VIIDES NÄYTÖS.

Tukholman linnassa. Sama huone kuin toisen näytöksen ensimäisessä kuvaelmassa.

Heti esiripun noustua kuuluu sangen voimakas tärähdys.

KRISTINA (saapuu kiireesti surupuvussa perinnäisestä ovesta ja katsoo hätääntyneestä ympärilleen).

PALVELIJA (pilkistää kauhuissaan vasemmasta ovesta). Perkeleen kita, armollinen rouva! (Kiiruhtaa pois.)

KRISTINA (yrittäen hänen jälkeensä). Mikä kauhea tärähdys!

TOINEN PALVELIJA (juoksee päätään pidellen oikealta). Voi hirmua! Perkeleen kita halkesi. (Menee perälle.)

MAUNU GREN (saapuu vasemmalta).

KRISTINA. Mitä on tapahtunut? Ihmiset ovat päästään sekaisin. Mistä niin hirveä tärähdys? Murtaako vihollinen linnan?

GREN. Ei. Pohjoisen tornin iso kanuuna räjähti.

KRISTINA. Linnan suurin tykki?

GREN. Niin. Perkeleen kita.

KRISTINA. Se oli onneton tapaus.

GREN. Putki halkesi pitkin pituuttaan. Tornin seinä murtui.

KRISTINA. Entä tykkiväki?

GREN. Yksi kuoli. Viisi haavoittui.

KRISTINA. Sitojia! Lääkkeitä! Tulkaa, ohjatkaa minut onnettomuuspaikalle !

GREN. Siellä on kauhea näky. Ja te olette väsynyt.

KRISTINA. Väsynyt? Minä? Saanko minä väsyä tekemästä mitä nainen voi? Olettehan tekin alttiit kaikki uhraamaan.

GREN. Te, jalo sukulaiseni, teette enemmän kuin yksikään nykyinen Ruotsin mies. (Menevät vasemmalle. Erik Vaasa ja kaupungin pormestari tulevat perältä.)

ERIK VAASA. Te tahdotte kertoa uutisen rouva Kristinalle.

PORMESTARI. Niin, herra ritari. Uskaltaako kertoa?

ERIK VAASA. Kuinka ei uskaltaisi? Rouva Kristina on uljain meistä kaikista. Mutta onko tietoon luottamista?

PORMESTARI. Tunnen molemmat porvarit.

ERIK VAASA. Heidät lähetti kuningas?

PORMESTARI. Hän kehoitti heitä tulemaan.

ERIK VAASA. Hän toivoo siten meidät masentavansa.

PORMESTARI. Vesterås oli, Tukholmaa lukuunottamatta, viimeinen varustus, joka rohkeni kuningasta vastustaa. Nyt on sekin langennut hänen käsiinsä.

ERIK VAASA. Ei saa unhottaa Kalmaria.

PORMESTARI. Se on niin kaukana.

ERIK VAASA. Alatteko horjua? Onko porvaristoon luottamista?

PORMESTARI. Tiedätte, että se on ollut luja.

ERIK VAASA. On ollut. Mutta onko vielä?

PORMESTARI. Vaikeaksi voi ajan pitkään tulla. Porvarien talot jo palavat.

ERIK VAASA. Palavat?

PORMESTARI. Harmaa-veljesten saarella on tykkituli useita taloja sytyttänyt.

ERIK VAASA. Ja porvarit, mitä he tekevät?

PORMESTARI. Tietysti koettavat sammuttaa.

ERIK VAASA. Ei, koko tämä suuri sodan palo olisi saatava sammumaan. Pikainen apu olisi tarpeen.

PORMESTARI. Se on kaupungin asukkaidenkin toivo. Vaan mistä se saadaan?

ERIK VAASA. Lyypekistä.

PORMESTARI. Odotamme. Mutta saapuuko?

ERIK VAASA. En ole sitä epäillyt, kun kuulin heidän jalomielisyydestään poikaani kohtaan.

PALVELIJA (pilkistää vasemmalta).

ERIK VAASA (palvelijalle). Hoi, mies, missä on armollinen rouva?

PALVELIJA. Tapaturmapaikalla.

ERIK VAASA. Missä?

PALVELIJA. Ettekö, jalo herra tiedä, että perkeleen kita räjähti?

ERIK VAASA. Tiedän, että helvetin kita uhkaa sinua.

PALVELIJA.

