten hän ensin aikoi keväällä lähtiessään retkelle. Lokakuun lopulla päätetyn kesäsotaretken jälkeen nousi kuningas laivaan Pillaussa ja lähti kotiin, ja silloin olin minäkin mukana.

Jouduin silloin olemaan läsnä neiti Kristinan häissä, vaikkakin saavuin kartanoon tuoden viestejä kuninkaalta ja kirjeitä valtiokanslerilta enkä siis kuulunut talonväkeen.

Myöhään illalla poikkesin suurelta maantieltä Tidöhön vievälle tielle. Aurinko läheni läntistä taivaanrantaa ja kultasi puiden latvat, jotka upeilivat kirjavassa väriloisteessaan. Metsien ylle oli ikäänkuin kudottu yhteen kaikenkarvaisia värejä ja varjoja, jotka odottivat ainoastaan myrskyä, joka repisi kaiken rikki ja sirottelisi kuin tomun ympäri maata. Lukemattomat olivat lehdet, eikä kuitenkaan yksi ollut samanlainen kuin toinen, aivan kuten on laita ihmistenkin, joille mikään ei käy samalla tavoin, paitsi alkua ja loppua, kuinka suuria he kilvotellevatkin ja kuinka upeillevat ja loistellevat hetkisen, ennenkuin kellastuneiden lehtien tavoin vaipuvat hiljaisuuteen.

En tiedä mistä se johtui, mutta mieleni kävi alakuloiseksi nähdessäni tätä syyskuvaa, vaikkapa parhaallaan ratsastinkin häihin. Lopulta pudistauduin irti unelmistani ja sanoin itsekseni: pitäisipä sinulla toki olla parempi ymmärrys, sinulla, joka olet ollut mukana niin monessa verileikissä ja itse katkaissut niin monta elonsäiettä tuollaisesta ihmislehdestä; sinulla täytyisi olla parempi ymmärrys kuin että annat ajatustesi haihatella päin kuloa ja metsää! Ja niin tulin ajatelleeksi kuningasta, jonka puolesta olin ollut ja tulisin vieläkin olemaan niin monessa verileikissä, mutta silloin tuli miltei vielä pahempaa. Sillä nyt aloin ajatella sitä päivää, jolloin hänetkin temmattaisiin kuten niin monet muut kansaltaan, voitoistaan ja kunniastaan.

Sellaisissa ajatuksissa — en voinut auttaa sitä, ne olivat nyt kerran saaneet minut valtaansa — saavuin kartanoon.

Muuan tallipoika, joka näki, että kuuluin kuninkaan väkeen, tuli ottamaan hevosen, jonka jälkeen minä menin ylös linnaan.

Juuri silloin näin nuorten neitseellisten kasvojen pilkistävän esiin parisen kukan välistä muutamain korkeain puiden takaa. Näin ne vain tuokion ajan, ne pilkistivät näkyviin ja katosivat yhtä nopeasti, mutta kauniit kasvot näin sitten koko yön edessäni. Silmissä oli syvimmän epätoivon ilme. Voin tuskin sanoa koskaan muulloin nähneeni niin surullisia kasvoja.

Ja kuitenkin olivat nämä morsiamen kasvot, jotka minä tunsin aivan hyvin.

Hän ei olisi voinut näyttää surullisemmalta, vaikka hän yhtäkkiä keskellä onnensa lämpimintä päiväpaistetta olisi tuntenut kuoleman pistoksen sydämessään. Ja niin kulkivat taasen ajatukseni edelleen samaa latuaan, nähden kuolemaa ja häviötä ympärinsä.

Silloin kohtasin itsensä sotamarskin, joka tuli toiselta taholta juuri lähetessäni linnanporttia.

"Sinäkö täällä?" kysyi hän ja pysähtyi kiinnittäen minuun tyynen, läpitunkevan katseensa.

Minä tervehdin ja mainitsin asiani. Silloin viittasi hän kädellään, että seuraisin häntä. Joukko häävieraita, sukulaisia ja ystäviä läheltä ja kaukaa, oli kokoontunut kartanoon, ja jokaista polkua suuressa puistossa ja metsässä ympärinsä polkivat silloin ylhäiset herrat ja rouvashenkilöt. Ne, jotka nyt tulivat sulhasen ympärille, seurasivat häntä linnaan, ja minä liityin heihin, vaikkakin tarpeeksi loitolla.

Morsianta en kuitenkaan nähnyt. Hän oli ilmeisesti mennyt toisaalle päin. Kaikki tyyni näytti minusta niin käsittämättömältä, että olin puolittain huolissani. Joko oli tapahtunut jokin onnettomuus tai tulisi tapahtumaan, se oli minusta aivan selvää, ja näkemäni surulliset kasvot olivat minusta kuin joku monista lehdistä, ja niiden piirteihin näytti olevan kirjotettu samaa kuin lehtienkin: sinä olet kedon kukkanen, joka varisee ja lakastuu.

Kulkiessani herrojen jälestä luin hiljaa rukouksen valtiokanslerin ja koko hänen huoneensa puolesta, sillä he olivat minulle rakkaita jo silloin, vaikkakin he sitten tulivat vielä rakkaammiksi. Ja niinpä olimmekin ylhäällä linnassa.

Täällä tuli hurskas rouva Åkentytär Bååt, valtiokanslerin emäntä ja morsiamen äiti, vävyään vastaan, sillä tämä oli lähettänyt muutaman palvelijan viemään hänelle sanan, että oli tullut kirjeitä ja viestejä hänen herraltaan ja mieheltään.

Hän oli vanhankansan rouva, esiintymiseltään ankara, mutta uskollinen ja harras sydämestään. Nyt oli hän oikein kaunis, kun sydämen lämpö sateli koko hänen kasvoistaan ja lisäsi hänen silmiensä loistetta. Hän teki minulle monia kysymyksiä miehestään, kuninkaasta ja muutamista tapauksista sotapaikoilla. Morsiamellekin oli kirjeitä, ja Anna rouva lähetti häntä hakemaan.

Me olimme eri huoneessa, jossa ei ollut saapuvilla ketään muita kuin Kustaa herra ja Anna rouva. Sitten sain jälleen nähdä nuo kasvot, jotka tekivät minuun niin syvän vaikutuksen.

Hän tuli. Hän oli iloinen ja nyökkäsi niin rakastavaisesti Kustaa herralle. Minä seisoin aivan ovensuussa, mutta olin kuitenkin näkevinäni, kuinka hymyn alle oli kyynel kätkettynä ja kuinka käsi, joka otti kirjeen vastaan, vapisi. Olisin sanonut, että tämän sai aikaan ilo, jollen olisi nähnyt näiden kasvojen äsken kukkien välissä puistossa suuntaavan taivasta kohden katseen, niin täynnään surua ja täynnään rukousta, kuin olisi ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.

Kun hän luki kirjettä, valuivat kyynelet kirkkaina hänen poskiaan pitkin, ja nyt olivat ne aivan luonnolliset. Luoden Kustaa herraan niin puhtaan ja viattoman katseen kuin enkeli ikään ojensi hän tälle kirjeen ja painautui luottavasti häntä vasten. Kirjeen, jonka hän sai, olen sitten lukenut moneen kertaan ja muistan sen sanasta sanaan. Se kuului näin:

"Rakkahan tyttäreni! Korkein Jumala sinua ja rakasta miestäsi siunatkoon, armahtakoon ja varjelkoon! Minun ei tarvitse kirjottaa, kuinka mielelläni olisin halunnut olla viettämässä juhlapäiväänne, mutta isänmaan asiat eivät ole sitä sallineet. Tiedätte kuitenkin hyvin, että kannan isällistä sydäntä teitä kohtaan ja että joka päivä rukoilen, että siunaus täyttäisi kotinne, enkä epäile rukouksen kuulemista. — Rakas tyttäreni, astu rakkaudella ja nöyryydellä miehesi silmien eteen! Hänen sukunsa olkoon sinun! Älä käytä väärin sitä, että miehesi on sinulle hyvä, ja vältä kaikkea, jonka huomaat olevan hänelle epämieluista, tietäen että hänen suosiostaan lähinnä Jumalaa riippuu koko sinun menestyksesi. Jos täytät tämän, niin tiedän varmaan, että hänkin puolestaan osottaa sinulle sen rakkauden ja kunnian, joka sinulle tulee, ja että korkein Jumala teidän avioliittonne ilolla ja onnella siunaava on, kuten minä joka päivä ja uskollisesti rukoilen."

