Front matter (continued 2)

"Mihin kauas lähdette, isäntä?" — kysyi yksi miehistä.

"Vähän matkaa länteen, saman verran itään; ehkä vaaksan lounasta kohden" — vastasi Paavo ja läksi täyttä laukkaa ratsastamaan sitä tietä myöten, joka Hieraniemestä viepi Toijalaan.

Toijalaan kun ehti, oli aurinko juuri noussut puitten latvoille ja muutamat sen kanssa valppaudessa kilvoittelevat kylän asujamet hääräilivät jo talojen ja töllien edustalla mikä missäkin toimessa. Paavo seisautti hevosensa ja kysyi eräältä vanhalta ukolta, missä piispan ratsumiesten päällikkö tätä nykyä majaili. Satamäärä piispan ratsumiehiä oli jo pitkät ajat ollut majoitettuna Toijalaan; ei viisisataa miestä, niinkuin Paavo liioitellen oli kertonut Tavelalle.

"Täällä ei enää ole piispan ratsumiehiä ainoatakaan. Eilen he kaikki läksivät täältä pois" — vastasi vanha talonpoika.

"Poisko? Kummallista! — Mihinkä he läksivät?"

"Sitä eivät kenellekään sanoneet, mutta ehkä Turkuun, sillä sinne päin he ratsastivat."

Kotvasen mietittyänsä ratsasti Paavo aivan ukon luo, kumartui satulasta ja puhui matalalla äänellä hänelle: "He eivät lähteneet Turkuun — ole siitä vakuutettu. Vaan piispan tänne lähettämiä apujoukkoja he menivät vastaan. Täällä Hämeessä tulee ennen pitkää vuotamaan verta virtana! Tuo kiivas ja kostonhimoinen piispa on tätä nykyä enemmän julmistunut kuin milloinkaan ennen. Onnettomat Pyhäjärven tienoilla asuvat meikäläiset, jotka ovat nousseet kapinoitsemaan häntä vastaan! Nyt musta Tuomas varmaankin toteuttaa ennen tehdyn uhkauksensa ja ottaa heiltä kaikki aseet pois, jotta ei jää miehille puukkoa, jota käyttää."

"Sen uhkauksen panivat hänen huovinsa osaksi toimeen meidän kylässä sen jälkeen, kun olivat kukistaneet viimeksi tehdyn kapinan-yrityksemme. Tuo tapahtui, niinkuin muistanet, siihen aikaan kuin piispa palasi sotaretkeltänsä Venäläisiä vastaan. Silloin minäkin menetin parhaimmat aseeni. Viholliset karkasivat niin äkkiarvaamatta kyläämme, ett'en ehtinyt niitä kätkeä" — sanoi vanhus.

"Kyllä kai tuo tapaus näillä seuduilla on niin tuoreessa muistossa, ett'ei kenenkään enää tee mieli ryhtyä kapinallisiin yrityksiin?" — kysyi Paavo.

"Kylläpä se tuoreessa muistossa on kuin onkin, mutta kuitenkin on niitä, jotka yöt päivät tuumaavat kostoa ja ovat joka hetki valmiit ryhtymään jos minkälaisiin kostonyrityksiin."

"Mutta noita järjettömiä täytyy estää onnettomuuteen syöksymästä!" — huudahti Paavo. "Kauheatahan tuo olisi, jos muukalaiset muutamien mielettömien tähden hävittäisivät nämät seudut äsken palanutta huhtaa autiommiksi!"

"Sama on minunkin ajatukseni."

"Niin pitää sinun julkisesti julistaman tämä ajatuksesi kansalle! Velvollisuutesi on käydä talosta taloon sitä asiaa selittämässä ja tehdä se nyt heti, ennenkuin mitään onnettomuutta on ehtinyt tapahtua. Kuka tietää mihin mieleen kansa joutuu saatuansa kuulla että piispan huovit ovat lähteneet täältä? Välttämätöntä on, ettäs kohta tänä aamuna kutsut omat kyläläisesi kokoon. Päästyäsi asiasta selville heidän kanssansa, saatat samota toisille seuduille. Ikäsi ja kokemuksesi antavat kaikkialla sanoillesi pontta. Jälestäpäin on koko Hämeen kansa kiittävä sinua tästä toimestasi!"

Vanhus otti lakkinsa oikeaan käteensä ja raapi vasemmalla kädellänsä päätänsä.

"Sinä olet järkevä mies, Paavo… Olet tässäkin asiassa oikeassa… Kyllä kai tämä seikka sellaista vaatii… Muuten voimme menettää senkin tähteen vapautta, mitä meillä vielä on… Niin… mitäpäs tässä muuta tehtävää kuin heti ryhtyä toimeen."

"Oikein! Minä lähden samoissa tuumissa kaukaisemmille seuduille. Hyvästi!"

"Hyvästi, hyvästi vaan!" — toivotteli ukko ja astui aion pirttiin pukeutuaksensa juhla-asuunsa.

Ratsastaessaan jupisi Paavo itseksensä: "Onko tuo kiivas piispa vanhoilla päivillänsä menettänyt järkensä, kun kutsuu huovinsa pois täältä näin vaarallisella ajalla. Vaan se on totta… olin unhottamaisillani, ett'ei hän vielä tiedä mitään uhkaavasta vaarasta."

Enimmäkseen ratsasti Paavo pitkin yleisesti käytettyä tietä, mutta toisinaan hän poikkesi syrjäisille metsäpoluille, kun tiesi niiden olevan oikoteitä. Niin oli hän puolen päivän aikana antautunut sellaiselle sivupolulle, mutta ei osannutkaan sitä seurata oikeaan suuntaan, vaan joutui eksyksiin metsään. Harhailtuansa pitkän tunnin ristiin rastiin metsässä, tulivat hänelle suuret suot ja rämehet vastaan. Paavo koetti kiertämällä välttää niitä, mutta kun havaitsi tuon kiertotien liian pitkäksi, kaalasi hän soiden poikki missä ne näyttivät soukimmilta. Kun hän vihdoin ehti vastakkaiselle metsän rannalle vapisi hänen hevosensa ponnistuksistaan; monesti se oli ollut rämeihin jäämäisillänsä. Mutta Paavo ei antanut sen levätä, vaan ratsasti metsään siihen suuntaan, missä arvasi valtatien löytävänsä. Suuntaa määritellessänsä otti hän vaaria puitten oksista, muistaen että suurimmat ja rehevimmät niistä viittaavat etelään, pienimmät pohjoiseen. Kaksi tuntia metsää samottuansa, saapui hän vihdoin taas valtatielle paikalla, jossa se jakaantui kahteen haaraan. Tässä antoi hän hevosensa vähän levähtää ja istui itse sill'aikaa tien viereen. Siinä istuessansa kuuli hän hevosen kavioiden kopinaa, ja muutaman hetken kuluttua tulla töyttäsi eräs ratsastaja täyttä laukkaa sieltäpäin, mihinkä hän itse oli matkalla. Ehdittyänsä tien risteykseen, pysähtyi ratsastaja. Hänkin oli talonpoika, mutta hänen mekkonsa oli tehty toiseen kuosiin kuin Paavon.

"Voitko sanoa miull', hyvä ystävä, kumpiko näist' teist' suorimmin viepi Pirkkalaan elikkä Pyhäjärven tienoill'?" — kysyi outo.

Paavo ei vastannut tähän kysymykseen, vaan kysyi hänkin vuorostansa: "Mistä kaukaa outo on, jos minun sallitaan sitä kysyä?"

"Myö ollaa rantamailt'."

"Ja matkustatte nyt Pirkkalaan?"

"Niin sinnepäi oon matkall', niinkui jo juur' sanoin. Vaan neuvoppas nyt miull' tietä, kunnon toverini!"

"Tuo mies ei ole rantamailta kotoisin. Siellä ei puhuta sellaista kielimurretta kuin hän puhuu" — ajatteli Paavo, mutta ääneen hän lausui: "Kun olette matkalla Pyhäjärven seuduille, niin neuvon teitä palajamaan takaisin. Siellä on äskettäin tapahtunut arveluttavia rettelöitä, jotta voitte sinne tultuanne joutua pahaan pulaan".

"Myö ei ensinkää pelkää rettelöi. Miull' on sukulaisii niill' seu'uill', joita pitää tavata."

"Oikeankätistä tietä jos seuraatte loppuun asti, niin ehditte paikalle" — neuvoi nyt Paavo, viitaten kädellänsä oikealle.

"Suur' kiitos! Myö taas lähetää, sill' miull' on jommonenki kiire." — Tämän sanottuansa läksi outo mies ratsastamaan Paavon hänelle neuvomaa tietä.

Ilkeästi nauraen katsoi Paavo hänen jälkeensä ja puhui itseksensä: "Kyllä vaan, veikkoseni, saat ratsastaa jos kuinka kauan ennenkuin tuota tietä myöten saavut Pyhäjärven seuduille. Mutta sinulla lie sellainen asia ajettavana, ett'ei olekkaan niin aivan vaarallista, ellet hopussa ehdikkään matkasi perille!"

Kohta sen jälkeen nousi Paavokin taas ratsunsa selkään ja läksi hänkin ratsastamaan. Tultuansa illalla nykyiseen Pöytyän pitäjään, oli hänen ratsunsa niin kovin väsyksissä, ett'ei se ottanut mennäksensä eteenpäin, vaan pysähtyi milt'ei joka kolmannelta askeleelta. Paavon täytyi poiketa lähellä tietä olevaan kylään, jossa hänellä oli yksi talonisäntä vanhastaan tuttu.

Lähestyen kylää huomasi hän että lukuisa joukko kansaa oli koossa sen torilla, jos siksi sopii sanoa kylän keskellä olevaa suurenpuoleista aukeata paikkaa. Päästyänsä vielä lähemmäksi, näki hän kansan keskellä kolme ratsastajaa. Yksi näistä, joka vasemmassa kädessään piti suurta valkoista lippua, jonka liinaan oli punanen risti ommeltu, oli puettu niin kirjavankoreaan pukuun, että silmiä huikaisi sitä katsellessa. Hänen valkoisesta, kultareunuksilla koristetusta lakistansa heilui ylpeästi pitkä lumivalkea töyhtö kamelikurjen höyheniä. Uumaisilla oli hänellä kullattu vyö, johon oli kiinnitetty tavattoman pitkä miekka. Hänen rinnallansa killui monenkarvaisessa rihmassa torvia. Vieläpä olivat hänen komean ratsunsa suitsimetkin kullatut, ja se kallisarvoinen vaate, joka kokonaan peittäen ratsun selän syvissä laskoksissa riippui alas sen kylkiä myöten, oli sekin runsaasti kultaisilla ja hopeaisilla korko-ommelluksilla kirjaeltu. Vaatteen kuhunkin kulmaan olivat piispan hiippa ja piispan sauva kuvatut.

Muut molemmat ratsastajat olivat munkkeja, mustiaveljiä. Heidän karkeasta mustasta sarkakankaasta tehdyt kaapunsa olivat uumaisilta vyötetyt paksulla nuoranpätkällä, josta heidän rukousnauhansa ympyriäisine puukupukkoineen riippui alas. Konit, joilla ratsastivat, olivat laihat ja huononnäköiset. Ei nähty niiden selässä kallisarvoista vaatetta, vaan pieni repale rikkinäistä villakangasta. Eikä heillä ollut jalustimiakaan. Avojaloin kun olivat, heidän polvihin asti alastomat säärensä roikkuivat vapaina alas konien kylkiä myöten. Toinen munkeista piti messinkikahleista riippuvaa suitsutusastiaa, toinen kantoi kaulassansa laukkua, joka sisälsi punaisesta sarkakankaasta tehtyjä ristinmerkkejä.

Kylän tori oli jo jotensakin täpö täynnä väkeä, mutta kuitenkin turvaamistaan tulvasi sinne ihmisiä kaikilta tahoilta. Paavokin hoputti hevostansa, ehtiäksensä hyvään aikaan kuulemaan ja näkemään, mitä siellä oikeastaan tuumailtiin ja toimiskeltiin.

Airut elikkä kuuluttaja — sellainen oli kirjavaan pukuhun puetulla miehellä ammatti — laski nyt torven huulillensa ja törähytti siihen kolme kertaa niin kovasti, että torven ääni kajahti likeisissä metsissä. Sitte puhui hän korkealla äänellä, sujuvalla Suomen kielellä: "Tuomas piispa, meidän armollinen herramme ja hallitsijamme, tekee täten minun kauttani tiettäväksi, että huomenna, pyhän Eerikin päivänä, vihitään uusi tuomiokirkko, pyhän neitsyt Maarian kirkko Räntämäellä, korkeaan tarkoitukseensa. Samana päivänä tuodaan myös pyhät astiat, pyhät kuvat, pyhäin jäännökset ja muut pyhäköt vanhasta tuomiokirkosta Nousiaisista uuteen, nyt valmiiseen tuomiokirkkoon. Kolmensadan päivän synninpäästön ja yhtä pitkän ajan vapauden kiirastulen tuskista julistaa armollinen piispamme itse pyhän isän, paavi Innocentius neljännen käskystä ja hänen lähettämänsä pyhän kirjeen johdosta kaikille niille, olkoon mies, nainen taikka lapsi, jotka mainitussa pyhässä toimituksessa ovat saapuvilla, kehoittaen teitä kaikkia käyttämään tätä autuaallista tilaisuutta hyväksenne. Mutta kristin-uskon julmat viholliset, pakanalliset Karjalaiset ja Venäläiset taas tätä nykyä uhkaavat kristityitä Suomessa. Sentähden luvataan saman korkeasti-pyhän isän, paavi Innocentiuksen käskystä ikuinen synnin-päästö ja ijankaikkinen autuus taivaassa kaikille niille, jotka ottavat kantaaksensa ristinmerkkiä ja ruvetaksensa pyhän uskontomme puoltajiksi mainitulta pakanoita vastaan. Lopuksi sulkee meidän armollinen piispamme ja hallitsijamme kaikki alammaisensa Kristuksen, pyhän neitsyt Maarian, pyhän Henrikin ja kaikkien muiden pyhimysten huomaan ja suosioon!"

"Amen!" — sanoivat munkit yhteen aikaan, ja se heistä, joka oli suitsutus-astialla varustettu, suitsutti pyhää, hyvältä hajahtavaa savua kansaan. Läsnä olevat Suomalaiset tekivät ristinmerkin rinnoillensa, nähdessänsä pyhän savun tupruavan; useammat heistä lankesivat polvillensa.

Sitte otti toinen munkki, joka kaulassaan kantoi laukkua, ruotsiksi murtavalla äänellä sanoakseen:

"Kutka tahtoo vastaan ottaa ristinmerkin ja tulla pyhän uskon sotilaiksi? Täydellinen synnin-päästö ja ijankaikkinen autuus jos kuoleekin taisteluss'! Tulkaa noorukaiset, tulkaa nooret meehet!"

Kymmenen nuorukaista astui esiin munkin luo. He olivat kaikki köyhiä renkejä taikka orjia, jotka pyhän ristin sotureiksi antaumalla tiesivät saavuttavansa vapauden. Isäntämiehet katsoivat heitä karsain silmin, mutta eivät kuitenkaan pienimmälläkään sanalla tohtineet ilmoittaa tyytymättömyyttänsä.

Munkki istutti ristinmerkin kunkin nuorukaisen rintaan ja laskien kätensä kunkin kiireelle siunasi hän heitä sanoen: "Ollos siunattu, pyhän ristin sotilas!"

"Ollos siunattu, pyhän ristin sotilas!" — toisti toinen munkki ja tuprutteli pyhää savua nuorukaisiin.

Airut oli pitkän ajan katsonut Paavoon. Nyt kun munkkien toimitus oli päättynyt, lausui hän hänelle:

"Sinä nuori ratsastaja siellä, joka olet ajanut kelpo ratsusi niin märäksi, kuin olisi se nostettu ylös suosta taikka kuin olisi se ollut kuumassa saunassa kylpemässä, eikö sinua miellytä tulla pyhän ristin sotilaaksi? Jos sinulla on sinne maillekin kykyä taisteluun kuin ratsastamiseen, niin sinusta varmaan tulee kelpo soturi ja pakanain kauhu!"

"Kyllä minulla, se aikomus on, että rupean taisteluun kristin-uskon puolesta, mutta minä aion vastaan ottaa pyhän ristinmerkin itse Tuomas piispan kädestä" — vastasi Paavo.

"Kuulkaapas mokomaa ylpeyttä!" — huudahti airut. "Tämä hurskas isä, joka on jakanut tuhansia ristinmerkkejä sekä Suomessa että Ruotsissa, vieläpä korkeasukuisille ritareillekin, ei ole tarpeeksi hyvä antamaan ristinmerkkiä tälle pöyhkyrille!"

Kiivaita suuttumuksen huutoja ja uhkauksia Paavoa vastaan kuului ylt'ympärillä.

"Älä huoli, arvoisa airut, puheessani harkita ylpeyttä" — loihe Paavo lausumaan. "Asian laita on sellainen, että minä erittäin tärkeässä toimessa olen matkalla Tuomas piispan luo. Kun kerran pääsen hänen puheillensa, ajattelin pyytää häneltä itseltään ristinmerkkiä. Ovatpa hänen kätensä pyhemmät kuin muiden ihmisten kädet — sitä et tahtone kieltää?"

"Jos sinulla on joku tärkeä asia Hänen Ylhäisyydellensä, niin voit sen kertoa meille ja toimittaa toimitettavasi meidän kauttamme" — sanoi airut.

"En sitä kerro kenellekään muulle, kuin Tuomas piispalle itselle. Jospa saan muutamalta toveriltani, joka asuu tässä kylässä, ratsun lainaksi, niin lähden heti kohta taas matkaan. Muussa tapauksessa täytyy minun odottaa siksi, että oma hevoseni vähän levättyänsä taas virkistyy" — väitti Paavo.

"Et pääse tänä iltana etkä ensi tulevana yönä Hänen Ylhäisyytensä puheille, Tuomas piispa viipyy muiden pappien kanssa kaiken yön Nousiaisten tuomiokirkossa hartaissa, loppumattomissa rukouksissa. Taikka luuletko, tomppeli, että pyhät kuvat ja pyhien jäännökset muutetaan kirkosta kirkkoon samalla tavalla kuin lampaat yhdestä karsinasta toiseen? Etkö luule, että heillä on suru suuri, kun pitää jättää vanha koti? Vieläpä he vuodattavat katkeria tuskan kyyneliäkin eivätkä hartaitta rukouksitta otakkaan lähteäksensä. Sellaisia rukouksia et osaa sinä lukea eikä kukaan muu meistä, paitsi nämät molemmat hurskaat isät tässä. Paastoamisella ovatkin Tuomas piispa ja kaikki papit valmistautuneet näihin rukouksiin kukin kutakin pyhimystä varten, mutta Hänen ylhäisyytensä heitä kaikkia varten yleisesti. — Olkoon pyhä neitsyt heille apuna! Kyllä heillä ensi yönä on ankara työ pyhien kuvien ja pyhäin jäännösten kanssa." Antaaksensa rukouksellensa tuetta, teki airut ristinmerkin rinnoillensa. "Tuo oli ikävä sanoma minulle. Kyllä kai minun nyt täytyy odottaa huomiseen saakka", — sanoi Paavo, töin tuskin voiden hillitä levottomuuttansa.

"Tuskinpa huomennakaan pääset Hänen Ylhäisyytensä puheille!" — arveli airut. "Huomenna on hänellä niin paljon työtä ja puuhaamista uudessa tuomiokirkossa, että tuskin ehtii muita asioita ajattelemaan. Kuka kykeneekään laskemaan kaikkia niitä rukouksia, joita hänen sielläkin taas pitää rukoileman, ennenkuin temppeli on saatu riittävään määrään pyhäksi, ollaksensa sopiva asunto pyhille asujamille. Entäs tuo monimutkainen sijoitteleminen! Luuleeko joku, että nuo uuteen asuntoon tuodut pyhät kuvat ja pyhäin jäännökset pitävät hyvänänsä minkä paikan tahansa, ottaen asuaksensa jos jossakin kolkassa tai komerossa? Eivätpä suinkaan! Siinä vasta katsotaan työtä ja tointa sekä suurta ymmärrystä, kun heitä, kutakin arvonsa mukaan, sijoitellaan sopiville paikoille yhdenkään mieltä loukkaamatta, vaan kaikkien suuttumusta karttaen. Arvaattehan mikä vahinko ja turmio siitä tulisi koko kansalle, jos joku heistä joutuisi raivoon syystä, että hänen arvoansa loukataan. Sellaista onnettomuutta ei voitaisi millään tavalla palkita, vaan uusi tuomiokirkko saisi aikojen loppuun asti huoata raskaan kirouksen alla. Pyhä Henrikki estäköön sellaista tapahtumasta! Kyllä on paras, nuori mies, että asiasi toimitat meidän kauttamme."

