Front matter (continued 4)

"Viisitoista halkoa olen sinun käskenyt panna jokaiseen kantamukseen, ja tässä näen muutamia, joissa ei ole useampia kuin kolmetoista taikka neljätoista taikka, jos tuon pienen pölkäreenkin otan lukuun, korkeintaan viisitoista. Etkö aio totella, tomppeli? Sen sanon sinulle ja valallani vakuutan, että pehmitän selkänahkasi ja ajan sinut vielä tänä iltana takaisin mieron tielle, josta tulitkin, ellet tee kelvollista työtä. Enkö ole sanonut, että sinun pitää valikoida raskaimmat, kaikkein raskaimmat halot, ja sinä rohkenet kuitenkin sysätä tuollaisia pieniä kappaleita kelpo halkojen joukkoon. Muista se, tolvana, että taakkojen pitää tulla niin raskaita, että noiden hirtehisten selkäruodot ratisevat niitä kantaessa! Mihin nuo tukintapaiset halot säästät, lurjus? Sinun pitää panna ne mukaan! Kuuletko, että sinun pitää panna ne mukaan, jotta kantamukset tulevat tarpeeksi raskaita! Pian jo annan korvillesi, ellet kiiruhda!"

Koko tämän nuhdesaarnan kestäessä, jota "kultainen ritari" kummastuen oli kuunnellut, oli nuhteita saanut mies tehnyt niin ahkerasti työtä, että hiki valui hänen kasvojansa myöten.

"Tuon käskettävänä minä en tahtoisi olla!" — mutisi ritari, joka vanginvartijan ruumiin liikunnoista enemmän kuin hänen sanoistansa ymmärsi, mistä oli kysymys.

Vanginvartija huomasi nyt ritarin läsnäolon ja joutui vähän hämillensä. Mutta kohta rohkaisi hän taas mielensä ja lausui Ruotsin kielellä, jota kieltä hän puhui yhtä sujuvasti kuin suomea: "Suokaa anteeksi, Teidän Armonne, että tässä joitakuita valmistustöitä huomispäivän varaksi tehtaissa vähäsen nuhtelen tuota renkinuhjusta hänen velttoudestansa ja saamattomuudestansa. Eilen otin hänen palvelukseeni, kun hän minun avuttani ehkä olisi kuollut nälkään, mutta kyllä kai minun ennen pitkää täytyy ajaa hänet matkaansa, sillä ei hänessä ole työntekijätä!"

"Eipä hän siltä näytä, että hänen olisi nälkää tarvinnut nähdä, ja kyllä hän työtä saapi aikaan, sen olen tässä seisoessani havainnut, mutta sinä vaadit liikoja mies, vieläpä mahdottomiakin!" — sanoi ritari myöskin Ruotsin kielellä, jota hän vähän osasi puhua.

Vanginvartija puri huuleensa eikä tiennyt mitä vastata. Hän ei ollut uskonut, että ritari oli kuullut muuta kuin loppusanat hänen nuhdeluvustansa.

"Mutta puhuaksemme toisesta asiasta — mitenkä jaksaa Hämeestä tänne tuomani tyttö vankeudessaan?" — kysyi ritari.

"Kyllä hän muuten hyvästi jaksaa, mutta laihtuu vaan päivä päivältä, eikä syö juuri mitään" — vastasi vanginvartija.

"Sanotko sitä hyvinvoinniksi, kun ihminen päivä päivältä laihtuu, eikä ruoka hänelle maistu? Mutta sinä et kaiketi ole antanut hänelle kelvollista ruokaa, vaan jotakin sellaista moskaa, jota ihmisen on mahdoton syödä! Vaan usko pois, että miekkani tupella ruhjon sinun selkäsi mäsäksi, jos saan kuulla, ett'et ole häntä pitänyt hyvin!"

"Pyhä neitsyt ja kaikki muut pyhät minua auttakoot, Teidän armonne! Kautta pyhän Henrikin poikki leikatun peukalon vannon, että olen koettanut parastani!" — huudahti vanginvartija pelästyneenä.

"Siitä asiasta tulemme pian selville; minä aion kysyä häneltä itseltään, kuinka häntä täällä on kohdeltu. Tule avaamaan ovet, että pääsen hänen vankihuoneeseensa!"

Vanginvartija katsoi tyhmistyneenä milloin maahan milloin ritariin.

"Se ei käy laatuun, Teidän Armonne! Minulle on annettu ankara käsky, ett'en saa päästää ketään hänen luoksensa" — sopersi hän vihdoin.

Astuttuansa pari askelta lähemmäksi tiuskasi ritari suuttuneena: "Mitä käskyjä sinulle on annettukaan, eivät ne minua koske — ymmärtänethän sen kuotus! — Mutta sinulla on paha omatunto, jota pelkäät."

"Eipä niin! Kyllä vangittua tyttöä on hyvin kohdeltu täällä, liiankin hyvin — mutta tuo Herpertti-munkin minulle antama käsky on niin ankara, että hirsipuussa tulisin roikkumaan, jos sitä vastaan rikkoisin. Se käsky koskee teitäkin, eritoten teitä."

"Sinä valhettelet! Kautta pyhän Yrjänän! se ei voi olla totta. Tuo pyhä Herpertti-veli ei olisi uskaltanut kieltää minulta pääsöä holhottini luo. Sinä valehtelet, konna!" — pauhasi pyhän haudan ritari.

"En valhettele, Teidän Armonne — vaan puhun suoraan totta" — vakuutti vanginvartija nöyrällä äänellä.

"Sancta trinitas! Luuleeko Herpertti-veli selkänsä tuon mustan munkki-mekon alla olevan saavuttamattomissa, kun hän rohkenee loukata ritarillista kunniaani? Varokoon itseänsä! Matkoillani olen nähnyt useamman kuin yhden munkin roikkuvan puiden oksissa."

Yhdeksästoista luku.

Samana hetkenä kun ritari sai tämän rohkean uhkauksen puretuksi suustaan, ratsasti kaksi munkkia portin holvista linnan pihalle. Herpertti-veli oli toinen heistä, mutta toisen munkin pääpussi oli laskettu niin tarkkaan silmille, että hänen kasvonsa olivat tykkänään peitossa, jotta niitä ei ensinkään voinut nähdä, vaikka likeltäkin katsoi häneen. Notkeasti noustuansa ratsunsa seljästä maahan, kiiruhti Herpertti-veli auttamaan kumppaniansa, kohottaen hänelle oikean kätensä ja vasemmalla pitäen jalustimesta kiinni. Ellei "kultainen ritari" olisi ollut niin kovin suuttunut, olisi tämä Herpertti-munkin erinomainen kohteliaisuus matkatoveriansa kohtaan luultavasti vetänyt hänen huomiotansa puoleensa, mutta nyt ei hän tullut muuta ajatelleeksi kuin loukattua kunniaansa.

"Kultaisella ritarilla" ei ollut tapana hillitä vihaansa. Niinpä se nytkin heti puhkesi sanoihin: "Voi veli Herpertti! Minä vaadin teitä tilille siitä, että olette mitä röyhkeimmällä tavalla solvannut kunniaani. Pyhä risti! Silläkö tavoin palkitsette minua siitä, että tulin tänne kolkkoon Pohjolaan auttamaan teitä vihollisianne kukistamaan? Mutta pyhimmällä valallani vannon, että…"

Siihen keskeytti ritari lauseensa. Munkki oli kiireesti käynyt hänen luoksensa ja tarttuen hänen käsivarteensa kuiskasi hän muutamia sanoja ritarille korvaan. Mitä tenhosanoja lie kuiskannutkaan, mutta sen ne ainakin saivat aikaan, ett'ei ritari enää yrittänytkään puhumaan loukatusta kunniastansa, vaan läksi, katsoen pitkään kasvonsa peittäneesen munkkiin, linnan portista ulos. Kuitenkin kyti viha hänen povessansa, sillä ratsunsa selkään päästyänsä huudahti hän:

"Katsokoot vaan mitenkä menettelevät tuon tyttöraukan kanssa! Jos häntä pahasti kohtelevat ja kiduttavat, niin vaadin heitä siitä edesvastaukseen, jos kohta olisivatkin pyhemmät kuin itse pyhä isä Roomissa!"

Knaappi-parka joutui tulisen tuskan valtaan kuultuansa nämät ritarin sanat. Mitenkä olikaan Lyylin laita, kuinka pahoin häntä kohdeltiinkaan, koska ritari näin oli julmistunut? Näitä olisi hän mielellään kysynyt ritarilta, mutta hänellä ei ollut rohkeutta siihen. Vielä yhden murheellisen silmäyksen loi hän noihin harmaisin kiviseiniin ja ratsasti sitte surumielisenä herransa jälessä kaupunkia kohti.

Ritarin mentyä, sanoi Herpertti-munkki vanginvartijalleen "Seuraa meitä Liuksialan nuoren emännän vankihuoneesen!"

"Niin… niin… sinne kaikki tänään pyrkivät… tuo tyttö-raiska on heidät kaikki lumonnut" — jupisi vanginvartija, mutta ääneen hän sanoi syvään kumartaen: "Kohta pyhä isä! Lähden vaan hopussa tuomaan lyhtyä."

Sill'aikaa kuin vanginvartija oli lyhtyänsä noutamassa katseli munkki äsken sanotussa työssään yhä vielä toimivaa renkiä, ihmetellen että vartaloltaan niin jäntevä ja pulska mies oli ryhtynyt vanginvartijan apumiehen halveksittuun toimeen.

"Onhan sinulla oikein vahva ja reipas apumies. Tuollainen jaksaisi vaikka kiviä kantaa" — sanoi hän vanginvartijan palattua.

"Kelvoton lurjus! Suuri laiskuri, jok'ei viitsi silmiänsä pestä eikä päätään kammata", — valitti vanginvartija lisäten: "Mutta ehkä Teidän Armonne nyt suvaitsevat seurata minua?"

Vanginvartija edellä, molemmat munkit perässä läksivät kaikki kolme käymään linnan pihan äärimmäistä loukkoa kohden. Siellä pihan ta'immassa sopessa oli rautainen ovi, jonka edustalla aseilla varustettu soturi seisoi vahtina. Vanginvartija otti yhden avaimen avainkimpustansa ja väänsi sen oven suureen etulukkoon. Kun hän vihdoin oli saanut oven auki, avautui soukka käytävä ylöspäin menevine rappuineen tulijoille. Vanginvartija astui lyhty kädessä edellä, hänen kolme seuraajansa hänen jälissään. Kolmeko? Niin — heitä oli kolme nyt, sillä renki oli visusti hiipinyt munkkien jälessä. Kun hän oli avojaloin, olivat hänen askeleensa melkein äänettömät. Vahtia pitävä soturi ei tiennyt muuta kuin että vanginvartija oli käskenyt renkinsä seurata mukana eikä siis estänyt viimemainittua ovesta sisään menemästä.

