VI. TULEVAISUUS

I

Eräissä suhteissa on aivan käsittämätöntä, ettemme tunne tulevaisuutta. Riittäisi luultavasti aivan vähäpätöinen seikka, esim. paikoiltaan liikahtanut aivonsiru, Brocan poimukkeen siirtyminen, ohut hermoverkko niiden lisäksi, mitkä nyt muodostavat tietoisuutemme, jotta tulevaisuutemme vierisi editsemme yhtä selvänä, yhtä majesteetillisen ja muuttumattoman laajana kuin menneisyys, ei ainoastaan yksityisen elämämme, vaan sen lajin näköpiiristä, johon me kuulumme. Ymmärryksemme merkillinen heikkous ja ihmeellinen ahtaus on syynä siihen, ettemme tiedä, mitä meille tulee tapahtumaan, vaikka jo tapahtunut meille on tuttua. Siltä absoluuttiselta näkökannalta katsoen, johon meidän mielikuvituksemme onnistuu kohota, vaikkeikaan se voi siinä elää, ei ole olemassa mitään järkisyytä siihen, ettemme näe sitä, mitä ei vielä ole, koskapa sen, mikä ei meihin nähden ole vielä olemassa, täytyy väkisinkin olla olemassa ja ilmetä jossakin. Jollei niin olisi, niin täytyisi sanoa, että me aikaan nähden muodostamme maailman keskustan, että me olemme ainoita todistajia, joita tapahtumat odottavat saadakseen oikeuden esiintyä ja päästä mukaan syiden ja seurausten ikuiseen historiaan. Yhtä typerää kuin olisi vakuuttaa sitä, kun on kysymys ajasta, yhtä typerää se olisi ulottuvaisuuteenkin nähden, joka on loppumattoman kaksoismysteerion toinen, hieman käsitettävämpi muoto, mysteerion, joka käsittää koko elämämme.

Ulottuvaisuus on meille tutunomaisempi, koska elimistömme sattumat saattavat meidät suoranaisempaan suhteeseen sen kanssa ja tekevät sen konkreettisemmaksi. Me voimme liikkua siinä jokseenkin vapaasti muutamiin määrättyihin suuntiin, sekä taakse- että eteenpäin. Niinpä ei yksikään matkustaja tosissaan väitä, että kaupungit, joissa hän ei ole vielä ollut, tulisivat todellisiksi vasta sinä hetkenä, jona hän saapuisi niiden muurien sisälle. Mutta tätä me kuitenkin melkein teemme vakuuttaessamme itsellemme, että se, mikä ei vielä ole tapahtunut, ei ole vielä olemassa.

II

Mutta aikomukseni ei ole nyt eksyä arvoituksista vaikeimpaan. Älkäämme puhuko siitä sen enempää kuin että aika on mysteerio, jonka me olemme mielivaltaisesti jakaneet menneisyyteen ja tulevaisuuteen koettaaksemme käsittää siitä jotakin. On melkein varmaa, että se on itsessään vain suunnaton nykyisyys, ikuinen, liikkumaton, jossa kaikki, mitä on tapahtunut ja tulee tapahtumaan, tapahtuu järkähtämättömästi, ilman että huomispäivä eroaa eilisestä tai tästä päivästä paitsi ihmisten lyhytaikaisessa käsityksessä.

Voisi sanoa, että ihmisellä on aina ollut tunne siitä, että ainoastaan hänen käsityskykynsä heikkous erottaa hänet tulevaisuudesta. Hän tietää sen olevan todellisena, elävänä ja täydellisenä jonkinlaisen muurin takana, jota hän on lakkaamatta kiertänyt elämänsä ensimmäisistä päivistä alkaen. Tai pikemminkin hän tuntee, että se on hänessä itsessään tunnettuna osana hänestä, ilman että tuo ahdistava ja meitä vaivaava tunteminen pääsee hänen aistimiensa liian ahtaiden kanavien läpi hänen tietoisuuteensa asti, joka on ainoa paikka, missä tunteminen saa nimen, käyttökelpoisen voiman ja niin sanoaksemme ihmisen kansalaisoikeuden. Vain vilahdukselta ohi välähtävinä säteinä tunkeutuvat hänen aivoihinsa tulevat vuodet, jotka täyttävät hänet kokonaan ja joiden ankara todellisuus ympäröi häntä joka puolelta. Hän ihmettelee, että aivan erikoinen sattuma on melkein ilmanpitävästi sulkenut tulevaisuudelta nuo aivot, jotka ovat kuitenkin kokonaan upotettuina siihen, kuten sinetöity astia vedenpitävästi suunnattomaan mereen, joka sitä puristaa, ahdistaa ja hyväilee tuhansilla aalloillaan.

