JOHDANTO. (continued 3)

Kukin tarvitsee mestarinsa, ja autuaalla kuninkaalla oli mestarinsa myös opin alalla. Hänestä oli mieluinen ja suloinen lohdutus istua kirja kädessä ja harkita mitä oppineet miehet olivat ajatelleet. Siinä hän oli isäänsä ja isoisäänsä. Monta monituista kertaa, kun palasimme kotiin sotakentältä, oli minun kutsuttava hänen nuoruudenopettajansa, herra Juhana Skytte hänen luoksensa, eikä silloin ollut puhetta muusta kuin pelkistä oppineista aineista. Kuningas kyseli, herra Juhana vastaili. Latinaa ja kreikkaa, ja mitä ne oppineet asiat nyt ovatkaan nimeltään, autuas kuningas sekä luki että puhui. Tulisimman sodankin aikaan, kun olimme parhaallaan retkellä, näin kuninkaan, milloin oli joutohetki, tarttuvan kirjaan. Kerran istui hän teltissään ja luki kirjaa, jonka joku Hugo Grotius oli kyhännyt kansainvälisestä oikeudesta. Valtakunnan kansleri tuli silloin kuninkaan luo, joka pani kirjan pois ja sanoi hymysuin katsellen herra Akseliin:

"Toivoisin, että Hugo Grotius olisi luonani; osottaisin hänelle, mikä erotus on teorian ja käytännön välillä."

Ja totta kai onkin, että toisinaan on helpompi kirjottaa jostakin asiasta kuin toteuttaa se käytännössä.

Autuas kuningas rakasti oppia ja tahtoi, että hänen valtakunnassaan jokainen joka tahtoi kunnostautua opinuralla, saisi siihen tilaisuuden; ja häntä ympäröiviä eturivin miehiä elähdytti sama henki. Ah, monet monituiset saavat kiittää tämän kuninkaan ja hänen lähimpiensä opinrakkautta siitä, että ovat päässeet tiedon tarhaan noutamaan viisautta isänmaan hyödyksi ja kunniaksi. Sillä kansalliseksi tahtoi kuningas tehdä opinkin, vaikka useimmat oppineet puhuivat ja opettivat latinaksi.

Mutta paljo huolta ja monia suruja oli autuaalla kuninkaalla tällä alalla, ennenkuin hän saavutti mitä tahtoi, ja valtakunnan ensimäisen oppilaitoksen laita oli hänen ensimäisinä hallitusvuosinaan niin huonosti, että sitä nyttemmin tuskin uskotaan, kun siitä kuullaan puhuttavan.

Uplantilaisessa ratsuväessä oli muuan ratsumies, joka ensin oli aikonut tulla papiksi, ja monet kai sieltä lähtivätkin sotaan, vaihtaen kirjan miekkaan, — tämä ratsumies oli nimeltään Jaakko, ja hän oli urhoollisimpia ja huimapäisimpiä miehiä joukossaan. Mutta kuten sanottu on, hän aikoi ensin papiksi. Näin hänet ensi kerran puettuna naiseksi, tietysti se oli hirvittävän suuri ja väkevä nainen, ja kuitenkin oli hänen näyteltävä hovineitoa, oikeastaan vanhaa sotaurhoa, joka neitoseksi pukeutuneena tahtoi päästä rakastettunsa neitsytkammioon.

Olivat näet tulossa Juhana herttuan ja Kaarle kuninkaan tyttären, neiti Maria Elisabethin häät, ja Upsalan oppinut professori Johannes Messenius oli juhlallisuuden lisäämiseksi kyhännyt kometian, jolla oli nimenä "Signill", mikä oli kuninkaan tyttären nimi. Kaikkiaan oli valittu neljäkymmentä ylioppilasta esiintymään leikissä, ja niistä neljän nuoren aatelisherran oli näyteltävä naisväkeä. Aatelittomaan joukossa oli ratsumies Jaakko, ja hän oli olevinaan Habor. He harjottelivat Upsalassa professorin luona, ennenkuin lähtisivät Tukholmaan, ja eräässä sellaisessa harjotuksessa minä sain nähdä Jaakko Haborin puettuna hovineidoksi.

Hauskasti se alkoi ja loppui vielä hauskemmin, vaikkakin tuli surua ja vaikerrusta jälkeenpäin. Minä olin monien muiden mukana saanut luvan katsella tätä ihanutta, ja minä muistan usein istuneeni sydän kurkussa, kun näin ja kuulin, kuinka muinaisinakin aikoina kavaluus ja vilppi kutoivat verkkojaan.

Habor oli norjalainen kuninkaanpoika, joka lähti Hotunaan kosimaan sveakuninkaan tytärtä Signilliä, ja sen hän tekikin, jonka jälkeen hän taasen lähti matkaansa, luvattuaan Signillille palata pian jälleen. Sillä välin tuli toinen kosija Saksanmaasta. Signill, jota hänen isänsä piti ankarasti vartioituna, kysyi muutamalta neitosistaan, minkä näköinen saksalainen kosija oli, ja me nauroimme kaikki, kun neitonen sanoi, että sulhasella tosin oli kauniit kasvot, mutta

"hän on kuin vuohi puheeltaan, ja jalat on kuin olki vaan, ei muuten suuri kunnossaan. Pahoja paljo tapoja on hällä, kirosanoja, 'Potz-donnereita' täynnä suu, hattuineen pöytään istuutuu."

Mutta muuan paha ja häijynilkinen neuvonantaja kylvi vihaa Signillin veljien ja Haborin veljien välillä, jotka silloin oleskelivat immen isän luona, niin että jälkimäiset kaatuivat taistelussa edellisiä vastaan, ja edellisetkin löi Haborin miekka, kun hän saapui jälleen. Habor ajoi pois myös saksalaisen kosijan, mutta hänen täytyi itsensäkin lähteä Ruotsista. Signillin kutsumana tuli hän kuitenkin takaisin, puettuna samettiseen neitsytpukuunsa.

Hän ilmotti olevansa vieraan kuninkaan tytär, joka tahtoi oppia naisten käsitöitä Signilliltä, ja Signill otti hänet vastaan ja kehotti häntä liittymään muiden neitostensa joukkoon. Mutta siihen sanoi valepukuinen Jaakko-Habor olevansa liian ylhäissyntyinen.

Nyt oli hyvä Jaakko poikani luonnoltaan hieman kömpelö, eivätkä hänen suuret kouransa oikein sopineet ompeluneulaa käsittelemään, joten hän näytti aika hassunkuriselta; mutta ei siinä kyllin, ylhäiset herrat, jotka näyttelivät muita naisosia, ilvehtivät ilmeisesti hänen kanssaan. Itse Signillkään ei voinut olla salamyhkään sanomatta pistosanoja hänen korvaansa, ja innoissaan sanoivat he pistosanansa niin ääneen, että me kaikki kuulimme ne ja purskahdimme nauruun. Tätä ei Jaakko voinut sietää, ja hän mietti, kuinka rankaisisi pilkkaajiaan.

Kun hän sentähden tuli kometian siihen kohtaan, jossa Signill tuntee Haborin, ja valepukuinen rakastaja kysyi lemmityltään, rakastiko tämä jotakin, koska niin huokasi, ja kun Signill silloin vastasi rakastavansa Haboria, sanoi Haborin näyttelijä, kuten hänen piti sanoakin:

"Unohda huoles, armahani, nyt Habor seisoo rinnallasi, —"

mutta lisäsi vihasta salamoivin silmin: "ja minä näytän sinulle, kuka olen!" — antaen Signillille samassa korvapuustin, jotta tämä kaatui nurinniskoin.

Syntyi hirvittävä metakka: professori itse, oppinut herra Johannes Messenius, syöksi keppi sojossa Jaakko parkaa kohden. Mutta tämä väänsi kepin pois suuttuneen herran kädestä, — se oli hänelle lapsen leikkiä, niin väkevä hän oli, ja joutumatta ymmälle kaikesta hälinästä ja huudoista ympärillään meni hän niin lähelle katsojia kuin mahdollista ja sanoi hyväntahtoisesti hymyillen: "Tietäköön jokainen, etten kauemmin aio olla näiden valepukuisten marakattien ilveilyn esineenä… Minut piti hirttää, sillä sellainen on Haborin loppu tässä leikissä, ja jollei kukaan muu sitä tee, teen sen itse, sillä kirjan lyön seinään tästä hetkestä lähtien; luulen, että armollinen kuninkaamme tarvitsee paria vahvaa käsivartta, ja sellaiset voin minä tarjota. Sentähden sanon kuten Habor, kun hänet on vietävä hirsipuuhun meren taa:

"Hyvästi, Signill kaunoinen, suo jäädä kuivaks poskuen. Hyv'yötä koko katsomoon, mi ystäväänsä muistakoon, ei ihmetellen kaaduntain, ei panetellen muistoain."

Hänen voimakas äänensä kuului kaiken ylitse, ja lopuksi oli hänen puhuessaan aivan hiljaista. Kun hän oli lopettanut, huusi professori, että hän oli "kunniansa unhottanut lurjus, kun niin saattoi vääntää kauniin kometian mullin mallin", mutta Jaakko hymyili niin tyynesti, ja heittäen neitsytpukunsa luotaan sanot hän:

"Tuossa on nunnankaapunne, minulle se ei sovi, — kenties tavataan toiste, kenties ei, mutta kummin hyvänsä, kauemmin ette ainakaan näe minun kävelevän Upsalan katuja."

Näin sanoen lähti hän tiehensä, ja lattia keinui hänen lujien ja raskaiden askeleidensa alla.

"Käärme oman lieteni ääressä, salainen rudbeckkiaani!" huusi professori, ja siten oli annettu tunnussana taisteluun melkeinpä elämästä ja kuolemasta.

"Rudbeckiaani, rudbeckiaani!" huusivat kaikki ja syöksyivät nyrkit sojossa ja siepaten kukin mikä parhaiten sopi lyömäaseeksi ulos ovesta jättiläismäisen Jaakon jälkeen. Signill, joka ei ollut kukaan muu; kuin herra Johan Lilljehöök, oli innokkain kaikista ja syöksyi ensimäisenä ulos niin äkkiä paenneen Haborinsa jälkeen.

Johannes Messenius oli kaikessa suuressa oppineisuudessaan luonnoltaan hillitön mies. Hän oli äreä, turhamainen ja vallanhimoinen ja tahtoi olla ensimäinen mies Upsalassa. Mutta professori Johannes Rudbeckius ei hänkään antanut perään, ja ensi hetkestä, jolloin viimeksi mainittu saapui Upsalaan, vallitsi heidän molempien välillä eripuraisuus, joka pian puhkesi todelliseen vainoon ja taisteluihin, joita heidän molempain kannattajat kävivät Upsalan kaduilla. Professori Rudbeckin ihailijoita nimitettiin rudbeckiaaneiksi ja professori Messeniuksen kannattajia messeniaaneiksi. Edellinen näyttelytti myös ylioppilaillaan kometioja, mutta kreikaksi ja latinaksi, niin että ainoastaan oppineet niitä ymmärsivät ja olivat niistä huvitetut, mutta Messenius puolestaan näyttelytti oppilaillaan ruotsalaisia kometioja ja mieluimmin markkinoilla, jolloin paljo kansaa oli koolla. Kaikki virtasivatkin, kuten luonnollista, ruotsalaisia kometioja katsomaan, ja tämä suututti mitä suurimmassa määrin Rudbeckiusta ja antoi osaltaan syytä epäsopuun.

Messeniaaneihin kuului joukko ylhäisiä nuorukaisia, ja sanottiin, että oppinut professori koetti ilveillään ja kujeillaan vetää heitä luokseen istuttaakseen heihin mieltymystä paavinoppiin, sillä hän kuului itse olleen salainen jesuiitta, ja jesuiitat hänet olivat kasvattaneetkin Braunsbergissä. Kuinka sen laita oli, tietää Jumala yksin, mutta mitään todistuksia ei koskaan voitu tuoda esiin. Varmaa vain on, että metelit ja taistelut Upsalassa antoivat autuaalle kuninkaalle paljo huolta, ja vaikea oli keksiä kuinka ne saattoi saada asettumaan.

Huuto: "salainen rudbeckiaani!" — tuli nyt, kuten mainitsin, hirveän taistelun tunnussanaksi. Me riensimme kaikki ulos, ja siellä näimme Jaakon ei ainoastaan niiden yhdeksänneljättä ympäröimänä, jotka olivat olleet hänen mukanaan näyttelemässä, vaan muiden vielä useampien, jotka olivat rientäneet paikalle osaksi katselijain joukosta, osaksi muualta kaupungista. Sillä oli kuin petolintujen käydessä haaskan kimppuun, kukaan ei tiedä mistä ne tulevat, mutta ne tulevat ja parvittain tulevatkin. Niin vahva kuin Jaakko olikin ja niin kunnon sivalluksia kuin hän jakelikin, ei hän olisi kyennyt pitämään puoliaan tätä laumaa vastaan, jollei hän odottamatta olisi saanut apua juuri rudbeckiaaneilta.

Nämä riensivätkin paikalle kaikilta tahoilta ja kulmilta heti kun kuulivat huudot ja taistelun melskeen. Jaettiin murhaavia sivalluksia, en tahdo sitä salata, ja herra Johan Lilljehöök ei suinkaan ollut kehnoin. Hän tahtoi puolestaan antaa Jaakolle muistomarjan korvapuustin edestä, mutta ennen häntä ehti Åke Tott, joka tukevalla ryhmysauvalla iski Jaakkoa ohimoon. Hän vaipui maahan, ja kaikuva huuto ilmotti hänen kaatumisensa. Tämä tappelu jatkui kuitenkin myöhään yöhön, ja seuraavana päivänä ei ainoastaan saattanut poimia taistelupaikalta katkenneiden keppien, pöydänjalkojen ja tuolinselustain palasia, vaan voi myös ylioppilaiden laastaroiduissa poskissa ja sinikeltaisissa kasvoissa nähdä taistelun kieltämättömiä muistomerkkejä.

Mutta tuli vieläkin pahempaa. Tuollaiset ylioppilaiden väliset taistelut eivät olleet lainkaan harvinaisia. Ne kuuluivat niin sanoakseni päiväjärjestykseen siitä lähtien, kun professorit itse syytivät toisilleen haukkumasanoja konsistorin istunnoissa. Nyt syksyllä saapui kuninkaalta kirje Upsalaan, että yliopiston rehtori oli vaihdettava vuosittain, joten hän erotti siihen asti olleen, jonka pari vuotta aikaisemmin hänen isänsä oli asettanut akatemian vakinaiseksi rehtoriksi, mutta jonka katsottiin virassaan osottavan puolueellisuutta messeniaaneja kohtaan.

Kuninkaan kirjeen johdosta valittiin Rudbeckius rehtoriksi, ja nyt puhkesi vihollisuus hänen ja hänen vastustajainsa välillä täyteen liekkiin. Messenius vaati Rudbeckiusta nimenomaan kaksintaisteluun ja suorastaan yllytti puoluelaisiaan ilmeisiin väkivaltaisuuksiin. Sellaisia syntyikin, ja aateliset nuorukaiset kävivät etunenässä kuin mitkäkin raiviot.

Erittäin kunnosti näissä tappeluissa itseään Åke Henrikinpoika Tott, kuningas Erikin tyttären poika, sama joka vaivutti Jaakko ratsumiehen maahan. Konsistori kokoontui erään hurjan tappelun jälkeen, jolloin rudbeckiaanit olivat lyöneet pirstaksi joukon ikkunaruutuja, ja keskusteltiin parhaallaan rangaistuksesta, johon pahimmat tappelupukarit ja niiden joukossa Åke olisi tuomittava, kun konsistorin ovi aukeni ja rouva Lucia Grothusen — hän oli Messeniuksen vaimo ja kuningas Sigismundin opettajan, Arnold Grothusenin tytär — syöksyi sisään oppineiden herrojen eteen, jotka istuivat mykkinä kummastuksesta.

Lucia rouvasta on liikkunut paljonkin pahoja puheita, mutta minä pidän kiinni siitä, mitä valtakunnan kansleri sanoi, että siitä tuskin oli uskottava puoltakaan, samoin kuin muutamia vuosia myöhemmin kuulin hänen lausuvan koko tästä taistelusta näiden molempien professorien välillä, että myöskin tohtori Johannes Rudbeckius oli syypää tähän sekamelskaan. Mutta tuima rouvashenkilö, eikä erittäin kaino, lie Lucia rouva sentään ollut, sillä hän luki lakia korkeille konsistorin herroille, niin etteivät nämä tienneet mitä hänelle vastaisivat. Meheviä sanoja ei hän suinkaan säästänyt; ei edes hurskas arkkipiispa Keniciuskaan jäänyt osattomaksi hänen terävän kielensä pistoksista.

Hänen esiintymisensä oli kuitenkin enemmän vahingoksi kuin hyödyksi hänen kodilleen ja miehelleen. Konsistori, joka jatkoi neuvottelujaan tuohtuneen Lucia rouvan poistuttua, päätti lähettilään kautta kieltää hänen miestään pitämästä yksityisluentoja, koskei Rudbeckiuskaan sellaisia pitänyt, ja tiedettiin tai luultiin, että juuri yksityislennoillaan Messenius yllytti kuulijoitaan näihin häpeällisiin mellakoihin. Konsistorin lähettiläs saapuikin aivan oikein Messeniuksen luo viesteineen arkkipiispalta ja konsistorilta.

Messenius antoi lähettilään puhua pisteeseen, mutta silloin löi hän nyrkkinsä pöytään ja huudahti vihasta säkenöivin silmin ja vapisevin huulin:

"Minä välitän viisi arkkipiispasta ja muista papillisista herroista! Tervehtikää heitä ja sanokaa heille se! Ja mitä tulee minun kannattajiini, joita nyt vainotaan kaikin neuvoin, niin sanokaa konsistorin herroille, jotka sanovat minun ruotsalaisia kometiojani narrinkujeiksi, samalla kuin viholliseni saa syyttämättä näytellä omiaan kreikaksi ja latinaksi, vieläpä saa niistä ylistystäkin, tervehtikää heitä ja sanokaa, että vanha Cicero on lausunut kauniin opetuksen sanoessaan, että ihminen ei ole syntynyt maailmaan ainoastaan oman hyötynsä tähden, vaan myös isänmaansa parhaaksi, ja että minun menettelyni maalina tässä asiassa on ollut ainoastaan isänmaan jalostaminen, — jos heillä muuten on päätä käsittää, että nuorisolle voi olla mitään hyvää siitä, että he oppivat tuntemaan, mitä hyvää ja mitä pahaa muinen oli isiemme keskuudessa. Muuten tahdon lopuksi sanoa Åke Henrikinpojan asiasta, joka heillä nyt on käsissään, että niin hänen kuin muidenkin ylhäisten nuorukaisten vanhemmat ovat asettaneet hänet ja heidät minun yksityisen hoitoni ja rangaistusteni alaiseksi! — Siinä terveiset, jotka lähetän arkkipiispalle ja konsistorille, ja ajatelkoot he nyt kaksi kolme kertaa päänsä ympäri, ennenkuin satuttavat kättään herra Äkeen."

Sellaista oli elämä siihen aikaan Upsalassa, ja joka päivä tuli yhä pahempaa eikä parempaa.

Sillävälin onnistuttiin kuitenkin löytämään uusi Habor, joka hyvissä ajoin ehti oppia mitä oli tarpeen, ja "comoedian" esitys tapahtui onnellisesti joulukuussa 1612, Juhana herttuan ja ruhtinatar Maria Elisabethin kunniaksi. Se tapahtui Tukholman linnassa; autuas kuningas ja hänen äitinsä, leskikuningatar, vastanaineet ja koko hovi katselivat historiallisia kuvia ja ilmaisivat suuren tyytyväisyytensä niihin.