"En, en vaikka minua kuolemalla uhattaisiin! Minun pitää itse huomenna saada puhutella piispaa!" — huudahti Paavo. "Saat koettaa, pöyhkyri, mutta minä en usko että se toimi sinulle onnistuu. Antakaa tietä hyvät ystävät!"

Nämät sanat sanottuansa painoi airut kannukset ratsunsa kylkeen ja läksi pois. Molemmat munkit seurasivat häntä siunaten kansaa huutamalla sille: "Paxvobiscum! Paxvobiscum!"

Paavolle tuttu talonisäntä astui nyt hänen luoksensa ja sanoi: "Terve tulemastas Paavo! Tämä nyt sopiikin erittäin hyvin. Sinä jäät yöksi meille ja huomenna lähdemme yhdessä seurassa Räntämäelle."

Yhdeksäs luku.

Varhain seuraavana aamuna läksivät Paavo ja hänen toverinsa matkaan. Sydän-yöllä jo oli suuri joukko kylän nuorisoa ja tilatonta rahvasta lähtenyt jalan astumaan samaan suuntaan. Eikä yksin sen kylän asukkaat rientäneet uuden tuomiokirkon vihkiäisiin, paljon kansaa lähitienoilta ja vieläpä kaukaisiltakin seuduilta oli samassa aikeessa liikkeellä. Oikein vilisemmällä tulvaili väkeä Turkuun vievällä tiellä, muutamat matkustaen ratsastaen, toiset jalan. Ja tämän kansan tulva kasvamistaan kasvoi yhä suuremmaksi mitä lähemmäksi uutta kirkkoa Paavo ja hänen matkakumppalinsa saapuivat. Kirkon läheistössä oli väen-tungos niin suuri, että oli tuiki mahdoton ratsastamalla päästä edemmäksi. Matkakumppalit jättivät sentähden hevosensa erään tien varrella olevan talon pihalle ja pyrkivät jalkaisin lähestymään kirkkoa. Kun se tietä myöten näytti, jos ei juuri mahdottomalta, niin ainakin kovin vaikealta, poikkesivat he lähellä olevalle pellolle ja astuivat sitte peltojen pientareita myöten aina piispan kartanoon asti, jonka edustalle vihdoin onnellisesti saapuivat. Piispan kartano oli vastapäätä kirkkoa samassa paikassa, missä Maarian pitäjän pappila nykyjään on.

Täällä ylläpiti joukko piispan sotamiehiä järjestystä samoin kuin kirkosta Turkuun kulkevalla tielläkin. Sieltä päin odotettiin Nousiaisista lähtenyttä juhlasaattoa, jonka oli määrä kulkea sitä tietä, joka nykyisen Aningaisten tullin kohdalla Turun kaupungin pohjoisessa syrjässä yhtyy Tampereen tiehen. Äsken kirkolle saapunut airut oli ilmoittanut että juhlasaatto oli lähtenyt Nousiaisista kello viiden aikana, jotta, kun kello nyt oli kahdeksan, saattoi arvella, että se tunnin kuluessa saapuisi Räntämäelle.

Mutta puoli yhdeksän aikana ilmaantui yht'äkkiä siihen asti rauhallisesti odottavassa kansassa oudontapaista levottomuutta, joka hetki hetkeltä kiihtymistään kiihtyi. Levottomuus muuttui pian pelvoksi, pelko kauhuksi. Miehestä mieheen kulki salaman nopeudella tämä peloittava sanoma: "Karjalaiset ja Venäläiset ovat täällä! Suuren Novgorodin sotilaat ovat astuneet maalle lähellä linnaa!"

Kuka tämän tällaisen huhun oli pannut liikkeelle, sitä ei kukaan tietänyt eikä sitä liioin tiedusteltukaan. Sen vaan sanoi moni huomanneensa, että useat linnan väestä aamusella kiireesti olivat ratsastaneet edestakaisin kirkon ja linnan välillä. Peljästys nousi pian kaikkein järjellisten rajojen yli. Suurin osa kansasta ei ajatellut muuta kuin kiireellistä pakoon pääsemistä. Useampien mielestä seisoi kuolema kynnyksellä ja, maksoi mitä maksoi, piti juosta piiloon ennenkuin se ennätti avaamaan pirtin oven. Toiset rohkeammat väittivät, että oli miehissä mentävä vihollisia vastaan. Nämät pyrkivät eteenpäin linnaa kohden, yhtyäksensä siellä oleviin sotajoukkoihin. Näin syntyi kauhea tungos ja sekasorto, ääretön hälinä ja melske. Kaikki kokivat raivata itsellensä tietä, mikä mihinkin suuntaan. Heikompi sai väistyä syrjään väkevämmän tieltä, joka säälimättä tallasi hänet jalkojensa alle, jos hän sattui kaatumaan. Näin survottiin siinä monta vaimoa ja lasta, vieläpä miestäkin kuoliaaksi. Toiset saivat pahoja vammoja taikka heiltä murtui yksi tahi useampi jäsen, jotta koko elin-ajaksensa jäivät raajarikoiksi.

Turhaan kokivat piispan sotamiehet ylläpitää järjestystä, huutaen täydestä kurkusta kansalle, ett'ei tuossa onnettomassa huhussa ensinkään ollut perää. Heidän puhettansa ei uskottu taikka — vielä pahempi — ei ensinkään kuultu heidän sanojansa, jotka tukehtuivat tuohon hirmuiseen melskeeseen ja pauhinaan.

"Tule Paavo! Lähdetään linnanväelle avuksi!" — sanoi Paavon matkakumppani, uljas talonisäntä Pöytyältä, kuultuansa mistä oli kysymys, lisäten: "Minä olin viisi vuotta takaperin piispan kanssa ristiretkellä silloin kuin Karjalaiset ja Novgorodilaiset pahoin kukistivat meidän sotajoukkomme siinä paikassa, missä Inkerinjoki laskee Nevajokeen. Sitä löylytystä en milloinkaan eläissäni unhota! Minun tekisi mieleni vielä kerran tavata heitä rinnatusten tappelutantereella. Minä tunnen, että vereni suonissani rupeaa kuohumaan ja että kostonhimoni paisuu. Lähde kanssani, Paavo!"

"En lähde! Tässä portin edustalla seison siksi, että saan puhutella piispaa, ja sen vannon pyhästi, ett'ei hän minua tapaamatta siitä ole pääsevä sisään" — vastasi Hieraniemen Paavo.

"Mutta lupasithan eilen tulla ristinsoturiksi ja antautua taisteluun piispan vihollisia vastaan!"

"Paitsi Venäläisiä ja Karjalaisia on piispalla muitakin vihollisia. Niitä vastaan minä aion taistella."

"Mitä vihollisia sinä tarkoitat?" — kysyi sotaintoinen isäntämies uteliaasti.

"Sen jos tietäisit, niin olisit vaaksan mitan viisaampi nyt kun aamulla kotoa lähtiessäsi. Vaan sitä viisautta en suo sinulle."

"Ole sitte suomatta!" — tiuskasi Pöytyäläinen äkäisesti ja sekaantui väen tungokseen, pyrkien Turkuun päin. Hänen mentyänsä jupisi Paavo itsekseen: "Tuo mies, jonka tapasin matkalla ja jolle neuvoin tietä, oli Karjalainen! Kuinka tyhmä olin, kun en sitä heti kohta arvannut!"

Samassa kuului etäältä torvien toitotusta. Peljästys peljästyneessä kansassa nousi korkeimmillensa.

"Venäläisethän ne ovat, jotka toitottavat torvihinsa! — Novgorodilaiset siten antavat käskyn rynnäkköön!" — huudettiin, ja surma saavutti uusia saaliita, ennenkuin se tosiasia huomattiin todeksi, että Tuomas piispan airuet tällä torvien toitotuksella antoivat kirkon tienoille kokoontuneelle kansalle tiedon siitä, että juhlasaatto lähestyi. Mutta silloin olivatkin jo lähes puolet vihkiäisjuhlaan tulleista lähteneet käpälämäkeen, sillä vakaalla vakuutuksella, että julmat, verenhimoiset viholliset olivat heitä ajamassa takaa. Vaan jälelle jääneet rauhoittuivat vähitellen ja kantoivat kuolleet ja haavoitetut, joille nyt hellä hoito tuli osaksi, tieltä pois. Järjestystä pitävät sotamiehet koettivat sitte, sen mukaan kuin mahdollista oli, saada heitä asettumaan säännöllisiin riveihin.

Heidän ei tarvinnutkaan nyt enää kauan odottaa, sillä kohdakkoin saapui suuren juhlasaaton etujoukko Raunistulan kylän koillispuolella olevalle kukkulalle, josta on avara näköala Maarian kirkkoon päin. Ensinnä ratsasti kaksitoista airutta, kaksi rinnatusten. He olivat puetut tavattoman komeihin, kullasta ja hopeasta kiiltäviin pukuihin. Ratsutkin olivat heillä niin pulskat, ett'ei pulskempia voi toivoa näkevänsä. Kukin heistä kantoi pitkään tankoon kiinnitettyä lippua, johon oli Vapahtajan, neitsyt Maarian taikka jonkun pyhimyksen kuva kuvattu. Heitä lähinnä ratsasti viisikymmentä ritaria täydessä sota-asussa. Kummallista oli katsella, kuinka kimakasti auringon säteet välkkyivät heidän kirkkaiksi kiillotettuja, teräksestä tehtyjä haarniskoitansa ja kypäriänsä vastaan, palaten niihin murtuneina, mutta kuitenkin yhtä heleästi heijastavina takaisin. Näyttipä kaukaa katsojista siltä, kuin olisi koko tuo uljas joukko liikkunut eteenpäin kokonaan tulen ympäröimänä. Heidän pystyssä kantamansa teräksiset peitsiensä päät kimaltelivat myös auringon säteissä ihan kuin tulisoitot. Ritarien jälessä astui jalan joukko kuoripoikia valkoisissa pukimissa, mutta paljain päin, samoin kuin heidän perässänsä kulkevat, kirjaviin mantteleihin puetut vanhemmat köörilaulajatkin. Kuoripojat ja köörilaulajat lauloivat vuoroin juhlallista latinankielistä kirkkohymniä. Näiden jälessä kantoivat muutamat munkit tavattoman suurta, kullalla ja hopealla runsaasti koristettuihin vaatteisiin puettua naisen kuvaa; tämä oli siihen aikaan kuuluisa, ihmeitä tekevä pyhän neitsyt Maarian kuva, jota, Henrikki marttyyrin jäännöksiä lukuun ottamatta, pidettiin Suomen kirkon kalliimpana aarteena. Tämän pyhän kuvan perässä ratsasti lumivalkealla ratsulla piispa Tuomas täydessä juhla-asussa piispan hiippa päässä ja sauva kädessä ja sivutusten hänen kanssansa eräs uljaannäköinen ritari, joka teräspukunsa päällä kantoi pitkää lumenkarvaista manttelia, jonka rinnuksiin oli neulottu, oikealle puolelle suuri punainen miekka, vasemmalle samankarvainen risti.

Pystysuorana istui vartaloltaan lyhytläntä, kahdeksankymmenen vuotias Tuomas piispa ratsunsa selässä. Tosin olivat hänen hiuksensa lumivalkeat ja hänen laihtuneet kasvonsa ryppyiset, mutta hänen terävistä silmistänsä loisti vielä sama järkähtämätön lujuus ja masentamaton pontevuus kuin hänen parhaimman miehuutensa päivinä. Hänen taajaan umpeen ummistetut ohuet huulensa ja vuolteet hänen suunsa ympärillä osoittivat sellaista lujaa tahtoa, jota eivät mitkään vastoinkäymiset voi murtaa, ja mieltä, joka harvoin, jos milloinkaan heltyy sydämen hellemmille tunteille. Pääpiirteet hänen kasvoissansa olivat ankaruuden ja kovuuden piirteet ja hänen muotonsa nostatti sentähden ensi silmäykseltä katsojassa enemmän pelkoa kuin kunnioitusta. Ne, jotka hänet likemmin tunsivat, sanoivat kyllä, että hänen sekä sielun että ruumiin voimansa olivat paljon heikontuneet ja höllääntyneet siitä päivästä saakka, kun hän Nevajoen varrella taisteli tuon onnettoman taistelunsa Venäläisiä vastaan, mutta vieläkin näytti tällä merkillisellä miehellä, joka on pidettävä Kristin-uskon todellisena perustajana Suomessa, olevan niin paljon henkisiä voimia, kuin ainoastaan ani harvalle kuolevaiselle tulee osaksi. — Ken tyystin tarkoin olisi seurannut väreitä hänen silmissänsä ja kasvoissansa, olisi niissä tänäpänä voinut nähdä hänen luonteellensa outoa levottomuutta, jota hän turhaan koetti salata.

Tuomas piispan ja hänen vasemmalla sivullansa ratsastavan ritarin jälkeen astui jalan suuri joukko munkkeja ynnä valkoisiin messupaitoihin ja kirjaviin kasukkoihin puetuita pappeja, kaikki kantaen joko pyhiä kuvia taikka pyhien jäännöksiä. Heidän keskellänsä ratsasti korskuvan orhiin selässä eräs vartaloltaan tavattoman kookas ritari, joka erittäin veti huomiota puoleensa. Kiiltävän haarniskansa päällä kantoi hän kallista purppuramanttelia, joka syvissä laskoksissa liehui alas aina hänen suuriin kultakannuksiinsa asti. Renkaat hänen kaulassaan kantamissansa kultavitjoissa oli paksummat kuin renkaat muitten ritarien vitjoissa, ja suuri viheriä höyhentöyhtö heilui ylpeästi hänen kypärinsä harjalta, merkkinä siitä, että hän oli n.k. "kuljeksivainen ritari". Kun hänen kypärihäkkinsä on nostettu, voidaan nähdä miehen kasvotkin ja saatetaan niiden muodosta helposti arvata, että hän ijältään on noin 50-vuotias taikka ehkä vähän vanhempi. Hänen sinisistä silmistänsä loistaa sydämellistä lempeyttä ja hieman veitikkamaista iloisuutta; hänen huulillansa leikkii alinomaa puoleksi itseensä tyytyväisyyttä, puoleksi ylpeyttä todistava, rattoisa hymyily. Muuten ei hän tässä juhlallisessa tilaisuudessa kanna peitseä eikä miekkaakaan vyötäisillään.

Hän on Saksanmaalta syntyisin. Hänen nimensä on tunnettu yli kaiken sen aikuisen kristikunnan, sillä sen omistaja ei ole kukaan muu kuin lukemattomien retkiensä ja uhkarohkeutensa kautta kuuluisa "pyhän haudan ritari" Götz von Göchingen. Mutta minkätähden on tämä uljas ritari nyt joutunut pappien joukkoon? Mitä hän kantaa käsissänsä? Hänelläkin on kalliita pyhäin jäännöksiä kuljetettavina, ja ne hän on itse tuonut Palestinasta, Vapahtajan haudalta, pyhästä Jerusalemista. Oikeassa kädessään hän pitää pientä, puoleksi lahonnutta puunkapulaa: tämä kapula on yksi puola Jaakopin tikapuista. Tähän pyhään puolaan on hän nauhoilla sitonut kiinni toisen pienemmän puunkappaleen ja suuren ruostuneen raudan: edellinen on kappale Vapahtajan rististä, jälkimäinen yksi niistä nauloista, joilla Vapahtajan kädet lävistettiin. Vasemmassa kädessään hänellä on kaksi pulloa: toinen niistä sisältää kaksi tippaa niistä verisistä kyyneleistä, joita Jesus vuodatti Gethsemaneen yrttitarhassa, sekä yhden säteen siitä kirkkaasta tähdestä, jonka itäisiltä mailta tulleet viisaat miehet näkivät, toisessa säilytettiin seitsemän hiuskarvaa, jotka aikanansa olivat kasvaneet pyhän Stephanon päässä, ynnä yksi karva mainitun pyhimyksen leukaparrasta. Hänen rinnallansa killuu nauhalla ritariketjuihin sidottu perstautunut kurikan puolisko: tällä kurikalla olivat Juutalaiset lyöneet Jerusalemin piispan, "Herran veljen" Jaakopin kuoliaaksi, jossa samassa tapauksessa se oli rikkoontunutkin. Ihmekös että ritari hymyili ylpeästi ja itseensä tyytyväisesti, hän kun tiesi, ett'ei kenelläkään toisella ollut niin kalliita pyhiä esineitä kannettavina kuin hänellä?

Pappien ja munkkien jälessä ratsastivat ritarien "knaapit" ja palvelijat, kantaen herrojensa ja isäntiensä kilpiä ja niitä aseita, joita eivät he itse tässä tilaisuudessa kantaneet. Valkoiseen mantteliin puetun ritarin ja "kultaisen ritarin" [arvonimi, joka yksinomaisesti annettiin "pyhän haudan" ritareille.] knaapit ratsastivat ensimmäisessä rivissä. Viimeksi mainitun ritarin kirkkaassa, teräksisessä kilvessä nähtiin seuraava, kullatuilla kirjaimilla kuvaeltu lause: Religioni Christiana; Feminisqve. [Kristin Opille ja Naisille (pyhitetty s.o.: kristin-opin ja naisten puolustukseksi kannettava).]

Ritarien palvelijain perässä kulki suuri joukko piispan sotureita, ensinnä ratsumiehet, sitte jalkaväki. Lopuksi ja viimeisenä otti tuohon komeaan saattojoukkoon osaa äärettömän pitkässä jonossa talonpoikainen kansa niiltä seuduilta, joidenka kautta saattojoukko oli kulkenut. Kuitenkin siinä myös nähtiin paljon ihmisiä kaukaisemmilta, Nousiaisten kirkkoa etäämpänä olevilta seuduiltakin. Muutamat niistä olivat tulleet aina Ahvenasta asti.

Raunistulan kylästä aina kirkkoon asti oli tie peitetty viheriällä ruoholla ja lehtipuiden lehdillä ja molemmin puolin sitä seisoi odottava kansa taajoissa riveissä. Kaikkialla, missä piispa Tuomas ja pyhät kuvat kulkivat ohitse, lankesi kansa polvillensa.

Kun saattojoukon ensimmäiset rivit lähestyivät kirkkoa, avattiin viheriäisillä köynnöksillä ja kukkaisseppeleillä koristetut kirkon portit ja kirkosta astui joukko pappeja, suuret vahakynttilät kädessä, juhlasaattoa vastaan. Heitä johti, pulskaan pukuhun puettuna, Riian kaupungin arkkipiispa, jonka pyhä isä paavi Tuomas piispan pyynnöstä oli määrännyt olemaan uuden tuomiokirkon vihkiäisissä läsnä hänen edustajanansa. Valtiollisista syistä ei ollut Tuomas piispa anonut tähän toimeen Upsalan arkkipiispaa, sillä hän koki tarkoin välttää pienimmätkin alamaisuuden osoitukset Ruotsin valtaa kohtaan. Paavinkin mielestä oli Riian arkkipiispa puheena olevaan toimeen sopivampi, sillä Riian arkkipiispat olivat perustaneet samallaisen itsenäisen kirkollisen vallan, jonka aikaansaamiseksi Suomessa Tuomas piispa oli pannut kaikki suuren neronsa ja lujan tahtonsa voimat alttiiksi, pitäen sen ohessa alituisesti Riian arkkipiispojen toimia silmällä ja kaikissa noudattaen heidän esimerkkiänsä. Varhaisesta aamusta asti olivat arkkipiispa ja häntä seuraavat papit olleet kirkossa, pitäen siellä hartaita rukouksia ja messuja.

Kirkon portille saavuttuansa astuivat kaikki juhlasaattoon osaa ottavat ratsastajat ratsujensa selästä. Edeltäpäin määrätyssä järjestyksessä astuttiin nyt kirkkoon. Että ainoastaan pieni osa saattojoukosta sai tilaa Räntämäen kansan paljouteen verraten ahtaassa kirkossa, on helposti ymmärrettävä asia. Kuitenkin oli kirkossa erityinen paikka määrätty yksinomaisesti talonpoikaiselle kansalle. Siihen mahtui vähän toista sataa ihmistä seisomaan; muut kaikki jäivät kirkon edustalle odottamaan.