Hän on koettanut kaikkina aikoina löytää tuossa muurissa halkeamia, aiheuttaa vuotoa tuossa astiassa, lävistää seiniä, jotka erottavat hänen järkensä, joka ei tiedä juuri mitään, hänen vaistostaan, joka tietää kaikki, mutta ei voi käyttää tietoaan. Näyttää kuin hän olisi useitakin kertoja onnistunut. On ollut näkijöitä, profeettoja, sibylloja, pyytioita, joilla sairaus ja itsestään tai keinotekoisesti liiaksi kiihoittunut hermostorakenne ovat saaneet aikaan epätavallisia yhteyksiä tietoisuuden ja itsetiedottomuuden, yksityisen ja lajin elämän, ihmisen ja hänen näkymättömän jumalansa välillä. He ovat jättäneet tästä mahdollisuudesta yhtä päteviä todisteita kuin on mikä historian todiste tahansa. Koska toiselta puolen nuo ihmeelliset tulkitsijat, nuo suuret salaperäiset hysteerikot, joiden hermoja pitkin kierteli ja sekaantui toisiinsa nykyisyys ja tulevaisuus, olivat harvinaisia, niin keksittiin ja luultiin keksittävän kokemukseenperustuvia menettelytapoja päästäkseen melkein mekaanisesti selvittämään tulevaisuuden aina esiintyvää ja houkuttelevaa arvoitusta. Viehätyttiin tällä tavoin kyselemään esineiden ja eläinten itsetiedotonta tietämistä. Niin syntyivät ennustaminen lintujen lennosta, uhrieläinten sisälmyksistä, taivaankappaleiden liikkeistä, tulesta, vedestä, unista, ja kaikki nuo ennustamistavat, joista vanhan ajan kirjailijat kertovat meille.

III

Minusta on tuntunut mielenkiintoiselta tutkia, miten tuon tulevaisuudenennustelutieteen laita on tätä nykyä. Sillä ei ole enää entisaikojen loistoa eikä uskallusta. Se ei enää kuulu kansojen julkiseen eikä uskonnolliseen elämään. Nykyisyys ja menneisyys paljastavat meille niin paljon ihmeitä, että ne riittävät tyydyttämään meidän ihmeiden janoamme. Koska se, mikä on ja mikä on ollut, on vetänyt puoleensa mielenkiintomme, niin me olemme melkein luopuneet kyselemästä sitä, mikä voisi olla tai tulee olemaan. Kuitenkaan ei ole hylätty tuota vanhaa ja kunnianarvoista tiedettä, joka on niin syvään juurtunut ihmisen pettämättömään vaistoon. Sitä ei enää harjoiteta julkisesti kaikkien nähden. Se on paennut pimeimpiin nurkkiin, alhaisimpiin, herkkäuskoisimpiin, tietämättömimpiin ja halveksituimpiin piireihin. Se käyttää naiiveja ja lapsellisia keinoja. Siitä huolimatta sekin on tietyssä määrässä kehittynyt. Se halveksuu suurinta osaa alkuperäisistä ennustusmenettelyistä; se on löytänyt toisia, usein eriskummallisia, joskus naurettavia, ja on osannut käyttää hyväkseen muutamia keksintöjä, jotka eivät suinkaan olleet määrättyjä sitä varten.

