Front matter (continued 3)

Kun Lyyli näin oli tullut vakuutetuksi siitä, että hänen oli mahdoton saada selitystä niistä asioista, jotka raskauttivat hänen mieltänsä, vaipui hän taas omiin syviin mietteisiinsä. Ne olivat enimmiten ikäviä, lohdutusta puuttuvia mietteitä, mutta toisinaan pujahti kuitenkin toivehikkaampiakin ajatuksia hänen mieleensä. "Mitäpäs" — ajatteli hän välistä — "jos olisivat meikäläiset tahallansa eksyttäneet vihollisia tälle matkalle, joka viepi heidät turmioon? Ehkä tekee Hatanpään Arvo miehinensä äkkiarvaamatta rynnäkön, hajoittaa tämän harvalukuisen vihollisparven niinkuin akanat tuuleen, taikka tuhoaa sen tykkänään, pelastaa minut ja viepi minut voiton riemulla kotia takaisin?" Mutta nämät tällaiset toivorikkaat ajatukset olivat hetken tuomia usmapilviä; seuraavana hetkenä ne haihtuivat taas, antaen sijaa kolkommille ja synkemmille mielikuvituksille.

Lyylin alakuloisuus ja äänettömyys eivät ensinkään olleet kultaiselle ritarille mieleen. Tuon tuostakin koki hän virvoittaa nuoren ratsukumppaninsa mieltä lohduttavaisilla puheilla, käyttäen joka kerta eri kieltä, niinkuin olisi hän toivonut lopuksi löytävänsä sellaisen kielen, jota tuo kaunis ratsastajatar kykenisi ymmärtämään. Harvat papitkaan olisivat osanneet nimeltäkään nimittää kaikkia niitä monia erilaatuisia kieliä, Saksan kielestä saracenilais-kieleen asti, joita ritari näin tuli käyttäneeksi.

"Koroitappas ääntäsi, suloinen tyttö, taivaan ilmoille iloisesti kuin leivo kevät-aamuna!" — huudahti hän Saksan kielellä. "Sinun ikäisenäsi ei ole antaminen huolille ja synkkämielisyydelle liian suurta sijaa. Viisainta on tyytyväisenä ottaa päivä vastaan semmoisena kuin se tulee, huolimatta siitä, laskeeko sen aurinko pilvihin vaiko kirkkaana kiitää lepokammioonsa. Vähän levättyänsä — täällä teidän maassanne näyttää se tyytyvän sangen lyhyeen unehen — nousee sama aurinko uudestaan ja säteilee entistä kirkkaammin. Ole tyytyväinen onneesi, tyttö! Sinun kauniit huulesi on Jumala luonut iloisaa hymyä eikä umpimielisyyttä varten!"

Huomattuansa, ett'ei hän tällä puheellansa ollut saavuttanut tarkoitustansa, loihe hän hetken kuluttua Italian suloisesti säveltyvällä kielellä lausumaan: "Assisin pyhän Klaaran maineen kautta! Minä en jaksa nähdä sinua noin miettiväisnä niinkuin kuutamolla gondolissaan istuva, murehtivainen venetialainen kaunotar, jonka sulhasen S:t Markon leijona on nielaissut ahnaaseen kitaansa, taikka niinkuin haaveksiva nunna Napolin rannalla tähtien tummalta taivaalta pilkoittaissa! Näin jos kauvan olet alakuloisena, niin ihanat poskesi, joidenka muoto muistuttaa minua hehkuvista ruusuista Firenzen rikkaissa yrttitarhoissa, kuihtuvat ja lakastuvat niinkuin äsken puhjennut kukka kuumana kevätpäivänä Campagnan arolla. Olisipa tuo suuri vahinko, sillä somempia en ole eläissäni nähnyt!"

Taas vähän aikaa vaiti oltuansa ja mielihyvällä neitosta katseltuansa, alkoi hän Hispanian kielellä pakista: "Mikä sinun mielesi oikeastaan saa noin surulliseksi? Paha omatunto ja katumus siitä, ettäs olet pyhän uskomme kieltänyt ja kirkon pyhiä lakeja ja sääntöjä loukannut? Kyllähän Tuomas piispa ja armolliset pyhimykset voivat antaa sinulle nämät synnit anteeksi. Onhan minunkin omatuntoni toisinaan ollut niin mäsänä, kuin Madridin katuja kuljeksivan kerjäläisen mantteli, mutta en sen vuoksi milloinkaan ole vaipunut umpimielisyyteen. Muistan kerrankin, kun syntikuormani Katalonian tummasilmäisten naisten ja heidän houkuttelevaisesti soivain kitarriensa sävelten kautta oli kohonnut korkeammaksi kuin Morenavuorien huiput, ett'en silloinkaan murheelliseksi jäänyt, vaan läksin kiiruimmiten pyhiinvaeltajana Compostellaan pyhän Jaakopin haudalle. Siinä umpeen yhden päivän ja yön rukoiltuani tuli niin runsas armo minulle osaksi, että siitä voin jakaa puolet sinulle."

Jalo ritari pudisteli arveluttavasti päätänsä, kun ei tämä hänen anteliaisuutensakaan voinut nuoren ratsastajattaren silmistä pusertaa ainoatakaan kiitollisuutta osoittavaa silmäystä, ja jatkoi sitte puhettansa Saracenein kielellä tähän tapaan: "Mutta jos omatuntosi sinua sittenkin kalvaa eikä ota rauhoittuaksensa, niin lähde, tyttöseni, sinä joka olet luotu kevään varhaista sinivuokkoa ihanammaksi, pyhiinvaeltajana Vapahtajamme haudalle, siellä katumaan rikostasi ja siitä anteeksiantamusta saamaan. Pyhän haudan kultaisten ritariketjujen kautta vannon, että minun isäni poika saattaa sinun äitisi tyttären eheänä sinne ja sieltä taas takaisin! Matkallamme poikkeemme kuningasten palatseihin ja ritarien linnoihin. Vieläpä käymme itse Rooman keisaria, vanhaa ystävääni Fredrikkiä tervehtimässä, joka pitää hoviansa Välimeren silmäterässä, Sicilian ihanalla saarella. Epäilemättä panee hän iloissansa minun kunniakseni toimeen suuret turnaukset, joihin saapuu sadottain ruhtinaita ja ritareita sekä jaloja, kauniita naisia lukemattomiin asti. Silloin ripustan toisen noista hienoista sormikkaistasi kilpeeni ja teen sinun, väkevällä peitselläni työnnettyäni kaikki vastapuolen ritarit satuloistansa, 'Kauneuden Kuningattareksi', jotta sinun nimesi tulee niin kuuluksi koko maailmassa, ett'ei auringon noususta sen laskuun asti ole ainoatakaan niin mainehikasta naista kuin sinä. — Mitäs sanot tällaisesta matkasta?"

Mutta nuori suomalainen tyttö ei vastannut sanaakaan eikä ymmärtänyt aavistaakaan millaisen suuren maineen omistajaksi ritari tahtoi hänet tehdä.

Kultaisen ritarin näin jutellessa ja Lyylin omissa mietteissään ollessansa joutui matka joutumistaan. Juuri auringon laskun aikana ehtivät he niille mäkien rinteille, jotka, alkaen Tammerkosken itäpuolisista äyräistä, vähitellen kohoavat havumetsien peittämiksi harjanteiksi. Sieltäkin on kaunis näköala, sillä sieltä voi silmällä nähdä osan Pyhäjärvestä ja Näsijärvestä sekä näiden järvien majesteetillisen välittäjän Tammerkosken, joka niinä aikoina, joissa kertomuksemme liikkuu, oli paljoa vesirikkaampi ja raivokkaampi kuin nykyään, ynnä mainittujen vesien läheiset rantamaisemat. Tultuansa sille paikalle, missä tie kulkee Pyhäjärven pinnasta korkeimpana, puhalteli tuuli heitä vastaan sakeata savua ja he kuulivat Pyhäjärven oikeanpuolisella rannalla olevasta laaksosta tulen räiskinää. Luotuansa silmänsä sinnepäin, näkivätkin kohta, että ankara tulipalo ahkerasti teki tuhotyötänsä eräällä Pyhäjärveen pistävällä niemekkeellä, josta liekit korkeain koivujen ja muiden lehtipuitten keskeltä kohosivat taivasta kohden.

Hieraniemen Paavo, joka oppaana ratsasti muutamia askeleita ratsujoukon edellä, pysäytti hevosensa tätä tulipaloa katsoakseen. Sydämellistä tyytyväisyyttä ja iloa osoittava hymy hänen huulillansa todisti selvästi, että häh sitä katseli suuremmalla mielihyvällä kuin tulipaloa tavallisesti katsellaan. Toisinaan hän naurahtikin hiljakseen, tuon tuostakin jupisten: "Kunnon Sarkkini! Sinä olet kelpo palvelija! Oikeaan aikaan osattu! Kyllä sinua palkitsen!"

Kun kultainen ritari ja Lyyli lähestyivät, ohjasi Paavo ratsunsa Lyylin ratsun viereen, sillä tie oli tässä niin leveä, että mahtui kolme ratsastamaan rinnakkain. Ensi kerran tällä matkalla puhutteli Paavo nyt Lyyliä, sanoen ivaavalla äänellä: "Tuossapa nyt vasta kova onnettomuus tapahtuu kun Hatanpää palaa poroksi! Ken siellä Heikin poissa ollessa lie niin varomattomasti pidellyt valkeata, että se on päässyt valloillensa? Mikä armoton vahinko kuitenkin, että niin kovin pulskasti rakennettu talo noin hukkuu tulen liekkiin!"

Lyyli oli heti kohta tulipalon nähtyänsä arvannut, että Hatanpää Paavon käskystä ja toimesta oli sytytetty palamaan. Kuultuansa Paavon ilkkuvat sanat, muuttui tämä arvelu hänessä täydeksi varmuudeksi. Mutta näiden Paavon sanojen ivallisesta tarkoituksesta huolimatta, oli Lyyli iloinen siitä, että Paavo niiden kautta oli tullut ilmoittaneeksi sen, että Arvo vielä oli hengissä. Ei siis kaikki vielä ollutkaan hukassa! Niin kauvan kuin hänen urhoollinen sulhasensa eli, saattoi hän itsekin jonkinmoisella luottamuksella toivoa pelastusta.

Paavo odotti, että Lyyli hänen sanojensa johdosta olisi virkannut jotakin, mutta kun Lyyli yhä oli vaiti ja nähtävällä huolettomuudella katseli ympärillä olevia seutuja, otti Paavo taas itse puhuaksensa: "Heikki raukka! Nytpä hän saa jäädä ilman emännättä, sillä kaiketi nyt palavat hukkaan ne kullat ja hopeat, joita hän kehui antavansa lunnaiksi sinusta, Lyyli. Vähän tietoa löydetäänkö milloinkaan niiden tähteitäkään! Sellaista se ylenmääräinen ylpeys tuopi mukanansa: onnettomuuden ja perikadon!"

Paavo katsoi Lyyliin, nähdäksensä minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet häneen, mutta Lyyli käänsi inholla ja ylenkatseella silmänsä syrjään. Siitä arvasi kultainen ritari, että Paavo oli puhunut loukkaavia sanoja Lyylille ja hän huudahti suuttuneena, samassa tarttuen miekkansa kahvaan: "Talonpoika lurjus! Ellet heti paikalla asetu entiseen asemaasi ratsujoukon etunenään, niin annan sinulle sellaisen huimauksen, että sen tyystin muistat kuolinpäivääsi saakka!"

Kun Paavo ei ymmärtänyt ritarin sanoja eikä noudattanut hänen käskyänsä; vaan aikoi uudestaan puhutella Lyyliä, ratsasti ritari Lyylin ratsun ohitse Paavoa vastaan tehtyä uhkaustansa toteuttaakseen. Epäilemättä olisi Paavon tässä käynyt huonosti, ell'ei munkki olisi kiiruhtanut välittämään. "Rauhoittukaa, jalo ritari!" — huudahti hän. "Tuo oppaamme ei ymmärrä sanaakaan Saksan kieltä eikä siis ole voinut tajuta mitä hänen käskitte tehdä. Suokaa minun selittää hänelle asia."

Suomeksi puhui munkki sitte Paavolle: "Tämä meidän korkeasti-arvoisa pyhän haudan ritarimme on ottanut Liuksialan nuoren emännän erityiseen suojelukseensa, eikä salli ettäs ratsastat hänen rinnallansa eikä myöskään ettäs puhuttelet häntä, etenkin kun seurustelusi näyttää tuskastuttavan tyttöä. Noudata sentähden ritarin tahtoa ja asetu entiseen asemaasi, sillä kipeästi saisit katua, jos niskoittelisit tätä kiivasta ritaria vastaan, jonka paljaasta korvapuustista vahvin härkäkin kaatuu kumoon."

Täynnä tulista kiukkua ja vihaa ynnä kateutta ja mustasukkaisuutta olivat ne silmäykset, jotka Paavo, munkin lausumat sanat kuultuansa, loi ritariin. — "Kyllä sinulle kostan, ylpeä rautapatsas, jahka sopiva tilaisuus sattuu!" jupisi hän itsekseen, vaatien hevostansa astumaan vilkkaammin. Munkki seurasi häntä ja lausui, luoden silmänsä Hatanpäätä kohden: "Meidän miehemme ovat tehneet huonosti siinä, kun ovat sytyttäneet tuon talon palamaan. Tuo savu ja nuo taivaalle kohoavat liekit voivat ennen aikaansa vihollisille antaa tulomme ilmi."

Paavo ei vastannut sanaakaan; hän oli niin täynnänsä kiukkua, ett'ei voinut puhua.

"Ja onpa" — jatkoi munkki — "tuo sytyttäminen tapahtunut antamiani käskyjä vastaan. Jyrkästi kielsimme, uljas pyhän haudan ritari ja minä, meikäläisiä ryöstämästä ja polttamasta siksi kunnes vihollisjoukko on lyöty ja masennettu. Mutta ehkä onkin sinun väkesi ansioksi luettava tämä tuhmantapainen kostontyö?"

Kauvemmin ei voinut Paavo olla vastaamatta. "Sitä en usko" — sanoi hän, teeskennellen itsensä huolettomaksi — "enkä käsitä, minkätähden tämä tulipalo välttämättömästi on pidettävä sytyttämisen kautta syntyneenä. Yhtä suurella, milt'ei suuremmalla syyllä voimme otaksua, että valkea vahingon kautta on päässyt valloillensa. Mistä se muuten onkaan saanut alkunsa — meille ei se voi olla miksikään haitaksi eikä vahingoksi! Ensiksikin on hyvin mahdollista, ett'eivät liekit näykään Nokialle asti, mutta jospa niiden valo ulottuisikin sinne saakka, mitäpäs siitä? Levottomuutta se enkä synnyttäisi miesten mielissä, mutta eivät he tärkeää asemaansa ottaisi jättääksensä muutaman tulipalon tähden. Vaan nyt on huomattava, että helpompi on voittaa levoton mies, kuin täysin rauhoittunut."

"Kuuluupa siltä kuin olisit näitä asioita ennakolta tyystin punninnut!" — väitti munkki ja katsoi terävästi Paavoa silmiin, mutta Paavo kesti silmäripsiänsä värähtämättäkään hänen katseensa.

"Muuten" — lisäsi hän — "on hyvin epätietoista, onko meidän matkamme enää heille tuntematon."

"Mistä syystä sitä arvelet?" — kysyi munkki. "Monista syistä. Mutta eihän asia siitä valkenisi, että niitä tässä luettelisin."

Lyyli oli sanasta sanaan kuullut mitä munkki ja Paavo olivat puhuneet keskenänsä ja yksi ainoa ajatus valtasi nyt kaiken hänen mielensä: mitenkä lähettää Arvolle tieto uhkaavasta vaarasta? Sillä saattoipa niin onnettomasti olla, ett'ei hän siitä, mitään tietänyt. Lyyli mietti ja mietti uudestaan keksimättä toimenmukaista keinoa. Mahdoton oli hänen itse paeta ja mahdottomalta näytti, että hänen onnistuisi saada jonkun tätä sanomaa viemään Arvolle taikka Tavelalle, ell'ei joku onnellinen sattumus tulisi hänelle avuksi. Lyylin näitä tuumaillessa saapuivat he Pyhäjärven rannalle, lähelle sitä paikkaa, missä Tammerkoski purkaa pyörivät vetensä Pyhäjärveen.

Suuria lauttoja, joilla kuljetettiin ratsumiehiä hevosineen, soudettiin par'aikaa Pyynikin puoliselle rannalle. Nämät lautat, joilla jo sitä ennen lähes kaksisataa hevosta ja miestä oli viety vastakkaiselle rannalle, jossa nyt odottivat jälestäpäin tulevia, oli tuotu Hatanpäästä.

Rannalla oli Sarkki Paavon opastamaa ratsujoukkoa vastassa. Astuttuansa ratsujensa selästä, lähestyivät munkki ja Paavo häntä ja alkoivat tehdä hänelle kysymyksiä hänen matkastansa.

"Kaikki on onnistunut erittäin hyvin, aivan kuin ohjaksia myöten" — vastasi Sarkki. "Viimeiset lautalliset hevosia ja miehiä minua seuraavasta joukkiosta saapuivat vast'ikään vastakkaiselle rannalle. Muuten ei ole pienintäkään onnettomuutta tapahtunut missään asiassa."

"Oletko lähettänyt vakoojat matkaan?" — kysyi Paavo.

"Heidän jo pitäisi saapuman takaisinkin, ainakin ennen tunnin kuluttua" — vastasi Sarkki.

Munkin mentyä pyhän haudan ritarille kertomaan, mitä hän Sarkilta oli saanut kuulla, kuiskasi Paavo viimemainitulle korvaan: "Löysitkö aarrekirstun?"

"Löysin — mutta sen saatan sanoa, että kyllä siinä oli työtä sitä etsiessä! Kellarista sen vihdoin löysin kolmen lukon takaa" — vastasi Sarkki matalalla äänellä.

"Hyvä oli. — Upotitko sen järven pohjaan?"

"Upotin — aivan käskynne mukaan."

"Ja salaa — niin ett'ei kukaan ollut näkemässä?"

"Ei kukaan muu kuin hauet ja ahvenet, jotka ympärillä pulikoitsivat."

"Hyvä on. Mutta tuo toinen seikka… Eihän kenkään tietäne, mitenkä tuli on päässyt irti Hatanpäässä?"

"Ei kenkään kuolevainen — sen vannon kautta ukkosen nuolen!"

"Eikä kukaan saata aavistaakaan?"

"Eipä vainen, siitä voitte olla varma!" — vastasi Sarkki.

"Varsin hyvä! Suuri kiitos sinulle nyt ensin olkoon tästäkin avustasi!" — sanoi Paavo tyytyväisellä hymyllä ja antoi Sarkille kättä.

* * * * *

Vaan mistä ja mitä tietä olivat Sarkki ja hänen seurassansa kaikki muut ritarit paitse pyhän haudan ritari ynnä suurin osa Tuomas piispan ratsumiehistä tulleet tänne?

Sarkki oli isäntänsä käskystä lähtenyt Ala-Peltolan taloon hankkimaan itsellensä ratsua, josta Paavo oli käskenyt hänen luvata kahdenkertaisen hinnan. Saatuansa mainitun talon parhaamman ratsun, palasi Sarkki isäntänsä luo takaisin kuulemaan, mitä hänellä muuta olisi käskettävää. Hän saikin silloin toimeksensa lähteä täyttä laukkaa Hieraniemeen ja saatuansa sieltä mukaansa kymmenen täydelliseen sota-asuhun varustettua miestä (jotka kaikki Paavo nimitti nimeltä) kiiruhtaa Kuokkalan koskelle, jossa Paavo lupasi vartoa häntä ja hänen seuruettansa. Niin kiireesti toimittikin Sarkki tämän toimitettavansa, että hän ehti mainitulle koskelle ennen kuin Paavo itse opastamansa ratsujoukon kanssa ehti sinne.

Kun kultainen ritari Kuokkalan kosken toisella rannalla salli ratsujoukon levähtää, pyysi Paavo sill'aikaa saada neuvotella hänen ja munkin kanssa, joka viimeksimainittu sen ohessa toimitti tulkinkin virkaa.

