HARHAMA

"Syntikin on ase Jumalan kädessä."

Mutta kotiportilta kääntyi polku.

Mihin voisin minä paeta elämän hampaita?…

Aave kulki erämaassa.

Se oli Harhama, joka kulki jalkaisin kaukaisen korpikylän tietä. Ryppy otsalla osotti, että kulkijan mieli oli synkempi, kuin kulkemansa syksyinen korpi. Tummat kuuset seisoivat tienvarrella kysyvinä, kun tämä outo kulki ohi. Orava pudotti käpälistänsä punaisen kävyn hänet nähdessään ja katseli häntä pehmeältä havunoksalta, silmät suurina. Pajupensaasta pyrähti hämmästynyt lintu koivun hienolle oksalle. Oksa heilahti ja keinuen visersi lintu kulkijalle tervehdyksen:

— "Tvii… ir!"

— "Tvir… tvir… tvii-ir", — vastasi pihlajan marjaisella oksalla kiikkuva lintu puolisonsa lauluun.

Päivä paistoi, havu tuoksui. Hiekotettu tie narskui kulkijan askelista ja varjo kulki hänen vierellänsä.

* * * * *

Oli se vuodenaika, jolloin marjat kypsyvät pihlajassa ja kävyt kuusessa. Oli tyyni, päivänpaisteinen päivä.

Paikka oli pari peninkulmaa Turun—Toijalan radalta pohjoiseen päin.

Metsän laidassa oli ruskea, autio Valkamala-niminen asunto. Se oli Harhaman uusi koti, johon hän nyt saapui ensi kertaa. Talon kartanolla punottivat marjatertut pihlajassa. Orava nukkui rauhallisena pesässänsä ja näki unta kypsistä pähkinöistä ja punaisista kuusenkävyistä. Tammen oksalla istui yksinäinen lintu. Pihlaja punotti, pähkinäpuu koreili raakaleissa ja lähde lorisi kaivonkannen alla.

Mutta aidanseipäässä hyppeli levoton harakka…

Jo oli karjan kotiatuloaika, kun Harhama lähestyi kotinsa porttia. Valkea koivikko katseli lehteä väräyttämättä hänen tuloansa. Tammen oksalta pyrähti häiritty lintu lentoon. Orava heräsi makeasta unesta ja tammesta putosi pari kellastunutta lehteä.

Jo kääntyi tulija portille… Harakka hyppeli seipäissä yhä levottomampana…

Jo tarttui hän portin säppiin, päässä elämän tulikukkainen seppele, ohimot koristettuina sen tulikuumilla kukilla… Hän oli kotiinsa tulossa…

Mutta portilla odotti keski-ikäinen, outo nainen. Tukka oli musta ja silmät siniset. Kaksi palmikkoa, jotka tukan hoidon tähden olivat aletut otsalta, aivan hiusrajasta, hiukkasen ulkonevat posket ja pieni pystynenä antoivat hänen ulkomuodolleen perin suomalaisen ilmeen, jota korkeahko otsa kaunisti. Harhama luuli häntä jonkun kansakoulunopettajan vaimoksi. Tervehtimättä kääntyi hän tieltä portille ja yritti jo avata sitä, kun nainen puhutteli häntä ystävällisesti, kysyvästi:

— "Olette varmaankin herra Harhama?"

— "Kyllä", — vastasi tulija, nostaen lakkiansa. "Tulen yksin, ilman matkatavaroita, asuntoni on autio ja kuulin, että on vaikea saada ruokaa ja yösijaa läheisistä taloista."

— "Niinkö!" — huudahti nainen. Ja huudettuaan jotain paljasjalkaiselle, noin seitsen-vuotiaalle tytöllensä, joka oli hänen muassansa, lisäsi hän:

— "Tulkaa, minä vien teidät… Ja jos eivät muut anna, niin kyllä minä sitten!"

Viimeiset kolme sanaa lausui hän semmoisella äänenpainolla, joka antoi hänen äänellensä miesmäisen, vastenmielisen vivahduksen ja kiusasi Harhamaa.

— "Jos nimittäin tyydytte?" — lisäsi hän hetken kuluttua kysyvästi, kun Harhaman vastaus viipyi.

