Front matter

HATANPÄÄN HEIKKI JA HÄNEN MORSIAMENSA

Kertomus Tuomas piispan ajoilta

Kirj.

EVALD FERDINAND JAHNSSON

Porvoo, Werner Söderström, 1898.

Suuren kansalaisemme

J. W. SNELLMANIN

muistolle omistaa tämän teoksensa nöyryydellä

Tekijä.

Lukijoille.

Tämän kirjan lukijoista jotkut ehkäpä ottavat kummastuaksensa, että allekirjoittanut on omistanut sen J. V. Snellman vainajan muistolle ja kysynevät ehkä, tokko minulla on ollut jonkinmoinen erityinen syy siihen; Paitsi harrasta sydämeni halua esiin tuoda kiitollisuuden ja kunnioituksen roponi Suomen kansan suurimmalle pojalle ja hänen jalolle isänmaalliselle työllensä on minulla todellakin ollut tuollainen "erityinen" syy omistamaan juuri nämät kyhäelmäni hänen muistollensa. Lähemmin selittääkseni tätä asiaa kerron tässä eräästä illasta J. V. Snellmanin luona.

* * * * *

Ihmisen elämässä toinen päivä ei milloinkaan ole ihan toisen kaltainen, onnen vaiheet ja antimet eivät tänään ole ihan samanlaatuiset kuin olivat eilen; huomenna vaihtelevat taas. Mutta vaikka tällainen erilaisuus päivien suhteen onkin olemassa, tuntuupi tuohon alituiseen vaihtelemiseen tottuneelle, kun hän vilkaisee taaksepäin kuluneesen elämäänsä, kuitenkin siltä, ikäänkuin nuo menneet päivät menoinensa olisivat olleet aivan toinen toisensa kaltaiset. Ani harvat niistä jättivät pysyväisen muiston; jotkut kuitenkin. Löytyypi kunkin ihmisen elämässä muutamia "merkkipäiviä", jotka uursivat hänen mieleensä niin syvät vaot, ett'eivät ajan lumimyrskyt jaksaneet niitä ummistaa.

Tuollainen ijäti unhottumaton päivä minun elämässäni oli eräs päivä Toukokuussa v. 1874, jolloin minulla oli onni viettää illan tunnit kahdenkesken J. V. Snellman'in kanssa hänen kodissansa Helsingissä. Muutama päivä sen jälkeen, kun kirjoittamani näytelmä "Lalli" oli näytetty suomalaisessa teaatterissa, oli hän kutsuttanut minun luoksensa.

Siihen saakka tunsin Snellmanin, paitsi suurena tiede- ja valtiomiehenä, ainoastaan ulkomuodolta. Nuo merkilliset kasvot, joidenka piirteet niin omituisella tavalla kuvasivat syvää viisautta ja lujaa, masentamatonta tahtoa, olivat siis minulle tutut. Mutta mitkä ja millaiset sydämen tunteet tuon — tunnustakaamme se — melkein jyrkän ulkomuodon alla piilivät, se oli minulla ihan tuntematonta. Ei ole siis ihmettä, että levottomalla mielellä ja jonkinmoisella pelvolla puheena olevana Toukokuun päivänä astuin sen talon portaita ylös, jossa se mies asui, joka terävällä silmällään näki, kädellään viittasi ja pontevalla voimallaan raivasi Suomen kansalle tien, osoitti uran, jota myöten sen tuli kulkea saavuttaaksensa onnensa, säilyttääksensä ja tukeaksensa kansallisuuttaan. Otaksuin, että puhelu kahdenkesken sellaisen miehen kanssa tulisi minulle sangen vaikeaksi.

Kuitenkin olivat suotta tuollaiset levottomuuden tunteet vaivanneet mieltäni; sen tulin pian huomaamaan. Snellman ei esiintynyt minulle ylimyksenä eikä syvämielisenä tiedemiehenä, vaan nuoren nousevan kaunokirjallisuutemme innokkaana suosijana ja isällisenä ystävänä. Tämä hänen sydämellinen ystävällisyytensä saikin minussa aikaan sen, että jo muutaman hetken kuluttua tuntui siltä, kuin olisin monasti ennen puhunut hänen kanssaan. Samalla selveni minulle päivää selkeämmäksi se seikka, että isäntäni oli mies, jolle alhaisten puolelta ylhäisiä kohtaan tavaksi tullut mutkallinen kursaileminen ei ollut mieleen, vaan että hän olisi minua halveksinut, jos olisin sellaista yrittänyt häntä kohtaan.

Alusta alkain olin ollut kovin utelias saamaan kuulla, mitä hänellä olisi minulle sanottavaa, koska tuollainen outo kunnia, tulla kutsutuksi hänen luoksensa, oli tapahtunut minulle. Tultuamme siihen sangen yksinkertaisilla huonekaluilla varustettuun huoneesen, jossa Snellman tavallisesti otti vieraitaan vastaan, ja painettuamme puuta, ryhtyikin hän heti tätä asiaa selittämään, puhuen melkein näin: "Minä olen halunut tulla tuntemaan teitä ja olen kutsunut teidät luokseni etenkin siitä syystä, että mieleni tekee keskustella kanssanne äsken näytetystä näytelmästänne 'Lallista'. Minua on, näetten, kovasti ilahuttanut se seikka, että taistelu kristittyjen ja pakanallisten esi-isäimme välillä vihdoinkin on otettu draamallisesti käsiteltäväksi ja että sitä koskeva näytelmä nyt on saatu suomalaiselle näyttämölavalle. Noista ajoista oli kuitenkin alettava. Se on ilahuttanut minua enemmän kuin ketään muuta syystä, jonka kohta olen mainitseva. Sentähden kävinkin näytelmäkappalettanne katsomassa, vaikk'en enää kymmenenteen vuoteen ole käynyt teaatterissa, vanhuuteni takia kun en enää iltasilla mielelläni lähde kodistani. — Katsokaa — asian laita on siten, että tuon mainitun taistelun draaman muotoon asettaminen oli minun oman nuoruuteni rakkahin unelma. Paljon olen aikoinani kirjoitellutkin sitä varten, sepitellyt suunnitelmia, vieläpä kokonaisia näytöksiäkin tällaiseen draamaan. Kylläpä niiden vielä pitäisi olla tallessa käsikirjoitusteni joukossa. Mutta käsikirjoitukseni ovat hajallansa ja epäjärjestyksessä, jotta minun on vaikea äkkipikaan niiden joukosta löytää yksityisiä kirjoituksia. Muuten olisin nyt lukenut näytteeksi joitakuita paikkoja tuosta draamastani. Aika, jolloin siinä kuvatut tapaukset tapahtuvat, on kuitenkin peräti toinen kuin 'Lallissa', nimittäin Birger Jarlin aikakausi. Se siis kuvaa Ruotsalaisten taistelua pakanallisten Hämäläisten kanssa."

Tämän jälkeen kertoi hän minulle lyhyesti tuon nuoruudessa kirjoittamansa draaman juoksun. Erään ruotsalaisen ritarin rakkaus nuoreen Hämäläistyttöön oli siinä pääjuonena. Birger Jarlin rakennuttama Hämeenlinna oli tapausten keskuspaikka.

En ikänä unhota, kuinka vanhus näitä kertoessaan innostui ja kuinka hänen sydämensä rakkaiden nuoruutensa muistojen valtaamana heltymistään heltyi. Sinne, hänen nuoruuden ikäänsä kohden kääntyikin pian puhelumme kokonaan. Selvillä piirteillä, elävästi kuvaavilla sanoilla ilmaisi jalo vanhus elämänsä vaiheet, toiveensa, tuumansa ja pyrintönsä siihen aikaan ja sittemmin sekä vaikuttavat syyt niihin, ja myöskin ne kummalliset sallimukset, jotka olivat johtaneet hänet maineesen ja kuuluisuuteen. Olipa tuo elämä, jonka hän kuvasi minulle, ollut rikas vaiheista, ihmeteltävistä taisteluista ja voitoista! Ja sydän, joka piili tuon ulkomuodon alla, joka vieraalle näytti kylmältä, olihan se sykkinyt ja sykki vieläkin lämpömästi, kuin mikään, ja ollut sanomattoman altis ystävyydelle ja isänmaanrakkaudelle! Tunti toisensa perästä kului: eihän vanhukselta puuttunut aiheita kertomuksiin ja kuvauksiin. Kumpikaan meistä tuskin tarkoin havaitsi ajan kulkua. Oli jo sydän-yö kun läksin hänen luotaan.

"Kymmenen vuotta elämästäni antaisin sellaisesta illasta Snellman'in luona!" — huudahti innostuneena eräs ystäväni hänet ja ne toiset tavattuani, jotka uteliaisuudella odottivat tuloani Snellmanin luota, saadaksensa tietoja käynnistäni siellä. Kylläpä hän oli oikeassa: pitkät vuosikaudet eivät ole kalliit kyllä vastaamaan sellaista iltaa.

Paljon olin saanut kuulla, paljon sellaistakin, jota ehk'ei kutkaan muut suuren vainajan suusta, sillä hän oli täydellisesti avannut sydämensä minulle. Mitä kuulin, kaikki ne ovat muistissani tallella. — Mutta ei ollutkaan tällä kertaa aikomukseni puhua muusta kuin tuosta hänen nuoruutensa draamasta. Taistelu kristittyjen ja pakanallisten Hämäläisten välillä oli ollut vainajan ajatusten esineenä hänen nuoruudessaan. Tämän saman taistelun olen kokenut pukea romaanin verhoon, ja vaikk'ei aika ole sama eikä tapausten juonet ollenkaan hänen miettimänsä draaman kaltaiset, pidän kuitenkin rakkaana oikeutenani ja pyhänä velvollisuutenani omistaa tämän kirjasen hänen muistollensa, varmasti vakuutettuna siitä, ett'ei hän sitä panisi pahaksensa, jos hän vielä olisi elossa.

Helsingin kaupungissa 14 p. Lokakuuta v. 1884.

E. F. J.

Ensimmäinen luku.

Suuremmoisesti ihana on Tammerkoski, tuo kuuluisa ura, jonka kautta Näsijärven vedet purkautuvat Pyhäjärveen. Kaunista on katsella valkoisiin vaippoihinsa puettujen Vellamon neitojen hurjaa tanssia sen tuoksuvassa kuohussa. Ihanat ovat lähiseudutkin: Näsijärven ja Pyhäjärven suloiset rannikot.

Lähellä Tammerkoskea, länteenpäin siitä, on Pyynikki-niminen harjanne, josta näköala on niin kaunis, että moista ani harvoin saapi nähdä.

On kevät. Ollaan toukokuussa, ihan toukokuun keskivaiheella, sillä tämä kertomus alkaa 15 päivänä sanottua kuuta vuonna 1245 j.Kr.s, siis likimmiten 650 vuotta sitten. Mainittuna vuonna tuli kevät erittäin varhain; jo huhtikuussa läksi Pohjan paha poika Hämeestä pois, kiiruhtaen kotiinsa Lapin leivättömille tuntureille. Siitä syystä nurmet ja lehtipuut jo vihannoivat kauniisti, sentähden Pyynikin päivänpuolisilla rintehillä tuomet jo kukkivat, sekä sinivuokot ja monenkarvaiset muut kukat niiden siimeksessä.

Suuri kansanpaljous on kokoontunut Pyynikille sekä sille tasangolle, jossa läntinen osa Tampereen kaupunkia nykyään sijaitsee. Kaukaisiltakin seuduilta oli kansaa tänne saapunut: Pälkäneeltä, Längelmäeltä, Orivedeltä ja Ruovedeltä asti. Asukkaat lähitienoilta olivat miehissä koossa. Täällä nähtiin ihmisiä kaikista ikäluokista, sekä mies- että naispuolisia.

Kahden tavattoman suuren kuusen luo olivat kihlakuntain vanhimmat kokoontuneet neuvottelemaan. Näitten vanhojen, pyhien puitten eli n.k. karsikkojen ympäri oli kiviä ladottu rivittäin siihen tapaan, että ne muodostivat täydellisen kehän. Toinen kivikerta oli toista vähän ulompana. Näillä kivillä ukot istuivat. Aivan kuusten juurella oli suuri litteä paasi: tämä oli vanha teurastus- taikka, uudenaikaisempaa sanaa käyttääksemme, uhripaasi.

Lähellä nykyistä Tampereen kirkkoa, mutta rannemmalla oli nuoriso koossa. Pojat istuivat erikseen ruohikossa laulellen, pakinoiden ja nauraen, tytöt eriksensä hiljaisemmalla äänellä jutellen keskenänsä ja sitoen koristeina käytettäviä kukkaisseppeleitä. Kisat eli leikit eivät vielä olleet alkaneet, mutta aika niiden alottamiseen läheni.

Vakaampaakin laulua, kuin nuorukaisten leikillistä, kuultiin täällä. Siellä täällä istui parittain käsi kädessä vanhempia laulajoita, laulaen Kalevala-runoja, sepitellen somia säkeitä vanhasta, viisaasta Väinämöisestä, taitavasta sepästä Ilmarisesta ja hurjasta uroosta Lemminkäisestä. Ikuisesta vihasta Pohjolan ja Väinölän välillä he myös kertoivat, samoin Sammon surkeasta surmasta, ihanaisen Ainon itkusta ja kalliin kanteleen synnystä. Lukuisa kuulijajoukko ympäröi heitä hartaasti kuunnellen.

Muutamat kohteliaammat pojista poimivat kukkia, joita veivät naisille, kukin kullallensa. Näiden kukkaispoimijain joukossa veti erityistä huomiota puoleensa eräs pitkävartaloinen, uljaan-näköinen nuorukainen. Hän on puettu valkoiseen, hienosta villakankaasta tehtyyn mekkoon, jonka reunat ovat koristetut hopeaisilla soljilla ja monenkarvaisilla rihmoilla ja ompeluksilla. Hopeaisilla heloilla runsaasti varustettu on hänen uumavyönsäkin sekä siinä kantamansa puukon tuppi ja varsi. Nuorukaisen käytöstapa on soma ja vapaa, hänen kirkkaissa silmissään kuvautui hellätuntoisuutta, mutta samalla myöskin pelottomuutta ja uskaliaisuutta.

Saatuansa suuren joukon kukkia poimituksi lähestyi hän tyttöparven keskikohtaa. Siinä istui eräs ihmeen kaunis, rikkaasen pukuhun puettu 18-vuotias nuori neitonen. Useat muut nuoret naiset häärivät toimeliaasti hänen ympärillänsä, tuoden hänelle kukkasia.

"Kiitoksia vaan hyvät ystäväni! Kyllä minulla näitä nyt jo on tarpeeksi asti. Pitäkää nyt vaan huolta siitä, että saatte omat seppeleenne valmiiksi, sillä pian jo ruvetaan kisailemaan" — sanoi kaunis tyttö kiitollisesti katsahtaen palvelijattariansa.

Nuorukainen oli lähestynyt. — "Minä myöhästyin, Lyyli, sen näen nyt", lausui hän, jatkaen: "Sinulla on jo kukkia yltäkyllin ja päälle senkin. Harmillista toki! Suurella huolella olen sinua varten poiminut kauniimmat kukat kuin kedolla kasvoivat — ja nyt ne ovat tarpeettomia. Kenelle ne nyt annankaan, sillä ethän sinä, Lyyli, niistä huoline?"

Neitonen loi suuret, taivaansiniset silmänsä kukkaisseppeleestä, jota paraikaa sitoi, nuorukaiseen. Lumoavan hymyn leikkiessä hänen sulohuulillansa vastasi hän: "Ken on sanonut ett'en niistä, huoli? Vai siitäkö sen arvaat, että minulla jo ennen on näin paljon kukkia?"

"Niin siitä."

"Sinulla oli kehno pohja arvelmaasi. — Eihän ihminen milloinkaan voi saada niin paljoa, ettei hän haluaisi saada enempää", väitti Lyyli nauraen. "Tahi ehk'et sinä, Arvo, mielessäs milloinkaan olekkaan tuntenut ahneuden tunteita."

"En ole. Tähän päivään asti ei ole ahneus vaivannut mieltäni."

"Vai niin. No, kyllä ahneus tulee ijän kanssa" — arveli Lyyli. "Isävainajani kertoi minulle monesti eräästä rikkaasta miehestä, jolla nuorukaisena oli yhtä jalot mielipiteet kuin sinullakin nyt. Mutta kun hän vanheni, rakastui hän rikkauteensa ja tuli vihdoin sellaiseksi saituriksi, että tuskin raskitsi syödä. Mutta tässä tulee toinenkin seikka kysymykseen. Jos sinun poimimasi kukkaset ovat kauniimmat kuin nämä tässä, niin käytän niitä ja hylkään nämät. Niin sinunkin on tapasi tehdä. Jos sinulla on huono hevonen, niin myyt sen pois taikka surmaat hylkynä ja ostat toisen paremman."

"Minulla on niin monta hevosta, ett'ei minun tarvitse niitä ostaa."

"Sen kyllä tiedän, että Hatanpäässä on useoita hevosia — mutta eihän tuo kuitenkaan mahdotonta liene, että joskus tulisit hyvän hevosen ostaneeksi huonon sijaan?"

"Niin, eihän se mahdotonta ole" — myönsi nuorukainen.

"Kaikissa asioissa on niin: huono hyljätään kun parempi saadaan. Annappas tänne nyt poimimasi kukkaset, että saan katsella, tokko ne ovatkaan niin kauniit kuin niiden kehut olevan."

Lyyli kohotti kätensä Arvoa kohti. Useampia kultasormuksia hohti hänen sormissansa ja suuri hopeainen, kääriytyneen käärmeen muotoon tehty rannerengas ranteessa.

Hetken tarkastettuansa kukkia, sanoi Lyyli: "Kylläpä ne todella ovatkin kauniit! Jos vielä ehdin ennenkuin kisoille ruvetaan, niin sidon sinulle, sitte kuin ensin olen saanut oman seppeleeni valmiiksi, pienen, pienen seppeleen kiitokseksi ja muistoksi osoittamastasi hyväntahtoisuudesta."

"Tee niin, Lyyli! Sen seppeleen olen tallettava kuolinpäivääni asti!" huudahti Arvo iloisena.

"Mitäpä vielä! Tänä iltana jo heität sen männikköön. Mutta somia kukkasia toki sinä olet löytänytkin."

"Hatanpään peltojen pientareilla ja avarilla niityillä tuolla Pyhäjärven vastakkaisella rannalla kasvaa paljon somempiakin kukkia."

"Kyllähän se on mahdollista", myönsi Lyyli.

"Miltä näyttää Hatanpää sinusta, täältä katsoen? Eikö se ole pulska ja kaunis talo?"

"On kyllä, sitä ei käy kieltäminen."

Nuorukainen katsoi pitkään Lyyliin, ja sanomaton lemmen-helle paloi hänen silmissänsä. Sitte lausui hän punastuen matalammalla äänellä: "Etkö tahtoisi muuttaa sinne asumaan, Lyyli? Eihän siellä emännältä leipää puutu, eikä liiallinen työ rasita. Piikoja saa hän käskettäväksensä niin monta kuin hän itse tahtoo. Neljäkymmentä ammuvaa nautaa tuo iltasilla maitoa kotiin laitumelta ja kaksikymmentä hevosta hirnuu hinkaloissaan. Ikkunoiden kautta loistaa päivän valo huoneisin ja isäntäväki asuu siivotussa sivukammiossa. Palttinoiden ja villakankaiden paljoutta en voi luetellakaan; lippaita avatessa helähtävät esivanhemmilta perityt hopeiset ja kultaiset morsiuskoristeet. — Kyllä siellä on hyvä olla emäntänä."

"Tietysti on rikkaassa talossa aina hyvä olla ja asua", vastasi Lyyli luomatta silmiänsä kukkaisseppeleestä, jota sitoi.

"Etkö sinä, armas Lyyli, jo pian mielisi muuttaa sinne asumaan?" kysyi nuorukainen yhä enemmän punastuen.

"Enhän tiedä miten olisi muuttaa, jos on muuttaa ensinkään. Onhan minulla hyvä koti, kotona on hauska olla", arveli Lyyli, mutta hymyili sen ohessa veitikkamaisesti.

"Kyllä on sinulla hyvä koti, se on tosi. Mikäs pohjaa oloa Kangasalan Liuksialassa! Mutta vanhempiesi kuoltua olet kuitenkin yksin ja turvatonna."