Noin viisikymmentä rappusta kun olivat astuneet ylöspäin, kääntyi käytävä oikealle. Käytävän kulmauksen takana oli rautainen ovi, jota ainoastaan öisin pidettiin lukossa. Se oli sentähden auki nyt. Ovesta alkaen ei käytävä enää noussut ylöspäin, vaan meni noin kymmenen askeleen mitan suoraan muurin sisään, jolloin taas edellistä paljo soukempi ja matalampi ovi tuli vastaan. Tämä ovi oli lukossa, jonka tähden vanginvartija lyhtynsä valossa avainkimpustansa haki siihen kuuluvaa avainta. Sen löydettyänsä pani hän sen lukkoon ja väänsi oven auki. Nostaessaan lyhdyn ylös päänsä tasalle, puhui hän sen jälkeen: "Ehkä tässä on liian pimeä Teidän Armojenne astua sisään vangin huoneesen! Kun pidän lyhtyäni näin, niin…" Sanat tupehtuivat hänen kurkkuunsa, niin kovin hän säikähtyi ja suuttui, kun munkkien takana näki renkinsä tahraiset kasvot, se kun oli päätänsä munkkeja pitempi. "Sinä sen roikale!" — huudahti vanginvartija, kun hänen ensi hämmästyksensä oli asettunut. — "Kuka sinulle on antanut luvan tulla tänne? Ell'et heti kohta korjaa luitasi täältä, niin hirtätän sinut pihalle takaisin palattuani!"

"Tehän itse käskitte minun seurata teitä tänne, jotta tarvittaissa olisin saapuvilla. Niin ainakin olin kuulevinani!" — vastasi renki niin vahvalla äänellä, että hänen sanansa kajahtelivat käytävän holvissa. Puhuessaan loi hän yhtä mittaa silmänsä avoinna olevan oven kautta vankihuoneesen. Tuohon ilmaantuikin kohta oven kohdalle, keskelle vankihuoneen lattiaa muuan nais-olento, jonka vaaleat kasvot äkkiä kävivät tulipunaisiksi. Vanginvartijan renki näki, että nainen avasi suutansa ikäänkuin jotakin sanoaksensa, mutta sattumalta nosti renki samalla kaksi sormea huulillensa ja nais-olento vetäytyi syrjään sanaakaan hiiskumatta.

"Minäkö käskin sinua tulemaan tänne? Niinkö sanoit, heittiö?" — kiljasi vanginvartija, ollen niin suuttunut että tasajaloin hypähti käytävän kivilattialta. Sitte lisäsi hän tulisessa kiukussa: "Etkö jo tottele? Etkö lähde, kirottu kuotus?!"

"Kylläpä lähden. Mitäpä minä tiesin? Luulin teidän käskeneenne minua tänne. En suinkaan minä muutoin olisi ottanut kiivetäkseni näitä vaivaloisia, pimeitä rappusia myöten ylös" — vastasi renki vakaasti ja rupesi kapuamaan käytävää myöten alaspäin. Tämä tehtävä oli pilkkopimeässä hyvin vaikea, etenkin kun ei kummallakaan puolella ollut käsipuita, joihin olisi saanut luottaa. Vitkaan alaspäin kavutessaan puhui renki itsekseen: "Vihdoin viimeinkin onnistui minun siis saada hänet nähdä, vaikkapa vaan vähäksi hetkeksi… Vihdoin sain nähdä hänen vankihuoneensa, josta en tähän asti ole tietänyt, missä se oli… Mutta voi taivahinen ukko! kylläpä on sinne vaikea miltei mahdoton, väkivalloin tunkeutua. Pahaksi onneksi ylikerrassa!… ja tuo pikkuisen pieni paksuilla rautakangilla varustettu ikkuna likellä huoneen kattoa on — linnan pihan puolella. Mitä tehdä?"

"Tuo konna, tuo epatto, jonka onnettomuudekseni, säälivän sydämeni ääntä totellen, satuin ottamaan palvelukseeni, on niin tyhmän tyhmä ja lisäksi niin häijynkurinen, että hän saapi sapen ihmisessä puhkeamaan. Suokaa hyväntahtoisimmasti minulle anteeksi, pyhät isät, että äsken hieman tulistuin! Ottavatko, Teidän Armonne, katsoaksensa hyväksi, että suljen oven ja odotan täällä käytävässä!" Näin puhui rengin mentyä vanginvartija.

"Sinun pitää vartoman meitä tuolla, toisen oven tykönä! Anna lyhty tänne! Mutta varo kaulaas, jos huomaamme sinun kuuntelemassa!" — sanoi Herpertti-munkki astuessaan kumppaninsa keralla vankihuoneesen. Vanginvartija sulki oven heidän jälkeensä.

Lyylin kammio ei ollut niinkään huonosti sisustettu, kuin sen asemaan katsoen olisi voinut luulla. Siinä oli nimittäin hienolla verholla peitetty pöytä, kolme puhdasta karmitonta tuolia ja nurkassa siisti vuode, siistimpi kuin rikkaimmissa talonpoikais-taloissa siihen aikaan. Pöydällä seisoi vielä melkein koskematta, päivälliseksi tuotu ruoka, joka vankilan ruoaksi oli hyvää, miltei herkullista. Katon likeisestä pienestä ikkunasta pääsi ainoastaan hyvin vähän valoa sisään ja sekin vähä valaisi melkein yksinomaisesti huoneen ylistä osaa.

Munkkien sisään astuessa, istui Lyyli vuoteella, tirkistellen oveen päin. Tuo puna, jonka vanginvartijan renki oli nähnyt hänen poskillansa, oli jo melkein kokonansa kadonnut. Vähän päästä hän käsillänsä hieroi silmiänsä, niinkuin, se ihminen tekee, joka on herännyt jostakin selvästä unesta eikä vielä varmaan tiedä, näkeekö hän yhä vielä unta vai onko tosiaankin valveilla. Tämä seikka tuli hänelle kuitenkin täysin selväksi, kun hän näki munkkien astuvan sisään. Silloin palasi myös tuo rohkea, voisi sanoa ylpeä hymyily hänen huulillensa, joka lapsuudesta saakka niin suuressa määrässä oli lisännyt niiden viehätysvoimaa.

"Jumala ja kaikki hänen pyhänsä suokoot sinulle hyvää iltaa, armas lapseni?" — tervehti Herpertti-munkki, lisäten: "Vielä kerran olen tullut neuvomaan sinua sekä kuulemaan, eivätkö jo ennen niin hartaasti antamani neuvot ja opetukset ole kantaneet hedelmää sun sydämmessäs. Nyt on vielä aika otollinen katumukseen! Huomenna tutkii ja tuomitsee pyhä kirkkomme sinut julkisesti. Siksi pitää hyvä päätös sinun puoleltas olla tehtynä. Ajattele ajoissa, mitä rauhaas sopii!"

Lyyli ei vastannut sanaakaan, hän ei edes katsonut puhujaan.

"Sinä olet, ollaksesi noin nuori, ylpeä aina hävyttömyyden rajoihin saakka!" — sanoi syvällä äänellä kasvonsa peittänyt munkki, vetäen kaappunsa pääpussin alas niskaansa, jotta hänen, todellista arvokkaisuutta osoittavat kasvonsa ja korkea otsansa, joita hienot vaalean-harmaat hiukset ympäröivät, nyt tulivat näkyviin.

Kuultuaan tuon oudon, voimakkaan äänen, loi Lyyli silmänsä puhujaan. Hän säikähtyi ja punastui samassa. Niin vakaan näköistä ja kunnian-arvoisaa vanhusta ei hän milloinkaan ollut nähnyt, kuin hän tuossa, joka tuomarina seisoi hänen edessänsä, luoden läpitunkevat silmänsä häneen.

"Sinä olet ylpeä, sanon minä" — jatkoi vanhus — "ja sinä olet kodissas saanut surkuteltavan huonon kasvatuksen, sillä sinua ei ole opetettu antamaan arvoa ja kunniaa vanhuudelle, koska et ymmärrä nousta seisoalle tervehtimään, kun vanhat, paljon kokeneet miehet astuvat siihen huoneesen, jossa istut!"

Tämä soimaus oli niin oikeutettu ja se oli sanottu sellaisella pontevuudella ja voimalla, että Lyyli, jonka kasvot kävivät tulipunaisiksi, melkein koneentapaisesti hypähti seisoalle ja kumarsi syvään, jonka tehtyä hän jäi seisomaan silmät luotuina lattiaan.

"Minä surkuttelen sinun nuoruuttas ja kokemattomuuttas tyttö! Pyhän kirkkomme lakien mukaan olet ansainnut kuoleman, mutta säälistä sinua kohtaan tahtoisin sinua pelastaa siitä. Kuitenkaan en voi sitä tehdä muussa tapauksessa kuin siinä, että sinä puolestas teet sydämellisen katumuksen ja nöyryytettynä käännyt tuon saman Vapahtajamme Kristuksen tykö, jota sinua lapsuudesta saakka on opetettu ja käsketty rakastamaan. Etkös enää ollenkaan rakasta tuota armollista, sinun edestäs kuollutta Vapahtajaasi?"

Lyyli ei vastannut sanaakaan.

