JOHDANTO. (continued 2)

Hän ei tahtonut millään ehdolla tunnustaa autuasta kuningasta Ruotsin oikeaksi kuninkaaksi, vaan arveli, että hän oli kapinoitsijan poika, ja armosta ja suosiosta tahtoi hän tunnustaa hänet Södermanlannin, Neriken ja Värmlannin herttuaksi, eli sen herttuakunnan, joka hänen isällään oli ollut hallussaan. Kun autuas kuningas kirjotti hänelle ja tahtoi alkaa rauhanneuvottelut, vastasi Sigismund loukkaavaan sävyyn; mutta kuitenkin meni kuninkaamme niin pitkälle, että tahtoi suoda viholliselleen Ruotsin kuninkaan arvonimen, jos hän muuten luopuisi kaikista vaatimuksistaan valtakuntaan nähden. Mutta tämä puhe meni kuuroille korville, ja asia täytyi ratkaista miekalla.

Sentähden koottiin sotajoukko ja laivasto varustettiin kuntoon. Elfsnabbin satamassa kuningas antoi sotasäädöksensä, jotka tekivät Ruotsin sotajoukon sotakuriin nähden malliksi koko Europalle. Valtiokansleri luki ne koko sotajoukon edessä, joka oli asetettu taistelujärjestykseen Årstan niitylle. Kuningatar ja hänen äitinsä samoin kuin leskikuningatar olivat saapuvilla; niin myös kuninkaan veli, herttua Kaarle Filip, jonka nyt piti antaa ensimäinen opinnäytteensä sodassa. Kuningas ei ollut iloinen sinä päivänä. Häntä huolestutti niin hyvin kuningattarensa kuin rauhanhieronta Venäjän kanssa. Asianlaita oli näet niin, että venäläiset itse asiassa tahtoivat vain viivyttää asiaa, kunnes he voisivat päättää, kumpaako, Puolaa vai Ruotsia, vastaan he alottaisivat sodan uudelleen. Molemmille he olivat menettäneet paljon ja tahtoivat ottaa takaisin tappionsa. Alituinen vastatuuli, joka oli kestänyt lähes kolme viikkoa ja estänyt laivaston pääsemästä Elfsnabbiin, masensi puolestaan sekin kuninkaan mieltä.

Vasta heinäkuun 20 päivänä astui kuningas laivaan, ja sanottuaan jäähyväiset kuningattarelleen, joka oli kyyneliin sulamaisillaan ja erosta aivan epätoivoissaan, lähti hän purjehtimaan. Tämä tapahtui heinäkuun 24 pnä. Mutta tuskin olimme saaristosta päässeet ulapalle, kun jo nousi kova myrsky, joka hajotti laivaston. Kuningas ja herttua olivat "Scepter" nimisessä laivassa, ja heidän täytyi laskettaa Pernonlinnaan, jonne he ankkuroivat neljän päivän purjehduksen jälkeen. Sinne saapui muukin laivasto, joka oli vähitellen kokoontunut Ruhnunsaaren luo keskelle Riianlahtea. Pernosta lähti se kuninkaan käskyn mukaan Riikaan, jonne saapui elokuun 1 p:nä, ja joidenkuiden vastoinkäymisten jälkeen alkoi miehistö nousta maihin. Elokuun 9 p:nä saapui kuningas veljensä ja valtakunnan marskin Jaakko De la Gardien kera maitse Pernosta.

Mutta samat vastukset, joita tämä sotaretki säihin ja tuuliin nähden oli kohdannut alusta alkaen, näyttivät jatkuvan sen päästyä alkuun. Suuri kaupunki osotti päättäneensä pontevasti puolustautua, ja se voima, jonka kuningas levitti moniin leireihin muurien ympärille, ei tehnyt vähintäkään vaikutusta asukkaihin. Kohta kuninkaan saavuttua, kun hän parhaallaan merkitsi leiripaikkaa eräälle leirilleen kaupungin koillispuoliselle hietamäelle, putosi tykinkuula sille paikalle, josta hän juuri oli lähtenyt.

Kolmipäiväisen vallitustyön ja kanuunain sijotuksen jälkeen alkoi Riian pommitus. Kävi sellainen jyrinä kuin itse ukkonen olisi laskeutunut maahan ja ajaa jyristellyt ympäri kaupungin muureja. Yli tuhannen kuulaa päivässä singotettiin kaupunkia kohden. Jo oli Santaportti ammuttu maahan, ja kolme tornia oli pahoin vahingoittunut, kun kuningas uskalsi ryhtyä hyökkäykseen.

Se ei onnistunut, ja samassa mylläkässä näimme Väinäjoen toisella puolen ruhtinas Radziwillin tulevan puolalaisen ratsuväen kera kaupungille avuksi. — Kaikella on kuitenkin aikansa, niin pahalla kuin hyvälläkin, sen olen huomannut.

Juuri se päivä, joka alkoi huonosti onnistuneella hyökkäyksellä, oli Jobinpäivä autuaalle kuninkaalle.

Vasta päivän koittaessa, kun ne komppaniat, jotka olivat olleet mukana yöllisessä hyökkäyksessä, palasivat leiriin, sai kuningas varmempia tietoja ruhtinas Radziwillista. Tämä odotti vain enemmän väkeä, jota oli tulossa, mennäkseen virran ylitse ja hyökätäkseen kasakkajoukkoineen piirittäjäin kimppuun, samalla kuin riikalaisetkin tekisivät hyökkäyksen. Kuninkaan vielä puhuessa tästä marskin kanssa, joka silloin oli hänen luonaan teltassa, saapui kirjeitä Tukholmasta. Kuningas avasi ja silmäili ne lävitse, ja hänen kasvonsa synkistyivät yhä enemmän. Muuan kirjeistä oli kuningattarelta. Hän oli samana päivänä, kuin laivasto lähti Elfsnabbista, synnyttänyt kuolleen tytön ja oli kuolemansairaana surusta kuninkaan poissaolon tähden.

Hetkistä myöhemmin lähti kuningas teltastaan. Hänen seurueessaan olin minäkin mukana, ja aivan minun edelläni kulki nuori mies nimeltään Stackelberg. Kuningas itse hoiti päällikkyyttä siinä leirissä, joka oli mäellä kaupungin koillispuolella. Hän lähti hietaharjua alaspäin mennäkseen virralle katsomaan, minkä vaikutuksen tekivät kanuunat, jotka olivat asetetut kolmelle saarelle, mitkä vasta suuren mieshukan jälkeen oli onnistuttu valtaamaan.

Hän oli ehtinyt jokseenkin samalle paikalle, missä ensimäinen kanuunankuula, joka näytti olevan aiottu hänelle, iski maahan, kun hän pysähtyi ja katseli kenttää pitkin, pitäen kättään silmillään suojellakseen niitä polttavalta auringolta.

Tuskin oli kuningas pysähtynyt, ennenkuin kaupungista sinkosi taas kuula ja heti perästä vielä yksi. Hiekka ja multa pelmusi ympärillämme. Aluksi en nähnyt mitään, mutta tyynnyin nähdessäni kuninkaan seisovan pystyssä. Ympärinsä makasi kuitenkin haavotettuja ja kuolleita, viimemainittujen joukossa nuori Stackelberg. Kuningas oli seissut aivan hänen vieressään, niin että hänen vaatteensa olivat kauttaaltaan veressä.

Näin syvästi surumielisen katseen kuninkaan silmissä, kun ne sattuivat hävitykseen hänen ympärillään. Sen jälkeen kulki hän rivakoin askelin eteenpäin…

Kun hän taasen palasi telttiinsä, kulki hän synkkiin ajatuksiin vaipuneena kiihkeästi edestakaisin. Hän huusi minua ja käski minun kutsua marskin, mutta samassa astui telttaan herttua, ja kuningas peruutti käskynsä. Herttua oli aina hiljainen ja umpimielinen ja näytti ylpeältä, vaikkakin lämmin ja miehuullinen sydän sykki hänen rinnassaan. Kuningas riensi häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä. Lempeä hymy levisi silloin herttuan kasvoille, ja hän kysyi: "Mitä ajattelee veljeni tänään? Ei kaikitenkaan epäonnistunutta hyökkäystä, sillä tämä morsian ei näytä aikovan antautua ensi kutsulla… Se on siis jotakin muuta, tahdotko sanoa minulle sen…?"

"Puuttuu vain, että saapuu viesti rauhanhieronnassa olevilta herroilta, että venäläinen ei välitä hyvästä puheesta… mitä meidän silloin on tehtävä, veli Kaarle?"

Mutta kuten sanoin, kaikella on aikansa, ja vilpitön, joka uskollisesti pyrkii täyttämään velvollisuuksiaan, huomaa usein, että alkaa juuri silloin valeta, kun on pimeimmillään. Minä olin vetäytynyt takaisin, mutta seisoin teltanaukossa, niin että kuulin mitä korkeat veljekset puhuivat keskenään, ja Jumala tietää kuinka mielessäni paloi halu löytää jokin aine, joka saattoi keventää kuninkaan mieltä.

Silloin tuli Henrik Fleming käyden, ja sydämeni sävähti hänet nähdessäni. Hän oli yksi niistä, jotka olivat rajalla neuvottelemassa venäläisten kanssa. Epäilemättä toi hän mukanaan vastauksen kuninkaan kysymykseen, mutta oliko se ilahduttava vai ei, sitä en voinut lukea hänen kasvoistaan.

Hän oli pitkäkasvuinen ja kookas herra. Hänen kasvonsa olivat ankarat, melkeinpä tuimat. Hän oli urhoollinen soturi ja hän kunnostautui niin hyvin juuttilaisia kuin nyt viimeksi venäläisiä vastaan taisteltaessa, mutta hän oli lisäksi kitsas ja ahnas rahoihin ja näyttäytyi siinä suhteessa väliin sellaiseksi, että olisi saattanut kysyä, oliko hänellä sydäntä.

Hän tuli nyt suoraa päätä kuninkaan teltan luo, jossa seisoin, ja käski minun ilmottaa kuninkaalle saapumisensa. Se ei tosin kuulunut oikeastaan minulle, mutta kun ketään muuta ei ollut saapuvilla, salli kuningas sen tapahtua. Kun eversti astui sisään, jäi kuningas istualleen ja kysäisi kiihkeästi, millaisia sanomia hän toi mukanaan. Eversti ojensi kuninkaalle kirjeen rauhanhierojilta ja sanoi kumartaen:

"Teidän majesteettinne! Olen teidän käskynne mukaan luovuttanut Augdowin venäläisille, mutta siten onkin rauhanneuvottelut ja rajanmäärääminen saatu onnelliseen tulokseen!"

Nyt hypähti kuningas pystyyn, ja ilon välähdys loisti hänen silmistään. Hän tarttui kiihkeästi everstin käteen ja sanoi:

"Tuotte mukananne sanomia, Henrik Fleming, kuten kunnian mies ainakin!"

Sen jälkeen luki hän kirjeen ja hänen katseensa kirkastui yhä enemmän. Kun hän oli lopettanut, tarttui hän taasen everstin käteen. "Olette tuonut minulle tietoja", sanoi hän, "jotka ansaitsevat kiitoksen. Sentähden tahdon teille lahjottaa muutamia taloja, sanokaa vain, mistä ne haluatte!"

Sellaista kehotusta ei Henrik Flemingille tarvinnut lausua kahteen kertaan. Hän mainitsi heti ne talot, mitkä halusi, ja saikin ne. Minun käskettiin nyt uudelleen kutsua valtakunnan marski ja riensin matkaani, iloiten mielessäni kuninkaan ilosta. Valtakunnan marski saapui kohta, ja minä asetuin jälleen paikalleni teltan aukkoon. Olin seissut siinä hetkisen, kun hieman loitommalla näin kasvot, jotka muistelin nähneeni ennenkin, eikä minun tarvinnutkaan kauan haparoida muistossani.

Hän oli muuan Henrik Flemingin palvelijoista, lyhyehkö ja tanakka mies, ja hänelle oli suotu kasvot, jotka olisivat voineet pelotella kasakankin pakosalle. Mutta näillä kasvoilla lepäsi sellainen vakavuus, kuin kaikki elämän ilo olisi ainaiseksi paennut niiden omistajalta. Hän teki minuun tuskallisen vaikutuksen, kun näin hänet ensi kerran, ja kenties juuri sentähden, nähdessäni nyt hänet loitompaa, tuntui onnettomuus ikäänkuin kasvavan hänen ympärillään ja levittävän mustat siipensä peittääkseen itse auringonkin pimeyteen. Hän olikin kärsinyt paljon, sen tiesin, mutta en tiennyt kaikkea ennenkuin sinä hetkenä, jolloin hän ainaiseksi lakkasi kärsimästä. Eikä sitä tiennyt kukaan muukaan. Hän kulki kuin arvotus läpi elämän. Kukaan ei hänestä paljoa välittänytkään, ja ken osotti siihen taipumusta, hänkin kadotti pian halunsa. Niin äreä ja epäystävällinen hän oli.

Ensi kerran näin hänet viisi vuotta aikaisemmin. Sinä päivänä oli pelottava rajuilma; oli lokakuu, pimeä ja kylmä, ja kohisevia myrskynpuuskia kulki vähänväliin ikäänkuin ajaakseen pois raskaat pilvet, vaikkei se onnistunut. Sade alkoi jokaisen puuskan jälkeen yltyneellä vauhdilla.

Olin matkalla Lehtisten kartanoon, mutta en ehtinyt illalla perille, vaan täytyi minun mennä yöksi erääseen pieneen mökkiin hieman syrjässä tieltä. Mökin tuvassa makasi sairas ukko, vanhempi nainen seisoi askaroiden lieden ääressä, ja pienen huoneen etäisimmässä nurkassa, aivan mummon varjon pimittämänä, istui nuori tyttö kokoon kyyristyneenä. Aluksi en häntä paljoa tarkannut, mutta sitten huomasin, että hänelle oli suotu yhtä paljon kauneutta kuin veli oli ruma, sillä hän oli sen synkän miehen sisar, miehen, jonka näin jälleen leirissä Riian edustalla, ja vanhukset olivat näiden lasten vanhemmat. Pojan nimi oli Pertti, tyttären Marjatta. Väki oli ystävällistä ja soi minulle kernaasti tilaa takan ääressä ja hevoselleni suojaa katoksen alla.

Painostava alakuloisuus vallitsi tuvassa, enkä minä voinut saada keskustelua käyntiin kaikista yrityksistäni huolimatta. Ainoastaan sen verran sain tietää, että vanha herra Klaus Fleming[5] oli kuollut ja että hänen poikansa Henrik astuisi Lehtisten tilan hallintoon, vaikka vanhempi veli Herman olikin siihen asti asunut siellä isänsä luona, Henrikin asuessa Hannulassa. Mutta lisäksi sain aavistuksen jostakin suuresta onnettomuudesta, joka uhkasi torpanväkeä ja jonka otaksuttiin olevan yhteydessä kartanon herran vaihdoksen kanssa. Minun uteliaisuuteni oli kuitenkin herännyt enkä minä tahtonut niin helposti päästää käsistäni tilaisuutta oppia hieman lähemmin tuntemaan miestä, jonka urhoollisuutta ja karskiutta olin niin monessa tilaisuudessa ihaillut.

"Henrik herra on kuitenkin urhea herra!" — sanoin minä, ja ukon vastaus antoi aineen uuteen kysymykseen, ja niin neuvoin jouduimme alalle, jolla ukko tuli vähemmän umpimieliseksi. Ainoastaan mummo heitti silloin tällöin terävän ja ikäänkuin varottavan katseen häneen. Kaikesta, mitä hän sanoi, saatoin ymmärtää, että torpanväen kohtalo riippui eräästä henkilöstä, jonka nimeä ei mainittu ja jota en silloin enkä myöhemminkään saanut kuulla. Tämä nimetön oli ollut erään Akseli Wachtmeisterin palveluksessa ja sitten tullut Henrik Flemingin palvelukseen.

"Se tapahtui kummallisesti", sanoi ukko, "mutta molemmat herrat olivat joutuneet riitaan keskenään ja kävivät kaksintaisteluun Haapsalossa. Akseli herra kaatui ja Henrik herran täytyi paeta, mutta hän putosi neljän sylen syvyiseen kaivoon ja olisi hukkunut, jollei…"

"Hänet pelasti Pertti?" — keskeytin minä.

"Niin!" vastasi ukko. "Hänet pelasti Pertti, ja" — lisäsi hän — "kohta sen jälkeen tuli hän Henrik herran palvelukseen!"

Sana hän lausuttiin omituisella äänensävyllä. Se oli ainoa tapa, jolla nimetöntä miestä merkittiin koko keskustelun aikana.

"Siitä on nyt kymmenen vuotta", jatkoi ukko. "Se tapahtui kaksi vuotta ennen Henrik herran häitä… asia peitettiin hiljaisuuteen; niin, sanottiin, että Akseli herra oli kompastunut miekkaansa muutamassa kuopassa ja silloin saanut surmansa. Niin, Henrik herra oli siihen aikaan raisu ja huimapää herra eikä pitänyt suurta lukua itsestään. Kova ja ankara oli vanha Klaus herrakin häntä kohtaan…" Mummon pikainen katse sai hänet vaikenemaan, mutta minä onnistuin muutamilla ristikysymyksillä saamaan hänet jatkamaan.

"Hänellä ja hänen nuorella rouvallaan ei kahdeksan päivää häiden jälkeen ollut enempää kuin vaatteet yllään. Hän kutsui silloin luokseen muutamia ystäviä, ja heidän ja Ebba rouvan läsnäollessa vetäisi hän esiin rahakukkaronsa ja otti sieltä ainoan roposen. 'Siinä on kaikki, mitä minulla on enää jälellä', sanoi hän tarttuen vasaraan ja lyöden sen kiinni seinään. Sen jälkeen latasi hän pistoolinsa, sitoi tyhjän kukkaron latasimeen ja ampui sen ilmaan. 'Nyt, Ebba', sanoi hän tarttuen vaimonsa käteen, 'nyt saat pyytää Jumalalta hänen siunaustaan, sillä Henrik Flemingillä ei ole mitään'."

"Ja kuinka he sitten tulivat toimeen?"

"No ka, appiukko, herra Erland Bååt, auttoi häntä hieman leiville, ja sitten tuli hän tänne Suomen puolelle isänsä luo, joka antoi hänelle Hannulan tilan asuttavaksi, korjattuaan ensin kaiken viljan. Niin että Henrik herra on kyllä saanut kokea, miltä köyhän miehen elämä maistuu… Nyt hän on lopulta muuttunut; hänestä kyllä tulee varakas herra, se on varma se, ja kun vanha Klaus herra ummisti silmänsä, antoi hän hänelle Lehtisten kartanon. Mutta hän on hänen luonansa."

Ukko huokasi, ja hänen vaimonsa pani kätensä ristiin ja tuijotti tuleen. Samassa aukeni ovi.

Sisään astuivat poika Pertti ja hän. Viimeksi mainittu oli kaunis mies. Hän katsoi ivallisen ja halveksivan näköisenä vanhuksiin ja meni sen jälkeen tyttären luo, joka kalman kalpeana painautui nurkkaan niin pitkälle kuin voi. Nimettömän kasvot kalpenivat myös silloin, ja ilkeä hymy väreili hänen huulillaan. Pertti seisoi äänetönnä ja synkkänä, kuten pimeä yö karkeloivan virvatulen takana. Hän näytti odottavan, että nimetön sanoisi jotakin, jopa hänen silmänsä näyttivät hiljaisesti rukoilevankin, että niin tapahtuisi: mutta nimetön ei käsittänyt mitään tai ei tahtonut mitään käsittää. Vihdoin sai Pertti sanoiksi: "Henrik herran tahto on, että te, isä, äiti ja sisko, muutatte täältä!"