"Pienen matkan päässä tästä" — sanoi Paavo — "pitää meidän jakaa joukkomme kahteen parveen, joista suurempi Sarkin johdolla lähtee, näiden järvien itäpuolisia rantamaita seuraten, oikoteitä myöten Pyhäjärveä kohti, kun sitä vastoin minä vähemmällä osastolla matkustan kiertoteitä myöten Kangasalan Liuksialaan ja sieltä Pyhäjärvelle. Paitsi omia miehiäni otan ainoastaan neljäkymmentä ratsumiestä mukaani tälle matkalle. Niillä toivon voivani siellä mahdollisesti löytyvät vihollisjoukot hajoittaa. Tammerkoskella tapaavat molemmat joukkiot taas toinen toisensa joko tänä iltana taikka viimeistäänkin ensi yönä."

Kun munkki Saksan kielellä oli selittänyt Paavon sanat ritarille, syntyi heidän keskenänsä vilkas keskustelu, jonka jälkeen ensiksi-mainittu kääntyi Paavoon päin ja kysyi: "Minkätähden sinun pitää käydä Liuksialassa?"

"Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispan käskystä ja sentähden, että vaarallisin kansan yllyttäjistä, jonka minun pitää vangita, asuu siellä. Hän tosin on nainen, mutta hänellä on suurempi valta Hämäläisten sydänten ja mielten yli, kuin kaikilla miespuolisilla kapinan johtajilla yhteensä" — vastasi Paavo.

"Vaan me emme usko sinulle neljääkymmentä ratsumiehistämme, sillä emme luota sinuun täydellisesti!" — virkkoi munkki, katsoen terävästi Paavoon.

"Ell'ette minuun luota, niin olette huutavassa hukassa!" — huudahti Paavo, vetäen huulensa ilkkuvaan nauruun.

"Olkoon niinkin!" — sanoi munkki kiivaasti. — "Mutta jos me huomaamme petosta ja kavaluutta sinussa, niin on lähinnä seisova puu tarpeeksi tukeva kannattamaan sitä köyttä, joka on punottu sinun kaulaasi varten!"

Paavo nöyrtyi nyt ja sovinnon kautta tehtiin se päätös, että pyhän haudan ritari ja munkki ynnä viisikymmentä piispan ratsumiehistä Paavon opastamina lähtisivät Liuksialaan; kaikkien muiden piti seurata Sarkkia.

Tämä päätös ei ollut Paavolle ensinkään mieleen, sillä hän oli jo ennakolta määrännyt Lyylin omaksi saaliiksensa. Toistaiseksi olikin hän aikonut lähettää hänet Hieraniemeen ja vasta siinä tapauksessa jättää hänet piispan haltuun, jos hän ei millään ehdolla voisi taivuttaa Lyyliä rupeamaan hänelle emännäksi. Kirkon kuria oli hän niinikään aikonut käyttää viimeisenä hätäkeinona, kaikki muut keinot Lyylin uppiniskaisuuden nöyryyttämiseksi käytettyänsä.

Sentähden olikin hän ensin aikonut lähettää Sarkin omien miestensä kanssa tuomaan Lyyliä Hieraniemeen. Mutta tyystemmin asiaa tuumailtuansa, näytti se sellainen keino hänestä epävarmalta, jonka lisäksi se työ, jonka Sarkin piti Hatanpäässä tehdä, oli sitä laatua, että Paavo katsoi sopivammaksi itse olla siihen käsiksi käymättä.

* * * * *

Mutta nyt ovat lautat jo ehtineet vastakkaiselta rannalta takaisin noutamaan Paavoa ja hänen seuralaisiansa.

Kultainen ritari, munkki, Lyyli ja Paavo astuivat erääseen veneeseen, jonka lauttamiehet myös toivat mukanansa. Juuri kun vene työnnettiin rannalta, kuului läheisestä metsästä raikas laulun sävel. Ääni selvästi osoitti laulajan olevan nuoren miehen. Mutta hänen laulamansa laulu oli omituista laatua. Se ei ollut mikään kansanlaulu: se oli sepitetty kansanlauluille peräti outoon runomittaan, eikä se ollenkaan säveltänyt tavallisten kansanlaulujen tapaan. Sitä kuunnellessa tuntui siltä, kuin olisi laulaja sepittänyt sekä laulun että sävelen sitä myöten kun hän lauloi, jotakin erityistä, edeltäpäin määrättyä tarkoitusta varten, sillä esitys oli katkonaista ja sävelet epävakavat.

Veneessä istuvat miehet tuskin ottivat laulua korviinsakaan, he kun luulivat jonkun metsässä kuleksivat nuoren metsästäjän loilottavan mitä vaan sylki suuhun toi, mutta Lyyli kuunteli sitä tarkemmin. Äänen ensin kuultuansa oli hän tuskin saanut iloisen mielenliikutuksensa hillityksi. Laulun sanat kuuluivat näin:

Miks' itket neito, ollen surullinen: Viel' elossa on ylkäs miehuullinen. Ma luoksensa nyt riennän. Huomenna Hän sinut tuskistasi pelastaa.

Äl' itke tyttö! Päivä riemullinen Jo kohta koittaa sulle. Onnellinen Voit sinä olla: hellä ylkäsi Jo kiiruhtaen rientää syliisi.

Laulun ääni herkesi vähitellen kuulumasta laulajan kulkiessa Näsijärvelle päin. — Lyyli oli laulajassa tuntenut uskollisen palvelijansa, lapsuuden leikkikumppalinsa Viison, joka, seurattuansa nuoren emäntänsä jäljissä, epäilemättä tällä tavoin laulun kautta tahtoi hänelle ilmoittaa olevansa matkalla Hämäläisten leiriin.

"Nyt saapi Arvo hyvissä ajoissa tiedon vihollisten päällekarkauksesta!" — riemuitsi Lyyli mielissänsä ja toivon kipinä syttyi taas hänen sydämessänsä.

Neljästoista luku.

Samassa paikassa, missä joitakuita päiviä ennen Hämäläisten vanhimmat olivat istuneet neuvottelemassa, istuivat nyt ritarit ja munkit yhdenlaisessa toimessa. Paavokin oli kutsuttu neuvotteluun, hän kun siitä syystä oli tärkeä henkilö, että hän parahiten tunsi seudut.

Ukon juhlassa poltettujen kokkojen jäännöksiä näkyi ylt'ympärillä, mutta kukaan neuvottelussa saapuvilla olevista ei tietänyt, että neljä niistä sisälsi hurskaan Wildefried isän ja hänen kumppaniensa ruumiilliset jäännökset, sillä näiden innokkaiden pakana-saarnaajain kovasta kohtalossa ei ollut heillä vielä tarkempaa tietoa. Huhu tosin kertoi, että kapinaan nousseet Hämäläiset olivat heidät surmanneet, mutta millä tavoin he olivat kärsineet marttyyrikuoleman, sitä ei kukaan ollut tietänyt kertoa.

Paalut, joidenka päihin Hämäläiset olivat ripustaneet teurastettujen oriitten pääkallot, olivat munkkien käskystä lyödyt maahan ja koristuksineen päivineen viskatut Pyhäjärveen. Pyhät kuuset eli karsikot oli myös hakattu poikki juuria myöten.

Ratsumiehille oli annettu tunnin joutoaika, jonka kuluessa heidän oli atrioiminen ja valmistautuminen taisteluun, sillä heille oli ilmoitettu, ett'ei enää mitään lepoa tulisi ennen rynnäkköä pidettäväksi.

Muutamat heistä olivat nyt ahkerassa syömisen puuhassa, toiset tarkastelivat aseitansa taikka ratsujensa asua, oliko satulavyö tarpeeksi vahvassa j.n.e. Ani harvan miehen kuultiin lystikkäitä kokka- ja leikkipuheita laskevan; useimmat heistä olivat vakaamieliset ja miettiväisen näköiset.

Ajan tiukkuuden tähden maistelivat muutamat ritaritkin eväitänsä neuvottelun kestäessäkin. Niiden joukkoon kuului uljas pyhän haudan ritarikin. Hänen palvelijansa oli jo aamupäivällä illallisen varaksi eräästä talosta ostanut lihavan syöttiporsaan, joka nyt paistiksi muutettuna pala palalta vehnäisten seurassa ritarin kurkun kautta katosi näkymättömiin. Kun viimeinen pala paistista oli mennyt maillensa, huoahti ritari ja loihe lausumaan: "Lihavia ja erittäin hyvältä maistuvia maitoporsaita nämät uppiniskaiset Hämäläis-roikaleet kasvattavat. Mutta kovin se oli pieni! Emäntä, jonka oma se eläissänsä oli, varmaankin valhetteli, kun vakuutti sen olevan kuuden viikon vanhan. Olisipa toinen samanmoinen tässä nyt ollut hyvä olemassa, sillä taisteluun mentäessä on erittäin tärkeä asia, että tulee tarpeeksi asti syötyä. Mutta sitä ei ollut rahallakaan saatavissa."

Me emme saa uskoa, että kunnon ritarimme ruoan-himon tähden unhotti ne velvollisuudet, joita hänen asemansa ylipäällikkönä tässä tilaisuudessa vaati häneltä. Syödessänsäkin otti hän ahkerasti osaa neuvotteluun, tarkasti kuunnellen mitä toiset puhuivat ja toisinaan itse tehden tärkeitä ehdotuksia pian tapahtuvan tappelun suhteen.

"Meidän on" — sanoi hän — "käyminen rynnäkölle ryhmittäin. Siksi pitää meidän jakaa sotajoukkomme kuuteen ryhmään eli osastoon — oikeastaan pitäisi heidän kasvattaa porsaitansa niin, ett'ei niissä löytyisi ensinkään luita; nuo luukolot vaan tyhjänpäiväisesti lisäävät painoa, eikä niistä kumminkaan ole ruumiille ravinnoksi, kun kristityn ihmisen hampaat niihin eivät pysty — kukin yhden ritarin johtamaan. Näistä ryhmistä käyvät kolme ensimäistä yht'aikaa rynnäkölle ja pitää kullakin näiden kolmen ryhmän johtaja-ritarilla olla toinen ritari apuna eli alapäällikkönä. Kun nämät osastot ovat päässeet vihollisten kimppuun ja lyöneet mäsäksi heidän ensimäiset rivinsä, niin toitottavat neljännen ja viidennen osaston torvensoittajat yht'aikaa torvihinsa ja niihin osastoihin kuuluvat sotilaat nostavat hirmuisen sotahuudon, jonka jälkeen täyttä laukkaa hyökkäävät vihollisten kimppuun. Kymmenes ritareista, joka kantaa Vapahtajan ja neitsyt Maarian pyhillä kuvilla varustettua sotalippuamme, ratsastaa heidän ensimäisessä rivissänsä. (Otettuansa nahkaisesta leilistänsä aika siemauksen, jatkoi ritari:) Nyt ovat viholliset jo niin kovin pelästyksissään, että puolustustoimi heiltä käy sangen huonosti, mutta kun kuudennen eli varaosaston torvensoittajat samassa etäämmältä torvillansa toitottavat, niin joutuvat he, luullen ryntääjäin sotajoukkoa viittä vertaa suuremmaksi kuin se on, niin kovin hämillensä, ett'eivät enää vastarintaa ollenkaan ajattelekkaan, vaan pötkivät pakoon mitä suinkin koivet kestävät. Poistaaksensa heistä viimeisetkin tähteet järjellistä ajattelukykyä, nostavat nyt meidän sotilaat, kaikki yht'aikaa, uudestaan raikkaan sotahuudon, jolloin toisen, kolmannen, neljännen ja kuudennen eli varaosaston miehet lähtevät kaikkialle vihollisia ajamaan takaa, mutta ensimäinen ja viides osasto jäävät varaväkenä tappelutantereelle. Jos yksityiset viholliset, taikka suuremmat joukkiot heistä heittävät aseensa maahan ja pyytävät armoa, niin on jokaisen kristityn sotilaan velvollisuus suostua tällaiseen pyyntöön, sillä minusta on se suurimman raakuuden tunnusmerkkinä pidettävä, jos joku paljaasta veren vuodattamisen himosta surmaa aseettomia ihmisiä. Jokaisen osaston päälliköt pitäkööt huolta siitä, etteivät heidän miehensä loukkaa kristillisyyden sääntöjä. Päälliköille tämä tällainen toimi ei ole helppo ja harvoin se täydellisesti onnistuu — sen tiedän hyvin kyllä omasta kokemuksestani, mutta omasta kokemuksestani tiedän myös, että kelpo ritarin on jälestäpäin hyvä olla tietäessään siinä parastansa koettaneensa!"

Ritarin kaula oli hänen näitä puhuessaan taas kuivunut. Sitä vähäsen kastaaksensa nosti hän uudestaan nahkapullon huulillensa. Ottamastansa siemauksesta virkistyneenä, kohotti hän jälleen äänensä ja lausui: "Kertomaani rynnäkköjärjestystä noudattamalla olen monessa taistelussa monilukuisempia uskottomia vastaan päässyt voittajaksi. Itse Damaskon sulttaanin suurivisirin Abdullan, joka oli taitavimpia sotapäälliköitä mitä uskottomilla milloinkaan on ollut, sain kerran tähän tapaan järjestetyn sotarintani kautta niin hämille että hän suurella miestappiolla läksi käpälämäkeen, vaikka hänellä oli kymmenen tuhatta miestä tappelussa, minulla ainoastaan kaksi tuhatta. Kautta pyhän ristin! Se oli loistavimpia voittoja, mitä milloinkaan on saatu Saraceneista! Mutta tulipa minulle sen kautta runsaita palkinnoltakin osaksi. Muun muassa lahjoitti Ranskan jalo kuningas Lutvikki, saatuansa kuulla tästä voitostani kerrottavan, minulle kaksi talenttia kullassa ja toimitti erityisen lähetystön tuomaan näitä rahoja Akkonin kaupunkiin, jossa siihen aikaan pidin pääkortteria. Samalla lähetyskunnalla oli mukanaan kuninkaan omakätisesti minulle kirjoittama kirje, jossa hän mitä innokkaimmilla sanoilla pyysi minua tulemaan hänen luoksensa."

Kultainen ritari katsoi tarkastellen ympärillensä, huomataksensa minkä vaikutuksen kertomus hänen keksimästänsä rynnäkkö-järjestyksestä oli tehnyt neuvottelussa läsnäoleviin. Mutta nämät siitä eivät sanaakaan hiiskuneet, kun pitivät päällikkönsä älyä ja taitoa sota-asioissa niin ylenmäärin korkeina, ett'ei heidän hänen ehdoittamistaan suunnitelmista sopinut ruveta väittelemään vastaan eikä myöten; pitkän kokemuksen nojalla tehtyinä olivat ne kai oivallisia, sodankäynnissä mallikaavoiksi kelpaavia. Kultainen ritari tyystin tajusi, mitä hänen kuulijainsa vaiti-olo ja kainosti maahan luodut silmäykset merkitsivät. Ollen hyvillä mielin tästä havainnostaan, valmistautui hän par'aikaa uusilla todisteilla todistamaan keksimänsä sotarinnan etevyyttä, kun samassa eräs talonpojan pukuun puettu mies syvästi kumartaen lähestyi neuvottelupaikkaa.

Tullut oli eräs Hieraniemen torppari, yksi Sarkin lähettämistä vakoojista.

"Puhu pian puhuttavasi!" — huudahti Paavo hänelle malttamattomasti. "Onnistuiko sinun saada selkoa kapinoitsijain asemasta?"

"Miks'ei olisi onnistunut? Eipähän nyt tuohon tarvinnut taivasta tavoitella eikä kuuhun kurottaa!" — vastasi torppari-vakooja levollisesti.

"Suuriko on heidän lukunsa?" — kysyi Paavo.

"Montako honkaa on Hieraniemen metsässä?"

"Niitä tietysti en ole lukenut!" — tiuskasi Paavo.

"Niin enhän minäkään lukenut tuolla Nokian rannalla olevia meidän miehiämme. Mutta kymmenen sangollista ohria tulee kai minun palkinnokseni tästä matkastani; niinhän me Sarkin kanssa sovimme?"

"Manalaan kaikki ohrat tänä hetkenä! — Kävitkö todellakin itse kapinoitsijain kokouspaikassa?"

"Missä muuten olisin käynyt?" kysyi kelpo vakooja kummastuksella.

"Puhuttelitko heitä?"

"Puhuimmehan siellä yhtä ja toista ja olisinkin jäänyt sinne tuonnemmaksi juttuamaan, ell'ei Sarkki olisi käskenyt minun joutuen palajamaan takaisin."

"Näitkö Hatanpään Heikkiä?"

"Kyllä vaan. Hän siellä meuhoi ja käskeli, niinkuin olisivat kaikki muut olleet hänen orjiansa."

"Oliko heillä tieto meidän matkastamme?"

"En luule olleen, koska uskoivat tuon valheeni, jonka Sarkin käskystä tokaisin heille vastaan silmiä: että Hieraniemen isäntä nostattaa Lempääläiset kapinaan muukalaisia vastaan."

"Ethän ollekkaan niin tyhmä, kuin luulin sinun olevan; osaathan sinä valhetella!"

"Toisten käskystä valhettelen toisinaan, kun valheestani maksetaan hyvä hinta, niinkuin nyt. Oman järkeni johtamana ei ole valhe milloinkaan pöllähtänyt päähäni."

Munkki oli tuskallisella levottomuudella kuunnellut tätä pitkäpiimäistä keskustelua. Nyt hän kääntyi suorastaan vakoojan puoleen, lausuen: "Olethan sinä, mies hölmö, todellinen lehmä, jolta lypsämällä täytyy heruttaa jok'ainoa tieto! Koetappas nyt sanoa lyhyesti ja selvästi, millaisella tuulella vihollisemme olivat, olivatko tyytyväiset ja iloiset, vaiko tyytymättömät ja alakuloiset?"

"Tyytymättömiä he olivat ja suurin osa heistä uhkasi lähteä kotiansa, etenkin kun heidän eväänsä nyt olivat lopussa. Riitelemällä ja kiistelemällä, rukoilemalla ja uhkaamalla kokevat Tavela ja Hatanpään Heikki estää heitä lähtemästä".

"Muuta ei meidän tarvitsekaan tietää!" huudahti munkki ilomielin ja tulkitsi sitte kokoontuneille ritareille, mitä vakooja matkastansa oli kertonut.

Sittekuin munkki oli sanottavansa loppuun sanonut, lausui pyhän haudan ritari: "Että he ovat eripuraiset keskenänsä, on hyvä asia, vaan että heidän on nälkä, on vielä parempi. Nyt hukka heidät perii, vaikkapa heidän lukunsa olisikin suurempi kuin meren hiedan. Ovatkohan miehemme jo ravitut? Käykäätte sitä tiedustelemaan, sillä kohta pitää meidän lähteä matkaan. Kapinalliset yritykset kukistetaan parahiten siten, että lyödään kaikki kapinoitsijat kerrassaan, ennenkuin ovat ehtineet hajaantua, pian uudestaan kokoontuakseen."

Munkki ja kaksi ritaria menivät kultaisen ritarin käskyn johdosta ratsumiesten luo. Hän itse otti suuren nahkaleilin käteensä ja alkoi astella Pyynikin rinnettä ylöspäin ja katosi pian näkyvistä tiheässä kasvavain puitten taakse.

Kun munkki, joka joutuisasti oli toimittanut toimitettavansa, palasi neuvottelupaikkaan, kysyi hän kohta mihinkä päällikkö-ritari oli mennyt. Saatuansa siitä tiedon, läksi hän häntä etsimään, peläten että ritari ehkä eksyisi, jos hän tavallista huolimattomuuttansa noudattaen antautuisi liian syvälle metsään.

Tällä etsintä-matkallansa sattui hän tulemaan lähelle sitä luolaa, jota oli käytetty Wildefried-isän ja hänen kumppaneinsa vankilana heidän onnettomuudessaan. Se näky, jonka munkki nyt näki luolan edustalla, oli niin omituista, milt'ei koomillista laatua, että hän, vetäen suunsa nauruun, pysähtyi sitä katsomaan.

Kultainen ritari oli siinä polvillansa vankilan oven suussa. Hän oli aukaissut liivinuttunsa, jonka alle kätkettynä hän kantoi tavattoman pienillä, norsunluusta tehdyillä kupukoilla varustettua rukousnauhaa. Näitä kupukoita hän nyt ahkerasti siirteli, sen ohessa silminnähtävällä hartaudella lausuen "Ave Maria" kutakin kupukkaa eli palloa siirtäessänsä syrjään.

"Viisikymmentä!" — huudahti hän vihdoin ja veti ängähtämällä henkeänsä. Levättyänsä kotvasen aikaa teki hän ristinmerkin rintaansa ja alkoi uudestaan siirtää kupukoita, jupisten "Pater noster".

