JOHDANTO. (continued 4)

"Siellä hän on!" sanoin nyt Jaakolle. "Älä kysele, sillä minä en jouda vastaamaan, minun täytyy tavata kuningas… Mutta pidä silmällä tätä taloa, ja jos hän lähtee ulos, täytyy sinun seurata häntä ja lähettää minulle siitä sana. Sano vain: minä menen, niin minä ymmärrän tarkotuksen, mutta toivon pian olevani täällä jälleen!"

Jaakko ymmärsi hyvin, kuinka hänen oli meneteltävä, ja minä tiesin voivani luottaa häneen.

Riensin siis linnaan saadakseni jos mahdollista tavata kuningasta. Sillä käsitin kyllä, että niin hämärä kuin vaara olikin, niin en voinut häntä pelastaa muuten kuin koettamalla saada hänet lähtemään pois linnasta. Että juuri siellä onnettomuuden oli iskettävä häneen tai, käyttääkseni paterin sanoja, miinan räjähdettävä — sen sanoi minulle kamala ilme paterin kasvoilla, kun hän näki kuninkaan menevän linnaan.

Kuningas oli suuressa salissa upseeriensa ympäröimänä. Minä pysähdyin ovelle, joka vei erääseen holvikäytävään. Kuningas oli mahtanut melkein samalla hetkellä astua saliin, sillä hän kulki lattian ylitse vastapäiseltä ovelta. Hänen otsansa säteili tyytyväisyydestä, ja hänen huulillaan oli vanha hyväntahtoinen hymynsä, joka antoi niin viehättävän ilmeen hänen kasvoilleen.

Hän meni suoraa päätä linnanpäällikkö Antero Erikinpojan luo, joka seisoi keskustellen Johan Rosenin kanssa.

"Olette kuten kunnian mies hyvittäneet hairahduksenne, jonka teitte luovuttaessanne Wormdittin!" sanoi kuningas ojentaen kätensä linnanpäällikölle, jonka posket punastuivat ilosta tämän kuninkaan tunnustuksen johdosta kaikkein näiden urhoollisten everstien ja upseerien läsnäollessa.

Tämä kaupunki oli tehnyt pakkosopimuksen vuosi takaperin, neljä viikkoa kuninkaan lähdön jälkeen kotimatkalle, ja antautunut viholliselle. Wormdittin raati ja porvaristo vakuuttivat tosin, että ruotsalainen puolustusväki oli puolustautunut miehuullisesti ja ainoastaan heidän vaatimuksestaan suostunut pakkosopimukseen, jotta siten vältettäisiin ne julmuudet naisia ja lapsia kohtaan, jotka olivat seurauksena kaupungin vallotuksesta väkirynnäköllä. Oli myös todistettu, että pikku kaupungin alempi väestö oli ollut nousemaisillaan kapinaan. Mutta tuima Herman Wrangel ei ottanut lukuun näitä lieventäviä asianhaaroja, vaikkakin lisäksi tuli, että vihollinen itsekin tunnusti urhoollisen puolustuksen sallimalla sadanneljänkymmenen miehen suuruisen puolustusjoukon marssia matkoihinsa miekkoineen ja ampuma-aseineen, lippuineen, kiluineen ja kaluineen — "mit Säck und Pack", kuten saksalainen sanoo. Sotamarski asetti käskynhaltian sotaoikeuden eteen Marienburgissa, jossa hänet tuomittiin kuolemaan, ja upseerit pantiin vankeuteen. Näiden upseerien joukossa oli Antero Erikinpoika.

Hän oli silloin myös menettänyt muutamia läänityksiä Ulfvesundin ja Skaraborgin läänissä. Mutta kun hän oli tunnettu urhoolliseksi ja pelkäämättömäksi mieheksi, niin oli hänet asetettu linnanpäälliköksi Braunsbergiin. Täällä oli hän osottanutkin riittävästi ansaitsevansa sen luottamuksen, jonka kuningas oli häneen pannut.

"Saatte läänityksenne takaisin", sanoi kuningas "ja lisäksi annan teille Östran kihlakunnan tuomarinverot!"

Tämä lausuttiin tarkotuksella niin kovalla äänellä, että se kuului yli koko salin. Sitten puhutteli kuningas hyvän hetken onnellista Antero Erikinpoikaa, jonka jälkeen hän kääntyi Johan Banérin ja muiden everstien puoleen, sillaikaa kuin virvokkeita tarjottiin ympärinsä.

Sillä väliin katettiin pöytä salin alipäähän. Minä seisoin kuin neulojen nenillä enkä tiennyt, kuinka minun olisi meneteltävä päästäkseni kuninkaan puheille. Oli onni, että ovi lämpimän vuoksi oli auki, niin että minä ainakin voin käyttää ensi tilaisuutta hyväkseni. Yhtäkkiä tuli liikettä salissa. Linnanpäällikön näin lähestyvän kuningasta. Hän pyysi häntä illaksi vieraakseen, ja kuningas nyökkäsi ystävällisesti suostumukseksi.

Niin menivät he pöytään.

Samassa kuulin kumean läppäyksen. Luulin, että sydämeni pakahtuu.

Mutta silloin sattui kuninkaan silmä minuun, ja hän viittasi minut luokseen sinne, missä hän istui yksin pöydän yläpäässä. Se ei herättänyt erikoisempaa huomiota. Kaikki läsnäolijat tiesivät kuka minä olin ja olivat tottuneet näkemään kuninkaan minua puhuttelevan.

Kun menin luo, hymyili kuningas minulle ja sanoi nostaen viinilasin huulilleen:

"Tässä pyykissä on sinullakin osasi!"

Minä en vastannut mitään, mutta kuningas näki, että minä olin kiusaantunut joutuessani kaikkien näiden ylhäisten herrojen kummastelevain katseiden esineeksi, ja hän lisäsi:

"Kas niin, valpassilmäinen kelpo mies ansaitsee kiitoksen kuninkaaltaan!"

"Teidän majesteettinne!" änkytin minä, mutta en voinut saada sanaakaan enempää suustani, sellaiseen pulaan jouduin kuninkaani kiittelyn ja sen tietoisuuden välillä, että salainen vaara uhkasi hänen päätänsä tai että kenties tällä hetkellä pantiin tuli sytyttimeen hänen jalkojensa alla.

Kuningas oli useammissakin tilaisuuksissa tahtonut palkita sitä vähää, jonka olin voinut toimittaa hänen palveluksessaan, ja kun ajattelen kuinka moni mahtava ja arvossa pidetty mies niistä, jotka nyt elävät, on alottanut henkisotilaana, niin olisin kai minäkin voinut nousta kunnian portaita ylöspäin. Mutta sitä en ole tahtonut: minulle on ollut kunniaa kylliksi siinä, että olen saanut palvella suurta kuningasta tietäen saavuttaneeni hänen suopeutensa. Olen ollut Kustaa Adolfin henkisotilaana ja sitten olen palvellut hänen ystäväänsä, suurta valtiokansleria, — mitä muuta kaipaisinkaan?

Olin sentähden aina pyytänyt päästä siitä ylennyksestä, jota kuningas oli minulle tarjonnut, ja epäilemättä odotti kuningas nytkin saavansa kuulla vanhan virren, vaikka minä vain ajattelin, kuinka voisin saada ilmoille sen varotuksen, joka minulla oli sydämelläni. Mutta kuningas ei antanut minulle lainkaan aikaa siihen.

"Mitä tällä kertaa olet tehnyt", sanoi hän, "sen tietävät kaikki, jotka istuvat tässä pöydässä."

Olikin aivan luonnollista, että avomielinen ja rehellinen Antero Erikinpoika oli kertonut koko tapauksen, kuinka olin pelastanut Braunsbergin. Sentähden hymyilivät kaikki nämä tuimat soturikasvot suopeina minua kohden kuninkaan sanojen johdosta, ja Antero Erikinpoika itse, joka ei tuntenut eikä voinut tietää niitä vaikuttimia, joita olin seurannut, seisoi valmiina kertoakseen uudestaan kaikkien kuullen minun osani Braunsbergin onnellisessa puolustuksessa. Hän nousi puoleksi tuoliltaan ja ojensi kätensä minua kohden. Ja kaikkea tätä vastaan en voinut tehdä mitään, en kerrassaan mitään. Olin aivan turvatonna toisaalle ja avutonna toisaalle.

Se oli epätoivon hetki. En voi kuvailla kuinka kärsin. Oli kuin minut olisi revitty kappaleiksi pala palalta, ajan yhä kuluessa ja vaaran lähetessä lähenemistään. Läppäyksen jonka olin kuullut, olin kuulevinani uudestaan, ja minua ihmetytti, ettei kukaan muu sitä kuullut. Mutta tuolla he istuivat, kuningas ja hänen upseerinsa, tyytyväisyydestä ja mielihyvästä säteilevin silmin, ja minä yksin, minä seisoin kuin kärsimätön arvotus heidän edessään.

Muutamat kuninkaan lausumat sanat vapauttivat minut lumouksestani, ja kuninkaan oli täytynyt huomata, kuinka kasvoni silloin kirkastuivat.

"Tule huomenna luokseni", sanoi hän, "saat viedä minulta viestejä valtiokanslerille… silloin tahdon myös katsoa, emmekö voi puhua asioita selville, sinä ja minä! — Aamulla varhain jesuiittain kollegioon!"

"Jesuiittain kollegioon?" kysyin minä.

"Niin, niin", hymyili kuningas, "sinne aion yöpyä!"

Pelkoni kuninkaan henkeen nähden oli siis turha, sillä kukaan kaupungissa ei voinut tietää, että hän aikoi asua tässä talossa, ja aamuun mennessä, jolloin se voisi tulla tunnetuksi, toivoin ehtiväni tehdä paljon, mikä nyt vielä oli tekemättä.

Ja tapansa mukaan kuningas jättäisi sangen pian iloisen pitopöydän ja vetääntyisi pois. Tuskin kukaan muu kuin vahtiupseeri tulisi silloin häntä seuraamaan, niin ettei minun tarvinnut pelätä hänen suurella seurueella vetävän huomiota puoleensa.

Nyt riensin minä ulos. Nyt tunsin voimieni ja rohkeuteni kasvavan, sillä nyt saatoin toimia suuremmalla vapaudella.

Kohta päästyäni ulos pimeään holvikäytävään, jonka synkät varjot tuskin väistyivät parin kattolampun valon tieltä, pysähdyin minä kuuntelemaan, kuulisinko vielä läppäyksen. Mutta kaikki oli hiljaista. Mitä olin kuullut, sen täytyi olla merkki salaliittolaisille johonkin kokoukseen tai toimenpiteeseen, mutta ei sitä, minä olin sen pitänyt. Olikin luonnollista, että jos paterin sanat: "kun ensimäinen talo palaa", tosiaankin merkitsivät jotakin aiottua murhapolttoa, niin eivät he kai torninkellon läppäämisellä vetäisi kaikkien huomiota siihen, mitä heillä oli tekeillä.

Tässä suhteessa tyyntyneenä riensin sentähden portaita alas.

Silloin kuulin alemmassa eteisholvissa, josta ojentautui vasempaan samanlainen holvikäytävä kuin yläkerroksessakin, — silloin kuulin tässä holvikäytävässä hiljaisia, hillittyjä askeleita. Minä pysähdyin, mutta silloin pysähtyivät myös askeleet. Heti kohta suuntasin kulkuni tähän holvikäytävään, ja pian kuulin nöyrän äänen kysyvän:

"Voitteko neuvoa minulle tien kuninkaan luo?"

"Kyllä, mutta kuningasta ei etsitä linnan kellarikerroksesta!" vastasin minä.

"Ah, minä mies parka", jatkoi nöyrä ääni, "miten minä tietäisin, mistä suurta kuningasta etsitään… Eksynhän itsekin tässä suuressa linnassa."

"Olipa silloin onni, mies poloinen, että tapasit minut… mitä sinä tahdot kuninkaasta?"

Hän kertoi pitkän jutun parista ruotsalaisesta ratsumiehestä, jotka olivat ryöstäneet hänen talonsa ja pakottaneet hänet siten turvautumaan kerjuusauvaan, ja siitä tahtoi hän nyt valittaa kuninkaalle. Ei hän kuitenkaan nyt tahtonut tai ei uskaltanut astua suuren kuninkaan eteen, sanoi hän, vaan oli tyytyväinen, jos sai tietää, missä kuningas oli, niin voisi hän varhain seuraavana aamuna langeta hänen jalkojensa juureen ja rukoilla apua.

Sillä puhein seurasi hän mukanani linnasta, ja tuskin olin heittänyt häneen ainoan katseen, ennenkuin tunsin hänet samaksi mieheksi, jota pater Josef oli puhutellut ja joka oli saanut hänen käskynsä "viedä ruhtinattaren hänen luoksensa", kun ensimäinen talo alkaisi palaa. Harkitsin itsekseni, oliko minun heti tartuttava hänen niskaansa ja vietävä hänet syytettynä kuninkaan luo. Mutta olin nyt liian varma siitä, että se mitä nämä pirulliset miehet aikoivat tehdä, tulisi tapahtumaan linnassa, niin että annoin hänen mennä vapaana tiehensä.

Kun hän oli päässyt linnansillan ylitse, näin hänen pysähtyvän ja kääntyvän ympäri, ikäänkuin olisi tähystellyt, pysähdyinkö vai tulinko hänen jälestään. Vähän loitompana näin hänen vielä kerran tekevän samoin ja sitten rientävän pois nopeammin kuin olisin hänestä uskonut. Nyt läksin minäkin kulkemaan samaa tietä rientääkseni paterin ja Jaakon luo.

Mutta samassa paikassa, jossa olin nähnyt hiipivän miehen pysähtyvän ja katsovan taakseen, pysähdyin minäkin. En kuitenkaan voinut nähdä mitään muuta kuin linnan korkean ja raskaan kiviröykkiön ja valaistut ikkunat siinä huoneessa, jossa kuningas istui pöydässä ylempine upseereineen. Linnankaivannossa näyttivät ikkunoiden valonsäteet heijastavan himmeänä kimmellyksenä. Mutta johtuikohan tämä linnankaivannon kimmellys sittenkään salin ikkunoista, kysyin itsekseni juuri aikeessa jatkaa kulkuani; ja minä käännyin uudestaan katsomaan taakseni jokseenkin samassa paikassa, jossa hiipivä mieskin oli kääntynyt.

Nyt huomasin selvään, että valon täytyi tulla toiselta suunnalta, ja minä seurasin silmilläni linnanmuuria. Silloin erotin pian kapean valojuovan, joka tunkeutui esiin pienestä ikkunasta aivan lähellä veden pintaa. Tämä herätti suurimmassa määrin kummastustani, ja minä päätin, maksoi mitä maksoi, tutkia syytä siihen.

Riensin sentähden takaisin ottaakseni selvän, kuinka voisin päästä tämän ikkunan luo. Minulle selvisi heti, että minun täytyisi mennä sinne pitkin muurin ulkosivua, sillä olisi kuluttanut liian paljon aikaa etsiä sitä käytävää, joka vei sinne linnan sisäpuolelta. Mutta nyt oli kysymys siitä, kuinka ilman venhettä voisin toteuttaa tämän päätökseni. Se kävi kuitenkin helpommin kuin ensimältä olin voinut kuvitellakaan.

Sillan kaiteesta lähti leveä perusmuurin kivireunusta vinoon alaspäin, kuten näytti, alas vesikaivantoon. Minä kapusin hiljaa sitä pitkin ja huomasin, että aivan vesirajassa, parahiksi sen alapuolella, kulki jokseenkin leveä alemman kivimuurin reunus eteenpäin, ja minä otaksuin sen jatkuvan pitkin linnan koko tätä sivustaa. En pettynytkään siinä, ja pian olin pienen ikkunan edessä.

Joku lauloi ikkunan sisäpuolella, ja lähemmin kuunnellessani kuulin selvään ruotsalaisen virren sanat. Se oli sama virsi, jota Niilo Sturen kerrotaan veisanneen, kun onneton kuningas Erik tikari ojossa mieletönnä syöksi hänen vankihuoneeseensa.

"Jos kova onni kohtaakin, ja vihoihin saan suurten maailmassa; — niin tiedän lohdun vakavan: käyn turvahan luo Herran taivahassa."

Mielessäni välähti aavistus, että veisaaja oli Pietari, ja sykkivin sydämin jyskytin ikkunaan heti kun sisällä tuli hiljaista. Veisaaja ei kuullut minua, ja minun täytyi uudistaa kolkutukseni pariin kertaan. Silloin kuulin askelten lähestyvän ikkunaa, ja ääni, joka oli veisannut, kysyi, oliko joku ikkunan takana.

"On", vastasin. "Oletko vankina siellä?"

"Olen!" kuului vastaus.

"Iloitse sitten, sillä Jumalan avulla tahdon tulla avuksesi."

Kummastuksen ja ilon huudahdus kuului sisältä korviini.

"Siirrä vain kynttilä syrjään", sanoin minä, "jottei se kieli kenellekään, mitä meillä on tekeillä, ja sitten murramme pois puuluukut!"

Valonsäteet olivat tunkeutuneet parin paksun puuluukun raoista ja taittuneet linnankaivannon mustaan veteen. Nämä luukut olivat lujasti suljetut, mutta meidän onnistui kuitenkin yhteisin ponnistuksin saada ne auki, niin että minä voin päästä sisään.

Heti päästyäni sisälle suljin jälleen luukut ja pyysin vankia nostamaan kynttilän esiin, niin että voimme nähdä toisemme, enkä minä ollut pettynyt, näin edessäni Strengnäsin hurskaan lesken pojan, nuorukaisen, joka oli voittanut puolalaisen ruhtinattaren rakkauden.

Sydämeni oli vähällä pyörähtää ympäri rinnassani, kun näin miten Pietari oli muuttunut sitten viime näkemän. Ei ollut paljon jälellä siitä reippaasta nuorukaisesta, joka salaperäisessä talossa Elbingissä niin ylpeästi torjui luotaan salakavalan juonittelijan ja juuri siten syöksyi onnettomuuteen. Hänet oli siitä pitäen pidetty kovimmassa vankeudessa, ainoastaan jonkun kerran oli hänen luonansa käynyt hänen pyövelinsä. Tämä oli jättänyt vankilan vartioimisen eräälle uskotulleen, joka oli kuuromykkä, mutta hänelle tietysti sokeasti uskollinen.

Kummastuksekseni tunsi onneton minut. Tapaukset tuona päivänä, jona minä otin hänet kiinni ja pater Josef hänet sitten vapautti ainoastaan heittääkseen vielä kovempaan ja lisäksi julmempaan vankeuteen, olivat elävästi painuneet hänen mieleensä, ja hänellä oli ollut niin hyvää aikaa muistella niitä samoin kuin niiden henkilöiden piirteitäkin, joiden kanssa hän oli silloin tullut johonkin kosketukseen, että hän tunsi minut heti nähtyään.

Hän tarvitsi hetken aikaa tyyntyäkseen. Ruumiin voimat olivat suurimmassa määrin riutuneet, ja hän muistutti enemmän kuollutta kuin elävää. Suuret silmät tähystelivät aivan kamalina kuopistaan, ja kalpeat kuihtuneet kasvot kuvastivat sellaista katkeruutta, joka tuskin voisi hälvetä.

"Sanot tulevasi minua vapauttamaan", olivat hänen ensimäiset sanansa. "Silloin täytyy tämän päivän olla merkillinen päivä, sillä sinä et ole ensimäinen, joka tuot minulle sen ilosanoman, että saisin vapauteni takaisin…"

"Kuka muu kuin minä sinulle on sitten puhunut sellaisia sanoja?" kysyin tarttuen hänen käteensä.