Lyyli nyykähytti päätänsä ylpeästi ja heitti rinnoille pudonneet palmikkonsa selän taakse. Sitte lausui hän äänellä, joka oli olevinansa äkäinen: "Enhän tiedä niinkään yksin olevani; onhan minulla monta palvelijatarta mukanani tällä matkallanikin ja toiset minua kotona odottavat. Heistä on minulle seuraa tarpeeksi asti. Eikä minulta turvaakaan puutu niin kauan kuin elää vanha enoni, lähiseutujen mahtavin mies."

"Sinä siis hylkäät minun, Lyyli?" kysyi Arvo alakuloisella, hieman vapisevalla äänellä. "Nyt ymmärrän sanojesi merkityksen: 'huono hyljätään kun parempi saadaan'. Sinä siis olet löytänyt minua paremman! Vaan sano, kuka se olisi tuo minua parempi?" Nuorukaisen kasvot kävivät tulipunaisiksi ja hän katsoi ihanaan neitoon leimuavin silmin.

Lyyli keskeytti hetkeksi seppeleen sitomisen ja vastasi nuorukaisen mieltä musertavalla tyyneydellä: "Mistä sinä ongit onkeesi tuon puheen hylkäämisestä ja 'sinua paremmista'? Eiväthän kosiomiehet Hatanpäästä, korskuvilla orheilla ajajat, vielä ole käyneetkään Kangasalan Liuksialassa lemmen-lunnaita tarjoamassa."

"Vaan entäs jos ne tulisivat — minkä vastauksen antaisit heille?"

"Enoni on naimamieheni; — häneltä heidän tulee vastausta pyytää!"

"Mutta entäs sinä, Lyyli, minkä vastauksen sinä annat?" kysyi Arvo niin suurella tuskalla, että hikipisaroita valui hänen otsaltansa.

"Kuluneen päivän puuhat ihminen tuntee, mutta tulemattoman toimista ei hän mitään tiedä", vastasi Lyyli, purren huuleensa.

"Voi Lyyli, kuinka kovasydäminen sinä olet ja kuinka oikullinen."

"Kas vaan! Miksikä niin oikullista olentoa vaivaatkaan kysymyksilläsi?" — Tätä sanoessansa loi Lyyli kauniisti kaarrettujen silmälautojensa alta niin lumoavan katseen Arvoon, että tämän päätä pyörrytti.

"Sinä olet kovamielinen, Lyyli! Etkö ollenkaan muista, mitä puhuimme ja mitä päätimme Kekrin juhlassa viime syksynä?"

"En. Kuinka minä voisin muistaa yhtä asiaa Kekrin juhlasta aina Ukon juhlaan asti." Lyyli purskahti sydämellisesti nauramaan. Naurunpuuskan ohitse mentyä sanoi hän: "Silloin Kekrin juhlassa oli niitä niin monta, jotka ajoivat samaa asiaa kuin sinäkin, että minun on mahdoton muistaa, minkä vastauksen heille kaikille annoin!"

"Anna minun tulla muistollesi avuksi. Sinä sanoit, että orvot kun molemmat olemme, voisimme jättää kosiomiehet ja muut mutkaiset kosioimistemput siksensä ja päättää tämän asian kahden kesken."

"Olisinko todella puhunut niin tyhmästi? Ell'et vaan muista väärin? — Se ei käy laatuun. Muistathan vanhan sananlaskun, joka sanoo: ken ei tahdo noudattaa maan tapoja, muuttakoon maasta pois."

"Sinä olet kummallinen nainen, Lyyli. Sinusta ei tule hullua viisaammaksi."

"Joka kerran on hullu, hän älköön pyrkikö viisaaksi, vaan tyytyköön onneensa." Noustuansa seisaallensa jatkoi Lyyli leikillisellä äänellä puhettansa: "Kas niin! Nyt on kaikki valmisna. — Tässä on tuo pienen pieni seppele, jonka sidoin sinua varten." Hän heilutteli sormellansa rippuvaa pientä kukkaisseppelettä.

"Sen siis annat minulle muistoksi?" kysyi Arvo ja kurotti kätensä seppelettä ottaaksensa.

"Äläpäs? — En tiedä varmaan, annanko sen ollenkaan sinulle, koska olet noin pahalla tuulella. Vaan kuitenkin! Jos lupaat olla oikein ilokas pian alkavissa kisoissa, niin saat sen!"

"Täytyyhän minun luvata. Mikäs muu neuvoksi? Olen vielä liian nuori epätoivoisena järveen hypätäkseni", väitti nuorukainen ja sai nyt lemmittynsä kädestä tuon hänen mielestänsä niin arvokkaan seppeleen.

"Järvellä soutaa eräs suuri vene. Mistä kaukaa tulijat lienevät?" huudahti samassa joku nuorista naisista.

Kaikkein silmät kääntyivät nyt järvelle päin. Uteliaammat juoksivat aina Pyhäjärven rannalle asti.

"Puvuistansa tunnen, että ovat Lempääläisiä", arveli yksi läsnä olevista nuorukaisista.

"Ja se mies, joka pitää perämelaa, ei ole kukaan muu kuin Hieraniemen Paavo", vakuutti toinen.

"Hieraniemen Paavo!" jupisi Arvo itseksensä ja hänen muotonsa synkistyi. Kääntyen Lyyliin sanoi hän: "Eikö Hieraniemen Paavo ollut yksi niistä, jotka kosivat sinua Kekrin juhlassa?"

"Kyllä! Kyllä hän oli kuin olikin yksi niistä ja käyttihekin aivan kuin olisi ollut haltioissaan", vastasi Lyyli ja rupesi taas ääneen nauramaan.

"Minkä vastauksen hänelle annoit?"

"En muista varmaan. Taisin sanoa, että jään vanhana piikana kuolemaani asti asumaan Liuksialaan. Sitte jälestäpäin ovat hänen kosiomiehensä käyneet Liuksialassa. Nuopa vasta olivat kunnian-arvoisia miehiä. Olisitpa kuullut mitä kaikkia kalleuksia he tarjosivat morsiuslunnaiksi ja olisitpa nähnyt heidän komeat hevosensa. Niin pulskia kavioilla käviöitä löytynee tuskin Hatanpään tallissakaan", vastasi Lyyli, voimatta hillitä iloisuuttansa.

"Toki löytynee. Sopii sinun itse käydä katsomassa. Entäs kosiomiehet — millä vastauksella he läksivät kotimatkalle?" Arvo oli silminnähtävästi kovin suutuksissaan. Hänen muuten lempeä äänensä kuului hänen tätä viime kysymystänsä tehdessään kolkolta.

"Muistaakseni vastasi enoni heille, ett'ei Liuksialan Lyyliä myydä niinkään halvasta hinnasta, vaan käski Hieraniemen Paavon kosiomiestensä keralla itse tulla Liuksialaan vieläkin kalliimpia lunnaita tarjoomaan."

"Onko hän käynyt siellä?"

"Ei vielä, mutta kyllä kai hän tulee. Vähästä ei hän luovu minusta."

Arvo vähän rauhoittui kuultuansa, ett'ei Hieraniemen Paavo vielä ollut käynyt Liuksialassa, mutta kuitenkin oli hän vieläkin niin suuttunut, että kiukuissaan puri hammasta.

Toinen luku.

Vene laski nyt maalle ja matkailijat, yhteensä kaksikymmentä miestä, astuivat maalle. He olivat monellaisilla aseilla varustetut, mutta muut aseensa, paitsi vöissänsä riippuvat puukkonsa, he jättivät veneesen.

Etevin heistä niin ryhtinsä kuin asunsa puolesta oli perämelan pitäjä, Hieraniemen rikkaudestansa kuulu isäntä Paavo. Paavo oli vielä nuori mies, Arvoa vähän vanhempi, ehkä viidenkolmatta vuotias. Hänen muotoansa olisi voinut sanoa somaksi ja miehekkääksi, ell'ei siinä olisi kuvautunut rajatonta ylpeyttä, toisinaan ilkeyttäkin. Kuitenkin oli Paavo suuri taituri teeskentelemisessä, jotta hän mestarillisesti osasi salata ilkeytensä, milloin tahtoi sitä pitää salassa. Mutta ylpeyttänsä ei hän yrittänytkään salaamaan, sillä hän piti sitä luonnollisena etuoikeutenansa ja kunnianansa. Muuten hän oli puettu yhtä hienoon pukuun kuin Arvokin, mutta reunukset ja koristeet hänen mekossansa ja lakissansa olivat toista kuosia kuin reunukset ja koristeet Arvon mekossa ja lakissa.

Sivumennen tervehdittyänsä muutamia tuttavia astui Paavo sille paikalle, missä Arvo ja Lyyli seisoivat. Ensinmainitulle nyykähytti hän päätänsä ylpeästi ja loi häneen uhkaavan ja vihaisen silmäyksen. Kääntyneenä Lyyliin sanoi hän herttaisella äänellä: "Hyvää päivää lemmettäreni! Terveisiä Hieraniemeltä."

"Kiitoksia vaan! Mitä kuulumisia Hieraniemeltä?"

"Kyllä isännällä siellä on paljon puuhaa ja tointa niinkuin suuressa talossa ainakin. Avarat pellot ovat touvolle valmistettavat ja saalis Ahtolan vainioiltakin aittoihin korjattava. Muuten seudut siellä ovat ihanaiset kuin ennenkin ja käet kultarinnat kukkuvat kuusikoissa ja lehdiköissä, mutta haikealla äänellä, kun ei talossani ole emäntää niiden kukuntaa kuuntelemassa."

"Kai se käille onkin suurempi vahinko kuin talolle", intti Lyyli.

"Vai rupeat kokkapuheita virittämään. Olet muka vihoissasi siitä, ett'en jo enosi tahdon mukaan kosiomiesteni keralla ole käynyt Liuksialassa. Tarpeellisten lunnaiden ja sopivien kihlojen puute ei suinkaan ole ollut esteenä, siitä voit olla vakuutettu. Onhan talossani tavaroita, jos on jotakin. Muut kiireelliset toimet ovat estäneet minua matkalle lähtemästä, mutta sinun ei enää tarvitse kauan odottaa, sillä pian tulen."

Lyyli punastui harmista. Hänen huulensa vetäytyivät ylpeään hymyilyyn ja hän laski uhaten molemmat kätensä kupeisinsa. Ylenkatseellisilla silmäyksillä hän mittaeli Paavoa kiireestä kantapäähän asti. — Näin seisoessaan oli hän valtaavan kaunis, loukatun vihan-jumalattaren todellinen mallikuva.

Hetken ääneti näin katsottuansa Paavoa, lausui Lyyli pilkallisesti: "Sellaista miestä ei ole Liuksialaan odotettu. Toivotaan vaan, että hän olisi tulematta. Siten hän pääsisi pahasta pilkasta, repaleiset rukkaset välttäisi."

Hieraniemen nuori isäntä joutui hämille. Pitkään aikaan hän ei tiennyt mitä sanoa. Vihdoin hän virkkoi: "Miksikä nämä tällaiset soimaukset? Onhan asiasta enosi kanssa sovittu ja sinun kanssasi myös."

"Asiasta on tosin vähän puhuttu, mutta mitään lupausta ei ole annettu; ja tuskin annetaankaan", vastasi Lyyli, ylpeästi nyykäyttäen päätänsä.

"Nyt et sinä pysy totuudessa, Henrikka!" sanoi Paavo harmistuneena.

"Äläpäs huoli pilkata minua haukkumanimellä!"

"Haukkumanimellä? Mikä on haukkumanimi?" kysyi Paavo hämmästyksellä.

"Se nimi, jolla minua puhuttelit."

"Henrikkako?"

"Niin, juuri se."

"Mutta onhan se toki nimesi. Henrikaksi sinut nimitettiin kasteessa pyhän Henrikki-piispan muistoksi."

"Minä en huoli kasteesta niin mitään! Jos mustatakki kristitty pappi on minun pääni pessyt taikka on ollut pesemättä, se on minusta yhtä! Kyllä kai se lienee mahdollista, että vanhempani väkivallalla uhattuina taikka muukalaisten valheellisten lupausten vietteleminä joskus ovat antaneet minulle tuon kirotun nimen, jonka nyt olen hylännyt. Uskottavat ihmiset todistavat, että minua pienenä lapsena sanottiin Lyyliksi. Lyyli siis on oikea nimeni eikä mikään muu."

"Vai näinkö on asian laita! — Mitäs sinä, Hatanpään Heikki, sanot neitosesta, joka hylkää nimensä?" Paavo kääntyi Arvon puoleen.

Arvo oli kaiken ajan ääneti kuunnellut Paavon ja Lyylin puhetta. Vaan ehkä on väärin sanottu, että hän kuunteli, sillä oikeastaan olivat kaikki hänen henkiset voimansa yhtyneet hänen silmiinsä, niihin katseisin, joilla hän ihastuneena, milt'ei lumottuna katseli ihanaa Lyyliä. Paavon kysymys herätti hänen niinkuin unesta. Kuitenkin hän heti vastasi: "Heikkejä saat mennä hakemaan Nousiaisten kirkon kalmistosta [Suomen ensimmäinen piispa, Henrikki marttyyri, haudattiin Nousiaisten kirkkoon.] — täällä niitä ei ole."

Hieraniemen Paavo purskahti nauruun. "Ha! ha! ha! Oletko sinäkin luopunut ristimänimestäsi!" huudahti hän pilkallisella äänellä. "Tuskin voipi sitä uskoa se, joka on nähnyt, millä suurella vaivalla, innolla ja hartaudella sinä, voittaaksesi anteeksi-antamuksen synneistäsi ja sielullesi ijankaikkisen autuuden, renkiesi ja mökkiläistesi avulla hinasit tuota mahdottoman suurta kiveä ylös uuden tuomiokirkon seinään. Kylläpä mies silloin omisti kuin omistikin Heikki-nimensä! ha! ha! ha!"

Hatanpään Heikki — jos häntä nyt kerran nimitämme hänen kristityllä nimellänsä — puri kiukusta huuleensa. "Minä en olisi" — alkoi hän väittää — "ollenkaan ryhtynyt tuohon hullunkuriseen yritykseen, ellen olisi tietänyt sillä tekeväni sinulle kiusaa! Hatanpäässä ja kaikkialla muuallakin kerrottiin näin: 'Nyt Hieraniemen Paavo nostaa niin suuren kiven kirkon seinään, ett'ei kukaan toinen saa niin suurta sinne nostetuksi. Sen hän tekee ylpeydestä saavuttaaksensa tuon maineen, että hän on suurimman paaden nostanut uuden kirkon seinään.' — Olisinko tyvenellä mielellä saattanut kuunnella tuota tuollaista kertomusta? Äläpäs huoli pöyhkeillä Paavo — ajattelin — löytyyhän Hämeessä sinun vertaisiasi miehiä ja parempiakin. Tokko muistanetkaan, että Hatanpäässä on enemmän alustalaisia kuin Hieraniemellä. — Kuinka tämä kilpailumme päättyi, sen tiedät. Häviölle jouduit tässä niinkuin kaikissa muissakin yrityksissä, jotka vaativat taitoa, tointa ja miehen kuntoa."

Hieraniemen Paavo suuttui silmittömästi.

"Tukitse parjaava kitasi!" huusi hän vihan vimmassa. "Vai vertailet sinä itseäs minuun kunnossa ja miehuudessa, sinä katala raukka! Kehutpa itseäsi minua paremmaksi ja toimekkaammaksi. Lempo vieköön! Minä sinun kurjan pieksen niin pehmeäksi ja hakkaan niin mähjäksi, että sinusta on tuleva sopiva paisti kaarneille." Paavo veti puukkonsa tupesta ja aikoi hyökätä Arvon kimppuun, mutta muutamat läsnä seisovista nuorista miehistä tarttuivat hänen käsiinsä ja pidättivät häntä.

"Päästäkää minut irti!" — kirjasi Paavo. — "Minä tahdon silpoa tuon Heikki-heturin pääkallon kahtia!"

"Päästäkää mies irti vaan — potkaisemalla minä Hieraniemeläiset työnnän pois tyköäni, jos niillä kohta onkin puukko kädessä!" sanoi Arvo ylpeästi, mutta tyynesti.

Paavo kiristi hampaitansa ja ähkyi vihasta. Yksi niistä miehistä, jotka pitivät Paavon käsistä kiinni, puhui nyt näin: "Ell'et jo lakkaa meuhoamasta, Paavo, ja rauhoitu, niin annamme sinulle kelpo selkäsaunan ja syöksemme sinut sitte Tammerkoskeen kuumaa vertasi jäähdyttämään!"

"Kun et toki häpee häiritä Ukon juhlaa riidalla ja tappelulla! Sellainen menettely ei ole ensinkään sopiva, vaan vanhoja tapoja ja sääntöjä loukkaava", väitti toinen.

"Tappelusta ei ole vaaraa! Onhan, Paavo parka pahoissa pihtehissä — aivan kuin kettu loukussa", ilveili Lyyli.

"Nyt olisi jo aika ruveta kisoille. Pitääkö meidän tässä turhaan tuhlata aikaamme vartioitsemalla Hieraniemen Paavoa? Ellei hän tahdo olla telmäämättä, niin sidomme hänet puuhun kiinni, niinkuin raivoisan mielipuolen ainakin!" sanoi kolmas nuori mies.

Ankara kiukku kiehui Paavon povessa, mutta hän oli samalla myös kovasti häpeissänsä. Kuinka oli hän käyttäinnytkään? Hän, joka oli olevinansa rikkiviisas mies, hän, joka vaati, että kaikki ihmiset pitäisivät häntä sellaisena, oli tyhmän pikaistumisensa kautta nyt joutunut muiden pilkaksi. Tämä asia oli Paavosta sitä harmillisempi, kuin Lyylikin oli ottanut osaa tähän pilkkaan.

Kooten kaiken malttamuksensa lausui hän: "Vihani jo on lauhtunut. Tulistuin äsken liiaksi, kun Hatanpään Heikki minua ärsytti hävyttömillä kokkapuheillansa." Hän jätti sanomatta, että hänen mielensä heti, kun hän oli nähnyt Heikin Lyylin seurassa, oli muuttunut äreäksi, syystä, että hän tiesi Heikin olevan hänen kilpakosijansa.

"Totuuden puhumista ei sovi sanoa ärsyttämiseksi", sanoi Hatanpään Heikki.

"Äläpäs nyt enää jatka tuota ikävää sanakiistaa!" varoitti Lyyli. "Sopikaatte pois! Meidän pitää nyt käydä kisoille."

"Minun puolestani saa tämä riita, jota en ole alottanutkaan, jäädä siksensä, enkä minä pyydä olla Ukon juhlan häiritsijänä. Mutta sitä en ota myöntääkseni, ett'ei minussa olisi miestä Hieraniemen Paavolle vertoja vetämään."

Paavo ei virkannut niin mitään. Kätkien kiehuvan vihansa sydämeensä, asettui hän sanaakaan hiiskumatta poikien riviin. Pojilla me tässä tarkoitamme kaikkia naimattomia, nuoria miehiä, sillä pienemmät poika-kurikat eivät ensinkään olleet oikeutetut kisoihin osaa ottamaan. Eikä heitä monta ollutkaan läsnä juhlassa, sillä useimmat vanhemmat jättivät lapsensa kotia, tällaisiin juhlakokouksiin lähtiessänsä, ainakin etäämmällä asuvat.

Noin parikymmentä askelta poikien rivistä asettuivat tytöt rivihin. Riveihin astuminen oli ensimmäinen temppu kisoille ruvettaissa. Kun rivit olivat valmiit, katsoivat pojat pitkän ajan ääneti tyttöihin. Kukin heistä tarkasteli, missä paikassa hänen sydänkäpynsä seisoi. Kun tämä tarkasteleminen oli päättynyt, alkoivat pojat verkkain askelin astua eteenpäin noin puolitiehen tyttöin rivistä ja siitä taaksepäin entiseen asemaansa. Sen ohessa he lauloivat sangen yksitoikkoisella ja vitkallisella äänellä seuraavat laulun säkeet:

Ikävä on yksin olla Pojan poloisen, Löytäisin mä ehkä tuolla Sydänkäpysen. Ehkä kultain löytäisin, Armahani tapaisin.