"Neljäkymmentä! Vihdoin toki pääsin loppuun! Olinkin jo vähässä väsyä tähän vaikeaan, mutta pyhään rukoilemistyöhön. Paljon tuo taivallinen taatto ja hänen pyhimyksensä vaativat syntiseltä ihmiseltä."

Tämän sanottuansa otti hän hienosti tehdyn hopeaisen rasian liivitakkinsa povitaskusta. Suurella varovaisuudella avasi hän tämän rasian, joka sisälsi monenkarvaisia öylättejä. Saatuansa yhden viheriän öylätin hyppysiinsä, sulki hän visusti rasian ja kätki sen uudestaan liivinuttunsa povilakkariin.

Nyt muuttui hänen muotonsa vielä totisemmaksi, kun hän tuokion hartaasti katseli pyhää öylättiä. Sitte avasi hän suunsa ja työnsi öylätin sinne. Tuskin oli se tehty kun hän kuumeentapaisella kiireellä tarttui vieressänsä olevaan nahkaleiliin, nosti sen huulillensa ja otti, painaen päätänsä taaksepäin, siitä oikein kelpo siemauksen. Sitte nousi hän seisaallensa.

Heiluttaen kädessänsä nahka-leiliä, jonka sisustasta ei vähintäkään loiskinaa kuulunut, huudahti ritari tyytymättömyyttä osoittavalla äänellä: "Nyt tämä on tyhjä! Ainoa lohdutukseni on, että sen antama ilo päättyi niin pyhällä tavalla."

Ritari säpsähti, kun samassa huomasi munkin, joka nyt astui esiin ja sanoi teeskennellyllä totisuudella: "Kautta pyhän ristin! Mitä olettekaan tehnyt, uljas ritari! Nautittepa pyhän ehtoollisen pappismiehen siunauksetta ja joitte siihen lisäksi viiniä, joka maallikoilta on ankarasti kielletty! In nomine Salvatoris! Te olette loukanneet kirkon tärkeimpiä sääntöjä!"

Kultainen ritari oli kovin hämillänsä.

"Tämä leili, joka nyt — pahasti kyllä — on tyhjä, ei sisältänyt sellaista viiniä, jota papit kirkossa juovat pyhää ehtoollista maallikoille jakaessansa!" — änkkäsi hän. "Kautta apostoli Pietarin lävistetyn käden vannon, että se oli tavallista Hispanian maallikko-viiniä, sellaista, jota kukin kunnon ritari kirkon sääntöjen mukaan saa juoda niin paljon kuin hän vaan jaksaa. Juomatta olisikin tuo pyhä öylätti istunut kiinni joko suulakeeni taikka kurkkuuni, niitä kun on mahdoton nielaista viiniä juomatta. Muuten se oli viimeinen niistä pyhimysten leipomista öyläteistä, joita kokoelin noissa kirkon vihkiäisissä Roomassa, joista jo ennen olen kertonut. Tästälähin pitää minun ruveta käyttämään erään Strassburgin kirkon pyhien tekemiä öylättejä. Saaspa nähdä, elänkö niin kauan, että on Räntämäenkin öylätteihin käsiksi käyminen."

"Totta totisesti! Te olette harha-uskoinen, herra ritari, todellinen hereticus! Eihän maallikon ole luvallista antaa itsellensä pyhää ehtoollista!" — intti munkki, tuskalla pidättäen nauruansa.

"Varjelkoon minua suojeluspyhäni sellaista tekemästä! Enhän minä itselleni pyhää ehtoollista anna; tämä on jotakin peräti toista. — Koska pyhät vainajat ovat näitä öylättejä leiponeet ja antaneet niiden ylen-luonnollisella tavalla pudota alas kirkkojen kaarroksista, niin totta kai on heidän tarkoituksensa se, että me syntisraukat söisimme niitä sielujemme autuudeksi. Sentähden onkin minulla tapana nielaista yksi tällainen öylätti ennenkuin antaudun taisteluun. Se virvoittaa mieltäni ja synnyttää minussa vahvan vakuutuksen siitä, että taivaan portit minulle avataan, jos tappelussa kaadun. Kun miehellä on sellainen vakuutus mielessä, taistelee hän pelotta, vaikka itse p—lettä vastaan!"

Ritari oli puhunut täydellä totisuudella. Hänen hurskautensa oli lapsentapainen, mutta samalla niin syvä ja innollinen, ett'ei munkin enää tehnytkään mieli nauraa säle. Siihen sijaan lausui hän tavallista hellemmällä äänellä: "Kylläpä te olette oikeassa, jalo ritari. Niissä sellaisissa öyläteissä asuu todellakin eriskummallinen voima, ja sotilaan sopii niitä hyödyksensä nauttia ennenkuin hän lähtee taisteluun. — Vaan kiiruhtakaamme neuvottelupaikkaan! Meidän etujoukkomme oli jo äsken valmis matkaan."

Yhdistettyyn neuvottelu- ja aterioitsemistoimeen ruvetessaan oli kultainen ritari riisunut raskaan teräksisen sotapukunsa päähänsä. Palattuansa omituiselta rukoilemis-retkeltänsä oli hänen ensimmäinen huolensa uudestaan pukeutua siihen, jossa toimessa hänen knaappinsa ja palvelijansa olivat hänelle avullisina. Tultuansa lähtöön valmiiksi muisti hän Lyylin ja pyysi munkin käskemään häntä luoksensa. Mutta munkki ei tietänyt, missä Lyyli oli, vaan läksi sitä kysymään Paavolta, joka seisoi siinä lähellä yhtä mittaa tirkistellen Pyhäjärven rantaa kohti.

Kuultuansa munkin kysymyksen vaaleni ja punastui Paavo vuorotellen. Hänen sydämessänsä riehui ankara vihan myrsky, jota hän ainoastansa tuskalla sai hillityksi. Ensi kiivaudessaan loikin hän munkkiin niin vihaisen silmäyksen, että tämä siitä säpsähti.

Paavo oli toivonut, ett'eivät munkki eikä pyhän haudan ritari lähteissään muistaisi pitää Lyylistä huolta nyt kuin heillä pian tapahtuvan tappelun tähden oli niin paljon muuta ajateltavaa. Sentähden oli hän käskenyt Sarkin viedä Lyylin Pyhäjärven rannalla olevaan veneesen. Sarkin piti sanoa, että hän muka toimiskeli pyhän haudan ritarin käskyläisenä. Lyyli, joka ei Sarkkia tuntenut, uskoikin ensin hänen puheensa ja seurasi häntä rannalle saakka, mutta juuri kun hänen piti astuman veneesen, syntyi epäluulo hänen mielessänsä eikä hän ottanutkaan siihen astuaksensa, vaan vaati päästä ritarin puheille. Sarkki väitti sellaisen vaatimuksen mahdottomaksi, mutta lupasi itse mennä pyytämään, että ritari tulisi Lyylin luoksi. Hän menikin, mutta ei ritarin, vaan Paavon luo kysymään mitä hänen Lyylin niskoitellessa oli tekeminen. Paavo kielsi häntä väkivaltaa käyttämästä kunnes ritari ja munkki olivat lähteneet matkaan. Mutta heidän lähdettyänsä pitäisi Sarkin kantaa Lyyli hänen tahtoansakin vastaan veneesen ja sitte ynnä kolmen muun Hieraniemeläisen kanssa mitä kiireimmiten soutaa Hieraniemeen, jossa heidän tarkasti tuli vartioida Lyyliä siksi että Paavo itse saapuisi kotia. Sarkin tuli vieläkin uskotella Lyyliä puuhaavansa ritarin käskyläisenä ja sanoa, että tämä ennen lähtöänsä oli luvannut tulla Lyylin puheille.

Tällaisen kaavan Sarkin menettelyyn Lyyliä kohtaan oli Paavo laatinut, mutta nyt tulikin, juuri kuin Sarkki oli ehtinyt lähteä hänen luotansa, tuo mustatakki munkki tekemään hänen tuumansa mitättömiksi. Vieläpä oli hyvin uskottavaa, että kultainen ritari kovasti kostaisi hänelle sen, että hän oli käskenyt Sarkin sanoa itseänsä ritarin käskyläiseksi, sillä Paavo ei ensinkään epäillyt, että Lyyli heti ilmoittaisi tämän asian ritarille. Jos hän valheen kautta olisi toivonut voivansa pelastua tästä pulasta, niin olisi hän sanonut, ett'ei hän tietänyt, missä Lyyli oli, mutta Paavo ymmärsi, että hän valhettelemalla olisi joutunut vielä pahempaan pulaan. Sentähden vastasi hän, kotvasen mietittyänsä, munkin kysymykseen: "Tuolla rannalla hän seisoo veneen tykönä."

Munkki läksi itse noutamaan Lyyliä. Niinkuin Paavo oli arvannut, kertoi Lyyli heti munkille, mitä hänelle oli tapahtunut, pyytäen munkkia sitä ilmoittamaan pyhän haudan ritarille. Mutta munkki, joka kammoksui riitaa ritarin ja Paavon välillä näin tärkeällä hetkellä, ei hiiskunut ensinmainitulle sanaakaan koko asiasta. Hänen mielestään Paavo kyllä ansaitsi tulla rangaistuksi, mutta tämä rangaistus oli heitettävä sopivampaan aikaan.

Jott'eivät Paavon kavalat juonet Lyylin suhteen vast'edeskään onnistuisi, pyysi hän kultaisen ritarin antamaan knaapillensa käskyn, jotta tämä kahden ratsastajan avulla tarkkaan vartioitsisi Lyyliä. Vahingon välttämiseksi tuli heidän ratsastaa armeijan jälkijoukossa, sillä mahdollistahan tuo oli, että viholliset, jollakin tavoin saatuansa tiedon kristittyjen tulosta, äkkiarvaamatta tekisivät rynnäkön.

Näin kun oli tästä asiasta sovittu, läksi pyhän haudan ritari ja hänen komentamansa ratsujoukko yön hiljaisuudessa matkaan.

Viidestoista luku.

Samaan aikaan kuin Tuomas piispan ratsuväki läksi Pyynikiltä, saapui Viiso Hämäläisten leiriin. Hälinää ja rähinää kuului täällä kaikkialla ja kaikki oli epäjärjestyksessä. Lukuisasti kokoontuneet talonpojat nurisivat ääneen päälliköltänsä vastaan eivätkä enää ottaneet heidän käskyjänsä totellaksensa. Päälliköt olivat heidän mielestänsä muka joutuneet syypäiksi jos johonkin huolimattomuuteen ja tyhmyyteen. Miksi eivät heti olleet vieneet heitä Nokian virran yli kristittyjen varsinaisille alueille? Siellä olisi moni kelpo mies yhtynyt heidän joukkoonsa ja ryöstämällä olisi muonavaroja saatu yltäkyllin, jott'ei niistä, niinkuin nyt oli tapahtunut, olisi tullut puute? Kukapa olisikaan ymmärtänyt tuoda mukanansa moniksi päiviksi riittäviä eväitä, kaikilla kun oli ollut se ajatus, että mitä kiireimmiten lähdettäisiin Tuomas piispan vilja-aittoja tyhjentämään. Tuo päällikköjen pakina, että he odottivat Karjalaisten sanansaattajia, oli pelkkää lorua. Eihän Karjalaisten ollut tapana matkata maitse, vaan meritse. — Paras kai on, että jokainen palajaa takaisin kotiansa, koska ei tästä sotaisesta yrityksestä näy lähtevän niin mitään hyötyä!

Tähän tapaan kiistelivät ja riitelivät tyytymättömät Hämäläiset. Ukko Tavela, Hatanpään Heikki ja muutamat muut tosia viisaammat miehet, joille kotimaan ja perityn vapauden puolustus oli hellänä sydämmen huolena ja jotka kykenivät tajuamaan asiain oikean laidan, kokivat parhaamman kykynsä mukaan rauhoittaa ja rohkaista heidän mieltänsä, mutta sangen huonolla menestyksellä. Suuri hyöty heillä olisi ollut Korven Kelosta, jos tämä olisi ottanut ruvetaksensa heidän liittolaiseksensa tässä heidän toimessaan. Mutta Korven Kelo oli Ukon juhlasta saakka ollut alla päin, pahoilla mielin eikä puhunut sanaakaan sinne, eikä tänne. Tuskin hän vastasi tehtyihin kysymyksiin, kun hän levotonna käyskenteli paikasta paikkaan taikka toisinaan mietiskellen istahti jonkun kaatuneen puun rungolle, syvämielisesti katsoen alas maahan. Tällaisena oli hän johtajille enemmän haitaksi kuin hyödyksi, sillä hänen alakuloisuutensa ja tyytymättömyytensä lisäsivät vaan alakuloisuutta ja tyytymättömyyttä sotajoukossa.

Tällainen oli asiain laita Hämäläisten leirissä silloin, kun Viiso saapui sinne. Heti tultuansa pyysi hän kahdenkesken saadakseen puhutella Tavelaa, jolle hän kertoi, mitä Liuksialassa oli tapahtunut ja mitä hän sittemmin matkallansa oli nähnyt. Tämä hänen kertomuksensa oli sitä laatua, että Tavela siitä kovasti säikähtyi ja hän kutsutti kiiruusti Hatanpään Heikin neuvotteluun.

Jos Tavelan peljästys Viison kertomusta kuunellessaan oli ollut suuri, niin oli Heikin hämmästys, saatuansa noista onnettomista tapauksista tiedon, vielä sitäkin suurempi. Hän vaaleni kuin liinavaate ja hänen täytyi nojautua lähinnä seisovaa puuta vastaan, sillä kaikki esineet mustenivat hänen silmäinsä edessä.

Me tekisimme Heikille suurta vääryyttä, jos ajattelisimme, että tieto siitä, että hänen talonsa oli poltettu poroksi, näin kipeästi koski häneen. Epäilemättä oli se hänelle katkera surusanoma sekin, mutta Heikki oli tarpeeksi asti järkevä mies ymmärtämään, että poltetut talot voidaan rakentaa uudestaan ja pilatut kalleudet uudestaan teettää. Eikä hän myöskään liioin pelännyt sitä vaaraa, joka uhkasi häntä ja hänen liittolaisiansa sen kautta, että viholliset, heidän asemaansa kiertämällä, olivat saartaneet heidät. Näihin kylläkin huolestuttaviin asioihin loi hän tuskin hetkeksikään ajatustansa. Mutta tuo seikka, että Lyyli oli kristittyjen vankina ja (niin hän arveli) Hieraniemen Paavon käskettävänä — se se hänen sydämeensä niin kipeästi koski, että hän tuskansa ensi tuimuudessa oli heittää järkensä.

Mutta pian muuttuivat hänen hämmästyksensä ja tuskansa silmittömäksi raivoksi. Hän vannoi kautta kaikkein jumalien, niin hyvin onnea kuin onnettomuutta tuottavain, että hän Hatanpääläistensä ja muiden ystäviensä kanssa kuumasti kostaisi kristityille heidän tekemänsä ilkityöt ja pelastaisi Lyylin. Hän päätti heti lähteä kostoretkellensä ja oli juuri mennä miehillensä antamaan sitä varten tarpeellisia käskyjä, kun Tavela, tarttumalla hänen käsivarteensa, pidätti häntä, lausuen:

"Sinä et saa, Arvo, äkkipikaisuudellasi turmella koko meidän tärkeää yritystämme! Ne asiat, joiden hyväksi olemme tarttuneet aseisin, ovat niin kallisarvoiset, ett'ei niitä yksityisen henkilön pelastamisen tähden saa heittää hylyksi. Sanomattanikin arvanneet, että minä rakastan Lyyliä yhtä sydämellisesti kuin joskus joku hänen kosijansa — minulla itselläni kun ei ollekkaan lapsia —, mutta kansani onnellisuuteen verraten jääpi tuon armaan lemmittyni onni taikka onnettomuus kuitenkin pikku-asiaksi, jos kohta huoli hänestä pusertaisi sydänvereni minusta. Minä olen vanha, ehkä liiankin vanha näihin tällaisiin sotaisiin yrityksiin; mutta juuri vanhuuteni tähden puhuu paljon kokenut viisaus minun suuni kautta. Pysy vartoen asemallasi! Meidän ei ensinkään tarvitse epäilläkään; että kristityt piakkoin tekevät rynnäkön meitä vastaan; kuinka tämä rynnäkkö on kestettävä ja mitenkä vihollisten joukot ovat voitettavat, se olkoon ensimäisenä huolenamme. Heidän voittamisensa muuten onkin paras keino Lyylin pelastamiseen. Nyt pitää meidän antaman meikäläisille tieto näistä odottamattomista tapahtumista. Ehkä läheltä uhkaava vaara poistaa eripuraisuuden tunteet heistä ja saa heidät jälleen yksimielisiksi. Minä puhun heille järjen kannalta; puhu sinä sen jälkeen nuoruuden hehkuvasta innosta lähteneitä lauseita. Sellaiset ovat omiansa herättämään heissä kiihkoa taisteluun."

Tavela antoi nyt kutsua Hämäläiset yhteiseen kokoukseen Nokian virran varrella olevalle kentälle ja selitti heille selvillä ja suorilla sanoilla, mitenkä onnettomasti oli asiain laita, lisäten muutamia kehoituksia kullekin tarkoin täyttämään velvollisuutensa. Hänen puheensa oli yksinkertaista ja korutonta, mutta miehekästä ja pontevaa.

Mutta ei ollut niinkään helppo toimi saada sellaisten ihmisten mieliä rauhoitetuiksi ja rohkaistuiksi, jotka olivat heittäneet uskonsa ja luottamuksensa menestykseen. Suuri joukko tyytymättömiä ja arkamielisiä hiipi, kuultuansa että kristityt tulivat heitä ahdistamaan heidän selkänsä takaa, pois kokouspaikasta ja läksivät metsäteitä myöten kotiansa. Heistä olivat kapinan tehneiden Hämäläisten asiat aivan hukassa. Omat talonsa ja töllinsä arvasivat he vihollisten sytyttäneen ja kiiruhtivat tulta muka sammuttamaan sekä, jos mahdollista, omaisiansa pelastamaan rääkkäävien muukalaisten kourista.

Harmista ja innosta kiivastuneena nousi Hatanpään Heikki eräälle korkealle kivelle, josta hänellä oli vapaa näköala kokouskentän yli, ja puhui ankaralla äänellä läsnä-oleville: "Niin totta kuin raitista ilmaa hengitän, olisin mieluisammin tahtonut olla syntymättä kuin että minun pitää nähdä sellaista akkamaista kehnoutta kansalaisissani, jota minun tässä nyt on täytynyt nähdä! Tuskin enää rohkenen häpeästä punastumatta luoda silmiäni kirkasta taivasta kohti! Voi toki, kuinka kurjasti te pilaatte esi-isiemme kuulun urhoollisuuden ja miehuullisuuden maineen? Te ette suo heille haudoissaankaan rauhaa, kehnoudellanne te kidutatte heitä manalaisinakin ja käännätte kaiken Tuonelan väen ilkeän pilkan heitä vastaan! Kuka nyt enää vavistuksetta uskaltaa käydä hautausmaille maistiaisia viemään, kuka mennä pyhiin laaksoihin pelkäämättä petettyin isiemme kovaa kostoa? — Haa! Oletteko Hämäläisiä te, jotka pötkitte pakoon kuultuanne, että verivihollisemme saapuvat tänne? Kehnot konnat! Kyllä olitte hartaat kehumaan urhouttanne ja karhun väelle vertoja vetävää voimaanne, mutta nyt kun teidän pitäisi suuret sananne töillä todistaa tosiksi, nyt lähdette käpälämäkeen! Tulkaa toki ennen lähtöänne tänne luokseni puhkaisemaan silmäni pois päästäni, ett'ei minun tarvitse nähdä kansani häväistystä!"

Nämät sanat saatuansa sanotuksi huomasi Heikki että Korven Kelokin oli kiivennyt ylös kivelle. Siinä seisoi loihtija nyt hänen sivullansa kiven huipulla. Oikeassa kädessä oli hänellä joutsi, vasemmassa pitkä miekka. Vasamakimppu killui oljista punottuun köyteen kiinnitettynä hänen kaulassansa, Korven Kelo oli kamalan näköinen. Hän oli avopäin ja tuuli liehutti hänen karkeita hiuksiaan ja pitkää partaansa. Hänen päivettyneet, laihtuneet kasvonsa olivat tavallista vaaleammat, haaveksiva, kammoksuttava vihan ja raivon tuli paloi hänen silmissänsä ja vaahto tuprusi hänen suustansa, vaikka hän painoi huulensa umpeen. Nurina taukosi heti sotajoukossa ja kaikki seisoivat paikallansa ikäänkuin maahan kiinni naulattuina. Kaikki pelkäsivät, kaikki olivat kauhistuksissaan. Totisena, peloittavana vihan jumalan kuvana seisoi mahdikas ennustaja kiven huipulla. Ei löytynyt ainoatakaan, joka tällä hetkellä olisi epäillyt, että Hämäläisten kohtalot kokonaan olivat Korven Kelon vallassa: hänen sanoistansa riippui, saavutettaisiinko voitto vaiko turmioon jouduttaisiin.

