IV. MENNEISYYS

I

Takanamme häipyy menneisyys etäisyyteen. Siellä se uinuu kuin sumuun kietoutunut kaupunki, josta me olemme lähteneet. Muutamat kukkulat rajoittavat ja hallitsevat sitä. Jotkut tapahtumat kohoavat siitä kuin tornit, toiset vielä valaistuina, toiset puoleksi raunioina ja vähitellen kallistuen unohduksen painon alla. Puut pudottavat lehtensä, muurit murenevat ja suuria aloja joutuu hämärän peittoon. Kaikki näyttää kuolleelta ja siinä ei tunnu olevan muuta liikettä kuin se, jonka sille antaa pettävästi muistimme hidas haihtuminen. Mutta lukuunottamatta tätä itse muistojemme kuoleman aiheuttamaa elämää, näyttää siltä kuin kaikki olisi ehdottomasti liikkumatonta, ainiaaksi muuttumatonta, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta virran erottamaa, jonka yli ei kukaan voi kulkea.

Todellisuudessa on siellä kuitenkin elämää, useammalle meistä kiihkeämpää ja syvempää kuin mitä on nykyisyyden tai tulevaisuuden elämä. Todellisuudessa tuo kuollut kaupunki on usein olemassaolomme vilkkain tyyssija, ja sen hengen mukaan, joka heidät tuo sinne takaisin, toiset ammentavat sieltä kaikki rikkautensa, toiset kadottavat ne siellä.

II

Meidän käsityksemme laita menneisyydestä on samoin kuin käsityksemme laita rakkaudesta, oikeudesta, kohtalosta, onnesta ja useimmista niitä epäaineellisia elimistöjä, epävarmoja ja kuitenkin mahtavia, mitkä edustavat niitä suuria voimia, joita me tottelemme. Me olemme ne saaneet valmiina edeltäjiltämme. Ja silloinkin, kun herää toinen tietoisuutemme, se, joka kerskuu siitä, ettei hyväksy mitään ummessa silmin, silloinkin, kun koettelemme niitä tutkistella, hukkaamme aikaamme tekemällä kysymyksiä niille käsityksille, jotka puhuvat äänekkäästi ja lakkaamatta toistavat sanottavaansa, sen sijaan että tarkastelisimme, eikö niiden ympärillä ole toisia, jotka eivät ole vielä sanoneet mitään. Tavallisesti ei tarvitse mennä kovin kauas huomatakseen nämä. Ne odottavat meissä, että me kääntyisimme niiden puoleen. Ne eivät muutoin hiljaisuudessa ole toimettomia. Suurisuisten vakaumusten ylitse ne ohjaavat rauhallisesti osan todellista elämäämme, ja ollen lähempänä totuutta kuin niiden itsekylläiset sisaret, ne ovat usein yksinkertaisempia ja kauniimpia.

III

Kaikkien näiden valmiiden käsitysten joukossa ovat ne, jotka muodostavat käsityksemme menneisyydestä, erikoisen järkkymättömiä. Niiden ansiota on, että menneisyys näyttää meistä yhtä tärkeältä, yhtä järkähtämättömältä voimalta kuin kohtalokin. Menneisyys on se kohtalo, joka toimii takanamme ja ojentaa kätensä sille, joka toimii edessämme. Se antaa tuolle kohtalolle kahleittemme viimeisen renkaan. Se työntää meitä yhtä vastustamattoman kovakouraisesti kuin tuo toinen meitä vetää. Sen häikäilemättömyys on ehkä vielä kauheampi. Kohtaloa voi epäillä. Se on Jumala, joka ei etsiskele kaikkia. Mutta kukaan ei ajattelekaan asettua vastustamaan menneisyyden voimaa. Näyttää mahdottomalta, että ennemmin tai myöhemmin pääsisi kokemasta sen vaikutuksia. Nekin, jotka hyväksyvät vain sen, mikä on käsin kosketeltavaa, siirtävät tuolle menneisyydelle, jota he voivat koskettaa sormellaan, kaiken vaikutuksen, kaikki ne mysteerion ja ylimmän kaitselmuksen ajatukset, jotka he riistävät siltä, minkä he kieltävät, tehdäkseen siitä aution Olympoksensa melkein ainoan ja siis sitäkin pelättävämmän jumalan.

