I. OIKEUS

I

Puhun niille, jotka eivät usko ainoan, kaikkivaltiaan ja erehtymättömän Tuomarin olemassaoloon, Tuomarin, joka päivin ja öin kallistaen korvansa meidän ajatuksillemme, tunteillemme ja toimillemme, ylläpitää oikeutta tässä maailmassa ja täydentää sitä muualla. Jollei ole tuomaria, niin onko sitten olemassa muuta oikeutta kuin ihmisten säätämä oikeus, joka tosin ei suinkaan esiinny yksinomaan heidän laeissaan ja tuomioistuimissaan, vaan myöskin kaikissa yleiskunnallisissa suhteissa, jotka eivät ole positiivisten tuomioiden alaisia ja joilla ei tavallisesti ole muuta vahvistusta kuin ympäristömme yleinen mielipide, luottamus tai epäluottamus, hyväksyminen tai hylkääminen? Eikö ole olemassa mitään tätä oikeutta ylempänä? Voiko sen, mikä maailman kaikkeuden moraalissa näyttää usein niin selittämättömältä, että ihmiset luulevat olevansa niin sanoaksemme pakotettuja uskomaan viisaan tuomarin olemassaoloon, johtaa yhteiskunnallisesta oikeudesta ja selittää tämän avulla? Olemmeko petettyämme tai voitettuamme lähimmäisemme, pettäneet tai voittaneet kaikki oikeuden voimat? Onko kaikki lopullisesti ratkaistu ja eikö meillä ole enää mitään pelkäämistä, vai onko kuitenkin olemassa ankarampi ja vähemmin erehdykselle altis oikeus, näkymättömämpi, mutta syvempi, universaalisempi ja voimakkaampi?

Kuka kieltää sellaisen olemassaolon ja kuka ei tunne, että se on torjumaton, että se käsittää koko ihmiselämän ja että sen keskustassa hallitsee äly, joka ei erehdy ja jota ei liioin voi pettää? Mutta mihin me sen sijoitamme riistettyämme sen taivaista? Missä se on? Mistä se ammentaa hyvän ja pahan, onnen ja onnettomuuden? Siinä kysymyksiä, joita emme usein tee itsellemme. Ne ovat kuitenkin tärkeitä, sillä paikasta, missä tuo oikeus sijaitsee ja mistä se lähtee meitä rankaisemaan ja palkitsemaan, riippuu sen luonne ja koko meidän moraalimme. Siksipä ei ole hyödytöntä tutkia, millaisena nykyään tapaamme ihmisten sydämissä ja mielissä tuon korkeimman salaperäisen oikeuden suuren aatteen, aatteen, joka on ollut useinkin vaihteluiden alainen aikojen kuluessa. Eikö meille sittenkin jää korkein ja kiihoittavin mysteerio, eikö se koskekin useimpia muita mysteerioita ja eivätkö sen horjumiset juuri järkytä meitä syvimmin? On mahdollista, ettei suurella osalla ole minkäänlaista tietoa noista horjumisista ja muutoksista. Täysin selvä tietoisuus ei ole välttämätön kaikille inhimillisen ajattelun kehityksessä. Riittää sekin, että jotkut ottavat selvää siitä, että jokin muutos on tapahtunut, jotta yleinen moraali saa vähitellen tuta sen seuraukset.

II

Me tulemme tietenkin koskettelemaan yhteiskunnallista, sosiaalista, oikeutta, s.o. oikeutta, jota me noudatamme keskinäisissä suhteissamme, mutta me emme ota puheeksi säädännäis- eli positiivista oikeutta, joka ei ole muuta kuin osa sosiaalisen oikeuden rakennetta. Me käsittelemme erittäinkin tuota epätäsmällistä, mutta tehokasta oikeutta, jota on mahdoton käsittää, mutta myöskin mahdoton välttää, joka seuraa ihmistä ja tunkeutuu häneen, hyväksyy ja hylkää, palkitsee ja rankaisee elämämme kaikki teot. Tuleeko se ulkoapäin? Onko olemassa, ihmisestä riippumatta, maailmankaikkeudessa ja ilmiöissä moraalinen periaate, jota ei voi pettää eikä kaunistella? Onko sanalla sanoen oikeutta, jota voisi nimittää fyysilliseksi oikeudeksi? Vai onko tuo oikeus kokonaan lähtöisin ihmisestä, onko se aivan sisäinen silloinkin, kun se vaikuttaa ulospäin? Ja, ilmaistaksemme tuon kaiken lyhyesti, onko toisin sanoen olemassa vain psykolooginen, sielullinen oikeus? Luulen näiden kahden nimityksen, fyysillinen ja psykolooginen oikeus, käsittävän ne oikeuden eri muodot, jotka meistä näyttävät vielä nytkin olevan olemassa sosiaalisen oikeuden yläpuolella.

III

Jos ihminen, vaikkapa harhaluuloille ja mysteerioille kärkkäinkin, poistuu kaiken positiivisen uskonnon helpoilta, mutta keinotekoisesti valaistuilta poluilta ja kysyy rehellisesti ja tarkkaavaisesti neuvoa persoonalliselta kokemukseltaan, jos hän tarkastaa ulkonaista pahaa, joka kohtaa sokeasti hyviä ja pahoja, niin en luule, että hän voi kauan epäillä totuutta, ettei maailmassa, jossa me elämme, ole moraalisista syistä johtunutta fyysillistä oikeutta, että tuo oikeus esiintyy perinnöllisyyden, sairauden, ilmapiirin ja maaperän ilmiöinä tai jossain muussa ajateltavassa muodossa. Ei maa, ei taivas, ei luonto, ei aine, ei eetteri, ei mikään tuntemamme voima, paitsi meihin itseemme kätkeytyvät voimat, ota lukuun oikeutta, eikä niillä ole pienintäkään yhteyttä meidän moraalimme, ajatuksiemme eikä aikomuksiemme kanssa. Ulkomaailman ja meidän tekojemme välillä ei ole muita kuin yksinkertaisia syyn ja seurauksen suhteita, olennaisesti siveellisyyspiiriin kuulumattomia. Jos teen sellaisen ja sellaisen varomattoman tai ilkivaltaisen teon, niin koituu minulle siitä sellainen ja sellainen vaara ja saan siitä maksaa sellaisen ja sellaisen veron luonnolle. Ja kun kohtuuttomuus ja varomattomuus johtuvat usein syystä, jota me nimitämme epäsiveelliseksi, koska meidän velvollisuutemme on sovittaa elämämme, terveytemme ja turvallisuutemme pienten vaatimusten mukaan, niin me emme voi olla asettamatta epäsiveellistä syytä ja siitä johtuvaa vaaraa tai maksettavaa veroa toistensa yhteyteen, ja me saamme jälleen tuon luottamuksen yleisoikeuteen, joka on sydämeemme syvimmälle juurtunut ennakkoluulo. Mutta samalla kun omaksumme jälleen tuon luottamuksen, meiltä jää ottamatta huomioon, että asiaan ei yhtään vaikuta se, onko kohtuuttoman tai varomattoman teon aiheuttanut viaton tai sankarillinen syy, käyttääksemme lapsellista sanavarastoamme. Kylmettymisen seuraukset ovat ehdottomasti samat, jos heittäydyn veteen hyvin kylmällä ilmalla pelastaakseni lähimmäiseni tai jos putoan siihen koettaessani heittää hänet veteen, eikä mikään tämän avaran taivaan alla, paitsi minua itseäni tai tuota henkilöä, jos hän sen voi, lisää kärsimystä kärsimyksiini, kun olen tehnyt rikoksen, tai lievennä vähääkään tuskiani, kun olen tehnyt hyveellisen teon.

IV

Tarkastelkaamme toista tämän fyysillisen oikeuden muotoa: perinnöllisyyttä. Siinähän tapaamme saman tietämättömyyden moraalisista syistä, saman välinpitämättömyyden. Täytyy myöntää, että se oikeus olisi hyvin outoa, joka sälyttäisi pojan ja pojanpojan-pojan hartioille isän tai isoisän-isän tekemän rikoksen taakan. Mutta se ei olisi inhimillisen moraalin vastaista, ihminen taipuisi siihen helposti, vieläpä se näyttäisi luonnolliselta, suurenmoiselta, innostavalta. Se jatkaisi määräämättömiin meidän yksilöllisyyttämme, tietoisuuttamme ja olemassaoloamme, ja tältä kannalta katsoen se sointuisi yhteen lukuisien tosiasioiden kanssa, joita tuskin voi kieltää ja jotka todistavat, ettemme me ole yksinomaan itseemme rajoitettuja, vaan että meillä on useita hienon hienoja ja vielä vaillinaisesti tunnettuja suhteita kaikkeen siihen, mikä meitä ympäröi, edeltää ja seuraa elämässä.

Mutta joskin tämä on totta muutamissa suhteissa, niin ei se ollenkaan pidä paikkaansa, mikäli on kysymyksessä fyysillisen perinnöllisyyden oikeus. Fyysillinen perinnöllisyys ei ota ollenkaan huomioon sen teon siveellisiä syitä, jonka seuraukset jälkeläiset saavat maksaa. Sen, mitä isä on tehnyt turmellessaan terveytensä, ja sen, mitä poika saa kärsiä, yhdistää toisiinsa fyysillinen side, mutta isän aikomuksilla, vaikuttimilla, jotka saattavat olla rikollisia tai sankarillisia, ei ole mitään vaikutusta niihin kärsimyksiin, joita pojan on kestettävä. Lisätkäämme vielä, että fyysillisen perinnöllisyyden väitetty oikeus on ilmeisesti hyvin ahdasalainen. Isä on saattanut tehdä tuhansia kauheita virheitä, hän on saattanut murhata, pettää halpamaisesti, vainota viatonta, riistää onnetonta, ilman että nuo rikokset jättävät pienintäkään jälkeä hänen lastensa elimistöön. Hänen ei ole tarvinnut muuta kuin välttää tekemästä mitään, joka voisi vahingoittaa hänen terveyttään.

Yleensä perinnöllisyyden oikeus rankaisisi melkein yksinomaan kahta hairahduslajia: alkoholismia ja irstailua. Mutta joskin alkoholismi on jokseenkin vastenmielinen ja usein hyvin rikollinen pahe, on se usein kuitenkin pikemmin heikkous kuin rikos, ja muutamissa tapauksissa olisi vaikeaa ajatella pahetta, joka edellyttäisi vähemmän huonoa tahtoa ja häijyyttä. On siis vaikea selittää, miksi yleismoraali rankaisisi niin erikoisella, niin julmalla ja niin sanoaksemme ikuisella tavalla suhteellisen viatonta pahetta, kun se ei kerran välitä mitään esimerkiksi sukulaismurhasta, myrkyttäjästä tai kiduttajasta.

Mitä irstailuun tulee, niin on tunnettua, että sitä seuraa usein rangaistuksena muiden onnettomuuksien joukossa eräs pelättävä ja jälkeläisille mitä turmiollisin onnettomuus. Mutta tässäkin vallitsee tapahtumien oikeuden puolelta sama tietämättömyys siveellisistä syistä, sama sokeus. Irstailutoimitus voi olla hirveä moraalin kannalta katsoen, sitä ovat mahdollisesti valmistelleet hirveät salajuonet ja siihen on mahdollisesti sekaantunut vallan väärinkäyttöä, epätoivoa ja kyyneliä. Toiselta puolen on mahdollista, että se on indifferentti, yhdentekevä, vieläpä viatonkin. Tapahtumiin sisältyvä oikeus välittää siitä vähät, se kysyy vain sitä, noudatetaanko vai laiminlyödäänkö varovaisuutta ja harjoitetaanko irstailua usein; se antaa usein vallan sattumalle, mutta se ei koskaan välitä uhrinsa sieluntilasta. Muutoin voisi irstailuun nähden tehdä saman huomautuksen kuin alkoholismiin nähden: miksi tuo aivan erikoinen ja melkein rajaton rangaistus useinkin viattomasta hairahduksesta? On olemassa irstailua, joka kylmän ja korkean järjen silmissä, jota odottaisi korkeimmalta oikeudelta, on verrattomasti vähemmän rikollista kuin useat alhaiset ajatukset, huonot tunteet, joita huomaamatta liikkuu sydämissämme. Ja, päättääksemme tämän katsomuksemme, ei vihdoin olisi vaikea kuvitella tai löytää tapauksia, joissa hyvin kunnollisen miehen lapset tai lastenlapset saavat kärsiä peruuttamattoman rangaistuksen älyssään ja ruumiissaan siitä syystä, että heidän isänsä on saanut parantumattoman vamman suorittaessaan työtä, jolla hän tarkoitti — erehtyen tai erehtymättä — hyvitystä, kieltäytymistä, uhrausta tai vilpittömyyttä.

V

Tällainen on luonnon oikeus fyysilliseen perinnöllisyyteen nähden. Mitä tulee moraaliseen perinnöllisyyteen, niin silläkin näyttää olevan samat periaatteet, mutta koska tässä on kysymys hengen ja luonteen muunnoksista, jotka ovat verrattomasti paljon monimutkaisempia ja vaikeampia havaita, niin ilmiöt ovat vähemmän silmiinpistäviä ja epävarmempia. Moraalinen perinnöllisyys, ainakin patoloogisella alalla, ainoalla, joka on kyllin selväpiirteinen antaakseen tilaisuuden varmoihin huomioihin, ei ole mitään muuta kuin fyysillisen perinnöllisyyden henkinen muoto, jälkimmäinen on edellisen periaate, edellinen on jälkimmäisen jatkoa. Oikeuteen nähden tavataan siis moraalisen perinnöllisyyden alkuperässä sama indifferenssi, yhdentekeväisyys, sama sokeus. Alkoholistin tai irstailijan jälkeläiset voivat joutua saman iskun alaisiksi, joka voi kohdistua henkeen ja ruumiiseen, olipa sitten alkoholismin tai irstailun moraalinen syy pahaa tai viatonta laatua. Heille kehittyy melkein ehdottomasti henkinen vika, jos heillä on aineellinen vika. Ja olivatpa he sitten hulluja, tylsämielisiä, kaatuvatautisia, olkoonpa heillä vastustamattomia rikollisia vaistoja tai osoittakootpa vain pientä sielunkykyjen häiriötä, samantekevä; sielu on vioittunut samalla kun ruumiskin ja kauhein siveellinen rangaistus, minkä saattaa keksiä ylin oikeus — jos hetkeäkään on kysymys oikeudesta — on kohdistunut tekoihin, jotka tavallisesti saavat vähemmän pahaa aikaan ja merkitsevät melkein aina vähemmän häijyyttä kuin sadat muut, joita luonto ei uneksikaan rangaista. Ja lisäksi tuo rangaistus kohtaa sokeasti ja ottamatta vähintäkään huomioon tekojen ehkä anteeksiannettavia, ehkä yhdentekeviä tai vieläpä erinomaisiakin vaikuttimia.

Onko siis asianlaita se, että alkoholismi ja irstailu tulevat yksin kysymykseen moraalisessa perinnöllisyydessä? Ei millään muotoa, ja se olisikin mieletöntä. Tuhannet enemmän tai vähemmän tuntemattomat tekijät tulevat väliin. Erinäiset moraaliset ominaisuudet näyttävät siirtyvän kuten erinäiset fyysillisetkin ominaisuudet. Määrätyssä rodussa tavataan melkein poikkeuksetta määrättyjä, luultavasti hankittuja hyveitä. Mutta mikä on esimerkin, ympäristön, perinnöllisyyden osa? Kysymys niin mutkistuu, tosiasiat ovat niin usein vastakkaisia, ettei ole enää mahdollista seurata lukemattomien syiden mainingissa jonkin määrätyn syyn uomaa. Riittää kun toteamme, ettemme löydä tahallisen oikeuden jälkeä niistä muutamista selvistä, sattuvista ja varmoista tapauksista, joissa se saattaisi ilmetä fyysillisen tai moraalisen perinnöllisyyden alalla. Ja jollemme löydä sitä niistä, niin meidän on vielä vaikeampi löytää sitä muualta.