Loihtija avasi suunsa, hän aikoi puhua. Mutta ääni petti; hänen ruumiinsa rupesi vapisemaan. Kohta teki hän uuden ponnistuksen ja hänen huuliltansa läksi nyt äärettömän raikea ja kimakka huuto, huuto, joka puoleksi oli vihan, puoleksi valituksen huuto. Kukkulat ja metsät toistivat tämän kamalan huudon, jonka kauhistuttava voima siten kasvoi toista verta suuremmaksi. Kuolon hiljaisuus vallitsi kaiun vaiettua Hämäläisissä, joidenka suonissa veri oli jäätyä kauhusta; muutamat lankesivat polvillensa maahan. Kaikki odottivat jännitetyllä mielellä mitä loihtija oli sanova. Mutta hän ei puhunut, vaan korotti kotvasen kuluttua toisen ja sitte vielä kolmannen entisiä kolkomman huudon. Sen jälkeen, kun kauhu läsnä-olijoissa oli nousut korkeimmillensa, luki hän sekavan loihturunon, jossa hän, päättäen niistä sanoista, jotka hän lausui selvällä äänellä, puhui jumalien vihasta ja parjasi kristittyjen lasten pelastajia sekä kotimaansa pettäjiä. Päästyänsä loihturunonsa päähän kurotti hän kätensä taivasta kohden ja huusi korkealla äänellä:

"Voi häpeää ikuista, poistamatonta, että Hämäläiset pelkäävät!" Hänen kätensä putosivat hermottomina alas, mutta vaan vähäksi ajaksi, jonka jälkeen hän ojensi miekkansa erästä sotajoukon vasemmalla siivellä seisovaa miestä kohtaan ja huudahti, katsoen synkästi häneen: "Sinä Niemelä, jonka talon kynnyksiä Vesijärven aallot huuhtovat, astu syrjään, astu lähemmäksi!"

Mies, jolle Korven Kelo puhui nämät sanat, oli keski-ikäinen, siistiin sota-asuun puettu talonpoika. Paitsi aseitaan kantoi hän eväskonttia selässään, jotta näytti siltä kuin olisi hän valmistainnut matkaan. Kuultuansa loihtijan sanat vaaleni hän, vaan ei liikahtanut paikaltansa.

Korven Kelon kasvot synkistyivät yhä enemmän ja hänen pyörivät silmänsä paloivat kuopissaan kuin kekäleet. "Astu syrjään, astu lähemmäksi Niemelä!" — huusi hän peloittavalla äänellä.

Mies, joka selässään kantoi eväskonttia, vaaleni yhä enemmän ja katsoi levottomasti ympärillensä ikäänkuin hän olisi mielinyt paeta. Joukko talonpoikia saarsi hänet samalla ja vaativat häntä, uhaten aseillansa, tottelemaan loihtijan käskyä. Vapisevana astui mies keskelle siitä aukkoa, joka eroitti Hämeen soturit siitä kivestä, jonka päässä loihtija seisoi. Hän katsoi pelvolla loihtijaan.

Korven Kelo laski miekkansa kivelle ja irroitettuansa yhden vasaman vasamakimpusta jännitti hän joutsensa ja sovitti vasaman joutsen uuraan. Sen teki hän verkkaan ja levollisesti. Hiljaisuus yltympäri oli täydellinen. Sitä häiritsi yksin tuulen hiljainen sohina lähinnä seisovien puitten latvoissa.

Loihtija tämän hiljaisuuden vihdoin katkaisi, puhuen Niemelän isännälle seuraavat sanat: "Sinä olet kansasi hylky, Niemelä, ja synnyinmaasi häväistys! Sinä olet yllyttänyt meidän miehiä eripuraisuuteen, ja äsken kuulin sinun sanovan, että se on viisain mies, joka korjaa luunsa niin kauaksi kuin mahdollista kristittyjen tieltä. Oletkin ihkaten valmis lähtemään käpälämäkeen. Mutta lähdöstäsi sinne ei kuitenkaan tällä kerralla tule mitään, vaan sen sijaan saat lähteä Tuonelaan kertomaan isillemme, että heidän poikansa aikovat puolustaa maatansa ja vapauttansa kuolohon asti! Hylkiönä lähdet Manalaan, hylkiönä he sinun upottakoot Tuonelan jokeen! Kirous muistollesi, kirous jokaiselle askeleelle, jonka olet astunut, kirous äidille, joka sinun synnytti, kirous huoneelle, joka antoi sinulle suojaa, kirous pellolle, jossa kasvoi leipäsi!"

Niemelä seisoi kuin kivettyneenä kuunnellessan tuomiotaan ja sitä seuraavaa kauheaa kirousta. "Armoa!" oli ainoa sana, jonka hän loihtijan vaiettua langeten polvillensa sai puserretuksi huuliltansa.

Mutta Korven Kelo ei ollut häntä kuulevinaan, vaan tähtäsi kylmäverisesti joustaan. Jo painoi hän sormillaan liipasinta, joutsen jänne helähti, vasama lensi vinkuen halki ilman ja maahan vaipui Niemelän isäntä verihinsä puhki ammutulla sydämellä pienimmättäkään valitushuudotta.

Pelko ja kauhistus valtasi kaikkein läsnä olevain Hämäläisten mielet. Äänettöminä he seisoivat kaikki, tuskin tohtien hengittää. Loihtija katsoi heihin pitkän ajan kipenöitsevin silmin.

Vihdoin puhui hän verkkaan: "Näittehän, ystäväni, että minulla jousta tähtäessäni on tarkka silmä! Niin monta kuin on minulla vasamaa tässä, niin monta ihmissydäntä voihin ampua puhki. Mutta pyhät jumalat ja loukattujen esi-isiemme haahmot ovat nyt sovitetut ja otaksukaamme, ett'ei meidän joukossamme enää ole ketään, joka taistelutta haluaisi jättää synninmaansa vihollisten tallattavaksi!"

Tämän sanottuansa kääntyi hän Hatanpään Heikkiin, joka yhä seisoi hänen vieressänsä, ja mitteli häntä tuimilla silmäyksillä. Kotvasen häneen näin katsottuansa, töyttäsi loihtija Heikkiä nyrkillänsä vasten rintaa ja ärjäsi: "Älä nuhjustele, mies, vaan joudu päällikkönä järjestämään miestemme rivejä sotarintaan, sillä pian ovat viholliset täällä! Sinuun me luotamme! Minä jään tähän tähystelemään, mieliikö joku vielä häväistä Hämäläisten nimeä!"

Vähällä oli, ett'ei Heikki pudonnut päistikkaa kiveltä alas, niin ankaran täräyksen oli loihtija antanut hänelle. Vähemmän ketterälle miehelle olisi varmaan niin käynyt, mutta suuren nopsuutensa avulla onnistui hänen päästä jalat edellä maahan. Mutta tästä jyrkästä kohtelusta hän ei kuitenkaan suuttunut loihtijaan. Päin vastoin loi hän häneen kiitollisen katseen, sillä hän hyvin tajusi, ett'ei kukaan muu kuin Korven Kelo olisi voinut hillitä tyytymättömiä ja saada heitä päälliköitänsä tottelemaan.

Neuvoteltuansa Tavelan kanssa riensi Hatanpään Heikki järjestämään Hämeen sotureita, joita into puolustaa kotimaata ja luottamus voittoon uudestaan elähytti, tappelujärjestykseen. Hän jakoi heidät useampiin joukkoihin, joita hän asetti eri paikkoihin, neuvoen kunkin joukon miehiä, mitenkä heidän vihollisten saavuttua tuli käyttäidä. Parhaimmat joutsimiehet sijoitti hän metsään, lähelle sen Tammerkosken-puolista rantaa, kieltäen heitä ampumasta, ennenkuin viholliset olivat tulleet niin lähelle, että jokainen ammuttu vasama voisi kipeästi sattua tähdättyyn pilkkaan. Jott'eivät viholliset pääsisi tunkeumaan metsään, kaadettiin puita ja tehtiin murroksia pitkin metsän rantaa ja teiden aukkoihin.

Jylhän ja peloittavan näköisenä kiven huipulta katsottuansa näitä valmistustöitä, kapusi Korven Kelo kiveltä alas ja meni metsänrannalle, missä hän tapasi Hatanpään Heikin. Päätänsä nyykähyttämällä osoitettuansa Heikille, että hän hyväksyi hänen toimensa, asettui loihtija tien syrjään murroksen taakse, aivan siihen paikkaan, missä arveltiin vihollisten tekevän ensimäisen rynnäkkönsä.

Samalla hetkellä, kun Hämäläiset saivat etuvarustuksensa valmiiksi, ilmoitti heleä ja kirkas aamurusko taivaan itäisellä rannalla päivän tuloa ja auringon nousemista. Kaikkein silmät olivat käännetyt sinne päin ja kun auringon kirkkaasti kiiltävä pallo, puiden latvojen yli kohotessansa, ensimäisillä säteillään kultasi metsät ja nurmet, näkivät Hämäläiset kristityn armeijan ensimäisen osaston vastakkaisesta metsästä ulos tasangolle hyvässä järjestyksessä ratsastavan, niinkuin sotaan tottuneet ratsastajat ainakin. Kultaisen ritarin teräspuku kiiltää kimalteli auringon valossa niin kirkkaasti, että kaukaa, katsoja olisi voinut luulla tulisien, kiemuroitsevien liekkien häntä ympäröivän. Hän ratsasti joukon eturinnassa ja hänen sivullansa hänen toverinsa munkki, pitkä miekka kädessä. Viimemainittu kantoi kaappunsa alla vahvasta rautalangasta punottua haarniskaa ja hänellä oli teräksinen kypäri päässä. Toinen ja kolmas osasto seurasi kohta ensimäistä siinä järjestyksessä, jonka kultainen ritari edeltäpäin oli määrännyt.

Kultainen ritari antoi nyt käskyn hetkeksi pysähtyä, jonka jälkeen hän ratsasti kahden jälkimäisen osaston luo ja järjesteli niihin kuuluvat ratsumiehet sotarintaan. Kun tämä oli tehty, palasi hän entiselle paikallensa ja komensi täyttä laukkaa eteenpäin.

Kun Hämäläiset Hatanpään Heikin käskystä murrosten eteen taajoihin riveihin olivat pystyttäneet pieniä kuusia, jotka tasangolta tulijoille näyttivät luonnolliselta nuorikko-kuusikolta, niin eivät pyhän haudan ritari ja hänen ratsuväkensä ollenkaan huomanneetkaan heidän etuvarustuksiansa, ennenkuin olivat aivan lähellä niitä. Muuten ei ollut siinä ainoatakaan Hämäläistä näkyvissä, he kun piilivät puiden taakse kyyristyneinä, sen ohessa tarkoin noudattaen päällikköjen heille antamaa käskyä olla sanaakaan toisillensa hiiskumatta.

Kun Tuomas piispan ratsumiehet olivat niin lähellä, että jotkut heidän hevosistansa jo olivat heittäneet kumoon muutamia noista maahan pystytetyistä kuusista, laukaisivat Hämäläiset joutsensa, mutta kun ratsumiehet olivat varustetut rintahaarniskoilla ja rautaisilla kypärillä, niin eivät vasamat tehneet suurempaa tuhoa heidän riveissään, kuin että muutamia miehiä haavoitettiin.

"Tuhat tulimaista!" — huudahti munkille kultainen ritari, jonka teräksistä sotapukua vastaan vasamain rautaiset kärjet taittuivat kuin kaislan korret — "noiden talonpoikalurjusten päälliköt ovat viisaammat, kuin heidän luulinkaan olevan! Piilevätpä peijakkaat murroksien takana metsässä kuin ketun pennut luolissaan! No — onhan tuota tuollaista joskus ennen nähty ja onpa tässä tieto tiettävässä, mitä tehdä ja miten käyttäidä! Kautta suojeluspyhäini! Nuo konnat eivät säästä vasamiansa, kun jo ampuivat toisen kerran! — Alku on hyvä, mutta lopussa kiitos seisoo. Rientäkää, pyhä veli, pitkin rivejämme, sanomaan miehillemme, että he mitä pikemmin peräytykööt tasangon vastakkaiselle puolelle! Samoin tehkää te, herra ritari! Hoi torvensoittajat! Torvet joutuisasti huulillenne! Nyt peräydymme!"

Ratsumiehet, jotka olivat kahdella päällä, oliko nouseminen alas hevosten seljästä ja jalan käyminen rynnäkölle, kun hevosten oli mahdoton päästä edemmäksi, saivat nyt käskyn kiiruusti peräytyä. Ankaran vasamasateen kestäessä he sen tekijätkin, mutta useampien ratsut olivat niin pahoin haavoitetut, että ainoastaan vaivoin jaksoivat kantaa ratsastajiansa.

Ääretön ilo ja ihastus valloitti Hämäläisten sydämet kun he näkivät Tuomas piispan huovien pakenevan. Pitäen itseänsä voittajina nostivat he korkean riemuhuudon. Kiivaimmat heistä ryntäsivät murroksien yli tasangolle ja lähtivät huoveja ajamaan takaa. Toiset, jotka eivät tahtoneen olla heitä huonommat, seurasivat heitä huutaen ja kiljuen ilosta. Päällikköjen sanoja ja käskyjä ei enää kuunneltu eikä kuultu. Tässä tavattomassa hälinässä ja melskeessä olikin vaikea, milt'ei mahdoton noiden raikkaiden voitonhuutojen kautta eroittaa yksityisten ääniä.

Hatanpään Heikki ja Tavela olivat kovin tuskissaan. Huutamalla ja viittamalla he kokivat pidättää kansalaisiansa peräytyviä ratsujoukkoja takaa-ajamasta, mutta turhaan raukesivat kaikki heidän ponnistuksensa. Helposti saavutetun voiton synnyttämä into oli vallannut Hämäläisten mielet siihen määrään, ett'ei mikään ihmisellinen voima enää voinut sitä hillitä. Suureksi onneksi saattoivat päälliköt lukea sen, että saivat noin pari sataa järkevimmistä talonpojista pysähtymään murroksien taakse.

Nämät heitti Hatanpään Heikki Tavelan komennettaviksi ja riensi, astuttuansa ratsunsa selkään, ulos tasangolle koettaaksensa, jos mahdollista, saada miehiänsä pysähtymään taikka muussa tapauksessa taistellaksensa heidän etumaisessa rivissänsä. Heikki oli alusta alkaen tajunnut pyhän haudan ritarin kavalan sotajuonen, kun tämä joukollensa oli antanut peräytymis-käskyn, ja ymmärtänyt, ett'ei hän sillä muuta tarkoittanut, kuin että saisi Hämäläiset viekotelluiksi piilopaikoistansa metsästä ulos aukealle tasangolle. Hyvin hän aavisti, mikä käännös taistelussa pian oli tapahtuva.

Korven Kelokin oli käsittänyt asian oikean laidan ja hänkin oli synkkämielisenä ja suuttuneena lähtenyt vihollisia takaa ajavien kansalaistensa perässä, saadaksensa heitä pysähtymään ja palajamaan takaisin. Mutta voittoisat Hämäläiset eivät tällä kertaa kuunnelleet mahtavan loihtijansa sanoja eivätkä ottaneet hänen huutojansa korviinsa.

Aina etäämmälle ja etäämmälle pakenivat kristittyjen huovit ja yhä kauemmaksi ajoivat onnettomassa innossansa Hämeen vapauden sankarit heitä takaa. Mutta ehdittyänsä vastakkaisen metsän rannalle käänsivät ratsumiehet äkkiarvaamatta ratsunsa ja ratsastivat täyttä laukkaa keihäät tanassa ja miekat paljastettuina Hämeen miehiä vastaan. Samalla kaikui torvien toitotus metsästä ja kultaisen ritarin komentaman armeijan kolmannen ja neljännen osaston sotilaat nelistivät taistelutantereelle kumppaneitansa auttamaan eli, oikeimmin sanottu, kumppaniensa verityöhön ottamaan osaa.

Hämäläisten ilo ja into muuttuivat ikäänkuin salaman iskulta kauhuksi ja hämmästykseksi. Tämä hämmästyksen tunne pääsi heissä vielä suurempaan valtaan, kun metsästä taas uudestaan kuului torvien toitotusta ja viides osasto kristityitä sotilaita ratsasti esiin, sekin ottaaksensa osaa taisteluun.

Mutta jo oli kristittyjen ensimäinen rivi hyökännyt Hämäläisten kimppuun. Keihään lävistämänä kaatui siinä nyt moni kelpo mies, ennenkuin tuskin oli ehtinyt valmistautua puolustamaan itseänsä. Suurin oli veren vuodatus siinä, missä kultainen ritari ratsasti esiin; hänen ritari-peitsensä kaasi miehiä kuin kuolon enkelin kalpa.

Pahaksi onneksi eivät Hämäläiset ensinkään olleet sotaisessa järjestyksessä. Heidän epäjärjestyksensä teki heidän puolustustoimensa kahta vertaa vaikeammaksi. Onnettomuuden lisäksi olivat he kiireessään jättäneet pisto- ja heittoaseensa leiriin ja ani harva heistä ehti joutsestansa sinkahuttamaan useamman kuin yhden nuolen kristityitä vastaan, ennenkuin nämät jo niin läheltä kävivät heidän kimppuunsa, että enää oli mahdoton ampua.

Hämäläiset tosin olivat Tuomas piispan sotilaita monenkertaisesti lukuisammat, mutta tämä heidän monilukuisuutensa oli heidän näin järjestämättöminä ollessa heille pikemmin haitaksi kuin hyödyksi sen tähden, että ylen suuri väentungos esti heidän liikunnoitaan. Kultainen ritari hylkäsi peitsensä ja sivalteli pitkällä miekallansa sillä entistä suurempaa tuhoa tehden. Muut ritarit ja sotilaat seurasivat hänen esimerkkiänsä. Joka hetki kaatui Hämäläisiä joukottain verihinsä.

Hatanpään Heikki pani kaiken mielenpontensa alttiiksi saadaksensa jonkinmoista järjestystä aikaan kansalaistensa joukossa. Urhokkaana päällikkönä taistellen heidän rintamassansa koki hän sen ohessa neuvoa ja ohjata heitä, aina ratsastaen sinne, missä kahakka oli ankarin. Että Hämäläiset asettuisivat riveihin ja taistellessaan niin hyvässä järjestyksessä kuin mahdollista peräytyisivät etuvarustuksiensa taakse, oli se suunnitelma, jota noudattamaan hän koki saattaa heitä.

Heikin silmät hakivat jännitetyllä tarkkuudella vihollisten parvessa Hieraniemen Paavoa, mutta Paavo ei ollut taistelussa saapuvilla. Kultainen ritari oli asettanut hänet varaosastoon, jyrkästi kieltäen häntä käskyä saamatta asemastansa luopumasta. Mistä syystä ritari näin oli tehnyt, sitä ei tiedetä, mutta ehkä hän piti häväistyksenä taistella sellaisen miehen kanssa samalla tappelukentällä.

Korven Kelo ei ollut sankarikunnossa Hatanpään Heikkiä huonompi. Hänen muotonsa ja hänen lyöntinsä nostattivat hirmua kristityissä. Hän piti pitkää miekkaansa molemmin käsin ja antoi sillä niin kovia iskuja, että tuossa mies ratsuineen päivineen kaatui maahan. Surmansa saaneen kumppalit kokivat, tämän nähtyänsä, välttää loihtijaa.

Korven Kelonkin mielestä oli järjestyksessä murroksien taakse peräytyminen toistaseksi paras keino Hämäläisille. Mutta varsin mahdoton oli nyt enää saada järjestystä aikaan. Hämäläisten peräytyminen muuttuikin pian silmittömimmäksi paoksi. Kukin kiiruhti ensimäisenä ehtiäksensä etuvarustuksien taakse suojaan. Niiden luona syntyi ääretön hälinä ja tungos. Väkevämpi tallasi heikompaa jalkainsa alle. Kristityt, joita Hatanpään Heikin, Korven Kelon ja muutamien muiden uskaliaimpain urhous ei voinut pidättää, olivat ihan kintuilla. Pakenevat saivat niidenkin järjestyksen häirityksi, jotka ukko Tavelan komennolla olivat jääneet murroksia suojelemaan. Näiden oli nyt tungoksen tähden mahdoton käyttää Joutsiansa ja muut aseet siinä eivät olleet heille miksikään hyödyksi, kun elävä muuri Hämäläisiä eroitti heitä vihollisista. Hämäläisten päälliköt olivat epätoivon vaiheilla. Kaikki näytti olevan hukassa.