Mutta vaikka kuningas olikin tyytyväinen kirjailijaan, niin ei hän ollut tyytyväinen professoriin. Häiden aikaan oli Tukholmassa useampiakin professoreja, ja kuningas puhutteli heitä ankarimmittain. Oppineiden herrojen täytyikin myöntää, että hän oli oikeassa, vaikkakin moniaat miettivät mielessään, että kuninkaan nuhteet olisivat sopineet paremmin Messeniukselle yksin.

"Jollen itse olisi kokenut ja jollen tietäisi, mitä hyötyä ja etua kirjallisista tiedoista on, niin olisi minulla varsin vähän syytä pitää huolta Upsalan akatemiasta tai olla erityisen suosiollinen niitä kohtaan, jotka olen sinne ottanut opettajiksi, mutta jotka eivät välitä virkansa ja arvokkaisuuden vaatimuksista niin paljon kuin omasta kunnianhimostaan, yksityisestä vihastaan ja synnynnäisestä kateudestaan. Mutta sanon teille, että jollei tämä teidän melunne ota loppuakseen, niin osaan minä käyttää kuninkaallista valtaani ja laittaa niin, että vastaisuudessa säästyn sellaisilta kevytmielisiltä jutuilta, ja ettei häpeä kovin pääse päällekynsin."

Oppineet vaikenivat, ja kuningas jatkoi hetken jälkeen, annettuaan heille tilaisuuden oikein miettiä hänen sanojaan:

"Luotan teihin, että kukin kohdaltanne koetatte hillitä moista vallattomuutta ylioppilaiden keskuudessa ja näyttää heille hyvää esimerkkiä, jotteivät he herjaisi eivätkä häpäisisi toisiaan, eivät juopottelisi eivätkä reuhaisi ja muuten eläisi kelvottomasti. Tahdon myös pian lähettää akatemialle avoimen kirjeeni, jossa ankarimmin ja vakavimmin olen käskevä, että nyt valitsette uuden rehtorin, niin ettei vanha, joka tätä ennen on ollut, eikä viimeksi valitsemanne tule toimimaan akatemian johdossa, kunnes saan tilaisuuden lähettää muutamia uskottuja miehiä, jotka asiaa voivat tutkia!"

Näin sanoen kuningas päästi heidät menemään, ja tällä kertaa otti hän heiltä tylysti jäähyväiset. Mutta se olikin välttämätöntä, jos mieli tehdä loppu häpeästä; ja häpeä se oli, yhtä suuri häpeä oppineille itselleen kuin vahinko heidän tieteilleen. Autuas kuningas oli syvästi huolissaan ja neuvotteli kanslerin kera siitä, mitä parhaiten voisi määrätä vamman parannukseksi.

Kuninkaan rangaistuskirje tulikin. Sain itse ratsastaa Upsalaan sitä viemään; tein sen maaliskuussa 1613. Mutta lopullista tutkimusta ei kuitenkaan pidetty siellä, vaan Tukholmassa sikäläisen tuomiokapitulin ynnä valtakunnan piispojen sekä kanslerin, valtaneuvos kreivi Abraham Brahen ja kuninkaan entisen opettajan herra Juhana Skytten edessä.

Niin valtiokansleri kuin Abraham kreivikin olivat olleet määrätyt yliopiston hallintomiehiksi tai kanslereiksi, kuten sanotaan, niin että heidän täytyi olla lähemmin selvillä sikäläisistä olosuhteista. Herra Juhana Skytte nimitettiin sitten tähän virkaan. Piispat olivat pääkaupungissa neuvottelemassa Elfsborgin lunnaista.

Tämän tuomioistuimen eteen haastettiin nyt Upsalan professorit ja ensi sijassa luonnollisesti Messenius ja Rudbeckius. He näyttivät sangen tuikeilta astuessaan sisään, kuten valtiokanslerin kuulin sittemmin useinkin kertovan, eivätkä he kenestäkään näyttäneet olevan halukkaita sovintoon. Oikeuden edessä lueteltiin kaikki ne säännöttömyydet, joita oli ilmaantunut Upsalassa ja joihin he olivat olleet syypäät, ja mainittiin herjaussana toisensa jälkeen, joita he olivat käyttäneet toisiaan vastaan. Molemmat oppineet eivät kuitenkaan näyttäneet tahtovan niitä peruuttaa millään ehdolla, vaan ulkonäöstään päättäen tehdä ne puolta pahemmiksi. Erittäinkin oli Rudbeckius kiihkeä.

Valtiokansleri ei voinut muuta kuin hymyillä, kun hän vanhoilla päivillään muisteli tätä kuulustelua ja kertoi, kuinka Rudbeckius astui esiin sellaisella vauhdilla kuin hänen olisi ollut taitettava peitsensä kilpakentällä, kun määrätty rehtori, herra Johan Lenaeus oli maininnut Messeniuksen nimittäneen häntä "aasiksi". Hän sieppasi kiihkeästi taskustaan kirjan, joka oli heprealainen raamattu, paljo vaikeampi lukea kuin tavallinen, koska se oli painettu ilman pisteitä.

Tämä kirja kädessään astui hän pöydän luo kaikkien piispojen ja neuvosherrojen eteen, avasi sen, pani sen pöydälle ja sanoi kääntyen vastustajaansa ja viitaten avattuun raamattuun:

"Lue, jos sinussa on miestä, mutta jollet voi, niin olet itse aasi!"

Herrat pöydän ympärillä voivat tuskin pidättää nauruaan professorin kuumaverisyyden tähden, mutta tämä ei nähnyt enempää kuin Messeniuksen eikä kuullut muuta kuin suututtavan sanan "aasi" korvissaan. Hän kopaisi käsillään taskujaan ja näytti vielä tahtovan ottaa esiin jonkun kirjan, jota hän ei kuitenkaan löytänyt, ja silloin kävi hän vielä kiihkeämmäksi, sanoi että hän etsi muuatta matemaattista kirjaa, ja jos hänellä olisi se ollut mukanaan, olisi hän osottanut, että Messenius oli siinäkin tieteessä taitamaton.

Kuitenkin onnistuttiin paljon puheen ja monien esitysten jälkeen saada molemmat katkeroituneet miehet malttamaan mielensä, niin että he lopuksi sopivat ja pyysivät toisiltaan anteeksi. Mutta sittenkin saattoi olla eri mieliä siitä asiasta, eikö kurjuus olisi alkanut uudelleen, jollei kuningas olisi erottanut heitä akatemiasta, vaikkakin siten, että he sieltä muuttivat korkeammille kunniasijoille. Rudbeckius tuli kuninkaan hovisaarnaajaksi ja Messenius asessoriksi äsken perustettuun Tukholman hovioikeuteen.

Niin tuli vihdoinkin loppu levottomuuksista ja oppineiden nyrkkitaisteluista Upsalassa. Rudbeckius meni yhä eteenpäin ja pääsi vihdoin piispaksi Vesteroosiin, mutta Messeniuksen asiat menivät taapäin. Kaksi vuotta Tukholmassa tapahtuneen oikeudenkäynnin jälkeen vietiin hänet vankina Kajaanin linnaan Suomeen. Sanottiin, että hän oli ollut salaisessa kirjevaihdossa kuningas Sigismundin ja Puolan jesuiittain kanssa.

Kuinka sen laita oli, en tiedä; mutta varmaa on, että kauneimmankin kukan, ja sellainen oli autuas kuningas, ympärillä voi kasvaa rikkaruohoa, ja siihen lajiin luen minä herra Erik Yrjänänpoika Tegelin, niin oppinut kuin hän olikin ja niin hyviä historiakirjoja kuin hän onkin kirjottanut. Hän oli saita mies, ja onneton oli se, joka osui heittämään katseensa maatilaan, johon hänkin oli iskenyt silmänsä. Silloin ei hän jättänyt käyttämättä mitään keinoa saavuttaakseen tarkotuksensa. Koettipa hän mustata itse Jaakko de la Gardietakin Kaarle kuninkaan aikaan, vaikka se epäonnistui, ja sen hän teki ainoastaan päästäkseen hänen tiluksiinsa käsiksi.

Samantapaiset olivat nyt myös hänen ja Messeniuksen välit. Herra Erik Yrjänänpoika oli nimittäin saanut valtaansa ne maatilat, jotka Arnold Grothusen oli omistanut Ruotsissa, ja Messenius, koska hän oli nainut Grothusenin tyttären, vaati myöskin niitä, joten siitä syntyi oikeudenkäynti, joka suoritettiin suurimmalla katkeruudella ja joka oli Messeniukselle vielä vaarallisempi sentähden, että hän sai vaikutusvaltaisen herra Erik Yrjänänpojan leppymättömäksi vihollisekseen. Vuonna 1616 syytettiin häntä salaisesta yksituumaisuudesta valtakunnan vihollisten kanssa ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Tämä tapahtui samana vuonna kuin autuas kuningas istui niin suruissaan Kyminkartanossa ja sepitteli säkeitään onnettomasta rakkaudestaan.

Jaakko ratsumies oli silloin sattumalta Tukholmassa ja kuuli puhuttavan kohtalosta, joka odotti hänen entistä opettajaansa. Se kävi hänen sydämelleen, ja hän päätti tehdä jotakin vainotun puolesta. Eikä ollut hänen tapojaan ajatella, kuinka se tapahtuisi tai voiko hän edes tehdä jotakin. Jotakin oli tehtävä, se oli selvää, ja se oli hänen itsensä tehtävä, sillä ketään muuta ei hänellä ollut käskettävänään.

Muuanna hyvänä päivänä, vähän ennen tuomion langettamista, meni hän Messeniuksen luo ratsusaappaissaan ja miekka sivulla. Hänet tunnettiin heti. Sellaista jättiläistä ei helposti unhota.

"Jumalan rauhaa, herra professori tai asessori, vai mikä nyt lienettekään!" sanoi hän.

Messenius katsoi häneen uudelleen. Mitä hän tahtoi, tuliko hän häntä pilkkaamaan vai tuomaan joitakin tietoja? Mutta Jaakko hymyili, ja tämä hymyileminen loukkasi miestä, jonka kimppuun käytiin kaikilta puolilta.

"Messeniaanit olisivat nyt hyvät olemassa", jatkoi Jaakko, "mutta heitäpä ei nyt näykään mailla eikä halmeilla, ei Signilliä eikä muita,… mutta sittenkin minä seison nyt edessänne…"

Messenius ei tiennyt mitä hänen oli ajateltava entisestä oppilaastaan, joka kerran petti hänet. Tämä johtui hänen mieleensä; se kenties oli ainoa, mikä entisyydestä oli hänen mielessään. Hyvää sydäntä, joka sykki jättiläisen rinnassa, ei hän nähnyt eikä sitä ajatellutkaan. Jaakko olikin niitä miehiä, että hän näytti mitä julmimmalta juuri silloin, kun hän oli tekemäisillään jotakin hyvää. Otsa oli rypyssä, pensasmaiset kulmakarvat puristuivat yhteen, puoleksi peittäen silmät. Samat eleet olen nähnyt sangen lempeissäkin kasvoissa, kun ajatukset ovat kiintyneet johonkin erittäin tärkeään.

Messeniuksesta, joka ei tuntenut häntä lähemmin, kuuluivat sen tähden hänen sanansa enemmän ivalta kuin osanotolta, ja yleensä hillitöntä luonnettaan hän kykeni nyt vaaran hetkenä hallitsemaan vähemmän kuin konsanaan. Kuitenkin ajatteli hän jossain määrin vastustajansa valtaa ja urkintaa, ja sentähden vetääntyi hän askel askeleelta huoneen vastakkaiseen päähän, silmiensä liekin yhä yltyessä.

Jaakko seurasi jälestä, sillä hänen päähänsä eivät mahtuneet muut ajatukset kuin ne, jotka täyttivät hänen sielunsa.

"En tietysti ollut mukana", sanoi hän, "kun 'Blancka Martha' esitettiin jäähyväisiksi, mutta kometianne ovat hyvässä muistossani… kuinka Blancka Martha nyt taas lauloikaan?… Hän laulaa herralleen, kuningas Birgerille:

"Schöns Lieb gedenck der Treue, Die du mir hast verpflicht, Und lass dich nicht gereuen, Gereuen, Von Hertzen meine ich dich!"

"Kas, nyt laulan teille minä, ja minä laulan, kuten kuningatar lauloi:

"Daran solst du gedencken, Hertz allerliebste mein, Mein Hertz thu ich dir schenken, Schenken, Es soll dein eigen sein."

Ja tämän saneltuaan irvisteli Jaakko julmain kulmakarvojensa alta.

Tosiaan täytyy tämän tunteenpurkauksen esineelle antaa anteeksi, jos hän erehtyi koko kohtauksen oikeaan tarkotukseen nähden. Hän tekikin torjuvia liikkeitä kädellään, samalla kuin hänen silmänsä riittävästi ilmaisivat sitä harmia, joka kiehui hänen sisällään, hänen yhä mennessään askel askeleelta takaperin.

Jaakko puolestaan joutui tunteellisuutensa uhriksi, kuten hän aina teki, milloin oli oikein innoissaan. Hän tarttui arvokkuudella asessorin käteen toisella kädellään ja toisella tarttui häntä kaulukseen, sanoen:

"Niin, silloin olivat he mukana, Hornit, Soopit, Lilljehöökit, Posset, Bjelket ja mitä he nyt kaikki ovat nimeltään, nämä ylhäiset nuoret herrat, — silloin olivat he mukana huvinsa tähden, mutta nyt, kun huvi on tiposen tiessään ja onnettomuus on ovella, missä ovat he nyt, en näe heitä…"

Tällaikaa olivat he joutuneet vastakkaisen seinän ovelle, ja nyt läjähti korvapuusti Jaakon poskelle. Asessori tempautui rivakalla liikkeellä vapaaksi, hypähti ovesta toiseen huoneeseen ja löi sen jälestään kiinni.

Jaakko seisoi silmäillen sulettuun oveen, sivellen kädellään poskipäätään, jota poltti sen jokseenkin tuiman vastauksen jäleltä, jonka hän oli saanut parhaassa tarkotuksessa tekemäänsä kysymykseen. Hän seisoi hetken aikaa katsellen sulettuun oveen. Hyvää hän oli tarkottanut tuolle miehelle, jonka koko käytös oli hänelle yhtä käsittämätön kuin ovi oli sulettu. Sisältä ei kuulunut hiiskahdusta eikä liikahdusta. Jokseenkin nolona lähti hän lopulta tiehensä.

Hän suuntasi matkansa ratsumestarinsa luo, kunnian miehen, joka kuitenkin pian kaatui taistelussa. Tämä, samoin kuin toveritkin, piti paljo Jaakosta, ei ainoastaan hänen tavattoman väkevyytensä, vaan miltei enemmän hänen iloisen mielensä tähden, joka niin räikeästi pisti esiin kuivan ja karkean pinnan alta. "Antakaa minulle neuvo, ratsumestari!" sanoi hän tälle, tämän nyökätessä hymyillen hieman vapaapuheiselle Jaakolle. "Jos minulla on vihainen koira, josta kuitenkin pidän ja jonka tahtoisin pelastaa, ja jos näen suden käyvän sen kimppuun verisine kitoineen… kuinka on minun parhaiten meneteltävä pelastaakseni koiran, tempaanko sen pois vai lyönkö suden kuoliaaksi?"

"Sinä haudot päässäsi vakavia asioita", vastasi ratsumestari, "mutta arvotuksiin en ole halukas vastaamaan. Sano suoraan, Jaakko, ketä tarkotat koiralla ja ketä tarkotat sudella?"

"Vihainen koira on asessori, herra Johannes Messenius, ja susi on herra Erik Yrjänänpoika Tott!"

Ratsumestari ällistyi kuullessaan nämä nimet, mutta Jaakko jatkoi aivan tyynesti:

"En jaksa nähdä, että Yrjänä Pietarinpojan poika vainoaa entistä opettajaani… Ei omena kauas puusta putoa, sanotaan, ja se pitää paikkansa Erik herraankin nähden; sillä jos Yrjänä Pietarinpoika oli huono neuvonantaja kuningas Erikille, niin koettaa hänen poikansa tehdä kaiken pahan minkä voi, vaikkakin, Jumalan kiitos, kuningas Kustaa Adolf on toinen kuningas kuin kuningas Erik."

"Täytyy sentään nähdä ja sietää paljo tässä maailmassa", keskeytti ratsumestari.

"Ei, seis!" tarttui Jaakko juttuun. "Voi nähdä ja sietää mitä tahtoo, mutta minä en tahdo, en, en tahdo. Kuten sanoin, en jaksa nähdä tämän tapahtuvan, tahdon pelastaa entisen opettajani, niin tahdon, ratsumestari, ja nyt on teidän annettava minulle neuvo! Onko minun temmattava asessori pois Erik herran käsistä vai onko minun lyötävä tämä juonittelija kuoliaaksi, kuten hän on rehellisesti ansainnut?"

"Sinun ei ole tehtävä kumpaakaan", sanoi ratsumestari ja katsoi Jaakkoa kasvoihin etevämmän hengen koko voimalla.

Jaakko katsoi kummissaan esimieheensä, jonka sanoja hän ilmeisesti ei voinut käsittää, niin vakuutettu hän oli siitä, että jotakin täytyi tehdä.

"Ei kumpaakaan!" toisti hän, silminnähtävästi ajatellen jompaakumpaa vaihtopuolistaan.

Mutta ratsumestari uudisti vielä suuremmalla vakavuudella neuvonsa ja osotti Jaakolle, mitä vaarallisia seurauksia saattoi koitua hänen puuttumisestaan tähän asiaan, vaikkei hän siltä pienimmässäkään määrin voisi muuttaa sitä kohtaloa, joka uhkasi Messeniusta ja jonka täytyi mennä omaa menoaan, mitä Jaakko mahtoikin tuumia tai tehdä. Seuraus, arveli ratsumestari, ei olisi mikään muu kuin että Jaakko saattaisi itsensä onnettomuuteen.

Parisen päivää myöhemmin langetettiin tuomio, ja tuomittu oli vangittava ja vietävä Suomeen.

Kun Jaakko oli jäänyt yksin omin päin arvostelemaan ja ratkaisemaan, kummanko keinon valitsisi, menisikö suoraan herra Erik Yrjänänpojan luo ja pelottaisi hänet kääntymään toiselle tolalle vai koettaisiko temmata Messeniuksen pois Erik herran käsistä, päätti hän ryhtyä jälkimäiseen, ja seuraavina päivinä hän kulki vaipuneena syviin ajatuksiin, alinomaa hyräillen Blancka Marthan laulua:

Mein Hertz thu ich dir schenken, Schenken, Es soll dein eigen sein.

Sinä päivänä, jona Messenius oli määrätty vangittavaksi, näytti Jaakko tuimemmalta kuin konsanaan ja pyörittelihe sen talon porraskäytävässä, missä Messenius asui, turhaan koettaen päästä sisään. Vähän väliin näki hän rouva Lucian jossakin ikkunoista, ja hän viittasi rouvalle ja koetti kaikkein kaunopuheisimmilla eleillä tehdä itsensä ymmärretyksi, mutta se ei onnistunut. Siinä seisoi hän paikoillaan tai käveli edestakaisin, mutta hän ei poistunut porrasten luota. Hänen tarkotuksensa oli puolustaa sisäänkäytävää ketä vastaan tahansa; ja epävarmaa on, kuinka olisi käynyt, jolleivät muut olisi pitäneet häntä silmällä, — hän olisi kai tehnyt itsensä onnettomaksi ainaiseksi. Mutta hänen ratsumestarinsa, joka tunsi hänet ja tiesi, mikä uskollinen sydän hänellä sykki karkean ulkokuoren alla, piti huolen siitä, että hän vältti vaaran. Taloon oli kaksi sisäänkäytävää, ja toisesta vietiin pois vangittu Messenius rouva Lucian ja heidän poikansa kera, Jaakon kävellessä vartioiden toisen edustalla.