"Kuules tyttö! On sinun nuoruutesi ohessa vielä toinenkin syy, jonkatähden tahtoisin säästää sinua. Minä olen sinun äiti- ja isävainajillesi opettanut kristin-opin suuret ja autuuttavat totuudet ja minä heidät pyhän kasteen kautta saatoin armoliittoon taivaallisen Vapahtajamme kanssa, sen saman Vapahtajan kanssa, jonka sinä nyt julkeasti olet hyljännyt ja pettänyt. Äitisi oli jaloimpia ja hellämielisimpiä ihmisiä, mitä milloinkaan olen tavannut: syvälle tunkivat julistamani sanat hänen sydämeensä, ne juurtuivat sinne, ne orastuivat ja kantoivat jalon hedelmän hänen elämässänsä. Ei kukaan Hämeen tyttäristä ole milloinkaan ollut niin siivo ja nuhteeton tavoiltaan, eikä niin armelias köyhiä kohtaan kuin hän. Sellaisena hän eli ja sellaisena sanotaan hänen kuolleen, viimeiseen hetkeen asti innokkaana kristin-opille ja pyhälle kirkolle, jolle hän vielä kuolinvuoteellansa määräsi melkoisia lahjoituksia. Mitä luulet taivaassa loppumatonta autuutta nauttivan äitisi ajattelevan ja sanovan sinusta? Oletko ajatellut niitä sanomattoman katkeria tuskia, jotka sinun tähtes rasittavat hänen, hellää äidin-sydäntänsä? Sinä olet luonnoton lapsi, ell'et sääli omaa äitiäsi! Tätä olen tullut muistuttamaan sinulle ja saman äitisi nimessä kehoittamaan sinua katumaan syntisi ja tekemään parannusta. Minä, Suomen piispa, olen nöyryyttänyt itseni siihen määrään, että olen tullut sinun vankihuoneesesi tätä sinulle sanomaan ja pyytämään sinua palajamaan takaisin pyhän kirkkomme helmoihin. Ymmärrätkö, mitä se tietää, että itse olen tullut luoksesi?"

Vaihtelevat väreet Lyylin kasvoissa todistivat, että hän taisteli ankaraa sisällistä taistelua. Vihdoin näytti hän tehneen vakaan päätöksen, sillä hän kohotti silmänsä Tuomas piispaan ja lausui selvällä, vaikka hieman vapisevalla äänellä: "Teidän korkea Ylhäisyytenne! Minä en ymmärrä muuta kuin sen, että te olette vietelleet isääni ja äitiäni luopumaan Hämäläisten vanhoista jumalista ja että te vainootte Hämeen kansaa ja pyydätte sitä sortaa. Mutta minä rakastan sydämeni palavimmalla innolla Hämeen kansaa, sen vapautta ja sen jumalia, ja sentähden minä vihaan teitä ja sitä oppia, jota julistatte. Tehkää kanssani, mitä tahdotte!"

Katsoen Herpertti-munkkiin sanoi piispa Tuomas: "Moista röyhkeyttä en ole milloinkaan kuullut. Taivas on hylännyt tuon paatuneen lapsensa, äiti luonnottoman tyttärensä. Hänelle emme voi mitään." Kääntyen Lyyliin lisäsi hän: "Voi, kuinka pahat henget ovat saaneet sinut valtaansa, lapsi-raukka? Huomiseksi on sinulla vielä aikaa miettiä ja — katua. Äitisi sielun tuskien lievittämiseksi toimitan vielä tänä iltana esirukoukset kirkossa; minun täytyy häntä sääliä, kun ei hänen luonnoton tyttärensä häntä sääli!"

Tuomas piispa veti taas kaappunsa pääpussin päänsä yli ja meni ulos ovesta, jonka Herpertti-munkki oli kiiruhtanut avaamaan hänelle.

"Missä olet? Tule lukitsemaan ovi lukkoon!" — puhui munkki, tirkistellen ulos käytävään.

"Täällä… o… olen, ihan sa… massa paikassa, jossa käskitte minun teitä vartoa", — vastasi vanginvartija, astuen vankihuoneen ovea kohti.

"Miksi äänes vapisee, mies? Oletko kuitenkin käynyt kuuntelemassa, vaikka ankarasti kielsin sinua sitä tekemästä?" — kysyi munkki, luoden kiivaan silmäyksen vanginvartijaan, joka äskeistä vakaammalla äänellä vastasi: "Kaikki pyhät minua auttakoot! Kuinka voipi Teidän Armonne edes ajatella sellaista minusta?"

Helposti arvattavasta syystä hän ei ruvennut kertomaan, ett'ei hän ollut jaksanutkaan hillitä uteliaisuuttansa, vaan hän, saadaksensa selkoa siitä, kuka tuo kasvonsa peittänyt munkki oikeastaan oli, oli laskeunut polvillensa käytävän lattialle ja sitte nelinryömin kämpinyt ovelle, hetken kuluttua kovin säikähtyneenä palataksensa takaisin määräpaikallensa. Äänestä oli hän tuntenut tuon oudon munkin Tuomas piispaksi; siitä tuo ääretön säikähdys, joka hänen puhuessansa vapisuttavasti oli vaikuttanut hänen ääneensä. Samasta syystä vapisi lyhtykin hänen kädessänsä hänen munkkien edellä kavutessaan alas rappusia myöten.

Jäätyänsä yksin huoneesen heittäytyi Lyyli vuoteelle. Hän oli kovin huolestunut ja vääntelihe tuskissaan. Tuomas piispan sanat olivat loukanneet häntä ja sortaneet hänen mieltänsä. Etenkin oli kaikki, mitä piispa puhui hänen äitivainajastansa, tunkenut syvälle hänen sydämeensä. Paljas ajatuskin siitä, että, hän jollakin tavoin häiritsi äitinsä rauhaa Manalassa, kauhistutti häntä. Vaan ei; — tuo ei voinut olla totta! Piispa oli vaan vetoamalla hänen kuolleesen äitiinsä pyytänyt peljättää häntä! Mitä pahaa oli hän, Lyyli, tehnyt että kuolleiden rauha sen kautta tulisi häirityksi? Lyyli ei huomannut itseänsä syylliseksi ainoaankaan omaatuntoa loukkaavaan tekoon. Että hän oli luopunut pyhän neitsyn ja noiden muiden pyhien palveluksesta Hämäläisten vanhojen jumalien puoleen, siitä ei hänen omatuntonsa häntä ollenkaan soimannut. Siinä hän luuli tehneensä aivan oikein. Sillä löytyikö ilkeämpiä ihmisiä kuin nuo kristityt, jotka häntäkin orpo-raukkaa näin sydämettömästi vainosivat? Miksi pitivät häntä vankeudessa, häntä, joka oli niin turvaton kuin taivaan linnut? Lyyli muisti nyt kotinsa, muisti kuinka hänen enonsa Tavela ennen hellästi ja väkevästi oli häntä suojellut ja turvannut. Nyt oli hänkin kuollut ja jättänyt hänet yksin maailmaan. Kyynelten tähän saakka jäätynyt virta heltyi vihdoinkin nyt; Lyyli rupesi katkerasti itkemään.

Mutta pianpa hän tuon pienen ikkunan kautta oli kuulevinaan hiljaista, etäältä kaikuvaa laulua, jonka epävakainen sävel hänestä oli tuttu. Hän pyyhkäisi kyynelet silmistänsä ja alkoi tarkasti kuunnella. — Hän ei voinut erhettyä! Olipa tuo sama laulu, jonka hän kerran ennen oli kuullut Tammerkosken rannalla, ja olipa äänikin, joka lauloi, sama kuin silloin, ja sanatkin samat:

"Miks' itket, neito, ollen surullinen: Viel' eloss' ompi ylkäs miehuullinen! Ma luoksensa nyt riennän. Huomenna Hän sinut vaivoistasi pelastaa".

Mitä laulaja lisäksi lauloi, sitä Lyyli ei kuullut, sillä laulu etäytyi nyt niin kauaksi, ett'ei hän enää voinut selittää sanoja. Kummallista! Olipa tuo Viison, hänen kasvinkumppalinsa ääni! Olisiko Viiso häntä etsimässä? Lyylin mieleen muistui nyt tuo hahmokin, jonka hän äsken oli nähnyt käytävässä. Vielä kummallisempaa! Lyyli ei tiennyt mitä ajatella, mutta kuitenkin hän näitä hämäriä asioita taukoamatta mietti ja uudestaan mietti, siksi että Unetar vihdoin ripoitteli valmuvettä hänen väsyneille silmälautasillensa ja hänen päänsä vaipui alas vuoteelle ja hän nukkui.

Vanginvartijan renkikin oli uudestaan ryhdyttyänsä työhön kuullut tuon saman laulun linnan lahdelta päin ja hän oli kavahtanut sitä kuunnellaksensa. Sen ohessa vaipui hän syviin mietteisin, joista vasta heräsi, kun kuuli vanginvartijan ja munkkien askelten äänen pihalla.

Ohimennen loi Herpertti-munkki taaskin terävän katseen renkiin, joka kuuli hänen sanovan vanginvartijalle: "Tuo renkisi muoto ei minua ensinkään miellytä. Pidä häntä kovassa kurissa, sen neuvon annan sinulle."

Pidettyänsä munkkien ratsujen suitsista kiinni heidän astuessansa satulaan, seurasi vanginvartija noikaten ja syvään kumartaen heitä aina linnan sillalle saakka. Kun hän sieltä palasi pihalle, oli hänellä kaksi jäykän näköistä soturia mukana. Hän oli niin julmistunut, että huulensa vaahtoilivat. Hänen pelkonsa ja hämmästyksensä olivat nyt asettuneet, mutta siihen että hän Tuomas piispan saapuvilla ollessa menetti kaiken malttinsa ja suuttui silmittömästi, oli renki-lurjus ollut syynä, ja siitä oli hänen nyt ankarasti rankaiseminen häntä.

"Kirottu tolvana!" — huusi hän. "Ai'onpa nyt löylyttää sinua niin, että kaikki pahan-elkiset kurit lähtevät sinusta! Miehet, sitokaa hänet kiinni hirsipuuhun!" Hirsipuu seisoi, niinkuin melkein kaikissa senaikuisissa linnoissa, melkein keskellä pihaa. Soturit tarttuivat renki-raukkaan ja taluttivat häntä hirsipuulle, johon he nuorilla sitoivat hänen kätensä ja jalkansa kiinni niin kovasti, että veri musteni hänen kynsiensä alla. Renki ei tehnyt vastarintaa eikä hiiskunut sanaakaan, vaan katseli tylysti maahan. Vanginvartija kävi sill'aikaa noutamassa raippoja, joita hänellä aina oli runsaasti varalla. "Lyökää nyt!" — käski vanginvartija, antaen raipat sotureille, jotka riisuivat takit päältänsä, voidaksensa oikein kunnollisesti tehdä tehtävänsä. Sitte alkoivat seisoen toinen kummallakin puolella hirsipuuta julman työnsä, iskein vuorotellen. Kauan oli ruoskimista kestänyt, mutta ruoskitun huulilta ei ollut lähtenyt pienintäkään tuskan huutoa. Kuitenkin olivat hänen pyövelinsä olleet kuulevinansa kirskunaa siitä, kun hän kovasti kiristi hampaitansa. He taukosivat lyömästä henkeään vetääksensä.