Hän puhui nopeasti ja lausui sanat kuin hänen olisi ollut vaikea saada niitä suustaan ja olisi sentähden tahtonut kiiruhtaa. Nimetön katsoi Marjattaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Sinä voit vielä kaiken muuttaa, se riippuu sinusta, sano sananen minun mieleni mukaan, ja sairas isäsi ja äitisi saavat asua edelleen tuvassaan." Ukko nousi vuoteelta ja katsoi poikaansa, äiti peitti kasvonsa käsiinsä, Marjatta istui kuin kivikuva. Kului katkerimman tuskan hetki, mutta kuka enimmän kärsi, sitä en voinut silloin aavistaa.

"Armollinen herra antanee sentään meille hieman aikaa?" änkytti vihdoin ukko. — Poika pudisti päätänsä, mutta sanaakaan ei tullut hänen huuliltaan.

"Tänäkö iltana?" kysyi isä jälleen.

"Tänä iltana", mutisi Pertti ja lähti näin sanoen tuvasta. Minä paloin harmista ja riensin julmurin jälkeen lujissa aikeissa ottaa selko olosuhteista ja vaatia hänet vastuuseen siitä sydämettömyydestä, jolla hän antautui välikappaleeksi niin kammottavassa asiassa. Mutta tultuani pihalle mykistyin. Pertti seisoi nojaten päänsä seinää vasten, ja minä kuulin hänen nyyhkyttävän kuten lapsen. Kun olin selvinnyt kummastuksistani ja tahdoin häneltä kysellä, oli hän kadonnut.

Tuvasta kuului äänekästä ja kiihkeää puhetta. Kuulin, että puhuja oli Marjatta, mutta sanoja en voinut erottaa, ja kun astuin jälleen sisään, seisoi nimetön valmiina lähtemään. Kaunis tyttö seisoi keskellä lattiaa pystypäin ja käskevänä, ikäänkuin kuningasverta olisi virtaillut hänen suonissaan.

Ja ankara käsky kävi täytäntöön. Samana iltana täytyi näiden raukkojen lähteä majastaan sateeseen ja pimeään eivätkä he tienneet mihin astuisivat jalkansa tai päänsä kallistaisivat. Ah, ei siihen aikaan korkeat herrat köyhää väkeä säälineet. Herra Joachim Berndes Porvoon kuninkaankartanossa on koonnut raskaan kirousten kuorman päänsä päälle.

Herra Henrik Fleming Lehtisissä ei ollut paljoakaan parempi. Koetin auttaa onnettomia niin hyvin kuin voin ja annoin ukon istua hevoseni selkään ja vein heidät lähimpään taloon, jossa he saivat ainakin levätä yli yön. Mutta puhuimme tuskin sanaakaan.

Toimitettuani asiani Lehtisten kartanossa poistuin näiltä tienoin, ja vasta nyt, kuten sanottu, Riiassa näin Pertin uudestaan.

Illalla, kun Henrik herra lähti kuninkaan luota ja meni telttiinsä, seurasin häntä loitompaa. Hän ja Pertti kulkivat hietaharjun rinnettä ylöspäin, ja minä poikkesin eräälle polulle, joka kiemurteli vesakon välitse hieman alempaa. Herra oli iloisella mielellä, kuten saattoi ollakin kuninkaansa kohtaamisen jälkeen. Hän hyräili kävellessään koko matkan. Niin saapuivat he erääseen paikkaan, jossa olivat aivan kahden kesken. Silloin pysähtyi Pertti äkkiä ja huusi herraansa nimeltä. Tämä kääntyi ja katsoi kummissaan palvelijaansa. Näin Pertin silmissä saman hartaan rukoilevan katseen kuin hänen katsoessaan nimettömään isänsä tuvassa. Mutta äkkiä kääntyi taasen Henrik herra ja jatkoi kulkuaan.

Pertti huusi uudestaan, ja uudestaan kääntyi Henrik herra. Mutta tällä kertaa Pertti puhui.

"Herra!" sanoi hän ojentaen kätensä. "Herra, anna heille torppa takaisin!"

Henrik herra rypisti silmäkulmiaan ja singahutti vihaisen katseen Perttiin, joka seisoi yhä rukoilevassa asennossaan.

"Tiedättehän itsekin", jatkoi hän, "millainen hän oli!"

Hän lausui sanan hän samalla äänensävyllä kuin olin sen kuullut isänkin lausuvan.

Mutta Henrik herra ei näyttänyt ottavan heltyäkseen. Hän pyörähti kiihkeästi ympäri ja kulki nopein askelin lopun matkaa, eikä Pertti häntä enää pysähdyttänyt.

"Tunnetko enää minua, Pertti?" kysyin hänet hetken jälkeen tavattuani.

Hän nyökäytti päätään eikä näyttänyt olevan halukas antautumaan keskusteluun. Mutta minä en päästänyt häntä niin helpolla. "Kuinka voivat vanhukset ja Marjatta?" jatkoin kyselyäni. — "Huonosti!" sanoi hän pudistaen päätään.

"Onko hän vielä Lehtisissä?"

"Ei!" vastasi hän kärtyisästi ja tahtoi poistua luotani. Mutta minä tartuin hänen käteensä ja sanoin:

"Minä suon sinulle ja heille hyvää, Pertti… kenties voin enemmän kuin luuletkaan."

Hänen silmistään näin, että hän tuli hieman leppyisämmälle tuulelle, mutta siltä ei hän ollut avomielisempi. Enemmän arvaamalla kuin suoraan hänen puheestaan sain selville, että nimetön oli jonkin vilpin tähden ajettu pois Lehtisten kartanosta ja että Pertti pelkäsi tai oikeammin sanoen oli varma siitä, että mies sentähden vaani tilaisuutta kostoon ja ettei Henrik Flemingin henki ollut turvattu niin kauan kuin nimetön oli elossa. Saatoin myös ymmärtää, että Pertti oli nähnyt hänet pari kertaa Augdowissa ja että hän oli varma miehen oleskelusta nyt Riiassa tai uskoi tämän hiipivän ruotsalaisten leirin ympärillä.

"Hän ei siis ole ruotsalainen eikä suomalainen?" kysyin.

"Hän on puolalainen", kuului vastaus, mutta kun edelleen kysyin, kuinka Henrik herra saattoi hänet ottaa palvelukseensa, oli Pertti kauan vaiti. "Pakosta!" sanoi hän vihdoin.

Erosin sillä kertaa Pertistä keskustelematta hänen kanssaan sen enempää. Vasta sittemmin sain varmuuden, että nimetön oli ollut Akseli Wachtmeisterin palvelija, ja saatoin silloin ymmärtää, että kaksintaistelun salaamiseksi Henrik herran oli siis täytynyt ottaa mies palvelukseensa.

Sitten en nähnyt Perttiä pitkiin aikoihin. Piiritystöitä joudutettiin lisätyllä vauhdilla, ja meillä oli kullakin tehtävää tahollamme. Tosin teki kaupunki yhä itsepäisesti vastarintaa, mutta kuningas oli itse iloisempi ja tyytyväisempi mieleltään, ja se vaikutti kaikkiin, jotka häntä ympäröivät. Hän sai viestin Tukholmasta, että hänen anoppimuorinsa, leskivaaliruhtinatar, oli suostunut hänen toivomukseensa viipyä jonkun aikaa, että kuningatar voisi jossain määrin rauhottua puolisonsa ollessa poissa. Sotamiehetkin rohkaistuivat suurimpiin ponnistuksiin. Ei ollut kyllin suurta vaaraa heitä pidättämään, kun he näkivät kuninkaan ja hänen veljensä tarttuvan lapioon ja ottavan osaa työhön.

Mutta syyskuun alussa, kun nurkkavarustus, luja linnotus Jaakobinportin, Santaportin ja Uuden portin luona oli ammuttu murskaksi, kävivät hyökkäykset tulisemmiksi ja taajemmiksi. Maan allakin, jonne kaivettiin miinoja muurien ja tornien räjäyttämiseksi, saatettiin käydä verisiä taisteluja. Niin tapahtui silloin, kun joku kaupunkilaisten miina osui vastakkain jonkun meidän miinamme kanssa, kuten joskus sattui. Kaupungissa oli keksitty myös eräs uudenlaatuinen heittoammus, joka teki meille suurta vahinkoa. — Mutta vihdoin oli kaupungin muurin alle asetettu miinat kolmeen eri kohtaan, kolminurkkaiset miinat, joihin oli pantu neljäkolmatta tynnyriä ruutia kulkivat pitkin vallien alusta. Alkoi käydä selväksi, ettei kaupunki kauemmin voinut puolustautua, erittäinkin kun muurinaukot olivat niin suuret, ettei vihollinen ehtinyt laittaa särkymiä kuntoon. He olivat kyllä eräänä päivänä niissä hommissa, kun pitkällinen sade teki kaikki liikkeet mahdottomiksi meidän puoleltamme, mutta seuraavana hävittivät meidän kanuunamme korjaukset ja enemmänkin. Sinä päivänä, syyskuun 12 p:nä, salamoi ja jyrisi aamusta iltaan sekä maan että meren puolelta. Kuningas tahtoi saada taistelun loppuun, sillä häntä olivat ärsyttäneet riikalaisten vastaukset kehotuksiin, että kaupunki antautuisi. Yöllä oli tehtävä yleinen hyökkäys.

Kuningas oli iltapäivällä teltissään, ympärillään upseerinsa, joille hän jakoi määräyksiään sen hyökkäyssuunnitelman mukaan, jonka hän oli laatinut, suunnitelman, jota sitten olen kuullut suurimpien sotaherrojemme ihailevan sen viisauden ja kaikkien mahdollisuuksien laskemisen tähden, joka siitä kävi esiin. Minä seisoin teltanaukossa. Herttua Kaarle Filip tuli ratsastaen ohjakset höllällä ja meni kuninkaan luo. Kohta hänen jälkeensä tuli herra Henrik Fleming ja hänen mukanaan Pertti, joka pysähtyi teltin eteen luokseni.

Teltti sijaitsi ylhäällä hietaharjulla ja näkyi toisten telttien ylitse, ja tuuli, joka kävi pohjoisesta, vei ruudinsavun eteläänpäin, niin että kaupunginmuurilta saattoi sangen hyvin nähdä mitä tapahtui kuninkaallisen teltan edustalla ja ketkä menivät sinne. Sen tähden suuntasi vihollinen mielellään tulensa tähän suuntaan, ja niin tänäänkin.

Henrik herra oli tuskin astunut jalkansa telttiin, kun kuulimme tutun kuulanvinkunan, joka tuntui suhahtavan aivan korviemme ohitse. Teltistä kuului hämmästyksen huudahdus, ja useat herroista juoksivat ulos.

Se oli ketjukuula, ja oli kulkenut suoraan teltin poikki ja aivan kuninkaan pään vieritse. Minä vapisin kauttaaltani kauhusta ja saatoin kotvan aikaan tuskin selvästi ajatella. Silloin tuli Pertti teltin takaa esiin. Hänen silmänsä tähystivät pitkään ja terävästi minuun.

"Sen laukauksen ampui hän!" sanoi hän ja lisäsi: "Se ei ollut aiottu kuninkaalle, vaan Henrik herralle!"

"Kuinka sen tiedät?" kysyin.

"Hän on kaupungissa, ja kaksi kuulaa on tavottanut Henrik herraa jo hänen tänne tullessaan. Toinen kulki aivan hänen editseen, toinen hänen ja minun välitseni. Ja varmempaa ampujaa kuin hän ei ole ruotsalaisessa eikä vihollisten leirissä!"

Pertti puhui enemmän kuin tavallisesti, mutta hetken tärkeyden tähden en ollut halukas käyttämään hänen puheliaisuuttaan hyväkseni. Tapaukset seurasivatkin nopeasti toisiaan tänä iltapäivänä. Herttuan ja korkeimpain upseerien onnistui taivuttaa kuningas tarjoomaan vielä viimeisen kerran kaupungille tilaisuuden pakkosopimuksen hierontaan. Muuan torvenpuhaltaja lähetettiin viemään kirjettä pormestarille ja raadille. He saivat kuuden tunnin mietintäajan. Sen jälkeen saapui kaupungista torvenpuhaltaja ehdottamaan kahden päivän aselepoa, ja tähän suostuttiin. Sillaikaa päästiin niin pitkälle, että kaupunki tahtoi lähettää valtuutetut neuvotteluun, kun ensin panttivangit oli jätetty molemmin puolin. Herra Svante Banér, herra Henrik Fleming ja muuan kuninkaan kirjuri lähetettiin panttivangeiksi.

Näin Pertin kohta herrojen lähdettyä, ja hänen mustissa silmissään paloi synkkä tuli. En voinut uskoa muuta kuin että hän aikoi ryhtyä johonkin uhkarohkeaan yritykseen pujahtaakseen kaupunkiin. Sillä hänestä oli tietysti varmaa, että hänen herransa meni varmaan kuolemaan.

Mutta porvarit esittivät kuninkaalle asiansa niin liikuttavasti kuin voivat ja tahtoivat vedota hänen jalomielisyyteensä. He olivat vannoneet Sigismundille uskollisuutta, he eivät olleet koskaan tehneet Ruotsin valtakunnalle mitään pahaa, ja ennen kaikkea tahtoivat he muistuttaa kuninkaan mieleen, että Puola oli nyt joutunut sotaan Turkkia vastaan. Kuningas vastasi itse. Hän mainitsi, kuinka hän turhaan oli koettanut saada rauhaa Puolan kanssa, vieläpä suurilla uhrauksilla puolestaan. Sentähden oli hän pakotettu tähän sotaan.

"On kyllä totta", lausui hän, "ettei teidän kaupunkinne itse kohdaltaan ole tehnyt minulle mitään vääryyttä, mutta se on minun ja Ruotsin vihollisille pääpesänä, joka on edistänyt kaikkia hyökkäyksiä Ruotsia vastaan, jollei muuten, niin samoin kuin troijalainen hevonen. Sentähden on Riiasta tehtävä ruotsalainen tai se on hävitettävä. Ylpeästi olette hylänneet ensimäisen tarjoukseni, että teidän kaupunkinne jätetään rauhaan, jos itse tahdotte välttää kaikkea osanottoa sotaan. Nyt on piiritys vaatinut niin monien urhoollisten miesten hengen, ettette voi enää antaa mitään muuta vastausta kuin sen, tahdotteko luovuttaa kaupunkinne minulle vai ette."

Porvarit kääntelehtivät ja vääntelehtivät. Oikeastaan eivät he voineet väittää mitään kuninkaan puhetta vastaan, ja heidän ahdinkonsa suureni, kun kuningas kehotti heitä kiiruhtamaan ja sanomaan kumminko tahtoivat tehdä. Silloin pyysivät he kuukauden välirauhaa voidakseen saada lisäväkeä Puolasta.

"Teidän majesteettinne älköön panko pahakseen tätä pyyntöä", sanoivat he, "koska teidän majesteettinne on selvästi sanonut teidän majesteettinne olevan kylliksi vahvasti varustetun vallatakseen kaupungin, vaikkapa se saisikin lisävoimaa. Jos teidän majesteettinne sallii meidän saada apuväkeä, niin olemme syyttömät, jollei sellaista saada, ja päinvastaisessa tapauksessa on teidän majesteettinne voitto sitä suurempi."

Mutta silloin kuningas huiskautti kättään ja sanoi:

"Niin kalliilla en tahdo ostaa kunniaa enkä viivyttää voittoa, joka minulla on Jumalan avulla käsissäni."

Kun porvarit sittenkin tekivät edelleen esityksiään, loppui kuninkaan kärsivällisyys.

"Tahdon antaa teidän omin silmin nähdä miinat ja millaiset mahdollisuudet teillä on puolustaa kaupunkianne. Älkää liian kauan koetelko kärsivällisyyttäni älkääkä saattako kaupunkianne äärimäiseen perikatoon. Olen ainoastaan teidän naistenne ja lastenne tähden koettanut käyttää lievempiä keinoja, mutta jos pakotatte minut käyttämään väkivaltaa, niin langetkoon teidän päällenne kaikki se viaton veri, joka silloin tulee vuotamaan. Käyttäkää sentähden ajoissa hyväksenne sitä lempeyttä, jota teille tarjoan. Sitten tulee katumuksenne liian myöhään!"

Tämä vaikutti. Illalla palasivat lähettiläät kaupunkiin, ja seuraavana päivänä, joka oli lauantai, tulivat valtuutetut ja luovuttivat kaupungin avaimet.

Sunnuntaina marssi kuningas juhlallisesti kaupunkiin ja kuunteli kiitossaarnaa, joka pidettiin Pyhän Pietarin kirkossa.

Sitten päivällä olivat suuret vieraspidot, ja kuningas ja herttua ja kaikki korkeammat upseerit olivat läsnä. Myöskin herra Svante Banér ja herra Henrik Fleming. Heillä oli ollut oikeita pitopäiviä heidän ollessaan kaupungissa panttivankeina, niin että Pertin levottomuus näytti olleen aivan aiheeton.

Sanoinkin sen hänelle, kun tapasin hänet aamupäivällä, kuninkaan ja herrojen istuessa pöydässä.

"Päivä ei ole vielä lopussa!" vastasi hän katsoen minuun syvällä, ihmeellisen läpitunkevalla katseellaan.

Hämärissä seisoin muutamain kuninkaan henkivartiain kera portailla, jotka veivät taloon, mihin herrojen päivälliset oli järjestetty. Väkeä tuli ja meni, ja oli verraton hälinä ja surina. Alhaalla kadulla seisoi joukko porvareita, jotka keskustelivat keskenään katsellen ylöspäin ikkunoihin. Pienehkö ryhmä seisoi aivan lähellä minua. Heillä oli joukossaan mies, joka näytti tuntevan tarkoin ruotsalaiset herrat, sillä joka kerta kun jokin heistä näyttäytyi ikkunasta, tiesi hän sanoa, kuka se oli. Hän oli kaunis mies, ja muistelin nähneeni hänen kasvonsa jossakin ennen. Hänen musta tukkansa ja partansa oli hyvin hoidettu.

"Kas, tuolla on kuningas!" huudahti äkkiä muuan porvareista.

"Ei!" selitti kaunisnäköinen mies. "Ei, hän on herra Johan Banér!"

"Herra Johan Banér?… Silloin ovat he hyvin yhdennäköiset!"

"Niin, heistä voi helposti erehtyä… Mutta tämä on Johan Banér, ja hän, joka nyt tuli puhuttelemaan Johania, on Kustaa Horn…"

"Niin, niin… nyt tunnen heidät, nämä herrathan ne hyökkäsivät puolikuun kimppuun; ne taistelivat kuin leijonat, sen mainesanan tahdon heille antaa. Mutta kuka on sitten herra, joka nyt tulee heidän luoksensa? Hän näyttää komealta."

Kysytty ei vastannut, mutta näin kuinka hän yhtäkkiä kävi aivan kalpeaksi, ja hänen silmänsä paloivat omituisella loisteella. Epäilemättä teki tuon urhoollisia kenttäeverstejä lähestyvän miehen näkeminen häneen niin syvän vaikutuksen, että hän unhotti tykkänään vastata tehtyyn kysymykseen.