"Synkkä pater ensin, ja äsken oli hänen lähettiläänsä täällä ilmottamassa, että minulla oli odotettavissa suuri ilo, jota en voinut aavistaakaan…"

Minua kummastutti se mitä kuulin, enkä minä tiennyt mitä ajattelisin. Olisinko siis tehnyt väärin pateria kohtaan? Ei, se ei ollut mahdollista; tässä täytyy piillä jonkun pirullisen juonen. Sen laita sai kuitenkin olla kuinka tahansa, nyt en aikonut päästää tilaisuutta käsistäni, varsinkin kun minulle kävi selväksi, että juuri täällä, tässä huoneessa, pater Josef aikoi päättää työnsä.

"Hänen lähettiläänsä oli täällä?" kysyin. "Tunnetteko miehen?"

"Hän on Marienburgin suntio, ja minä tiedän, että hän on pater Josefin kätyri."

"Ja uskotteko itse vapauteen, jonka nämä miehet ovat teille luvanneet?"

"En usko mihinkään tässä maailmassa! Oi, jospa vapaana ollessani olisin ollut luja ja olisin voinut pontevasti torjua ensimäiset viettelevät kuiskutukset, jotka veivät minut yhä kauemmaksi ja kauemmaksi pois ainoasta oikeasta. Mutta minä olin heikko, ja viettelys saapui kauneimmasti hymyillen, saapui rikkautensa koko loisteessa, ja tämän ihanuuden ja rikkauden saavuttamiseen tarvittiin niin vähän, oi, niin vähän, ainoastaan sana, yksi ainoa sananen…"

"Ja te sanoitte tämän sanasen…"

"En, sitä en sanonut, mutta…"

"Mutta…?"

"Tunnustan ikuiseksi häpeäkseni, että olin sen sanomaisillani…!"

"Teitä tahdottiin luopumaan uskostanne?" kysyin. — Hän katsoi minuun vastaamatta.

"Teitä tahdottiin murhaamaan kuningas?" jatkoin, ja nuori mies seisoi kuin kivettyneenä, kykenemättä käsittämään kuinka saatoin tietää tämän kaiken.

Mutta vankeutensa pitkän yön aikana näytti hän joutuneen siihen tilaan, ettei häntä enää mikään kummastuttanut.

"Tiedän kaiken tämän", jatkoin minä, "mutta tiedän myös, että teillä on jalo ja miehekäs mieli, ja minä kuulin itse, kuinka te sanoitte tälle pater Josefille, ja minun piti jo silloin rientää teille avuksi, kun sekä te että kaunis ruhtinatar, jonka rakkauden te olette voittanut, katositte ja haihduitte pois ikäänkuin varjot, kun valoa tuodaan huoneeseen."

Kerta kaikkiaan selittääkseni hänelle, kuinka tiesin kaiken tämän, kerroin tapauksen Elbingissä, ja minä puolestani sain selityksen siihen, joka minusta oli silloin tuntunut hämärältä ja käsittämättömältä.

Jesuiitta oli tiennyt olevan olemassa muutaman maanalaisen käytävän, joka vei siihen taloon, mihin Pietari oli sijotettu vankina yöksi, ja oli vienyt hänet sieltä pois vanhaan ritaritaloon, jossa ruhtinatar häntä odotti. Sieltä oli hänet, kun hän niin varmasti torjui jesuiitan jokaisen jatkuvan yrityksen käyttää häntä välikappaleena kuninkaan toimittamisessa pois päiviltä, viety tähän vankilaan Braunsbergiin. Mutta itse hän ei tiennyt, missä oli, ennenkuin minä ilmotin sen hänelle. Hän tiesi vain, että kuolema odotti häntä ennemmin tai myöhemmin.

"Ja vielä tänä hetkenä, kun sinä tulit luokseni", sanoi hän, "en odota mitään muuta vapautusta kuin kuolemaa… pyövelini tulevat pian, saatpas nähdä, etten ole erehtynyt!"

Minä aavistin tosin kavalia juonia piilevän sen vapauden alla, jonka mustat miehet olivat luvanneet, mutta minua kummastutti se, että heidän uhrinsa niin varmasti saattoi puhua kuolemasta, ja hän selitti sen minulle muutamin sanoin.

"Sisareni rikkaudet he tahtovat saada käsiinsä", sanoi hän, "ja sen tähden täytyy minun kuolla, käsitän sen nyt tai aina siitä lähtien, kun annoin heille valallisen testamenttini, että kaikki, mitä siskoni oli omistanut ja mikä hänen kuoltuaan jäisi minulle perinnöksi, olisi lankeava heidän veljeskunnalleen."

"Mutta jos niin on, mikseivät he ole jo aikoja sitten toteuttaneet tarkotustaan?" kysyin.

"Minun sisareni tahtoa ei tässä asiassa voida vastustaa," selitti hän; "kuinka harras hän lieneekin katolisessa uskossaan, niin on hän päättänyt tehdä minut perijäkseen, ja hänen miehensä sukulainen, jalo ja ritarillinen Koniecpolsky, ei salli, että sisareni tahtoa tässä suhteessa horjutetaan tai rikotaan. Juonittelijain täytyy sentähden, jos tahtovat saavuttaa tarkotuksensa, tehdä hänen tahtonsa mukaan. Sentähden eivät he olekaan tähän asti uskaltaneet riistää henkeäni; mutta nyt, kun minulla ei kuitenkaan, kuten he ovat osottaneet, ole mitään toivottavaa rakkaussuhteestani, jota voineekin pitää mieletönnä, ja sentähden olen heidän toivomuksestaan kirjottanut testamenttini, nyt odotan minä kuolemaa, ja epäilemättä onkin tarkotuksena, että se tänään tulee tapahtumaan."

"Olisi tullut tapahtumaan", lisäsin minä, "sillä minun luullakseni tulee nyt jotakin muuta tapahtumaan."

Hän katsoi minuun, ja epäilys kuvastui hänen silmistään, vaikkakin surumielinen hymy leikki hänen huulillaan. Hän sanoi:

"Sitä mahtia, joka yli vuoden on pitänyt minua kahlittuna tuonne kivimuuriin ja vasta nyt, kun olen kirjottanut testamenttini, irrottanut minun kahleeni ja päästänyt minut liikkumaan, — sitä mahtia vastaan te ette voine mitään; kiitos kuitenkin hyvästä tarkotuksestanne!"

En tahtonut tuhlata sanoja siihen, mitä tahdoin ja voin tehdä, saisihan hän sen kuitenkin pian nähdä, mutta sen sijaan halusin saada selville, mitä hän ajatteli äitiinsä nähden ja siihen suruun, jonka hän oli valmistanut hänelle. Käänsin sentähden puheen tähän asiaan, sanoin hänelle terveisiä hänen äidiltään ja kerroin tämän surusta ja ikävästä kadonneen poikansa tähden, joka alinomaa oli hänen ajatuksissaan ja jonka puolesta hän hartaasti rukoili häntä, jolla yksin on voima auttaa. Mutta minun ei tarvinnut käyttää monia sanoja päästäkseni selville tästä asiasta.

Nuori mies avasi minulle koko sielunsa, ja hän itki hiljaisia kyyneliä puhuessani hänen äitinsä surusta.

"Hän on ollut ikävöimiseni esineenä tämän pitkän vankeusvuoteni aikana", sanoi hän. "Olen nähnyt hänet sieluni silmien edessä sekä valveilla että unissani, ja kun palaat kotiin, niin sano hänelle, että olen kuollut nuoruuteni lupauksille uskollisena."

Hän ei ehtinyt sanoa enempää, kun vankihuoneen oven ulkopuolelta kuului askeleita ja käsi tarttui lukkoon. Minä ymmärsin, ketä tulijat olivat, ja varmuuden vuoksi vilaistuani, että luukku oli hyvästi kiinni, jottei kukaan voinut aavistaa kenenkään asiaankuulumattoman läsnäoloa, kuiskasin nopeasti vangin korvaan:

"Neuvo minulle, mihin voin piilottua!"

Käsitän tuskin, kuinka minulla saattoi olla niin paljon mielenmalttia, kun nyt jälkeenpäin ajattelen kuinka paljosta tällä hetkellä oli kysymys. Vähänväliä lennähti ajatukseni myös kuninkaan luo, ja minä kysyin vavisten itsekseni, oliko hän nyt lähtenyt linnasta ja päässyt turvaan vai hiipivätkö kenties tällä hetkellä murhaajat salapolkujaan löytääkseen hänet. Mutta tapaukset silmieni edessä vetivät nyt koko huomioni puoleensa ja syrjäyttivät aavistukset kuninkaan vaarasta.

Vanki katsoi minuun, ja hänen katseessaan oli tyyneys, jonka jalot luonteet tavallisesti saavat vaaran hetkellä. Mutta siitä kuvastui lisäksi kysymys, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: "Mitä hyödyttääkään se, että piiloudut, mikä on tapahtuva, sen täytyy kuitenkin mennä menoaan." Mutta minulla oli omat aikeeni. Olin vakuutettu, että Jaakko seurasi pater Josefia ja että, jollei hän astuisi heti hänen mukanaan vankilaan, olisi hän niin lähellä, että hän voisi kuulla minua, jos tarvitsisin kutsua häntä avuksi. Ja tällainen oli tarkotukseni. Sillä minä tahdoin ensin kuulla, eivätkö rikolliset nyt lausuisi sellaisia sanoja, että voisin saada heidät kiinni itse teosta. Jos taasen Jaakko astuisi sisään liian aikaisin, ei sillä olisi mitään menetetty, sillä tunsimme siksi molemmat miehet, että muitta mutkitta saatoimme syyttää heitä kuninkaan edessä. Pidin sentähden kiinni tuumastani ja kehotin jokseenkin innokkaasti vankia täyttämään tahtoni.

Hän viittasi sisempään vankihuoneeseen, jossa oli aivan pilkkosen pimeä ja johon ovi oli auki. Minä riensin sinne, ja samassa aukeni toisen huoneen ovi. Paikaltani voin mainiosti nähdä ja kuulla kaiken tulematta itse nähdyksi.

Tulijat olivat molemmat jesuiitat, ja välissään toivat he hunnutetun naishenkilön. Edelliset olivat varmaankin vankilan etuhuoneessa riisuneet valepukunsa, sillä sisään astuessaan olivat he veljeskuntansa puvussa.

Hunnutettu oli kallisarvoisessa, mutta tummassa puvussa. Tunsin hänet heti kauniiksi tytöksi Elbingistä, ja kun hän kohotti huntuaan ja minä näin hänen kasvonsa, näytti hän minusta kauniimmalta kuin koskaan. Kauniilla kasvoilla lepäsi niin jalo majesteetillisuus, ja suuret, säkenöivät silmät puhuivat voimasta ja päättäväisyydestä, joka ihastutti minua. Tämän naisen täytyi olla kykenevä suuriin tekoihin — ja hän, niin nuori, niin kaunis ja niin ihana, hänkö olisi lankeava näiden miesten laskujen uhriksi! Minä paloin kärsimättömyydestä, jotta saisin kuulla, mitä arvon pater oli aikeissa tehdä, kun hän, sen mukaan mitä hän sanoi suntiolle, itse aikoi päättää työn.

Hetki oli jännittävä, ja epäilemättä myös paterille ja hänen apulaiselleen, sillä heidän kasvojensa ilme todisti sielunjännitystä, jota he eivät kyenneet salaamaan.

Eräänlainen hätiköiminen heidän eleissään herätti ensi hetkestä alkaen minun mielenkiintoani. Heidän katseensa olivat terävät, mutta samalla kertaa, tahtoisin sanoa, arat, vaikkakin he itse asiassa juuri tällä hetkellä osottivat verratonta rohkeutta. Mutta arkuus kuvastui sittenkin heidän silmistään, ja heidän jalkansa polkivat vankilan lattiaa niin kiirehtien, kuin se olisi polttanut niitä. Jos tässä saattoi puhua tulisista hiilistä, joita joku kokoaa vihollistensa päälle, niin olivat ne kootut näiden miesten jalkojen alle eivätkä heidän päänsä päälle. He näkivät ilmeisellä vastenmielisyydellä kuinka hetket kuluivat hukkaan, kun molemmat nuoret riensivät toisiaan vastaan ja vaihtoivat muutamia sanoja, jotka jälleennäkemisen ilo toi heidän huulilleen, vaikka he olivatkin synkässä vankilassa.

"Maria!" huudahti nuori mies levittäen sylinsä häntä kohden, ja neito sulaen kyyneliin painoi päänsä hänen rintaansa vasten.

"Maria!" jatkoi nuori mies. "Sinä, sinä tulet luokseni päästämään minua kahleistani… vai onko se edelleen uusi julmuus, jonka sinun pimeät aivosi ovat keksineet, viedäksesi minulta järjen, sinä katala tekopyhä?"

Viimeiset sanat lausui hän paterille, ja hänen rypistyneet kulmansa antoivat hänen kasvoilleen ilmeen, jollaisen olen nähnyt niissä kuuluisissa maalauksissa, joissa Jumalan enkelit lähtevät taisteluun pimeyden ruhtinaita vastaan.

Pater viittasi kädellään ja tekeytyi niin hunajanimelän näköiseksi kuin hän voi, mutta vanki jatkoi:

"Mitä te tahdotte?… Aiotteko ottaa henkeni hänen läsnäollessaan, jotta hänellekin jäisi ikuinen muisto, joka vie häneltä kaiken ilon ja jättää hänet elämään yön pimeydessä, kunnes iäisyyden aamu koittaa?"

Mutta ruhtinatar painoi kätensä nuoren miehen suulle, ja hänen katseensa manasivat pois hänen sisäisen myrskynsä. Hän tyyntyi jälleen.

Silloin puuttui pater Josef puhumaan. "Poikani", sanoi hän.

"Jos puhut minulle", keskeytti hänet Pietari, "niin älä tahraa huuliasi lausumalla sanoja, joiden pyhästä tarkotuksesta sinulla ei ole aavistustakaan! — Kuuntelen ilman niitäkin kaikkea mitä sinulla on minulle sanottavaa."

"Sanasi, jotka pitkät kärsimyksen yöt ovat synnyttäneet sielussasi, saat kernaasti tuoda ilmoille", vastasi pater myönteliäästi. "Tulen luoksesi ystävänäsi ja tuon mukanani syliisi sen, jota sydämesi halajaa… Kuinka vähän välitän kiukkuisista sanoistasi, voit itse huomata, kun ilmotan sinulle, että nyt tahdon toimittaa ne pyhät menot, jotka kirkon lait määräävät, kun mies ja nainen on vihkimyksen kautta yhdistettävä aviopariksi Jumalan ja maailman edessä… Mutta kiiruhtakaamme", lisäsi hän.

Suntio hipsutteli edes ja takaisin mahdikkaan esimiehensä takana, mutta hänen askeleensa olivat hiljaiset, melkeinpä kuulumattomat, sillä pitkä harjotus antaa tietysti taitavuutta.

"Niin, niin!" huudahti ruhtinatar vilkkaasti. "Kiiruhtakaamme, ja sitten… sitten tahdomme jättää tämän maan ja matkustaa kauas pois, maahan, missä aurinko säteilee lämpimämmin ja jossa tiet ovat viheriämmät ja kukkivammat kuin täällä…"

Vanki seisoi äänetönnä tuijottaen eteensä. Tämä oli ilmeisesti jotakin, mihin hän ei ollut valmistunut ja jota hän ei ollut voinut ajatellakaan. Mitään petostakaan ei tässä voinut olla hankkeissa, ja vakuutus siitä muutti kokonaan vangin käsityksen heidän asiastaan. Hän meni pater Josefin luo ja ojensi hänelle kätensä sanoen:

"Jos olen siis ajatuksissani tehnyt väärin teitä kohtaan, niin antakaa minulle anteeksi, samoin kuin minäkin annan anteeksi kaiken, mitä te olette tehnyt minulle, sen onnen tähden, jota tunnen!"

"Poikani", vastasi pater, "silmäsi näkevät vain sen, joka on sinua lähinnä, ja näkevät sentähden usein väärin ja saattavat sinut pitämään näennäisyyksiä todellisuutena… Mutta aika kiiruhtaa… Kas tässä, poikani, tämä paperi on sinun allekirjotettava samoin kuin oma testamenttisikin ja sitten…"

Vanki otti paperin. Se oli hänen ja hänen tulevan vaimonsa testamentti, jonka mukaan kaikki heidän omaisuutensa oli heidän kuolemansa jälkeen joutuva jesuiittain veljeskunnalle.

Epäluulon ja harmin katse suuntautui pateriin, joka nyt turhaan koetti sitä viihdyttää. Mutta ruhtinatar laski taasen kätensä vangin olalle ja sai hänet, kuten itsekin oli suostunut tekemään, uhraamaan kurjan kullan sen onnen tähden, joka heitä odotti. Ja hän kuunteli suloisia sanoja, kaksin kerroin hyväileviä nyt, kun ne lausuttiin hänen seistessään toisella puolen vankila ja kuolema, toisella vapaus, rakkaus ja toivo.

Heti sen jälkeen toimitettiin vihkimys.

Minulle oli tällä hetkellä kaikki tyyni käsittämätöntä, vaikkakin olisin uskaltanut luvata henkeni siitä, että morsiusparin kanssa pelattiin jotakin katalaa peliä. Kuitenkin olin kokonaan pettynyt siihen nähden, mitä oikeastaan olin tarkottanut, kun olin jäänyt pater Josefin näkymättömäksi todistajaksi. Siinä, mitä täällä tapahtui, ei ollut mitään muuta moitittavaa kuin heidän suuri ahneutensa, joka kuitenkaan heidän kirkkonsa käsitystavan mukaan ei ainoastaan ollut anteeksiannettavaa, vaan jota pidettiin Jumalalle mieluisenakin.

Paterin katseesta välähti huonosti salatun ilon ilme, kun hän kääntyi suntioon ja lausui latinaksi:

"Ad finem, frater! Loppuun, veli!"

Suntio sytytti silloin pienen vahakynttilän ja meni huoneen etäisimpään nurkkaan, jossa hän askarteli jotakin, mitä kuitenkaan en enempää pannut merkille. Pater tekeytyi juhlallisen näköiseksi ja sanoi morsiusparille:

"Rauha olkoon teille! Hetkinen vielä, ja teidän rauhanne on oleva täydellinen. Me lähdemme nyt luotanne, mutta palaamme pian ja valmistamme teille tilaisuuden pakoon."

"Pakoon?" kysyi Pietari kummissaan, mutta hän ei ehtinyt sanoa enempää, ennenkuin minä seisoin hänen rinnallaan.

"Pako ei täällä tarvitse tulla näille kysymykseen", sanoin minä viitaten morsiuspariin. "Mutta pakokin voisi kyllä olla hyvä teille ja teidän kätyrillenne, pater Josef, mikäli sitä olisi mahdollinen toteuttaa… Hiljaa, hiljaa, kaikki vastarinta on turhaa! Jos teillä sitäpaitsi on hyvä omatunto, ei teidän tarvitse mitään pelätä, mutta tässä on teidän syyttäjänne, ja minulla on todistajia, niin että teidän lienee vaikea välttää rangaistusta."

On mahdoton kuvailla sitä ilmettä, joka nyt vääristi paterin kasvot. Hän tahtoi puhua, mutta hämmästys ja kiukku tukehdutti äänen, ja lisäksi pelkäsi hän jotakin, jota en sillä hetkellä voinut aavistaakaan.

"Pudistakaamme tomu jaloistamme ja paetkaamme tästä luolasta", virkkoi suntio kalpeansinisin huulin ja silmät selällään, "Tuo kurja on ilmeisesti petturi, joka on osannut pettää teidät eikä sentähden ansaitse sitä suurta onnea, jonka te olette hänelle valmistanut."