Ja siellä käveli hän vielä illan tullen, vähänväliä silmäillen ikkunoihin, nähdäkseen jossakin niistä rouva Lucian tai Messeniuksen itsensä. Se ei luonnollisesti hänelle onnistunut, kun heidät kerran oli viety pois. Vihdoin saapui ratsumestari.

"Mitä täällä teet, Jaakko?" kysyi hän.

Jaakko ei aluksi vastannut. Vasta kun kysymys uudistettiin, sanoi hän lyhyeen ja ynseästi:

"Minä vaanin sutta!"

Ratsumestari ilmotti hänelle silloin, että susi oli jo saanut saaliinsa ja että hänen odotuksensa oli turha, mutta Jaakko ei häntä uskonut. Ratsumestari käski hänen silloin poistua portin luota ja mennä majapaikkaansa, mutta Jaakko seisoi paikallaan ja suuntasi vain pitkän ja vitkastelevan katseen esimieheensä. Tämä käsitti, että jos hän tahtoi pelastaa urhokkaan ratsumiehen, täytyi hänen ryhtyä muihin keinoihin; sillä siinä mielentilassa, missä Jaakko nyt oli, saattoi hän ryhtyä mihin hommiin tahansa, ja ennenkuin Messenius oli viety kaupungista, ei kukaan voinut vastata, mitä kaikkea väkevä Jaakko uskaltaisi hänen pelastuksekseen.

Hän lähti sentähden, ja hetkeä myöhemmin tuli muutamia Jaakon tovereita tuoden sen käskyn, että hänen oli seurattava heitä. Hän sanoi ei, syntyi vaarallinen tappelu, ja täytyi tulla lisäväkeä, ennenkuin Jaakko saatiin alistumaan. Hänet pantiin vankeuteen rangaistukseksi käytöksestään; mutta kun laiva oli lähtenyt Tukholman satamasta vieden Messeniuksen mukanaan, pääsi Jaakko vapaaksi.

Onneton Messenius istui sitten pitkät vuodet synkimmässä vankeudessa Kajaanin linnassa, syvällä Suomen metsissä, kokonaisen 16 peninkulman päässä lähimmästä kaupungista. Kului yhdeksäntoista vuotta, ennenkuin hän sai lempeämpää kohtelua osakseen, ja kohta sen jälkeen hän kuoli, nimittäin 1637.

Yhdeksän vuotta häntä pitempään eli hänen vastustajansa Johannes Rudbeckius, joka kuoli Vesteroosin piispana 1646, jättäen jälkeensä yksitoista lasta, jotka korotettiin arvoon ja kunniaan ja voittivat aatelisvaakunan ja kypärän.

Mutta autuas kuningas, hän ajatteli alituiseen Upsalan akatemiaa ja kuinka hän voisi sitä suojella, jotta se kestäisi ajan myrskyt. Monta ylevämielistä sanaa kuulin hänen puhuvan valtiokanslerille siitä asiasta, kuinka tärkeää oli, että valistus leviäisi kaikille. Hän suri sitä, että alituiset sotaretket jättivät hänelle niin vähän aikaa rauhallisia toimia varten, ja oppi ja tiedot ovat sellaisia hedelmiä, jotka eivät kypsy sodan jaloissa.

Köyhä kansa ei myös voi tarjota tieteille ja niiden harjottajille sitä kehotusta, joka niille on välttämätön. Jos jotakin saattoi tehdä, oli se kuninkaan itsensä tehtävä, ja hän tekikin sen tavalla, jota ei kai kukaan saattanut odottaa.

Molempien herttuain, hänen veljensä ja sisarenlapsensa, kuoltua olivat ne monet maatilat, jotka ikimuistoisista ajoista olivat kuuluneet hänen suvulleen ja tuntuvasti lisääntyneet kirkon hallusta otetuilla tiloilla vanhan Kustaa kuninkaan aikaan, joutuneet hänelle. Näistä perintötiluksistaan lahjotti hän kokonaista kolmesataakolmetoista maatilaa ja neljä vesimyllyä, paitsi muutamia pienempiä tiluksia Upsalan akatemialle, niin että ne olivat ainaiseksi jäävät tämän omaisuudeksi.

Mainitkaa minulle kuninkaista se, joka tekee samoin! Se oli tosiaankin kuninkaallinen lahja!

Herrani, valtiokansleri, lausui kerran pojalleen, Kustaa kreiville, sanat, joita en käsittänyt silloin enkäpä nytkään, mutta jotka ovat kiintyneet mieleeni.

"Jokaisella valtakunnalla", sanoi hän, "on jossakin määrin yhtäläisyyttä vanhan Rooman kanssa. Kenties on vielä tuleva aika, jolloin meidän maamme suuruuksien, samoin kuin Rooman patriisien, täytyy koota ympärilleen kansan miehiä, nerokkaita ja oppineita miehiä, joiden kunnolle ja kyvyille heidän täytyy tehdä tilaa. Jos niin käy ajan täytyttyä, niin sen saavat aikaan ne sivistyslaitokset, jotka ovat voineet vaikuttaa ja elää itsenäistä elämää juuri sentähden, että suuri kuningas on laskenut niiden alle maaperän, joka ei ole ollut riippuvainen päivän valtiollisista tuulenpyörteistä."

"Muistakoot he silloin", lisäsi hän sitten, kuten hänellä oli useinkin tapana sanoa, "että Kustaa Adolfin rakkautta maahansa heidän on pohjaltaan kiittäminen yhdenvertaisuudestaan etumaisten miesten kanssa. Varmaa on, että tässä kuninkaallisessa lahjassa on suurella Kustaa Adolfilla muistomerkki, joka kestää kautta aikojen, sittenkin, kun voittomerkit ovat ammoin aikoja maatuneet hänen ja hänen miestensä tomun ympärillä!"

8.

Puolalainen ruhtinatar.

Muistettavan yön jälkeen Elbingissä en sitten pitkiin aikoihin voinut löytää jälkeäkään Pietarista enkä kauniista neidistä enkä vanhasta poppamiehestä — jesuiitta vai mikä hän nyt oli. Ja oli tulossa päivä, jolloin kuningas purjehtisi kotiin. Olin kovasti harmissani, kun ajattelin, että olin ollut maaliani niin lähellä, mutta ikäänkuin vain nähdäkseni, kuinka se livahti käsistäni, ja lisäksi olin aivan neuvoton, mihin minun oli ryhdyttävä. Olin oikein suruissani, kun ajattelin vanhaa muoria, joka kärsimättömästi odotti palaamistani, enkä minä voinut viedä hänelle ainoaakaan lohdutuksen sanaa.

Silloin kohtasin eräänä päivänä, parhaallaan kulkiessani noissa ajatuksissani, Jaakko jättiläisen, ratsumiehen, jonka opin tuntemaan taanoin ollessani Upsalassa katselemassa näytelmää Haborista ja Signestä. Hän näytti yhtä hyväntahtoiselta, perin rehelliseltä ja kunnon mieheltä kuin silloin, kun hän nousi oppinutta professoria ja kaikkia hänen ylhäisiä oppilaitaan vastaan, jotka nyt suurimmaksi osaksi olivat samoin kuin Jaakkokin täällä sodassa. Tosin oikeastaan asettamatta kunnon Jaakkoa mihinkään yhteyteen sen kanssa, mikä pyöri päässäni, lähestyin häntä ja aloin sukeutua keskusteluun hänen kanssaan. "Nyt me pian lähdemme kotiin", sanoin. "Kotiin?" kysyi hän vastaan ja katsoi hymyillen ja kummissaan minuun.

Hänen kummastuksensa kysymykseni johdosta olikin aivan luonnollinen, sillä mietteissäni unhotin tykkänään, että sotajoukko tuli pysymään paikoillaan ja että ainoastaan kuningas itse matkustaisi kotiin. Mutta samassa juolahti mieleeni tehdä uskalias mies uskotukseni, ja annoin hänelle kaikki ne tiedot mitkä voin, jotta hän osaisi pitää asioita silmällä minun itseni ollessa poissa.

Hän kuunteli tarkkaavaisena mitä sanoin ja lupasi lujasti kättä lyöden, että hän tekisi parastaan. Onni suosikin häntä enemmän kuin minua, kuten nyt tahdon kertoa. Mutta kun ajattelen, kuinka me seurasimme tätä asiaa, ensin kukin erikseen, ja sitten yhdessä, niin en voi muuta kuin ajatella vanhaa satua paimenpojasta, joka taivaltaessaan etsimään kadonnutta prinsessaa sai apua pikku keijukaisilta. On kyllä totta, että Jaakko jättiläisruumiineen ja tavattomine voimineen kaikista vähimmän muistutti pientä keijukaista, mutta hän samoin kuin minäkin teki keijukaisille palvelusta. Meidän oli pelastettava sekä paimenpoika että prinsessa ilkeän noidan käsistä, ja noita, se ei ollut kukaan muu kuin jesuiitta, tuo musta, ruma kivinaama. Neuvokkuudessa ja väkevyydessä saattoi Jaakko kuitenkin hyvin vetää vertoja niille pikku olennoille, jotka satu panee esiintymään paimenpojan pelastajina.

Niin saatoin jotensakin tyynenä seurata autuasta kuningasta kotiin ja ajatella astumista muorin lempeäin silmien näkyviin. Ah, suuri oli riemu, kun kuningas tällä kertaa saapui Tukholmaan ja ratsasti kaupunkiin, jossa kaikki vallatut liput ja standaarit olivat ripustetut näkyviin. Tykit "Kolmessa kruunussa" paukkuivat yhtä mittaa, kaikki kellot soivat, ja kansa riensi kirkkoihin kiittämään Jumalaa, joka niin armollisesti oli suojellut kuningasta ja Ruotsin aseita.

Olikin kuin uusi henki olisi virrannut kautta kansan. Ei puhuttu enää kuten ennen puoleksi kuiskaillen siitä vitsauksesta, jonka Herra oli monien sotien muodossa laskenut kannettavaksemme, vaan puhuttiin rohkeudella ja luottamuksella. Voimaa oli kyllä ollut koko ajan, kuinka olisikaan muuten voitu saada aikaan se, mitä oli tapahtunut, mutta voima saattoi nyt ikäänkuin vaikuttaa suuremmalla vapaudella. Itsenäisyyden tunto ikäänkuin teki voimat kaksinkertaisiksi. Seisoimme samalla kalliopohjalla kuin ennenkin, mutta aurinko valaisi sen painiskelun hyökkäävien aaltojen kanssa, ja tässä auringon valossa säteilivät kaikki silmät, hymyilivät kaikki huulet.

Mutta tässä yleisessä riemussa kiitivät minun ajatukseni pois lempeäsilmäisen vanhuksen luo, ja missä vain näin hopeahapsiset, ryppyiset kasvot, olin näkevinäni hänet edessäni. Oli kuitenkin varmaa, etten saattanut tavata häntä Tukholmassa. Jos kuninkaan asioilla retkeillessäni joutuisin Strengnäsiin ja tapaisin hänet, voisin ainakin lohduttaa häntä sillä tiedolla, että asia oli hyvissä käsissä.

Niin olikin laita, ja, kuten mainitsin, onnikin oli suotuisa. Mutta tahdonpa kertoa järjestään, kuten asia tapahtui.

Sotamarski Herman Wrangelin pääkortteeri oli kuninkaan poissaollessa Marienburgissa ja asui hän vanhassa linnassa, jossa kerran muinaisina aikoina ritarikunnan suurmestarilla oli istuimensa. Se oli suuri, komea rakennus, jossa hän näytti viihtyvän hyvin keskellä monia muistoja, jotka muistuttivat häntä myös hänen omasta nuoruudestaan, sillä hän kuului vanhaan liivinmaalaiseen ritarisukuun. Jaakko oli myös Marienburgissa.

Syksy oli mennyt hänen saamatta tietoonsa kerrassaan mitään, mikä olisi ollut etäisimmässäkään yhteydessä kadonneiden kanssa. Mutta sitten tuli joulu.

Silloin hän eräänä päivänä käveli muuatta syrjäkatua, joka oli kauttaaltaan jäätikön peittämä, niin että sitä oli sangen vaikea kulkea. Jonkun matkan päässä hänen edellään kulki muuan mies, jolla näytti olevan kiire, vaikka hän liikkuikin suurella vaikeudella iljanteella. Vaateparrestaan päättäen oli hän Puolan juutalainen, ja se osuikin paikalleen. Eräässä paikassa, jossa katu oli hyvin viettävä ja katukivitys oli niin sanoakseni hajaantumistilassa, ei mies parka voinut enää säilyttää tasapainoaan, vaan kaatui ja taittoi jalkansa. Jollei Jaakko olisi ollut niin lähellä kuin hän oli, olisi onnettomuus kenties tullut suuremmaksikin.

Kesti kotvan, ennenkuin juutalainen ehti tointua ja antaa selvän vastauksen; mutta kohta, kun oli saanut tietää mihin mies toivoi tulevansa viedyksi, otti Jaakko hänet vahvoille käsivarsilleen ja vei hänet paikalle, erääseen pieneen taloon lähellä kaupungin porttia. Mutta kuta tyynempiin olosuhteihin pikku juutalainen pääsi, missä hänen olisi pitänyt voittaa tuskansa, sitä levottomammaksi hän kävi. Tämä kummastutti Jaakkoa, ja hän kysyi syytä siihen, saamatta kuitenkaan mitään vastausta; hänestä näytti vain voivotus ja valitus tulevan siitä yhä suuremmaksi.

"Sinulla on jotakin omallatunnollasi, pikku mies, mutta tuo se esiin!" kehotti Jaakko.

"Voi, voi", huokasi juutalainen kääntelehtäen ja vääntelehtäen, mutta ei kuitenkaan tahtonut sanoa mitään.

"Oletko kotoisin täältä Marienburgista?" kysyi Jaakko.

"En, en, asun kaukana täältä!" oli vastaus.

"Mitä täällä sitten asioit?"

"Voi, voi", ulvoi juutalainen, "minä tulen onnettomaksi, onnettomaksi, voi, voi."

"Eikö sitä sitten voi auttaa?" jatkoi Jaakko, joka alkoi käydä kärsimättömäksi ja puoleksi suuttua, vaikkei hänen ystävällinen sydämensä vielä sallinutkaan hänen päästää suuttumustaan ilmoille. "Jos tulet onnettomaksi, niin täytyy sinussa olla miestä tekemään jotakin onnettomuuden pienentämiseksi, jollet voi sitä kokonaan välttää."

Juutalainen jatkoi valitustaan, mutta kuinka Jaakko puhuikaan, saavutti hän lopulta miekkosen luottamuksen, ja tämä ilmaisi, että hänellä oli kirje vietävänä tuomiokirkon suntiolle ja että hän oli ottanut viedäkseen vastauksen tähän kirjeeseen pater Josephukselle, joka tällä haavaa oleskeli eräässä linnassa läheisyydessä.

"Olet siis, kun kaikki käy ympäri, urkkija!" huudahti Jaakko, oikeastaan vain pelottaakseen juutalaisen antamaan täydellisen vastauksen.

"Urkkija!" änkytti juutalainen. "Jumalan äiti antakoon teille anteeksi sen, että sälytätte moista niskoilleni!… Kuinka voisin minä, mies parka, puuttua niin korkeihin asioihin… Voi, voi, hyvä mies ja jalo pelastajani, siinä erehdytte kerrassaan… Minulla ei ole tämän sodan kanssa mitään tekemistä… voi, minä, minä haluan ainoastaan rauhaa, ainoastaan rauhaa."

"Se on kyllä hyvä, mutta jollet voi näyttää toteen mitä sanot, niin ei asiasi toimittamisesta tule mitään, siitä saat olla varma. Puhu siis ja puhukin selvään! Meidän kanssamme on täällä leikkimistä yhtä vähän kuin niiden, jotka sinut ovat lähettäneet tälle asialle."

"Se on minun surmani, se on minun surmani!" vaikeroi juutalainen itkien ja lyöden rintoihinsa.

Jaakko koetti häntä tyynnyttää, ja kun hän vihdoin alkoi tajuta puhetta, sanoi Jaakko hänelle:

"Tässä ei ole sinulla mitään valinnan varaa, sinun on puhuttava suusi puhtaaksi, sillä sen sanon sinulle, että muussa tapauksessa joudut vähemmän kuin tunnin kuluessa riippumaan lähimpään hirsipuuhun, ja koko asia riippuu siis siitä, katsotko mukavammaksi heittää henkesi nyt vai säästää sen lähimpään kertaan, jolloin joudut ahdinkoon. Jos tahdot seurata neuvoani, niin älä koskaan ota enää viestejä viedäksesi puolalaisten ja ruotsalaisten leirin välillä."

"Puolalaisen leirin?" sammalsi juutalainen. "Kuka on sanonut, että tulen puolalaisten leiristä… tulen Habersdorffin linnasta, joka sijaitsee herttuakunnassa lähellä Rosenbergiä, ja Jumala on todistajani, ettei minulla ole aavistustakaan kirjeen sisällöstä. Mutta minkä tiedän, sen tahdon sanoa sinulle, jos lupaat minulle uskosi ja kunniasi kautta, ettet tahdo minun häviötäni, vaan tahdot auttaa minut tästä kurjuudesta, mikäli se on sinun vallassasi."

Preussin herttuakunta kuului autuaan kuninkaan langon, Brandenburgin vaaliruhtinaan Yrjö Wilhelmin vallan alle.

No, sen lupasi Jaakko, ja niin kertoi juutalainen, ensin siveltyään kädellään särkevää jalkaansa, samalla vuodattaen monta kyyneltä ja päästäen monta huokausta. Minun täytyy kuitenkin mainita, että Jaakko teki parhaansa luunmurtuman hoitoon nähden ja että hän lähetti sanan lähimmälle haavurille, jota kuitenkin saatiin odottaa.

"Näetkös, siellä linnassa laitetaan häitä", sanoi juutalainen. "Mutta puuttui jotakin, josta puhutaan tässä kirjeessä ja joka minun piti tuoda mukanani palatessani."

"Anna minulle kirje", käski Jaakko, ja juutalaisen täytyi pitkien tinkimisten jälkeen antaa se hänelle.

"Tämä kirje täytyy avata ja lukea ruotsalaisin silmin!" sanoi Jaakko sitten, pistäen kirjeen taskuunsa. "Ne voivat olla vaarallisetkin häät nuo, joita laitetaan Habersdorffin linnassa. Voi tapahtua myös, että sinne tulee odottamattomia vieraita, vaikkapa häiden laittaja olisi itse ylisotapäällikkö…"

"Voi, voi, hyvä mies, uskokaa minua!… Ei häiden laittaja ole mikään ylisotapäällikkö, vaan muuan hänen rikas sukulaisensa, eräs leskikreivitär…"

"Ja kuka on morsian?" keskeytti Jaakko, jolle äkkiä juolahti mieleen, että sattuma kenties tässä antoi hänelle johtolangan sen arvotuksen ratkaisemiseen, jota hän nyt koetti selvittää yhdessä minun kanssani.

"En tiedä enempää kuin että hän on nuori, rikas ja kaunis kuin päivä."

"Hänen nimensä… mikä on hänen nimensä?" kysyi Jaakko innoissaan.

"En ole koskaan kuullut häntä nimitettävän muuksi kuin ruhtinatar Mariaksi, mutta niin paljon olen voinut nähdä, että hänen on täytynyt kärsiä paljon, ja nyt muistuttaa hän enemmän vankia kuin vapaata ihmistä, vielä vähemmän ruhtinatarta. Kuitenkin kumarretaan syvään hänen edessään joka kerta kun häntä puhutellaan… Niin, niin, hänellä on paljo valittamista, ja varmaan ei tahtoisi kukaan kaikista ruhtinattaren rikkauksista ottaa hänen osaansa kannettavakseen, siitä olen varma."