Näihin hämäriin pakopaikkoihin minä olen sitä seurannut. Olen tahtonut nähdä sitä, en kirjoista, vaan käytännössä, todellisessa elämässä ja niiden yksinkertaisten uskovaisten piirissä, jotka luottavat siihen ja kysyvät siltä joka päivä neuvoa tai rohkaisua. Olen mennyt sinne vilpittömässä mielessä, uskomattomana, mutta valmiina uskomaan, puolueettomana, mutta jo ennakolta hymähtämättä, sillä jolleikaan saa sokeasti uskoa mihinkään ihmeeseen, niin on vielä pahempi nauraa sille umpimähkään. Ja jokaisessa itsepintaisessa erehdyksessä piilee tavallisesti oivallinen totuus, joka odottaa syntymähetkeään.

IV

Harvat kaupungit olisivat minulle tarjonneet laajemman ja hedelmällisemmän kokeilualan kuin Parisi. Siellä tein siis tiedusteluni. Sitä varten valitsin hetken, jolloin oli ratkaistavana eräs suunnitelma, jonka toteuttaminen (mikä ei riippunut yksin minusta) oli oleva minulle hyvin tärkeä. En kajoa asian yksityiskohtiin, jotka itsessään tuskin ovat mielenkiintoisia. Riittäköön, kun mainitsen, että tuohon suunnitelmaan liittyi joukko juonia ja useita mahtavia ja vihamielisiä tahtoja, jotka taistelivat minun tahtoani vastaan. Nuo voimat pitivät toisiaan tasapainossa, ja inhimillisen logiikan mukaan oli mahdotonta aavistella, mille puolelle voitto kallistuisi. Minun oli siis tehtävä tulevaisuudelle hyvin tarkkoja kysymyksiä, mikä on välttämätön ehto, sillä jos monet valittavat, ettei se sano heille mitään, niin on vika siinä, että he kyselevät siltä neuvoa hetkellä, jolloin heidän elämänsä näköpiirissä ei ole mitään tekeillä.

Kävin astrologien, kädestäkatsojien, samoinkuin rappeutuneiden ja hyvin tunnettujen sibyllojen luona, jotka uskovat lukevansa tulevaisuuden korteista, kahvinperistä, vesilasiin liuotetun munanvalkuaisen muodostamista kuvioista j.n.e. (Sillä mitään ei saa lyödä laimin; ja joskin vehkeet ovat joskus kummalliset, niin saattaa tapahtua, että totuuden sirunen piilee typerimpienkin temppujen takana.) Kävin erittäinkin kuuluisimpien ennustajanaisten luona, jotka unissakävijöiden, näkijöiden, mediumien j.n.e. nimellä osaavat sijoittaa omaan tietoisuuteensa heiltä neuvoakysyvien tietoisuuden ja vieläpä sitäkin, mikä on vain näiden alitajunnassa, ja jotka yleensä ovat entisajan ennustajien suoranaisimpia perillisiä. Tapasin tuossa tasapainonsa menettäneessä maailmassa paljon konnankoukkuja, petosta ja karkeita valheita. Mutta minulla oli samalla myöskin tilaisuus tutkia läheltä muutamia ihmeellisiä ja epäämättömiä ilmiöitä. Ne eivät riitä päättämään, onko ihmisen vallassa kohottaa sitä harhaluulojen verhoa, joka peittää häneltä tulevaisuuden, mutta ne luovat sangen ihmeellistä valoa siihen, mitä tapahtuu paikalla, jonka luulemme olevan loukkaamattomimman, tarkoitan "Haudatun temppelin" kaikkein pyhintä, missä sisimmät ajatuksemme ja niiden alla piilevät voimat, joista me emme tiedä mitään, tulevat ja menevät tietämättämme ja etsivät haparoiden sitä salaperäistä tietä, joka vie tuleviin tapahtumiin.

V

Kävisi ikävystyttäväksi kertoa, mitä kaikkea sain kuulla näiden profeettojen ja näkijöiden luona. Tyydyn esittämään lyhyesti erään mielenkiintoisimpia kokemuksia. Se muutoin lyhyesti esittää useimmat muut; ja kaikkien psykologia on jokseenkin sama.

