II. MYSTEERION KEHITYS
Armas Hämäläinen translation
I
Joutuu hyvin helposti uskomaan, ja monet älykkäät, jotka ovat alkaneet väsyä tieteen luonnostaanlankeavaan epävarmuuteen, uskovatkin paremman puutteessa, että elämämme pääharrastus ja kaikki se, mikä meidän kohtalossamme on todella ylevää ja huomioonotettavaa, sisältyy melkein yksinomaan siihen mysteerioon, s.o. salaperäiseen, mikä meitä ympäröi, ja erittäinkin noihin kahteen toisia pelättävämpään ja täysäänisempään: kuolemaan ja kohtaloon. Minäkin puolestani uskon, vaikkakin hieman eri tavalla, että mysteerion tutkiminen sen kaikissa muodoissa on jalointa tutkiskelua, mihin ylipäänsä voimme ryhtyä; ja siihen tutkimiseen ja huolehtimiseen antautuvat kaikki, jotka tieteessä, taiteessa, kirjallisuudessa ja filosofiassa kohoutuvat pikku seikkojen ja tosiasioiden tai saavutettujen pikku totuuksien havaitsemisen ja esittämisen yläpuolelle. Tässä he kunnostautuvat mikä enemmän, mikä vähemmän, menevät tietämisessään mikä mitenkin pitkälle, mikä mitenkin korkealle, riippuen siitä kunnioituksesta, mitä he tuntevat sitä kohtaan, jota he eivät tiedä, siitä laajuudesta, minkä heidän mielikuvituksensa tai ymmärryksensä osaa antaa niiden voimien summalle, jotka pysyvät tuntemattomina. Tietoisuus siitä tuntemattomasta, jossa me elämme, se se juuri antaa elämällemme merkityksen, jota sillä ei olisi, jos sulkeutuisimme siihen, mitä tiedämme, tai jos uskoisimme liian helposti, että se, minkä me tiedämme, on paljon tärkeämpää kuin se, mitä emme vielä tiedä.
II
Meidän on muodostettava itsellemme yleinen käsitys tästä maailmasta. Koko siveellinen, koko inhimillinen elämämme nojautuu tähän käsitykseen. Mutta mitä on läheltä tarkastaen yleinen käsitys tästä maailmasta suurimmaksi osaksi muuta kuin yleinen käsitys siitä, mikä on tuntematonta? Me emme saa, kun on kysymys niin tärkeästä ja seurauksiltaan vakavasta aatteesta, omaksua sitä, joka meitä miellyttää eniten ja joka meistä näyttää valtavimmalta ja kauneimmalta. Me olemme velvollisia valitsemaan sen, joka meistä näyttää todellisimmalta tai pikemminkin ainoalta todelliselta, sillä minä en luule, että ihminen voi todella epäröidä kahden näennäisen tai todellisen totuuden välillä.. On olemassa aina yksi, joka jonakin määrättynä hetkenä näyttää hänestä todellisemmalta kuin jokin toinen. Hänen velvollisuutensa on silloin kaikessa tekemisessään, kaikessa sanomisessaan, kaikessa ajattelemisessaan, taiteessaan, tieteessään, älyllisessä tai tunne-elämässään pysyä siinä. Hänen on ehkä mahdotonta määritellä sitä. Se ei ehkä tuota hänelle tyydyttävää varmuutta. Se on ehkä pohjaltaan vain toisia syvempi ja todellisempi vaikutelma. Mutta vähät siitä. Rakastaaksemme totuutta sen ei tarvitse olla eittämätön eikä loukkaamaton. On jo paljon, kun se on näyttänyt meille, että ne aatteet, joita me rakastimme ennen sitä, eivät olleet sopusoinnussa rehellisen elämänkokemuksen kanssa. Tämä riittää, jotta me kohdistaisimme siihen kaiken kiitollisuutemme, kunnes sen osaksi tulee sama kohtalo, jonka se saattoi edeltäjälleen. Tuo suuri onnettomuus, se, joka hävittää siveellisen elämämme ja uhkaa henkemme ja luonteemme eheyttä, ei ole siinä, että erehdymme tai rakastamme epävarmaa totuutta, vaan siinä, että pysymme uskollisina sille, mihin emme enää täydellisesti usko. "Kaunein tapa elää tätä elämää", niin on sanottu, "on koettaa saada älymme sopusointuun todellisuuden kanssa."
III
Jos olisi kysymys vain siitä, miten tuosta tuntemattomasta muodostaisimme itsellemme suurenmoisimman, traagillisimman, valtavimman, musertavimman kuvan, niin tekisimme väärin rajoittautuessamme. Varmaa on, että moneltakin näkökannalta katsoen kaunein ja arvokkain suhtautuminen mysteerioon on hiljaisuus tai rukous, alistuminen tai pelko. Suunnattoman, vastustamattoman, tutkimattoman, mutta valppaan, inhimillisesti yli-inhimillisen, korkeimmassa määrässä älyllisen voiman edessä näyttävät täydellinen antautuminen ja syvä, mutta hillitty pelko ensi silmäyksellä olevan arvokkaampia, pyhempiä kuin kärsivällinen, tarkka ja rauhallinen tutkiskeleminen. Mutta kykenemmekö valitsemaan ja onko meillä siihen vielä oikeutta? Ei ole enää kysymys asenteen kauneudesta tai suuruudesta. Mysteerioon kuten kaikkeen nähden, ja paljon enemmän kuin kaikkeen muuhun nähden, ei ole kysymys kauneudesta tai suuruudesta, vaan totuudesta ja suoruudesta. Meidän tehtävämme ei ole enää koettaa sovelluttaa tosiasioita vaistomaisten mieltymystemme ja ihanteittemme mukaan, vaan tuntea niin suurta ja epäitsekästä pyrkimystä, että se on valmis olemaan sopusoinnussa kaikkien eittämättömien tosiasioiden kanssa. Sen kauniin, mikä sisältyi polvistumiseen tai maahanlankeamiseen, oli siihen pannut mennyt aika tai pikemminkin se, mikä menneessä ajassa oli totta. Ehkä meillä ei ole muutakaan varmuutta, mutta me emme liioin ole saman totuuden läpitunkemia. Jollemme tunnekaan tuntematonta, jollemme tiedäkään, mitä on olemassa, niin tiedämme ainakin osaksi, mitä ei ole olemassa; ja jos me omaksuisimme jälleen isiemme suhtautumisen, niin omaksuisimme jälleen suhtautumisen siihen, mistä tiedämme, ettei sitä ole olemassa. Sillä jollei ole ehdottomasti näytetty toteen, ettei se, mikä on tuntematonta, ole valpas eikä persoonallinen, ei korkeimmassa määrässä älykäs eikä oikeamielinen, jollei ole ehdottomasti todettu, ettei sillä ole ihmisen muotoa, aivoituksia, intohimoja, paheita eikä hyveitä, niin on verrattomasti luultavampaa, että se on tietämätön kaikesta siitä, mikä näyttää meidän elämässämme olevan tärkeintä. On verrattomasti luultavampaa, että se on ehkä suunnattomassa ja ikuisessa maailmansuunnitelmassaan varannut lajille pienen tilapäisen paikan, mutta ettei yksilön valtavimmalla, parhaimmalla tai huonoimmalla teolla ole siellä enempää merkitystä kuin oli mantereiden ja merien historiassa mitättömän geologisen solun tuskin havaittavilla liikkeillä. Jollei ole kumoamattomasti näytetty toteen, ettei se, mikä on loputonta ja näkymätöntä, väijy ympärillämme, punnitse onneamme tai onnettomuuttamme töittemme hyvien tai huonojen aivoitusten mukaan, ohjaten askel askelelta vaiheitamme ja järjestäen lukemattomien voimien avulla sellaiset vaiheemme kuin syntymisemme, tulevaisuutemme, kuolemamme ja haudantakaisen elämämme käsittämättömien, mutta järkähtämättömien lakien mukaan, niin on verrattomasti luultavampaa, että näkymätön ja loputon sekaantuvat joka hetki elämäämme, mutta välinpitämättöminä, suunnattomina ja sokeina aineksina, jotka sivumennen kulkevat meissä ja meidän ylitsemme, tunkeutuvat meihin, muovailevat ja elähdyttävät meitä, ilman että niillä on aavistustakaan meidän olemassaolostamme, aivan kuten tekevät vesi, ilma, tuli ja valo. Mutta koko tietoinen elämämme, koko tuo elämä, joka on ainoa, mistä olemme varmoja ja joka on ainoa kiinteä pisteemme ajassa ja avaruudessa, lepää suuresti katsoen samanlaisten "verrattomien todennäköisyyksien" varassa; ja harvoin ne ovat yhtä "verrattomia" kuin nämä.
IV
Meidän ei pitäisi koskaan surra sellaisia hetkiä, joina kadotamme suuren uskon. Usko, joka sammuu, joustin, joka kätkee, hallitseva ajatus, joka ei hallitse meitä enää, koska me luulemme hallitsevamme sitä vuorostamme — tämä todistaa, että me elämme, että me kuljemme eteenpäin, että me kulutamme paljon, koska emme pysy liikkumattomina. Minkään ei pitäisi olla meille mieluisampaa kuin sellaisen ajatuksen näkeminen, joka on kauan pitänyt meitä yllä ja joka ei voi pitää enää itseäänkään yllä. Ja älkäämme hätäilkö, jollemme voikaan panna mitään katkenneen joustimen sijalle. On parempi, että sija pysyy tyhjänä, kuin että asetamme siihen joustimen, joka ruostuu, tai sijoitamme siihen uuden totuuden, johon uskomme vain puoleksi. Muutoin on sija vain näköjään tyhjä, ja määrätyn totuuden asemesta jää pohjalle nimetön totuus, joka odottaa ja kutsuu. Ja jos sattuisi, että tämä totuus odottaa ja huhuaa liian kauan tyhjään ilmaan, ettei muodostu mitään, joka tulisi korvaamaan poistetun joustimen, niin näet, että moraalisessa kuten fyysillisessäkin elämässä tarve luo välikappaleen, ja että negatiivinen totuus löytää lopulta omasta itsestään tarpeellisen voiman panemaan liikkeelle kauan seisoneet pyörät. Ja usein toteamme, etteivät ne elämät, joilla on vain yksi sellainen käyttövoima, ole vähimmin tärkeitä, vähimmin hyödyllisiä.