Aika ajoin tuli kuitenkin yksi papeista kirkosta, astui ylös kirkkotarhan kiviselle aitaukselle ja kertoi siitä korkealla äänellä kansalle, mitä kirkossa tapahtui, kuinka monia satoja vahakynttilöitä siellä paloi, kuinka paljon siellä suitsutettiin pyhää savua ja poltettiin kallista, hyvältä haisevaa mirhamia, mitä rukouksia siellä luettiin, mitkä kirkkohymnit laulettiin y.m. Ei aikaakaan, niin tiesivät he jo kertoa, että kaikki pyhien kuvat ja pyhäin jäännökset olivat sijoitetut paikoillensa ja että kirkossa oli tapahtunut ylenluonnollisia ihmeitä. Kuuluisa neitsyt Maarian kuva oli niin mieltynyt uuteen asuntoonsa, että hän kaikkein kirkossa olevien nähden oli itkenyt ilosta, vuodattanut ilon kyyneliä niin runsaasti, että ne hänen kasvojansa myöten virtana olivat vierineet alas hänen helmoihinsa. Pyhän Pietarin kuva oli pitkän ajan suurilla silmillänsä katsellut kirkkoa, luoden ystävällisiä silmäyksiä niihinkin, jotka seisoivat etäisimmissä nurkissa ja loukeroissa, ja Henrikki marttyyrin kuvan suusta oli nähty savua ja tulta tupruavan. Ruostunut naula Kristuksen rististä oli yht'äkkiä Riian arkkipiispan kädessä muuttunut kirkkaasti kiiltäväksi. Sitte oli kohta leimunnut tulta kuorissa ja ukkonen oli kaikkein hämmästykseksi ruvennut käymään.

"Eikö tuo pyhä jyrinä kuulunut tänne uloskin?" — kysyi kertoja-pappi, keskeyttäen kertomuksensa.

"Kuului kuin kuuluikin! Me siitä kovin säikähdyimme, luullen kirkon katon romahtaneen alas!" — vastasivat aitausta lähinnä seisovat talonpojat.

"Yhä edespäinkin leimahteli tulta" — alkoi pappi taas kertoa — "ja — kumman kummaa! — äkkiarvaamatta ilmestyi kirkkoon suuri joukko kaikenlaisia pieniä lintuja, jotka laulaen ja viserrellen lensivät ylt'ympäri kirkkoa. Siinä oli leivoja, peipposia, sinisirkkuja, varpusia ja jos jotakin lajia lintua. Kotvasen aikaa kun taas oli kulunut, niin ilmestyi pienien lintujen joukkoon lumivalkoisia kyyhkysiä, tulisoihtu kunkin kyyhkysen suussa. Läsnä olevissa nousi kummastus silloin korkeimmillensa, — ettekö nähneet, hyvät ystävät, että muutamat näistä linnuista lensivät kirkosta ulos, kun äsken tänne tullessani aukaisin kirkon oven?"

"Kyllä me sen näimme!" — todistivat talonpojat.

"Mutta tapahtuipa siellä vielä suurempiakin kummia" — sanoi kertoja-pappi — "sillä lintujen viserrellessä ja sinne tänne lentäessä rupesi äkkiarvaamatta kirkon kaarroksista satamaan alas monenkarvaisia pyhiä öylättejä, valkoisia, punaisia, sinisiä, keltaisia, ja öylättien kerällä kaikenlaisten lehtipuitten lehtiä. — Eriskummallisia ihmeitä tosin! Mutta nehän nyt selvän selvästi todistavat, että pyhä neitsyt Maaria on erittäin mieltynyt tähän uuteen temppeliinsä ja että kaikki pyhimykset suosivat sitä. Onnellinen se maa, jossa on taivaallisilta näin korkeassa määrässä suosittu tuomiokirkko, autuas se kansa, joka saapi siinä hartauttansa harjoittaa!" Näillä sanoilla puheensa päätettyään meni kertoja-pappi taas kirkkoon.

Kaksi tuntia kun tuota pyhää vihkiäistoimitusta oli kestänyt, se päättyi ja kansa tulvasi kirkosta ulos. Airuet ilmoittivat sen jälkeen ulkona seisoville, että heidän sallittiin mennä kirkkoon rukoilemaan ja kumartamaan pyhiä kuvia ja pyhäin jäännöksiä sekä, kellä siihen oli varoja, uhraamaan roponsa pyhillä alttareilla. Onnettomuuksien välttämiseksi kehoittivat he kansaa noudattamaan tarkkaa järjestystä. — "Tässä ei olekkaan tarvis pitää liiallista kiirettä", — sanoivat he — "sillä kirkossa tuprutellaan pyhää savua ja luetaan messuja aina myöhäiseen iltaan asti." Myöskin he ilmoittivat kansalle, että armollisen piispan toimesta "suurella turulla" eli torilla ruoka- ja juomatavaroita oli saatavissa huokeasta hinnasta, mutta että köyhille ja raajarikoille ateria oli valmistettu piispan kartanon pihalle.

"Suureksi turuksi" taikka toisinaan myös vaan "turuksi" sanottiin erästä aukeaa tasankoa Aurajoen rannalla lähellä Turun linnaa. Ammoisista ajoista asti, satoja vuosia ennenkuin Turun linna perustettiin, olivat Suomalaiset tässä käyneet kauppaa keskenänsä ja vieraiden maiden kauppiaiden kanssa. Kristin-uskon päästyä valtaan Länsi-Suomessa oli tämä kauppaliike supistunut siksi kaupaksi, jota lähinnä asuva maarahvas teki linnaväen ja Turun kaupungin asujanten kanssa. Tuomas piispan aikana oli Turku vielä sangen pieni kaupunki; sen asukkaitten luku nousi vähän päälle kahden tuhannen.

Kymmenes luku.

Helppo on arvata, että jokainen juhlalle tullut halusi päästä kirkkoon sitä sisältä katselemaan. Yksi kuitenkin oli, joka ei tuntenut tätä halua, jonka mieltä ei uteliaisuus eikä hartaus kiihoittanut. Se oli Hieraniemen Paavo, joka yhä edelleen odottaen seisoi piispan kartanon portilla.

Kun Tuomas piispa, päätettyänsä pyhän vihkijäistoimen, Riian arkkipiispan, valkoiseen mantteliin puetun ritarin, "pyhän haudan" ritarin ynnä muitten ylhäisten seurassa tuli piispan kartanoon, astui Paavo lakki kädessä hänen eteensä ja sulki häneltä tien, siten vaatien häntä pysähtymään.

"Suurvaltias, pyhä piispa, suokaa minulle anteeksi rohkeuteni! Mutta minulla on teille erittäin tärkeä asia ilmoitettavana ja pyydän sentähden nyt heti kohta saada puhutella teitä kahden kesken", — sanoi Paavo kumartaen syvään.

Tuimin silmin katsottuaan rohkeaan talonpoikaan, vastasi Tuomas piispa: "Minulla ei ole tänään aikaa yksityisiin keskusteluihin! Tule huomena!"

"Niin totta kuin kristin-uskon menestys Suomenmaassa ja erittäin Hämeessä lienee Teidän Ylhäisyydellenne kallis asia, rukoilen vielä tänäpänä pääseväni teidän puheillenne! Huomenna se voipi olla liian myöhäistä silloin saattaa kaikki olla hukassa."

Piispan otsa synkistyi näitä Paavon sanoja kuunnellessa. Hän oli jo tänään saanut yhden huolestuttavan Jobin sanoman. Oliko tämä mies tässä nyt tuomassa hänelle toista?

"Sinä arvelet siis kerrottavasi asian olevan niin tärkeän, että kristin-uskon menestys Suomessa tavalla taikka toisella siitä riippuu?" — kysyi hän kolkolla äänellä, lisäten: "Varo vaan ett'et minulle joutavia laskettele!"

"Henkeni olkoon takauksena siitä, ett'en asian tärkeyttä liioittelemalla ole suurentanut!" — vastasi Paavo, katsoen vakaasti piispaa silmiin.

Hetken mietittyänsä sanoi piispa synkästi: "Tule tunnin kuluttua, niin tahdon kuunnella kertomustasi!"

Paavo astui nyt syrjään ja Tuomas piispa seurueinensa meni muhkeaan kartanoonsa. Kohta sen jälkeen tapaamme hänen, Riian arkkipiispan ja sen ritarin, jonka valkoisen manttelin rinnuksiin punainen risti ja samanvärinen kalpa ovat kuvatut, hänen yksityisessä rukoushuoneessansa. Tämä huone on sangen yksinkertaisesti sisustettu; paitse pientä alttaria peräseinällä, jossa seisoo ristiinnaulitun Vapahtajan kuva ja joitakuita muita pyhiä kuvia, on siinä ainoastansa muutamia maalaamattomia rahia. Arkkipiispa ja ritari istuivat, piispa Tuomas käveli levottomasti edestakaisin pitkin lattiaa. Sen ohessa hän puhui kiihoitusta ja syvää mielenliikutusta osoittavalla äänellä Saksan kielellä: "Niinkuin sanoin — Suomen kirkon tila — joka tietää samaa kuin minun oma tilani — on tätä nykyä sangen arveluttava ja vaarallinen, vieläpä kurjakin. Uhkaavia vaaroja kaikkialla, kostonhimoisia vihollisia joka taholla — eikä apua missään. Tuo onneton taistelu Inkerinjoen varrella muutti niinkuin ukkosen isku kaikki olot!"

Pysähtyen kalpaveljien ritarikunnan suurmestarin eteen — niin korkea-arvoinen mies oli valkoiseen mantteliin puettu ritari — lisäsi Tuomas piispa: "Ettekö muista, että minä illalla taistelun jälkeen sanoin, että Suomen kirkkoon sinä päivänä oli isketty sellainen haava, joka ei vuosisatojenkaan kuluessa mene umpeen?"

"Sen sanoitte. — Mutta kenenkä oli syy tappioomme? Ei ainakaan kalparitarien! Kyllähän me urhoollisesti taistelimme ja peräydyimme hyvässä järjestyksessä vasta sitte kuin kaikki muut olivat paenneet, jättäen meidät yksin tappelutantereelle", — vastasi kalparitarien suurmestari.

"Vaikuttavin syy tappioomme on tietysti haettava siinä, ett'ei meidän puolellamme ollut ainoatakaan päällikköä, joka johtaja-kyvyssä ja taidossa olisi voinut vetää vertoja ruhtinas Aleksanteri Jaroslavin-pojalle. Mutta miksikä väittelemme siitä, kuka oli syypää onnettomuuteemme, kuka ei? Eihän tapahtuneen vahingon pahoja seurauksia sillä saada poistetuiksi. Tehokkaampiin toimiin on ryhdyttävä — mutta minkälaisiin? Tätä nykyä näyttää mahdottomalta saada riittävän suurta, sotahan kelvollista armeijaa kokoon ja kuitenkin seisovat viholliset — oven edustalla! Nykyään on minulla tuskin päälle viidenkymmenen peitsen käytettävinäni; siinähän ne olivat kaikki ritarini, jotka tänään ottivat osaa juhlasaattoon."

"Minusta nähden" — loihe Riian arkkipiispa lausumaan — "on suuri valtiollinen erehdys tapahtunut siinä, että pyhä isä viime pullassaan, jossa hän kehoittaa pohjoismaiden ritareita rientämään teidän avuksenne, omasta pyynnöstänne, arvokas veljeni, mainitsee, että aikeenne on tehdä uusi risti- ja kostoretki Venäläisiä ja suurta Novgorodia vastaan. Yleisesti tiedetään pohjoismaiden ritareista, että he ovat vastenmielisiä käymään sotaa venäläisellä alueella eikä tuo onneton tapaus Nevajoen varrella juuri ollut omansa muuttamaan heidän mieltänsä siinä. Kun vaaroja, niin sanoakseni, omassa kodissa s.o. omassa hiippakunnassa yltäkyllin oli tarjona, niin olisi pitänyt kuuluttaa, että heidän apuansa oli tarvis hiippakunnan omien rajojen puolustukseksi. Sen ohessa olisi kuitenkin myöskin sopinut mainita, että se osa Hämeenmaata, joka ei vielä kuulu teidän valtikkanne alle, nyt tulee valloitettavaksi, mutta kostoretkestä Venäläisiä vastaan ei olisi pitänyt hiiskua sanaakaan. Tässäpä on haettava syy siihen, että pullalla on ollut niin huono menestys!"

Kun arkkipiispa puhui paavin pullasta, muuttuivat Tuomas piispan kasvot yht'äkkiä kalmankarvaisiksi ja hänen silmälautansa rupesivat vapisemaan. Salataksensa mielenliikutustansa ja ankaraa sisällistä taistelua alkoi hän taas kävellä edestakaisin pitkin lattiaa. Pian hän saikin tunteensa hillityiksi ja hän vastasi tyynellä, mutta kolkolla äänellä: "Niin, niin — sillä ei ole ollut menestystä! Paavin antamilla pullilla ei ole viime aikoina ollut menestystä täällä."

"Vaan sanokaa minulle, arvokas veljeni" — otti Riian arkkipiispa taas puhuaksensa — "onko teidän todellisena aikeenanne milloinkaan ollut tehdä tuollaista kostoretkeä Novgorodilaisia vastaan? Suokaa anteeksi, että epäilen teidän aikomuksianne siihen katsoen, mutta minusta olisi teidän terävän järkenne jo ennakolta pitänyt sanoman teille, että sellaisen retken aikaansaaminen nykyään on mahdoton."

"Teidän kysymykseenne, korkeasti-arvoisa veljeni, voin vastata sekä 'oli' että 'ei ollut'. Jos ristiretkeläisiä tänne olisi tulvannut monin tuhansin miehin, niin olisin, ensin valloitettuani Hämeenmaan, marssittanut heitä Karjalaisia ja suurta Novgorodia vastaan, mutta muussa tapauksessa aioin supistaa toimintani pienempiin yrityksiin. — Mitä muuten puheena olevan pullan valtiolliseen puoleen tulee, niin on minulla siinä asiassa aivan toinen mieli kuin teillä. Oletteko tyystin miettineet, mitä kaikkia olisi voinut tapahtua, jos olisin julkisesti julistanut itseni niin heikoksi, ett'en oman hiippakuntani rajoja kykene puolustamaan? Ettekö usko, että Karjalaiset ja Novgorodilaiset ilolla ja riemuhuudolla olisivat ottaneet sellaisen sanoman vastaan? Eivätkö he sen sanoman saatuansa heti viipymättä olisi rynnänneet kimppuuni, kerrassaan pyyhkäisten pyhän katolisen kirkkomme heikon istutuksen Suomenmaasta pois? — Valtiollinen viisaus se juuri sai minut kerskaamaan sellaisesta mahdista ja vallasta, joita ei tosioloissa ollut olemassa. Tämä itseeni luottamusta osoittava ja suuria valloitusretkiä tavoittava kerskaukseni on ollut se taikavoima, joka tähän asti on pelastanut minut ja Suomen kirkon turmiosta, sillä se on nostattanut pelkoa ja kunnioitusta vihollisissani ja viivyttänyt Novgorodilaisten kostoretkeä. Sillä jo edeltäpäin saattoi pitää varmana asiana, ett'eivät jättäisi vastaamatta vieraissa käyntiimme heillä."

"Siltä kannalta omaa asemaanne ja vihollistenne mielipiteitä katsoen, jolta te niitä nyt katsoitte, täytyy tosin myöntää, että teidän menettelynne, hurskas veljeni, on ollut valtiollisen viisauden sääntöjen mukainen. Minä en ole milloinkaan tullut asiaa siltä kannalta punninneeksi" — sanoi arkkipiispa.

"Tositapaukset todistavat, että olen ollut oikeassa. Mikä muu kuin pelko ja väärä käsitys voimastani olisi tähän saakka estänyt Novgorodilaisia hyökkäämästä Suomeen? Vihdoin saatuaasa asiasta selvän, huomattuansa, ett'en ollutkaan niin väkevä ja voimallinen, kuin olin kehunut olevani, rohkaisivat heti mielensä ja — ovat nyt täällä. Aamulla sain, niin kuin jo tiedätte, sen Jobin-sanoman, että suuri venäläiskarjalainen laivasto on purjehtinut Hankoniemen ohi."

"Minä hetkenä tahansa voivat saapua tänne!" — väitti arkkipiispa levottomuutta osoittavalla äänellä.

"Tänäpänä ei meidän tarvitse mitään peljätä, — tuskin huomenakaan. Heillä nyt on vastatuuli. Paitsi sitä on heillä tapana ohimennen polttaa ja ryöstää saaristossa, jotta heidän matkansa tavallisesti joutuu sangen hitaasti. — Aivan hukassa ja peräti auttamattomissa olisin ollut, jos he olisivat tänne saapuneet pari vuotta ennen. Mutta nyt minulla on — pyhälle neitsyt Maarialle ja kaikille pyhille olkoon siitä kiitos! — sotajoukko asettaa heitä vastaan, jos se kohta onkin heikonpuolinen ja monessa suhteessa vaillinaisesti varustettu."

"Teidän pitäisi vedota nyt niin lukuisasti kokoontuneeseen kansaan" — sanoi Riian arkkipiispa.

"Ei! Sitä keinoa en saa käyttää? Minä olen jo liian paljon vedonnut alamaisiini ja pelkään pahoja seurauksia siitä. Sentähden tänäpänä peräti kielsinkin pappejani ja munkkejani ristiä saarnaamasta kansalle. — Te ette edes voi käsittää asemani tukaluutta. Minä en ollenkaan uskalla luottaa Suomalaisiin. Harva heistä on sydämestänsä mieltynyt kristinuskoon, useimpien povessa kytee ankara viha kristinoppia ja pyhää kirkkoa vastaan. Yksin pelko estää tätä vihaa töissä ilmaantumasta. Jos he saisivat tiedon siitä, että olen pulassa, voisi useammilla seuduilla hiippakunnassa syntyä ikäviä rettelöitä ja kapinallisia melskeitä. Suomen kirkko on äsken lämmitettyyn uuniin verrattava: se säilyttää polttavia hiiliä omassa povessansa. Suomalaisiin en saata missään tapauksessa turvata. Muualta on apua haettava ja muualta olen sitä toivonutkin saavani."

Luoden terävät silmänsä Riian arkkipiispaan lisäsi Tuomas piispa laskien painoa jok'ainoaan sanaan: "Teidän Ylhäisyydeltänne esimerkiksi toivoin entisten suostumusten nojassa tehokasta ja voimallista apua!"

"Minulla on omassa kylässäni olevien vihollisteni ja pakanallisten Liiviläisten ja Litvalaisten kanssa niin paljon tekemistä, että tuskin itse tulen ilman avutta toimeen. Minun ei sovi ajatellakkaan muitten auttamista, mitä suostumuksia parempien aikojen toivossa ennen olisi tehtykin" — vastasi arkkipiispa. Kääntyen kalpaveljien suurmestarin puoleen, sanoi Tuomas piispa: "Teidänkin ritarikunnaltanne olen samankaltaisten välipuheiden johdosta toivonut apua."

"Pyhä Yrjö minua auttakoon, jos joskus olen tullut liian paljon luvanneeksi! Meidän ritarikuntamme ei tätä nykyä voi asialle mitään. Tietänette, korkeasti kunnioitettava herra piispa, että me itse olemme pakanallisten Virolaisten kautta niin ahtaalla, jotta meidän on täytynyt anoa apua toisilta, mistä sitä kulloinkin vaan on sattunut saamaan", — kiiruhti kalparitarikunnan suurmestari sanomaan.

"Tuossapa nyt ollaan! Apua ei ole missään saatavana!" — huudahti Tuomas piispa katkeruudella. Oltuansa sitten muutaman hetken vaiti, jatkoi hän puhettansa tyynemmällä äänellä ja vitkaammin: "Ehkä voisin saada apua Ruotsista, mutta sinne en tahdo kääntyä avun anomuksella. En! Minä en konsanaan kumarra Eerikki kuningasta, tuota sammaltavaa maallikkoherraa! Pyhän Pietarin korkealle apostoliselle istuimelle ja pyhälle kirkolle olen pyytänyt Suomenmaan voittaa; sitä päämäärää ovat kaikki ahkerat toimeni ja puuhani tavoittaneet. Menisinkö nyt elämäni työtä tarjoomaan maallikolle? Enpä toki! Ennen maahan masennettuna kukistun toiveineni!"