VI

Näin ollen me siis emme voi sanoa, että yläpuolellamme, ympärillämme, alapuolellamme tässä elämässä tai toisessa elämässämme, s.o. lastemme elämässä, olisi tarkoitetun ja tahallisen oikeuden jälkiä. Mutta mukautuessamme olevaiseen me tietenkin olemme joutuneet antamaan moraalimme leiman useimmin tapaamillemme kausaliteetti- eli syysuhteisuusperiaatteillemme, joten on olemassa hyvin riittävä tehokas näennäinen oikeus, oikeus, joka palkitsee tai rankaisee useimpia tekojamme sen mukaan, missä suhteessa ne ovat erinäisiin olentojen säilymiselle välttämättömiin lakeihin. On selvää, että jos siemennän peltoni, niin minulla on sata kertaa suuremmat edellytykset sadon korjaamiseen kuin naapurillani, joka jättää peltonsa kylvämättä, koska hän pitää parempana laiskoitella tai huvitella. Tässä tapauksessa työ on palkittu tyydyttävän varmasti ja me olemme ruvenneet pitämään erityisesti juuri työtä siveellisenä toimituksena ja velvollisuuksista ensimmäisenä, koska se on välttämätön elämämme ylläpitämiseksi. Tämänlaatuisia esimerkkejä voisi jatkaa loppumattomiin. Jos minä kasvatan hyvin lapsiani, jos olen hyvä ja oikeamielinen muille ihmisille, jos olen rehellinen, toimelias, suora, varovainen ja viisas kaikissa oloissa, niin minulla on suuremmat edellytykset saada osakseni kunnioitusta lapsiltani, rakkautta, arvonantoa ja onnellisia hetkiä kuin sillä, joka on ollut ja toiminut aivan päinvastoin. Älkäämme kuitenkaan jättäkö ottamatta huomioon, että naapurini, vaikka hän olisikin ahkera ja säännöllinen tavallisessa olossaan, ei saisi sen suurempaa satoa, jos jokin kunnioitettava ja ehkä ihailtavakin syy — esimerkiksi sairaus, joka pidättäisi häntä vaimonsa tai naapurinsa vuoteen ääressä — olisi estänyt häntä kylvämästä oikeaan aikaan. Samoin kävisi toisissakin tapauksissa, jotka äsken mainitsin. Mutta nämä tapaukset, joissa kunnioitettava tai ihailtava syy estää täyttämästä tehtävää, ovat poikkeuksellisia, niin että yleensä syyn ja seurauksen, välttämättömän lain vaatimuksen ja sitä noudattavan yrityksen tuloksen välillä on, kiitos joustavuutemme ja mukautumiskykymme, riittävä sopusointu pitämään meissä yllä kaikessa olevan oikeuden aatetta.

VII

Onko tämä aate, joka piilee vähemmän mystillisten ja vähemmän herkkäuskoisten aatteiden pohjalla, terveellinen? Eikö tämä moraalimme osa ole kuin hyönteinen putoavalla kallionmöhkäleellä, joka pudotessaan kuvittelee, että kallio siirtyy paikaltaan vain ylläpitääkseen sitä? Onko olemassa erehdyksiä ja valheita, joita on edistettävä? Ehkä niissä on sellaisiakin, jotka jonakin hetkenä ovat olleet hyvää tekeviä? Mutta kun niiden hyvättyöt ovat ohi, niin eikö taasen ole jouduttu katsomaan totuutta vasten kasvoja ja eikö sille ole pitänyt tehdä uhraus, joka oli siirretty tuonnemmaksi? Oliko välttämätöntä odottaa, että kuvittelu tai valhe, jotka näyttivät olevan meille hyväksi, alkaisivat vahingoittaa meitä tai ainakin viivyttäisivät välttämätöntä sopusointua hyvin tunnetun todellisuuden ja sen tulkitsemis-, sen hyödykseenkäyttämis- ja hyväksymistavan välillä? Mitä ovatkaan kuninkaiden jumalallinen valta, kirkon erehtymättömyys ja toisessa elämässä palkitseminen olleet muuta kuin harhaluuloja, jotka ovat odottaneet kauan, että järki ne uhraisi? Mitä on voitettu sillä, ettei niitä heti uhrattu? Hieman petollista rauhaa, vähän joskus turmiollista lohdutusta, muutamia toiveita, joiden toteuttamiseksi ei ole pantu rikkaa ristiin. Ja siten on hukattu paljon aikaa. Mutta onko ihmiskunnalla, joka vihdoinkin tahtoo tuntea totuuden ja joka on sen etsimisessä löytänyt olemassaolon oikeutuksen, joka korvaa kaikki muut, paljon aikaa hukattavana? Varmaa on, ettei mikään vie sitä häneltä enemmän hukkaan, sillä ei mikään ole elävämpi ja taitavampi muuttamaan muotoa kuin jo perustuksensa menettänyt harhaluulo.

Mutta vähät siitä, tullaan sanomaan, tekeekö ihminen sitä, mikä on oikein, koska hän on vakuutettu, että Jumalan katse seuraa häntä, tai koska hän kuvittelee olevan jonkinlaista oikeutta maailmassa, tai yksinkertaisesti, koska hän omassatunnossaan tuntee tuon asian oikeaksi? Päinvastoin merkitsee tämä hyvinkin paljon. Meillä on tässä kolme eri ihmistä. Ensimmäinen, jota seuraa Jumalan katse, on tekevä useammankin väärän teon, sillä ei ole ollut Jumalaa, joka ei olisi tahtonut paljonkin väärää. Toinen ei tule aina toimimaan kuten kolmas, ja kolmas on todellinen ihminen, jolta moralistin on kysyttävä neuvoa, sillä hän yksin on jääpä näistä kolmesta eloon. Moralistille on mielenkiintoisempaa koettaa nähdä ennakolta, millä tavoin ihminen käyttäytyy totuudessa, s.o. luonnollisessa elementissään, kuin tutkia, miten hän menettelee erehdyksessä.

VIII

Luultavasti on niistä, jotka eivät usko korkeimman Tuomarin olemassaoloon, näyttävä hyödyttömältä tutkia näin vakavasti tätä kaikessa olevan oikeuden mahdotonta aatetta. Jos se esitetään sellaisena kuin se todellisuudessa on, se tulee todellakin mahdottomaksi. Mutta jokapäiväisessä elämässämme me emme tavallisesti näe sitä siinä muodossa. Nähdessämme onnettoman rikoksen, väärin hankittua varallisuutta, joka päättyy vararikkoon, kurjaa irstailua, rangaistua ilkeyttä, katalaa kimppuunkäyntiä, joka hetken menestyy ja sitten päättyy surkeasti, me lakkaamatta sekoitamme fyysillisen seurauksen moraaliseen syyhyn. Ja vaikkemme ollenkaan uskoisi minkään Tuomarin olemassaoloon, joudumme me kuitenkin melkein kaikki enemmän tai vähemmän vapaasti elämään jonkinlaisessa epämääräisessä uskossa tapahtumien oikeuteen. Ja silloinkaan, kun järjen ja kylmän havainnon avulla olemme päässeet selville, ettei tuota oikeutta ole olemassa, silloinkaan ei tarvita muuta kuin että jokin tapaus koskettaa meitä läheltä, välistä riittää kaksi tai kolme tuntuvampaa sattumaa luhistamaan tuon vakaumuksen sydämessämme, jollei aina mielessämme. Järjestämme, kokemuksestamme huolimatta herättää meissä jokin aivan vähäpätöinen seikka esi-isän, joka oli vakuutettu siitä, että tähdet taivaalla tuikkivat vain hyväksyvästi ennustaakseen iskua, jonka hän on antava viholliselleen taistelutantereella, lausuntoa, jonka hän antaa päällikköjen kokouksessa, onnellista juonta, jonka hän punoo naiskammion ympärille. Mekin jumaloimme tunteitamme harrastustemme mukaan, mutta koska jumalilla ei ole enää nimiä, me jumaloimme niitä epätäsmällisemmällä ja epäsuoremmalla tavalla, ja siinä onkin ainoa erotus. Kun kreikkalaiset, ollen voimattomina Trojan edustalla, tarvitsevat tehokasta apua ja merkkiä, niin he menevät riistämään Philokteelta Herkuleen jousen ja nuolet ja jättävät hänet sitten alastomana, sairaana ja aseettomana autiolle saarelle, ja se on muka salaperäinen Oikeus, korkeampi kuin inhimillinen, se on jumalien säännös. Ja kun jokin väärinteko näyttää meistä hyödylliseltä, niin me vaadimme sitä tulevien sukupolvien, ihmisyyden, isänmaan nimessä. Kun toiselta puolen meitä kohtaa suuri onnettomuus, ei ole enää oikeutta, ei jumalia, mutta jos se kohtaa vihollistamme, niin maailmankaikkeus kansoittuu heti näkymättömillä tuomareilla. Jos osaksemme tulee odottamaton ja ansaitsematon onni, niin me ilman päänvaivaa kuvittelemme, että meissä on niin salattuja ansioita, joista emme itsekään tienneet, ja me olemme onnellisempia siitä, että ne ovat tulleet ilmi, kuin itse siitä onnesta, jota ne ovat meille tuottaneet.

IX

"Kaikki kostaa itsensä", sanomme. Niin kyllä, syvimmällä sydämessämme ja ihmiselämässä kaikki on maksettava takaisin oikeuden mukaan sisäisen onnen tai onnettomuuden rahassa. Meidän ulkopuolellamme, meitä ympäröivässä maailmankaikkeudessa kaikki on samaten maksettava takaisin, mutta onni tai onnettomuus ei kulje enää saman intendentin käsien kautta. Sen jako toimitetaan toisten perusteiden, toisten lakien mukaan. Määrääjänä ei ole enää tietoisuuden oikeus, vaan moraalimme tiedottoman luonnon logiikka. Meissä on henki, joka punnitsee vain aikomukset, meidän ulkopuolellamme on mahti, joka punnitsee vain teot ja tosiasiat. Me vakuutamme itsellemme, että ne toimivat yksissä neuvoin. Mutta joskin henki todellisuudessa luo usein silmäyksen tuon mahdin puoleen, niin tuo mahti on hengestä yhtä tietämätön kuin Pohjois-Euroopassa kivihiiltä punnitseva mies on tietämätön Etelä-Afrikassa timantteja punnitsevan miehen olemassaolosta. Me sekoitamme lakkaamatta käsityksemme oikeudesta tuohon siveellisyyspiirin ulkopuolella olevaan logiikkaan. Ja se on useimpien erehdystemme lähde.

X

Meidän ei muuten ole hyvä mennä valittamaan maailmankaikkeuden välinpitämättömyyttä ja selittämään sitä hirviöksi ja käsittämättömäksi. Meillä ei ole oikeutta kummeksua vääryyttä, johon me itse otamme hyvin tehokasta osaa. Totta on, ettei tapaturmissa, sairauksissa tai useimmissa ulkonaisen elämän sattumissa, jotka kohtaavat sokeasti hyvää ja pahaa, petturia ja sankaria, laupeudensisarta ja myrkyttäjää, ole jälkeäkään oikeudesta. Mutta maailmankaikkeuden vääryyksien tiliin me luemme mielellämme paljon yksinomaan ihmisten vääryyksiä, jotka ovat verrattomasti lukuisampia ja turmiollisempia kuin myrsky, sairaus ja tulipalo. Minä en puhu sodasta; minulle voitaisiin huomauttaa, että se on luettava vähemmän luonnon kuin kansojen ja hallitsijoiden syyksi. Mutta köyhyys esimerkiksi, jonka me vielä luemme syyntakeettomien onnettomuuksien joukkoon, samaan luokkaan kuin ruton tai haaksirikon, köyhyys kaikkine tuhoisine kärsimyksineen ja perinnöllisine kurjuuksineen, miten usein siihen onkaan syynä yhteiskunnallisten olojemme nurjuus, joka ei ole muuta kuin ihmisen vääryyksien summa? Miksi ansaitsematonta kurjuutta nähdessämme etsimme taivaasta tuomaria tai käsittämätöntä syytä, ikäänkuin olisi kysymys salaman tuhosta? Unohdammeko, että me tässä olemme tutkimuksenalaisen kysymyksen paraiten tunnetulla ja varmimmalla alalla ja että juuri me itse säännöstelemme kurjuuden ja jaamme sitä yhtä mielivaltaisesti moraalin kannalta katsoen kuin tuli jakaa tuhojaan ja sairaus kärsimyksiään? Mitä järkeä on ihmettelyssämme, ettei meri pidä lukua uhrinsa sieluntilasta, silloinkuin me, joilla on sielu, s.o. aivan erikoinen oikeuden elin, emme pidä lukua niiden tuhansien kurjien viattomuudesta, jotka ovat meidän uhrejamme? Onko se riittävä puolustus, että poistamme jokapäiväisistä huolista voiman, joka on aivan kokonaan vallassamme, tehdäksemme siitä turmiollisen voiman? Olemme todellakin omituisia tuomareja ja omituisia ihanteellisen oikeuden palvojia! Tuomioistuimen erehdys saa meidät kuohuksiin maailman äärestä toiseen, mutta erehdyksen, joka tuomitsee kurjuuteen kolme neljännestä veljiämme ja joka on yhtä puhtaasti inhimillinen kuin tuomioistuimen erehdys, me viemme jonkinlaisen voittamattoman ja leppymättömän mahdin tiliin. Kun kelpo naapurimme lapsi syntyy sokeana, tylsämielisenä tai muotopuolena, niin me menemme etsimään vaikka mistä, aina uskonnon mysteerioista asti, uskonnon, jolle jo olemme välinpitämättömiä, jotakin jumalaa päästäksemme selville hänen ajatuksistaan. Mutta jos lapsi syntyy köyhänä, mikä tavallisesti vaikuttaa yhtä turmiollisesti tämän olennon kohtaloon kuin pahinkin sairaalloisuus, niin ei päähämmekään pälkähdä tehdä mitään kysymystä Jumalalle, joka on kaikkialla, missä me olemme, koska hän on vain tehnyt meidän tahtomme mukaan. Ennenkuin pyydämme ihanteellista tuomaria, olisi meidän välttämättä puhdistettava aatteemme, sillä tuo tuomari tulee olemaan näiden aatteiden virheiden kaltainen. Ennenkuin valitamme luonnon välinpitämättömyyttä ja koetamme etsiä siitä oikeutta ja kohtuutta, jota siinä ei ensinkään ole, olisi meidän viisasta käydä omaan inhimilliseen elämäämme sisältyvän vääryyden kimppuun ja sitten, kun se olisi siitä poistettu, huomaisimme sattuman aiheuttamien vääryyksien osan supistuneen kahdella kolmasosalla. Se on oleva joka tapauksessa supistuneempi kuin jos me olisimme ruvenneet pitämään rajuilmaa järkevänä, tulivuorta tarkkanäköisenä, maanvieremää neuvokkaana, kylmyyttä ja kuumuutta varovaisina, sairautta arvostelukykyisenä, merta ymmärtäväisenä ja huomaavaisena hyveillemme ja salaisille aikomuksillemme. Itse asiassa on paljon enemmän köyhiä kuin haaksirikkoisia tai tapaturmien uhreja, paljon enemmän kurjuuden kuin elimistömme oikkujen tai luonnonvoimien vihamielisyyden aiheuttamia sairauksia.

XI

Mehän tietenkin rakastamme oikeutta. Totta on, että me elämme suuren vääryyden keskellä, mutta on lisättävä, että vasta vähän aikaa sitten olemme päässeet siitä varmuuteen ja me etsimme vielä keinoja sen hävittämiseksi. Tuo vääryys oli niin vanha, käsitys Jumalasta, kohtalosta ja luonnon salaperäisestä tahdosta sekoittui siihen niin läheisesti, se on vielä niin läheisesti sidottu useimpiin maailmankaikkeuden epäoikeudenmukaisiin voimiin, että olemme vasta vähän aikaa saattaneet koettaa eristää niitä puhtaasti inhimillisiä voimia, joita siihen kätkeytyy. Jos meidän onnistuu eristää, oppia tuntemaan ja erottaa ne lopullisesti sellaisista voimista, joihin meillä ei ole mitään vaikutusta, niin se on oleva oikeudelle tärkeämpää kuin kaikki, mitä ihmiskunta on tähän asti saavuttanut oikeuden etsimisellään.