Harhamaa kiusasi tämän oudon naisen ystävällisyys. Hän katsahti ympärillensä, ikäänkuin vastausta hakien. Mutta aution asunnon akkunalla ei kukkinut verenpisara eikä palsami. Mikään ei houkutellut häntä sisälle. Hänestä tuntui aivan vastenmieliseltä sinne meno. Lintu huomasi sen. Se istahti punaisen pihlajamarjatertun viereen ja, viihdyttääkseen isännän kotiansa jäämään, lauloi hänen tuliaisikseen:

— "Tvii-ir!… Tvir-tvir-tvir!… Tvii-i-ir!"

Unesta herännyt orava heilahti sammalvuoteeltansa pähkinäpuun oksalle ja aikoi tulijan ratoksi nakertaa viheriää pähkinää.

— "Älä mene!" — varotti orava nakerteluillansa.

— "Älä mene!" — visersi lintu, ja pienoinen marjaterttu houkutteli: "Jää tänne!"

Harhaman vastaus viipyi. Harakka hyppeli jo yhä levottomampana. Se pyrähteli seipäästä seipääseen…

Harhama katsahti naiseen. Tämä odotti vastausta, puhellen:

— "Minulla on kyllä yksinkertaista, kun en kesäksi viitsinyt tuoda huonekalujani… Mutta, jos tyydytte, niin…"

— "Kyllä!… Kyllä!… Kiitos!" — kiirehti Harhama hiukan neuvotonna.

Portti narahti taas kiini. Polku kääntyi kotiportilta ja Harhama meni uutta polkua pitkin tahdottomana, kuin kuivunut lehti.

Mutta surullisena punotti pihlajanmarjaterttu ja sen vierellä katseli lintu pää kallellaan tulijaa, joka kotinsa portilta kääntyi, eikä tietänyt minne meni. Orava tarkasteli surullisena miestä, joka lähti naisen kanssa. Mutta harakka nauroi katonharjalla ilkeästi, nähdessään, että mies meni naisen kanssa, jota hän ei tuntenut…

— "Tulkaa sitten!" — sanoi mustatukkainen nainen, kooten helmansa.

He lähtivät. Harakka seurasi mukana.

Harhama oli tullut tänne korven sydämeen, kuin kaskenpolttaja. Hän mietti nyt kaskimatkaansa. Kasken oli hän kaatanut ja polttanut, oli kylvänyt siemenen mehevään multaan. Oras oli noussut mustanpuhuvana; ruis oli tähkinyt ja heilimöinyt, aaltoillen lämpimän tuulen tuudittamana ja päivän paahteessa oli jo valmistunut keltainen jyvä…

Hän oli odottanut runsasta elämänsatoa…

Jo kuului hakkuu tuvansalvokselta… Jo kohosi koti kuusen juurelle… Jo nostettiin sen harjahirsi ja ylpeä kukko asetettiin katon harjalle osottamaan tuulen suuntaa ja varottamaan kaskenpolttajaa lähestyvästä onnettomuudesta…

Jo oli elämän rauhallinen aattoilta: Huomenna piti ottaa sirppi orrelta ja korjata kypsynyt vilja… Ylihuomenna piti vaimon saapua sytyttämään valkea kotilieteen… Käki kukkui kuusen latvassa… Kukkivassa pihlajassa kuhertelivat pesivät linnut… Lähde lorisi… Kalajärven ranta näkyi riippakoivun oksien alitse… Siellä nukkui hauki kaislikossa ja siika kuti selällä ja lämmin laine loiski rantakiville…

Jo muuttui aattoilta valoisaksi kesäyöksi… Huomenna oli valkeneva elämän juhlapäivä… Hääkutsut olivat jo kirjoitetut…

Mutta yöllä nousi halla ja pani viljan. Huomenna nousi ukkonen ja salama poltti tuvan poroksi… Tuhka peitti kotilieden ja vaimon muiston maanmulta.