Se nielee kaikki. Nyt onkin tulossa viimeinen päivä. Kaarlo kuninkaan kansleri Niilo Ryting, joka kanuunan, asetti paikoilleen, oli suuri noita, ja hän kastoi sen kuolleenpesuvedellä.

PORMESTARI. Kuolleenpesuvedellä!

ERIK VAASA. Tuon lörpön juttuja. Mene!

PALVELIJA. Nyt on viimeinen päivä. (Menee vasemmalle.)

KRISTINA ja GREN (tulevat perältä useiden linnan puolustajaan kanssa).

KRISTINA. Herra Erik ja pormestari! Linnassa on tapahtunut onnettomuus.

ERIK VAASA. Pormestari tuo tiedon pahemmasta onnettomuudesta.

KRISTINA. Pyhä neitsyt! Kertokaa!

PORMESTARI. Vesterås on tanskalaisten vallassa. He ovat sen rynnäköllä valloittaneet.

KRISTINA. Siis uusi murhesanoma. Luulin jo niiden loppuneen. Me kadotamme kaikki.

GREN. Uskallustamme emme, jalo sukulaiseni.

KRISTINA. Pyhän Erikin avulla olemme sen säilyttäneet. Mutta kuinka kauan sitä voidaan kaupungin asukkaissa ylläpitää? (Porvareita saapuu oikealta.) He ovat saaneet surullisen viestin. (Porvareille.) Mitä tahdotte, kunnon porvarit?

1:NEN PORVARI. Anomme, että armollinen rouva soisi perheillemme linnassa suojaa, kunnes löydämme heille kodin.

KRISTINA. Löydätte kodin? Eikö teillä ole kotia?

2:NEN PORVARI. Oli, mutta ei ole nyt.

KRISTINA. Kuinka niin?

1:NEN PORVARI. Olemme repineet ne maahan.

KRISTINA. Repineet kotinne! Miksi?

1:NEN PORVARI. Että muut kodit säilyisivät.

3:S PORVARI. Meidän talomme, armollinen rouva, olivat Harmaaveljesten saarella. Ne yrittivät syttyä vihollisen tykkitulesta. Ja niistä olisi voinut tulipalo koko kaupunkiin levitä.

KRISTINA. Siksi uhrasitte ne?

2:NEN PORVARI. Niin kai jokainen tekisi.

KRISTINA. Jokainen, jolla on niin jalo mieli kuin teillä, ystävät. Tämä linna olkoon perheittenne ja teidän kotinne, niin kauan kuin haluatte ja niin kauan kuin minä saan täällä määrätä. Mutta sen ajan pituutta ei voi tietää.

GREN. Meitä ei kenkään täältä pois aja.

KRISTINA. Teillä on luottamusta, Maunu herra. Niin on ollut minullakin. Kun jalon ja uskollisen puolisoni kuoltua näin Ruotsin miesten horjuvan, epäröivän ja joukottain rientävän uskottoman ja julman kuninkaan puolelle, huomasin pian, että maamme kohtalo oli suljettu tämän kaupungin muurien sisään ja että se suureksi osaksi oli minun heikoissa käsissäni. Ajattelin, kuinka onkaan kansamme kärsivä, jos sukujemme onni ja onnettomuus jää kuningas Kristianin yksin määrättäväksi. Ajattelin myöskin jalon vainajan lapsia. Heidän tulevaisuudestaan on huolta pidettävä. Poikien pitää kasvaa miehiksi, ja jonkun niistä, niin ajattelin, on perittävä isänsä valta ja arvo sekä hallittava Ruotsia jalosti ja oikeuden mukaan kuin isäkin, mutta häntä onnellisemmin. Siksi vannotin teillä, jalot herrat ja arvoisat porvarit, pyhän valan suojella tätä kaupunkia ja linnaa viimeiseen asti, että täällä säilyisi sarastus, josta vielä isänmaalle valoisa päivä valkeneisi. Olettehan tämän valan vannoneet?

KAIKKI. Olemme.

KRISTINA. Mutta teinkö oikein vaatiessani tällaisen valan? Se kysymys on usein mieltäni vaivannut. Useat teistä ovat perheenisiä. Teillä niinkuin minullakin on lapsia, joiden onnea teidän on valvottava. Teenkö oikein vaatiessani pienoisilta turvan? Kenties tahtoisitte pelastaa perheenne ja kotinne sodan jaloista. Minulta on se särkynyt. Minä pidän puolustautumisen välttämättömänä. Useat teistä voivat olla toista mieltä. Varsinkin nyt, kun Vesteråskin on vihollisen valtaan joutunut. Vapautan teidät valastanne. Ken toivoo antautumista ja rauhaa, lausukoon vapaasti ajatuksensa.