Sillä yhteiskunnallisessa epäoikeudenmukaisuudessa ei suinkaan ihmisosuus kykene vaimentamaan oikeudenmukaisuuden kiihkeää kaipuutamme, vaan se osuus, joka monen mielestä kuuluu vielä Jumalalle, jonkinlaiselle kohtalolle ja luonnon kuvitelluille laeille.

XII

Tämä viimeksimainittu passiivinen osuus vähenee päivä päivältä. Ei niin, että oikeuden mysteerio katoaisi. Mysteerion katoaminen on hyvin harvinaista; tavallisesti se vain muuttaa paikkaa. Mutta usein on hyvin tärkeää, hyvin toivottavaa, että se saadaan muuttamaan paikkaa. Eräältä tietyltä näkökannalta katsoen kaikki inhimillisen ajattelun edistys supistuu kahteen tai kolmeen tämänlaiseen muutokseen, parin kolmen mysteerion siirtämiseen paikasta, jossa ne vaikuttivat pahaa, toiseen paikkaan, missä ne ovat vaarattomia tai voivat vaikuttaa hyvää. Riittääpä joskus sekin, että mysteeriolle onnistutaan antamaan toinen nimi, vaikka se ei muutakaan paikkaa. Sitä, mitä ennen kutsuttiin "jumaliksi", kutsutaan nyt "elämäksi". Ja jos elämä on yhtä selittämätön kuin jumalat, niin me olemme näin voittaneet ainakin sen, ettei kenelläkään ole oikeutta puhua tai vahingoittaa sen nimessä. Inhimillisen ajattelun päämäärä ei luultavastikaan ole mysteerion hävittäminen tai vähentäminen. Tämä ei näytä mahdolliselta. On luultavaa, että tähän maailmaan on aina liittyvä sama määrä mysteerioita, olettaen että loppumattomuus on ominaista tälle maailmalle kuten se on ominaista mysteeriolle. Mutta rehellisesti ihmisajatus tahtoo määritellä ennen kaikkea todellisten ja poistamattomien mysteerioiden tilanteen. Se tahtoo poistaa näistä mysteerioista kaiken sen, mikä niihin ei kuulu, mikä ei ole niille ominaista, kaiken sen, mitä meidän erehdyksemme, kauhumme ja valheemme ovat siihen lisänneet. Ja sitä mukaa kuin keinotekoiset mysteeriot häviävät, tuo ihmisajatus näkee todellisen mysteerion alan laajenevan, joka on elämän, sen tarkoituksen ja sen alkamisen mysteerio, ajatuksen oman olemassaolon mysteerio, mysteerio, jota on kutsuttu "alkutapahtumaksi" tai "todellisuuden ehkä tuntemattomana pysyväksi olemukseksi".

XIII

Missä sitten sijaitsi oikeuden mysteerio? Se täytti maailman. Milloin se oli jumalien käsissä, milloin se verhosi ja hallitsi jumalia itseään. Se oli asetettu kaikkialle paitsi ihmiseen. Se täytti taivaat, elävöitti kalliot, ilmapiirin ja meret, kansoitti luoksepääsemättömän maailmankaikkeuden. Vihdoin tiedustellaan sen luuloteltuja olinpaikkoja, järkytetään sen pilvivaltaistuinta, hätyytetään, tutkitaan sitä. Se katoaa, ja hetkellä, jolloin luulemme, ettei sitä enää ole, se tulee jälleen esiin sydämemme pohjalta. Ja vieläkin se on mysteerio, joka lähenee ihmistä ja imeytyy häneen kiinni. Sillä meistä tulee melkein aina niiden mysteerioiden viimeinen turvapaikka ja todellinen asunto, jotka me tahdoimme tuhota. Meissä ne viimein löytävät jälleen sen kotilieden, jonka ne olivat jättäneet kulkeakseen läpi avaruuden nuoruutensa ensimmäisessä hurmiossa. Ja itsessämmekin tulee meidän tottua tapaamaan niitä ja kysymään niiltä neuvoa. Itse asiassa on yhtä ihmeellistä, yhtä selittämätöntä, että ihmisellä on sydämessään vääjäämätön oikeusvaisto, kuin oli ihmeellistä ja selittämätöntä, että jumalat ja maailmankaikkeuden voimat olivat oikeudenmukaisia. On yhtä vaikea päästä selvyyteen muistimme, tahtomme, älymme olemuksesta kuin oli ottaa selko näkymättömien voimien tai luonnon lakien muistista, tahdosta ja älystä. Ja jos me tarvitsemme tuntematonta tai ikikäsittämätöntä tiedonhalumme jalostamiseksi, jos tarvitsemme loppumatonta, ääretöntä ja mysteeriota intomme ylläpitämiseksi, niin me emme kadota ainoatakaan tuntemattoman tai ikikäsittämättömän sivuhaaraa johtaessamme suuren joen jälleen alkuperäiseen uomaansa; me emme tukkea ainoaakaan äärettömyyden tietä, me emme tee pienintäkään vähennystä edes riidanalaisimpaankaan todellisista mysteerioista. Se, mikä on riistetty taivaista, tavataan jälleen ihmissydämestä. Mutta kun on valittava kahden mysteerion välillä, niin antakaamme etusija varmalle epäiltävän rinnalla, läheiselle etäisen rinnalla, meissä olevalle ja meille kuuluvalle meidän ulkopuolellamme olleen ja meihin hyvin turmiollisesti vaikuttaneen rinnalla. Kun on kysymys kahdesta mysteeriosta, niin älkäämme kyselkö enää neuvoja läheteiltä, vaan hallitsijalta, joka ne lähetti. Älkäämme kysykö enää neuvoa niiltä, jotka ensimmäisen kysymyksen kuultuaan pakenivat kaikessa hiljaisuudessa, vaan omalta sydämeltämme, joka sisältää samalla kertaa kysymyksen ja vastauksen ja joka ehkä vielä jonakin päivänä muistaa vastauksensa.

XIV

Silloin käy meille mahdolliseksi vastata useaankin pulmalliseen kysymykseen vaivojen ja palkintojen useinkin hyvin oikeudenmukaisesta jaosta ihmisten kesken. Eikä tällöin ole kysymys ainoastaan sisäisistä ja siveellisistä vaivoista ja palkinnoista, vaan myöskin näkyvistä ja täysin aineellisista. Ei ole kokonaan vailla perustaa se ihmiskunnan usko, joka sillä on ollut alkuajoistaan asti, että oikeus läpitunkee ja elävöittää niin sanoaksemme kaikki sen maailman esineet, jossa me elämme. Tämän uskon selitykseksi ei riitä sen toteaminen, että suuret siveyslakimme ovat väkipakolla sovelletut aineen elämän suuriin lakeihin. Siinä on muutakin. Kaikki ei rajoitu kaikissa oloissa yksinkertaiseen syyn ja seurauksen suhteeseen rikkomuksen ja rangaistuksen välillä. Usein siinä huomaa siveellisen aineksen ja vaikkei se ole siinä tapahtumien ansiosta ja vaikka se onkin vain meidän luomamme, niin se on kuitenkin todellinen ja voimakas. Jollei ole olemassa varsinaista fyysillistä oikeutta, jos on olemassa kokonaan sisäinen psykolooginen oikeus, josta tulemme pian puhumaan, niin on myöskin psykolooginen oikeus, joka on pysyväisessä suhteessa fyysilliseen maailmaan. Ja tämän oikeuden me panemme jonkinlaisen näkymättömän ja universaalisen periaatteen laskuun. Me erehdymme olettaessamme luonnolla olevan moraalisia aikomuksia ja toimiessamme sen meille muka säätämän rangaistuksen pelosta tai palkinnon toivosta. Mutta tällä ei ole sanottu, etteikö aineellisestikin olisi palkintoa hyvästä, rangaistusta pahasta. Sitä on ehdottomasti, mutta se ei johdu siitä, mistä me luulemme, ja jos luulemme, että ne tulevat luoksepääsemättömästä paikasta, että ne hallitsevat, tuomitsevat ja vapauttavat meidät sen mukaan kuin me tuomitsemme itseämme, niin me erehdymme kovin pahasti, sillä ei mikään vaikuta enemmän tapaamme puolustaa itseämme onnettomuutta vastaan ja mennä täydellä oikeudella valloittamaan onnea.

XV

Se oikeusmäärä, jonka me kaikesta huolimatta tapaamme luonnossa, ei johdu luonnosta, vaan yksistään meistä, jotka tietämättämme panemme sen luontoon, sekaantuessamme tapahtumiin, elähdyttäen ja käyttäen niitä. Eivät vain salamantuho, tapaturma tai sairaus kohtaa meitä elämässämme odottamatta, ajatuksistamme huolimatta, oikealta tai vasemmalta, ilman näkyvää syytä. On toisiakin tapauksia, ja paljon lukuisampia, joissa toimintamme kohdistuu suoraan meitä ympäröiviin esineisiin ja olentoihin, joissa me tunkeudumme niihin persoonallisuudellamme, joissa luonnon voimat tulevat ajatustemme välineiksi. Ja kun ajatuksemme ovat vääriä, niin ne käyttävät väärin näitä voimia, aikaansaavat välttämättömästi kostotoimenpiteitä ja aiheuttavat rangaistusta ja onnettomuutta. Mutta siveellinen vastavaikutus ei ole luonnossa, se johtuu meidän omista ajatuksistamme tai toisten ajatuksista. Tapahtumien oikeus ei ole tapahtumissa, vaan meissä. Meidän siveellinen tilamme se määrää käytöksemme ulkomaailmaa kohtaan ja saattaa meidät sotaan sitä vastaan, koska me olemme sodassa oman itsemme kanssa, henkemme ja sydämemme oleellisten lakien kanssa. Aikomuksemme oikeudella tai vääryydellä ei ole mitään vaikutusta luonnon suhtautumiseen meihin, mutta sillä on melkein määräävä vaikutus meidän suhtautumiseemme luontoon. Tässä kuten silloinkin, kun oli kysymys sosiaalisesta oikeudesta, me sälytämme maailmankaikkeuden tai käsittämättömän ja sallimuksen määräämän perussyyn niskoille sen, mihin vain me olemme syynä. Ja kun sanomme, että oikeus, luonto, taivas tai tapahtumat rankaisevat meitä, nousevat kapinaan ja kostavat, niin on asia todellisuudessa se, että ihminen rankaisee toista tapahtumien avulla, että ihmisluonto kapinoi ja että ihmisoikeus kostaa.

XVI

Mainitsin kerran esimerkkinä Napoleonin ja hänen kolme huutavinta ja tunnetuinta vääryyttään, jotka olivat myöskin kolme hänen onnelleen tuhoisinta vääryyttä. Niitä oli ensiksikin Enghienin herttuan murha. Herttua tuomittiin käskystä, tutkimatta ja todistuksitta ja tuomio pantiin toimeen Vincennesin haudoissa. Murha kylvi tuon häikäilemättömän diktaattorin ympärille sammumatonta vihaa ja kostonhalua, joka ei enää asettunut. Niitä oli sitten Bayonnen katala päällekarkaus, jolla, kun siihen liittyi halpamaisia juonia hurskaiden ja liian herkkäuskoisten Espanjan Bourbonien perinnöllisen kruunun riistämiseksi, hän sai aikaan sodan, missä tuhoutui kolmesataatuhatta miestä ja keisarikunnan koko tarmo, koko moraalinen kunto, suurin osa sen tenhovoimaa, melkein koko sen varmuus, melkein kaikki uskollisuuden tunteet sitä kohtaan ja kaikki sen onnelliset kohtalonvaiheet. Niitä oli vihdoin hirvittävä Venäjän retki, jota ei voi millään puolustaa ja joka päättyi hänen onnensa lopulliseen murskautumiseen Beresinan jäällä ja Puolan lumihangissa.

Tästä asiasta puhuttaessa sanoin, että on lukuisia syitä näihin ihmeellisiin onnettomuuksiin, mutta kun tarkastelee perin pohjin kaikkia olosuhteita, kaikkia enemmän tai vähemmän odottamattomia tapahtumia aina neron luonteen muutokseen, varomattomuuksiin, väkivaltaisuuksiin, mielettömyyksiin ja huumautumiseen asti, aina onnellisen kohtalon petokseen asti, luulee näkevänsä halveksitun inhimillisen oikeuden hiljaisen varjon seisovan onnettomuuden lähteen partaalla. Tuossa inhimillisessä oikeudessa ei ole oikeastaan mitään yliluonnollista, ei mitään mystillistä; sen muodostavat hyvin ymmärrettävät hyvitysvaatimukset, tuhannet hyvin olennaiset pikku seikat, lukemattomat väärinkäytöt, lukemattomat valheet; eikä se suinkaan synny traagillisena hetkenä odottamatta ja täysissä aseissa kuten antiikin Minerva kohtalon kauheasta ja päättäväisestä otsasta. Kaikessa tässä on vain yksi mystillinen seikka: se on inhimillisen oikeuden ikuinen läsnäolo, mutta me tiedämme, että ihmisen luonto on hyvin mystillinen. Kunpa tuo mysteerio pidättäisi meitä toistaiseksi. Se on varmin, syvin, hyödyllisin. Se on ainoa, joka ei koskaan tule herpaisemaan hyväätekevää tarmoamme. Ja jollemme löydäkään jokaisen elämästä, kuten Napoleonin, tuota kärsivällistä ja valpasta varjoa, jollei oikeus aina olekaan yhtä toimelias, yhtä jäävitön, niin aina on kuitenkin hyödyllistä tuoda se ilmi, missä ikinä sen huomaa. Joka tapauksessa se synnyttää epäilystä ja kyselyä, joka antaa parempia neuvoja kuin kieltäminen tai tyhjä, veltto ja sokea myöntäminen, jollainen niin usein pääsee huuliltamme, sillä kaikissa tämänlaatuisissa asioissa tulee paljon vähemmän kysymykseen todistaminen kuin huomion kiinnittäminen ja erikoisen rohkean ja vakavan kunnioituksen herättäminen kaikkea sitä kohtaan, mikä vielä pysyy selittämättömänä ihmisten teoissa, niiden liittymisessä yleisiltä näyttäviin lakeihin ja niiden seurauksissa.

XVII

Pyrkikäämme tekemään itsessämme huomioita oikeuden suuren mysteerion todella kohtalokkaasta toiminnasta. Väärintekijän sydän on loppumattoman murhenäytelmän näyttämönä, murhenäytelmän, joka on erikoisesti ominaista ihmisluonnolle, ja tämä murhenäytelmä on sitä vaarallisempi, sitä turmiollisempi, mitä korkeammassa asemassa asianomainen henkilö on ja mitä enemmän hänellä on tietoja.