Kustaa herra ojensi kirjeen, luettuaan sen, Anna rouvalle, ja katsoi lämpimästi morsiameensa.

"Oletko aina hyvä minua kohtaan?" kysyi tämä, mutta silmät olivat kyyneliä täynnä.

Kustaa herra hymyili ja näytti niin läpeensä hyvältä ja rehelliseltä, vaikka hän oli kauniimpi silloin kuin myöhemmin pitkän vankeutensa jälkeen Saksassa. Mutta morsian jatkoi kyselyään:

"Annatko minulle anteeksi ja oletko hyvä minua kohtaan, vaikkapa tuottaisin sinulle suruakin, kun se vain tapahtuu vastoin tahtoani?"

Nyt tarttui sulhanen morsiamensa molempiin käsiin ja katsoi häntä silmiin.

"Sellaisen surun voimme kyllä kantaa, Kristina", sanoi hän, "sillä sen surun panee kannettavaksemme Herra etkä sinä!"

Ilon pilkahdus näyttäytyi neiti Kristinan silmissä, ja hän tahtoi ilmeisesti sanoa enemmän, kun Anna rouva lähestyi heitä, sulki heidät syliinsä ja sanoi lempeällä vakavuudella:

"Jumala siunatkoon teitä, lapset!"

Sitten ei morsiuspari sinä iltana enää puhunut enempää keskenään, sillä nyt seurasivat he Anna rouvaa vierassaliin.

Lähdettyäni huoneesta jouduin minä pitkään pylväskäytävään, jossa oli hyvin himmeä valaistus. Siellä oli tosin ikkuna ikkunan vieressä, ja pari lamppuakin riippui katossa, mutta ulkona oli jo niin pimeä, ettei sieltä tullut mitään valoa, eivätkä lamputkaan kyenneet hälventämään pimeyttä käytävästä.

En tiennyt silloin, että neideillä oli huoneensa linnan tällä puolella, mutta kulkiessani pylväskäytävää eteenpäin tuli muuan Anna rouvan palvelijattarista ja tervehti minua kuten vanha tuttu, jollainen hän olikin, sillä me tunsimme toisemme nuoruutemme päivistä lähtien, vaikka hän oli kymmenkunnan vuotta nuorempi kuin minä, — niin, nyt tuli hän ja puhutteli minua. Hänellä oli niin paljon kyseltävää herrastaan, valtiokanslerista, ja miehestään, joka oli mukana kaukana sodassa j.n.e. Seisoimme siinä kauan pakinoiden, kunnes hän nopeasti tarttui käteeni, samalla tehden toisella kädellään liikkeen, kuten tehdään jotakin odottamatonta tapahtuessa.

"Tuolla on neitien huone!" sanoi hän hyvin hiljaa ja puristi lujasti kättäni. "Pysy hiljaa, hiljaa, minä olen onneton, jos joku näkee, että minä vanha ihminen seison juttusilla jonkun miehen kanssa!"

Ja tämä ihmisrukka näytti tosiaankin kovin hätääntyneeltä. En voinut olla hymyilemättä hänelle.

Olimme melkein käytävän päässä lähellä ovea, joka vei portaille. Mutta takanamme toisessa päässä oli muuan ovi auennut; se oli neitien huoneen ovi, ja tämä seikka se oli häntä niin säikähdyttänyt. Minä tein kuitenkin hänelle mieliksi ja me seisoimme aivan hiljaa.

Avatun oven takaa pilkistivät muutamat kasvot näkyviin. En tuntenut niitä, ne olivat nuoret ja kauniit, mutta minä en pitänyt katseesta. No, se tekeekin yleensä vastenmielisen vaikutuksen minuun, kun näen jonkun noinikään heittävän väijyvän ja vakoilevan katseen ympärilleen. Ajattelen silloin aina, että on tekeillä jotakin, joka ei siedä päivänvaloa, mutta minä olenkin luonnostani epäluuloinen.

Kauniit kasvot tähystelivät nyt oikeaan ja vasempaan käytävässä, mutta kun tähystelijä ei huomannut mitään, katsoi hän sisälle huoneeseen, johon avattu ovi vei.

"Se on Märta, neiti Kristinan kamarineitsyt!" kuiskasi vanha ystävättäreni, joka nyt jälleen rohkaisi mielensä. "Mitä hän tahtonee, kun niin salavihkaan tähystelee kaikkiin nurkkiin?"

Hänen kuiskaustaan ei kuullut kukaan muu kuin minä.

Kauempaa käytävästä, avatun oven takaa, kuului kahden äänen keskustelua, mutta ne puhuivat hyvin hiljaa.

"Jumala olkoon kanssasi!" kuulin toisen sanovan. Se oli neiti Kristinan ääni.

"Olkaa huoletta, hyvä neiti!" vastasi Märta. "Tunnen jotakin sisälläni, joka sanoo, että kaikki on käyvä hyvin."

"Etpä vain pettyisi!" vastasi neiti Kristina. "Ah, en ikinäni luullut, että surren ja kyynelöiden valvoisin hääyöni… Jumala suokoon sinulle onnea, rakas Märta, enkä ole elämässäni unhottava, mitä nyt teet puolestani!"

"Älkää sanoko niin, rakas armollinen neiti, älkää sanoko niin", virkkoi kamarineitsyt. "Mikään ei ole suurempi kuin iloni, jos onnistun; siinä on palkkaa kylliksi, jos voin tehdä rakkaan neitini tyyneksi ja onnelliseksi jälleen… kuivatkaa nyt kyyneleenne, minä kyllä…"

Muuan ovi, joka äkkiä avattiin vielä etempänä käytävässä, katkaisi keskustelun. Ovi sulkeutui, ja Märta riensi käytävää ulospäin. Kun hän tuli meidän luoksemme, pysähtyi hän ja katsoi terävästi meihin, mutta ei virkkanut mitään. Ei hänellä ollut siihen aikaakaan, jollei tahtonut, että hänet tavottavat ne kilisevät kannukset, jotka tulivat yhä lähemmäksi.

Ne kuuluivat eräälle talon palvelijalle, jonka häthätää oli ratsastettava Vesteråsiin jollekin asialle. Hän heitti tuskin katsettakaan meihin molempiin, ja kun hän oli mennyt ohitse, tarttui vanha ystävättäreni minun käteeni ja sanoi tuiki tärkeällä äänellä:

"Täällä on jotakin hullusti, niin varmaan on; jokin on mennyt pois paikoiltaan, mikä se nyt sitten lieneekin…"

Ja sitten vaikeni hän hetkisen. Minä tahdoin mennä tieheni ja seurata Märtaa. Olin aivan samaa mieltä kuin ystävänikin. Se oli syynä surullisiin kasvoihin ja kyyneleisiin silmiin, jotka näin saapuessani linnaan; tätä syytä Märta tahtoi nyt mennä tavalla tai toisella poistamaan, ja minua veti vastoin tahtoanikin hänen jälkeensä. Minä mietin mielessäni, että mahdollisesti voisin olla urhoolliselle tytölle avuksi, ja sydän pamppaili rinnassani ilosta, ajatellessani, että hiljaisuudessa voisin tasottaa tien kuninkaan ystävän tyttärelle.

Mutta vanha ystävättäreni ei päästänyt minua niin helpolla. Mitä hän sanoi, miellytti minua tavallaan, mutta toiseltapuolen tympäisi sikäli kuin en sitä ymmärtänyt, koska en tuntenut asiaa, mutta jälkeenpäin huomasin sen olevan aivan oikein.

"Sen saat tietää", sanoi hän, "että neidin kamarineitsyt on sellainen, jota hänen olisi pitänyt kaikista vähimmän valita uskotukseen, mitä se nyt lieneekin, joka hänen tänä yönä on toimitettava. Mutta jos tahdot hyödyttää tätä taloa, niin seuraa tytön jälestä, jos voit, sillä sen sanon vielä kerran, etten luota häneen enempää kuin…"

Hän hipaisi lihavia käsiään vastakkain, mutta kohotti kohta sen jälkeen kaulaliinansa kulman silmilleen ja sanoi itkien:

"Jumala armossaan olkoon läsnä ja valvokoon meidän kaikkien ylitsemme ja erittäin rakkaan herrasväen ja neitsyt Kristinan ylitse, amen!"