IV

Todellisuudessa menneisyyden voima on raskaimpia, mitä lepää ihmisten yllä ja painaa heitä suruun. Mikään ei kuitenkaan olisi taipuvaisempi eikä kulkisi mieluummin meidän sille määräämäämme suuntaa, jos me vain osaisimme paremmin käyttää eduksemme sen taipuvaisuutta. Jos asiaa oikein ajattelee, niin menneisyys kuuluu meille yhtä todellisesti kuin nykyisyyskin ja se on taipuisampi kuin tulevaisuus. Se on yhtä paljon kuin nykyisyys, paljon enemmän kuin tulevaisuus meidän ajatuksissamme ja se on lakkaamatta kädessämme. Eikä tämä koske ainoastaan aineellisen menneisyytemme piirejä, joissa meidän on vielä mahdollista panna jälleen kuntoon se, minkä olemme saattaneet raunioksi, vaan myöskin niitä menneisyyden osia, jotka liian myöhäiset hyvät aikeemme näyttävät auttamattomasti tukahduttaneen, ja erityisesti meidän siveellistä menneisyyttämme ja kaikkea sitä, minkä siinä katsotaan olevan korjaamattominta.

V

"Mikä on mennyttä, se on mennyttä", sanomme. Mutta se ei ole totta. Mikä on mennyttä, on aina nykyisyyttä. "Me kannamme menneisyytemme taakkaa", vakuutamme vielä. Sekään ei ole totta. Menneisyys se kantaa meidän taakkamme. "Ei mikään voi pyyhkiä pois menneisyyttä." Se ei ole totta. Nykyisyys ja tulevaisuus kulkevat, saatuaan tahdoltamme pienenkin merkin, menneisyyden läpi ja pyyhkivät pois kaiken, minkä käskemme niiden sieltä hävittämään. "Hävittämätön, korjaamaton, muuttumaton menneisyys!" Ei sekään ole totta. Nykyisyys se päinvastoin on muuttumaton ja korjaamaton niillä, jotka noin puhuvat. "Menneisyyteni on huono, surullinen, tyhjä", sanomme vihdoin, "en löydä siitä yhtään kauneuden, onnen tai rakkauden hetkeä; en näe siinä muuta kuin raunioita, joilla ei ole minkäänlaista suuruutta." Kaikki tämä on yhtä vähän totta, sillä siinä näkee juuri sitä, mitä tahtoo nähdä juuri sillä hetkellä, jolloin sitä katselee.

VI

Meidän menneisyytemme riippuu kokonaan nykyisyydestämme ja muuttuu lakkaamatta sen mukana. Se saa välittömästi niiden astioiden muodon, joihin nykyiset ajatuksemme sen kokoavat. Se sisältyy muistiimme, eikä mikään ole vaihtelevampi eikä vaikutuksille alttiimpi, ei mikään ole riippuvaisempi kuin tuo muisti, jolle sydämemme ja älymme antavat lakkaamatta ravintoa ja askartelua. Ja sydämemme ja älymme tulevat suuremmiksi tai pienemmiksi, paremmiksi tai huonommiksi aina pyrkimystemme mukaan. Se mikä meille jokaiselle on tärkeää menneisyydessä, se, mikä meille jää siitä jäljelle, se, mikä on osa meistä itsestämme — sitä eivät ole tehdyt teot ja eletyt vaiheet, vaan sitä ovat ne siveelliset vastavaikutukset, joita meissä tänä hetkenä synnyttävät sattuneet tapahtumat; ne ovat olleet mukana muodostamassa sisäistä olemusta. Ja nuo vastavaikutukset, jotka luovat sisäisen ja ylimmän alennuksen, riippuvat kokonaan siitä tavasta, jolla me katselemme päättyneitä tapahtumia. Ne vaihtelevat sen siveellisen aineksen mukaan, jota ne meissä tapaavat. Mutta olemuksemme siveellinen aines vaihteleekin sen mukaan, miten ymmärryksemme ja tunteemme kehittyvät; ja heti järkähtämättömimmätkin tosiasiat, jotka näyttävät olevan kaiverretut kiveen ja vaskeen, saavat aivan eri ulkoasun, lähtevät liikkeelle ja vilkastuvat jälleen, antavat meille laajakantoisempia ja rohkeampia neuvoja, vetävät muistiamme mukanaan korkeuteen ja rakentavat uudelleen varjossa rapautuneista raunioröykkiöistä kaupungin, joka kansoittuu uudelleen ja jonka yli aurinko jälleen nousee.