Nimi samoin kuin muukin kuvaus kävi täydellisesti yhteen sen kanssa mitä olin kertonut, ja sentähden koetti Jaakko sitä innokkaammin saada juutalaiselta ne tiedot ruhtinattaresta, jotka tämä voi antaa. Ja juutalainen tiesi aika paljon.

Hän oli itse asiassa linnan palvelija, mutta oli pukeutunut juutalaiseksi, koska siten luuli voivansa vähemmällä vaaralla suorittaa kaikkea muuta kuin helpon tehtävän, nimittäin viedä kirjeen keskelle vihollisen pääkortteeria, jossa pienimmänkin harha-askeleen johdosta saatettiin häntä pitää ja kohdella urkkijana. Tässä olikin oikeastaan Jaakon voima hänen ylitsensä, ainakin aluksi, sillä näyttäytyi pian, että Jaakko ja juutalainen yhtyivät yhdessä asiassa, nimittäin siinä, että he tunsivat sääliä ruhtinatarta kohtaan ja halusivat pelastaa hänet.

"Kenen kanssa hän menee naimisiin?" kysyi Jaakko. "Sinusta näyttävät häät olevan suurin onnettomuus?"

"Niin, niin, se onkin niin", vastasi juutalainen. "Juuri häät… Katsos, minä luulen ja monet muut minun mukanani, että ruhtinattarella on toinen rakastettu, ja nyt pakotetaan hänet morsiustuoliin… Sentähden suree hän, ja hän suree itsensä kuoliaaksi, voi, voi… sen saavat kaikki nähdä."

"Kuka on sitten sulhanen?"

"Muuan vanha herra, raihnas ja ilkeä. Jos ruhtinatar parka riutuu nyt siinä vankilailmassa, joka häntä ympäröi, niin hän varmaankin kuolee tykkänään, kun hän saa sellaisen vanginvartian kuin vanhan kreivin."

Haavuri, joka saapui, keskeytti keskustelun; mutta Jaakko oli saanut tietää siksi paljon, ettei hän katsonut voivansa päästää käsistään sitä lankaa, jonka palvelija oli hänelle antanut. Tämä oli hyvä sielu, joka oli valmis tekemään kaikkensa onnettoman ruhtinattaren puolesta, ja kun haavuri oli hoitanut hänen luumurtumansa ja jälleen poistunut, ei kestänyt kauan, ennenkuin Jaakko ja hän pääsivät yksimielisyyteen keskenään, vaikkakin palvelija epäilevästi pudisti päätänsä Jaakon rohkealle, hänen mielestään mielettömän rohkealle pelastussuunnitelmalle.

"Mutta mistä tiedät", kysyi Jaakko, kun haavuri oli poistunut huoneesta, "mistä tiedät, että ruhtinattarella on toinen rakastettu?"

"Sen toki näkee joka mies, jolla on silmät nähdäkseen ja vähän ymmärrystä ajatellakseen", vastasi palvelija. "Oli muuan nuori herra, häntä sanottiin ruhtinattaren sukulaisen veljeksi, sukulaisen, joka oli sangen vanhan herran nuori leski, ja tämä vanha herra taasen oli ruhtinattaren tulevan herran ja miehen kaukainen sukulainen… Nuori mies oli muhkea herra… hän oli muuten samasta maasta kuin kuninkaamme Sigismund ja siis sinun maanmiehesi…"

"Hänen sisarensa, rikas leski, oli siis hänkin Ruotsista kotoisin…?"

"Niin, vanha herra oli nähnyt hänet ollessaan kuningas Sigismundin mukana hänen perintömaassaan taistellakseen kuninkaan setää vastaan… silloin näki hän tytön ja ihastui niin tähän, että otti hänet vaimokseen ja kuollessaan jätti hänelle kaikki rikkautensa. Sisarkin on vielä huomattava kauneudestaan, vaikka hän on koko joukon vanhempi veljeään."

"Ja tämä hänen veljensä se on voittanut ruhtinattaren rakkauden?"

"Niin, siltä meistä kaikista näyttää linnassa… he olivat aina yksissä, ja nuori herra olisi varmaankin syöksynyt Weikseliin, jos ruhtinatar olisi sitä toivonut, kun tämä puolestaan oli epätoivoissaan joka kerta, kun nuoren herran joidenkin asiain tähden täytyi erota hänestä… Niin, he rakastivat toisiaan, siitä ei epäilystäkään!"

"Mutta mitä on sitten tullut väliin… missä on nuori herra, miksi ruhtinatarta pakotetaan?"

"Niin, näetkös, kuka voi tietää kaiken mikä elää ja liikkuu ylhäisten sydämissä? Näemme heidän liikkuvan sinne ja tänne kuten pilvien taivaalla; mutta tuulta, joka panee pilvet liikkeeseen, emme näe, ymmärrämme ainoastaan, että tuuli käy etelästä, kun pilvet menevät pohjoiseen päin, ja pohjoisesta, kun ne menevät etelään päin."

"Mutta tässä on minusta tuuli puhaltanut suoraan paholaisen palkeesta helvetistä!" puuttui Jaakko puheeseen, antaen harminsa vapaasti purkautua valloilleen.

"Se on puhaltanut pyhästä roomalaisesta kirkosta!" sanoi palvelija hiljaa, ikäänkuin peläten omia sanojaan.

"Pyhästä roomalaisesta kirkosta! No, kyllähän se on täynnä kuolleiden luita ja perkeleen kavaluutta ja vilppiä, sen tietää Herra Jumala, ja onnellisia olemme me, jotka olemme siitä päässeet,… mutta mitä pyhällä kirkolla onkaan hyötyä siitä, että erottaa nämä nuoret ihmiset toisistaan?"

"Siitä en minä ymmärrä mitään", virkkoi palvelija tehden ristinmerkin. "Mutta vanha linnanvartia sanoo, eikä se tunnukaan uskomattomalta, vaikken minä siitä ymmärrä mitään…"

"No, mitä hän sanoo?… Luulen että vapiset puhuessasi pyhän roomalaisen kirkon tähden?"

"Pyhällä kirkolla on pitkät käsivarret, ja se on mahtava", selitti palvelija tehden uudestaan ristinmerkin. "Kun on kysymys siitä, ei pidä uskoa isää eikä äitiä, ei siskoa eikä veljeä. Huomaa onnettomuuden versovan ikäänkuin omista sanoistaan, voimatta edes aavistaakaan…"

"Kas niin", keskeytti Jaakko, "jättäkäämme se juttu. Sano minulle lyhyesti ja selvään, mitä vanha linnanvartia sanoo; hän näyttää olevan ainoa, joka selvään uskaltaa nähdä, mitä hänellä on silmiensä edessä, pelkäämättä valkeaksi sivuttuja muureja enempää kuin kuolleiden luitakaan niiden sisällä… Hän sanoo siis…?"

"Hän sanoo, että kirkko tahtoo saada rikkaudet, hurskaan lesken rikkaudet."

"Sitä luulinkin… no hyvä, siitä kenkä siis puristaa. No, ja hurskas leski, hän ei tahdo antaa kirkolle rikkauksiaan?"

"Ei, hän tahtoo ne antaa veljelleen, eikä kirkolla olekaan mitään sitä vastaan, se vain tahtoo palauttaa tämän veljen ainoaan autuaaksi tekevään uskoon,… hän on tuhlaajapoika, ja jos hän kääntyy ja palaa takaisin, niin kirkko antaa hänelle anteeksi ja häät laitetaan."

"Niinkö", puuttui Jaakko puheeseen. "Ja nuori herra, mitä sanoo hän kaikkeen tähän?"

"Sitä en tiedä… epäilemättä vastauksena saa pitää niitä häitä, joita varustetaan toiselle!"

Jaakko vaipui mietteihinsä. Oli ilmeistä, että Pietari oli vastannut "ei" siihen esitykseen, joka hänelle oli tehty pyhän kirkon taholta, ja että hän sen johdosta oli tullut kirkon vainon esineeksi. Että samainen kirkko oli tahtonut käyttää häntä välikappaleena saadakseen Ruotsin kuninkaan pois päiviltä, ja että hän oli pontevasti torjunut tämän yrityksen, sitä ei palvelija voinut tietää. Samalla kohosi Pietari yhä korkeammalle Jaakon ajatuksissa. Se oli nuorukainen, joka ansaitsi saada auttavan käden rehelliseltä ruotsalaiselta, ja Jaakko päätti mielessään tehdä kaikkensa hänen ja nuoren ruhtinattaren pelastukseksi.

"Nuori herra on kadonnut", jatkoi palvelija. "Hän ratsasti pois linnasta pater Josefin kera vähän ennen teidän kuninkaanne saapumista tähän maahan. Ruhtinatar lähti myös linnasta kohta sen jälkeen, ja jonkun ajan kuluttua palasi hän yksinään takaisin, ja silloin alkoi hänen kurjuutensa aika. Sen verran tiedän, sillä olen sen kuullut näillä omilla korvillani, että pater Josef on hänen pyövelinsä ja että sillä miehellä on käsissään keinoja pakottaakseen hänet mihin ikinä tahtoo."

"Ja nämä keinot?"

"Merkitsevät samaa kuin hänen rakastettunsa henki!"

"Oletko kuullut sen?"

"Niin, olen kuullut sen!"

Jaakko pudotti jättiläisnyrkkinsä kumealla jymähdyksellä vasten polveaan, ja hänen rypistyneet kulmansa, joiden alta salamoivat harmaat silmät, olivat melkein saattaneet kauhuihinsa palvelija paran, joka hetkiseksi luuli, että häntä kohtaisi purkautuvan vihan ensi sivallus. Palvelijat siellä muilla mailla ovat pelkkiä orjia, ilman mitään oikeuksia, arkoja kuin järjettömät eläimet. Ne uskaltavat tuskin katsoa kunniallista miestä silmiin. Torjuakseen uhkaavan vaaran riensi palvelija lisäämään:

"Seisoin kerran suuressa salissa, kun kuulin puvunkahinan viereisestä huoneesta. Siellä oli ruhtinatar, ja kohta hänen jälestään tuli pater Josef. Minä hiivin erään varjostimen taa, joka oli vuoteen edessä, juuri heidän astuessaan saliin. 'Onko se viimeinen sananne?' kysyi pater, ja hänen kivikovat kasvonsa näyttivät niin hirveän tuimilta, että tunsin kalmankylmyyden värähtävän kaikkien jäsenieni lävitse. Ruhtinatar ei vastannut mitään, ja pater lisäsi: 'Saatte vielä ajatusaikaa muutamia tunteja, tulen huomenna tähän aikaan jälleen; jos lähetätte minut silloin pois ilman teidän suostumustanne, niin olette samassa omin huulin lausunut hänen kuolintuomionsa'…"

"Ja hän tuli jälleen?"

"Hän tuli jälleen, ja mitä silloin sanottiin, en tiedä, mutta ruhtinatar aivan suli kyyneliin, ja sitten tuli vanha sairas kreivi, ja niin alettiin laittaa häitä… Siinä on nyt kaikki mitä tiedän, ja jos voit tehdä jotakin ruhtinattaren pelastukseksi, niin Jumalan äiti…"

"Jumalan äitiä en tunne", sanoi Jaakko synkkänä ja laski raskaan kätensä palvelijan käsivarrelle, "mutta Jumalan Pojan tähden tahdon henkeäni säästämättä tehdä kaikkeni ruhtinattaren ja nuoren maanmieheni puolesta. Mutta nyt on ryhdyttävä viisaasti asiaan… jos minulla olisi se katala pater näiden käsieni välissä", lisäsi hän hammasta purren, "rutistelisin hänet niin, että hänen olisi vaikea löytää entistä piilopaikkaansa tässä maailmassa."

Tämä lisäys ei juuri osottanut suurta kykyä itsehillitsemiseen, mutta sen hän sanoikin vain ensi tulisuudessaan. Kun hän sai aikaa, niin ymmärsi hän kyllä toimia sekä tyyneydellä että maltilla. Hän kysyi edelleen, tiesikö palvelija mitään sen kirjeen sisällöstä, joka hänellä oli mukanaan. Se mahtoi olla sangen tärkeä, koska se oli menevä niin vaaralliseen paikkaan kuin Marienburg oli kaikille, jotka kävivät puolalaisten nimellä. Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, mutta hän mainitsi erään linnanvartian otaksumisen, josta Jaakko saattoi aavistaa todellisen asianlaidan.

Viekas pater nähtävästi luuli, ettei ruhtinatar ollut vilpittömästi suostunut avioliittoon, ja sentähden olivat hänen häijynelkiset aivonsa miettineet jonkun keinon siltä varalta, että viime hetkessä tulisi odottamaton "ei", sillä sellaista oli kuultu ennenkin, tuumi linnanvartia. Mutta mikä se keino mahtoi olla, sitä ei vanha kunnon mies voinut saada selville, mutta hän oli kehottanut pikku palvelijaa, jonka viisauteen hän suuresti luotti, pitämään tarkoin silmällä kaikkea ja painamaan kaiken muistoonsa, niin että he sitten hänen palattuaan voisivat nähdä juonien lävitse ja, jos se oli heidän vallassaan, auttaa kaikkien rakastamaa ruhtinatarta.

Jaakko, joka huomasi voivansa luottaa puolalaiseen, neuvotteli nyt hänen kanssaan, kuinka heidän parhaiten olisi meneteltävä, ja kun he olivat päässeet yksimielisyyteen, meni hän suntion luo ja antoi tälle kirjeen, mainiten, kuinka viestintuojalle oli käynyt. Suntio oli luihu näöltään. Hän katsoi epäluuloisesti sekä kirjeeseen että sen tuojaan, mutta avattuaan kirjeen ja luettuaan sen lävitse pyysi Jaakkoa viemään hänet loukkaantuneen luo. Niin tapahtui, ja kun suntio huomasi, kuinka mahdoton palvelijan oli palata linnaan, sanoi hän pitävänsä itse huolen vastauksen viennistä pater Josefille. Hän sanoi sen tyynellä, melkein salaperäisellä äänellä, joka ärsytti Jaakkoa ja sai hänet varomattomasti virkkamaan:

"Varo vain, ukko, ettet hairahdu, sillä minä tiedän kyllä, kuka voi pitää sinut kurissa!"

Suntio käänsi äkkiä terävät silmänsä Jaakkoon, ja hänen katseensa kiilui kiukusta. Mutta sanaakaan ei päässyt hänen huuliltaan.

Hiivanuuttina olivat häät pidettävät, eikä siihen ollut monta päivää, mutta tuskin silmänräpäyksen ajaksikaan päästi Jaakko suntiota näkyvistään näinä seuraavina päivinä. Hän piti ukkoa silmällä aivan liiankin tarkoin. Se oli häneltä varomatonta, sillä suntio huomasi sen ja kävi sen johdosta kahta varovammaksi ja menetteli sen jälkeen tavalla, jota Jaakko kaikista vähimmän saattoi aavistaa.

Jaakko luuli, ja tätä hänen luuloaan vahvisti palvelija, joka antoi hänelle kaikki ne tiedot, mitkä hän voi, niin hyvin henkilöistä kuin asioistakin, linnan ympäristöstä ja tärkeimpäin huoneiden asemasta, mistä linnanvartian saattoi löytää ja missä ruhtinattaren huone oli, — Jaakko luuli, että suntio lähtisi itse Habersdorffiin, ja hän oli päättänyt lähteä jälkeen. Mutta joko se tehtävä, jonka suntio oli saanut pater Josefilta, vaati aikaa, tai sattui joitakin muita esteitä, kaikessa tapauksessa kului päivä päivän jälkeen, ja lopulta oli itse hääpäivä käsissä. Jaakko oli epätoivoissaan ja luuli puolittain, että kaikki oli hukassa. Silloin hän varhain tänä aamuna näki varjomaisen olennon hiipivän ulos suntion asunnosta. Mutta hänen suurimmaksi kummastuksekseen lähestyi varjo häntä itseään, ja ennenkuin hän ehti ajatella puoleen tai toiseen, olivat suntion palavat silmät jo aivan hänen edessään. Hänen kummastuksensa muuttui ällistykseksi, kun ilkeännäköinen mies avasi suunsa ja sanoi äänellä, joka kuului taisteluun vaativalta ja melkein ivalliselta: "Tänään minä lähden Habersdorffiin ja pater Josefin luo!… Kiitos hyvästä vartiosta, kiitos, kiitos!"

Samassa varjo katosi. Kaikki kävi kuin vilahdukselta. Rehellinen Jaakkokin tunsi aluksi olevansa tykkänään paiskattu satulasta maahan; mutta heti toinnuttuaan riensi hän panemaan moneen kertaan miettimäänsä tuumaa toimeen.

Hän riensi ratsumestarinsa luo ja anoi päivän lomaa. Ratsumestari näytti epäröivältä ja epäluuloiselta, mutta antoi sentään hänelle vapaan päivän. Ratsumestarin ulkonäkö herätti Jaakon ihmettelyn, mutta hän ei aavistanut mitään, hänen päässään pyöri vain se onnettomuus, jota hän toivoi joutuvansa estämään. Nopeasti riensi hän talliin, missä puolalaisen palvelijan hevonen seisoi valmiiksi satuloituna, nouti vaatemytyn, joka sisälsi muutaman vankeudessa kuolleen puolalaisen rakuunan puvun, ja riensi Rosenburgiin vievää tietä myöten ulos kaupungista.

Tuntia myöhemmin ratsasti vahva ratsumiesosasto ulos samasta kaupunginportista. Ratsumiesten etunenässä ratsasti hänen oma ratsumestarinsa. Hän poikkesi kuitenkin pian toiselle tielle, joka vei etelämpään, ja lähetti ainoastaan pienemmän kymmenmiehisen osaston hiljakseen ratsastamaan Jaakon jälkeen, jonka kookas vartalo pian kuvastui valkenevan päivän sarastusta vasten itäisellä taivaanrannalla.

Jaakko ei voinut hetkistäkään ajatella mitään sellaista kuin että häntä ajettaisiin takaa. Hänen koko mielensä oli suuntaantunut suntioon ja sitä kalvoi kovasti levottomuus, että tämä pääsisi häneltä pakoon. Hänen terävät katseensa lennähtelivät kenttää kaikkiin suuntiin, mutta hän ei nähnyt mitään. Ainoastaan aamutuuli puhalteli ja tuprautti siellä täällä ilmaan kourantäyden lunta, joka pyrysi ympärinsä. Kaupunki oli jäänyt hänen taakseen, ja hän lasketti suurelle, aukealle tasangolle, joka täältä ulottuu itään päin, kaikilta puoliltaan vuorenkukkulain ympäröimänä, paitsi kaakkoisesta, josta se rajottuu mereen.

Täällä vihdoin sai Jaakko näkyviinsä ratsastajan, joka näköpiirin etäisimmällä äärellä ratsasti hevosella, jota hänen näytti olevan vaikea hoitaa. Hevonen, jolla Jaakko ratsasti, oli oivallinen eläin ja vei hänet salaman nopeudella kentän ylitse. Hän näki, kuinka etäinen ratsastaja, huomattuaan, että häntä ajettiin takaa, teki kaikkensa päästäkseen pakoon, mutta se ei onnistunut. Jaakko pääsi joka hetki häntä lähemmäksi ja huomasi pian sanomattomaksi ilokseen, että se oli suntio.

"Hehei, ukkoseni", huusi hän tavotettuaan suntion, "nyt voimme kappaleen matkaa ratsastaa yhtä matkaa… älkää pelästykö, en tahdo teille mitään pahaa, mutta huomaan kyllä, että voin olla teille avuksi… onpas se äksy eläin, jolla ratsastatte."