Hän tarttui paterin takkiin ja veti hänet ovea kohden, ja yhä kamalammin paloivat silmät, yhä hirveämpänä kuvastui kauhu hänen kasvoillaan.

Samassa aukeni ovi, ja Jaakon jättiläisvartalo näyttäytyi. Olin siis täysin varma, että voisin hyvin lannistaa molemmat mustat, jollei mitään aivan odottamatonta tapahtuisi. Sentähden olin aivan tyyni ja enempää kuulostelematta, mitä pettureilla oli sanottavaa, käännyin minä Jaakkoon.

"Lopettakaamme kiusa lyhyeen", sanoin. "Tunnemme kyllin hyvin nämä miehet, sinä ja minä, sulkekaamme heidät tänne aamuun asti… Silloin viemme heidät kuninkaan tuomittaviksi!"

He koettivat heittäytyä ovelle, temmaten kumpikin tikarinsa, joilla luulivat voivansa valmistaa tietä. Mutta Jaakko tarttui suntioon, väänsi tikarin hänen kädestään ja kantoi hänet kuten syyhyisen koiran sisempään vankihuoneeseen. Samoin tein minä pater Josefille. Kuului kamala, metsänpedontapainen kiljahdus, kun me suljimme oven, ja ulvonta jatkui yhä, niin kauan kuin viivyimme siellä alhaalla.

Mutta kauan emme viipyneetkään.

"Nyt on tie auki, ei ainoastaan vapauteen, vaan elämään", sanoin minä mykkinä katseleville vastavihityille.

Eikä kestänyt kauan, ennenkuin me kaikki neljä seisoimme linnansillalla.

Mutta mikä näky kohtasikaan meitä siellä!

Kaupunki oli ilmitulessa, ja liekit leimusivat taivasta kohden. Hälinä ja huudot ja sekamelska lisääntyi, kun samassa kuului pöyristyttävä pamahdus siitä osasta, josta me olimme äsken lähteneet. Nousi paksu savupatsas, ja kivensiruja satoi satamalla ympärillämme.

Pater Josefin miina se näin räjähti, mutta se räjähdytti hänet itsensä ja hänen apulaisensa sen jalokiven sijaan, josta hän oli puhunut kauppamies Josefille ja puolalaiselle ratsumestarille.

Tarkotetut uhrit, niin hyvin kuningas kuin rikas perijä ja hänen rikas morsiamensa, olivat pelastetut.

* * * * *

Pietari matkusti sitten morsiamensa kera Ruotsiin, jossa hänestä tuli sangen arvossapidetty mies; hän saavutti aatelisarvon ja muita kunnianosotuksia.

Hänen äitinsä, vanha lempeäsilmäinen leski, sai kaipauksensa ja toivonsa täytetyksi, ja siitä pitäen olin minä aina tervetullut vieras hänen luoksensa samoin kuin vieläkin olen hänen poikansa luo.

Tämä sai todellakin nostaa enimmän osan sisarensa suuresta perinnöstä. Sisar eli ja kuoli Puolassa, erillään maailmasta, melkein nunnaelämää. Kuitenkin kirjotti hän silloin tällöin kotiin veljelleen, ja viime hetkinään pyysi hän äitiään antamaan hänelle anteeksi kaiken surun ja huolet, joita tällä oli ollut hänen tähtensä. Sentähden verhoutui hänen muistonsa lieventävään sovituksen huntuun.

Urhoollisen Koniecpolskyn ritarillisuus se oikeastaan toimitti köyhälle ruotsalaiselle hänen sisarensa suuren perinnön.

11.

Tanskan prinssin nauharuusu.

Olimme leirissä Dirschaun luona kesällä 1628, niin, olimme siellä kohta juhannuksen jälkeen. Kuningas meni ensin Mendeä vastaan, mutta kääntyi sieltä Danzigiin, josta hän vetäytyi Dirschauhin, ensin hävitettyään useampia vihollisen sotalaivoja Weikselmündessä.

Danzig sai sillä kertaa aivan odottamattoman liittolaisen säistä ja tuulista. Tuskin muistan toista sellaista sadekesää kuin oli sinä kesänä. Koko kesä- ja heinäkuun satoi lakkaamatta, ja ukkonen kävi vähän väliä. Danzigin edustalla jyrisi se kilvan kenttätykistön kanssa, ikäänkuin siellä ylhäällä käytäisiin yhtä tulista taistelua kuin täällä alhaallakin. Tuskin oli ehtinyt nähdä savupilven lomasta välähdyksen, kun toinen jo leimahti ylhäältä, ja kun hehkuva kuula sattui amiraalilaivaan ja tunkeutui alas ruutikammioon, niin että kaikki tyyni kamalasti pamahtaen räjähti ilmaan, oli kuin syvyyden lähteet olisivat puhjenneet ja taivaan ikkunat auenneet valaakseen uuden vedenpaisumuksen syntistä maailmaa hukuttamaan.

Tämä lakkaamaton sadesää, joka velloi kaikki tiet ja polut pohjattomiksi ja valeli vesiperäiset alamaat niin tulvilleen, että näki vain pelkkiä laajoja järviä siellä, missä oli tottunut näkemään kukkivia ja viheriöiviä niittyjä ja aaltoilevia viljapeltoja, sekä pakotti maalaisväestön hakemaan turvaansa lähimmiltä kukkuloilta ja kaupungeista — tämä pakotti kuninkaan pysymään paikoillaan Dirschaussa ja toistaiseksi jättämään mielestään kaikki sotaliikkeet. Oli huolestuttavaa muonavaroihinkin nähden. Ja tuli yhä pahempaa eikä parempaa. Upseerit, jotka kolmekymmentä vuotta olivat palvelleet sotajoukossa, eivät sanoneet muistavansa mitään sellaista. Tähän vaikutti suurelta osalta se, että vihollinen hävitti peninkulmia laajalta omaa maatansa. Kun me sitten aloimme mennä eteenpäin, kulimme kuin erämaata myöten. Joukko-osastot, joita lähetettiin ympärinsä etsimään ja hankkimaan muonatarpeita, menivät kolmentoista peninkulman päähän Puolan pääkaupungista, Warsovasta, mutta löysivät ainoastaan tyhjiä asuntoja.

Kuninkaan omassa pöydässäkin juotiin ainoastaan vettä. Silloin osattiin antaa vedelle arvonsa, ja samoin oli leivän laita. Sitä täytyi kulettaa pitkät taipaleet, ja se vähä mikä tuli perille, ei riittänyt pitkälle, vaan ainoastaan nälän kiihdyttämiseen. Se oli vaikea aika, mutta voitettuja vaikeuksia on suloista muistella. Ollessamme leirissä Dirschaun luona saapui Tanskan kuninkaan tallimestari leiriin kahden satuloidun hevosen kanssa, jotka kuningas Kristian lahjotti autuaalle kuninkaalle. Ne olivat kaksi pulskaa elukkaa, ja loistavat suitset ja satulat osottivat, että Tanskassa oli päästy kappaletta pitemmälle kuin meillä kuninkaan kapineiden koristelussa. Tallimestari otettiin ystävällisesti vastaan ja sai sitten kuninkaalta hänen muotokuvansa ynnä noin 500 dukaatin arvoiset kultavitjat. Hän oli ollut kuningas Kristianin mukana Saksassa sodan aikana ja siellä saavuttanut kunniaa urhoollisuudellaan ja kylmäverisyydellään. Kun kuninkaan hevonen kaatui hänen altaan onnettomassa taistelussa Lütterin luona, antoi tallimestari hänelle omansa sijaan ja pelasti sillä tavoin kuninkaansa hengen.

Kuulin autuaan kuninkaan tavallisella hyväntahtoisella ja ystävällisellä tavallaan puhuvan tallimestarille tästä tapauksesta ja ylistävän häntä.

Kuitenkin oli tämä vain alku eräälle toiselle kohteliaisuudelle kuningas Kristianin puolelta. Ah, kun silmäilen takaisin niihin päiviin ja mietin, kuinka pieni ja vähäpätöinen kuninkaamme oli, kun hän ensin pääsi valtaan, ja kuinka korkealle tanskalaiset silloin kohottivat päänsä eivätkä tahtoneet sallia pienintäkään tinkimistä Elfsborgin lunnaista, joiden tähden koko Ruotsi huokaili — kun ajattelen sitä ja vertaan, millaista sitten tuli ja kuinka asiat vähitellen muuttuivat, niin että onni ja menestys seurasi autuasta kuningasta ja Ruotsin aseita ja kohotti hänet korkeimpaan kunniaan kaikkien kuninkaiden ja ruhtinasten joukossa maailmassa, silloin saa sydämeni siivet, ja minä toivoisin kuten tämä suuri kuningas voivani oiken nöyrryttää mieleni Herran edessä ja antaa hänelle ylistyksen ja kunnian. — Niin, ne olivat vain alkua nuo mainiot hevoset, jotka tallimestari Wenzel Rotkirch toi.

Heinäkuun lopulla lähti kuningas liikkeelle Dirschausta. Kuningas itse lähti Marienburgiin, mutta sotajoukko sijotettiin ympäri erästä kylää Danzigerwerderille ja jäi sinne noin viikon ajaksi. Juuri silloin vietettiin toinen suuri rukouspäivä, ja kohta sen jälkeen antoi kuningas lähtökäskyn.

Mutta tällä viikolla, jonka kuningas oleskeli Marienburgissa, tapahtui se merkillinen tapaus, että Tanskan kuninkaan poika tuli hänen luoksensa oppimaan sotataitoa hänen johdollaan. Hän oli järjestykseltään kuningas Kristianin toinen poika, prinssi Ulrik. Hän oli kukoistavan nuoruutensa keväässä, mutta rivakka ja reipas, ja olisi hänestä kenties ajanoloon tullut jotakin, jos olisi saanut elää. Mutta hänet kaatoi salamurhaajan käsi vuoden perästä kuninkaan kuoltua. No niin, siitä ei minun nyt pitänyt puhua.

Prinssi Ulrik tuli lukuisan seurueen kera, kuten kuninkaanpojan sopiikin. Hänelle osotettiin huoneet Marienburgin linnassa. Vanha kreivi Thurn — jonka poika, kreivi Frans Bernhard, palveli autuasta kuningasta ja oli muuan hänen oivallisimmista sotapäälliköistään, mutta kuoli pilkkukuumeeseen Strassburgissa saman vuoden lopulla, suureksi suruksi kuninkaalle samoinkuin isälleen ja kaikille, jotka hänet tunsivat — vanha kreivi Thurn ja kreivi Solms olivat prinssin mukana. Epäilemättä piili jotakin tämän ylhäisen vierailun takana, vaikken minä saanut selville, mitä se oli.

Kohta prinssin tultua saapui myös muuan osasto eversti Baudissinin rykmentistä Elbingistä. Se oli suurikasvuista, upeaa väkeä; teki oikein hyvää katsella heitä, vaikkakin he olivat omavaltaisia, hurjia veitikoita. Mutta jos miehistö olikin yleensä kaunista, niin oli heidän kapteeninsa kaikkea muuta. Hän oli pieni pallopyöreä ukko, jonka punaisenruskeat, rokonarpiset kasvot muistuttivat hehkuvaa kuparikattilaa sepän vasaran alla. Ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn, kun ensin hänet näki, ja onneton kohtalokin näytti häntä pitävän leikkipallonaan. Hänen sanottiin olevan hillittömän hurja ja kiihkeä mies luonnoltaan.

Eräänä aamuna kulin avoimen paikan poikki linnan edustalla odotellen linnansotilaita, joiden oli satuloitava kuninkaan ja prinssin hevoset. Sillä kuningas aikoi tehdä huviratsastuksen ympäri kaupunkia. Silloin kuulin nopeita juoksuaskelia takanani, ja kun käännyin, näin muutaman prinssin palvelijoista juoksevan jälestäni, ikäänkuin hänkin olisi aikonut linnaan.

"Mihin niin kiire, hyvä mies?" kysyin minä, ja palvelija pysähtyi.

"Etsin herrani nauharuusua, joka on kadonnut, ja me olemme kaikki onnettomia, jollei prinssi saa sitä takaisin."

"Ja sen pitäisi olla linnassa?" kysyin hieman kummissani.

Mies ei ehtinyt vastata, niin kiire hänellä oli joutua linnaan; mutta kun minulla oli sama tie, niin saavuin linnaan kohta hänen jälestään ja jouduin näkemään mies poloisen epätoivon, sillä mitään nauharuusua ei hän ollut löytänyt eikä mitään sellaista ollut löydettävissä.

"Nähkääs, minä luulin", änkytti palvelija, "että kun prinssi on heittänyt pois hattunsa, nauharuusu mahdollisesti on tarttunut satulavaljaihin…"

"Hattunsa?" kysyin kummissani. "Silloin ei vahinko liene ylen suuri, vaan voi sen helposti korvata?"

"Ei, ei", sanoi palvelija hyvin innoissaan ja huitoen käsillään, "ei, ei, nähkääs, hän on saanut pienen nauharuusun sydämensä rakastetulta eikä tahdo sitä hukata mistään hinnasta maailmassa. Hän kantoi nauharuusua yhtä uskollisesti kuin Braunschweigin herttua Kristian kantaa kuningatar Elisabetin hansikasta."

Puhelias mies kietoutui niin kertomukseen tästä ruhtinaasta ja hänen ritarillisesta rakkaudestaan maanpaossa olevaan Böhmin kuningattareen, että hän hetkeksi aivan unhotti herransa nauharuusun. Mutta meidän molempien huomio kääntyi pian toiselle suunnalle.

Talli, jossa prinssin hevoset seisoivat, sijaitsi aivan lähellä sitä, jonka kuningas oli ottanut omille hoteilleen. Ja tästä tallista tulivat nyt sotamiehet kauhua kuvastavin kasvoin ja huusivat toistensa kilvalla, että muuan kuninkaan hevosista oli kadonnut, ja juuri se, jolla hänen nyt aamulla piti lähteä ratsastamaan, nimittäin toinen tanskalaisista hevosista. Kukaan ei voinut käsittää, mihin hevonen oli joutunut, ja vahti ei ollut mitään huomannut. Arvailtiin jos jonnekin päin, toinen toistaan hullunkurisempaa, mutta lopuksi oltiin sitä mieltä, että tässä oli jotakin yliluonnollista tapahtunut. Pulska tanskalainen hevonen oli lumottu, siitä ei ollut epäilemistäkään, ja sentähden oli hyvä, että se oli lähtenyt matkoihinsa tekemättä mitään vahinkoa. Ajatelkaas vain, että kuningas olisi istunut sen selässä ja se olisi yhtäkkiä tehnyt lopun sankarin elämästä. Kulki väristys kaikkien läpi ajatellessa, kuinka helposti olisi voitu menettää rakastettu kuningas.

Mutta parhaallaan seisoessamme syventyneinä selittämättömän selittämiseen — rangaistusta, joka odotti huolimatonta, ei kukaan ajatellut, ja olen varma siitä, että rikollinen olisi ilolla heittänyt henkensä tietäessään, että hän kuitenkin oli syyllisyydellään pelastanut kuninkaan paljoa pahemmasta pahasta — seisoessamme puhellen tästä, kuulimme loitolta nelistäväin hevosten kavionkopinan.

Hetken jälkeen nähtiin kaksi hevosta lähenevän talleja, ja toisen selässä ei istunut kukaan sen pienempi eikä suurempi kuin pallomainen kapteeni Rutger von Schwitz, tällä hetkellä läpeensä yhtä tulipunaisena. Hänen viiksensä törröttivät kuin harjat ympäri paksuja huulia, ikäänkuin hänen sisältään olisi leiskunut tulenliekki ja pakottanut ne muodostamaan jonkunlaisen auringon hänen suunsa ympärille.

Hän talutti toisella kädellään kuninkaan kadonnutta hevosta, joka oli hiestä aivan vaahdossaan.

Kapteenille sateli kysymyksiä satamalla, mutta hänen huuliltaan ei tullut sanaakaan vastaukseksi.

"Te vartioitte kuin kurjat elukat!" kiljui hän ja lisäsi itsekseen mutisten: "Mutta kyllä minä…"

Pitemmälle ei hän ehtinyt, ennenkuin autuaan kuninkaan tallimestari tuli ja aivan yksinkertaisesti piti kapteenia rikollisena.

"Minä syytän teitä", sanoi hän, "ja jollette voi tehdä selkoa, kuinka hevonen on joutunut käsiinne, niin täytyy teidän vastata teosta."

Luulin aivan, että pyöreä kapteeni pakahtuisi vihasta, niin leimusivat hänen verestävät silmänsä ja niin värähtelivät punaiset posket, samalla kuin harja suun ympärillä aivan nousi pystyyn eteenpäin.

"Minä olen Rutger von Schwitz", sanoi hän, vaikkakin sanat tuskin tulivat kuuluviin, niin kiihtynyt hän oli, "olen Rutger von Schwitz, kapteeni eversti Baudissinin rykmentistä… syyttää minua!… Oletteko järjiltänne, ihmiset?… Se on kuninkaan hevonen!"

Näin sanoen heitti hän kuninkaan hevosen ohjakset kädestään, pyöräytti hevosensa ympäri niin helposti ja mukavasti kuin olisi hevonen seurannut hänen ruumiinsa käännähdystä eikä päinvastoin, ja tuokion jälkeen livahti hän tiehensä kuten pyryilma tai hyvin ammuttu nuoli. Hän ratsasti suurella ja vahvalla hevosella, ja epäiltiin oliko pikku miehen mahdollista pysyä suuren hevosen selässä, mutta juuri tämän epäilyksen tähden oli kummastus sitä suurempi, kun sitten nähtiin, millä täydellisellä taitavuudella ratsastaja hoiti hevostaan.

Tallimestari hymyili, sillä hän kuten me muutkin käsitti hyvin, että tuittupäinen kapteeni se oli saanut hevosen kiinni ja paljastanut rikollisen. Ihmettelimme vain sitä, että hän antoi kaiken mennä niin vähällä, sillä kukin osaltamme luulimme, että hän heittäisi hansikkaansa rohkealle syyttäjälle vasten kasvoja, jolloin viimeinen villitys olisi tullut pahemmaksi kuin ensimäinen. Ettei niin tapahtunut, johtui ilmeisesti siitä, että kapteeni Rutgerin pää oli täpötäytenään aivan toisia asioita ja niin tärkeitä asioita, etteivät ne jättäneet tilaa muille ajatuksille ennenkuin olivat suoritetut.

Seurasin hänen jälestään niin pian kuin voin. Hän meni teltille, jossa hänen ratsumiehensä makasivat, ja tuskin oli hän ehtinyt perille ennenkuin hän soitatti hälytyksen. Kädenkäänteessä oli koko komppania ratsailla suorassa rivissä. Miehet tunsivat johtajansa ja tiesivät, ettei hänen kanssaan ollut leikkimistä, ja nyt oli täytynyt tapahtua jotakin tavatonta, joka oli tehnyt hänet pahemmaksi kuin he olivat hänet koskaan nähneet. Muuten kapteeni Rutgerista piti hänen väkensä. Sillä ensiksikin huimi hän taistelussa kahden edestä ja toiseksi ummisti hän toisen silmänsä ryöstöihin nähden ja piti aina miestensä puolta, kun oli kysymys rangaistuksesta.

Äärimäisellä sivustalla ja aivan lähellä sitä paikkaa, jossa seisoin, istui ratsailla hyvin nuori mies, nähtävästi joku nahkapoika. Hän oli kalpea ja oli hänellä kärsivä ilme kasvoillaan. Näytti kuin hänen ajatuksensa olisivat olleet kaukana poissa ja hänen ruumiinsa tajuttoman työkalun tavoin tehnyt ne liikkeet, jotka hänen esimiehensä käski.