VII

Mielivaltaisesti me sijoitamme jonkun tietyn luvun tapahtumia taaksemme. Me karkoitamme ne muistojemme äärille ja kerran ne sinne saatuamme me kuvittelemme, että ne kuuluvat maailmaan, missä kaikkien ihmisten yhteiset ponnistukset eivät saa puhkeamaan kukkaa eikä kuivamaan kyyneltä. Mutta mikä merkillinen ristiriita! Vaikka me uskomme, ettei meillä ole mitään vaikutusta niihin, olemme silti vakuutetut, että ne vaikuttavat meihin. Totuus on se, että ne vaikuttavat meihin vain, mikäli me olemme vaikuttamatta niihin. Vain niille, joissa siveellinen elämä on pysähtynyt, on menneisyys jotakin. Vasta tuosta pysähtymisestä lähtien se saa peloittavan muotonsa, meillä on takanamme todellakin sellaista, mikä ei ole korjattavissa, ja tekojemme paino laskeutuu hartioillemme. Mutta niin kauan kuin me emme syrjäytä elämästämme henkeä ja luonnetta, tuo paino jää riippumaan päämme päälle; ja niiden hauskojen pilvien tavoin, joita Hamlet näyttää Poloniukseile, se odottaa, että katseemme antaa sille toivon tai pelon, hämmennyksen tai ylevän tyyneyden muodon, aina sen mukaan, millaiseksi sen laadimme sisimmässämme.

VIII

Heti kun siveellinen toimintamme heikkenee, yhtyvät toteutuneet tapahtumat ja käyvät kimppuumme. Ja onneton se, joka avaa niille ovensa ja antaa niille paikan kotilietensä ääressä! Ne tuhlailevat hänelle kilvan antimia, jotka ovat omansa masentamaan mielen. Ja onnellisin ja jaloinkin menneisyys on, kun me sallimme sen ottaa asuntonsa itsessämme — ei kutsumanamme vieraana, vaan tunkeilevana loisoliona — yhtä vaarallinen kuin surkein ja rikollisin menneisyys. Kun jälkimmäinen vain saattaa aikaan voimattomia tunnonvaivoja, aiheuttaa edellinen ainoastaan hedelmättömiä kaipauksen tunteita. Mutta täten tunkeutuvat tunnonvaivat ja kaipauksen tunteet ovat meille yhtä turmiollisia. Saadaksemme menneisyydestä parasta, mitä sillä on — ja siinä piileekin melkein kaikki rikkautemme — on sitä lähestyttävä niinä hetkinä, jolloin voimamme on vahvimmillaan, astuttava valtiaana sen alueelle, valittava siitä, mikä meille sopii, ja jätettävä sille muu ja kiellettävä sitä ilman käskyämme astumasta kynnyksemme yli. Kuten kaikki, mikä yleensä elää vain henkisestä voimastamme, se pian tottuu tottelemaan meitä. Se ehkä koettaa aluksi vastustella, turvautua juoniin ja rukouksiin. Se tahtoo houkutella ja taivuttaa meitä. Se antaa meidän nähdä pettyneitä toiveita, riemuja, jotka eivät enää palaa, ansaittuja moitteita, rikkoutuneita ystävyyssuhteita, sammunutta rakkautta, haihtuvaa vihaa, menetettyä uskoa, kadotettua kauneutta, kaikkea, mikä kerran oli elämänhalumme ihmeellisenä kannustimena, kaikkea sitä surua ja kadonnutta onnea, mitä sen rauniot nyt kätkevät ja mikä meitä kutsuu. Mutta meidän on mentävä ohi päätä kääntämättä, torjuen kädenliikkeellä muistojen joukot, kuten viisas Odysseus miekkansa avulla karkoitti vainajien — yksin äitinsäkin — varjot, joita hänen ei ollut määrä puhutella, mustasta verestä, joka oli tekevä ne jälleen eläviksi ja antava niille puhelahjan. Meidän on lähestyttävä suoraan sellaista iloa, sellaista kaipuuta, sellaista tunnonvaivaa, jonka neuvoa me tarvitsemme. Meidän on tehtävä hyvin täsmällisiä kysymyksiä sille ja sille vääryydelle, joko siksi, että tahdomme tämän korjata, jos se on meille mahdollista, tai me tulemme pyytämään — huomatessamme toiset tekemämme vääryydet, joiden uhrit eivät ole enää olemassa, — itsellemme välttämätöntä voimaa kohotaksemme yläpuolelle vääryyksien, joita tunnemme vielä voivamme tehdä.