Siihen vastasivat tytöt, sormeillen kukkaisvihkojansa, joita kantoivat kaulassaan, liikahtamatta paikaltansa:

Tyttöjä on paljon täällä — Teistä eivät huoli vaan! Tulkaa tällä kevätsäällä Rukkaset nyt ottamaan!

Todisteeksi siitä, että he todellakin olivat hyvin äkäisiä pojille, käänsivät tytöt laulettuansa heille selkänsä.

Hetken mietittyänsä lauloivat pojat entistä kiivaammalla, suuttumusta osoittavalla äänellä seuraavat säkeet, sen ohessa uhkaavasti heiluttaen käsiänsä ja päätänsä:

Rukkasetko? — Tyttö raukat, Nyt me teemme niinkuin haukat: Ryöstämällä kultansa Jokainen nyt ottaa saa!

Tytöt, kun kuulivat tämän, peljästyivät ja rupesivat juoksemaan, sen ohessa ääneen huutaen:

Juoskaa tytöt! — Meitä haukka Ajaa takaa täyttä laukkaa!

Nähtyänsä tyttöjen pakenevan alkoivat pojat ajaa heitä takaa. Siinä syntyi nyt ankara kilpajuoksu poikien ja tyttöjen välillä sekä poikien välillä keskenänsä. Kukin pojista pyrki saamaan kiinni valitsemansa kaunottaren. Monelle heistä tämä onnistui hyvinkin helposti. Saavutettu tyttö jäi sitte seuraavissa kisoissa kullaksi eli kumppaliksi sille pojalle, joka hänen oli kiinni ottanut. Toisille kävi tämä kullan-saanti vaikeammaksi, erittäin jos kaksi eli useammat heistä halusivat samaa tyttöä. Silloin tuli tämä kilpailu hyvin kiivaaksi ja juonikkaaksi, sillä kukin kilpailijoista koki estää kilpailijoitansa lähestymästä tuota toivomaansa sulotarta, kaikin voimin pyrkien itse päästä ensimmäisenä perille.

Näin oli myös Hieraniemen Paavon ja Hatanpään Heikin laita. Molemmat heistä tahtoivat Lyyliä kullaksensa ja molemmat olivat yhtä hyvät juoksijat. Lyyli kyllä itsekin oli kevyt jaloiltansa, mutta hänen nopeajalkaiset rakastajansa olisivat kuitenkin hänen pian saavuttaneet, ell'eivät olisi kiistelleet keskenänsä ja kokeneet jos jollakin tavoin häiritä ja estää toinen toisensa juoksua. Tähän estämistoimeensa he kumpikin käyttivät kaikki älynsä ja kekseliäisyytensä. Leikin säännön mukaan he eivät saaneet käsin tarttua toinen toiseensa; muita keinoja oli siinä käyttäminen voiton saavuttamiseksi. Toisinaan oli Paavo Heikkiä vähän edempänä, toisinaan Heikki Paavoa. Milloin he törmäsivät yhteen — se ei ollut leikin säännöissä kielletty — niin ankaralla vauhdilla, että olkaluut ratisivat, jolloin kumpikin heistä oli kaatumaisillaan, milloin he juoksivat eteenpäin, muutaman hetken perästä uudestaan törmätäksensä yhteen. Väliin töyttäsi Paavo rinnallansa Heikkiä selkään sellaisella voimalla, että Heikki oli vähällä kompastua, väliin teki Heikki juuri äsken ohitsensa päässeelle Paavolle samoin; toisinaan he hyökkäsivät rinnatusten toinen toistansa vastaan niin ankarasti, että heidän rintaluunsa olivat katketa. Tämä ei enää ollut leikkiä, tämä oli hurja taistelu kahden nuoren, väkevän kilpakosijan välillä ihanaisen tytön omistamisesta, vaan ett'ei matka tällä tavoin juostessa paljon joutunut, voinee jokainen helposti ymmärtää. Lyyli seisahtui vihdoin hengästyneenä katsoaksensa, kuinka kauaksi hänen takaa-ajajansa olivat ehtineet. Hän jäi nyt silmäilemään tuota oudontapaista ottelua. Sitä kaikki muutkin katselivat, sillä kilpajuoksu muulla taholla oli jo päättynyt. Paavon ja Heikin taistelu, sillä kilpailuksi sitä tuskin enää sopinee kutsua, kävi yhä hurjemmaksi. Molempien kasvot olivat tulipunaiset, hiki valui virtana heidän otsaltansa ja veri oli tunkea puhki heidän silmänsä. Tuo taistelu rupesi kauhistuttamaan katsojia.

"Älä juokse kauemmaksi Lyyli, varro noita kurjia siinä paikassa missä seisot! Muuten ei tule tuosta kiistasta loppua!" — huudettiin monelta taholta.

Vihdoin näytti siltä, että molempien taistelijain voimat olivat loppuneet. Ottelu taukosi hetkeksi. Kiistailijat vetivät syvästi henkeänsä, heidän rintansa nousi ja laski aaltoina, he olivat tukehtua. — Paavo sylkäsi — hänen suustansa tuli verta.

"Sinä syljet verta Paavo! — sinä olet voitettu! — väisty jo!" — änkkäsi Hatanpään Heikki.

"Veri tuli vaan hampaistani! Minäkö väistyisin! Sitä saat odottaa!" — vastasi Hieraniemen Paavo ja ryntäsi taas hurjasti Heikkiä vastaan.

Ottelu sai yhä kauhistavamman muodon. Kiviä ja turpeita, joita taistelijat potkaisivat irti maasta, sinkoili sinne tänne heidän ympärillänsä. Hengähtämättä katselivat läsnäolijat tätä vimmattua leikkiä.

Vihdoin huusi yksi tytöistä: "Käy heidän luoksensa Lyyli! Muuten he tappavat itsensä, kun ei kumpikaan heistä väisty."

Lyyli oli tullut vaaleaksi. Häntäkin kauhistutti tuo hurja ottelu, johon hän oli viattomana syynä. Kuultuansa kehoitussanat rupesi hän heti juoksemaan taistelijoita kohden.

Nämät huomasivat sen ja heidän intonsa, heidän raivonsa kiihtyi. Molempien mekot olivat jo monesta kohden repaleissa, Paavon vasemmasta olkapäästä virtaeli veri, mutta tuskaa saadusta vammasta hän ei tuntenut eikä väsymystäkään. Jota lähemmäksi Lyyli läheni, sitä ankarammin hänen kosijansa ottelivat, sitä hurjemmiksi he hurjistuivat. Lyyli oli jo aivan lähellä. Viimeinen päättäväinen rynnäkkö oli tehtävä. Kiistailijat katsoivat toinen toiseensa tulisin silmin, kumpasenkin katseissa kuvautui rohkeutta, intoa ja vihaa. Kumpainenkin heistä tunsi, että ottelu nyt oli lopussa, ratkaiseva, voiton taikka häviön tuova hyökkäys kestettävä.

"Sinun täytyy väistyä syrjään, jos vaikka taivahinen Ukko minut löisi nuolellansa!" — huusi Hatanpään Heikki ja karkasi ponnistaen kaikki vielä jälellä olevat voimansa Paavoa vastaan. Paavo horjahti, kompastui ja kaatui.

Heikki otti Lyylin molemmin käsin uumasilta ja nosti hänet ilmaan, huutaen: "Minä olen sinut voittanut, Paavo: Kas tässä on suloinen voiton-saaliini!"

Raikuva mieltymyshuuto kajahti samassa läsnäolevien huulilta.

Kolmas luku.

Kun Heikki laski Lyylin maahan ja katsoi hänen silmiinsä, oli hän niissäkin näkevinänsä voiton riemua. Oliko Lyyli todellakin iloinen siitä, että hän, Heikki, oli päässyt voitolle? Heikin teki mieli kysyä sitä Lyyliltä, mutta häneltä puuttui uskallusta siihen. Samassa nousi Paavokin taas seisaallensa ja huudahti hurjistuneena: "Älä liiallisesti kopeile Heikki! Sinä et minua voittanut, vaikka kamppaamalla sait minun kumoon. Tuo oli ilkeää petosta, hävytöntä kisoissa noudatettavien sääntöjen loukkaamista. Tiedätkö ensinkään millä tavoin rehellisten ihmisten kesken kisaillaan, sinä kurja nolokka?"

Hatanpään Heikki suuttui tästä Paavon parjauksesta niin kovin, että hänen kasvonsa kalpenivat. Pitkään aikaan hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Mutta muutamat saapuville tulleet nuorukaiset ottivat häntä puolustaaksensa.

"Äläpäs virkkaa sellaista, Paavo! Me tunnemme Hatanpään Arvon ja tiedämme, että hän kisoissa niin hyvin kuin tositöissäkin välttää ja vihaa petosta" — sanoi yksi heistä.

"Minä vakuutan kunniani kautta, ett'ei Arvo kampannut. Tarkkuudella seurasin otteluanne alusta loppuun asti ja näin selvästi omin silmin, että Hatanpään Arvo suoralla ryntäyksellä syöksi Hieraniemen Paavon kumoon" — lisäsi toinen.

"Aivan samalla lailla tuo tapahtui kuin ainakin, koska väkevämpi mies taistelee heikompaa vastaan" — väitti kolmas.

"Niinhän oli, hyvät ystävät! Minä en ole milloinkaan kisoissa enkä painelussa ketään kampannut" — vakuutti nyt vihdoin Heikki itsekin.

"Vai pidätte te kaikki Heikin puolta!" — sanoi Paavo kiivaudella. — "Siinä teette väärin. Te olette hänen ystäviänsä, ettekä pysy totuudessa. Tunsinhan minä selvästi, että hän kamppasi. Se on ihan varma asia, josta ei koukutellenkaan pääse mihinkään. Kuinka olisikaan hän muuten saanut minut kaatumaan. Näittehän että minä kaiken aikaa ottelun kestäessä osoitin olevani häntä väkevämpi?"

"Sitä ei kukaan meistä nähnyt!" — huudahtivat kaikki läsnä olevat nuorukaiset yhteen aikaan.

"Päin vastoin näytti jo heti kohta alussa siltä kuin olisi voitto ollut kallistumaisillansa Hatanpään Arvon puolelle" — intti yksi heistä.

Hieraniemen Paavo joutui raivoon.

"Niin monta kuin olette, te valhettelette!" — huusi hän. "Täytyyhän jokaisen teistä tietää sen, että minä olen vahvempi kuin Heikki. Sen tahdonkin nyt heti kohta osoittaa. Tuleppas nyt mies minun kanssani painia lyömään! Tuleppas nyt, jos uskallat, sä Hatanpään tuhma raukka! Niin sinut viskaan nurmelle, että suolet ovat vieressä!"

Heikki oli kovin vihoissaan näistä Paavon parjauksista. Hänen silmänsä säihkyivät tulta ja hän hengähti syvään. Äänensä pysähtyi hänen kurkkuunsa. Vihdoin sai hän sanotuksi: "Kyllä vaan tahdon näyttää, että Hieraniemen suuren suupaltin voimat ovat yhtä vetelät kuin hänen sanansakin. Näin meikäläiset moisia miehiä pitelevät!"

Heikki oli viimeisiä sanojansa sanoessansa molemmin käsin tarttunut Paavoon. Läsnäolijat vetäytyivät syrjään, jotta alkanut painiminen voisi tapahtua esteettä ja kenenkään tiellä olematta.

Hurja oli tämä painiminen: kaksi väkevää nuorta karhua siinä kiisteli kumpiko heistä olisi vahvempi ja vikkelämpi. Mutta tämä painiminen oli yhtä lyhyt kuin kiivas. Vihansa vimmassa oli Hieraniemen Paavo arvannut äskeisestä kiistailusta jälelle jääneet voimansa liian suuriksi. Hänen voimakkaat ja ankarat ponnistuksensa häntä eivät auttaneet, Heikki heitti hänet allensa.

"Nyt olen sinun kahdesti voittanut! Joko nyt lakkaat ylpeilemästä ja kerskailemasta?" — sanoi Hatanpään Heikki nousten seisoallensa.

"Nyt tässä ei ensinkään enää ole mitään syytä kiistaan. Ota, Arvo, Lyyli kumppaliksesi ja lähdetään kisoja jatkamaan!" — kehoitti yksi nuorista miehistä.

"Olet jo selvän selvästi näyttänyt, ett'ei Hieraniemen Paavo sinne maillekaan ole sinun väkeisesi" — väitti toinen.

Paavokin oli taas rynnännyt seisaallensa ja asettautunut seisomaan Heikin ja Lyylin väliin.

"Sinä et ole minua väkevämpi, Heikki, vaikka salakujeillasi sait minut kaatumaan! Etkä sinä Lyyliä saa kumppalikses! Ennen tässä käydään miekkasille, tasapäässä tappelussa telmetään, kuin sinä Lyylin kanssa lähdet kisoihin!" — huudahti hän.

"Tule kanssani Lyyli! Mies on mielipuoli" — sanoi Heikki tyynesti. Lyyli aikoi mennä, mutta Paavo esti häntä siitä. Tästä nuori tyttö suuttui ja lausui kiivaasti: "Mitä siinä tuumaat mieletön houkkio? Oletko ensi kerran läsnä Ukon juhlassa, koska et tiedä, että on velvollisuuteni käydä voittajasi kerällä kisoihin?"

"Kumpiko meistä on voittaja, sen saamme vast'edes nähdä! — Heikillä ei ole mitään oikeutta sinuun" — intti Paavo.

"Olisko sinulla muka jotakin oikeutta minuun?" — kysyi Lyyli ylpeästi, punastuen vihasta.

"On kyllä. Kekrin juhlassa lupasit käydä minun kerallani miehelään ja kosiomiehilleni vastattiin, että kaupassa pysytään, jos täysi hinta suoritetaan. Sen aionkin viipymättä suorittaa!"

"Suorita vaikka mitkä hinnat! Minusta ei sittenkään tule Hieraniemen emäntää!" — tiuskasi Lyyli tulistuneena, uhkaavin silmin katsellen Paavoa.

"Ehkä toki tulee. Sinulla ei enää ole tämän kaupan suhteen paljon sanomista" — lausui Paavo hilliten paisuvaa kiukkuansa.

"Mutta ehkä on minulla sen enemmän", — sanoi eräs vanha harmaatukkainen ukko, joka vast'ikään oli lähestynyt. Vanhus oli vartaloltaan kookas ja hänen ryhtinsä osoitti arvokkaisuutta ja miehuutta. Se oli Lyyli neidin eno. Nuorikot vetäytyivät kunnioituksella vähän syrjään.

"Terve jalo vanhus! Hauska mun on nähdä, että Tavelassa aika säästää vanhan voimat, jättää loukkaamatta kaikki kokeneen jäntevyyden. Soisin että omassa talossani vertaisesi kerta kasvaisi ja ylenisi", — puhui Paavo ukolle tervehdykseksi.

"Syntyi siellä Hieraniemellä kerran vahva mies ja suuri sankari, jonka maineesta metsät kajahtelivat. Isä vainajasi se oli. Olenpa hänen kanssansa käynyt retkillä kaukaisessa Karjalassa, vieläpä vienojen Venakkojen kodissakin. Silloin olimme molemmat, minä niinkuin isäsikin, nuoret. Kun eräältä näiltä retkiltä palasimme kotia, oli äitisi sinun synnyttänyt ja antanut vieraan muukalaisen miehen sinun pestä. Niin kovin suuttui siitä Vuokki, isäsi, että heti paikalla heitti henkensä. Tuoni väkevän Vuokin voitti; muuta voittajaa hän ei tuntenut, mutta sinut työnsi Arvo Hatanpäästä äsken kahdesti maahan!" Paavon posket lensivät tulipunaisiksi. "Tuo tapahtui sattumalta, sen vannon — sattumalta vaan!" — änkkäsi hän.

"Älä vanno: väärät valat kovin kostaa Ukko taivahinen" — sanoi vanhus vakaalla äänellä, lisäten: "Sen kyllä myönnän ettäs olet väkevä mies sinäkin, mutta ei niin väkevää ett'ei toista väkevämpää! — Naima-tyttärestäni te äsken tässä kiistelitte?"

"Niin teimme. — Jo kohta olen aikonut tulla Liuksialaan kaupan suorintaan" — vastasi Paavo.

"Ei ole tulemista, ell'eivät sinulla ole täydelliset lunnaat maksaa."

"Ne ovat minulla varoilla" — vakuutti Paavo. "Sitä kovin epäilen. Niin kuuluisaa ja kallista tyttöä, kuin Lyyli on, ei vähillä lunasteta. Kainun maassa hänestä puhutaan ja Karjalan varallisimmat miehet häntä toivovat omaksensa. — Mitäs kultia ja hopeita ja kuinka paljon?"

"Sä tunsit isäni ja tiedät, että hän matkoiltansa toi paljon kalleuksia mukanansa ja monta lajia: sormuksia, renkaita ja astioita. Niin paljon niitä löytyy, kuin paras puntasi Liuksialassa voi kantaa!"

"On siinä jotakin" — virkkoi ukko hetken mietittyänsä.

"Varakas Tavela, sä uroista kuuluisin ja neuvon-antajista viisain! Kuuleppas minunkin tarjoomustani!" — sanoi Hatanpään Heikki lähestyen kunnian-arvoisaa ukkoa. "Jos mitä tahansa ja kuinka paljon Hieraniemen Paavo lupaa, niin panen siihen toisen verran lisäksi."

"Sinä et voi sitä lupaustasi lunastaa!" — kiljasi Paavo.

"Ei ole koskaan ollut tapani luvata sellaista, jota en jaksaisi täyttää. Neljä kotiseutuni rikkaimmista miehistä saan takaajiksi siihen, että kaiken lunastan, mitä lupaankin. Kahta kertaa suuremmat lunnaat lupaan kuin Hieraniemen Paavo!" Vanha Tavela katsoi vuorotellen molempiin kilpakosijoihin vastatessaan: "Minä tiedän, että sinä, Arvo, olet rikkain mies näillä seuduilla. Sinun isällesi soivat Tuonelan haltijat pitkän i'än ja hän kokosi aikanansa toimeliaisuudellansa paljon tavaroita, siten suuressa määrässä lisäten esi-isiltänsä perittyä pääomaa. Sittemmin olet itse onnellisesti ja menestyksellä käynyt kauppaa saksojen kanssa satamassa, jok'ainoalta matkaltasi tuoden mukanasi kotia kalliita aarteita. — Hieraniemen talo sitä vastoin on, pelkään mä, Vuokki vainaan kuoltua köyhtynyt. Miehuudessakin ja voimain suhteen olet osoittanut olevasi Paavoa etevämpi… Hm… Vielä ei aika kiiruhda, että Lyyli menisi miehelle kainalokanaksi. Vielä voipi sinuakin jalompia ja rikkaampia kosijoita ilmestyä, kulta- ja hopeavaljaissaan korskuvia hevosia saattaa saapua Liuksialan pihalle… Mutta kyllä kai asian laita niin on, että et sinä, Hieraniemen Paavo, kykene Lyylistä kiistelemään Hatanpään Arvon kanssa. Löytyyhän niitä vähemmän mahtavia neitoja sinun varakses!"

Paavo puri, nämät sanat kuultuansa, hampaitansa yhteen vihasta. Hänen äsken tulipunaiset kasvonsa muuttuivat kalman vaaleiksi.

"Vai sellaistako säveltä täällä tätä nykyä soitetaan!" lausui hän, kotvasen kuluttua, vihoissaan. "Minusta on tehty hirveätä pilkkaa! Oohoh toki! Luuletteko, kurjat tyhmykset, että ai'on kostamatta moista pilkkaa kärsiä? Eipä kuitenkaan! Vielä Hieraniemen Paavo saa ylpeän Tavelan ja Liuksialan liedon tyttären kipeästi katumaan, että he ovat häntä loukanneet. Ja sinä Heikki moukka — oletpa pian huomaava, että olen sinua väkevämpi! — Ohoi seuralaiseni! Nyt meikäläiset lähtevät täältä pois!"

"Siinä teettekin viisaasti, että lähdette! Eihän teistä olekkaan ollut muuksi kuin kiusaksi ja harmiksi juhlallemme eikä teitä täällä kukaan kaivanne", — lausui vanha Tavela ylpeästi. "Kiusaksi ja harmiksi teidän juhlallenne! Teidän juhlallenne! Ha! ha! ha! — Katsokaa vaan, ett'ei musta Tuomas teitä kurjia paista juhlateuraina! Hän ei vielä olekkaan kuollut, niinkuin luulitte. Kyllä vaan hän teidät tyhmykset polttoroviolla paistaa pyhimystensä kunniaksi, ennenkuin huomispäivän aurinko uittaa säteitänsä Tammerkosken pyörtehissä. Ha! ha! ha!" — pilkkasi Paavo äänellä, jonka viha sai kamalasti värähtelemään.