"Hänet toki tunnemme", puuttui puheeseen joku seurasta, joka tähän asti oli ollut vaiti. "Hän oli täällä panttivankina, hän on, jollen pety, herra Henrik Fleming. Mutta kas… mitä se merkitsee, näyttää kuin hän olisi jo saanut kestityksestä kyllikseen. Hän pitää hattuaan kädessään ja kumarteleiksen kuin olisi aikeissa lähteä."

Nyt valkeni minulle asia yhtäkkiä. Kauniskasvoinen mies ei ollut kukaan muu kuin hän, jonka näin torpantuvassa Lehtisissä. Ja nämä tuikkivat, kammottavat silmät, — niin, Pertti oli epäilemättä oikeassa sanoessaan, ettei päivä vielä ollut lopussa.

Mies vetääntyi syrjään, toiselle puolen katua, missä talot heittivät vahvan varjon, mutta minä olin vielä näkevinäni väijyvät silmät, jotka hehkuivat murhanhalusta. Ylhäällä salissa olivat jo kynttilät sytytetyt, mutta eteisessä ja portaissa oli pimeää, sillä ilta alkoi hämärtyä. Silloin kuulin askelia takanani, ja porraskäytävä ja eteinen valaistiin yhtäkkiä soihduilla. Kuningas seurueineen tuli lähteäkseen pois vieraspidoista. Pimeys tuli yhtä synkemmäksi, kun valonkajastus poistui.

Henrik Fleming ei kuitenkaan ollut kuninkaan saattueessa. Mutta äkkiä kuului taasen askeleita portaissa, ja nyt tuli Henrik herra. Tein kuitenkin itsekseni sen huomion, että hänen oli täytynyt juoda pikari enemmän kuin tavallisesti, sillä hän kulki hieman etukumarassa. Ainakin näytti hän lyhemmältä kuin muulloin. Sillä välin asteli hän ohitseni, ja minä katsoin käsi silmillä ja aloin luulla, että olin itse saanut liiaksi miestä väkevämpää, sillä olin tuntevinani Pertin, vaikkakin vaatteet ja kaikki pukineet olivat Henrik Flemingin. Minä paloin kärsimättömyydestä saada tavata Perttiä ja kuulla, kuinka sen laita oli, ja päätin seuraavana aamuna etsiä hänet käsiin. Nyt täytyi minun huolehtia tehtävistäni kuninkaan palveluksessa.

Hetkistä myöhemmin olin sen talon portilla, missä kuningas asui, kun muuan porvari juoksi hädissään viereisestä talosta ja huusi henki kurkussa: "Murha, murha!" Hän juoksi katua eteenpäin yhä edelleen huutaen, mutta kun hän joutui minun kohdalleni, tartuin hänen käsivarteensa ja kysyin mitä hän tarkotti, kuka oli murhattu ja kuka oli murhaaja. Mieleeni ei johtunut uskoa muuta kuin että joku sotamies oli äkkipikaisuudessa käynyt käsiksi porvariin itseensä ja hän nyt tahtoi nostaa hälytyksen. Mutta porvari huusi kohti kurkkua, että eräs kuninkaan herroista oli murhannut kaksi miestä hänen omassa talossaan.

Kuningas oli äärimäisen ankara sotakuriin nähden yleensä, ja nyt sitä enemmän, kun hänen sotasääntönsä olivat niin äskettäin määrätyt noudatettaviksi. Hänen huoneensa ikkuna oli auki, ja hän oli kuullut niin porvarin huudon kuin minun kysymykseni ja porvarin vastauksen siihen. Ja nyt tuli hän kadulle, seurassaan ainoastaan Kustaa Horn ja hänen kamaripalvelijansa Lennart Torstinpoika.

"Viekää minut paikalle!" sanoi kuningas porvarille. Näin, että hän oli vihastunut. Hän puhui lyhyeen ja kiukkuisesti. Porvari vapisi kauttaaltaan, mutta noudatti heti kuninkaan käskyä ja vei hänet taloonsa. Minä seurasin mukana noudattaen nuoren Lennart herran viittausta. Juuri kulkiessamme portista pihaan kuului laukaus, mutta pamaus tuntui hiljaiselta.

Meitä kohtasi kauhun näky, kun saavuimme huoneeseen, jossa tapaus oli sattunut, ja saatoin tuskin pidättää kyyneliäni nähdessäni Pertin tutut piirteet.

Hän makasi kalpeana ja kuolevana lattialla, mutta hänen herransa oli polvillaan hänen vieressään ja oli nostanut ylös hänen päänsä. Pertti oli pukeutunut herransa pukuun.

Minä näin kyyneleitä Henrik Flemingin poskilla, ja hän oli niin vajonnut katselemaan kuolevaa palvelijaansa, ettei huomannut kuninkaan saapumista huoneeseen. Kuningaskin tuli liikutetuksi nähdessään, kuinka herra suri murhattua palvelijaansa.

"Pertti, Pertti!" sanoi Henrik herra, ja hänen äänensä oli murtunut ja lauhkea. "Saisipa Jumala tehdyn tekemättömäksi! En voi tätä sinulle koskaan korvata!"

Pertti katsoi herraansa syvällä katseellaan, ja koko hänen kasvoillaan lepäsi sellainen surumielisyys, että niiden tuimat piirteet näyttivät ikäänkuin siliävän puhtaimpaan kauneuteen.

"Antakaa torppa heille takaisin!" kuiskasi hän.

"Annan, annan!" huudahti Henrik herra. "Lupaan sen sinulle äitini hengen edessä yhtä varmasti kuin sinä pysyit äidilleni tekemällesi lupaukselle uskollisena kuolemaan saakka."

Pertin huulille levisi hymy. Hän sulki silmänsä. Kuului hiljainen huokaus, ja niin oli kaikki lopussa.

Silloin laski kuningas kätensä Henrikin olalle ja sanoi: "Olen kuullut uskollisen palvelijan rukouksen ja teidän lupauksenne… Mutta mitä tämä merkitsee?"

Ilmeisesti hämmästyksissään hypähti Henrik pystyyn. Tarvittiin hetkinen, ennenkuin hän oikein voi tyyntyä. Vihdoin viittasi hän kädellään huoneen toiseen päähän. Siellä makasi hän, kauniskasvoinen muukalainen. Hänellä oli syvä haava rinnassaan ja hän näytti vielä elävän. Lattialle ojentuneessa oikeassa kädessään piteli hän laukaistua pistoolia. Kasvot vääristyivät kuolintuskissa.

"Teidän majesteettinne", sanoi Henrik herra, "kaikki tämä on surullinen juttu alusta alkaen, ja että se päättyi uskollisen palvelijani kuolemalla eikä minun, kuten oli tarkotettu, se on Jumalan työ eikä ihmisten."

Hän kertoi nyt kuinka hän ja Akseli Wachtmeister viisitoista vuotta takaperin olivat eräässä juomaseurassa joutuneet vaihtamaan kiivaita sanoja keskenään ja se oli päättynyt siten, että herra Akseli oli haastanut hänet kaksintaisteluun. Haastaja sai surmansa, mutta herra Henrikin täytyi paeta. Silloin putosi hän syvään kaivoon, josta Pertti hänet pelasti. Hän luuli kauan, ettei kaksintaistelusta tiennyt kukaan, ja kaatuneen sukulaisetkin koettivat antaa tapahtumalle toisen värin, peläten kuninkaan rangaistusta. Mutta sitten saapui eräänä päivänä hän, joka oli ollut herra Akselin palveluksessa, ja antoi ymmärtää, että hän tiesi salaisuuden ja itse silminnäkijänä saattoi todistaa mitä oli tapahtunut. Hän oli kuitenkin taipuvainen vaikenemaan asiasta, jos Henrik herra tahtoi suostua hänen toivomukseensa ja ottaa hänet palvelukseensa. Henrik herra teki niin, ja kaikki kävi hyvin jonkun aikaa eteenpäin ja uusi palvelija saavutti vähitellen siinä määrin herransa luottamuksen, että hän lopuksi pääsi voudiksi Lehtisten kartanoon.

Syynä kaikkiin näihin hänen hommiinsa oli hänen rakkautensa Pertin siskoon, kauniiseen Marjattaan. Mutta tällä oli toinen rakastettu eikä hän tahtonut tietää voudista mitään. Silloin vimmastui hän ja vannoi kostavansa, ja hän piti sanansa. Hän osasi mainiosti tehdä mustan valkoiseksi, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän sai Henrikin häädättämään Marjatan isän mökistään, ja hän oli lisäksi niin julma, että pakotti häätäjäksi Marjatan oman veljen.

"Poika parka", sanoi Henrik herra, "toimi syistä, jotka sain tietää vasta hänen kuolinhetkenään. Hän ja minä olemme miltei kasvaneet yhdessä, ja äitini rakasti reipasta poikaa sydämestään. Kuolinvuoteellaan hän otti häneltä lupauksen, että hän pysyisi uskollisesti palveluksessani, mitä sitten mahtoi tapahtuakin. Ja tämän lupauksensa hän pitikin, niin raskasta kuin hänestä mahtoi ollakin toteuttaa sellaisia käskyjä kuin ajaa oma isänsä ja äitinsä pois heidän kodistaan. Hän toivoi kuitenkin aina voivansa saada mieleni heltymään. Mutta tuo samainen ilkiö oli minut sokaissut. Luulin Pertin olevan varkaan, ja olisin hänet ajanut pois, mutta äitini tähden annoin hänen jäädä palvelukseeni."

Hän tarttui, voimatta hillitä liikutustaan, kuolleen palvelijan käteen ja katseli kauan äänetönnä hänen kalpeita kasvojaan.

"Vihdoin sain selville", jatkoi hän sitten, "että oma voutini oli varas, ja ajoin hänet armotta pois. Hän uhkaili ilmaista salaisuuteni, mutta minä välitin siitä vähät, ja hän käsitti itsekin, ettei kukaan uskoisi poisajettua palvelijaa, vaan uskoisi hänen puhuvan kostaakseen. Mutta kostaa hän tahtoikin, ja sentähden on hän alinomaa väijynyt henkeäni, vaikkakin Perttini, kuten nyt ymmärrän, on uskollisena äidilleni antamalle lupaukselleen minua vartioinut. Nyt tulevat vanhukset saamaan torppansa, uudistan lupaukseni teidän edessänne, herra kuningas, ja kaunis Marjatta on saava sen, jota hän rakastaa ja joka voi turvata vanhuksia Pertin sijasta."

Lopuksi kertoi Henrik, kuinka Pertti, jolla oli ihmeellinen kyky väijyä herransa vihollisia, tänään oli koettanut houkutella miehen jälkeensä, kerrankin voidakseen tehdä lopun hänen vainoomisestaan ja omastakin puolestaan kostaakseen hänelle. Hän oli pukeutunut herransa pukuun ja niin täydellisesti osannut matkia hänen käytöstään ja ryhtiään, että murhaaja tosiaankin oli pitänyt häntä etsimänään ja hiipinyt hänen jälestään Henrik herran majataloon. Siellä antoi Pertti hänen hiipiä jälestään huoneeseen, jossa he nyt olivat, mutta samassa kuin hänen miekkansa kalahti, pyörähti Pertti ympäri, ja syntyi hirveä taistelu, joka kuitenkin päättyi siten, että murhaaja kaatui lattialle, saatuaan iskun rintaansa.

"Juuri kun palasin kotiin", sanoi Henrik herra, "seisoi Pertti keskellä huonetta miekka maalla ja pukeutuneena minun vaatteihini, minä olin viinistä kiihottunut, ja päähäni välähti onneton ajatus, että hän tahtoi pettää minua. Löin hänet lattiaan… niin, tahdon sen häpeäkseni tunnustaa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan viittasi syrjään. Silloin, kun näin tuon kurjan petturin, ymmärsin kaiken ja ojensin Pertille käteni. Samassa kääntyi näköjään kuollut mies ja ampui laukauksen, joka tosin oli aiottu minulle, mutta sattui parhaaseen sydämeen, mikä koskaan on sykkinyt tässä maailmassa."

Henrik herra kumartui ja laski kätensä Pertin otsalle. Kuningas ja kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutetut.

Porvari meni luo ja kiinnitti tutkivan katseen murhaajaan. Sen jälkeen kääntyi hän ja sanoi:

"Niin, palvelijanne on oikeassa, herra. Tämä mies on tosiaankin tavotellut henkeänne. Siitä ei ole monta päivää, kun itse näin hänen suuntaavan muurilla kanuunan toisensa jälkeen teitä kohden, kun näimme teidän kävelevän hietaharjua pitkin. Kolmannen panoksen latasi hän ketjukuulalla, ja näimme, kuinka hän sai sattumaan kuninkaan telttiin."

5.

Viimeinen herttua.

Sanon autuaan kuninkaan veljeä, Kaarle Filipiä, viimeiseksi herttuaksi, koska hän oli viimeinen Ruotsin valtakunnassa, jolla oli oma maa hallittavanaan ja vallittavanaan. Mitä aion kertoa, oli herttuan elinaikana salaisuus; ainakin siitä tiesivät vain muutamat harvat. Nyttemmin ei enää ole laita niin, ja sitä paitsi ovat kuolleet kaikki ne, jotka silloin paloivat toivosta ja pelosta, rakkaudesta ja vihasta. Sillä hetkisen aikaa oli vihakin mukana leikissä.

Suunnilleen noin kuukautta ennen kuin oli lähdettävä Liivinmaalle, olin taipaleella Arbogasta Tukholmaan ja ratsastin Mälarin eteläpuolitse. Päivä oli tavattoman lämmin, ja illemmalla kävi kuumuus aivan tukehduttavaksi. Olin ratsastanut Thorshällan kautta ja ehtinyt Vallbyn kirkon ohitse, kun nousi niin raju myrsky ja ukkossade, että olen harvoin nähnyt sen vertaista. Kiirehdin matkaani niin paljon kuin pelästynyt hevoseni salli, sillä hevosparka vapisi koko ruumiiltaan ja jokaisen salaman välähtäessä se lyyhistyi maahan. Lopulta päätin etsiä suojaa eräästä talosta tien varrelta; olen muistavinani, että talon nimi oli Ingeby.

Siellä seisoi jo kolme satuloitua hevosta katoksen alla, joten sinne oli jo tullut ihmisiä ennen minua ja epäilemättä samalle asialle, kuten pian sainkin tietää. He olivat nimittäin kaksi Lilljehöök veljestä, Knut ja Johan; viimeksi mainittu oli parisen vuosikymmentä myöhemmin urhoollisuudestaan niin tunnettu valtakunnan asemestari, joka kaatui sotamarski Torstinpojan aikaan Leipzigin luona. Veli kuoli maaherrana Turussa 1660-luvulla. Nyt olivat he vielä aivan nuoria, Johan kolmenkolmatta, Knut kahdeksantoista vuotias, mutta näköjään vahvoja ja kelpo poikia. Johanin piti tulla mukaan retkelle Liivinmaahan, ja veljen oli seurattava häntä Tukholmaan, lähteäkseen sitten ulkomaan matkalle. Palattuaan hän tuli Vaksalan kihlakunnan tuomariksi Uplantiin.

Kun astuin tupaan, istuivat molemmat veljekset kiintyneinä vilkkaaseen keskusteluun. Palveluspoika, joka seurasi heidän mukanaan, seisoi oven luona levitellen heidän viittojaan. Minä painauduin penkille ja ajattelin vain kuinka pian pääsisin uudestaan taipaleelle.

Mitä veljekset puhuivat keskenään, sen kanssa minulla luonnollisesti ei ollut mitään tekemistä, vaikkei heidän puhettaan pienimmälläkään tavalla häirinnyt minun saapumiseni eivätkä salamat, jotka korvia lumpaisevan jyrinän seuraamina tuon tuostakin valaisivat matalan huoneen. Mitä siis kuulin, olisin tykkänään unhottanut, jolleivät sittemmin tapahtumat olisi niin luontuneet, että jouduin mukaan ratkaistaessa sitä arvotusta, joka minulle silloin asetettiin.

"Kylliksi puhuttu tästä asiasta, veli Knut", sanoi herra Johan lyöden kädellään veljensä polveen. "Kaikki tyyni ovat pelkkiä houreita, ja sitä paitsi sanoo eräs vanha sananlasku: älä puhu nahkasta, ennenkuin olet kaatanut karhun, — ha-ha-ha. Älä suutu, veli, ei se minustakaan oikein sovellu, kun on puhe kauniista neitosesta, mutta ymmärräthän kyllä, mitä tarkotan…"

"Karhun… karhun!" matki Knut, ja ääni kuulosti sekä kiihtyneeltä että suuttuneelta. "Olitko unhottanut, mitä kerroin sinulle veljemme Anteron luona, kun olimme Fånössä yhdessä, ja neitsytkin oli siellä. Minä sanoin hänelle kaiken, ja hän hymyili ja puristi kättäni."

"Loruja, veli Knut", jatkoi Johan, "neitsyt Elisabeth on kahdeksan vuotta vanhempi kuin sinä, ja hänen huolenpitoansa naissukulaisensa, meidän kälymme, pikku langoista pidit sinä todistuksena siitä, että… rakas veli, sanon sulle, jätä houreet sikseen. Hänellä on toinen rakastettu, ja vähimmän kaikesta ajattelee hän nuorukaista, jonka korvantaukset ovat vielä tuskin kuivat!" Ja sitten nauroi hän makeasti sutkaukselleen.

Nuorempi veli kertoi edelleen pitkän jutun jostakin, mikä oli tapahtunut Fånössä herra Anteron luona, mutta sen hän jutteli koko joukon hiljaisemmin, ja herra Johan hymyili, eikä se kai sisältänyt muuta, kuin nuoruuden unelmia sekään. Mitään nimiä ei kuitenkaan mainittu, niin etten päässyt keskustelusta tietämään, kuka neitsyt Elisabeth oli, enkä myöskään, mikä hänen sukulaisensa oli naimisissa herra Anteron kanssa.

Kuten sanottu, välitin vähät tästä kaikesta, kun siitä puhuttiin, ja olisin sen unhottanut ainaiseksi, jollei samana iltana tai yönä olisi sattunut tapahtumia, jotka kiinnittivät sanat mieleeni.

Kun rajuilma oli mennyt ohitse, nousin lähteäkseni taipaleelle. Tippui vielä suuria, raskaita sadepisaroita, mutta ilma oli käynyt viileämmäksi, ja metsä ja niitty kimalteli kauneimmissa väreissä laskevan auringon säteilyssä. Hevoseni hirnui iloisesti minua vastaan, ja hetkisen kuluttua istuin taasen satulassa ja ratsastin Ingebystä tieheni. Juuri päästessäni talosta maantielle näin palveluspojan tulevan ulos tuvanovesta ja menevän katokseen, josta saatoin ymmärtää, että molemmat nuoret herrat pian seuraisivat esimerkkiäni. En kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, vaan ratsastin iloisin mielin eteenpäin.

Niin aloin lähetä Sundbyn kirkkoa, jonka torni kuvastui vaaleaa yötaivasta vasten. Vähän ennen kirkkoa eroaa tie Sundbyholmaan, jonka omisti valta-amiraali Kaarle Kaarlenpoika Gyllenhjelm, joka oli nainut Kristina Sevedintytär Ribbingin. Minulla oli hieman tietoa suvusta, sillä vanha herra Seved oli valtiovarain hoitajana Kaarle kuninkaan kuollessa ja yksi autuaan kuninkaan holhoojista, ennen kuin tämä itse julistettiin täysivaltaiseksi Nyköpingin valtiopäivillä. Herra Seved oli nyt kuollut monta vuotta sitten, samoin kuin hänen rouvansakin. Pojat olivat maailmalla, vanhempi Suomessa, nuoremman piti muutaman suomalaisen rykmentin everstiluutnanttina lähteä mukaan sotaan. Kaksi tyttäristä oli naimisissa. Nuorin, neitsyt Elisabeth, oleskeli sisarensa luona Sundbyholmassa.