IX

Niin, silloinkin kun menneisyydessämme olisi rikoksia, joita parempi tahtomme ei voi enää tehdä ja joiden seurauksia sen on enää mahdoton estää: jos ottaa huomioon, aika- ja palkkasuhteista riippumatta, jokaisen inhimillisen olennon laajan liikunta-alan, niin nuo rikokset häviävät itse asiassa elämästämme siitä hetkestä lähtien, jolloin tunnemme, ettei mikään houkutus, mikään voima maailmassa saattaisi meitä enää tekemään samanlaisia rikoksia. Ulkomaailma ei niitä anna anteeksi, sillä harvoin siellä unohdetaan ja annetaan anteeksi; niiden aineelliset seuraukset jatkuvat, sillä syiden ja seurausten lait ovat vieraita omantuntomme laeille. Mutta oman oikeustajuntamme tuomioistuimen edessä, ainoan, jolla on ratkaiseva vaikutus omaan suljettuun elämäämme, ainoan, joka tuomitsee meitä tehokkaasti aina sisimpiä aivoituksiamme myöten ja jonka päätöksiä me emme voi tehdä olemattomiksi — tuon tuomioistuimen edessä pahateko, jota me katselemme korkeammalta tasolta kuin millä se suoritettiin, on enää olemassa vain vaikeuttaakseen paluumatkaamme, ja sillä on tästä lähtien oikeus asettua tiellemme vain silloin, kun kallistumme uudelleen sitä kuilua kohti, jota se vartioi.