"Sanomattasikin tiesimme, että musta Tuomas vielä on elossa, mutta emme häntä pelkää", — vastasi Hatanpään Heikki.

"Niin, olkaatte pelkäämättä, hupsut!" — ilkkui Paavo.

"Mieti, mitä sanot, taikka tukitsen parjaavan suusi ijäksi päiväksi!" — huudahti Hatanpään Heikki suuttuneena ja tarttui puukkonsa varteen. Mutta vanha Tavela pidätti häntä ja lausui? "Juhlan rauhaa et saa häiritä! Ole moisen miehen kuin Hieraniemen Paavon sanoja pahaksesi panematta: koiran haukunnasta eivät viisaat suutu, tuskin sen puremisestakaan kiivastuvat."

Hieraniemen Paavo ponnisti kaiken mielenmalttinsa rauhoittuakseen ja kätkeäkseen vihansa sydämeensä. Tämä onnistuikin hänelle sangen hyvin. Yksin hänen terävät silmäyksensä todistivat sitä kiukkua, joka raivoisana hehkui hänen povessansa. Näitä vihaisia silmäyksiä lukuunottamatta olisi voinut luulla häntä täydellisesti tyyntyneeksi, sillä aivan rauhallisella äänellä hän vastasi: "Arvoisa Tavela! Nyt ette puhuneet niin viisaasti, kuin teidän on tapanne puhua, sillä unhoitittepa tykkänään sen tosi asian, että moni kelpo mies on heittänyt henkensä koiran puremasta haavasta. Sen lisäksi te melkoisesti erehdyitte sanoessanne minua koiraksi. Olittehan isäni Vuokin ystävä ja tiedätte, että hän aikoinansa oli uljas ja jalo mies. Mitenkä voisi olla mahdollista, että koiran pentu syntyy sellaisesta juuresta?"

Vanha Tavela katsoi kummastuen Paavoon. Hänen oli vaikea käsittää, että se mies, joka nyt tyynellä ja kohteliaalla äänellä puhutteli häntä, ja äskeinen raivoisa parjaaja oli sama henkilö. Mutta tottahan tuo kuitenkin oli. Seisoihan tuossa hänen edessänsä Paavo täysin rauhoittuneena, häveliäästi luoden silmänsä maahan ikäänkuin merkiksi siitä, että hän kovasti katui äskeistä sopimatonta käytöstänsä.

Leppymystä osoittavalla äänellä sanoi vanhus: "Taisin minäkin äsken liiaksi kiivastua — mutta siihen oli ivasi ja ilkkusi syynä. Hyvä on ettäs kadut äkkipikaisuuttasi! Enhän minä tahtoisi olla riidassa toverini Vuokin pojan kanssa. Jos suostut, niin on sovinto meidän välillämme taas tehty." Vanha Tavela tarjosi Paavolle kätensä, johon Paavo heti hellästi tarttuikin, lausuen:

"Enkö mielelläni suostuisi sellaiseen, isä vainajani vanhan toverin tekemään ystävälliseen ehdotukseen. Suuressa arvossa pidän teidän ystävyytenne nauttimista ja kovin olen suuttunut itseeni siitä, että tulin teidän mielenne pahoittaneeksi. Tuhmasti olen todellakin käyttäytynyt, oikein poikamaisesti. Hyvin nyt käsitän ja ymmärrän, että äskeinen riita syntyi minun typeryyteni kautta. Olisihan minun pitänyt ajatteleman, ett'ei minussa ole Lyylin kosijaa, että minulta puuttuu siihen vaadittavia rikkauksia ja tarpeellista mainetta."

"Nyt puhut oikein järkevästi, nuori ystäväni. Isäsi Vuokin viisaus astuu esiin sanoissasi. Löytyyhän, niinkuin jo äsken sanoin, maassamme tarpeeksi asti vähemmän mahtavia tyttäriä kuin Lyyli, joidenka keskuudesta voit valita itsellesi sinulle sopivan emännän" — väitti ukko Tavela hyvillä mielin.

Tulinen puna lensi Paavon poskille ja katosi taas samana hetken.

"Tuota viisasta neuvoa ja muistutusta en milloinkaan eläissäni unhota, en hetkeksikään pane mielestäni pois! Sen pyhästi vannon kautta suojeluspyhäni, pyhän Henrikin!" — vakuutti hän innostuneena.

Ukko Tavelan muoto synkistyi.

"Mitenkä? Kautta pyhän Henrikin! — Oletko kristitty? Etkö vielä ole luopunutkaan tuosta kirotusta uskosta?" — huudahti hän kiivaasti.

Hieraniemen Paavo rupesi nauramaan, mutta kun nauru oli tarttua hänen kurkkuunsa yskähti hän useammat kerrat peräkkäin.

"Olipa tuo hullunkurista! Vannoinko todellakin pyhän Henrikin nimen kautta? Sitähän tuo tottumus kulta saa aikaan! Vanhat valat, joita lapsuudessamme opimme, pujahtavat syljen kanssa suuhun", — lausui hän sitte.

"Sinä olet siis luopunut kristin-uskosta?" — kysyi ukko.

"Eihän siinä ollut paljon luovuttavaa, kun en milloinkaan olekkaan ollut kristitty muuta kuin nimeksi. — Mutta johtuu taas mieleeni sama asia, josta äsken suuttuneena ollessani puhuin. Tuomas piispa on vielä hengissä ja ihan terve. Tuossa huhussa, että hän äkkiä olisi kuollut halvaukseen, ei ollut pienintäkään perää."

"Sen jo mekin tiedämme. Kiitollisuuden velassa kuitenkin olemme sille, joka pani tuon huhun liikkeelle, sillä muutoin ei olisi päätös kristittyjen surmaamisesta niinkään pian tullut tehdyksi. Nyt on tuo työ tehty, toimi täytetty, joka onkin varsin hyvä" — sanoi Tavela ja hänen kasvoissansa kuvautui tätä sanoessansa sellainen sydämen kovuus, jommoista hänestä, häntä tavallisissa oloissa katsellessa, ei olisi voinut uskoa.

"Vaan ettekö luule, että Tuomas piispa kovin kostaa kristin-uskovaisille tapahtuneen surman?" — kysyi Paavo.

"Tietysti hän kaikki voimansa ponnistaa tähän koston työhön."

"Kerrotaan, että hän on koonnut määrättömän suuria sotajoukkoja Turkuun. Hänellä lie ollut aikomus taas lähteä sotaretkelle Karjalaisia ja Suurta Novgorodia vastaan."

"Niinpä kerrotaan" — lausui Tavela tyynesti.

"Luultava on, että hän sen sijaan nyt sotajoukkoineen karkaa meidän kimppuumme" — arveli Paavo.

"Sitä tuskin tarvitsee epäilläkään" — sanoi Tavela.

"Oletteko ryhtyneet varokeinoihin ja ajatelleet mitenkä vihollista pitää vastustaa? Tässä on kova kiista käsissä, ankara isku kestettävänä!"

"Olemme kai. Kaksisataa aseellista miestä seisoo Nokian virran rannalla vartioitsemassa, ett'ei kukaan vihollinen pääse siitä ylitse. Jahka juhla on päättynyt nousee tämän joukon luku kolmeen tuhanteen mieheen. Kauemmaksi Nokian virtaa emme aio, emmekä uskalla asettaa sotariviämme ennenkuin on saatu enemmän sotilaita kokoon. Kaikkialle on lähetetty nostokehoituksia, jotta jok'ainoa mies kiiruhtakoon taisteluun kansamme vainoojia vastaan. Eivätkö sanansaattajamme ole saapuneet teidän seuduillenne?"

"Ovatpa kyllä. Mutta kun viisisataa piispan ratsumiehistä seisoo Toijalassa, niin on pelko vallannut miesten mielet, jotta eivät rohkene tarttua aseisin."

"Millaisia ämmiä!" — huudahti ukko Tavela suuttuneena. "Etkö sinä Paavo ota kurittaakses ja kostaakses noille muukalaisille ratsumiehille? Jos olet isäsi poika, niin löytyyhän sinussa intoa siihen määrään asti, että kotitienoillasi saat niin monta miestä aseisin tarttumaan kuin tähän toimeen tarvitaan."

"Kyllä otan sen toimen toimitettavakseni. Luottakaa minuun! Pian kyllä — sen vannon pyhästi — saatte kuulla kerrottavan ahkerista kostonpuuhistani."

"Kättä siitä, että tämä asia on varma!"

Vahvasti pudistettuansa Paavon kättä, kysyi Tavela: "Etkö aio ottaa osaa kisoihin?"

Kisat olivat, näet, Tavelan ja Paavon keskustellessa taas alkaneet.

Synkkä suuttumuksen pilvi peitti hetkeksi Paavon otsan ja hän loi tulisen katseen sinnepäin, missä Hatanpään Heikki seisoi Lyylin kerällä. Mutta heti kohta hänen muotonsa taas muuttui rauhalliseksi ja hän vastasi Tavelalle, joka ei ensinkään ollut huomannut hänen äkillistä mielenliikutustansa: "En aio. Hm… Minä en ole sillä tuulella, että kisoissa käyminen minua huvittaisi. Paitsi sitä…"

"Tokkohan suuttumus äskeisestä kiistasta estää sinua kisoihin käymästä?" — keskeytti häntä Tavela.

"Eipä suinkaan… Mutta olin juuri sanoa, että minun pitää rientää kotiin, sillä kiiruusti on minun ryhtyminen kostotuumiin — noita piispan ratsumiehiä vastaan! Jääkää siis hyvästi, arvoisa Tavela, isäni jalo ystävä!"

"Hyvästi vaan! Kyllä kiiruhtaminen nyt kaikkialla onkin tarpeen. Nuo konnat ovat jo liiankin kauan saaneet meluta maassamme. Mitä pikemmin kostotyösi tapahtuu sitä parempi."

"Olette aivan oikeassa."

"Mutta älä säästä ketään, jospa lupaisi vaikka kuinka suuret lunnaat. Heitä kaikki sääli pois mielestäsi."

"Olette aivan samaa mieltä kuin minäkin. En aio säästää enkä sääliä ketään", — vakuutti Hieraniemen Paavo ja läksi seuraajinensa käymään venettänsä kohden. Vanha Tavela seurasi heitä aina rantaan asti. Lempääläisten asettuessa veneesensä ja sysätessä sitä vesille katseli Tavela aurinkoa, joka läheni puitten latvoja.

"Aika lähestyy, jolloin Ukon teuraat ovat teurastettavat" — sanoi hän.

"Lähestyy kuin lähestyykin" — myönsi Paavo.

"Olisipa teidänkin ollut hauska olla läsnä silloin."

— "Kaiketi olisi ollut" — vastasi Paavo, lisäten: "Kuitenkin lohduttaa minua tuo ajatus, että ukolle kelvollisia teuraita jää muuallakin teurastettaviksi kuin täällä. — Vielä yksi asia, jonka olin unhottaa. Kuka tulee olemaan sen joukon päällikkönä, joka Nokian virran luona vartoo vihollisia? Kaiketi siihen toimeen on määrätty urhoollinen mies taikka urhoollisia miehiä?"

"Kuinka urhoollisia, en tiedä ennakolta sanoa, mutta äsken neuvottelussa karsikkojen luona valittiin Hatanpään Arvo ja minä siihen toimeen. Minun osani tulee tietysti olemaan neuvon-antajan, kun olen jo niin vanha, ett'en miekallani voi sanottavaa surmaa saada aikaan vihollisparvessa" — vastasi ukko Tavela.

"Vai Hatanpään Heikki! Onneksi! Varmaan teille kaikki asiat menestyvät hyvin! Hyvästi!" — huudahti Hieraniemen Paavo ja käänsi melallansa veneen keulan oikeaan suuntaan. Soutomiehet painoivat aironsa veteen ja heidän ensi vetämältänsä läksi vene kiireesti kiitämään Pyhäjärven tyyntä pintaa myöten.

Kotvasen kuluttua kuulivat veneessä kulkijat kimeän äänen päänsä yli. Kaikki nostivat silmänsä taivasta kohti ja huomasivat että lokki, laulaen kalanhimoista kevätvirttänsä, pitkillä lumivalkoisilla purjeillansa purjehti tuolla ylä-ilmoissa.

— "Tuo on ensimmäinen lokki, jonka näen tänä keväänä. Se lentääpi Näsijärveä kohti. Suokoot Näsijärven aavat selät sille suotuisan kesä-asunnon ja runsaan ravinnon! Se on toivotukseni" — sanoi yksi soutajista.

Hieraniemen Paavo otti joutsensa, jännitti sen, pani nuolen asemallensa, tähtäsi ja laukasi. Joutsen jänne helähti ja suhisten lensi nuoli halki ilman. Tokko se sattui etsimäänsä pilkkaan? Voi! Lokki parka kiljahti kipeästi ja räpytti hetken aikaa tuskallisesti siivillänsä. Mutta eivät auttaneet sen ponnistukset. Onnettoman voimat loppuivat pian ja siivet yhä vielä leveinä putosi se pitkässä kaaressa alas ilman immen parviloilta.

"Katsokaatte, miehet! Eikö ollut oivallisesti osattu? Nuoli tunki puhki sydämen!" — oli Paavo heti ammuttuansa huutanut.

Mutta kenkään ei hänelle vastannut, kaikki kun katselivat, kuinka lokki parka kuolin-tuskissaan ponnisti viimeiset voimansa pysyäksensä ylhäällä ilmassa.

"Miksikä tuon viattoman lokin ammuit? Eihän se nyt ollut kalastamassa sinun kalavesilläsi! Etkö kuullut, että sille toivotin onnellista ja hupaista kesää? Se oli sinulta väärin tehty, että näin kurjalla tavalla teit onnentoivotukseni mitättömäksi!" — sanoi vihdoin lokille onnea toivottanut soutaja suuttuneena.

"Miksi sen ammuin? Eikö minunkin velvollisuuteni ollut vuodattaa teurasverta Pyhäjärveen Ukon juhlana?" — vastasi Paavo ilkkumalla, lisäten: "Vaan miksikä soudatte noin kehnosti? Voimaa airoihin, miehet! Nyt on minulla kova kiire ja jok'ainoa hetki on kallis!"

Neljäs luku.

Sill'aikaa seisoi Hatanpään Heikki kisakentällä sivutusten Lyylin kanssa.

"Rukoilen sinua hartaasti, Lyyli, sanomaan minulle sydämesi totisen ajatuksen; — lemmitkö minua?" — lausui Heikki, tarttuen ihanan kisakumppalinsa käteen.

"Miksi hyödyksi se sellainen tieto voisi olla sinulle?" — kysyi Lyyli nauraen.

"Miksi? Siihen vastaukseesi perustaisin tulevaisuuteni toiveet. Ajatteleppas! Jos nyt joku minua vieläkin rikkaampi kosija ilmaantuisi, niin tietäisin varmaan, ett'et hänelle menisi, jos minua lempisit. Et menisi, vaikka enosi Tavela mitä sanoisikin!"

Lyyli ummisti kauniit huulensa ikäänkuin arveluttavan epäilyksen merkiksi ja vastasi uhalla nyykähyttäen päätänsä: "Hm… Minä en ollenkaan uskalla väittää kiivasta enoani vastaan! Kyllä minun sanaakaan hiiskumatta ehdottomasti täytyy kaikissa asioissa häntä totella."

"Se ei ole totta, Lyyli! Kaikki ihmiset tietävät kertoa, että sinä olet enosi silmäterä, ett'ei hän henno kieltää sinulta pienintäkään pyytämääsi, vielä vähemmin vaatia sinua tekemään jotakin tahtoasi vastaan!"

"Niin… kylläpä se on totta, että eno minua pitää hyvänä… mutta en häntä vastaan kuitenkaan koskaan tohdi kinata" — väitti Lyyli.

"Sinun ei koskaan ole tarvinnut sitä tehdä, kun hän aina suostuu kaikkiin, mitä mielit."

"Ei olekkaan, se on kyllä totta… Hm… Mutta eihän tuo, Arvo kulta, olisi minun syykseni luettava, jos tuollaisia muhkeita kosijoita, joista eno Tavela puhuu, saapuisikin Liuksialaan!"

"Voi, sanoitko minua kullaksi!" — huudahti Heikki iloisesti ja tarttui hellästi Lyylin käteen. Lyyli rupesi nauramaan.

"Sanoinpa tosin! Oliko tuo niin ihmeellistä? Enollenikin sanon usein: 'eno kulta'. Enkö sinulle voisi sanoa samaa kuin enolleni?"

Hatanpään Heikki hellitti Lyylin käden ja hänen kasvonsa punastuivat.

"Paitsi sitä on erinomaisen hauska katsella, kun nuo kosiomiehet tulevat pulskine hevosineen. Entäs kuinka hupaista kuulla heidän kehuvan talojansa ja tiluksiansa, ylistävän kulta- ja hopea-aarteitansa! Sepä on jotakin kuulla! — Ethän sinäkään, Arvo, ole kehnoimpia kehujia!"

"En ole ainoatakaan sanaa valhetta lisännyt totuuteen" — vakuutti Heikki.

"Enhän sitä sanonutkaan. Sanoin vaan, että sinäkin olet hyvä kehuja. Mutta olen minä kuullut niitä sinua parempiakin, jotk'eivät ensinkään ole pitäneet lukua siitä, kuinka paljon heidän puheessansa on ollut totta, kuinka paljon valhetta. Heitä vasta onkin ollut hauska kuunnella!"

"Sinä puhut aina vaan paremmista, Lyyli. Sano nyt toki kerrassaan, pidätkö minua tarpeeksi hyvänä sinulle, mielitkö tulla omakseni?"

"Jos olisit pyytänyt minulta esimerkiksi hyvän hevosen, niin olisin sen heti kieltämättä lahjoittanut sinulle… Mutta nyt pyydät minua itseäni ja se onkin vaikeampi asia päättää, pitääkö antaa itsensä toiselle vai ei. Ajatteleppas vaan tarkemmin, mitä tuo merkitsee, itsensä antaminen toiselle!" Lyyli uhkasi veitikkamaisesti Heikkiä sormellansa. "Sinä teet pilkkaa minusta, Lyyli!"

"Enpä niinkään."

"Anna siis minulle suora vastaus!"

"Jahka taistelumme kristityitä vastaan on päättynyt ja rauha päässyt maassa valtaan, niin keskustellaan tästä asiasta tarkemmin."

"Taistelussa vihollisiamme vastaan olisi minulla kymmenen miehen voima, jos tietäisin, että rakastat minua!"

"Uskottele vaan minulle sellaista! Jospa tässä liian paljon tulisin sanoneeksi, niin varmaankin vaaran sattuessa pötkisit pakoon, ajatellen: nyt pitää paeta, sillä jos kaadun verihini, niin en saa Liuksialan Lyyliä vaimokseni. — Sellainen sen seikan laita on!"

Tämän sanottuaan rupesi Lyyli taas iloisesti nauramaan. Hatanpään Heikki katseli ihastuksella, mutta raskaalla mielellä tuota lemmetärtänsä, jonka viehättävä muoto hänen näin nauraessaan oli viehättävämpi kuin muulloin.

"Sinä olet todellakin eriskummallinen nainen, Lyyli! Tuskalliselta, mutta kuitenkin autuaalta, sanomattoman autuaalta tuntuu lempiä sinua!" — lausui Heikki.

Samassa kuului merkillinen suhina ilmassa ja ennenkuin Heikki ja Lyyli olivat ehtineet tutkia syytä siihen, pudota ropsahti nuolen lävistämä lokki Lyylin jalkojen eteen.

Lyyli säpsähti ja kavahti muutaman askeleen taaksepäin. "Älä peljästy, Lyyli! Tuo vaan on nuolella ammuttu lokki" — kiiruhti Heikki sanomaan.

"Voi, lokki-raukkaa! Nuoli istuu vielä sen sydämessä! Katso kuinka veri on vuotanut haavasta ja tahrannut sen kauniin lumivalkean hameen!" — huudahti Lyyli ja kumartuen maahan silitteli hän kädellänsä kuollutta lokkia.