Ne, jotka olivat päässeet murroksien toiselle puolelle, eivät vieläkään la'anneet pakenemasta, vaan työnsivät miten koivet kestivät halki metsän mäen rinnettä myöten ylös. Mutta siellä ratsasti heitä vastaan ratsulla, jonka laitoja myöten vesi valui alas, eräs oudonmuotoiseen sota-asuun puettu mies, heiluttaen miekkaansa päänsä ylitse. Samoin kuin hevosensa oli mies itsekin märkä kaulasta kantapäihin asti.

Kuudestoista luku.

Mistä ja mitä tietä oli tämä outo tullut?

Sinä hetkenä, jona kristityt tekivät ensimmäisen rynnäkkönsä Hämäläisten etuvarustuksia vastaan, sama mies ratsasti Nokian virran vastakkaista äyrästä myöten alas rannalle, jossa pysähtyi ja loi katseensa virran toiselle rannalle. Kotvasen näin katseltuansa alkoi hän huutaa ja viitata kädellänsä. Mutta virran tuolla puolella ei ollut ketään häntä kuulemassa ja näkemässä. Kaikki Hämäläisten vartijat olivat vetäytyneet pois, kun tiedettiin, ett'ei tältä taholta mitään vaaraa ollut uhkaamassa.

Huomattuansa että hän turhaan huusi ja viittasi, nousi mies hevosensa seljästä ja rupesi käymään pitkin virran reunaa, silminnähtävästi etsien venettä. Mutta kun sellaista ei ollut saatavissa, palasi hän ratsunsa luokse, jonka kaulaa hän silitteli, puhutellen sitä ystävällisesti niinkuin hyvää toveria. Tämä hänen ratsunsa ei ollut eritoten kookas, mutta hyvin virkun ja vahvan näköinen. Noustuansa taas satulaan, johon hän sitoi aseensa kiinni, silmäili mies vielä kotvasen aikaa virtaa, jonka jälkeen päättäväisesti ohjasi ratsunsa siihen. Tämä uhkarohkea yritys ei liene ollut ensimmäinen laatuansa hänelle, päättäen siitä lujasta vakavuudesta, jolla hän menetteli. Ne paikat, joissa virran pyörre oli ankarin, vältti hän visusti ja kulki niin paljon kuin mahdollista oli suvantoja myöten. Säästääksensä hevosensa voimia ui hän suurimman osan matkaa sen vieressä, pitäen suitset toisessa kädessään. Mutta viisas eläin ei liioin suitsilla ohjaamista kaivannut, se kun näytti ymmärtäneen erottaa virtapaikat suvannoista yhtä hyvin kuin isäntänsäkin. Leveä oli virta, mutta voimakas oli hevonen ja voimakas oli sen isäntä. Mutta hyvin väsyneet olivat molemmat, kun onnellisesti ehtivät toiselle rannalle. Mies istuutui kedolle levähtämään, hevonen korskui ja pudisteli märkää ruumistansa.

Melske tappelusta kuului sinne saakka. Outo ratsastaja kuunteli sitä tarkkuudella ja levottomuudella. Siksi kun oli levännyt että taas hengitti vakaasti ja tasaisesti, nousi hän nurmelta ja astui hevosensa luo. Saatuansa aseensa irti satulasta, hyppäsi hän selkään ja ratsasti vahvaa vauhtia äyrään rinnettä myöten ylös. Päästyänsä kummulle, näki hän puiden välitse taistelutantereen. Hän pysähtyi katselemaan taistelevia. Tajuttuansa mitenkä asiain oli laita, töytäsi hän taas eteenpäin. Huutaen ja miekkaansa päänsä päällitse heiluttaen tuli hän pakeneville Hämäläisille vastaan.

Hän huusi: "Hoi Hämäläiset! Mie tuon teill' terveisii Karjalaisilt'! Hyö ovat pahanpäiväisest' piesseet Tuomas piispaa ja hänen väkeään! Olisiako työ Hämäläiset huonommat? Eipä mittää! Tapella täss' pittää miesvoimaisest' ja voittaa pittää!"

Kun pakenevat Hämäläiset kuulivat tämän huudon, pysähtyivät he paikalla. Nuo sanat "Karjalainen", "Karjalaiset" menivät miehestä mieheen. Pian kaikui halki kaiken Hämäläisten joukon raikkaana huutona: "Karjalaiset ovat täällä!"

Usein on yksi ainoa sana, yksi ainoa huuto suurien, koko kansakuntia koskevien tapausten päätettävissä ollessa vaikuttanut eriskummallisella tavalla jommankumman riitaveljen joko onneksi taikka onnettomuudeksi. Niinpä nytkin tuo ainoa sana "Karjalaiset" kerrassaan poisti Hämäläisten rinnoista kaikki hämmästyksen ja pelvon tunteet ja sai heidän sydämensä uudestaan sykkimään toivosta ja rohkeudesta. Niinkuin noitumalla muuttui heidän äskeinen levottomuutensa ja arkuutensa lujaksi luottamukseksi ja pelottomuudeksi; noista hätäilevistä pakolaisista tuli yht'äkkiä järkevästi miettiviä sotureita. Helppo oli heidän nyt komennottakin järjestäytyä riveihin, käskemättäkin asettua asianmukaiseen sotarintaan. Kaikki pelko oli poissa.

Hämmästyksekseen huomasivat kristityt tämän äkkinäisen muutoksen. Hekin kuulivat tuon huudon Karjalaisesta ja hekin kuulivat että suuri joukko Karjalaisia oli saapunut Hämäläisten avuksi, ja tämä luulo lannistutti melkoisessa määrässä heidän entistä uskaliaisuuttansa. Taistelu tuli tasapainoon, voitto, jonka kristityt jo olivat pitäneet varmana osanansa, alkoi vähitellen kallistua Hämäläisten puolelle, etenkin kun väsymys rupesi rasittamaan ensinmainittuja, joita ukko Tavelan väki Hämäläisten eturivinä nyt ahdisti suurella raivolla ja urhoollisuudella. Karjalainenkin oli tunkeutunut esiin Hämäläisten rintamaan ja iskuistaan tunnettiin hän heti Hatanpään Heikin ja Korven Kelon vertaiseksi.

Pyhän haudan ritari koetti elähyttää sotilaittensa intoa esimerkillänsä ja sanoillansa, käyttäen ahkerasti niitä suomenkielisiä lauseita, joita hän matkallansa oli oppinut. Tämä hänen taitonsa Suomen kielessä ei suinkaan ollut suuri, vaan päinvastoin hyvinkin vähäinen. "Älkää peljätkö", "Pyhän neitsyn nimeen", "tuhat tulimaista", "pitkä kuin nälkävuosi" ynnä muutamia muita lauseita — siinä oli kaikki. — Mutta näitä lauseita hän käytti sitä ahkerammin.

Toiset ritarit eivät osoittaneet vähempää rohkeutta. Pelottomasti he ratsastivat vihollisparvien keskelle, sortaen maahan mitä vaan sattui eteen. Mutta siinä missä yksi Hämäläinen kaatui oli toisia kohta sijassa, jotka välttäen ritarien miekkojen iskuja hätyyttivät heitä keihäillään. Kristityt ratsumiehetkin kunnostuttivat itseänsä kiitettävällä tavalla. Miehuus oli molemmin puolin yksiväkinen, mutta muistettava on että kristityt olivat Hämäläisiä monenkertaisesti harvalukuisemmat. Paetessaan olivat viimemainitut tallanneet ja murtaneet alas tehdyt varustuksensa, jotta heillä niistä ei enää ollut hyötyä eikä kristityille sanottavaa haittaa.

"Kultainen ritari" lähetti varaosastollekin käskyn rientämään taisteluun, pitäen sitä luuloa, että jo paljas sen etäältä kajahtava torventoitotus säikähdyttäisi Hämäläisiä. Nämät tosin siitä ensi alussa hieman hämmästyivätkin, mutta nähtyänsä kuinka vähälukuinen kristityille avuksi rientävä ratsujoukko oli, tyyntyivät he taas kokonaan.

Pyhän haudan ritarilta loppui kärsivällisyys. Kannustaen ruunaansa ratsasti hän uhkarohkeasti ristiin rastiin vihollisten rivien lävitse, sinkahuttaen pitkällä miekallansa niin raivokkaasti ja voimakkaasti, että kaikki sortui maahan mitä vaan hänen tiellänsä sattui hänelle eteen. Mutta tästä, hänen urostyöstänsä ei lähtenyt kristityille niin suurta hyötyä kuin ritarille ponnistusta, eikä se millään lailla ratkaisevasti vaikuttanut tappelun menoon. Hämäläiset täyttivät heti sen aukon, joka jäi hänen jälkeensä, ja ne, jotka hänen kalvastansa saivat surmansa, olivat verraten harvalukuiset, sillä kussa hän kulki antoivat Hämäläiset hänelle tietä, viisaasti välttäen hänen hurjia iskujansa.

Mutta kristityt väsyivät yhä enemmän. Heidän ensimmäinen rivinsä, josta paljon väkeä oli joko kaatunut taikka haavoittunut, vetäytyi toisten taakse levähtämään. Haavoitettujen joukossa oli kolme ritariakin. Pian seurasi toinen rivi ensimmäisen esimerkkiä ja ennen pitkää peräytyi koko kristittyjen joukko hengähtämään. Kultainen ritari ja muut ritarit olivat raivoissaan. Erittäin kiukustuta ensinmainittua hirveästi, että hänen väkensä väistyi taitamattomien "talonpoikais-lurjusten" edestä. Mutta siinä ei auttanut kiukkukaan. Hän saattoi pitää hyvänä onnena, että peräytyminen tapahtui hyvässä järjestyksessä.

Hämäläiset nostivat raikkaan riemuhuudon. Toivo lopullisesta voitosta paisui heissä.

Kuudennen osaston keralla oli Hieraniemen Paavo saapunut taisteluun. Hän tähysteli levottomasti Hämäläisten rivejä, nähdäksensä Hatanpään Heikkiä. Mutta Paavon taisteluun tullessa sattui Heikki olemaan Hämeen sotajoukon äärimmäisellä siivellä kaukana siitä paikasta, missä Paavon osasto teki ensimmäisen rynnäkkönsä. Kaukaakin tunsi Paavo Heikin, kun tämä pulskan ruunansa seljässä ratsastaen milloin sanoilla kehoitteli miehiänsä urhouteen, milloin ryntäsi vihollisten kimppuun siinä, missä nämät ankarimmin ahdistivat Hämäläisiä. Paavo ohjasi heti ratsunsa Heikkiä kohden. Heikkikin huomasi nyt Paavon ja, tulisen punan noustua hänen kasvoillensa, ajoi hän vihasta vimmastuneena täyttä laukkaa häntä vastaan.

* * * * *

Mutta jääköön nyt muutamaksi hetkeksi tappelutanner. Mitenkä ovat asiat Nokian virran rannalla.

Tuskin oli karjalainen äsken ratsastanut äyrään kummulta tappelutanterelle päin, kun kaksi täydessä sota-asussa olevaa ratsastajaa saapui virran vastakkaiselle rannalle, lähes samalle paikalle, josta karjalainen oli aloittanut uhkarohkean uimaretkensä. Toisen ratsastajan takana istui eräs vanha akka, molemmilla käsillään pitäen kiinni satulasta. Kun kaikki kolme olivat nousseet hevosten seljästä, opasti akka ratsumiehet erään lähellä olevan tiheän viidakon luo, jonka jälkeen miehet mitä kiireimmiten vetivät pienen, siihen kätketyn veneen rannalle ja työnsivät sen vesille. Kaikki kolme astuivat sitte veneeseen, joka siitä painui niin syvälle veteen, että virran laineet huuhtoivat sen partaita. Vaikka näytti kamalalta tämäkin matka, saapuivat kuitenkin kaikki kolme onnellisesti toiselle rannalle. Se ratsastajista, joka ensimmäisenä astui rannalle, rupesi heti kapuamaan äyrästä myöten ylös. Ehdittyänsä kummulle heittäytyi hän rinnallensa nurmelle ja tähysteli tarkasti eteensä.

Toinen ratsastajista sitoi olallaan kantamansa vahvan köyden kiinni erääsen, tällä rannalla olevaan lauttaan. Sen tehtyänsä hyppäsi hän suurenpuoleiseen veneeseen, jonka, perälle akka jo edeltäpäin oli istuutunut. Annettuansa köyden akalle tarttui mies airoihin ja souti voimiensa takaa vastakkaista rantaa kohti. Akka hellitteli köyttä, joka oli niin pitkä, että se ulottui toiselle rannalle saakka.

Tälle rannalle oli ennen heitä maitse saapunut suuri joukko ratsastajia, lähes sata miestä. Kaikki olivat sotaisessa hankkinassa ja heidän päällikkönsä kantoi täydellistä rautapukua, jommoista ainoastaan ritarien oli tapana kantaa.

Kun lauttaan kiinnitetty köysi oli saatu rannalle, tarttuivat ratsumiehet miehissä siihen ja ennen pitkää oli lautta hinattu yli virran. Täpö täynnänsä miehiä ja hevosia hinattiin se pian taas takaisin vastakkaiselle rannalle. Päällikkö oli nimittäin, joukko miehiä mukana, lähtenyt edeltäpäin veneellä, ottaen hinausköyden mukaansa. Hän piti sill'aikaa yhtä mittaa silmällä tuota kummulla rinnallensa kyyristynyttä vakoojaa, joka, viitaten käsillänsä ikäänkuin hän tahtoisi pyytää tulijoita kiirehtimään, nyt riensi alas kummulta ja saapui rannalle samana hetkenä kuin venekin.

"Miltä näyttää?" — kysyi päällikkö, astuttuansa veneestä, hätäisellä kiireellä vakoojalta.

"Ikävältä näyttää!" — vastasi tämä.

"Kautta pyhän Olavin! Mitä sanotkaan ja mitä tarkoitat?"

"Sen sanon, mitä omilla silmilläni näin kummulla käydessäni. Hämäläiset ovat voitolla! Meidän väkemme peräytyy."

"Mitenkä tuota voisin uskoakaan!" — huudahti päällikkö. "Minusta on ihan mahdoton, että sotajoukko, jota johtaa urhoollisin ritari koko kristikunnassa, peräytyisi! — Siinä mahtanee olla joku sotajuoni tekeillä."

"Sit' en usko! Selvästi näin, että he pakosta peräytyvät" — säesti vakooja.

Samalla laski lautta rantaan ja ritari kääntyi virran yli tulleisiin, käskemään heitä hevosineen pikaa joutumaan maalle, jotta turha viivytys lauttaamisessa mahdollisuuden mukaan vältettäisiin. Virran yli tuotujen hevosten joukossa oli hänen oma ratsunsakin, jonka eräs palvelija nyt talutti hänen luoksensa. Odottaessaan toista lautallista väkeä, järjesteli ritari niitä miehiänsä, jotka jo olivat tulleet virran yli. Saatuansa heidät sotajärjestykseen, mietiskeli hän, ryntäisikö nyt heti Hämäläisten kimppuun. Varovaisuus kielsi häntä sitä tekemästä. Mutta kun lautta toisen kerran oli saapunut takaisin ja siinä tulleet miehet ratsuineen olivat astuneet maalle ja asettuneet riveihin, ei hän ilennyt kolmatta lautallista odottaa, vaan antoi, muistutettuaan jäljessä olevia kiiruhtamaan, käskyn lähtöön.

* * * * *

Taistelukentällä Hämeen sotajoukko ottelee peräytyvien kristittyjen huovien kanssa. Hieraniemen Paavo ja Hatanpään Heikki pyrkivät päästä mittelemään miekkojansa toinen toisensa kanssa. Mutta tämä ei onnistunut niinkään helposti, sillä ratsastaissa tuli heille vastaan useampia vihollisia, joidenka kanssa heidän täytyi taistella ja jotka heidän piti voittaa saattaksensa jatkaa matkaansa. Niinpä tapahtui Paavolle, että urhea karjalainen, joka sattui olemaan lähellä, sai hänet nähdä. Huutaen: "tuossapa on sama konna, joka, neuvoessaan minulle tietä, pahasti minut petti!" hyökkäsi hän rajupäissään Paavoa vastaan. Ankara tappelu syntyi siinä näiden väkevien miesten välillä. Aseiden käyttämisessä olivat molemmat yhtä taitavat, mutta vilkasluontoinen karjalainen oli tuittupäisempi ja varomattomampi kuin Paavo, jotta hän lopulta juuri varomattomuutensa tähden joutui surman omaksi. Sinä hetkenä, jona Karjalainen, kuolettava haava rinnassa, kaatui ratsunsa seljästä maahan, kuului kova torven törähdys virranpuoliselta kummulta. Kaikki, niin hyvin kristityt kuin kristin-uskon viholliset, loivat silmänsä sinnepäin ja taistelu taukosi kaikkialla aivan kuin käskystä. Ensimmäinen ajatus jokaisella oli se, että nuo tappeluun pyrkijät, jotka juuri olivat ehtineet ylös kummulle, olivat Karjalaisia. Hämeen miehet sentähden kohta nostivatkin korkean ilohuudon. Mutta kauhuksi muuttui heidän ilonsa, kun nuo tulokkaat, ratsastaessaan vahvaa vauhtia alas kummulta, vastasivat kristittyjen tunnetulla sotahuudolla: "Pyhä neitsyt ja pyhä Henrikki meidän kanssamme!" Tuskin oli kaiku tästä Hämäläisten sydänverta jäädyttävästä huudosta tauonnut kuulumasta, kuin tulijat jo törmäsivät heidän kimppuunsa, sortaen aseillansa lähinnä seisovat.

Pyhän haudan ritari ei ymmärtänyt, mitä ajatella tuosta odottamattomasta avusta, joka niinkuin pyynnöstä lähetettynä oli saapunut paikalle juuri silloin kun hän sitä kipeimmin tarvitsi. Hyvin hän oli taipuvainen uskomaan, että samat pyhimykset, jotka uudessa tuomiokirkossa olivat osoittaneet niin suurta kykyä ihmetöiden toimeenpanemisessa, yhä vielä harjoitellen tätä ylevää taitoansa tämänkin ihmeen olivat saaneet aikaan. Itsekseen hän päättikin taistelun jälkeen keskustella munkin kanssa tästä asiasta ja tiedustella hänen mielipiteitänsä.

Mutta ennen kaikkia oli nyt rynnäkkö tehtävä ja vihollisten joukko voitettava. Ritari ei enää epäillyt menestyksestä. Hän arveli, että noiden outojen sotilaitten tulo oli lannistuttanut Hämäläisten miehet ja kiihoittanut hänen oman väkensä intoa ja rohkeutta. Eikä hän siinä erehtynytkään. Pelottomasti hyökkäsivät hänen miehensä vihollisten kimppuun. Väsymystä ei kukaan heistä enää tuntenut, haavoitetutkin unhottivat tuskansa ja riensivät taisteluun.

Kuinka vaihteleva onni täällä maailmassa on, sen saivat toiveissaan pettyneet Hämäläiset nyt tuta. Äsken he olivat voitolla, nyt heitä ahdistettiin entistä ankarammin edestä ja takaa. He olivat kahdella päällä minnepäin kääntyä, mihin suuntaan iskeä. Yhä tulvaili uusia vihollisparvia alas kummulta heitä hätyyttämään. Kussakin niissä tosin oli vaan kymmenkunta miestä, mutta Hämäläisten peljästynyt mielikuvitus oli heissä näkevinään yhtä monta sataa kuin heitä oli kymmeniä. Järjestystä ei kauvemmin ylläpidetty; huutaen juoksi yksi sinne, toinen tänne, kukin arvellen, että kaikki nyt oli hukassa. Onneton se sotajoukko, joka näin joutuu kahden vihollisparven keskelle! Sellainen asema kovasti kokee harjaantuneimmankin armeijan kuntoa ja lujuutta, harjaantumattoman se saattaa epätoivoon.