Muutoin usko ei silloinkaan, kun se häviäisi kokonaan, veisi mukanaan mitään siitä, mitä me olemme sille antaneet, eikä yksikään niistä rehellisistä ja epäitsekkäistä ponnistuksista, joita olemme tehneet laventaaksemme ja kaunistaaksemme sitä, ole mennyt hukkaan. Jokainen niistä ajatuksista, joita me olemme siihen lisänneet, jokainen niistä jaloista uhrauksista, joiden toteuttamiseen sen nimessä meillä on ollut rohkeutta, jättää vaikutuksen moraaliseen olemukseemme. Ruumis katoaa, mutta palatsi, jonka se on rakentanut, pysyy koskemattomana, ja tila, jonka se on vallannut, ei sulkeudu uudelleen. Mutta valmistaa tyyssijoja tuleville totuuksille, pitää hyvässä kunnossa ne voimat, joiden tulee palvella niitä, tehdä omassa itsessään tilaa — siinä työ, joka ei ole hedelmätöntä ja jota ei saa koskaan jättää tekemättä.
V
Ajattelin näitä asioita, kun tässä äskettäin olin pakotettu tarkastelemaan kirjoittamiani pikku draamoja, joista kuvastuu mysteerioon taipuvaisen mielen levottomuus, minkä muuten kylläkin voi selittää, mutta mikä ei ole kylliksi mahdoton välttää, jotta se oikeuttaisi alistumaan siihen. Naiden pikku draamojen johtavana lankana oli meitä ympäröivän tuntemattoman pelko. Niissä esiintyi usko, tai pikemminkin oli tuo usko jollakin hämärällä runollisella tunteella — sillä rehellisimmissäkin runoilijoissa on usein jossakin määrin erotettava heidän taiteensa vaistomainen tunne heidän todellisen elämänsä ajatuksista — niissä esiintyi usko suunnattomiin, näkymättömiin, kohtalokkaisiin voimiin, joiden aivoituksia ei kukaan arvannut, mutta joiden draaman henki otaksui olevan pahansuopia, kaikkia toimiamme vaanivia, hymyilyn, elämän, rauhan, rakkauden vihollisia. Ehkä ne olivat pohjaltaan oikeudenmukaisia, mutta vain vihassa, ja tuo oikeudenmukaisuus esiintyi niillä niin maanalaisella ja niin monimutkaisella, hitaalla, etäisellä tavalla, että niiden rangaistukset — sillä ne eivät palkinneet koskaan — saivat kohtalon mielivaltaisten ja selittämättömien tekojen muodon. Sanalla sanoen, siinä oli hieman kristittyjen Jumala-käsitettä sekoitettuna antiikin kohtalokäsitteeseen, tungettuna luonnon läpitunkemattomaan yöhön ja sieltä huvikseen väijyen, tehden tyhjäksi ja synkentäen ihmisten aikeita ja onnea.
VI
Tuo tuntematon sai useimmiten kuoleman muodon. Kuoleman alituinen, synkkä, salakavalasti toimiva läsnäolo täytti runoelman kaikki välikohdat. Olemassaolon probleemiin vastattiin vain sen tuhoutumisen arvoituksella. Tuo kuolema oli muutoin välinpitämätön ja torjumaton, sokea, umpimähkään haparoiva, temmaten etupäässä nuorimmat ja vähimmin onnettomat yksinkertaisesti vain siitä syystä, että nämä pysyivät vähemmän liikkumattomina kuin muut ja että jokainen liian varomaton liike yössä herätti sen huomiota. Sen ympärillä oli vain pieniä, hentoja, väriseviä, alkeellisia olentoja, jotka liikkuivat ja itkivät hetken ajan kuilun partaalla; ja lausutuilla sanoilla, vuodatetuilla kyynelillä ei ollut muuta merkitystä kuin että ne putosivat kaikki tuohon kuiluun ja että jokin niistä kaikui jollakin erikoisella tavalla, mikä saattoi luulemaan, että kuilu oli avara, koska kaiku oli epäselvä ja kumea.
VII
Ei ole järjenvastaista, mutta ei myöskään terveellistä katsella elämää tällä tavoin, enkä olisi siitä puhunutkaan, jollei pienimmänkin onnettomuuden sattuessa huomaisi, että tämä tai tämänlaatuinen käsitys itse asiassa on useimpien ihmisten käsitys, niidenkin, jotka näyttävät rauhallisimmilta ja ymmärtäväisimmiltä. Huolimatta kaikesta siitä, mitä me opimme, huolimatta kaikista valloituksista, joita tulemme tekemään, ja kaikesta siitä, mistä pääsemme varmuuteen, me tulemme eräältä määrätyltä näkökannalta katsoen aina olemaan pieniä viheliäisiä ja hyödyttömiä olentoja, kuolemaan määrättyjä ja meitä ympäröivien välinpitämättömien ja mittaamattomien voimien oikkujen varaan jätettyjä. Me ilmaannumme eräänä hetkenä rajattomaan ulottuvaisuuteen eikä meillä ole muuta varsinaista tehtävää kuin suvun jatkaminen, suvun, jolla itsellään ei ole varmaa tehtävää tuossa maailmanjärjestelmässä, minkä laajuus ja kestämisaika menee yli valtavimman ja rohkeimmankin mielikuvituksen. Siinä on totuus, yksi noita syviä, mutta hiljaisia totuuksia, joita runoilija saattaa tervehtiä ohikulkiessaan, mutta joiden ääreen runoilijassa olevan ihmisen tuhansine velvollisuuksineen ei ole pysähtyminen liian kauaksi aikaa. Täten on koko joukko suuria ja kunnioitettavia totuuksia, joiden alueelle ei ole hyvä nukkua. Meidän ympärillämme on niin paljon totuuksia, että voi sanoa useimmilla ihmisillä, pahimmillakin, olevan neuvonantajana ja oppaana jonkun suuren ja kunnioitettavan totuuden.
Niin, sekin on totuus ja, jos niin tahtoo, suurin ja varmin, totuuksista, ettei elämämme ole mitään, että kaikki pyrintömme on naurettavaa, että meidän olemassaolomme, että tämän maapallomme olemassaolo on vain mitätön sattuma maailmojen historiassa; mutta se on myöskin totuus, että elämämme ja maapallomme elämä ovat meille tärkeimpiä ilmiöitä, vieläpä ainoat tärkeät maailmojen historiassa. Kumpiko on todempi? Tekeekö edellinen ehdottomasti tyhjäksi jälkimmäisen, ja olisiko meillä voimaa muodostella edellistä ilman jälkimmäistä? Toinen kohdistuu mielikuvitukseemme ja se saattaa tehdä meille hyvää omalla alallaan, mutta toinen koskee suoranaisesti todellista elämäämme. On kohtuullista, että kumpikin saa osansa. Ei ole oleellista tarrautua kiinni totuuteen, joka on ehkä todellisin maailmankaikkeuden näkökannalta katsoen, vaan siihen, joka on epäilemättä todellisin ihmisen näkökannalta katsoen. Me emme tunne maailmankaikkeuden tarkoitusta emmekä sitäkään, onko lajimme kohtaloilla sille mitään merkitystä vaiko ei. Niinpä elämämme tai lajimme todennäköinen hyödyttömyys on totuus, joka koskee meitä vain epäsuorasti ja joka jää meiltä ratkaisematta, kun sitävastoin tuo toinen totuus, se, joka saa meidät tietoisiksi elämämme tärkeydestä, on epäilemättä ahtaampi, mutta koskee meitä todellisesti, välittömästi ja epäämättömästi. Tekisimme väärin uhratessamme sen vieraan totuuden hyväksi tai alistaessamme sen sen alaiseksi. Meidän on kyllä lupa olla kadottamatta näkyvistä edellistä. Se ylläpitää ja valaisee jälkimmäistä, opettaa meitä vapautumaan sen hyödyttömästä ja ahdasmielisestä orjuudesta ja ottamaan hyödyksi kaiken sen, mitä se ei sisällä. Mutta jos se masentaa ja lamauttaa meitä, on tämä siksi, ettemme kylliksi tajua sitä suunnatonta, mutta mielivaltaista asemaa, joka sillä on tärkeiden totuuksien piirissä, sillä se riippuu suuresta joukosta probleemeja, joita ei vielä ole ratkaistu, kun taas ne probleemit, joista jälkimmäinen totuus riippuu, ratkaisee joka hetki elämä itse. Myöskin siksi, että se on vielä tuossa kuumeisessa ja vaarallisessa ajankohdassa, jonka läpi kulkevat kaikki ymmärrykseemme tunkeutuvat totuudet. Tarkoitan tuota kateellisuuden ja leppymättömyyden ajankohtaa, jolloin ne eivät voi sietää lähellään mitään. Silloin on odotettava kuumeen laskeutumista; ja jos se tyyssija, jonka me olemme niille valmistaneet mielessämme, on todellakin terve ja tilava, niin tulee pian hetki, jolloin mitä vastakkaisimmatkin totuudet näkevät vain niitä yhdistävän salaperäisen siteen ja hiljaa yhtyvät asettamaan etualalle, auttamaan ja tukemaan sitä niiden joukossa, joka rauhallisena jatkoi työtään, kun toiset hajaantuivat pelästyneinä, sitä, joka voi tehdä eniten hyvää ja joka tuo eniten toivoa.