Kysymyksessä oleva näkijä on Parisin kuuluisimpia. Hän väittää ruumiillistuttavansa hypnootisessa tilassaan erään pienen, tuntemattoman, Julia-nimisen tytön hengen. Asetettuaan minut istumaan pöydän eteen, joka oli meidän välillämme, hän pyysi minun sinuttelemaan Juliaa ja puhumaan hänelle lempeästi kuten puhutaan seitsemän- tai kahdeksanvuotiaalle lapselle. Sitten hänen kasvonpiirteensä, silmänsä, kätensä, koko ruumiinsa sai muutaman sekunnin ajan suonenvedontapaisia kouristuksia, hänen hiuksensa soljuivat hajalleen ja hänen aivan muuttuneiden kasvojensa ilme kävi viattomaksi ja lapselliseksi. Heikko lapsen ääni, kimeä ja kirkas, kuului silloin tuon täysikasvuisen naisen suusta ja se kysyi minulta hieman sopertaen: "Mitä sinä tahdot? Onko sinulla ikävyyksiä? Itsesikö vai jonkun toisen takia tulet luokseni?" — "Itseni takia." — "No hyvä, tahdotko auttaa minua hieman? Vie minut ajatuksissasi paikkaan, missä sinulla on ikävyyksiä." Keskitin huomioni suunnitelmaan, joka oli minulle niin tärkeä, ja tuon vielä salassa piilevän pienen draaman eri esittäjiin. Silloin hän vähitellen, alussa hieman haparoituaan, tunkeutui todellakin ajatuksiini, ilman että olisin häntä auttanut sanalla tai liikkeellä, ja niin sanoakseni luki niitä kuten ohuesti verhottua kirjaa, sijoitti aivan tarkalleen tapahtumapaikan, tunsi päähenkilöt ja kuvasi ne lyhykäisesti hajanaisin ja lapsellisin, mutta ihmeen oikein ja tarkoin piirtein. — "Hyvä on, Julia, oikein hyvä", sanoin hänelle tuona hetkenä, "mutta kaiken tuon minä tiedän; minulle on ilmoitettava, mitä sitten seuraa." — "Mitä sitten seuraa, mitä sitten seuraa… Kaikki te tahdotte tietää, mitä sitten tapahtuu, mutta se on hyvin vaikeaa…" — "Mutta koetahan kuitenkin!… Miten asia päättyy? Minäkö voitan?" — "Niin, niin, minä näen; älä pelkää, minä autan sinua; sinä tulet olemaan tyytyväinen…" — "Mutta entäs vihollinen, josta puhuit, se, joka vastustaa minua ja tahtoo minulle pahaa…?" — "Ei, ei, hän ei ole sinulle vihoissaan: — se on toisen henkilön takia… Minä en näe, miksi… Tuo toinen on hänelle vastenmielinen… Oh! hän vihaa häntä, hän vihaa häntä!… Ja se on siksi, että sinä rakastat kovin tuota toista, että hän ei tahdo, että teet hänen hyväkseen, mitä tahtoisit tehdä…" (Nainen puhui totta.) — "Entä sitten", intin minä, "kulkeeko hän loppuun saakka, eikö hän taivu ollenkaan?" — "Ah! en pelkää häntä… Näen, että hän on sairas; hän ei elä kauan." — "Erehdyt, Julia, näin hänet toissapäivänä, hän voi hyvin." — "Ei, ei, se ei tee mitään; hän on sairas… Sitä ei näy, mutta hän on hyvin sairas… Hän varmaankin kuolee pian…" — "Mutta milloin sitten ja miten?" — "Hänen päällään, ympärillään, kaikkialla on verta…" — "Verta? — Onko se kaksintaistelu?" (Olin hetkisen ajatellut löytäväni tilaisuuden tapella vastustajan kanssa.) "Vaiko tapaturma, murha, kosto?" (Se oli kiero ja häikäilemätön ihminen, joka oli monelle ihmiselle saattanut ikävyyksiä.) — "Ei, ei, älä kysele minulta enää, olen hyvin väsynyt… Anna minun mennä…" — "En, ennenkuin saan tietää…" — "Ei, en voi sanoa mitään… Olen hyvin väsynyt… Anna minun mennä… Ole hyvä, niin minä autan vielä sinua…"

Hän sai samanlaisen kouristuskohtauksen kuin alussakin ja heikko ääni oli vaiennut. Ja nainen, joka näytti heräävän pitkästä unesta, sai jälleen nelikymmenvuotiaan ulkonäön. Lieneekö tarpeellista lisätä, ettemme olleet koskaan nähneet toisiamme ennen tätä kohtausta ja ettemme tietäneet toisistamme enempää kuin jos olisimme syntyneet kahdella eri taivaankappaleella?