"Kautta pyhän Henrikin luiden! Se ei saa tapahtua, että tämä pyhän apostolisen istuimen omistama maa joutuu maallikkojen valtaan!" — huudahti arkkipiispa.

"Epäilemättä kuitenkin niin tapahtuu jo ensimmäisen minun jälkeiseni piispan aikana, ell'ei pyhä isä paavi väkevällä kädellä ota suojellaksensa tätä kaukaista uudistaloansa!" — sanoi Tuomas piispa.

"Sen on hän tekevä. Meidän pitää kirjoittaman hänelle uusi pyyntökirje siitä!"'

"Minä en enää luota kirjeiden vaikutusvoimaan!"

"Niin lähettäkäämme hänen luoksensa erityinen lähettiläs asiasta sopimaan!"

"Se on ehkä parempi keino: sitä saatamme koettaa."

Tuomas piispan näitä sanoja sanoessa astui eräs hänen palvelijansa huoneesen ja ilmoitti, että muuan talonpoika Hämeestä pyysi päästä piispan puheille.

"Johdata häntä sisään", sanoi piispa.

Hetken kuluttua astui Hieraniemen Paavo rukoushuoneen ovesta sisään. Syvään kumartuen jäi Paavo, käsillänsä levottomasti näplien lakkiansa, ovelle seisomaan.

"Nämä korkea-arvoiset herrat eivät ymmärrä Suomen kieltä. Kerro nyt suoraan ja pelotta kerrottavasi!" — lausui piispa huomattuansa, että arkkipiispan ja suurmestarin läsnäolo saattoi Paavon kovin hämille.

Mutta Paavon suusta ei tahtonut lähteä sanaakaan. Hän avasi suunsa, sulki sen taas ja avasi sen uudestaan, mutta hänen huuliltansa ei vaan lähtenyt muuta ääntä kuin jonkimmoista sähisevää ähkynää; niin kovin oli hän tohtunut.

"Puhu ystäväni! Totuutta saa ujostelematta puhua korkeain herrojenkin läsnäollessa" — kehoitti häntä Tuomas piispa ystävällisellä äänellä.

Paavon kasvot olivat lentäneet tulipunaisiksi, hän häpesi omaa akkamaista kainouttansa. Rohkaisten mieltänsä loihe hän vihdoin lausumaan: "Suurvaltias, armollinen piispa — kaikki teidän alamaisenne Nokian virran, Näsijärven ja Pyhäjärven tienoilla ynnä ne, jotka asuvat Kangasalan alueella aina Längelmäveden ja Pälkäneenveden rannikoille asti, ovat" —.

"Mitä he ovat tehneet?" — kysäisi Tuomas piispa malttamattomasta.

"Ovat surmanneet kaikki teidän ratsumiehenne ja pappinne ja yhtyneet suureen kapinaan teitä vastaan" — änkkäsi Paavo.

Tylyn, kiittämättömän lapsen suusta lähteneet julkeat parjaussanat eivät olisi voineet kipeämmin sattua hellän äidin sydämeen kuin nämät Paavon sanat Tuomas piispan mieleen. Näitä seutuja oli hän erittäin hellinyt. Siellä oli hän itse työtä tehnyt, ensimmäiset kristin-uskon siemenet kylvänyt siellä kylmihin peltoihin. Nyt tämä odottamaton kapina! — ja entäs millä ajalla!

Kuitenkin salasi hän järkähtämättömän tyyneyden peitteellä syvän sisällisen liikutuksensa ja katkeran tuskansa. Yksin vuolteet hänen kasvoissansa osoittivat tavallista suurempaa kovuutta ja mielen pontta.

"Kerro kaikki tätä asiaa koskevat tapaukset äläkä pidä mitään salassa!" — käski hän, lisäten: "Nimitä ensiksi nimeltä kapinan johtajat!"

"Vaarallisimpina kansan yllyttäjinä ja kapinan pääjohtajina ovat seuraavat henkilöt pidettävät: vanha Tavela ja hänen nuori holhottinsa Lyyli Liuksialasta sekä Hatanpään tilan omistaja Heikki."

"Lyyli Liuksialasta! Hänen isänsä hyvin tunsin, sainpa hänen kääntymään kristin-uskoonkin. Hän oli suuri saituri, mutta muuten sangen sävyisä mies. — Vaan mitenkä voisi olla mahdollista, että nuori tyttö on ruvennut kapinan johtajaksi!" — sanoi Tuomas piispa.

"Lyylillä on ylpeä ja miehekäs luonto ja hyvät puheenlahjat. Lisäksi voipi hän rikkautensa ja anteliaisuutensa kautta saada paljon aikaan, ehkä enemmän kuin monet toiset!" — selitti Paavo, ollen silminnähtävästi hämillänsä.

"Oudolta ja kummastuttavalta tuo kuuluu! Vaan jatka kertomustasi!" — käski piispa.

Paavo kertoi nyt piispalle kapinasta sen verran, kuin hän siitä tiesi. Tarpeetonta olisi meidän tässä seurata tätä hänen kertomustansa, sen sisältö kun jo ennakolta on lukijalle tuttu. Lopuksi puhui Paavo muutamia sanoja ratsastajastakin, jonka oli opastanut harhatielle, päättäen kertomuksensa seuraavilla sanoilla: "Puvustansa ja kielenparrestansa tunsin miehen karjalaiseksi".

"Asia on selvä. He ovat salaliitossa keskenänsä" — jupisi Tuomas piispa itseksensä, lisäten ääneen: "Muuta eikö sinulla ole sanottavaa?"

"Kyllä olisi vielä jotain, suurvaltainen, armollinen herra piispa! Jos tohtisin — — niin sanoisin ajatukseni siitä, mitenkä tämä kapina on kukistettava. Vieläpä ottaisin sen toimen toimitettavaksenikin, jos tuo toimi minulle armossa uskottaisiin."

"Sinulle olkoon myönnetty puhua ajatuksesi siitä… mutta kiiruhda!"

"Minun mielipiteeni on tämä: viipymättä, heti kohta pitää hyökätä kapinoitsijain kimppuun! Antakaatte minun käytettävikseni viisisataa ratsumiestä sellaisen päällikön johdannolla, jota tarkoin tottelevat… Minä opastan heitä salateitä niille seuduille, joidenka asukkaat ovat nousseet kapinoitsemaan… Heidän pääjoukkonsa niskaan me karkaamme äkkiarvaamatta ja murramme ja hajoitamme sen ensimmäisessä rynnäkössä. Sitte on ratsumiesten miekoilla oleva helppo työ; — tuli saa tehdä loput! Näin jos tapahtuu, niin panen henkeni ja viimeisen lämpimän verenpisarani vastikkeiksi siitä, että kaikki hyvin onnistuu ja että joko kuolleina taikka vangittuina tuon kapinanjohtajat tänne!"

Puhuessansa oli Paavo innostunut, hänen kasvonsa hehkuivat: mielikuvituksessaan hän jo verisellä miekallaan tavoitteli vihatun kilpakosijansa päätä.

Tuomas piispa loi pitkään tuimat silmänsä Paavoon; vähemmin itsekäs mies kuin Hieraniemen Paavo olisi hänen silmäyksissänsä helposti voinut huomata inhoa ja halveksimista. Sen jälkeen loihe piispa lausumaan: "Viisi sataa ratsumiestä! Jos tietäi…" Hän keskeytti lauseenpa ja jatkoi sitte puhettansa suurella tyyneydellä näin: "Niin… minusta nähden ei ole tämä kapina niinkään vaarallinen. Viittä sataa ratsumiestä sen kukistamiseen ei tarvita! Kaksisataa, korkeintaan kolmesataa kelpo ratsumiestä muutamien uljaiden ritarien johdolla on siihen toimeen riittävä. Oppaana sinua ehkä tarvitaan. Nyt saat mennä, mutta ole saatavissa kuin sinua kutsutaan — muista se!"

Kumarrettuansa syvään läksi Paavo huoneesta ulos. Hänen mentyänsä kertoi Tuomas piispa saksan kielellä arkkipiispalle ja suurmestarille keskustelunsa Paavon kanssa.

"Tästä nyt voitte saada käsityksen siitä, miten sen on laita, joka on pyhän uskomme etuvartijana Suomessa! Julmia vihollisia joka taholla ja marttyyrikuolema jok'ainoa hetki silmäin edessä! — Mutta kohteliaana isäntänä minä en saa unhottaa teidän turvallisuuttanne, jalot herrat! Säännöllisesti käytetyn tien kotimaahanne on venäläis-karjalainen laivasto sulkenut, mutta kiertämällä voitte Ahvenan saariston kautta vielä erinomaisetta vaaratta purjehtia kotihinne jos nyt heti lähdette. Suuresti olen teille kiitollinen siitä, että olette olleet tänäpänä pidetyissä juhlamenoissa saapuvilla ja mielelläni pitäisin teitä kauvemminkin vierainani, mutta minun täytyy luopua kaikista itsekkäisistä toiveista tässä suhteessa, sillä teidän turvallisuutenne saavuttaminen ei siedä pienintäkään viivytystä!"

"Minä en lähde nyt tällä hetkellä, jolloin kaikilla tahoilla olette vihollisten saartamina. Kautta pyhän ristin! Se olisi kelvottomasti tehty, jos teidät nyt jättäisin. Viisi ritarikuntamme uljaimmista ritareista on minun seurassani… minä majoitin heidät linnaan. Näiden paljon kokeneiden sankarien miekat samoin kuin oman kalpanikin annan teidän käytettäväksenne, herra piispa. Tulkoon mitä tahansa — kalparitareista ei sanottako, että he välttävät taistelua pyhän uskomme puolustukseksi!" — puhui kalpaveljien ritarikunnan suurmestari nousten seisaallensa.

"Teidän ylevämielinen tarjoomuksenne, jalo ritari, on kaikkien kiitoslauseiden yli koroitettu!" — lausui Tuomas piispa antaen suurmestarille kättä.

"En minäkään jätä teitä näin uhkaavana aikana, enkä lähde ennenkuin tämä paha pulma on mennyt ohitse. Minullakin on joukko henkivartijaväkeäni kanssani. Heidän miehuuteensa olen tottunut luottamaan ja kukin heistä on sotatoimiin hyvin harjaantunut. Itse tahdon auttaa teitä veljellisillä neuvoilla niin pitkälle kuin kykyni ja kokemukseni riittävät" — sanoi Riian arkkipiispa.

Tuomas piispa oli niin syvästi liikutettuna, että hän vapisevalla äänellä tuskin sai seuraavat kiitossanat sanotuksi: "Suokaa minun, korkeasti kunnioitettava veljeni, halvaksi kiitollisuuden osoitteeksi tehdystä jalomielisestä päätöksestänne suudella teidän kättänne."

Puoleksi väkisin salli arkkipiispa Tuomas piispan suudella hänen kättänsä, sen ohessa lausuen: "Te liioittelette, hurskas veljeni! Minä en ansaitse kiitosta, enkä ole muuta tehnyt kuin sen, minkä kristillinen velvollisuuteni minulta vaatii."

Heidän asemansa oli sangen arveluttava; kukin heistä tunsi sen sangen hyvin. Ensiksi saapuneet vakoojat olivat vakuuttaneet, että tulossa olevia Venäläisiä ja Karjalaisia oli vähintänsä kymmenentuhatta miestä, myöhemmin tulleet sanoivat kaksikymmentätuhatta. Jospa nyt vakoojat liioittelivatkin, oli kuitenkin varmaa, että viholliset olivat monta vertaa lukuisemmat sitä joukkoa, jonka Tuomas piispa saattoi asettaa heitä vastaan. Piispan sotavoimat eivät kaikkiansa nousseet kuuteensataan mieheen, Turun linnan puolustusväki ja Riian arkkipiispan henkivartijat siihen luettuina. Tähän lukuun emme ole ottaneet ritareita, joita kalparitarien kanssa yhteensä oli noin kuusikymmentä, eikä myöskään niitä ratsumiehiä, joita piispa oli majoitellut eri paikkoihin maaseuduille; näiden luku taisi nousta noin kahteensataan. Mutta heitä ei uskaltanut Tuomas piispa kutsua pois heidän majoituspaikoiltaan, peläten että kansa heidän lähdettyänsä yltyisi kapinallisiin liikkeisiin.

Kuinka suureksi kapinoitsevien Hämäläisten luku oli laskettava, sitä ei kukaan tietänyt sanoa. Kuitenkin oli helposti arvattava, että hekin olivat piispan miehiä monenkertaisesti lukuisemmat. Myöntää siis täytyy, että Tuomas piispan ja hänen ystäväinsä asema oli mitä vaarallisin ja epätoivoon asti tukala. Mutta näiden rohkeain miesten mielissä ei saanut epätoivo sijaa. Uskaliaasti he ryhtyivät neuvottelemaan tarpeellisista puolustushankkeista ja ennen kaikkea siitä, mitenkä Hämäläisten nostama kapina niin pian kuin mahdollista saataisiin kukistetuksi, jotta heille kaikissa tapauksissa jäisi selkä vapaaksi. Lyhyen keskustelun jälkeen hyväksyivät he pääasiallisesti Hieraniemen Paavon tekemän ehdotuksen ja päättivät lähettää kaksi sataa viisikymmentä ratsumiestä ynnä kaksikymmentä ritaria kapinoitsijoita kukistamaan. Paavoa oli oppaana käytettävä.

Tuskin olivat tämän päätöksen ehtineet tehdä, kun eräs piispan palvelijoista astui huoneeseen ja ilmoitti, että pöydät olivat katetut ja että ritarit, papit ynnä muut vieraat odottivat Heidän Ylhäisyyksiänsä.

"Käykäätte edellä, korkeasti kunnioitettavat vieraani! Minulla ovat vielä Pyhälle Neitsylle lupaamani päivällisrukoukset lukematta!" — kehoitti Tuomas piispa.

Jäätyänsä yksin heittihe vanha piispa polvillensa alttarin eteen ja rukoili nöyrästi ja palavan sydämensä täydellä innolla pyhää neitsyt Maariaa ja hänen ristiinnaulittua Poikaansa sekä kaikkia pyhimyksiä, että he kukistaisivat hänen vihollisensa ja pelastaisivat Suomen kirkon uhkaavasta vahingosta ja perikadosta.

Tämä rukous näytti hänen mieltänsä virvoittavan. Mutta ennenkuin hän taas nousi seisaallensa, rukoili hän erään toisenkin rukouksen. Sitä tehdessänsä nöyrtyi hän niin ja hänen mielensä masentui siihen määrään, että hän matona mateli alttarin juurella.

Yhdestoista luku.

Vielä samana iltana läksi Hämäläisten kapinaa kukistamaan määrätty sotajoukko Paavon, opastamana matkaan. "Pyhän haudan" ritarikin oli muassa.

"Se mies on aivan kuin luotu tällaisia retkiä varten! Paitse sitä on hänellä niin suuri maine urhoollisuudesta ja sotataidosta, että paljas hänen läsnä-olonsakin jo ratsumiehissämme vaikuttaa jonkinmoista turvallisuuden tunnetta ja saa heidät voiton toivossa vahvasti luottamaan hyvään onneensa" — oli Tuomas piispa väittänyt.

Uljas ritari oli nyt vaihtanut purpuraisen manttelinsa toiseen yksinkertaisempaan. Kuitenkin oli viimemainittukin tavallansa sangen kallis, sillä se oli lumenkarvaisilla kärpännahoilla reunustettu. Näihin reunuksiin, ylhäältä aina liepeesen asti, oli pieniä punaisesta samettikankaasta tehtyjä ristejä kiinnitetty. Samanlaisia ristejä nähtiin toistenkin tähän retkeen osaa ottavien ritarien manttelien reunuksissa. Kukin ratsastaja kantoi rinnassaan punaista ristiä, vieläpä Paavokin ja ne muutamat munkit, jotka seurasivat tätä pientä armeijaa.

Pyhänä pidettiinkin sota, johon tämä joukkio oli antautunut, niinkuin siihen aikaan yleisesti kaikki sodat, joita käytiin kristin-uskon vihollisia vastaan. Juhlallisesti olivatkin molemmat piispat, Riian arkkipiispa ja Tuomas piispa, vihkineet näitä sotureita, ennenkuin he lähtivät matkalle, heidän veriseen ja vaaralliseen, mutta autuuttavaan toimeensa.

Pyhän haudan ritari katseli tarkasti seutuja ja maisemia, joidenka kautta kuljettiin, ja jota kauvemmaksi he tulivat sisämaihin, sitä suurempaa kummastusta ne nostattivat hänessä.

"Kautta Pyhän Yrjön säteilevän miekan!" — sanoi hän Saksan kielellä munkille, joka ratsasti hänen vieressänsä. "Tämä on kummallinen maa, joka alusta aikain lienee aiottu pedoille kotimaaksi. Eihän täällä juuri muuta löydy kuin synkkiä metsiä, autioita korpia, soita ja rämeitä sekä järviä ja jokia. Tuo kirkon läheinen seutu taitaakin olla ainoa seutu Suomenmaassa, jossa maata viljellään ja jossa ihmiset asuvat säännöllisesti kyhätyissä rakennuksissa? En pitkään aikaan enää ole nähnyt huoneuksia enkä peltoja. Multa kaiketikin asuvat ihmiset täällä metsissä kaatuneiden puiden juurten suojassa ja elävät arvattavasti karhujen ja muun metsäriistan lihasta? Sellaisiksi muuten suomalaisten elämän tapoja minulle kuvattiinkin eteläisissä maissa."

"Kummallista on, että te, herra ritari, sellaisia kertomuksia kuultuanne, ensinkään otitte tullaksenne tänne!" — ihmetteli munkki, hymyillen sen ohessa.

"Se ei ole niinkään kummastuttavaa, pyhä veli. Nämät kertomukset saivat minun uteliaaksi omin silmin näkemään noita metsänperäisiä villi-ihmisiä. Kun sitte lisäksi sain kuulla, että kristin-uskoa heillekin on julistettu ja kristillinen kirkko heidän maassansa perustettu, ja kun päälle päätteeksi kerrottiin, että he viime aikoina ovat ruvenneet pahoin rääkkäämään ja julmalla tavalla surmaamaan pyhiä pappeja ja munkkeja, niin muuttui uteliaisuuteni velvollisuudeksi, sillä minä olen kautta pyhän ristin vannonut taistella kristin-uskon vihollisia vastaan kaikkialla, missä niitä vaan on, aina maailman kaukaisimpiin äärihin asti. Sattui sitte vielä niinkin hyvin, että minulla viime käynniltäni Jerusalemissa oli muutamia erittäin arvokkaita ja voimallisia pyhäin jäännöksiä varalla. Tosin en niistä olisi mielelläni luopunut, sillä ne hosuivat taudit ruumiistani ja estivät syntisiä himoja sieluani lähestymästä, mutta kuultuani, mitenkä kurjalla kannalla asiat täällä olivat, ajattelin: jos lahjoitan nuo kalliit pyhäinjäännökset Suomen kirkolle, niin pakenevat kaikki pirut peljästyneinä siitä maasta. Jo kohta tänäpänä ne osoittivat voimaansa. Kaikista niistä ihmeistä, jotka tänäpänä tapahtuivat kirkossa, on suurimpana pidettävä se, että naula, jolla Kristuksen oikea käsi lävistettiin, vuosisatoja oltuansa ruostununna, arkkipiispan kädessä muuttui yhtä kirkkaaksi kuin kantamani haarniska tässä. — Sen ostin kolmesta sadasta kultarahasta S:t Salvatorin luostarin abotilta Jerusalemissa."

"Kyllä se merkillinen ihme oli, jospa se ei ollutkaan kaikista suurin" — sanoi munkki.