Minä puristin hänen kättään ja lähdin, innokkaampana kuin koskaan, jos se oli mahdollista, auttamaan surullista neitiä. Mutta sentähden tarvitsin ensiksikin tietää, mihin asiaan täällä tarvittiin apua, ja tämän tiedon saamiseen ei ollut muuta keinoa kuin seurata kamarineitsyttä. Ensin juolahti mieleeni kysyä häneltä suoraan, mutta kohta hylkäsin tämän ajatuksen, koska oli selvää, että hän joko jättäisi sellaisen kysymyksen vastaamatta tai antaisi eksyttävän vastauksen, ja silloin ei ollut muuta keinoa kuin hiljaisuudessa seurata mitä hän hommaili.

Mutta ennen kaikkea ei ollut mikään helppo asia löytää häntä suuresta puistosta, jossa varjot olivat niin tummat ja jossa humiseva tuuli hämmensi hänen askeleensa kuuluvista. Kuu oli tosin ylhäällä, mutta se auttoi vähän, sillä käytävät risteilivät niin eksyttävästi, että mitä näki tai luuli näkevänsä yhtenä silmänräpäyksenä, se oli kadonnut toisena.

Niin olin kulkenut pitkin ja poikin ja ehtinyt alas rantaan, pääsemättä yökulkijattaren jälille.

Täällä oli muuan lehmusten ympäröimä aukeama, josta oli ihanin näköala Mälarille, ja tiesin armollisen herrasväen usein olevan tapana istua täällä, kun aurinko kallistui länsivinoon ja Mälarin aallot leikkivät vasten rantoja. Täällä olin kerran tavannut valtiokanslerinkin, kun toin hänelle kirjeitä kuninkaalta. Pysähdyin nyt itsekin aivan ihastuneena siihen kuvaan, joka levisi edessäni.

Oli kuin tuulikin kunnioittavasti kaartaisi tätä rauhan tyyssijaa. Täällä oli niin hiljaista, niin hiljaista, että olisin aivan kuullut lehden putoavan.

Silloin kuulin askeleita. Mutta hetkisen jälkeen olivat ne häipyneet.

Sen sijaan kuulin lapsen laulelevan rannalla alapuolellani. Hän lauloi virttä, mutta väliin olin kuulevinani nyyhkytyksiä, varovasti lähetessäni hiekotetun kentän reunaa.

Silloin kuulin taasen jalan lipeämisen kiveltä ja kuinka joku oksa samalla katkesi. Tämä ääni kuului ylempää ja syrjään päin siitä, missä lapsi lauloi.

Katsoin sinne päin ja olin selvään näkevinäni vaalean puvun vilahduksen pensasten varjosta. Itse seisoin muutaman lehmuksen juurella niin, ettei minua voinut lainkaan nähdä alhaalta päin. Kun olin astunut puunrungon ympäri parisen askelta syrjään päin, saatoin nähdä aina alas rannalle.

Siellä istui pikku tyttönen kivellä, käsi poskella veisaten virttä.

Olin näkevinäni hänen edessään jotakin kimaltelevaa muutaman kiven vieressä aivan vesirajassa. Lapsi huiskutti jalkaansa sinne ja tänne kiven ylitse, ja sentähden luulin ensin, että kuu se loisti aaltoihin ja vuoroon tyttö sen varjosti jalallaan. Mutta nyt veti hän jalkansa tykkänään pois ja istui aivan hiljaa pannen pienet kätösensä ristiin.

"Niin, jos voisin rukoilla kuten sinä tahdot rukoiltavan", virkkoi hän katsoen taivasta kohden, jossa tähti syttyi tähden viereen, "silloin kyllä kuulisit minua… mutta on sentään parasta, kun tapahtuu sinun tahtosi!" Ja sitten painoi hän päänsä käsiinsä ja istui aivan hiljaa.

Silloin kuulin taasen valkean hahmon askeleet, mutta nyt en nähnyt häntä, sillä muuan kallionkieleke pistäytyi niin pitkälle, että se peitti kummun tämän puolen. Mutta minun silmäni olivat kiinnitetyt lapseen, jolla, hänelläkin, näytti olevan sydänsuru, minkä ainoastaan Jumala saattoi auttaa.

Nyt taivutti pienokainen päätänsä alaspäin ja katsoi vedenpintaan, hän taivutti sitä yhä enemmän ja katsoi suuria kiviä rantaäyrään vieressä, joiden ympärille kuu sirotteli loistavimpia hopeahilujaan, — ja sitten kurottautui hän tähystämään pieniä välkkyviä aaltosia, jotka aivan kilvalla kiitivät hänen jalkojensa luo.

Silloin hypähti hän pystyyn ja kurotti kätensä eteenpäin, aivan kuin olisi yhtäkkiä nähnyt aarteen jaloissaan. Hän seisoi hetken aivan hiljaa ja katse naulattuna johonkin loistavaan esineeseen, jota hän tuskin uskalsi koskettaa. Näin selvään, että se oli sama esine, joka äsken oli vetänyt minunkin katseeni puoleensa.

Vihdoin kumartui lapsi alas ja otti aalloista pienen esineen, joka kimalteli kuin tähti hänen kädessään.

"Ah!" huudahti silloin joku ja löi kätensä yhteen aivan lapsen takana.

Se oli valkoinen hahmo, ja kuutamossa näin selvään, että se oli neiti Kristinan kamarineitsyt.

"Mitä pidät kädessäsi, lapsi?" kysyi hän ja ojensi kätensä ottaakseen säteilevän esineen.

Tyttö katsoi ylös, ja hänen silmissään välkkyivät kyynelet, jotka helmeilivät laihoja poskia pitkin.

"Se on sormus!" sanoi hän.

"Ja mistä olet sen löytänyt?" kysyi Märta taasen.

"Tästä, juuri tästä!" vastasi lapsi ja osotti jalkansa viereen kivelle, jonka ylitse aallot loiskuivat, mutta sieltä ei näkynyt enää mitään loistavaa.

"Anna minulle sormus!" virkkoi Märta innokkaasti ja kumartui käsi ojolla, mutta pienokainen hypähti syrjään ja katsoi jokseenkin epäluuloisesti häneen.

"En anna", vastasi hän. "Pidän sormuksen ja annan sen omistajalleen…"

"Ja kuka sitten on omistaja?"

"Se on neiti Kristinan sormus", vastasi lapsi niin varmasti kuin olisi ollut itsestään selvä asia, että kaikkien täytyi tietää, että sormus oli neiti Kristinan.

Märta kysyi, kuinka hän sen voi tietää, ja tyttö vastasi:

"Istuin tässä rannalla, sillä olin aamupäivällä puhutellut neitiä, joka on käynyt meitä aina katsomassa äidin sairauden aikana, ja kaikki sanovat, että jollei hyvää neitiä olisi ollut, niin olisi äiti kuollut pois; niin sanovat, ja uskon kyllä että he ovat oikeassa, sillä koskaan en ole nähnyt äitiä niin huonona… niin, istuin täällä ja ajattelin, kuinka hyvä Jumala on ollut meitä kohtaan ja että kyllä kai minäkin maailmasta löydän leivänpalani, vaikka se nyt näyttää, kuten sanotaan, pimeältä ja mahdottomalta, meitä kun on niin monta lasta, kokonaista kahdeksan kappaletta, joka ei ole vähän se…"

"Kuinka vanha olet?" keskeytti kamarineitsyt.

"Niin, olin viime kesänä yksitoista talvinen, niin että nyt olen kaksitoista."

"Et ole siis täysikasvuinen", virkkoi Märta huonosti salatulla harmilla, "paitsi kieltäsi, joka ei kangertele."

"Niin, samoin sanoo hyvä neitikin", jatkoi lapsi, joka ilostui yhä enemmän, mitä enemmän ajatteli löytämäänsä aarretta, ja sentähden lörpötteli vapaasti kaikkea, mikä oli yhteydessä neidin ja sormuksen kanssa, välittämättä kamarineitsyen lisääntyvästä nyreydestä. "Niin, samoin sanoo hänkin, mutta nyt istuin täällä, kuten sanoin, ja ajattelin häntä, päivä oli laskemaisillaan, ja herrasväet, jotka istuivat tuolla ylhäällä lehmusten alla, poistuivat, niin että siellä tuli hiljaista. Silloin kuulin jotakin kilahtavan kiveä vasten aivan lähellä minua ja kohta sen jälkeen hätiköivän huudahduksen, ja katsoin ylös. Neiti seisoi kallion reunalla, kurotti käsivarsiaan ja kurkisti alaspäin. Mutta hän näytti niin onnettomalta, että minä aivan kangistuin pelästyksestä."