VIII
Tällä hetkellä ei mikään ole omituisempaa kuin se sekasotku, joka hämmentää vaistojamme ja tunteitamme, jopa välistä käsitteitämmekin — jollemme enintään tee poikkeusta selkeimpiin ja harkituimpiin hetkiimme nähden — heti kun on kysymyksessä tuntemattoman tai salaperäisen sekaantuminen elämämme — todella vakaviin tapahtumiin. Tuossa sekamelskassa tapaa tunteita, jotka eivät vastaa mitään elävää, tarkkaa ja omaksuttua miellettä, esimerkiksi niitä, jotka koskevat hyvin määrätyn, enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaisen, valppaan, persoonallisen ja ennaltanäkevän jumalan olemassaoloa. Siinä tapaa tunteita, jotka ovat vielä puoleksi mielteitä, esimerkiksi niitä, jotka koskevat sallimusta, kohtaloa, immanentista oikeutta. Siinä tapaa myöskin mielteitä, jotka ovat kehkeytymässä tunteiksi, esimerkiksi niitä, jotka kohdistuvat lajin erikoisuuteen, kehityksen ja valinnan lakeihin, rodun tahtoon j.n.e. Siinä tapaa vihdoin mielteitä, jotka ovat puhtaita mielteitä, liian epävarmoja, liian hajanaisia, jotta voisi ennakolta nähdä hetken, jolloin ne muuttuvat tunteiksi ja jolloin ne siis saattavat toden teolla vaikuttaa tapaamme toimia, suhtautua elämään ja olla onnellisia tai onnettomia.
IX
Tuosta sekasotkusta ei elämässä oteta selvää, koska elämä ei tavallisesti ilmaise eikä ota vaivakseen määritellä kaavan tai kuvan avulla, mitä se kokee. Mutta se on selvästi huomattavissa kaikilla niillä, jotka ottavat tehtäväkseen edustaa todellista elämää, selittää ja tulkita sitä ja valaista hyvien ja pahojen kohtaloiden salaiset syyt, tarkoitan runoilijoita ja etenkin kaikkia niitä runoilijoita, jotka ovat suoranaisemmin tekemisissä ulkonaisen ja toimivan elämän kanssa: draamallisia runoilijoita; sillä ei muutoin ole suurta väliä, ovatko kysymyksessä romaanit, murhenäytelmät, varsinaiset draamat tai historialliset tutkielmat, sillä minä käytän sanoja runoilijat ja draamaalliset runoilijat niiden laajimmassa merkityksessä.
On tunnustettava, että vallitseva ja niin sanoaksemme eksklusiivinen, yksinomainen, aate on runoilijan tai elämän tulkitsijan, etupäässä draamallisen runoilijan, suuri voima, ja tämä voima on sitäkin ehtymättömämpi, sillä on runoelmassa sitäkin huomattavampi sija, mitä salaperäisempi tuo vallitseva aate on, mitä vaikeampi sitä on tarkistaa tai määritellä. Tämä on muuten hyvin oikeutettua, niin kauan kuin runoilija ei vähääkään epäile vallitsevan aatteen arvoa, eivätkä hyvin hyvät runoilijat ole koskaan tehneet itselleen kyselyjä tässä suhteessa, he eivät ole epäilleet, eivät epäröineet. Tarkatkaapa esimerkiksi, mikä suunnaton sija sankarillisen velvollisuuden aatteella on Corneillen tragedioissa, sokealla uskolla Calderonin draamoissa, kohtalon tyrannialla Sophokleen runoelmissa.
X
Sankarillisen velvollisuuden aate on inhimillisempi ja vähemmän mystillinen kuin molemmat toiset ja vaikka se ei ole läheskään niin hedelmällinen kuin Corneillen aikana (sillä nykyään on hyvin vähän sankarillisia velvollisuuksia, joiden kyseenalaisiksi asettaminen ei olisi järjellistä, jopa sankarillistakin, ja käy vaikeaksi löytää ainoaakaan, jolla olisi todella pätevä arvo), niin siihen voi vielä erikoisissa oloissa turvautua.
Mutta kuka moderni runoilija löytäisi uskosta, joka uskovaisimmillakin on enää vain häilyvä muisto, sitä voimaa ja innoitusta, jota siitä löysi Calderon, tehdäkseen kristittyjen Jumalasta draamojensa ylhäisen ja näkymättömän, mutta kaikkialla läsnäolevan ja kaikkivaltiaan osanottajan? Ja kohtalon tyranniaa, tuota järkähtämätöntä voimaa, joka ajaa sen ja sen ihmisen, sen ja sen perheen sellaisia ja sellaisia teitä, siihen ja siihen onnettomuuteen, sellaiseen ja sellaiseen kuolemaan — kuka meistä saattaa järkevästi hyväksyä sen elämässä, jonka tosin näemme olevan monien tuntemattomien voimien alaisen, mutta joiden turmiollisimpia kolahduksia viisaimpien onnistuu jossakin määrin karttaa, ja jotka näyttävät joka tapauksessa olevan sokeita, välinpitämättömiä, tiedottomia? Onko meidän vielä lupa otaksua, että maailmankaikkeudessa on olemassa kyllin kurja, kyllin joutilas voima pitääkseen vain tehtävänään harmittaa ja kummastuttaa ihmisiä heidän aikeissaan ja yrityksissään?
Samaten on käytetty kolmattakin salaperäistä ja itsevaltiasta voimaa, nimittäin immanenttista oikeutta. Mutta huomattava on, ettei tuota varsinaisen immanenttisen oikeuden vaatimusta ole uskallettu käyttää koskaan muualla kuin huonoimmissa teoksissa, joissa ei ole välitetty mitään todennäköisyydestä eikä todellisuudesta. Tuon väitteen, että paha saa välttämättömän ja ilmeisen rangaistuksen, että hyvä ehdottomasti ja ilmeisesti palkitaan tässä elämässä, kumoo alkeellisinkin jokapäiväinen kokemus liian silminnähtävästi, jotta todellinen runoilija olisi koskaan voinut löytää tuosta mielivaltaisesta ja kestämättömästä haaveesta tukea, jota hänen työnsä tarvitsi. Jos taas toiselta puolen siirretään toiseen elämään palkitsemisista ja rangaistuksista huolehtiminen, niin tullaan kiertotietä jumalallisen oikeuden alalle. Jollei vihdoin immanenttinen oikeus ole ehdoton, muuttumaton, pysyvä, mahdoton välttää, niin se on vain kohtalon suopea ja erikoinen oikku, eikähän se silloin ole oikeus, se ei ole enää edes kohtalo, se on enää vain sattuma, s.o. ei melkein mitään.
Tosin on olemassa hyvin todellinen immanenttinen oikeus, joka vaikuttaa sen, että paheellinen, julma, pahansuopa, väärä, epärehellinen ihminen on moraalisesti vähemmän onnellinen kuin hyvä, oikeamielinen, altis, rakastava, hyvänsuopa, viaton, rauhallinen ihminen. Tästä johtuu, kuten on sanottu, että paha pyrkii tuskan puoleen yhtä varmasti kuin maa auringon puoleen. Mutta silloin onkin kysymys sisäisestä, hyvin inhimillisestä, hyvin luonnollisesta, helposti selitettävästä oikeudesta, ja jos me tarkastelemme sen syitä ja seurauksia, niin me välttämättömästi johdumme psykoloogiseen draamaan, jonka näyttämöllä ei ole enää syvää ja mysteerion vartioimaa taka-alaa, mysteerion, joka antoi draaman tai historian tapahtumille suurenmoisen ja pyhitetyn näköpiirin. Mutta kysymys on siitä, olemmeko me oikeutettuja luomaan tuota taka-alaa turvautumalla sellaiseen käsitykseen tuntemattomasta, joka eroaa niin suuresti siitä käsityksestä, mikä hallitsee meidän elämäämme.
XI
Koska puhumme hallitsevista aatteista ja mysteerioista, niin ottakaamme tarkastaaksemme etenkin mitä eri muotoja, joita välttämättömän kohtalon käsite on saanut ja saa joka päivä, sillä vielä tänäkin päivänä kohtalo juuri on viimeinen selitys siihen, mitä ei voi selittää, ja se on vielä lakkaamatta elämän tulkitsijoiden ajattelun esineenä.
Nämä ovat koettaneet muunnella ja nuorentaa sitä. He ovat koettaneet johdattaa teoksiinsa satojen uusien ja monimutkaisten kanavien kautta sen suuren, aution joen hyiset vedet, jonka rannoilta ihmisasunnot ovat loitonneet. Niiden joukossa, jotka ovat osanneet istuttaa meihin harhaluulon, että he muka antoivat elämälle tärkeän ja lopullisen merkityksen, on hyvin harvoja, jotka eivät olisi vaistomaisesti käsittäneet, minkä erinomaisen merkityksen antaa ihmisten toimille aina majesteetillisen, aina puolustettavan kohtalon edesvastuuton mahti. Näyttää siltä kuin kohtalo olisi erikoisesti traagillinen voima, ja niin pian kuin se pääsee johonkin runoteokseen, se anastaa siinä suurimman osan itselleen. Voi huoleti väittää, että runoilija, joka meidän päivinämme löytäisi eksaktisista tieteistä, meitä ympäröivästä tuntemattomasta tai omasta sydämestämme antiikin kohtalon vastineen, s.o. voiman, jolla on yhtä vastustamaton, yhtä yleisesti tunnustettu ennaltamääräämiskyky, kirjoittaisi varmasti mestariteoksen. Totta on, että hän olisi samalla kertaa löytänyt tuon suuren arvoituksen ratkaisun, jota me turhaan koetamme ratkaista, ja ettei siis tämä otaksuma tulisi niin heti toteutumaan.
XII
Siinä on siis lähde, mistä runoilijat hakevat vettä, jonka on puhdistettava julmimmatkin tragediat. Ihmisessä on eräs vaisto, joka jumaloi kohtaloa; ja kaikki, mikä on kohtalokasta, tuntuu hänestä juhlalliselta, kiistämättömältä ja kauniilta. Hän tahtoisi olla vapaa, mutta on mieluisampaa, kun voi itselleen erinäisissä tapauksissa sanoa, ettei sitä ole. Pahansuopa ja taipumaton jumalaolento on useinkin mieleisempi kuin jumalaolento, joka vaatii ponnistusta pahan loitolla pysyttämiseksi. Ihminen on kaikesta huolimatta mieluummin riippuvainen mahdista, jota hän ei voi taivuttaa, ja mitä ymmärryksemme turhamaisuus siinä menettää, sen saavuttaa takaisin jonkinlainen tunteen turhamaisuus, joka kuvittelee tuon suunnattoman mahdin valvovan meidän aikomuksiamme ja antavan käsitettävimmillekin teoillemme ylevän ja ikuisen merkityksen. Ja lopuksi kohtalo selittää ja antaa kaikki anteeksi poistaen kyllin etäälle näkymättömiin tai käsittämättömiin sen, mitä olisi työlästä selittää tai vielä vaikeampaa antaa anteeksi.