Ja sitten oli hän ajelehtinut akanana, tuuli tien ohjana, tuntematon johtotähtenä…

Se oli ollut hänen elämänsä kaskimatka vieraassa maassa…

Silloin oli hän heittänyt sirppinsä ja pakeni nyt syvälle erämaahan. Miksi sinne, sitä ei hän tiennyt, ei kysynyt… Tullessansa hän oli ajatellut: "Juon täällä uutta voimaa kuusen juurella lorisevasta lähteestä, lepään pehmeällä sammalella kuusen varjossa, rauhotun ja voimistun". Hän tuli sortuneena, masentuneena. Hän tuli alkamaan uudestaan, alusta, mieli mustana mujuna.

Ja nyt kohtasi hän portilla oudon naisen, kääntyi lähteenkorvalta takaisin ja meni hänen kanssansa…

* * * * *

Tie, jota he kulkivat, pujottelihe lehtimetsän läpi. Se oli kapeaa metsäkylän tietä, jolla kaksi henkeä vaivoin mahtui rinnatusten kävelemään. Outo nainen käveli Harhaman rinnalla, puhellen tuttavallisesti. Silloin tällöin nojasi hän sattumalta, tien kapeuden johdosta, käynnin tahdissa, pehmeää, velttoa ruumistansa Harhaman käsivarteen, kuin olisi tämä ollut hänen miehensä.

Ainoastaan silloin tajusi Harhama täydellisesti hänen läsnäolonsa, tuntien samalla vastenmielisyyttä hänen ruumiinsa kosketuksista. Se tunne ärsytti edelleen hänen äärimäisyyteen asti kiusottunutta mieltänsä. Hänen ihmis-inhonsa alkoi pursuta hänestä. Hän tuskastui, mutta salasi taas kaikki huolellisesti.

Syys-ilta lepatti herttaisena. Katajapensaat viheriöivät rinteellä. Tienvarrella hohotti eräs autioksi jätetty tupa…

— "Sieluton maja, kuten elämä. Häviön ja kuoleman vallan saarnaaja", — ajatteli Harhama. Ja silloin ilmestyi hänelle taas kuolema ja kaikenhäviö. Hän näki elämänsä jo sen kitaan suistuneena. Hän tunsi itsensä jo autioksi taloksi, jonka uuni on rappeutunut, akkunat säretyt ja seinät lahovat ja murenevat kuoleman toukkien kaivelemisesta. Hän hätäytyi, etsi pelastavaa olenkortta ja tarttui siihen, johon oli tuhannesti tarttunut: teoksensa ajatukseen. Se ajatus valkeni hänelle nyt nopeasti, kuin leimahtava revontuli.

He kulkivat etemmä. Tytön paljaat kantapäät vilkkuivat… Outo nainen jatkoi puheluansa. Harhama osotti sitä seuraavansa, pistäen väliin tyhjän ajatuksettoman sanan:

— "Jas-soo!" — tai: "Vai niin!"

Niin jatkui heidän kulkunsa. Syrjäisen metsäseudun tunnelma, syksyisen metsän lemu ja iltapäivän rasittava hiljaisuus lisäsivät Harhaman mielenraskautta. Hänen ajatuksensa tekivät omaa työtänsä, raukeina, hänen omasta tahdostansa riippumatta. Ne asettivat suurkaupungin meluavan elämän, jonka hän oli juuri jättänyt, tämän uuden elämän vastakohdaksi. Ne kuvittelivat, kuinka hän täällä, metsän rauhassa, alkaisi uudestaan alusta, joisi lähteen raikasta vettä, hengittäisi kuusen tuoksua, kokoaisi oman itsensä ja pakottaisi hajanaiset ajatuksensa taas tottelemaan hänen tahtonsa käskyjä. Ja taas tuoksahti häneen suunnittelemansa teoksen tuttu lemu…

— "Täällähän voin sen alkaa. Tämä erämaahan on kuin sitä varten luotu", — ajatteli hän.