Tuimana kuin talvinen pakkaspäivä istui kapteeni väkensä edessä, pyöräytti muutamia kertoja hevosensa ympäri ja löi nyrkillään pyöreää vartaloaan. Se oli hullunkurinen näytelmä kaikille paitsi niille, joita se tarkotti.

Yltympärinsä kokoontui suuri lauma väkeä, osaksi kaupungista, osaksi kenttäkaupustelijoita ja muuta irtainta väkeä, joka nyt alituiseen seurasi sotajoukkoa. Erittäinkin oli saksalaisten rykmenttien jälkeen kasaantunut tällaista saattojoukkoa, ja jokainen sotilaanvaimo tahtoi siellä käydä kenttäkauppaa. Mutta surina vaikeni ja hymy hälveni kasvoilta, kun kapteeni Rutger avasi suunsa ja hänen viiltävä, vihasta vapiseva äänensä halkaisi ilmaa hänen edessään.

"Pojat", sanoi hän, "pojat, katsokaa minua, katsokaa minua syvälle silmiin; hakkaan teidät kaikki mäsäksi, joka kynnen… silmät ja korvat auki ja avatkaa sanoilleni tie ahtaihin aivoihinne…"

Sen jälkeen pyöräytti hän taasen hevostaan ja löi nyrkillään pyöreää rintaansa vasten.

"Tules tänne, sinä viheliäinen matonen, sinä keltanokka, jonka kynnet eivät vielä ole kasvaneet, jotta voisivat käpristyä… tule tänne, sanon minä, tahdon terottaa ne niin, jotta kalpenet… Kas niin, Max, tänne, sanon minä!"

Ja kalpea nuorukainen sivustasta ratsasti eteenpäin hevosensa pituuden. Hän oli kalpea kuin kuolema, ja hänen silmänsä kääntyivät maahan.

"Missä olet ollut?" kysyi kapteeni Rutger ja antoi hevosensa mennä askel askeleelta lähemmäksi.

Rekryytti ei vastannut mitään.

"Kuinka sait kuninkaan hevosen?… Oletko varastanut sen vahtien nenän edestä? Se olisi jotakin, mutta siihen et sinä kelpaa… Sano heti paikalla, poika, mistä sait kuninkaan hevosen?"

Mutta kalpea nuorukainen seisoi äänetönnä ja jäykkänä. Ainoastaan silloin, kun kapteenin sanat kävivät liian loukkaaviksi, nosti hän silmänsä ja kiinnitti ne tuokioksi häneen, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia, olivatko kiihkeät sanat tosiaankin täyttä totta.

"Vastaa, sanon minä", kiljui lopuksi kapteeni. "Tässä katkeaa minun tai sinun elämäsi! — Vastaa, tai hakkaan sinut maahan heti paikalla!"

Synkkä murina kuului näiden sanojen johdosta kautta ratsumiesten rivien. Nähtävästi oli poloinen nuorukainen heille rakas, vaikkakin hän oli vain nahkapoika ja sentähden saattoivat hänet tuntea ainoastaan muutamat harvat. Katsojain joukko tunkeutui aivan luo. Tämä oli ratkaiseva hetki.

Silloin ratsasti vanha harmaahapsinen ratsumies rivistä esiin.

"Minä menen takaukseen Maxin puolesta!" sanoi hän. "Ja luulenpa, että sen tekevät useammatkin kuin minä."

Kapteeni Rutger hypähti hevosensa selässä, pyöräytti silmänräpäyksessä hevosensa ympäri ja kääntyi harmaapartaan.

Hän oli tuokion kokonaan poissa suunniltaan, mutta vain tuokion. Sillä kiinnittämättä enempää huomiota harmaaparran sanoihin tai kenties juuri osottaakseen, kuinka sydämestään halveksi tarjottua takausta, tempasi hän salaman nopeudella miekkansa, pyöräytti hevosensa ympäri ja oli taasen aivan kalpean Maxin vieressä. Tämä istui yhtä järkähtämätönnä. Oli kuin hän odottaisi vain surmaniskua ollakseen oikein tyytyväinen.

Kukaan ei voi tietää, kuinka olisi käynyt, jollei pelastus olisi tullut taholta, jota ei kukaan aavistanutkaan.

Syntyi hälinä, kuului miesten ja naisten huutoa, kuului vinkunaa, kuten "Odinin hurjan metsästyksen" käydessä syksyisin yli niittyjen, ja yhtäkkiä ilmaantui kapteenin taakse olento, omituisin laatuaan.

Se oli pieni kuvatus, kokonaan pitkän mustan tukan peittämä, ja tukan alta pilkisti esiin pari pieniä säkenöiviä silmiä. Jos hän olisi ilmestynyt ainoastaan vilahdukselta ja jälleen kadonnut, luulen, ettei kukaan läsnäolijoista olisi epäröinyt ottaessaan valalleen, että olento oli paholainen itse tai joku hänen palvelevista hengistään.

Kun minä nyt olen jokseenkin pitkäkasvuinen, niin saatoin nähdä ihmisjoukon ylitse, ja sillä taholla, jolta vinkuna kuului, oli maa hieman viettävää, niin että aivan hyvin näin, kuinka muuan ratsastaja, tai oikeammin sanoen pikku kummitus lähestyi, sillä minä näin tuskin muuta kuin suuren liehuvan harjan hevosen selässä. Näin tämän pysähtyvän loitompana ja sitten ratsastajan nuolen nopeudella juoksevan kentän poikki, kunnes hän vihdoin katosi näkyvistäni katselijajoukon taakse.

Kaikki tyyni tapahtui nopeammin kuin minä voin sitä kuvailla. Kapteeni Rutger ei huomannut mitään, ja niin ratsumiehet kuin katselijatkin odottivat henkeään pidätellen sekä rekryytin kohtaloa, sillä jokainen katsoi hänen viimeisen hetkensä tulleen, että sitä, mikä oli tarkotuksena kummituksella, hiustukolla tai kuinka häntä kuvaavimmin nimittäisin.

Mutta, kuinka ihmeellisesti vaihtuvatkaan liikutukset ihmissielussa! Olen nähnyt sen ylhäisten ja alhaisten piireissä, tulisten ja pikavihaisten samoin kuin niidenkin, jotka ovat pelkkää kylmyyttä ja varovaisuutta. Kapteeni Rutger von Schwitz oli oikein tuohduttuaan kuin tuli ruutisäiliössä, hän ei kuullut eikä nähnyt. Mutta hän ei ollut pitkävihainen; viha ei voinut juurtua hänen mieleensä. Hän oli raaka, hän oli korskea, mutta hän ei ollut julma. Ja tästä huolimatta lausui hän tällä hetkellä sanoja, ikäänkuin hän olisi ollut todellakin julma, ikäänkuin hän olisi tahtonut tyydyttää kostonhimoaan, jota hänellä ei itse asiassa ollut.

"Ei!" huusi hän. "Se olisi liian hyvin tehty sinulle, piimäsuu, jos hyvä säiläni halkaisisi pääsi, — ei, sinä saat paremman rangaistuksen, sinut ajetaan pilkalla ja häpeällä komppaniastani, ja sitten saat kiekkua ja kaakottaa parhaasi mukaan niille, jotka viitsivät sinua kuulla… Silloin luullakseni saat kielesi kantimet liikkeelle jälleen… Viekää hänet pois, hän on oikea varas, joka tuskin voi punastua kurjan ammattinsa tähden."

Jalon suuttumuksen liekki leimahti rekryytin silmissä ja hänen punastuvilla poskillaan. Hänen huulensa liikkuivat. Kenties olisivat nämä loukkaavat sanat saaneet hänet puhumaan; mutta samassa tukittiin kapteeni Rutgerin suu ja hänet tehtiin mahdottomaksi sekä näkemään että kuulemaan.

Pitkätukkainen kuvatus otti vauhtia ja oli pontevalla hyppäyksellä tuossa tuokiossa kapteenin takana hevosen lautasilla. Ennenkuin tämä tiesi mitään, sai hän lyönnin päähänsä, niin että hatunkoppa painui luttuun, ja heti sen jälkeen vedettiin tumma ja suurehko hilkka, jollaisia naiset pitävät, hänen päänsä ylitse ja solmittiin hänen kaulansa ympäri.

Kaikki seisoivat kuin lumottuina, ja ensi tuokiossa ei kukaan nähnyt näytelmässä mitään hullunkurista. En edes minäkään voinut vetää hetken vakavuudessa suutani hymyyn täydelliseen toimettomuuteen saatettua kapteenia nähdessäni. Vasta jälkeenpäin, kun voi tyynesti muistella kaikkea järjestään ja olin nähnyt koko seikkailun lopun, saatoin nähdä tapahtuman hassuuden ja sille makeasti nauraa.

Kapteeni Rutger ei itsekään voinut aluksi käsittää mitä hänelle tapahtui. Hän pyyhkäisi molemmin käsin silmiensä editse, ikäänkuin nämä olisivat äkkiä kadottaneet valonsa, hän pyöräytti hevosensa ympäri, hänen kuultiin päästävän kovan huudon, mutta mikään ei auttanut.

Entä kummitus sitten?… Niin, kummitus oli kadonnut.

Kimakasti ulvahtaen, joka muistutti mieletöntä naurua, hypähti pienokainen hevosen lautasilta maahan. Kaikki väistyivät syrjään, ja nopeammin kuin kukaan voi ajatellakaan oli hän ehtinyt hevosensa luo ja kiiti pois, niin että näkyi vain liehuva musta tukka, joka suli yhteen hevosen harjan kanssa.

"Mitä tämä merkitsee?" kuului samassa väkijoukon takaa kuninkaan ääni.

Hän oli aamuratsastuksellaan nähnyt ratsukomppanian rivissä ja ihmisjoukon ympärillä sekä suunnannut matkansa sinne. Häntä seurasivat herra Johan Banér ja sotamarsalkka Herman Wrangel ynnä tanskalainen prinssi ja vieraat kreivit.

Ihmiset syöksyivät syrjään, ja kuningas ratsasti esiin kapteeni Rutgeria kohden, joka joutui yhä enemmän ymmälle kuullessaan kuninkaan äänen.

Kuningas, joka heti näki, ettei tässä voinut olla kysymys mistään sotakurin rikkomisesta miehistön puolelta, purskahti nauruun nähdessään pyöreän kapteenin, joka teki epätoivoisimpia ponnistuksia vapautuakseen vieraasta päähineestä.

"Mikä teitä vaivaakaan, urhea kapteenini?" sanoi hän. "Luulenpa, että olette tänä yönä käyttänyt ylen suurta yömyssyä."

Ei kuultu muuta kapteeni Rutgerilta kuin mahtava mutta katkonainen murina, ikäänkuin karhu olisi saanut mehiläispesän päähänsä. Ja kuta pahemmassa pulassa kapteeni oli, sitä enemmän hymyili kuningas. Prinssi nauroi ääneensä ja samoin muutkin herrat. Vihdoin älysivät ratsumiehet ja katselijatkin kohtauksen naurettavuuden, eikä ollut ainoatakaan suuta, joka ei olisi ollut naurussa, jos erotan pois rekryytin. Hän istui ratsunsa selässä silmät maahan luotuina, ja minä olin huomaavinani, että huokauskin pujahti esiin hänen yhteenpuristuneiden huultensa välitse.

Kukaan ei tullut kapteeni Rutgerin avuksikaan. Suuttumus ensin, kun kapteeni ei tahtonut ottaa vanhan ratsumiehen sanoja korviinsa, kummituksen äkillinen ilmestyminen ja katoaminen ja lopuksi kuninkaan yhtä äkillinen saapuminen, — kaikki tämä antoi jokaiselle kylliksi ajateltavaa ja saattoi unhottamaan kapteenin, joka kuitenkin oli itse joutunut pahimpaan pulaan. Eikä muuten ollutkaan helppo asia häntä auttaa. Hän tuijakehti kuin paarma tulessa. Hän ammahdutti hevosensa milloin mihinkin suuntaan, pysähdytti, päästi kuuluviin puolitukehtuneen mörähdyksen ja nyhtäisi auttamatonta hilkkaa, sitten pyörähdytti hän taasen toiseen suuntaan, mutta ainoastaan parisen askelta. Näytti ikäänkuin suuri hevonen säikähtäisi ja hypähtäisi jokaisesta herransa mörähdyksestä.

Vihdoin ratsasti vanha kreivi Thurn esiin ja tarttui hevosen ohjaksiin, ja harmaaparta, joka oli avannut suunsa rekryyttiä puolustaakseen, rohkaisi mielensä ja kreivin viittauksesta auttoi herraansa pääsemään vapaaksi kahlehtivasta hilkasta.

Vapautettu näytti kuitenkin aluksi yhtä naurettavalta kuin hän oli näyttänyt peitettynäkin.

Kapteeni parka näytti kuin unesta heränneeltä. Silmät tirrottivät hämmentyneinä suoraan eteen, ja tukka ja parta olivat pystyssä ja pörröllään kaikkiin suuntiin. Lytistynyt hattukin näytti aivan kohoavan hiussuortuvain varassa. Hänen ensi tehtävänsä oli vetää syvään henkeään ja puhkaa, jonka jälkeen hän tervehti kuningasta niin hyvin kuin se kävi päinsä.

Tuskin oli kuitenkaan vieras päähine poissa ja tuskin oli kovin nauru ehtinyt asettua, ennenkuin prinssi Ulrikin kasvot punehtuivat ja kävivät sangen vakaviksi. Hän katsoi terävästi ja uhkaavasti mitään aavistamattomaan kapteeniin.

"Mitä tämä on?" puuskahti hän kumartautuen kreivi Solmsin puoleen. "Mitä miehellä on hattukopassaan?"

Kapteeni Rutgerin harmaassa ja hieman nukkavierussa hatussa oli nimittäin keltainen nauharuusu. Kukaan ei ollut sitä ennen huomannut eikä kukaan tiennyt myöskään sanoa, että kapteeni olisi koskaan rakastunut johonkin naiseen.

Kuinka nauharuusu oli joutunut hänen hattuunsa, sitä ei kai tällä hetkellä olisi voinut kukaan sanoa; mutta se oli siellä ja pysyi yhä siellä kuten pieni omenankukka harmaan kallion huipulla. Tämä oli oikea onnettomuuden päivä kovasti koetellulle miehelle.

Kreivi katsoi sinne, mutta kapteeni käänsi samassa päätänsä, niin ettei hän voinut nähdä mitään, vaan nojautui eteenpäin hevosensa selässä.

"Luulen, että se on nauharuusu!" vastasi hän sitten.

"Ja jos minä näen oikein, niin on se keltainen väriltään?" jatkoi prinssi.

"Niin!" vastasi kreivi, joka ilmeisesti koetti antaa niin nauharuusulle kuin koko asiallekin toisen värin kuin todellisen. "Sitä voin tuskin sanoa, sillä päivä häikäisee niin silmiäni, mutta luulen, että se on valkoinen, niin… se on valkoinen, kenties on se muuttanut väriään, sillä se ei näytä olevan eilispäivältä; se kuuluu epäilemättä johonkin aikoja sitten vaalenneeseen lehteen urhoollisen kapteenin nuoruudenhistoriassa."

Prinssi kääntyi nyt kreivi Thurniin ja teki hänelle saman kysymyksen. Tämä, joka ei sitä lähemmin ajatellut, kenties ei tuntenutkaan asiaa niin hyvin kuin kreivi Solms, vastasi nopeasti ja varmasti, että nauharuusu oli keltainen väriltään ja näytti tosiaankin olevan joku vaalistunut muisto.

"Silloin täytyy sen olla minun!" sanoi prinssi ja näytti sangen apealta.

Kuningas, joka sillä välin oli puhutellut sotamarskia antaakseen kapteenille aikaa jotenkuten tointua, kääntyi nyt tämän puoleen ja viittasi hänelle ystävällisesti, virkkaen äänensävyllä, jossa kuitenkin oli yhtä paljo vakavuutta kuin leikkiäkin:

"Antakaas nyt kuulla, kapteeni Rutger, kuinka tämän kaiken laita on… toivon sentään, ettette tahdo tuoda tänne leiriin mitään vieraita ja uusia tapoja?"

"Teidän majesteettinne!" änkytti kapteeni, joka tuskin tiesi, kuinka kauan kuningas oli ollut tapausta näkemässä, eikä siis sitäkään, mitä hän tarkotti. "Teidän majesteettinne… en tiedä sitä itsekään!… Käskekää minun yksin ratsastaa koko puolalaista sotajoukkoa vastaan, ja minä teen sen ilolla… mutta tähän teidän majesteettinne kysymykseen en voi vastata mitään… tämä päivä näyttää minulle olevan oikea onnettomuuden päivä, kavaluus on kietonut minut pauloihinsa!"

Äänensävy, jolla hän puhui, ja sula rehellisyys hänen suurissa, harmaissa silmissään todisti riittävästi, että hänen sanansa olivat totta.

"Mitä se merkitsee, kapteeni?" kysyi kuningas vielä vakavammin kuin ennen. "Ettekö tiedä, kuinka se on tapahtunut?"

Jos joku on milloinkaan nähnyt kapteeni Rutger von Schwitzin kalpenevan, niin tapahtui se tällä hetkellä, mikäli tätä sanaa voi käyttää niin kuparinpunaisista kasvoista kuin hänen.

"En, teidän majesteettinne", alkoi hän, "tahdon palvella halvimpana kuormastopoikana everstini rykmentissä, jos tiedän sen… Istuin tässä hevoseni selässä, istuin tässä, ja istuin oikeutta… oikeutta vakavassa asiassa…"

"Oikeutta!" keskeytti kuningas kummastuneena. "Mitä sillä tarkotatte? Oletteko unhottanut tai ettekö tunne sotasääntöjäni? Tarkotan, ettei ratsumiesoikeutta saa istua rykmentin everstin olematta läsnä."

Kapteeni Rutger paran osaksi tuli yhä pahempaa ja pahempaa. Kuninkaan sotasääntöjen mukaan, jotka ensi kerran luettiin Årstan niityllä vähän ennen sotajoukon nousemista laivaan purjehtiakseen meren yli Riikaan, olivat kaikki rikokset, jos ne olivat raskauttavampaa laatua, tutkittavat ja tuomittavat ylioikeudessa, jossa valtiomarski tai sotamarski oli puheenjohtajana, ja jos ne olivat helpompaa laatua, alioikeudessa, jossa sen rykmentin eversti, mihin rikollinen kuului, oli puheenjohtajana. Tätä alioikeutta sanottiin rykmentinoikeudeksi jalkaväessä ja ratsumiesoikeudeksi hevosväessä.

Majesteetinrikokset, valtiopetokselliset salaliitot, rikokset korkeampaa päällystöä vastaan, rikosjutut, joissa syyllinen tuomittiin menettämään henkensä, jäseniään tai kunniansa, kuuluivat ylioikeudelle, ja kun sen oli kokoonnuttava, lähetettiin torvensoittaja toitottamaan kaikkialle leiriin. Kun oli kysymys hengestä ja kunniasta, kokoontui tämä tuomioistuin paljaan taivaan alla ympärillään piiri jalkaväkeä, — muuten teltassa.

Mitä nyt tässä tapauksessa lienee ollutkaan rikottu, niin oli kuumaverinen kapteeni kokonaan unhottanut kaikki lailliset muodot. Hänelle mahtoi nyt yhtäkkiä se selvitä, sillä hän istui aivan kuin ukkosen iskemänä. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa.

"No, kapteeni", kehotti kuningas, "haluan pian tietää, mitä teillä on sanottavaa puolustukseksenne! Varmaankin käytätte väärää sanaa merkitsemään asiaa, joka itsessään ei ole niin vaarallinen."