XIII
On siis koetettu käyttää hyväkseen tuon kauhean jumalattaren patsaan sirpaleita, joka hallitsi Aiskyloon, Sophokleen ja Euripideen tragedioja, ja monikin runoilija on löytänyt sen hajallaan olevista jäsenistä marmorin, jota tarvitaan uuden, inhimillisemmän, vähemmän omavaltaisen ja ei niin käsittämättömän jumalattaren muodostamiseen. Siitä on esimerkiksi saatu intohimojen järkkymätön kohtalo. Mutta jotta intohimo olisi todellakin kohtalokas itsetietoisessa sielussa, ja jotta ilmaantuisi jälleen mysteerio, joka selittää ja puolustaa sitä, mikä on hirvittävää, suurentamalla sitä ja kohottamalla sen inhimillisen tahdon yläpuolelle, niin siihen tarvitaan jonkun Jumalan tai minkä tahansa muun loppumattoman ja vastustamattoman voiman väliintuloa. Niinpä Wagner turvautuu lemmenjuomaan Tristan ja Isoldessa, Shakespeare noita-akkoihin Macbethissa, Racine Kalkaan oraakkeliin Iphigeniassa ja Phaidrassa erikoiseen Venuksen vihaan. Ympäri käydään, yhteen tullaan: me huomaamme olevamme keskellä antiikin välttämättömyyttä. Tämä ympärikäynti on enemmän tai vähemmän oikeutettu vanhanaikuisessa ja legendaarisessa draamassa, missä kaikki runollinen kuvittelu on sallittu, mutta draamassa, joka pyytäisi lähemmin koskettaa nykyisen totuuden ytimeen, pitäisi löytää toinen, meistä todellakin vastustamattomalta näyttävä väliintulo, saadaksemme Macbethin rikoksille ja tuolle hirmuteolle, johon Agamemnon antaa suostumuksensa, sekä ehkä Phaidran rakkaudelle kohtaloaennustavan selityksen, ja antaa niille siten sen synkän suuruuden ja jalouden, jota niillä ei itsessään ole. Erota Macbethista pois onneton ennakoltamääräys, helvetin väliintulo, sankarillinen taistelu kätkettyä oikeutta vastaan, joka tulee näkyviin joka hetki kapinaannousseen luonnon tuhansista raoista, niin päähenkilö on enää vain halpamainen ja mielenvikainen murhamies. Erota pois Kalkaan oraakkeli, niin Agamemnon on hirvittävä. Erota pois Venuksen viha, niin Phaidra on vain sairas, jonka siveellinen hyve, pahan vastustamisvoima, on liian heikko, jotta onnettomuus voisi todellakin kiinnittää ajatuksemme.
XIV
Totta puhuen ei nykyaikainen katselija tai lukija voi enää tyytyä mihinkään yliluonnolliseen väliintuloon. Tahtokoon tai ei, tietäköön sen tai olkoon tietämättä, hän ei voi enää omantuntonsa sisimmässä ottaa niitä vakavalta kannalta. Hänellä on toinen käsitys maailmankaikkeudesta. Hän ei näe enää määrättyä, itsepäistä, rajoitettua ja rettelöivää voimaa niiden monilukuisten voimien joukossa, jotka vaikuttavat hänessä ja hänen ympärillään. Jos hän elämässä tapaa rikollisen, niin hän pääsee selville siitä, että tuon miehen rikoksen ovat aiheuttaneet hänen onnettomuutensa, kasvatuksensa, atavistinen entisyytensä, intohimojen liikehtimiset, joita hän on itse kokenut ja tukahduttanut, täysin käsittäen, että on tilanteita, joissa hänen olisi ollut hyvin vaikea tukahduttaa niitä. Hän ei aina nuuski esille noiden onnettomuuksien tai noiden intohimojen liikehtimisen syitä. Hän etsii, ehkä turhaankin, syytä kasvatuksen tai perinnöllisyyden vääryyksiin. Mutta missään tapauksessa hän ei enää ajattelekaan panna tuota rikosta helvetin väliintulon, jonkin jumalan vihan tai kohtalon kirjaan kaiverrettujen muuttumattomien säädösten laskuun. Ja miksi hän silloin hyväksyisi runoelmassa selityksen, jota hän ei hyväksy elämässä? Runoilijan tehtävä olisi päinvastoin ehdottaa hänelle ylevämpi, selvempi, laajemmin ja syvemmin inhimillinen selitys kuin se on, jonka hän itse saattaa löytää. Jollei, niin hän ei näe helvetissä, jumalan vihassa, vaskitaulun säädöksissä muuta kuin komeilua tunnusmerkeillä ja vertauskuvilla, mitkä häntä eivät enää tyydytä. Runoilijoiden on aika tunnustaa tämä: vertauskuva kyllä riittää esittämään tilapäisesti omaksuttua totuutta tai totuutta, jota ei voida tai tahdota vielä katsella vasten kasvoja; mutta kun tulee hetki, jolloin tahdotaan nähdä itse totuus, silloin on hyvä, että vertauskuva katoaa. Jotta muutoin vertauskuva olisi todella elävän runoteoksen arvoinen, on välttämätöntä, että se on ainakin yhtä suuri, yhtä kaunis kuin totuus, jota se esittää; sen täytyy myöskin käydä totuuden edellä, ei sen jäljessä.
XV
Siksipä juuri meidän päivinämme on paljon vaikeampi sovittaa johonkin teokseen ja etenkin tuoda näyttämölle suuria rikoksia ja todella traagillisia, hillittömiä ja julmia intohimoja, sillä ei tiedetä enää, mistä löytää niille se mystillinen selitys, jota ne vaativat. Ja kuitenkin, kun on kysymys tämänlaatuisista rikoksista ja intohimoista, me olemme vielä täysin valmiita olettamaan kohtalon väliintuloa, jollei tämä ole liian ilmeisesti mahdotonta hyväksyä, siinä määrin on meillä taipumus mystilliseen selittelyyn, siinä määrin olemme vakuutettuja siitä, että ihminen ei ole pohjaltaan koskaan niin syyllinen kuin mitä hän näyttää olevan.
Niinpä me emme vaadikaan tuota selittelyä muulloin kuin silloin, kun on kysymys ehdottomasti ihmisluonnonvastaisista rikoksista tai todella epänormaaleista onnettomuuksista, joita eivät ole aiheuttaneet enemmän tai vähemmän korkealla asteella olevien ja joka tapauksessa tietoisten olentojen tekemät virheet ja rikokset tai niiden kärsimät onnettomuudet. Meidän on vastenmielistä tunnustaa, että epätavallisella rikoksella tai onnettomuudella olisi vain puhtaasti inhimillinen syy. Me haluamme kaikin mokomin jonkinlaista selittämättömän selitystä, eikä meitä ollenkaan tyydyttäisi, jos runoilija sanoisi meille: "Tuollaisen pahantyön on tehnyt tuo voimakas, itsetietoinen älykäs ihminen. Katsokaa sankarin onnettomuutta, tuon oikeamielisen perikatoa ja tuskaa, traagillista ja auttamatonta vääryyttä, jonka uhrina tuo viisas on. Sinä näet noiden tapahtumien inhimilliset syyt. Minulla ei ole osoitettavana sinulle muita syitä, jollei sitä ehkä ole maailmankaikkeuden välinpitämättömyys ihmisten toimia kohtaan." Mielellämme näkisimme myöskin, että sen onnistuisi antaa meille käsitys tuosta välinpitämättömyydestä, osoittaa se niin sanoaksemme toiminnassa, mutta kun välinpitämättömyydelle on ominaista, ettei se koskaan toimi, ei koskaan sekaannu mihinkään, on tämä jotenkin mahdotonta.
XVI
Mutta kun on kysymyksessä Othellon mustasukkaisuus, mikä ei suinkaan ole mahdoton välttää, Romeon ja Julian onnettomuudet, jotka eivät mitenkään ole ennakolta säädettyjä, niin me saatamme aivan hyvin olla ilman kohtalon puhdistavaa vaikutusta ja kaikkea muuta selitystä. Eräässä toisessa draamassa, Fordin mestariteoksessa 'T'is pity she's a Whore, joka kokonaan liikkuu Giovannin rikollisessa rakkaudessa sisartaan Annabellaa kohtaan, meidät viedään kuilun partaalle, jossa me tavallisesti vaadimme mystillistä selitystä, jollei tahdota, että me käännämme pois päämme. Tässäkin me kuitenkin tulemme toimeen ilman sitä, kun tuskallisen huimauksen sekunti on mennyt ohi. Veljen ja sisaren välinen aistillinen rakkaus on korkealta katsottuna rikos meidän siveysoppiamme vastaan, mutta ei ihmisluontoa vastaan ja joka tapauksessa se saa tässä selityksensä siitä, että rakastuneet ovat nuoria ja intohimon sokaisemia. Othellon tekemää murhaa taas puolustaa se kiihko, johon Jagon salavehkeet ovat saattaneet tuon viattoman ja herkkäuskoisen puolibarbaarin ja Jagoa puolestaan puolustaa hänen väärä, mutta ei aiheeton vihansa. Ja Veronan rakastavien onnettomuudet saavat vihdoin selityksensä uhrien kokemattomuudesta ja liian ilmeisestä epäsuhdasta heidän voimiensa ja niiden voimien välillä, jotka heidän pitäisi voittaa, sillä saattaa panna merkille, että me säälimme ihmistä, joka taistelee ylivoimaisia inhimillisiä voimia vastaan, mutta jos hän sortuu, niin se ei meitä ollenkaan yllätä. Me emme ajattelekaan kääntää katsettamme muuanne, kysyä kohtalolta neuvoa, ja ainakin siinä tapauksessa, että hän on yliluonnollisen vääryyden uhri, me sanomme yksinkertaisesti toisillemme: "niin oli tapahtuva." Mikä kaipaa selittelyjä, on se, että turma saattaa tulla senkin jälkeen, kun on ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, joihin me itse olisimme voineet ryhtyä.