"Mitä sanoittekaan? Eikö se ollut suurin ihme? Tuhat kuoloa! Älkää puhuko syntiä, pyhä veli!" — huudahti kultainen ritari närkästyneenä. "Suurinhan se oli tapahtuneista ihmeistä, kaikista enintä kummastusta nostava — siitä ei pääse kieltämälläkään kauvaksi. Minä en sano tätä siksi, että sillä pyytäisin halventaa teidän vanhojen pyhien kuvainne ja pyhimystenne ansioita — enpä suinkaan. Kyllä he kaikki itseänsä tänäpänä hyvin kunnostivat — tekivätpä niin! Mokomaa kyyneltulvaa, kuin tänään vuosi pyhän neitsyt Maarian silmistä, en ole tähän päivään saakka nähnyt kenenkään silmissä, vaikka olen matkustanut kaikki kristityt maat halki ja poikki. Pahoin pelkään, että hänen kallis, kullalla ja hopealla tikattu hameensa peräti turmeltui tuon runsaan kyynelvirran kautta. Jos tämä retkemme onnellisesti päättyy, lahjoitan hänelle takaisin palattuamme muutamia kultakolikolta uuteen hameesen."

Kun ei munkki mitään vastannut näihin ritarin sanoihin, taukosi heidän puheensa vähäksi ajaksi, mutta pian alkoi ritari, joka ei kauvan yhteen mittaan jaksanut olla vaiti, taas pakista: "Niin — ylimalkaan täytyy myöntää, että kaikki pyhimykset suorittivat tehtävänsä sangen hyvin, mutta ne tulisoihdut, joita he käyttivät ihmetöittensä toimeenpanemisessa, olisivat voineet olla vähän paremmat. Yksi noista taivaallisista kyyhkysistä pudotti tulisoihtunsa minun päälleni ja se oli polttaa läven purpuraiseen mantteliini. Kun sitä koetin sammuttaa, savusi se pahanpäiväisesti ja ilkeä tulikiven haju nousi siitä sieramiini, jotta helpommin olisi voinut luulla sen h—tistä ylös heitetyksi kuin taivaasta alas pudonneeksi. Kun vihdoin vaivalla olin saanut sen sammumaan, tarkastin sitä tyystemmin ja huomasin, että se oli pellavista tehty. Kaiketi kasvaa tässä kurjassa maassa niin huonoa lajia pellavia, ett'eivät pyhimykset saa siitä tehtyjä tulisoihtujansa leimuamaan, vaikka niitä huuhtovat tulikivivedessä ja sitte taas kuivattavat?"

"Kyllä kai sen asian laita on siten" — vastasi munkki ja veti kaapunsa pääpussin syvemmälle alas silmillensä.

"Tyytymättömyys tämän maan antamiin kasveihin se se täisikin sittemmin saada heidät niin kovin meluamaan ylhäällä kirkon kaarroksissa silloin kuin sieltä pyhiä öylättejä rupesi satamaan alas? Minä kuulin selvästi heidän riitelevän keskenänsä ja nuhtelevan toinen toistansa. Matkoillani olen usein sattunut olemaan uusien kirkkojen vihkiäisissä saapuvilla, kerran itse Roomassakin, pyhän isän suuressa kotikylässä. Tapahtuipa silloin paljon suuria ihmeitä ja pyhiä öylättejä satoi alas niin runsain määrin, että auringon ikkunien kautta kirkkoon heittämä valo pimeni, mutta en silloin enkä muulloinkaan ole kuullut pyhimysten riitelevän kirkon kaarroksissa."

"Herjetkää toki puhumasta tuollaista julkeata pilkkaa pyhimyksistä!" — huudahti munkki arvokkaalla äänellä. "Jos he ääneen olisivatkin ilmoittaneet läsnä oloansa temppelissä, niin eivät he riidellen voineet ilmaantua, vaan ylistysvirttä laulellen, vaikka heidän laulunsa teidän syntisissä korvissanne kuului riidalta. Te olette pahoin solvanneet pyhimyksiä, herra ritari!"

"Suojelijapyhäni pyhä Yrjö varjelkoon minua, pyhän haudan ritaria, pyhimyksiä solvaamasta!" — huudahti hurskas ritari peljästyneenä ja teki ristinmerkin rintaansa. "Epäilemättä on asian laita siten, että tuo pahan-ilkinen paholainen niin sokaisi syntiset korvani, että heidän ylistysvirtensä sävel minulle kuului riidalta. Kauhean vallan sai paholainen sinä hetkenä minussa. Mutta kyllä tiedän syynkin siihen ja tahdon heti kohta tunnustaa teille, pyytäen teitä olemaan rippi-isänäni, ett'en viime päivinä aivan täsmälleen ole lukenut credojani ja Pater-nosteriani niinkuin minun, ennen annettujen lupausteni mukaan, olisi pitänyt tehdä."

"Olkaa vast'edes paremmin varoillanne, herra ritari! Laiminlyödyt lupaukset, erittäinkin laiminlyödyt rukoukset, joihin olemme velvoittaneet itsemme, kostavat itsensä kovasti meihin" — sanoi munkki.

"Syvälle painan mieleeni nämät varoitussananne, pyhä veli! En ainoatakaan credoa enkä Pater-nosteria täst'edes laiminlyö, kun rauhan aika taas tulee, sillä sotaretkiä tekemäni lupaukset eivät koske. Mutta ovathan päivät pitkät ja yöt valoisat täällä Pohjolassa! Ken olisi voinut uskoa sitä! Ainakin kerrottiin minulle, että pilkkonen pimeys täällä vallitsee aamusta iltaan asti paitse sydänpäivällä, jolloin aurinko pari tuntia himmeästi valaisee kolkkoja maisemia. Nyt on jo varmaankin toista tuntia kulunut siitä, kuin aurinko meni mailleen, eikä taivas vieläkään sanottavasti ole pimentynyt. Mutta epäilemättä ovat juhtamme jo sangen väsyksissä ankarasta ratsastamisestamme; niiden pitää samoin kuin ratsumiestemmekin saada levähtää pari tuntia. Ja pitäähän vatsankin vaatimukset ottaa lukuun ja myötätuotuja eväitä vähän lähemmästi tarkastella. Minulla on se kokemus, ett'ei tyhjällä vatsalla eikä väsyneellä ratsulla ole taisteluun antautumista. Pyhä Yrjö itse ei saisi vihollisesta voittoa silloin kuin suolet nälästä kiljuvat ja ratsu joka toiselta askeleelta väsymyksestä korskahtaa!"

Kultaisen ritarin näitä sanellessa saapui ratsujoukko erään järven rannalla olevalle, avaralle tasangolle. Kun tämä tasanko hänestä näytti erittäin sopivalta leiripaikaksi, antoi hän sotajoukolle käskyn pysähtyä. Päivä oli ollut kovin lämmin ja helteinen, jonka tähden yö uhkasi tulla sitä kylmemmäksi ja viileämmäksi. Vilvakkaita höyrypilviä nousi järvestä ja hieno, mutta kolea itätuulen kare ajeli niitä tasangolle. Sentähden kantoivat soturit läheisestä metsästä kuivia puita ja oksia ynnä järven rannalla yltäkyllin olevia ruovonkorsia suuriin kasoihin ja sytyttivät näin valmistetut nuotiot. Tämän tehtyänsä kävivät ahnaasti eväiden kimppuun. Edellinen kiivas ratsastus oli antanut heille hyvän ruokahalun.

Kaikki ritarit ja munkit istuivat erään nuotion ympärillä, joka oli muita nuotioita suurempi. Heillekin näyttivät eväät hyvältä maistuvan, niin paistit kuin leivoksetkin. Erittäin suurella huolella ja mielihyvällä hoiti pyhän haudan ritari aterioimistointansa; suuret piirakan ja paistin palat katosivat toinen toisensa perästä hänen suureen suuhunsa. Tuon tuostakin nosti hän ison nahkapullon huulillensa ja otti siitä aika siemauksen väkevää Espanjan viiniä. Tämän tehtyänsä hymyili hän oikein autuaallisesti ja työnsi uudestaan pitkän veitsensä piirakkaan tahi paistiin, leikellen niistä sentapaisia kappaleita, joita villien eläinten kesyttäjät heittävät rautahäkkeihin suljetuille panttereillensa. Niin oli hän ahkerassa työssä, ettei hän tämän rakkaan toimituksen ohessa hentonut puhuakkaan, vaan näytti kokonaan unhottaneensa kaikki kertomukset pyhimyksistä. Muut ritarit olivat jo päättäneet ateriansa ja katsoivat nyt ihmetellen pyhän haudan ritaria, joka yhä vielä oli uskollisessa syömisen toimessa niinkuin ateriansa vasta alkanut ainakin. Vihdoin viimein nosti hän nahkapullon taas huulillensa ja piti sitä tavallista pitemmän ajan suunsa edessä. Tämän kelpo kolauksen saatuansa niellyksi, ankkasi hän muutaman hetken ja lausui sitte, piirakan ja paistin tähteitä katsellen: "Ihminen ei saa olla ruoalle liian ahnas, sillä se olisi synti. Syödessäänkin hänen pitää tavallansa paastota ja ajatella huomispäivää. Senpätähden minäkin lopetan ateriani nyt ja siunaan itseni." Hurskas ritari pani kätensä ristiin ja jupisi itsekseen lyhyen latinankielisen ruokasiunauksen.

Syötyänsä olivat ratsumiehet heittäytyneet nurmikolle maata ja nukkuivat par'aikaa hyvässä rauhassa. Heidän esimerkkiänsä seurasivat useimmat ritareista ja munkeistakin, käyttäen edelliset mantteleitansa, jälkimäiset kaapujansa peittoina. Pyhän haudan ritari ei tuntenut vähääkään halua nukkumaan. Alituisilla retkillänsä oli hän tottunut valvomaan ja valvominen oli vähitellen muuttunut miltei hänen toiseksi luonnoksensa. Ylipäänsä hän nautti unen virvoitusta niin harvoin ja niin niukalta, että tavallisen ihmisen oli vaikea ymmärtää, kuinka hän niin vähällä nukkumisella ensinkään saattoi elää ja siihen lisäksi vielä pysyä terveenä.

Muut kaikki olivat jo heittäytyneet nurmelle lepäämään paitsi yksi ritari ja edellisestä meille tuttu munkki, jotka istuivat kummallakin puolella kultaista ritaria, tirkistellen nuotioon. Viimemainittu oli niin hyvillään päätetystä ateriasta, ett'ei hän vielä ollut muistanut hiiskua sanaakaan. Hän kierteli oikealla kädellänsä huulipartansa huippuja ja ähkäsi sen ohessa tuon tuostakin tyytyväisesti.

"Kertokaa, jalo ritari, jos väsymys ja uni eivät teitä rasita, ajan kuluksi meille jotakin matkoiltanne! Aika muuten käy ikäväksi ja meidän on kuitenkin tässä viipyminen vähintäin tunti ennenkuin taas lähdemme matkaamaan!" — lausui munkki katsoen kultaiseen ritariin.

Munkki oli satuttanut arkaa paikkaa uljaan ritarin rinnassa, ohjannut sanansa oikeaan suuntaan. Kohta taukosi hän viiksiänsä vääntelemästä ja loihe, ylpeästi hymyillen, lausumaan: "Ei aika pitkäksi kävisi, jos matkamuistelmiani rupeaisin kertoilemaan, mutta pitkää aikaa tuo vaatisi ennenkuin ne ehtisin kertoa loppuun. Teidän tulee muistaa, että minä olen matkustellut kaikissa maissa, ottanut osaa enemmän kuin kolmeenkymmeneen sotaretkeen ja seurustellut jok'ainoan keisarin, kuninkaan ja ruhtinaan hovissa koko kristikunnassa, vieläpä pakanallistenkin ruhtinaitten hoveissa. Yhdellä kerralla on minun mahdoton ehtiä näitä kaikkia teille kertomaan. Mitä se siis on, jota erittäin haluatte kuunnella? Kerronko teille retkistäni Hispaniassa ja Portugalissa taikka taisteluistani julmia Saraceneja ja Damaskon sulttaania vastaan? Vai pitääkö minun kertoa siitä, mitenkä iloista elämää pidetään keisari Fredrikin hovissa Sicilian ihanalla saarella taikka kuinka Ranskan hurskas kuningas Lutvikki isällisesti istuu oikeutta kansansa kanssa? Taikka ehkä mä kerron Englannin…"

Munkki keskeytti tässä ritarin puheen ja sanoi:

"Kertokaa, jalo ritari, siitä mitenkä tulitte pyhän haudan ritariksi."

"Siitäkö — no olkoon menneeksi? Onhan teille, joka ette ole käyneet Jerusalemissa ettekä Vapahtajan haudalla, siitäkin jutusta jotakin oppimista… Niin… siitä on jo pitkä aika kulunut kuin se tapahtui, sillä minä pääsin hyvin nuorena pyhän haudan ritariksi, kun jo silloin olin otellut niin monessa taistelussa kristin-uskon vihollisten kanssa, että Jerusalemin patriarkka katsoi minua otolliseksi siksi tulemaan. Vuotta, jolloinka tuo kunnia minulle tapahtui, en osaa sanoa, sillä minun ei ole tapana lukea kuluneita vuosia; annan niitten toinen toisensa perästä vieriä alas ijankaikkisuuden hautaan, huolimatta kuinka monta niitä sinne meni. Mutta siihen aikaan oli keisari Fredrikin puoliso Yolante — Jerusalemin kuninkaan tytär — vielä täydessä kukoistuksessaan, kaunis ja hilpeä kuin suven kukka, ja minäkin parhaammassa ijässäni, mutta kevytmielinen ja veitikkamainen muuten, sillä vaikka pyhä isä paavi kaksi kertaa peräkkäin oli julistanut mainitun keisarin pannaan, pysyin kuitenkin siitä vähintäkään huolimatta hänen palveluksessansa. Siciliasta me silloin läksimme mainitun keisarin kanssa ristiretkelle Palestiinaan."

"Vai tapahtuiko se sinä vuonna — siis kaksitoistasataa kaksikymmentä ja kahdeksan. Seitsemäntoista vuotta on siitä ajasta nyt kulunut" — selitti munkki.

"Taitaapa olla siten… onhan tuo paljon mahdollista! Kyllä kai te, pyhä veli, sen asian tunnette paremmin kuin minä" — arveli kultainen ritari.

"Helposti nyt voidaan saada selvä siitäkin, kuinka vanha silloin olitte, kun vaan sanotte monesko ikävuosi teillä nyt on kulumassa" — lisäsi munkki.

"Monesko ikävuosi? Hm… Taitaa olla Viidesviidettä taikka viideskymmenes, taikka — ainakin niillä vaiheilla. Kuka tuota tuollaista voisi niin tarkoin muistaa. Eikä se asia ensinkään koske kertomustani; jääköön siis huoletta siksensä! Vaan kuinka kauvaksi jo olenkaan ehtinyt kertomuksessani? Niin — me läksimme ja pääsimme onnellisesti pyhään maahan. Keisarin sotajoukko ei ollut suuren suuri. Pikemmin voisimme sitä sanoa pieneksi, sillä niin pienellä sotajoukolla ei ollut siihen päivään asti yksikään ruhtinas lähtenyt sotaan julmia Saraceneja vastaan. Mutta tuo seikka minua juuri ilahutti! — 'Uljas, jalo keisari panee meihin niin suurta luottamusta, että pitää jokaisen meistä kymmenen miehen vertaisena. Nyt pitää näyttää ja osoittaa, että tämä hänen hyvä ajatuksensa sotilaistansa, ainakin mitä minuun koskee, on oikeutettu!' — ajattelin. Vaan mitenkäs kävi? Astuttuamme laivastostamme maalle, pääsi paholainen luiskahtamaan keisarin sydämeen. Kaiketi oli hän niin altis pahalle hengelle siitä syystä, että pyhä isä paavi kahdesti oli julistanut hänet pannaan. Hän pukeutui saracenilaiseen pukuun, eli ja elämöitsi aivan itämaalaisten ruhtinaitten tavoin, syleili ja suuteli saracenilaisia tanssijattaria ja rupesi hieromaan ystävyyttä Egyptin sulttaanin Malek-el-Kamelin kanssa, joka silloin kävi sotaa Damaskon sulttaania vastaan."

"Kauhistuttavaa! — Eivätkö kristityt sotilaat ensinkään päässeet tilaisuuteen osoittamaan sotaista kuntoansa?" — kysyi munkki.

"Joskus vähäpätöisissä kahakoissa. Mutta kaikissa näissä tilaisuuksissa käyttäytyivät meidän ritarimme erinomaisen miehuullisesti. Muun muassa jouduin minä kerran kahden otteluun erään kuuluisan saracenilais-päällikön kanssa. Mies oli vartaloltaan niin pitkä kuin Goliath ennen muinoin ja sanottiin olevan yhtä vahvankin, jotta hänen vertaistansa ei muka löytynyt koko maailmassa. Tuollainen maine miehestä harmitti minua ja kiihoitti mieltäni, minä pidin sitä loukkauksena koko kristikunnan ritaristoa vastaan, ett'ei sen riveissä muka löytyisi saracenilaisen vertaista, ja päätin vaatia tuota jättiläistä kahdentaisteluun, vaikka kaikki ihmiset, vieläpä Fredrikki keisarikin, kielsivät minua sitä tekemästä. Molemmat armeijat olivat saapuvilla tuota outoa ottelua katsomassa ja siihen lisäksi niin suuri kansanjoukko, ett'ei silmä kannattanut sen rivejä mittaamaan. Kaikki pitivät minua varman kuoleman uhrina. Saracenilaiset nauraa irvistelivät minulle, meikäläiset surkuttelivat kovaa onneani. Vaan mitenkäs asia päättyi? Kohta ensimmäisessä ottelussa sivalsin tuota jättiläistä päähän sillä voimalla, että hänen kypärinsä lensi pirstoiksi ja miekkani tunki halki hänen päänsä ja kautta hänen kaulansa ja rintansa aina uumaisille saakka."

"Myöntäkäätte toki, jalo ritari, että nyt vähän liioittelette? Mistäpä olisitte saaneet sellaisen yliluonnollisen voiman?" — sanoi munkki hymyillen, mutta samalla haukotellen.

"Mistä? Suojelijapyhäni pyhän Yrjön avulla asui se omassa ruumiissani! Tämän taistelun kautta tulin sitte niin kuuluisaksi, että Jerusalemin pyhä patriarkkakin tahtoi minua puhutella. Kuultuansa kertomukseni sotaretkistäni uskottomia vastaan, kiitteli hän intoani ja julisti minun oikeutetuksi tulemaan pyhän haudan ritariksi. Sitte kirjoitti hän kirjeen S:t Salvatorin luostarin abotille, pyytäen minua viemään sitä perille. Abotti kun oli lukenut patriarkan kirjeen, käski kohteliaasti minun tulla pyhän haudan kirkkoon seuraavana aamuna. Sinä aamuna oli pappeja ja munkkeja kosolta kokoontunut mainittuun kirkkoon, tavallista juhlallisemmin kaikuivat siellä laulu ja messu. Erityinen alttari oli rakennettu pyhän haudan päälle. Alttarille oli asetettu suuret kultaiset kannukset, pitkä kultakahvainen miekka ja paksut kultaiset vitjat, joissa riippui yksi suurempi ja kaksi pienempää ristiä. Priori tuli täydessä juhla-asussa minua vastaan ja käski minun polvistua alttarin eteen, jonka tehtyäni hän luki juhlallisen messun. Sitten lauloi kööri hymnin 'Veni sancte spiritus!' ['Tule pyhä henki!'] Laulun sävelten tauottua teki priori minulle samat kysymykset, jotka tehdään tavallisille ritareille heitä ritareiksi vihkiessä. Niihin vastattuani, laski priori molemmat kätensä kiireelleni ja lausui korkealla äänellä: 'Ollos tästä hetkestä asti vankka, hyvä, uskollinen ja vahva Jesuksen Kristuksen ja hänen pyhän hautansa ritari, jotta sinua kerta katsottaisiin ansiolliseksi istumaan hänen rinnallansa taivaassa!' Tämän sanottuansa sitoi hän kultaiset kannukset jalkoihini, otti sitte miekan ja löi minua kolme kertaa olalle, joka kerralla tehden ristinmerkin rintaani, jonka jälkeen pisti miekan tuppeen ja sitoi sen vyötäisilleni. Pantuansa vielä suuret kultaiset vitjat kaulaani, siunasi hän minua Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Sitte käski hän minun nousta seisaalleni ja riisui taas päältäni kannukset, miekan ja vitjat ja antoi minulle niitten sijaan pulskan pergamenttikirjeen: se oli valtuuskirja uuteen arvooni. — Voi! — sinä hetkenä tunsin syvän liikutuksen syntisessä sydämessäni, lankesin uudestaan polvilleni, alttarin eteen ja tein pyhän valan taistellakseni kristin-uskon vihollisia vastaan kaikkialla, missä niitä vaan saattaisi olla. — Ellen olisi sitä valaa tehnyt: niin tuskin nyt istuisin tässä teidän kerallanne tuon sammumaisillaan olevan nuotion vieressä. Mutta se saakin nyt sammua, sillä idässä koittaa jo uusi päivä ja meidän pitää heti lähteä. Missä ovat torvensoittajamme, jotka torviinsa törähyttämällä herättäisivät uneen uupuneet miehemme?"