Kapteeni Rutger hengitti keveämmin kuninkaan ystävällisen puheen johdosta. Kenties oli kuninkaastakin kylliksi rangaistusta siinä häväistyksessä, jonka kapteeni oli kärsinyt oman komppaniansa edessä, ja syytä antaa hänen paremmin valita sanansa.

"Niin, nähkääs, teidän majesteettinne", virkkoi kapteeni, "nähkääs, oli tehty varkaus, varkaus raskauttavinta laatua, ja minä tapasin varkaan itse teosta, ja minun sisälläni aivan kiehui vihasta, hän oli muuan omasta väestäni, teidän majesteettinne… muuan omasta väestäni."

Viha näytti uudelleen olevan kiehumaisillaan kapteenin sisällä. Sillä ääni kohosi hänen puhuessaan, ja viimeiset sanat hän aivan kiljui. Se soi kuin särkyneiden urkujen valittava ääni.

"Varas?" huudahti kuningas. "Varmaankin hairahdutte taasen liiotteluun, kapteeni!"

"Ah, en, teidän majesteettinne… otin hänet kiinni omin käsin… Hän ratsasti teidän omalla hevosellanne, oivallisella ratsulla, jonka Tanskan kuningas…"

"Minun hevosellani!" tarttui kuningas sangen tulisesti puheeseen. "Minun hevosellani!… Hyvä, kapteeni, silloin voimme saada valoa asiaan… Missä rohkea varas on?"

Kapteeni viittasi rekryyttiin, joka istui ratsullaan silmät maassa ja punastunein poskin. Mutta hienoissa kasvojen piirteissä oli jotakin niin ylevää ja jaloa, että kuningas vaipui hyväksi hetkeksi katselemaan hänen kasvojaan. Tämä nuorukainen ei varmaankaan ollut halpa varas. Näki selvään, kuinka hänen sisällään kuohui ja kuinka hän ponnisteli hillitäkseen itseään.

"Oletko sinä ottanut minun hevoseni?" kysyi kuningas, mutta jo hänen äänensäkin ilmaisi, että hän oli vakuutettu vastakohdasta.

Tuskin kuultava "olen" hiipi rekryytin vapisevilta huulilta.

"Kuulenko oikein, poika?" uudisti kuningas kysymyksensä. "Oletko uskaltanut ottaa kuninkaasi hevosen?"

Nuorukainen viivyttelihe hieman ennenkuin vastasi. Hänen rintansa kohoili rajusti, ja hänen näytti olevan vaikea saada sanaakaan huuliltaan, mutta lopulta pusersi hän esiin selvän ja varman: "olen". Kuitenkin näytti hän mieluummin olevan valmis kuolemaan kuin sanomaan tämän sanan.

Häntä ei voinut olla säälimättä. Ilmeisesti oli se tapahtunut nuoruuden huimuudessa. Hän oli halunnut nousta komean hevosen selkään, halu oli kasvanut voittamattomaksi, ja sitten oli hän jollakin käsittämättömällä tavalla saanut hevosen tallista ja täyttänyt aikeensa. Niin käsitin hänen menettelynsä, niin oli kuningaskin mahtanut käsittää asian. Sillä niin lempeällä äänellä ei hän olisi puhunut, jos olisi luullut tavallisen varkaan olevan edessään.

"Sinä tahdoit raisulla elukalla vain koettaa taitavuuttasi ratsumiehenä?" kysyi kuningas.

"En, teidän majesteettinne, en!" oli nuorukaisen vastaus.

Kuningas katsoi kummastuneena ympärilleen, ja lempeät kasvot muuttuivat ankaroiksi ja vakaviksi. Kuitenkin saattoi nähdä, että hän epäröi, mitä hänen oikeastaan oli tehtävä. Varmaan oli hän itse, samoin kuin kaikki tai useimmat läsnäolijat, vakuutettu nuorukaisen syyttömyydestä. Hänen tunnustuksensa ilmaisi enemmän kuin hän tahtoi ilmaista. Olisin uskaltanut taata hengelläni, että hän tunnusti olevansa syyllinen tähän tekoon ainoastaan päästäkseen ilmaisemasta jotakin muuta. Mutta mikä tämä muu oli, josta hän tahtoi vaieta… vaieta henkensä uhallakin, — sitä oli vaikea saada selville.

"Silloin täytyy asia tutkia laillisen tuomioistuimen edessä!" sanoi kuningas lopulta.

Ja hänen viittauksestaan vietiin rekryytti pois. Kuningas käänsi hevosensa jatkaakseen ratsastusretkeään, mutta sanoi ensin kapteeni Rutgerille:

"Kiitos vain teille, kapteeni, kun saatoitte kauniin hevoseni oikealle tolalle!"

Röhkinä, jonka piti ilmaista suurinta ihastusta ja jota kapteeni Rutgerissa ei ollut miestä pidättämään, kuului hänen paksuilta huuliltaan, ja hän siveli itseensä tyytyväisenä kädellään partaansa, joka kuitenkin kaikista ponnistuksista huolimatta kieltäytyi taipumasta järjestykseen.

Mutta silloin lähestyi prinssi Ulrik kuningasta ja sanoi:

"Luvallanne, teidän majesteettinne, tahtoisin tehdä muutaman kysymyksen kapteeni Rutgerille!"

Kuningas nyökkäsi sangen ystävällisesti, ja kapteeni näytti julman tyytyväiseltä, odottaen parasta siitä, että tanskalainen ruhtinas osotti hänelle niin suurta huomiota. On mahdoton kuvailla, kuinka hullunkurinen hänen ilmeensä oli, kun hän, puoleksi hämillään niin suuresta suosiosta, nakkasi päätänsä taaksepäin ja koetti näyttää nöyrältä, samalla kuin tuuli liehutti onnetonta nauharuusua hänen hatussaan.

Prinssi Ulrikin kasvot ilmaisivat sitä vastoin kaikkea muuta kuin ystävällisyyttä. Hänen vilkkaat silmänsä katsoivat terävästi kapteeniin, samalla kuin hän kädellään kovasti tempoi kultaketjua, joka koristi hänen rintaansa.

"Sanokaa minulle, kapteeni Rutger von Schwitz", sanoi hän, "kuinka kauan olette kantanut nauharuusua, joka koristaa hattuanne?"

Vaikka Weikselin virta olisi heittänyt muutaman vesiaaltonsa kapteenin ylitse, ei hän olisi enemmän ällistynyt kuin nyt prinssin sanoista.

"Nauharuusua, teidän korkeutenne, nauharuusua", änkytti hän, "kuinkako kauan olen kantanut…?"

"Niin, niin, kapteeni", toisti prinssi innokkaasti, "nauharuusua, joka koristaa hattuanne, kuinka kauan olette sitä kantanut?"

Kapteeni heitti prinssiin sellaisen katseen kuin olisi luullut tämän yhtäkkiä menettäneen järkensä. Sen jälkeen pudisti hän suurta päätään ja vaikeni.

Kuningas, joka ei tiennyt, kuinka asianlaita oli, piti prinssin kysymystä sangen tungettelevana ja koetti sentähden auttaa ahdistettua kapteeniaan, niin suuresti kuin tämän ulkomuoto vastustikin sitä otaksumista, että hän kantaisi nauharuusua merkkinä uskollisuudestaan jollekin sydämensä valtiattarelle.

"Tämä on sentään kunnianasia, rakas prinssi", sanoi hän ystävällisesti hymyillen.

"Niin, teidän majesteettinne", vastasi prinssi. "Se on kunnianasia, ja juuri sentähden täytyy minun arvon kapteenilta pyytää suoraa vastausta kysymykseeni… Tunnen hänet sitä paitsi yhtä hyvin kuin hänkin tuntee minut, siitä pitäen kun Baudissinin rykmentti oli kuninkaallisen isäni sotajoukossa."

Kapteeni vain pudisti päätänsä kerta kerran jälkeen. Hän oli edelleen sitä mieltä, että kuninkaallinen korkeus oli joutunut hieman pyörälle päästään. Hänen ei edes pälkähtänyt päähänsäkään ottaa hattu päästänsä ja katsoa sitä.

"Nauharuusu, jota kannatte, on minun!" virkkoi prinssi. "Suvaitsetteko selittää, kuinka se on joutunut käsiinne?"

Kapteeni Rutgerin suusta kuului kummallinen ääni. Se oli itse asiassa ainoa tapa, jolla hän katsoi soveliaaksi ilmaista hämmästyksensä ja epäilyksensä prinssin järkeen nähden; mutta sitä saatettiin myös pitää petturin yrityksenä käyttää tilaisuutta hyväkseen ja pelastautua vastaamasta.

Lopulta menetti kuningaskin kärsivällisyytensä, ja hän sanoi, vaikkakin vielä hymyhuulin:

"Jollei nauharuusu ole teidän, kapteeni Rutger, niin voittehan helposti tehdä selon, mistä ja kuinka sen olette saanut."

Nyt vihdoinkin pälkähti kapteenin päähän ottaa hattu päästään katsoakseen itse, mitä perää puheessa saattoi olla, tai oikeammin — sillä hänen naamansa osotti täydellisintä vakuutusta, että hänen hattunsa oli yhtä viaton kuin hän itsekin — osottaakseen kaikille, että mitä kaikkea tässä hatussa mahtoi ollakin nähtävänä, niin ei siinä ollut mitään nauharuusua ja kaikkein vähimmän prinssin.

Tuskin oli hän kuitenkaan saanut hatun käteensä, kun hänen silmänsä sattuivat nauharuusuun.

Ja hän pudotti kädestään hatun, ikäänkuin sen kopassa olisi piillyt käärme. Kuningas ei voinut olla hymyilemättä, mutta merkillistä kyllä ei prinssi muuttunut lainkaan leppeämmäksi eikä tullut näistä muiden mielestä pettämättömistä merkeistä lainkaan vakuutetuksi, ettei kapteeni tiennyt tällaista koristusta olevan hatussaan. Mutta prinssiä suututti jo se, että hänelle niin kallisarvoinen nauharuusu oli voinut joutua sellaisiin käsiin kuin kapteeni Rutgerin, ja tämän tähden ei hän ollut lainkaan taipuvainen katsomaan asiaa paremmassa ja kapteenille edullisemmassa valossa.

Kuningas, joka nyt sai minut näkyviinsä, viittasi minulle, että ottaisin ylös hatun, jonka minä annoin hänelle, ja hän otti omin käsin nauharuusun, joka oli kiinnitetty neulalla, sekä ojensi sen kohteliaasti hymyillen prinssi Ulrikille, ikäänkuin olisi toivonut täten saavansa hänet leppeämmälle tuulelle. Mutta jos tämä oli kuninkaan tarkotus, niin epäonnistui se täydellisesti.

"Teidän majesteettinne", sanoi prinssi, "kunniani ei salli minun jättää tätä asiaa sikseen, ennenkuin kapteeni Rutger on antanut minulle täydellisen selityksen, kuinka hän on saanut nauharuusuni. Jollei hän sitä voi, ratkaiskoon teidän majesteettinne itse, ansaitseeko hän, että häntä siedetään kunniallisten miesten joukossa."

Kuninkaan kasvoilla vilahti mielipahan ilme, vaikkakin hän säilytti koko ystävällisyytensä pelätyn naapurikuntakaan poikaa kohtaan.

"Luulen", sanoi kuningas, "että kapteeni on yhtä vähän selvillä siitä, kuinka nauharuusu on tullut hänen hattuunsa, kuin sen kovan onnen syystä, minkä uhriksi hän joutui meidän tänne saapuessamme. Kenties, kun kaikki ehtii selvitä, huomaamme molempien seikkojen olevan yhteydessä keskenään."

Kuningas viittasi siihen tapaukseen, kun kapteeni ratsasti sokkona, jolle hän ei vielä ollut saanut selitystä. Hän kääntyi miehistöön ja kehotti sitä, joka parhaiten oli nähnyt kuinka kaikki oli tapahtunut, kertomaan siitä. Harmaaparta kertoi silloin lyhyesti tapahtuman, kuinka joku kuvatus oli tullut ikäänkuin tuulen mukana ja takaapäin hypännyt kapteenin hevosen selkään, käärinyt hänen päänsä ja kadonnut, ennenkuin kukaan ehti siepata sitä kiinni.

Tapaus tuskin selvisi lainkaan tästä selityksestä, mutta kuitenkaan ei se näyttänyt tekevän mahdottomaksi kuninkaan otaksumista nauharuusuun nähden. Prinssi pysyi kuitenkin mielipiteessään ja vaati ankaraa tutkintoa.

Hänen tahtonsa täytyi täyttääkin. Mitä siitä olisikaan seurannut, jos tanskalainen prinssi olisi saanut syytä valittaa, että hänen kunniaansa oli loukattu?

Ja niin päättyi tämä seikkailu siihen, että prinssi Ulrik tosin sai takaisin nauharuusunsa, mutta kapteeni Rutger paran täytyi suureksi ihmeekseen nähdä menettäneensä vapautensa, kunnes hän voi tehdä tyydyttävästi selkoa, kuinka oli saanut tuon kirotun hatunkoristeen.

12.

Neuenburgin kummitus.

Kuningas oli huolestuneempi kuin hän tahtoi näyttää kapteeni Rutger von Schwitziä kohdanneen tapauksen johdosta. Baudissinin väki oli tunnettu uhkamielisyydestään yhtä paljon kuin urhoollisuudestaankin, eikä kuningas mielellään tahtonut loukata heitä ensi kertaa heitä kohdatessaan. Hän teki sentähden parastaan tyynnyttääkseen prinssi Ulrikia, mikä lopulta onnistuikin, niin että rukouspäivän jälkeen lähtiessämme Marienburgista ratsasti paksu kapteeni komppaniansa etunenässä yhtä huoletonna ja kuparinpunaisena kuin tavallisesti.

Mutta pahempi oli Max rekryytin laita. Hän oli lähtenyt leiristä luvatta, hänet oli tavattu pahoista töistä, vieläpä ratsastamasta kuninkaan omalla hevosella. Tämän alla täytyi piillä joitakin salaisia ja vaarallisia vehkeitä. Kapteeni Rutger murisi kuin karhu, milloin vain poika parka tuli puheeksi. Olisi kenties ollut paljo parempi, jos Max olisi voinut tyydyttää kapteeninsa, mutta sitä hän joko ei voinut tai ei tahtonut. Nyt tahtoi kapteeni päättää jutun lyhyeen, hänestä olivat mutkatiet kaikkine koukeroineen jotakin aivan tarpeetonta, joka ainoastaan sotkisi asian vielä enemmän.

Pääasiassa oli kapteeni yhtä mieltä kuninkaan kanssa, nimittäin siinä, että rangaistuksen oli seurattava rikosta, vaikkei hän aivan yhtynytkään kuninkaan käsitykseen, jonka mukaan ensin oli tutkittava, oliko tosiaankin tehty jokin rikos.

Kuningas oli tässä suhteessa pikemmin taipuvainen uskomaan vastakohtaa, niin monet asianhaarat kuin syytettyä vastaan olivatkin.

"Pidä silmäsi auki", sanoi hän minulle illalla ennen Marienburgista lähtöämme, "pidä silmäsi auki, voit nähdä paremmin kuin minä, ja miehestä mieheen voidaan puhua paljon, josta saattaa olla hyötyä totuuden saamiseksi selville, mutta mikä ei koskaan tule kuninkaan korviin."

Niin, siinä hän oli oikeassa, ja minä, joka olin kuninkaan kanssa samaa mieltä, tein kaiken voitavani tutkiakseni kuinka oli laita rikoksen, minkä Max oli ottanut niskoilleen, tai piilikö sen alla jotakin pahempaa.

Minä epäilin jo silloin, että kuvatus, joka oli tehnyt kapteeni Rutgerin sokoksi, oli jossakin suhteessa rekryyttiin. Kansan kesken juteltiin, että öisin nähtiin hurjan hevosen huimaa vauhtia otaltavan kentän poikki lähellä Marienburgia. Mutta se oli niin vauhko ja nopsajalkainen, ettei kukaan ehtinyt sitä oikein nähdä. Muuan kenttävahti oli eräänä yönä ampunut sitä ilman mitään vaikutusta. Elukka joko oli "varattu" luotia vastaan tai ei se kuulunut tähän maailmaan, vaan ratsasti sillä paha henki. Tämä tuli pian uskonkappaleeksi ensin Baudissinin ratsumiesten ja sitten koko sotajoukon keskuudessa.

"Paha henki" oli nähty lähempääkin, ja aina vankilan tienoilla, mihin rekryytti oli suljettu. Mutta että se oli henki, kävi selville siitä, ettei sillä ollut mitään varjoa, kuten muilla ihmisillä, ja että se näyttäytyi ja katosi, kenenkään näkemättä ja käsittämättä kuinka se tapahtui. Kukaan ei ajatellut, ettei pimeässä voinut nähdä mitään varjoa ja että äkillinen ilmestyminen ja katoaminen riippui voimasta ja vikkelyydestä, jota tällä olennolla, kuka se mahtoi ollakin, oli suuremmassa määrin kuin ihmisillä yleensä. Että hevonen ja henki kuuluivat yhteen, oli selvää, koska kerran henki nähtiin vankilan läheisyydessä kohta kun hevonenkin oli näyttäytynyt.

"Teidän täytyy päästä selville numeroista!" sanoi kuningas hymyillen sotamarski Herman Wrangelille, joka oli valittanut kuninkaallisten kirjelmäin salakirjainten johdosta ja anonut, että Adler Salviuksen täytyisi niiden sijaan käyttää ruotsin tai saksan kieltä.

Mutta vaikka sotamarskin oli ollut vaikea selviytyä salakirjaimista kuninkaallisissa kirjelmissä, niin oli minulla kuninkaan antamassa rekryyttiä koskevassa tehtävässä selvitettävänä salakirjain, joka oli paljo pahempi, koskei minulla ollut mitään avainta apunani, vaan ainoastaan hämäriä kummituksellisia viitteitä, jotka aivan voivat saattaa epätoivoon.

Kun Baudissin saapui, istuttiin ratsumiesoikeutta, mutta Max piti lujasti kiinni siitä, mitä hän oli sanonut, ja mitään muuta valoa ei voitu saada asiaan. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta kuningas lykkäsi tuomion täytäntöön panemisen, jolla toimenpiteellä hän saavutti suuressa määrin suosiota uhkamieliseltä Baudissinin väeltä. Tämä tapahtui samaan aikaan, kun muutamat komppaniat näitä ratsumiehiä, jotka vielä olivat jälellä Elbingissä, kieltäytyivät tottelemasta kuninkaallista käskyä liittyä sotamarskin joukkoon, ennenkuin olivat saaneet palkkansa kovissa riikintaalareissa. Kuninkaan ei ollut oteltava ainoastaan yhtä, vaan kahta vastaan, kuten on tapana sanoa.

"Milloin Max tuli teidän rykmenttiinne?" kysyin kerran vanhalta, harmaapartaiselta ratsumieheltä, joka oli nuorukaista puolustanut kapteeni Rutgerin edessä.

"Elbingissä!" vastasi harmaaparta.

"Ettekö tuntenut häntä ennen?" "En… en ollut nähnyt häntä koskaan!" "Ja kuinka hän tuli teille niin äkkiä rakkaaksi?"

"No, sen voin sanoa teille… hän tuli täysi kukkaro mukanaan, otti siitä vain vähän itselleen ja antoi enimmän osan tovereille. Lisäksi kykeni hän antamaan mestarinäytteen taidossaan ratsastaa hevosella… Niin, kapteeni Rutger itse taputti käsiään, kun näki hänen pyörähtelevän tasangolla Elbingin edustalla. Mihin hän kelpaa taistelussa, sitä emme ole nähneet ja tuskin tulemme näkemäänkään, koska hänen päivänsä pian ovat lopussa. Sillä hän ei sano 'jaa'; kun kerran on sanonut ,ei'…"

"Niinkö?"