Ja sitten hajosivat taas ajatukset akanoina. Ne palasivat tyttöön, joka oli soutanut hänet salmen yli, muutaman sadan metrin päässä autiosta asunnostansa. Tytöstä ne kiepahtivat pähkinää nakertavaan oravaan, lintuun ja punaiseen pihlajanmarjaterttuun. Sieltä johtuivat ne takaisin mustatukkaiseen naiseen, joka hänen rinnallansa käveli, hänen riutuneisiin palmikkoihinsa, tavoteltuun äänenpainoonsa ja paljasjalkaiseen tyttöönsä. Ne kokoontuivat häneen ainoastaan hetkeksi, kuin neulankärelle, lähteäkseen sitten taas uudelle kiertomatkalle… Ainoastaan vaivoin jaksoi hän seurata oudon tuttavansa puhelua. Hän koetti osottaa sitä seuraavansa, katkaisemalla sitä tuon tuostakin ajatuksettomilla sanoilla:

— "Vai niin!… Jassoo!"

He tulivat ränsistyneelle veräjälle. Outo nainen yritti sitä avata.

— "Anteeksi!" — kiirehti Harhama, heräten ajatuksistaan ja auttaen.

— "Ei se tee mitään!" — lausui outo nainen kiitokseksi myöhästyneestä palveluksesta. Heidän takanansa sulkeutui ensimäinen veräjä. Kuivuneen lepän latvassa nauroi taas ilkeä harakka…

— "Armiira menee nyt edeltäpäin kotiin!… Äiti tulee kohta perästä", — puhui outo nainen mielistelevällä äänellä tytöllensä, jonka läsnäolo häntä nähtävästi kiusasi. Tyttö lähti ja nainen hiljensi kulkuansa.

— "Mutta", — jatkoi nainen, — "kuinka te olette tullut tämmöiseen metsäkylään? Tehän kuulutte puhuvan useita sivistyskieliä ja tulette suuresta maailmasta. Teille tulee täällä ikävä… aivan varmasti. Täällä ei ole ainakaan semmoista ihmistä, jota voisi sanoa sivistyneeksi. Vähän kauvempana asuu pari turkulaista perettä, mutta nekään eivät ole suurta maailmaa nähneetkään."

— "Ettekö Te sitten ole paikkakuntalaisia?" — kysyi Harhama, lausuakseen samalla jonkun kohteliaisuuden.

— "Niin, no!… Mutta minä matkustan talveksi pois… Jo marraskuussa", — vastasi outo nainen.

Ja hän jatkoi puheitaan. Harhama tajusi siitä ainoastaan pääkohdat. Hän puhui sydäntaudistaan ja tytöstänsä, pyytäen Harhamaa antamaan tälle yksityisopetusta… Miehensä sanoi hän olevan ulkomaalaisen.

— "Vai niin!" — virkahti Harhama kiusautuneena.

— "Semmoista vanhaa italialaista aatelia", — lisäsi nainen hetken kuluttua, painostaen sanojansa.

— "Teidän miehellänne varmaankaan ei ole Suomessa ikävä, vaikka onkin ulkomaalainen", — lausui Harhama, tahtoen sanoa jotain kohteliasta.

— "Miehellänikö?" — huudahti outo nainen. — "Hän on ollut kuolleena jo kaksi vuotta… Minä olen leski… Sitäpaitsi ei mieheni ollut enää italialainen… tavallaan: Hänen isänsä palveli Italian lähetystössä Venäjällä ja mieheni joutui siten saamaan venäläisen kasvatuksen. Myöhemmin — naimisissaolo-aikanammekin — hän palveli Suomessa venäläisenä sotilaslääkärinä, joten hän oli osaksi suomalainen. Niinpä hän oli jo Suomen alamainen ja toivoi pääsevänsä lääkintäylihallitukseen."

Harhama katsahti outoon naiseen. Hänen alahuulensa oli keinotekoisesti laskettu alas lerpalle ja hän hymyili koko sielunsa voimilla, ystävällisenä, herttaisena. Harhaman kiusautunut mieli ärtyi yhä enemmän. Oudon naisen tuttavallisuus ja ystävällisyys kiusasivat häntä. Hänen puhelunsa tuntui hänestä tyhjältä, maailmalta poimittujen puhetapojen yhdistelmältä. Ja silloin valtasi hänet ääretön tyhjyydentunne. Koko hänen olemuksensa täytti ajatus: "Tämä erämaa on tyhjä ja ihmiset ovat täällä tyhjiä…" Ja tyhjä, äänetön ympäristö huusi hänelle vastaan ja täytti hänen sielunsa ajatuksella: "Koko elämä on tyhjää ja tyhjästä et voi rakentaa muuta, kuin olematonta: haihtuvia mielikuvituksen luomuksia… Onnea joka on pelkkää luulottelua, mainetta joka on katoavaa turhamielisyyttä. Elämästä voit rakentaa ainoastaan häviävää…"

— "Tsyt!"