"Höö… vai niin… ovatko ne nuhjukset nukkuneet? Torviako etsitte?" ähkyi munkki hieroen käsillänsä silmiänsä.

"Kautta kultaisien kannusteni! Te olette kertoessani nukkuneet, pyhä veli, kertomustani ensinkään kuulematta!" — huudahti kultainen ritari, katsoen suuttunein silmin munkkiin.

"Minäkö nukkunut? Enpä niinkään, jalo ritari! Mutta savu nuotiosta tunki silmiini ja sai niitä karvastelemaan. Meidän on nyt lähteminen matkaan — minä menen nukkuneita herättämään" — sanoi munkki ja läksi, päästäksensä pitempiä selityksiä antamasta, tiehensä.

"Senkin nuhjuspää munkki, kun nukkui kesken kertomustani!" — jupisi ritari vihoissaan itseksensä. Samassa sattuivat hänen silmänsä tapaamaan Paavon, joka par'aikaa valmisteli hevostaan matkaan.

"Tuo meidän oppaamme on sangen valpas mies! Ei väsymys häntä rasita enemmän kuin minuakaan. Kaiken ajan olen nähnyt hänen joko kuljeksivan pitkin tasankoa taikka seisovan järven rannalla, yhtä mittaa katsoa tuijotellen sen läikkyviä aaltoja. Mutta johtuu jotakin mieleeni; — sillä miehellä mahtanee olla joko paha omatunto taikka joku kalvava suru sydämessä. Eikö teistäkin näytä todenperäiseltä, että joku kova murhe kalvaa oppaamme sydäntä? Olette ihan ääneti kuunnelleet kertomustani — antakaa nyt äänenne soida ja ilmoittakaa mielipiteenne tästä asiasta!"

Nämät sanat puhui kultainen ritari toiselle kuuntelijallensa, ritarille, joka istui hänen vieressänsä pää nojattuna oikeaa kättä ja kyynäspää polvea vastaan.

"Hm-h-h-m-m-ym!" vastasi ritari hetken kuluttua hiljaa kuorsaten.

"Vieläpä tuokin!" huudahti kultainen ritari tuskallisesti kavahtaen, lisäten itseksensä: "Olisiko tuo ollut nukkuneena kaiken ajan, taikka nukkuiko hän vasta sitte, kun olin kertomukseni päättänyt? Siitä minun pitää saada tieto." — Nyhkäisten voimakkaasti ritaria kylkeen, lausui hän: "Tokko ensinkään olette kuunnelleet kertomustani?"

Ritari nosti päätänsä ja katsoi suurin silmin ympärillensä. Syvästi miettien, ikäänkuin hän olisi pyytänyt johdattaa jotakin unhottunutta mieleensä, lausui hän sitte vitkaan: "Kertomustako? — Niin — kertokaatte vaan, jalo herra ritari, kyllä minä kuuntelen!"

"En nyt enää kerro, mutta pyydän kysyä teiltä, eivätkö ne temput, joidenka kautta tullaan pyhän haudan ritariksi, teidän mielestänne olleet juhlallisia?"

"Juhlallisia kai ovat — kun ne vaan tuntisi. Enhän minä sitä lie kieltänytkään? Mutta johan torvi soipi. Pitäähän mennä sanomaan ratsulleen 'hyvää huomenta'." — Ritari nousi seisaallensa ja läksi käymään samaan suuntaan kuin munkkikin muutamia hetkiä ennen häntä. Torvien raikunta herätti kaikki sotilaat ja kohta oli leirissä vilkas liike, kaikki valmistautui lähtöön.

"Voi, kuinka minä olin tyhmä, kun tulin tähän kurjaan maahan, jossa ritaritkin muuttuvat kaikille jaloimmille tunteille tunnottomiksi! Toista oli kertoa urostöitänsä ja elämänsä vaiheita etelämaiden trubadureille, jotka heti paikalla sepittivät niistä ihanoita, kuningasten hoveissa ja ylhäisten ritarien linnoissa laulettavia sankari-runoja!" — valitti kultainen ritari ja haali sen ohessa eväslaukkua luoksensa. Saatuansa sen auki ja otettuansa nahkapullosta kelpo siemauksen, söi hän suurella kiiruulla tähteet paistista ja piirakasta suuhunsa. Sen jälkeen nosti hän pullon uudelleen huulillensa ja päätti vihdoin tämän varhaisen aamiaisateriansakin hartaalla siunauksella.

Samassa saapui hänen palvelijansa paikalle, taluttaen ohjaksista hänen jaloa sotaratsuansa. Noustessaan satulaan puhui ritari palvelijallensa: "Tuo eväslaukkuni tuossa on nyt aivan tyhjä. Mitenkä sinä varustit minua niin vähillä eväsvaroilla matkaan?"

"Piispan kokit sanoivat, että niiden pitäisi riittämän yhdelle miehelle kolmeksi vuorokaudeksi."

"Kuuleppas hittoja? Mutta etkö selittänyt heille, että olivat väärässä?"

"Selitin kyllä, mutta, he väittivät, ett'eivät varat myöntäneet suurempaa osuutta yhdelle ritarille. Sanoivatpa vielä, että teidän osanne sittekin oli runsaampi kuin toisten" — vastasi palvelija.

"Minkälaisia konnia olivat! — Vaan taidammehan pian pyhän neitsyn avulla tulla asuttuihin seutuihin, ett'ei täällä muun harmin lisäksi tarvitse kuolla nälkään!" — lohdutteli pyhän haudan ritari itseänsä ja kannusti samassa ratsuansa.

Tie kulki ensin järven rantaa pitkin, mutta kääntyi sitte oikealle, erään korkean ahteen rinnettä myöten ylöspäin. Kun tie oli huonosti raivattu ja ahde sangen jyrkkä, hevoset suurella vaivalla ja vasta kovien ponnistusten-perästä pääsivät ylös harjulle. Vihdoin oli kuitenkin koko ratsujoukko siellä ja ratsastajat nyt antoivat korskuvien hevostensa vähän aikaa levähtää.

Munkki, jolla oli pieni, mutta erittäin vilkas ja sukkela ratsu, oli ahdetta ylös kavuttaissa ratsastanut kultaisen ritarin rinnalla, jonka suurelle ja kömppörämäiselle oriille tuontapainen kulku kävi hyvin vaikeaksi ja vaivaloiseksi. Antamalla ritarille kaikenmoisia neuvoja ja osoittaen hänelle paikkoja, joita myöten huokeimmin pääsi kulkemaan, koetti munkki miellytellä ritaria. Mutta siinä toimessaan onnistui hän sangen huonosti; ritari ei vastannut sanaakaan hänen lauseisiinsa, koki silminnähtävästi niin paljon kuin mahdollista välttää hänen osoittamiaan polkuja ja näytti kovin suuttuneelta.

Mutta jospa matka harjulle olikin ollut ratsuille raskas ja rasittava, oli ratsastajilla siellä tarjona oleva näköala sitä ihanampi: se oli yksi noita viehättäviä näköaloja, joita luonnon ihailija ainoastaan tapaa "tuhatjärvien maassa", sen kukkuloilta ja harjanteilta. Ne ovat yhtä suurenmoiset kuin mieluisat. Mutta tämä suurenmoisuus ei ole sitä laatua, että se synnyttäisi hämmästystä ja pelkoa ihmismielessä; kaukana siitä! Niitä ihannellessa täyttää sulo katsojan mielen, hän tulee iloiseksi ja hilpeäksi kuin lapsi ja tuntee vastustamattoman tarpeen kiittää Luojaa hänen suuresta rakkaudestansa; hänen sydämensä rauhoittuu, jos kuinka rauhaton oltuansa. Sanat ovat liian heikot kuvaamaan sitä luonnon-kuvaa, joka siellä oli levitettynä ratsastajain silmäin eteen: sinertäviä järviä, suurempia ja pienempiä vaihdellen, niin pitkälle kuin silmä kannatti, kaikki viheriöitseviin kevätpukuihinsa puettujen lehtimetsien saartamina ja kaikki yhteydessä toinen toisensa kanssa soukkien salmien kautta, joissa muutamissa vesi tyynenä lepäsi, mutta toisissa useampien pienien putousten kautta rattoisalla sohinalla ja suurella kiiruulla virtaili lähinnä olevien järvien helmaan. Monessa paikoin näkyi järvien rannalla suuria kyliä ja vihannoitsevia peltoja; siellä täällä niemekkeillä yksinäisiä ihmisasunnoita vähäisten peltojen liepehissä. Etäällä kohottivat korkeat harjanteet synkillä havumetsillä peitetyt huippunsa taivasta kohden. Lukemattomia pieniä puroja virtaili niitten rinteitä myöten alas, kunnes lopuksi yhtyivät mahtavaan virtaan, joka suurella pauhinalla äkkijyrkän kosken kautta syöksi vaahtoisat aaltonsa syvään laaksoon. Kaikki tämä pilvettömältä, kirkkaalta taivaalta loistavan kevätaamun auringon valaisemana.

Kultainen ritari loi ihastuksesta loistavat silmänsä toisesta ilmansuunnasta toiseen.

"Kautta taivaan! Tämä on kaunista!" — huudahti hän vihdoin.

"Niinpä on. Nythän näette, ett'ei tämä Suomenmaa olekkaan niin rumannäköinen, kuin sen arvelitte olevan. Yhtä kauniita ja vielä kauniimpia maisemia on runsaasti Suomen sisämaissa; mutta rantamaat eivät ole yhtä ihania" — säesti munkki.

"Tämä muistuttaa minua Helvetian maasta, se onkin kappale siitä, mutta kuitenkin jotakin toista, joka minuun vaikuttaa peräti toisella tavalla kuin Helvetian ihanat seudut" — sanoi ritari, jonka mielestä, tätä kaunista Luojan piirtämää taidemaalausta katsellessa, kaikki harmi näytti haihtuneen. Niin tosin olikin asian laita. Kun ratsujoukko nyt lähti eteenpäin ratsastamaan olivat ritari ja munkki taas hyvät ystävykset.

Ensimmäisessä kylässä, johon ratsastajat saapuivat, oli suuri kansanjoukko kokoontunut erään talon pihalle. Kansan keskellä seisoi Sarkki, selittäen sille mitenkä voimallinen ja mahdikas hallitsija Tuomas piispa oli. Pontevampaa vahvistetta sanoillensa ei olisi Sarkki voinut toivoa, kuin hänelle kohta paikalle saapuvassa ratsujoukossa oli tarjona.

Hieraniemen Paavo tuli hyvälle tuulelle kun näki lähettiläänsä. Hän oli vastikään ajatellut Sarkkia, hän tarvitsi hänen apuansa. Sarkkikin heitti heti puhuja-toimensa ja kiiruhti isäntäänsä tervehtimään; mutta hänen kuulijansa pakenivat pelästyneinä mikä millekin taholle.

Paikka, johon Paavo pysäytti ratsunsa, oli tienristeys. Kaksi suurta tietä kulki siinä toinen toisensa poikki, jotta tästä paikasta siis lähti tienhaaroja neljälle eri suunnalle.

"Terve tulemastanne isäntä! Minä olen nyt kotimatkalla. Jok'ainoassa kylässä olen pitänyt puheita; ääneni on langeta ja kieleni väsyä; niin ahkerasti olen sitä käyttänyt."

Sarkin näitä sanoja lausuessa kuului hevosen hirnunta läheisen talon pihalta ja sieltä tulla töyttäsi täyttä laukkaa eräs ratsastaja. Täyttä vauhtia ajoi ratsastaja Paavon ohitse sille tielle, joka kulki pohjoiseen. — Ällistyneenä katseli Paavo ratsastajan jälkeen, jonka hän oli tuntenut, ja hänen huuliltaan läksi seuraava huuto: "karjalainen p—le!"

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli lähteä karjalaista ajamaan takaa, mutta pian ymmärsi hän, että hänen olisi mahdoton saavuttaa häntä, sillä karjalaisella oli hyvä ja vastikään levännyt hevonen. Eikä ollut Paavolla aikaa epävarmoina pidettävien kokeiden tähden poiketa kerran määrätyltä uraltansa, joka yhä viittasi itään päin. Hetken vielä noiduttuansa karjalaista kääntyi hän Sarkkiin ja sanoi hänelle: "Juokse mitä kiireimmiten Ala-Peltolaan ja pyydä isännän antamaan sinulle ratsu! Sano hänelle, että jälestäpäin maksan hänelle siitä kahdenkertaisen hinnan!"

Sarkin mentyä jupisi Paavo itsekseen: "Nyt on joka hetki kallis!"

Kahdestoista luku.

Saman päivän iltapuhteella istui Liuksialan naispirtissä eli tuvassa Lyyli useain palvelijatartensa keskellä. Vähän matkan päässä heistä istui matalalla karmittomalla tuolilla onneton leski, tuudittaen kehdossa makaavaa poikaansa, Lyylin ottopoikaa Viikkiä elikkä Anteroa, jolla pojan kasteessa saamalla nimellä äiti aina häntä nimitti. Lyylin polvella oli keskentekoinen mekko hienosta villakankaasta. Mutta hän ei ommellut nyt, vaan istui joutilaana, nojaten päätänsä oikeaa kättänsä vastaan ja vasemmalla kädellänsä silitellen suurta koiraa, joka istui hänen jalkainsa juurella, uskollisuudesta hehkuvilla silmillä katsellen nuorta, ihanaa emäntäänsä. Palvelijattaretkin olivat joutilaina, mutta värttinät, joita joko pitivät sylissänsä taikka olivat laskeneet lattialle, todistivat, että vast'ikään olivat olleet työn-toimessa.

Kaikki oli tuvassa puhdasta ja siivoa. Lattia ja lavitsat oikein kiilsivät, niin puhtaiksi ne olivat pestyt. Lähellä peräseinää seisova suuri pöytä, jolla erittäin taidokkaasti tehty juomahaarikka sijaitsi, oli peitetty lumivalkealla villavaatteella, jonka liepehet olivat monivärisillä hienoilla korko-ommelluksilla koristetut. Seinätkin olivat osittain kirjavilla vaatteilla peitetyt.

"Nyt se tuli jo toisen kerran peräkkäin! Kyllä se nyt varmaan tulee!" — huudahti eräs nuori palvelustyttö, joka istui aivan lähellä Lyyliä. Tytöllä oli joukko vuohensilmäkukkia helmassaan.

"Ken se nyt tulikaan?" — kysyi Lyyli, hymyillen hymyä, jossa iloisuus ja surumielisyys kiistelivät voitosta.

Tyttö loi ilosta loistavat silmänsä Lyyliin ja vastasi: "Se tulee! Mutta malttakaa — minä koetan vielä kolmannen kerran! Jos se nyt vielä kolmannenkin kerran tulee, niin sitte on asia ihkaten varma!"

Tyttö otti yhden vuohensilmäkukan vasempaan käteensä ja rupesi oikean kätensä sormilla nyppimään sen valkoisia terälehtiä irti, sen ohessa vuorotellen lausuen "tulee" ja "ei tule". Ensi alussa saneli hän näitä sanoja kovin joutuisasti, mutta aina sitä myöten, kuin jäljellä olevain lehtien luku väheni, vitkaantui hänen äänensäkin. Vihdoin oli vaan enää yksi lehti jäljellä ja tyttö huudahti, riipasten sen irti, riemuitsevalla äänellä: "Tulee! — Kas nyt se kuitenkin tuli! Ja kyllä se nyt tulee, sitä ei ensinkään tarvitse epäillä!" Kovin iloisena taputteli hän käsiänsä yhteen.

Lyyli ei voinut olla tytölle nauramatta.

"Sanoppas toki, hupsu, kukahan tuo oikeastaan on, joka tulee!" — käski hän.

"Kosiomies tietysti! Tuo oikea kosiomies!" — vastasi tyttö, voimatta iloansa hillitä!

"Vai niinkö! Aiotko jo noin nuorena mennä miehelään!" — kysyi Lyyli.

"En minä! Kaikkea muuta vielä! Mitäpä iloa se tuottaisikaan, jos minulle saapuisi kosiomies! En minä sellaista tarkoittanut. Vaan emännän, Lyylin omaa kosiomiestä minä tarkoitin!" — selitti tyttö.

"Jos minun kosiomiestäni tarkoitit, niin saat olla vakuutettu siitä, että kukan lehdet tällä kertaa puhuivat valhetta!" — väitti Liuksialan nuori emäntä hieman punastuen.

"Eivätpä valhetelleet! Totta puhuivat — kolme kertaa peräkkäin! Vaan saaspas tänne — nyt tiedustelen, tulevatko nekin pian!"

Tyttö otti taas yhden kukan käteensä ja rupesi samoin kuin äskenkin nyppimään sen lehtiä, tämän ohessa vuorotellen lausuen "tulee" ja "ei tule". — Vihdoin oli vaan yksi lehti jälellä. — "Ei tule" — huudahti tyttö alakuloisella äänellä. "Ne eivät tule! Eivät ainakaan tulleet ensimmäisellä kerralla. Mutta eihän ensimmäinen kerta juuri paljon mitään merkitsekkään! Toinen ja kolmas kerta vasta paikkansa pitävät!"

Tyttö otti toistamiseen kukan ja alkoi noukkia sen terä-lehtiä, mutta sai taas vastaukseksi tuon ikävän: "ei tule". Saman vastauksen antoi vielä kolmaskin kukka.

"Ne eivät tule!" — huoahti tyttö, lisäten ilokkaammalla äänellä: "Vaan mitäpäs, jos ne kuitenkin tulisivat! Ja kylläpä ne tulevatkin, tulevat ihan varmaan! Tällä kerralla nuo pahat kukat valhettelivat."

"Mitkä tulevat?" — kysyi Lyyli.

"Häät tietysti, Lyyli-emännän häät!" — vastasi tyttö.

Lyyli vaaleni ja hänen huulensa vavahtelivat tuskan värähdyksistä. Sydämeen ammuttu lokki ja noita-akan ennustukset muistuivat hänelle mieleen. Näiden muistojen valtaamana sanoi hän kolkolla äänellä: "Nyt sinun kukkasi puhuivat totta! Ne — eivät tule!"

Hän painoi oikean kätensä otsaansa vastaan ikäänkuin pyytäen sen kautta karkoittaa ikävät ajatukset pois mielestänsä.

Katsellen levottomasti nuoreen emäntäänsä, sanoi tyttö: "Kylläpä ne tulevat! — sen vakuutan! — Mutta sanokaa, emäntä kulta, kenelle aiotte tuota uutta mekkoa, johon ompelette niin paljon koristuksia ja kauniita nauhoja, että oikein silmiä häikäisee?"

"Mitähän sellaista kysytkään, tyttö hupsu! Pitäisipä sinun se arvata, että se on aiottu enolleni!" — vastasi Lyyli, mutta punastui sitä sanoessaan.

"Enollenneko? Mitenkä se voisi olla mahdollista? Eihän vanha Tavela tarvitse noin pitkää mekkoa ja yltänänsäkin se on hänelle liian suuri. Tuskin se olisi sopinut hänelle hänen parhaammassa miehuuden ijässä ollessansakaan. Minun ymmärtääkseni on siinä tilaa lähes kahdelle Tavelalle!" — intti tyttö.

"Mitäpä nyt jälleen hupsutteletkaan, tyttö raiska! Ymmärräthän… talvella, kun pannaan useampia mekkoja päälletysten…"

"Talvella käyttää Tavelan ukko turkkeja" — väitti tyttö, saaden Lyylin yhä enemmän hämille.

"Eipähän enoni ain'alinomaa pidä turkkeja talvella; toisinaan hän pukeutuu mekkoonkin!"

Ovi aukeni samassa ja eräs nuori mies astui tupaan. Lyyli kavahti seisaallensa ja huudahti tulijalle vastaan: "Mitä uutisia, Viiso? Kerro pian!"