Hatanpään Heikki, jonka, asiain näin onnettomalle tolalle käännyttyä, oli täytynyt heittää toistaiseksi kostotuumansa Paavoa vastaan, ratsasti pitkin Hämäläisten rivejä, pyytäen heitä rauhoittumaan vakuuttamalla, että kaikki onnellisesti päättyy, jos vaan järjestystä noudatetaan. Samoin teki Tavela, mutta ei kummankaan heistä enää onnistunut saada kristittyjen murtamia rivejä järjestetyiksi. Molemmilla siivillä pakenivat Hämäläiset jo joukottain metsien ahtaissa sopissa etsiäksensä turvaa. Pian oli heissä päässyt yleiseksi se ajatus, että pakeneminen oli ainoa keino pelastukseen ja tätä ajatusta noudatettiin nyt kaikkialla. Kristityn sotajoukon harvalukuisuus tekikin pakoon pääsemisen verraten helpoksi. Mutta kylläpä siinä yhtäkaikki moni mies kaatui kuolinhaava niskassa.

Vähän nyt enää auttoi, että Korven Kelo ja muutamat muut Hämeen miehet vielä taistelivat raivoisasti ja urhokkaasti kuin haavoitetut jalopeurat. Loihtija oli niin innoissaan, ett'ei hän pitkään aikaan huomannutkaan, että suurin osa hänen kansalaisistansa oli pötkinyt käpälämäkeen. Mutta kun hän sen huomasi, joutui hän äärettömään raivoon ja huusi niin kauhealla äänellä, että se nostatti hirmua vihollisissa: "Voi teitä raukkoja! Voi teitä kirotuita konnia! Miksikä te säästitte tuota kristittyä lasta, jotta sen veri ei saanut vuotaa vihannoitsevalle nurmelle, sekaantua Pyhäjärven aaltoihin! Vihoitetut jumalamme eivät vielä olleetkaan lepytetyt! He vaativat nyt minunkin vertani, lämpöisintä sydänvertani!" Tämän sanottuansa hyökkäsi hän kamalasti vonkuen tiheimpään vihollisparveen ja jaellen siinä sanomattomalla raivolla pitkällä miekallansa turmiota tuottavia iskuja sai hän vihdoin surmansa erään ritarin miekan kautta. Vanha ukko Tavela oli jo ennen häntä maksanut veriveronsa isänmaallensa ja kansansa vapaudelle.

Niihin harvalukuisiin Hämäläisiin, jotka olivat taistelleet Korven Kelon keralla, vaikutti heidän suuren loihtijansa surma salaman iskuna. He eivät enää kyenneet käyttämään aseitansa. Hermottomina vaipuivat heidän kätensä alas. Kaikkialla vihollistensa ympäröiminä, antautuivat he sortajillensa vangiksi. Mutta yksin tämän antautumisensa kautta he eivät olisi pelastaneet henkeänsä. Sen ajan n.k. kristityt sotilaat olivat yhtä raakamieliset ja julmat kuin heidän pakanalliset vihollisensakin. Erittäin verisien tappelujen jälkeen he käyttäytyivät mitä hirveimmällä julmuudella. Inhoittava rääkkäämistyö olikin jo pantu alkuun, kun pyhän haudan ritari saapui paikalle ankaralla mahtisanallansa kerrassaan tekemään siitä lopun.

Hatanpään Heikki oli viimeiseen asti käskemällä ja rukoilemalla kokenut estää kansalaisiansa pakenemasta. Mutta nähdessään kaikki ponnistuksensa mitättömiksi, sammui hänessäkin viimeinenkin toivon kipinä. Yksi ainoa toivo jäi nyt enää hänelle jälelle, yksi ainoa työ tehtäväksi: niin kalliista hinnasta kuin mahdollista myydä henkensä. Hengissä pelastumista tästä taistelusta, jossa kansan etevimmät miehet olivat saaneet surmansa, piti hän häpeänä ja loukkauksena jalosti kaatuneita sankareita kohtaan. Taistelu oli jo kaikkialla tauonnut, Heikki vaan yksin enää taisteli. Hänen urhoollisuutensa ja jalo ryhtinsä herättivät kunnioitusta vihollisissakin.

Hieraniemen Paavon oli taistelun vyörivä virta vienyt Heikin läheisyydestä. Nyt hän taas saapui sille paikalle, jossa Heikki hieroi kuolonkauppaa kaikkialla häntä ympäröivien vihollisten kanssa. Veri rupesi kiehumaan Heikin suonissa, kun hän näki Paavon ryntäävän häntä vastaan. Mutta samalla tämä näky muistutti häntä Lyylistä. Hän vaaleni. Ei milloinkaan ollut Lyylin kuva niin suloisena, niin viehättävänä astunut hänen mielikuvitukseensa kuin nyt tänä hetkenä, jolloin hän seisoi ihan Tuonen portin edustalla! Ja tämän ihanan sulottaren jättäisi hän nyt Paavon haltuun! Ehkäpä oli Lyyli vastaisuudessa menevä Paavolle emännäksikin! Ei! ei! Tuo ei saisi tapahtua! Heikin teki nyt mieli elää, hän päätti elää, pelastaaksensa Lyylin. Yksi keino tarjoutui hänelle pelastukseen. Hän tunsi itsensä tarpeeksi voimakkaaksi koettamaan sitä. Tosin vuosi hänestä verta useasta haavasta, mutta nämät haavat olivat vaan pieniä naarmuja, joita hän innoissansa tuskin huomasikaan. Hän kannusti äkkiä ratsuansa, jonka ankaruuteen ja väkevyyteen hän luotti, ja tarttuen molemmin käsin miekkansa kahvaan jakeli hän niin ankaria iskuja ylt'ympärillensä, että lähinnä olevat viholliset, niiden joukossa Paavokin, hämmästyksellä väistyivät syrjään. Pieni aukko tasankoon päin oli näin avattuna. Tuulispään nopeudella kiiti Heikin ankara ruuna siitä ulos. Heikki oli päässyt satimesta. Mutta hän oli kohta joutumaisillaan toiseen. Hieraniemen Paavo ja kaikki ne ratsumiehet, jotka äsken olivat hätyyttäneet Heikkiä, rupesivat noituen ja huutaen heti ajamaan häntä takaa. Heidän huutonsa saivat erään tasangolla ratsastavan, Hämäläisiä takaa ajamasta paluumatkalla olevan vihollisparven huomion käännetyksi Heikkiin.

Näytti nyt siltä kuin olisi Heikin ollut aivan mahdoton päästä pakoon. Mutta hän ei vieläkään heittänyt toivoansa. Yht'äkkiä käänsi hän ruunansa oikealle ja ratsasti nyt molempien vihollisparvien välillä, pyrkien päästä viimeksi saapuneen parven äärimmäisen siiven ohitse, jolloin hänellä olisi ollut tie vapaana vastakkaiseen metsään. Mutta tämä yritys ei onnistunut hänelle. Hetki hetkeltä saapui hän lähemmäksi Nokian virtaa, joka tällä kohdalla on tavattoman raivokas ja pyörteinen. Muuan pieni viidakko vaan enää eroitti hänet virrasta. Mitä tehdä?

Mitäkö tehdä? Olisiko hänellä viholliset kintulla ollut tilaa ja tilaisuutta valikoimaan pelastuskeinoja?! Yhtä kyytiä virtaan, se oli suorin tie — kuoloon, sanoi hänen järkensä hänelle, eloon, kuiskasi hänelle toivo. Yksi silmänräpäys vielä ja Hatanpään Heikki katosi hevosinensa vihollisten keihäiden vinkuessa hänen ympärillänsä Nokian virran vaahtoaviin pyörteisin.

Hänen ahdistajansa katsoa tuijottelivat ihmetellen hänen jälkeensä virtaan, jonka pinnalle Heikin ruunan pää kotvasen kuluttua kohosi ja kohta sen jälkeen selkäkin, jossa yksi keihäs vielä istui kiinni, vaikka virta oli murtanut siitä varren poikki. Haavoittunut hevonen koki uida rantaa kohti, surullisesti katsellen siellä seisoviin vihollisiinsa, ikäänkuin olisi se pyytänyt heiltä apua. Mutta pian hevosraukan voimat loppuivat ja se upposi veden alle.

"Miestä ei näy ensinkään. — Johan tuo taisi jäädä pohjaan kuin koira, joka kivi kaulassa upotetaan" — virkkoi eräs ratsumiehistä.

"Nokian virralla ei ole tapana luopua kerran saadusta saaliistansa!" — sanoi Hieraniemen Paavo ilkeällä naurulla.

Seitsemästoista luku.

Se akka, joka kahden ratsumiehen keralla pienessä veneessä souti yli Nokian virran ja kohta sen jälkeen toisella veneellä palasi toiselle rannalle, ei ollut mikään outo henkilö. Se oli tuo ilkeä noita-akka Taara.

Kun kaikki sotilaat hevosineen lautan ja veneiden avulla olivat päässeet virran yli, jäi Taara yksin Nokian läntiselle rannalle.

Hän ei jäänyt sinne suotta. Hänellä oli toimitettavana tärkeä toimi, jonka hän ainoastansa yksinäisyydessä saattoi menestyksellä toimittaa vieraan silmän näkemättä. Taaran piti noitua turmiota ja häviötä Hämäläisille, jotka olivat häntä ja hänen taitoansa pilkanneet, ja onnea ja voittoa kristityille, jotka olivat ottaneet kostaaksensa hänen loukatun kunniansa. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, mutta Taara oli väkevä noita, eikä hän siis ollenkaan epäillyt onnistuvansa.

Viidakon takana oli paadenmuotoinen kivi. Sen luo meni Taara. Käytyänsä kolmasti kiven ympäri ja syljettyänsä siihen kymmenen kertaa, otti hän povestansa noitapussinsa, jossa säilytti noitakalujansa. Niitä oli jos jonkinlaisia: kotkan kynsiä, käärmeen pääkalloja, sammakon luurankoja, kolmasti muutetun huoneen seinästä otettuja puumuruja, koiran kulmahammas y.m. tenhokkaita aineita. Nämät kaikki latoi hän paadelle ja järjesteli niitä noitumiselle sopivaan järjestykseen. Millainen tämä järjestys oli, se oli Taaran salaisuutena. Ylen tärkeä oli, että kukin esine tuli oikealle paikallensa; siitä riippui noituuden menestys suuressa määrässä. Saatuansa kaikki noitakalunsa asianmukaiseen reilaan, astui hän taas kolmasti paaden ympäri, joka käynnillä sylkien kolme kertaa paadelle. Sen jälkeen alkoi hän mennä haltijoihinsa, kääntyen vuorotellen auringon nousuun ja laskuun päin ja lukien seuraavat haltijoihinmenemissanat:

Luontoani nostattelen, Haastattelen haltijata; Nouse luontoni lovesta, Haon alta haltijani, Kiven alta auttajani, Sammalista saattajani! Tule kalma kauhistava Tuekseni, turvakseni, Varakseni, voimakseni Näille töille tehtäville! Tule mua auttamahan, Vastuksia voittamahan, Sotisia sortamahan, Jotta Hiiet himmeneisi, Maan kamalat kaippeneisi Tämän noian noituessa, Viisaan eukon laatiessa!

Että haltija taikka Kalma näin käskettynä saapuikin Taaran luo, sen saattoi arvata siitä, että hänen muotonsa muuttui entistänsä hirveän näköisemmäksi: hänen silmänsä tuijottelivat kamalasti ja hiukset hänen päässänsä nousivat pystyyn. Sen perästä otti hän lähettääksensä vieraansa ankaralle kostoretkelle, lukien sille kovalla äänellä seuraavat manaussanat:

Tuonne ma sinun manoan, Tuonne käsken ja kehotan, Suurelle sotakeolle, Miesten tappotantereelle, Jossa miehet miekkeleikse, Tasapäinä tappeleikse! Siell' on verta juoaksesi, Lippoaksesi lihoa, Eikä syöen syömät puutu, Juomat juoen ei vähene: Verta siell' on säärivarsi, Polven korkeus punaista! Lähe sinne meuhoomahan Hämeen miestä tappamahan, Surmaamahan, sortamahan! Kosta kovin pilkkaajille, Viisaan noian parjaajille, Huntupäisten kantamille, Hämeen emojen pojille! Mutta kun sinne saapunet, Sinne saavut että ehdit, Suojellos sa kristityitä, Lapsia oudon jumalan, Ett'ei pää pahoin menisi, Hivus heistä lankeaisi!

Nämät manaussanat sanottuansa muutti Taara paadelle ladotut noitakalunsa toiseen järjestykseen ja kutsutti sitte luoksensa Syöjättären, jonka hän samoin lähetti taistelukentälle Hämeen miehiä hätyyttämään. Mutta ei hän nytkään vielä ollut tyytyväinen, vaan manasi luoksensa, kunkin vuorostansa, Hiiden, Lemmon, Kivuttaret ja kaikki muut onnettomuutta tuottavat pahat olennot, käskien heidänkin mennä tappelutanterelle Hämäläisiä ahdistamaan ja kristityitä auttamaan. Hirveä on loukatun noita-akan viha, kova hänen kostonsa! Sill'aikaa kuin Taara näin noitui, kärsivätkin Hämäläiset kovan tappion ja joutuivat surman suuhun, mutta tapahtuiko tämä onnettomuus heille Taaran noitumisen takia, sitä ei ole takaaminen.

Taara olisi kenties kuinka kauvan jatkanut noitumistansa, ell'ei hevosen korskua ja kavioiden kopinaa yht'äkkiä olisi kuulunut aivan läheltä. Joutuisasti haalittuansa kallisarvoiset noitakalunsa kokoon ja pantuansa ne pussiin, jonka taas kätki poveensa, astui hän muutamia askeleita syrjään, tähystelläksensä, kuka virran rantaa lähestyvä ratsastaja oli. Pian hän saikin tilaisuutta tarkastella häntä oikein likeltä, sillä tuokion kuluttua saapui tuo ratsastaja rannalle ihan samojen pensaiden syrjään, joidenka taakse Taara äkkiä oli pujahtanut piiloon. Vähän aikaa asiaa arveltuansa, teki noita-akka mielessänsä sen johtopäätöksen, ett'ei hänen tarvinnut tuota Hämäläis-talonpojan pukuhun puettua, laihan ja huonon näköisen konin seljässä ratsastavaa miestä peljätä, jonka jälkeen hän astui lymypaikastansa miehen luo, tervehtäen häntä: "Hyvää huomenta, matkamies! Eivät liiat lihat sinun koniasi liioin rasita, eikä juostessa paina."

"Jos ne sitä rasittaisivat, eihän tämä ratsuni sitte olisikaan paras juoksija monien kymmenien penikulmien alalla. Vaan näyttäähän sinussakin löytyvän luita hieman enemmänkin kuin kohtuullista olisi, mutta lihaa tuskin nimeksikään" — vastasi ratsastaja.

"Parjalan pajastako olet syntyperää?" — kysyi Taara suuttuneena.

"Enhän pyydä sinua parjata, akka, kun vaan sanot minulle, mitenkä päästä virran yli? — Onko tässä venettä saatavissa?"

"Turhaanpa hevostasi kehuit, jos venettä etsit virran toiselle puolelle päästäksesi!" — intti noita.

"Älä puhu mielettömiä, akka, vaan vastaa kysymykseeni!"

"Kelpo ratsastaja ei milloinkaan neuvotonna ole jäänyt tämän virran rannalle! Kahlasipa tästä tänä aamunakin kelpo mies virran yli!"

"Pidätkö minua mielettömänä, ettäs minulle mahdottomia uskottelet?"

"Ellet usko, ole uskomatta, ellet lähde virtaa vuovaamaan, jääös tälle rannalle, sillä kaikki veneet ovat tuojia puolella! Mutta eihän sinulla kiirettä taida ollakkaan, eikä tärkeitä toimia käsitettävinä?"

"On, minun on kova kiire!"

"Mihin? Surmalaanko suurukselle tai Manalan muorin pitoihin?"

"Mitäpä se seikka sinuun koskee?"

"Eipä koske ensinkään, mutta jotakin sanoiksi sanellaan kahden kesken tässä ollessamme!"

Mies loi uudelleen silmänsä virran vastakkaiselle rannalle ja kirosi, nähtyänsä lautan ja veneet siellä, niitä, jotka olivat soutaneet ne sinne.

"Miksikä heitä kiroot, kun et tunne, kutka ovat?" — intti Taara.

"Tuntisitko sinä heitä?"

"Miks'en tuntisi? Hämäläiset sousivat, sousivat myös kristitytkin."

Outo mies katsoi tarkkaavalla epäluulolla Taaraan.

"Sekavia sa sammaltelet, akka! Sinuhun ei ole luottamista eikä puhettasi uskomista."

"En ole luottamustasi pyytänytkään ja sanojani uskomatta saatat olla. Kunnon mies luottaa itseensä eikä tuhlaa aikaansa toisilta neuvoa kysymällä. Mutta sinäpä näytätkin olevan oikein saamaton nuhjus!" — tiuskasi Taara.

"Pidä kitasi, akka, äläkä minua suututa!"

Mies nousi hevosensa seljästä ja käveli kärsimättömästi edestakaisin.

"Tunnin kun noin ahkerasti astelet, olet kulkenut lähes penikulman ja Nokian virta on jäänyt kauas selkäsi taakse!" — ilveili Taara.

Tätä kokkapuhetta mies tuskin kuuli, sillä kaikki hänen huomionsa oli kiintynyt muutamiin ratsastajiin, jotka vastakkaista virran äyrästä myöten ratsastivat lautan luo, jolla heidän nähtävästi oli aikomus tulla virran yli, niinkuin tosiaan tulivatkin. Ensimmäinen heistä, joka talutti ratsuansa rannalle, oli Hieraniemen Paavo. Hänen luoksensa astui outo mies ja kysyi: "Kaiketi hinataan tämä lautta jälleen takaisin toiselle rannalle?"

"Kyllä vaan. Heti kohta. Siellä on paljon virran ylitse pyrkijöitä. Tuolla kummulla näkyy jo yksi parvi heistä."

"Saattanenhan minä ratsuni kanssa päästä mukaan?"

"Miksikä ei. Mutta sen sanon sinulle, joko olet kristitty taikka pakana, ettäs olet myöhästynyt. Kaikki työ on jo! tehtynä. Haudankaivajan toimen voivat kuitenkin antaa sinulle!"

"Kiitoksia ilmoittamastasi! Mutta sellaiseen toimeen en aio ryhtyä enkä kadehti kaarneilta paistia. — Minulla on kirje jätettävä munkki Herpertille."

"Kirjekö? Keneltä?" — kysyi Paavo uteliaasti.

"Tuomas piispalta. — Mutta johan on lautta valmis lähtöön."

"Herpertti munkin tapaat hupsun päällikkö-ritarimme seurassa. Ne molemmat ovat aina yhdessä. Vaan tuollapa he seisovatkin kummulla."

Puhuessaan oli Paavo seurannut miestä lautalle asti. Palatessaan tapasi hän Taara-eukon tarkastamassa muutamia aseita ja erästä mekkoa, jotka kapineet olivat sidotut kiinni Paavon satulaan. Mekossa oli paikottain veripilkkuja, jotka eivät vielä olleet täysin kuivuneet.

"Tämä mekkotakki ja nämä aseet eivät ole omasi" — intti noita-akka.

"Ovatpa toki. Vieläpä tuo kilpikin ja tuo rintapeite vitjoinensa ovat minun omani. Voittaessani urhoollisen karjalaisen perin ma hänen aseensa ja varuksensa. — Sen saatan sinulle sanoa, akka, että minua saapi Tuomas piispa kokonaan kiittää siitä, että hänen väkensä tänäpänä pääsivät voitolle!"

Taara vihastui silmittömästi näistä Paavon viimeisistä sanoista.

"Sinuako?" — huusi hän. — "Sun pitäisi hävetä sellaista sanoa, sa katala raukka! Vai sinuako? Ryömi ensin sammakkona pitkin maata, ennenkuin yrität lentämään. Koiran pennuksi äitisi sinun synnytti eikä emosi sinua karhuksi aikonut! Vai tahtoisitko minulta riistää kunnian tänä aamuna saavutetusta voitosta! Turhaanko minä olisin käynyt Vammaskoskella ja vielä edempänä, tallannut metsät ja manteret halki ja poikki kutsuakseni siellä — olevia 'mustan Tuomaan' sotureja tänne? Pilkan vuoksiko olisin antanut heille luvan hirttää minut, eli ei kertomustani todeksi huomattaisi? Entäs vielä? Mistä sinä, tolvana, syvät syntysanat, kuolon ja kalman sanat olisit oppinut? Vai oletko sinä loitsija, sinä? Lähtivätkö Syöjättäret, läksikö Hiisi ja Lempo sinun taitosi kautta sotatanterelle Hämäläisiä hätyyttämään? Ohoh mies! Sinun pitäisi tietämän, että jos tahdon, niin voin lukea sinut savehen, kantopökköä matalammaksi, sammalta alemmaksi. Kätesi voin ma kuivetuttaa ja tehdä sääresi seipään siskoiksi."