Kaikkea tätä en luonnollisesti ajatellut ratsastaessani Sundbyholman tiehaaran ohitse, mutta juuri siihen täytyi minun pysähtyä ja sain hyvää aikaa ajatella pitkin jos poikinkin.

Muuan ratsumies lasketti täyttä laukkaa minua vastaan. Ratsastin tiepuoleen, ja niin huimaa vauhtia hän meni ohitseni, etten voinut nähdä kuka ratsumies oli. Mutta hän oli tuntenut minut, ja tuskin oli hän päässyt parin hevosenpituuden päähän, kun hän pysähdytti yhtäkkiä ja huusi minulle. Äänen tunsin ja hätkähdin. Se oli herttuan ääni. Pyöräytin heti hevoseni ympäri ja menin hänen luoksensa. Hän oli tosiaankin herttua Kaarle Filip; hän hyppäsi satulasta ja heitti ohjakset minulle sanoen:

"Tiedän, että voin luottaa sinuun; ota hevoseni ja ratsasta kappaleen matkan päähän metsään ja pysy paikoillasi kunnes palaan. Mutta älä sano kenellekään, kenen hevonen on ja ketä odotat… Ymmärrätkö?"

Tietysti ymmärsin. Herttua nyökäytti päätään ja katosi puiden väliin tien toiselle puolen Sundbyholmaa kohden. Jos amiraali olisi ollut siellä kotosalla, ei tässä olisi ollut mitään ihmetyttävää, paitsi herttuan esiintymisen salaperäisyys, hän kun oli halvasti puettu, niin ettei kukaan, joka ei häntä enempää tuntenut, olisi voinut hämärässä nähdä, kuka hän oli. Mutta nyt tuli salaperäisyyden lisäksi se seikka, että amiraali oli kaukana kartanostaan laivastossa, jota varustettiin viemään sotajoukkoa Riikaan.

No, ei maksanut vaivata päätään asialla, jota ei kuitenkaan voinut saada selville, ja niin vetäysin minä herttuan hevosen kera metsään.

"Hehei!" kuului samassa huuto maantieltä.

Katsoin ympärilleni. Ilmeisesti molemmat veljekset nyt tulivat ratsastaen tietä pitkin. Metsä oli tällä puolen reunaltaan sangen harvaa, niin että he noustessaan mäkeä ylöspäin olivat ilmeisesti nähneet minun poikkeavan tieltä metsään.

Kun minä en vastannut mitään, vaan aivan tyynesti jatkoin matkaani puiden välitse, kannusti herra Knut hevostaan ja oli tuokiossa rinnallani. Hän oli sangen vihainen. Kenties oli veli häntä suututtanut.

"Kuka olet, mies, ja mitä ratsastat täällä metsässä?" kysyi hän.

Minä en vastannut mitään, katsoin vain häneen ja tahdoin jatkaa matkaani. Sitä tulisemmin kiehahti hänen verensä.

"Vastaa, mies, tai pidän sinut rosvona!" jatkoi herra Knut. "Kenen hevosta talutat ohjaksista?"

"Olen kuninkaan henkisotilas", vastasin minä, "ja olen rehellisillä retkillä. Enempää en voi teille sanoa, herra!"

Hän näytti epäilevän, mutta minä lisäsin, että jos hän tahtoi saada lähempiä tietoja, niin olin menossa Tukholmaan kuninkaan luo, ja kuninkaan edessä kyllä antaisin täydellisen vastauksen jokaiseen hänen kysymykseensä. Kenties ei hän kuitenkaan olisi rauhottunut, jollei hänen veljensä herra Johan olisi tullut ja saanut häntä jättämään minut, jotta sain ratsastaa tietäni, kuten hekin ratsastivat omaansa.

Poistuvain hevosten kavionkapse kuului kauan, sillä tuuli puhalsi sieltä päin, mutta kun se hälveni kuulumattomiin, oli ympärilläni aivan hiljaista. Ainoastaan rastas liversi, ja jokunen yöperhonen liihotteli keveästi kuin henkäys puiden oksien välissä.

Mitä herttualla mahtoi olla tekeillä Sundbyholmassa, sitä oli minun mahdoton käsittää; mutta mitä kauemmin hän viipyi, sitä useammin ajatukseni palasivat sille taholle ja yhä mukaansa tempaavampina tuntien pituuden mukaan. Sillä tunnit kuluivat niin vitkaan, niin vitkaan, ettei minusta valoisa kesäyökään voinut niitä lyhentää.

Niin alkoi vihdoin valeta idässä ja aamu koitti, mutta herttuaa ei vain kuulunut.

Laitoin hevosia hieman kuntoon ja talutin niitä perästäni hieman lähemmäksi maantietä.

"Hyvää huomenta, nuori mies, ja kiitos hyvästä vartiosta!" kuului silloin huudahdus takaani.

Hän oli herttua, ja siinä seisoin minä kummissani ja voin vielä vähemmän kuin ennen käsittää, mistä hän tuli ja missä hän oli ollut. Hän näytti onnelliselta, vaikkakin eräänlainen surumielisyys oli levinnyt hänen ylpeille kasvoilleen. Hänen ulkonäössään oli nimittäin yleensä ylpeyden tai ylevyyden piirre, kummaksi sen nyt tahtoikaan nimittää; mutta se ei ollut samanlainen kuin veljessä, autuaassa kuninkaassa, tässä majesteetissa, joka seisoo niin korkealla, ettei kenenkään mieleen johdu ajatella hänestä muuta kuin korkeaa. Herttuan ylhäisyys oli pikemmin sellaista, jota hän tarvitsi pysyäkseen yllä. Kuitenkin oli hän ruhtinas, jolla oli runsaita lahjoja ja josta oli hyviä toiveita, sen kuulin usein autuaalta herraltani, valtiokanslerilta. Hän olikin muuten hiljainen ja harvasanainen, ja hänen huulillaan näki harvoin saman lempeän, armiaan hymyn, joka lämmittää ja vetää puoleensa ja joka oli niin suuressa määrin kuninkaalle ominainen. Kuitenkin saattoi herttuakin, kun hän oli omaistensa piirissä, laskea leikkiä aika lailla, erittäinkin ollessaan sisarensa, neiti Katarinan parissa, sillä häntä rakastivat suuresti molemmat veljekset.

"Ratsasta nyt Sundbyholmaan", lisäsi hän ja taputti minua olalle, samassa tarttuen ohjaksiin ja laittautuen nousemaan satulaan. "Ratsasta Sundbyholmaan… sieltä löydät Tidölandista saapuneen purteni; sano, että tapasit minut tiellä Vallbyn ja Sundbyn välillä ja että ratsastan Edsbyhyn, josta aion lähteä vesille… ymmärrätkö?"

Nyt käsitin kyllin selvään, että hyvän herttuan oli toki täytynyt olla Sundbyholmassa, vaikkakin hän oli tehnyt kierroksen metsässä eksyttääkseen minut jäliltä. Minä en kuitenkaan ollut tietävinäni siitä mitään. Herttua istui pian ratsailla ja ratsasti pois Jäderiä kohden, josta tie eroaa pohjoiseen Fiholmaan ja Björnsundiin, ja sieltä hieman itäänpäin sijaitsee Edsby. Hän ratsasti aivan verkkaan, ja todennäköisesti oleskelivat hänen ajatuksensa enemmän niillä seuduin, jotka jäivät hänen taakseen, kuin niillä, mihin hän aikoi mennä. Katsoipa hän parisen kertaa taakseenkin, ja hänen katseensa oli unelmoiva, vaikkakin onnen hymy väikkyi hänen huulillaan.

Minä täytin hänen käskynsä ja ratsastin Sundbyholmaan. Halki puiston liihotteli naisolento, kookas, solakka ja suloinen. Kun ratsastin hänen ohitsensa, tunsin hänet neiti Elisabethiksi. Hänkin näytti unelmoivalta ja onnelliselta samalla. Hän ei toisin voinut kauneudessa vetää vertoja Ebba neidille, mutta sorja hän oli, ja hänen suurissa, tummansinisissä silmissään oli jotakin erittäin kiehtovaa. Kun ensin hänet huomasin, näin hänen suutelevan jotakin, jota hän piti kädessään, ja hän suuteli sitä yhä uudelleen. Se oli medaljonki, joka riippui kultaketjusta hänen kaulallaan, — kuten voin nähdä tultuani lähemmäksi.

Hän näki puvustani, että olin kuninkaan palveluksessa, ja huusi sentähden minulle, kysyen mitä tahdoin ja ketä etsin. Ilmotin hänelle kohdanneeni hänen jaloutensa herttuan tiellä Vallbyn ja Stenbyn välillä, ja että hän oli aikonut lähteä vesille purrellaan täältä Sundbyholmasta, mutta oli muuttanut mielensä ja lähettänyt minut kutsumaan purttaan Edsbyhyn häntä vastaan. Neitsyt hymyili silloin vienosti, ja minä olin huomaavinani hennon punan lehahtavan hänen kasvoilleen.

Minä jatkoin matkaani rannalle, jossa pian näin herttuan aluksen purjehtivan navakassa länsituulessa ja laskettavan Sundbyholman rantaa kohden. Pursi oli runsaasti koristeltu maalauksilla ja kultauksilla ja lippuun oli ommeltu herttuan nimikirjaimet. Kun se tuli pitemmälle lahteen eikä tuuli enää ylttänyt purjeihin, tarttuivat miehet airoihin ja pursi läheni laituria. Huusin silloin perämiehelle herttuan määräyksen, jonka jälkeen pursi taasen käänsi kokkansa ulapalle.

Kun käännyin, seisoi neitsyt Elisabeth aivan takanani. Mikä hänet oli houkutellut rannalle, en silloin voinut aavistaa, mutta mikään onnellinen retki ei se hänelle ollut. Hän katsoi niin ikävöiden korean purren perään, kun se pistäysi lahdesta ulapalle ja purjeet taasen tuulessa pullistuivat, ja olin näkevinäni kyynelten kimaltavan hänen kauniissa silmissään. Mutta äkkiä hän vavahti ja kävi kalmankalpeaksi.

Hänen nimensä lausui joku, joka oli lehdistössä vierellämme, ja tuokion jälkeen seisoi nuori herra Knut Lilljehöök hänen edessään. Tämäkin oli kalpea, mutta hänen silmänsä paloivat ja hänen huulensa vavahtelivat. Hän ei näyttänyt voivan hillitä itseään. Ei edes minun läsnäolonikaan voinut häntä saada malttamaan mieltänsä.

"Elisabeth, Elisabeth", huusi hän, "oletko siis unhottanut minut?"

Elisabeth riensi häntä vastaan ja ojensi kätensä, kuten ojennetaan rakkaalle ystävälle ja lisäksi läheiselle sukulaiselle; toinen ei liikahtanut, mutta veti henkeään saadakseen jonkun sanan suustaan.

"Leikitkö kanssani, vai luuletko, että minä leikin sinun kanssasi?" puuskahti hän vihdoin. "Ei, Elisabeth, niin poikanen kuin olinkin, niin oli täyttä totta, mitä sanoin sinulle Fånössä sukulaisesi, rouva Annan, ja veljesi luona."

"Kuinka voit puhua noin?" sammalsi neitsyt Elisabeth parka eikä tiennyt kuinka hänen olisi käsitettävä nämä kiihkeät sanat tai kuinka vastattava niihin. "Kuinka voit luulla, että olen tahtonut leikkiä kanssasi, mutta, vielä enemmän, kuinka voit luulla, että minä olisin voinut sitoa itseni leikkipuheeseen Fånössä?"

Siihen tapaan puhui neitsyt hetken, ja hänen sanansa näyttivät tekevän ihmeen tyynnyttävän vaikutuksen nuoreen herraan. Hänen silmänsä katselivat lopulta aivan tyynesti koreaan neitoseen, kun hän sanoi:

"Jos silloin pidit puheeni veljeni luona leikkinä, mikä voi olla sekä luvallista että luonnollista, niin tahdon kuitenkin nyt sanoa täydellä todella, että sinun täytyy tulla omakseni, ja minä olen jo…"

"Ei, ei, Knut", keskeytti neitsyt Elisabeth sangen vakavasti, melkein käskevästi. "Ota takaisin ne sanat, se ei koskaan tule tapahtumaan!"

"Ei koskaan tapahtumaan? — Olen kuitenkin saanut vanhimman veljesi lupauksen, ja hän on kuitenkin tietääkseni naittajasi."

"Knut, onko totta mitä sanot?"

"Niin totta kuin olen Niilo Antinpojan poika ja herra Antero Fånössä on veljeni!"

Hän oli tuskin lausunut sanat, kun neitsyt parka vaipui kalveten maahan, kuten lilja, jonka juurelta on puutarhurin lapio poistanut viimeisen turvesikkareen. Ja saman vaikutuksen, joka nuoren miehen sanoilla oli neitsyeen, näyttivät ne tämän johdosta olevan tekemäisillään häneen itseensäkin. Hän seisoi eteenpäin kumartuneena ja tuijottavan kalpeana; hänen kätensä olivat ojennetut eteenpäin, mutta ne vapisivat, ja hän näytti joka hetki olevan kaatumaisillaan maahan.

Minä hyppäsin hevoseni selästä, nostin hellävaroen pyörtyneen tytön maasta ja kannoin hänet ylös taloon, jossa hänen pikku piikasensa tulivat vastaani ja ottivat hänet hoiviinsa. Minun oli vaikea selviytyä kaikista kysymyksistä, jotka sinkoilivat ylitseni ristiin ja rastiin; mutta minä vastasin vain, että olin löytänyt neitsyt Elisabethin pyörtyneenä rannalta, jättäen tulisen Knut herran asiaksi selviytyä muusta miten parhaiten voi.

Hän kai oli ajatellut tarkemmin asiaa, sillä kun minä tulin alas rannalle, oli hän kadonnut, ja niin sai juttu jäädä minun lausuntoni varaan, sillä muut eivät olleet nähneet, mitä oli tapahtunut.

Leirissä Riian luona oli herttua Kaarle Filip mukana ja näyttäytyi ruhtinaaksi, jolla oli aito ruotsalaista verta suonissaan. Hänen oli ollut vaikea päästä mukaan. Leskikuningatar rakasti häntä kuten silmäteräänsä, ja vaikka hän sanoi, että "hänelle teki yhtä kipeää, kumpaako sormeaan hän leikkasi", niin tietää kuitenkin joka mies, että nuorempi poika oli paljo lähempänä hänen sydäntään kuin vanhempi, autuas kuningas. Mutta ei hän eikä kuningas, joka rakasti veljeään sydämestään, ollut kuitenkaan voinut vastustaa herttuan rukouksia päästä mukaan tälle sotaretkelle. Ylhäisimmät neuvosherratkin, sekä valtakunnan kansleri että amiraali, olivat herttuan pyynnöstä puhuneet siitä kuninkaalle. Herttua itse lausui, että hänen oli sopimatonta istua paikoillaan, eikä hän tahtonut lukeutua isänmaan hyödyttömäin ja kelvottomain asukasten joukkoon, vaan olla mukana tulessa ja saavuttaa hieman kokemusta sodassa.

Sotajoukossa olikin kaikkien ilo nähdä nuorta ruhtinasta, kuinka arastelematta hän keskellä kuulasadetta tarjosi rintansa alttiiksi kuninkaansa ja maansa puolesta. Hänen nähtiin usein kuninkaallisen veljensä rinnalla lapio kädessä ottavan osaa vallinluontiin ja muuhun kovaan työhön, niin että sotamiehet hurmaantuivat ihastuksesta ja voivat mennä vaikka tuleen osottaakseen rakkauttaan kuninkaaseen ja hänen veljeensä. Siellä sodassa näki jokainen selvään, mikä reipas ja miehekäs sydän sykki vakavan ja hiljaisen ruhtinaan rinnassa.

Mutta hän ei ollut ruumiiltaan yhtä vahva kuin autuas kuningas. Hän ei jaksanut kärsiä niitä rasituksia ja puutteita, joita leirielämä toi mukanaan. Kun olimme saaneet Riian haltuumme ja marssineet kaupunkiin, sairastui herttua. Kuningas oli usein hänen luonansa ja lyhensi hänen aikaansa rattoisalla keskustelulla. Sillä sairaus oli käynyt silmien kimppuun ja pimittänyt ne niin, ettei herttua voinut lukea kirjaakaan.

Kerran, kun herttua oli parantumaisillaan ja iloitsi siitä, että sai lähteä kuninkaan kera kotiin, seisoin käytävässä hänen kamarinsa edessä, kun kuningas tuli hänen luoksensa. Kuningas viittasi minulle ja käski minun odottaa herttuan etuhuoneessa. Minä tein niin. Kuningas tapasi herttuan istumassa pöydän ääressä ja kirjottamassa kirjeitä. Hän nuhteli hellästi veljeään tämän varomattomuuden tähden. Herttua nauroi sanoen:

"Minä kirjotan Kaisalle ja lähetän terveisiä sinulta, veli! Hän kirjottaa minulle ja pyytää minulta lainaksi rahoja, mutta minä sanon hänelle, että tämä sota on tehnyt kukkaroni niin tyhjäksi, että tosiaankin luulen sen voipumuksensa tähden aivan menevän pyörryksiin."

Herttua nauroi makeasti leikilleen, ja kuningas otti siihen osaa. He nimittivät sisartaan, Katarina neitiä, joka oli naimisissa pfalzkreivi Johan Kasimirin kanssa, Kaisaksi ollessaan oikein hyvällä tuulella.

"Soveliaammassa tilaisuudessa tahdon kuitenkin hänelle osottaa palvelevaisuuttani, josta pyydän häntä olemaan vakuutettu", lisäsi herttua.

Iloissaan siitä, että oli tavannut veljensä niin hyvissä voimissa, mistä hänen leikkisä tuulensa oli riittävänä todistuksena, erosi kuningas hänestä, kun he ensin olivat keskustelleet lähdöstä, joka oli tapahtuva muutamia päiviä myöhemmin.

Mutta vaikka herttua näyttikin joka päivä palaavan entiseen terveyteensä, ei toivo kuitenkaan ollut varma. Kuningas lähti Riiasta marraskuun loppupuoliskolla ja retkeili ympärinsä Liivinmaalla, missä joukko pikku linnotuksia — kuningas sanoi niitä "pikku hökkeleiksi" — joutui hänen käsiinsä. Herttua seurasi mukana, mutta ei ottanut osaa mihinkään sotatoimiin, vaan ajoi linnotuksesta toiseen pohjoiseen päin. Joulun aikaan oli kuningas Wolmarissa, jossa puheltiin paljo Jaakko De la Gardien ja valtakunnan amiraalin nuoruuden urotöistä, kun he kourantäydellä väkeä puolustivat pientä linnotusta koko puolalaista sotajoukkoa vastaan. Uunna vuonnakin 1622 retkeili kuningas ympärinsä linnotuksesta toiseen, mutta herttua ajoi Narvaan, johon kuningaskin sitten saapui.