"Ei mitään erinomaisia uutisia — terveisiä käskettiin vaan sanoa!" — vastasi tullut.

"Ovatko siellä kaikki asiat hyvään päin?"

"Olivat kai, mitä minä saatoin ymmärtää, eikä siellä mitään onnettomuudesta puhuttu."

"Enoni oli kai terveenä?"

"Terveenä hän oli samoin kuin Hatanpään Arvo ja muutkin."

Viison mainitessa Hatanpään Arvon nimeä punastui Lyyli ja loi silmänsä lattiaan.

"Sitä käskivät minun myös ilmoittamaan emännälle, ett'ei vihollisista vielä ole kuulunut vihiäkään. Meidän miehet nyt vaan odottavat sanomaa Karjalaisilta, kohta sen saatuansa mennäksensä Nokian virran yli. Heidän aikomuksensa on lähteä tervehtimään mustaa Tuomasta hänen omassa kotipesässänsä."

"Kyllä vaan sitte meikäläisiä onkin oikein kosolta kokoontunut Nokian virralle?" — kysäisi Lyyli.

"Kyllähän niitä siellä on koko suuri joukko! Enhän minä tullut niitä lukeneeksi, mutta kyllä siellä miestä on kuin seinää vaan! — Onko teillä jotakin käskettävää, emäntä?"

"Ei ole… ei mitään erityistä. Mene vaan tavallisiin toimihisi! — Kylläpä sinulla nyt onkin täällä paljon puuhattavaa, kun kaikki kelpo miehet ovat aseissa, jotta ainoastaan muutamia vanhoja ukko-järeitä on jäänyt tänne talon töitä ja askareita toimittamaan."

Viiso oli jo kääntynyt oveen päin, kun Lyyli yht'äkkiä otti kysyäksensä: "Eihän kukaan muu kuin enoni lie minulle terveisiä lähettänyt?"

Viiso kääntyi Lyyliin päin ja vastasi: "Lähettipä niinkin. Taisinpa tuon jättää sanomatta, että Hatanpään Arvo niitä lähetti koko kantamuksen, pyytäen sitä paitsi, että olisitte levollinen, pahoja aavistuksia tulevaisuudesta pitämättä! — Vieläkö nyt jotain?"

"Ei — saat mennä!"

Viiso meni ja Lyyli istui entiselle paikallensa. Hän oli suuttunut itseensä siitä, että oli tehnyt tuon viimeisen kysymyksen, sillä hän kuuli kaikkialla ympärillänsä hiljaista kuiskutusta palvelijatartensa kesken ja arvasi helposti, että tuo kuiskutus koski Hatanpään Arvoa ja häntä itseään. Niinkuin aina käypi nuorten naisten, kun he tietävät, että läsnäolijat salaa kuiskuttelevat jotakin heidän sydämenasioistansa, niin kävi nyt Lyylinkin: hän punastui ja joutui hämillensä. Pitkän ajan ääneti kuunneltuansa tuota harmillista kuiskutusta, rohkaisi hän mielensä ja lausui, vakavasti katsellen ympärillensä: "Eikö kenenkään teistä tänä iltana haluta rupeamaan arvoituksille?"

"Arvoituksilla täällä paraikaa ollaan!" — säesti vuohensilmäkukkain terälehdistä tulevaisia tapahtumia ennustanut tyttö, joka oli mennyt erään, suuren pöydän ääressä istuvan toverinsa luo.

"Niin miksi lausutte arvoituksianne niin hiljaisella äänellä, ett'eivät kaikki niitä kuule? Se ei ole säännöllistä eikä sopivaa, vaan pitää kaikille suotaman tilaisuus miettiä vastausta niihin" — torui Lyyli.

"Muutamat arvoitukset ovat sitä laatua, että niitä tehdään emännän kuulematta" — tokaisi tyttö-veitikka vastaan. "Sitä laatua ei kuitenkaan ollut se arvoitus, jonka viimeksi tein Sirkalle ja johon hän nyt turhaan miettii vastausta. Hän. on kovin huono arvoitusten selittäjä, tuo Sirkka!"

"Ei niinkään huono, vaikka en kaikkiin sinun hullutuksiisi löydäkkään vastausta!" — intti toinen nuorista tytöistä.

"Mikä arvoitus se oli? Sano se nyt ääneen! Ehkäpä minä taikka joku toinen meistä löytää siihen vastauksen. Mitenkä se kuuluu?" — kysyi Lyyli.

"Näinhän se kuuluu: 'Sydämessä suuri tuska, mielessä on kuume kova, jok' on iloa parempi, hunajata makeampi'. — Mikä se on?"

"Lempihän se on! Tuohon arvoitukseen ei nyt ensinkään ollut vaikea vastata!" — huudahti Lyyli.

"Ei se emännälle ollutkaan vaikea! Tiesinhän minä jo edeltäpäin, että emäntä heti paikalla löytää vastauksen siihen?" — pakisi nuori ennustajatar.

"Mistäpä sen tiesit?"

"Siitä että emännän tätä nykyä on helppo löytää vastauksia kaikkiin niihin arvoituksiin, jotka koskevat lempeä ja rakkautta."

"Kuulkaapas tuota tyttö-veitikkaa, mitä hulluja hän puhuu! Varo vaan, ett'et liioin suututa mieltäni kokkapuheillasi!" — varoitti Lyyli hymyillen ja nosti sormensa uhaten tyttöä vastaan.

"Älkää, hyvä emäntä, suuttuko minuun, sillä siten voisitte saada minua surulliseksi, joka olisi kovin ikävä asia minulle, kun niin mielelläni tahtoisin olla hyvällä tuulella teidän häissänne!" — ilveili tyttö nuoren emäntänsä varoituksesta vähääkään huolimatta.

Samassa kävi Lyylin jalkojen juurella istuva suuri koira levottomaksi ja rupesi, nostaen korvansa pystyyn, murisemaan.

"Mikä sinun nyt käypi vihaksi, Turva?" — kysyi Lyyli ja koki hyväilemällä rauhoittaa lempikoiransa mieltä. Mutta vaikka Turva tavallisesti muuten aina oli hyvillään emäntänsä pienimmistäkin suosion-osoituksista, ei se tällä kertaa ottanut niistä ensinkään huoliaksensa, vaan kävi hetki hetkeltä enemmän suuttuneeksi, alkoi ääneen haukkua ja törmäsi vihdoin täyttä laukkaa ovea vastaan, jonka töyttäsi auki.

"Mitä vieraita nyt tulee, koska Turva oli noin raivoissaan? Menköön joku katsomaan!" — käski Lyyli.

Hän oli tuskin saanut nämät sanat sanotuksi, kuin vilkas ennustajatar jo puikahti ovesta ulos. Mutta muutaman hetken kuluttua palasi hän punasta hehkuvin kasvoin ja muutenkin hyvin pelästyneen näköisenä takaisin.

"Nythän se tuli jo!" — huudahti tyttö sisään päästyään ovesta.

"Kuka se?" — kysyi Lyyli.

"Kosiomies tietysti! Ja mikä pohatta lieneekään kun hänellä on niin suuri ja loistava seurue muassa!"

Hevosten kavioiden kopinaa kuului nyt ulkoa yli raivoisain koirien haukunnankin, ja tyttö ei saanut sen pitempää aikaa asiansa selittämiseen, sillä samassa astui Hieraniemen Paavo tupaan.

Lyyli vaaleni nähdessään Paavon; mutta hetkeksi vaan. Seuraavana hetkenä oli hän voittanut pelästyksensä ja katsoi rohkein silmin, uhkaava ja ivallinen hymy huulillaan, tulijaan.

"Hyvää iltaa, Lyyli!" — tervehti Paavo. "Ukko suokoon!" — vastasi Lyyli, lisäten: "Mistä syystä tämä kunnia nyt tapahtuukaan minulle, että Hieraniemen isäntä on tullut tänne?"

"Syyn siihen voit helposti minun sanomattanikin arvata" — vastasi Paavo.

"Enpä ensinkään! Minä olenkin huono arvaamaan" — intti Lyyli.

"Missä muussa toimessa täällä kävisin kuin kosioimistoimessa! Tulin nyt lupaukseni mukaan uudestaan tarjoomaan soveliaita lunnaita sinusta ja siten naimaliittoamme vahvistamaan" — saneli Paavo ilkkuvasti hymyillen.

"En tiedä mistään naimaliitosta, eikä Hieraniemen isännän lunnaita Liuksialassa oteta vastaan, olipa hänellä vaikka kuormittain kultaa ja hopeaa! Olisipa hänen, ennakolta sanottuja sanoja muistaen, pitänyt olla tänne tulematta rukkasia noutamaan."

"Siksi en olekkaan tullut tänne. Kyllä rukkaset saavat jäädä tänne toisten kosijain varaksi. En niitä tullut noutamaan, vaan Liuksialan kaunista emäntää, suloista morsiantani. Hän nyt heti valmistakoon itsensä matkaan, sillä minun aikani ei myönnä, että kauan viipyisin täällä."

"Hävytön! mitä sinä rohkenet puhua minun omien ortteni alla!" — huudahti Lyyli vihasta säihkyvin silmin ja nousi seisaallensa. Hänen palvelijattarensa, jotka hämmästyksellä olivat kuunnelleet Paavon puhetta, kokoontuivat hänen ympärillensä, ikäänkuin pyytäen suojella nuorta emäntäänsä.

"Kun morsian teeskentelee vastahakoisuutta, viepi kelpo mies hänet väkisin kotihinsa; se on vanha, isiltä peritty tapa meidän maassa. Siten aion nyt tehdä sinunki kanssasi Lyyli — sanon sinua Lyyliksi, koska et entistä Henrikka nimeäsi enää suosi — huolimatta siitä, jospa kuinka kovin suututkin. Kyllä tuo tuollainen suuttumus asettuu, kun muutamia päiviä emäntänäni olet elänyt Hieraniemellä, ja ennenkuin kisaviikot ovat lopussa, on se kokonaan haihtunut."

"Kunnoton konna!" — huusi Lyyli ilmi-vihoissaan ja polki pientä jalkaansa lattiaan. "Mieluisammin, tuhat kertaa mieluisammin hukutan itseni järveen, kuin tulen sinun vaimoksesi, sinä viheliäinen kyykäärmeen sikiö! Lähde ulos huoneestani! Lähde paikalla!"

Paavon astuessa tupaan oli takan vieressä istuva vaimo lakannut lastansa tuudittamasta. Nyt hän nousi seisaallensa ja hiipi hiljaan ovesta ulos. Lapsi ei herännyt.

"Malta mieltäsi, kaunis Lyyliseni! Vaikka olet kovin suloisen näköinen näin vihoissas ollessasi, pyydän kuitenkin sinua rauhoittumaan. Tyydy kauniisti onneesi ja valmista itseäsi pian matkaan! Oman lempiratsusi, tuon pulskan tähtipää-tamman selässä saat ratsastaa. — Tottele hyvällä! Varsin vastenmielistä olisi minun käyttää väkivaltaa sinua vastaan. Mutta ell'ei muu kuri auta, vien sinut väkivallalla täältä; — pyhästi vannon sen tekeväni!"

Lyyli oli niin suuttunut, että koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän ei saanut sanaakaan huuliltansa; mutta hänen silmänsä säihkyivät vihan tulta. Naiset hänen ympärillänsä olivat niin tohtuneet, ett'eivät tienneet, mitä ajatella, mitä sanoa.

"Kiiruhda, Lyyli, valmistautumaan! Matkakumppalini odottavat pihalla. Täytyykö minun taluttaa sinua kädestä ulos?" — sanoi Paavo entistä tuimemmalla äänellä ja astui uhaten Lyyliä pari askelta lähemmäksi.

Samassa aukeni ovi ja sisään astuivat leskivaimon johdattamina kultainen ritari ja hänen toverinsa, munkki. Suurella kiiruulla puhui vaimo munkille: "Suojelkaa, pyhä isä, meidän nuorta, rakasta emäntäämme, ett'ei Hieraniemen kostonhimoinen isäntä saa tehdä hänelle mitään pahaa! Hän on vihoissaan Lyylille siitä, että Lyyli hylkäsi hänet kosijana. Siitä hän on suuttunut ja himoo kostoa."

"Vai niinkö on asian laita!" — sanoi munkki suomeksi.

"Rauhoitu ystäväni, ei hänelle mitään loukkausta saa tapahtua, sen lupaan. Yksityisen kostonhimon tyydyttämistä varten emme ole lähteneet matkaan. Kaikki pyhimykset otan todistajikseni, että kova tuomio on kohtaava tuota miestä, jos hän omien mielioikkujensa hyväksi on pettänyt Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispan, tämän korkea-arvoisen pyhän haudan ritarin ja meidät muut."

Kultainen ritari oli yhtä mittaa katsoa tuijotellut Lyyliin.

"Kautta pyhän Henrikin poikki leikatun peukalon!" — huudahti hän nyt. "Tämä on todellakin eriskummallinen maa: täällä löytyy yhtä kauniita naisia kuin maisemiakin! Ellen tietäisi, että tämä kaunotar tässä on pakanallinen tyttö, niin voisin luulla häntä nuoreksi madonnaksi: siksi on hän ihana ja arvokkaan näköinen!"

Lyylin palvelustytöt olivat vetäytyneet muutamia askeleita taaksepäin, pelästyneinä ritarin sotaisesta muodosta ja asusta, ja kuullessaan hänen sopertavan heille peräti outoa kieltä. Ritari puhui nimittäin Saksan kieltä.

Saatuansa munkilta selvän siitä, mitenkä asianlaita oli, lausui ritari suuttuneena: "Kylläpä minä sitä arvasin, että tuo oppaamme märehti jotakin salaista vehkettä. Kaiken matkaa olen katsellut häntä jonkinmoisella epäluulolla, etenkin siitä hetkestä asti, kuin hän viidenkymmenen miehen kanssa pyysi erkaantua pääjoukosta ja ratsastaa eri tietä. Mutta tämän suloisen neidon otan kerrassaan suojeltavakseni. 'Religioni christianae feminisqve' on minun tunnuslauseeni enkä siitä luovu täällä Pohjolassakaan; siksi kannan aseitani aina kuolonhetkeeni asti. Selittäkää hänelle tämä asia te, pyhä veli, joka osaatte puhua hänen kieltänsä, tuota kummallista kieltä, joka muistuttaa honkien suhinasta noissa synkissä metsissä, joidenka kautta eilen kuljimme. Jos tuo talonpoikalurjus pienimmälläkään tavalla, sanoilla taikka töillä, loukkaa nuorta holhottiani, työnnän miekkani puhki hänen rintansa ja naulaan hänet maahan kiinni, sen vannon kautta Kristofferin pyhän parran! Vieläpä aion, kun taas pääsen tilaisuuteen osaa ottamaan johonkuhun turnaukseen, jonkun kelpo ritarin kanssa katkaista yhden peitsen tämän suloisen neidon kunniaksi! Senkin saatatte selittää hänelle."

"Minä olen jo ottanut hänet turviini; suojelusta hän ei siis ole vailla" — vastasi munkki, hymyillen lisäten puoleksi leikkivällä, puoleksi totisella äänellä: "Te olette, jalo ritari, puhuneet tuosta tyttöraiskasta oikein nuoruuden palavalla äänellä. Päättäen teidän sanojenne tulvasta ja teidän hehkuvasta himostanne palvella häntä, voisi tuskin luulla teitä kolmekymmentä vuotta vanhemmaksi. Olkaa varoillanne, ett'ette tule sokeaksi, katsellessanne noita kirkkaita, säteileviä silmiä! Ettekö milloinkaan ole kuullut puhuttavan, että Pohjolan naiset osaavat lumota, kenen vaan tahtovat?"

"Kautta pyhän neitsyen nimen!" — huudahti ritari ja teki ristinmerkin rintaansa. "Siitä olen tosin kuullut kerrottavan. Olisiko tuo tyttö todellakin lumonnut minua, että hän minun silmissäni näyttää niin jalolta? Vaan ei — se on aivan mahdotonta! Kantamani pyhät öylätit varjelevat minua lumouksesta ja kaikista noitatempuista!"

Hieraniemen Paavo oli tähän saakka ollut vaiti. Yksin hänen salavihkaa ritariin ja munkkiin luomansa vihaiset silmäykset ilmoittivat sitä ankaraa kiukkua, joka kiehui hänen povessansa heitä vastaan. Mutta niin suuri taituri oli hän teeskentelemistaidossa, ett'ei viha ensinkään ilmaantunut hänen äänessään, kun hän nyt katkaisi äänettömyytensä ja otti lausuaksensa munkille: "Te erehdytte suuresti, pyhä isä, kun luulette minun yksityisiä asioita ajavani täällä. Tuo kelvoton vaimo valhetteli silmittömästi, sanoessaan että minä muka kostonhimosta vainoon tätä nuorta tyttöä. Mutta asian todenperäinen laita onkin se, että tuo tyttö juuri on kaikista vaarallisin kansan yllyttäjä. Sentähden käskikin Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispa, että hän kaikin mokomin on vangittava ja tuotava tutkittavaksi Räntämäelle."

Luotuansa Paavoon silmäyksen, joka oli täynnä ylenkatsetta, aikoi Lyylikin nyt vihdoin korottaa ääntänsä, vaan leskivaimo esti häntä sitä tekemästä, kiiruhtaen lausumaan: "Nuokin Hieraniemen isännän lausumat sanat olivat pelkkää parjausta, jotka selvästi osoittavat hänen kunnotonta mielenlaatuansa ja hänen häijyä kostonhimoansa. Meidän nuori emäntämme ei ole mikään kansan yllyttäjä — kuinka nuori tyttö sellaiseen toimeen kykenisikään! — vaan rauhallinen kristitty nainen. Jo pikkulapsena hän kastettiin." Lyylille kuiskasi vaimo hiljaa korvaan: "Tunnusta itsesi kristityksi!"

Tähän vastasi Lyyli yhtä hiljaisella äänellä: "En — sitä en tee!"

"Asia käypi yhä sekavammaksi. — Oletko kristitty, tyttäreni?" — kysyi munkki.

Vaimoa, jonka lapsen Lyyli oli pelastanut, vapisutti hänen odottaessansa Lyylin vastausta. Luoden pyytävästi silmänsä Lyyliin, koki hän taivuttaa häntä antamaan myöntäväisen vastauksen. Häntä aavistutti, että Lyylin kohtalo suuressa määrin tulisi riippumaan tästä hänen vastauksestansa. Sellaisen aavistavan tunteen tunsi Lyyli itsekin sydämessänsä, mutta kuitenkin vastasi hän suoraan ja vääristelemättä: "Minä en ole kristitty! Siksi tosin vanhempani tekivät minut pikkulapsena ollessani, kun antoivat mustatakin muukalaisen kastaa minut ja lukea ilkeät loihtusanansa minuun, mutta siitä päivästä asti, jolloin tulin kykeneväksi itse ajattelemaan, olen kristin-uskoa vihannut niin kuin sen levittäjiäkin, jotka ovat kansamme vihollisia ja sortajia! — Nyt en enää ole kristitty nimeksikään: teurasraavaan pyhällä verellä olen pessyt pois sen kirouksen, jonka he siihen olivat lukeneet." Lyyli vaikeni ja katsoi pelottomasti munkkiin.

"Älkää uskoko häntä, pyhä isä! Hieraniemen paha isäntä äsken häntä niin kovin pelästytti, ett'ei hän nyt ensinkään tiedä, mitä hän puhuu!" — vaikeroitsi vaimo väännellen tuskissaan käsiänsä.

"Hieraniemen isäntä on liiaksi kehno mies minua pelästyttämään!" — huudahti Lyyli ylpeästi.

"Eipä siitä kysymystäkään, ett'ei tuo ynseä ja uppiniskainen tyttö tietäisi, mitä hän puhuu!" — sanoi munkki, lisäten kääntyneenä Lyyliin: "Ehkä tunnustat senkin, ettäs olet yllyttänyt kansalaisiasi kapinaan armollista Tuomas piispaa vastaan?"

"Miks'en tunnustaisi?" — vastasi Lyyli. "Onhan se tuttu asia, että minä olen pyytänyt heitä miehuullisesti ravistamaan pois niskoiltansa sen häpeällisen orjuuden ikeen, jonka vihatut muukalaiset ovat niihin sälyttäneet! Onhan minulla oikeus puhua, vaikk'en naisena kykenekkään taisteluun!"