Syvimpiä inhimillisiä suruja tuottaa varmasti se, että menneisyydessä on vääryyksiä, joihin kaikki tiet, niin sanoaksemme, ovat takanamme suljetut, joiden uhreja on enää mahdotonta löytää, nostaa tai lohduttaa. Myöhemmin unohtuviin tuskiin kuuluu se, että on väärinkäyttänyt voimaansa ryöstääkseen heikon tämän tuhouduttua, että on väärin tai kuolettavasti haavoittanut rakastavan sydämen tai on yksinkertaisesti palkinnut kiittämättömyydellä liikuttavan hellyyden, joka oli tarjolla. Tämä painaa ehdottomasti raskaana koko olemassaoloamme. Mutta nykyisen omantuntomme kehitysasteen mukaan riippuu meistä, saako tuo paino laskemaan vai nousemaan koko meidän siveellisen kohtalomme. Ei voi välttää — sillä siitä, mitä olemme tehneet, voi tehdä tuskin mitään olemattomaksi — ei voi välttää, että useat tehdyt vääryydet sukeltavat jälleen esille jonakin päivänä vaatimaan niille tulevaa osaansa ja alkamaan oikeudenmukaiset kostotoimenpiteensä. Ne kohdistuvat silloin ulkonaiseen elämäämme. Mutta ennenkuin ne voivat koskea sisäiseen olentoomme, joka on tämän elämän keskus, ne ovat pakotettuja alistumaan siihen tuomioon, jonka me olemme jo itse langettaneet itsestämme; ja tämän tuomion laatu määrää näiden salaperäisten lähettien käytöksen, lähettien, jotka tulevat syvyyksistä, missä säädetään ikuinen syiden ja seurausten tasapaino. Jos me olemme rehellisesti tutkistelleet ja tuominneet itsemme uuden omantuntomme korkeudesta, niin ne eivät ole suinkaan odottamattomia ja uhkaavia kostottaria, joiden me näemme ilmaantuvan joka puolelta, vaan hyväntahtoisia vieraita, melkein odotettuja ystäviä, jotka lähestyvät hiljaisuudessa. Ne tietävät ennakolta tapaavansa ihmisen, joka ei ole enää heidän etsimänsä syyllinen, ja kapinan, epätoivon, vihan tunteiden ja alentavien ja tappavien rangaistusten asemesta ne tuovat sydämiimme ajatuksia ja kärsimyksiä, jotka jalostavat, puhdistavat ja lohduttavat.

X

Monen muun seikan ohella, joista melkein kaikki johtuvat samasta luottamuksen ja innon perusprinsiipistä, erottaa onnelliset ja voimakkaat niistä, jotka itkevät ja ovat masentuneita, vähemmän se, mitä he ovat tehneet ja kärsineet, kuin se tapa, jolla he osaavat muistaa, mitä he ovat tehneet ja kärsineet. Sellaisenaan ei kenelläkään ole onnellista menneisyyttä. Ja jos kohtalon etuoikeutetut tarkastelevat sitä, mitä on jäljellä suurimmassa onnessa vietetyistä vuosista, on heillä ehkä enemmän syytä suruun kuin noilla osattomilla, jotka taivaltavat onnetonta elämää. Kaikella, mikä on ollutta ja mennyttä, on surumielisyyden leima, etupäässä sillä, mikä oli hyvin kaunista ja hyvin onnellista. Kaipauksen esine — kohdistuipa tuo kaipaus sitten siihen, mikä on ollut, tai siihen, mikä olisi voinut olla — on siis melkein sama kaikilla ihmisillä ja heidän surunsa pitäisi siis olla sama. Sitä se ei kuitenkaan ollenkaan ole. Toisilla se vallitsee lakkaamatta, toisilla se taas esiintyy pitkien väliaikojen kuluttua. Sen täytyy siis riippua muusta kun tehdyistä teoista. Se riippuu tavasta, jolla ihminen vaikuttaa niihin. Tämän maailman voittajat, ne, jotka eivät hukkaa aikaansa sulkemalla näköpiiriään luulotelmilla siitä, mikä on muuttumatonta ja korjaamatonta, ne, jotka näyttävät joka aamu syntyvän lakkaamatta uudistuvaan maailmaan — ne tietävät vaistomaisesti, että se, mikä ei näytä enää olevan olemassa, jatkaa yhä olemassaoloaan uutena ja tuoreena, että se, minkä luullaan olleen ja menneen, taivaltaa vielä loppumatkaansa. He tietävät, että vuodet, jotka aika on heiltä riistänyt, ovat vielä vaikuttamassa ja uuden herran aikana he tottelevat vain vanhaa. He tietävät, että heidän menneisyytensä on aina liikkeellä, että eilispäivä, joka oli synkkä, surkea tai hyvin rikollinen, palaa vielä iloisena, viattomana, nuortuneena, huomispäivän tietä. He tietävät, että heidän kuvansa ei ole vielä syöpynyt kuluneisiin päiviin, että yksi ratkaiseva ajatus tai teko riittää mullistamaan koko työn. He tietävät, että niin vanha, niin tiheä ja tiivis kuin heidän takanaan leviävä varjo lieneekin, heidän tarvitsee vain tehdä hilpeä tai toivehikas liike, niin varjo heti jäljittelee sitä ja jatkaa sitä aina heidän lapsuusvuosiensa vähäisille raunioille saakka ja vetää noista jäännöksistä esille odottamattomia aarteita. He tietävät, että kaikki voi taannehtivasti kaunistua ja tulla paremmaksi ja että kuolleetkin hautojensa pohjilla kumoavat tuomionsa arvioidakseen uudelleen menneisyyttä, jonka kuluva hetki on juuri saattanut jälleen eloon ja muunnellut.