"No, hyvä", kiirehti Märta, "näkikö neiti sinut?"

"Ei, kuulin hänen vain huudahtavan: 'sormukseni!' ja sitten näin hänen koettavan päästä alas jyrkännettä; mutta kun se ei onnistunut, nousi hän takaisin jyrkänteen reunalle. Samassa mainitsi joku hänen takanaan hänen nimensä, luulen että se oli ankara Kustaa herra, ja niin katosi hän… Muuten olisin juossut ylös hänen luoksensa ja tuonut hänet hyvää tietä tänne alas, ja me olisimme yhdessä etsineet hänen kadotetun sormuksensa."

"Hyvä, että löysit sen!" keskeytti Märta ja ojensi kätensä ottaaksensa sormuksen.

Mutta tyttö oli varuillaan, ja taivuttautuen syrjään päin jatkoi hän kertomustaan — ilmeisesti enemmän siksi, että hän tunsi tarvetta itse muistella koko juttua sormuksen katoamisesta ja löytämisestä, kuin selittääkseen sitä kamarineitsyelle.

"Niin, kuinka olisimmekaan saaneet etsiä", sanoi hän. "Tässä paikassa ei varmaan ole ainoaakaan kiveä, jota en olisi kääntänyt ylösalaisin, ja kuitenkin oli se kuin lumottu, en nähnyt mitään sormusta. Minä etsin aivan mahdottomista paikoista, mutta sitä ei löytynyt mistään. Aloin lopuksi itkeä, sillä tiesin hyvin, miltä neiti rukan sydämessä tuntui; tietysti se oli sama sormus, jonka hän oli saanut sulhaseltaan — hän puhui siitä äidille, kun oli tuvassamme tässä taanoin, — ja minusta se oli niin perin surullista… Niin meni päivä mailleen, ja silloin istahdin minä tuolle kivelle; ja taasen ajattelin neitiä ja kaikkea mitä hän oli tehnyt äidin hyväksi, ja silloin aloin veisata virttä, jota äidin on tapana veisata, ja aina väliin itkin. Ja minä rukoilin Jumalaa, että hän katsoisi alas minun puoleeni ja soisi minun tehdä rakkaalle neidille sen ainoan ilon, jonka saatoin hänelle tehdä; mutta tuli yhä pimeämpää, ja tuuli alkoi henkäillä niin kylmänä vesiltä… Minulta oli kaikki toivo mennyt, ja minä luulin, etten rukoillut oikein Jumalan mielen mukaan, koskei hän tahtonut kuulla rukoustani. Silloin nousi kuu ja paistoi yli järven minua vastaan, ja minä rukoilin Jumalaa ja sanoin, että oli kyllä parasta, kun kävi, kuten hän tahtoi; ja sitten käänsin katseeni taivaalta järven pinnalle ja järven pinnalla seurasin silmilläni kimmeltelevää tietä, jonka kuu oli heittänyt suoraan minua kohden, ja siinä, aivan jalkojeni edessä oli sormus… jollei se ole Jumalan ihme, niin sanokaa?… Kyllä, se se oli varmaan. Ajatelkaas, kuinka neiti tuleekaan iloiseksi!"

"On kyllä aivan oikein, että hän tulee iloiseksi", virkkoi Märta. "Mutta sitä iloisempi hän on, kuta vähemmän hänen tarvitsee odottaa."

"Hänen ei tarvitse odottaa laisinkaan", puuttui tyttö puheeseen.

"Kuinka sitten aiot menetellä, kun et tahdo antaa minulle sormusta?"

"Minä vien sen itse hänelle!"

"Oletko mieletön, lapsi, viet muka itse… kuinka pääsisit neidin luo keskellä yötä? En edes minäkään saa tavata häntä ennenkuin aamulla varhain; mutta silloin saa hän sen, jos tahdot jättää sen minulle."

Tyttö katsoi häneen hetkisen. Mutta Märtan silmissä mahtoi olla jotakin, joka pelästytti häntä; sillä hän puristi kätensä kiinni sormuksen ympäri ja huudahti:

"Ei, ei… en anna sormusta kenellekään muulle kuin neidille itselleen…"

Ja niine hyvineen juoksi hän tiehensä rantakivien ylitse ja oli tuokiossa kadonnut leppäpensasten taakse.

Märta seisoi hetken paikallaan ja katsoi hänen jälkeensä, jonka jälkeen hän alkoi suurella vaivalla neuvotella jyrkännettä ylöspäin.

En voi kieltää, että minua ilahdutti nähdä arvotus ratkaistuksi ja että pienokainen oli kylliksi rohkea ja päättäväinen säilyttääkseen itselleen ilon tehdä neiti Kristina iloiseksi.

Kauempaa en kuitenkaan saanut olla omilla hoteillani, sillä minun täytyi varhain aamulla lähteä Tidöstä. Ja minä ratsastin sieltä iloisin mielin, sillä olin varma siitä, että neiti Kristina saisi takaisin sormuksensa. Niin hän saikin, mutta juttu ei ollut siltä vielä lopussa.

Sittemmin sain kuulla, kuinka kaikki kävi, niin että voin kertoa sen, vaikken itse ollutkaan mukana.

Lähdettyäni lehmusten juurelta rannalta, missä olin kuullut keskustelun neidin kamarineitsyen ja pikku tytön välillä, jonka nimi oli Kaarina, kulki edellinen synkissä mietteissään polkua puiden välitse. Hän oli saavuttanut suuressa määrin emäntänsä luottamuksen — kuinka helppo onkaan voittaa sydän, joka uskoo kaikista hyvää! — mutta, kuten vanha ystävättäreni, Anna rouvan uskottu palvelija, sanoi: hän ei suinkaan ansainnut tätä luottamusta, ja vilppi piili kauniin pinnan alla.

Hän tunsi aivan hyvin tien siihen tupaan, jossa Kaarinan äiti asui. Äidin nimi oli Inga, hän oli syntyisin Tidöstä ja oli nuoruudessaan nähnyt Anna rouvan nuorena, sillä valtiokansleri sai Tidön rouvansa mukana, ja sentähden olivat kaikki täällä hänelle niin rakkaat, ja joka ilta rukoili hän Anna rouvan, hänen herransa ja miehensä ynnä hänen lastensa puolesta. Näistä oli neiti Kristina hänelle rakkain. Hän oli "ilmetty" äitinsä kuva, tuumi muori Inga; ja se hyvyys, joka loisti hänen silmistään ja ilmeni jokaisesta hänen sanastaan ja teostaan, kiinnitti vielä lujemmaksi sen rakkauden herrasväkeen, joka oli juurtunut lapsuusvuosina tai pikemmin peritty äidinmaidosta.

Märta lähti nyt Inga muorin tupaan. Ei tosin ollut niin helppoa keskellä yötä välttää eksymistä metsässä, jossa monet polut risteilivät keskenään; mutta hän osasi kuitenkin perille, eikä ollut vielä puoliyökään käsissä, kun hän koputti ovelle ja astui sisään.

"Inga muori", sanoi hän hiljaisella äänellä.

Mutta Inga muori oli valveilla. Kaarina oli äsken tullut kotiin, ja äiti mietiskeli yhä valveillaan, mitä lapsi oli hänelle sanonut.

Se on kyllä omituista, mutta totta, että lapsi, joka ilonsa ensi puuskassa kertoi kaiken eikä näyttänyt saavan sittenkään puhumisesta kyllikseen, ei sanonut sanaakaan, kun oli ehtinyt hieman tyyntyä. Paljon vaikutti siihen sekin seikka, että hän pelkäsi menettävänsä aarteensa ja jäävänsä ilman sitä iloa, että saisi sen itse viedä neidille.

Äiti oli kysynyt häneltä, missä hän oli ollut, ja tyttö oli vastannut, kuten lasten on tapana, kun niiden on pakko sanoa jotakin päästäkseen sanomasta kaikkea, "että hän oli ollut ulkona, linnan luona ja puistossa", ja hän oli venytellyt sanojaan, niin että äiti oli huomaavinaan niiden sisältävän paljon enemmän kuin ne suoraan sanoivat. Tällä hetkellä ei hän välittänyt kysellä enempää; olipahan siihen kyllin aikaa aamulla; mutta kuitenkin makasi hän mietiskellen näitä sanoja, kunnes ovi avautui ja vieras ääni mainitsi hänen nimensä.