XVII
Täten meidän on vaikea käsittää ja omaksua rikoksen luonnollinen ja inhimillinen mahdollisuus, kun sen on tehnyt olento, joka meistä näyttää älykkäältä ja itsetietoiselta. Meidän on vaikea myöskin käsittää ja omaksua luonnostaan selittämättömiä, ennakolta aavistamattomia ja ansaitsemattomia onnettomuuksia. Siitä seuraisi, ettei voisi asettaa näyttämölle — ja kun käytän tässä tätä lyhyttä sanontatapaa, niin tarkoitan sanoa: antaa meidän jollakin tavalla seurata tapahtumaa, jonka kaikkia olosuhteita ja näyttelijöitä me emme persoonallisesti tunne, — siitä seuraisi siis, ettei voisi asettaa näyttämölle muuta kuin sellaisten henkilöiden tekemiä vääryyksiä, vikoja, rikoksia, joilla ei olisi kylliksi itsetietoisuutta, ja onnettomuuksia, joita olisi heikoilla sieluilla, halujensa uhreilla, noilla viattomilla, mutta sokeilla ja varomattomilla. Sillä ehdolla me emme koskaan tarvitsisi sen väliintuloa, mikä on ihmisen tavallisen psykologian ulkopuolella. Mutta sellainen käsitys teatterista ei ollenkaan vastaisi elämän todellisuutta, jossa me päinvastoin näemme hyvin tietoisten olentojen suorittavan hyvin rikollisia tekoja ja hyvin hyvien, hyvin varovaisten, hyvin hyveellisten, hyvin oikeudenmukaisten ja hyvin viisaiden olentojen kietoutuneen kurjuuteen ja selittämättömiin onnettomuuksiin, Ensimmäiset draamat, itsetiedottomien, sorrettujen draamat, herättävät tosin mielenkiintoamme ja sääliämme, mutta tuo todellinen draama, se, joka menee asioiden ytimeen, se, joka käy vakavasti tärkeiden totuuksien kimppuun, kaikkien meidän draamamme, sanalla sanoen, se, joka liitelee koko elämämme yllä, se on se draama, jossa voimakkaat, itsetietoiset ja älykkäät tekevät virheitä ja rikoksia, jotka ovat melkein mahdottomia välttää; se on se draama, jossa oikeamielinen ja viisas taistelevat kaikkivaltiaita onnettomuuksia ja voimia vastaan, jotka saattavat häpeään viisauden ja hyveen; sillä katselija, niin heikko, niin vähän kunnianarvoinen kuin hän todellisessa elämässä lieneekin, lukee itsensä aina oikeamielisten ja voimakkaiden joukkoon, ja joskin hän katselee heikkojen onnettomuuksia tai vieläpä ottaa niihin osaakin, niin hän ei koskaan asetu täydellisesti niiden asemaan, jotka niitä kärsivät.
XVIII
Tässä me olemme jälleen siinä jotenkin synkässä paikassa, missä lakkaa oikeudenmukaisimman ja valistuneimman ihmistahdon vaikutus niihin tapahtumiin, joista riippuu hyvä tai huono onnemme. On tuskin olemassa hiemankaan ylevää draamaa tai suurta runoelmaa, jonka joku sankari ei joutuisi tuohon tienristeykseen, missä hänen kohtalonsa ratkeaa. Miksi tuo hyvä ja viisas ihminen tekee tuon virheen tai rikoksen? Miksi tuo nainen, joka tietää, miten hän menettelee, tekee tuon eleen, joka ainiaaksi määrää hänen onnettomuutensa? Kuka on takonut kaikki ne onnettomuuksien ketjun renkaat, jotka ympäröivät tuota viatonta perhettä? Miksi kaikki romahtaa toisen ympärillä ja kaikki onnistuu toiselle, joka on vähemmän voimakas, vähemmän viisas, vähemmän toimelias, vähemmän taitava? Miksi toinen tapaa rakkautta, lempeyttä, kauneutta ja toinen löytää tieltään vihaa, petosta ja ilkeyttä? Miksi, ansioiden ollessa samat, täällä pettämätöntä onnea, tuolla alituista onnettomuutta? Miksi tämän talon ympärillä alituinen myrsky ja toisen yllä aina yhtä tasaisesti loistavat tähdet? Miksi toisella puolen nero, terveys, rikkaus, toisella köyhyys, sairaus ja typeryys? Mistä johtuu tämä intohimo, joka on niin paljon pahan lähde, mistä toinen, joka on niin paljon hyvän lähde? Miksi eilen tapaamani nuorukainen menee verkalleen syvää onnea kohti ja miksi hänen ystävänsä astelee kuolemaa kohti yhtä varmoin, tietämättömin ja rauhallisin askelin?
XIX
Elämä asettaa meille usein tällaisia kysymyksiä, mutta kuinka usein meidän on, löytääksemme tyydyttävän vastauksen, mentävä sitä etsimään sieltä, mikä on yliluonnollisen, ennakoltamäärätyn, yli-inhimillisen, salaperäisen aluetta? Vain muutamat vilpittömät uskovaiset näkevät näissä tapahtumissa jumalallisen väliintulon. Mutta jos meillä muilla on tilaisuutta astua myrskyn myllertämään taloon tai tyveneen taloon, niin me lähdemme sieltä harvoin näkemättä myrskyn tai tyvenen hyvin inhimillisen syyn. Jos olemme tunteneet hyvän ja viisaan ihmisen, joka on tehnyt sen ja sen virheen ja rikoksen, niin me olemme tunteneet myöskin kaikki ne olosuhteet, jotka ovat määränneet hänen tekonsa, ja nähneet, etteivät nuo olosuhteet olleet ollenkaan yliluonnollisia. Jos olemme joutuneet lähemmin tekemisiin naisen kanssa, jonka tekemä ele määrää hänen onnettomuutensa, niin me tiedämme vallan hyvin, ettei tuo ele ollut kohtalon määräämä ja ettemme me olisi tehneet sitä hänen sijassaan. Jos olemme olleet läheisissä suhteissa sen kanssa, jonka ympärillä kaikki sortuu, ja hänen naapurinsa kanssa, jolle kaikki luonnistuu, niin me olemme nähneet myöskin tammenterhon putoavan kalliolle tai hedelmälliseen maahan, ajattelematta pahansuopia ja hämäräaikomuksellisia voimia. Ja joskin köyhyys, sairaus, kuolema yhä edelleenkin ovat ihmisen olemassaolon kolme epäoikeudenmukaista jumalatarta, niin ne eivät kuitenkaan herätä meissä entisajan taikauskoista pelkoa. Meistä näyttää nyt siltä, että ne ovat ennen kaikkea tiedottomia ja sokeita, etteivät ne tunne yhtään niistä ihanteellisista laeista, joita me olemme luulleet niiden tunnustavan, ja me olemme liiankin usein todenneet, että samalla hetkellä, jolloin kutsuimme niitä koettelemukseksi, palkinnoksi, rangaistukseksi, puhdistukseksi, niiden sokeat oikut tekivät tyhjäksi sen liian korkean ja liian moraalisen nimen, jonka me niille annoimme.
XX
Niin taipuvainen kuin mielikuvituksemme onkin olettamaan ja haluamaan ihmistä korkeampien voimien väliintuloa, on käytännöllisessä elämässä kuitenkin vain harvoja, vieläpä mystillisimpienkin joukossa, jotka eivät olisi vakuutettuja siitä, että moraalinen onnettomuutemme riippuu pohjaltaan mielestämme ja luonteestamme ja fyysilliset onnettomuutemme erinäisistä, usein huonosti tunnetuista voimista, syyn ja seurauksen suhteista, jotka ovat useinkin huonosti selviteltyjä, mutta jotka eivät kuitenkaan ole vieraita sille, mistä me voimme toivoa pääsevämme selville luonnossa. Ja me elämme yleensä tuossa varmuudessa, joka tosiasiassa järkkyy vain silloin, kun on kysymys meidän omista vastoinkäymisistämme, sillä silloin meidän on vaikea huomata tai tunnustaa tekemämme virheet ja meidän inhimillisille toiveillemme on liian raskasta tunnustaa, ettei vastoinkäymisillämme ole syvempiä syitä kuin tammenterholla, joka putoo kalliolle, laineella, joka riutuu hiekkaan tai murskautuu rantakalliota vastaan, hyönteisellä, jonka pikku siipiä auringonsäde elähdyttää tai jonka ohikiitävä lintu nielee.
XXI
Otaksuessani, että naapurini, jonka läheisesti tunnen, jonka tapaan joka päivä, jonka säännöllistä elämäntapaa ja sävyisää olemusta pidän suuressa arvossa, kadottaa peräkkäin vaimonsa rautatieonnettomuudessa, yhden poikansa haaksirikossa, toisen tulipalossa ja viimeisen sairauden kautta, joutuisin tuskallisen hämmästyksen valtaan, mutta tuskin ajattelisinkaan syyttää tuosta onnettomuuksien sarjasta jumalallista kostoa, näkymätöntä oikeutta, omituista ja pahansuopaa ennakolta määräystä, ilkeää ja tietoista kohtaloa. Minä ajattelisin silloin elämää, sen tuhansia onnettomia sattumia, minä näkisin tässä kauheita yhteensattumia, mutta mieleenikään ei juolahtaisi, että yli-inhimillinen tahto olisi suistanut tuon junan kuiluun, ohjannut tuon laivan salakarille, sytyttänyt tuon tulipalon, tehnyt hirveitä ponnistuksia kiusatakseen tai rangaistakseen olentoparkaa edes silloinkaan, kun tämä olisi tehnyt suuren virheen, jonkun noita suuria inhimillisiä, mutta maailmankaikkeuteen nähden niin pieniä virheitä, virheen, joka ei ehkä vielä ole päässyt hänen aivojaan tai sydäntään edemmäksi ja joka ei ole edes taivuttanut ruohon kortta maan pinnalta.