Turhaa on jonkin Napoleonin sanoa itselleen noina mielenkuohun hetkinä, ettei suuren elämän moraali voisi olla yhtä yksinkertainen kuin tavallisen elämän; että toimeliaalla ja voimakkaalla tahdolla on etuoikeuksia, joita ei ole toimettomalla ja heikolla tahdolla; että sitäkin suuremmalla syyllä voi olla välittämättä muutamista omantunnon epäröinneistä, kun ei tuo välinpitämättömyys johdu tietämättömyydestä eikä heikkoudesta, vaan kun noita epäröintejä katsotaan korkeammalta näkökannalta kuin tavalliset ihmiset, kun päämäärä on korkeampi ja kunniakkaampi ja kun tuo tilapäinen ja vapaaehtoinen välinpitämättömyys on älyn ja voiman voitto; ettei väärintekemisessä ole mitään vaaraa, kun tietää, että sitä tekee ja miksi sitä tekee. Tämä kaikki saattaa tuskin viedä harhaan luonteemme perustaa. Väärä teko järkyttää aina luottamusta, jota jokin olento on tuntenut itseään ja kohtaloaan kohtaan. Hän on päättänyt suotuisalla ja tavallisesti mitä vakavimmalla hetkellä olla luottamatta mihinkään muuhun kuin itseensä; tämä ei koskaan unohdu, ja tästä lähtien hän ei enää löydä itseään aivan kokonaisena. Hän on saattanut onnensa epävarmaksi ja luultavasti turmellut sen johtamalla siihen vieraita voimia. Hän on kadottanut persoonallisuutensa ja voimansa tarkan tunnon. Hän ei erota tarkasti sitä, mistä hänen on kiittäminen omaa itseään, siitä, mitä hän lakkaamatta lainaa turmiollisilta avustajilta, joita hänen heikkoutensa on kutsunut. Hän ei ole enää sotapäällikkö, jolla on käytettävinään vain kuriintottuneita sotilaita ajatustensa armeijassa, hän on laiton päällikkö, jolla on vain rikostovereja. Hän on riistänyt itseltään tuon ihmisen arvokkuuden, joka tahtoo vain sellaista kunniaa, jolle ei tarvitse surullisesti hymyillä sydämessään kuten uskottomalle naiselle, johon on rakastunut kiihkeästi ja onnettomasti.

Todella voimakas ihminen tutkii huolellisesti sitä kiitosta ja niitä etuja, joita hänen tekonsa ovat tuottaneet hänelle, ja hylkää hiljaisesti kaiken, joka menee yli erään määrätyn rajan, jonka hän on vetänyt omaantuntoonsa. Hän on sitä voimakkaampi, mitä lähempää tämä raja koskettaa sitä rajaa, jonka kaiken pohjalla elävä salainen totuus on myöskin vetänyt. Väärällä teollaan ihminen tunnustaa melkein aina voimattomuutensa, eikä tarvita montakaan tämänlaatuista tunnustusta paljastamaan viholliselle sielun arinta kohtaa. Jos tekee vääryyttä saadakseen vähän kunniaa tai pelastaakseen sen, jota jo nauttii, niin samalla tunnustaa itselleen, ettei ole mahdollinen ansaitsemaan sitä, mitä haluaa tai mitä jo omistaa; silloin samalla tunnustaa, ettei voi kunniallisesti täyttää valitsemaansa tehtävää. Kaikesta huolimatta siitä ei halua luopua, ja elämän täyttävät erehdykset, utukuvat ja valheet.

Ja vihdoin, kun olemme tehneet pari kolme katalaa tekoa, pari kolme petosta, osoittaneet muutamia kertoja uskottomuutta, rikollista heikkoutta ja valehdelleet erinäisiä kertoja, menneisyytemme tarjoaa meille enää vain lamauttavan näön. Nyt me tarvitsemme menneisyytemme tukea. Menneisyydessämme me tunnemme itsemme todellisesti, se tulee epäilyksiemme hetkellä meille sanomaan: "Koska olet tehnyt sen ja sen, voit tehdä tämänkin. Sinä ja sinä vaaran ja ahdistuksen hetkenä et joutunut epätoivoon, olet uskonut omaan itseesi ja olet voittanut. Asianlaita on nyt sama, säilytä uskosi horjumattomana, onnentähtesi pysyy sinulle uskollisena." Mutta mitä me vastaamme, kun menneisyytemme ei uskalla puhua enää muuta kuin hiljaisella äänellä: "Olet onnistunut vain vääryyden ja valheen avulla; sinun siis täytyy vielä valehdella, sinun kai täytyy vielä pettää?" Ei yksikään ihminen suuntaa mielellään katsettaan petollisuuteen, luottamuksen väärinkäyttöön, halpamaisuuteen, julmuuteen. Ja kaikki se ollut ja mennyt, mitä me emme voi tarkastaa lujalla, selvällä, rauhallisella ja tyytyväisellä katseella, samentaa ja rajoittaa sitä näköpiiriä, jonka muodostavat etäällä ne päivät, jotka ovat vielä edessäpäin. Rauhallisesti tarkastelemalla menneisyyttämme silmämme saa välttämättömän voiman tutkiskella tulevaisuutta.

XVIII

Syynä siihen, että Napoleonia kohtasi rangaistus hänen kolmesta suuresta väärinteostaan, ei ollut ollenkaan se, että asiat ja tapahtumat ovat oikeudenmukaisia; ja kun meidän omia väärintekojamme seuraa rangaistus, joka tosin ei ole yhtä silmiinpistävä, mutta silti yhtä tuskallinen, ei sekään tapahdu tästä syystä. Siihen ei ole ollenkaan syynä se, että on olemassa kaikkeuden ääriin saakka ulottuva torjumaton oikeus, jota on mahdoton lahjoa ja eksyttää. Siihen on syynä se, että ihmisen henki ja luonne, sanalla sanoen koko hänen moraalinen olemuksensa voi elää ja toimia vain oikeuden pohjalla. Heti kun hän luopuu siitä, hän joutuu pois luonnollisesta elementistään, hän on niin sanoaksemme siirtynyt aivan outoon taivaankappaleeseen, missä maa pettää hänen jalkojensa alla, missä kaikki saa hänet ymmälle, sillä jos vaatimattominkin äly tuntee oikeutta noudattaessaan olevansa "kotonaan" ja voi vaikeuksitta ennustaa oikean teon kaikki seuraukset, niin syvin ja tarkkanäköisinkin äly tuntee olevansa itsensä luoman vääryydenkin piirissä vieraalla pohjalla, eikä se voi nähdä ennakolta kymmenettä osaa sen seurauksista. Ei tarvita muuta kuin että nero pyrkii poikkeamaan siitä oikeudentunnosta, mikä on yksinkertaisen talonpojan sydämessä, niin se ei enää tiedä, missä se on. Mitä sitten, kun se sivuuttaa oman oikeutensa rajat? Sillä oikeus, joka syntyy ja kehittyy älyn mukana, panee uudet aidat kaiken sen ympärille, mistä se pääsee selville, samalla kun se vahvistaa entisiä, vaiston asettamia, ja tekee ne yhä ylipääsemättömämmiksi. Kaikki järkkyy heti, kun sivuutamme oikeuden alkuperäisen rajan, valhe synnyttää sata uutta valhetta ja petos tuhat uutta petosta. Noudattaessamme oikeutta me saamme osaksemme luottamusta, sillä on asioita, joissa konnamaisimmatkaan eivät voi pettää. Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin astumme vääryyden tielle, meidän on epäiltävä uskollisimpiakin palvelijoitamme, sillä on asioita, joille he eivät voi pysyä uskollisina. Koko moraalinen elimistömme on luotu elämään oikeuden ilmapiirissä, kuten fyysillinen elimistömme on luotu elämään maapallomme ilmapiirissä. Kaikki kykymme edellyttävät tuota oikeutta paljoa läheisemmin kuin painon, lämmön ja valon lakeja, ja käyttäessämme niitä vääryyteen me käytämme niitä siihen, mikä on tuntematonta ja vihamielistä. Kaikki meissä on luotu oikeutta silmälläpitäen, kaikki kulkee ja rientää siihen, kaikki saattaa meidät siihen, jotavastoin me vääryyteen nojatessamme taistelemme koko ajan omia voimiamme vastaan. Ja kun sitten torjumattoman rangaistuksen hetkellä itkien ja katuen myönnämme, että kapinaan nousseet tapahtumat, taivas, maailmankaikkeus tai näkymätön olevainen ovat oikeamielisiä asettuessaan meitä vastaan, niin se ei merkitse sitä, että ne tosiaan olisivat oikeamielisiä tai olisivat koskaan olleetkaan, vaan että me olemme tahtomattamme pysyneet oikeudentuntoisina vääryydessäkin.

XIX

Sanomme, että luonto ei välitä vähääkään meidän moraalistamme. Jos tämä käskisi meitä tappamaan lähimmäisemme ja tekemään hänelle mahdollisimman paljon pahaa, niin se auttaisi meitä siinä kuten se auttaa meitä huojentamaan hänen kohtaloaan ja tekemään hänet niin onnelliseksi kuin mahdollista. Se näyttää useinkin palkitsevan meitä siitä, että olemme tuottaneet hänelle kärsimyksiä, samoinkuin se näyttää usein palkitsevan meitä siitä, että olemme hänet pelastaneet. Voiko tästä päättää, ettei luonnolla ole minkäänlaista moraalia, jos annamme tässä moraali-sanalle ahtaimman merkityksen, mikä sillä voi olla, s.o. keinojen loogillisen ja järkähtämättömän alistamisen jonkin yleisen tehtävän suorittamiseen? Siinä kysymys, johon ei saa hätiköiden vastata. Me emme ollenkaan tunne luonnon tarkoitusta emmekä edes tiedä, onko sillä mitään tarkoitusta. Me emme voi todeta, millainen sen itsetajunta on ja onko sillä mitään itsetajuntaa, me vain toteamme, mitä se tekee ja miten se sen tekee. Ja silloin me näemme, että moraalimme ja sen toimintatapa ovat samalla lailla vastakkaisia kuin vaistomme, joka on moraalista lähtöisin, ja tajuntamme, joka samaten viime kädessä on lähtöisin moraalista, mutta jonka me olemme itse muodostaneet ja jonka me yhä lujemmin ja lujemmin sijoitamme korkeimman inhimillisen moraalin perusteella vaistomme haluja vastaan. Jos me kuuntelisimme vain näitä, niin toimisimme kaikessa kuten luonto, joka mitä anteeksiantamattomimpien sotien, räikeimpien raakamaisuuksien ja vääryyksien avulla näyttää antavan myönnytyksensä voimakkaille ja tahtovan vain häikäilemättömimpien ja parhaiten asestettujen voittoa. Me ajaisimme takaa vain omaa voittoamme välittämättä uhriemme oikeuksista, kärsimyksistä, viattomuudesta, kauneudesta tai siveellisestä tai älyllisestä ylemmyydestä. Mutta miksi se on silloin pannut meihin omantunnon, joka kieltää meitä tekemästä sitä, ja oikeudentunnon, joka estää meitä tahtomasta juuri mitä luonto tahtoo? Vai onko tuo omatunto vain meidän työtämme? Voimmeko me saada itsestämme esiin sellaista, mitä ei ole luonnossa, tai kehittää säännönvastaisen voiman, joka nousee luonnon voimaa vastaan? Ja jos sen voimme, antaako luonto sen tapahtua aivan ilman tarkoitusta? Miksi meissä, eikä missään muualla, on nuo kaksi yhteensovittamatonta taipumusta, jotka voittavat vuorotellen mutta eivät koskaan lakkaa taistelemasta yhdessäkään ihmisessä? Olisiko toinen ollut liian vaarallinen ilman toista? Olisiko se sivuuttanut tarkoituksensa? Vai olisiko voitontarve ilman oikeudentuntoa saanut aikaan hävitystä, kuten oikeudentunto ilman voitontarvetta olisi voinut synnyttää liikkumattomuutta? Mutta kumpiko näistä kahdesta taipumuksesta on luonnollisempi ja välttämättömämpi? Kumpiko ahtaampi ja kumpi laajempi? Kumpi satunnainen ja kumpi ikuinen? Kuka on meille osoittava, kumpaa on vastustettava ja kumpaa edistettävä? Onko meidän mukaannuttava ehdottomasti yleisempään lakiin vaiko vakaannutettava sydämeemme ilmeisesti poikkeuksellinen laki? Onko olemassa tilannetta, jossa meillä on oikeus taistella elämän näennäistä ihannetta vastaan? Onko velvollisuutemme seurata lajin ja rodun moraalia, joka näyttää vastustamattomalta ja joka on yksi luonnon hämärien ja tuntemattomien aikomusten näkyviä ilmenemismuotoja; vai onko välttämätöntä, että yksilö ylläpitää ja kehittää itsessään aivan erilaista moraalia kuin on sillä suvulla tai rodulla, johon hän kuuluu?

XX

Me siis lopulta tapaamme tässä jälleen toisessa muodossa tieteellisesti ehkä ratkaisemattoman kysymyksen, joka on evolutsionistisen, kehitykseen perustuvan, moraalin pohjalla. Evolutsionistinen moraali perustuu, vaikkakaan se ei uskalla lausua tuota sanaa, luonnon oikeuteen, joka saattaa kunkin yksilön hänen oman luontonsa ja omien tekojensa hyvien tai huonojen seurausten alaiseksi. Ja toiselta puolen sen täytyy, vaikkakin vastahakoisesti, vedota luonnon välinpitämättömyyteen tai epäoikeudenmukaisuuteen, kun se tahtoo osoittaa oikeutetuiksi erinäisiä itsessään vääriä, mutta lajin onnelle välttämättömiä tekoja. Tässä on kaksi tuntematonta tarkoitusta — ihmisyyden ja luonnon — ja ne näyttävät olevan meissä yhteensoveltumattomia, ainakin siinä ehkä ohimenevässä mysteerion tilassa, jossa ne nyt ovat. Pohjaltaan kaikki nämä kysymykset muodostavat vain yhden, nimittäin meille kaikista tärkeimmän: kysymyksen nykyajan moraalista. Näyttää siltä kuin tällä hetkellä laji tulisi ehkä ennenaikaiseen ja turmiolliseen käsitykseen, en sano oikeuksistaan, sillä se kysymys on vielä ratkaisematta, vaan historian erinäisistä siveellisyyspiiriin kuulumattomista tavoista.

Voisi sanoa, että tämä meitä vaivaava tietoisuus valtaa vähitellen yksilöllisen elämämme. Kolme kertaa melkein saman vuoden kuluessa olemme nähneet tuon kysymyksen tulevan esille ja saavan yhä suurempaa kantavuutta: silloinkuin Amerikka kukisti Espanjan (mutta tässä kysymys ei ollut aivan selvä, sillä jo liiankin kauan oli Espanja tehnyt rikoksia ja virheitä toisensa perästä ja kysymys sai toisen luonteen): silloinkuin eräs viaton uhrattiin isänmaan eduille; silloinkuin käytiin epäoikeutettua Transvaalin sotaa. Ilmiö ei tosin ole ehdottomasti uusi. Ihminen on aina koettanut puolustella vääryyttään. Ja kun se ei löytänyt tekosyytä eikä puolustelua inhimillisestä oikeudesta, niin se kutsui avukseen jumalien tahdossa tavattavan omaa oikeuttaan korkeamman lain. Mutta nyt puolustelu tai tekosyy uhkaavat vaarallisemmin moraaliamme, koska ne vetoavat todellisempaan, eittämättömämpään ja universaalisempaan luonnon lakiin tai ainakin sovinnaistapaan kuin mitä on lyhytikäisen ja paikallisen jumalan tahto.

Voimako vai oikeus on voittava, vai sisältyykö voimaan tuntematon oikeus, johon meidän inhimillinen oikeutemme häipyy, vai onko oikeudentuntomme, joka näyttää vastustavan sokeaa voimaa, viime kädessä vain tämän voiman epäsuoraa ulospurkautumista, johtaako se samaan päämäärään, vaikka meiltä jää huomaamatta sen kulku kokonaisuudessaan? Voidakseen vastata tähän ei saisi itse olla sen mysteerion osana, jota on selvitettävä. Sitä pitäisi tarkastella jonkin toisen maailmankorkeudesta, pitäisi tuntea maailmankaikkeuden tarkoitus ja ihmiskunnan kohtalot. Mutta jos me myönnämme luonnon olevan oikeassa, niin me kiellämme tuon oikeusvaiston, jonka se on pannut meihin ja joka siis on myöskin luontoa. Ja jos me taasen hyväksymme tämän vaiston, niin me voimme sen tehdä tuskin muuten kuin saamalla tämän hyväksymisen itse kysymyksessä olevasta esineestä.