Taisipa tytön hienosta kädestä lähteä jonkunmoinen sähkövoima, sillä lokki nosti nokkansa maasta ja pudisteli vielä kerran siipiänsä: sitte ei enää liikahuttanut jäsentäkään.

"Mitähän tämä ennustanee?" — sanoi Lyyli katsoen levottomasti Heikkiin.

Niinkuin useasti tapahtuu suurissa kansankokouksissa, että pieni tapaus voipi vetää puoleensa yleistä huomiota ja nostattaa suurta melua, niin tapahtui nytkin. Kaikki kisoihin osaa ottavat jättivät kisailemisen siksensä ja kokoontuivat Heikin ja Lyylin ympärille. Kaikki tahtoivat nähdä tuota ammuttua lokkia; sitä silmäiltiin ja tarkasteltiin niinkuin olisi se ollut merkillisin kaikista siipi-eläimistä koko maailmassa. Siitä olivat myös kaikki yksimielisiä, että se oli tullut ennustamaan jotakin Lyylille, mutta mitä? Onneako vai onnettomuutta? — kas siinä oli kysymys. Nuoli oli lävistänyt sen sydämen — se oli paha merkki; lokilla on vaalea karva, ihan lumivalkea — se tietää kuolemata, taikka ainakin kovaa, pitkällistä tautia ja sairautta. — Entäs mistä se oli tullut, kuka oli sen ampunut? Ainakin joku meren, ilman taikka metsän haltijoista. Joku heistä oli suuttunut Lyyliin ja aikoi pian lähettää kivuttaret taikka jonkun Manalan eukon tyttäristä hänen luoksensa; näin arveltiin. Mutta löytyipä niitäkin, jotka asian selittivät toiseen tapaan. Nuoli sydämessä merkitsi muka sitä, että Lyyli kauneista silmistään taukoomatta ampui lemmen nuolia nuorten miesten sydämiin, lokin valkoinen puku taas sitä, että hän, ihailijansa kuolintuskissa ollessakin, itse pysyy puhtaana ja loukkaamattomana.

Vihdoin saapui Tahalan Taara, eräs vanha kuuluisa tietäjä- ja noita-akka paikalle. Hänen muotonsa oli niin ruma ja ilkeä, että ihmiset tavallisesti väistyivät syrjään siinä missä hän kulki. Niin tapahtui nytkin ja siten pääsi hän aivan Lyylin luoksi.

"Asia on aivan selvän selvä!" — huusi hän julmalla, kimakalla äänellänsä. "Tässä on lokki ja lävistetty sydän — se tietää pikaista kuolemaa; sitte ovat höyhenet lokin rinnassa verellä tahratut — se tietää että tyttö-raukan kuolema tulee veriseksi. Siitä ei pääse mihinkään."

Lyylin kasvot olivat noita-akan puhuessa käyneet vaaleiksi, hän tarttui Hatanpään Heikin käteen ja nojautui hänen olkapäätänsä vastaan, sillä hänen päätänsä huimasi.

"Ole huoletta Lyyli! Eivät tuon kirotun noita-akan ennustukset milloinkaan käy toteen — sen olen usein huomannut", — kuiskasi Heikki Lyylille korvaan. Näistä lohdutussanoistansa sai hän kauniin, kiitollisen silmäyksen palkaksi, silmäyksen, joka niin kummasti koski Heikin sydämeen ja aivoihin, että vähällä oli ett'ei hänenkin päätänsä ruvennut huimaamaan.

Vanha Tavelakin oli huomannut väentungoksen ja tuli tiedustelemaan mistä oli kysymys. Saatuansa asiasta tiedon, kääntyi hän Taaraan ja ärjäsi suuttuneena: "Sinä kirottu ryhäselkäinen roisto, kun peljätit lasta tuolla tavoin tyhmillä jaarituksillasi! Hieraniemen Paavo tuon lokin äsken ampui kulkiessansa veneellänsä tuolla järvellä ja sattumalta se putosi Lyylin jalkojen eteen."

"Sitä pahempi!" — kiljasi Taara levitellen käsiänsä. "Lyyli on hyljännyt Paavon rakkauden ja tehnyt siitä pilkkaa. Paavo on pahan-elkinen ja kostonhimoinen mies. Nyt kaikki hyvin ymmärrän."

"Paavo on isänsä ja poika tulee isäänsä. Vuokki-vainaja oli rehellinen mies ja niin on hänen poikansakin, vaikka sen ohessa vähän tuittupäinen", — tiuskasi Tavela.

"Oli kyllä Vuokki kunnon mies, mutta entäs Paavon äiti — mitä sanotte hänestä? Hiisi tiesi mistä Vuokki hänet toi — mutta rosvolaisten rotua sanotaan olleen" — intti Taara.

"Mitä rotua oli, sitä en tarkoin tiedä, mutta Itä-Karjalasta Vuokki hänen toi — olin itse mukana samalla matkalla — ja kaunis oli tyttö kuin päivän paiste. Hän kiemuraiset kiharansa kiilsivät kuin kaarneen rintahöyhenet ja hänen mustat silmänsä säteilivät tulta niinkuin kesän-aurinko", — sanoi Tavela.

"Niin, niin. Siinäpä ollaan. Musta muoto, musta mieli! Paavo onkin tullut äitiinsä — niinkuin jo sanoin. Eikä siinä mikään auta — kyllä tuo lokki kuoleman sanomaa tuli tuomaan", — pälpätteli Taara.

"Suusi kiinni akka!" — ärjäsi Tavela.

"Ennustuksista ei pääse pakoon!" — kiljasi tietäjä-akka.

"Vait! Paikalla vaiti sä valhekielinen hylkiö!" — käski Tavela ja lisäsi kääntyen läsnä olevaan nuorisoon; "Ajakaatte pois tuo kurja viheliäinen konna! Syöskäätte hänet vaikka Tammerkoskeen vesisyöpäläisille syötiksi!"

Enemmän hänen ei tarvinnut sanoa. Muutamat pojat tarttuivat heti Taaraan ja viskasivat hänet pitkän matkan päähän siitä, missä hän oli seisonut. Akka kaatui, mutta nousi kohta taas jaloillensa ja läksi kauheasti noituen ja sadatellen pakoon minkä koivet kestivät. Muutamat pojista läksivät häntä ajamaan takaa, huutaen: "Hei Taara! Juokse hölkötäppäs parempaa vauhtia! Muuten me saamme sinut kiinni!"

Tämä ämmän pakoon juoksu ja pahan-elkisten poikain takaa-ajaminen oli niin hullunkurisen näköistä, että kaikki katsojat purskahtivat nauruun. Itse Lyylikin nauroi tahtoansakin vastoin, vaikka hänen mielensä oli raskas ja pahoja aavistuksia täynnä.

Näyttipä siltä ikäänkuin tämä sydämellinen nauru olisi saanut tuon lokkia koskevan asian läsnäolijain mielestä haihtumaan. Siitä tuskin enää ollenkaan puhuttiin ääneen. Siellä täällä vaan kuiskailtiin: "Kyllä kai Tahalan Taara kuitenkin on oikeassa. Hän on viisas tietäjä, vaikka hän on äreämielinen ja pahan-elkinen."

Aurinko oli jo mennyt maillensa. Hienoja sumupilviä nousi siellä täällä niityistä, laaksoista ja järvistä, joidenka tyynessä pinnassa läheiset metsät näkivät varjokuvansa. Paitsi juhlaan kokoontuneiden melua ei kuulunut muuta ääntä kuin kaukaisessa hongikossa Pyhäjärven toisella rannalla yksinäisen laulurastaan liverrys.

"Sytyttäkäätte nyt kaikkialla kokot palamaan! — Kohta Ukon teuraat tapetaan ja maljat juodaan ilmojen isän kunniaksi" — sanoi Tavela.

Kaikki nuoret riensi iloiten ja riemuiten hänen käskyänsä täyttämään. Jo aamupäivällä kaikkialle, rannoille, mäkien rinteille ja harjuille valmiiksi tehdyt kokot sytytettiin yht'aikaa. Ja kohta loivat nämät mahtavan suuret soitot sadottain kirkkaan tulensa ilmoihin, valaisten koko seudun lumoavalla, eriskummallisella valolla. Itse seutukin muutti heti kohta merkillisellä tavalla muotonsa. Puiden varjot heleässä järven pinnassa kasvoivat toista vertaa suuremmiksi, mihin vaan katsoi, ruohikkoon, männikköön, kuusikkoon tahi lehdikköön, näki kaikkialla kiiltokiviä kiiltävän ja hohtokiviä hohtavan. Olisi voinut luulla yht'äkkiä tulleensa kääpiöiden, saduissa ja taruissa rikkaaksi kehuttuun kotiin. Vaan ei; kun tämän lumoavan valon ohessa katseli noita hääriviä juhlavieraita, joidenka posket hohtivat punasta, niin jo ymmärsi, että tämä olikin Ilmarisen kuulu paja, jossa tuo maan mainio seppä lukemattomien palvelijoittensa ja palvelijatartensa kanssa kovan kuumuuden kestäessä puuhasi ahkerassa työssä; palkeiden pauhinaa ja vasarain paukkinaa ei vain kuulunut.

Annettuansa nuorisolle äsken mainitun käskyn, meni Tavela karsikkojen elikkä varjokuusten luo, jossa vanhemmat ja arvokkaammat miehet istuivat neuvottelemassa.

"Vankien kanssa on kai meneteltävä, niinkuin äsken päätettiin?" — kysyi hän näiltä neuvottelijoilta. "Kuinkas muuten?" — vastasi yksi heistä.

"Niin menkööt siis muutamat teistä tuomaan heitä tänne" — käski Tavela.

Muutamat miehet läksivät astumaan mäen rinnettä myöten ylös kummulle.

Viides luku.

Täällä kummulla oli kalliossa luonnollinen luola, niin suuri, että kuusi miestä siihen mahtui samaan aikaan istumaan. Ulkopuolelta oli luola ympäröitty korkealla aitauksella, johon oli jätetty soukka oventapainen aukko, minkä kautta kuljettiin luolaan ja ulos sieltä. Tämän aukon edustalla seisoi kolme aseellista miestä vartioitsemassa.

Luolaan oli suljettu neljä Dominikaanimunkkia elikkä "mustaaveljeä", niinkuin heitä nimitettiin heidän kaapunsa värin mukaan, joka oli musta.

Kun valo lähinnä olevasta kokosta aukon kautta paistaa luolaan, voimme näitä vankeja tarkastaa vähän lähemmin.

Erityistä huomiotamme vetää puoleensa tuo pitkävartaloinen vanhus, joka istuu vankilan somerolla peitetyllä lattialla, nojaten selkäänsä luolan takaseinää vastaan. Hänellä on lumivalkeat hiukset ja samankarvainen tuuhea parta, joka ulottuu alas kauas hänen rinnallensa. Hänen laihat, rypistyneet kasvonsa ovat tavattoman vaaleat ja katkera tuska kuvautuu niissä. Ett'ei tämä tuska ollut sitä laatua, joka syntyy kuolon pelosta, todistavat hänen päättäväisesti ummistetut huulensa ja hänen rohkeat silmäyksensä. Pelvon tunteet olivatkin aina olleet isä Wildefried'in — siksi häntä nimitettiin — mielelle oudot ja hengenvaaroja oli hän kaksikymmentä vuotta kristin-uskon levittäjänä työskennellessänsä pakanallisten Hämäläisten keskellä oppinut halveksimaan. Kotimaaltansa Saksasta oli hän ystävänsä Tuomas piispan kutsumuksesta tullut Suomeen 1209. Jo seuraavana vuonna oli hän palavalla innolla alkanut saarnaaja-tointansa ja sitä sitte väsymättömällä ahkeruudella jatkanut siksi, kunnes Hämäläiset Ukon juhlan edellisenä päivänä olivat hänet vanginneet ja, piestyänsä häntä, vieneet hänet tähän vankilaan.

Hänen työltänsä ei ollut puuttunut menestystä: Vanajaveden, Roineen ja Längelmäveden rantoihin saakka oli kristin-oppi hänen ahkeran toimensa kautta levinnyt. Useoihin paikkoihin oli hän rakennuttanut rukoushuoneita. Kaksi sellaista oli Tammerkoskesta itäänpäin. Toinen niistä oli rakennettu sille paikalle, missä nykyään Messukylän vanha kirkko sijaitsee, toinen lähelle nykyistä Kangasalan kirkkoa. Edellisessä pidetyistä messuista on Messukylän pitäjä saanut nimensä. Messukylän rukoushuoneessa olikin isä Wildefried paraikaa ollut jumalan-palvelusta pitämässä, kun hänen nimi-kristityt, mutta pakanamieliset sanankuulijansa äkkiarvaamatta vangitsivat hänet ja hänen apulaisensa pakanain kääntämis-toimessa. Muutama tunti myöhemmin vangittiin myös ne kaksi munkkia, jotka hoitivat papin tointa Kangasalan rukoushuoneessa.

Tuomas piispa oli lähetyssaarnaajoittensa turvaksi Wildefriedin käytettäväksi antanut kaksi sataa aseellista ratsumiestä, joita tavan takaa myös käytettiin uskon levittäjinä siinä, missä sanan saarna ei näyttänyt olevan tarpeeksi voimallinen välikappale. Näistä sotureista majaili yksi parvi Kangasalla, toinen Messukylässä, rukoushuoneen läheisyydessä, kolmas Tammerkosken luona ja neljäs Nokian virran rannalla. Kun ei pitkään aikaan ollut mitään rauhattomuuksia tapahtunut, elivät ratsumiehet, jotka pitivät näitä seutuja jo kokonaan kristillisyydelle voitettuna, huolettomina niinkuin ainakin rauhan aikana, kuluttaen aikaansa mässäämisellä ja laskemalla leikkiä tyttöjen kanssa. Helposti onnistui sentähden talonpojille äkkinäisellä rynnäköllä voittaa ja surmata heidät viimeiseen mieheen asti; ei jäänyt näistä ratsumiehistä jäljelle ainoatakaan, joka olisi voinut viedä piispalle tiedon tästä verisestä tapauksesta.

Wildefried isä luuli nyt kaikki monivuotisen ahkeran työnsä hedelmät kerrassaan hukkaan menneiksi; siitä hänen sydämessänsä aiheutui tuo katkera tuska, joka kuvastui hänen kasvoissansakin. Hänen vankeus-kumppaleistaan oli tuo hänen apulaisensa, josta äsken puhuimme, yksi, molemmat muut olivat samat munkit, jotka talonpojat olivat vanginneet Kangasalan rukoushuoneessa. Kaikki kolme olivat ijältään Wildefried isää paljoa nuoremmat, vähemmän kokeneet kuin hän. Heidän silmissänsä emme näekkään tuota väkevää mielen-lujuutta ja pontevuutta, jota jok'ainoa Wildefried isän katse todistaa, vaan sen sijaan katkerinta, kuoleman-pelvosta syntynyttä tuskallisuutta ja levottomuutta. He ovat polvillaan hartaissa rukouksissa. Tämä asema on heille sitä tuskallisempi, kuin heidän kätensä, samoin kuin Wildefried isänkin, ovat sidotut yhteen heidän selkänsä taakse.

"Te ette rukoile, Wildefried isä?" — kysyi Antonio, vanhin noista kolmesta munkista.

"Koko elämäni on ollut yksi ainoa pitkitetty rukous. Nytkin rukoilen, vaikk'en jaksa olla polvillani niinkuin te. Vihollistemme raippavitsat musersivat ruumiini niinikään murskaksi" — vastasi Wildefried isä.

"Niin rukoilkaatte hartaasti, että Jumala ja pyhä neitsyt pelastavat meitä uhkaavasta kuolemasta!" — kehoitti Antonio.

"Sitä en rukoile… Jumalaa ei saa kiusata."

"Kuinka? Ettekö siis usko, että nuo villit pedot tuskallisella tavalla aikovat tappaa meidät?" — kysäsi Antonio äänellä, joka todisti, että jonkinmoinen pelastuksen toivo yhtäkkiä oli syntynyt hänen sydämessänsä.

"Että he meidät surmaavat… vieläpä kauhealla tavalla, siitä olen ihan varma eikä sitä ensinkään tarvitse epäilläkään" — sanoi isä Wildefried tyynesti.

Antonio ja hänen molemmat kumppalinsa tekivät tuskallisen liikunnon. Sen jälkeen otti nuorin munkeista, hän, jota nimenomaan olemme sanoneet Wildefriedin apulaiseksi, puhuaksensa: "Voi taivaan Herra, kuinka sitä on katkera ajatella, että täytyy kuolla noiden julmurien rääkkäämänä! — Ettekö te, jalo isä Wildefried, voisi keksiä jotakin keinoa pelastuaksemme?"

"En… Nöyryyttäkää sentähden tahtonne Jumalan tahdon alle ja rukoilkaa häneltä voimaa ja kestävyyttä, jotta voisitte kuolla niinkuin nöyräin pakanasaarnaajain tulee kuolla: tyynellä mielellä ja ilman valituksetta, todellisina marttyyreina."

"Ehkä saattaisitte te, isä Wildefried, kun täydellisesti osaatte puhua heidän kieltänsä, suuren puhelahjanne avulla pelastaa meitä?" — kysyi nuori munkki taas rukoilevalla äänellä.

Sivumennen on meidän muistaminen, että munkit keskenänsä käyttivät saksankieltä ja että heistä yksin isä Wildefried auttavasti osasi puhua suomea.

— "Sinä pyydät mahdottomia, poikani. He ovat raivoissaan nyt, sitä enemmän kuin he viettävät pääjumalansa juhlaa. Nyt ei kukaan voi heille mitään. Itse Tuomas piispakin olisi, meidän asemassamme ollen, avuton kuin äsken syntynyt lapsi."

"Mutta minulla ei ole voimaa tuskallista kuolemaa kestämään. Onko teillä voimaa siihen, isä Wildefried?"

"Kuinka ensinkään olisin antautunut pakanasaarnaajaksi, ellen jo alusta alkaen olisi tuntenut itselläni olevan voimaa marttyyrikuolemaan? Sellainen kuolo onkin aina ollut hartahin toivoni ja minä kiitän kallista Vapahtajaani siitä, että Hän katsoo minua siihen otolliseksi. — Enkä minä ensinkään rukoilekkaan taivaan äitiä ja pyhimyksiä, että he minut pelastaisivat kuolemasta. — En, en! Sitä vaan rukoilen, että he antaisivat teillekin uskallusta ja lujuutta marttyyri-kuolemaan, ja että he voimallisesti ylläpitäisivät sitä työtä, jonka toiminnassa me nyt heitämme henkemme tämän villikansan saattamiseksi kristinuskoon."

Huomattuansa että raskaat, tuskan ja epätoivon pusertamat hikipisarat valuivat alas munkkien kalpistuneita kasvoja myöten, lisäsi Wildefried isä: "Älkää olko murheelliset, rakkaat ystävät ja veljet Herrassa! Pitäkää silmällä niiden pyhäin miesten esimerkkiä, jotka ennen meitä ovat panneet henkensä alttiiksi kristin-uskon edestä, pyhäin marttyyrien esimerkkiä! Voiko meidän kuolemamme, jos he meitä rääkkäävätkin, tulla katkerammaksi kuin pyhän Ignatiuksen, pyhän Laurentiuksen taikka Henrikki pyhän? Kuitenkin tiedämme, että mainitut pyhät miehet ilomielin kärsivät kovimmatkin tuskat vakuutettuina siitä, että kaikkia maailman kultia kalliimpi kunnian-kruunu oli annettava heille palkinnoksi taivaassa, jonne he kuoltuansa astuivat ijankaikkista iloa ja autuutta nauttimaan. Muistakaa näitä pyhimyksiä ja menetelkäämme kuolontuskissamme samoin kuin he!" Polvistuneet munkit huokasivat syvään.

"Älkää huoatko, älkää olko raskautetut, armahat veljet!" — loihe Wildefried isä taas lausumaan. "Hakekaa lievitystä tuskaantuneille sydämillenne hartaissa rukouksissa taikka vielä parempi jonkun kauniin virren juhlallisissa säveleissä. Laulun sävelten kerällä kohoaa ihmismieli maan tomusta taivasta kohden, virren väkevästi kaikuessa hiipii rauhan-enkeli rauhattoman mieleen, kantaen kultaputkessa taivaallista lohdutuksen nestettä, jota hän vuodattelee särjettyyn sydämeen. Laulakaamme virsi 'De profundis!'"