Lintu visersi puussa lyhyen laulunsa keskeyttäen. Sitten jatkuivat taas kiusalliset ajatukset:

"Samanlaista häviävää, kuin tuon linnun laulu, joka nyt syys-ilmaan haihtui, voit elämästä luoda… Jätä siis uuden elämän rakentaminen, jota ajatus äsken suunnitteli, niin säästyt pettymyksiltä! Pysyvää peruskiveä et voi elämästä millekään todelliselle luoda. Jätä siis metsä ja poistu!"

Mutta siitä kaikenturhuuden ajatuksesta avautui taas kaikenhäviön ja kuoleman kaikki nielevä kita, ja sanomaton henkinen hätä valtasi taas Harhaman. Hän tunsi elävänsä jo viimeisen varassa. Yksi rihma oli enää jälellä. Ja taas ja taas ja taas tarttui hän teoksensa ajatukseen, etsi siitä pelastusta, kuolemattomuutta ja jotain apua, josta hän ei ollut selvillä. Hän kieppui siinä, kuin rengas vanteessa…

Ajatukset jännittyivät, hajosivat ja sotkeutuivat. Kuivunut oksa risahti metsässä. Harhama säpsähti ajatuksiansa. Harakka nauroi taas ilkeästi puun-oksalla…

Mustatukkainen nainen jatkoi puheluansa. Metsä seisoi hiiskumatta, kuin itseänsä kynien. Varis torkkui aidanseipäässä. Tyhjyys haukotteli… Harhaman ajatukset kuleksivat eksyksissä. Äkkiä istahtivat ne vallankumouksen verisen sormen päähän… Hän muisti Nikitinin… Sormi tuntui uppoavan hänen rintaansa luodin lävistämään reikään… Tuntui lämmin veri… Harhama vavahti ja katsahti sormenpäitänsä…

Mutta jo loppui metsä. Riippakoivun oksien alitse pilkahti valkea talo. Näkyi järvenranta ja rannalta nouseva pyykkisavu, ja kuului karjankellon rauhallinen ääni. Vesi välkytteli tyynellä selällänsä alas kierivän auringon kuvaista. Vastaisella rannalla viheriöi tylppä kukkula ja tuuliviiri tarkasteli riukunsa nenässä järvelle, kuin katsellen sinne hävinneen tuulen jälkiä.

— "Tässä minä asun", — lausui outo nainen, valkean talon ohi kulettaessa.

— "Ja-ha!" — vastasi Harhama. Talon uutimeton akkuna paistoi seinällä mustana, pieni rappeutunut veranta oli autio. Talo näytti lymyytyvän riippakoivun oksien alle, alastomuuttansa ujostellen…

Valkean talon ohi päästyä tulivat kulkijat vanhan, ränsistyneen talonpoikaistalon kartanolle, matkan päähän.

— "Kas tässä!" — hengähti outo nainen ystävällisesti, käynnistä hiukan punehtuneena, — "Minä luulen, että täältä saatte ruokaa… Ja kuten sanoin, jos ette täältä saa, niin kyllä minä sitten…"

— "Kiitos!" — vastasi Harhama lyhyesti, hieman kumartaen. Outo nainen näytti aivan nauttivan osottamastansa ystävyydestä.

He astuivat yhdessä ränsistyneen talon pieneen kamariin, jossa isäntä tuli heitä vastaan. Outo nainen istahti vanhaan, leveään, kahden-istuttavaan keinutuoliin.

— "Tervetuloa! Mitenkä täällä ruvennette viihtymään", — puheli talon isäntä, vanha paljon kokeneen näköinen Kola.

— "Luullakseni hyvin… Täällähän on raitis ilma", — vastasi Harhama.