XXI

Tämä on totta. Mutta totta on myöskin, että ihmisen vanhimpiin ja turhimpiin tapoihin kuuluu, että hän tahtoo sulloa maailman yhteen syllogismiin, päätelmään. Logiikan muodostaminen siinä, mikä on tuntematonta ja pysyy tuntemattomana, on hyvin vaarallista; ja näyttää siltä, että tässä melkein kaikki epäilymme johtuvat jostakin toisesta uskalletusta syllogismista. Me olemme, sanomme itseksemme — välistä ääneen, useimmiten hiljaa — luonnon lapsia, meidän on siis mukaannuttava sen lakeihin ja jäljiteltävä sen esimerkkiä kaikessa. No, luonto välittää vähät oikeudesta; sillä on toinen päämäärä: elämän ylläpito, sen lakkaamaton uudistaminen ja kehittäminen — siis… Me emme vielä tee johtopäätöstä, tai ei se ainakaan uskalla vielä näyttäytyä julkisesti meidän moraalissamme. Mutta jos se on tähän saakka harjoittanut vain hillittyä hävitystyötä siinä ahtaassa piirissä, joka käsittää sukulaisemme, ystävämme ja välittömät lähimmäisemme, niin tunkeutuu se vähitellen sille suunnattomalle autiolle alueelle, jonne me karkoitamme tuntemattoman, näkymättömän ja nimettömän lähimmäisemme. Se johtopäätös on jo monien tekojen perustana; se valloittaa politiikkamme, teollisuutemme, kauppamme, melkein kaiken sen, mitä teemme astuttuamme sen ahtaan piirin ulkopuolelle, jonka muodostaa kotiliesi, tuo useimmille ihmisille ainoa paikka, missä vallitsee vielä hieman todellista oikeutta, hieman hyväntahtoisuutta, hieman rakkautta. Saadakseen aikaan samaa pahaa sillä on tuhat eri nimeä: yhteiskunnallinen laki, taloudelliset lait, kehitys, valinta, taistelu olemassaolosta, kilpailu. Mikään ei kuitenkaan ole vähemmän lainmukaista kuin tämä johtopäätös; sillä tarvitsematta kääntää syllogismia ylösalaisin — mikä myöskin olisi hyvin järjellistä — ja antaa sen sanoa, että luonnossa on varmaankin tietty määrä oikeutta, koska me, jotka olemme sen lapsia, olemme oikeudenmukaisia, tarvitsee vain ottaa se sellaisenaan ja osoittaa, ettei mikään ole salaperäisempi eikä kiistanalaisempi kuin ainakin toinen noista kahdesta premissistä, peruslauselmasta. Olemme nähneet edellisissä luvuissa, ettei luonto näytä meitä kohtaan oikeudenmukaiselta, mutta me emme tiedä ollenkaan, onko se oikeudenmukainen itseäänkään kohtaan. Siitä, ettei se välitä meidän tekojemme siveellisyydestä, ei suinkaan seuraa, ettei sillä olisi mitään moraalia tai että meidän moraalimme olisi ainoa mahdollinen. Mehän voimme todeta, ettei luonto pidä lukua meidän hyvistä tai huonoista aikomuksistamme, mutta älkäämme päättäkö siitä, että se on tyhjä kaikesta siveellisyydestä ja oikeudesta; tämä johtaisi välttämättä vakuuttamaan, ettei ole enää salaisuuksia eikä mysteerioita ja että me tunnemme maailmankaikkeuden lait, alun ja lopun. Luonto ei toimi kuten me, mutta, toistan sen vielä, me emme ollenkaan tiedä, miksi se toimii toisin; eikä meillä ole oikeutta jäljitellä jotakuta, joka näyttää meistä suorittavan väärän ja julman teon, niin kauan kuin me emme tarkalleen tunne niitä ehkä syviä ja hyödyllisiä syitä, joiden nojalla hän sen tekee. Mikä on luonnon päämäärä? Mihin pyrkivät maailmat läpi ikuisuuden? Missä alkaa omatunto? Eikö sillä voi olla muitakin muotoja kuin mitä sillä on meissä? Milloin fyysilliset lait alkavat olla siveyslakeja? Onko elämä älyllinen? Olemmeko päässeet aineen ominaisuuksien perille, ja yksinomaan cerebrospinaalisessa hermostossammeko aine muuttuu hengeksi? Mitä on vihdoin oikeus nähtynä toiselta tasolta? Onko aikomus välttämättömästi keskeinen sen alueella ja eikö ole ollenkaan alueita, missä aikomus on merkityksetön? Meidän pitäisi vastata kaikkiin näihin ja moniin muihinkin kysymyksiin, ennenkuin päätämme, onko luonto oikeudenmukainen vaiko ei. Sillä on käytettävänään tulevaisuus ja ulottuvaisuus, joista meillä ei ole käsitystäkään, joissa löytyy ehkä sen pituuden, alan ja päämäärän mukainen oikeus, aivan kuten meidän oikeusvaistomme on suhteellinen elämämme pituuteen ja ahtaaseen piiriin. Se voi vuosisatojen kuluessa tehdä tihutyön, jonka korjaamiseen se tarvitsee vuosisatoja. Mutta meillä, jotka elämme vain muutamia päiviä, ei ole oikeutta jäljitellä sitä, mitä emme voi sulkea näköpiiriimme, emme seurata emmekä käsittää. Meiltä puuttuvat kaikki edellytykset, jotka tekisivät meille mahdolliseksi arvostella luontoa, heti kun vain katsomme nykyhetkeä pitemmälle. Niinpä esimerkiksi — etsimättä vieraasta äärettömyydestä ja pysyäksemme vain siinä huomaamattomassa pisteessä, jonka me muodostamme — meille on tuntematonta kaikki se, mikä koskee mahdollista haudantakaista elämäämme, ja me unohdamme, ettei tietoisuutemme nykyisellä asteella mikään oikeuta meitä väittämään, ettei olisi jonkinlaista enemmän tai vähemmän tietoista, enemmän tai vähemmän vastuunalaista kuolemanjälkeistä elämää, tämän kuitenkaan tarvitsematta sen takia olla ulkopuoleisen tahdon päätösten alainen. Se olisi hyvin uskalikko, joka väittäisi kiven kovaan, ettei meissä eikä muissa jää eloon mitään aivojemme saavutuksista, hyvän tahtomme ponnistuksista. On mahdollista — ja tarkat havainnot näyttävät, jollei todistavan tuota ilmiötä, niin ainakin sallivan, että se luetaan tieteellisten mahdollisuuksien joukkoon — on mahdollista, ettei osa persoonallisuudestamme tai hermostovoimastamme haihdu olemattomiin. Tässähän on tulevaisuus, missä ne lait pääsevät hyvin laajalti vaikuttamaan, jotka yhdistävät syyn seuraukseen ja jotka päätyvät aina luomaan oikeutta, kun ne tapaavat ihmissielun ja kun niillä on edessään vuosisatoja. Älkäämme unohtako, että luonto, joskin sanomme, ettei se ole oikeudenmukainen, on kuitenkin johdonmukainen, ja silloinkin, kun olisimme päättäneet astua vääryyden palvelukseen, se olisi meille vaikeaa, sillä meidän pitäisi pysyä johdonmukaisina; ja mikä sitten erottaa johdonmukaisuuden oikeudesta, kun se joutuu kosketuksiin meidän ajatustemme, tunteittemme, intohimojemme, aikomustemme kanssa?

XXII

Älkäämme kiiruhtako tekemään johtopäätöstä; on vielä liian monta epävarmaa kohtaa. Tahtoessamme jäljitellä sitä, mitä kutsumme luonnon vääryydeksi, voi käydä niinkin, että me joudumme jäljittelemään ja suosimaan vain omaa vääryyttämme. Sanoessamme, ettei luonto ole oikeudenmukainen, me itse asiassa valittelemme sitä, ettei se enemmän välitä meidän pikku hyveistämme, vähäisistä aikomuksistamme ja pienistä sankariteoistamme, ja pikemmin on loukattu meidän turhuuttamme kuin oikeudenharrastustamme. Mutta siitä, ettei meidän moraalimme ole suhteellinen maailmankaikkeuden äärettömyyteen eikä sen loppumattomiin kohtaloihin, ei seuraa, että meidän pitäisi luopua tuosta moraalistamme, sillä se on suhteellinen meidän rajoitettuun kokoomme ja rajoitettuihin kohtaloihimme.

Sitäpaitsi, joskin luonnon vääryys olisi eittämätön, pitäisi tutkia toista kysymystä, joka pysyy rajoittamattomana, nimittäin, onko ihminen määrätty seuraamaan luontoa sen vääryydessäkin. Kuunnelkaamme tässä pikemminkin omaa itseämme kuin jotakin niin kauheaa ääntä, ettemme käsitä yhtään sanaa siitä, mitä se puhuu. Järkemme ja vaistomme sanovat meille, että olemme oikeutetut seuraamaan luonnon neuvoa, mutta ne sanovat myöskin, ettei sitä saa seurata, kun se joutuu vastakkain toisen meissä olevan, yhtä syvän vaiston kanssa, sen, joka sanoo, mikä on oikeaa, mikä väärää. Ja jos nämä vaistot lähenevät totuutta ja jos niitä on arvosteltava niiden voimien mukaan, niin jälkimmäinen on ehkä mahtavampi, koska se on tähän päivään saakka taistellut yksin kaikkia muita vastaan eikä se ole vielä pettänyt. Ei ole tullut vielä aika kieltää sitä. Ihmisinä meidän on, kunnes saamme muuta varmuutta, edelleenkin pysyttävä oikeudenmukaisina ihmisten piirissä. Me emme näe kyllin kauas emmekä kyllin selvästi, ollaksemme oikeudenmukaisia muussa piirissä. Älkäämme heittäytykö kuiluun, josta rodut ja kansat epäilemättä löytävät ulospääsyn, mutta johon ihmisen ihmisenä ei pidä tunkeutua. Luonnon vääryydestä tulee lopulta lajiin nähden oikeus; sillä on aikaa odottaa ja tämä vääryys on sen mittakaavan mukainen. Mutta kaikki tämä sortaa meidät maahan ja meillä on käytettävänämme liian vähän aikaa. Antakaamme voiman hallita maailmankaikkeudessa ja oikeuden sydämissämme. Joskin rotu on torjumattomasti ja, kuten luulen, oikealla tavalla epäoikeudenmukainen, joskin joukolla näyttää olevan oikeuksia, joita yksityisellä ihmisellä ei ole, ja joskin se joskus tekee suuria rikoksia, jotka ovat välttämättömiä ja hyödyllisiä, niin on jokaisen yksilön velvollisuus rodussa ja joukossa pysyä oikeudenmukaisena koko sen tietoisuuden piirissä, jonka se onnistuu kokoamaan ja säilyttämään itsessään. Me emme ole oikeutettuja vapautumaan tuosta velvollisuudesta, ennenkuin tulemme tietämään kaikki syyt tuohon suureen näennäiseen vääryyteen. Ne syyt, joita meille esitetään: suvun säilyminen, voimakkainten, taitavimpien ja "sopivimpien" siittäminen ja valinta, eivät riitä saamaan aikaan niin hirveää muutosta. Tosin jokaisen meistä on koetettava olla voimakkain, taitavin ja soveltua mahdollisimman hyvin elämän välttämättömyyksiin, joita hän ei voi muuttaa, mutta niiden ominaisuuksien arvossapitäminen, jotka saavat meidät voittamaan, jotka julistavat meidän siveellistä voimaamme ja älyämme ja tekevät meidät todella onnellisiksi, taitaviksi, voimakkaimmiksi ja "sopivimmiksi" — se on inhimillisintä, rehellisintä ja oikeinta.

XXIII

"Enemmänkin on minussa", niin kuuluu eräs kaunis lauselma, joka on kaiverrettu erään vanhan ylimyksellisen kodin hirsiin ja uunien rintaan, kodin, jota matkustajat käyvät katsomassa ja joka sijaitsee Brüggessä eräällä noita surumielisiä ja herkkätunnelmaisia, yksinäisiä, elottomia ja kuitenkin hymyileviä rantakatuja. Enemmänkin on minussa — kaikki siveyslait, kaikki älyn mysteeriot sisältyvät minuun, voipipa sanoa, koko ihmisyys. On mahdollista, että niitä on paljon muitakin ylä- ja alapuolellamme; mutta jos meidän on aina oltava tietämättömiä niistä, niin ne ovat meille, ikäänkuin ei niitä olisi ollenkaan, ja jos me jonakin päivänä saisimme tietää, että ne ovat olemassa, niin me saisimme sen tietää vain, koska ne meidän tietämättämme olisivat meissä ja kuuluisivat jo meille. "Enemmänkin on minussa", ehkäpä meillä on oikeus lisätä: "Eikä minulla ole mitään pelkäämistä siitä, mitä minussa on."

Joka tapauksessa on juuri meissä oikeuden suuren mysteerion koko toimiva ja asuttu alue.

Mitä tulee muihin alueihin, niin ne ovat epävakaisia, luultavasti kuviteltuja ja aivan varmasti autioita ja hedelmättömiä. Epäilemättä on ihmiskunta niistä löytänyt hyödyllisiä harhaluuloja, vaikkakaan ne eivät aina olisi vaarattomia, ja joskin on uskallettua vaatia, että kaikki harhaluulot ovat hävitettävät, niin on ainakin pidettävä huoli siitä, ettei ole liian räikeää epäsuhtaa niiden ja meidän maailmankäsityksemme välillä. Nykyään me pyrimme kaikessa totuuden kuvitteluun. Se ei ehkä ole viimeinen, paras eikä ainoa mahdollinen, mutta se on se, joka näyttää meistä tällä hetkellä kunniallisimmalta ja välttämättömimmältä. Rajoittukaamme siis toteamaan, että ihmisen sydämessä on ihailtava oikeuden ja totuuden rakkaus. Rajoittaessamme näin ihailumme eittämättömälle alalle me ehkä pääsemme tietämään, mitä on tuo totuuden intohimo, joka on erikoisesti ihmisyyden merkki, mutta aivan varmaan me tulemme tietämään — mikä onkin tärkeintä — millä tavoin sitä on mahdollista laajentaa ja puhdistaa. Nähdessämme oikeuden työskentelevän levähtämättä siinä ainoassa temppelissä, missä se todellisesti työskentelee, s.o. meissä itsessämme, nähdessämme sen erottamattomasti yhtyvän kaikkiin ajatuksiimme, kaikkiin tekoihimme, meidän ei ole oleva vaikea huomata, mikä sitä kirkastaa ja mikä tummentaa, mikä sitä ohjaa ja mikä eksyttää, mikä sitä ruokkii, mikä heikontaa, mikä hyökkää sen kimppuun ja mikä sitä puolustaa.

XXIV

Onko oikeus ihmisyyden puolustamis- ja säilyttämisvaistoa? Onko se järkemme puhtain tuote, vai tavataanko siinä useita noita tunnevoimia, jotka vastoin järkeäkin osuvat niin usein oikeaan ja jotka eivät pohjaltaan ole muuta kuin jonkinlaista tiedotonta ja laajempaa järkeä, jolle tietoinen järki antaa melkein aina hämmästyneen myönnytyksensä, kun se osuu paikkoihin, mistä nuo hyvät tunteet olivat jo aikoja sitten nähneet sen, mitä se ei vielä nähnyt? Riippuuko se enemmän luonnostamme vaiko älystämme? Nämä ovat kysymyksiä, jotka eivät ehkä ole turhia, jos tahtoo tietää, mitä on tehtävä, jotta oikeuden rakkaus, joka on ihmissielun paras kalleus, esiintyisi täydessä voimassaan ja loistossaan. Kaikki ihmiset rakastavat oikeutta, mutta kaikki eivät rakasta sitä samalla voimaperäisellä ja ehdottomalla rakkaudella. Kaikilla ei ole samoja epäröintejä, samaa herkkätuntoisuutta, samaa varmuutta. Me tapaamme älyllisesti hyvin kehittyneitä olentoja, joiden tunne oikeasta ja väärästä ei ole läheskään niin hieno ja varma kuin toisten, älyltään ilmeisesti hyvin keskinkertaisten; ja tuolla huonosti tunnetulla ja huonosti määritellyllä osalla omaa itseämme, jota kutsutaan luonteeksi, on tässä suuri vaikutus. Mutta on vaikea arvioida, minkä verran yksinkertaisen rehellinen luonne edellyttää enemmän tai vähemmän itsetiedotonta älyä. Sitäpaitsi on ennen kaikkea tärkeää oppia tuntemaan, millä tavoin on mahdollista itsessämme selventää ja enentää oikeuden rakkautta. Tältä kannalta katsoen eräs seikka on varma, nimittäin se, että luonteemme aluksi pysyy erillään tahtomme suoranaisesta toiminnasta, jotavastoin älymme kehitys on suureksi osaksi sen alainen; älyn varttuessa tullaan paremmaksi, ja jokainen voi vapaasti viljellä ja laajentaa älyään. Siis älymme avulla me parannamme tuota oikeuden rakkauden määrää, joka johtuu luonteestamme, sillä sitä mukaa kuin äly varttuu ja selvenee, se pääsee hallitsemaan, kirkastamaan ja muuttamaan tunteitamme ja vaistojamme.