Onnellisia ovat ne, jotka saavat tämän vaiston jo kehdossaan. Mutta eivätkö ne, joilla sitä ei ole, voi jäljitellä sitä, ja eikö ihmisviisauden tehtäviin kuulu opettaa meitä hankkimaan nuo terveelliset vaistot, jotka luonto on meiltä kieltänyt?

XI

Älkäämme unohtuko menneisyyteemme. Mitä onnellisempi tai kunniakkaampi se on, sitä enemmän meidän on sitä epäiltävä, jos se pyrkii kaareutumaan holviksi elämämme ylitse, jollei se lakkaamatta vaihdu silmissämme, jos nykyisyys tottuu käymään sitä katsomassa ei enää hyvänä työmiehenä, joka lähtee sinne suorittamaan nykyhetken vaatimaa työtä, vaan toimetonna ja liian herkkäuskoisena pyhiinvaeltajana, joka tyytyy katselemaan kauniita, elottomia raunioita.

Ja älkäämme osoittako sille sitä syvää kunnioitusta, johon vaisto ajaa meidät, jos tuo kunnioitus saa meidät pelkäämään, että sotkemme sen kauniin järjestyksen. Mieluummin tavallinen menneisyys, joka pysyy vaatimattomassa asemassaan, kuin korskea menneisyys, joka tahtoo hallita sitä, mikä sille ei kuulu. Mieluummin vaatimaton, mutta hyvin vietetty nykyisyys, joka toimii ikäänkuin se olisi yksin maailmassa, kuin nykyisyys, joka ylpeänä menehtyy ihmeellisen menneisyyden kahleisiin. Yksi askel, jonka tällä hetkellä astumme epävarmaa päämäärää kohti, on meille tärkeämpi kuin ne tuhat penikulmaa, jotka olemme kulkeneet ennen vanhaan loistavaa, mutta laiminlyötyä voittoa kohti. Meidän menneisyydellämme ei ollut muuta tehtävää kuin nostaa ja jalostaa meitä tällä kuluvalla hetkellä ja hankkia meille siihen aseet: kokemus, ajatus, ilo, joita me tarvitsemme. Olkoon, että se juuri tuona hetkenä vetää puoleensa tai vaatii hitusen meidän tarmoamme: niin kunniakas kuin se on ollutkin, se on vain ollut hyödytön, ja parempi olisi ollut, ettei sitä olisi ollut olemassakaan. Kun me sallimme sen ehkäistä kädenliikkeen, jonka olimme tekemäisillämme, silloin alkaa meidän kuolemamme, ja tulevaisuuden rakennukset saavat äkkiä haudan muodon.