Kukaan ei juuri enää ajatellut herttuan sairautta. Mutta kun luultiin, että hän oli päässyt pitkiksi ajoiksi kaikista kuoleman tuskista, silloin kävi kuten psalmissa sanotaan: "Silloin tulee kolkuttamaan vieras, jota meillä on tapana kuolemaksi kutsua." Hän kolkutti herttuankin ovelle ja painoi hänet sairasvuoteeseen tammikuun 12 p:nä. Herttua ei ollut valittanut mitään kipuja matkalla, mutta nähtävästi oli hän luullut itseään liian terveeksi ja tehnyt jonkun varomattomuuden. Narvassa täytyi hänen laskeutua vuoteelle. Kuitenkin uskoivat kaikki, jotka tulivat hänen kanssaan kosketukseen, että hänen pahoinvointinsa oli ohimenevää, ja sitä uskoa vahvisti lääkärikin, joka katsoi herttuan ensi sijassa tarvitsevan lepoa.

Tästä tyyntyi kuningas, joka, kun hän ensin tuli kotiin ja tapasi herttuan vuoteen omana, oli sangen suruissaan. Mutta herttua itse oli todennäköisesti jo alusta toista mieltä, vaikkakin tekeytyi huolettomaksi eikä tahtonut tehdä veljeään levottomaksi.

Nousin eräänä päivänä ylöspäin vanhan linnan portaita, linnan, joka seisoi niin synkkänä ja mustana, silmäillen lumen peittämän seudun ja meren ylitse. Olin vienyt viestejä kuninkaalta eversti Taubelle Wittensteiniin ja luulin, että tapaisin kuninkaan herttuan luota, kuten hänen kamaripalvelijansa, herra Lennart Torstinpoika, oli minulle sanonut. Vahti herttuan etuhuoneessa sanoi minulle samaa, ja kuningas oli tosiaankin ollut siellä sisällä, mutta mennyt pois toista tietä kuin oli tullut. Kaikki tunsivat minut ja kun sanoin, että minulla oli kuninkaalle sanomia, jotka eivät sietäneet viivyttelyä, niin neuvottiin minut huoneeseen, joka oli aivan sen huoneen vieressä, missä herttua makasi.

Sattumalta ei sisällä ollut ketään, mutta herttua kuuli, että joku kulki ovesta, ja huusi hiljaa, jonka tähden astuin sisään. Hän makasi niin kalpeana ja kuihtuneena tummanpunaisen vuodeuutimen takana, jota hän veti hieman syrjään paremmin nähdäkseen. Hän oli kai minut tuntenut, sillä hänen huulillaan häivähti hymy, ja hän viittasi minua tulemaan lähemmäksi.

"Teit minulle kerran palveluksen, ennenkuin lähdimme tähän sotaan", sanoi hän muistuttaen minua metsästä Sundbyholman luona.

Hänen sormessaan välkkyi kallisarvoinen sormus, ja hän tarttui siihen ja piti sitä silmiensä edessä, jotka katselivat sitä sellaisella ihastuksella kuin kokonainen onnen ja ilon maailma olisi vierittänyt kuviaan sormuksen ahtaan ympyrän lävitse. Kului pitkä hetki herttuan virkkamatta mitään, mutta sitten kohotti hän katseensa minuun.

"Olet vaitelias ja luotettava, tiedän sen", sanoi hän, "tee minulle vielä muuan palvelus…"

Kova tuska teki hänelle mahdottomaksi jatkamisen. Hän puristi huulensa yhteen, ja hiki helmeili hänen otsallaan. Minä tahdoin rientää kutsumaan hänen lääkäriään, mutta hän ymmärsi tarkotukseni ja viittasi minulle innokkaasti kädellään.

"Anna tämä", sanoi hän ojentaen minulle sormuksen, "anna tämä hänelle… Hän pyysi minulta sitä, kun viime kerran olimme yhdessä, ja minä sanoin hänelle silloin, että kerran antaisin sen hänelle, mutta silloin… silloin olisin minä mennyttä."

Hän pyyhkäisi pois pari silmistään kihonnutta kyyneltä. Minä odotin hänen jatkavan ja sanovan minulle, kenelle minun oli kallisarvoinen lahja jätettävä. Mutta hän sanoi vain:

"Näetkös, en luullut, kun kirjotin viimeisen kirjeeni… en luullut, että minut niin pian kutsuttaisiin… jaa, jaa, näyttää kuin päiväni olisivat lopussa… Älä sano sitä kenellekään, älä kenellekään, muistatko, mutta jos pääsen tästä eläville jaloille, niin voit antaa sen minulle takaisin, muussa tapauksessa anna se hänelle." — —

Viereisestä huoneesta kuuluivat tarmokkaat askeleet. Tunsin aivan liian hyvin, kuka tulija oli, ja paloin kärsimättömyydestä, että herttua sanoisi sen nimen, jolle sormus oli vietävä. Mutta hänellä oli niin kiire puristaessaan kättäni kiinni kalleuden ympärille, jottei sitä nähtäisi, ja samassa astui kuningas huoneeseen.

Hän katsoi kummastuneena minuun ja herttuaan, mutta tämä hymyili niin lempeästi veljelleen, että kuningaskin hymyili vastaan ja viittasi minulle, että sain poistua.

"Ei, ei", sanoi silloin herttua, "minä jaksan kyllä kuulla, mitä sanomia hän tuo. Ovatko puolalaiset saaneet kelpolailla selkäänsä?"

"Ole huoletta, veli, me selviämme hyvin!" vakuutti kuningas, lisäten, että hän toivoi asiain paranevan päivä päivältä.

Mutta silloin nousi herttua vuoteessaan istualleen kyynäsvarteensa nojaten ja sanoi suurella innolla:

"En kuitenkaan luule veljeni aikovan tehdä totta puheestaan, että hän viipyy täällä ja odottaa minua?"

"Luuletko sitten, että on viipyvä niin kovin kauan, ennenkuin voit nousta jaloillesi ja seurata minua?" kysyi kuningas vastaan sekä lisäsi: "Kuinka veljeni voikaan toivoa, että minä saattaisin lähteä tieheni ennenkuin tiedän millaisen käänteen tämä tauti tulee saamaan?"

"Ruotsin valtakunta merkitsee sentään jonkun verran enemmän kuninkaalleni kuin herttua Kaarle Filip", vastasi herttua ja oli oikein kaunis istuessaan siellä tumman purppurataivaansa alla. "Sitäpaitsi tunnen voivani paremmin, paljon paremmin. Epäilemättä on hän oikeassa, oppinut tohtori, kun hän sanoo, että minä pääasiallisesti tarvitsen lepoa. Tee siis minulle mieliksi äläkä lisää levottomuuttani viipymällä minun tähteni täällä, kun tärkeät valtiohallinnolliset asiat kutsuvat sinua kotiin Ruotsiin… Ah, pelkkä ajatus, että sinä kuitenkin olet tahtonut olla luonani, antaa minulle voimaa kestämään kaipauksen."

Kuningas pudisti lempeästi päätänsä ja kääntyi minuun. Minä esitin asiani ja sain käskyn heti samana iltana ratsastaa takaisin, jonka jälkeen poistuin. Kun seisoin ovessa, nyökkäsi herttua minulle.

Sitten en nähnyt häntä enää koskaan tässä elämässä.

Tammikuun 16 p:nä otti kuningas veljeltään jäähyväiset palatakseen maitse Suomen kautta ja Pohjanlahden ympäri kotiin. Matka kävi onnellisesti. Geflessä oli kuningatar Maria Eleonora hänen vastassaan, ja hänen seurassaan jatkoi hän matkaa Tukholmaan, jonne hän saapui helmikuun 9 p:nä.

Tänne saapui pian surullinen sanoma, että herttua Kaarle Filip oli vaipunut kuolon uneen kello 2 ja 3 välillä yöllä tammikuun 25 päivää vasten. Itä-Göötinmaan herttua Juhana oli kuollut jo 1618, ja niin oli valtakunnassa kuningas yksin jälellä kuningashuoneesta. Monta kertaa, kun olen ajatellut sitä rakkautta, joka vallitsi korkeain veljesten välillä, on johtunut mieleeni mitä herrani valtakunnan kansleri sanoi monta vuotta myöhemmin, kun oli kysymyksessä päättää aivan uudesta kuningassuvusta valtakuntaan, että täällä olisi tullut oikea verisauna, jollei Jumala olisi niin pian kutsunut sekä herttua Juhanaa että herttua Kaarle Filipiä. Kuinka olisi voinut käydä, tietänee Jumala yksin ja ne, jotka paremmin ymmärtävät arvostella niin korkeita asioita, mutta varmaa on, että näiden veljesten välillä vallitsi aivan toinen suhde kuin vanhan Kustaa kuninkaan poikien välillä.

"Minun onneni yhtyi hänen onneensa, ja minun elämääni sulostutti hänen elämänsä!" kuulin kuninkaan sanoneen manalle muuttaneesta veljestään, kun hän oli Upsalassa vanhan leskikuningatar Katarina Stenbockin hautajaisissa keväällä 1622. Ja useammissakin tilaisuuksissa kuulin hänen lausuvan sanoja, jotka ilmaisivat vilpitöntä ja sydämellistä surua.

Mutta herttuan sormus piti minua aivan kuin tulisilla hiilillä. Kuka tuo "hän" oli, sitä minun oli vaikea saada selville. Puhuttiin kyllä sinne ja tänne herttuan mieltymyksistä, mutta sitä en paljo kuulostellut eikä se antanut minulle mitään ohjausta hänen luoksensa, joka oli väikkynyt herttuan ajatuksissa hänen viime hetkinään. Monta kertaa olin kysymäisilläni kuninkaalta, mutta tahdoin kuitenkin sitä ennen päästä puheihin neitsyt Elisabeth Ribbingin kanssa, sillä kuinka kääntelinkin asiaa ja kuinka uskomattomalta se minusta tuntuikin, niin en voinut olla yhdistämättä herttuan yöllistä vierailua Sundbyholmassa neitsyt Elisabethin pelkoon ja pyörtymykseen, kun hän sai kuulla, että hänen veljensä oli kihlannut hänet herra Knut Lilljehöökille.

Kuitenkin oli minun meneteltävä mitä varovaisimmin. Sillä en tahtonut pienimmälläkään tavalla vahingoittaa nuoren neidon mainetta, enkä myöskään saattaa pienintäkään tahraa jalon herttuan muistolle. Viimeinen kysymys oli, kuinka voisin päästä Sundbyholmaan. Ja sen piti tapahtua nyt keväällä, sillä kohta kesän tultua lähtisi kuningas taasen sotaan.

Silloin sain eräänä päivänä kuninkaalta käskyn ratsastaa viemään kirjettä valtakunnan amiraalille Sundbyholmaan. Hän oli yksi niistä, jotka olivat määrätyt hoitamaan hallitusta kuninkaan ollessa poissa, ja hän oli nyt mennyt pariksi päivää maatilalleen.

Oli iltapäivä, kun ratsastin tietä Sundbyn kirkolle. Oli tuskin vuotta siitä, kun viimeksi ratsastin samaa tietä, ja kuinka paljo olikaan muuttunut! Mitä taannoisena yönä tapahtui, näin niin selvästi edessäni. Katsoin useaan kertaan ympärilleni, ikäänkuin olisin odottanut, että herttua saapuisi tulisella juoksijallaan. Puut näyttivät minusta tutuilta, ja minusta tuntuivat ne viittovan minulle pitkillä käsivarsillaan, ja tuulen humina niiden latvoissa, tämä yksisävyinen ja kuitenkin niin ihmeen ihana soitto, tuntui laulavan minulle kuolleesta herttuasta ja hänen rakkaudestaan. Tosin tiesin vaiteliaan herttuan mielitietystä yhtä vähän kuin ennenkin. Mutta jokin sisälläni sanoi, ettei minun tarvitsisi turhaan ratsastaa tietä amiraalin maatilalle.

Kun saavuin Sundbyholman tiehaaraan, pidätin hevostani ja katselin ympärilleni. Pälkähti päähäni lähteä metsään, tien toiselle puolelle, jotta mahdollisesti löytäisin polun, jota herttua oli yöllä kulkenut. Kenties, ajattelin, löydän lopulta juuri tässä hiljaisessa metsässä arvotuksen ratkaisun.

Kun minulla oli hyvää aikaa, panin päätökseni toimeen ja ratsastin metsään, sidoin hevoseni puuhun ja koetin löytää sen paikan, jossa olin seissut hevosten kanssa yöllä ja johon herra Knut tuli luokseni. Puun löysinkin pian. Siellä oli suuria kiviä ympärinsä, niin että paikan tunsi helposti, ja ilokseni näin kapean uran aukenevan kivien takaa metsään. Epäilemättä oli herttua tullut tätä polkua myöten.

Kulin eteenpäin. Polku teki pitkän kaarroksen länttä kohden. Hetkisen taivallettuani pilkkui puiden välitse pieni tupanen, jonne päätin mennä sisälle kysymään, mihin polku vei, mutta saavuttuani perille huomasin, ettei tuvassa ollut ketään kotona. Erinäisistä esillä olevista töistä voin kuitenkin päättää, ettei minun tarvitsisi odottaa kauan ennenkuin sen asukkaat saapuisivat, ja sentähden istuuduin ikkunan ääreen, joka oli avoinna. Lähellä ikkunaa kuulin erään tiheän leppäpensaan takana kahden äänen puhuvan puoliääneen, ja pistin juuri pääni ulos puhutellakseni heitä, kun yhtäkkiä kuulin mainittavan neitsyt Elisabethin nimen ja samalla että hänestä oli tullut pienen tytön äiti.

"Hanki minulle selko lapsen isästä, ja minä tahdon antaa sulle kultaa kouran täydeltä!" kuulin miehisen äänen sanovan, ja ääni kuului katkeralta.

"Se ei ole helppoa, mutta tahdon koettaa parastani!" vastasi vanha nainen, jonka pään saatoin erottaa leppäpensaan lehdistön lävitse.

"Vannon sen kautta kaiken, mikä pyhää on", jatkoi vihastunut mies, "että laki on tässä pantava voimaan kaikessa verisessä ankaruudessaan! Ei ollut siis ihme, että hän sanoi ei ja yhä ei ja itki ja rukoili, kun tahdoin, että hänestä tulisi kunniallisen miehen vaimo. Mutta, niin totta kuin elän… leikki ei ole vielä lopussa!"

Hän nousi ja poistui kiireisin askelin. Vanha nainen astui kohta sen jälkeen tupaan. Hänen silmänsä suurenivat nähdessään minut, mutta minä sanoin hänelle asiani ja sain sen selityksen, että polku vei ainoastaan muutamiin loitompiin mökkeihin metsässä. Kun sanoin hänelle, että olin kuulevinani jonkun puhuvan astuessani tupaan, sanoi hän minulle, että se oli herra Sven Ribbing, valtiokanslerin lanko Sundbyholmasta.

"Ja siellä vallitsee niin kova suru", lisäsi hän, "vaikkakin tänään on kartanossa vieraita läheltä ja kaukaa, sillä amiraali lähtee Tukholmaan näinä päivinä. Neitsyt Elisabeth parka", lisäsi hän, ikäänkuin hänellä olisi tarve ilmaista ajatuksensa jollekin tästä asiasta.

Vaikkakin jo pääkaupungissa tiesin kaiken, mitä häneltä voin saada tietooni, annoin hänen jatkaa, koska hän näytti olevan hyvin selvillä suvun oloista ja suhteista ja oli seurannut rouva Kristinan, amiraalin rouvan, mukana kotoa, kun tämä meni naimisiin. Herra Sven oli kovasti vihastuksissaan siitä, mitä oli tapahtunut Sundbyholmassa. Hän oli saapunut samana päivänä, mutta oli ensin tahtonut kuulustella vanhaa uskottua palvelijaa, ennenkuin ratsasti kartanoon. Hän oli tahtonut, että neitsyt Elisabethin piti menemän herra Knut Lilljehöökin puolisoksi, mutta nyt ei ollut ainoastaan tämä tuuma hyljättävä, vaan lisäksi sai koko suku häpeän kannettavakseen.

"Saadaanpas nähdä, että ankara herra oikeutetussa vihassaan, sillä kukaan ei voi sanoa muuta kuin että hänen asiansa on oikeutettu… saadaanpas nähdä, että hän ryhtyy joihinkin hullutuksiin. Minä tunnen hänet minä, kuinka tulinen ja kiihkeä hän on; hän voi Sundbyholmassa ryhtyä leikkiin, jota tuskin konsanaan unhotetaan."

Synkin mielin jätin vanhuksen ja lähdin kartanoon. Alinomaa näin edessäni sorean neitsyt Elisabethin, kuinka hän kalpeni ja kaatui maahan herra Knut Lilljehöökin puhuessa, ja nyt aavistin olevan samat kovat edessä, jollei vielä pahempaakin.

Sundbyholmassa oli paljo vieraita. Minä jätin hevoseni tallin luo ja menin ylös kartanoon tavatakseni valtakunnan amiraalin. Minulle sanottiin, että hän oli puistossa, ja minä menin sentähden erääseen upeaan lehmuskäytävään. Samassa tuli muuan mies lujin askelin jälestäni. Hän oli herra Sven Ribbing, kuten pian sain tietää. Hänen perässään tuli kohta vielä pari herraa ja hänen sisarensa, amiraalin rouva.

Minä astuin syrjään ylhäisen herrasväen tieltä ja seurasin perästä hieman loitompaa, sillä kuulin heidän juttelustaan, kun he kulkivat ohitseni, että heidänkin kävelyretkensä tarkotus oli löytää amiraali.

Tämä oli eräässä kukkaslehdossa, ympärillään muutamia naishenkilöitä, niiden joukossa myös hänen natonsa, neitsyt Elisabeth. Hän oli kummakseni surupuvussa, ja oli vielä kauniimpi kuin nähdessäni hänet aamulla vuosi takaperin hylkäävän herra Knut Lilljehöökin naimatarjouksen.

Kohta nähtyään lankonsa riensi valtakunnan amiraali häntä vastaan, mutta herra Sven seisoi jäykkänä ja kankeana ja tahtoi tuskin ojentaa kättänsä.

Amiraali heitti häneen kummastuneen katseen, mutta herra Sven ei pitänyt häntä kauan tietämätönnä siitä, mikä hänen huonon tuulensa aiheutti.

"Minua kummastuttaa", sanoi hän, "niin, minua kummastuttaa enemmän kuin voin sanoa se, että löydän teidät täältä…"

"Aionkin, jos Jumala suo, huomenna tai ylihuomenna lähteä Tukholmaan", keskeytti valtiokansleri. Mutta herra Sven huiskautti kättään, ikäänkuin tahtoisi sanoa, ettei tuo kuulunut asiaan. Hän kääntyi kuitenkin amiraalista sisareensa, joka vapisi kuin haavanlehti veljensä vihaisten katseiden ja hänen äänensä terävän sävyn tähden. Hän tunsi kyllin veljeään hänkin, neitsyt Elisabeth parka.

"Ja sinä, Elisabeth", tiuskaisi mies sisarelleen, "ilkeätkö läsnäolollasi saastuttaa kunniallisten miesten ja naisten seuraa?"