"Niin, sen verran olen oppinut häntä tuntemaan."

"Elbingissä senkin?"

"Niin, Elbingissä!"

Ja hän kertoi nyt, kuinka muutamia ratsumiehiä oli istunut ravintolassa ja juonut maailmankuulua braunsbergiläistä olutta, jolla ei ollut vertaistaan koko Saksassa, kuten väitettiin — ja silloin oli komppanian kovin tappelija, jätinväkevä holsteinilainen, tullut puhuneeksi nauharuususta, jota prinssi Ulrik kantoi hatussaan, samasta nauharuususta, joka kapteeni Rutgerille tuotti niin paljon häpeää. Holsteinilainen tunsi koko tuon jutun, mutta selitti, ettei nainen, jota prinssi niin jumaloi, ollut sen arvoinen. Sillä hän, holsteinilainen, oli omin silmin nähnyt, kuinka sama naikkonen oli syleillyt toista kuin prinssiä ja vastaanottanut häneltä kaikki ne lemmenvalat, joita mies voi antaa sydämensä rakastetulle.

Max oli istunut korvat hörössä holsteinilaisen kertoessa, mutta sitten hän oli hypähtänyt pystyyn ja antanut tälle iskun vasten kasvoja huudahtaen: "Sen valehtelet kuin katala koira!" Holsteinilainen oli tarttunut rohkean nuorukaisen kurkkuun, heittänyt hänet maahan ja temmannut veitsensä pitäen sitä hänen kurkkunsa kohdalla. "Peruuta sanasi tai ajan puukon lävitsesi!" huusi suuttunut mies, mutta Max ei virkkanut sanaakaan. Hän koetti vaan päästä vapaaksi, mikä hänelle lopulta onnistuikin. Silloin vetäisi hän nopeasti miekkansa ja piti hyvän hetken puoliaan vaarallista vihollistaan vastaan. Lopulta ehti tämän veri hieman jäähtyä, ja hän oli aivan hyvillään siitä, että toiset astuivat väliin ja välittivät sovinnon, ennenkuin saapui ketään kutsumatonta vierasta, joka mahdollisesti olisi ilmottanut tappelun ja tehnyt pikaisen lopun sekä holsteinilaisesta että reippaasta nahkapojasta. Mitään kaunaa ei holsteinilainen enää tuntenut, pikemmin osotti hän sen jälkeen Maxille suurempaa ystävällisyyttä kuin kenties muuten olisi osottanut. Mutta Max sitä vastoin ei näyttänyt yhtä hyvin voivan sietää riitaveljeään. Hänen kova onnensa täällä Marienburgin luona koski kovasti kaikkien mieliin.

"Mutta eikö sitten kukaan tiedä, mistä hän tuli?" kysyin minä.

"Ei, ei kukaan."

"Ei kapteeninnekaan?"

"Ei, varmaan ei… kun mies on vain terve ja ravakka, mitä tarvitseekaan tietää enempää?"

"Miksi hän sitten pestautui juuri teidän joukkoonne", kysyin hieman loukkaavasti, mutta tahdoin käyttää tilaisuutta saadakseni asiasta niin tarkat tiedot kuin mahdollista.

"Meidän joukkoomme!" huudahti harmaaparta suurin silmin, mutta tyyntyi, kun minä parhaani mukaan koetin selittää kysymystäni ja osottaa, etten suinkaan sillä tarkottanut alentaa Baudissinin ratsumiesten arvoa, sillä heidän urhoollisuudestaan ja pelottomuudestaan olin kuullut niin paljon ylistellen kerrottavan.

"Niin", tuumi ratsumies, "tuskin uskon, että hän tuli luoksemme muusta syystä kuin että me tulimme Elbingiin jokseenkin samaan aikaan kuin hänkin ja olimme menossa kuninkaan leiriin. Sillä sinne tahtoi hän ennen kaikkea tulla niin pian kuin mahdollista."

Siinä oli kaikki, mitä sain tietää kuolemaan tuomitun tovereilta. Se oli kuitenkin enemmän kuin tuomioistuin oli saanut tietoonsa, sillä minulle ilmaisivat miehet tietonsa vapaammin ja avomielisemmin kuin puhuessaan everstien ja kaikkien upseerien edessä.

Sillä välin marssitti kuningas sotajoukkojaan etelää kohden. Ensin saavuimme Marienwerderin edustalle, ja se avasi heti porttinsa, kun meidän tykkimme alkoivat paukkua yli muurin. Siellä oli brandenburgilaista väkeä, ja vaaliruhtinas tuli jälleen valituksineen ja tahtoi saada kaupungin takaisin, mutta kuningas sanoi jyrkästi ei, ja vaaliruhtinaan täytyi tälläkin kertaa nöyrtyä ja antaa asian olla kuten se oli.

Marienburgista kävi kulku edelleen etelään päin muutaman vuorenselänteen rinnettä, joka täällä Weikselin eteläpuolella ulottuu Marienburgista aina pieneen Drewenin virtaan Thornin luona. Tämän virran toisella puolen ulottuvat Puolan tasangot silmänkantamattomiin. Siellä ja täällä piirtäytyi vuoren poikki pieni joki. Muuan suuremmista oli Ossavirta, joka purkautuu Weikseliin hieman pohjoiseen päin Graudentzista.

Täällä asettui kuningas leiriin virran pohjoisrannalle, ja kohta sen jälkeen saapui Koniecpolsky leiriytyen virran eteläpuolelle. Meitä oli kaikkiaan 16,000 miestä, puolalaisia ei enempää kuin 10,000. Vihollinen pysyi hiljaa vuoren rinteellä melkein saavuttamattomassa asemassa, ja kaikki kuninkaan yritykset houkutella häntä taisteluun olivat turhat. Tavallisesti eivät he olleet hitaita rynnätessään taisteluun. He lennähtelivät sinne tänne ja parveilivat kuin kärpäset, mutta nyt he pysyivät hissukseen. Eivät edes kasakatkaan olleet niinä miehinäänkään että hyökkäisivät kimppuumme.

Kuningas alkoi silloin lähettää pienempiä osastoja tienoille ympärinsä, siten saadakseen Koniecpolskyn ainakin hajottamaan voimansa, mutta se onnistui ainoastaan puolittain. Sitten lähetti hän sotamarskin Mewaa vastaan; ei, Koniecpolsky pysyi paikoillaan ja lähetti vain muutamia komppanioja sinne lisävahvistukseksi.

Silloin päätti kuningas yrittää Neuenburgin kaupunkia vastaan. Tämä kaupunki sijaitsee samoin kuin Mewakin Weikselin länsirannalla, suunnilleen puolitiessä tämän kaupungin ja Graudentzin välillä. Tämä tehtävä uskottiin nuorelle kreivi Thurnille. Minä olin ollut viemässä viestejä kuninkaalta sotamarskille, niin etten tiennyt mitään, ennenkuin ratsastin leirin lävitse palatessani sotamarskin luota ja sain nähdä tapahtumat.

Retkelle oli lähdettävä öiseen aikaan. Sitä varten oli valittu 1,000 muskettisoturia.

Heti kun sain tietää, mistä oli kysymys, menin minä kuninkaan luo ja pyysin lupaa lähteä mukaan. Luvan sain tehtyäni selon, miksi sitä tahdoin. Toivoin nimittäin sieltä löytäväni ainakin jonkun johtolangan sen arvotuksen ratkaisuun, mistä rekryytin asia riippui.

"Ja mistä tiedät, että tämän vyyhden pää olisi Neuenburgissa?" kysyi kuningas.

Minun oli vaikea kuninkaalle selittää, kuinka olin saanut päähäni tämän ajatuksen. Hän ei tiennyt tarinoita pahasta hengestä, joka ratsasteli Marienburgin ympärillä, ja kukaan ei ollut uskaltanut sanoa hänelle niistä sanaakaan, sillä joka mies tiesi, kuinka vihainen kuningas oli moiselle. Minulla oli ollut muita syitä; pelkäsin nimittäin, että kuningas, jos olisin maininnut hänelle pahan hengen tai oikeammin kummituksen käynnit rekryytin vankilan lähistössä, olisi epäilemättä ryhtynyt toimenpiteihin vangitakseen tämän olennon, jolloin olisi ollut lopussa kaikki toivo tämän kysymyksen selvittämisestä. Sillä tämä samalla kertaa sekä rohkea että arka, eriskummainen tai suorastaan mielipuoli olento ei epäilemättä ilmaissut tai voinut ilmaista sanaakaan siitä, mitä kuningas oikeastaan tahtoi tietää. Jos tosiaankin oli jotakin yhteyttä tämän kuvatuksen ja Maxin ynnä hänen esiintymisensä oikean syyn välillä, niin täytyi huomaamatta seurata sen jälkiä ja sillä tavoin, sitä pelottelematta, päästä sen lähtökohtaan.

Nyt raukesivat kuitenkin tyhjiin nämä epäilysteni syyt, sillä nyt ei kuningas voinut tehdä mitään, joka panisi esteitä tielle, ja jos kuvatus löytyisi Neuenburgista, niin olisihan sekin jotakin sen suuren ohella, mikä kuninkaalla oli silmämääränään. Jollen taasen löytänyt mitä toivoin Neuenburgista löytäväni, niin täytyi minunkin hyljätä kaikki toivo, että voisin saada valoa tähän hämärään ja kaikkia ratkaisuyrityksiä uhittelevaan arvotukseen.

"Kummitus", vastasin minä sentähden ja lisäsin, kun kuningas näytti sen unhottaneen, "kummitus, joka pani prinssin nauharuusun kapteeni von Schwitzin hattuun, oleskelee Neuenburgissa!"

"Ja mitä tällä asialla onkaan tekemistä poika paran kanssa?" kysäisi kuningas.

Minä kerroin, mihin perustin otaksumiseni, ja kuningas kuunteli tarkkaavaisesti sanojani. Asia näytti edelleen olevan lähellä hänen sydäntään, ja hän tahtoi saada tarkimman selon kaikista erikoisseikoista. Sen jälkeen viittasi hän ystävällisesti minulle, ikäänkuin merkiksi, että hän oli samaa mieltä kuin minäkin. Mutta sitten kysyi hän aivan äkkiä ja katsoi epäillen minuun:

"Kuinkas sitten tiedät, että kummitus, joksi nimität rohkeaa ratsastajaa, oleskelee Neuenburgissa?"

Tein siitä selon.

"Sain sen tietää viime kerran palatessani sotamarskin luota, jonne vein teidän majesteettinne käskyjä… oli jo pimeä, ennenkuin ehdin Marienwerderiin, ja kun olin ehtinyt kappaleen matkaa tänne päin, oli yö käsissä. Minä ratsastin aivan metsänreunaa pitkin, mistä tasanko alkaa, jonka rajalla kuulin joen virtaavan. Silloin kuulin yhtäkkiä nelistävän hevosen kavioiden kapsetta takanani. Minä pysähdyin ja käännyin, mutta en voinut nähdä mitään, ennenkuin hevonen äkkiä oli aivan luonani."

"Ja se oli?" keskeytti kuningas vilkkaasti.

"Se oli kummitus… näin sen aivan selvästi. Mutta samassa poikkesi hevonen kentälle vauhdilla, joka oli yliluonnollinen. Minä koetin seurata perästä, ja voi minunkin hevoseni laukata, kun niin tarvitaan, mutta minun täytyi joutua ajossa tappiolle. Kuitenkin olin siksi kintereillä, että näin, kuinka elukka syöksyi virtaan ja ui yli toiselle rannalle."

"Ja sinä tiedät, että se oli Neuenburgin luona?"

Kyllä, sen tiesin, sillä näin tornin ylinnä vuorenreunalla toisella puolen.

"Hyvä", vastasi kuningas hieman aprikoituaan, "saat mennä mukaan; minua ilahduttaisi, jos menestyisit hankkeessasi."

Niin oli asia ratkaistu, ja minä ilmottauduin kreivi Thurnille. Kun saavuin, keskusteli hän parhaallaan tanskalaisen prinssin kanssa, joka kantoi keltaista nauharuusua hatussaan. Prinssi nyökkäsi ystävällisesti minulle, kun kuuli, mikä asiani oli, ja sanoi leikkisästi:

"Sanotaan kyllä, että Puolan kuningattaren aarre on säilyssä tuossa kaupungissa, mutta jos tahdot saada jotakin siitä mukaasi, niin voi siinä kyllä olla vaikeutensa."

Hän kai otaksui minun haluavan mukaan seikkailuun runsaan saaliin tähden, ja siihen luuloon sai hän jäädäkin. Kaikistellen ei voi olla varma vastatessaan niin korkeain herrojen puheihin.

Tunnit kuluivat nopeasti, ja puoliyön aikaan lähdimme leiristä. Oli totta, että Neuenburgiin oli koottu paljo rikkautta, summattoman paljon kultaa ja hopeaa oli ympäristön aateli vienyt sinne ympäristöstä, jotta ne siellä olisivat varmassa turvassa, ja se puhe oli yleinen, että Puolan kuningattaren aarteetkin säilytettäisiin siellä. Tiedettiin myös, että kaupungissa edellisenä päivänä oli ollut markkinat, jolloin siellä oli vietetty myös pyhän Dominicuksen juhlaa suurella loistolla ja upeudella.

Meille, jotka emme olleet tottuneet katoliseen jumalanpalvelukseen, oli jotakin satumaista kaikki se komeus, joka oli katolisissa kirkoissa ja mitä käytettiin katolisissa kirkkojuhlissa. Lippuja kultaisine ja hopeaisine ripsuineen, helmine ja jalokivineen, häilyviä suitsutusmaljoja ja ihmeen ihana laulu, — kaikesta tästä voin tuskin puhuakaan, mutta se tuntui minusta aina tavattoman korealta.

Kaupungin rikkaudet ja markkinat, jotka tietysti toivat sinne rikkautta vielä enemmän, — nämä tekivät kaiken voitavansa elähdyttääkseen kansaa. Ajateltiin tuskin mitään vaaraa, ainoastaan helposti saavutettujen voittojen hedelmiä. Yö oli sysimusta. Se oli muuan syyskuun ensimäisiä öitä, ja päivä oli ollut sateinen, vaikkakin elokuun mukana olivat ylimalkaan alkaneet paremmat säät. Virta vyöryi raskaasti ohitsemme äyräidensä välissä, ja toisella puolen kohosivat sen vuoren jyrkät huiput, millä Neuenburg sijaitsi.

Kaikki kävi mainiosti. Kohtaamatta vähintäkään vastarintaa pääsimme virran ylitse ja hyvällä vauhdilla kohosimme sitten ylöspäin jyrkkää rannikkoa, kuinka suuresti pimeys vaikeuttikin kiipeämistä. Muskettisoturit, jotka tavallisesti olivat puetut rautavarustukseen, olivat tälle retkelle lähtiessään riisuneet pois ne, ja oli heillä raudasta ainoastaan hatut. Minulla oli ainoastaan miekkani ja pari pistoolia vyössäni.

Äkkiä kuului aivan läheltä vasempaa sivustaa, jossa minä olin, käheä nauru, joka kamalan pöyristävänä kajahti pimeässä yössä.

"Paha henki!" kuului samassa kuiskaus kulkevan vasemmalla sivustalla miehestä mieheen.

Minua värisytti, en voinut sille mitään, mutta kohta heräsi mielessäni aivan päinvastainen tunne, nimittäin ilon tunne sen johdosta, etten ollut erehtynyt, vaan kummitus oli tosiaankin näillä main. Kenties olisi tämän noitamaisen olennon esiintyminen tehnyt miehistöön epäsuotuisan vaikutuksen, jollei samassa olisi huomio kääntynyt toiseen suuntaan.

Kohtasimme vihollisten asettamat vahdit. Heidät siepattiin tuokiossa, heidän ehtimättä antaa kaupungin puolustajille mitään varotusta. Se kannusti yhä enemmän kaikkien voimia, ja samalla unhotettiin käheä nauru, joka muistutti pahasta hengestä.

Nyt meni kaikki tavallista menoaan. Kaupunki makasi vaipuneena uneen. Kukaan ei ollut ajatellut, että vihollinen oli läheisyydessä, vielä vähemmän mitään hyökkäystä. Oli edellisenä iltana juotu täysin siemauksin huvitusten maljasta, ja päällikkö oli pikemmin totutun tavan mukaan asettanut vartiat pitkin rantaa kuin siksi, että hän olisi pitänyt mitään sellaista tarpeellisena.

Meidän porttimiinamme, jotka räjähdyttivät kolme kaupunginporttia, herättivät nuo onnettomat unelmistaan. Me virtailimme kaupunkiin, vastarintaa tosin hieman tehtiin, mutta se ei auttanut, kaupunki oli tunnin kuluttua käsissämme, ja onnettomat asukkaat saivat verisen aamun remuavan ilopäivänsä jälkeen. Ja pyhä Dominicus pysyi kaukana poissa eikä voinut auttaa. Hänen juhlastaan oli tullut surmajuhla.

Sellainen oli se ainakin monille. Sillä nyt seurasi hirveitä asioita. Minä värisen vielä, kun ajattelen kaikkia niitä kauhuja, joita muskettisoturit voitonhuumassaan harjottivat, ja mitä voinkaan minä mies parka tehdä. Ei edes kreivi Thurnkaan ja muut upseerit voineet hillitä raivoavia miehiä, jotka luulivat vaivaloisella kiipeämisellä saaneensa jonkunlaisen oikeuden puolelleen.

Mutta merkillinen mahti on ihmisen kuvitelmilla! — Yksi ainoa talo säästettiin. Se sijaitsi lähellä kirkkoa, suuri porraspääty kadulla päin, ja ensi kerroksen keskimäisen ikkunan edessä oli suuri ulkoneva parveke hakatusta kivestä. Tällä parvekkeella ei ollut ketään suurempaa eikä pienempää kuin itse Neuenburgin paha henki!

Siellä hän seisoi, pitkä tukka hulmusi tuulessa ja mustat silmät salamoivat soihtujen loimossa, ja melskeen ja ryskeen ja onnettomain asukasten hätähuutojen lomitse viilteli hänen vikisevä, käheä ja kamala naurunsa. Minuakin pöyristytti.

Tällä kummallisella olennolla oli vierellään höyhenpatja, josta hän otti kourauksen toisensa jälkeen ja sirotteli ilmaan, samalla puhuen joitakin nopeita, käsittämättömiä sanoja, ja sitten taasen nauraen kamalaa nauruaan. Ei ollut ainoaakaan miestä tuhannen muskettisoturin joukossa, joka ei olisi juossut tai ainakin kiiruhtanut askeleitaan mennessään tämän talon ohitse. En tiedä, mikä minut vei sille suunnalle, sillä aluksi olin toisella reunalla kaupunkia.

Mutta minä tulin, ja minä kuulin ja näin, ja minä pysähdyin tuokioksi, sillä vastoin tahtoanikin valtasi minut juurtuneiden kuvittelujen voima. Se kesti kuitenkin vain tuokion; hetkisen jälkeen olin vanhalla, kömpelöin leikkauksin koristellulla tammiportilla, joka hitaasti kääntyi saranoillaan ja päästi minut erääseen eteiseen, josta nousivat portaat ylempään kerrokseen. Nousin portaita enemmän juosten kuin käyden.