Munkit alkoivat veisata juhlallisesti latinalaista hautausvirttä. Heistä tuntui ikäänkuin he olisivat laulaneet omaa kuolonvirttänsä. Mutta laulu kevensi heidän raskasta mieltänsä ja säe säkeeltä paisui heidän äänensä, kunnes virsi täysivoimaisena kaikui heidän huuliltansa.

Suureksi tosin on arvattava se voima, mahtavaksi se vaikutus, joka lähtee juhlallisen virren säveleistä. Noiden kolmen munkin kasvoihin, joita kuumat tuskan hikipisareet äsken viruttelivat, palasi elämän karva, heidän silmäyksissään ei enää kuvaudu synkkää epätoivoa, vaan iloista luottamusta ja uskaliaisuutta, heidän sydämissään on rauha anastanut levottomuuden sijan. Mitä Wildefried isän kehoitussanat ja heidän omat hartaat rukouksensa eivät voineet vaikuttaa, sen saivat virren sävelet aikaan.

Heidän vielä virttänsä laulaessa saapuivat ne miehet, jotka olivat lähetetyt heitä noutamaan, aitauksen edustalle. Virren voimallinen sävel vaikutti heihinkin ja heidän sitä kuunnellessa valtasi oudontapainen hartauden ja kainouden tunne heidän mielensä. Suomalaiset ovat ammoisista ajoista rakastaneet laulua, ihanat sävelet ovat aina olleet omansa sulattamaan heidän sydämiänsä.

Pian toki rohkasi yksi miehistä mielensä ja astui aukon kautta vankilaan.

"Suunne kiinni, mustatakit! Manalassa saatte kai aikaa virsiä viserrellä; nyt pitää teidän heti paikalla seuraaman minua käräjäpaikalle. Nouskaa siis seisaallenne!" — käski hän jyrkästi.

Polvillaan olevat munkit nousivat kohta seisomaan. Isä Wlldefriedkin koetti tehdä samoin, mutta hänen ruumistansa oli niin pahasti pidelty, ett'ei hän omin voimin päässytkään seisaallensa. Nuori apulais-munkki kun tämän huomasi, auttoi vanhusta ja tuki häntä sitte edespäinkin heidän käydessänsä käräjäpaikkaa kohti.

Laulu oli tauonnut suomalaisen talonpojan astuessa vankilaan. Sen edustalle ehdittyänsä sanoi Wildefried isä, joka epäili kumppaniensa mielen-lujuutta: "Laulakaamme, rakkaat veljet, uudestaan sama virsi, 'De profundis!' Tämä on luultavasti viimeinen matkamme, se virsi sopii siis nyt sitä paremmin." Munkit rupesivat heti laulamaan ja Wildefried isä yhdistyi heikolla, mutta kauniisti sointuvalla äänellänsä heidän lauluunsa.

Omituinen oli tuo näky, kun munkit laulaen hautavirttä seuraajiensa kanssa lähestyivät pakanallisten Hämäläisten käräjä- ja uhripaikkaa, jonka ympärille lukematon kansanjoukko nyt oli kokoontunut. Kaksi äärettömän suurta kokkoa oli vast'ikään sytytetty lähelle pyhää paasta. Niistä lähtevä loisto valaisi lähiseudun heleämmällä valolla kuin milloinkaan aurinko kirkkaana kesäpäivänä, mutta tämä valo oli omituista, silmiä huikaisevaa laatua. Wildefried isästä näytti siltä kuin olisi häntä ja hänen ystäviänsä viety h—ttiin, hetkellä jolloin perkele ja kaikki hänen liittolaisensa olivat kokoontuneet neuvottelemaan. Tämä Wildefried isän kuvittelu muuttui vieläkin luonnonmukaisemmaksi, kun Hämäläiset vankien ehdittyä lähemmäksi alkoivat hirveästi huutaa eli, paremmin sanottu, ulvoa, sen ohessa raivoisasti tanssien ja uhkaavalla tavalla heiluttaen käsiänsä ilmassa. Kohta ottivat miehet aseensa esiin ja rupesivat niitä lyömään yhteen, jotta tämän hirmustuttavan ulvonnan kerällä syntyi ankara aseiden kalske. Oikein perkeleellinen meteli! Vankien korvat olivat mennä lumpeen.

Wildefried isän silmistä vierivät kuumat kyyneleet alas poskille. Nyt hän oikeen selvästi kuuli ja näki, kuinka syvästi nämät ihmiset vihasivat sitä pyhää oppia, jota hän oli saarnannut, vihasivat häntä, joka oli elämänsä uhrannut tämän opin levittämis-työhön. Hänen sydäntänsä särki tätä nähdessä ja kuullessa ja hän itki murheesta.

Tuota kauheata melua kesti pitkän ajan ja vaivalla saivat vihdoin Tavela ja muutamat muut vanhukset raivoissaan olevat kansalaisensa tyyntymään ja vaikenemaan.

"Hampaasta hammas ja silmästä silmä — se on tuomio!" — sanoi Tavela, kiivaasti luoden silmänsä munkkeihin. Mutta Wildefried isä ja hänen toverinsa tuskin hänen sanojansa kuulivat, sillä kansan vaietessa olivat he taas alkaneet veisata "De profundis".

Muutamat miehistä löivät nyt kiireesti neljä paalua maahan, kaksi, kummallekin puolen uhrialttaria, muutaman askeleen päähän siitä. Sitte he ankarin käsin tarttuivat vankeihin ja laahasivat heitä, yhden kunkin paalun tykö.

Wildefried isä katsoi kumppaneihinsa ja huomasi heidän kasvonsa vaaleiksi kuin talven lumipeite.

"Jättäkäätte itsenne kaikkivaltiaan Jumalan turviin! Katoovaisen ruumiimme he voivat surmata; — mitäpä siitä jos sen tekevätkin, kun olemme varmat siitä, että kuolematon sielumme kuoltuamme perii ijankaikkisen onnen ja autuuden. Suokoon pyhä neitsyt teille kestävyyttä! Muistakaatte tyynesti, että kristityn marttyyrin pitää heittämän henkensä täydellisellä kärsivällisyydellä pienimmättäkään valitushuudotta!"

Wildefried vanhuksen näitä kehoitussanoja puhuessa olivat hänen vihollisensa sitoneet hänet ja hänen kumppalinsa paaluihin kiinni. Sen jälkeen he valoivat heitä tervalla ja rasvalla ja kokosivat heidän ympärillensä olkilyhteitä ja kuivia oksia.

Wildefried isä kohotti silmänsä taivasta kohden ja rukoili korkealla äänellä suomeksi: "Taivaan Herra, älä hylkää näitä erehtyneitä ihmisiä heidän julmuutensa tähden! Pyhä Olavi, Henrikki pyhä ja te kaikki muut pyhimykset! — rukoilkaatte ristiinnaulittua Vapahtajaamme, että Hän lähettää kelvollisia työmiehiä tälle työ-alalle, jonka nyt jätän, jotta ei tämä pyhän uskomme uudisasutus jää kylmille!" — Luoden silmänsä toisiin munkkeihin lisäsi vanhus vahvasta luottamuksesta ja voiton riemusta paisuvalla äänellä: "Rakkaat veljeni! Kaikukoon vielä kerran ylistysvirtemme! Laulakaamme viimeinen kerta tässä elämässä 'Gloria Deo!'" [Nämä latinankieliset sanat kuuluvat suomeksi: Kunnia (olkoon) Jumalalle!]

Yhdistetyin äänin lauloivat munkit nyt tuon juhlallisen ja kauniin katolisen kirkkohymnin "Gloria Deo". Mutta pian näiden Jumalata ylistäväin uskon-sankarien äänet vaikenivat. — Oljet ja kuivat oksat olivat jo sytytetyt silloin kuin he alkoivat ylistyshymninsä; sakea, henkeä tukahduttava savu nousi ilmaan. Ei aikaakaan, niin leimahtivat mainitut sytykkeet ynnä munkkien vaatteet ilmituleen. Valkea paloi räiskyen, ikäänkuin iloiten harvinaisesta saaliistaan. Ylistysvirren sävel tukehtui tulen räiskinään. Kuluipa vielä muutamia hetkiä, niin jo päättyivät onnettomain tuskat ja heidän kuolemattomat sielunsa lentää liitelivät iloiten taivaallisen isän armorikkaasen helmaan. Todellisina kristittyinä marttyyreinä he kuolivat kaikki neljä: ei lähtenyt pienintäkään valitushuutoa, ei heikointakaan tuskan huokausta heidän huuliltansa.

Hämäläiset katselivat muutaman hetken äänettöminä noita oudontapaisia kokkoja. Kuumeentapainen ilo loisti heidän silmissänsä. Heistä tuntui siltä, kuin olisi koko tuo outo, vihattu usko, jota heille vastoin heidän tahtoansa tyrkytettiin, kaikkine temppuineen päivineen palanut poroksi noiden munkkien kanssa. Pian he ilmoittivatkin ilonsa kimakkailla huudoilla ja rupesivat taas hurjasti hyppimään ja käsiänsä heiluttamaan. Aseitansakin miehet taas kalskuttelivat.

Tätä melua kesti pitkän ajan, kunnes se vihdoin Tavelan käskystä taukosi.

"Tuokaatte teuraat tänne!" — käski hän.

Kuudes luku.

Tuskin oli Tavela ehtinyt antaa tämän käskyn, kuin eräs pitkävartaloinen mies julmasti ulvoen ja huutaen hirmuisella vauhdilla tulla töyttäsi oikealta teurastuspaaden luoksi. Hänellä oli tuuhea parta ja hänen pitkät kampaamattomat hiuksensa killuivat alas hänen hartioillensa. Lakkia hänellä ei ensinkään ollut päässä. Muuten oli hän puettu mustiin lammasnahkaisiin vaatteisin, mutta nahat olivat rikkinäiset ja repaleissa, jotta paljas päivettynyt iho loisti reikien läpi. Polvesta alaspäin olivat hänen pitkillä mustilla karvoilla peitetyt säärensä paljaat; hän kävi myös avojaloin.

Oikeassa kädessänsä kantoi tämä ulkomuotonsa kautta hirmua ja kauhua nostava mies, jonka haaveksivat silmät pyörivät päässä niinkuin raivoissaan olevan mielipuolen, pientä alastonta poikalasta, vasemmassa heilutteli hän pitkää puukkoa.

Kohta miehen jäljissä hyökkäsi eräs nuorenpuoleinen nainen hapset hajallansa samalta sivulta paaden tykö. Naisen kasvot olivat kalpeat ja hänen silmänsä kuvasivat katkerinta tuskaa ja syvintä toivottomuutta. Mutta hän ei itkenyt, sillä hän oli jo itkenyt niin paljon ja niin katkerasti, että kyyneleiden lähde oli kuivunut. Ei kuulunut hänen huuliltansa valitus-ääntäkään; hän vaan änkkäsi ja ähkyi niinkuin se, joka on pakahtumaisillaan. Sanomattomalla mielen vimmalla törmäsi hän äsken paikalle saapunutta miestä vastaan ja tarttui molemmin käsin lapseen, silminnähtävästi ponnistaen kaikki voimat, mitkä hänellä vielä oli jälellä, saadaksensa lapsen irti miehen kourista.

Mies laski puukkonsa teurastuspaadelle ja tarttui vasemmalla kädellään naisen käsiin. Kiivaan ottelun jälkeen saatuansa ne irroitetuiksi, viskasi hän viimeiset voimansa menettäneen naisen ankaraa vauhtia sivulle päin. Nainen kaatui, löi päänsä kovasti kiveen ja meni tainnoksiin.

Tämän tehtyänsä otti mies taas puukon paadelta ja rupesi lukemaan eriskummallisia loihturunoja, kuitenkin niin epäselvästi, ett'eivät lähinnä seisovatkaan voineet saada selkoa siitä, mitä kaikkia sanoja hän saneli. Sen ohessa teki hän oudonmuotoisia liikunnoita ruumiillansa; toisinaan hypähti hän kaksin jaloin ylös maasta useammat kerrat peräkkäin. Vihdoin hän vaikeni ja katseli pyörivin silmin kaikkialle ympärillensä. Hän oli väsynyt; vaahto valui hänen huuliltansa.

"Mitäpä korven Kelolla nyt lienee mielessä?" — kyselivät muutamat lähellä seisovat miehet.

"Älkäätte häntä häiritkö! Hän on par'aikaa haltioissaan" — sanoivat toiset.

Mutta Kelo ei ollut kuulevinaankaan, mitä hänestä puhuttiin, vaan rupesi uudestaan jupisemaan loihtusanojansa ja tekemään taikatemppujansa.

Mikä mies oli Korven Kelo ja mikä hänellä ammattina: Hän oli kuuluisa ja kansan suuressa arvossa pitämä loihtija, joka — niin vakuutettiin — lukemalla helposti sai taudit ja muut paheet poistetuiksi niin hyvin ihmisistä kuin eläimistä. Hän noitui varastettuja tavaroita takaisin niiden omistajille ja luki milloin maksusta, milloin ystävyydestä niihin sellaisia sanoja, että ken niitä vast'edes yritti varastamaan, hän oli kuoleman oma. Vieläpä sanottiin hänen "sanansa" olevan niinkin voimalliset ja hänen taitonsa niin suuren, että hän lukemalla ja noitatempuillansa toimitti onnellisuutta — erinomattain naimaonnea — niille, joille hän tahtoi onnea toimittaa, mutta kirousta ja onnettomuutta niille, jotka hän tahtoi tehdä onnettomiksi. Kaikki ihmiset uskoivat, että hänen henkensä oli salaisessa, ylenluonnollisessa yhteydessä jumalien kanssa, sillä hän toisinaan myös aivan täsmälleen ennusti vasta tulevaisuudessa tapahtuvia asioita.

Kaiken tämän lisäksi oli hän kiivain ja ankarin kristinuskon vihaaja näillä seuduilla. Piispan ratsuväelle oli hän ollut kauhuna, sillä missä hän vaan pääsi tilaisuuteen sitä tekemään, tappoi hän heitä milloin iskien heitä miekalla, milloin jostakusta piilopaikasta ampuen heitä joutsen vasamalla. Monta ratsumiestä oli näin saanut surmansa hänen kauttansa, ja surmattujen kumppalit elivät hänen tähtensä alituisessa pelvossa, sillä Kelo oli alinomaa liikkeellä, niin yöllä kuin päivällä, väliin siellä, väliin täällä. Siitä syystä päättivät piispan ratsumiehet jos jollakin tavalla surmata hänet: he ajoivat vuosikausia häntä takaa, niinkuin sutta ajetaan, mutta kaikki heidän ponnistuksensa olivat tyhjään rauenneet. Kelo tunsi kaikki metsän polut. Yönsä hän vietti milloin yhdessä, milloin toisessa ladossa, milloin jonkun kaatuneen puun juurten suojassa. Ainoastaan salaa hiipi hän kansalaistensa taloihin ja tölleihin ruokavaroja keräämään, noitatemppujansa tekemään ja samalla vihollisiansa väijymään. Jos hyvin sattui, oli hän lähettänyt heistä yhden taikka kaksi Manan maille, ennenkuin taas pakeni metsiin. Tällä tavoin elettyänsä monta vuotta oli häntä ruvettu nimittämään Korven Keloksi.

Hän oli nyt uudestaan alkanut lukea loihtusanoja ja tehdä taikatemppuja. Tätä menettelyä kesti siksi, että vaahto toistamiseen tuprusi esiin hänen huulillensa, jolloin hän taas väsyneenä lepäsi muutaman hetken, katsoen läsnäoleviin entistä hurjemmilla silmäyksillä.

Korven Kelon näin levätessä rupesi lapsi itkemään. Mutta kohta kouristi Korven Kelo kovalla kourallaan sitä niin kovasti, että se taas meni tainnoksiin. Sitte huusi hän sähisevällä äänellä kansalle: "Jumalien tahto on että tämän lapsen pitää kuoleman! Tuo vanha kirottu mustatakki pesi sen samana aamuna, kuin me poltimme hänen kurjan rukoushuoneensa; se on viimeinen niistä lapsista, joita hän on pessyt saastaisessa vedessä. Sentähden teurastan sen nyt merkiksi siitä, ett'ei tuollaista jumalatointa tointa enää milloinkaan täst'edes toimiteta näillä seuduilla. Paljon on minulla ollut puuhaa saadakseni tämän pennun valtaani! Äiti, senkin konna, oli kätkenyt lapsen. Sittekin kuin vihdoin lapsen olin löytänyt, tappeli tuo hupsu vielä kanssani niin hurjasti kuin metsän peto ja juoksi huutaen ja kiljuen perässäni aina Pyhäjärven rannalle asti. Kuinka lie päässyt kuotus järven yli, en tiedä. Eihän siinä näkynyt muuta venettä sillä paikalla kuin minun veneeni."

Loihtija vaikeni hetkeksi ja loi kiukusta säihkyvät silmänsä vielä tainnoksissa olevaan äitiraukkaan.

Sitte loihe hän taas lausumaan: "Ukko vihaa tätä lasta, kaikki taivaan, metsän ja veden haltijat vihaavat sitä! Se on nyt teurastettava ja sen veri vielä kuumana sekoitettava Pyhäjärven veteen, jotta jumalat tämän kautta suostuisivat meihin, entisen suuttumuksensa heittäen. Antakaatte tänne pyhät astiat!"

Eräs miehistä laski paadelle kaksi suurenmoista hopeista astiaa.

Loihtija polvistui nyt paaden eteen ja pani lapsen selällensä makaamaan paadelle. Sitte kohotti hän ilmaan vasemman kätensä, jossa terävä puukko kiiltää kimalteli kokkojen valaisemana. Mutta juuri kuin hän oli työntämäisillään puukon lapsen sydämeen, tarttui joku takaa hänen käsivarteensa ja esti häntä lyömästä. Estäjä oli Lyyli, joka äkkiä oli hyökännyt paikalle. Saatuansa iskun estetyksi, työnsi hän loihtian syrjään ja asettautui hänen ja lapsen väliin.

Kaikki säikähtyivät tästä odottamattomasta tapahtumasta. Tyytymättömyyttä ja suuttumusta osoittavia ääniä kuului monelta taholta.

Mutta Lyyli puhui milt'ei uhkaavalla äänellä: "Sinä et saa teurastaa tuota viatonta lasta, Korven Kelo! Kuuletko — minä kiellän jyrkästi sinua sitä tekemästä! Mulkoittele vaan silmiäs — Liuksialan Lyyli ei pelkää sinua. Koetappas lyödä minua puukollas, jos uskallat! Taikka piteleppäs minua, niinkuin pitelit tuota vaimoraukkaa, joka puolikuolleena makaa tuolla kivien raossa! Tuossa seisoo enoni — etkö usko häntä tarpeeksi voimalliseksi kostamaan minua vastaan tehtyä loukkausta?"

Tyytymättömyys paisui kansassa. Moniaalta kuului uhkauksia Lyyliä vastaan ja kaikkialla huudettiin, ett'ei nuoren neidon, vaikkapa hän olikin rikas ja mahtava, sopinut koettaa estää pyhien jumalien tahtoa tapahtumasta. Korven Kelo, loihtija, oli raivoissaan.

Sinä hetkenä astui Hatanpään Heikki teurastuspaaden luoksi. Hän kantoi oikeassa kädessään miekkaa, jonka hopeaiseen kahvaan oli kiinnitetty kiiltäviä hohtokiviä.

Lyötyänsä miekkansa lappeella paateen niin kovasti, että kajahteli ylt'ympäri, ärjäsi hän loihtijalle: "Jos vaan sakari-sormellasikin kajoot Lyyliin, niin hakkaan sinun ruumiisi, Korven Kelo, niin pieniksi palasiksi kuin pienimmät kokkareet kevätkylvöön valmistetussa pellossa. Sitte syötän sinun mäsäksi muserretut luusi ja sirpaleiksi särjetyn lihasi koirille, jotta ei sinun henkiraukkasi Manalassakaan saa majaa, vaan syöstään ikuisiksi ajoiksi julmain Syöjätärten kiusattavaksi! Kautta kaikkien jumalien vannon näin tekeväni!"