"Veli Sven", änkytti Elisabeth ja pani kätensä ristiin veljeä kohden, "veli Sven, sinulla ei ole syytä…"

"Minullako ei ole syytä!" huudahti tämä. "Niin, totta kuin nimeni on Sven Ribbing, ja niin totta kuin sinä olet äiti, niin minulla on syytä… Isämme nimen kautta, kuinka olet voinut tahrata kunniallisen nimesi, kuinka olet voinut unhottaa itsesi, sukusi… etkö sitten tiedä, millainen rangaistus seuraa sellaisesta teosta kuin sinun? Ei ainoastaan häpeä ja kunniattomuus, — menetät kaiken, mitä olet perinyt isältä ja äidiltä, ja sinun täytyy kuolla nälkään tai kerjätä leipääsi joka miehen ovella…"

Suuttunut mies oli poissa suunniltaan. Turhaan koetti milloin amiraali, milloin rouva Kristina hillitä sanatulvaa, joka pursui hänen huuliltaan, ja hänen katkeruutensa oli paljo suurempi kuin minä nyt voin kuvailla.

Mutta neitsyt Elisabethissa tapahtui muutos, joka kykeni saamaan aikaan enemmän kuin kukaan läsnäolijoista kykeni.

Hän kohotti ylpeänä kauniin päänsä ja katsoi veljeensä niin puhtaalla, niin viattomalla ja majesteetillisella katseella, että tätä miellytti se vastoin hänen tahtoaankin. Oli kuin hänen edessään olisi seissut kuningatar, syyttäjä syytetyn sijaan, tuomari tuomitun sijaan. Hänen viime sanansa tulivat vain puoliksi kuuluviin. Toinen puoli niistä ikäänkuin hälveni pois ja katosi kuulumatonna avaruuteen. Ympärillä tuli aivan hiljaista. Kaikkien katseet kääntyivät ihmetellen milloin veljeen, tehdyn rikoksen säälimättömään kostajaan, milloin häneen, rikolliseen, joka niin mahtavasti sai veljensä katseellaan vaikenemaan.

"Veli", sanoi Elisabeth, ja hänen äänensä helähti niin puhtaasti ja lempeästi ja surullisesti samalla kertaa, "veli, puhut herttua Kaarle Filipin leskelle!"

En voi kuvata vaikutusta, jonka nämä muutamat sanat tekivät veljeen ja kaikkiin niihin, jotka eivät tunteneet asiaa.

Herra Sven seisoi kauan aivan hiljaa, ikäänkuin kivettyneenä. Hänen silmänsä tuijottivat ylevän majesteetilliseen naiseen eteensä, hänen huulensa liikkuivat, mutta kukaan ei voinut sanoa, liikkuivatko ne puhuakseen vai sen liikutuksen johdosta, joka valtasi koko hänen olemuksensa ja pani jokaisen lihaksen vapisemaan.

"Herttua Kaarle Filipin leski!" änkytti hän vihdoin.

"Niin!" jatkoi loukattu. "Sisaresi oli jalon ruhtinaan laillisesti vihitty vaimo!… Voitko nyt ymmärtää, miksi minun täytyi vastustaa tahtoasi ja jalon Knut herran pyyntöä. Lapsi, jonka äiti olen, on herttuan tytär, ja aviosopimuksemme on sukulaisemme valtakunnan amiraalin huostassa. Mutta kun minä olin liian alhainen neitonen korkealle ruhtinaalle, niin täytyi meidän avioliittomme pysyä salaisuutena koko maailmalle. Hänen muistonsa ja minun oma kunniani vaatii nyt, että ilmaisen asian todellisen laidan."

Amiraali vahvisti sen, mitä herttuan leski oli sanonut, ja nyt oli Sven herran vuoro nolostua. Se kävi kuitenkin helpommin, sillä sisar oli hyvyys itse, ja pian lepäsivät he toistensa sylissä.

Illalla, saatuani kirjeen jätetyksi amiraalille, pyysin saada puhutella rouva Elisabethia, ja silloin annoin hänelle herttuan sormuksen. Hän vuodatti ilon ja surun kyyneleitä samalla kertaa, ilon, koska hän näki olleensa ruhtinaalle niin rakas, surun, koska tämä niin pian temmattiin pois, hänen saamatta olla puolisonsa rinnalla ottamassa vastaan hänen viimeisen huokauksensa.

* * * * *

Rouva Elisabeth meni sitten kuitenkin herra Knut Lilljehöökin kanssa naimisiin. Hänen ja herttuan poika kasvatettiin leskikuningattaren luona, ja tämä poika oli hänen ilonsa niin kauan kuin hän eli. Sittemmin oli hän hovimestarittarena ensin kuningatar Kirstillä ja sen jälkeen kuningatar Hedvig Eleonoralla.

6.

Voittoratsastus Preussin halki 1626.

Joulukuussa 1625 kuoli leskikuningatar, urhakka Kristina rouva, Kaarle kuninkaan leski.

Kuningas oleskeli silloin Liivinmaalla, ja sanoma kuolemantapauksesta saapui hänelle juuri kun hän aikoi käydä taisteluun. Hänet valtasi suru, mutta hän kantoi menetyksensä miehuudella, kuten hän aina teki, ja minä kuulin hänen sanovan: "Korkeimman tahtoa ei voi vastustaa. Meillä on kuitenkin vain lyhyt aika oleskeltavana täällä surun ja rasitusten maassa, ja kaikkein parasta on, jos päätteeksi saamme hyvän lopun."

Muutamia päiviä sen jälkeen sai hän voiton Wallhofin luona, jonka jälkeen hän, sotamarskin saavuttua Riiasta sotajoukkoon, jätti päällikkyyden hänelle ja lähti Rääveliin, jossa kuningatar odotti häntä. Kun hän saapui kotiin valtakuntaansa jälleen, vietettiin hänen äitinsä hautajaiset.

Ne olivat Strängnäsissä. Aatelisto oli kuninkaan käskystä saapunut Nyköpingiin, missä ruumis oli liinoihin käärittynä samassa salissa, jota käytettiin Kaarle kuninkaan maatessa ruumiina. Kuninkaan henkikaarti oli myös saapunut Liivinmaalta. Strengnäsin tuomiokirkossa piti piispa, tohtori Lauri, ruumissaarnan; ja valtiokansleri piti puheen, kun kuninkaalliset arvomerkit laskettiin ruumiille. Neljätoista vuotta oli mennyt siitä kuin samassa paikassa vietettiin sama juhlallisuus Kaarle kuninkaan kuoltua — neljätoista vuotta, ja kuitenkin olivat ne kuin kaksi iltaa, joiden välillä on yö ja päivä, vaikkakin päivä oli ollut täynnä työtä, täynnä suruja ja taisteluja, mutta myöskin kunniaa. Aika laskee niin hiljaa laskujaan ja saa taulunsa täyteen, ihminen huomaa tuskin kuinka tunti lisätään tuntiin, kuukausi kuukauteen ja vuosi vuoteen, ennenkuin joku erikoinen tapaus, kauan kaivatun ystävän jälleennäkeminen tai kuten täällä autuaan kuninkaan suru äitinsä hautajaisissa, samalla paikalla kuin puolitoista vuosikymmentä aikaisemmin isän hautajaisissa, pakottaa hänet näkemään ja ajattelemaan pyyhkimätöntä numeroa ajan numerotaululla. Silloin kohottaa ihminen pelästyneenä katseensa ja huudahtaa: Niin pitkä aika on siis kulunut! Niin, nyt olivat menneet kaikki tästä suuresta suvusta! Kuningas yksin oli jälellä ja pfalzkreivitär Katarina; sillä luopiota Puolassa ja hänen jälkeläisiään ei ollut otettava lukuun. Kuinka hartaasti rukoilinkaan Herraa, kun näin tämän kookkaan olennon astuvan eteenpäin tuomiokirkon holvien lävitse ja kun näin surun majesteetillisilla kasvoilla, — kuinka hartaasti rukoilinkaan Herraa, että hän laupiaalla kädellään suojelisi Ruotsin kuningasta. Mutta Herran ajatukset ja tiet eivät ole meidän ajatuksemme ja tiemme. Vielä puoli vuosikymmentä ja vuosi lisäksi, ja suuri kuningas oli päättänyt vaelluksensa ja mennyt sitä tietä, jota meidän kaikkien täytyy kerran kulkea, astuaksemme tuomiolle Herran eteen!

Suuri ihmisjoukko oli virrannut katsomaan suurta hautajaisloistoa. Siitä nyt ei ole paljo puhumista, sillä samoinhan on kaikissa sellaisissa tilaisuuksissa, joissa on jotakin nähtävää. Mutta eräät kasvot joukosta herättivät minussa vilkasta huomiota.

Ne olivat vanhemmat naiskasvot, piirteiltään puhtaat ja kauniit. Tuumin itsekseni, kun näin niiden lempeän, rauhaisan ilmeen, että sellaiselta mahtoi näyttää ihminen, jonka menneen elämän ylitse ei minkään pahojen pimeydentöiden nuhteleva muisto heitä varjoaan. Sille, joka oli kovettunut sodan verisessä leikissä, teki hyvää näiden sisäistä hurskautta, omantunnon rauhaa ja tyytyväisyyttä todistavain kasvojen näkeminen. Minusta tuntui samalta kuin auringon säteen sattuessa jäätyneeseen maahan ja kohottaessa kukkia itse vuorenseinästäkin.

Näin vanhuksen silmien seuraavan kuningasta. Kerran seisoi kuningas aivan hänen lähellään, hän olisi hyvin voinut puhutella häntä, ja hyvä kuningas olisi hänelle vastannut. Mutta minä näin kuinka jalot kasvot kalpenivat pelosta ja kyynelet täyttivät silmät. Hän päästi suotuisan tilaisuuden käsistään, ja hetkistä myöhemmin ei hänen ollut mahdollista enää päästä nähtäviin eikä kuultaviin.

"Mitä tahdotte, vanha muori?" kysyin häneltä koettaen näyttää niin lempeältä kuin voin.

Hän katsoi minuun pitkään, ikäänkuin tahtoisi tutkia, saattoiko hän luottaa ystävällisiin sanoihini.

"Tahtoisin mielelläni puhutella kuningasta!" sanoi hän vihdoin, mutta kääntyi samassa pois. Hän näytti pelkäävän sanoneensa liian paljon.

"Nykyään ei ole helppo asia saada puhutella kuningasta", sanoin tarttuen hänen käteensä, "hänellä on nyt pää täynnä sotaisia ajatuksia…"

"Sodasta juuri tahtoisin puhuakin!" keskeytti mummo ja lisäsi, kun minä hymyilin sille varmuudelle, jolla hän puhui: "Niin, niin, tahtoisin puhua sodasta; nähkääs, minulla on poika siellä, ja minä seison haudan partaalla, voin lukea jo päiväni."

Keskustellessamme olimme hieman loitonneet ihmisjoukosta, ja luultavasti oli vanhus nähnyt silmistäni, että tarkotin hänelle hyvää, sillä ei kestänyt kauan, ennenkuin olin alusta loppuun selvillä siitä, mitä hänellä oli sydämellään.

"Minulla oli tytär", kertoi hän. "Sanottiin hänen olevan kauniin, mutta paavilaiset saivat hänet pauloihinsa. Silloin, kuningas Juhanan aikaan, monet sellaisetkin, jotka tiesivät enemmän kuin me pikku eläjät, eksyivät kuulemaan paavilaisia saarnoja. No hyvä, ja kuningas Sigismundin aikaan sai muuan hänen herroistaan tyttöni, lupasi hänelle tavaraa ja kultaa ja mitä ihanimman elämän monissa linnoissaan, ja hän kuunteli herran lupauksia ja meni sen mukana meren yli kaukaiseen maahan. En kuullut hänestä enää sen koommin, ja mieheni kuoltua muutin tänne Strengnäsiin, josta olen syntyisin."

"Ja poikanne?" kysäisin, koska hän minusta loittoni aivan liian kauas asiastaan.

"Poikani kasvoi luonani ja oli ilonani ja riemunani. Hän kävi täällä koulua, ja minä toivoin hänen kerran voimallisesti saarnaavan oikeaa oppia paavia ja koko hänen joukkuettaan vastaan. Itse tohtori Laurikin — piispa", lisäsi hän selvyyden vuoksi — "taputti minua monta kertaa olalle ja sanoi, että minulla oli oleva kunniaa hänestä, Pietarista, sillä se oli hänen nimensä."

"Niin minäkin luulen, niin vähän kuin niitä asioita käsitänkin", lisäsin minä, kun vanhus hetkiseksi pysähtyi.

"Niin", huokasi hän, "mutta nyt on hän siellä maailmalla, uskottomain ihmisten joukossa, jotka ostavat ja myyvät Jumalan pyhiä armolahjoja kuten muitakin markkinatavaroita. Onneton oli se hetki, jona annoin suostumukseni hänen matkaansa, ja siitä on jo parisen vuotta…"

"Eihän hän kuitenkaan ole enää lapsi", lohdutin häntä. "Tietäähän hän, mitä sanoo ja tekee."

Hän pudisti epäilevästi päätänsä ja kuivasi pois kumpuavat kyynelet.

"Hän ei ole lapsi, ei… sitä hän ei ole; mutta hän ei saa koskaan tehdyksi sitä, mitä aikoi siellä maailmalla. Koko retki on hyödytön retki, ja varmaan ympäröivät häntä suuremmat vaarat kuin kukaan luulee. Sillä nuo mustat jesuiitat, he eivät häikäile Jumalan enkelinkään edessä, jos tämä asettuisi heidän tielleen, mitä he sitten välittäisivät pojastani; ja jesuiitta se täällä kävikin, aivan varmaan, vaikka hän oli puettu merisotilaan pukuun."

Nyt minäkin pelästyin ja olin utelias kuulemaan, kuinka kaiken laita oli; sillä puolalaiset urkkijat eli "koiransilmät", kuten autuas kuningas niitä nimitti, eivät olleet niinkään harvinaisia Ruotsin rajojen sisällä, ja erittäin täällä Strengnäsissä oli piispa salaperäisellä tavalla saanut kuningas Sigismundilta kirjeen, joka oli osotettu Ruotsin säädyille. Mistään sellaisesta ei tässä kuitenkaan ollut kysymys, kuten pian sain kuulla.

"Tänne saapui eräänä päivänä muuan merisotilas, jolla oli mukanaan kirje tyttäreltäni. Hän oli nyt korkean puolalaisen herran leski, ja hänellä oli suunnattomat rikkaudet hallussaan. Hän oli kirjottanut monta kirjettä, mutta ainoakaan ei ollut saapunut perille, ja sentähden lähetti hän nyt luotettavan kirjeentuojan. Hän tahtoi nähdä veljensä ja tehdä hänelle niin suuria lahjotuksia, että veli muistaisi häntä niin kauan kuin elää, vaikkakin surkutteli sokaistua poloista, joka samoin kuin minä, hänen äitinsä, oli tuomittu ikuiseen piinaan lutherilaisen kerettiläisyytensä tähden… niin, semmoista oli kirjeessä, jonka poikani luki minulle!"

"Ja niin lähti hän sisarensa luo?" kysyin.

"Niin hän lähti hänen luoksensa, ei kurjan mammonan tähden, vaan, kuten hän sanoi, koettaakseen onneaan, eikö hän voisi palauttaa sisartaan hänen harhateiltään ja tuoda hänet mukanaan kotiin, vaikka kaikki kulta ja hopea jäisi sinne merien taakse."

"Ja tästäkö aiotte puhua kuninkaalle?"

"Niin", vastasi hän, "jos on totta, kuten sanovat, että kuningas nyt kesäksi menee Preussiin, niin tahtoisin pyytää häntä käyttämään valtaansa pojalleni avuksi… Olen varma, että koko jutussa piilee ilkeä juoni, niin, niin olen!"

Oli totta, mitä vanhus oli kuullut sanottavan, että tänä vuonna oli kysymys Preussista, mutta ulottuiko kuninkaan valta pelastamaan hänen poikaansa vaarasta, sen jätin ratkaisematta. Kuitenkin lupasin hänelle mielessäni, että jos joutuisin hänen poikansa jälille, niin veisin hänen terveisensä pojalle ja koettaisin saada tämän luopumaan vaarallisesta hommasta, johon oli ryhtynyt, että keskellä umpikatolista Puolaa muka käännyttäisi rikkaan lesken. Lopuksi tarvitsin jotakin, johon voisin vedota pojan edessä, jotta hän luottaisi minuun, ja sen sainkin.

Vanhuksen asunto oli jokseenkin lähellä parin riippakoivun juurella, rauhan koti, kuten tuli ollakin sen, missä hurskas ja jumalinen henki asui. Kun astuimme kynnyksen ylitse, meni hän hyllyn ääreen takan luo ja otti sieltä raamatun, jonka kuluneet kannet osottivat kuinka paljon sitä oli käytetty.

"Tässä on nimeni, jonka on mestari Olavi kirjottanut omalla kädellään", sanoi hän, ja häneltä vierähti kyynel irtonaiselle lehdelle, jota hän piteli kädessään. "Jos tapaatte poikani, niin näyttäkää hänelle vain tämä lehti, niin hän kyllä luottaa teihin!"

Siinä oli kaikki, mitä hän voi antaa minulle ohjeeksi. Tyttärensä miehen nimeä ei hän voinut minulle sanoa. Kaikki riippui siis sattumasta. Kuitenkin lupasin hänelle, että jos löytäisin hänen poikansa, niin veisin hänelle äitinsä terveiset ja pyytäisin häntä palaamaan takaisin kotiin. Kuitenkin aiheutti tämä kohtaukseni vanhan mummon kanssa Strengnäsissä sarjan tapauksia, muutamat niin ihmeellisiä, etten voinut oikein ymmärtää niiden yhteyttä, ja olen väliin luullut, että olin noitaämmien leikkikaluna.

Juhannuksen aikaan lähdimme Ruotsin saaristosta ja purjehdimme Itämeren ulapoille. Harvat aavistivat, että oli kysymys Preussista, hedelmällisestä ja rikkaasta maasta monine kaupunkeineen alisen Veikselin ja kaikkien niiden pienten virtojen varsilla, jotka laskevat vetensä Itämeren lahtiin tällä rannikolla, niin sanotuilla Haffeilla. Siirtää sota tänne oli samaa kuin tarttua Puolan valtakunnan kurkkuun, ja kun ajattelee niitä pitkiä sotia, joita meidän maamme oli käynyt melkeinpä lakkaamatta, siitä pitäen kun vanha Kustaa kuningas sulki silmänsä, niin on jotakin suurenmoista tällaisessa astumisessa vihollisen nenän eteen, kuten autuas kuningas nyt teki. Mutta puolalaiset maat olivatkin ylen kurjassa tilassa. Jokainen tahtoi olla herrana eikä kukaan totella, ja sellainen ei käy laatuun ajanoloon.

Mutta vaikka maailma hämmästyi nähdessään Ruotsin kuninkaan nousevan Preussia vastaan, niin vielä suurempaa ihmettelyä herätti, kun nähtiin, miten ripeästi hän pani tämän maan valtansa alle. Kesäkuun 26 p:nä saavuimme Pillauhin, aivan Königsbergin edustalle, ja heinäkuun 12 p:nä olimme voittajaherroina kulkeneet kautta maan aina Saksan valtakunnan ja Pommerin rajoille, niin että kuningas silloin saattoi kirjottaa valtakunnan marskille, "että hänellä paitsi niin monia kauniita maa-alueita oli kuusi- tai seitsemäntoista kaupunkia maassa". Hyvällä syyllä saattoi autuaan kuninkaan rippi-isä, tohtori Johannes Botvidi, sanoa ruumissaarnassaan, että hän vallotti kaupunkeja sellaisella nopeudella kuin olisi vain ratsastanut maan lävitse.