GREN (tempaisee tikarin vyöltään ja laskee sen voimalla pöydälle.) Mitä minuun tulee, vannotan teitä kunnian ja kristillisen uskon nimessä, että silloin, kuu minä antautumista ehdotan, lähin mies syöksee tämän pöydälle jättämäni tikarin minun rintaani.

KAIKKI. Hyvä! Hyvä!

ERIK VAASA. Mitä meillä on kuningas Kristianilta odotettavissa, sen tunnen minä. Meidän on kestettävä viimeiseen asti. Se on tietääkseni läsnäolevan puolustusväenkin mielipide.

SOTILAAT. Viimeiseen asti!

PORMESTARI. Ruotsin muut kaupungit ja linnat, nyt Vesteråskin, ovat vihollisen vallassa. Mitä siitä? Me olemme maamme ensimäisen kaupungin asukkaita. Sellaista kunniaa ei osteta halvalla hinnalla. Meidän täytyy olla ensimäisiä, kun on kysymys uhrauksista ja isänmaallisesta mielialasta, viimeisiä velvollisuudesta väistyessä. Niin, ymmärtääkseni, ajattelee pääkaupungin porvaristo. Se tahtoo puolustaa isäin kaupunkia ja tätä linnaa viimeiseen asti.

PORVARIT. Viimeiseen asti.

ERIK VAASA. Vaan kuulkaa! Vihollisen tykkituli on tauonnut. Saammekohan rynnäkön?

GREN. Niin kauan kuin yksikään mies jaloillaan pysyy, ei sitä ole vaikea torjua.

VARTIJA (vasemmalta saapuen.) Kuningas Kristianin edustaja on portilla.

GREN. Taas! Luuleeko hän kaupungin ja linnan kerjäämällä saavansa. Luotia heille! (Aikoo lähteä.)

KRISTINA. Pysähtykää, Maunu herra! Kuninkaan asia on kuultava. (Vartijalle.) Mitä tahtoo Tanskan mies?

VARTIJA. Portilla ei ole Tanskan mies, vaan tohtori Hemming Gad.

KRISTINA. Herra electus! Häneltä en voi odottaa muuta kuin hyvää. Hän tulkoon! (Vartija menee.) Teitä, jalot herrat ja arvoisat porvarit, sekä kaikki urheat puolustajamme, kiitän tästä hetkestä. Vihollisjoukkojen saartamanakin on elämä tässä lujassa linnassa tuntunut minusta turvalliselta. Suurimman turvallisuuden tunteen antaa kuitenkin teidän miehuullinen lujuutenne. Niin voimme me halveksua vihollisen väkivaltaa ja pelastamme isänmaan ahdistuksesta Jumalan ja pyhän Erikin avulla.

KAIKKI. Jumalan ja pyhän Erikin avulla!

KRISTINA. Jumala ja pyhimykset suokoot siihen armoa ja voimaa!

PORMESTARI. Ken meistä on näihin saakka syönyt kokonaisen sillin päivässä, syököön tästedes ainoastaan puolen. Antakaamme oluemme hapata, leivän homehtua ja suolalihan vanhentua. Sillä meidän on kestettävä pitkä piiritys. Ja hapan olut, härskeentynyt silli ja vanhentunut liha on parempi kuin aivan tyhjä pöytä.

GREN. Ja parempi on kuollakin vapaina vaikkapa tyhjän pöydän ääreen kuin antautua kuningas Kristianin armoille.

ERIK VAASA. Kummastakin pyhimykset meitä varjelkoot! Nyt kukin paikoillemme, ja lannistumaton mieli hyvät toverit!

KRISTINA. Älkäämme erotko! Ottakaamme herra electus yhdessä vastaan. Siitä, kun hän läksi tästä linnasta, ovat olot paljon muuttuneet. Katsokaamme, onko hän muuttunut. Te kaikki tunnette hänet.

PORMESTARI. Ken ei häntä tuntisi? Hän tämän linnan viimeksi tanskalaisilta riisti.

1:NEN PORVARI. Hän pelasti minun taloni tanskalaisten ryöstöstä.

2:NEN PORVARI. Minun talossani hän asui linnaa piirittäessään. Jalompaa soturia en ole koskaan nähnyt.