Mutta älkäämme tuota rakkautta sijoittako enää jonkinlaiseen yli- ja usein epäinhimilliseen äärettömyyteen ja hakeko sitä sieltä. Se ei kuitenkaan pääsisi osalliseksi siitä suuruudesta ja kauneudesta, jota tuolla äärettömyydellä saattaa olla, se olisi erillinen ja tehoton kuin tämäkin, kun taas oppiessamme sen löytämään ja kuuntelemaan sitä omasta itsestämme, jossa se todellakin on, nähdessämme, millä tavalla se käyttää hyväkseen kaikkia henkemme saavutuksia, sydämemme kaikkia iloja ja kärsimyksiä, me tulemme pian tietämään, mitä on tehtävä kasvattaaksemme ja puhdistaaksemme sitä.

XXV

Näinkin supistettuna tehtävämme on oleva kyllin laaja ja työläs. Tiedämmekö me, miten on meneteltävä kasvattaessamme ja puhdistaessamme itsessämme oikeusaatetta? Me likipitäen näemme, mitä ihannetta meidän on lähestyttävä, mutta miten muuttuvainen ja petollinen tuo ihanne vielä on! Sitä hälventää kaikki se, mitä me emme huomaa tai minkä me näemme vain epätäydellisesti ja mitä me emme tajua kyllin syvällisesti. Tuskin on olemassa toista ihannetta, jota uhkaisivat salakavalammat vaarat, joka olisi merkillisempien unohdusten ja yhtä epätodennäköisten erehdysten uhrina. Ei ole mitään, mitä meidän tulisi lähestyä pelokkaammin, kiihkeämmän uteliaana ja hartaammalla huolenpidolla. Se, mikä meistä näyttää moitteettoman oikealta tällä hetkellä, ei luultavastikaan ole kuin pieni osa siitä, mikä meistä näyttäisi oikealta, jos me muuttaisimme paikkaa. Meidän tarvitsee vain verrata sitä, mitä me teimme eilen, siihen, mitä me teemme tänään, ja sen, mitä me teemme tänään, me huomaamme olevan täynnä oikeuden loukkauksia, jos meidän on mahdollista kohota vielä korkeammalle ja verrata sitä siihen, mitä teemme huomenna. Sattuu jokin tapaus, kirkastuu jokin ajatus, selvenee jokin velvollisuus itseämme kohtaan, ilmaantuu jokin odottamaton yhteys — ja sisäisen oikeutemme koko rakenne horjuu ja muuttaa muotoaan. Niin vähän kuin kuljemmekin eteenpäin, meidän olisi kuitenkin mahdotonta alkaa uudelleen elää niiden niin monien ikävyyksien ja erinäisten pettymysten keskellä, joita olemme aiheuttaneet tahtomattamme ja tietämättämme, ja kuitenkin, kun ne syntyivät ympärillämme, meistä näytti, että me olimme oikeassa, emmekä luulleet olevamme epäoikeudenmukaisia. Samoin nytkin: me olemme tyytyväisiä hyvään tahtoomme. Me vakuutamme itsellemme, ettei kukaan kärsi meidän takiamme, me olemme vakuutetut siitä, ettemme aiheuta yhdenkään hymyn häviämistä, ettemme keskeytä yhtään onnenkuisketta, ettemme lyhennä yhtään rauhan ja rakkauden hetkeä. Mutta ehkä me emme ollenkaan huomaa oikealla ja vasemmalla piilevää suunnatonta vääryyttä, joka täyttää kolme neljännestä elämäämme.

XXVI

Luin tänä aamuna kolmannen niteen tohtori J.C. Mardrus'in erinomaista käännöstä teoksesta Tuhat ja yksi yötä. Jos olisin lukenut uudelleen Odysseaa, Raamattua, Xenophonia tai Plutarkosta, niin noiden suurten kadonneiden sivistysten opetus olisi ollut sama. Näin siis eräässä sulttaanitar Schahrazaden kauneimmista kertomuksista vyöryvän silmieni editse mitä ihailtavimman, kirkkaimman, omaperäisimmän, riippumattomimman, rikkaimman, hienostuneimman, kukoistavimman, älykkäimmän, kauneutta, onnea ja rakkautta uhkuvimman elämän, muutamissa suhteissa lähinnä todennäköisintä totuutta, minkä ihmiskunta on ehkä tuntenut. Siveellinen kulttuuri on siinä hyvin monessa suhteessa yhtä täydellinen kuin aineellinenkin. Oikeusaatteita niin hienoja, viisaudenohjeita niin sattuvia, että meidän karkeampi, vähemmän onnellinen ja vähemmän valpas sivistyselämämme saa tuskin enää tilaisuutta niitä muodostella tai löytää, tukevat siellä täällä tuota verratonta onnen rakennusta kuten valopylväät tukisivat valoa. Tämä onnen palatsi, jossa moraalinen elämä on niin tervettä, niin viehättävän vakavaa, niin jaloa ja niin toimeliasta, jossa mitä puhtain ja hartain viisaus hallitsee kaikkia onnellisen ihmisyyden juhlahetkiä, on kuitenkin rakennettu aivan kokonaan sellaiselle vääryydelle, sitä ympäröi niin laaja, syvä ja kauhistuttava oikeudettomuuden piiri, että onnettominkin nykyajan ihmisistä epäröisi kulkea sen yli päästäkseen tuolle jalokiviä sädehtivälle kynnykselle, joka kohoaa siitä näkyviin. Mutta sitä ei aavista yksikään tuon ihmeellisen palatsin asukas. Voisi sanoa, etteivät he koskaan mene ikkunoiden ääreen tai, jos he ne avaavat sattumalta ja juhlien välissä näkevät ja valittavat heidän ympärillään vallitsevaa kurjuutta, he eivät huomaa ollenkaan vääryyttä, joka on verrattomasti hirveämpi ja kuohuttavampi kuin kurjuus, tarkoitan orjuutta ja erittäinkin naisen orjuutusta, joka, niin ylhäinen kuin hän lieneekin, ei silläkään hetkellä, jona hän puhelee hyville ja oikeamielisille miehille ja avaa heidän silmänsä näkemään heidän liikuttavimpia ja jalomielisimpiä tehtäviään, näe kuilua, jossa hän on, eikä sano itselleen, että hän on vain yksinkertainen nautinnon välikappale, joka ostetaan, joka taas myydään tai joka annetaan millaiselle vastenmieliselle raakalaisisännälle tahansa juopumuksen, kerskailun tai kiitollisuuden hetkenä.

XXVII

"Kerrotaan", sanoo kaunis orjatar Nozhatu, joka, piiloutuneena silkki- ja helmiverhon taa, puhuu prinssi Scharkanille ja valtakunnan viisaille, "kerrotaan myöskin, että kalifi Omar lähti kerran yöllä kävelemään kunnianarvoisen Aslam Abu-Zeidin kanssa. Ja hän näki kaukana loimuavan tulen, meni lähemmäksi luullen läsnäolonsa olevan hyödyksi ja näki köyhän vaimon, joka sytytti tulta padan alle. Vaimolla oli vierellään kaksi pientä hintelää lasta, jotka valittivat surkeasti. Ja Omar sanoi: 'Rauha sinulle, oi nainen! Mitä sinä siellä oikein teet yössä ja kylmässä?' Vaimo vastasi: 'Herra, lämmitän vähän vettä antaakseni sitä lasteni juoda, jotka kuolevat nälkään ja kylmään; mutta kerran vielä Allah panee kalifi Omarin tilille siitä kurjuudesta, johon me olemme joutuneet.' Ja kalifi, joka oli valepuvussa, joutui suuren liikutuksen valtaan ja sanoi hänelle: 'Mutta luuletko, oi nainen, että Omar tuntee kurjuutesi, jollei hän sitä huojenna?' Vaimo vastasi: 'Miksi Omar on sitten kalifi, jos hän on niin tietämätön kansansa ja kunkin alamaisensa kurjuudesta?' Silloin kalifi vaikeni ja sanoi Aslam Abu-Zeidille: 'Kiiruhtakaamme täältä pois.' Ja hän kulki hyvin nopeasti, kunnes saapui palatsinsa varastohuoneeseen ja veti yhden jauhosäkin muiden jauhosäkkien joukosta ja myöskin astian täynnä lampaanrasvaa ja sanoi Abu-Zeidille: 'Auta näitä minun selkääni, oi Abu-Zeid.' Mutta Abu-Zeid huudahti ja sanoi: 'Anna minun kantaa ne selässäni, oi uskovaisten emiiri.' Hän vastasi rauhallisena: 'Mutta sinäkö, Abu Zeid, sitten myöskin kantaisit syntieni taakkaa ylösnousemuksen päivänä?' Ja hän pakotti Abu-Zeidin nostamaan selkäänsä jauhosäkin ja lampaanrasva-astian. Ja kalifi kulki nopeasti taakka selässään, kunnes hän saapui köyhän vaimon luo. Ja hän otti jauhot ja hän otti rasvan ja pani ne pataan, joka oli tulella, ja valmisti niistä omin käsin ruuan ja hän kumartui itse puhaltamaan tuleen, ja koska hänellä oli hyvin suuri parta, niin savu tuprusi partakarvojen välitse. Ja kun ruoka oli valmis, tarjosi Omar sen vaimolle ja pienille lapsille, jotka söivät sitä kyllikseen, sitä mukaa kuin Omar jäähdytti sen heille puhaltamalla. Sitten Omar jätti heille jauhosäkin ja rasva-astian ja lähti pois sanoen Abu-Zeidille: 'Oi Abu-Zeid, nyt, kun olen nähnyt tuon tulen, on sen valo valaissut minua.'

"'Mutta, oi kuningas', sanoo vähän etempänä eräälle hyvin viisaalle kuninkaalle eräs viidestä mietiskelevästä nuoresta tytöstä, jotka halutaan myydä hänelle; 'mutta, oi kuningas, tiedän myöskin, että kaunein teko on se, joka on epäitsekäs. Kerrotaan, ja se on totta, että Israelissa oli kaksi veljestä, ja toinen näistä sanoi eräänä päivänä toiselle: 'Mikä on kauhein teko, jonka olet eläissäsi tehnyt?' Hän vastasi: 'Se on tämä: kun eräänä päivänä kuljin kanakopin läheltä, ojensin käteni ja otin kiinni yhden kanan ja kuristettuani sen kuoliaaksi heitin sen takaisin kanakoppiin. Se on kauheinta elämässäni. Mutta sinä, oi veljeni, mikä sinun teoistasi on kauhein?' Hän vastasi: 'Se on se, että rukoilin Allahia pyytääkseni häneltä erästä suosionosoitusta. Sillä rukous on kaunis vain silloin, kun se on sielun yksinkertainen kohoutuminen korkeuksia kohti.'

"'Opi tuntemaan itsesi!' jatkaa eräs hänen kumppaneistaan, vanki ja orjatar kuten hänkin. 'Opi tuntemaan itsesi! Ja toimi vasta sitten! Toimi, miten sinua haluttaa, muta varo, ettet loukkaa naapuriasi'."

Nykyinen moraalimme ei osaisi lisätä mitään tähän viimeiseen lauselmaan eikä sillä ole annettavana täydellisempää elämän ohjetta. Se saattaisi enintään laventaa "naapuri"-sanan merkitystä ja antaa "loukata"-sanalle korkeamman, hienomman ja ilmeikkäämmän merkityksen. Ja kuitenkin tuo kirja, jossa nuo sanat tavataan, on kaikista kultajyväsistään ja kaikesta viisaudestaan huolimatta kauhun, veren, kyynelten, despotismin ja orjuuden muistomerkki. Ja niiden lausujat ovat orjia. Joku kauppias ostaa heidät, ties mistä, ja myy heidät jälleen vanhalle vaimolle, joka opettaa tai opetuttaa heille runoutta, filosofiaa ja kaikkia Itämaan tieteitä, jotta he olisivat kerran arvokkaita lahjoja kuninkaalle. Ja kun kasvatus on päättynyt ja uhrien kauneus ja viisaus herättää kaikkien niiden ihailua, jotka heitä lähestyvät, niin tuo toimelias ja neuvokas vanhus tarjoo heidät todellakin hyvin oikeamieliselle ja viisaalle kuninkaalle. Ja kun tuo hyvin oikeamielinen ja viisas kuningas on riistänyt heidän neitsyytensä ja tahtoo toisia rakkaussuhteita, antaa hän heidät luultavasti (sillä minä en muista tarkkaan kertomuksen jatkoa, mutta se on näiden ihmeellisten legendojen kaikkien naisten muuttumaton kohtalo) visiireilleen. Ja visiirit vaihtavat heidät hyvänhajuiseen vaasiin tai jalokivivyöhön, jolleivät he lähetä heitä kauas jonkun mahtavan suojelijan tai inhoittavan, mutta pelätyn kilpailijan nautintovälineiksi. Ja nuo nuoret naiset, jotka kyselevät neuvoa omaltatunnoltaan ja jotka lukevat toisten omiatuntoja, nuo, jotka mietiskelevät kauneimpia ja suurimpia kansojen ja ihmisten oikeuden ja moraalin kysymyksiä, he eivät luo katsettakaan kohtaloonsa eivätkä tule hetkeäkään ajatelleeksi sitä kauheaa vääryyttä, mitä he kärsivät. Eivät liioin kaikki nekään, jotka kuuntelevat, rakastavat, ihailevat ja ymmärtävät heitä. Ja meille, jotka hämmästymme tuota ja jotka mietiskelemme myöskin oikeuden, hyvyyden, säälin ja rakkauden kysymyksiä, meille ei mikään takaa, etteikö yhteiskunnallinen tilamme tarjoaisi jonakin päivänä niille, jotka tulevat meidän jälkeemme, yhtä masentavaa näkyä.