"Tuo mies on sitkeä kuin tervaskanto! Me olemme jo lyöneet enemmän kuin puolet raipoistamme pirstoiksi, mutta tuo vaan ei sanaakaan hiisku!" — intti toinen heistä.

"Se on selvä todistus siitä, että olette iskeneet liian hempeästi! Lyökää kovemmin!" — kehoitti vanginvartija.

Soturit alkoivatkin taas uudestaan sivaltaa. Jonkun minuutin kun olivat sitä tehneet, huudahti se heistä, joka äskenkin oli puhunut: "Laatkaamme jo lyömästä! Luulenpa että hän on mennyt tainnoksiin."

Tätä asiaa nyt tutkittiin. Rengin silmät olivatkin ummessa ja hänen päänsä oli pudonnut alas rintaa vastaan. Sen nähtyänsä irrottivat soturit köydet, joilla rengin kädet ja jalat olivat hirsipuuhun sidotut; niinkuin kuollut ruumis romahti ruoskittu alas hirsipuun juurelle.

"Maatkoon kelvoton tuossa! Eihän se siinä viluhun kuole, mutta jos kuolisikin, eipä kukaan mokomaa kaipaa!" — sanoi vanginvartija, vetäen suunsa leveään irvinauruun.

Sen jälkeen ilmoitti hän, että Herpertti-munkki yöksi oli käskenyt hänen asettaa pihalle kymmenen miestä vankilan oven eteen ja valleille kahta vertaa enemmän vartioita kuin tavallisesti. Linnan Vipusilta oli heti nostettava ylös.

Kun kaikki nämät asiat oli pantu toimeen, läksi vanginvartia levolle. Hän oli purkanut koko kiukkuvaransa renkiinsä, jotta hän nyt oli tyytyväinen ja nukkui sen vuoksi hyvin rauhallisesti.

Noin keskiyön aikana nousi hirsipuun juurella makaava, sotureiden ruoskima renkimies äkkiä istualle. Hartaasti etsivät hänen silmänsä erästä pientä ikkunaa linnan ylikerrassa. Siihen ne takertuivat kiinni pitkäksi ajaksi. Vihdoin loi hän ne linnanpihan äärimmäiseen soppeen, jossa vankilan ovi oli. Hän näki siellä joukon miehiä, jotka, pitäen aseitansa polvien nojassa, laskivat juttuja keskenään, sen ohessa tuon tuostakin ääneen nauraa hohottaen.

Renki konttasi nyt nelinryömin halkopinon tykö ja otti sieltä köyden, jonka hän oli kätkenyt kahden halkokarkun rakoon. Sitte hiipi hän visusti linnan pihan oikealla puolella olevasta pienestä portista ulos. Tätä porttia pidettiin tavallisesti öisinkin auki, sillä siitä kulki tie ulos vallille. Hänen onneksensa ei ollut vartiaa vallilla portinvastaisella kohdalla. Aurajoki siinä huuhtoi vallin juurta. Päästyänsä ylös vallille, sitoi renki köyden toisen pään erääsen kiveen kiinni ja laski sitte köyden visusti vallia myöten alas jokeen. Sen jälkeen laskeusi hän tätä köyttä myöten vallin juurelle. Siinä oli vettä tuskin polviin saakka. Painaen selkänsä — vallia vastaan, kulki hän nyt varovasti sivuttain lähellä olevaa rannan kaistaletta kohti. Sinne ehdittyänsä heittäytyi hän taas maahan ja mateli nelinryömin pitkin rantaa, siksi että pääsi erään pienen niemekkeen taakse varjoon. Hän hengitti nyt helpommin. Vaarallinen oli hänen matkansa ollut. Vallin juurta myöten polvia myöten vedessä astuessaan oli hän kuullut vartiain yskähdyksiä vallilta, mutta ei kukaan ollut häntä huomannut. Suureksi avuksi oli hänelle se seikka, että auringon laskettua lounastuuli oli melkoisesti ruvennut puhaltamaan, jotta aaltojen loiskina vallia vastaan voitti hänen askeltensa synnyttämän pulinan.

Niemekkeen takana oli useoita saaristolaisten veneitä, jotka kotimatkallansa kaupungista olivat jääneet siihen yöksi. Niiden omistajat makasivat syvässä unessa. Renki astui yhteen veneesen, jossa oli neljä miestä. Nekin makasivat, mutta eivät olleet nukuksissa. Matalalla äänellä kuiskasi renki sille heistä, joka makasi keulassa ja nyt kohotti päätänsä: "Minä tuon ikäviä sanomia. Meidän on ihan mahdoton tunkeutua vankilaan ja yleensä mahdoton saada mitään aikaan linnassa. Toisaalle täytyy meidän muuttaa pelastushankkeemme. Kuinka monta teitä nyt kaikkiansa on Turussa taikka Turun tienoilla?" "Noin neljäkymmentä, arvaan ma" — vastasi veneen keulassa makaava mies.

"Hyvä. Kokoontukaatte kaikki yhdeksännellä tunnilla huomenna aamulla siihen paikkaan kaupungin rajan ulkopuolella, jossa Maarian ja Nousiaisten kirkoille menevät tiet toisiinsa yhtyvät, aseet kätkettyinä vaatteittenne alle. Luulenpa, että vankeja huomenna siihen aikaan aiotaan kuljettaa kirkkoon, siellä julkisesti tutkittaviksi. Olkaa silloin valmiit viipymättä noudattamaan käskyjäni! Pitäkää silmänne ja korvanne auki! Vaan jos hänen pelastuksensa silloinkin näyttää tuiki mahdottomalta, täytyy meidän se vieläkin heittää toistaiseksi, sillä emme saa mahdottomia yrittämällä tehdä pelastuksen mahdollisuutta mahdottomuudeksi. Älkää siis minun käskyttäni väkivaltaan ryhtykö! — Voi Viiso, jos sinulla olisi jotakin lievittävää voidetta hirveästi kirventelevälle seljälleni, niin olisin sinulle kaiken aikani kiitollinen siitä!"

"Mikä sinun selkääsi vaivaa ja mistä syystä sitä kirvelee?"

"Sidottuansa minut kiinni, hirsipuuhun ovat he lyöneet ja ruoskineet minua niinkuin koiraa!" — vastasi vanginvartijan renki, mutta hänen sitä sanoessansa vapisi hänen äänensä vihasta ja hänen silmänsä tuikkailivat niin tulisina, että Viiso oli häntä säikähtyä.

"Vaan nyt pitää minun taas mennä!" — lisäsi hän, pyyhkäisten kädellänsä otsaansa, niinkuin olisi hän tahtonut pyyhkäistä siitä vihan pilvet pois.

"Mihin sinä menet?"

"Linnaan takaisin."

"Miksikä lähdet sinne, jossa he sinua lyövät ja pieksevät? Sanoithan juuri, että pelastushankkeet muutetaan toiseen paikkaan."

"Niinpä muutetaankin, mutta sittekin täytyy minun mennä linnaan takaisin. Epäluulon syntymistä vanginvartijoissa ja vartijaväessä pitää kaikin mokomin välttää. He älkööt saako aavistustakaan siitä, että ollaan hankkeissa häntä pelastaa; — vaikka heidän varovaisuudestansa päättäen voisi luulla, että heillä jo on jonkinmoinen aavistus siitä. Ja kuinka minä muuten saisin tiedon heidän puuhistansa ja toimistansa, ellen olisi heidän palveluksessansa? Kyllä minun täytyy palata takaisin linnaan, vaikkapa he toistamiseenkin minua ruoskitsisivat. Joudu sinäkin toimeesi! Hyvästi!"

Tämän sanottuansa palasi vanginvartijan renki linnaan samaa tietä kuin oli tullutkin. Vaikein tehtävä oli hänellä tällä paluumatkalla kapuaminen köyttä myöten ylös vallille, sillä hänen selkäänsä kovasti aristi. Onnellisesti hän kuitenkin pääsi ylös vallille ja yhtä onnellisesti siitä linnan pihalle. Kätkettyänsä köyden halkokarkkujen rakoon, kömpi hän taas hirsipuun juurelle, johon heittäytyi, pää vankilaan päin, pitkäkseen.

Mutta hän ei yrittänytkään nukkumaan, vaan tirkisteli yhtä mittaa tuohon pieneen ikkunaan linnan ylikerrassa. Yö kului, päivä koitti, mutta nouseva aurinko näki hänen silmänsä yhä vielä samaan ikkunaan suunnitettuina. Vasta silloin vaipui hänen päänsä maahan, kun vanginvartija aamulla tuli ulos pihalle.

Lukija on epäilemättä arvannut, ett'ei vanginvartijan palvelukseen antautunut mies ole kukaan muu kuin Hatanpään Heikki. Mutta millä tavoin oli Heikki pelastunut Nokian virran pyörteistä ja kuinka oli hän nyt täällä?

Syntyneenä ja kasvaneena Pyhäjärven rannalla oli Heikki jo pienenä poikana oppinut uimaan. Hyviä uimareita ja sukeltajia pidettiin suuressa kunniassa, jonka tähden nuorukaiset tätä mainetta saavuttaaksensa kesä-aikana kilvoin metelöivät Vellamon vesissä. Hatanpään Heikki oli tässäkin suhteessa muita ikäkumppaneitansa etevämpi.

Kun hän tuona onnettomuuden päivänä hevosinensa syöksähti virtaan, oli hän jo edeltäpäin irroittanut jalkansa jalustimista, ollaksensa vapaa ja valmis sukeltamaan. Jouduttuansa veden alle, sukelsi hän niin syvälle, ett'ei ahdistajansa voineet nähdä häntä, ja alkoi uida myötävirtaan. Kun hänen suuri uimataitonsa näin yhdistyi virran väkevään voimaan, kulki hän eteenpäin oikein huimaavaa vauhtia. Melkein samana hetkenä kuin hänen hevosensa kohosi pyörteiden harjalle, kohosivat Heikinkin kasvot virran pinnalle, mutta niin pitkän matkan päässä siitä paikasta, jossa hän oli heittäytynyt virtaan, ett'ei hänen takaa-ajajillensa juolahtanut mieleen silmillänsä etsiä häntä sieltä. Eikä hän virran pinnalla kauvemmin viipynytkään kuin hetken vaan, henkeä vetääksensä, jonka jälkeen hän taas sukelsi veden alle. Näin tehtyänsä vielä toisen ja kolmannenkin kerran, nousi hän virtaan pistäytyvän niemen takana maalle.