3:S PORVARI. Minä taistelin hänen rinnallaan, kun myöhäisenä huhtikuun iltana kahdeksantoista vuotta sitten teimme rynnäkön. Kiivaimmassa kahakassa linnan portilla tanskalainen sotilas nosti kalpansa halkaistakseen minun pääni. Herra electus oli häntä ripeämpi ja iski tanskalaisen kuoliaaksi.

KRISTINA. Ken ruotsalainen ei voisi mainita useitakin hyviä töitä, joita tohtori Hemming on tehnyt kansalaisilleen ja isänmaalleen. Te, herra Maunu, käykää häntä vastaan! Ohjatkaa hänet tänne kunnianosoituksilla. (Gren aikoo lähteä, mutta Gad tulee perältä häntä vastaan.) Vaan siinä saapuukin jo vieraamme. Tervetultua ystävien joukkoon! Tervetultua tähän linnaan. Täältä tervehtää teitä Engelbrektin ja Sturen henki. Onni, että te olette vielä isänmaalle säilynyt. Teidät keskuudessamme nähtyämme, emme epäile. Me pääsemme pian ahdistuksestamme.

GAD. Pian, armollinen rouva. Kaikki riippuu itsestänne.

KRISTINA. Entinen jalo luottamus teissä, herra electus. Niin on meissäkin. Me olemme lujasti päättäneet puolustaa viimeiseen saakka.

GAD. Se on uljas päätös.

KRISTINA. Innostus on kaikissa sama! Porvaristossa sekä puolustusväessä. Olemme valmiit kaikki uhraamaan. Se on suurta! Se on surullistakin. Kuinka moni koti kukistuukaan vielä? Kuinka monen perheen tuki kaatuu? Kun sitä ajattelen, uudistuu sydämessäni se katkera kipu, jonka tunsin saadessani sanoman Bogesundin onnettomuuspäivästä.

GAD. Te saatte rauhoittua, armollinen rouva. Porvaristosta ja puolustusväestä ei kaadu enää ainoatakaan miestä.

KRISTINA. Te lohduttelette liiaksi, herra electus; sota on sota.

GAD. Sota loppuu nyt.

KRISTINA. Kuinka? Lakkaako piiritys?

GREN. Onko kuningas jo saanut tarpeekseen?

ERIK VAASA. Huomaako hän, että Tukholmaa ei voida kukistaa?

PORMESTARI. Eikä sen porvareita houkutella?

GAD. Ei, ei! Tukholma avaa porttinsa kuninkaalle.

KRISTINA (hämmästyen). Mitä sanotte, herra electus!

GREN ja VAASA. Se on mahdotonta!

GAD (tyynesti). Se on ainoa mahdollisuus.

KRISTINA. Te sanotte niin, tohtori Hemming!

GAD. Jos jotakin pelastaa tahdotaan, on se ainoa keino. Enkä voi uskoa, että se hylätään. Kuningas Kristian on jalosti unhottava kaikki. Vanhan ruotsalaisen kuningassuvun vesana on hänellä oikeus Ruotsin kruunuun. Sen saatuaan hallitsee hän täällä pyhän Erikin lain mukaan.

KRISTINA (kiivaasti). Kavaltaja! Sananne häväisevät harmaan päänne. Läsnäolevat suuret henget häveten täältä pakenevat, kun kuollut on kunnia ja kunto, Menkää! Imarrelkaa ostajaanne. Äänenne kuuluu korpin rääkynnältä. (Menee kiivaasti vasemmalle.)

GREN. Minäkin poistun; sillä miekkaani on vaikea hillitä. (Menee vasemmalle.)

GAD. Nuori kuohuva veri! Kun se on singahtittanut tuomionsa harmaata päätäni kohden, kenpä minua enää kuulisi? Seuratkaa heitä kaikki! Ja jos tahdotte, voin kulkea edellänne rumpua lyöden ja huutaa: Näin uljaasti me kuolemaan riennämme. Ei minulla ole mitään kadotettavaa, jos ei teillä. Siis eteenpäin! Otsa säpäleiksi vuorta vasten! Mitä? Te seisotte ja minuun töllistelette. Ja näyttää niinkuin ajatukset kallossanne kierteleisivät. Mitä ajatuksia tarvitsee se, ken kuolla aikoo? Tuleen kaupunki! Joka talo! Sitten muurilla itsemme murhatkaamme! Siinä on kosto vihamiehelle. Menkäämme!

KAIKKI. Ei.