XXII
Mutta ajatteleeko hän, jota kohtaavat nuo suuret toisiaan seuraavat iskut, yhtä kauhistuttavat kuin öisen ukkosilman salamat, samalla tavalla, ovatko ne hänestä yhtä tutunomaisia, yhtä luonnollisia ja yhtä helposti selitettäviä? Eivätkö sanat kohtalo, hyvä ja huono onni, sattuma, hyvän ja pahan onnen tähti ja ehkäpä kaitselmuskin saa hänen mielessään merkitystä, jota niillä ei ollut koskaan ollut? Eikö hän tutkiskele omaatuntoaan toisessa valossa, eikö hän tunne elämäänsä vaikuttavan toisia voimia, jonkinlaisen pahan tahdon, joita minä en näe? Kumpi on oikeassa? Kumpiko meistä näkee kauemmaksi ja selvemmin? Havaitseeko hämmennyksen hetkinä totuuksia, joita ei havaitse rauhallisempina hetkinä? Ja mikä hetki on valittava antaakseen elämälle merkityksen?
Elämän tulkitsija, olkoonpa hän sitten millainen tahansa, valitsee käsiteltäväkseen yleensä hämmennyksen hetket. Hän asettuu itse ja asettaa meidät uhrien sieluntilaan. Hän esittää meille toisen onnettomuudet lyhykäisesti, niin äkillisesti, niin täyteläisesti, että me hetken ajaksi joudumme persoonallisen onnettomuuden kuvitteluun. Sitäpaitsi hänen on melkein mahdotonta kuvata niitä sellaisina kuin me ne näemme todellisessa elämässä. Jos olisimme eläneet monet vuodet meitä järkyttävän draaman päähenkilön kanssa, jos tuo henkilö olisi ollut meidän veljemme, ystävämme, niin me olisimme luultavasti käsittäneet ja jälleen tunteneet näytelmän aikana kaikki hänen onnettomuutensa syyt, ja tämä onnettomuus hämmästyttäisi meitä vähemmän ja hyvin usein näyttäisi meistä päinvastoin sangen luonnolliselta ja melkein inhimillisesti välttämättömältä. Mutta elämän tulkitsijalla ei ole aikaa eikä kykyä puhua meille todellisista syistä. Ne ovat tavallisesti merkityksettömiä, äärimmäisen pieniä, moninaisia ja erinomaisen hitaasti kehittyviä. Hänellä on siis houkutusta korvaamaan inhimilliset ja todelliset syyt, joita hän ei voi osoittaa, joita hänen on mahdotonta tutkia ja luetella, yleisellä syyllä, joka on kyllin laaja käsittääkseen koko draaman. Ja mistä hän sitten löytäisikään tuon yleisen, kyllin laajan syyn, jollei niistä parista kolmesta sanasta, joita me sopertelemme, kun emme tahdo olla äänettöminä: jumaluus, kaitselmus, kohtalo, hämärä ja nimetön oikeus?…
XXIII
Saattaa asettaa kyseenalaiseksi, kuinka pitkälle tämä on oikeutettua ja hyödyllistä ja onko runoilijan tehtävä esittää ja pitää yllä ehkä vähemmin selvien hetkien hämminkiä ja hairahdusta vaiko enentää niiden hetkien selvänäköisyyttä, jolloin ihminen luulee olevansa kaiken voimansa ja järkensä herra. On jotain hyvää onnettomuuksissamme ja siis myöskin persoonallisen onnettomuuden kuvittelussa. Ne saattavat meidät palaamaan omaan itseemme. Ne näyttävät meille heikkoutemme ja erehdyksemme. Ne valaisevat omantuntomme tuhat kertaa räikeämmällä ja tehokkaammalla valolla kuin mitä tekisivät vuosia kestävät tutkimukset ja mietiskelyt. Ne saavat meidän myöskin lähtemään ulos omasta itsestämme, opettavat meitä katsomaan ympärillemme ja tekevät meidät herkiksi veljiemme kärsimyksille. Vielä parempaakin ne saavat aikaan, sanotaan. Ne pakottavat meidät nostamaan päämme, tunnustamaan itseämme korkeamman mahdin olemassaolon, tervehtimään näkymätöntä oikeutta, kumartamaan selvittämätöntä ja loppumatonta mysteeriota. Onko tuo todellisuudessa parasta niiden teoissa? Kyllä, uskonnollisen moraalin kannalta katsoen oli hyväätekevää, että ne pakottivat meidät nostamaan päämme, kun silmämme kohtasivat jumalan, joka meistä näytti suurimmassa määrin hyvältä, oikeamieliseltä, muuttumattomalta ja eittämättömältä. Oli hyväätekevää, että runoilija, jolla oli jumalassaan järkkymätön ihanne, nosti katseemme mahdollisimman usein tuota ainoalaatuista ja lopullista ihannetta kohti. Mutta mitä meillä on nykyhetkellä tarjottavaa noille liikutetuille katseille, kun me ne vieroitamme elämän tavallisista totuuksista ja kokemuksesta? Mitä meillä on sanottavana voitonriemuaan viettävän vääryyden ja rankaisemattoman ja menestyksellisen rikoksen nähdessämme, jos viemme ihmisen pois omantunnon ja sisäisen onnen enemmän tai vähemmän palkitsevien lakien ulottuvilta?… Mikä selitys meillä on annettavana nähdessämme lapsen kuolevan, viattoman sortuvan, onnetonta sattuman syyttömästi vainoovan, jos tahdomme antaa ylevämpiä, lyhyempiä, iskevämpiä ja ratkaisevampia selityksiä kuin ne ovat, joihin meidän on pakko tyytyä jokapäiväisissä oloissa, koska ne ovat ainoat, jotka vastaavat määrättyä tosiasioiden lukua? Onko meillä oikeutta, antaaksemme työllemme juhlallisemman leiman, herättää pelkoa ja ennakkoluuloja, joita meidän täytyisi olla hyväksymättä, ja vastustaa, jos me tapaisimme niitä ystävillämme ja lapsillamme? Onko meillä oikeutta käyttää hyväksemme pelon hetkeä korvataksemme nuo pienet, mutta huomioonotettavat varmuudet, jotka ihminen on vaivalloisesti hankkinut tarkkaamalla ihmissydämen ja -mielen ja aineen toimintatapoja, olemassaolon lakeja, sattuman oikkuja ja luonnon välinpitämättömyyttä äidintehtävistään, onko meillä oikeutta käyttää hyväksemme tuota pelkoa korvataksemme nuo varmuudet kohtalolla, jonka kaikki tekomme kieltävät, mahdeilla, joiden edessä emme ajattelisikaan polvistua, jos onnettomuus, joka kohtaa sankariamme, sattuisi kohtaamaan meitä itseämme, salaperäisellä oikeudella, joka säästää meiltä monen vaikean selittelyn, mutta joka on tuskin sen tehokkaamman ja positiivisemman oikeuden kaltainen, johon nojaudumme persoonallisessa elämässämme.
XXIV
Tätä elämän tulkitsija kuitenkin mielellään tekee, niin pian kuin hän tahtoo kohottaa teostaan, saada siihen uskonnollista ja syvää kauneutta, loppumattomuuden tunnetta. Silloinkin, kun tuo teos on niin vilpitön kuin mahdollista ja liittyy niin läheisesti kuin se voi hänen sisimpään persoonalliseen totuuteensa, hän luulee tukevansa ja suurentavansa tätä totuutta keräämällä sen ympärillä joukon menneisyyden haavekuvia. Tiedän kyllä, että hän tarvitsee kuvia, hypoteeseja, symbooleja, kaikkea tuota, mikä muodostaa selittämättömien seikkojen n.s. "sidekivet", mutta miksi ottaa ne niin usein siitä, mikä ei ole enää totta, ja niin harvoin siitä, mikä on ehkä oleva totuus? Sitenkö herättää suurempaa kunnioitusta kuolemaa kohtaan, että ympäröi sen kadonneilla kauheuksilla ja että asettaa sen taustaksi jo kadonneen helvetin hehkun? Sitenkö jalostamme kohtalomme, että teemme sen riippuvaiseksi ylemmästä, mutta kuvitellusta tahdosta? Sitenkö vahvistaa oikeutta, tuota suunnatonta verkkoa, jolla inhimilliset toiminnat ja vastatoiminnat peittävät luonnon fyysillisten ja moraalisten voimien muuttumattoman viisauden, että uskoo sen ainoan tuomarin käsiin, jota vastaan itse työmme henki kapinoi?
XXV
Kysykäämme itseltämme, eikö ole tullut hetki tarkistaa toden teolla niitä kauneuksia, kuvia, symbooleja, tunteita, joita me vielä käytämme avartaaksemme itsessämme maailman kuvaa.