"Mikä hurja kiukku ja tylyys piilevät tuon kauniin kuoren alla!" — jupisi munkki itseksensä ja selitti sen jälkeen Saksan kielellä pyhän haudan ritarille Lyylin lausumat sanat.

"Ken voisi sitä uskoa, kun hän on noin nuori ja ihana!" — huudahti kultainen ritari. "Mutta p—leellä on pakanain lasten yli rajaton valta, sen olen jo monta kertaa ennen elämässäni tullut havaitsemaan, erittäin nuoruudessani. Keisari Fredrikillä oli hovissaan eräs ylhäissäätyinen saracenilainen tyttö, joka oli yhtä kaunis kuin tämäkin tässä, vaikka peräti toisella tavalla; tämä on valkeaverinen, mutta Fatima — se oli tytön nimi — kiiltävän-ruskea ja hänen tukkansa ja silmänsä olivat mustat kuin kaarneen kaulahöyhenet, ja tämän kaunottaren silmät ovat taivaansiniset ja hänen tukkansa kellertävä kuin leikattavaksi kypsynyt viljapelto. Tukuttain ovat ne nuoret ritarit luettavat, jotka, lumottuina tämän saracenilais-tytön kauneudesta, mielellänsä olisivat yhdestä ainoasta suudelmasta, vieläpä hellästä silmäyksestäkin hyökänneet vaikka polttavaan tuleen. Näiden lumottujen ja järkensä heittäneiden joukossa oli — pyhä neitsyt suokoon hänelle sen anteeksi! — minunkin isäni poika, vaikk'en juuri ollut kaikkein tulisimpia. Ja kummallinen, oikein pahojen henkien noituma tyttö olikin Fatima, sillä vaikka etelämaiden lasten kuuma veri virtaili hänen suonissansa, oli hän hän kuitenkin kaikkia rakastajiansa vastaan kylmä kuin jää. Sitä ei ajan pitkään voinut kestää nuori tuittupäinen kreivi Bellacotta, vaan yritti eräänä yönä muutamien toveriensa avulla ryöstämään häntä hänen makuuhuoneestansa, viedäkseen häntä omaan ritarilinnaansa, mutta oli tuskin ehtinyt päästä ikkunasta sisään kun sai käyrän tikarin rintaansa ja lankesi verissänsä Fatiman jalkojen juureen, siinä henkensä heittääksensä. Monta samaan suuntaan vivahtavaa tapausta voisin oman kokemukseni aarre-aitasta harkkia niiltä ajoilta, jolloin oleskelin Palermossa, Akkonissa, Damaskossa ja muissa itämaalaisissa kaupungeissa, mutta kertomukset sellaisista tapauksista eivät sovellu teidän pyhille korvillenne."

"Kyllä kai te, jalo ritari, olittekin — kuulemma — nuorna ollessanne aika veitikka ja keikari!" — sanoi munkki. "Olin kyllä — Pyhä Athanasius minua auttakoon! Mutta näitä nuoruuteni syntejä ja erhetyksiä olen sitte sydämestäni katunut ja sovittanut ne monenkertaisesti, taistellessa verisissä tappeluissa uskottomia vastaan sekä lahjoittamalla kalliita pyhäinjäännöksiä kirkkoihin ja luostareihin milt'ei kaikkialla koko Europassa. Vaan mitä aiotte tehdä tuon kristin-uskosta luopuneen, lumoavan tytön kanssa?"

"Paras on että noudatamme oppaamme, Hänen — Ylhäisyytensä piispa Tuomaan käskyn johdosta antamaa neuvoa, sillä kuultuani tytön äskeisen, pyhää oppiamme soimaavan puheen, tulin vakuutetuksi siitä, että tuo oppaamme kuitenkin on puhunut totta — ja viemme hänet mukanamme Räntämäelle, säännöllisesti tutkittavaksi. Muuten hän näyttääkin olevan niin vaarallinen henkilö, että olisi aivan mieletöntä jättää häntä tänne kapinallisia vehkeitänsä jatkamaan. Kun olemme voittaneet kapinoitsijat ja nämät seudut taas on saatu rauhoitetuksi, saattanee hän, kärsittyänsä sen rangaistuksen, jonka kirkkomme säännöt määräävät pyhästä uskonnostamme luopuneille, taas palata kotiinsa. Tietysti tässä edellytän, että hän sitä ennen on nöyryyttänyt ynseän mielensä ja katunut tekemänsä kamalan rikoksen."

Näitä munkin sanoja kotvasen mietittyänsä lausui ritari: "Tapahtukoon niin; kyllä kaiketi kirkon pyhyys ja kunnia sellaista korvausta vaativat. Mutta sen sanon suorastaan, ett'en kärsi että häntä sorretaan taikka että hänen naisarvoansa tavalla taikka toisella loukataan! Ken sellaista rohkenee yrittää, hänen hengestänsä en ottaisi maksaakseni korkeampaa hintaa kuin teloitustavalla polvistuneen rosvon hengestä. Sillä vaikka tuo tyttö onkin ylpeä ja pakanallinen henki asuu hänessä, aion kuitenkin järkähtämättömästi pysyä äsken tehdyssä lupauksessani ja suojella häntä. Vieläpä uudistan tämän saman lupauksen nyt ja vahvistan sen ritarillisella kunniasanallani!"

"Teidän edesvastauksenne hänestä kestää vaan Räntämäelle asti; sitte ottaa pyhä kirkko eksyneen lapsensa kokonaan hoitoonsa. Mitä loukkausta hänen muuten tarvitseekaan pelätä meidän seurassamme ollessansa? Taikka ehkäpä juolahtikin teidän mieleenne, jalo ritari, olot etelämaissa! Vaan olkaa huoleti! Täällä Suomessa ei ole tuollaisia tuittupäisiä kreivejä, kuin tuo onneton Bellacotta, josta äsken puhuitte", — sanoi munkki.

"Suokaa anteeksi, pyhä veli, mutta matkoillani olen toisinaan sattunut näkemään, että kirkolla on sangen kovat kourat niitä kohtaan, jotka ovat sen pyhiä sääntöjä rikkoneet. Monen onnettoman olen kuullut tuskissaan vetoavan maallikkolakien sääntöihin, mutta en milloinkaan kuullut, että sellaista helpoitusta heidän rangaistuksessansa heille olisi myönnetty."

"Kirkko on erhettymätön, sen julistamat tuomiot oikeat ja sen määräämät rangaistukset ansionmukaiset, vaikk'ei maallikkojen pimitetty järki sitä aina kykenekkään käsittämään!" — vastasi munkki, jonka mieltä ritarin muistutus kirkon määräämistä, usein luonnottoman ankarista ja typeristä rangaistuksista oli loukannut, kiivaasti ja päättävästi. Sen jälkeen kääntyi hän Lyyliin ja selitti hänelle, mikä päätös hänen suhteensa oli tehty.

Ääneti kuunteli Lyyli tuomiotansa. Hänen kasvonsa tosin vähän vaalenivat, mutta muulla tavalla ei hän osoittanut syvää mielenliikutustansa eikä hänen silmäinsä kirkkaat katseet hetkeksikään himmentyneet. Mutta kaikki hänen palvelusnaisensa purskahtivat katkeraan itkuun.

Kristitty vaimo, Lyylin pelastaman lapsen äiti, lankesi polvillensa munkin eteen ja rukoili, kohottaen kätensä häntä kohden: "Peruuttakaa, pyhä isä, tämä kova tuomionne ja suokaa meidän rakkaan emäntämme jäädä kotia! Hän on niin hyvä ja hellä eikä hän ketään yllytä kapinaan. Ja kyllä hän kristitty on, vaikka hän oudontapaisessa kiihkossa ollessaan sen nyt kieltää. Paras todistus on se, että hän oman henkensä uhalla pelasti lapseni, joka makaa tuolla kehdossa, pakanallisten kansalaistensa sorrosta, he kun Ukon juhlassa pyysivät tuota viatonta tappaa siitä syystä, että hän oli kastettu kristin-uskoon. — Meidän nuori emäntämme on niin hyvä, niin hellä!"

"Tokkohan sinä itsekkään olet todellinen kristitty, koska äsken vääristelit kertomasi asiat. Siitä, ettäs minun säätyiselle miehelle valhettelit, ansaitsisit itse tulla kirkon rangaistuksen alaiseksi, mutta katsoen siihen, että kehoittavina syinä tähän epärehelliseen puheeseesi olivat rakkaus ja kiitollisuus, annan sinulle tällä kertaa törkeän rikoksesi anteeksi. Vaan älä minua kauvemmin häiritse!"

Suudeltuansa munkin kaavun lievettä alkoi vaimo taas puhua: "Enhän minä valhetta puhunut, kyllä se kaikki totta oli. Meidän nuori emäntämme ei suo kenellekään pahaa. Hän on vaan vähän erhettynyt. Suokaa hänelle armoa, hurskas isäni!"

Tehden levottomuutta ja kärsimättömyyttä osoittavan liikunnon, vastasi munkki: "Niinpä niin — erhettynyt hän on, vieläpä arveluttavalla tavalla. Senpä tähden juuri, täytyy kirkon oikaista häntä ja ohjata häntä uudelleen oikealle uralle, Muusta ei tässä olekkaan kysymystä. Älä siis kauvemmin kiusaa minua!"

Kääntyen palvelijattariinsa, jotka ääneen vaikeroitsivat ja voivottelivat, lausui Lyyli hellällä äänellä: "Älkää vaikeroitko, hyvät ystäväni! Täten teette lähtöni kotoa katkerammaksi, kuin se muuten olisikaan. Anna sinä, Sirkka, tuossa koukussa killuva nahkalaukku minulle; se sisältää kaikki, mitä matkallani tarvitsen."

Haikeasti nihkuttaen otti tyttö laukun seinästä ja toi sen emännällensä.

Kultaisen ritarin tuli näitä murehtivia ihmisiä sääli ja hän otti lausuaksensa: "Älkää itkekö, tytöt! Eihän teidän suloiselle lemmettärellenne sen pahempaa onnettomuutta tapahdu, kuin että hänen muutaman päivän kuluessa täytyy ratsastaa rehellisessä kristillisessä seurueessa. Ell'eivät kirkon säännöt olisi niin pyhät, niin soisin minä puolestani mielelläni sen, että hän saisi jäädä kotiinsa. Mutta matkalle kun hänen nyt välttämättömästi on lähteminen, niin otan suojellakseni häntä kaikista soimauksista ja muista vahingoista, joita hänen vihollisensa ehkä virittävät hänen eteensä. Te voitte täydellisesti luottaa minuun, tyttö raiskat, sillä kautta kultaisten kannusteni vakuutan, että minun aina on ollut tapana pysyä tehdyissä lupauksissani."

Vaikk'ei Lyyli ymmärtänyt sanaakaan ritarin puheesta, arvasi hän kuitenkin hänen ystävällisistä silmäyksistänsä ja liikunnoistansa, että hän tarkoitti hänen parastansa. Sentähden loi hän silmänsä kiitollisesti ritariin ja se hyvä ajatus, jonka hän jo ensi katseelta oli saanut hänestä, vakaantui hänen mielessänsä varmuudeksi. Se tunto, että hänellä ritarissa oli hyvänsuopa ystävä, lievitti melkoisesti sitä tuskan katkeruuttakin, joka lähtöhetkenä kovin rasittavana painoi hänen sydäntänsä.

"Kallis aika menee hukkaan! Miksikä tässä kauvemmin viivyttelemme? Tietänettehän, pyhä isä, että jok'ainoa silmänräpäys on meille kallis!" — muistutti Paavo.

"Olet oikeassa. Nyt lähdetään!" — sanoi munkki ja oli tarttua Lyylin käteen. Mutta Lyyli ei suvainnut hänen sitä tehdä, vaan vetäytyi syrjään.

"Vielä muutamia hetkiä vaan!" — huudahti hän ja riensi kehdon luo. Suudeltuansa rauhallisesti nukkuvaa lasta otsalle, puhui hän itkeville palvelijattarillensa: "Tämän ottopoikani äidille jätän emännyyden siksi aikaa kuin itse olen poissa. Häntä tulee teidän visusti totella ja ehdottomasti noudattaa kaikkia hänen antamiansa käskyjä, niinkuin minunkin käskyjäni olette noudattaneet. Mutta…"

Lyyli vaikeni hetkeksi ja pyyhkäsi silmistänsä kyyneleet, jotka väkistenkin tunkivat esiin. "Mutta" — alkoi hän sen jälkeen taas puhua — "jos en minä enää milloinkaan palaja kotiin, niin pitää tämän ottopoikani perimän kaikki jälkeenjättämäni omaisuus ja olkoon hän enoni holhouksen alaisena niin kauan kuin enoni elää ja sitte äitinsä holhottina siksi kunnes hän on tullut niin järkeväksi, että itse osaa hoitaa omaisuuttansa; se on tahtoni. Pankaatte, tytöt, nämät sanat tarkasti mieleenne, jotta käräjissä voitte olla todistajina, kun tutkintoa pidetään siitä, kuka on omaisuuteni perivä. Sinua, ottopoikani äitiä, minä käskemällä varoitan olemaan hellä emäntä näille uskollisille palvelijattarilleni! Tässä talossa ei ole ollut tapana katsoa siihen, ken on syntynyt orjana, ken vapaana; heitä kaikkia kohtaan on kohtelu vähimmättäkään eroituksetta ollut sama, heitä kaikkia on kohdeltu niinkuin talon parhaimpia ystäviä. Minun järkähtämätön tahtoni on, että täällä vastedeskin pidetään samaa tapaa! Muistuta Viikkiä siitä!"

"Tuo tyttö tekee määräyksiä omaisuudestansa niinkuin itsevaltias omistaja ainakin. Hänellä ei näy olevan vähintäkään aavistusta siitä, että pyhä kirkko ottaa hänen omaisuutensa huomaansa, jos kuolema sattuisi häntä tapaamaan tällä hänen matkallansa" — jupisi munkki itseksensä.

Lyyli antoi sitte kätensä jäähyväisiksi kovasti huolestuneelle vaimolle ja palvelijattarillensa, kullekin järjestänsä. He olivat peräti uupua murheeseensa. Useammat heistä heittäytyivät lattialle ja suutelivat, ääneen itkien, hänen hameensa liepeitä ja hänen jalkojansa. Lyylin onnistui salata liikutuksensa ja hän lohdutteli ystävällisesti hymyillen murehtivia naisia.

"Kautta ihmeitä tekevän neitsyt Maarian kuvan Wormsissa! Paras olisi ollut, että tuo jalo pakanatyttö olisi saanut jäädä kotiinsa, koska kaikki häntä niin rakastavat!" — jupisi kultainen ritari, kääntyi pois ja läksi ulos. Mutta kun hän oli avannut oven, töyttäsi Turva, joka kauvan kiljuen ja ovea raapien oli seisonut oven takana, sisään huoneeseen. Yksi ainoa loikahdus vaan ja uskollinen koira seisoi emäntänsä vieressä. Nuoleskeltuansa hänen käsiänsä ja saatuansa selvän asian oikeasta laadusta, rupesi se hirmuisesti murisemaan ja aikoi hyökätä munkin ja Hieraniemen Paavon kimppuun. Mutta Lyyli pidätti sen ja käski yhden tytöistä tuomaan kappaleen nuoraa. Sillä sitoi hän koiraraukan takan pylvääseen kiinni, sen ohessa puhuen sille: "Oleppas vaan telmäämättä, uskollinen Turvani! Tiedän, ett'ei kukaan nyt voisi estää sinua seuraamasta minua, ell'en sitoisi sinua kiinni; ei minun sovi ottaa sinua mukaani sille matkalleni, jolle kohta lähden. — Kas niin. Jää nyt hyvästi!"

"Oletko nyt valmis?" — kysyi munkki.

"Olen" — vastasi Lyyli ja meni, arvokkaasti kohottaen päätänsä, ovesta ulos. Munkki, Hieraniemen Paavo, leskivaimo ja kaikki palvelijattaret seurasivat häntä.

Pihalla oli viidenkymmenen miehen suuruinen ratsujoukko jo järjestynyt matkalle määrättyihin riveihin. Kultainen ritarikin istui jo vartoen hevosensa selässä. Nähtyään emäntänsä, juoksi Lyylin ratsu, jonka muutamat ratsumiehet Paavon käskystä olivat asustaneet, iloisesti hirnuen hänelle vastaan. Noreasti, kuin hyvin harjaantunut ratsastaja ainakin, hypähti Lyyli sen selkään. Kun sitte munkki ja Hieraniemen Paavo olivat ehtineet valmistautua matkaan, läksi koko ratsujoukko täyttä ravia nykyistä Tampereen kaupunkia kohti vievää tietä myöten.

Mutta pitkän matkan päähän kuului leskivaimon ja Lyylin palvelijatarten valitus ja itku, mutta vieläkin kauvemmaksi uskollisen Turvan surullinen ulvonta.

Kolmastoista luku.

Outojen tulo Liuksialaan oli ollut niin odottamaton ja Lyylin lähtö sieltä oli tapahtunut niin suurella kiireellä, että hänen ajatuksensa olivat joutuneet jonkinmoiseen sekasortotilaan. Ratsastaessansa järjesteli hän niitä ja rupesi äskeisiä tapauksia tyystemmin miettimään, koettaen johdonmukaisesti yhdistää niitä edellisten päivien tapahtumiin. Se seikka hänestä heti näytti selvän selvältä, että Hieraniemen Paavo oli antanut vihollisille tiedon kapinasta ja että hän oli opastanut heitä Liuksialaan; mutta mitä tietä? Olihan Viiso muutamia hetkiä ennen tullut Tammerkoskelta päin ja kertonut, ett'ei vihollisia niillä tienoilla eikä Nokian seuduillakaan oltu kuultu eikä nähty. Taikka olisiko Viisokin kavaltaja, joka valheellisesti oli sanonut äsken tavanneensa hänen enonsa Tavelan ja Hatanpään Arvon? Sitä ei hän voinut uskoa todeksi, sillä olihan Viiso syntynyt Liuksialassa, poikana leikkinyt Lyylin kanssa ja jälestäpäin palvelijana osoittanut suurta uskollisuutta ja rehellisyyttä. Mutta mitenkä olisi verraten näin pieni vihollisparvi uskaltanut tunkea aina Kangasalle, jos Hämäläisten Nokian virralle kokoontunut sotajoukko vielä oli eheänä ja voittamatta? Taikka olisiko se voitettu, muserrettu, hajoitettu? Olisivatko hänen enonsa ja Hatanpään Arvo taistelussa kaatuneet? Tämä viimeinen ajatus oli hyydyttää veren hänen suonissansa, mutta samassa muistui hänen mieleensä Viison matkakertomus, ja hän rauhoittui uudestaan. Mutta kuitenkin oli tässä kylläkin monta hämärää seikkaa, jotka saattoivat hänen levottomaksi ja joihin hän halusi saada selitystä, mutta keneltä pyytää sitä? Munkiltako? Lyylillä oli jonkunmoinen salainen aavistus siitä, ett'ei tuo mustatakki näissä asioissa olisi tehnyt häntä hullua viisaammaksi, jos hän niitä olisikin ottanut kysyäksensä häneltä. Entäs Paavolta? Ei! Ennen kärsiä mitä tuskia tahansa kuin häneltä kysyä jotakin! — niin ajatteli Lyyli. Vai ritariltako? Hänen puoleensa olisi Lyyli taipunut kääntymään kysymyksillänsä ja se olisi sitä paremmin sopinut kuin ritari ratsasti hänen vieressänsä, mutta tässä tuli tuo ikävä seikka esteeksi, ett'ei ritari ollenkaan ymmärtänyt Suomen kieltä. Että ritarin tunteet häntä kohtaan olivat ystävällisyyden tunteita, sen saattoi Lyyli helposti arvata siitäkin, että ritari alinomaa hellällä, piammiten isällisellä äänellä puhutteli häntä ja teki hänelle kysymyksiä, joita hän, Lyyli, ei ensinkään kyennyt tajuamaan kun ne tehtiin Saksan kielellä. Joltakulta ratsumieheltä olisi hän ehkä voinut saada toivomansa tiedot, mutta munkki ratsasti aivan hänen perässänsä ja olisi epäilemättä estänyt häntä ratsumiehiä kysymyksillään lähestymästä, jos hän sellaista olisi yrittänyt. Mutta hän hylkäsi itsekin sen keinon, pitäen sitä naiselliselle arvollensa sopimattomana.