GAD. Viiden haavan nimessä! Miksi ei? Kun teidän on kuoltava, olette hulluja, jos kidutusta pitkittää tahdotte. Vai luuletteko vielä onnenpäiviä näkevänne? Sitä älkää uskoko! Taistelun loppua ette näe, kun itse ette päättää sitä tahdo. Katsokaa! Tämä sota on niellyt äärettömiä uhreja. Ja se nielee meidät kaikki. Kalmarin kuuluisasta kokouksesta asti ei Tanska ole suonut Ruotsille rauhaa muuten kuin sen valtaan alistettuna. Luuletteko, että se suo sen nyt? Nyt, jolloin Dannebroge liehuu jalopeuran hartioilla ja jolloin kuningas Kristianilla keisarin lankona on omien apuneuvojensa lisäksi käytettävänään koko roomalaisen keisarikunnan, Alamaiden ja Espanjan pohjattomat voimat. Mitä apua on Ruotsilla odotettavissa? Puola? Kuningas Kristianin liittolaiset Moskovan suuriruhtinas ja Preussin ritariston suurmestari pitävät sen pinteessä. Lyypekki?

PORMESTARI. Niin, Lyypekistä tulee aseita ja ruokavaroja.

GAD. Ne ovat tulleet jo.

ERIK VAASA. Tulleetko?

GAD. Ne on tuotu kuningas Kristianille.

PORMESTARI. Lyypekkiläiset meidät pettäneet!

ERIK VAASA. Se on kostettava.

GAD. Niin, kostettava se on. Mutta kuinka kuolleet kostavat? Kun kuningas Kristian hävittää Tukholman — ja sen hän on pirun sarvien nimessä vannonut tekevänsä, ellei kaupunki heti antaudu — saavat lyypekkiläiset oikeuden rakentaa sen uudestaan. Niin tulee tänne jälleen saksalainen porvaristo. Lyypekkiläiset nauttivat kaikki ne edut, jotka te saisitte pitää, jos kuningas Kristianiin turvautuisitte.

ERIK VAASA. Mekö turvautuisimme?

GAD. Niin sopii ainakin Erik Vaasan kysyä. Ainoa poika on häneltä petoksella viety. Uljas nuorukainen! Hän on päässyt karkuun. Tanskalaiset vainoavat häntä kaikkialla. Heitä on hänen lopultakin mahdoton karttaa. Nuorukaisen veri vuotaa kohta tanskalaisten vainukoirien keihäissä. Siitä ei koko maailmassa voisi häntä suojella kukaan muu kuin kuningas Kristian. Mutta hänen vihaansa kiihdyttää jalo isä.

ERIK VAASA. Lakatkaa! Säälikää isänsydäntä!

GAD. Isänsydäntä! Se ei kieltäydy poikaansa pelastamasta.

ERIK VAASA. Ei, jos on keinoja.

GAD. Ne suo kuninkaan ystävyys.

ERIK VAASA. Sitäkö minä etsisin?

GAD. Minä olen etsinyt. Katsokaa minua! Harmaata päätäni! Käsiäni! Ken on heiluttanut miekkaa Ruotsin puolesta enemmän kuin minä? Ken on paremmin tuntenut hetken tarpeen? Minä tohdin sanoa, että vaadin rauhaa, antautumista ja etsin kuningas Kristianin ystävyyttä.

ERIK VAASA. Ja tahdotte syöstä isänmaanne Tanskan orjuuteen.

PORMESTARI. Tanskan orjuuteen!

GAD. Vai Tanskan orjuuteen? Mitä syytä olisi minulla tanskalaisten etua valvoa. Vihaan heitä kuin helvetin kuilua. Niin vihasi heitä vanha Sten herrakin. Mutta kuitenkin katsoi hän tarpeelliseksi avata Tukholman portit Hannu kuninkaalle, hänet sitä varmemmin jälleen karkoittaakseen. Jos muistonne ulottuisi sinne asti, tietäisitte, että se oli silloin ainoa mahdollinen keino isänmaan pelastamiseksi. Mikä silloin oli välttämätön, on nyt vielä välttämättömämpi. Minua säälittää tämän kansan tuska ja lukemattomien kotien kärsimykset. Mutta te tahdotte niitä jatkaa? Tunnen teidät jokaisen. Jos sinä, jalo Vaasa, voitkin uhrata sukusi…

ERIK VAASA. Ei! Minä tahdon pelastaa, poikani.