Suntio ei vastannut mitään, mutta hän sivalsi sauvallaan ratsuaan lautasille, niin että elukka nousi pystyyn ja olisi kenties kaatunut selälleen, jollei Jaakko olisi lujalla kädellä tarttunut ohjaksiin. Sähisevä puoleksi nielty ääni pääsi suntion huulilta.

"Onko tämä tavallinen tie Habersdorffiin?" kysyi Jaakko olematta huomaavinaan suntion kiukkua.

"Ei!" kuului lyhyt ja kuiva vastaus.

"Mutta aiottehan sentään sinne?"

"En!"

"Ette? — Mutta sanoittehan minulle niin!"

"Olen muuttanut mieleni… häät kai voidaan viettää ilman minuakin, ja minä joudun huomennakin kylliksi aikaisin Habersdorffiin."

Hänen tarkotuksensa oli voittaa aikaa.. Ei erittäin kaukana paikasta, missä Jaakko oli hänet saavuttanut, oli pieni mökki, ja sinne hän suuntasi matkansa. Jaakko seurasi.

Tuvassa asui vanhanpuoleinen mies, joka istui kohennellen hiilosta, kun molemmat ratsastajat astuivat sisään. Vaikkei kumpikaan heistä ollut säästänyt hevostaan, sillä suntio näytti omasta puolestaan tahtovan tehdä lopun pikaratsastuksesta ja päästä lepoon, oli sentään päivä kulunut, niin että se oli jo hyvän matkaa iltapuolillaan ja alkoi jo hämärtyä. Muutamiin puolalaisiin sanoihin, jotka suntio lausui, vastattiin samalla kielellä, mutta sitten istui hengenmies tyynesti tulen ääreen eikä näyttänyt olevan lainkaan kiireissään.

Jaakko mietiskeli vain, millä tavoin hän parhaiten saavuttaisi tarkotuksensa.

Vihdoin nousi tuvan asukas ja meni verkkaisin askelin ulos. Suntio istui liikkumatonna, mutta lausui sitten aivan luonnollisesti ja ilman mitään levottomuuden merkkiäkään, että heillä täytyi olla polttopuita tuleen, sekä nousi mennäkseen ulos ja sanoakseen siitä. Mutta silloin laski Jaakko kätensä hänen olalleen.

"Ei!" sanoi hän. "Nyt tahdon minä toimittaa asianne… olkaa aivan kiltisti, en tahdo teille mitään pahaa, mutta tahdon antaa teidän rauhassa lämmitteleidä tulen ääressä sillaikaa kuin minä ratsastan linnaan…"

"Ystäväni", sanoi suntio sangen viattomasti, "ystäväni, minusta nähden saatte kernaasti ratsastaa linnaan, en tahdo estää teitä."

"Sen kyllä uskon", vastasi Jaakko. "Mutta tahdon samalla auttaa teitä ja suorittaa teidän asianne!"

"Minunko asiani?" virkkoi suntio, viekkaasti hymyillen, mutta ei ehtinyt enempää, ennenkuin Jaakko sieppasi lujan nuoranpätkän, tarttui salakavalan miehen vyötäisiin ja sitoi hänen kätensä selän taakse.

Kaikki tapahtui niin nopeasti ja odottamatta, ettei suntio ehtinyt ryhtyä mihinkään, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hän päästi kiukkuisen huudon, ja ukko joka oli mennyt ulos, palasi tupaan kirves kädessään. Hän syöksähti Jaakkoa kohden, mutta tälle oli pikku asia riisua vihollisensa aseet ja sitoa taakse hänenkin kätensä. Kun hän sitten oli lujalla nuoralla sitonut heidän jalkansa yhteen, niin että he olivat istuvassa asennossa vastatusten, pani hän käsivartensa ristiin rinnalleen ja katseli työtään. Hän teki kädellään merkkejä, että hän tahtoi puhua; mutta kumpikaan ei pitänyt siitä lukua, vaan molemmat huusivat yhä pahemmin.

Silloin otti hän olkia eräästä tuvan nurkasta, jossa ukolla näytti olevan makuuksensa, ja tukki niillä ensin suntion ja sitten ukon suun.

Nyt tuli hiljaista, ja Jaakko saattoi saada äänensä kuuluviin.

"Valitettavasti en nyt voi saada vastausta", sanoi hän kääntyen suntioon, "mutta minun täytyy tutkia teidän vaatteenne, ettenkö sentään niistä löytäisi, mitä tarvitsen."

Ja hän alkoi heti etsintänsä, joka ei ollutkaan vaikeaa, kun suntio ei ollut koskaan voinut kuvitella joutuvansa näin tungettelevan ja tylyn pitelyn alaiseksi. Alimaisen liivinutun alla oli pieni tasku, ja siinä oli jokseenkin paksu kirje, kääritty nyörillä ja osotettu pater Josefille. Siitä huolimatta jatkoi Jaakko etsintäänsä, mutta ei löytänyt mitään enempää.

"Älkää peljätkö", sanoi hän pidellen kirjettä koholla, "tämä kyllä menee osotteen omistajalle, ja kun olen sitten toimittanut tuumani, niin, jos muuten pääsen sieltä hengissä, palaan tänne, vapautan teidät ja tulen mukananne takaisin Marienburgiin."

Näin sanottuaan riensi hän pihalle, mutta palasi jälleen mukanaan vaatemytty, jonka hän avasi, ja puki ylleen vaatekappaleen toisensa jälkeen, niin että hän loppuun päästyään oli hiuskarvalleen puolalaisen rakuunan näköinen. Hänen harjotuksensa Upsalassa oppineen professorin johdolla tuli hänelle nyt hyvään tarpeeseen. Hän osasi täydellisesti ulkonäöllään ja elkeillään matkia niitä palkkasotureita, joita silloin palveli kaikissa Europan sotajoukoissa. Hänellä oli sama, yhtaikaa uhmaava ja omavaltainen ryhti, sama terhakka ja kevytmielinen muoto.

Hän pisti kirjeen vyöhystäänsä ja riensi matkoihinsa. Hetken jälkeen kuulivat vangitut, istuessaan katsellen toisiaan, kuinka hän loittoni täyttä laukkaa tuvalta. Voi kuvitella, että heidän oli hirveän piinaavaa sitä kuulla, mutta vehkeilijät olivat sen hyvin ansainneet.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin Jaakko ratsasti perille linnaan, joka sijaitsee erään virran varrella. Virta ei talvipakkasista huolimatta ollut jäätynyt, vaan pienissä aaltosissaan kuvasteli monia valoja, jotka säteilivät linnan ikkunoista. Kirkas taivas säkenöi ylhäällä tuhansine tähtineen.

Kun Jaakko saapui linnan portille, seisoi siellä vanhempi mies, jonka hän kuvauksista päättäen otaksui linnanvartiaksi.

"Tuletko Marienburgista?" kysyi tämä tuikeasti, ja kun Jaakko vastasi myöntävästi, sanoi hän yrmeällä äänellä: "Silloin et pääse tänne, me emme ota vastaan lähettiläitä vihollisten kaupungista!"

Mutta hän oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, ennenkuin muuan heitukka tulla heipotteli esiin ja toisti kysymyksen, ja kun Jaakko oli uudistanut vastauksensa, kysyi heitukka: "Onko sinulla kirjeitä pater Josefille?"

Kun Jaakko oli vastannut myöntävästi, kuvastui miehen kasvoilla pettämätön ilo, ja hän sanoi portinvartialle, että viestintuoja oli päästettävä sisälle ja hänelle annettava osansa hääiloista, sillä sen hän oli rehellisesti ansainnut.

Muristen antoi rehellinen portinvartia perään, ja Jaakko piti varansa, että sai hevosensa selästä hypättyään kuiskatuksi hänen korvaansa:

"Minä tulen ruhtinattaren avuksi… olkaa varuillanne ja pitäkää minulle portti avoinna."

Linnanvartian silmät suurenivat, mutta hän ei ehtinyt kysellä, sillä heitukka tuli samassa ja käski Jaakkoa antamaan kirjeen hänelle, niin hän veisi sen pater Josefille. Mutta siihen sanoi Jaakko ei. Hän oli saanut ankaran käskyn jättää se ainoastaan pater Josefin omiin käsiin, ja siinä ei voinut mikään auttaa. Heitukka katosi, mutta tuli hetkisen jälkeen takaisin ja viittasi Jaakkoa seuraamaan itseään.

Kulku kävi useampain käytäväin ja huoneiden kautta, kunnes he vihdoin pysähtyivät huoneeseen, joka oli himmeästi valaistu. Heitukka meni viereiseen huoneeseen, josta ovea avatessa tulvahti häikäisevä valovirta ja jossa kuului puhuvan pidätetty, mutta terävä ja luja ääni.

Kului hetki, mutta sitten saapui vanhempi herra, puettuna leveäliepeiseen, mustaan silkkipukuun, jollaisia jesuiitat tavallisesti käyttävät. Se oli pater Josef, rumanaamainen mies, joka teki minulle unhottumattoman kepposen Elbingissä. Hän tähysteli vaieten Jaakkoa päästä jalkoihin, Jaakon ottaessa verkalleen kirjeen esiin ja antaessa sen hänelle. Nyt seurasi joukko kysymyksiä, kuka kirjeen oli antanut hänelle ja missä oli palvelija, joka oli ratsastanut Marienburgiin. Jaakko teki selkoa kaikesta, lyhyeen ja varmasti, ja sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta siitä ei Jaakko puolestaan ollut oikein selvillä, oliko hänen seurattava pateria vai antaisiko hän tämän poistua kirjeen kera. Jälkimäinen ei saanut tapahtua, edellinenkin saattoi olla vaarallista. Mutta vierasten täyttämässä linnassa ei hänen tarvinnut pelätä, että pater tarpeettomasti menisi liian kauas pois.

Tämä repikin heti nyörin kirjeen ympäriltä, avasi kuoren ja asettui kattolampun alle saadakseen selvän sisällöstä. Kuoressa oli rypistynyt kirje, ja sen olisi kai pitänyt sisältää jotakin enemmän, sillä pater kohotti häneen terävän, läpitunkevan katseen ja kysyi:

"Onko tässä kaikki?"

"On!" vastasi Jaakko.

Pater luki rypistyneen kirjeen ja oheenliitetyn kirjotuksen, jonka alla riippui sinetti, ja lukeminen näytti saattavan hänet parhaimmalle tuulelle. Hän viittasi Jaakolle hyvin tyytyväisenä ja katosi viereiseen huoneeseen. Jaakko astui hiljaa askeleen seuratakseen häntä, mutta pysähtyi kuultuaan, että pater pysähtyi sinne. Hän meni vain oven luo, niin että hän selvästi voi kuulla, mitä siellä tapahtui.

"Ruhtinatar!" virkkoi pater lyhyesti ja painokkaasti. "Olen saanut sanomia, jotka sallivat minun luopua kaikesta puhevallastani tässä asiassa. Voitte noudattaa vapaata tahtoanne!"

Kuului ilon huudahdus ja samalla silkkipuvun kahahdus, ja vanhemman naishenkilön ääni kysyi:

"Kuinka, isä Josef… sananne tulivat niin äkkiä, etten ihmettele, että sukulaiseni on vaikea uskoa teitä."

"Oi, hän on siis kuollut?" huudahti ruhtinatar.

"Ei, hän elää, mutta hän on kuollut teille!" vastasi pater, ja hän jatkoi hetkisen varrottuaan: "Nuoruuden kevytmielisyydessään on hän joutunut toisen rakkauden valtoihin, ja muutamia päiviä sitten vietettiin hänen häänsä. Tässä on vihkitodistus, ja tässä on vihinnän toimittajalta saamani kirje, joka poistaa kaiken epäilyksen, mikä saattaisi herätä mielessänne. Sen on hän itse kirjottanut nykyiselle vaimolleen, rahvaan naiselle, joka on seurannut sotajoukon kuormastossa aina Pillausta saakka ja jonka kanssa hän epäilemättä on ollut tuttavuudessa, ennenkuin hän saapui tänne Ruotsista."

Jaakko seisoi valmiina sysäämään oven auki ja astumaan sisään, mutta nähtyään kuvan, joka oven avautuessa ilmaantui hänelle, viivyttelihe hän vielä. Nuori ruhtinatar seisoi kokoon luhistuneena ja kädet suonenvedontapaisesti ristissä ja rajusti kohoilevin povin sen hirveän tuskan kourissa, jonka paterin kylmä viesti oli hänelle tuottanut. Hänen rinnallaan seisoi vanhempi nainen ja koetti lempeällä väkivallalla sulkea hänet syliinsä, vaikka hänen kalpeat ja suruiset kasvonsa riittävästi todistivat, että hänkin oli kiihkeästi liikutettu. Pater seisoi selin Jaakkoon.

Sellaisena näyttäytyi kuva Jaakolle ensi silmäyksellä, mutta juuri kohottaessaan jalkansa astuakseen yli kynnyksen näki hän ruhtinattaren jalolla pontevuudella kohottavan ihmeen ihanan päänsä. Hän oli kasvoiltaan niin kalpea kuin vastasatanut lumi, ja hän silmäili eteensä niin ylpeästi ja kylmästi kuin tähdet ylhäällä silmäilivät vanhan linnan katonharjaa. Salaman nopeudella oli hän tehnyt päätöksensä. Hän oli rakastettunsa henkeä pelastaakseen tahtonut uhrata oman onnensa, ja tämä sillaikaa, unhottaen valansa ja lupauksensa, matkusti kotimaahansa toisen naisen keralla. Häntä oli loukattu sydämensä sisimpään. Tieto hänen rakastettunsa kuolemasta olisi ollut suloinen verrattuna siihen julmaan petokseen, jonka esineenä hän oli ollut. Mutta kaikki tämä oli laskettua, ja sellainen ihmistuntija oli pater Josef, että hän ymmärsi oikein pohjiaan myöten, mitä voimia oli käytettävä vietäessä hänen tuumiaan lävitse. Hänen kasvonsa näyttivät tällä hetkellä melkein leppeiltä, ja hän aivan kuin hekumoi niistä sanoista, jotka hän jo edeltäpäin oli kuulevinaan ruhtinattaren huulilta.

"Niinpä on minun siis kerran herättävä kauniista unelmastani!" sanoi hän. Nämä sanat olivat kuin välttämätön jäähyväiskatse menneisyyteen, porras astuessa ulos siitä paratiisista, jossa hän oli toivonut saavansa elää elämänsä, porras astuessa ulos talvenkylmälle nummelle, jossa hänen jalkansa polkisi pelkkiä okaita.

Hän ei voinut pidättää hiljaista huokausta, mutta siinä olikin kaikki. Sitten oli hän yhtäkkiä ikäänkuin muuttunut uudeksi ihmiseksi.

"Olen valmis, pater Josef, antakaa häämessun alkaa!" Hän sanoi nämä harvat sanat, kuten kuningatar sanoo hovimarsalkalleen: "Hyvä, käskekää vaunujen ajaa esiin, tahdon lähteä täältä."

Mutta nyt astui Jaakko esiin. "Anteeksi", sanoi hän, "mutta minullakin on täällä muuan sana sanottavana!"

Jos kivilattia olisi auennut läsnäolijain jalkojen alla, olisivat he tuskin hämmästyneet yhtä suuresti kuin nähdessään yksinkertaisen rakuunan astuvan sisään, ja alkavan puhua. Mutta Jaakko ei antanut heille aikaa tointua.

Hän kääntyi ensin kalmankalpeaan morsiameen. "Teidän oikea sulhasenne", sanoi hän, "ei ole Habersdorffin linnassa tänä iltana, vaan kuihtuu jossakin niistä maanalaisista vankiloista, joita tässä maassa on niin viljalta, ja josta te, herra pater, olette kai parhaiten selvillä…"

Näin sanoen kääntyi hän pateriin, mutta tämä, joka heti aavisti, että hänen hyvin suunnitellut tuumansa olivat menemäisillään myttyyn, ja joka ei ollut niitä miehiä, joilta puuttui mielenmalttia, oli rientänyt huoneen toiseen päähän ja sysännyt auki oven suureen saliin, missä ritarit ja neidit vaelsivat ympärinsä, odottaen sulhasta ja morsianta. Enempää ei tarvittu kokoamaan kaikkia häävieraita sen huoneen ovelle, jossa Jaakko oli, ja paterin tarkotus oli tietysti ylen ylhäisen todistajajoukon avulla päästä herraksi taistelukentällä ja nopealla käänteellä heitättää ulos halvan rakuunan.

Aavistiko Jaakko hänen tarkotuksensa, sitä en tiedä, mutta hän pelasti itsensä hyvin. Hän oli Upsalassa tunnettu siitä, että osasi vapaasti puhua latinaa, ja nyt tuli se hänelle hyvään tarpeeseen, sillä siten saattoi hän sanoa sanottavansa kaikkien ymmärrettävästi.

"Minä syytän tätä miestä", sanoi hän viitaten pateriin, "minä syytän häntä kamalimmasta rikoksesta… hän vaanii kuin salamurhaaja kuninkaani, suuren Kustaa Adolfin henkeä, ja nyt on hän valmis katalimmalla petoksella syöksemään nuoren ruhtinattaren onnettomuuteen. Kaikki, mitä hän on sanonut teille, ruhtinatar, on valetta, kirje on valetta, vihkitodistus on valetta… voin todistaa sen. Marienburgin suntio, joka on keittänyt sopan pater Josefin määräysten mukaan, istuu vangittuna jonkun matkaa täältä… hän voi vahvistaa sanani."

Kokoontuneiden vieraiden keskeltä kuului yksi ainoa surina, josta saattoi erottaa huutoja: "Kuka on mies?" — "Kuinka hän on tullut tänne?" — "Onko hän juopunut?" — "Viekää hänet pellolle!"

Kunnon Jaakkoni ei ollut kaikkea laskenut niin hyvin kuin hänen olisi pitänyt. Hän saattoi rehelliseen ruotsalaiseen tapaan rynnätä eteenpäin ja iskeä, mutta hän ei ollut ottanut lukuun vihollistensa paljoutta, ei ajatellut, että he mahdollisesti olivat vahvemmat kuin hän.

Pater Josef viittasi kädellään, ja surina hiljeni. Muutamia heitukoita saapui nyt kauhua kuvastavin kasvoin, mutta he pysähtyivät nähtyään rakuunan ja pater Josefin, joka aivan tyynesti kääntyi heihin.

"Heittäkää ulos tuo juopunut mies!" sanoi hän tehden välinpitämättömän viittauksen kädellään ikäänkuin tahtoen sanoa, että kaikki oli jonkinjoutavaa eikä ansainnut niin suurta hälinää.

Ja pari heitukkaa tarttui Jaakkoon, joka kuitenkin heitti heidät loitommalle kuten koiranpennut, jollaikaa joku kolmas heistä virkkoi paterille, joka oikeastaan näytti olevan linnan herra:

"Linna on vihollisten saartamana!"

Nytkös tuoksina syntyi, ja samassa astui Jaakon ratsumestari sisään. Hän oli saanut käskyn samana päivänä ratsastaa Rosenburgiin, ja kun suntio viekkaasti tuli hänen luoksensa ja syytti Jaakkoa vehkeilystä vihollisen kanssa, esittäen todistuksina siitä niin hyvin hänen tiheät käyntinsä puolalaisen palvelijan luona kuin juuri tämän ratsastusretken, jolle hän tänään lähtisi, niin oli ratsumestari päättänyt seurata hänen jälkiään. Suntio oli toivonut, että hän juuri tällä tavoin parhaiten voisi vapautua epäluulon alaiseksi saattamastaan ratsumiehestä, mutta hän ei aavistanut, että ruotsalainen ratsumestari tarvitsisi niin selviä todistuksia heittääkseen halvan ratsumiehen vankeuteen.