VI

Samantapaisia olivat yleensä useimpien kokeiden tulokset, kokeiden, joissa näkijät olivat rehelliset nukuksissa — joskin niiden yksityiskohdat olivat vähemmän kuvaavia ja todistavia. Tehdäkseni jonkinlaisen vastakokeen lähetin tuon naisen luo, jonka "Julia" oli valinnut tulkikseen, kaksi henkilöä, joiden älykkäisyyden ja vilpittömän uskon minä tunsin. Heidän oli kuten minunkin tehtävä tulevaisuudelle tärkeä ja täsmällinen kysymys, jonka vain onni tai kohtalo yksin saattoi ratkaista. Toiselle, joka tiedusteli erään ystävänsä sairautta, Julia ennusti tuon ystävän pikaista kuolemaa. Ja ennustus kävi toteen, vaikkakin tuona hetkenä paraneminen näytti paljon luultavammalta kuin kuolema. Toiselle, joka kysyi, kuinka eräs oikeusjuttu tulisi päättymään, hän vastasi jokseenkin vältellen. Sitävastoin hän ilman muuta ilmoitti hänelle paikan, missä oli eräs tuolle henkilölle hyvin kallisarvoinen esine, jonka hän oli kadottanut niin kauan aikaa sitten ja jota hän oli etsinyt niin usein turhaan, että hän oli vakuutettu siitä, ettei näkijänainen ajatellut sitä enää.

Minuun nähden Julian ennustus toteutui osittain, s.o. vaikkakaan en saavuttanut päätarkoitustani, järjestyi asia kuitenkin muissa suhteissa tyydyttävällä tavalla. Mitä vastustajan kuolemaan tulee, niin se ei ole vielä tapahtunut, ja mielelläni vapautankin tulevaisuuden pitämästä lupaustaan, jonka se minulle teki tuntemattomaan maailmaan kuuluvan lapsen viattoman suun kautta.

VII

On hyvin ihmeellistä, että joku toinen näin voi tunkeutua olemuksemme salaisimpaan piilopaikkaan ja lukea sieltä paremmin kuin me itse joskus unohdettuja ja karkoitettuja, mutta aina eläviä tai vielä muodostelemattomia ajatuksia ja tunteita. On todellakin masentavaa, että vieras pääsee kauemmaksi sydämeemme kuin me itse. Tämä asettaa ihmeelliseen valoon sisäisen elämämme luonteen. Miten me asetummekaan varuillemme, miten sulkeudummekaan omaan itseemme, meidän tietoisuutemme ei ole kuitenkaan ehdottoman tiivis; se pakenee, se ei kuuluu meille. Ja joskin vain erikoisissa olosuhteissa joku toinen voi sinne asettua ja ottaa sen haltuunsa, niin on kuitenkin varmaa, että tavallisessa elämässä "sisäinen forumimme", omatuntomme, on jonkinlainen henkinen forum, jossa useimmat niistä, joilla sinne on asiaa, tulevat ja menevät mielensä mukaan, tunkevat sinne katseensa ja valitsevat sieltä totuuksia aivan toisella tavalla ja paljon vapaammin kuin mitä olimme luulleet tähän saakka.