XII

On toisia vielä vaarallisempiakin menneisyyksiä kuin onnelliset ja kunniakkaat menneisyydet, nimittäin ne, joita kansoittavat liian voimakkaat ja rakkaat fantoomit, aaveet. Monet ovat joutuneet perikatoon noihin rakastettuihin varjoihin kietoutuneina. Älkäämme unohtako niitä, jotka ovat menneet pois, mutta olkoon heidän ihanteellinen läsnäolonsa lohdutuksena, ei kärsimyksen lähteenä. Kootkaamme ja säilyttäkäämme uskollisessa ja kyyneleissään onnellisessa sielussa päivät ja hetket, joita he meille soivat. Lähtiessään he ovat jättäneet meille olemuksensa puhtaimman osan, älkäämme hukatko samaan pimeyteen sitä, mitä he ovat meille jättäneet ja mitä kuolema on meiltä riistänyt. Jos he itse tulisivat takaisin maan päälle, viisaina, koska he ovat nähneet sen, minkä katoava valo meiltä peittää, he luullakseni sanoisivat meille: "Älkää itkekö noin! Kaukana siitä, että teidän kyyneleenne meitä elähdyttäisivät, ne riuduttavat meitä, koska ne. riuduttavat teitä. Irroittautukaa meistä, älkää ajatelko enää meitä niin kauan kuin tuo ajatteleminen sekoittaa vain kyyneleitä siihen elämään, jonka me vielä elämme teidän omassa elämässänne. Me elämme enää vain teidän muistoissanne, mutta väärin te luulette, että meitä liikuttavat ainoastaan ne, jotka meitä kaipaavat. Kaikki, mitä te teette, on muisto meistä ja ilahduttaa meidän varjoamme teidän tietämättänne ja ilman että teidän tarvitsisi kääntyä meidän puoleemme. Jos meidän kalpea kuvamme laimentaa teidän intoanne, niin me tunnemme olevamme vielä tuskallisemman ja järkähtämättömämmän kuoleman omat kuin mitä ensimmäinen kuolema oli. Ja kumartuessanne liian usein hautojemme yli te riistätte meiltä elämän, rakkauden ja rohkeuden, joita te luulette meille antavanne.

"Me olemme teissä, meidän elämämme on koko teidän elämässänne. Ja kun te kasvatte, meidät unohtaessannekin, kasvamme me myöskin. Ja meidän varjomme hengittävät kuin vangit, joiden vankilan ovea raotetaan."

"Jos me olemme oppineet jotakin uutta siinä maailmassa, missä me olemme, niin on se ennen kaikkea sitä, että se hyvä, jota me olemme teille tehneet ollessamme kuten tekin tämän maan päällä, ei vastaa sen muiston tuottamaa pahaa, joka heikontaa elämän voiman ja luottamuksen."

XIII

Älkäämme ennen kaikkea kadehtiko kenenkään menneisyyttä! Oman menneisyytemme me olemme itse luoneet ja ainoastaan itseämme varten. Se on ainoa, mikä sopii meille, ainoa, minkä on opetettava meille totuus, jota ei kukaan olisi voinut meille opettaa, ainoa, mikä antaa meille voimaa, jota kukaan ei voisi meille antaa. Olkoonpa se hyvä tai huono, loistava tai harmaa, se on meille kuin museo, joka sisältää ainoalaatuisia mestariteoksia, sellaisia, jotka puhuvat vain meille; sillä ei yksikään mestariteos voisi olla meidän suorittamamme teon kaltainen, ei saamamme suudelman, ei tuntemamme kaameuden, ei osaksemme tulleen kärsimyksen, ei ahdistuksen, ei rakkauden kaltainen, joka on tuottanut meille hymyilyä ja kyyneleitä. Menneisyytemme olemme me itse, se, mitä me olemme, ja se, miksi me tulemme. Ja tässä tuntemattomassa maailmassa, missä me olemme ja elämme, ei kukaan, onnellisimmasta osattomimpaan asti, osaa aavistaa, mitä hän kadottaisi korvatessaan vierailla jäljillä ne jäljet, jotka hänen tuli jättää elämästään. Menneisyytemme on meidän salaisuutemme, jonka vuodet ovat tuoneet julki, se on olemuksemme salaperäisin kuva, ajan yllättämä ja varjelema. Tuo kuva ei ole kuollut; pieninkin seikka rumentaa tai kaunistaa sen; se saattaa myös kirkastua tai synkentyä, nauraa tai itkeä, ilmaista vihaa tai rakkautta; mutta se pysyy aina tunnettavana myrjaadien sitä ympäröivien kuvien keskellä. Se edustaa meitä eletyssä ajassa, kuten pyrkimyksemme ja toiveemme edustavat meitä tulevaisuudessa. Ja nuo molemmat kuvat sulautuvat yhteen opettaakseen meille itsellemme, mitä me olemme.