Pillau vallattiin kohta saavuttuamme, jonka jälkeen kuningas purjehti Braunsbergiin, joka sekin vallattiin. Sen jälkeen hyökkäsi hän Frauenburgia vastaan, edelleen Tolksmitiin ja muutamiin muihin pikkukaupunkeihin ja sitten Elbingiin ja Marienburgiin. Heinäkuun 12 p:nä täytyi Dirschaun antautua, ja silloin tehtiin silta Weikselin ylitse. Mewe, Stargard, Putzig ja Zarnowitzin luostari pitkin Pommerin luoteisrajaa joutuivat kuninkaan käsiin.

Kun jouduimme Elbingin edustalle, tahtoi kaupunki aluksi tehdä vastarintaa, vaikkei sillä ollut enempää kuin 600 asekelpoista miestä ja puolitoista sataa palkkasoturia. Kuningas asettui leiriin eräälle kunnaalle, jota nimitettiin Emaukseksi. Etupuolelta suojeli sitä tammimetsä, ja kuningas laitatti lisäksi vallituksen ja suletutti kaupungin maan ja veden puolelta. Hän oli pian etukaupungeissa. Nämä olivat avoimet ja sijaitsivat länteen, etelään ja itään vanhasta kaupungista, joka yksin oli varustettu muureilla ja torneilla, vesihaudoilla ja leveällä vallilla. Se oli erittäin kaunis kaupunki, kadut leveät ja suorat.

Heinäkuun 5 p:nä lähetti kuningas ensin torvensoittajan ja sitten hovimarsalkka Didrik von Falkenbergin ja muutaman everstin vaatimaan kaupunkia antautumaan. Porvarien oli annettava vastauksensa ennen yhdeksää seuraavana aamuna. Kaupunki vaati pitempää ajatusaikaa, mutta ei saanut. He tekivät monia eri ehdotuksia voittaakseen aikaa ja saadakseen lisäväkeä, mutta kuningas vaati järkähtämättömästi, että kaupungin oli määrätyn ajan sisällä annettava lopullinen vastauksensa. Niin koitti heinäkuun 6 p:n aamu.

Kuningas ja osa hänen sotajoukkoaan oli läntisessä etukaupungissa. Kaupungin koillisosassa Schmiedtthorin edustalla oli avoin paikka, josta vei silta kaivannon ylitse etukaupunkiin. Aivan kellon lähetessä yhdeksää tulivat kaupungin lähettiläät sillan ylitse. He eivät olleet vielä ehtineet tehdä päätöstään.

"Mikä vahinko", huudahti kuningas, "jos minut pakotetaan tulella ja miekalla hävittämään niin hyvin rakennettu paikka! Voisin vaatia teiltä muutamia tynnyreitä kultaa pakkoverona, mutta en tavottele teidän rahojanne enkä tuhoanne. Käyn sotaa saavuttaakseni rauhan ja tahdon suojella teidän laillista järjestystänne ja erikoisoikeuksianne, mutta kaupungin portit täytyy teidän avata minulle!"

Ympärillä seisoi joukko esikaupungin väkeä, joka oli kokoontunut kuulemaan kuinka tulisi käymään, hävitetäänkö heidän talonsa ja kotinsa linnotetun kaupungin itsepintaisuuden johdosta vai saisivatko he levossa ja rauhassa hoitaa askareitaan ja nähdä ystävällisen kuninkaan marssivan pois sotajoukkoineen.

Loitommalla oikealla syntyi hieman hälinää. Sen sai aikaan pari miestä, jotka tulivat juosten raastuvalle johtavalta kadulta. He pysähtyivät kuitenkin kohta, niin ettei kukaan kiinnittänyt heihin erikoisempaa huomiota. Mutta minä huomasin pian, kuinka he hiipivät eteenpäin, ikäänkuin peläten tulevansa huomatuiksi, kunnes he saapuivat erääseen paikkaan parin kunnianarvoisan etukaupungin porvarin taakse, jossa he saattoivat päästä kaupungin lähettiläiden huomioon. Toinen heistä oli inhottavan näköinen vanhempi mies. Mutta hän oli kuin pölkystä ja kivestä tehty. Sitä vilkkaampi oli toinen. Hän oli aivan nuori ja kasvoiltaan tavattoman kaunis. Näin kuinka hän viittoi lähettiläille, milloin vain joku heistä käänsi kasvonsa sinne päin. Hän näytti onnistuneen kiinnittämään heidän huomiotaan, sillä näin kuinka takimaiset alkoivat kuiskia keskenään ja lopuksi salavihkaa nykiä pormestaria takista. Pormestari puhutteli parhaallaan kuningasta. Hän ja herrat, jotka olivat hänen ympärillään, eivät huomanneet mitään, ja minä tuskin tiesin näinkö oikein vai oliko se vain kuvittelua. Samassa lausui kuningas katsoen terävästi kalpenevaan pormestariin: "Teillä on valittavana kaksi asiaa, joko olette ystäviäni tai vihollisiani. Jos valitsette jälkimäisen, niin saatte vastata seurauksista! Mutta jos ainoakaan laukaus ammutaan minua vastaan, olen teitä rankaiseva siten, että lastenlapsennekin sitä surevat!"

Silloin juoksi nuori mies esiin. Hän oli aivan kuin joutunut epätoivon valtaan tai toimi ikäänkuin tietämättä mitä teki, jonkun salaisen mahdin vaikutuksen alaisena, ja kun näki vanhemman miehen kasvojen ilmeen, täytyi epäröimättä etsiä niistä selitys tähän odottamattomaan käytökseen. Hän juoksi pormestarin ja lähettilästen luo ja huusi sellaisella äänellä kuin olisi hukkumaisillaan:

"Apuväkeä tulee, apuväkeä tulee!"

Samassa olin hänen rinnallaan ja tartuin hänen käsivarteensa. Hän lyyhistyi kokoon ja vaipui maahan. Minä heitin katseen sinne, missä vanhus oli seissut, mutta hän oli kadonnut. Nuoren puolalaisen, sillä hän oli puettu kuten sellainen, raahasin mukanani ratsumiesten luo kuninkaan taakse. Pidimme häntä kaikki puolalaisena urkkijana, kuten hän kai olikin. Olin nähnyt hänet ennen Braunsbergissa, kun keskusteltiin sikäläisen tuomiokirkon luovuttamisesta, ja oli jo silloin kiinnittänyt mieltäni se into, jota hän osotti, kun jesuiitat ajettiin sieltä. Epäilemättä oli hän muuan niistä puolalaisista aatelisnuorukaisista, jotka saivat kasvatuksensa kuuluisassa jesuiittilaiskaupungissa. Kun kuningas valtasi tämän kaupungin, ei siellä ollut koulussa vähempää kuin 250 oppilasta.

Hänen huudahduksensa ja hänen kiinniottamisensa täällä kaupunginportin edustalla oli silmänräpäyksen asia. Kaupungista saapuneet luottamusmiehet tuskin kuulivat, mitä hän oli heille huutanut, ainakaan ei se tehnyt heihin mitään vaikutusta. Sillä Elbingin kaupunki antautui samana päivänä ja avasi porttinsa kuninkaalle, joka marssi kaupunkiin.

Nytkös alkoi riemu, erittäinkin etukaupungissa.

Kaikki tahtoivat nähdä ja tervehtiä kansanmielistä Ruotsin kuningasta, jota he pitivät vapauttajanaan paavilaisten sorrosta, seikka, jonka kuningas itse katsoi selittävän kuulumattoman menestyksensä tänä kesänä.

Kun kuningas ratsasti ohi kansanjoukon, joka oli kokoontunut Burgthorin edustalle, tuli hän pysähtyneeksi puhuttelemaan lähinnä seisovia porvareita ja kysäisi lopuksi leikillään, tahtoivatko he hänet kuninkaakseen.

"Kyllä!" huudahtivat silloin kaikki yhdestä suusta, ja sitten, kun kuningas ratsasti eteenpäin, kuului katkeamaton huuto: "Tuolla tulee kuninkaamme!" —

"Sinä vangitsit jonkun?" sanoi kuningas minulle illalla ja kysyi, kuka hän oli.

En tiennyt sitä, eikä hänen suustaan päässyt sanaakaan hänen jouduttuaan minun käsiini. Se herätti kuninkaan huomiota; hän käski minun tuoda miehen hänen eteensä, ja sen tein. Mutta kuninkaan onnistui saada häntä puhumaan yhtä vähän kuin muidenkaan.

"Se maksaa henkesi", sanoi vihdoin kuningas, "jollet voi tehdä selvää puolestasi!"

Mutta sekään ei tepsinyt. Minua aivan säälitti nähdessäni, kuinka miesparka taisteli itsekseen. Hetkisen näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut langeta kuninkaan jalkoihin, mutta seuraavana hetkenä olivat hänen silmänsä kiillottomat. Hänen kauneutensa vaikutti kuninkaaseen. Hänen oli täytynyt hautoa mielessään syvää surua, joka oli hänet tehnyt melkein tunnottomaksi ulkonaiselle maailmalle. Kun ajattelin vanhan miehen tylyä katsetta, hänen, joka aamulla oli vangin rinnalla, en voinut ihmetellä, että hän oli tahdoton ase sellaisen miehen kädessä. — "Saat ajatella asiaa huomiseen!" sanoi kuningas ja antoi minulle merkin, että veisin vangin pois.

Myöhään yöhön kesti hälinä kaupungissa, ja joka mies sai nähdä vilahduksen kuninkaasta, eikä ihastuksen huudoista tahtonut koskaan tulla loppua. Kun lopulta pääsin levolle ja kulin ohi linnankirkon, jonka solakka torni kohosi niin korkealle, että se näytti vetävän vertoja aivan vieressä sijaitsevalle munkkikirkon tornille, niin soivat urut siellä sisällä. Pysähdyin hetkeksi ja kuuntelin, ja yhä kuvastuivat kauniin nuorukaisen kasvot silmiini.

Pää täynnä vankia koskevia ajatuksia heittäysin vuoteelleni ja näin merkillistä unta. Olin olevinani suuressa kirkossa, jonka holvit olivat niin korkeat, että ne ylettivät taivaaseen, ja niissä humisi ihmeellisen ihana soitto. Joukko ihmisiä käveli edestakaisin, muutamat lauloivat, toiset polvistuivat, ja alttarin edessä oli kova tungos. Herran ehtoollista jaettiin, olin näkevinäni, ja minäkin lähestyin päästäkseni osalliseksi taivaallisista armolahjoista. Juuri astuessani alimmalle portaalle tulivat vastaani ne, jotka äsken olivat olleet pöydässä, ja heidän joukossaan näin Strengnäsin vanhan mummon hurskaat, sydämelliset, vaikkakin surulliset kasvot. Hän tuli suoraan minua kohden; minä menin syrjään päästäkseni hänen ohitseen, mutta hän tuli nytkin minua kohden. Minä pysähdyin päästääkseni hänet ohitseni kummalta puolen hän tahtoi, mutta nyt pysähtyi hänkin ja sulki tahallaan minulta tien. Minä pyysin häntä menemään syrjään, mutta hän vain hymyili hurskaan sielun hymyään ja seisoi liikahtamatta pidellen toisella kädellään raamattua ja toista kättään lepuuttaen sen päällä. Silloin tartuin häneen vetääkseni hänet syrjään, mutta hän seisoi kuten liikkumaton kuvapatsas samalla paikalla. Ikäänkuin hourailun puuskassa, niin etten voinut olla oman itseni herra, olin sieppaavinani puukkoni ja iskin sen vanhukseen. Sydäntä viiltävästi huudahtaen kaatui hän lattiaan, — ja minä heräsin.

Minä heräsin ja niin elävästi näin uneni edessäni, että kesti kotvan ennenkuin voin vapautua siitä kauhusta, joka minut oli vallannut sen kauhean teon johdosta, että saatoin nostaa käteni hurskasta ja turvatonta naista vastaan, joka oli pannut luottamuksensa ja toivonsa minuun. Mutta samalla kertaa kuin uni väistyi syrjään, juolahti toinen ajatus mieleeni, muistin kauniin nuorukaisen, ja nyt näin edessäni sekä hänet että vanhuksen, enkä voinut olla asettamatta heitä yhteyteen keskenään.

Levottomuudella, jota en voi kuvailla, nousin vuoteestani. "Ajatteles, jos hän olisi", sanoin itsekseni, "jos hän olisi vanhuksen poika, ja juuri minä olen ottanut kiinni poloisen nuorukaisen ja siten tullut hänen kuolemansa välikappaleeksi, minä, joka lupasin niin lujasti mennä hänen avukseen ja pelastaa hänet vaarasta! Mutta hän esiintyi vihollisena, eikä hän tahtonut sanoa kuka oli", lisäsin minä puolustautuakseni omantuntoni edessä. "Olen tehnyt vain velvollisuuteni! Jollei hän ole Ruotsin vihollinen, miksi tämä vaikeneminen?… Mutta vaikeneminen voi toki olla hyvänkin verhona, samoin kuin maa kätkee sekä hyviä että pahoja juuria helmaansa. Vasta kun ne versovat esiin, tuntee ne ja saattaa ne erottaa toisistaan."

Siihen suuntaan kulkivat ajatukseni. Näköjään tämä nuori mies oli syypää, siinä kaikki mitä voin huomata, ja ajatus, että tämä näennäisyys saattoi pettää, erittäinkin, kun näin edessäni niin jalot kasvot suurine puhuvine silmineen, — tämä ajatus vei minut epätoivoon. Minä päätin lähteä vangin luo ja nousin pukeutuakseni.

Oli aivan hiljaista. Ulkona kauniissa kaupungissa oli hälinä lakannut; kuulin ainoastaan marssivan patrullin väsyneet askelet, kun se kulki sen talon ikkunain editse, mihin minut ja muutamat muut kuninkaan henkisotilaat oli majotettu.

Tämä talo sijaitsi kaupungin kaakkoisosassa aivan lähellä hospitaalikirkkoa. Burg-thorilta kulki katu tämän kirkon luo, ja lähellä oikealla kohosi korkea torni, jonka takana oli oivallinen puutarha, mikä kuului kouluun eli kollegioon. Tämän tornin ja hospitaalikirkon välillä sijaitsi talo, jossa majailin. Se oli vanha, harmaa rakennus, muurit tavattoman paksut, joka osotti, että talo oli varmaankin rakennettu ristiritarien aikaan. Pohjakerroksessa oli minun huoneeni.

Olin pian pukeutunut. Ohitse marssiva patrulli oli aikoja sitten mennyt menojaan, mutta siitä huolimatta kuulin askeleita ja tunsin ilmanvetoa aivan kuin ikkuna olisi ollut auki. Aluksi en siihen paljon kiinnittänyt huomiotani, mutta kun avasin oven, kävi veto niin kovaksi, että päätin tutkia sen syytä ennen lähtöäni. Yö oli valoisa, mutta pienessä huoneessa mataloine ikkunoineen oli siitä huolimatta jokseenkin pimeänhämärää.

Sulettuani oven ja varmistuttuani, että ilmanveto jatkui, aloin etsiä sen syytä, mutta en voinut löytää sitä. Ikkuna oli sulettu eikä sitä näyttänyt avatun moneen pitkään päivään. Ylipäätään oli huone sellainen, ettei siinä nähtävästi oltu asuttu pitkiin aikoihin, ja sänky oli kiireen kaupalla siirretty hetken tarvetta varten seinään kiinni, jossa se nyt seisoi. Ei ollut edes mitään tulisijaakaan.

Monta kertaa käännyin ympäri ja aloin jo pitää etsintääni toivottomana, kun huomasin esiinpistävän pienan vuoteeni takana seinällä. Menin sinne ja ojensin käteni, en juuri siksi, että olisin sieltä uskonut löytäväni mitä etsin, mutta sentään halusin tarkastaa tätä esiinpistävää kapeaa seinäpilaria. Ja sieltä ilmanveto tuli kun tulikin.

Vedin nopeasti pois raskaan sängyn. Pilari oli ovi, joka oli ponnahtanut auki. Silloin en voinut nähdä, mutta huomasin myöhemmin, että se oli salaovi, jonka salasalvan olin jollakin levottomalla liikkeellä unissani saanut aukeamaan. Sitä en nyt ajatellut, kun vihdoinkin sain selville, mistä ilmanveto tuli, mutta päässäni välähti ajatus, että minun täytyi tutkia, mihin ovi vei, ja vielä enemmän veti mieleni siihen, kun aukon lävitse kuulin ikäänkuin kaukana puhelevia ääniä.

Pelottomasti ja hiljaisin askelin menin pimeään holviin, johon ovi vei. Pian löysin portaat, jotka veivät ylöspäin, sitten seurasi pitkä käytävä, joka näytti ulottuvan pitkin koko taloa ja nähtävästi oli laitettu itse muuriin. Se päättyi kiertoportaihin. Kun olin päässyt niistä ylös, jakaantui käytävä kahtaanne. Olisi ollut parempi minulle, jos olisin valinnut sen, jota en valinnut. Se, jota läksin kulkemaan, vei minut erääseen avoimeen eteiseen, josta talon pääportaat veivät talon muihin osiin. Suuri ja korkea, taidehikkaasti kiveen hakattu ikkuna ulkoseinällä päästi sisään riittävästi valoa, jotta saatoin erottaa niin hyvin portaat kuin niiden molemmin puolin juoksevan ristikkoaidan, joka sekin oli hakattu kivestä. Leveät upeat portaat veivät kaikkien kerrosten kautta ulos suureen sisäänkäytävään, jota ympäröivät ja koristivat kiviveistokset. Tämä sisäänkäytävä oli ollut sulettu, eikä suuria tammiporttejakaan näkynyt pitkiin aikoihin liikutetun saranoiltaan. Me, jotka olimme majotetut taloon, olimme käyttäneet toista syrjäisempää sisäänkäytävää.

Vasemmalla porrasten edessä oli ovi huoneustoon. Minä onnistuin ilman melua työntämään tämän oven auki ja tulin aivan pimeään huoneeseen. Mutta katseeni ehdittyä hieman tottua mustaan yöhön siellä, näin toki etäisimmällä seinällä valojuovan, ja taasen kuulin puhuvia ääniä, mutta paljon lähempää.

Menin aivan hiljaa eteenpäin valojuovaa kohden. Tämä tuli parin tumman ja raskaan uutimen välitse, jotka olivat erottuneet hieman raolle ikkunan edessä tämän ja sisemmän, paljo suuremman huoneen välillä. Tämä sisempi huone oli kokonaan valaistu useilla vahakynttilöillä, jotka paloivat suuressa, monihaaraisessa kynttiläjalassa, joka oli puhtaasta hopeasta ja seisoi pöydällä huoneen etäisimmässä nurkassa. En ollut koskaan nähnyt mitään niin säteilevän koreaa ja ihanaa kuin tämä huone. Luulin kyllä, että autuas kuningas, kun hän jolloinkin otti vastaan vieraiden valtojen lähettiläitä, esiintyi saavuttamattomalla loistolla, kuten kuninkaallinen majesteettius vaati, mutta se ei ollut mitään sen rinnalla mitä näin täällä. Seinät olivat lattiasta kattoon peitetyt kallisarvoisilla maalauksilla, ja niiden välissä oli kiviveistoksia ja muita koristuksia, jotka säkenöivät kullasta ja hopeasta. Penkeillä virui oivallisimpia kultareunuksisia päänalusia, ja lattiata peitti kallisarvoinen, pehmeä matto.