Jätämme tämän seikan, joka ei ole tutkimuksemme esine. Se mitä minä tahtoisin selvittää Julian ennustuksista, se on minulle itselleni outo osa tuntematonta. Menikö hän minun tietopiirini ulkopuolelle? En luule. Kun hän puhui minulle asian onnellisesta päätöksestä, niin se yleensä oli minun aavistamani päätös, joka hätätilassa saattoi tyydyttää vaistoni itsekästä ja raakaa puolta, vaikkakin tahtoni, uskollisena alkeelliselle velvollisuudelle, oli määrä uhrata kaikki mieluummin kuin vapautua tuosta velvollisuudesta asettaakseen sen edelle kurjan persoonallisen menestyksen. On siis huomattava, että tämänlaatuisissa ilmoituksissa vaiston salainen ääni tulee kuuluviin paljoa selvemmin kuin määrätyimmänkin tahdon. Niinpä hän ilmoittaessaan minulle vastustajan kuoleman paljasti vain tuon saman vaiston salaisen toiveen, yhden noita halpamaisia ja häpeällisiä toiveita, jotka me kätkemme itseemme ja jotka eivät kohoa ajatuksemme kantamiin. Todellinen ennustus olisi kysymyksessä vain, jos tuo kuolema tulisi vähän ajan sisällä vastoin kaikkea odotusta, vastoin kaikkea todennäköisyyttä. Mutta silloinkaan ei luullakseni pythia, ennustajanainen, olisi tunkeutunut tulevaisuuteeni, vaan minä, minun vaistoni, minun itsetiedoton olentoni, joka olisi aavistanut tapahtuman, johon se oli sidottu. Tuo pythia olisi lukenut Aikaa, ei ehdottomasti eikä kuten maailmankaikkeuden kirjaa, johon on kirjoitettu kaikki, mitä tulee tapahtumaan, vaan minun kauttani, minun lävitseni, minun erikoista intuitsioniani, ja hän olisi vain tulkinnut sen, mitä minun alitajuntani ei voinut sanoa ajatukselleni.

Luullakseni asianlaita oli sama, mitä tulee noihin kahteen muuhun henkilöön, jotka menivät kysymään häneltä neuvoa. Sillä, jolle hän ennusti ystävän kuoleman, oli todennäköisesti, huolimatta siitä, mitä järki vakuutti ystävyydestä, sisäinen, luonnollinen tai ennustava, mutta tarmokkaasti tukahdutettu vakaumus, että sairas kuolisi, ja tuon vakaumuksen unissakävijä juuri keksi niiden lempeiden toiveiden joukosta, jotka koettivat pettää häntä. Mitä taas tulee toiseen, joka odottamatta löysi kadonneen esineen, niin on vaikea tuntea kyllin tarkasti hänen sieluntilaansa voidakseen päättää, oliko hänellä n.s. double vue, sisäinen näkemys, vai muistuiko se yksinkertaisesti jälleen hänen mieleensä. Oliko se, joka oli kadottanut esineen, täysin tietämätön siitä, mihin paikkaan ja missä oloissa hän oli sen kadottanut? Hän vakuuttaa, että asia oli niin ja ettei hänellä ollut koskaan siitä ollut pienintäkään aavistusta, vaan että hän päinvastoin oli vakuutettu siitä, ettei esine ollut kadonnut, vaan varastettu, ja että hän oli koko ajan epäillyt erästä palvelijaansa. Mutta mahdollista on, että — hänen älynsä ja valveutuneen minänsä sitä huomaamatta — hänen itsetiedoton ja ikäänkuin nukkunut sielunelämänsä oli vallan hyvin huomannut ja muisti paikan, mihin esine oli pantu. Siinä tapauksessa näkijä olisi — ei vähemmän yllättävän, mutta toisenlaatuisen ihmeen kautta — jälleen löytänyt ja herättänyt salassa piilevän ja melkein animaalisen muistin ja saattanut sen ihmismaailman valoon, johon se oli turhaan pyrkinyt.

VIII

Mahtaneeko olla näin kaikkien ennustelujen laita? Olisivatko suurten profeettojen ennustukset, sibyIlojen, pythioiden, pythonissojen oraakkelivastaukset tyytyneet heijastamaan, kääntämään ja täten kohottamaan käsitettävään maailmaan heitä kuuntelevien yksilöiden ja kansojen vaistomaisen clairvoyancen, selvänäköisyyden? Omaksukoon kukin sen vastauksen tai otaksuman, jonka hänen oma kokemuksensa hänelle osoittaa. Minä olen kertonut kokemukseni niin yksinkertaisesti ja suorasti kuin asian luonto vaatii.