XXVIII

Meidän on vaikea kuvitella, millainen tulee olemaan ihanteellinen oikeus, koska kaikkia siihen kohdistuvia ajatuksiamme vastassa on vääryys, jossa me vielä elämme. Me emme tunne niitä lakeja emmekä niitä uusia suhteita, joita ilmaantuu, kun ei ole enää erilaisuuksia eikä onnettomuuksia, jotka voidaan lukea ihmisten syyksi, ja kun jokainen evolutsionistisen periaatteen mukaan "korjaa itselleen oman luontonsa ja siitä johtuvien seurausten hyvät tai huonot tulokset". Nykyhetkellä asianlaita ei ole näin, ja voi sanoa, että aineellisella alalla ihmisille yleensä "käytöksen ja sen seurausten välinen yhteenkuuluvaisuus" — käyttääksemme Spencerin sanoja — on olemassa vain naurettavalla, mielivaltaisella ja kohtuuttomalla tavalla. Eikö ole uskallettua toivoa, että ajatuksemme olisivat oikeita, kun kunkin meidän fyysillinen olemuksemme on täydellisesti vääryyden vallassa? Ja jokainen on sen vallassa joko kärsiäkseen tai hyötyäkseen siitä, jokainen saavuttaa siinä ponnistuksillaan joko liian paljon tai liian vähän, jokainen on siinä joko etuoikeutettu tai riistetty. Me voimme koettaa riistää ajatuksemme pois tästä juurtuneesta vääryydestä, tuosta alkusuvulle välttämättömän "ali-inhimillisen moraalin" liian itsepintaisesta jäljestä. Mutta on turhaa luulla, että ajatus olisi yhtä voimakas, yhtä riippumaton, yhtä selvänäköinen ja että se saavuttaisi samat tulokset kuin jos tuota vääryyttä ei olisi. Vain hyvin vaatimaton ja hyvin epävarma osa inhimillistä ajatusta pääsee kohoamaan todellisuuden yläpuolelle. Ihmisajatus voi paljonkin. Se on ajan pitkään saanut aikaan hämmästyttäviä parannuksia siinä, mikä suvussa ja rodussa näytti olevan muuttumatonta. Mutta sinä hetkenä, jona se mietiskelee aavistamaansa tai toivomaansa muutosta, se yhtäkaikki sietää sen iestä, katsanto-, tuntemis- ja kuvittelutapaa, mitä se tahtoisi muuttaa. Se on pikemminkin määrätty selittämään, arvostelemaan, järjestelemään sitä, mikä oli, auttaakseen ja tehdäkseen tunnetuksi sitä, mikä jo on syntynyt, mutta on vielä näkymätöntä. Ja harvinaista on, että se näkisi tulevaisuuteen tai tuottaisi jotain hyvin hyödyllistä ja kestävää, kun se uskaltaa ryhtyä siihen, mitä ei vielä ole olemassa. Siksipä se saa kantaa sen yhteiskunnallisen tilan taakan, jossa me elämme. Meidän ympärillämme on liian paljon vääryyttä voidaksemme luoda itsellemme tyydyttävän käsityksen oikeudesta ja ajatella sitä tarpeellisella luottamuksella ja kyllin rauhassa. Voidakseen tutkia sitä ja puhua siitä hedelmöittävästi vaadittaisiin, että se olisi, mitä se voisi olla: moitteetonta ja todellinen yhteiskunnallinen mahti. Mutta meidän on rajoituttava vetoamaan sen itsetiedottomiin, salaisiin ja niin sanoaksemme huomaamattomiin vaikutuksiin. Me todellakin katselemme oikeutta inhimillisen vääryyden rantatöyräältä emmekä tiedä vielä mitään siitä näystä, jonka tarjoo aava meri tahrattoman omantunnon rajattoman ja loukkaamattoman holvin alla. Ihmisten olisi pitänyt tehdä ainakin voitavansa omalla alallaan; heillä olisi silloin oikeus mennä pitemmälle ja tutkiskella muutakin ja heidän ajatuksensa olisivat luultavasti selvempiä, jos heidän omatuntonsa olisi rauhallisempi.

XXIX

Eräs suuri itsesyytös lamauttaa intoamme yrittäessämme tulla paremmiksi, antaa anteeksi, rakastaa ja ymmärtää enemmän kuin tähän asti. Turhaan me puhdistamme omaatuntoamme, jalostamme ajatuksemme ja koetamme tehdä elämän viehättävämmäksi ja helpommaksi niille, jotka elävät meidän kanssamme — kaikki tämä ei vaikuta mitään ulospäin, ei ollenkaan pääse ovestamme ulos; ja vähänkin loitotessamme omasta ahtaasta piiristämme me tunnemme, ettemme ole tehneet mitään, ettei ole tehtävissäkään mitään ja että vastoin tahtoamme otamme osaa suureen jänteiseen vääryyteen. Eikö ole naurettavaa ratkaista omassa itsessään kipeimmin koskevat ja hennoimmat omantunnonkysymykset, karkoittaa pelokkaana katkeran ajatuksen varjokin, tahtoa olla alati jalo, yksinkertainen, uskollinen, vilpitön, sääliväinen, siveellisesti tahraton asuntonsa neljän seinän sisällä, unohtaakseen, ja ilman että olisi mahdollista tehdä toisin, kaiken säälin, oikeuden ja rakkauden samalla hetkellä, kun astumme kadulle tai kun tapaamme toisia olentoja kuin niitä, joiden kasvot meille ovat tulleet tutunomaisiksi? Missä on sen kaksoiselämän arvokkuus, vilpittömyys, joka kynnyksemme tällä puolen on viisas, inhimillinen, ylevä, ajatteleva, toisella puolen taas välinpitämätön, vaistoihin perustuva, armoton? Riittää, että meillä on lämpimämpi, että olemme paremmin puettuja ja paremmin ruokittuja kuin ohikulkeva työläinen, että ostamme minkä esineen tahansa, joka ei ole aivan välttämätön, ja loppujen lopuksi se ei ole muuta kuin tuhansien kierrosten ja mutkien jälkeen tiedottomasti palaamista tuohon alkuperäiseen tilaan, jossa voimakkaampi häikäilemättä riistää heikompaa. Meillä ei ole nautittavanamme yhtään etua, joka ei kyllin läheltä katsoen olisi ehkä hyvinkin vanhan vallan väärinkäytöksen, tuntemattoman väkivallan, ennentapahtuneen petoksen tulos, jota me käytämme hyväksemme istuessamme pöytäämme, kävellessämme joutilaana kaupungilla, asettuessamme illalla vuoteeseen, joka ei ole meidän kättemme työtä. Ja mitä on loppujen lopuksi itse sekin mahdollisuus, että voimme olla parempia, säälivämpiä ja lempeämpiä ja ajatella suuremmalla yhteenkuuluvaisuudentunteella vääryyttä, jota toiset kärsivät, muuta kuin tuon suuren vääryyden kypsynein hedelmä?

XXX

Tiedän kyllä, ettei näitä arveluja saa ulottaa liian pitkälle, sillä silloin johduttaisiin hyvin hyödyttömiin ja ehkä suvulle, jonka valtavan ja lempeän hitauden arvossapito on asiaankuuluvaa, turmiollisiin kapinahankkeisiin tai vaivuttaisiin jälleen toimettomaan ja mystilliseen, elämän selvimmälle ja muuttumattomimmalle tahdolle vihamieliseen pidättyväisyyteen. Tässä on lakeja, joiden sanotaan olevan välttämättömiä, mutta tuo lausutaan jo vähemmällä varmuudella. Siinä juuri on oikean ja viisaan asema muuttunut. Marcus Aurelius, jaloimmin herkkätunteinen, viisaimmin vastaanottavainen, puhtaimmin ikävöipä, oikeutta enimmin halajava sielu, mitä on koskaan ollut olemassa, ei kysy koskaan itseltään, mitä tapahtuu sen pienen, ihailtavan valopiiriin ulkopuolella, jossa hänen hyveensä, omatuntonsa, säälinsä, jumalainen lempeytensä ympäröi hänen lähimpänsä, ystävänsä ja palvelijansa. Yltympärillä vallitsee — sen hän tietää vallan hyvin — suunnaton vääryys. Mutta tämä vääryys ei koske häntä. Se on välttämätön, mystillinen ja pyhä valtameri, jumalien, sallimuksen, ylimpien, tuntemattomien, edesvastuuttomien, vastustamattomien, muuttumattomien lakien säätämä äärettömyys. Se ei ollenkaan lamauta hänen rohkeuttaan; päinvastoin se rohkaisee, keskittää ja nostaa häntä, kuten sellainen liekki on korkeampi, joka ei levene laajalle alalle, joka leimuaa aivan yksin yössä ja jonka vaikutusta pimeys lisää. Hänen asiansa ei ole kajota kohtalon hallintaan, kohtalon, joka tahtoo enemmistön orjuutta. Hän alistuu surullisena, mutta luottamuksellisesti järkähtämättömiin säädöksiin, ja sekin on hurskas ja hyveellinen teko. Hän sulkeutuu itseensä ja tulee inhimillisemmäksi ja oikeamielisemmäksi jonkinlaisessa liikkumattomassa ja loistottomassa tilassa. Vuosisadat kuluvat ja viisailla ja hyvillä on sama keskitetty ja sisäänpäin kohdistunut kaipuu. Useakin muuttumaton laki on varmaankin saanut toisen nimen, mutta vääryyden määrä pysyy aina samana, ja he katselevat sitä samalla alistuneella ja turvallisella surumielisyydellä. Mutta mitäs me aiomme tehdä? Me tiedämme, ettei ole enää välttämätöntä vääryyttä. Me olemme tunkeutuneet jumalien, kohtalon ja tuntemattomien lakien alueelle. Ehkä niille jää sairaus, tapaturma, myrsky, salama ja suurin osa kuoleman mysteerioista. Me emme ole päässeet vielä niin kauas. Mutta varmaa on, ettei niiden vallassa ole enää köyhyys, toivoton työ, kurjuus, nälänhätä ja orjuus. Me ne juuri säädämme, ylläpidämme ja jakelemme. Ne ovat meidän persoonallisia vitsauksiamme, kauheita, mutta hyvintunnettuja, ja ne ovat yhä harvemmassa ja harvemmassa, jotka lujasti uskovat, että niissä piilee yli-inhimillinen mahti. Tuo pyhä ja ylitsepääsemätön valtameri, joka suojeli ja puolusti ajattelijaa ja oikeamielistä, kun hän vetäytyi erilleen, se on olemassa enää vain meidän muistoissamme. Tänään ei Marcus Aurelius sanoisi enää yhtä tyynesti: "He etsivät pakopaikkoja maalaismökeissä, merenrannoilla, vuorilla: sinäkin tavallisesti antaudut hartaasti kaipaamaan samanlaisia etuisuuksia. Mutta silloinhan teet kuten tietämätön ja taitamaton ihminen, sillä sinähän voit minä hetkenä tahansa vetäytyä omaan itseesi. Ihmisellä ei ole missään rauhallisempaa pakopaikkaa kuin se, minkä hän löytää omasta sielustaan, erittäinkin, jos hänellä on omassa itsessään sellaista, jonka tarkasteleminen riittää tuomaan iloa täydellisen rauhan hetkellä, mikä rauha ei ole minun ymmärtääkseni muuta kuin sielumme täydellinen tasapaino."

Tällä hetkellä on kysymys muustakin kuin sielun tasapainosta. Tai on sieluun pikemminkin järjestettävä kaikki se, mitä siellä ei vielä ollut Marcus Aureliuksen aikana — s.o. kolme neljännestä ihmisten onnettomuuksista — ja mikä on tullut todelliseksi, selitettäväksi, pakottavaksi ja inhimilliseksi, niin vaikeapääsyistä, käsittämätöntä, liikkumatonta ja salliman määräämää kuin se näytti olevankin.

XXXI

Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi luopua tuosta vanhojen viisasten "tasapainon" kaipuusta. Me emme voi enää odottaa itsellemme ehdotonta tasapainoa, jota he löysivät anteeksiannettavassa itsekkyydessään, mutta me voimme toivoa jonkinlaista ehdollista ja tilapäistä tasapainoa. Tämä "tasapaino" ei ole enää moraalin viimeinen sana, mutta silti on välttämätöntä, että ensiksikin olemme mahdollisimman oikeamielisiä itseämme, lähimmäisiämme, naapurejamme ja palvelijoitamme kohtaan. Kun olemme aivan oikeamielisiä näitä kohtaan ja omassatunnossamme, me huomaamme olevamme hyvin vääriä muita kohtaan. Me emme tunne vielä tapaa, miten olla käytännössä oikeamielisempi näitä kohtaan, jollemme turvaudu suuriin sankarillisiin kieltäymyksiin, jotka, kun ne eivät voi olla yleisiä, saisivat vähän aikaan ja joutuisivat luultavasti hankauksiin luonnon syvimpien lakien kanssa, luonto kun näet hylkää kieltäymyksen kaikissa muissa, paitsi äidin rakkauden muodossa.

Tämä käytännöllinen oikeus on siis lajin salaisuus. Lajilla on paljon salaisuuksia, joita se paljastaa yksitellen historian todella vaarallisina hetkinä. Ja ne ratkaisutavat, millä se suoriutuu tavattomista vaikeuksista, ovat melkein aina odottamattomia ja omituisen yksinkertaisia. On mahdollista, että hetki lähenee, jolloin se puhuu uudelleen. Toivokaamme, menemättä toivossamme liian pitkälle, sillä meidän ei pidä olla huomaamatta, ettei ihmiskunta ole vielä läheskään päässyt pois "uhrattujen sukupolvien" aikakaudesta. Historia ei ole muita tuntenutkaan, ja mahdollista on, että aina aikojen loppuun asti kaikki sukupolvet sanovat itseään uhratuiksi. Ei voi kuitenkaan kieltää, että nuo uhraamiset, niin vääriä ja hyödyttömiä kuin ne vielä ovatkin, tulevat yhä vähemmän ja vähemmän epäinhimillisiksi ja voittamattomiksi, että ne tapahtuvat yhä paremmin ja paremmin tunnettujen lakien nojalla, jotka näyttävät yhä enemmän ja enemmän lähenevän niitä lakeja, jotka jalostunut järki voi hyväksyä olematta armoton.

XXXII

Mutta täytyy tunnustaa, että lajin "aatteiden" kehitys on majesteetillisen ja peloittavan hidasta. Tarvittiin vuosisatoja, ennenkuin alkuihmiset luopuivat pakenemasta toisiaan tai käymästä toistensa kimppuun, kun he tapasivat toisensa luolien suulla, ja ennenkuin he huomasivat, että heidän oli edullista lähestyä toisiaan ja puolustautua yksin neuvoin ulkomaailman mahtavia vihollisia vastaan. Sitäpaitsi ovat lajin "aatteet" useinkin hyvin erilaisia kuin ne, joita viisaimmalla ihmisellä saattaisi olla. Ne näyttävät riippumattomilta, omaperäisiltä, ne nojautuvat useinkin väitteisiin, joista ei tavata jälkeäkään sen aikakauden ihmisjärjessä, jona ne syntyvät; ja vakavimpia ja huolestuttavimpia kysymyksiä, mitä moralistin tai sosiologin on tehtävä itselleen, on saada tietää, voivatko kaikki hänen ponnistuksensa jouduttaa hetkenkään vertaa tai muuttaa rahtuakaan tuon suuren nimettömän joukon päätöksiä, joka askel askeleelta seuraa hämärää päämääräänsä…

XXXIII

Kauan, niin kauan aikaa sitten, että se on tieteen ensimmäisiä saavutuksia, sen astuessa ulos maan uumenista, jäätiköistä ja luolista ja lakatessa olemasta nimeltään geologia tai paleontologia tullakseen ihmiskunnan historiaksi, siis kauan aikaa sitten ihmiskunta kulki ahdinkotilan läpi, jolla on yhtäläisyyttä sen kanssa, jota se lähenee tai jossa se nyt taistelee, sentapaisella erotuksella vain, että tuo ahdinkotila näytti aivan toisella tavalla traagilliselta ja toivottomalta. Voipa vielä vakuuttaa, ettei ihmissuku ole tähän saakka tuntenut kriitillisempää eikä ratkaisevampaa hetkeä. Se oli silloin lähellä perikatoaan. Ja siitä, että me elämme vielä, meidän on ilmeisesti kiittäminen odottamatonta hätäkeinoa, joka pelasti rodun hetkenä, jolloin tuo itse ihmisjärjen ja kaiken sen ravitsema vitsaus, mitä oli parasta ja vastustamatonta sen oikeusvaistossa, oli vihdoin hävittävä sankarillisen tasapainon elämisen halun ja elämisen mahdollisuuden välillä.