Näin onnellisesti pelastuneena Vellamosta, alkoi hän metsien kautta astella Tammerkoskea kohti. Tällä matkalla tapasi hän useita pakenevia Hämäläisiä, joiden joukossa muutamia omia alustalaisiansakin sekä Viison. Heidän kanssansa neuvotteli hän niistä hankkeista, joihin Lyylin pelastamiseksi oli ryhdyttävä.

Vakoojain kautta saatuansa kuulla, että "kultainen ritari" oli lähtenyt Turkuun, päätti Heikkikin metsäpolkuja myöten lähteä sinne. Kaksi Hatanpääläistä otti hän seuraajikseen matkalle. Viisolle antoi hän käskyn koota niin monta pakenevaa Hämäläistä kuin mahdollista ja niiden kanssa jälestäpäin tulla Aurajoen suutienoille.

Turkuun oli Heikki saapunut auringon laskun aikana samana päivänä, jolloin Tuomas piispan sotajoukkojen oli onnistunut karkoittaa Karjalaiset sieltä. Seuraavana aamupäivänä oli Viiso väkinensä ehtinyt matkansa perille.

Kahdeskymmenes luku.

Ilkeimmät ja äreimmätkin ovat levollisen ja rauhallisen yön kuluttua, makeasti ja pahoja uunia näkemättä maattuansa, aamulla tavallisesti hilpeämmällä ja sävyisämmällä tuulella kuin muulloin. Niinpä vanginvartijakin tänä aamuna.

Nähtyänsä renkinsä vielä makaavan hirsipuun juurella lähestyi hän häntä ja sanoi äänellä, joka oli olevinaan ystävällinen: "Mitenkä nyt jaksat, poikarassu? Nouseppas jo ylös! — Tuota tuollaista saapi toisinaan kokea ja kestää, ennenkuin on virkatoimituksiin oikein perehtynyt. Mutta se on opiksi. Selkäsauna siittää järjen ja järki siittää ymmärryksen ja taidon. Ei kenestäkään milloinkaan ole tullut kunnollista vanginvartijaa, ell'ei hänen selkäänsä kertaa kaksi oikein kelpo tavalla ole pehmitetty. Tullos sisään suojaasi nyt, niin käsken Maija muorin hieromaan selkääsi viinalla ja saippualla. Sehän puree kuin käärmeen kieli ja parantaa paikalla paksumpainkin ruoskien tekemät vammat. Hei mies! Äläpäs nyt enää siinä poloisena kauvemmin veny!"

Heikki kohousi istumaan, kiristellen hampaitansa. Nyt vasta aristikin hänen selkäänsä oikein kovasti, kun hän muutaman tunnin oli maannut alallansa. Päästäksensä seisaalle täytyi hänen luottaa käsillänsä hirsipuuhun.

"Kylläpä huomaan" — puhui vanginvartija — "ett'ei sinussa ole halkotaakkojen tekijää tänään. Mutta koska useimmat niistä jo ovat valmiit, niin voinhan loput tehdä itse. Peijakas, ett'ei ole noita Hämäläis-lurjuksia toista vertaa enemmän, että olisi voitu saada tuo kummallinen juhlasaatto vähän suurenmoisemmaksi! Sellaista ei olekkaan pitkään aikaan nähty, niin että kyllä kaiketi nyt kokoontuu väkeä oikein kosolta. Tietysti täytyy minunkin ottaa osaa juhlasaattoon — johtajana ja järjestäjänä. Mitäs siitä muutoin tulisikaan? Minutta he eivät voi saada mitään kunnollista aikaan. Harmillista, että panit tuon pienen, terveellisen muistutuksen niin pahaksesi, ett'ei sinua auta ottaa mukaan! Kunniani ja virkani arvo vaatisivat, että palvelijani nöyrästi astuisi jälessäni. Pyövelilläkin, joka myös kuuluu juhlasaattoon, on aina kaksi, toisinaan kolmekin palvelijaa mukanansa, vaikk'ei hän ole minun arvoiseni mies. — Mitenkä tästä pulasta pääsenkään? Eihän nyt hopussa saa sopivaa miestä palkatuksikaan."

"Kyllä minä tästä siksi toinnun, kun nyt vaan saan lääkkeitä selkääni!" — huudahti Heikki iloissaan siitä, että hänen näin vaikeudetta onnistuisi päästä osanottajaksi saattoon. Itsekseen oli hän jo laskenut ja miettinyt, kuinka työläs hänen olisi ollut kipeällä selällänsä köyttä myöten kiivetä alas vallilta.

"Sinäkö? Tokko toki toinnutkaan tarpeeksi asti? Näetkös — se ei käy laatuun, että sinä tulla lotkottelet jälessäni koukkuselkänä ja kyyristyneenä kuin vanha akka. Ei, se ei käy ensinkään laatuun. Minä tiedän, että ylpeän teloittajamme rengit astuvat pystysuorina kuin seipäät; minun palvelijallani pitää olla vähintänsä yhtä hyvä ryhti kuin heilläkin, mutta oikeastaan parempikin, siihen katsoen, että minulla on korkeampi virka-arvo kuin heidän isännällänsä!"

Heikki vakuutti, että hän jalon ryhdin puolesta pysyisi teloittajan renkien vertaisena, jos suotaisiin hänen rauhassa lääkitä itseänsä siksi kunnes lähtö tapahtuu.

"Täytyyhän tuota koettaa! — Tarkalleen yhdeksännellä tunnilla lähdetään linnasta; niin on Tuomas piispa määrännyt. Siksi pitää kaikki olla valmisna ja selkäsi terve. Käykäämme nyt Maija muorin luo!"

Täsmälleen kello yhdeksän läksikin sangen omituinen saatto linnasta. Edellä ratsasti viisikymmentä piispan ratsumiestä täydessä sota-asussa. Heidän perässänsä astui pyöveli elikkä teloittaja jalan. Hän oli puettu pitkään tulipunaiseen mantteliin ja päässä oli samankarvainen korkea huippulakki. Oikeassa kädessään kantoi hän kirkkaaksi kiilloitettua teloituskirvestä. Teloittajan perässä kulki kaksi hänen renkiänsä, kummallakin köysi kainalossa. Muutaman askeleen päässä heistä käveli Lyyli, lumivalkoisiin vaatteisiin puettuna.

Hän oli avopäin ja hänen kauniit, tuuheat kultakutrinsa valuivat vapaina alas hänen hartioillensa. Heleä puna rusoitti kumpaistakin poskipäätä; muuten olivat hänen kasvonsa sangen vaaleat. Tuo hänelle omituinen ylpeä hymy oli nytkin hänen huulillansa. Hänen käytöksensä oli jalo ja peloton ja hän katseli rohkeasti ympärillensä. Lyylin perässä tulivat Nokian tappelussa vangiksi otetut Hämäläiset pitkissä valkoisissa mekoissa ja avopäin. Kullakin heistä oli köysi kaulassa ja raskas halkotaakka seljässä, samat halkotaakat, joidenka valmistamistoimissa Heikki edellisenä iltana oli askaroinnut. Nämät halkotaakat olivat vanginvartijan tahdon mukaan tehdyt niin ylenmäärin suuriksi ja painaviksi, että moni kantajista oli vähässä vaipua kantamuksensa alle. Silminnähtävä oli, etteivät kaikki jaksaisi kantaa niitä aina pyhän Maarian elikkä Räntämäen kirkolle asti, jonne nyt oltiin matkalla. Useampien päästä valui jo tuskan hiki, kun olivat ehtineet muutamia satoja askeleita eteenpäin. — Vangittujen Hämäläisten perässä astui arvokkain askelin, avainkimppu vyössä, vanginvartija juhlapuvussaan. Että tieto ja tunto hänen virkansa arvosta ja tärkeydestä täytti koko hänen sydämensä, sen saattoi hänen ulkomuodostansakin nähdä: kulkien vankkana ja totisena loi hän katseensa suoraan eteensä, eikä ollut huomaavinaankaan ihmisjoukkoja, jotka seisoen tien varrella uteliaasti katselivat saattoa. Hänen jälessänsä tuli Heikki, edeltäpäin annetun lupauksensa mukaan suorana hänkin, mutta muuten asunsa puolesta hyvin kurjan näköisenä, etenkin kun hän, valittaen hampaankolotusta, oli sitonut paksun liinan kasvoillensa. Kun hän vielä lisäksi oli vetänyt vanhan patalakkinsa alas silmille, niin olisi kenen hyvänsä ollut mahdoton tässä asussa tuntea häntä Hatanpään rikkaaksi isännäksi. Heikki oli kovin tuskistunut. Kävellessään loi hän levottomasti, vaikka salaa, silmänsä molemmille puolin tietä. Mutta häntä rasittava tuska oli enemmän hengen kuin ruumiin tuskaa. Niin kovin oli hänen mielensä levoton ja hänen sydämensä huolestunut, että hän tuskin ensinkään tunsikaan kipua seljässänsä. Tuo hänen perässänsä ratsastava, lähes sata miestä vahva ratsujoukko masensi hänen mielensä ja teki kaikki hänen toiveensa mitättömiksi, saattaen hänet epätoivon vaiheille.

Jo ennenkuin saatto ehti siihen tienristeykseen, jossa Nousiaisten kirkolle ja siitä pohjoisempaan kulkeva tie yhtyi linnasta Räntämäen kirkolle vievään tiehen, oli sen kerta täytynyt pysähtyä syystä, että muutamat Hämäläisistä halkotaakkoineen väsymyksestä vaipuivat maahan. Väsyneiden suotiin muutamia minuuttia levähtää, jonka jälkeen soturit, hosuen heitä aseillaan, pakoittivat heitä käymään eteenpäin. Saaton ehdittyä mainitun tien risteykseen, tapahtui taas samoin. Vanki-raukkojen voimat olivat kokonaan lopussa. He vannoivat pyhästi, ett'eivät he enää jaksaneet kantaa raskaita halkotaakkoja, vaikkapa he kohta paikalla tapettaisiinkin. Etujoukon päällikkö antoi sentähden sen käskyn, että kaikki taakat tehtäisiin puolta keveämmiksi; toiset puolet halkoja olivat heitettävät maantien ojaan. Vanginvartija piti tätä käskyä julkeana loukkauksena virka-arvoansa ja kunniaansa vastaan. Hän riiteli ja kiroili, väittäen ett'ei yhdenkään vangin selkäluu vielä ollut taittunut, mutta hänen väitöksiänsä ei otettu huomioon.