Ylpeä hymyily leikki Lyylin huulilla kun hän loihtijalle lausui: "Mitäs sanot tästä puolustajastani? Etpä tietäne, että hän ja setäni tänään valittiin päälliköiksi sotaan kristityitä vastaan?" Korven Kelo vapisi vihasta, hänen silmänsä tulistuivat veripunaisiksi ja olivat tunkea ulos kuopistansa, kasvot ja huulet muuttuivat maksankarvaisiksi. Puukko putosi hänen kädestänsä.

Kansan levottomuus oli suuri, suuttumus yleinen.

"Älä lue kiroussanoja ylitsemme korven Kelo? Eihän syy tähän jumalattomuuteen ole meissä! Meidän tahtomme on että lapsi teurastetaan!" — huudettiin.

Kamalalla, tuskin kuuluvalla äänellä sähisi loihtija Lyylille: "Mene pois Lyyli! Minä en tahdo sinulle mitään pahaa! Tuo vaimo kävi joka päivä rukoushuoneessa messua kuulemassa; hän olisi kuolemankin ansainnut."

Lyyli kääntyi nyt enonsa puoleen sanoen: "Rakas eno kultani! Pelasta minun tähteni, oman Lyylisi tähden, tuo viaton lapsi kuolemasta! Muuten et saa konsanaan enää nähdä minua iloisena, et kuuna milloinkana! Jos tuo lapsi tapetaan, niin täytyy minunkin kuihtua ja kuolla murheesen. Sitäpä se taisi ennustaakin tuo ammuttu lokki, joka putosi alas jalkaini eteen."

Tavelan synkistyneet kasvot olivat vähitellen, hänen ihanan holhotyttärensä sanoja kuunnellessansa, muuttuneet leppyisemmiksi. Mutta kun Lyyli lopuksi rupesi puhumaan lokista, niin vavahti Tavela äkisti niinkuin häntä olisi peitsellä pistetty ja samassa hänen muotonsa muuttui kovin murheelliseksi. Luomatta silmiänsä Lyyliin vastasi hän nuhtelevalla äänellä: "Mihin kaikkiin sinun hurjuutesi saa sinua vietellyksi! Onko tuo laidallista, ettäs sekaannut tällaisiin asioihin! Tämä nyt on minulle siitä, että olen ollut liiaksi hellä sinua kohtaan! Niinhän se liiallinen hellyys itsensä kostaa! — Kuulithan että Korven Kelo äsken sanoi, jotta meidän jumalat vaativat lapsen kuolemata sovitukseksi siitä, että niin moni tässä läsnä olevista on antanut kristittyjen viekotella itseänsä tunnustamaan heidän muukalaisia jumaliansa."

Lyyli nojautui alas paasta kohden, otti lapsen syliinsä ja hyväili sitä. Lapsi aukasi silmänsä, tosin vaan hetkeksi, — jonka kuluttua hän ne taas sulki, mutta Lyyli oli jo ehtinyt näkemään niissä niin sydäntä musertavaa tuskaa ja peljästystä, että hän itse oli puhjeta itkuun.

"Ei! ei! Se ompi mahdotonta!" — huudahti hän ja kyyneleet tunkivat esiin hänen silmistänsä. "Eivät meidän hyvät jumalamme voi vaatia, että tämä kaunis, viaton lapsi murhataan! Korven Kelo on siinä asiassa kovin erhettynyt, sen voin vakuuttaa teille, armas setäni! Voi, lahjoittakaatte minulle tämä pienokainen! Varmaankin minä hänestä kasvatan kelpo sankarin, joka kerran kovasti kostaa kristityille kaikki heidän pahat tekonsa. Niinhän se on: kansansa kostaja ja pelastaja tästä pojasta kerta tulee! Ettekö suo minun pitää häntä, eno kulta? Hennotteko kieltää rukoustani?" Vanha Tavela oli hämillänsä.

"Mitenkä yksipäinen sinä olet!" — tiuskasi hän äkäisesti. — "Pitäisihän sinun ymmärtämän, ett'ei tämä ole minun yksityinen asiani. Koko kansaa tämä asia koskee; kansa siis kokonaisuudessaan päättää ja määrää mitenkä tässä on meneteltävä."

"Anna lapsi tänne! Sen pitää kuoleman, sillä pyhät jumalamme vaativat sen verta!" — kiljasi loihtija.

— "Anna lapsi heti paikalla Korven Kelolle, sinä ylpeä hupsu! — Muuten me sinut kivitämme taikka poltamme! — Tottele heti kohta!"

Tällaisia kiivaita uhkauksia kuului kaikkialla. Kansa oli hurjistunut.

Lyyli vaaleni, mutta hänen silmänsä säteilivät. Hän loi ne Hatanpään Heikkiin ja näiden nuorten katseet sulautuivat muutamaksi hetkeksi toisiinsa. He eivät sanaakaan vaihtaneet, mutta kuitenkin ymmärsi Heikki heti mitä apua Lyyli toivoi häneltä saavansa. Hän kääntyi kansan puoleen ja sanoi ankaralla äänellä: "Mitä kuulenkaan! Te uhkailette Liuksialan Lyyliä — ja mistä syystä? Siitä että hänellä on hellä ja armahtavainen sydän, että hän tahtoo pelastaa tuon pienen lapsen, jonka Korven Kelo selvästä erhetyksestä on määrännyt kuolemaan. Yksin se seikka jo, että Liuksialan Lyyli tahtoo häntä kasvatiksi, on tarpeeksi riittävä syy siihen, että lapsi säästetään… Te ette tahdo sitä? Niinpä niin! — Hoi Hatanpään miehet! Tulkaatte luokseni kaikki, kaikki alustalaiseni ja ottakaatte aseet mukananne! Jos minun täytyy väkivallalla suojella tuota lasta, niin pitää tässä vuotaman verta niin runsaasti, että sen tulva nousee nilkkoihimme asti!"

Nyt nousi hirmuinen meteli ja kaikki miehet riensivät noutamaan aseitansa. Kiivaita huutoja ja kirouksia kuului kaikkialla. Lävitse väentungoksen tunkivat Hatanpääläiset rakastetun isäntänsä luoksi. He olivat tottuneet ehdottomasti luottamaan hänen rehellisyyteensä, aina täydellisesti vakuutettuina siitä, että se asia, jota hän puolusti, oli oikea ja hyvän omantunnon vaatimusten kanssa yhtä pitävä. Heitä oli lähes kaksi sataa miestä.

Sill'aikaa oli Tavela lähestynyt Korven Keloa ja kuiskannut hänelle muutamia sanoja korvaan. Loihtija ensin katsoa tuijotteli häneen suurin silmin, pudistaen vastenmielisyyden merkiksi tuimasti päätänsä, mutta Tavelan hänelle uudestaan jotakin kuiskattua nousi Korven Kelo ylös teurastuspaadelle ja antoi käsiänsä ilmaan kohottamalla kansalle merkin siitä, että hänellä oli sille jotakin sanottavaa. Mutta meteli ja häirinki olivat niin suuret, että ainoastansa ani harvat huomasivat Korven Kelon antaman merkin. Sentähden toi Tavela lähinnä olevasta kokosta pitkän tulisoihdun ja antoi sen loihtijalle. Kun tämä jonkun hetken oli heiluttanut tulisoihtua päänsä yli, taukosi melu ja kukin kallisti korvansa kuullaksensa rikkiviisaan tietäjän puhetta.

Korven Kelo alkoi sanella: "Tuo lapsi jääköön elämään, koska Liuksialan Lyyli niin tahtoo! Löytyy eräs keino, jonka kautta saadaan kirous poistetuksi siitä ja jumalat sovitetuiksi. Tavela kertoi minulle, että hänellä on varana erinomattain oivallisia teuraita tälle juhlalle. Kun ristinmerkki tuon lapsen otsasta pestään pois parhaimman oriin sydänverellä, niin sillä keinolla saadaan taivahinen pilvien pitäjä leppymään ja lapsi pelastetuksi kirottujen kristittyjen jumalien kovista kourista. Taluttakaa siis heti teuraat tänne!"

Niitä oltiinkin jo Tavelan edellä antaman käskyn johdosta noutamassa, ja kova hevosten hirnunta kuului, ja kohta talutettiin oriita, kauniimpia mitä voipi nähdä, teurastuspaikalle.

Seitsemäs luku.

Lyyli oli lapsi sylissään rientänyt lapsen vielä tainnoksissa makaavan äidin luo. Annettuansa lapsen eräälle palvelusneidollensa pidettäväksi, kumartui hän vaimon puoleen ja koetti saada häntä tointumaan. Mutta kun tämä toimi ei tahtonut hänelle onnistua, käski hän Heikin, joka seisoi siinä lähellä, toimittamaan sangollisen viileätä vettä. Kun hän sitte oli pessyt haavat onnettoman päässä verestä puhtaiksi ja hieronut hänen otsaansa ja käsiänsä vedellä, niin tämä virkosi, aukaisi silmänsä ja huokasi syvään, niin syvään kuin yksin rakkaan lapsensa kadottanut äiti voipi huoata.

Kovin iloissaan tästä menestyksestä sanoi Lyyli vaimolle, hyväillen häntä niin hellästi, kuin olisi hän ollut hänelle läheinen sukulainen: "Ole huoletta vaan — lapsesi vielä elää! Eihän kukaan enää sille pahaa tee eikä sinullekaan! — Ole täydellisesti rauhoitettu! — Eiväthän nuo haavatkaan päässäsi ole kovin vaarallisia. Minä olen ne nyt pessyt ja sitonut. Toivoni mukaan ne pian paranevat, kun, Liuksialaan tultuamme, toimitan niihin sopivia voiteita."

Vaimo kohosi istumaan ja katseli hajamielin ympärillensä. Ainoastaan hämärästi ja epäselvästi hän muisti, mitä oli tapahtunut. Hän painoi oikean kätensä otsaansa ja rupesi ajatuksiansa järjestelemään.

Lyyli otti lapsen palvelustytöltänsä ja laski sen äidin syliin.

"Tässä hän nyt on, tuo armaasi!" — sanoi hän. "Hänkin on jo tointunut. Huomaappas, kuinka hellästi hän katsoo sinuun!"

Raikas ilon huuto läksi äidin huulilta. Hän otti lapsen syliinsä ja painoi sitä kuumeentapaisesti rintaansa vastaan. Sen ohessa hän itki ilosta. Vähitellen hän toki rauhoittui ja nousten seisoallensa lausui hän Lyylille: "Minun pitää nyt viedä lapsi kotiin. Tuon huivin, jonka olet käärinyt sen ympäri, lainaan sinulta, mutta kyllä sen taas toimitan takaisin. Jää nyt hyvästi!"

Lyyli esti häntä menemästä.

"Sinä et saa lähteä vielä. Etkä sinä nyt yksin jaksaisikaan lapsi sylissäsi kävellä kotiin."

Vaimo olikin ensi innossaan arvannut voimansa suuremmiksi, kuin ne todella olivat. Nyt jo rupesi hänen päätänsä heikkoudesta pyörryttämään ja hänen täytyi istua kivelle.

"Mennään sitte yhdessä" — jatkoi Lyyli puhettansa. — "Minäkin jo pian lähden täältä. Aikomukseni onkin ottaa sinut kanssani Liuksialaan."

"Kuinka? Kuuluun Liuksialaanko?" — kysyi vaimo ihmetellen.

"Niinpä aivan. Olen kuullut kerrottavan, että miehesi muutti Manalaan jo ennenkuin lapsesi olit ehtinyt synnyttääkään ja ettäs tätä nykyä elät mitä kurjimmassa köyhyyden tilassa. Minulla on tarpeeksi tavaroita itselleni, sinulle ja lapsillesi. Tahtoni onkin se, että tuo poikasi kasvatetaan minun kodissani, jotta saan sitä pitää silmällä."

Huomattuaan äidin kasvojen vuolteissa levottomuutta, lisäsi Lyyli suloisesti hymyillen: "Älä pelkää, että aion sinulta riistää lapsesi. Empä suinkaan! Kyllä sinä häntä saat pitää ja kasvattaa; — kuitenkin sillä ehdolla, ettäs elät ja olet minun luonani. Minulla onkin tuohon poikaan yhtä suuri oikeus kuin sinulla, sillä minä olen pelastanut sen kuolemasta."

"Vai sinäkö sen pelastit! Enkä minä vielä ole kiittänytkään sinua siitä!…"

"Jääkööt kiitokset toistaiseksi!" — keskeytti häntä Lyyli. — "Vaan mikä on pojan nimi?"

"Antero" —.

"Antero! Sehän on kristillinen nimi! Kyllä meidän pitää antaman hänelle joku toinen sopivampi nimi! Mitäs sanot, jos nimittäisimme häntä Viikiksi? Viikki on minusta hyvin kaunis ja mukava nimi."

"Toinenko nimi?" — sanoi vaimo vavahtaen. Katsottuansa arasti ympärillensä lisäsi hän kuiskaavalla äänellä: "Etkö tiedä, että minä olen kristitty?"

"Tiedän kyllä, ettäs olet sen verran kristitty, kuin useat muutkin meistä olivat kristityitä, niin kauan kuin Tuomas piispan ratsuväellä oli valta täällä" — vastasi Lyyli.

"Ei, ei! — Asia ei ole ymmärrettävä siltä kannalta!" — huudahti vaimo laskien kätensä sydämellensä. — "Minä olen ajatusteni ja tunteitteni puolesta todellinen kristitty. Hamaan kuolemaani saakka olen muistava jok'ainoan sanan, jonka Wildefried isä on minulle puhunut, ja kätkevä hänen viisaat neuvonsa ja opetuksensa sydämeeni. Minä en salli, että lastani nimitetään muulla nimellä kuin sillä, minkä hän kasteessa on saanut."

Lyyli katsoi häneen kummastelevin silmin.

"Sinä haaveksit syystä että nyt olet sairas ja heikko! Kylläpä tuollaisista pahanpäiväisistä houreista pääset, kun tulet terveeksi!" — vakuutti Lyyli.

"Pidätkö minua niin kevytmielisenä?"

"En sinua ensinkään pidä kevytmielisenä, vaan luulen ja tiedän, että raskaat murheesi ovat saaneet sinun haaveksimaan kaikenmoisia hullutuksia, joista tuo vanha mustatakki muukalainen on jaaritellut sinulle!"

"Älä puhu siten! Sanasi loukkaavat kovasti mieltäni!"

"Olkaamme siis siitä asiasta puhumatta! — Nimitä sinä vaan poikaasi Anteroksi, jos niin mielit… sitä en kiellä sinua tekemästä. Mutta minä nimitän kuin nimitänkin häntä Viikiksi. — Vaan johan ollaan teurastamis-toimissa! Minunkin pitää mennä noutamaan teurasraavaan verta."

Lyyli otti pienen hopeisen maljan taskustaan. Samassa huudahti teurastuspaaden luona seisova loihtija: "Missä on lapsi? Tuokaatte se heti tänne!"

Surkealla valitushuudolla vastasi pelästynyt äiti tähän kysymykseen. Vavisten koko ruumiissansa sulki hän lapsensa syliinsä. — Eräs vanha talonpoika tuli lasta noutamaan.

"Anna lapsi minulle!" — sanoi talonpoika.

"En! en! — Voi lapsi raukkani! — En anna sitä sinulle. Mitä sillä tekisitkään? En anna!" — änkkäsi äiti, jonka vaaleasta otsasta tuska pusersi raskaita hikipisaria.

"Mitä sillä teen? No vienpä sen Korven Kelolle, joka pesee siitä kirouksen pois" — vastasi talonpoika.

"Korven Kelolleko! Voi kaikki taivaan pyhät! Ei ole lapseni tehnyt mitään pahaa eikä hänessä asu kirousta! En anna lastani… en kenellekään!"

Melkein mielipuolena tuskasta ja kauhistuksesta katseli vaimo ympärillensä nähdäkseen, mistä hän lapsinensa parahiten pääsisi pakoon. Hän tunsi itsensä kyllin vahvaksi juoksemaan, juoksemaan niin kovasti ja vikkelästi, ett'ei kukaan häntä saavuttaisi!

Lyyli kumartui vaimon puoleen ja puhui päättävällä äänellä hänelle korvaan: "Anna heille lapsi, he eivät tee sille pahaa! Älä ärsytä heitä! Jos he joutuvat raivoon, niin teurastavat sen heti paikalla, enkä minä ota toistamiseen pelastaakseni sen henkeä syystä, ett'ei se toimi minulle enää onnistuisi, jos häntä yrittäisinkin pelastamaan!"

Nämät sanat sanottuansa irroitti hän lapsen äidin helmasta ja antoi sen talonpojalle, joka viipymättä vei sen Korven Kelolle. Lyyli astui nyt myös teurastuspaasta lähemmäksi.

Kansa oli hyvissä mielin siitä, että loihtija oli päättänyt antaa lapsen elää. Harva läsnä olevista oli niin julmamielinen, että hän paljaasta verenhimosta olisi suonut näkevänsä lapsen teurastettavan. Loihtijan mahtisana se se oli saanut heidät raivoon. Sillä niin suuri oli heidän luottamuksensa häneen, että siinä olisi syntynyt verinen tappelu, jos loihtija yhä olisi väittänyt, että jumalien tahto oli, että lapsi piti teurastettaman. Nyt olivat kaikki iloiset siitä, että tämä asia oli saatu päätteesen tuollaista julmaa verileikkiä välttämällä.

Noita oivallisia teurastusraavaita tahtoi jokainen läheltä nähdä ja tarkastella. Väen tungos niiden ympärillä oli suuri. Niin pulskia oriita moni ei ollut eläissään ennen nähnyt.

"Tuhat tulimmaista! Ovatpa nuo mainioita hevosia! Katsokaapas tuota valkean-karvaista viisivuotiasta! Siinä on juhtaa niin paljon kuin kahdeksassa!" — huudahti yksi.

"Entäs tuo musta tähtiotsa! Moista ratsua ei löytyne sadan penikulman päässä!" — sanoi toinen.

"Voiton kaikista ottaa kuitenkin tuo tummankarvainen raudikko! Jos saisin ottaa yhden noista kaviokonteista omakseni, niin sen ottaisin!" — väitti kolmas.

Neljäs piti hiirenkarvaista parempana, viides haalevaa raudikkoa.

Loihtijan ehdotuksesta valittiin vihdoin neljä hyviksi hevoskasvattajiksi tunnettua talon-isäntää antamaan lausuntonsa siitä, mikä oriista oli parhaimpana pidettävä. Näiden tarkastus päättyi siten, että arvelivat tummankarvaista raudikkoa kaikista etevimmäksi. Se oli siis ensin teurastettava. Mutta ennenkuin ryhdyttiin teurastamispuuhiin, luki loihtija taas suuren joukon loihtusanoja, sen ohessa kamalasti tuijotellen silmillänsä ja tuon tuostakin joutuen haltioihinsa. Kun vihdoin kaikki tarpeelliset sanat olivat sanotut ja rukoukset luetut, talutettiin raudikko pyhän paaden luo ja sen jalat sidottiin köysillä yhteen, jotta se kaatui. Sitte iski Tavela muutamin taikasanoja jupisten pitkän teurastuspuukon sen sydämeen.

Tärkeä asia tässä toimituksessa oli se, ett'ei yhtäkään veren pisaraa teurasraavaasta pääsisi vuotamaan maahan. Siksi vaadittiinkin erityistä taitoa ja harjaantumista teurastajalta ja teurasraavas pidettiin sellaisessa asemassa, että veri helposti pääsi vuotamaan niihin pyhiin astioihin, joita muutamat lähellä seisovat miehet sitä varten pitivät varalla.

Näin kauaksi oli ehditty teurastustoimissa sinä hetkenä, jolloin lapsi kannettiin Korven Kelolle. Otettuansa sen vastaan, katseli loihtija sitä säihkyvin silmin. Hänen kasvonsa synkistyivät, hänen sieramensa laajentuivat ja hänen raskaasti hengittäessänsä aaltoili hänen rintansa. Selvä oli, että verenhimo uudestaan oli vallannut hänen.

Tämän huomattuansa huudahti Tavela hänelle: "Kiiruhdappas pesemään lapsen päätä! Mitä kuumempi veri on, sitä suurempi voima siinä asuu, sen muistanet".