Ratsumestari, joka linnanvartialta oli saanut tiedon niin hyvin Jaakon saapumisesta kuin siitäkin, mitä ylhäällä linnassa parhaallaan tapahtui, kumarsi kunnioittavasti linnan omistajattarelle ja sanoi sitten: "Olen pahoillani, että häiritsen iloista juhlaa, mutta kenties saapumisestani on jollekin iloakin… Suokaa minulle anteeksi, mutta teidän on otettava minut ja väkeni yöksi vieraiksenne!"

9.

Salaliitto Braunsbergissä.

"Sinulla on rehellinen sydän, Jaakko, ja sinä olet rivakka toimimaan", sanoi ratsumestari, kun hän hieman myöhemmin kutsui Jaakon luoksensa saadakseen selon koko jutun juoksusta. "Mutta näetkös, tahdon opettaa sinulle asian, joka on kahden veroinen: ei pidä antaa sydämensä juosta matkoihinsa vieden pään mukanaan, silloin voi enemmän vahingoittaa kuin hyödyttää."

Olikin ilmeistä, että jos Jaakko olisi jäänyt oman onnensa nojaan, niin olisi hän epäilemättä tällä erää joutunut päätään lyhemmäksi. Mutta, kuten autuaan kuninkaan oli tapana sanoa, onni suosii rohkeita, jollei itse asiassa ole niin, että hänellä, joka näkee sydämeen, on valta ja voima auttaa ja lähettää apunsa juuri vastoin rikkiviisaan pään laskuja ja niiden ylitse.

Mutta ratsumestari, joka oli oikea mies miehiään, tarttui nyt asiaan siinä, mihin Jaakon täytyi lopettaa, ja teki parasta mitä hän voi ja ymmärsi. Sillä koska hän oli saapunut paikalle ja hänellä oli valta auttaa onnetonta ruhtinatarta, niin tahtoi hän käyttää tätä valtaansa.

Hänellä oli pitkä keskustelu linnan omistajattaren kanssa, joka ei ollut kukaan muu kuin Pietarin sisar, ja niin päätettiin, että ruhtinatar seuraisi ruotsalaiseen pääkortteeriin, sieltä varman suojeluksen alaisena matkustaakseen erään sukulaisensa luo, joka oleskeli Brandenburgin vaaliruhtinaan Yrjö Wilhelmin hovissa.

Pater Josef käveli ympärinsä ja koetti näyttää niin tyytyväiseltä kuin voi, vaikka se, joka oli lähemmin perehtynyt olosuhteihin, saattoi tosin nähdä harmin ja kiukun kiehuvan hänen sisällään; niin, luultavaa on, että hän itse asiassa kärsi paljo enemmän kuin hänen liittolaisensa, suntio, joka istui köysittynä köyhän ukon kera tämän tuvassa, voimatta liikkua tai sanoa sanaakaan. Pater oli sanonut sanansa, että ruhtinatar oli vapaa ja sai seurata omaa tahtoaan, ja tämä sana muodosti hänen ympärilleen ikäänkuin verhon, jonka suojassa hän ainakin ulkonaisesti saattoi olla olevinaan tyytyväinen kaikkeen mitä oli tapahtunut ja tapahtui. Jaakko, joka ei paljoa arvellut ja arastellut, oli aikonut viedä mustan jesuiitan vangittuna Marienburgiin, ja epäilemättä olisi se ollut onni monelle, jos se olisi voinut tapahtua; mutta ratsumestari, joka harkitsi asiaa ja näki sen kaikilta puolilta, piti mahdottomana käydä häneen käsiksi, ja itse Ruotsin kuninkaallakaan, jos hän olisi ollut saapuvilla, ei olisi ollut valtaa sillä tavoin sekaantua vihollistensa yksityiseen elämään.

"Niin on se hornan koirapari irti ja alottaa jälleen ajonsa yhtä reippaana kuin ennenkin!" väitti Jaakko vastaan.

Mutta ratsumestari pysyi mielipiteessään, ja puheille kutsuttu linnanvartia, joka mielellään olisi tahtonut mennä Ruotsin kuninkaan palvelukseen, jos hänellä olisi ollut kaksikymmentä vuotta vähemmän niskoillaan, oli aivan samaa mieltä kuin ratsumestarikin, vaikka hän samalla myönsi Jaakon olevan oikeassa. Sillä pater Josef, tuumi hän, kulkisi tietään, vaikka se veisikin perikatoon. Hänen kostonhalunsa ei koskaan asettuisi eikä kuolisi ennenkuin hänen mukanaan, mutta tällä hetkellä ei sitä vastaan voinut ryhtyä mihinkään varovaisuuskeinoihin. Oli kuitenkin hyvä, että nuori ruhtinatar asetettiin hänen valtapiirinsä ulkopuolelle, vaikka oli kyllä totta, että hänellä oli pitkät käsivarret.

"Mutta suntio?" kysyi Jaakko, joka ainakin tahtoi katkaista lähimmät johtolangat luihun paterin käsistä.

"Suntio?" kertasi ratsumestari ja vaikeni hetkisen, jonka jälkeen hän lisäsi: "Suntio ei saa palata Marienburgiin niin kauan kuin ruotsalainen pääkortteeri on siellä. Hän on vehkeillyt vihollisten kanssa saattaakseen Ruotsin alamaisen perikatoon."

"Hänet voidaan toki asettaa oikeuden eteen ja tuomita kuolemaan?" täydensi Jaakko puoleksi kysyen.

Mutta sitä ei ratsumestari kuitenkaan tahtonut. Se olisikin ylenmäärin ärsyttänyt pater Josefia ja hänen mukanaan koko hänen veljeskuntansa joukkuetta, joka jo ennaltaan hautoi kostontuumia kaikkien niiden peräytymisaskelten johdosta, joita he olivat pakotetut astumaan aina Riian vallotuksesta alkaen, jossa vanhan Luostari-Lassin oli pakko panna kampsunsa kokoon ja muuttaa Braunsbergiin, ja niiden häviöiden tähden, joita Ruotsin aseiden voitto oli heille tuottanut.

Lähetettiin siis muutamia ratsumiehiä noutamaan suntiota, joka jätettiin linnaan yhdessä pater Josefin kanssa valittamaan osakseen saamaansa kohtelua ja kutomaan niitä verkkoja, joista aikanaan kosto oli koituva. Ruhtinatar vietiin, kuten päätetty oli, Marienburgiin ja oleskeli hän siellä jonkun aikaa rouva Kaarina Gyllenstjernan, sotamarskin puolison luona, joka seurasi herraansa ja miestänsä sotaretkellä. Mutta kun vaaliruhtinas Yrjö Wilhelm tuli Berliinistä matkustaen Königsbergiin, niin ilmotutti sotamarski hänelle ruhtinattaren toivomuksen päästä sukulaisensa luo, joka oli vaaliruhtinaan seurueessa. Sen jälkeen lähti ruhtinatar ruotsalaisten pääkortteerista ja saapui onnellisesti sukulaisensa luo, niin että kun minä keväällä saavuin Pillauhin ja kerran ratsastin vieden kirjeitä Königsbergiin, näin hänen ajelevan vaaliruhtinaan vaunuissa vaaliruhtinattaren rinnalla ja uskoin tuskin silmiäni. Silloin en vielä ollut tavannut Jaakkoa.

Muutamana toukokuun ensimäisistä päivistä 1629 ankkuroi kuningas laivastoineen Pillaun edustalle. Hän aikoi mennä suorinta tietä Danzigiin, jonka tähden sotajoukko nousi maihin kapealle maakannakselle, joka on kuin mikäkin suuri luonnon muodostama salpapuu sen merenlahden suulla, minkä rannoilla Königsberg, Braunsberg, Frauenburg ja Elbing sijaitsevat. Silloin saapui vaaliruhtinaan lähettiläs, joka pyysi saada takaisin Pillaun. Kuningas vastasi ei, mutta samassa saapui sanoma, että vaaliruhtinas sotajoukkoineen marssi Pillauta kohden, ja tämä sai kuninkaan heti viemään sotajoukkonsa Pillauhin ja niille vallituksille, jotka sinne olivat rakennetut, mistä heti hyökkäsi lankoaan vastaan ja niin lähelle, että etuvartiot seisoivat aivan toistensa nenän edessä.

Nyt petti yhtä ylpeän kuin aran ja horjuvaisen vaaliruhtinaan rohkeus. Lähettiläät alkoivat liikkua edestakaisin hänen ja kuninkaan välillä, ja oli jo kysymys siitä, että he persoonallisesti kohtaisivat toisensa Königsbergissä. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään monien puolalaisten herrojen tähden, jotka oleskelivat vaaliruhtinaan luona ja osasivat tehdä tyhjäksi sen, mikä epäilemättä olisi koitunut hänen todelliseksi hyväkseen. Kuitenkin tekivät korkeat langokset keskenään aselevon, ja kaikki oli ymmärrettävästi hyvin vaaliruhtinaan puolella. Tällöin, viedessäni eräänä päivänä kuninkaalta kirjettä ruotsalaiselle everstille, joka oli kuninkaan lähettiläänä Königsbergissä, minä eräänä päivänä näin kauniin ruhtinattaren vaaliruhtinattaren vaunuissa.

Hän oli kasvoiltaan kalpea ja näytti kantavan syvää surua sydämessään. No, sen asian saatoin minä käsittää, niin tavallinen sotamies kuin olinkin, ja minut valtasi levottomuus ja kova halu pian kohdata Jaakkoa. Tätä kohtaamista sain kuitenkin odottaa. Se tapahtui vasta onnettomuuden jälkeen Danzigerhauptin luona, jossa koetettaessa öiseen aikaan vallata vihollisten vallitusta luoti sattui kuninkaan vatsaan, niin että hän kaatui venheeseen, ja kreivi Pietari Brahe uskoi täyttä totta, että kuningas oli kuollut. Minä olin soutajain joukossa, enkä minä voi kuvailla niitä tunteita, jotka minua värisyttivät nähdessäni hänen kaatuvan. Tiesin tuskin enkö itsekin ollut kuollut ja soutanut kuningastani Jumalan istuimen eteen. Vasta, kun kreivi hypähti esiin, tarttui peräsimeen ja käski meidän kääntää veneen, tulin jälleen jonkun verran tolkulleni. Mutta nyt putoilivat vihollisten luodit niin tiheään kuin olisimme soutaneet keskellä luotisadetta. Ei ehtinyt silmäänsäkään räpäyttää ennenkuin kuului uusi vingahdus, ja niin pureutui muuan kuula venheeseen. Venhe alkoi täyttyä vedellä ja olisi uponnut, jollei kreivi olisi reväissyt hihaansa ja sillä tukkinut reikää. Merkillistä kyllä emme me toiset saaneet pienintäkään naarmua.

Kun vihdoin olimme saapuneet rantaan ja kuningas tullut tunnoilleen, luuli hän itsekin, että se olisi hänen kuolemakseen, mutta niin se ei ollut. Luoti, joka hänet oli kaatava, ei ollut vielä valettu. Mutta päivä, joka nyt valkeni — se oli toukokuun 25 päivä — oli surun ja levottomuuden päivä jokaiselle ruotsalaiselle sydämelle. Kun kuningas kannettiin leiriin, keskusteli hän kreivi Pietarin kanssa niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä hänen kuoltuaan. Parisen kertaa sattui hänen silmänsä minuun, ja minä näytin niin miehekkäältä kuin voin, mutta kun kuningas hymyillen viittasi minulle, en minä voinut kauemmin pidättää kyyneleitäni.

Kuningas vietiin leiristä eräälle läheisyydessä sijaitsevalle Berwald nimiselle maatilalle, joka kuului sotamarskille, ja sieltä saimme muutamia päiviä myöhemmin ilosanoman, että kuningas oli toipumaan päin, vaikkei luotia oltu voitu ottaa pois, vaan oli se jälellä ruumiissa ja jäikin sinne useiksi viikoiksi.

Tällöin minä jälleen tapasin Jaakon ja sain häneltä tietää, mitä oli tapahtunut meidän erityisessä asiassamme talven aikaan, ja siis selityksen, kuinka ruhtinatar saattoi olla vaaliruhtinaan hovissa Königsbergissä. Ne olivat kyllä tärkeitä tietoja, mutta paljoa ei siltä oltu voitettu. Me tiesimme, missä prinsessa oli; mutta paimenpoika oli ja pysyi kateissa. Siinä seisoimme tyhjin käsin, vaikkakin olimme ottaneet näytelläksemme keijukaisia ja tarttuaksemme mukaan näytelmään voimalla, joka oli suurempi kuin ilkeän noidan. Lupasimme kuitenkin toisillemme pitää silmämme ja korvamme auki, ja asia oli nyt joutunut sille kannalle, että se itsessäänkin veti meitä eteenpäin yhtä suuressa määrin kuin minun haluni valmistaa hyvälle Strengnäsin mummolle se ainoa ilo, jonka hän enää saattoi saavuttaa tässä maailmassa.

Sillävälin lähti kuningas — toukokuun viimeisinä päivinä — Dirschauhin, jossa hän tahtoi kohdata Koniecpolskin ja uskaltaa käydä taisteluun hänen kanssaan; mutta silloin sai hän yhtäkkiä sanoman, että eräs toinen puolalainen sotaherra Potocki uhkasi Braunsbergiä, joka oli suurimmassa vaarassa joutua vihollisten käsiin. Antero Erikinpoika oli nimeltään ruotsalainen käskynhaltia Braunsbergissä. Hän oli urhoollinen ja päättäväinen mies, niin että kun hän katsoi vaaran uhkaavan, saattoi olla varma siitä, että tosiaankin oli niin laita. Sentähden ei kuningas viivytellyt rientää kaupungille avuksi. Hän otti suurimman osan ratsuväestä ja muutamia jalkaväkirykmenttejä mukaansa ja lähti pikamarssissa itäänpäin. Minä sain häneltä käskyn rientää edeltä ja koettaa päästä kaupunkiin ilmottamaan Antero Erikinpojalle avun lähestymisestä.

Minun ei tarvitse sanoa, kuinka kiidin tieheni.

Keskellä yötä saavuin kaupungin edustalle, onnistuin aivan koskematonna pääsemään puolalaisen sotajoukon ohitse ja pääsin kaupunginportin lävitse. Riensin heti tapaamaan käskynhaltiaa, joka kuitenkin nyt näytti alakuloisemmalta kuin olin odottanut. En kuitenkaan voinut alhaisen asemani tähden kysyä häneltä syytä siihen; mutta myöhemmin käsitin selvästi, mikä hänen huolensa aiheutti ja vähensi ilon tuomani viestin johdosta.

Sen aiheutti asujanten mieliala siinä kaupungissa, jonka puolustus hänelle oli uskottu.

Kohtasin pelkkiä synkkiä kasvoja, kun lähdin käskynhaltian luota ja kulin kautta katujen asuntooni erääseen taloon jokseenkin lähellä kaupungin muuria. Näin selvään, että ruotsalaista lippua, joka hulmusi tornissa kaupunginportilla, ei katsottu lempein silmin. Tämän kaupungin laita oli perin omituinen, aivan erilainen kuin muiden, joiden oli täytynyt avata porttinsa kuninkaalle. Täällä oli nimittäin väestö katolinen, jollainen ei ollut laita muissa kaupungeissa. Niissä oli meitä tervehditty vapauttajina, vieläpä Elbingissä huudettiin ihastuksella, kun kuningas saapui ratsain: "Kas, tuolla tulee kuninkaamme!" Mutta Braunsbergissä ei meitä pidetty vapauttajina, vaan päinvastoin sortajina.

Tässä kaupungissa sijaitseva jesuiittakolleegio oli täällä estänyt evankelisen opin levenemisen. Mutta nyt oli lisäksi tullut toinen seikka, joka kiihotti mieliä ja nostatti katkeruuden huippuunsa, nimittäin porvarien vähentyneet tulot.

Nämä riippuivat näet suuressa määrin mainitusta jesuiittakolleegiosta ja sen monista, usein sangen rikkaistakin oppilaista. Kolleegiolla oli itselläänkin suuret tulot, eivätkä katoliset tuomioherrat säästäneet kirkon varoja, kun oli kysymyksessä heidän hyvinvointinsa, heidän hevosensa, heidän äveriäät asuntonsa ja ennen kaikkea heidän herkullinen kitansa. Heihin voi täydelleen sovelluttaa kertomuksen, jolle sekä kuningas että hänen ystävänsä valtiokansleri monta kertaa makeasti nauroi, katolisesta piispasta, joka, kun hänen, lihavuudestaan kiiltävänä, oli hiessä otsin leikattava pala herkullisesta paistista, mutta silloin poltti sormensa, huudahti huoaten: "Quid non patimus propter regnum Christi?" (Mitä emme kärsisikään Kristuksen valtakunnan tähden?)

Kas, sitä he pitivät totisena jumalanpalveluksena ja sen puolesta he taistelivat kaikilla aseilla, rikoksellisillakin, — että he saisivat ylellisimmässä hekumallisuudessa nauttia kaikkea sitä hyvää, mitä maailma ja satumaiset rikkaudet saattoivat antaa, samalla kuin inhimillinen kurjuus päästi kuuluviin valitushuutonsa heidän ikkunainsa alla ja usein heidän jaloissaan, heidän lihavanturpeain sormiensa alla vetäisi viimeisen huokauksensa. Ja kansa, petetty kansa raukka katsoi hartaasti ylös pyhiin lippuihin ja vihittyihin kirkkoastioihin, kun niitä juhlakulkueissa kuletettiin kautta katujen; ja porvarit, käsityöläiset ja kauppiaat, jotka katolisissa herroissa näkivät parhaat liiketuttavansa, auttoivat minkä voivat lujittamaan heidän arvoaan ja levittämään uskoa heidän messujensa ja rukoustensa voimaan ja tehoon.

Nyt olivat käsityöläiset ilman tilaajia ja kauppiaat ilman ostajia. Mitä tarvitsikaan totinen ja vähiin tottunut ruotsalainen soturi! Kaikissa olosuhteissa oli tapahtunut mullistus, jonka ehdottomasti täytyi synnyttää ja pitää vireillä syvää tyytymättömyyttä. Tämä ei ollut mikään salaisuus ruotsalaiselle käskynhaltialle. Hän tunsi sen ja oli esittänyt asian kirjeellisesti kuninkaallekin. Jokainen saattoi myös nähdä, että kuinka he koettivatkin teeskennellä ja puhua kaunistelluin sanoin, kun heitä puhuteltiin, niin ei heistä kuitenkaan koskaan voinut tulla hyviä ruotsalaisia.

Erittäin pari henkilöä herätti minun tarkkaavaisuuttani kulkiessani katua eteenpäin. He olivat puetut kuten kauppamiehet ja olivat kiintyneet hiljaiseen keskusteluun, kun kulin heidän ohitsensa. Juuri silloin kohotti toinen heistä päänsä ja teristi silmänsä leveähartiaiseen mieheen, joka oli käsityöläisen puvussa ja kulki poispäin toisessa päässä katua.

"Eikö se ole hän?" lausui hän samalla naapurilleen.

"On, hän se on!" vastasi tämä ja katsoi samaan suuntaan, poistuvan käsityöläisen jälkeen.

Kuka tämä mahtoi olla, olisin mielelläni halunnut tietää, sillä päähäni pälkähti, että heillä oli tekeillä jotakin salaperäistä tähän mieheen nähden. Sillä hetkellä olisin seissut vastauksetonna, jos joku olisi kysynyt minulta miksi, mutta katse terottuu, mitä enemmän tottuu katselemaan pimeässä, ja olen usein huomannut, että tämä ensimäinen vaikutelma, jonka olen saanut henkilöstä, on johtanut arvosteluni hänestä oikeille jälille.