Saaton siihen pysähtyessä, näki Heikki Viison merimiespukuun puettuna seisovan maantien varrella, silmät luotuina häneen. Väkensä hän oli jakanut kahteen osaan, asettaen yhden kummallekin puolelle tietä. Ainoastaan vilkaisemalla katsoi Heikki Viisoon, jonka jälkeen hän jylhästi loi silmänsä maahan, pudistaen päätänsä merkiksi, että koe pelastaa Lyyliä nyt tässä olisi pelkkää hulluutta. Mutta Viiso olisi tuota merkkiä saamattakin itse tajunnut asian laidan, nähdessään, että tuossa oli lähes puolitoistasataa miestä hänen rakasta emäntäänsä ja kasvikumppalinsa vartioitsemassa.

Kun taakat olivat kevennetyt, lähdettiin taas matkaan ja nyt saapui saatto enemmättä vastuksetta onnellisesti Räntämäen kirkolle. Sinne oli määrättömän suuri joukko rahvasta kokoontunut ja joka hetki tulvasi sinne yhä vielä kansaa lisään. Nyt samoin kuin vihkimisjuhlassa laskettiin kirkkoon ainoastaan niin monta ihmistä, kuin tila salli. Muiden täytyi jäädä kirkon pihalle. Piispan ratsumiehet ylläpitivät nytkin tarkkaa järjestystä, jott'ei mitään onnettomuutta tungoksen tähden tapahtuisi.

Kirkon portin edustalle pysähtyi saattojoukkokin odottamaan siksi kunnes Tuomas piispa seurueinensa läksisi kirkkoon. Päälle kahden tunnin oli matkustus linnasta Räntämäelle kestänyt, aurinko oli kohonnut lähelle taivaan-laen keskikohtaa, sydänpäivän aika lähestyi. Vangeille oli tämä vartoominen melkein yhtä raskas kuin kulku linnasta sinne, sillä heidän ei sallittu laskea halkotaakkojansa maahan, ja ilma oli tyyni ja helteinen. Kului tunti, kuluipa toinenkin, mutta piispa saattojoukkoinensa ei vieläkään tullut. Aurinko paahtoi pilvettömällä taivaalla, vangit olivat nääntyä. Vasta kahden jälkeen ilmoitti piispan kartanon pihalta kajahtava torvien toitotus, että Hänen Ylhäisyytensä seurueinensa oli lähtenyt matkaan kirkolle. Matka piispan kartanosta kirkkoon tapahtui asianomaisten käydessä seuraavassa järjestyksessä: ensimmäisinä tulivat Tuomas piispa ja Riian arkkipiispa rinnattain, viimemainittu kävellen edellisen oikealla puolella, heidän perässänsä astuivat kalparitarien suurmestari ja "pyhän haudan ritari", vierekkäin hekin, ja sitte muut ritarit sekä papit ja munkit parittain. Kirkossa seisoi itse alttarilla kaksi kullattua istuinta molempia piispoja varten, mutta ritarien, pappien ja munkkien istuimet olivat asetetut molemmin puolin alttariaitaa. Vasta kun piispa ja hänen seuralaisensa olivat istuutuneet paikoillensa laskettiin vangit kirkkoon. Samoin kuin matkalla linnasta astui teloittaja nytkin heidän edellänsä ja asettui seisomaan vähän matkan päähän alttarista vasemmalle.

Yksin Lyyli jäi soturein vartioitsemana toistaseksi kirkon pihalle.

Ehdittyänsä kirkossa heitä varten määrättyyn paikkaan, laskeutuivat vangit polvillensa, jonka jälkeen köörilaulajat lauloivat kauniin ja voimakkaan hymnin "Miserere."

Laulun vaiettua astui Tuomas piispan kansleri alttarin eteen ja puhui kääntyneenä vankeihin:

"Katsoen teidän osoittamaanne syvään katumukseen ja kallistaen korvansa teidän kaikkeinnöyrimmille ja alamaisimmille rukouksillenne on Hänen Ylhäisyytensä piispa Tuomas, Jumalan armosta meidän kaikkeinkorkein hallitsijamme ja herramme, armollisimmasti suonut teidän astua Hänen ja Hänen korkean neuvoskuntansa eteen ja käskee teidän nyt näistä tässä läsnä olevista arvoisista papeista taikka munkeista valitsemaan yhden, joka puhuu teidän puolestanne."

Kun vangeille edeltäpäin oli neuvottu, mitenkä heidän oli käyttäytyminen, vastasi yksi heistä matalalla, tuskin kuuluvalla äänellä: "Me pyydämme Herpertti isän puhumaan meidän puolestamme."

Kun Herpertti munkki oli suostunut ruvetaksensa heidän puoltajakseen ja asettunut seisomaan lähelle polvistuneita, vankeja, kohotti hän äänensä ja sanoi: "Suurvaltainen ja armollinen piispa, meidän kaikkeinkorkein hallitsijamme ja herramme! Me kiitämme nöyrimmästi Teitä siitä, että olette ottaneet syvän katumuksemme huomataksenne ja kallistaneet korvanne meidän nöyrimmille rukouksillemme. Me tunnustamme ja myönnämme niin julkealla tavalla loukanneemme Sinun korkeaa tahtoasi ja kirkon pyhiä sääntöjä, jotta olemme ansainneet tulla teloitetuiksi, hirtetyiksi tai polttoroviolla poltetuiksi. Osoittaaksemme tämän tunnustuksemme totisuutta olemme käyneet tänne hirsinuora kaulassa ja halkotaakka seljässä, tuoden teloittajan mukanamme. Muistaen kuinka armelias Sinä aina olet ollut köyhiä, viheliäisiä syntisiä kohtaan, jotka ovat tehneet syvän ja sydämellisen katumuksen, rohkenemme nöyrimmässä alamaisuudessa kääntyä puoleesi hartaalla pyynnöllä, ettäs meitä ansaitusta kuolinrangaistuksesta vapahtaisit ja uudestaan ottaisit meitä pyhän kristillisen ja apostolisen kirkon jäseneksi. Osoitteeksi siitä, kuinka hartaasti ja palavasti halajamme tätä armoa, ottaisimme täst'edes maksaaksemme kaikki kirkolle vuosittain tulevat kymmenykset kahdenkertaisesti sekä joka toisen kaikesta metsänriistasta, olkoon että me pyydämme lintuja, oravia, kettuja, ilveksiä taikka mitä muita otuksia tahansa, ja siihen lisäksi vielä kolmannen osan kaikista järvien antimista. Voi, ole meille armollinen suurvaltias ja hurskas herra piispa!"

Kansleri kääntyi Tuomas piispan puoleen ja, puhuttuansa hänen kanssansa muutaman hetken matalalla äänellä, loihe hän lausumaan: "Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispa on ottanut miettiäksensä Hämäläisten armon-anomusta ja tekee täten tiettäväksi, että hän, katsoen heidän sydämelliseen ja nöyrään katumukseensa ja osoittaaksensa rakkauttansa Hämeen kansaan, noudattamalla tunnettua hellyyttänsä langenneita syntisiä kohtaan, korkean valtansa nojassa armollisimmasti suvaitsee vapauttaa heidät kuoleman rangaistuksesta, tehden tämän sulasta kristillisestä rakkaudesta eikä ollenkaan vankien kirkon eduksi tehtyjen lupauksien tähden, vaikka Hänen Ylhäisyytensä nekin hyväksyy. Kuitenkin panee Hänen Ylhäisyytensä ehdoiksi armon-annoillensa seuraavat seikat: vankien pitää vähintänsä kolme kertaa vuosittain, nimittäin joulun, pääsiäisen ja helluntain aikana olla saapuvilla tuomiokirkossa silloin pidettävissä juhlamenoissa ja rukouksissa, kolme ensimmäistä vuotta nöyrästi polvistuneina lähelle kirkon ovea; heidän pitää joka päivä tavallisten rukousten lisäksi lukea aamulla sataviisikymmentä 'Pater nosteria' ja illalla yhtä monta 'Ave Mariaa' sekä seitsemäntoista kuukautta käydä jouhista tehtyyn paitaan puettuina; kotia palattuansa pitää heidän ahkerasti neuvoa ja kehoittaa kansalaisiansa kuuliaisuuteen ja nöyryyteen sekä harrastaa kristin-uskon leviämistä Hämeen kansassa. Lopuksi pitää heidän myöntää, että he, jos heitä vastaisuudessa tavattaisiin Tuomas piispalle uskottomina, ovat ansainneet tulla tutkimuksetta ja tuomiotta polttoroviolla poltetuiksi. — Suostuvatko vangit näitä ehtoja tarkasti täyttämään?"

Herpertti munkki loi silmänsä Hämäläisiin, joita halkotaakat, heidän kovalla lattialla polvillansa ollessaan, rasittivat vielä tuskallisemmin kuin ennen. Useimmat heistä änkkäsivät jotakin myönnytykseksi, jonka jälkeen Herpertti munkki vastasi: "Vangit suostuvat kaikkia näitä ehtoja vilpittömästi täyttämään ja vannovat ollaksensa Hänen Ylhäisyydellensä Tuomas piispalle uskolliset ja kuuliaiset kuolohon asti!"

Tämän perästä luki kansleri synnin-anteen, jonka jälkeen papit tupruttivat pyhää savua ja pirskuttivat vihkivettä vankeihin, joiden nyt sallittiin laskea halkotaakat lattialle ja: riisua hirsiköyden kaulastansa. Kuitenkin jäivät he yhä polvilleen.

Nyt tuotiin Lyyli kirkkoon. Kalliit ja loistavat alttarikoristukset, nuo muhkeat, kullatuilla kehyksillä varustetut pyhän Maarian ja muiden pyhien kuvat ja alttarilla palavien vahakynttilöiden loiste häikäisivät Lyylin silmiä niin, että hän luuli johonkuhun tarulinnaan tulleensa. Hyvältä hajahtava pyhä savu, joka hienoina pilvihattaroina tuprueli ylt'ympäri kirkkoa, hurmas hänen hermojansa. Kun hän katsoi noihin alttarilla istuviin, juhla-asuun puettuihin arvokkaan-näköisiin piispoihin ja heidän mahtavaan seurueeseensa, valtasivat oudontapaiset kunnioituksen ja pelvon tunteet hänen mielensä ja häntä rupesi vapisuttamaan. Kainosti loi hän silmänsä lattiaan eikä tohtinut niitä pitkään aikaan nostaa siitä. Mutta kun hän ne kohotti, loi hän ne polvistuneisiin kansalaisiinsa.