Paavo oli taikauskoinen niinkuin kaikki Suomalaiset. Hän pelkäsi Taaraa, jonka uhkaukset häntä kauhistuttivat. Suutuksissaan ollessaan olikin Taara hirvittävän näköinen. Saadaksensa hänen mielensä tyyntymään, alkoi Paavo puhua hyvää kaunista hänen kanssansa, myöntäen, että saavutettu voitto tosiaankin oli hänen ansioksensa luettava.

Tällaiselle puheelle eivät olleet Taaran korvat kuurot. Hän rauhoittui vähitellen ja lupasi ruveta Paavon ystäväksi. Lupasipa lukea Paavolle naimaonneakin, kuitenkin sillä ehdolla, että Paavo kertoisi hänelle kaikki mitä hän tiesi ja tunsi tappelusta. Ja Paavo suostui kertomaan.

Virran toisella puolella oli munkki vastikään toimittanut pyhän toimituksen. Kristityt olivat keskelle tasankoa kaivaneet suuren kuopan ja siihen haudanneet tappelussa kaatuneet kumppalinsa. Tämän haudan oli munkki äsken siunannut. Mutta kaatuneitten Hämäläisten hautaamisesta ei ollut puhettakaan. Heidän ruumiinsa jätettiin herkkupaloiksi kaarneille ja metsän pedoille.

Ritarin ja munkin toinen toisensa kanssa haastellessa astui kirjeenkantaja syvästi kumartaen heidän luoksensa ja antoi Tuomas piispan kirjeen munkille.

"Tuomas piispaltako? Suojeluspyhäni suokoon, etteivät hänen kirjoittamansa uutiset olisi surullista laatua!" — huudahti munkki, repäisi kirjeen kotelon auki ja luki kirjettä silminnähtävällä levottomuudella.

"Mitä uutta? Mitä kuuluu Räntämäeltä?" — kysyi ritari. "Ikäviä uutisia! — Karjalaisten suunnattoman suuri laivasto on saapunut linnanlahdelle. Viholliset valmistautuvat astumaan maalle. Heidän lukuansa ei voi arvaamaltakaan määrätä… se on lähes yhtä suuri kuin meren hiedan… Piispa kuitenkin luottaa pyhän neitsyn ja pyhimysten voimakkaaseen apuun… Myös ritariensa ja soturiensa uskollisuuteen ja urhouteen… Meidän tähtemme on hänen ylhäisyytensä levoton… toivoo kuitenkin, että kaikki meille hyvin menestyy… Kohta kun olemme saaneet voiton Hämäläisistä käskee hän meidän palata takaisin, tuoden mukanamme niin paljon väkeä kuin mahdollista… Yrjänä ritari muutaman kymmenen ratsumiehen kanssa jääköön Hämeeseen voitettuja pitämään kurissa." Munkki nosti silmänsä kirjeestä ja katsoi ritariin, joka loihe sanomaan: "Aivanhan pyhä piispa toivoo meidän samoin tekevän kuin me jo olemmekin päättäneet tehdä! Sanasta sanaan ihan samoin!"

"Tämä ajatustemme yhtäläisyys on tosiaankin kummastuttava" — myönsi munkki — "enkä sitä pyhimysten voimallisetta avutta voi ajatella tapahtuneeksi. — Mutta nyt pitää meidän tuumailla, mitenkä pikemmin saamme Tuomas piispalle annetuksi tiedon loistavasta voitostamme. Tämä tieto on ilahuttava Hänen Ylhäisyytensä mieltä ja on kiihoittava kaikkia hänen ritareitansa ja sotureitansa urhoollisuuteen heidän taistelussansa Karjalaisia vastaan. Ehkä lähetämme tämän kirjeenkantajan tuota ilosanomaa viemään? Yksityinen ratsastaja ehtii aina pikemmin matkan päähän kuin suuri ratsujoukko. Etenkin tulee vankien kuljettaminen hieman vitkastuttamaan matkaamme, jos nimittäin välttämättömästi tahdotte, että viemme heidät mukanamme?"

"Kuinkapas muuten!" — otti "kultainen ritari" kiivaasti lausuaksensa. — "Mitä olisi sodasta palajava voittoisa sotajoukko ilman vangeitta? Onnettomasti kyllä, on meillä niitä niin vähä, ett'ei siitä sittenkään synny mitään kunnollista voittokulkua, vaikka heidät viemmekin kanssamme jok'ainoan miehen. Toista oli, kun voittajana ratsastin pyhään Jerusalemiin kymmenen tuhatta vangittua Saracenilaista saattojoukkona. Sehän oli jotakin! — Mutta juuri sentähden, että meidän varamme nyt ovat niin vähissä, tulee meidän niitä käyttää sitä tyystemmin saadaksemme aikaan edes jotakin keskinkertaista."

Munkki oli ritarin haastellessa uudelleen lukenut kirjeen.

"Lopuksi" — sanoi hän — "lähettää piispa teille siunauksensa ja sanoo, että hän kipeästi kaipaa teidän, suurta sotataitoanne ja kokenutta miekkaanne. Hänen Ylhäisyytensä viimeinen pyyntö on, että te, niin pian kuin Hämäläiset ovat voitetut, heti viivyttelemättä kiiruhdatte hänen luoksensa."

"Kuuluuhan tuo pyhä mies ymmärtävän panna arvoa kokeneen ritarin maineeseen ja osoittaa kohteliaisuutta vieraitansa kohtaan. Voisinko minä puolestani olla niin epäkohtelias, ett'en ilahuttaisi hänen silmiänsä voittosaatolla! Joutuisipa pilalle ritarillinen kunniani, jos sitä tekemättä jättäisin! Eivätkä nuo vangit — sen vakuutan sinulle, pyhä veli — ensinkään tule viivyttämään meidän matkaamme. Täällä on paenneiden Hämäläisten ja omien kaatuneitten miestemme ratsuja yltäkyllin. Niitä saavat vangit käyttää. — Vaan lähettäkäämme nyt tuo kirjeenkantaja edeltäpäin matkaan!"

"Onko sinulla hyvä hevonen?" — Tämän kysymyksen teki munkki kirjeen tuojalle, joka vastasi: "On kyllä, vaikka ihmiset sitä soimaavat laihaksi."

"Lähdetkö nyt paikalla Tuomas piispalle viemään vastausta, koska olet matkasi perillä?"

"Ennenkuin aurinko huomenna on ehtinyt niin korkealle taivahalle kuin nyt, olen Räntämäellä."

"Hyvä! Lähde matkaan! Kirjallista vastausta en tällä kertaa saa aikaan. Voithan nähdä, ett'ei minulla tässä ole tilaisuutta kirjoittamaan. Sano sentähden suullisesti Hänen Ylhäisyydellensä, että olemme voittaneet Hämäläisten sotajoukot ja kokonaan kukistaneet kapinan sekä että me riennämme sinun jäljissäsi. — Ymmärrätkö?"

"Aivan hyvin ymmärrän."

"Niin lähde siis!"

Ritari ja munkki seurasivat sanansaattajaa aivan rannalle saakka käskeäksensä siellä seisovia sotureita heti viipymättä lauttaamaan häntä virran yli.

Heidän tässä seisoessansa saapui "kultaisen ritarin" knaappi seurueinensa heidän luoksensa, tuoden hoidokkaansa mukanaan. Niin hienotunteinen oli ritari ollut, että hän oli lähettänyt erityisen oppaan opastamaan heitä virran rantaa myöten, ett'ei Lyylin silmät saisi nähdä kansalaistensa tappelutanterella hirveässä epäjärjestyksessä lepääviä verisiä ruumiita. Vieläpä oli hän kieltänyt, ett'ei Lyylille saisi kertoa ensinkään koko tappelusta eikä ylipäänsä mainita mitään Hämäläisten surkeasta surmasta. Taistelun kestäessä oli Lyyli ollut niin kaukana tappelupaikasta, ett'ei hän itse mitään ollut nähnyt. Mutta ei hän mitään kysynytkään keneltäkään. Arvasipa hän kysymättäkin, mitenkä onnettomasti asian oli laita. Kristittyin ratsumiesten iloiset katseet, heidän vilkkaat liikkeensä, heidän olonsa Nokian rannalla — kaikki todisti, että Hämäläiset olivat joko surmatut taikka ajetut pakosalle. Molemmat nämät mahdollisuudet olivat Lyylille yhtä katkerat, sillä hän hyvin tiesi, että Hämäläisten joukossa oli ollut kaksi miestä, jotka eivät missään tapauksessa olleet lähteneet pakoon: vanha Tavela, hänen enonsa, ja Hatanpään Arvo, hänen lemmittynsä. Heidän kohtalostansa oli hän siis kaikissa tapauksissa varma.

Lyyli tunsi näiden rakastettuinsa kuolemaa ajatellessaan sydämessänsä syvää ja katkeraa, sanomattoman katkeraa surua, ja sama suru ilmaantui hänen kasvoissansakin. Mutta hänen murheensa oli rauhallista laatua taikka, oikeammin sanottu, se oli liiaksi suuri puhkeamaan kyyneliin ja valituksiin. Myös oli hän siksi ylpeä, ett'ei hän kansansa sortajien nähden mistään hinnasta olisi itkenyt, ja tämän hänen ylpeytensä, tällä tavoin murheeseen yhdistettynä, antoi hänen vaaleille kasvoillensa eriskummallisen, yhtä arvokkaan kuin viehättävän muodon. Tuo kopeileva hymyilykin hänen huulillansa oli vielä olemassa, vaikka kummallisesti muuttuneessa muodossa. Se oli siinä silloinkin, kun hänen huulensa ehdottomasti vavahtivat, ilmaisten hetkeksi sitä ääretöntä katkeruutta, jota hänen sydämensä oli täynnä.

Tuomas piispan raakaluontoisissa sotureissakin synnytti Lyylin yhtä voimakas kuin arvokas suru kunnioituksen tunteita. Ihmetellen ja ihastuksella he katsoivat tuohon ihanaan tyttöön, jonka kasvoissa he luulivat näkevänsä jonkinlaisen ylenluonnollisen loisteen.

Yhtä suurella ihastuksella, mutta suuremmalla säälillä häntä katseli pyhän haudan ritarikin. Munkkikin tunsi sydämensä heltyvän ja hän olisi mielellänsä sanonut Lyylille muutamia lohdutuksen sanoja, ell'ei olisi ymmärtänyt, ett'ei nyt vielä ollut otollinen aika sitä tehdä. Ei siis kukaan Lyylille mitään puhunut eikä hän ketään puhutellut. Tuskin loi hän ainoatakaan silmäystä vihollisiinsa. Nämät olivat tänä hetkenä hänelle milt'ei kokonaan olemattomat.

Pian olivat kaikki valmistukset lähtöön tehdyt. Lautalla ja veneillä kuljetettiin ahkerasti ja taukoomatta miehiä ja hevosia toiselle rannalle. Pian tuli Lyylinkin vuoro ritarien ja Herpertti munkin seurassa astua lauttaan. Vastakkaiselle rannalle kun olivat ehtineet, oli siellä muiden muassa Tahalan Taara heitä vastassa.

Nähtyänsä Lyylin astui noita-akka hänen luoksensa ja katseli häntä vihaisilla silmäyksillä äänetönnä muutaman hetken. Sen jälkeen huudahti hän julmistuneella äänellä: "Sinä sen kuotus! Joko nyt uskot, kun viisaat ennustajat sinulle ennustavat turmiota? Häh? Tuolla tappelukentällä nyt makaa pöyhkeilevä enosi, rinta puhkaistuna, odottaen kaarneiden armeliaisuutta, ja Hatanpään Arvo, jonka emännäksi sa kehno tullukka toivoit pääseväsi, on kurjana kuin sammakko hukkunut Nokian virtaan. Pilvistä sade, ansiosta palkka! Sellaista siitä tulee, kun tietoisan tietäjän sanoja katsotaan ylön! — Ha! ha! ha! — Joko nyt uskot, kunnoton epatto, kun uudestaan sanon sinulle, että sinunkin kuolemasi tulee veriseksi niinkuin enosikin?"

Inholla ja kauhulla oli Lyyli Taaran puhuessa kääntänyt kasvonsa pois. Sentähden hän ei nähnyt, kuinka julmistunut akka häntä uhkasi nyrkeillänsä. Mutta lähellä seisovat soturit sen näkivät ja suuttuivat silmittömästi.

"Kautta pyhimysten! Ell'et kohta korjaa luitasi, sa kelvoton konna, täältä niin kauaksi, kuin tietä piisaa, niin pieksen selkäsi pehmeäksi kuin Vellamon vetelät vedet!" — huudahti yksi heistä, tehden kädellänsä uhkaavan liikunnon.

"Ole suutasi suurilla sanoilla halkaisematta, tomppeli!" — tiuskasi Taara vastaan. "Minunko vaiko sinun on tästä ensin peräytyminen? Häpee mies! Tiedäthän, että ellen minä tänäpänä olisi kristityitä pelastanut, niin olisivat Hämäläiset hakanneet teidät mäsäksi!" Astuttuaan aivan Lyylin eteen, lisäsi hän, härsytellen nyrkeillänsä ihan hänen silmänsä alla: "Ja sen sanon teille, että tämä paha tolvana on kuoleva niin katkeran kuoleman, kuin milloinkaan kukaan Hämeen saloilla emosta syntynyt! Katso vaan ylpeästi ja ylenkatseellisesti minuun! Katso vaan, jos sinua huvittaa! Mutta minä sanon! minä sanon…"

Sen enempää ei ehtinyt Taara purkaa suustansa, sillä yksi sotureista tarttui hänen kauluksiinsa. Samaan aikaan taittoi äsken puhunut soturi lähellä olevasta viidakosta notkean karahkan ja pieksi sillä akkaa selkään. Taara ähkäsi pahasti. Häntäkö lyötiin, häntä Taaraa, joka puuhainsa kautta oli toimittanut kristityille voiton? Nuotko samat soturit, jotka hän oli pelastanut surman suusta, häntä nyt pieksivät. Sepä toki oli liikaa… Taaran järki ei kestänyt sitä ajatella. Kun soturit taas hellittivät, juoksi hän hirveästi ulvoen ja nauraen metsään. Se vähäinen järjen kipinä, joka oli kytenyt hänen aivoissansa, oli nyt sammunut. Taara oli tullut mielipuoleksi.

Vaan missä oli näiden tapahtuessa Hieraniemen Paavo? Hän piileksi toisten seljän takana. Kummallista! Paavo ei voinut itsellensä selittää niiden eriskummallisten tunteiden laatua, jotka liikkuivat hänen sydämessänsä. Mutta sen hän tiesi ja tunsi, ett'ei hän häpeästä punastumatta olisi voinut astua Lyyliä puhuttelemaan. Miksikä hän häpesi? Niin, siinäpä juuri oli kysymys, johon hän ei jaksanut, taikka ei kumminkaan uskaltanut vastata. Vaikka hän sitä ajatusta vastaan ponnisteli, piti hän itseänsä kuitenkin kavaltajana, lähimmäisissään välttämättömästi inhoa nostavana hylkiönä. Hän pyrki vapaaksi tästä rasittavasta tunteesta, mutta se ei onnistunut hänelle. Turhaan hän sanoi ja sanoi uudestaan itsellensä, ett'ei hänellä ollut vähintäkään syytä joutua hämille, vaan että hänen nyt päin vastoin pitäisi esiintyä entistä suuremmalla luottamuksella ja uskaliaisuudella, mutta ei hän kuitenkaan uskaltanut yrittääkään. Ylpeytensä kuiskasi hänelle, että hänen sopivalla käytöksellä oli helppo voittaa Lyylin mieltymys nyt, kun ei kilpakosijaa enää ollut olemassa, mutta samalla nousi muuan toinen ääni hänen mielessänsä huutamalla sanomaan hänelle, ett'ei hän milloinkaan pääsisi toiveittensa perille, että nämät toiveet nyt olivat käyneet hänelle ihan mahdottomiksi, että ne olivat tupehtuneet Tavelan sydänvereen ja Hatanpään Heikin keralla hukkuneet Nokian virtaan.

Eikä Paavo ollenkaan kyennyt saamaan selville millaisen tuon "sopivan käytöksen" oikeastaan pitäisi oleman? Tuliko hänen esiintyä katuvaisena, nöyränä ja rukoilevana vai olisiko parempi, että hän näyttäisi ylpeältä ja mahtavalta, esiintyen Lyylille voimakkaana auttajana ja pelastajana? Paavo ei ymmärtänyt kumpiko käytös olisi otollisempi, ja mitä enemmän hän sitä asiaa mietti, sitä sekavammaksi se kävi. Näin hänen kahdella päällä ollessansa raatelivat pirulliset rakkauden, levottomuuden ja pahan omantunnon tuskat säälittä ja hetkeksikään taukoamatta hänen onnetonta sydäntänsä. Tähän tulivat matkalla Turkuun vielä lisäksi kateuden ja mustasukkaisuuden kamalat tunteet. Joka ainoa hellä ja ystävällinen katse, jonka pyhän haudan ritari taikka joku muu loi Lyyliin, tuntui puukon-iskulta Paavon sydämessä, jok'ainoa Lyylille sanottu sana sai hänen mielensä sellaiseen raivoon, että hän oli vähällä hyökätä sanojan kimppuun.

"Kultainen ritari" oli kaiken matkaa erittäin kohtelias ja ystävällinen, milt'ei hellä Lyyliä kohtaan. Se oli puoleksi isän, puoleksi ihailijan hellyyttä. Milloin kuljettiin hiljaista vauhtia taikka pidettiin lepoa, oli ritari aina Lyylin vieressä, kertoen hänelle kaikellaisia muistelmia lukemattomilta retkiltänsä. Kaikki mahtavat ritarit ja kuuluisat kaunottaret koko Europassa hän luetteli ja kertoeli niiden keskinäisistä rakkauden suhteista, miten nämät olivat tulleet onnellisiksi, nuo onnettomiksi. Lyyli ei "kultaisen ritarin" mielestä enää ollutkaan talonpoikaistyttö Hämeestä, hän oli ritarin vilkkaassa mielikuvituksessa muuttunut "lumotuksi prinsessaksi", joka jollakulla romantillisella, miltei ylenluonnollisella tavalla oli antautunut hänen huomaansa. Olipa Lyyli, arveli ritari, tarpeeksi kaunis ja ihana sellaiseksi prinsessaksi ja liiaksi suloinen olemaan talonpoikaistyttö. Ett'ei Lyyli sanaakaan ymmärtänyt hänen kertomuksistansa, sitä ei ritari tullut ajatelleeksikaan. Hän oli sydämessään tyytyväinen nähdessään, että hänen "lumottu prinsessansa" oli tarkkaavan näköinen.

Olipa toinenkin, jonka silmät alati olivat ikäänkuin kiinnitetyt Lyyliin. Me tarkoitamme "kultaisen ritarin" knaappia, jonka vartijahoitoon Lyyli tappelun ajaksi oli uskottu. Ihanan Hämäläistytön silloin luodessa kirkkaat silmänsä häneen, oli outo tunne syntynyt nuorukaisen sydämessä, ensimmäisen rakkauden autuaallinen tunne. Kipinänä tämä tunne syntyi, mutta kirkkaana, lämmittävänä tulena se paloi vartioimis-ajan päättyessä. Surman päivänä, auringon veriselle tappelutanterelle paahtaessa, oli tämä tuli syntynyt. Onnettomat enteet sinulle, nuorukainen.

Kahdeksastoista luku.

Kaunis, puiden latvojen kohdalle kallistunut kevät-aurinko verhosi tummankellertävällä valopeitteellä Linnanlahden tyynen pinnan, johon Turun linnan vakavat muurit ympäröivine vallineen kuvautuivat taikalinnan tapaiseksi kuvaksi. Ruissalon ja muiden lähellä olevien saarien lehdiköissä virittelivät peipposet ja muut laululinnut kilvoin iltasäveleitänsä, vaieten tuon tuostakin muutamiksi hetkiksi, kuunnellaksensa laulurastaan korkean hongan latvasta heleästi kaikuvaa soolo-laulua. Etäältä kuului pyhän Maarian kirkon kellojen ääni, jotka kutsuivat päivätöistään väsyneet ihmiset iltarukoukseen.

Siitä paikasta, missä nykyään n.k. "linnansilta" on, oli poikki Aurajoen rakennettu oudonnäköinen silta, siten, että oli suurempia ja pienempiä aluksia kahteen riviin köysillä sidottu toisiinsa kiinni. Tätä omituista siltaa kävi joukko kaupungin asujamia katselemassa ja tarkastelemassa.