[Muissa tapauksissa tutkimukseni johti vähemmän ihmeellisiin, mutta joskus samanluontoisiin tuloksiin. Kävin esimerkiksi erinäisten kädestäkatsojien luona. Nähdessäni useimpien noiden kädestäennustajien uhkeat asunnot, noiden, jotka ilmaisivat minulle vain typeryyksiä — yksi poikkeus on minun kuitenkin tehtävä — täytyi minun ihmetellä heidän "kundiensa" herkkäuskoisuutta. Silloin eräs ystävä neuvoi minulle ennustajan, joka asui erään katupahasen varrella Mont-de-Piétén lähettyvillä ja joka oli hänen mukaansa parhaiten viljellyt ja kehittänyt Desbarolles'in ja d'Arpentignyn suurta perintöä.]

[Tapasin erään kauhean, muurahaiskekoa muistuttavan talon kuudennessa kerroksessa, komerossa, joka oli samalla kertaa salonkina ja makuuhuoneena, vaatimattoman, lempeän ja hyvin tavallisen näköisen vanhan miehen, jonka puhetapa tuntui enemmän talonmiehen kuin profeetan puhetavalta. En häneltä suuria viisastunut. Mutta muutamille hermostuneemmille henkilöille, jotka vein hänen luokseen, erittäinkin kahdelle tai kolmelle naiselle, joiden menneisyyden ja luonteen tunsin jotenkin tarkasti, hän ilmaisi hämmästyttävän tarkasti heidän mielensä ja sydämensä askartelut, erotti hyvin taitavasti heidän elämänsä tärkeimmät käänteet, pysähtyi niissä tienristeyksissä, joissa heidän kohtalonsa oli todellakin hairahtunut ja epäröinyt, paljasti muutamia hämmästyttäviä, tarkkoja, melkein anekdoottimaisia erikoisseikkoja (matkoja, rakkaussuhteita, saatuja vaikutuksia, tapaturmia), sanalla sanoen, ottaen lukuun jonkinlaisen itsesuggestionin, joka saa mysteerion kosketuksesta enemmän tai vähemmän kiihtyneen mielikuvituksemme antamaan täsmällisen muodon mitä epäselvimmällekin vihjaukselle, hän piirsi heidän nykyisyydestään ja menneisyydestään hieman sovinnaisesti ja symboolisesti suunnitellun, mutta hyvin varman elämänkaavan, jossa heidän täytyi epäilyksestään huolimatta tuntea elämänsä erikoisuoma. Mitä hänen ennustuksiinsa tulee, niin minun täytyy sanoa, ettei yksikään niistä käynyt toteen.]

[Noissa intuitsioneissa oli varmastikin jotakin enemmän kuin pelkkiä onnellisia yhteensattumia. Se oli ilmeisesti jonkinlaista hermoyhteyttä eri alitajuntojen välillä, samantapaista kuin unissakävijällä. Saman ilmiön tapasin kahvinperistä ennustajalla, mutta hänen ilmoituksensa olivat uskalletumpia, epävarmempia, ja siksi minä en niihin kajoakaan.]

On, toistan sen vieläkin, melkein uskomatonta, ettemme tunne tulevaisuutta. Kuvittelen mielessäni, että olemme siihen nähden samassa asemassa kuin unohdettuun menneisyyteen nähden. Me voisimme koettaa muistella. Jotkut seikat viittaavat siihen, ettei tämä ole mahdotonta. Tarvitsisi vain keksiä tai jälleen löytää tuon muistin tie, joka kulkee ajassa meidän edellämme.