Hän asetti heti kohta käynnin tyttärensä yhteyteen ja hätkähti niin, että kesti kotvan ennenkuin hän ehti tointua.

Kaarina makasi puolivalveillaan, kiitti Jumalaa hänen hyvyydestään ja uinaili niin suloisesti siitä ilosta, että voi poistaa neidin kyyneleet, että hän nukahdettuaan näki olevansa pelkän valon ympäröimänä. Mutta valo katosi ja tuli pimein yö, kun hän kuuli kamarineitsyen äänen.

"Onko tyttö tullut kotiin?" oli tämän toinen kysymys, ja kun äiti vastasi myöntävästi, alkoi hän kertoa koko tapausta sormuksesta, armollisen neidin surusta ja hänen omasta vaatimuksestaan, että tyttö antaisi hänelle sormuksen, jotta hän voisi viedä sen omistajalleen.

Tyttö ymmärsi, että kysymyksessä oli sama kuin rannallakin, että hänen nimittäin oli luovuttava sormuksesta, ja sydän jyskytti niin kovasti hänen rinnassaan, ettei hän ensi tuokiossa voinut paikaltaan liikahtaa. Mutta äkkiä pälkähti hänen päähänsä, että hänen oli koetettava päästä ulos tuvasta ja piiloutua johonkin syvälle metsään, kunnes aurinko nousi ja hän saattoi mennä linnaan.

Ja hän nousi istualleen vuoteessaan. Tuvassa oli pilkkosen pimeää, niin ettei kukaan voinut nähdä mitä hän puuhaili. Hänen onnistui sentähden aivan huomaamatta hiipiä penkin ja seinän viertä ovelle. Mutta kun hänen piti se avata, huomasi hän pelästyksekseen, että ovela kamarineitsyt oli sinne asettunut vahtiin, aivan kuin aavistaen, että lapsi aikoi hiipiä ulos.

Samassa huusi äiti hänen nimensä ja kamarineitsyt tarttui hänen käteensä, joka hapuili ovenripaa.

Kaarina päästi pelästyksen huudon, mutta kamarineitsyt sanoi riemuitsevalla äänellä:

"Enkös sitä jo arvannut… hän aikoi hiipiä pois sormuksen kera! Sinä paha lapsi, joka tahdot tuottaa äidillesi niin suuren surun!"

"Kaarina, Kaarina!" kuului äidin ääni. "Mitä on pistänyt päähäsi, mitä tahdotkaan, lapsi, armollisen neidin sormuksesta?"

Kaarina vaikeni. Suru, harmi ja epätoivo kuristivat hänen sydäntään niin, ettei hän voinut sanoa sanaakaan. Mutta niin hyvin hänen vaikenemisensa kuin sekin seikka, että hän oli aikonut hiipiä pois sormuksen kera, vahvisti äitiä siinä luulossa, että saatana oli hänet kietonut juonillaan.

"Tule tänne, lapsi", sanoi hän, ja kamarineitsyt veti perälle turhaan vastustelevan lapsukaisen.

"Anna minulle sormus!" kuului äidin ääni, joka vapisi surusta.

Käsky täytettiin. Kaarina ojensi hänelle sormuksen, mutta samalla oli hänen sydämensä pakahtumaisillaan. Epätoivoissaan — hurjassa ilkeydessään, sanoi kamarineitsyt — heittäytyi hän äidin sänkyyn ja nyyhkytti ja itki.

Mutta äiti antoi sormuksen Märtalle ja sanoi itku kurkussa:

"Kas tuossa, ota… ja anna se rakkaalle, hyvälle neidille ja pyydä häntä antamaan anteeksi, jos hän voi, lapsi paralleni. Tyttö saa kyllä rangaistuksensa, ja tahdon hänet itse, niin viheliäinen kuin olenkin, viedä armollisen neidin luo pyytämään anteeksi."

Se oli kuitenkin enemmän kuin mitä Märta halusi ja tahtoi, ja kuinka kiire hänellä olikin joutumaan pois saaliineen, niin koetti hän sentään muutamin sanoin torjua tämän päätöksen toteuttamisen.

"Nythän on sentään kaikki paha voitettu", sanoi hän, "lapsi ei suinkaan ole niin pahaa tarkottanut; en luule, että armollinen neiti on teille nyreissään… Ehtii hyvin sittenkin, kun hän tulee teidän luoksenne, minkä hän varmaankin tekee ennenkuin lähtee pois kartanosta herransa ja miehensä kera."

Näin sanottuaan lähti hän ja taivalsi voitonriemuissaan metsän ja puiston lävitse takaisin linnaan, miettien vielä kerran kauttaaltaan sen suunnitelman, jonka hän oli laatinut häijynilkisessä päässään, tarkastaen jokaisen silmukan mustassa kudelmassaan ja luoden katsauksen seurauksiin, jotka näyttivät hänelle kirkasta kultaa ja muita ihanuuksia.

Aamulla varhain seisoi hän neiti Kristinan edessä, jonka ensimäinen kysymys hälveni pois nähdessä Märtan kyyneliä ja surullista muotoa.

Sormusta ei hän ollut voinut löytää, mutta neiti voi uskoa, että hän oli etsinyt jokaisen kiven vierestä, kaikkein pienimmänkin, ympäri kallion juurta lehmusten alta, aivan kuin neiti oli sanonut. Neiti uskoi häntä, ja kuinka hän muuta voikaan, ja niin alkoi hän kyynelissään hääpäivänsä.

Kohta tilaisuuden saatuaan kertoi hän Kustaa herralle kaiken mitä oli tapahtunut, mutta viekas neitonen hymyili mielessään, samalla kuin hän puhui sokerinimeliä sanoja surustaan rakkaan emäntänsä tähden, joka moneen kertaan koetti lempein sanoin häntä lohduttaa.

Itse hääpäivän kuluessa oli hänellä kuitenkin suurten huoltenkin hetkiä. Sillä vähänväliä johtui hänen mieleensä, että Kaarina saattoi tulla ja hänen valppaudestaan huolimatta hiipiä morsiamen luo, ja silloin olisi kaikki ollut hukassa. Hän oli siinä määrin syventynyt salaiseen vartioimiseensa, ettei hän kerran kuullut, kun itse Anna rouva huusi häntä, ja sai nuhteet, kun vihdoinkin saapui.

Morsian taputti häntä silloin ystävällisesti olalle ja sanoi:

"Sinä olet väsynyt, Märta, sinä tarvitset kyllä levätä!"

"Ei", vastasi Märta, "sitä en tarvitse, mutta en voi saada sormusta ajatuksistani."

Ja neiti Kristina hymyili niin lempeästi hänelle ja sanoi, ettei hän unhottaisi mitä Märta oli tehnyt ja kestänyt hänen tähtensä.

Mutta Kaarinaa ei näkynyt eikä kuulunut, eivätkä vastanaineet joutaneet enää käymään Inga muorin luona, sillä he lähtivät kohta häiden jälkeen kartanosta. Lähdön edellisenä iltana tuli Märta itse tupaan tuoden terveiset emännältään ja kysellen, kuinka siellä voitiin. Sormusta ei Inga muorin tarvinnut enempää ajatella. Kaikki oli annettu anteeksi, ja olipa Märtalla mukanaan pieni lahjakin Kaarinalle todistukseksi, että neiti tahtoi unhottaa koko tämän asian. Kaarina itki yöllä katkeria kyyneliä, mutta uni tuli lopulta, ja unissaan oli hän näkevinään rakkaan neidin, joka lempein silmin viittasi häntä luoksensa, ja hän viittasi vastaan ja sanoi, että hän kyllä tulisi, sillä se nyt oli niin helppoa unissa.

Kustaa Hornin puoliso ei kuitenkaan palannut enää koskaan isänkotiinsa. Hän seurasi miestänsä sotaan, ja kun Puolan sota oli päättynyt, oli hän hänen mukanaan Suomessa, ja seurasi sen jälkeen mukana Saksaan, kun siellä sota alkoi, ja hänellä oli mukanaan uskottu Märtansa, joka kai olisi vähät välittänyt lähdöstä sotatielle, jollei hän olisi ollut kiintynyt erääseen Kustaa herran ratsumieheen, muutamaan liivinmaalaiseen, joka oli yhtä viekas ja saaliinhimoinen kuin hän itsekin, mutta muuten urhokas mies.