Epäluuloni vahvistuivat edelleen, kun näin molempien kauppamiesten merkitsevällä ilmeellä nyökkäävän toisilleen, jonka jälkeen he erosivat nopeasti ja menivät kumpikin taholleen, toinen käsityöläisen jälkeen, jonka vielä saattoi nähdä kadun päässä.

Nämä kolme miestä ja molempien kauppiaiden omituinen salaperäinen ulkonäkö kuvastui silmieni eteen verkalleen jatkaessani kulkuani majapaikkaani. Päivä kului kuitenkin tapahtumatta mitään merkillisempää, joka olisi vähimmässäkään määrin vahvistanut epäluulojani. Kulin ympäri kaupunginmuuria ja katselin lakeudelle, josta loitompaa näkyivät puolalaiset liput, ja minä laskin itsekseni, kuinka nopeasti kuningas voisi tuoda apujoukkonsa Dirschausta tänne. Koetin myös vielä kerran saada näkyviini käsityöläisen, mutta siinä en onnistunut, kuinka moneen kertaan kulinkin ristiin rastiin kaupungin lävitse.

Kerran olin näkevinäni vilahduksen hänestä jesuiittakolleegion muutaman suuren portin luona, mutta silloin olin niin loitolla, että saatoin sangen hyvin erehtyäkin, ja kun saavuin luo, ei siellä ollut ketään, joka edes kaukaisimmallakaan tavalla olisi muistuttanut hänestä. Koko päivänä en nähnyt kumpaakaan kauppamiehistäkään.

Niin joutui ilta, liikunta kaupungin kaduilla lakkasi, tuli tyyntä ja hiljaista. Ainoastaan virta lorusi äyrästensä välissä asioita, joita ei kukaan ymmärtänyt, vaikkakin minun korvissani, jotka nyt kerran luulivat kuulevansa kuiskutuksia kaikkialla, kuului, kuin se pikku aaltosillaan toisi tervehdyksiä salaisilta ystäviltä, että pian oli saapuva hetki, jolloin huokaileva kaupunki vapautettaisiin kerettiläisen sorron alta. Sumukin seurasi mukana tasangolta ja kääri kaupungin keveään huntuunsa, niin että mielikuvituksella oli vapaa leikkikenttä ja runsaasti tilaisuutta nähdä varjojen liikkuvan, missä itse asiassa ei ollut mitään, joka saattoi antaa aihetta pelkoon.

Vielä kerran menin kaupunginmuurille ja terotin korviani, kuulostellen eivätkö ne voisi erottaa rummunpärrytystä tai torventoitotusta lännestä päin. Kuinka sydämeni olisikaan täyttänyt ilo, jos pienikään värähdys ilmassa olisi ilmaissut minulle ruotsalaisten joukkojen lähestymisen.

Mutta se oli turhaa. Kaikki oli hiljaista sillä taholla. Mutta lähempää kuulin kyllä, kuinka vihollisleirissä oltiin liikkeessä, ja minä jouduin sielunjännitykseen, jota en voinut hillitä. Seisoin kauan siellä, mutta oli miten oli, kaikki pysyi hiljaisena siellä, mistä minä tahdoin kuulla miesten ja hevosten töminää. Vartio portilla oli paikallaan. Antero Erikinpoika oli kelpo mies, ja kuningas saattoi hyvällä syyllä luottaa häneen. Hän piti väkensä kurissa, ja hänen silmänsä oli mukana kaikkialla.

Hän tuli juuri kaupungin portille minun kulkiessani ohitse. Hän tunsi minut niiden soihtujen valossa, jotka paloivat porttiholvissa.

"Kunhan vain tämä yö päättyisi hyvin", sanoi hän nyökäten minulle, "niin sitten toivoisin Jumalan avulla vaaran olevan ohitse. Huomenna saamme varmasti odottaa hänen majesteettinsa saapuvan, mikäli kaikki käy onnellisesti ja hyvin."

Siihen ei ollut mitään vastattavaa, mutta hänen sanojensa johdosta pelkäsin minä lähestyvää yötä enemmän kuin kenties olisin muuten pelännyt.

Vihdoin menin hitain askelin majapaikkaani katsomaan hevostani ja lepäämään pariksi tunniksi, voidakseni sitten sitä paremmin valvoa.

Kun tulin talon portille, jonne minun oli mentävä, seisoi siellä lyhty kädessä toinen kauppamiehistä. Hän viittasi minulle varsin ystävällisesti. Se oli hänen talonsa, kuten sittemmin sain tietää, ja tämä veitikka toivotti minulle vielä makeaa untakin. Kun minä palasin tallista, seisoi hän vielä paikoillaan.

Tavallisissa olosuhteissa ei tämä olisi sisältänyt mitään, joka olisi virittänyt epäluulojani, mutta nyt päätin, etten päästä häntä näkyvistäni.

Ja vielä enemmän vakaantui tämä päätökseni niiden kysymysten johdosta, joita mies teki minulle, kun lähestyin alakerrassa sijaitsevan huoneeni ovea.

"Hyvä ystävä", sanoi hän, "korviini on saapunut huhu, että kuningas on matkalla tänne, mutta se kai on vain pelkkää puhetta, joka on syntynyt hyvän oluemme vaikutuksesta, vai mitä arvelet, ystäväni?"

"Siitä en voi sanoa mitään!" vastasin.

"Olet kuitenkin puvustasi päättäen kuninkaan henkipalvelija…"

"Mutta meidän kuninkaallamme", keskeytin hänet, "ei ole tapana uskoa ajatuksiaan yksinkertaiselle sotamiehelle."

"Hyvä, hyvä, ystäväni", sanoi hän viitaten minulle ystävällisesti, "nuku hyvin, nuku hyvin, toivon, ettei mikään tule sinua häiritsemään!"

Menin huoneeseeni ja liikuskelin siellä ikäänkuin menisin makuulle; mutta itse asiassa hiivin sen jälkeen ovelle, ja olin kuulevinani ovenraosta, joka ei ollut erittäin tiivis, että joku hengitti ulkopuolella. Otaksuin sen olevan kauppamiehen, joka kuulosteli, menisinkö todellakin vuoteeseen, enkä siinä pettynytkään.

Hetken jälkeen kuulin myös askeleita, jotka hiljaa loittonivat ja joiden selvään kuulin menevän portaita ylöspäin. Seisoin hetken neuvotonna, tietämättä mitä minun oli tehtävä, mutta yksi seikka oli selvä: jos mielin saada jotakin toimeen, oli minun päästävä toiselle puolelle ovea.

Nopeasti heitin sentähden olkanauhani olalleni, pistin pistoolin vyöhöni ja koetin avata oven niin hiljaa kuin mahdollista. Mutta hämmästyksekseni huomasin, että tämä oli sulettu. Siinä oli kerta kaikkiaan todistus, että tekeillä oli jotakin, johon minua ei tahdottu todistajaksi. Mutta toiselta puolen osotti se minulle välttämättömäksi toteuttaa aikeeni ja pitää tarkkaa vartiota. Käskynhaltian lausunto: "Kunhan vain tämä yö menisi hyvin!" — kaikui alituiseen korvissani, ja joka hetki kohosi huoleni ja levottomuuteni. Mutta ei ollut helppo asia sanoa, kuinka minun oli meneteltävä päästäkseni ulos ilman mitään melua, — ja oli aivan välttämätöntä, että he luulisivat minun makaavan syvässä unessa, jos mielin seurata heitä ja keksiä jotakin niistä juonista, joita tänä yönä punottiin tai vietiin perille, kun niiden aika oli tullut.

Katselin ympärilleni, kuinka pääsisin ulos. Mitään muuta ovea kuin se, jonka kautta olin tullut sisälle, ei ollut. Ikkuna oli minun ainoa pelastukseni, ikkuna ja pimeä, sumuinen yö.

Ajatus oli tuskin välähtänyt päässäni, ennenkuin riensin ikkunan luo ja koetin avata sen. Suureksi ilokseni huomasin, että sen saattoi avata, ja todellisella nautinnolla hengitin minä kylmää yöilmaa.

Hyvä kauppamies oli ryhtynyt ainoastaan puolinaisiin varovaisuustoimiin, jotka kai olisivat olleetkin riittävät, jos hän olisi ollut tekemisissä niiden palkkasotilaiden kanssa, joille olut ja uni maistui varsin hyvälle ja jotka eivät huolehtineet muusta kuin ettähän täyttivät annetut käskyt. Kenties olisin minäkin heittäytynyt unen hoiviin enkä koskaan huomannut olevani suljettu lukon taa, ellei epäluuloni olisi herännyt.

Nyt oli minulle helppo asia kavuta avoimesta ikkunasta pihalle, jonka jälkeen suljin ikkunan niin hyvin kuin sen voi tehdä.

Hetken aikaa oli kuitenkin kaikki hiljaista, ja kello läheisessä Katariinan luostarissa ilmotti, että oli vain yksi tunti jälellä puoliyöhön. Hiivin niin hiljaa kuin suinkin pitkin kivijalan vartta suurelle ovelle, joka oli suljettu, ja sen ohitse toiselle, joka pienen ulkonevan rakennuksen edustalta ilmeisesti vei alas kellariin. Askeleet, jotka talon sisällä lähestyivät eteisen ovea, saivat minut pysähtymään.

Ovi avattiin varovasti, ja kaksi varjoa lähestyi. Minä kyyristyin maahan nurkkaan, jonka kellarinporstua muodosti talon seinävarteen.

Molemmat varjot lähestyivät hiipivin askelin tätä kellarinporstuaa. He pysähtyivät aivan eteeni.

"Mutta eiköhän siten sentään viedä varovaisuutta liian pitkälle?" kysyi toinen heistä kuiskaten.

"Ei!" vastasi toinen. "Minun täytyy ensin puhutella ratsumestaria, joka myös tahtoo nähdä, onko kaikki kunnossa."

Minä vapisin kuin olisin tuntenut kylmän käärmeen kosketuksen. Minä tunsin tämän äänen enkä olisi siitä erehtynyt, vaikka olisin sen kuullut tuhansien joukosta. Hän oli sama mies, joka oli puhunut salaperäisessä huoneessa Elbingissä, hän oli pater Josef!

"Mutta tunnit kuluvat!" uskalsi toinen huomauttaa, ja hän ei ollut kukaan muu kuin kauppamies, isäntäni.

"Entä sitten?" Kysymys ei näyttänyt tarvitsevan mitään vastausta.

"Koko tuuma voi mennä myttyyn", jatkoi kauppamies.

En voinut käsittää mistä oli kysymys, mutta koko uteliaisuuteni oli herännyt, ja ainoastaan ponnistaen kaikki voimani maltoin olla hyppäämättä esiin ja heti tarttumatta molempiin roistoihin. Mutta mielessäni oli elävänä ajatus, että minun velvollisuuteni oli koettaa tutkia mitä täällä tapahtui, ja se auttoi minua pysymään hiljaa.

"Ystäväni", vastasi pater, "pidän kiinni jo parisen kertaa lausumastani mielipiteestä; haluaisin, että tämä uhkarohkea yritys lykättäisiin… Varma uskoni on, että saaliimme sillä tavoin tulisi paljon suuremmaksi…"

"Jousi voidaan virittää niin tiukalle, että se katkeaa", väitti kauppamies.

"Silloin on kaari huono, siinä kaikki… ja tässä on huono vertauskin. Meidän apajamme on oivallinen, nuotan perä on niin hyvin punottu, ettei se repeä, vaikka vetäisimme koko Braunsbergin puoleemme. Ja mitäs sitten, kauppamies Cleve, jos vedämme sillä vielä…"

"Niin, niin", puuttui kauppamies puheeseen, "sitä olen kyllä miettinyt juurtajaksaen, mutta luulen, ja siihen uskoon jään, että silloin silmukat pettävät."

"Ei, ei, sanon minä, ne eivät petä…"

Hänellä ei ollut aikaa sanoa enempää, sillä kellarin ovelle kuului joku jyskyttävän sisältäpäin.

Kauppamies riensi avaamaan, ja muuan mies, asestettuna hampaitaan myöten, tuli näkyviin.

Vaihdettiin muutamia sanoja, jotka epäilemättä olivat tunnussanat, jonka jälkeen viimeksi saapunut puuttui puheeseen.

"Kaikki on valmiina, onko tie vapaa?"

"On!" vastasi kauppamies.

"Silloin on tunnin kuluessa Braunsberg käsissämme!" lausui soturi iloisen luottamuksen ilmeellä.

Hän laittautui rientääkseen jälleen pois kellarin ovesta, kun pater kysyi tyynellä ja kylmällä äänellään:

"Onko kenraali leirissä?"

"Ei", vastasi soturi, lisäten: "mutta hän saapuu yön kuluessa."

Seurasi hetkisen hiljaisuus, jollaikaa soturi odotti, mitä paterilla olisi vielä sanottavaa. Tälle osotettiin jotensakin suurta arvonantoa kaikkialla, missä hän näyttäytyi.

Päässäni välähti yhtäkkiä valoisa ajatus, kun kuulin paterin kysyvän, oliko kenraali leirissään. Soturilla oli siis tuoreita uutisia sieltä, jopa niin tuoreita, että kuulosti kuin hän itse olisi juuri sieltä saapunut, sillä ei kai alhaalla kellarissa voinut kaikki olla valmiina, eikä hän kai voinut siellä tietää kenraalista mitään, mitä eivät liittolaisetkin jo olisi tunteneet, jos soturi olisi tullut tavallisia teitä ja ollut ainoastaan piilossa kellarissa. Oli ilmeistä, että hän tosiaankin nyt saapui vihollisten leiristä ja ainoastaan ennen tuumattua hanketta viimeistelläkseen. Täytyi siis olla salainen yhteys maan alitse tämän talon ja vihollisten välillä.

Tämä selkeni minulle kuin salaman valossa, ja samalla tein itselleni kysymyksen, mihin minun nyt oli ryhdyttävä. Ensi kuohahduksessani aioin hypähtää esiin ja yhdellä iskulla kukistaa nämä kaikki kolme, joka kai olisi minulle onnistunutkin, kun he eivät voineet lainkaan aavistaa läsnäoloani. Mutta yhtä nopeasti syntyi päässäni kysymys, mitä sillä voittaisin. Jos vihollisen tarkotus oli tämän salaisen käytävän kautta äkkiarvaamatta hyökätä kaupunkiin, niin en suinkaan estäisi heidän hankettaan raivaamalla nämä kolme pois tieltä.

Tässä täytyi panna suuremmat voimat liikkeeseen. Mutta jos se tapahtui liian myöhään? Tämä ei kuitenkaan ollut otaksuttavaa, kun vihollisten sotavoimat saattoivat vasta olla lähdössä. Nämä ajatukset välähtelivät nopeammin kuin niistä voi kertoa. Mutta minä paloin kärsimättömyydestä, kuinka pääsisin pois pihasta ja ruotsalaisen käskynhaltian luo kertoakseni hänelle, miten asiat olivat.

Pater oli kuitenkin katsonut hyväksi avata jälleen suunsa. Hän tosin sanoi sanansa kuiskaamalla, mutta sentään olivat ne yhtä teräviä ja kovia kuin kuullessani hänen puhuvan Elbingissä.

"Olisi hyvä, ratsumestari", sanoi hän, "jos tämä asia voitaisiin lykätä."

"Mahdotonta", vastasi ratsumestari, "mahdotonta! Se tärvelisi koko suunnitelman."

"Sanotaan, enkä minä pidä sitä uskomatonna, että kuningas itse saapuu tänne, ja silloin…"

"Silloin olisi kai kaikki hukassa", keskeytti ratsumestari vilkkaasti, ja olin kuulevinani, kuinka hänen huulensa vetääntyivät hymyyn.

"Sinä olet lapsi, poikani", jatkoi pater, "ja tyydyt yhteen osteriin haavissasi, vaikka voisit saada helmisimpukankin."

"Mutta minulla on kenraalin käsky", sanoi ratsumestari kiirehtien. Epäilemättä piti hän arvoisan paterin himmeää viittausta jonakin mahdottomana päähänpistona, josta hän tahtoi päästä niin pian kuin mahdollista, jottei suotta haaskaisi aikaa.

"Kenraalin, ystäväni, — toivoisin vain, että saisin tavata hänet, hän ymmärtäisi paremmin mitä täällä on vaarassa ja mitä voitettavissa… Otan kuitenkin sen vastuulleni, antakaa tämän yön mennä, antakaa kuninkaan saapua, ja ensi yönä voitamme me voiton, joka lopettaa sodan yhdellä iskulla ja torjuu monta vaaraa ainoalta autuaaksi tekevältä kirkolta."

"Mutta jos kuningas ei tulekaan…"

"Jos hän ei tule!"

"Niin, ja jos, mistä pyhä neitsyt varjelkoon, sillä välin tulisi tunnetuksi, minkä nyt tietävät ainoastaan muutamat harvat…"

"Ei, ei," huudahti kauppamies innokkaasti, "antaa asian mennä menoaan. Siinä on kylliksi voittoa, kun Braunsberg pelastetaan kuningas Sigismundille."

Pater ei virkkanut mitään, joko siksi ettei hän tahtonut enempää tuhlata sanoja näille miehille tai siksi ettei hänellä ollut mitään väittäneistä ratsumestarin viimeistä lausuntoa vastaan. Tämä kysyi vielä kerran, joko nyt miina laukaistaisiin, ja kun mitään vastausta ei kuulunut, avasi hän kellarin oven ja katosi.

Minä seisoin kuin neulojen nenillä, mutta tuskin olivat pater ja kauppamies taasen jääneet kahden kesken, kun edellinen lausui:

"Seuraa minua, kauppamies Cleve… meidän täytyy myös mennä leiriin. Tahdon sentään nähdä, eikö kenraali ole tavattavissa."

Kauppamies teki muutamia vastaväitteitä, mutta hänen täytyi vihdoin vaieta järkähtämättömän paterin edessä, ja niin katosivat hekin kellarin ovesta. Kuulin kuinka avainta väännettiin ympäri sisäpuolelta ja kuinka heidän askeleensa loittonivat kiviportaita alaspäin.

Nyt olin minä vapaa toimimaan.

Ensimäinen tehtäväni oli tunnustella eikö täällä ollut, kuten olin nähnyt muissa paikoin, salpapuomia pantavaksi ulkoapäin kellarin oven eteen siihen kuuluvine salpoineen. Aivan oikein, sellainen löytyi, ja minä en hidastellut pannessani sitä hakaansa.

Sen jälkeen riensin avaamaan porttia ja riensin lyhimpiä katuja vanhaan linnaan, missä käskynhaltia asui.

Minä mahdoin näyttää ylen kummalliselta, sillä vartia epäröi päästäessään minua sisään, ja minä kävin yhä kiivaammaksi, mitä useampia esteitä kohtasin. Lopulta pääsin läpi, ja muuan ratsumies meni sisään minua ilmottamaan.

Nyt ei viipynyt kauan, ennenkuin seisoin sen ainoan edessä, jolla oli voimaa pelastaa Braunsberg kuningas Kustaa Adolfille. Oli vain kysymys siitä, voinko saada hänet uskomaan minua, ennenkuin oli liian myöhäistä. Alku ei luvannut suuria. Sillä väsyneenä uutterasta toiminnasta ja monien öiden valvonnasta otti hän minut vastaan kuin kiljuva jalopeura. Mutta minun tyyneyteni riisui hänen aseensa. Heti kun hän oli ehtinyt murista muristavansa, sanoin:

"Tunnin kuluessa on Braunsberg vihollisen käsissä, jollette usko sanojani ja pikimmittäin käy toimintaan."