Käsitän, ettei meillä ole kykyä tuntea ennakolta elementtien mullistuksia, taivaankappaleiden, maan, valtakuntien, kansojen ja rotujen kohtaloa. Nämä eivät suoranaisesti koske meitä, ja me tiedämme niistä menneisyydessä vain historian keinotekoisten kertomusten avulla. Mutta mikä koskee meitä, mikä on meidän ulottuvillamme, minkä on ilmettävä vuosien ahtaassa piirissä, tuossa henkisen elimistömme erottumassa, joka elimistö verhoo meitä Ajassa, kuten nilviäistä ja hyönteistä verhoo niiden kuori ja kotelo ulottuvaisuudessa, tämä ja kaikki sen kanssa yhteydessä olevat ulkonaiset tapahtumat ovat luultavasti kirjoitetut tähän piiriin. Joka tapauksessa olisi paljon luonnollisempaa ja käsitettävämpää, että asia olisi näin kuin että se olisi toisin. Siinä on tosiasioita taistelussa harhaluulon kanssa. Eikä mikään estä meitä uskomasta, että tässä kuten kaikkialla tosiasiat lopulta voittavat harhaluulon. Tosiasiat, se on se, mitä meille tapahtuu, mikä jo on tapahtunut historiassa, joka on meidän historiamme yläpuolella, maailmankaikkeuden liikkumattomassa ja yli-inhimillisessä historiassa. Harhaluulo on läpinäkymätön verho, jonka kutema ovat nuo käsittämättömät langat nimeltään eilen, tänään ja huomenna, joilla me verhoamme nuo tosiasiat. Mutta koko olentomme ei tarvitse välttämättä olla ikuisesti tuon harhaluulon narrina. Voipa vielä asettaa itselleen kysymyksen, eikö meidän merkillinen kykenemättömyytemme päästä selville niin yksinkertaisesta, riidattomasta ja välttämättömästä seikasta kuin tulevaisuus, olisi eräänä jonkin toisen taivaankappaleen asukkaan ihmettelyn aiheena, jos hän kävisi meitä katsomassa.

Tänään tämä näyttää meistä niin tuiki mahdottomalta, että me saatamme vain vaivoin kuvitella, kuinka tulevaisuuden varma todellisuus kumoaisi ne huomautukset, jotka me sille teemme henkemme orgaanisen harhaluulon nimessä. Me sanomme sille esimerkiksi: jos ryhtyessämme johonkin yritykseen voisimme tietää, että se päättyy onnettomasti, niin emme ryhtyisi siihen ollenkaan; ja koska on varmaankin kirjoitettu jossakin ajan kirjassa ennen kyselyämme, että yritys ei tule tapahtumaan, koskapa tulemme siitä luopumaan, niin me emme osaa aavistaa sen lopputulosta, millä ei ole ollut alkua j.n.e.

Jottemme eksyisi tielle, joka vie meidät paikkoihin, missä meillä ei ole mitään tekemistä, olkoon kylliksi, kun sanomme itsellemme, että tulevaisuus, kuten kaikki, mikä on olemassa, on luultavasti yhtenäisempi ja loogillisempi kuin mielikuvituksemme logiikka, ja että kaikki epäröintimme ja epävarmuutemme sisältyy sen arveluihin ja aavistuksiin. Olkaamme muuten vakuutetut siitä, että tapahtumien kulku tuskin suuntautuisi toisaanne, vaikkakin sen tuntisimme ennakolta. Aluksi tuntisivat tulevaisuuden tai osan siitä vain ne, jotka tahtoisivat vaivautua oppimaan sen, kuten menneisyyden tai osan omasta nykyisyydestään tuntevat vain ne, joilla on rohkeutta ja älyä ottaa siitä selvä. Me mukautuisimme nopeasti tämän uuden tieteen opetuksiin samoinkuin olemme mukautuneet historian opetuksiin. Me pääsisimme pian selville, mitä onnettomuuksia voisimme välttää ja mitä olisi mahdoton karttaa. Viisaimmat vähentäisivät itselleen näiden jälkimmäisten lukua ja toiset kohtaisivat niitä kuten he nyt kohtaavat paljon varmoja onnettomuuksia, joita on helppo ennustaa. Pettymystemme luku olisi hieman vähentynyt, mutta ei niin paljon kuin me toivomme, sillä jo järkemmekin osaa nähdä ennakolta osan tulevaisuuttamme, jolleikaan niin aineellisen selvästi kuin me uneksimme, niin ainakin usein riittävällä siveellisellä varmuudella. Ja me huomaamme, että useilla ihmisillä on tuskin hyötyä näistä niin helpoista aavistuksista. He löisivät laimin tulevaisuuden neuvot, kuten he kuulevat menneisyyden kehoituksia seuraamatta niitä.