Kaikkea tätä en kuitenkaan nähnyt heti, tai vaikka näin sen, en ajatellut sitä. Vasta sittemmin on se vähitellen selvinnyt muistossani, vaikka aluksi vähemmän tärkeät seikat eivät olleet tai olivat vain osittain olemassa ja vasta sitten sukeltavat esiin, seikka toisensa jälkeen, kunnes koko kuva on täydellinen, sekä itse keskus että sen kehys.

Puhuvat äänet ne ensiksi kiinnittivät huomioni. Ne kuuluivat viereisestä huoneesta, mutta puhujat tulivat pian sieltä. Ensin tuli kiihkein askelin ja elein nuori mies, ja sydän seisoi liikkumatonna rinnassani, kun sain hänet oikein näkyviini.

Hän oli nuori, kaunis puolalainen, jonka itse olin vienyt vankeuteen ja jonka luo olin juuri lähtemäisilläni, kun olosuhteet toivat minut tähän huoneeseen. Kohta hänen jälestään syöksi sisään ristissäkäsin ja rukoilevin elein nuori tyttö, jos mahdollista vielä kauniimpi kuin nuorukainen. Hän oli kalpea, ja mustat kutrit, jotka valuivat alas jalokiviä salamoivan pääkoristeen alta, saivat vaaleuden vielä enemmän pistämään silmiin. Käsivarsissaan oli hänellä kultaiset rannerenkaat, jotka välkkyivät joka liikkeellä, ja solakalla vyötäröllä oli helmitetty uumavyö, josta riippui pari pitkää kultanauhaa alas valkoiselle silkkihameelle.

"Ei, ei ikinä… en voi sitä tehdä enkä tee!" huudahti nuori mies.

Hän puhui saksaa, jota ymmärsin hyvin, ja nuori neitikin käytti tätä kieltä, vaikkakin hän silloin tällöin sekotti mukaan italialaisen sanan.

"Mutta sano sitten, mio caro, sano sitten", pyysi nainen kyyneleet kauniissa silmissään, "mitä sinut tahdotaan tekemään?"

Nuorukainen pysähtyi äkkiä, tarttui neidin käsiin ja katsoi pitkään tämän silmiin, ja hänen kasvojensa kovuus näytti silloin lievenevän, tai oikeammin näytti kuin hänen sielunsa jännitys olisi hieman höltynyt.

"Mitäkö minut tahdotaan tekemään?" kertasi hän harvakseen, ja sitten pudisti hän päätänsä. "Niin, niin, voithan sinä sitä kysyäkin, sillä sinä olet puhdas ja hyvä; mutta sentähden älkööt korvasi koskaan kuulko sitä hirveää ehtoa, joka minulle on asetettu sinun kätesi voittamiseksi."

"Ehtoa?" huudahti neiti, ja hänen silmistään heijasti onni, jota hän tunsi, sillä hän näytti olevan nuoren miehen voittamaisillaan. "Tarvitaanko muita ehtoja kuin minun tahtoni…? Kuka täällä asettaa ehtoja, kuka ottaa itselleen sellaisen oikeuden?… Tule, lähtekäämme tästä julmasta maasta, jossa niin monet asiat nousevat onnemme tielle, ja lähtekäämme Italiaan! Siellä onni kukoistaa, eikä siellä mikään häiritse rakkauttamme. Mitä merkitseekään minulle mitä uskot, kunhan et vain unhota uskollisuuttasi Marialle?"

"Ah, Maria", huokasi nuorukainen, "onni täytyy tuntea eheänä, tai muuten se pakenee; ja usko minua — omatunto, omatunto, se painaa raskaasti ihmisen onnen vaa'assa. Tai sano minulle, kuinka voisi sinun henkesi tuntea autuutta, kun tietäisit minun kärsivän hornan tuskia, kuten uskot kerettiläisen tulevan kärsimään? Se onni, jonka luulet silloin omaavani, on vain aistien hurmausta, joka katoaa, kun viini on juotu loppuun ja sinulla on tyhjä pikari kädessäsi…"

"Et rakasta siis minua? Olet kuin tähdet ylhäällä taivaalla; nekin näyttävät tuikkivan kirkkaimmin ja palavan lämpimimmin, kun täällä alhaalla on kylmintä ja pimeintä!"

"Rakastan sinua liian paljon, Maria", vastasi nuori mies, "ja teen niin siksi, että sydämesi on lämmin ja puhdas, kuten kukka, jonka terään eivät vielä maailman tuulet ole puhaltaneet myrkyllistä pölyään. Rakastan sinua myös sentähden, että olen toivonut ja toivon yhä, että kerran kohtaamme toisemme totuuden Herran edessä samassa hääpuvussa…"

"Ei, ei… pois tämä raskas vakavuus! Se on kuin kylmä merituuli, se kietoo pelkkää sumua sydämeni ympärille. Olen tyytyväinen, kun tiedän, että rakastat minua, enkä tahdo mitään ehtoja, vaan tahdon antaa kaiken, jopa henkenikin, jos vaadit sen, kiinnittääkseni sinun rakkautesi minuun."

"Ja jos ottaisin sinun sanastasi kiinni, jos sanoisin sinulle: jos tahdot tulla omakseni, niin täytyy sinun jättää kaikki tämä loisto ja kaikki tämä rikkaus ja lähteä pois maahan, jossa vuodessa on pitempi talvi kuin kesä ja vuorokaudessa pitempi yö kuin päivä, — maahan, jossa myös osataan rakastaa ja antaa henki rakkauden tähden, mutta jossa rakkautta ei pidetä niin erillisenä, että se voi elää ja kukoistaa, vaikka kaikki muu kuolee… Tule mukanani siihen maahan ja sinä olet tuleva onnelliseksi minun onneni kautta!"

Nyt oli kauniin tytön vuoro vaipua ajatuksiin. Hän loi silmänsä maahan ja seisoi kauan vaiti.

"Ja kaikki tämä on siis tullut", sanoi hän sitten, "kaikki tämä on kohonnut päähäsi erottuamme Braunsbergissä, ja sinun piti ratsastaa tänne Elbingiin lupaamaan kaupungille avunlähetystä… kuinka on tämä muutos tapahtunut?"

"Avunlähetystä… ha, ha, miltä se sana kuuluu sellaisilla huulilla kuin sinun, Maria!… Ah, minä kurja, minä tahdoin itkeä verta ja kuolla tuhansia kertoja ainoastaan voidakseni hetkiseksi… ei, Maria, älä kysy minulta… älä puhu mitään!… Toivoisin olevani kuollut!"

Hän oli aivan epätoivoissaan. Hän väänteli käsiään, löi vasten rintaansa, ja kului hyvän aikaa ennenkuin hän voi kuulla mitä neiti sanoi. Tämä puolestaan näytti olevan yhtä suurten tuskien vallassa kuin nuori mieskin.

"Minä en päästä sinua", sanoi tyttö vakavuudella, joka teki hänet monin verroin kauniimmaksi, "en päästä sinua ennen kuin olet sanonut minulle kaiken! Aavistan, että rakkauttamme tahdotaan käyttää muiden tarkotusten välikappaleena… minä kyllä kestän, sano minulle, sano, oi, pyydän sinua… mitä on pantu sinulle ehdoksi saadaksesi käteni?… Minä alistun kaikkeen, paitsi siihen, että menetän sinut… Sano minulle tämä ehto!"

Mies kalpeni, ja hänen silmänsä loistivat tuskan loisteella. Hän tarttui neidin käteen ja sanoi vapisevin huulin: "Ruotsin kuninkaan kuolema!"

Nämä sanat saattoivat tuskin vaikuttaa syvemmin minuun kuin tyttö parkaan. Hän astui kauhuissaan pari askelta takaperin ja peitti kasvonsa käsillään.

Nyt oli minulle kohtaus aamulla kaupunginportin edustalla aivan selvä. Nuorukaisen taistelu vapautuakseen siitä mahdista, joka vaati häntä murhantöihin, se hänet sai esiintymisessään epäröimään ja lopuksi pysähtymään puolitiehen, kun hän juoksi esiin pormestarin luo. Lisäksi alkoi minulle käydä selväksi, että minulla oli täällä edessäni se, jota etsin, ja jonakin hetkenä olin ikäänkuin näkevinäni vilahduksen yhtäläisyyttä puolalaispukuisen upean miehen ja Strengnäsin mummon hurskaiden kasvojen välillä. Tämä oli jesuiittain pirunpeliä, kuten heti aavistin. He eivät voineet mielisuosiolla sulattaa sitä häpeää, jonka olivat kärsineet Braunsbergissä, kun heidät ajettiin sieltä pois, ja lisäksi suuren ja kallisarvoisen kirjakokoelmansa menetystä. Jo Riiassa oli kuninkaalla ollut kohtaus heidän ja vanhan "Luostari-Lassin" kanssa, joka silloin oli päässyt ehein nahoin, vaikkakin maailmaan levitettiin toinen toistaan pahempia huhuja kerettiläiskuninkaan raa'asta menettelystä häntä ja hänen veljeskuntaansa kohtaan. Keitto oli siis ollut kauan tulella ja nyt se oli valmiiksi kiehunut; puuttui vain poikanen, joka sen tarjoaisi kuninkaalle, ja siihen oli tätä nuorukaista käytettävä.

Veri kiehui suonissani, ja minä tempasin jo uutimen syrjään ja kohotin käteni lyödäkseni ikkunan sisään, mutta silloin näin aamullisen inhottavan näköisen miehen astuvan huoneeseen, ja se pidätti minut. Kahdestakin syystä en tahtonut menetellä liian äkkipikaisesti. Ensiksikin tahdoin nähdä asian kehittyvän alkamaansa suuntaan, niin että saatoin käydä avuksi nuorelle miehelle, jonka nyt otaksuin olevan Strengnäsin mummon pojan; — toisekseen olivat he nyt kaikessa tapauksessa käsissäni niin yksi kuin toinenkin. He eivät voineet minulta paeta.

Ruma mies seisottui nuoren parin eteen ja suuntasi hyväksi aikaa katseensa nuorukaiseen. Sen jälkeen kohotti hän hitaasti kätensä ja sanoi:

"Henki hengestä! — Mitään vaalia ei ole!"

"Enkä minä tarvitsekaan valita! Ah, kuinka voinkaan olla enää kahden vaiheella, kun olen nähnyt hänen jalot, majesteetilliset kasvonsa ja kuullut hänen puhuvan, — puhuvan minullekin, murhaajalle, lempeyden ja jalomielisyyden kieltä…. Ei, tuhat kertaa ei! — Annan ilolla henkeni kuninkaani puolesta!"

Kamala, hirvittävä hymy väreili kivikovilla huulilla. "Poikani, puhut ajattelemattomia sanoja", sanoi hän, "ja lupaat jotakin, jonka kauhuja et tunne… Älä anna hetken ihastuksen itseäsi hurmata… meillä on vielä yllin kyllin aikaakin, jotta ehdit tyyntyä ja ottaa järkesi vangiksi."

Nuori mies oli ihastuttavan kaunis, kun hän vastasi, ja hänen katseensa leimusi.

"Aika ei voi muuttaa päätöstäni", sanoi hän. "Minä menen kuninkaan luo ja sanon hänelle koko totuuden… hän on liian suuri ja jalo langetakseen sellaisiin verkkoihin kuin ne, jotka teidän luihu kavaluutenne on punonut synkimmän pimeyden langoista. Sellainen oli tarkotukseni, ennenkuin veit minut pois vankeudesta ja toit tänne…"

"Poloinen nuorukainen, et tiedä, mitä sanot", keskeytti hänet kivikasvoinen. "Katsos häntä, joka koko viattomalla sydämellään on kiintynyt sinuun, ajattele siskoasi, joka heittää koko toivonsa sinuun, ajattele kunniaa, joka sinua odottaa, muistoa, joka tulee osaksesi tässä maailmassa, kun olet ainoan autuaaksitekevän kirkon vapauttanut suurimmasta ja vaarallisimmasta vihollisestaan! Ajattele kaikkea tätä, ja sano sitten ajatuksesi!"

"Vade retro satanas — mene pois, saatana!" oli nuorukaisen ainoa vastaus.

Hän kääntyi ja kulki huoneen lattiaa sitä ikkunaa kohden, jonka ääressä seisoin. Ja sydämeni paisui ylpeydestä nuorukaisen tähden, joka tosin oli ollut lankeamaisillaan, mutta jonka voitto nyt juuri sen johdosta tuli sitä ihanammaksi. Koko hänen ryhtinsä osotti, että hän oli täysin tietoinen siitä uhrista, jonka hän oli kantamaisillaan sovitukseksi siitä, että oli hetkiseksi unhottanut velvollisuutensa ja omantuntonsa äänen.

Nuori neiti oli kaiken tämän aikana ollut vaiti, mutta hartain ihailu kuvasteli hänen katseissaan, joilla hän seurasi niin nuorukaisen sanoja kuin vaihtelevia kasvojen ilmeitäkin. Nyt astui hän esiin, ja hänen ryhtinsä ja liikkeensä olivat ruhtinaalliset. Hänen suuret silmänsä sätelivät, ja jalolla otsalla loisti neitseellisen viattomuuden majesteetillisuus.

"Minunkin henkeni on otettava", sanoi hän, "sillä minä en voi sallia, että hiuskarvaakaan taivutetaan Pohjolan kuninkaan päästä!"

Nuorukainen kääntyi näiden sanojen kauniin helähdyksen satuttamana, ja neiti heittäytyi hänen syliinsä. Vanha kivinaama seisoi siinä kuin lahonnut pajunkanto parin solkevan ritvakoivun edessä. Saattoi nähdä kuinka tyynen pinnan alla joku päätös ponnisteli kypsyäkseen. Silmän hirveä tuimuus ja lujasti yhteen puristetut huulet osottivat, että se mikä liikkui hänen sielussaan tarvitsi aikaa päästäkseen täyteen selvyyteen. Epäilemättä oli viimeksi tapahtunut juonittelijalle jotakin aivan odottamatonta, joka tekisi tuhoja, jollei sitä tuhottaisi. Ja tämä viimeinen tehtävä oli paljo vaikeampi asia, kun se koski tätä naista, kuin silloin, kun se koski nuorta miestä.

"Tarvitaan vain", jatkoi neiti, "tarvitaan vain sananen minulta jalolle sukulaiselleni, hänen majesteettinsa kuningas Sigismundin ylimmälle sotapäällikölle, ja kauniit tuumanne ovat tehdyt tyhjiksi… Oi, kuinka julmaa, että Herran palvelijat kulkevat veripolkuja!"

"Koniecpolskylle!" jupisi kivikasvoinen, ja ilkeä hymy avasi taasen hänen huulensa.

"Mutta minä voin nopeammin viedä viestin perille!" huusin minä lyöden ikkunaan.

Tahdoin syöksyä esiin ja ottaa kiinni katalan konnan. Tässä oli pelastettava kolmen ihmisen henki, ei ainoastaan kuninkaani, vaan myös niiden kahden, joiden jalon päätöksen täällä olin kuullut.

Mutta samassa sammutettiin kynttilät, ja seinä — en tiedä mistä se tuli, mutta se työnnettiin eteen tai putosi alas tai nousi ylös lattiasta — aivan läpitunkematon seinä teki tyhjäksi kaikki koetukseni päästä huoneeseen.

Kuulin kähisevän äänen siellä lausuvan muutamia sanoja, joiden sisältöä en kuitenkaan voinut saada selville. Luonnollisesti oli se kivikasvoisen käsky molemmille rakastaville, vaikkakin seinä tukehdutti äänen, jotta se kuului vain kahinalta.

Nopeasti kuin ajatus juoksin takaisin salakäytävään. Olin täysin vakuutettu, että tätä tietä kivikasvoinen tulisi kulkemaan, ja siunasin unta, joka välillisesti oli johtanut minut löytämään oven. Mutta sielläkin oli ovi työnnettynä eteen. Käytävä ei haaraanturiut, kuten mennessäni ylempään kerrokseen, oli jälellä vain se käytävä, joka vei alas huoneeseeni. Purin hampaani yhteen vihasta. Mutta jostakin kautta täytyi heidän kai tulla ulos talosta, ja minä riensin vartioimaan kaikkia uloskäytäviä.

Mutta kaikki vaivani olivat turhat. Kukaan ei poistunut vanhasta talosta, eikä minkäänlaiset äänet ilmaisseet, että siellä oli ketään elävää olentoa, lukuunottamatta niitä harvoja huoneita, jotka oli luovutettu kuninkaan henkisotilaille.

Kävelin edestakaisin oikein tietämättä mihin minun olisi ryhdyttävä. Mutta tuntien kuluessa alkoi asia näyttää minusta mitä ihmeellisimmältä ja niin mahdottomalta, että minä aloin aivan etsiä todisteita vakuuttaakseni itseäni, ettei kaikki tyyni ollut vain unen jatkoa. Että itse omassa persoonassani olin paras todistus, en tullut ajatelleeksi. Riensin vankilaan ja kysyin vankia.

Kyllä, hän oli siellä, sanoi vartia, — mutta kun minä vaadin häntä hankkimaan siitä varmuuden, olikin vankila tyhjä. Minua kalvoivat tunteet, jotka melkein olivat minulle vieraat. Minua suututti perin katkerasti, että kivikasvoinen roisto oli päässyt minulta pakoon, ja ajatellessani sitä vaaraa, joka uhkasi kuningasta, jouduin rajattoman levottomuuden valtaan.

Kesti kauan, ennenkuin löysin jälkeäkään vangista, kauniista neidistä tai vanhasta jesuiitasta; mutta vihdoin olin kuitenkin heidät tapaava jälleen niin merkillisissä olosuhteissa, että olen harvoin sellaisissa ollut.

7.

Kuninkaallinen lahja.

Puhutaan ylistellen autuaan kuninkaan anteliaisuudesta, ja siihen onkin syytä. Sille, joka oli mukana ja näki omin silmin, millainen oli laita ja millaista sitten tuli, sille, joka lisäksi tiesi kuinka vähät varat hänellä oli liikutettavana, sille näyttäytyy hänen suuruutensa saavuttamattomana juuri hänen anteliaisuudessaan. Minä miespahanen ymmärrän tosin vain vähän siitä, että kirjataito on niin suureksi hyödyksi, mutta kuulin usein autuaan kuninkaan puhuvan siitä, ja kuulin myös autuaan herrani, valtakunnan marskin, puhuvan siitä ja minä uskon heitä. Sen verran käsitän myös, että minulla on kuolematon sielu ja että sen on saatava hoitonsa ja ravintonsa yhtä hyvin kuin ruumiinkin, että ihmisen täytyy saada muutakin ravintoa kuin lihaa ja leipää. Sentähden tarvitaan kouluja, ja koska on ero pienten ja suurten välillä, tarvitaan alempia ja ylempiä kouluja.

Mutta kaikilla, ylhäisillä kuten alhaisillakin, on kuitenkin sama määrä ja tarkotus: Jumalalle ainoalle kunnia! Siinä yhtyvät korkein oppi ja suurin yksinkertaisuus yhtä varmasti kuin kaikkien meidän vaelluksemme täällä maan päällä päättyy hautaan. Siellä ei kysytä, mitä tietä olemme kulkeneet hankkiessamme tietomme ja taitomme, vaan ainoastaan ovatko ne oikeata laatua, ja talonpoika auransa äärestä voi siellä käydä kenraalin edellä, joka sotatantereen tykin jyrinässä on niittänyt voittoja.