Tarkoitan niitä väkivallan töitä, ryöstöjä ja murhia, joita tietenkin ilmaantui ensimmäisten ihmisryhmien kesken. Ne olivat nähtävästi kauhistuttavia ja ne uhkasivat varmaankin hyvin vakavasti rodun olemassaoloa, sillä kosto on hirveä ja niin sanoakseni epideeminen alkuperäisen oikeustarpeen muoto. On ilmeistä, että kosto, valloilleen päästettynä ja moninkertaistuen joka askelella, koston aiheuttaman koston seuraamana, olisi ennen pitkää niellyt, jollei koko ihmissukua, niin ainakin kaiken sen, mikä oli ensimmäisten ihmisten joukossa tarmokasta ja ylpeää. Niinpä melkein kaikilla raakalaiskansoilla samoinkuin useimmilla villiheimoilla, joista voi vielä tänään tehdä huomioita, näkee jonakin määrättynä ajankohtana — yleensä silloin, kun heimon aseet käyvät todellakin tuhoaviksi — koston väistyvän äkkiä erään merkillisen tavan tieltä, jota on kutsuttu "veren hinnaksi" ja joka sallii syyllisen välttää uhrin ystävien tai sukulaisten kostotoimenpiteitä maksamalla näille alussa mielivaltaisen, mutta pian tarkalleen määrätyn hyvityssumman.

Ei mikään ole omituisempaa, odottamattomampaa lapsuudenasteella olevien kansojen aivan ensimmäisessä sankariajan historiassa kuin tuon melkein yleisen tavan hieman merkantiilinen, hieman liian säyseä nerokkuus, kun sitä tarkastelee lähemmin. Onko se luettava päälliköiden huolenpidon ansioksi? Mutta sitä tapaa sielläkin, missä ei ole mitään varsinaista arvovaltaa. Onko siitä kiittäminen alkuperäisten heimojen vanhimpia, ajattelijoita, tietäjiä? Se on tuskin sen luultavampaa. Siinä on ajatus, joka on samalla kertaa alhaisempi ja korkeampi kuin mitä voisi olla raakalaisaikojen yksityisen neron tai profeetan ajatus. Tietäjä, profeetta, nero, erittäinkin raakalaisnero, pyrkii pikemminkin liioittelemaan sen heimon ja sen aikakauden jaloja ja sankarillisia taipumuksia, johon hän kuuluu. Tämä luonnollisen ja pyhän koston synnyttämä arka ja melkein salakavala epäröinti, tämä jokseenkin inhoittava kaupanhieronta ystävyydestä, uskollisuudesta ja rakkaudesta oli hänelle varmaankin vastenmielinen. Ja onko toiselta puolen todennäköistä, että hän olisi voinut kohota kyllin korkealle huomatakseen mitä jaloimpien ja kieltämättömimpien välittömien velvollisuuksien ylitse tuota heimon ja rodun suurinta hyvää, tuota elämän salaperäistä tahtoa, jonka meidän päiviemme viisaimmista viisaimmat huomaavat ja toteavat vasta saatuaan vaikean ja tuskallisen voiton yksinäisestä järjestään ja sydämestään.

Ei, ihmisen ajatus ei keksinyt tuota ratkaisua. Se oli joukon itsetiedottomuutta, joka oli pakotettu puolustautumaan liian yksilöllisesti, liian puhtaasti inhimillisiä ajatuksia vastaan, jotta se voisi sopeutua tämän maallisen elämän tinkimättömiin vaatimuksiin. Laji on erinomaisen taipuisa, erinomaisen kärsivällinen. Se kantaa mahdollisimman kauan ja kauas taakkaa, jonka järki, paremman kaipuu, mielikuvitus, intohimot, paheet, hyveet ja tunteet, jotka ovat ihmiselle ominaisia, määräävät hänelle. Mutta kun tuo taakka käy todella musertavaksi ja turmiolliseksi, se vapautuu siitä välinpitämättömästi. Se ei välitä keinosta: se valitsee lähimmän, yksinkertaisimman, ollen varma, että sen aate on oikein ja parhain. Sillä ei ole kuin yksi aate: saada elää. Ja tämä aate on yleensä korkeampi kuin kaikki ne ihailtavimmatkin sankariteot ja unelmat, joita tuo heidän poisheittämänsä taakka ehkä sisälsi. Huomatkaamme, etteivät ihmisjärjen historiassa aina ne ajatukset ole oikeimpia ja suurimpia, jotka kohoavat korkeimmalle. Ihmisajatusten laita on samantapainen kuin suihkulähteiden veden, joka nousee niin korkealle vain siksi, että se on ollut vangittu ja pääsee ylös hyvin ahtaasta aukosta. Voi hyvin kuvitella mielessään, että vesi, joka aukosta syöksyy taivasta kohti, halveksii suurta, liikkumatonta ja rajatonta järveä, joka leviää sen alla. Mutta sanottakoon mitä tahansa, suuri järvi on kuitenkin oikeassa. Se täyttää rauhallisesti arvokkaassa liikkumattomuudessaan ja passiivisessa hiljaisuudessaan maapallomme tärkeimmän aineen valtavan, sille määrätyn tehtävän, suihkulähde on vain mielenkiintoinen ilmiö, joka laskeutuu pian jälleen kaikkeuden helmaan. Meille laji on tuo suuri järvi, joka on aina oikeassa jopa korkeimmallakin tasolla olevan ihmisen järjen kannalta katsoen, jota se näyttää välistä törkeästi loukkaavan. Sillä on laajin aate, sellainen, joka sisältää kaikki muut ja käsittää rajattomimmankin ajan ja avaruuden. Ja näemmehän me päivä päivältä yhä paremmin, että laajin aate millä alalla tahansa on loppujen lopuksi järkevin, viisain, oikein ja kauneinkin.

XXXIV

Joskus joutuu kysymään itseltään, eikö olisi parempi, että ihmiskunnan kohtaloita ohjaisivat korkeimmalla tasolla olevat ihmiset, suuret tietäjät, pikemminkin kuin lajin aina niin hidas ja usein julmakin vaisto.

En luule voitavan vastata tähän kysymykseen samalla tavalla kuin ennen olisi vastattu. Olisi totisesti ollut hyvin vaarallista uskoa lajin kohtalot Platonille, Aristoteleelle, Marcus Aureliukselle, Shakespearelle tai Montesquieulle. Ranskan vallankumouksen pahimpina hetkinä kansan kohtalo oli yleensä jokseenkin hyvien filosoofien käsissä.

Mutta varmaa on, että ajattelijassa on nykyään tapahtunut perinpohjainen muutos. Hän ei ole enää mietiskelijä, utopisti tai yksinomaan intuitiivinen. Politiikassa, samoinkuin kirjallisuudessa, filosofiassa ja kaikissa tieteissä, hän on yhä enemmän ja enemmän huomioiden tekijä ja vähemmän ja vähemmän mielikuvitusihminen. Hän seuraa, tarkastelee, tutkii, koettaa järjestellä jo olevaista, pikemminkin kuin kulkisi sen edellä tai koettaisi luoda sitä, mitä ei vielä ole tai mitä ei koskaan tule olemaan. Siitä syystä hän ehkä kykenee puhumaan suuremmalla auktoriteetillä ja hänen suoranaisemmasta asioihin sekaantumisestaan olisi vähemmän vaaraa. Tosin tätä hänelle tuskin sallittaisiin enempää kuin ennenkään. Ehkä vähemmänkin, sillä koska hän on varovaisempi ja koska hänellä on vähemmän varmuutta sokaisemassa häntä, niin hän on vähemmän rohkea ja vähemmän yksipuolinen. On kuitenkin todennäköistä, että koska hän luonnollisesti sopii yhteen lajin hengen kanssa, jota hän tyytyy tarkkaamaan, niin hänen vaikutuksensa kasvaa vähitellen, joten tässäkin viime kädessä laji on oikeassa ja määräävänä; koska se ohjatessaan sitä, joka sitä tarkastelee, ja seuratessaan sitä, jota se ohjaa, vain seuraa itsetiedotonta ja muodostumatonta tahtoaan, jota ajattelija on selventänyt ja ilmaissut.

XXXV

Odottaessamme, että laji löytää uuden välttämättömän keinon (ja se löytääkin sen helposti, kun vaara käy suuremmaksi, onpa vielä luultavaa, että se on sen jo löytänyt ja että se parast'aikaa muuttaa osittain kohtaloitamme, ilman että meillä on aavistustakaan sen olemassaolosta), odottaessamme ja työskennellessämme ulospäin, ikäänkuin veljiemme pelastus riippuisi kokonaan työstämme, meidän on, kuten vanhojen tietäjien, sallittu mennä silloin tällöin omaan itseemme. Me sieltä ehkä löydämme vuorostamme jotakin, jonka tarkasteleminen riittää meille hetkiseksi antamaan, jollei täydellistä rauhaa, niin ainakin katoamatonta toivoa. Joskaan luonto ei näytä meistä oikeudenmukaiselta, joskaan mikään ei oikeuta meitä vakuuttamaan, että jokin ylin mahti tai maailmankaikkeuden äly palkitsee tai rankaisee täällä maailmassa tai muualla omantuntomme lakien tai toisten lakien mukaan, joita me ehkä tunnustamme jonakin päivänä, joskin vihdoin suhteissamme lähimmäisiimme vallitsee ihailtava samanarvoisuuden kaipuu, mutta toimiva oikeus on epätäydellinen ja se on alttiina kaikille järjen erehdyksille, kaikille persoonallisen edun juonille ja se on vielä kaikkien "ali-inhimillisen" yhteiskuntatilan huonojen tottumusten alainen — niin on kuitenkin varmaa, että kunkin meidän moraalisen elämämme pohjalla on kuva tuosta näkymättömästä ja lahjomattomasta oikeudesta, jota me olemme turhaan etsineet taivaasta, maailmankaikkeudesta ja ihmiskunnasta. Se toimii tosin tavalla, joka jää huomaamatta toisten ihmisten katseilta ja usein omalta tietoisuudeltammekin, mutta se, mitä se tekee ollakseen salassa ja koskematon, on yhtä syvästi inhimillistä, syvästi todellista. Se näyttää kuuntelevan ja tutkivan kaikkea, mitä me ajattelemme, sanomme, yritämme ulkona elämässä, ja jos kaiken tämän pohjalla on hieman hyvää tahtoa ja vilpittömyyttä, se muuttaa sen siveellisiksi voimiksi, jotka laventavat ja valaisevat meidän sisäistä elämäämme ja auttavat meitä ajattelemaan, puhumaan, yrittämään vielä paremmin tulevaisuudessa. Se ei lisää eikä vähennä rikkauksiamme, se ei torju meistä sairautta eikä salaman tuhoa, se ei yhtään pidennä jonkun jumaloimamme olennon elämää. Mutta jos me olemme oppineet ajattelemaan ja rakastamaan, jos toisin sanoen olemme tehneet velvollisuutemme järkemme mukaan tekemällä velvollisuutemme sydämemme mukaan, niin se ylläpitää mielemme ja sydämemme pohjalla ymmärtämistä, ehkä toiveissaan pettynyttä, mutta jaloa ja ehtymätöntä tyydytystä, olemassaolon arvokkuutta, mitkä riittävät ravitsemaan elämäämme senkin jälkeen, kun rikkaudet ovat menneet, kun onnettomuus tai sairaus on meitä kohdannut, kun jumaloitu olento on jättänyt meidät ainaiseksi. Hyvä ajatus, hyvä työ tuo sydämeemme palkinnon, joka luonnon yleisen tuomarin puutteessa ei tule meitä ympäröivän ulkomaailman osaksi. Se koettaa meidän sisällämme synnyttää onnea, jota sen on mahdotonta synnyttää ulkopuolella meitä. Se täyttää sielun sitäkin enemmän, koska se ei pääse laajenemaan ulospäin. Se valmistaa välttämätöntä tilaa ymmärtämykselle, rauhalle, rakkaudelle, jotka yhä kasvavat. Se ei mahda mitään luonnon laeille. Se voi kaikki niille laeille, jotka vallitsevat ihmisen omantunnon onnellisessa tasapainossa. Ja tämä pitää paikkansa kaikilla ajatuksen, kuten toiminnankin asteilla. Työmies, joka elää kunniallisesti vaatimatonta elämäänsä perheen isänä, täyttäen tunnollisesti työmiehen velvollisuutensa, ja ihminen, joka pysyy järkkymättä moraalisessa sankaruudessaan, ovat ehkä pitkän välimatkan päässä toisistaan, mutta, he elävät ja toimivat samalla tasolla ja heidät on siirretty samaan uskolliseen ja lohdulliseen piiriin. Tosin se, mitä me puhumme ja teemme, vaikuttaa paljon aineelliseen onneemme. Mutta loppujen lopuksi ihminen nauttii täydellisesti aineellistakin onnea hengen elimiensä kautta. Siksi juuri se, mitä me ajattelemme, on sitäkin tärkeämpää. Mutta luonne, sieluntila, siveellinen tottumus, jotka kaikki se, mitä olemme puhuneet, tehneet ja ajatelleet, on meissä luonut, se se on sittenkin kaikista tärkeintä siltä kannalta katsottuna, miten otamme vastaan elämän ilot ja surut. Tässä ilmenee eittämätön oikeus, ja järjen ja sydämen tavallisen hyvän tahdon toiselta puolen ja siveellisen olemuksemme sisäisen onnen välillä toiselta puolen vallitsee sitäkin välttämättömämpi ja täydellisempi sopusointu, kun ei tuo onni ole muuta kuin hyvän ajatuksen ja hyvän tunteen kasvot, jotka säteilevät sisäänpäin meihin. Tässä on todellakin syyn ja seurauksen välillä tuo älyn ja moraalin yhteys, jota me olemme turhaan etsineet ulkomaailmasta; ja siveellisellä alalla, halliten sitä hyvää ja pahaa, jota liikkuu omantuntomme pohjalla, on olemassa todellakin aivan samanlainen oikeus, jonka me toivoisimme löytyvän fyysillisellä alalla. Siitä kai muuten syntyykin kaipauksemme, ja sen vuoksi, että tuo oikeus on niin elävä ja voimakas sydämessämme, on kai niin vaikea saada meidät vakuutetuiksi siitä, ettei sitä olekaan maailmankaikkeudessa?

XXXVI

Olemme puhuneet pitkälti oikeudesta. Mutta se onkin ihmisen suuri moraalinen mysteerio ja sillä on taipumuksena asettua useimpien henkisten mysteerioiden sijalle, jotka hallitsivat ihmisen kohtaloa. Se on tunkenut tieltään useamman kuin yhden jumalan, useamman kuin yhden nimettömän mahdin. Se on tähti, joka syntyy vaistojemme ja käsittämättömän elämämme nebuloosassa, tähtisumussa. Se ei ole arvoituksen selitys, ja kun tulemme kerran paremmin tietämään, mitä se on, ja kun se todellakin pääsee hallitsemaan maan päällä, me emme silloinkaan tiedä sen enempää, mitä me olemme, minkätähden me olemme, mistä tulemme tai minne menemme; mutta se on elämän arvoituksen ensimmäinen käsky, ja kun se on täytetty, niin me voimme vapaammalla mielellä ja rauhallisemmalla sydämellä ryhtyä etsimään arvoituksen salaisuutta.

Vihdoin oikeus käsittää kaikki inhimilliset hyveet, ja jo yksin sen ystävällinen hymy puhdistaa, jalostaa ne ja antaa niille oikeuden tunkeutua siveelliseen elämäämme. Sillä jokainen hyve, joka ei kestä oikeuden kirkasta ja varmaa katsetta, on petollinen ja vahingollinen. Oikeuden voi siis tavata jokaisen ihanteen ytimenä; se muodostaa totuudenrakkauden, kuten kauneudenrakkaudenkin, ytimen. Se on samaten hyvyyttä, sääliä, jalomielisyyttä ja sankaruutta, sillä nämä ovat sen oikeustekoja, joka on noussut kyllin korkealle ollakseen näkemättä vain jalkojensa juuressa ja sattuman hänelle säätämien velvollisuuksien ahtaassa piirissä esiintyvää oikeaa ja väärää, vaan joka näkee yli lähimpien vuosien ja ihmiskohtalojen, yli sen, mihin hän on velvollinen ja mitä hän rakastaa, yli sen, mitä hän tapaa, etsii, hyväksyy tai hylkää, yli sen, mitä hän toivoo ja pelkää, yli ihmisveljiensä vääryyksien ja rikostenkin.