"Vihollisten käsissä!" sanoi hän, heittäen minun kiukkuisen katseen. "Tuletko sinä pilkkaamaan minua, mies, vai nukkuuko minun väkeni kuolinuntaan — luuletko sinä että olen jättänyt kaiken niin tuuliajolle, etten oikeissa ajoin saisi tietoa, jos vihollinen olisi liikkeellä; mitäs sanot siihen?"

"Niin, niin, en epäile sitä, mutta siellä, missä vahtinne seisovat, ei vihollinen lainkaan näyttäydy… Ainoastaan Jumalan sallimuksesta olen saanut vihiä heidän teistään…"

"Mitä tarkotat, mies, mitä teitä vihollinen sitten…"

Hän nousi kiihkeästi pystyyn sängyssään ja terotti silmänsä minuun; valmiina silmänräpäyksessä hypähtämään jalkeille.

"Vihollinen ryömii maan alitse!" vastasin minä.

"Maan alitse!" puuskahti hän.

Mutta samassa oli hän jaloillaan ja heitti vaatteet ylleen sellaisella nopeudella, että se selvästi osotti, kuinka kykenevä mies hän oli, tämä Antero Erikinpoika. Ja sellaiselle miehelle antaa mielellään anteeksi muutamat hänen pikapäissään sanomansa sanat.

"Voitko näyttää minulle tien?" kysyi hän napittaessaan kiinni hirventaljatakkiaan.

"Kyllä!" vastasin minä.

"Hyvä!" sanoi hän ja kutsui sisään miehen, joka seisoi etuhuoneessa.

"Pankaa rumpu soimaan!" sanoi hän hänelle.

Hetkisen jälkeen oli hän valmis ja astui suureen saliin. Täällä tuli häntä vastaan muutamia upseereja, jotka oli kutsunut rummun ensi pärrytys.

"Muureille!" huudahti hän heille. "Luulen, että tänä yönä on paholainen itse liikkeellä pitämässä lemmonleikkiään!"

Hänen uskonsa nimittäin oli, että vihollinen uskaltaisi tehdä yleisen hyökkäyksen heti kohta, ja jotakin sinnepäin olin minäkin itsekseni ajatellut, vaikken vielä ollut saanut tilaisuutta kiinnittää hänen huomiotaan siihen. Nyt huomasin ilokseni, että tämä mies oli kaikin puolin täysikelpoinen paikalleen, ja on uskomatonta, kuinka sellainen tietoisuus vahvistaa voimia ja lisää rohkeutta ja toivoa. Näyttäytyi myös, kuinka täydellisesti miehistö oli hänen vallassaan.

Alhaalla linnanpihassa seisoi jo muuan osasto järjestyksessä, ja kaikkialta kuulin, kuinka muu joukko parhaallaan järjestyi. Hän uudisti käskyjään ja valitsi osaston parasta väkeä seuraamaan itseään. Hänen käskystään olin minä alituiseen hänen sivullaan.

"Nyt pojat", sanoi hän, kun osasto oli valmis marssimaan, "nyt, pojat, on tosi edessä, ja minä vien teidät vihollista vastaan paikkaan, josta sieppaamme sen kuin rotanloukusta, mutta kenellä ei ole rohkeutta tulla mukaan, hän saa mennä muiden mukana kaupungin muureille."

Raikuva hurraa kuului vastaukseksi hänen puheeseensa. Kukaan ei astunut rivistä pois, kaikki tahtoivat seurata häntä kuin yksi mies. Ja niin käski hän eteenpäin.

Tulimme hyvissä ajoin. Sumu lepäsi paksumpana kuin konsanaan kaupungin yllä, mutta minä osasin kyllä eteenpäin. Puomi oli liikuttamatonna kellarin oven edessä eikä sisäpuolelta kuulunut mitään ääntä. Aluksi välähti päässäni ajatus, että pater Josef oli onnistunut tapaamaan kenraali Potockin ja tekemään tyhjäksi yrityksen sinä yönä, mutta pian saimme kokea, ettei yöllinen marssimme ollut turha.

Sytytimme mukana tuomamme soihdut, ja niiden valossa alkoi marssi kellariin.

Täällä oli eräässä nurkassa kapea aukko, josta mies tuskin voi kulkea lävitse, mutta se vei tielle, joka yhdisti kauppamiehen talon ja vihollisten leirin. Työ näytti äskettäin tehdyltä. Sen saattoi nähdä äskenhakatuista nyteistä, joita sinne ja tänne oli laitettu tukemaan seiniä ja kattoa ja estämään löyhää maata luhistumasta kasaan.

Mutta vielä ei kuulunut mitään. Näytti melkein siltä, kuin vihollinen olisi kaivanut sudenkuopan, jonne oli houkutellut kuninkaani väen. Me kulimme yksitellen, ja etumainen kantoi tuohusta. Minä kulin lähinnä käskynhaltiaa. Olimme kai jo ehtineet kaupungin muurin kohdalle, kun käytävä laajeni jokseenkin suureksi holviksi. Epäilemättä oli tässä aiottu ruveta kaivamaan ylöspäin, mutta jostakin syystä muutettu mieltä. Tässä muutti myös Antero Erikinpoika ensimäisen päätöksensä jatkaa kulkua, kunnes vihollinen kohdattaisiin tai aina vihollisen leiriin. Olikin ilmeistä, että jos vihollinen täällä kohdattaisiin, niin oli tämä avara holvi paras vastaanottopaikka. Mutta jottei soihtujen valo säikäyttäisi vihollista kääntymään takaisin, peitettiin eteenpäin vievän käytävän aukko kahdella paksulla vaipalla.

Tämä oli tuskin tehty, kun me kuulimme askelten kaiun, kumean, raskaan kaiun, kuten jättiläiskäärmeen uupuneen läähätyksen, kun se vierii maan alitse eteenpäin.

Tulija oli vihollinen, ja pian sen korvat alkoivat kuumeta. Syntyi murhaava taistelu, jota käytiin äärimäisellä katkeruudella molemmilta puolin. Jos minä voisin oikein kuvailla tämän taistelun kamalan kuvan, jota valaisivat savuavat soihdut, mitkä tuskin kykenivät näyttämään muuta kuin sen, että me olimme pimeimmässä yössä, niin luulen, että moni sydän pamppailisi ja moni poski kalpenisi kauhusta. Lopuksi pääsimme me voitolle ja laahasimme pois joukon vankeja ruumiskasoista jalkojemme ympäriltä. Mutta nyt saimme tiedon, joka pani jalat allemme ja sai meidät päätä pahkaa rientämään yläilmoihin.

Kohta kun Antero Erikinpoika näki taistelun kallistuvan meille voitolliseksi, lähetti hän muutaman sotilaan ottamaan selkoa, lähestyikö vihollinen muureja. Tämä palasi takaisin ja kertoi, että kuului vihollisen rummutusta ja soittoa ja että joka hetki odotettiin hyökkäystä.

Nopeammin kuin voi kuvailla tehtiin sen johdosta palausmatka. Antero Erikinpoika oli ensimäisenä kaupungin muurilla, ja minä saavuin lähinnä hänen jälestään. Aamu alkoi sarastaa, ja kuului selvään melkoisen sotavoiman lähestyminen. Minulle pälkähti kuitenkin heti päähän, etteivät nämä voineet olla hyökkäyskolonnan ääniä. Sumun vuoksi, joka vielä lepäsi tienoilla, ei voinut nähdä mitään.

"Ei", sanoin minä, "tämä ei ole vihollinen, vaan se on kuningas!"

Ja yhtäkkiä kuului raikuva hurraa pitkin muureja.

Me näimme ruotsalaisten lippujen pistävän näkyviin sumusta, ja pian tunsimme marssin sävelet, joita soitettiin.

Kuningas teki kuitenkin käännöksen poispäin, ja me näimme muutaman kukkulajonon ylitse, josta sumu oli jo hävinnyt, koko ratsuväen kiitävän huimaa vauhtia puolalaista leiriä kohden. Siitä saivat puolalaiset toisenlaista aamumusiikkia kuin olivat odottaneet. Heidän täytyi suinpäin lähteä leiristään käpälämäkeen pahimmassa sekamelskassa. He eivät pysähtyneet ennenkuin viiden peninkulman päässä Braunsbergistä, missä he asettuivat taistelujärjestykseen muutaman salmen taa. Kuningas tavotti heidät illalla, mutta ei voinut niin nopeasti päästä pienen virran ylitse, joka siellä Wormdittin luona virtaa Passargaan, ja aamulla oli vihollinen kadonnut.

Nyt vasta saapui kuningas Braunsbergiin. Hänen tulopäivänsä oli ilopäivä. Hän pysähtyi hetkeksi Antero Erikinpojan eteen, ojensi sitten hänelle kätensä ja sanoi:

"Nyt on maksettu Wormdittin velka!"

Mitä hän sillä tarkotti, sen ymmärsi joka mies, ja kun hän sitten kulki rivien editse ja verrattomalla tavallaan kiitti heitä, nyökäten yhdelle, toiselle sanoen ystävällisen sanan, niin silloin ei riemusta tahtonut tulla loppuakaan.

Mutta vielä vallitsi kuitenkin tyytymättömyys kaupungissa. Porvarien synkät, tuikeat kasvot, kun he seisoivat katsellen, olivat kuin pimeä pilviseinä, jonka takaa aurinko paistaa. Se saa vain pimeyden näyttämään sitä pimeämmältä. Kun kuningas sitten ratsasti ohitse linnaan ja tervehti ihmisjoukkoja oikealle ja vasemmalle, niin vastasivat he tosin, mutta yhtään eläköönhuutoa ei kuulunut. Huomasi selvästi, että tämän kaupungin asujamet eivät olleet samoja kuin Elbingissä.

Kuningas saapui puolenpäivän rinnassa ja vasta illan suussa hän ratsasti linnaan.

Täällä linnanportin läheisyydessä näin minä jälleen käsityöläiseni eli pater Josefin. Hänen väijyvä, läpitunkeva katseensa tähysteli terävästi kuninkaaseen. Selkäpiitäni karmi nähdessäni tämän katseen. Miehen ulkonäkö muistutti linnunpyydystäjää sillä hetkellä, jolloin hän näkee mitään pahaa aavistamattoman linnun hypähtävän vankeuteensa.

Minä, joka en kuulunut riveihin ja sain siis toistaiseksi olla omassa vapaudessani, olin seurannut virtailevan kansanjoukon mukana ja saanut paikan aivan paterin vierellä. Onneksi ei hän ollut minua koskaan nähnyt eikä sentähden minua tuntenut eikä voinut olla varuillaan minuun nähden. Vähän matkan päässä hänestä seisoi toinen synkkä olento, jota en ennen ollut nähnyt, vaan jonka sitten sain tietää olevan Marienburgin suntion. Juuri kuninkaan ratsastaessa linnanportin lävitse näin paterin salavihkaa lähestyvän suntiota, ja minäkin tein saman liikkeen. He seisoivat muutamassa kaupungin muurin ulkonevassa nurkkauksessa ja olivat melkein kuin ilman todistajia, sillä kenenkään päähän ei pistänyt kiinnittää mitään huomiota siihen, mitä heillä mahtoi olla toisilleen sanottavaa. He puhuivat myös kieltä, jota harvat kaupungin asukkaista ymmärsivät, mutta josta minä satuin olemaan jokseenkin hyvin selvillä. Mutta jotten tarpeettomasti herättäisi epäluuloa, nojauduin minä huolettomasti linnankaivannon ylitse vievän sillan kaiteeseen.

"Älä kysele", virkkoi pater, "vaan tee kuten sanon!"

Suntio teki tuskin huomattavan liikkeen päällään merkiksi, että hän ymmärsi tarkotuksen.

"Vie ruhtinatar hänen luokseen", jatkoi pater. "Tahdon itse pitää lopusta huolen. Ole varma, ettei meidän käsistämme kukaan livahda, ja rikkaudet joutuvat ennenkuin toivommekaan veljeskuntamme omiksi…"

"Aika?" kysyi suntio, kun pater ei virkkanut siitä mitään.

"Kun ensimäinen talo alkaa palaa!" oli paterin vastaus.

Suntio nyökkäsi taasen, että hän ymmärsi hyvin, ja pirullisesti hymyillen lisäsi pater:

"Minun miinani on niin kaivettu ja laitettu, ettei enkelikään voisi sitä tehdä paremmin, ja yleisessä sekamelskassa ei kukaan voi syyttää ketään tapahtuneesta onnettomuudesta, mutta me tulemme voittamaan kunniaa ja mainetta suurtyöstä, jolla ei ole vertaistaan."

10.

Jesuiitan miina.

Olin vakuutettu, että se pirullinen suunnitelma, josta ensin sain vihiä Elbingissä, nyt tulisi toteutettavaksi. Ja tämä suunnitelma ei tarkottanut ketään muuta kuin autuasta kuningasta, sillä saaliinhimoiset jesuiitat tahtoivat siten saavuttaa veljeskunnalleen jonkun suuren edun, jota he muuten olisivat saaneet kauan odottaa. Mikä tämä oli, sitä oli minun vaikea saada selville, mutta minä aavistin, että se oli yhteydessä suojattini ja ruhtinattareni kanssa, jonka nyt pitäisi oleskella kaupungissa.

Jokainen voi käsittää levottomuuteni, ja se kiihtyi samassa määrin kuin tietoisuus niistä harvoista keinoista, jotka minulla oli tarjolla pahan vastustamiseksi, ehti päästä tajunnassani selvyyteen. Ensi tehtäväni oli, etten päästäisi jesuiittoja, varsinkaan pater Josefia, näkyvistäni. Mitä hän oli puhunut miinasta, jonka hän oli kaivanut ja laittanut niin taitavasti, ettei kukaan voisi sitä löytää — mitä tuli siihen puheeseen, niin olin vakuutettu, että se oli vain vertaus siitä pimeyden työstä, joka yön kuluessa tulisi suoritettavaksi. Mutta että se suunnitelma, jonka hän oli miettinyt, tulisi vaikuttamaan varmasti ja varmemmin kuin se vihollisten miina, joka oli kaivettu kaupungin muurin alle, ellei sitä jollakin tavoin voitu tehdä tyhjäksi, siitä olin aivan varma. Nyt käsitin myös, miksi hän tahtoi saada lykätyksi tuuman, että äkkiarvaamatta tultaisiin kaupunki kaappaamaan kellarin kautta.

Hän tiesi, että Braunsbergin ollessa vaarassa saapuisi kuningas sinne, ja kun hän kerran olisi kaupungissa, niin ei tämä olisi verrattava tavalliseen simpukkaan, vaan simpukkaan, jonka sisällä on jalo helmi, ja sitä saalista ei hän tahtonut päästää käsistään. Nyt oli liittolaisten tuuma kaupungin kaappaamisesta mennyt myttyyn, mutta nyt tahtoi hän itse siepata sekä sen että kuninkaan ja lisäksi korjata veljeskunnalleen ne rikkaudet, jotka hän hämärässä puheessaan suntiolle asetti yhteyteen ruhtinattaren ja hänen sydämensä rakastetun kanssa.

Hädissäni tahdoin rientää kuninkaan luo ja kertoa kaiken hänelle. Mutta ensin täytyi minun sentään saada pater Josef valtaani, ja niin täytyi minun kulkea hänen jälkiään. Minne hän meni, sinne täytyi mennä minunkin. Onneksi minulle vilisivät kadut väkeä täytenään, niin että minun oli helppo häntä seurata. Lisäksi on pahojen hankkeiden laita usein niin, että juuri kun ne ovat mitä parhaimmin ja oivallisimmin suunnitellut ja niiden mestari luulee olevansa aivan varma menestyksestä, juuri silloin ja ikäänkuin tämän varmuuden seurauksena lankeavat he itse kuoppaan, jonka ovat kaivaneet muille. Jumalan sormi se täten viittaa ja ilmottaa kerta kerran jälkeen varotuksensa, vaikka ihminen on aivan kuin sokea, katsoo avoimin silmin eikä kuitenkaan näe mitään.

No niin — valepuvussaan, ympärillään liittolaiset, jotka katsoivat häneen ylöspäin kuten päämieheensä ainakin, kulki pater Josef katua eteenpäin eikä voinut aavistaa, että hänen kintereillään seurasi joku, joka Jumalan ihmeellisestä sallimuksesta oli saanut vihiä hänen sisimmistä ajatuksistaan. Totta on, ettei hän voinut mitään sellaista ottaa laskuihinsa; se oli sattuma, jota hänen oli aivan mahdoton asettaa muiden hänen suunnitelmansa toteuttamista kohtaavain esteiden joukkoon, — mutta juuri tässä sattumassa näin minä Jumalan mahtavan käden, ja sellaiset sattumat kohtaavat ja ovat kohdanneet kaikkia pimeyden töitä, jotka eivät ole toteutuneet.

Näissä mietteissä kulkiessani näin minä paterin pysähtyvän ja puhuttelevan muuatta porvaria. Tämä ei ollut kukaan muu kuin isäntäni, kauppamies Cleve. Luonnollisesti minä pysähdyin ja katselin muuatta oluenpanijan kilpeä, sillä täytyihän minun tehdä jotakin, jotten vetäisi huomiota puoleeni. Sattumalta oli edessäni kaupungin etevin oluenpanimo, josta kaikkiin ympäristön kaupunkeihin vietiin kuuluisaa Braunsbergin olutta, joka tunnettiin nimellä "Füllwurst", ja sentähden ei voinut pälkähtää kenenkään päähän muuta kuin että minä, muukalainen, seisoin ihaillen koreaa kilpeä, jonka kirjotusta minä tavailin.

Aloin juuri pelätä, että seisoin ja tavailin liian kauan, kun kauppamies ja pater-käsityöläinen vihdoinkin erosivat, ja jälkimäinen poikkesi lähimpään kujaan. Nyt sain minäkin jalat alleni ja kaikeksi onneksi jouduin kujan suulle siksi kreivin aikaan, että näin miekkoseni menevän sisään erään talon portista. Talon etupuolen saatoin nähdä kujan suulta. Nyt saattoi kaikki olla hukassa, ajattelin itsekseni, ja epätoivoissani välitin viisi mistään varovaisuudesta, vaan kulin juoksujalkaa kujan lävitse.

Siitä oli kuitenkin se odottamaton seuraus, että minä törmäsin Jaakkoon, joka oli hänkin vapaaksi päästyään lähtenyt katselemaan kaupunkia. Viittasin hänelle että hän seuraisi minua, panematta merkille hänen hyväntahtoista hymyään.

"Tänä yönä tai paremmin sanoen nyt heti", sanoin ruotsiksi, jota kaupungissa ei kukaan voinut ymmärtää, "täytyy sinun tehdä minulle palvelus."

"Luulenpa, että olet itsensä paholaisen kinterillä", sanoi Jaakko, ja hänellä oli siihen hyvä aihe niin minun ulkonäössäni kuin hätiköivissä liikkeissänikin.

"Niin", vastasin minä, "olen paholaisen kinterillä… se on pater Josef."

Enempää ei minun tarvinnut sanoa, kun Jaakko oli valmis uhraamaan vapaa-aikansa palvellakseen minua tai kenties oikeammin kuningasta, koska se koski myös häntä.

"Näetkö tuon talon?" kysyin minä, eikä se ollut vaikeaa siitä paikasta, jossa seisoimme kujalla.

Talo seisoi aivan yksikseen virran partaalla. Minä olin pitänyt porttia silmällä koko ajan ja nähnyt, ettei ketään ollut kulkenut ulos eikä sisälle. Että pater Josef oli valinnut tämän talon pääkortteerikseen, ei voinut olla suuressa määrin herättämättä ihmettelyäni; mutta se tapahtui kai siksi, että hän juuri siten voi säilyttää salaisuutensa viattoman ja yksinkertaisen käsityöläisen hahmon alla. Sillä talo oli erään nahkurin oma.