Kuulin mielettömän naurun vielä portaissa, mutta sitten se lakkasi, ja tuli niin hiljaista kuin haudassa. Kun saavuin ylempään eteiseen, pysähdyin ja käännyin ympäri keksiäkseni jotakin vihjettä kululleni edelleen, mutta oli selvää, että minun oli täällä heittäydyttävä sattuman varaan… niin, sattuman, jos sellaista on olemassakaan. Mutta koskaan en ole nähnyt selvemmin kuin silloin, että on olemassa korkeampi voima, joka johtaa ihmisten kohtaloita.

Tämä ajatus välähti silloinkin mielessäni, mutta minä olin tuskin kääntynyt, ennenkuin joku tarttui lujasti, aivan kuin kuolintuskissaan kaulaani, ja kirkas rauta välähti silmieni edessä. Se olisi epäilemättä ollut viimeinen hetkeni, sillä kaikki tapahtui niin äkkiä ja odottamatta, että minun oli mahdoton tehdä liikettäkään puolustuksekseni, — jollei hyvä rautakaulukseni olisi ollut kaulani ympärillä.

Viholliseni oli hyökännyt kimppuuni takaa päin, tunsin hänen polvilumpionsa kupeessani, ja toisella käsivarrellaan piteli hän kiinni kaulastani. Pisto tuli siten ylhäältä viistoon alaspäin. Se oli tähdätty tavattomalla voimalla ja varmuudella, mutta kärki sattui minun rautakaulukseeni, ja terä katkesi.

Ulvahduksella, jota ei voi kuvailla, päästi vihollinen irti kaulastani. Tuntui siltä, kuin olisi käärme kietonut renkaansa uhrinsa ympärille ja äkkiä jostakin syystä muuttanut aikeensa, juuri ollessaan antamaisillaan kuolettavan piston, ja irrottautunut irrottautumistaan rengas renkaalta ja madellut pois.

Jalkojeni juuressa makasi jokin hiustukko. Se oli Neuenburgin "paha henki".

Minä tartuin häneen ja nostin hänet ylös. Hän oli kevyt kuin lapsi, huolimatta siitä voimasta ja notkeudesta, johon hän oli kehittynyt. Mutta kun näin hänet nyt läheltä, huomasin heti, ettei hän ollut mies, vaan — nainen!

Muuan ovi oli raollaan, nähtävästi sama, jonka kautta mielipuoli oli tullut, kun hän oli lähtenyt parvekkeelta syöksyäkseen minun kimppuuni. Minä menin tästä ovesta ja tulin huoneeseen, johon viereisestä huoneesta, mikä oli kadulle päin, kuulin syviä ähkyviä huokauksia.

Hidastelematta astuin tähän huoneeseen. Se oli suuri sali, kolme ikkunaa kadulle päin, ja keskimäisen ikkunan edessä oli parveke, jolle vei kaksi ovea. Ne olivat auki, niin että tänne kuului ryösteleväin sotamiesten ja onnettomain asujanten hälinä ja huudot.

Korkeassa nojatuolissa salissa istui vanha ukko, ja hänen pitkä harmaa partansa riippui alas rinnalle. Hänen yllänsä oli musta samettipuku, joka laskeutui avaroille poimuille hänen jalkojensa ympärille. Hän istui aivan liikkumatonna, ikäänkuin sen kamalan soiton lumoamana, mikä tunkeutui sisään avoimista parvekkeen ovista.

Hänen kasvonsa olivat kauniit, ja siinä himmeässä valaistuksessa, jota punertava aamunkajastus levitti, muistuttivat ne hiuskarvalleen vangitun rekryytin kasvoja. Mutta ne näyttivät tuimemmilta. Tuska näytti pisara pisaralta syöpyneen tämän miehen sieluun ja antaneen hänen kasvoilleen tämän omituisen mieliharmin, katkeruuden ja vihan leiman.

Kun astuin sisään, kohotti hän huomaamatta katseensa ja kiinnitti sen tuokioksi minuun. Minä laskin taakkani matolle, joka peitti koko lattian, ja lähestyin vanhusta.

Hän repäisi nopeasti auki väljän samettitakkinsa ja osotti vapisevalla kädellä sydämeensä.

"Tuossa!" sanoi hän. "Tuossa, mutta joutuin!"

Minä hymyilin hänen innolleen ja sanoin saksaksi, jota mukiinmenevästi osasin puhua, etten tahtonut hänelle mitään pahaa.

Silloin huokasi hän, ja hänen päänsä painui rintaa vasten.

"Vielä enemmän siis!" kuiskasi hän ikäänkuin itsekseen.

"Voinko olla teille joksikin avuksi?" kysyin minä, mutta en saanut mitään vastausta.

Muutaman sivuhuoneen ovi avautui hiljaa, ja sieltä näyttäytyivät kalpeat, mutta tavattoman kauniit naiskasvot. Nainen näytti viittaavan minulle, ja pikemmin himmeästi aavistaen, että saisin häneltä jotakin valaistusta, kuin varmasti tietäen mitä tein, menin minä ovelle. Nopealla silmäyksellä taakseni näin vanhuksen istuvan samassa asennossa, liikkumatonna ja ajatuksiin vaipuneena, ikäänkuin lumouksen valtaamana, ja hänen jaloissaan makasi mielipuoli pitkän, mustan tukkansa peitossa. Minä astuin yli kynnyksen sisempään huoneeseen, tuntien mielessäni selittämätöntä ahdistusta.

"Oletko Ruotsin kuninkaan väkeä?" kysyi tanskaksi kaunis nainen, mutta hän puhui kuiskaten, ja sanat lausuttiin niin nopeasti, että niistä selvään huomasi hänen pelkäävän vanhuksen herättämistä kuin sitäkin, että tilaisuus menisi käyttämättä ohitse.

"Sano minulle sitten", jatkoi hän, kun olin vastannut hänen ensimäiseen kysymykseensä, "jos tiedät, niin sano minulle, onko muuan nuori herra… muuan nuori mies", oikaisi hän, "äskettäin tullut kuninkaan leiriin ja ruvennut hänen palvelukseensa. Hänen nimensä on Gaston de Montagne… ei, ei, hänen nimensä on Max."

"Kyllä", vastasin minä, "hän palvelee eversti Baudissinin rykmentissä".

"Baudissinin!" huudahti hän kummissaan ja kaikki sielunjännityksen merkit kasvoillaan. "Baudissinin?… Onko eversti Baudissin sitten jättänyt Tanskan kuninkaan ja mennyt Kustaa Adolfin palvelukseen?"

"Kyllä, niin hän on, ja Rehn kreivi samoin!" vastasin minä.

Hän vaipui hetkeksi äänettömyyteen. Mutta kun minä nyt luulin olevani tämän sekavan vyyhden oikeassa lähtöpäässä, niin lisäsin minä: "Tanskan prinssi Ulrik on myös nyt kuninkaan leirissä!"

"Prinssi Ulrik!" huudahti hän lehahtaen helakan punaiseksi, jonka jälkeen hän nopeasti kääntyi pois.

Kun hän taasen kääntyi minuun, oli hänen katseensa tyyni ja sanomattoman onnen ilme lepäsi hänen hienoilla kasvoillaan, vaikkakin siihen sekottui jotakin synkkää ja surumielistä, joka teki hänet minun mielestäni kahta vertaa kauniimmaksi. Hän katsoi minuun kauan. Kenties tahtoi hän tutkia, voiko hän uskoa minun rehellisiä silmiäni, ja tutkimuksen tulos mahtoi olla minulle edullinen, sillä hän otti askeleen eteenpäin ja pani kätensä käsivarrelleni sekä katsoi minua silmiin.

"Max poistui jonkun aikaa sitten kuninkaan leiristä… sano minulle, palasiko hän onnellisesti takaisin?"

Minä pudistin päätäni, ja yhtäkkiä sumentui hänen kirkas katseensa ja hän kysyi levotonna, kuinka Maxille sitten oli käynyt. Hetkisen epäilin, oliko minun sanottava totuus kokonaan, sillä niin paljon käsitin, että tällä tytöllä oli kova kohtalo kannettavanaan, ja että hänelle pilkkui tuskin ainoakaan päivänsäde varjojen välitse, jollei tällainen säde ollut hänen rakkautensa. Mutta sitten mietin, ettei minulla ollut muuta valittavana, ja minä kerroin hänelle niin hellävaroen kuin voin jutun kuninkaan hevosesta ja prinssin nauharuususta ja näin kuinka hänen kasvonsa silloin vuoroon kalpenivat, vuoroon lehahtivat tulipunaisiksi. Kun puhuin hevosesta, hymyili hän, vaikkakin kyynelet helmeilivät hänen silmissään.

"Hevonen tunsi hyvin ratsastajan, joka sillä silloin ratsasti", sanoi hän, "se on monet kerrat syönyt kauroja hänen kädestään. He ovat melkein kasvaneet yhdessä, ja meidän isämme, kreivi, on suuresti kaivannut näitä molempia hevosia. Ne on nimittäin isäni antanut lahjaksi Baierin herttualle, Maxille, ja häneltä ovat ne sodan aikaan joutuneet Mansfeldin ja lopuksi kuningas Kristianin omiksi… Ah, minä voin ymmärtää, kuinka kaikki on käynyt! Sisar parkani se on ottanut hevosen kuninkaan tallista… Hän rakastaa, näetkös, veljeään…"

"Max, rekryytti", keskeytin vilpittömästi kummissani, "hän on siis teidän veljenne?"

"Niin!" hymyili hän. "Gaston on meidän veljemme, ja sisar parkani, jolla on monet valoisatkin hetket elämässään, näyttää tähän tunteeseen ikäänkuin valaneen koko sielunsa… Ja uskomattomine voimineen ja tavattomassa notkeudessaan on hän vaarallinen jokaiselle, jonka hän luulee jollakin tavoin olevan veljellemme vahingoksi…"

Hän katkaisi äkkiä. Epäilemättä katsoi hän puhuneensa kylliksi tehdäkseen minulle selväksi kohtauksen kuninkaan edessä, jolloin kapteeni Rutgerille ja nuorelle rekryytille kävi niin huonosti. Hän vaikeni ja antoi päänsä vaipua käteensä.

Mutta sitten välähtivät hänen kauniit silmänsä ja hän katsoi ylös sellaisella lujuudella ja päättäväisyydellä, että se kummastutti minua. "Minun täytyy päästä kuninkaan puheille", sanoi hän, "voitko viedä minut hänen luoksensa?"

Oli mahdoton asia viedä hänet kaupungista, jossa voitosta huumaantuneet ja ryöstön ja julmuuksien vimmaamat muskettisoturit nyt olivat herroina. Minä mietin sentähden vastaustani, sillä tahdoin toki tehdä hänelle mieliksi, sitä enemmän, kun käsitin siten voitavan vierittää julman vääryyden niiden hartioilta, jotka kuitenkin olivat parhaan ymmärryksensä mukaan tuominneet tämän naisen veljen kuolemaan. Niin pitkälle en ollut ehtinyt kertomuksessani, ja minua vavistutti ajatellessani, että minun tarvitsisi sanoa hirveä sana.

Mieluimmin olisin tahtonut etsiä käsiini kreivi Thurnin ja jättää hänen haltuunsa koko tämän asian; mutta minä en uskaltanut jättää taloa, ja niin ei minulla ollut muuta keinoa kuin vastata kieltävästi hänen kysymykseensä, voinko viedä hänet kuninkaan luo.

"Mutta", lisäsin minä, "voitte luottaa minuun… vien uskollisesti ja tunnollisesti viestinne kuninkaalle…"

"Ei, ei", sanoi hän, "minun täytyy itseni häntä puhutella… en henkeni uhallakaan tahdo, että epäluulon varjo lankeaa veljeni maineelle".

Jalo ja uljas neitsyt kävi minulle sääliksi. Koetin vielä kerran esittää hänelle, että hänen oli välttämätöntä luottaa minuun, koska hänen ainoastaan siten oli mahdollinen tehdä jotakin veljensä hyväksi. Minä katsoin kerta toisensa jälkeen ikkunasta kadulle, enkö näkisi vilahdustakaan everstistä, kreivi Thurnista; mutta ketä kaikkia näinkin, niin häntä en nähnyt. Silloin ei lopulta auttanut muu kuin pakottaa esiin molemmat sanat.

"On kysymys veljenne hengestä", sanoin minä, ja hän teristi silmänsä selälleen, ja hänen poskensa olivat niin valkoiset, niin valkoiset, mutta katse näytti epäilevältä. Näytti kuin ei hän olisi uskonut tai tahtonut uskoa minun sanojani.

"Veljeni hengestä?" kysyi hän. "Kuinka voi olla kysymys hänen hengestään?"

"Hänet on tuomittu kuolemaan!" sanoin minä ja kerroin koko tapahtuman ja että tuomion täytäntöönpano oli lykätty ainoastaan kuninkaan armosta.

Tieto teki häneen hirveän vaikutuksen. Luulin hänen kuolevan siihen paikkaan. Hänen silmänsä kävivät kiillottomiksi, ja hänen huulensa vapisivat. Mutta ainoastaan tuokioksi sortui hän sen tuskan alle, joka tahtoi hänet saada valtaansa. Sen jälkeen nosti hän maltilla, jollaista en ollut hänestä uskonut, kauniin päänsä ja kiinnitti silmänsä minuun, ja näissä silmissä piili käsittämätön voima. Minusta tuntui, ikäänkuin hän olisi katsonut suoraan lävitseni.

"No hyvä", sanoi hän, "otat kai sitten viedäksesi sanani kuninkaallesi?"

Minä en vastannut, vaan syöksyin ikkunan luo, jonka olin jättänyt raolleen. Olin kuulevinani kreivi Thurnin käskevän äänen alhaalta kadulta.

Hän olikin siellä, mutta hän katosi samassa kuin hänet näin. Pari muskettisoturia seisoi talon nurkalla ja katseli ylös parvekkeelle. Kenties tahtoivat he koettaa onneaan, kun "paha henki" ei enää heitellyt suojelevia untuviaan heitä vastaan. Minä tunsin toisen heistä ja huusin häntä nimeltä. Hän kohotti kummissaan katseensa, mutta lähestyi minut tunnettuaan. Minä pyysin häntä kiireimmittäin etsimään kreiviä ja pyytämään häntä tulemaan ylös niin pian kuin voi. Muskettisoturilla oli satoja kysymyksiä tehtävänä, mutta minä vain viittasin kädelläni ja ilokseni näin hänen rientävän pois.

"Suokaa minulle anteeksi", sanoin sen jälkeen neidille, "voin hyvin ymmärtää, että teidän on vaikea kääntyä luottamuksella minuun, halvan sotamiehen puoleen, ja sentähden olen tahtonut, jos se on mahdollista, kutsua tänne kreivi Frans Henrik von Thurnin, joka johtaa tätä väkeä, joka on vallannut kaupungin."

Näin tyytyväisyyden vilahduksen hienoilla ja ilmeikkäillä kasvoilla, mutta myöskin kuinka luottamus minuun kasvoi.

"Tässä on kysymys veljeni elämästä, ja, mikä on enemmän, hänen kunniastaan", sanoi hän. "Sentähden älkäämme hukatko silmänräpäystäkään… Tule!"

Hän teki käskevän eleen päällään ja meni ulompaan huoneeseen, ja minä seurasin häntä. Vanhus istui siellä yhtä jäykkänä ja liikkumattomana kuin hänet jättäessäni; mutta mielipuoli nousi, ja hurjat katseet seurasivat niin terävästi sisaren liikkeitä, että tahtoisin sanoa niiden imeytyneen häneen. Äänettömästi hän kohottautui ja lepäsi kyynäskolkkansa varassa. Liike oli niin pehmeä kuin olisi käärme maannut lattialla ja pistänyt päänsä ylöspäin.

Mielipuoli oli saanut päähänsä, että sisar oli syypää veljen kärsimyksiin.

Kyynelet täyttivät kauniin neidin silmät, kun hänen katseensa sattui isään, ja ilmoille pujahti huokaus, niin syvä ja raskas, että minä aivan hätkähdin. Hän lankesi polvilleen vanhuksen luo ja tarttui hänen käteensä ja katseli niin rukoilevasti ja suloisesti ylös vanhuksen kasvoihin kuin enkeli lähestyessään syntistä ihmistä ja koettaessaan kuiskata hyviä ajatuksia hänen sieluunsa.

"Isä, isä!" sanoi hän. "Etkö kuule minua?"

Mutta vanhus ei kuullut mitään.

"Gaston elää", sanoi neiti silloin, ja tuskin oli tämä nimi päässyt hänen huuliltaan, ennenkuin ukon silmistä ja koko olennosta välähti eloa.

Hän heittäytyi takanojaan tuolillaan, tarttui molemmin käsin tyttärensä päähän ja kiinnitti häneen lujan ja läpitunkevan katseen.

"Gaston elää?" sanoi hän. "Gaston elää… ja hän tulee takaisin luokseni?"

"Ei, ei, isä hyvä", sanoi tytär hyväillen. "Sitä hän ei voi, mutta sinä saat varman viestinviejän hänen luoksensa, niin että hän saa tietää sinun antaneen hänelle anteeksi."

Äkkiä vaipui vanhus jälleen kasaan, kuten se, joka äkkijyrkännettä ylöspäin kavutessaan saa käsin kiinni kallion reunasta ja pääsee siksi koholle, että voi nähdä sen ylitse, mutta näkeekin vain uuden kuilun toisella puolen ja silloin epätoivosta huudahtaen päästää kätensä irti ja vaipuu voimatonna takaisin syvyyteen. Sitä, mikä asui hänen sielunsa syvyydessä, mitä hän toivoi, sitä ei tytär hänelle tarjonnut, ja sitä mitä tämä tarjosi, sitä epäröi hän ottaa vastaan. Kului hyvä hetki, ennenkuin hän ehti voittaa sisäisen myrskynsä. Se onnistui kuitenkin.

Hän kiinnitti jälleen katseensa tyttäreensä ja tarttui tämän käteen. Hänen otsallaan oli surumielinen piirre, ja kyynelet näyttivät täyttävän hänen silmänsä.

Nyt kuuluivat lähestyvät askelet, ja ovesta astui sisään kreivi Frans Henrik. Hän katsoi kysyvästi minuun ja vanhukseen ynnä ihmeen kauniiseen tyttäreen. Hän ymmärsi, etten minä voinut vastata, ja hän pysyi tämän liikuttavan jutun lopun hiljaisena katsojana. Vanhus ja tytär huomasivat tuskin hänen saapumistaan, ja jos he sen huomasivatkin, merkitsi tämä seikka heille niin vähän, etteivät he siihen kiintyneet.

"Se kirous, jonka huulesi lausuivat, kun hän viimeksi oli täällä, on kohdannut häntä hirveällä tavalla… on kysymys hänen kunniastaan…"

"Hänen kunniastaan!" sammalsi ukko vavisten kuin lapsi. Liikutus valtasi hänet niin, että kasvojenpiirteet höltyivät ja vääristyivät.

"Niin, niin", täydensi tytär. "Hän on syytettynä varkaudesta ja yhteydestä Ruotsin kuninkaan vihollisten kanssa… Hän voisi puolustaa itseään, mutta hän ei tahdo… hän ei tahdo maailman edessä sanoa, että häntä painaa isänsä kirous sentähden että hän on ihastunut pohjoismaalaiseen kuninkaaseen ja tahtoo tämän johdolla taistella uskonsa puolesta, uskon, jonka hän jo kehdossa on imenyt sieluunsa äidiltään… Ota takaisin, isä, ota takaisin tämä kirous, joka on vienyt sinut itsesi haudan partaalle ja heittänyt surun niin katkerana ja vuorenpainoisena isänsydämeesi."