Varmaa on, että useimmat niistä ovat vain häilyvässä suhteessa todellisen olemassaolomme ilmiöihin, ajatuksiin, vieläpä unelmiinkin; ja jos ne vetävät vielä huomiomme puoleensa, niin tapahtuu se siksi, että ne esiintyvät silloin pikemminkin viattomina ja sopusointuisina muistoina herkkäuskoisemmasta ja ihmisen lapsuusaikaa läheisemmästä menneisyydestä. Eikö olisi toivottavaa, että ne, joiden tehtävänä on saattaa meidät huomaamaan sen maailman kauneuksia ja sopusointua, jossa me elämme, astuisivat vielä yhden askelen tämän maailman nykyistä totuutta kohti? Eikö olisi toivottavaa, että he, riistämättä käsitykseltään maailmankaikkeudesta ainoaakaan koristusta, eivät niin usein etsisi noita koristuksia viehättävien tai kauheiden muistojen joukosta, vaan useammin ajatuksien todelliselta perustalta, ajatuksien, joille he itse asiassa rakentavat ja järjestävät älyyn ja tunteeseen perustuvan olemassaolonsa? Ei ole samantekevää, elämmekö väärien kuvien keskellä, ei edes silloinkaan, kun tiedämme, että ne ovat vääriä. Petolliset kuvat anastavat lopulta niiden oikeiden aatteiden paikan, joita ne esittävät. Ja käyttämällä toisia kuvia, turvautumalla todellisempiin käsityksiin ei silti vähennettäisi mysteerion ja loppumattoman osaa. Vaikka tahtoisikin, niin olisi tuskin mahdollista vähentää tuota osaa. Sen tapaisi yhä uudelleen moraalisten probleemien ja ihmissydämen pohjalta ja kaikkialta maailmankaikkeudessa. Ei merkitse mitään, että mysteerion ja loputtoman asema ja olemus eivät ole enää aivan samat, niiden mahti ja laajuus pysyvät kuitenkin melkein samanlaisina. Ottaaksemme esimerkiksi yhden noita mysteerioita — eikö sillä ilmiöllä, että ihmisten kesken on olemassa jonkinlainen ylin ja kokonaan henkinen oikeus, ilman minkäänlaisia laitoksia, ilman aseita ja työvälineitä, usein hyvin vitkallinen, mutta melkein aina varma, joka säilyy niin sanoaksemme muuttumattomana maailmassa, missä kaikki näyttää edistävän vääryyttä, eikö tuolla ilmiöllä ole yhtä syvällekäypiä, yhtä ehtymättömiä syitä ja seurauksia, eikö se ole yhtä yllättävä ja yhtä ihailtava kuin kaikkialla läsnäolevan ja ikuisen tuomarin olemassaolo ja viisaus? Onko tämä houkutteleva meitä enemmän siksi, että se on käsittämättömämpi? Onko siinä, minkä ainakin toivoo olevan mahdollinen selittää, vähemmän kauneuslähteitä ja nerolle vähemmän tilaisuutta harjoittaa mahtiaan ja teräväkatseisuuttaan kuin siinä, mikä on a priori selittämätöntä? Eikö esimerkiksi onnellisessa, mutta epäoikeudenmukaisessa sodassa — voisin mainita roomalaiset, Espanjan valloitukset Amerikassa, Napoleonin, nykyisen Englannin ja monta muuta — joka aina lopulta siveellisesti pilaa voittajan ja syöksee hänet tapoihin ja vikoihin, jotka saavat hänen kalliisti maksamaan voittonsa, eikö siinä tuon psykologisen oikeuden tarkka ja järkkymätön toiminta ole yhtä sytyttävä ja yhtä laaja kuin yliluonnollisen oikeuden väliintulo? Eikö samaa voisi sanoa siitä oikeudesta, joka hallitsee meissä kussakin ja joka sen mukaan, ovatko ponnistustemme päämääränä oikeus vaiko vääryys, lisää tai vähentää mielessämme ja sydämessämme rauhalle, rakkaudelle ja sisäiselle onnelle varattua tilaa?
"Pyydän sinun", sanoo Thomas Huxley eräässä ihailtavassa kirjeessä ystävälle, joka koetti lohduttaa häntä hänen suuresti rakastetun poikansa kuoleman johdosta käyttämällä vanhoja lausekuvia, "pyydän sinun käsittämään, etten ennakolta esitä vastaväitettä kaikkeen tähän. Ihmistä, joka on joka päivä kosketuksissa luonnon kanssa, eivät voi hämmentää odotettavat vaikeudet. Anna minulle todiste, joka tekee ihmeesi oikeutetuksi, niin minä uskon. Miksei? Se ei olisi läheskään niin ihmeellistä kuin voiman säilyminen tai aineen häviämättömyys. Ken selvästi tajuaa, mitä kaikkea sisältyy kiven putoamiseen, se ei voi torjua yhtään opinkappaletta vain siitä syystä, että se on ihmeellinen.
"Mutta mitä kauemmin minä elän, sitä selvemmäksi minulle käy, että ihmiselämän pyhin toimi on sanoa ja tuntea: 'luulen, että tämä tai tuo on totta'. Kaikki suuret palkitsemiset tai kaikki vaikeat rankaisutoimet, jotka tulevat jonkun olemassaolevan osalle, liittyvät tähän toimintaan.
"Maailmankaikkeus on läpeensä yksi ja sama, ja jos minun onnistuu selvittää pienet anatoomiset ja fysiologiset vaikeuteni vain kieltäytymällä uskomasta sitä, mikä ei nojaudu riittäviin todistuksiin, niin minä en voi uskoa, että olemassaolon suuri mysteerio selvenisi minulle muissa oloissa."
XXVI
Ja palataksemme tuohon mysteerioon, joka aiheuttaa Huxleyn kirjeen, tuohon kuoleman mysteerioon, kaikista kauhistuttavimpaan — olisiko helppoa osoittaa, että herkkyys oikeudelle, kauneudelle, hyvyydelle, älyn ja tunteen voimat, uteliaisuus kaikkeen, mikä on kosketuksissa loppumattoman, kaikkivaltiaan, ikuisen kanssa ovat vähentyneet, sittenkuin kuolema on lakannut olemasta meille suunnattomana ja kaikkitäyttävänä elämämme painajaisena? Ei voi kieltää, että kuoleman taakka kevenee sukupolvi sukupolvelta sitä mukaa kuin sen väkivaltaiset muodot ja haudantakaiset kauhut vähenevät. Me ajattelemme ja pelkäämme sitä paljon vähemmän kuin ennen. Eniten me siinä pohjaltaan pelkäämme kipua, joka on sen seuralaisena, tai sairautta, joka käy sen edellä. Mutta se ei ole enää vihastuneen ja tutkimattoman tuomarin hetki, ainoa ja kauhistava päämäärä, pimeyden ja ikuisten rangaistusten kuilu. Siitä tulee vähitellen loppuvan elämän kaivattu lepo ja hyvin usein se sitä jo onkin. Se ei enää vaikuta tekoihimme, ja ennen kaikkea — mikä on erikoisen tärkeä kohta ja suuri muutos — se ei enää sekaannu moraaliimme. Onko moraalimme vähemmän korkea, vähemmän puhdas ja syvä sen jälkeen kuin se on tullut epäitsekkääksi? Onko ihmistunto kadottanut välttämättömän tai arvokkaan tunteen, kun siltä on hävinnyt eräs kauhu? Ja kun kuolema on menettänyt suuren merkityksen, niin kuka siitä voittaa? Luultavasti elämä. Meissä on käyttämättömien ja käyttökelpoisten voimien varasto, ja jos meiltä otetaan jokin kauhu, suru, mielenmasennus, niin sijaan tulee ihailu, luottamus, toivo.
XXVII
Tullaan ehkä sanomaan, erittäinkin mitä tulee oikeuteen ja kotitaloon, että personifioidaan ja sijoitetaan ulkopuolelle meitä kaksi meissä olevaa voimaa, ensiksikin, koska on paljon vaikeampi osoittaa niiden olevan meissä, ja toiseksi, koska näyttää jokseenkin varmalta, että tuntematon ja loppumaton sellaisinaan, s.o. ilman ymmärrystä, ilman moraalia, ilman persoonallisuutta, eivät kykene meitä liikuttamaan. Sillä huomattava on, että aineellinen mysteerio, niin hämärä ja vaarallinen kuin se saattaa ollakin, ja psykologinen oikeus, niin sekavat kuin sen seuraukset lienevätkin, meitä tuskin liikuttavat. Se, mikä meitä liikuttaa ja musertaa, ei ole ollenkaan se, mitä me emme ymmärrä luonnon järjestyksessä, vaan tuo ajatus, että ylin, tietoinen, järjellinen, yli-inhimillinen ja kuitenkin ihmistahdon kaltainen tahto ehkä liitelee luonnon yllä. Se on sanalla sanoen Jumalan läsnäolo; ja annoimmepa sille nimen minkä tahansa, kuten oikeus, kohtalo, mysteerio, niin Jumalaa me aina pelkäämme, s.o. itsemme kaltaista, vaikka ikuista, ääretöntä, näkymätöntä ja kaikkivaltiasta, sillä epäiltävää on, pelkäisimmekö moraalista voimaa, joka ei olisi tehty meidän kuvamme mukaan. Meitä ei peloita tuntematon luonnossa eikä liioin tämän meidän maailmamme mysteerio, vaan toisen maailman mysteerio. Ei aineellinen, vaan moraalinen arvoitus. Ei mikään ole esimerkiksi vaillinaisemmin tunnettu kuin niiden syiden summa, jotka aiheuttavat maanjäristyksen, eikä mikään ole kauhistuttavampi. Mutta joskin maanjäristys kauhistuttaa ruumistamme, niin pöyristyttää se henkeämme vain sillä edellytyksellä, että me näemme siinä oikeustoiminnan, yliluonnollisen rangaistuksen. Samoin on myrskyn, sairauden, kuoleman, ihmiselämän tuhansien ilmiöiden, tuhansien katastroofien laita. Mutta näyttää siltä kuin olisi tuo todellinen liikutus, joka värisyttää muutakin kuin fyysillistä itsesäilytysvaistoa, löydettävissä vain käsitteessä enemmän tai vähemmän määrätystä Jumalasta, lahjomattomasta vanginvartijasta, näkymättömästä ja pysyväisestä oikeudesta, käsittämättömästä ja valppaasta sallimuksesta. Mutta kysymys on siitä, mikä on lähempänä totuutta ja onko elämän tulkitsijan tehtävä mielenmasentaminen ja syvästi järkyttäminen vaiko rauhoittaminen ja valistaminen.
XXVIII
Myönnän, että on hyvin vaikeaa vapautua tavanmukaisesta tulkinnasta ja että siihen turvautuu yhä uudelleen vastoin tahtoaan silloinkin, kun koettaa päästä siitä irti. Niinpä Ibsen etsiessään uutta ja niin sanoaksemme tieteellistä kohtalon muotoa on sijoittanut keskeiseksi erääseen parhaimpaan draamaansa perinnöllisyyden verhotun, suurenmoisen ja tyrannimaisen hahmon. Mutta hänen teoksessaan ei meissä pohjimmaisena herätä erikoista inhimillistä pelkoa, syvempää kuin animaalinen pelkomme, perinnöllisyyden tieteellinen mysteerio, jos se olisi siinä yksin, niin se herättäisi tuota pelkoa yhtä vähän kuin sen ja sen peloittavan taudin, sen ja sen ilmasto- ja meri-ilmiön tieteellinen mysteerio. Ei; se, mikä herättää siinä toisenlaista kauhua kuin sitä, mitä synnyttää uhkaava, mutta luonnollinen vaara, se on se hämärä oikeuden aate, jota siinä edustaa perinnöllisyys, se on sen väitteen rohkea vahvistus, että isän pahat teot lankeavat lasten päälle, se on vihjaus siihen, että ylin tuomari, jonkinlainen ihmissuvun herra pitää silmällä toimiamme, kirjoittaa ne vaskitauluun ja punnitsee ikuisissa käsissään kauan aikaa lykätyt palkitsemiset ja loppumattomat rangaistukset. Sanalla sanoen se on Jumala, joka, siitä huolimatta, että hänet kielletään, näyttää jälleen kasvonsa, ja hyvin vanha helvetin liekki, joka räiskyy vielä vasta sinetöidyn paaden alla.