Silminnähtävällä vastenmielisyydellä teki loihtija, niinkuin Tavela käski hänen tehdä. Lukien sopivia loihtusanoja ja noituen ja uhaten kristittyjen jumalia, vaatien niitä luopumaan pois lapsesta, pesi hän lapsen pään ja rinnan teurasraavaan verellä, jonka jälkeen hän antoi sen Lyylille, joka vei sen pelvosta puolikuolleelle äidille.

Sen jälkeen nousi loihtija taas teurastuspaadelle ja huusi korkealla äänellä: "Tulkoot nyt myös kaikki muutkin, joihin kristityt mustatakit ovat lukeneet sanoja ja tehneet ristinmerkkejä rinnalle, tänne puhdistamaan itseänsä! Itse taatto taivahinen vaatii sitä ja sitä vaativat kaikki jumalamme! Ennenkuin niin on tapahtunut, ei huoli Pyhäjärvi juoda teurasraavaan verta eikä tuli syödä syöttilään lihaa!"

Suuri oli niiden joukko, jotka nyt riensivät "puhdistamaan" itseänsä pirskoittamalla teurasraavaan pyhää verta otsaansa ja kiireellensä. Niiden joukossa olivat Heikki ja Lyylikin.

Tämän tapahtuessakin luki viisas loihtija mahtavia sanoja ja saneli kiivaita kirouksia niille, jotka vast'edes antautuisivat vieraiden jumalien palvelukseen.

Jälellä olevatkin teurasraavaat tapettiin sitte. Kaikki sisukset ja sydämykset heitettiin tuleen. Sitä varten olikin nuo kaksi lähellä seisovaa kokkoa tehty muita suuremmiksi, että teurasraavaitten sisukset niissä helposti voisivat palaa poroksi. Mutta kaikki veri säilytettiin visusti ja suurimmalla huolella.

Jo ompi mainittu, että Lyylillä oli pieni hopeinen malja, jossa hän aikoi säilyttää teurasraavaan pyhää verta. Kaikilla muillakin oli jonkunmoinen pieni astia sitä varten varalla: rikkaimmilla hopeasta tahi vaskesta, köyhemmillä sarvesta, puusta taikka tuohesta tehty.

Yksi juhlan tärkeimmistä tempuista oli nyt tehtävänä: matkue Pyhäjärven rannalle. Pyhäjärven aaltoihin oli teuraitten veri sekoitettava; ne rukoukset, jotka sen rannalla rukoiltiin, olivat taivahiselle Ukolle ja muille jumalille muita rukouksia otollisemmat.

Kaikki olivat valmiit matkaan; loihtijan käskyä lähtöön varrottiin.

Mutta Korven Kelo katsoi, ollen vihoissaan, pitkään lapsen äitiin. Vihdoin ärjäsi hän julmalla äänellä: "Tuo vaimo ei vielä ole puhdistanut itseänsä! Ell'ei hän tahdo sitä tehdä, niin pitää hänen kuoleman!"

Onneton äiti kyyristyi näitä kuullessaan. Pakanain menettely hänen lapsensa kanssa oli nostanut kauhua ja hirmua hänessä ja hän oli lujasti päättänyt ennemmin kuolla kuin kieltää Kristuksen, josta Wildefried isä oli hänelle saarnannut.

Huomattuansa uhkaavan vaaran riensi Lyyli vaimon luokse ja pirskoitti äkkiarvaamatta maljastansa muutamia pisaria verta hänen kasvoihinsa. Sitte kääntyi hän päättävästi loihtijan puoleen ja lausui: "Tuo vaimo raukka on liian sairas ja heikko voidaksensa itse tulla pyhää verta noutamaan, mutta puhdistustoimi, josta puhuit, on nyt tapahtunut minun kauttani."

Loihtija puri huuleensa ja antoi käskyn lähtöön. Pyhäjärven rannalle ehdittyänsä tyhjensi kukin astian, jossa kantoi verta, sen aaltoihin, tämän ohessa rukoillen itsellensä taivahiselta Ukolta sitä, mitä hänen parahiten oli tarvis. Talonisännät ja muut, jotka maata viljelivät, pyysivät kasville sopivaa ilmaa, jotta ohra orastuisi, kaura kauniisti kasvaisi, nuoret tytöt rukoilivat naimaonnea j.n.e. Mutta itse Pyhäjärveä pyydettiin antamaan sen aaltoihin laskettua verta jumalille juotavaksi, jonka tähden rukoukset alkoivat tämäntapaisilla sanoilla:

Anna, armas Pyhäjärvi, Jumalien juomasanko, Vesisäiliö sävyisin, Anna taivaan taaton juoda, Pilvien pitäjän särpiä!

Mutta ei yksin Ukko jumalaa, vaan muitakin jumalia rukoiltiin tässä tilaisuudessa. Niin pyysivät kalastajat Ahdilta ja Ahtolan kansalta hyvää kalaonnea ja talonemännät muistuttivat Pyhäjärven impeä siitä, että hän pyytäisi Tapion ja Tapiolan väen, kun nämät tulivat noutamaan vettä ja maistelemaan teurasraavaitten verta, varjelemaan heidän metsissä ja laitumilla kuleksivaa karjaansa metsänpedoista ja kaikista vahingoista, jotka eläimiä metsässä kulkiessa voivat kohdata, soihin ja rämeihin joutumasta y.m.

Sitte kuin kaikki toimet Pyhäjärven rannalla olivat suoritetut, oli vaan viimeinen ja iloisin osa juhlasta enää jälellä. Teurastettujen oriitten ruumiit leikattiin kappaleiksi. Jok'ainoa juhlassa läsnä oleva sai kappaleen lihaa, jota hän riensi paistamaan jonkun kokon leimunevassa liekissä. Kaikki luut poltettiin, mutta oriitten pääkallot pystytettiin pitkien, teurastuspaikan ympärille pystyyn lyötyjen paalujen päähän.

Hevosen liha oli pakanallisten esivanhempaimme paras herkkuruoka. Yksi pätevimmistä syistä heidän vihaansa kristin-oppia ja sen levittäjiä vastaan oli juuri se, että kristityt papit kielsivät heitä hevosen lihaa syömästä. Pyhäjärven lähitienoilla asuvat Hämäläiset eivät olleet moneen vuoteen uskaltaneet syödä hevosen lihaa; eipä siis ihmettelemistä, että he nyt ensimäistä sopivaa tilaisuutta hyväksensä käyttäen oikein ahmaamalla kävivät lihavien paistien kimppuun. Kotoa juhlalle mukana tuodut eväät, mesijuomat ja oluet otettiin nyt myös esiin, jotta siellä pian syntyi ilmeinen ilo, suurta melua ja hälinää.

Lyyli ei jäänyt osaa ottamaan tähän iloon. Heti kuin juhlan — niin sanoaksemme — virallinen osa oli päättynyt, läksi hän palvelijatartensa kanssa kotiin, vieden mukanansa myös lapsen ja lapsen äidin.

Hatanpään Heikki saattoi Lyyliä aina rantaan asti, josta Lyylin veneellä oli kulkeminen Pyhäjärven vastakkaiselle rannalle, josta hän Messukylän kautta matkusti kotiin. Heidän rantaa kohti käydessänsä sanoi Heikki: "Kulunut päivä oli erittäin vaiherikas päivä!"

"Niinpä oli. Mitäpä tämä kaikki ennustaneekaan? Tuo ammuttu lokki esimerkiksi!"

— "Älä ole kauvemmin levoton sen asian tähden, Lyyli!"

— "Enhän juuri olekkaan levoton… mutta"… "Mutta mitä?"

— "Niin mitä? Sitä aion sanoa, että on vaikea arvata sellaisia tapahtumia, jotka vast'edes tulevat tapahtumaan… Luuletko, Arvo, että olette tarpeeksi voimalliset torjumaan päähänne tuon kristityn piispan sotajoukot? Kun äsken sanoin jäähyväiset enolleni, näytti hän sangen levottomalta; sellaisena en ole häntä milloinkaan ennen nähnyt."

— "Siitä olen täydellisesti vakuutettu, että voimme estää heitä pääsemästä Nokian virran yli. Enempää ei ensi aluksi tarvitakkaan. Kasvamistaan kasvaa joukkomme, miehiä kun turvaamalla tulvaa meidän avuksemme; ja tiedäthän, että meille on luvattu apua aina Karjalasta ja Venäjältä asti."

"Elleivät vaan myöhästyisi nuo etäällä asuvat auttajat." He olivat nyt saapuneet järven rannalle. Heikki tarttui Lyylin käteen ja sanoi kuiskaamalla, katsoessaan syvään hänen silmiinsä: "Minun olisi hauska tietää, otatko sinä mieltyäksesi minuun? Sano se nyt ennenkuin erkanemme toinen toisestamme."

"Niin… miksikä sitä pitäisin salassa? Sinä olet urhoollinen ja jalo mies, Arvo! Kyllä minä sinulle pysyn uskollisena."

Luoden viehättävän katseen nuorukaiseen, lisäsi Lyyli suloisesti hymyillen: "Toimita sinä nyt vaan että saamme voiton kristityistä, kyllä minä sitte otan toimittaakseni että sinä saat voiton — noista rikkaan rikkaista ja mahtavista kosijoista, joista enoni alinomaa puheskelee."

Tämän sanottuansa hyppäsi hän keveästi veneesen, johon hänen seuraajansa jo olivat asettuneet istumaan.

Heikki jäi katsomaan venettä, joka kiireesti kiiti eteenpäin. Pian se oli ehtinyt toiselle rannalle. Sieltä viittasi Lyyli vielä kerran jäähyväiseksi huivillansa sulhollensa ja katosi sitten näkymättömiin rannalla kasvavien leppien taakse.

Heikin sydän oli suloa täynnä. Nyt oli hän vihdoin Lyylin huulilta kuullut ne sanat, joita hän niin hartaasti oli toivonut saavansa kuulla! Mutta näihin sulon tunteisiin sekaantui hänen tahtomattansa myöskin kaipauksen ja murheen tunteita. Salainen aavistus jostakusta tapahtumasta, vielä tietämättömästä ja tuntemattomasta turmiosta valtasi hänen mielensä. Hän koetti karkoittaa nämät ikävät ajatukset mielestänsä pois, mielikuvituksessaan pukien tulevaisuutensa onnen kesäistä aamuruskoa loistavampaan pukuun, mutta tuon tuostakin synkät pilvet asettuivat hänen ja hänen juuri valmiiksi rakentamansa toivolinnan väliin, jotta hän ei enää voinut sitä nähdä. Lyylin muotoakaan ei hän osannut kuvata hymyileväksi, iloiseksi, vaan hän näki hänet vaaleana, sellaisena, kuin hän oli ollut sinä hetkenä, jolloin vanha Taara oli hänelle veristä kuolemaa ennustanut. Tästä syystä Heikki pian suuttui itseensä ja soimasi itseänsä akkamaisesta luulottelevaisuudesta.

Tultuansa takaisin teurastuspaikalle, ilmoitti Heikki Tavelalle, että hän kohta aikoi lähteä Nokian virralle, ollaksensa paikallansa, jos kristityt tekisivät äkkipikaisen rynnäkön. Tavela tarjoutui hänelle seurakumppaliksi ja molemmat menivät, annettuansa tarpeelliset käskyt niille miehille, jotka jäivät juhlan viettoa jatkamaan, sille paikalle, missä pulskat ratsunsa seisoivat suitsimista puihin kiinni sidottuina.

Juhlaa viettävien ilo ja riemu uhkaavat jo paisua kohtuullisuuden rajojen yli. Näiden Ukon juhlain loppupuolella pidettiin usein hyvinkin raivoisaa ja hurjantapaista elämää. Enemmän kuin kolme sataa vuotta tässä kerrotuita tapauksia myöhemmin kirjoittaa uskonpuhdistuksen isä Suomessa, jalo piispa Mikael Agricola, jonka aikana näitä Ukon juhlia, vaikka muutetussa muodossa, vielä vietettiin, niistä sanasta sanaan seuraavalla tavalla:

"Ja quin kevekylvö kylvettin Silloin Ukon malia iootijn Sihen haetin Ukon vacka. Niin loopui pica ette acka. Siitte paljo häpie sielle techtiin Quin seke cultin ette nechtin".

Kun Tavela ja Heikki saapuivat Nokian virralle, tapasivat he suurimman osan vartijaväestä makaamassa puoleksi sammuneiden kokkojen ja nuotioiden ympärillä, raskaasen uneen uupuneina. Niin ahkerasti oli sielläkin Ukon maljoja kallisteltu, että tuskin ainoatakaan miestä löytyi, joka olisi jonkinmoisella kunnolla kyennyt hoitamaan vartiotointansa. Tämän nähtyänsä suuttuivat Tavela ja Hatanpään Heikki kovasti. Mutta mitäpäs viha ja närkästys tässä auttoivat: pahoista sanoista ei ottanut kuume poistuakseen päihtyneiden päästä. Ennenkuin nämät väsyneet vartijat olivat unelle suorittaneet täyden veron, ei olisi mikään voima maailmassa jaksanut tehdä heistä taisteluun kykeneviä sotureita. Se asia päälliköitä vähän lohdutti, että kaikki veneet ja lautat edellisenä päivänä olivat soudetut virran itäiselle rannalle, jotenka suurin vaara äkillisestä päällekarkauksesta oli poistettu.

Ukko Tavela oli väsyksissään edellisen päivän monista puuhista ja toimista. Hän laskeutui lepäämään erään nuotion viereen ja nukkui pian.

Hatanpään Heikki oli päättänyt olla valveilla. Huolellisesti tarkastettuansa vastaista rantaa istahti hän virran äyräälle ja loi silmänsä sen vaahtoaviin pyörteisiin. Näin istuessaan vaipui hän pian syviin mietteisiin. Kuka hänen ajatustensa pääesineenä oli, sen voimme helposti arvata.

Pian kuitenkin veti jonkunmoinen ryske läheisessä metsässä hänen huomiotansa puoleensa. Hän katsoi sinnepäin, mutta ei voinut nähdä mitään arveluttavaa, hän kuunteli tarkasti, mutta ryske olikin jo tauonnut kuulumasta.

"Kaiketi oli tuokin tyhjää mielikuvittelua, vaikka olin kuulevinani jonkun tuolla metsässä taittelevan kuivia oksia" — jupisi Heikki itsekseen ja vaipui taas ajatuksiinsa.

Vanha köykkyselkäinen akka, joka oli piillyt tiheän pensaan takana, pitkitti matkaansa virran rannalle, jossa työnsi hyvin pienen, yhdestä ainoasta männyntyvestä tehdyn veneen vesille. Soudeltuansa sillä suvantoa myöten vastakkaiselle rannalle, veti hän veneen maalle ja kätki sen leppäviidakkoon. Sitte katosi hän metsään.

Kenenkään huomaamatta oli Tahalan vanha Taara päässyt Nokian virran yli.

Aamurusko samassa koitti idässä ja peipponen alkoi visertää varhaista aamuvirttänsä.

Kahdeksas luku.

Kun Hieraniemen Paavo oli ampunut lokin, kehoitti hän soutomiehiä ponnistamaan kaikki voimansa, hänellä, Paavolla, kun muka oli ilmeinen kiire.

Sen jälkeen ei hän pitkään aikaan puhunut sanaakaan, vaan istui äänetönnä melaa pitämässä. Mutta levottomat ja vilkkaasti vaihtelevat väreet hänen kasvojensa vuolteissa todistivat, että hän ajatteli ja tuumaili sitä enemmän. Milloin oli hän synkistynyt ja alakuloinen, milloin näytti ilon tunteet vallanneen hänen mielensä, hänen silmänsä säihkyivät ja hän hymyili voittoisasti niinkuin väkevän vihollisen maahan lyönyt sankari.

Ehdittyänsä Pyhäjärven lounaiseen sopukkaan laski hän veneen maalle erään niemekkeen taakse kulkuväylän oikeanpuoliselle rannalle. Itse hyppäsi hän maalle ja käski yhden miehistänsä häntä seuraamaan. Kun olivat käyneet vähän matkaa metsässä, pysähtyi Paavo ja sanoi rengillensä: "Ota nyt tarkka vaari siitä, mitä sinulle sanon, ja paina sanani mieleesi! Vanhastaan tiedät, että panen suurta luottamusta sinun kuntoosi ja kykyysi. Uutena todistuksena siitä on oleva sekin, että taas uskon sinulle erittäin tärkeän toimen, josta satojen ihmisten onni taikka onnettomuus riippuu. Nyt jos milloinkaan tulee sinun tehdä tehtäväsi kunnolla ja tarkkuudella."

"Luottakaa täydellisesti minuun! Tahto minulla on hyvä rehellisesti palvella teitä, isäntä, eikä kykynikään lie aivan huonoksi arvattava" — säesti renki.

"Eipä ole huono! Kautta taivaan taaton — sinulla on jokseenkin terävä aisti ja hyvä kyky, Sarkki. Senpä tähden juuri sinuun luotankin. Nyt pitää sinun väsymättä, lepäämättä näillä seuduilla ja muuten niin avaralta, kuin vaan ehdit, käydä talosta taloon ja töllistä tölliin sanomassa ja ääneen julistamassa, että kaikki, jotka noudattavat Tavelan ja hänen toveriensa sanansaattajien mieletöntä nostokehoitusta, ovat varman perikadon ja onnettomuuden omat. Tuomas piispa on koonnut äärettömän suuria sotajoukkoja Turkuun, ja ne aikoo hän heti viipymättä lähettää rankaisemaan kapinoitsijoita. Hän on kautta Kristuksen ja kaikkien pyhien kuoleman vannonut säälimättä surmaavansa kaikki, jotka ovat nousseet vastustamaan hänen valtaansa. Olkoot siis kaikki varoillansa ja visusti paikallansa, minkäänlaisiin kapinallisiin yrityksiin kristityitä vastaan ryhtymättä, niin totta kuin heidän henkensä ja tavaransa ovat heille kalliit. — Ymmärrätkö nyt, mitä sinulla on toimitettavana?"

"Varsin hyvin ymmärrän ja vakuutan vielä kerran, että voitte täydellisesti luottaa minuun" — vastasi Sarkki.

"Hyvä, hyvä! Kyllä sinut aikanansa palkitsen ansiosi mukaan. Lähde nyt ja muista kaikkialla mihin tulet varoittaa asukkaita välttämään kiivaan piispan kostoa."

Sarkki läksi nyt astumaan kaitaa metsäpolkua myöten, ja Paavo palasi takaisin veneesen.

"Taas liikkeelle nyt!" — huudahti hän istuttuansa peräistuimelle ja saatuansa melan käteensä. "Teitä on nyt soutajia yksi entistä vähempi, mutta se seikka ei saa hidastuttaa veneen vauhtia. Hyvät kemut pidän teille kotia tultuamme, jos juoksutatte merihepoamme samaa kyytiä kuin äskenkin."

Soutajat ponnistivat voimiansa ja vene mennä luikahteli niin ankaraa vauhtia eteenpäin, että sen keulan edessä vesi vaahtona kuohui ylös laitoihin asti. Tuskin nykyajan höyrylaivatkaan kilpailussa voittaisivat Hämäläisten suuria n.k. kirkkoveneitä, kun vahvat ja rattoisat miehet ovat niitä soutamassa.

Laukon kartanon kohdalla laski Paavo erään toisen miehistänsä maalle ja lähetti hänet matkalle, annettuansa hänelle saman käskyn ja saman toimen toimitettavaksi kuin Sarkillekin. Vielä kolmannenkin lähetti hän samoihin toimihin nykyisen Vesilahden pitäjän kirkon kohdalla.

Ehdittyänsä kotiin heitti Paavo rikkinäisen mekon päältänsä ja pukeutui toiseen eheään, joka oli yhtä rikkaasti rihmoilla ja ompeluksilla koristettu kuin hänen Ukon juhlassa kantamansa mekko. Sidottuansa miekan vyötäisillensä, meni hän talliin, asetti ulkomaisen kuosin mukaan tehdyn satulan parhaamman ratsunsa selkään, pani päitsimet päähän ja talutti hevosen pihalle. Sitte hyppäsi hän satulaan istumaan. Mutta ennenkuin läksi ratsastamaan, puhui hän miehillensä: "Ehkä tulen tällä matkallani viipymään muutaman päivän. Pitäkäätte sill'aikaa talosta vaaria ja toimittakaatte täällä tehtävät työt hyvin tehdyiksi!"