GAD. Vai voitti jo ihmisyys. Anteeksiannon ja vapauden suo kuningas, kun vastustuksesta luovutte. Mutta sinä, pormestari! Saksalainen porvaristo oli saatu kaupungissamme lannistumaan. Kotimaiset miehet nousivat liikkeen päämiehiksi, ja sinä pääsit vaurastuneen porvariston johtajaksi. Onko nyt kaikki hävitettävä ja sijat luovutettava muukalaisille?

PORMESTARI. Ei! Sitä en tahdo.

GAD. Ja te porvarit, joiden luona olen asunut ja joiden kanssa olen taistellut. Mikä olisi teille edullisempi kuin mahtavan valtikan suoja. Miten käy nyt suola-, viini-, humala- ja kangaskuormille, joita koetatte maahan tuottaa? Ne vihamies ryöstää. Kuningas Kristian Ruotsin hallitsijana suojeleisi niitä maailman äärissäkin. Mutta minä puhun suotta. Te tahdotte kuolla. Kotinne on poltettava, omaisenne murhattava.

PORVARIT. Ei! Ei!

GAD. Siis hakekaa turvaa ja rauha! Kun hetkeksi alistumme ja rauhan saamme, kasvaa voimamme kuin Simsonin tukka vankilassa, ja silloin me muukalaisuuden pylväät murramme.

ERIK VAASA. Vaan valamme?

PORMESTARI. Niin, meitä sitoo vala.

GAD. Ken teitä siitä voisi tuomita. Täällä on puolue puoluetta vastaan, ja jokainen etsii omaa etuaan. Missä on siis puolueeton tuomari? Mutta itsenne, omaisenne, maan ja kansan te tuomitsette alati kasvavaan kurjuuteen, jos jatkatte mieletöntä uhmaa. Vaan minä voin puhdistaa jaloistani kaupunkinne tomun. Kysyn kuitenkin vielä: Minäkö poistun, vai tekö kaikki menette rouva Kristinan luo antautumista vaatimaan? On kohtalomme käsissämme. Minulla on ollut rohkeutta ratkaista omani. Ratkaiskaa te omanne! (Hetken vaiti.) Siis eroammeko?

ERIK VAASA. Ei, herra electus.

PORMESTARI. Me menemme armollisen rouvan luo.

KAIKKI. Me menemme. (Kaikki kiiruhtavat vasemmalle.)

GAD (yksin). Voi teitä, te löyhäpäiset narrit! Tuolla sankarinaisella on pikkusormessaan enemmän älyä kuin koko tällä tomppelilaumalla. He itse rientävät nyt turmaansa… Itsekö? He seuraavat kuin tahdottomat lampaat. He ansionsa mukaan palkan saavat. Ja minä olen kostanut. On kosto läsnä jo. (Kristina ja kaikki muut tulevat vasemmalta.) Lupaus on noiden kasvoille kirjoitettu.

KRISTINA (Gadille). Te, herra electus, käskette nyt enkä minä. Niin tahtoo kaupungin ja linnan väki. En ole koskaan heitä pahoittanut. Siis saavat tahtoansa seurata. Me odotamme määräyksiänne.

GAD. Kun niin on, otan tämän kaupungin ja linnan kuninkaalle.

GREN. Vaan ehdot? Ne on ensin kuultava.

GAD (ottaa poveltaan kuninkaan sinetityn kirjeen). Ne ovat tässä. Hänen majesteettinsa lupaa unhottaa kaikki, mitä on tapahtunut Ruotsin ja Tanskan pitkässä sodassa hänen iso-isänsä kuningas Kristian ensimäisen, hänen isänsä kuningas Hannun ja hänen itsensä aikana. Hän lupaa armoihinsa ottaa Kustaa Erikinpojan, suo läänityksiä rouva Kristinalle ja kaikille hänen täällä linnassa oleville ystävillensä. Hän on myöskin suojeleva rouva Kristinaa, hänen lapsiaan ja ystäviään, niin että he kaikki saavat elää levossa ja rauhassa kiittäen armollista hallitsijaansa. Nämä lupaukset on hänen majesteettinsa vahvistanut kuninkaallisella sinetillä ja pyhän kolminaisuuden nimeen vannotulla valalla.

GREN. Johon ei ole luottamista.

GAD. Hallitsijan valaan luotetaan.

GREN. Ja niitä rikotaan.

KRISTINA. Meidän on kuninkaaseen luotettava. Ken lähtee häntä vastaanottamaan?

ERIK VAASA. Minä, armollinen rouva.

KRISTINA. Te, jalo sukulaiseni! Menkää!

PORMESTARI. Minun on kaupungin avaimet kuninkaalle ojennettava.