Linnan Vipusilta oli laskettu alas ja olikin ollut samassa asemassa kaiken päivää, sillä vihollisia ei näkynyt lähellä eikä etäällä. Keskellä siltaa seisoi muuan lyhytläntä, vanhanpuolinen, harmaaseen sarkanuttuun puettu mies. Vyötäisillä oli miehellä leveä nahkavyö, jossa killui joukko suuria avaimia. Muuten hän seisoi siinä joutilaana, syvämielisesti katsoen alas vallihautaan.

Hän ei huomannut, että kaupungin puolelta eräs pulskaan sota-asuun puettu nuori talonpoika lähestyi siltaa. Ehdittyänsä sillan korvalle, pysähtyi talonpoika hetkeksi miettimään, jonka jälkeen hän päättäväisesti astui sillalle.

Tämä nuori talonpoika oli Hieraniemen Paavo.

Avaimilla varustettu mies säpsähti, kun kuuli oudon askeleet sillalla, mutta Paavo tervehti häntä kohteliaasti, toivottaen hänelle "hyvää iltaa". Saatuansa mieheltä samallaisen toivotuksen vastaukseksi sanoi Paavo: "Olet kai vanginvartija, koska kannat avainkimppua?"

"Oikein arvattu — aivan täsmälleen! Sehän juuri on virkatoimeni."

"No sehän oli hauska, että näin äkkiarvaamatta pääsin sinuun tutustumaan! Sanoppas nyt ensin, veikkoseni, miltä tuntuu olla vanginvartijana? Minä olen hyvin utelias kuulemaan, miltä se tuntuu, sillä olen sitä asiaa useasti ajatellut!"

"Sen asian laita on niin kuin Eskolan Esan omantunnon: se on vähän niin ja näin. Eihän tuo milloinkaan juuri erittäin hauskalta tunnu… ei edes joulunakaan. Mutta kuitenkin olen mieluisammin vanginvartijana kuin haudan kaivajana: minun avaamani oven kautta käy matka joskus elämään, mutta haudankaivajan aukaisemien ovien kautta käypi tie aina kuoloon. Mutta hänellä ei olekkaan avaimia ovihinsa."

"Niin, siinä kai suurin eroitus näiden virkatoimien välillä on" — arveli Paavo hyvin miettiväisen näköisenä.

"Niin siinä. — Mutta miksikä näitä kyselet? Oletko aikonut vanginvartijan-oppilaaksi?"

"En juuri niinkään. Minusta muuten ei olisikaan siihen toimeen, sillä kohta ensi päivänä päästäisin kaikki vangit vapauteen. Minä muuten suuresti kunnioitan kaikkia vanginvartijoita — siksi juuri kysyinkin, miltä tuntuu olla sellaisena —, mutta minun omassa luonteessani ei ole tarpeeksi pontta säälimättä näkemään lähimmäiseni kärsivän."

"Jos sellainen ehto, jota tarkoitat, olisi vanginvartijoille välttämätön, niin eipä sitte monta vanginvartijaa maailmassa olisi. — Mutta katsoppas tottumus…"

"Niin niin" — säesti Paavo keskeyttäen. "Varsin hyvin tuon ymmärrän: tottumuksesta kaikki riippuu. — Sinulla lie nytkin koko joukko tolvania lukkojen takana säilytettävinä?"

"Onhan niitä melkoinen joukko; Hämäläisiä enimmäkseen, noita hirtehisiä, jotka tekivät kapinan Tuomas piispaa vastaan. Pääsevät heittiöt, luulen ma, liian huokeasta hinnasta. He kyllä olisivat ansainneet tulla polttoroviolla poltetuiksi joka mies."

"Siinä asiassa on minulla sama mieli kuin sinullakin."

"Ethän kristitty olisikaan, jos siitä asiasta toisin ajattelisit. — Mutta tuo meidän ennen niin kiivas piispamme on vanhuutensa päivinä tullut akkamaisen hempeämieliseksi. Tällä en mitään loukkausta tarkoita, enpä suinkaan — sanon vaan, ett'ei Tuomas piispa enää ole niin kiivas kuin ennen. Olen kuullut, että hän aikoo antaa armon noille lurjuksille. — Olisipa täällä linnassa vilkas elämä syntynyt; jos eilispäivän taistelussa olisi saatu muutamia satoja Karjalaisia vangiksi, mutta pahaksi onneksi ei saatu ainoatakaan. — Vaan olisipa vilkasta elämää syntynyt, jos olisi edes parisataa miestä kaapattu."

"Mistä olisi niitä hirsipuitakaan ja köysiä saatu niin monelle, puhumatta polttorovioihin tarpeellisista haloista!" — huudahti Paavo hymyillen.

"Kylläpä siinä olisi selvitty! Aivan hyvin olisi selvitty! — Mutta tietänetkö sä mitään koko tappelusta?" Vanginvartija katsoi kysyvällä katseella Paavoon.

"Enkö tietäisi? Minähän juuri järkevyydelläni pelastin koko piispan armeijan hukkaan joutumasta, pelastin kaupungin, piispan kartanon ja kirkon hävityksestä. Olethan kai siitä kuullut puhuttavan?"

"En ole enkä usko puhettasi muuksi kuin törkeäksi kehumiseksi. Semmoista ei talonpoikaissoturi voi saada aikaan. Se mun täytyy sanoa, ettäs olet sangen hävytön pyytäissäsi riistää ansion ja kunnian voitosta niiltä, joille tämä ansio ja kunnia on annettava: kalpa-ritarien urhealta suurmestarilta ja siltä ritarilta, jota he sanovat pyhän haudan ritariksi. Nehän todellisia voiton sankareita olivat."

"En tahdo kieltää, että ensinmainittu heistä viisaudellansa ja urhoollisuudellansa tehokkaasti vaikutti voiton saavuttamiseen. Hänpä myöskin oli asettanut meidän väkemme niin hyvään ja järkevään rintamajärjestykseen, että hänellä — siitä on oleva ikuinen kunnia. Mutta mitä tuohon pyhän haudan ritariin tulee, eipä hänestä nuhjuksesta ole mihinkään. Olisihan tuo mielipuoli hupsu aivan hyvin voinut olla poissa koko siitä verileikistä."

"Maltappas mielesi pöyhkeilijä!" — huudahti vanginvartija suuttuneena. "Minä olen kuullut parempien miesten, kuin sinä olet, vakuuttavan, että pyhän haudan ritari joka askeleelta ja joka iskulta nostatti kauhua ja hämmästystä vihollisissa."

"Tuo on liioittelua, mutta jos sen tahdot uskoa, niin usko vaan. Eihän se asia anna aihetta riitaan meidän kesken. Ja sen sanon sinulle, että kummankin näiden ritarien ansio on vähäksi arvattava minun ansioni rinnalla: kerrassaan ma sain vihollisten mielet lannistumaan niinkuin salaman iskulla. Myönsipä Hänen Ylhäisyytensä, piispa itse tämän ansioni ja kiitteli minua monen ritarin kuullen."

"Osaathan ainakin kehua. Niinhän tuo valuu suustasi sakeana kuin piimä."

"Eihän tämä ole kehumista. Kuuleppas, miten asian oli laita! — Onko sinulla joutilasta aikaa kuunnella kertomustani!"

"Saishan sitä kuunnella, ell'et sitä venytä liian pitkäksi."

"Huomaapas, ystäväni vanginvartija: tämä on asian laatu ja laita. Nokian taistelussa löin miekallani kuoliaaksi erään Karjalaisten etevimmistä päälliköistä, jonka he olivat lähettäneet sanansaattajana ja yllyttäjänä sinne. Muistoksi tästä voitostani otin hänen aseensa ja varustuksensa mukaani, kun läksimme tänne Karjalaisia vastaan taistelemaan. Mitenkä olikaan, niin pöllähti Räntämäelle saavuttuamme eräs hyvin sukkela ja kavala juoni mieleeni. Heti ilmaisin asian Tuomas piispalle ja pyysin häneltä lupaa panna tuumani toimeen. Ilomielin hän tähän suostui. No annappas olla — ennenkuin pyhän haudan ritari väkinensä oli ehtinyt puolimatkaan Räntämäeltä tänne, ajoin minä täyttä laukkaa tappelutanterelle, tuonne linnankentälle. Kalparitarien suurmestari oli juuri vastikään hädin tuskin torjunut ensimmäisen rynnäkkönsä tehneet Karjalaiset, jotka kahta vertaa lukuisampina hankkivat uutta rynnäkköä. Laivasillalla taisteltiin paraikaa hurjasti. Saatuani pienen valkoisen lipun käteeni, ratsastin Karjalaisten luo, pyytäen saada puhutella heidän etevintä päällikköänsä. Eräs loistavaan sota-asuun puettu sotilas astuikin heti heidän rintamansa eteen, kuullaksensa, mitä minulla oli sanomista. Silloin laskin irrallensa kaatuneen Karjalaisen, satulaani sidotut aseet ja varukset ja annoin ne hänelle, lausuen sen ohessa niin kovalla äänellä, että kaikki Karjalaiset sen kuulivat, nämät sanat: 'Kristityt ovat suuressa taistelussa voittaneet Hämäläisten soturit, jotka voitettuina antautuivat Tuomas piispan palvelukseen ja heti paikalla miehissä saapuvat tänne teitä hätyyttämään. Tässä taistelussa kaatui teidän lähettiläänne, joka kuollessansa pyysi minua tuomaan nämät hänen aseensa ja varaksensa teille ja hänen puolestansa sanomaan teille, että teidän on paras rauhassa lähteä kotia, sillä Tuomas piispan voima on suuri ja työläs on sitä vastustaa. Näin hän sanoi. Kunnioittaen kuolevan pyyntöä, olen nyt täyttänyt hänen viimeisen tahtonsa. Vaan tuollapa jo kuuluu julmistuneiden Hämäläisten torvien toitotus; varokaatte itseänne!' — Samassa kajahtivatkin pyhän haudan ritarin komentaman sotajoukon torvet ja minä ratsastin kiireesti takaisin meidän sotarintamme luo. Tämä minun keksimäni juoni masensi Karjalaisten mielet ja teki heidät hölläkouraisiksi. Eivät he muuten niin vähällä olisi peräytyneet ja lähteneet matkoihinsa. Kummallista on, ett'et ole kuullut kerrottavan siitä että Hieraniemen Paavo heille teki tällaiset kepposet."

Katsottuansa pitkään ja epäluuloisesti Paavoon, sanoi vanginvartija: "Vai olet sinä Hieraniemen Paavo! Olisihan minun pitänyt tuo arvata."

"Tunnethan siis kuitenkin nimen ja olet kai kuullut kerrottavan tuosta sotajuonestani, vaikka äsken kielsit kuulleesi."

"En — siitä en ole kuullut kerrottavan, mutta sinun nimesi on erään toisen asian kanssa yhteydessä… Hm. Hyvästi nyt. Minun pitää jo mennä katsomaan, mitä tuo eilen palvelukseeni ottamani renkilurjus toimittaa tätä nykyä."

"Vai otitko eilen uuden rengin palvelukseesi?"

"Otin — noiden Hämäläis-roikalten polttorovioiden valmistamista varten. Mutta tänä aamuna sainkin kuulla, ett'ei siitä asiasta taida tulla niin mitään, kun ovat poloiset katuneet syntinsä ja ruvenneet kristityiksi. Lähde sinäkin iltarukouksiin, koska kellot vielä kuuluvat soivan… Viikon päivät ne nyt ovat soineet melkein yhtä mittaa yöt päivät… Hyvästi!" — Vanginvartija kääntyi linnan porttia kohden ja oli mennä, kun Paavo tarttui hänen olkapäähänsä ja sanoi: "Yksi asia vielä, veikkoni vanginvartija! Onhan holhottiesi joukossa eräs Hämäläis-tyttö… ymmärtänet, että tarkoitan Liuksialan Lyyliä?"

"Hee? Mitä hänestä?" — kysyi vanginvartija vetäen suunsa irviin.

"Hän on sukulaiseni… hm… olen hänelle melkein isän sijaisena. Katsoppas tätä sormuksen tapaan väännettyä kultakierukkaa… se on puhdasta, vanhaa kultaa… Osan siitä leikkaisin sinulle, jos soisit mun käydä tuon sukulaiseni puheilla. Koettaisinpa sanoilla ja neuvoilla taivuttaa tuota ykspäistä tyttö-nulikkaa mielenmalttiin."

"Ole puhumatta! Tuo on mahdotonta! Minua on ankarasti kielletty päästämästä ketään hänen luoksensa."

"No, no… ystäväni hyvä… eihän tuo kielto ole kovin vaarallista! — Voisinhan antaa koko tämän kalliin kultakierukan osoittamastasi hyväntahtoisuudesta minua kohtaan."

"Eihän se minua auttaisi h—tistä eikä Tuomas piispan ja Herpertti munkin kovasta kostosta… Viimemainittu onkin käskenyt minun olla varoillani sinun suhteesi. Siksi nimesikin tunsin… Tähän aikaan pitäisikin hänen tulla tänne, jotta heti saan ilmoittaa hänelle sinun täällä käyneesi ja pyrkineesi Liuksialan Lyylin puheille." — Vanginvartija nauroi tätä viimeistä lausetta sanoessansa ilkeätä naurua.

"Äläpäs, veikko vanginvartija! Kautta Ukon nuolen! — älä puhu munkille sanaakaan minun käynnistäni täällä!"

"Katsoppas… velvollisuuteni!"

"Hiisi sun velvollisuudellesi Kyllä minun kuitenkin täytyy hänelle puhua totta."

"Enhän sinua pyydäkkään valhettelemaan!" — huudahti Paavo tuskastuneena. "Pyydän vaan sinua olemaan sanaakaan hiiskumatta siitä, että olen käynyt täällä sun puheillasi. Sen saatat minulle luvata. Jos suvaitset, niin jätän sinulle tämän kultakierukan muistoksi meidän tuttavuudestamme?"

"No — saahan se olla muistona. Kiitos! No eihän tuo kuoleman synti lienekkään, vaikkapa käyntisi täällä salaankin Herpertti munkilta. Vaan lähde nyt, sillä hän voipi piankin saapua tänne. Hyvästi!"

Vanginvartija meni linnaan, mutisten itseksensä: "Tiesinhän tuon saavani muistoksi velvollisuuttani loukkaamattakin; eikä kenenkään sovi olla niin tyly, että hän ystävyydestä annetuita muistolahjoja kieltäytyy ottamasta vastaan."

Paavo läksi astumaan kaupunkia kohden. Hän oli kovasti tuskissaan; hänen sydäntänsä ja päätänsä särki eikä hän tietänyt, mitä päättää, mitä tehdä. Miksikä oli hän pyrkinyt Lyylin puheille? Sekään kysymys ei ollut hänellä oikein selvänä. Siitäkin asiasta oli hänellä ollut ja oli vieläkin monellaisia mietteitä. Toisinaan luuli hän tämän yrityksen tehneensä siksi, että saisi neuvoa Lyyliä nöyrtymään Tuomas piispan tahdolle ja teeskennellyn katumuksen kautta pelastamaan henkensä ja vapautensa; toisinaan luuli hän tahtoneensa kysyä Lyyliltä, mieltyisikö hän häneen ja ottaisiko tullaksensa hänelle emännäksi, jos hän, Paavo, tappaisi Tuomas piispan ja väkivallalla pelastaisi hänet vankeudesta? Saadaksensa Lyylin omakseen, olisi Paavo ryhtynyt vaikka kuinka hurjaan yritykseen. Mutta mitenkä päästä Lyylin puheille, kun äskeinen koe näin oli mennyt hukkaan? Ehkä hän uusilla, vielä kalliimmilla lahjoilla saisi vanginvartijan mielen taipumaan myöntyväisemmäksi?

Näistä syvistä mietteistä heräsi Paavo siitä, että hevosten kavioiden kopina tunki hänen korviinsa. Hän katsoi eteensä pitkin tietä ja näki "kultaisen ritarin" ratsastaen tulevan linnaa kohti, knaappi hänen seurassaan. Paavo vetäytyi syrjään, jott'ei ritari ohi ratsastaessansa häntä ensinkään huomannutkaan. Ritari ei ollut sota-asussa nyt. Hänen hienoa, korko-ommelluksilla kauniisti kirjaeltua samettinuttuansa ei peittänyt tällä kertaa teräksinen haarniska, vaan pitkä, tummanpunainen samettimantteli, joka syvissä laskoksissa liehui alas aina jalustimiin saakka. Knaappikin oli hienoon samettipukuun puettu. Manttelia hänellä ei kuitenkaan ollut, sillä mantteli oli yksinomaisena ritarillisen arvon tunnusmerkkinä, eivätkä muut kuin ritarit saaneet sitä kantaa.

Kateuden ja mustasukkaisuuden katkerat tunteet heräsivät taas Paavon rinnassa, kun hän näki tuon vihatun ritarin, jota hän luulevaisuudessaan piti kilpakosijanansa. Ritarin knaappia Paavo niinikään vihasi, sillä hän oli tyystin ottanut huomataksensa, kuinka rakastuneita katseita knaappi matkalla oli iskenyt Lyyliin, jolle hän myös, milloin vaan pääsi tilaisuuteen, oli tehnyt pieniä palveluksia, joista hän aina Lyyliltä oli saanut kauniin silmäyksen kiitokseksi. Rakkaus on tarkkasilmäinen noita tuollaisia asioita näkemään. Paavo vihasi sentähden sydämensä pohjasta tuota nuorukaista, jonka kasvot päälle päätteeksi olivat tavattoman kauniit ja viehättävät, mutta samalla lapsekkaat ja melkein naisellisesti hienot. Tämä naisellinen hienous astui sitä enemmän näkyviin, kun hän tänään oli tavallista vaaleampi; näyttipä siltä kuin olisi hän valvonut useampia öitä peräkkäin.

Paavolla oli salainen tunto siitä, että ritari aikoi mennä Lyyliä tervehtimään, ja hänen vihansa yltyi ylimmillensä, kun hän ajatteli, että ritarin ehkä onnistuisi päästä Lyyliä puhuttelemaan, vaikk'ei se hänelle, Paavolle, ollut onnistunut. Painettuansa lakkinsa syvään otsalle, alkoi hän käydä takaisin linnaa kohti, mutta varovin askelin, melkein hiipien.

Sillan korvalle ehdittyänsä nousi ritari, heitettyänsä ohjakset knaapillensa, hevosen seljästä.

"Varro tässä tuloani" — sanoi hän.

"Mutta minä… herra ritari — minä pyytäisin päästäkseni teidän mukananne linnaan!" — änkkäsi knaappi punastuen.

"Mitä nyt? Mitä sinulla on linnassa tekemistä?" — kysyi ritari hieman terävästi. Kun nuorukainen ei voinut siihen vastata, lisäsi ritari: "Jääös tänne vaan, niinkuin sanoin: Ilta on kaunis ja lämmin; eihän nyt vilu sinua vaivaa!" Sen sanottuansa läksi hän linnaan. Portilla seisovat soturit osoittivat hänelle kunniaa, nostaen aseitansa.

Mutta nuorukainen jäi sillan korvalle ja katseli murheellisena linnaa, ja hänestä näytti ikäänkuin olisivat sen korkeat valkoiset muurit olleet ruumiin kääriliinoilla verhotut. Hengittäminen kävi ahtaaksi ja häntä väristytti ajatellessa, että se, joka oli nuo oudot, kummalliset tunteet hänen povessansa saanut hereille ja joka nyt oli tullut hänen sydämellensä niin ylenmäärin rakkaaksi, istui vangittuna jossakussa pimeässä sopessa noiden kolkkojen muurien takana. Katkerasti hän soimasi kohtaloansa siitä, ett'ei hän ollut väkevä ja mahdikas ritari, niiden vertainen, jotka vanhojen kertomusten mukaan oman pontevuutensa ja voimansa avulla olivat pelastaneet vahvoihin vuorilinnoihin suljetut lemmittynsä. Voi kovaa onnea, että hän vielä oli niin nuori ja vähäväkinen, ja lisäksi vielä toisen käskettävänäkin! Näitä tällaisia knaappiraukka suruissaan uneksi ja mietiskeli.

Linnan pihalla tapasi "kultainen ritari" vanginvartijan torumassa erästä vartevaa, varsin huonoihin vaatteisiin puettua miestä, joka puupinon luona latoi halkoja kasoihin, joidenka ympäri sitten sitoi köyden, jotta niistä tuli yhden miehen kantamuksia.