— "Ja terveellinen… Siksihän minäkin tulin tänne parantamaan sydäntautiani", — keskeytti outo nainen.

— "Olettekin oikeaan parantolaan osunut, koska olette nyt noin terveen näköinen", — virkahti Harhama.

Outo nainen lausui siihen pitkäveteisellä äänellä:

— "Ei se ole vielä terve!"

Ja poskeansa osottaen selitteli hän:

— "Katsokaa miten epäterve puna on poskessa!… Katsokaa!… Miten epäpuhdas ihonväri!… Ettekö tiedä, millä voi saada ihon puhtaaksi?"

— "En… ikävä kyllä… Ainakaan en mitään, jolla sen saisi vielä puhtaammaksi kuin on Teidän ihonne väri, sillä onhan se itse puhtaus", — vastasi Harhama väsyneenä.

— "Minä tahtoisin kovin mielelläni saada puhtaan ihon", — lausui siihen outo nainen puoli-itseksensä, venyttävällä, kaipaavalla äänellä, ikäänkuin lapsi jonka tekee mieli jotain erikoisesti.

Samassa tuli talon emäntä, vanha, riutunut pieni nainen sisälle. Outo nainen alkoi ystävällisesti puhua Harhaman puolesta:

— "Minä toin Teille, emäntä, vieraan, joka etsii ruokaa ja ehkä asuntoakin. Kyllä kai emäntä antaa?"

Isäntä ja emäntä katsahtivat toisiinsa ikäänkun neuvotellaksensa. Edellinen nojasi kyynäspäät polviinsa ja puhui hitaasti:

— "Ei tiedä… Meillä on tässä niin huonoa… On koko talo rappiolla, eikä ole jaksanut korjata… Joku vuosi sitten paloi vakuuttamaton talo pohjaa myöten ja kaikkinensa, ja elämä on ottanut sitten niin kovalle, että ei tässä taida olla edes, jotta vieras viihtyisi…"

Syntyi äänettömyys. Kola ja hänen vaimonsa katselivat jotain mennyttä. Harhama huomasi sen oitis. Hän huomasi, että kovia kokenut aviopari katseli talonsa tuhkaläjää, jolla seisoi säälimätön elämä. He ajattelivat paljon, muistelivat niitä monia vaivoja ja kärsimyksiä, joilla talo oli rakennettu ja sen karja ja muu omaisuus koottu. Harhama huomasi Kolan kurttuiset kasvot ja laihtuneen niskan, hän huomasi emännän riutuneen palmikon. Hän näki edessänsä häviön suuren, ainaisen työmaan ja tunsi ikäänkuin joutuneensa siellä työskentelevän suuren työmiehen jalkoihin. Hän huokasi. Viimein lausui emäntä väsyneellä äänellä:

— "Ei se elämä säästä, kun sen tielle sattuu. Se polttaa pohjiaan myöten…"

Harhama alkoi hiota. Tapansa mukaan alkoi hän taas poimia ihmisten puheista niiden huomaamattansa lausumia kultajyviä, elämän määrittelyjä ja viisauksia, kätki ne kuin varas ja vertaili niihin omaa elämäänsä. Hän näki edessänsä kohoavan oman elämänsä suuren, savuavan tuhkaläjän. Hän huomasi elämänkysymyksen kuleksivan rauhallisen metsäkylän poluillakin palava tulisoihtu kädessä. Erämaan rauhan keskellä, johon hän oli elämää ja sen kysymystä paennut, hän huomasi joutuneensa sen tielle aivan ensi askeleella…

Syntyi äänettömyys. Elämän tuhkaläjä suitsusi tulta ja savua. Harhama mietti jo elämänkysymystä. Elämä kohosi hänen eteensä taas suunnattomana haamuna, kädessä loistava jattiläistulisoihtu jolla se sytytteli kaikkea. Riutunut, säälittävä emäntä ja hänen kovia kokeneen näköinen miehensä, saarnasivat hänelle raskaalla äänettömyydellänsä elämän suuruutta, sen armottomuutta ja voimaa. Kola itse istui kumarassa, kuin olisi elämä latonut vuoria hänen hartioillensa. Harhama tuskastui. Harmaana, kurttuisena lausui viimein vanha Kola lopuksi:

— "No, eiköhäntä tässä nyt sentään voitaisi sovitella ja koettaa, jos herra Harhama viihtyy."