KRISTINA. Siihen velvoittaa teitä virkanne.

GAD. Hänen majesteettinsa saapuu heti tänne armollisna. (Pormestari ja Vaasa menevät perälle.)

1:NEN PORVARI. Minä riennän kaupungille riemusanomaa levittämään.

KRISTINA (surullisena). Riemusanomaa? Menkää!

1:NEN PORVARI (Gadille). Terve, pelastajamme! (Menee.)

2:NEN PORVARI. Näin kuninkaan 21 vuotta sitten. Minä kiiruhdan häntä vastaan portille.

KRISTINA. Kiiruhtakaa! Kiiruhtakaa!

3:S PORVARI. Kaupunki lienee toki lipuilla kaunistettava?

KRISTINA. Jos riemuitsette, kaunistakaa vain!

3:S PORVARI (Gadille.) Kiitos, pelastajamme! Kaupunki on kaunistettava. (Menee.)

GREN. Pelkään, että se kaunistellaan veripurppuralla. Voi silloin teitä, herra electus!

GAD. Miksi juuri minua?

GREN. Ilman teitä ei kuningas tänne jalkaansa astuisi.

GAD. Enkä minä ilman kuningasta. Tiedätte, että minulta oli kaikki riistetty, olin maanpakoon tuomittu, kaksinkertaiseen pannaan pantu…

KRISTINA. Pyhä Jumalan äiti! Mitä te puhutte?

GREN. Tämä on siis kostotyö?

GAD. On.

GREN. Ketä kohtaan?

GAD. Sen näkee hän, ken elää kostonpäivän yli.

GREN. Pyhän Erikin nimessä! Linna on heti suljettava. Ja sitten palkka petturille!

GAD. On myöhäistä. Riemuhuudot lähestyvät. Kuningas on jo täällä.

KRISTINA. Oi, hän on jo täällä. (Vaipuu voimatonna tuolille.)

GREN (rientäen häntä tukemaan). Urheutta, jalo rouva! Olemme tehneet, mitä kunnia ja velvollisuus vaatii. Ketä pelkäisimme?

KRISTINA (nousten ryhdikkäästi). Emme ketään.

KRISTIAN (saapuu seurueen kanssa, johon m.m. kuuluvat mestari Jon, edellisessä näytöksessä läsnäolleet ruotsalaiset herrat, Erik Vaasa ja Tukholman pormestari. Kuningas astuu ylpeästi salin halki kattotuolin portaalle).

Tiedättekö, mitä kuninkaallisessa mielessäni liikkuu?

KRISTINA. Teidän majesteettinne miettii, kuinka hyvät aikeenne meitä kohtaan olisivat lupauksenne mukaan parhaiten täytettävät.

KRISTIAN. Tekö olette Sturen leski, rouva Kristina Gyllenstjerna?

KRISTINA. Niin, teidän majesteettinne.

KRISTIAN. Tunnetteko, rouva, hyvät aikeeni?

KRISTINA. Aikeenne tunnen lupauksistanne.

KRISTIAN. Minä tunnen teidät teoistanne. Uhmailitte minua liian kauan.

KRISTINA. Tein velvollisuuteni, teidän majesteettinne.

KRISTIAN. Velvollisuutenne olisi ollut avata heti linna ja kaupunki kuninkaallenne.

GREN. Ilman petturin apua ei teidän majesteettinne nytkään olisi tänne jalkaansa astunut.

KRISTIAN. Kaikki ruotsalaiset ovat pettureita.

GREN (kiivaasti). Teidän majesteettinne!

KRISTIAN (ankarasti). Kaikki, kaikki! Sen olen minä katkerasti kokenut. En näet ole ensi kertaa tässä linnassa. Kaksikymmentä vuotta sitten tunnustettiin minut täällä ensi kerran Ruotsin kuninkaaksi ja vannottiin minulle uskollisuutta. Olin silloin kahdeksantoistavuotias nuorukainen. Rintani oli täynnä valoisia toiveita ja halua elää Pohjan kansojen onneksi. Ruotsalaiset ovat toiveeni murtaneet. He ovat syösseet minut vuosikymmeniä kestävään sotaan. Verta on virtaillut; sitä virtaa vielä. Ken tietää, mitä kuninkaallisessa mielessäni liikkuu? Ken näki sen, näki kuoleman. Sillä rintani täyttää kostonajatus.

KRISTINA. Teidän majesteettinne ei voi rikkoa lupaustaan.