Kadehdittavia eivät suinkaan ole menneisyyden tapahtumat, vaan se henkinen kudos, jolla menneiden päivien muisto verhoo viisaan. Tuo kudos voi olla yhtä kallisarvoinen, olkoonpa että se on tehty surusta tai ilosta, että se on syntynyt tapahtumien runsaudesta tai kurjuudesta. Ja kun sen näkee välkkyvän elämän yllä, jota se verhoo, niin ei voisi sanoa, ovatko siinä säihkyvät tähdet ja jalokivikoristeet löydetyt töllin halpa-arvoisesta tuhkaläjästä vaiko palatsin portaista.

Ei ole ensinkään olemassa tyhjää tai köyhää menneisyyttä, ei kurjia tapahtumia, on vain kurjasti vastaanotettuja tapahtumia. Jos meille ei todellakaan olisi mitään tapahtunut, niin se olisi ihmeellisintä, mitä koskaan olisi kenellekään sattunut, ja siitä koituisi meille yhtä ihmeellinen valo. Todellisuudessa samat tosiasiat, samat intohimot, samat mahdollisuudet ja melkein yhtäläiset tilaisuudet odottavat ja kannustavat useimpia ihmisiä. Olosuhteet ja niiden loisto vaihtelevat, mutta paljon vähemmän kuin niiden herättämät sisäiset vastakaiut; ja vähäpätöinen ja keskeneräinen tapahtuma, joka sattuu hedelmälliseen mieleen ja sydämeen, saavuttaa helposti sellaisen korkeuden ja moraaliset suuruussuhteet, että ne toisella alalla järkyttäisivät kokonaisen kansan.

Sen, joka näkisi edessään jonkin ihmisryhmän eri menneisyydet, olisi vaikea päättää, minkä noista menneisyyksistä hän haluaisi elää edelleen, jollei hän samalla näkisi kaikkien noiden hajanaisten ja erilaisten tekojen siveellisiä seurauksia. Ehkä hän erehtyisi kauheasti valitessaan sellaisen elämän, josta suunnattomien kalleuksien tavoin uhkuu onnea ja verratonta voitonriemua, hänen katseensa liukuessa välinpitämättömänä toisen elämän yli, joka on näköjään autio ja kuitenkin puhtaiden liikutusten ja ylevien, sovittavien ajatusten täyttämä, mitkä tekevät sen onnelliseksi ennen muita, mutta eivät tule esille. Sillä me tiedämme hyvin, että yksi ajatus riittää mullistamaan yhtä perinpohjin kuin mitä tekisi suuri voitto tai tappio sen, mitä kohtalo meille antoi ja mitä se meille varaa. Tuo ajatus ei pidä melua itsestään, se ei liikauta pientä kiveäkään sillä pettävällä tiellä, jonka näemme; mutta hiljaisuudessa se pystyttää häviämättömän pyramiidin todellisemman tien käänteeseen, sen, jota salainen elämä kulkee. Ja yht'äkkiä saa kaikki se, mitä meille tapahtuu, aina taivaan ja maan ilmiöihin saakka, uuden suunnan. Tärkein hetki Siegfriedin elämässä ei ole se, jona hän takoo ihmeellisen miekan, eikä se, jona hän tappaa lohikäärmeen ja pakottaa jumalat väistymään tieltään, ei liioin se häikäisevä minuutti, jolloin hän löytää rakkauden liekehtivällä vuorella, vaan tuo lyhyt ikuisista säädöksistä irroitettu sekunti, tuo pieni poikamainen kädenliike, jolloin hän vahingossa vie huulilleen toisen, hänen salaperäisen uhrinsa veren punaaman kätensä. Tuona sekuntina hänen silmänsä ja korvansa aukenevat, ja hän kuulee kaiken sen salattua kieltä, mikä häntä ympäröi, saa yllättämällä selville pahoja voimia edustavan kääpiön petoksen ja yht'äkkiä oppii tekemään, mitä hänen on tehtävä.