— "Kyllä minä viihdyn täällä, kuten koko paikkakunnallakin", — vakuutti Harhama. Kola jatkoi:

— "Ka, elämäähän sitä on täälläkin. Ei suinkaan sitä elämän hampaista pääse ihminen vaikka menisi minne…"

Harhama näki jo ne terävät hampaat, näki ne ja kuuli niistä puhuttavan salokylässä, jonne hän oli niitä paennut.

Syntyi äänettömyys. Vanha Kola istui yhä äänetönnä kyynäspäät polviin nojattuina. Sitten oikaisi hän itsensä ja lausui hitaasti:

— "Kyllähän elämällä on lujat ja terveet hampaat."

Taas vaikenivat kaikki. Outo nainen nousi, kumarsi kohteliaasti jäähyväisiksi. Harhama oli hänen kanssansa kulkenut ensimäisen palan polkua, joka vei portilta tiehaaraan, missä heidän tiensä taas eroaisivat. Eikä Harhama kysynyt, kuka outo nainen oli. Eikä mustatukkainen nainen itse sitä sanonut. Poistuessansa lausui outo nainen kysyvästi:

— "Ehkä minä joku päivä myöhemmin saan pyytää herra Harhamaa luokseni teelle?"

— "Kiitos kunniasta!… Mielelläni", — vastasi Harhama lyhyesti.

Kaivonvintin päässä naurahti silloin ilkeä harakka.

Päivällä niidenpäässä, illalla Valkeassa talossa.

Elämä on purppurapukuinen kolera…

Sirkka sirisi. Järveltä kuului allin laulu. Kaikki muu vaikeni.

Loistavana levitteli järvi soikulaisia selkiänsä Valkamalan akkunan alla ja pisteli tahtiansa mäkien lomiin. Sorsan emot uittelivat sen rannoissa poikueitansa ja allit laulelivat keskiselällä, missä päivä peilaili veden tyynessä.

Ja järven takaa näkyi talo, näkyi lehteviä vaaroja ja niemenkärkiä. Siellä täällä paistoi rinteen kuve aholla jolla puolukoista punottavat riekaleet riippuivat syyskesäisinä pukuina. Metsä oli mykkä, luonto harras, kuin kirkkoväki, ja korkeudessa hohottava taivaan tumma siniontto katseli äänetönnä kuvaansa järven rasvatyynestä pinnasta.

* * * * *

Valkamalan akkunan alla oli pieni perunamaa. Yhdeltä sivulta ympäröivät sitä tuomet, toiselta pähkinäpuut.

Kun yhden äärimäisyyden kärki oli hänen elämässään teräänsä päättynyt, tapaili hän toista. Ja se pieni perunamaatilkku oli nyt hänellä uusi äärimäisyys. Se oli kuin pieni pälvi matalaisen kallion multaliepeellä, ruokkoamaton, ohdakemaaksi jätetty. Rikkaruoho peitti siinä perunankasvun. Sen ohdakekasvun rehevyys oli aivan yleensä tunnettu.

Jo tulonsa jälkeisenä päivänä ryhtyi Harhama omin käsin sitä laajentamaan ja perkaamaan kasvukuntoon. Ja kun hän pisti lapionsa multaan, ensi kertaa pitkien aikojen perästä, ja kun tuttu mullanmaku tuoksahti maasta, puikahti hänessä taas se neulankärki, joksi hänessä kaikki himmeät kysymykset terottuivat. Ja se paloi, kuin ahjosta vetäisty ora:

— "Miten olen tänne joutunut?… Mitä varten?… Miksi juuri tänne?" — kyseli hän itseltänsä.

Ohdakemetsä seisoi sanatonna. Sattumalta puristi Harhama erästä ohdaketta. Sen terävä oka pisti kättä ja pisto kirpaisi hereille Jumaluuden suuren tulikysymyksen.