"Varas… petturi?" änkytti vanhus ja vaipui takaisin suruiseen maailmaansa, ikäänkuin ei olisi voinut käsittää sitä hirveää onnettomuutta, joka levitti siipensä hänen päänsä ylitse ja uhkasi joka hetki käyränokallaan katkaista sen heikon säikeen, josta sovituksen mahdollisuus riippui. Mutta tytär jatkoi rukouksiaan ja hyväilyjään.

"Ajatteles vain", sanoi hän, "hän saapui tänne sinun käskystäsi, saadakseen sovituksen, koska sinun sanasi saattoi selittää niin, ja kun hän palasi takaisin, sinun kirouksesi taakan painamana, tapasi hän kuninkaan hevosen, jonka meidän Diana parkamme, olen varma siitä, oli osannut houkutella kuninkaan tallista, ja silloin putoavat kohtalon iskut hänen päähänsä, yksi toistaan raskaampina… Oi, ota takaisin julma sanasi, isä, ota se takaisin!… Olethan kuitenkin sanonut, kun itkit poikaasi ja yön hiljaisuudessa vääntelit käsiäsi epätoivoissasi,… olet sanonut, että jos hän vain tulee taasen luoksesi, tahdot unhottaa kaiken ja antaa hänelle siunauksesi… Sano se nyt tälle miehelle, hän vie sanasi perille pojallesi, ja suuri kuningas antaa hänelle takaisin hänen kunniansa ja elämänsä, ja hänen eteensä avautuu rata suuriin urotekoihin."

Niin puhui hän kyynelsilmin ja suuteli ja hyväili isänsä kättä, johon hän lopuksi painoi päänsä odottaen minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat kyenneet saamaan aikaan. Ja ne tekivätkin vaikutuksen.

Vanhus kohotti katseensa, hänen silmänsä suuntautuivat tyttären päähän, ja leppeä sovituksen hymy lepäsi hänen huulillaan. Mutta aivan kuin kirous olisi levännyt koko tämän suvun yllä, vilahtivat aivan hänen takaansa "pahan hengen", tai Dianan, kuten hänen oikea nimensä oli, vastenmieliset kasvot. En minä eikä kreivi ollut kiinnittänyt häneen huomiota, ja niin hiipivät ja hiljaiset olivat hänen askeleensa, että olisimme tuskin voineet seurata niitä, jos olisimme aikoneetkin. Minä en nähnyt mitään, ennenkuin pieni käsi tarttui kallisarvoisen tikarin kahvaan, mikä riippui vanhuksen vyöllä.

"Kiitos, tyttäreni, kiitos", sanoi vanhus hiljaa. "Sinun sanasi on kuin hyväätekevä tuli, joka sulattaa sydämeni jääkuoren… olet oikeassa, Gastonin täytyy elää ja saada kunniansa takaisin…"

Ja sitten kohotti hän katseensa minuun ja näytti tahtovan kysyä, kuka minä olin.

"Olen kuninkaan henkisotilas", sanoi minä. "Mutta tässä seisoo kreivi Frans Henrik ja hän voi paremmin suorittaa tehtävänne."

Nyt astui kreivi esiin ja meni liikutetun ukon luo, jonka silmistä kuvastui ilmeinen ilo, kun sai asiasta puhua vertaisensa kanssa.

"Jos tahdotte käyttää minua sanansaattajananne", sanoi hän, "niin tahdon viedä sen niin pojallenne kuin hänen majesteetillensa kuninkaalle, ja molemmat tulevat siitä iloitsemaan… sillä teidän poikanne tosiaan ansaitsee paremman kohtalon kuin sellaisen kuoleman, mikä häntä uhkaa."

"Niin, sanokaa hänelle… sanokaa hänelle, että siunaan häntä, sanokaa hänelle se, herra kreivi, älkääkä salatko kuninkaalta mitään!… Ah, nämä päivät ovat opettaneet minulle paljon, ja epäilemättä oli hän oikeassa, vanha hugenotti, joka sanoi minulle kerran, että ken voi antaa sydämestään anteeksi, hän on parempi kristitty, vaikkei hän kuuntelekaan messua latinaksi, vaan äidinkielellään ja itse lukee raamattuaan."

Kaunis neiti aivan suli kyyneliin kuullessaan nämä isänsä sanat, ja hän kohotti päätänsä katsellakseen ukon kasvoja. Silloin, äkkiä kuin ajatus, kuului korahdus ukon viereltä, ja mielipuolen Dianan kädessä välähti tikari. Käsi kohosi ja vaipui niin huimalla nopeudella, etten minä eikä kreivi voineet tehdä pienintäkään liikettä, ennenkuin rukoileva tytär kaatui syrjälleen ja tikari oli pistetty hänen rintaansa.

Koskaan ei mene mielestäni se kamala nauru, jonka Diana päästi murhatyönsä tehtyään. Kreivi Frans Henrik tarttui hänen käsivarteensa, mutta hän tempautui irti ja syöksyi ikkunasta parvekkeelle. Kreivi seurasi jälestä, mielipuoli teki epätoivon hyppäyksen kadulle, jossa hän murskautui katukiviin. — —

Paljoa enempää ei ole sanottavaa tästä hirveästä tapauksesta.

Seuraavana päivänä tuli poika, Gaston, kaupunkiin, ja isä sulki hänet syliinsä molempien sisartensa ruumiiden välillä. Prinssi Ulrik saapui myös ja itki vilpittömän surun kyyneliä sydämensä rakastetun ruumiin ääressä, kiinnittäen keltaisen nauharuusun tämän tummiin kutreihin. Hän sai myös pian tietää, että ainoastaan veli se oli painanut sisarensa sydämelleen, vaikka se oli tapahtunut paikalla, missä sen oli voinut nähdä ohiratsastava osasto Baudissinin ratsumiehiä, ja niihin kuului myös jättiläinen, joka Braunsbergissä oli tahtonut päättää Gastonin päivät.

Vanha Montagne, joka oli elänyt levotonta elämää ja tuhlannut suuren rikkautensa ja ainoastaan siinä osottanut jotakin vakavuutta, ettei koskaan vetänyt miekkaansa esiin muuten kuin katolisen lipun alla, eli ainoastaan muutamia päiviä kovan koettelemuksensa jälkeen.

Hänen veljensä oli komentajana Strassburgissa, joka hänen oli pakko luovuttaa meidän kuninkaallemme, vaikkakin Koniecpolsky hänet sentähden asetti sotaoikeuden eteen ja hänet tuomittiin kuolemaan ja mestattiin. Siitä surusta toki säästyi vanhus Neuenburgissa. Mutta poikaan, Gastoniin, koski se niin kovasti, että hän päätti seurata prinssi Ulrikia, kun tämä kohta sen jälkeen lähti ruotsalaisesta leiristä ja meni kotiin isänsä luokse.

He eivät sitten eronneet, ennenkuin prinssi kaatui salamurhaajan uhrina vuonna 1633.

13.

Wollinin leopardit.

Sota meni menoaan, ja suuret tapaukset vaativat kaikkien huomion ja valtasivat mielet sisällyksellään, niin että tuskin joudettiin ajattelemaan yksityisiä tapahtumia ja niitä miehiä, jotka auttoivat kuningasta hänen suurtyössään. Jo nyt on sen johdosta paljon hälvennyt, ja se aika on tuleva, jolloin yksityiset piirteet kokonaan unhottuvat ja ikäänkuin vaipuvat sen mahtavan aallon alle, joka vierii eteenpäin Kustaa Adolfin nimen yhteydessä ja kuvastaa välkkyvällä pinnallaan kaikkein jalointa ja kauneinta, mitä isänmaamme on saanut aikaan.

Voikin tapahtua, ettei sata vuotta tämän jälkeen ole juuri ketään, joka tahtoo luoda katseensa menneihin aikoihin siten, että hän ottaa vaivakseen katsella myöskin pienoisseikkoja, vaikka kuitenkin on varmaa, että joka rakennuksessa peruskivet, joita ei kukaan näe, ovat yhtä välttämättömät kuin ne, jotka kannattavat korkeita holveja. Tosin kyllä aina tullaan tuntemaan ne suuret miehet, jotka elivät autuaan kuninkaan lähimmässä ympäristössä, mutta niiden miesten rivit, jotka seisoivat näiden alapuolella, ja sen jälkeen kaikki ne, jotka talonpoikais- ja porvaristuvista lähtivät miehuullisella rohkeudella seuraamaan suuren kuninkaan jälkiä, — kaikkia näitä ei voida nähdä kuninkaan nimeä ympäröivän loiston tähden. Mutta minä luulen, että ainoastaan se, joka voi jossakin määrin nähdä kokonaisuuden, latvasta juureen, voi käsittää autuaan kuninkaan ajan koko kauneuden.

Sen laita on aivan kuin tammen: se on kaunis katsella, vaikkapa vain näkeekin sen alastoman ja vahvan rungon ja suuret solmuiset haarat, mitkä puhuvat jättiläisvoimista ja lukemattomista voitoista. Mutta runko ja haarat, ne ovat kuningas ja suuret; — pienet, he vastaavat kaikkia niitä tuhansia lehtiä, jotka peittävät haarat ja oksat kesäiseen aikaan. Ja ainoastaan puettuina kesäpukuunsa näyttäytyy tammi täydessä ihanuudessaan. Minä näin tämän tammen tuoreimmassa kasvussaan enkä voi unhottaa sitä näköä. Mutta minunkin muistossani alkaa viheriä verho varista pois, ja minä näen ainoastaan rungon ja haarat; kuinka paljo suuremmassa määrin onkaan näin laita silloin, kun koko kellastunut lehdistö on varissut tomuun tammen rungon ympärille. Silloin ei parhaallakaan tahdolla maailmassa voi erottaa enempää kuin tämän ja kenties sellaiset haarat kuin Akseli Oxenstjerna, Johan Banér ja Lennart Torstensson.

Vertaus ei ole minun. Olen saanut sen mieheltä, joka jo aikoja sitten on seurannut autuasta kuningasta toiseen elämään, mutta joka täällä maan päällä vaeltaessaan oli kuningasta sangen lähellä ja jota kuningas käytti paljon; tarkotan sihteeri Lauri Grubbea — "kirjuriksi" sellaista sanottiin Kaarle IX:n päivinä, mutta sittemmin oleskellessamme Preussissa ja Saksassa tuli siitä "sihteeri". Kuninkaan kansliassa oli monia sellaisia; myös Adler Salvius alotti siellä uransa, ja Lauri Grubbe olisi kai hänkin voinut nousta neuvostuoliin, jos Herra olisi hänelle suonut pitemmän ijän.

Minulle oli Lauri herra sangen rakas, ja minä luulen että hänkin piti minua arvossa, tietystikin yhteisen herramme, autuaan kuninkaan tähden; ja väliin saattoi tapahtua, että me istuimme pitkät hetket jutellen keskenämme. Silloin hän kerran puhui muun ohella siitäkin, kuinka vähän me oikeastaan tiesimme siitä, mitä muinoin oli, "ja niin voi kenties käydä meillekin ja sille ajalle, jossa elämme", sanoi hän. "Kuningasta tullaan muistamaan, mutta sinua ja minua ja kaikkia niitä tuhansia, jotka nyt elävät ja liikkuvat kirjavassa sekamelskassa täällä ympärillämme, kaikkia näitä muistetaan sadan vuoden kuluttua yhtä vähän kuin tammen lehtiä, joita, kun ne kerran ovat varisseet ja maatuneet rungon juurelle, ei koskaan enää mainita." Niinpä niin, epäilemättä hän oli oikeassa.

Matkalla Saksaan me, sihteeri Grubbe ja minä, jouduimme lähemmin puheisiin. Me olimme molemmat samassa laivassa kuin autuas kuningaskin. Ah, mikä aika se olikaan, ja kuinka toisenlaiseksi nyt alkoi kaikki käydä! Laivalla ei ollut ainoaakaan miestä, joka ei tuntenut matkan tarkotusta, jokainen tunsi sen sisimmässä sydämessään, ja jos se joskus alkoi peittyä hämärään, niin kirkastui se jälleen nähdessä itsensä kuninkaan. En ihmettele sitä, että saksalaiset hänen kuolemansa jälkeen tahtoivat tehdä hänestä pyhimyksen; he olisivat tahtoneet sitä vielä enemmän, jos he olisivat tunteneet hänet lähemmin ja voineet katsoa hänen lävitsensä, kuten minä, köyhä mies, häpeä sanoa, luulen voineeni. Hänen ajatuksensa ja tekonsa kävivät yhteen, hän ei sanonut yhtä ja tehnyt toista; hän oli kunniaa ja kuninkuutta kauttaaltaan, ja sentähden oli Jumalan henki hänen kanssansa, ja tekee aivan hyvää sydämelle lukea niitä lehtiä, jotka ovat merkityt hänen nimellään.

Olen kuullut puhuttavan ristiritareista, millä innostuksella he ratsastivat pyhään maahan taistellakseen ja voittaakseen tai kuollakseen Kristuksen nimen tähden; ja totisesti oli Ruotsin kuningas Kustaa Adolf ristiritari jalointa lajia. Hänestä saattoi sen nähdä yhtä hyvin kuin sen saattoi kuulla hänen puheestaan; ja sanat, jotka hän lausui jäähyväisiksi säädyille Tukholman linnassa: "kenties emme näe toisiamme enää koskaan" — ne tunkeutuivat rakkauden vakavuudella jokaisen mieleen ja vihkivät edessä olevan taistelun pyhäksi taisteluksi. Hän ja me kävimme Jumalan taistelua, me tunsimme sen rinnassamme, ja sen tähden kiinnyimme me niin läheisesti toisiimme, vaikkei meidän kovan onnen päivänä Lützenin luona oltu sallittu seurata sankaria oikeaan kotiin. Sentähden saattoi valtiokanslerikin, kun hän puhui autuaasta kuninkaasta, sanoa, että jumalallinen sallimus ja neron mielijohde se sai kuninkaan lähtemään sorretun Saksanmaan avuksi ja taisteluun ihmishengen vapauden puolesta. Kuninkaan polvistuminen ja rukous, kun hän astui venheestä, joka oli hänet vienyt maihin Usedomiin, on ikäänkuin päällekirjotus hänen elämänkirjansa seuraavaan lukuun, joka lisäksi on kaunein ja on kantava hänen nimensä Ruotsin rajojen ylitse kautta koko Europan myöhäisimmillekin jälkiajoille.

Sitä suurta, mitä tämä luku sisältää, en minä voi kertoa, siihen vaaditaan toisia voimia; itse valtiokanslerikin, joka kuitenkin saneli oppineelle tohtori Chemnitiukselle, mitä tämän tuli kirjottaa, tunnusti, ettei hän voinut niinkuin tahtoi kirjotuksessa säilyttää tätä kallisarvoista satua. Minä pysyttäydyn pienten parissa ja pienissä tapauksissa, toisin sanoen juuri siinä, jota suuressa kirjassa pidetään sivuseikkana.

Ensimäinen tapaus, jonka nyt aion kertoa, ja joka on saanut nimekseen Wollinin leopardit, koska — niin, sehän näkyy itse kertomuksesta! — tämä tapaus on läheisimmässä yhteydessä kuninkaan persoonan kanssa.

Astuttuamme maihin Usedomissa — se tapahtui kesäkuun 26 p:nä, mitä pitkällisimmän matkan jälkeen, sillä me astuimme laivaan toukokuun viimeisenä päivänä ja olimme silloin valmiit purjehtimaan, mutta meitä viivytti vastatuuli, niin että me vasta kolmen viikon perästä pääsimme oikein merille — astuttuamme maihin pääsimme kyllä pian Oderin suistomaiden herraksi. Se oli tehty ennen kesäkuun loppua, jonka jälkeen kuningas marsitti jalkaväkensä Haffin ylitse ja voitti Stettinin. Minä olin mukana, mutta kulin jälleen pää täynnä synkkiä ajatuksia ja levottomuus sydämessä; sillä jälleen oli kysymys jostakin ilkeästä kepposesta, joka olisi tehtävä autuasta kuningasta vastaan.

Ensi kerran aavistutti minua, että jotakin sellaista oli tekeillä, ratsastaessamme Peenemündestä saaren ylitse Swinemündeen Usedomin etelärannalle. Matkalla sinne levähti kuningas eräässä luostarissa, jonka nimi oli Burglowa. Se oli yöllä heinäkuun 2 päivää vasten. Varhain aamulla seisoin pidellen kuninkaan hevosta, ja ratsumiehet, joiden oli seurattava häntä, seisoivat keskustellen ympärillä, jotkut istuivat jo ratsaillakin.

Silloin näin minä puiden takaa vilahduksen miehestä, jonka tunsin hyvin, kun hän tuli lähemmäksi. Hän oli muuan italialainen ratsumestari, joka jo talvella oli tarjonnut kuninkaalle palvelustaan; häntä ei kuitenkaan oltu hyväksytty, vaan hän oli seurannut mukana omalla kustannuksellaan. Hänen kasvonsa ja koko ihminen olivat muuten ensi hetkestä, jona hänet näin, tehneet minuun vastenmielisen vaikutuksen, ja itse tämä hiipiminenkin puiden välissä näytti minusta kummalliselta. Hän ei voinut aavistaa, että minun silmäni seurasivat häntä niin tarkoin seistessäni hevosen takana nojaten päälläni tämän kaulaan, niin että hädin tuskin saatoin nähdä lähitienoille. Kukaan muu ei häntä huomannut, sillä hoviherrat ja upseerit, jotka kuuluivat kuninkaan seurueeseen, seisoivat kauempana luostarinpihassa, ja heillä oli sitä paitsi niin paljon puhumista äkillisestä menestyksestä Peenemünden luona ja siitä selittämättömästä seikasta, että keisarilliset sallivat meidän tällä tavoin ilman mitään vastarintaa saavuttaa pohjan ja lujan lähtökohdan, niin ettei heille johtunut mieleenkään katsella ympärilleen sellaisilla silmillä kuin minun, jotka nyt kerran olivat sellaiset, että näkivät tai olivat näkevinään vilppiä ja juonia ikäänkuin ilmassa heti kun oli kysymys kuninkaasta.

Kun hän nyt seisoi muutaman vaahteran varjossa, väijyvä katse kiinnitettynä muutamaan luostarin ikkunaan, jossa hän epäilemättä näki kuninkaan (sillä hänen huoneensa oli sillä puolella), oli mahdoton erehtyä siitä, mitä hänen mielessään liikkui. Niin synkät ja niin vihaa ja uhkaa täynnä olivat nämä kasvot, ja silmistä loisti kamala kiilto, kuten metsänpedon ollessa valmiina hyppäykseen.

Vihdoin saapui kuningas. Hän nyökkäsi minulle samassa hypähtäen satulaan, ja sitten lasketti hän väljään luostarin portista.

Minä vitkastelin tahallani hieman, nähdäkseni, kuinka ratsumestari käyttäytyisi, ja minä näin, mitä muut, kaikkein vähimmän kuningas, eivät huomanneet, — näin kuinka synkkä mies nousi hevosen selkään ja lasketti eteenpäin aivan kuin olisi ollut siepattava vihollisen lippu keskellä tulista taistelua. Silloin en ollut minäkään hidas heittäytymään hevosen selkään ja laskettamaan portista ulos muun seurueen ohitse.

Mutta silloin ratsumestari pysähdytti. Hevonen vapisi hänen allansa kovan rynnäkön jälkeen, mutta itse hän istui hattu kädessä ja alasluoduin katsein sekä kuninkaan että herrojen kummastelun esineenä.

"Mitä tämä merkitsee, ratsumestari?" kysyi kuningas, ja hänen katseensa mittaili italialaista päästä jalkoihin.

"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne!" vastasi italialainen. "En luullut, että näin varhain saisin kohdata teidän majesteettinne. Olin matkalla hankkiakseni teidän majesteetillenne, kuten toivon, iloisen aamutervehdyksen…"