KRISTIAN. Eivätkö ruotsalaiset ole rikkoneet? Jos säästän teitä, nousette kapinaan, Siis pirun sarvien nimessä —

GREN Linnan suojelusväki tänne! Kohta vuotaa verta!

RUOTSALAINEN PÄÄLLYSMIES (syöksyy sisään). Tanskalaiset ovat vanginneet linnan suojelusväen.

GREN (ja muut ruotsalaiset.) Konnan työ! (Vetävät miekkansa.)

KRISTIAN. Olen turvannut valtani, ja te vedätte miekat! (Sisään tuleville tanskalaisille sotilaille.) Vangitkaa nämä kavaltajat! Heidän tuomionsa on valmis. (Sotilaat tarttuvat piispa Matiaan, Erik Trollen, Knut Eskilinpojan, Krister Pentinpojan, Erik Vaasan, Maunu Grenin ja rouva Kristinan käsiin.)

MATIAS. Minä olen kirkon palvelija ja teidän majesteettinne ystävä.

KRISTIAN. Siksi päästän teidät pyhimysten joukkoon.

KNUT ESKILINPOIKA. Kuulumaton hirmutyö!

KRISTIAN. Mittaan lupaamani palkan.

KRISTINA. Ijäti kirotuksi tulee valtanne.

KRISTIAN. Ja pelätyksi.

KRISTER PENTINPOIKA. Se herättää pikaisen koston.

ERIK VAASA. Jumala ja pyhä Erik valitkoot kostajaksi poikani!

KRISTIAN. Jos en hautaanne hänen päällänne kaunista.

GREN. Teidän majesteettinne. Tahtoisin kuolla kahdesti, että verenhimonne saisi runsaammin tyydytystä.

KRISTIAN. Pois näkyvistäni kaikki! (Sotilaat vievät vangit pois.)

KRISTINA (katsoen Gadiin). Voi teitä, herra electus! (Menee.)

KRISTIAN (Gadille, joka on tapahtumaa synkästi katsellut). Te odotatte palkintoanne?

GAD. Olen saanut sen.

KRISTIAN. Mikä se on?

GAD. Kauhu Ruotsin mahtimiesten poskilla.

KRISTIAN. Ettekö itse pelkää?

GAD. En ole koskaan pelännyt ja vanha olen uutta oppiakseni.

KRISTIAN. Te vihaatte tanskalaisia?

GAD. En ole heitä rakastanut.

KRISTIAN. Vihaatte vieläkin?

GAD. Palvelen heidän kuningastaan.

KRISTIAN. Kauanko kestää palveluksenne?

GAD. Se kai onkin lopussa.

KRISTIAN. Ja aijotteko taas kääntyä häntä vastaan?

GAD. Ken tietäisi sen sanoa?

KRISTIAN. Sen tiedän minä. (Mestari Jonille.) Ruotsalaisten tuomittujen joukosta puuttui yksi?

JON. Pahin kaikista kavaltajista.

KRISTIAN (Gadille). Tiedättekö ken hän on?

GAD. En ole heitä rakastanut. En ole pyöveli; en tarvitse tietää.

KRISTIAN. Se olette te!

GAD. Minä! Vaan paholaista olen palvellut! (Lysähtää polvilleen.)

KRISTIAN. On turhaa rukoilla. (Viittaa sotilaille.) Tuo mies mestauslavalle!

GAD (kohoten kiivaasti). Minä! Minä en rukoile sinua, tyranni! (Katselee hurjasti ympärilleen ja tempaa pöydältä tikarin, jota tarkastaa.) Grenin! Rehellisen ruotsalaisen rauta. Se kostakoon rikokseni, eivätkä tanskalaiset koirat! (Paiskaa tikarin rintaansa.)

KRISTIAN (vimmassa). Estäkää! Hirttäkää!

GAD. Se on myöhäistä. (Vaipuu maahan.)

VARTIJA (perältä tullen). Teidän majesteettinne! Taalalaiset marssivat Engelbrektin laulua laulaen Tukholmaa vastaan.

KRISTIAN. Kuka kirottu johtaa heitä?

VARTIJA. Kustaa Eerikinpoika.

KRISTIAN. Pirun sarvien nimessä. Aseihin! (Hyökkää ulos sotilaiden seuraamana.)

GAD (kohottautuen). Kuulinko oikein? Taalalaiset laulavat Engelbrektin laulua. Ruotsin kansassa on miehuutta, vapauden rakkautta. Minä vihaan tanskalaisia! Jumala siunatkoon synnyinmaatani!