Helppo oli hänen kasvoissansa pikaisesti vaihtelevista väreistä arvata, että väkevät, ristiriitaiset tunteet kuohuivat hänen povessansa hänen heitä katsellessansa. Hän punastui ja vaaleni vaihdellen. Vihdoin saivat vihan tunteet säälin tunteista täydellisen voiton. Hänen silmänsä säteilivät kiukun tulta ja hän kääntyi ylenkatseena pois heistä. Tämä kova suuttumus karkoitti pelvon ja ujouden Lyylin povesta; hän kohotti ruumiinsa täyteen mittaansa ja katsoi rohkeasti tuomareihinsa. Tuo ylpeä hymy hänen huulillansa muuttui melkein uhkaavaksi.

Mutta kansleri puhui: "Ahkerasti on Herpertti veli opetuksilla, sanoilla ja rukouksilla tehnyt työtä sinun hyväksesi, tyttö, saadaksensa sinua palajamaan kirkon autuaalliseen helmaan, mutta sinun ylpeytesi ja uppiniskaisuutesi kautta ovat kaikki ponnistuksemme menneet hukkaan. Sinä olet siis ansainnut kuoleman, mutta katsoen sinun nuoruuteesi on Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispa päättänyt olla niin armollinen sinua kohtaan, että sallii sinun elää, jos nyt tänä hetkenä osoitat katumusta ja lankeat polvillesi rukoilemaan armoa."

Kansleri oli tuskin laannut puhumasta, kun "kultainen ritari" nousi seisaallensa ja loihe Saksan kielellä lausumaan: "Minä tarjoudun tuon nuoren tytön puolustajaksi ja vaadin, että minua sellaisena tunnustetaan! Aikomukseni ei ole kieltä pieksemällä monenmutkaisten lakiverukkeiden kautta häntä puoltaa, eikä minulla siihen olekkaan kykyä, mutta miekallani tahdon kenelle hyvänsä selvällä ja helposti ymmärrettävällä tavalla todistaa, että hän on jalo ja arvossa pidettävä tyttö!"

Molemmat piispat loivat suuttuneen katseen ritariin ja kansleri kiiruhti sanomaan: "Tämä asia on kokonaan kirkon ratkaistava; älkää siihen sekaantuko, sillä siihen sekaantumalla vedätte kirkon kirouksen päällenne. Varokaa itseänne kirkon arvoa loukkaamasta, herra ritari!"

"Minä en pyydä kirkon arvoa loukata — kaikki pyhät varjelkoot minua sitä tekemästä! — mutta sanojani en syö, vaan tahdon ne todistaa tosiksi! Tässä on hansikkaani!" Ritari heitti toisen hansikkaansa kirkon lattialle Lyylin jalkojen eteen.

"Ritari!" — huudahti kansleri — "tämä on kirkon pyhyyden loukkaamista!"

"Minä olen nähnyt kristittyjen ritarien itse pyhän isän paavin läsnä ollessa heittävän hansikkaansa viattomasti syytettyjen jalojen naisten jalkain juurelle merkiksi siitä, että tahtoivat heidän kunniaansa puolustaa. Olenpa itsekin niin tehnyt" — vastasi "kultainen ritari".

"Mutta huomatkaa, herra ritari, eroitus: ne olivat kristityitä naisia, mutta tämä on pakana, johon tavalliset kristilliset lainsäännöt eivät ulotu! Pannan uhalla käsken teitä visusti istumaan paikallanne!"

Kun kansleri mainitsi pannasanan, teki ritari hämmästyneenä ristinmerkin rinnallensa eikä enää uskaltanut sanaakaan hiiskua. Kääntyneenä Lyyliin sanoi kansleri käskevällä äänellä: "Lankea polvillesi, tyttö, ja rukoile anteeksi!"

"Sitä en tee! Siinä on enemmän kuin kylliksi kostoa, teille ja häpeää meille, että nuo kurjat tuossa ovat nöyrtyneet orjiksi! Vaikka olen nainen, älköön Hämäläisten kunnia ja hyvä maine minun kauttani tulko häväistyksi!" — vastasi Lyyli vahvalla ja vakavalla äänellä.

Pappien ja munkkien rivissä kuului kova suuttumuksen ja harmin synnyttämä mutina ja yksi viimemainituista huudahti: "Polttoroviolle!"

"Vielä viimeisen kerran kysyn sinulta, tyttö: Tahdotko nöyrästi rukoilla anteeksi ja katuvaisna palata pyhän kirkon helmaan vai etkö tahdo?" — kysyi kansleri.

"Olenhan jo sanonut, ett'en teiltä konsanaan rupea pyytämään anteeksi, ja sen teidän pitäisi ennakolta tietämän, että teidän kurjia jumalianne ja niiden kuvia vihaan ja halveksin! Liuksialan Lyyli ei nöyrry enonsa murhaajille — se olkoon kerrassaan sanottu!"

Papeissa ja munkeissa yltyi suuttumus korkeimmillensa ja he huusivat ääneen: "Polttolavalle!"

"Mitä on tehtävä, Teidän ylhäisyytenne?" — kysyi kansleri kääntyen Tuomas piispaan.

Selvästi näkyi piispasta, että hän oli tuskistunut. Pyyhkien hikeä otsaltansa nousi hän seisaallensa ja vastasi: "Häntä on mahdoton pelastaa. Hän on itse julistanut kuolemantuomionsa. Mutta koska tänäpänä kerran olen ruvennut armoa jakamaan, tahdon sitä työtä vieläkin jatkaa. Minä en salli hänen kuolla hirmukuolemaa polttoroviolla, vaan jätän hänet teloittajan käsiin."

Kun Tuomas piispa oli julistanut tämä tuomion, syntyi ankara hälinä lähellä kirkon ovea. Eräs korkeavartaloinen mies tallasi pyrkiessään ovesta ulos muutamia henkilöitä allensa, toiset hän töyttäsi syrjään. Tämä mies oli Hatanpään Heikki.

Tullen kirkon vastakkaiselta sivulta seurasi häntä pian jälessä eräs toinen mies, joka yhtäläisellä kiiruulla pyrki kirkosta ulos. Viimemainittu oli Hieraniemen Paavo, joka kaiken yön oli harhaillut linnan ympäristöllä, miettien mitä hänen oli tekeminen toiveittensa toteuttamiseksi, keksimättä tarkoituksenmukaista keinoa. Kun hän aamulla ensimmäisten joukossa oli astunut kirkkoon, oli hän ollut yhtä neuvoton kuin edellisenä iltana. Yksi asia oli kuitenkin yön kuluessa käynyt hänelle entistä selvemmäksi: että hän oli kovin kurja ja onneton mies.

* * * * *

Vähän matkan päässä kirkon portista tapasi Heikki Viison ja hänen Hämäläisensä, jotka välttääksensä huomiota olivat sekaantuneet edestakaisin tulvaavan rahvaan joukkoon. Useimmat heistä muuten olivatkin valhepukuihin puettuina. Heikki kertoi lyhyeltä Viisolle, mitä Lyylille kirkossa oli tapahtunut ja että hän äsken oli tuomittu teilattavaksi. Heikki lopetti kertomuksensa seuraavilla sanoilla: "Vaikkapa näyttäisi aivan mahdottomalta, pitää meidän kuitenkin koettaa pelastaa häntä! Oletko valmis taisteluun ja kuoloon?"

"Olen!" — vastasi Viiso, lisäten: "Eikä kuolo nuoren emäntäni, edestä ollenkaan tunnukaan katkeralta. Mieluisammin tahdon kaatua taistellessani hänen pelastuksensa puolesta, kuin elää jonkun toisen käskettävänä."

Kirkas kyynel vieri uskollisen palvelijan ja kasvinkumppalin silmistä hänen näitä sanoja sanoessansa.

"Toimeen siis!" — huudahti Heikki.

"Niin toimeen! Kohta lähden etäämpänä seisovia miehiämme kutsumaan tänne. Tuota pientä kumpua tuolla he käyttävät teloituspaikkana."

"Puolimatkaan sinne me asetumme" — sanoi Heikki.

* * * * *

Tuomas piispan julistamat tuomiot pantiin tavallisesti viipymättä toimeen. Niinpä nytkin. Hämäläiset olivat töin tuskin ehtineet määräpaikallensa, kuin jo kuoloon tuomittua lähdettiin saattamaan teilauspaikalle, joka oli vähän matkan päässä Maarian kirkolta, Turusta tullen. Hänen Ylhäisyytensä piispa ja muut ylimykset eivät ottaneet osaa tähän saattoon, mutta rahvas riensi joukottain äsken mainittua kumpua kohti. Saapuvilla oleva sotajoukko seurasi myöskin kuolemaan tuomittua tällä hänen viimeisellä matkallansa samassa järjestyksessä kuin linnasta lähtiessä.

Harvoin on kukaan milloinkaan mahdottomampaan yritykseen ryhtynyt kuin Hatanpään Heikki ja Viiso tällä kertaa. Mutta vaikuttavana syynä ja elähyttävänä voimana heidän päätökseensä oli epätoivoon joutunut rakkaus, josta tiedetään, että se toisinaan yrittää mahdottomiakin. Saatto oli ehtinyt puolimatkaan, jossa tie teki polven.

Siihen olivat Hämäläiset kokoontuneet Niin tiheissä riveissä seisoi rahvas molemmin puolin tietä, että tien syrjältä oli melkein mahdoton nähdä Lyyliä, joka vakaana ja pelottomana astui tätä viimeistä matkaansa. Sydämessään oli hän tehnyt vankan päätöksen, ett'eivät hänen vihollisensa hänestä saisi kerskata, että heidän oli onnistunut häntä nöyryyttää.

Äkkiä kaikui raikas huuto. Sillä antoi Heikki liittolaisillensa merkin rynnäkköön. Äärettömällä raivolla riensivät Hämäläiset pelastamistoimeensa.

Mutta niinkuin edeltäpäin oli helppo arvata, ei tullut menestys heidän hankkeensa osaksi. Kristittyjen soturien etujoukko saarsi Lyylin sill'aikaa kun jälkijoukko kävi taisteluun käsiksi, lyöden mäsäksi kaikki mitä eteen sattui. Tässä äärettömässä tungoksessa oli mahdoton selvään selittää kuka oli vihollinen, kuka ei. Jokaista pakomatkalla myöhästynyttä pidettiin vihollisena, ja he saivat surmansa.