Silloin eräänä päivänä, se tapahtui meidän saavuttuamme Stettiniin, astui Märta emäntänsä eteen ja näytti niin säteilevän iloiselta.

"Voitteko ajatella sitä, rouva Kristina", sanoi hän, "olen nähnyt jotakin, niin, se tuntuu minusta aivan ihmeeltä!"

"Mitä sitten olet nähnyt?" sanoi rouva Kristina kohottaen katseensa käsityöstään, joka hänellä oli käsissään.

"Niin, sormuksen!" sanoi Märta.

"Sormuksen?" toisti rouva Kristina, joka nyt pian kahden vuoden kuluttua ja saatuaan sotamarskilta lohdutusta surussaan, ei ensi tuokiossa voinut ajatellakaan, että Märta puhui hänen kadotetusta sormuksestaan.

"Teidän oman sormuksenne, rouva Kristina!" uudisti silloin Märta, "teidän sormuksenne, joka hävisi teiltä häidenne edellisenä päivänä."

Nyt löi rouva Kristina kätensä yhteen ja hypähti pystyyn. Ensi hetkessä tuntui, kuin joku vainaja olisi noussut kuolleista. Hän oli tosin rauhottunut häviön jälkeen, mutta kadotettuun sormukseen liittyi niin monia luottamuksen ja toivon muistoja, jotka sen mukana ikäänkuin vietiin pois häneltä, että hänen nyt, kun hän yhtäkkiä kuuli, että se oli löydetty jälleen, oli vaikea yhtäkkiä tyyntyä ja päästä omaksi herrakseen.

Senjälkeen seurasi kysymys toisensa jälkeen, kenen huostassa sormus oli, kuinka Märta oli sen löytänyt ja kuinka tämä oli voinut saada sen, voiko se tosiaankin olla sama j.n.e. Suureen osaan tästä ei Märta tietysti voinut tai ei tahtonut antaa mitään vastausta.

Hän oli eräällä kauppiaalla katsellut muutamia tavaroita, joista epäilemättä suurin osa oli ryövättyjä sodan aikaan, ja hän oli ne saanut käsiinsä sotilailta. Märta oli puotien ikkunoita katsellessaan tullut pysähtyneeksi hänenkin ikkunansa eteen, ja hän oli ollut vähällä lysähtää istualleen, niin hämmästynyt hän oli, kun sormus oli sattunut hänen silmiinsä. Hän oli kysynyt kauppiaalta, mitä se maksoi, ja tämä ei tosin ollut niin mielellään puuttunut vastaamaan hänen kysymyksiinsä; mutta kun hän silloin oli sanonut palvelevansa sotamarskin perheessä, niin oli kauppias sanonut hinnan.

Se oli kuulumaton summa, mutta rouva Kristina tunsi kuumeista ikävää nähdä jälleen sormuksen, ja uskottu palvelijatar osasi hyvin sovitetuilla sanoilla lisätä tätä hänen ikäväänsä, niin että hän lähetti asiamiehen kauppiaan luo, laski hänelle rahat ja sai sormuksensa.

Sinä iltana oli hän kenties iloisempi kuin itse hääpäivänään, kun hän sai näyttää kadonneen sormuksen sotamarskille.

Tämäkin oli iloinen ja sanoi tyystin tarkasteltuaan sormusta, saadakseen vakuutuksen, ettei asiassa vain ollut mitään petosta:

"Sittenhän voin sanoa sinulle, Kristina, koska sormus on nyt jälleen löydetty, että vanhan tarun mukaan on sen onni, joka tämän sormuksen omistaa, sidottu siihen. Sentähden minä pyysin sinua niin tarkoin sitä säilyttämään, kun ensin annoin sinulle sen. En lainkaan tiennyt, että se oli niin kallisarvoinen kauppatavarana."

Kuinka sormus oli joutunut kauppiaan käsiin, pysyi toistaiseksi arvotuksena, sillä kun sotamarski lähetti hakemaan tätä, oli hän kadonnut.

16.

Rustaa Hornin Hairahdus.

Enemmän kuin vuosi oli kulunut saapumisemme jälkeen Saksaan. Taisteluja oli voitettu, kaupunkeja vallattu ja posket olivat kalvenneet monilta niistä, jotka rohkeina ja toivehikkaina olivat lähteneet taistelemaan ja kuolemaan totisen uskon puolesta. Ah, sellaista ei ollut lopulta; mutta niin kauan kuin autuas kuningas oli mukana, oli ikäänkuin raittiimman ilman hengähdykset olisivat liidelleet ruotsalaisten lippujemme ylitse! No hyvä, olimme saaneet Preussin valtaamme, olimme vallanneet Frankfurtin Oderin varrella ja Landsburgin, ja Magdeburg oli kukistettu, ja kuningas oli pakottanut lankonsa luovuttamaan Spandaun ja Küstrinin ja mennyt Werbeniin, päästäkseen lähemmäksi "vanhaa korpraalia", kuten hän nimitti Tillyä, jota vastaan hän nyt oli suutuksissaan enemmän kuin koskaan, samoin kuin kaikki koko sotajoukossa. Sillä hänen kuvaansa ei nyt nähty muuten kuin palavan Magdeburgin liekkien ja savun lävitse, ja ilkityöt onnettomassa kaupungissa, verivirrat, kuolevain ja pakenevain huudot, — kaikki tämä häilyi kuin mikäkin hornan huntu vanhan soturin nimen ympärillä.

Heinäkuussa tuli kuningas Werbeniin, jonka lammikkojen takana sotajoukolla oli ikäänkuin luonnollinen linnotus. Tätä vieläkin lujitettiin, ja kaupunki muureineen oli ikäänkuin luja lukko keskellä linnotusketjua. Kuningas sai hyvää aikaa varustautua. Vasta neljätoista päivää hänen saapumisensa jälkeen marssitti Tilly väkensä Werbeniä vastaan, ensin kuitenkin Burgslottissa saatuaan tervetuliaiset, jotka maistuivat kylläkin katkerilta; sillä kaksi ratsurykmenttiä, jotka olivat siellä, tulivat suurimmaksi osaksi hävitetyiksi. Siellä olin itsekin mukana ja ratsastin aivan kuninkaan jälestä, joka tapansa mukaan syöksyi keskelle tulisinta taistelua. Hetkiseksi kadotin silloin kuninkaan näkyvistäni, sillä minutkin saarsivat viholliset tykkänään. Samoin kävi kuninkaallekin, mutta Jumalan käsi lepäsi hänen päällänsä. Kun pääsin vapaaksi omista saartajistani, niin näin kuninkaan pelastetuksi ja Harald Staken parasta vauhtia ajavan vihollisparven pakosalle.

Tämä taistelu tapahtui keskellä yötä. Vihollinen menetti yhden everstin, useampia upseereja ja varmaankin 2,000 hevosta. Yksi rykmentti hakattiin kokonaan maahan.

"Meillä oli hieman kuuma yösija!" sanoi kuningas hymyillen minulle, kun aamulla astuin hänen eteensä. "Mutta me varustamme viholliselle paremman, kun se saapuu luoksemme Werbeniin!" lisäsi hän, ja minä nyökkäsin myöntävästi.

Mutta kuninkaan iloinen mieliala muuttui pian. Syynä siihen oli niukka rahansaalis, joka häntä muuten vaivasi alituiseen näihin aikoihin. Kuulin hänen valittavan Berlinissä, kun hän oli siellä toukokuun alkupäivinä ja pakotti lankonsa, vaaliruhtinaan, luovuttamaan mainitut kaksi linnotusta, — "emme ole vielä saaneet penniäkään Ruotsista… totta puhuen on laitamme sellainen, ettei meillä ole edes ainoata taalaria köyhille!" — Ja rahanpuutteen johdosta syntyi epäjärjestyksiä miehistön kesken, ja väkivaltaisuuksia tehtiin. Ratsumiehet elivät melkeinpä yksinomaan ryöstöstä.