XXIX
Mutta tämä kohtalon tai kohtalonoikeuden uusi muoto on vielä vähemmän puolustettava, vähemmän hyväksyttävä kuin antiikin puhdas ja yksinkertainen kohtalo, joka pysyi yleisenä ja epämääräisenä, joka ei pyrkinyt selittämään mitään liian tarkasti ja siis sopi useimpiin tilanteisiin. Mahdollista on, että Ibsenin esittämässä erikoistapauksessa esiintyy jonkinlainen satunnainen oikeus, kuten on mahdollista, että sokean väkijoukkoon ampuma nuoli osuu sattumalta isänmurhaajaan. Mutta yleisen lain laatiminen tästä satunnaisesta oikeudesta on samaa kuin käyttää jälleen väärin mysteeriota ja saattaa inhimilliseen moraaliin aineksia, joita siinä ei pitäisi olla, aineksia, jotka ehkä ovat toivottavia ja jotka olisivat hyödyllisiä, jos ne edustaisivat erinäisiä totuuksia, mutta jotka täytyy poistaa, koska ne eivät niitä edusta ja koska ne ovat vieraita todelliselle elämällemme. Tiedämme tosiaankin, että kokemuksemme nykyisellä asteella on mahdotonta keksiä perinnöllisyyden ilmiössä pienintäkään oikeuden jälkeä, s.o. hauraintakaan moraalista sidettä syyn, s.o. isän teon, ja seurauksen, s.o. lapsen palkitsemisen tai rankaisemisen välillä. Runoilijoiden etuoikeutena on tehdä hypoteeseja ja kulkea jossakin määrin todellisuuden edellä. Mutta usein tapahtuu, että kun he luulevat kulkevansa sen edellä, he sen vain kääntävät, että kun he luulevat olevansa jonkun uuden totuuden edelläkävijöitä, he vain yksinkertaisesti löytävät vanhan harhaluulon jäljet. Kulkeakseen kokemuksen edellä tässä ehkä täytyisi mennä vielä pitemmälle oikeuden kieltämisessä. Mutta mitä me tästä ajatellemmekaan — pysyäkseen oikeutettuna ja pätevänä ei runollinen hypoteesi saa avoimesti sotia jokapäiväistä kokemusta vastaan, muutoin se on kovin hyödytön, kovin vaarallinen, ja jollei erehdys ole aivan epätahallinen, on se tuskin rehellinen.
XXX
Minkä johtopäätöksen voimme tehdä edellisestä? Montakin, jos niin haluaa, mutta ennen kaikkea seuraavan: on tärkeää, että elämän tulkitsija samoin kuin nekin, jotka sitä elävät, ovat äärimmäisen varovaisia mysteerion käsittelyssä ja myönnytyksissä sille eivätkä kuvittelekaan, että se, mikä omistetaan sille, mikä on selittämätöntä, on välttämättömästi parasta ja suurinta jossakin teoksessa tai elämässä. On hyvin kauniita, inhimillisiä ja todellisia teoksia, joista puuttuu melkein kokonaan "levottomuus maailmankaikkeuden mysteerion takia". Suuruutta ja ylevyyttä ei saavuteta siten, että ajatellaan lakkaamatta sitä, mikä on tutkimatonta ja loputonta. Tutkimattoman ja loputtoman ajattelu tulee hyödylliseksi vain silloin, kun se on sen hengen odottamaton palkinto, joka on antautunut rehellisesti ja empimättä sen tutkisteluun, mikä on päättyväistä ja minkä perille voi päästä, ja huomaa piankin, että erotus on huomattava siirryttäessä siitä mysteeriosta, joka käy sen edellä, mitä emme tunne, siihen mysteerioon, joka seuraa sitä, minkä olemme oppineet. Ensin mainitussa näyttää olevan paljon suruja: niillä on siellä ahdasta ja ne kasaantuvat kaikki parille kolmelle liian läheiselle kukkulalle. Toisessa niitä näyttää olevan paljon vähemmän: sen pinta on laajempi, ja avaraa taustaa vasten suurimmatkin surut saavat toivon muodon.
XXXI
Niin, ihmiselämä on suuresti katsoen jokseenkin surullinen! On melkein helpompaa ja mieleni tekisi sanomaan melkein miellyttävämpää puhua sen suruista ja valaista niitä kuin etsiä sen lohdutuskohtia ja antaa niille jotakin merkitystä. Surut ovat monenlaisia, silminnähtäviä, järkkymättömiä, lohdutuskohdat tai pikemminkin ne syyt, jotka saavat meidät jonkinlaisella ilolla myöntymään elämän velvollisuuteen, näyttävät harvinaisilta, vähän huomattavilta, epävakaisilta. Surut näyttävät jaloilta ja suurilta ja epäämättömään, jonkinlaiseen persoonalliseen ja herkkään mysteerioon verhoutuneilta. Lohdutuskohdat näyttävät mitättömiltä, itsekkäiltä, melkein halpamaisilta. Tarkemmin katsoen ne ovat kuitenkin, kuten ne sivumennen saattavat näyttääkin olevan, yhteydessä mysteerion kanssa, joka on vain siksi vähemmän näkyvä ja vähemmän käsitettävä, että se on syvempi ja salaperäisempi. Elämänhalua tai elämän ottamista sellaisena kuin se on ilmaistaan ehkä jokapäiväisesti, mutta ne noudattavat tietämättään tai tahtomattaan yleensä lakeja, jotka ovat yleisempiä, maailmankaikkeuden hengen mukaisempia ja siis suurempiarvoisia kuin halu paeta elämän suruja tai jalo, harhaluuloista vapautunut viisaus, joka ne toteaa.
XXXII
Me olemme liian taipuvaisia maalaamaan elämää synkemmäksi kuin mitä se on. Tämä on suuri vika, mutta anteeksiannettava siinä epävarmuuden tilassa, missä 'me olemme. Ei ole vielä olemassa uskottavaa selitystä. Ihmisen kohtalo on kuten ennenkin tuntemattomien voimien alainen, joista muutamat ehkä ovat kadonneet, mutta vain antaakseen tilaa toisille. Joka tapauksessa on todella mahtavien voimien luku tuskin vähentynyt. Näiden voimien toimintaa ja väliintuloa on koetettu selittää monella tavalla, ja kun on huomattu, ettei suurin osa näistä selityksistä kestä todellisuutta, joka kaikesta huolimatta tulee vähitellen ilmi, niin näkyy, laskeakseen jollakin tavoin yhteen sen, mikä on selittämätöntä, tai ainakin sen aiheuttamat surut, turvauduttavan jälleen kohtaloon. Pohjaltaan se ei ole mitään muuta kuin tätä, mitä tavataan Ibsenillä, venäläisessä romaanissa, aikakautemme täyspainoisessa kuvauksessa, Flaubertillä j.n.e. (esim. teoksessa Sota ja rauha, l'Education sentimentale y.m.).
Totta on, ettei se ole enää antiikin kohtalo, ainakin suuren joukon silmissä täysin määrätty jumalatar tai pikemminkin jumala, omavaltainen, taipumaton, leppymätön, sokea, mutta valpas, vaan se on epämääräisempi, muodottomampi, hajamielisempi, välinpitämätön, epäinhimillinen, persoonaton, universaalinen kohtalo. Se on yleensä vain tilapäinen nimitys, joka on paremman puutteessa annettu ihmisen yleiselle ja selittämättömälle kurjuudelle. Sen voi omaksua tässä merkityksessä, vaikk'ei se selitä mitään ja vaikk'ei se ole muuta kuin saman vanhan arvoituksen uusi nimi. Mutta on varottava liioittelemasta sen merkitystä ja arvoa eikä saa kuvitella, että ihmisiä ja tapahtumia katsellaan hyvin korkealta ja lopullisessa valossa ja ettei sen toiselta puolen ole enää mitään etsittävää, koska jonakin määrättynä hetkenä on syvä tunne kaiken olemassaolon pohjalla piilevästä kohtalon kukistamattomasta ja hämärästä voimasta. On ilmeistä, että eräältä näkökannalta katsoen ihmiset näyttävät aina onnettomilta, että kohtalokas kuilu näyttää vetävän heitä puoleensa, koska he ovat aina alttiina sairaudelle, aineen epävakaisuudelle, vanhuudelle ja kuolemalle. Jos ottaa vain huomioon kaiken olemassaolon lopun, niin on onnellisimmassa ja menestyksellisimmässäkin elämässä välttämättömästi jotakin kohtalokasta ja kurjaa. Mutta älkäämme käyttäkö väärin näitä sanoja ja ennen kaikkea älkäämme niitä käyttäkö huolimattomuudesta tai mystillisen surun takia, supistaaksemme sen osuutta, minkä voisi selittää, jos enemmän antautuisimme tutkimaan ihmistä ja asioiden luonnetta. Meidän ei pitäisi turvautua mysteerioon eikä sulkeutua siihen alistuneeseen hiljaisuuteen, joka on sen seuralainen, muulloin kuin sellaisina hetkinä, jolloin sen väliintulo on todella huomattavissa ja se on tuntuva, persoonallinen, älyllinen, moraalinen ja epäämätön; ja täten rajoitettuna tämä väliintulo on harvinaisempi kuin luullaan. Niin kauan kuin tuo mysteerio ei ollenkaan ilmaise itseään, ei ole syytä pysähtyä, painaa alas katsettaan, alistua, vaieta.