Mutta ainoastaan muutamiksi hetkiksi oli teloittaja pysähtynyt. Huomattuansa että kuolemaan tuomittu oli ratsumiesten saartamana, käski hän saaton joutua eteenpäin. Näin jatkettiin matkaa teloituspaikalle tappelun yhä kestäessä.

Jättiläisvoimallansa kukistaessaan kaikki viholliset, jotka joutuivat hänen tiellensä, tapasi Heikki yht'äkkiä Paavon, joka sinä hetkenä oli enemmän mielipuolen kuin täydellä järjellä varustetun ihmisen näköinen. Vihan vimmassa taisteli hänkin Tuomas piispan väkeä vastaan.

Nähdessään Heikin, huusi Paavo: "Vältä minua Heikki! Meillä ei nyt tässä ole aikaa jatkaa keskinäistä riitaamme! Pelasta, voi pelasta Lyyli, jos voit!" Pian sen jälkeen kuului kummulta sata-ääninen valitushuuto. Tuhmasta uteliaisuudesta oli rahvas tulvannut sinne teloittamista katsomaan. Mutta kun Lyylin kaunis pää verisine hapsineen kierähti alas mestaustukilta, muuttui tämä uteliaisuus kauhuksi, joka pusersi tuskanhuudon jokaisen huulilta.

Hämäläiset kuulivat hämmästyneinä tämän huudon ja ne heistä, jotka eivät olleet taistelussa kaatuneet, kätkivät itsensä, salaten aseensa, väkijoukkoon.

* * * * *

Illalla samana päivänä istuivat Riian arkkipiispa ja Tuomas piispa viimemainitun yksityisessä rukoushuoneessa, keskustellen pohjoismaiden katoolista kirkkoa koskevista asioista.

"Onnittelen teitä, arvoisa veljeni" — sanoi arkkipiispa "tämän nyt poistuneen vaaran ja sitä seuraavan voiton johdosta! Suomen kirkko on nyt maallikkojen avuttakin säilyvä, ja voittoisalta ja toivorikkaalta näyttää sen tulevaisuus. Kaikissa tapauksissa on avun pyytäminen Ruotsin kuninkaalta pidettävä viimeisenä keinona."

"Niin on. Minä puolestani en milloinkaan suostuisi alentamaan kirkon arvoa siihen määrään, että ylpeältä maallikolta anoisin apua. Pyhän isän, paavin käskyä tottelen, — en kenenkään toisen!" — säesti Tuomas piispa.

"Sellaiset mielipiteet ovat teille kunniaksi, arvoisa veljeni! Ne ovat muuten minunkin mielipiteeni. Yksi lammashuone, yksi paimen. Tämä on tunnussana, jonka toteuttamiseksi kumpikin meistä tehköön työtä. Kuuliaisuus, ehdoton kuuliaisuus kirkolle ja sen paimenille on ihmisten suurin ja jaloin hyvä avu. Jota täydellisemmäksi tämä kuuliaisuus kasvaa, sitä onnellisemmaksi tulee ihmiskunta ja sitä likemmäksi se lähestyy kaikkivaltiaan Luojan sille määräämää tarkoitusperää. Maallikkojen tulee totella kirkon antamia käskyjä ihan ehdottomasti, ollenkaan kysymättä taikka tietämättä miksi ja minkätähden. Taikka olisiko heidän tarvis tietää muuta kuin sen, että heidän välttämättömästi täytyy totella? Ei, ei — muuta heidän ei tarvitse tietää! Tietävätkö lampaat laumassa, miksikä heidän paimenensa kulloinkin ajaa heidät sille taikka sille laitumelle? Kaikki tottelemattomuus kirkkoa vastaan on kovuudella ja säälimättä rangaistava, niinkuin Jumalaa ja hänen poikaansa Kristusta vastaan tehty rikos. Minusta te olette melkein liiaksi lempeämielinen noita Hämäläisiä kohtaan. Tokko tällainen sääliväisyys on hyödyksi? Eikö se pikemmin lie vahingoksi?"

"Sääli ei ole ollut minun asiani, sen tiedätte korkeasti kunnioitettava veljeni. Päinvastoin olen ollut ehkä liiankin ankara ja kiivas. Mutta minä olen vanha nyt, enkä tahtoisi viimeisiä askeleitani verellä tahratuiksi. Sitä paitsi olen tullut siihen vakuutukseen, että sopivassa tilassa käytetty hellyys ja armahtavaisuus vaikuttaa noihin uppiniskaisiin hämäläisiin enemmän kuin kovuus ja pakko."

"Saattaneehan niin olla. Tunnettehan sen asian paremmin kuin minä, hurskas veljeni. Mutta kyllä sitä vähäisen epäilen niiden kokeiden nojassa, joita olen tehnyt omassa hiippakunnassani. Oliko teillä joku erityinen syy sääliä tuota nuorta Hämäläis-tyttöä? Minusta ainakin näytti siltä."

Tuskallinen liike kuvautui Tuomas piispan kasvoissa ja hänen muotonsa muuttui kovin surulliseksi kun hän vastasi: "Olipa niinkin. Minä olen hänen vanhempansa kääntänyt ja kastanut kristinuskoon. Tuntuipa melkein siltä kuin, olisin oman lapseni tuominnut kuolemaan. Mutta minä olen, niinkuin jo äsken huomautin, vanha nyt ja sydämeni heltyy niin vähästä. Tuskin enää kelpaankaan tätä myrskyistä hiippakuntaa hoitamaan. Olenkin aikonut pian vetäytyä rauhaan johonkuhun luostariin. Maailman melskeet tuntuvat minusta jo rasittavilta!" — lausui Tuomas piispa.

"Mitä kuulen!" — huudahti Riian arkkipiispa. "Se ei käy laatuun, että te heittäisitte valtikan voimakkaasta kädestänne. Ei millään ehdolla! Mutta siitä puhukaamme illempana enemmän. Nyt menen valmistautumaan matkaan, sillä huomisaamuna varhain pitää minun lähteä."

Arkkipiispa läksi huoneesta ulos. Jäätyänsä yksin, heittäytyi Tuomas piispa polvillensa alttarin eteen ja rukoili kädet ristissä hartaasti korkealla äänellä: "Voi sinä kaikkein armollisin maailman Vapahtaja ja sinä taivahinen, pyhä Neitsyt! Sydämeni on särjetty tänä hetkenä. Minun pitäisi kiittää teitä saadusta voitostani, nöyrimmästi kiittää teitä siitä, että olette auttaneet minua vihollisiani kukistamaan ja masentamaan maahan. Mutta minä en jaksa sitä tehdä, sillä syntini ahdistavat niin ylen raskaina omaatuntoani. Enkö ole viekkaudella käyttänyt pyhän isän nimeä omien tarkoitusteni saavuttamiseksi ja kutsunut omatekemääni, vääristetyllä sinetillä varustettua kirjoitustani pullaksi! Armollinen taivas! Annatko milloinkaan minulle anteeksi tämän hirveän rikokseni? Sinä kaikkinäkevä Jumala kyllä tiedät, että tuon tein pyhän kirkon hyödyksi, mutta rikos oli kuitenkin niin suuri, että kuolontuska valtaa mieleni sitä ajatellessani! Ja enkö minä himosta hehkuvilla silmillä ole katsellut sitä naista, jonka tyttären tänäpänä tuomitsin kuolemaan? Enkö!" Tuomas piispa vaikeni yht'äkkiä ja heittäytyi säikähtyneenä syrjään, havaittuaan että eräs silmittömästi hurjistunut mies pitkä puukko kädessä seisoi hänen takanansa. Hatanpään Heikki oli kenenkään huomaamatta hiipinyt rukoushuoneeseen.

"Mikä on aikomuksesi? Mitä tahdot minulta, nuori mies!" — huudahti piispa.

"Tahdon kostaa morsiameni, jonka tänäpänä mestautit, ja tahdonpa lisäksi kostaa sinulle kaikkein niiden kansalaisten! puolesta, jotka sinun toimiesi kautta ovat menneet Manalaan, vieläpä niidenkin puolesta, joita tänäpänä heidän omaksi häpeäksensä säästit!" — huudahti Heikki ja nosti puukkonsa iskeäksensä.

Mutta samalla lensi peitsi halki huoneen, ja Heikki vaipui verihinsä, rinta puhkaistuna. Pyhän haudan ritari ja Hieraniemen Paavo olivat astuneet huoneeseen.

Tuomas piispa osoitti kädellänsä kaatunutta ja lausui juhlallisella äänellä:

"Nyt on pakanuuden pylväs Hämeessä särkynyt! Kuitenkin — jalo, uskollinen ja uhraavainen hän oli! Hän olisi todellakin ansainnut onnellisemman kuoleman! Hyvä Jumalani, miks'ei hän taistellut Sinun asiasi puolesta?"

"Satuin tulemaan hyvään aikaan teitä pelastamaan" — puhui ritari suuttuneen äänellä. "No, se hyvä työ saattoi tulla lisäksi niihin monihin, joita olen tehnyt teille, te kiittämättömät! Nyt saan lopuksi sanoa Teidän Ylhäisyydellenne jäähyväiseni. Minä en enää viihdy tässä kurjassa maassa, jossa jaloja, viattomia naisia teilataan. Tämä mies tässä on tarjoutunut minulle matkakumppaliksi. Hänkään ei enää jaksa elää siinä maassa, jossa hänen lemmittynsä joutui julman kuolon omaksi. Hän pyrkii nyt pyhälle maalle, Vapahtajan haudalle, sovittamaan kalvavaa omaatuntoansa ja rukoilemaan tuon onnettoman neidon kuolemattoman sielun puolesta. Jääkää hyvästi, herra piispa!"

Tuomas piispa oli syvästi liikutettuna. Tuo äkkiarvaamaton hengenvaara ja yhtä äkkiarvaamaton pelastus olivat valtaavasti vaikuttaneet hänen mieleensä.

"Ottakaa minutkin matkatoveriksenne, herra ritari!" huudahti hän. "Minäkin matkustan pyhän isän luoksi Roomaan ja sieltä Vapahtajan pyhälle haudalle sovittamaan tehdyt pahat tekoni ja yhdistämään rukoukseni tuon murehtivan miehen rukouksiin! Minä en jaksa kauvemmin kantaa piispan hiippaa!"