Kuningas ei voinut tehdä mitään, hänen täytyi vasten tahtoaankin katsoa sormien lävitse. Mutta jalo, ihmisiä rakastava mieli kärsi kaksin verroin kaikesta siitä pahuudesta, josta kerrottiin. Ainoa, johon kuningas saattoi luottaa pulan auttamiseen nähden, oli valtiokansleri. Mutta häneltä ei kuulunut rahoja eikä kirjeitä. Kuningas joutui pois suunniltaan. Eräänä aamuna, kun tulin hänen luoksensa, oli Lauri Grubbe siellä ja piti äsken kirjotettua kirjettä kädessään. Kuningas oli sangen kiihtynyt ja sanoi painaen nyrkkiään pöytään:

"Jumala paratkoon, tämä kurjuus vie kapinaan, ja siitä seuraa meidän perikatomme itsestään. Sotajoukko ei ole kuuteentoista viikkoon saanut penniäkään ja on elänyt ainoastaan siitä sotamiehen leivästä, jonka olemme saaneet kiskotuksi kaupungeilta, ja nyt on tämäkin lopussa… Ei, lehtori Lauri, teidän on kirjotettava ankarasti, että tässä on tapahtuva muutos ensi tilassa…"

Ja sitten kulki hän muutamia kertoja edestakaisin, jollaikaa suuttumus nousi yhä korkeammalle.

"Jollei muutosta tapahdu, täytyy meidän lähteä palausmatkalle, ja sen voi käsittää kuka tahansa, mitä siitä on seuraava. Siitä ei koidu ainoastaan meidän ikuinen häpeämme, vaan myös isänmaalle suurinta vahinkoa!"

Mutta se olikin, sen voin varmasti sanoa, autuaan kuninkaan vaikein aika Saksassa, aina Magdeburgin kukistuksesta Leipzigin taisteluun saakka, ja hänen suuttumuksensa valtiokansleria kohtaan — sillä kirje, joka Grubben oli kirjotettava, oli menevä hänelle… kuninkaan ankarat sanat ovat siinä pilkulleen; olen sen sitten moneen kertaan lukenut valtiokanslerin luona täällä Tidössä — hänen suuttumuksensa valtiokansleria kohtaan on pidettävä sen hädän ilmauksena, missä hän oli.

Kuitenkaan eivät olleet kylliksi sotajoukon keskuudessa tapahtuneet epäjärjestykset ja yleinen tyytymättömyys, joita autuas kuningas voittamattoman levottomuuden hetkinä saattoi liiotellakin, oli vielä toinenkin asia, joka puolestaan lisäsi hänen vihastustaan ja kärsimättömyyttään.

Hän oli nimittäin käskenyt sotamarskia, herra Kustaa Hornia kiiruhtamaan Werbeniin sen sotajoukon kera, joka oli jäänyt jälelle Oderin varrelle hänen johtoonsa; mutta sotamarski ei tullut. Oli lähetetty toinen toistaan ankarampia käskykirjeitä, että hänen täytyi tulla kiireimmittäin, mutta hän ei tullut. Kun sen tähden nyt Grubbe oli mennyt ulos, kääntyi kuningas minuun, ja hänen silmänsä leimusivat, ja puna hehkui hänen poskillaan.

"Mitä sanot?" kysäsi hän lyhyesti ja kiihkeästi. "Kuuluuko mitään idästä päin?"

En voinut tyynnyttää häntä niin kiihkeästi odotetulla tiedolla, ja hän näki sen kasvoistani, jonka tähden hän tuli luokseni ja pani kätensä hartioilleni sanoen:

"Sinä sentään ymmärrät minut!"

"Sen tekevät kaikki, teidän majesteettinne!" uskalsin minä sanoa, mutta kuningas keskeytti minut, ja katse synkkeni heti jälleen ja säihkyi salamoita.

"Niinkö?" huudahti hän. "Eikö sotamarskin pitänyt lähettää tuhat vanhaa, hyvin harjotettua sotamiestä Alt-Brandenburgiin, ja mitä lähettää hän…? Niin, kaikki äsken pestattua väkeä ja muutamia satoja, jotka äsken ovat tulleet kotoa Ruotsista, kaikki harjaantumattomia miehiä… Ymmärtävätkö he minut…? Ei, sitä he eivät tee! Tilly on täällä minä hetkenä tahansa, meidän olisi oltava valmiit leikkimään uudestaan sama leikki kuin Burgslottin luona, mutta päivä menee päivän jälkeen enkä minä näe tomuhiukkastakaan siitä väestä, joka sotamarskin olisi tuotava minulle… Ei, niin totta kuin olen Ruotsin kuningas, täytyy tässä joku muutos tapahtua."

Hän istuutui kiihkoissaan pöydän ääreen ja alkoi kirjottaa. Se kävi niin nopeasti kuin salaman välähdys olisi valahtanut paperille, ja sisällys oli kai jotakin samaan lajiin. Heti kun muutamat rivit olivat kirjotetut, sulki kuningas kirjeen ja ojensi sen minulle.

"Kas tässä", sanoi hän, "nouse ratsaille ja ratsasta yötä ja päivää ja anna tämä hänelle!"

En tiedä koskaan nähneeni autuasta kuningasta sellaisena kuin tällä hetkellä. Mutta minulla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin totella.

Se, mitä minun nyt on kerrottava, on sangen sotkuista, enkä minä oikein tiedä, mistä minun on alettava. Sillä tapaukset pyörivät ja tunkeilevat keskenään muistossani samoin kuin ne tekivät todellisuudessakin, ja kaiken yllä, mitä tapahtui, kaikkien ajatusteni yllä väikkyivät synkän pilven tavoin kuninkaan sanat siitä vaarasta, joka uhkasi häntä ja koko meidän maatamme, jos täytyi lähteä palausmatkalle sen johdosta, mitä niin valtiokanslerin ja sotamarskinkin taholta oli lyöty laimin.

Minä tein kuten kuningas käski. Ratsastin levähtämättä yötä ja päivää. Kaikilla postiasemilla, joita kuninkaan käskyn mukaan oli perustettu pitkin tietä, jotta viestit kulkisivat nopeasti pääjoukon ja sotamarskin välillä, kysyin tietoja, mutta kukaan ei tiennyt sanoa mitään. Minun epätoivoni kiihtyi, ja minä olin mielessäni sotamarskille kenties vihaisempi kuin kuningas itse.

Vihdoin eräänä iltana — minä olin silloin lähellä Pommerin rajaa — sain vihdoin kuulla, että sotajoukko oli koottu ja valmiina lähtemään. Minä vedin helpotuksen huokauksen, mutta kun kysyin miksi hän viivytteli, vastattiin minulle, että sotamarski ei ollut sotajoukossa saapuvilla. Tämä tuntui minusta arvotukselta. Hänen luultiin olevan Stettinissä, mutta kukaan ei tiennyt mitään varmaa. Minä tuumin hetken itsekseni, mihin minun oli matkani suunnattava, mutta päätin ratsastaa perille Stettiniin. En ollut kuitenkaan ratsastanut pitkältä, kun huomasin äärimäiseksi epätoivokseni, että hevoseni väsymyksestä tuskin pysyi jaloillaan. Oli aivan mahdoton saada toista hevosta. Minun täytyi pakostakin levähtää yöllä muutamia tunteja.

Lopulta poikkesin lähimpään talonpoikaistaloon, jossa kuitenkin töintuskin sain hieman purtavaa hevoselle ja itselleni. Talo oli muuten väkeä täynnä. Minun täytyi tyytyä istumaan penkillä siinä missä istuin ja lepäämään niinkuin voin nojaten päälläni lautaseinää vasten. Vähitellen nukkuivat tuvassa muut yksi toisensa jälkeen, ja minä itsekin olin päästämäisilläni silmäni vaipumaan umpeen, kun kuulin askeleita aivan läheltäni toiselta puolen seinää. Raotin hieman silmäluomiani, kuten on tapana tehdä, kun jokin häiritsee ollessa juuri nukkumaisillaan, ja silloin huomasin, että istuin nojaten pieneen työntöikkunaan lautaseinässä, ja raosta näkyi valkopukuinen hahmo.

Oli kirkas kuutamo, ja se valaisi viereisen huoneen, niin että saatoin vähällä vaivalla, ainoastaan kääntämällä päätäni, nähdä mitä siellä tapahtui. Valkea hahmo, jonka olin nähnyt, oli nuori nainen. Hän seisoi hajalla hapsin keskellä huonetta kuuntelevassa asennossa, mutta niin hätääntyneenä, etten tiennyt, kulkiko hän unissaan vai kuuliko hän todella jotakin viereisestä huoneesta.

Hänellä oli kauniit kasvot, jotka luulin nähneeni ennen, vaikken tällä haavaa voinut muistaa missä. Hänen kasvoillaan oli surullinen ilme, ja hänen silmissään näytti kiiluvan kyyneliä kuun hohteessa. Olin kuitenkin itse aivan liian paljon huolen ja levottomuuden vallassa kiintyäkseni enemmän kuin tarpeellista oli surulliseen tyttöön lähelläni. Käänsin jälleen päätäni nukkuakseni, hymyillen levottomuudelle, joka vainosi pikku ihmisiä ja joka oli niin sanomattoman vähäpätöinen sen levottomuuden rinnalla, joka kenties tällä hetkellä karkotti unen suuren kuninkaan silmistä. Mutta kuitenkin on siten, että olkoonpa suuri tai pieni, niin suru koskee sydämeen, ja Jumala valitsee voimien mukaan kuorman ihmisen kannettavaksi.

Mutta silloin liikkui jälleen tyttö eteenpäin. Hän juoksi joustavin askelin vastakkaiselle seinälle, jossa pari porrasta vei ovelle.

Ilmeisesti kuuli hän siellä sisällä jonkun tai joidenkuiden puhuvan. Hän seisoi kädet ristissä ja allapäin, syvimmässä surussa, ja kuitenkin näytti hän jännitetyllä tarkkaavaisuudella kuuntelevan keskustelua oven toisella puolen.

En voinut enää kääntää silmiäni pois hänestä, ja kuta enemmän häntä katsoin, sitä selvemmäksi minulle kävi, että olin nähnyt hänet ennen. Ja äkkiä, en voi sanoa, kuinka se kävi, juolahti mieleeni kuva Tidöstä, jossa yöllä näin neitsyt Märtan ja pikku tytön heidän keskustellessaan rannalla. Tämä täällä oli tyttö, joka oli löytänyt morsiamen sormuksen, mutta niin sydämettömällä tavalla menettänyt ilon viedä sen rakkaalle neidilleen, hän minulla oli täällä edessäni, vaikkakin hänestä neljässä vuodessa oli tullut täysikasvuinen neitsyt. Hän mahtoi nyt olla seitsemännellä- tai kahdeksannellatoista vuodellaan.

Heti tämän ajatuksen välähdettyä päässäni seurasi sitä sarja sukulaisajatuksia, kuinka torpantyttö oli voinut joutua niin kauaksi kotoaan, kuinka hän oli joutunut juuri tähän taloon ja mihin hän tästedes suuntaisi tiensä. Kenties, ajattelin, on petos vihdoin paljastettu, petollinen kamarineiti saanut ansaitun palkkansa ja syyttömästi epäilty päässyt hänen paikalleen. Ja minä hätkähdin, istuessani siinä penkillä, sillä jos todellakin oli siten, niin häneltähän saisin selon, missä sotamarski oleskeli. Hetken innossani ajattelin tämän olevan aivan lähellä, kenties Penkunin linnassa, joka sijaitsi aivan lähellä.

Tämä ajatus sai minut aivan hereille, ja minä ihastuin siitä niin, etten ajatellut kuinka mahdotonta oli, että kamarineiti oli täällä, jos hänen emäntänsä, rouva Kristina, oli linnassa. En myöskään ottanut huomioon, kuinka mahdotonta sotamarskin oli matkustaa emäntänsä kanssa, kun oli kysymys sellaisesta nopeudesta kuin kuningas oli käskenyt. No niin, paloin kärsimättömyydestä saada puhutella tyttöä ja päätin lähteä ulos koettaakseni päästä hänen kanssaan puheikkain.

Olin jo noussut puoliksi, kun taasen äkillinen liikahdus viereisessä huoneessa pani minut pysymään hiljaa ja katsomaan sinne sisälle.

Näin silloin torpantytön seisovan keskellä huonetta toinen käsi lujasti painettuna sydäntä vasten ja toinen suonenvedon tapaisesti ojennettuna ovea kohden, jota kohden hänen kasvonsa olivat odottavassa, puoleksi taisteluun vaativassa asennossa. Koko hänen olentonsa näytti puhuvan samalla kertaa kiihkeästä surusta, mutta lisäksi masentumattomasta rohkeudesta luottamuksella kaikkivaltiaaseen kohdata sitä hirveää vaaraa, joka uhkasi.

Silloin aukeni pieni ovi porrasten yläpäässä ja muuan suurikasvuinen mies astui alas huoneeseen. Tyttö antoi käsiensä vaipua kupeilleen, ja hänen silmänsä suuntautuivat ylpeinä tulijaan, joka lähestyi häntä nopein askelin ja tahtoi tarttua hänen käteensä.

"Tänne täytyy minun jättää sinut", sanoi hän, "on ratsastettava pitkä matka tänä yönä, ja minun on oltava rykmentissä aamulla… Mutta voit luottaa siihen mieheen, joka tulee tänne sinua noutamaan…"

"Luottaa!" huudahti tyttö. "Sinä herjaat Jumalaa, sillä sinä petät minut!"

Mies, jonka puku, lähemmin häntä nähtyäni, ilmaisi, että hän oli ruotsalainen rakuuna, samalla kuin hänen puheensa ilmaisi hänen olevan suomalaisen, peräytyi muutaman askeleen ja katsoi ihmeissään tyttöön, jonka jälkeen hän virkkoi:

"Etkö ole vapaasta tahdostasi seurannut minua, etkö itse pyytänyt minua tuomaan sinut tänne Penkuniin… enkä minä ole sinulta sanallakaan kysynyt päähänpistosi syytä. Millä tavoin muka petän sinut?"

"Ja kuitenkin petät minut… mutta usko minua, on olemassa yksi, joka näkee sinut eikä jätä sinulle rankaisematta."

Rakuuna huitaisi kärsimättömästi kättään kalpeaa tyttöä kohden, jonka silmät puhuivat huolesta, ja hän sanoi:

"Petoksesta voit puhua vasta kun sinut on petetty…"

Näin sanoen käänsi hän tytölle selkänsä ja aikoi poistua. Mutta tyttö tarttui hänen käteensä ja virkkoi pelosta ja levottomuudesta vapisevalla äänellä:

"Jos on kuten sanot, että voin luottaa sinuun, ja minun pitäisi voida sitä, koska palvelemme samaa herraa, niin satuloi hevoseni ja päästä minut ratsastamaan takaisin Stettiniin. Täytyyhän minun toki puhutella rouva Kristinaa vielä kerran, kun hän on vielä elossa."

Mutta rakuuna ei tahtonut kuulla. Hän tempasi miltei tuimasti kätensä irti ja meni lujin askelin pois huoneesta. Onneton riensi jälkeen, tarttui molemmin käsin oveen temmatakseen sen auki, mutta se ei hievahtanutkaan. Mieltäni vihlaisi nähdessäni sitä epätoivoa, jolla hän huomasi olevansa suljettu huoneeseen. Hän hypähti ylös, ojensi epätoivoisena kätensä korkeutta kohden ja vaipui sen jälkeen alas lattiaan, paeten hädissään sen ainoan luo, joka täällä voi auttaa, kun kaikki ihmisapu petti.

Olin kuitenkin kaikesta, mitä olin kuullut ja nähnyt saanut vahvistuksen otaksumiselleni, että edessäni oli lapsi Tidöstä ja ettei rakuuna ollut kukaan muu kuin neitsyt Märtan mies. Sentähden lujittui yhä enemmän päätökseni päästä tytön kanssa puheikkain, maksoi mitä maksoi. Voin siten en ainoastaan saada selon sotamarskista, vaan myöskin mahdollisesti tulla välikappaleeksi lapsi parkaa kohtaan tehdyn petoksen saattamiseksi päivän valoon ja kenties paljastaa petturin.

Kuitenkin puhe rouva Kristinasta lisäsi levottomuutta povessani. Korvistani kuulosti, kuin hän olisi häilynyt elämän ja kuoleman vaiheilla, ja tiesin hyvin, miltä jalosta sotamarskista tuntuisi, jos jotakin sellaista olisi kysymyksessä.

No hyvä, nousin hiljaa penkiltä pystyyn — oli tarpeetonta täällä herättää suurempaa huomiota ja kerätä todistajia — työnsin hiljaa ikkunanluukun kiinni, menin hiljaa ovelle ja astuin ulos tuvasta. Onneksi paistoi kuu tuvan toiselta puolen, niin että siellä, missä seisoin, oli tumma varjo. Oli melkein mahdoton nähdä minua, kun kukaan ei epäillyt, että täällä keskellä yötä olisi urkkijoita, ja kuulla oli minua yhtä mahdoton, niin hiljaa kiltti ovi kääntyi saranoillaan. Kuitenkaan ei tämä varovaisuus olisi minulle ollut tarpeellista.