— "Kirouksen kasvi… Syntiinlankeemuksen hedelmä", — mutisi hän ohdaketta katsellen, ja siitä johtuivat hänen ajatuksensa oitis elämänsä polttavaan kysymykseen. Hän katseli ohdaketta ja ohdakemaata ja mietti:

— "Tämäkö on sitten se maapala, jonka 'Jumala' on kironnut minulle ohdakkeita ja orjantappuroita kasvamaan?… Tulenko minä sitten paratiisista ajettuna?…" Ja mitä pahaa minä olen tehnyt tullakseni ajetuksi?… Ja tälläkö kiromaalla minun pitäisi sitten se rangaistukseni ja kiro-osuuteni taakka hartioilleni nostaa?… Ja kuka minut tänne toi?… Ja minun tähtenikö on tämä maapala ohdakemaaksi kirottu?

Kysymykset kirvelivät taas tulena, eikä ollut hänellä niiden sammuttimiksi vesitilkkaa. Hän tukahdutti niitä niiden omalla kuumalla porolla. Ja yhä uudestaan ja uudestaan leimahteli hänelle silloin teoksensa ajatus. Hän hapuili siitä selvitystä ja pelastusta, mutta tarttui siihen aina, kuin loistavaan revontulen liepeeseen. Viimein raukesivat aina ajatukset ja hän tukahdutti ne näennäisellä ynseydellä.

— "Joutavia!" — mutisi hän silloin. — "Ensi kesänä kukkii tällä maalla peruna. Eikä siihen tarvita turhia 'Jumaloita'… Kuokkaa vaan ja omaa käsivartta siihen tarvitaan… Siinä koko orjantappura- ja ohdaketaru!"

Hän ryhtyi työhön, kaivoi sala-ojat, käänsi maan ja raivasi kivet. Ja jo ensimäisistä kuokaniskuista luuli hän taas päässeensä omien käsivarsiensa varaan. Työ tuntui hänestä lapsuuden unohdetulta leikiltä, kuokka tutulta leikkikalulta. Mielessä puhkesi muistonkukkia: muistoja niistä ajoista, jolloin hän oli vielä seitsentoista vuotiaana kuokkinut paloa, syönyt evästä pitkän työrupeaman jälkeen…

Hetkiseksi avautui silloin elämänkirjasta ammoin luettu sivu, elämän aapislehti. Sieltä tuikahtivat ne päivät, jolloin elämä oli vielä puhdas, mieli tahraton. Mieleen johtuivat lapsuuden savikukot, "variksensaappaat", joita äiti voiteli kermalla, ensimäiset kevätpälvet, joista poimittiin käenpetkeliä lampaille ja leikki-kivitalot mäen kuperalla. Ja toiselta sivulta näkyivät pallopelit, mesikkamaat, marjamatkat ja uinnit joessa sillankorvan luona, tai soikulaisen lammin pesurannassa.

Ja sitten ne myöhemmät ajat, jolloin hän jo paloi ihmiskytönä… Hän muisti sen ajan pitkät työpäivät. Hänen edessänsä viheriöitsi Latonurmen vanha koivu. Sen juurella oli voileipä maistunut niin herkulliselta, ruokalepo suloiselta. Hän muisti oksan, missä eväskontti oli riippunut ja missä vanha kuparinen maitokannu ja maitolasku, muisti oksan, jolla keinuen kottarainen oli hänen puuhillensa nauranut.

Silloin läikähti hänen herkkä, levoton mielensä. Hänen päällensä kupertui lapsuudenmuistojen ihana, korkea taivaanlaki. Pieninkin lapsuuden-aikainen esine tuikutti sieltä kirkkaana, kuin terävänä palava tähti pakkastaivaalta. Vähäisinkin lapsuus-ajan tapahtuma loisti tulena kauvas kaikonneen lapsuuden ja nuoruuden ajan muistomailla.

Hän lähti nyt uudestansa aivan lapsesta. Mutta lähtiessänsä sai hän taas uhman-ohjakset käsiinsä:

Kuokka iski maahan. Hän mutisi synkkänä:

— "Turhia loruja!… Jumala!… Tällä maapalalla olen Jumalana minä… eivätkä kuvitellut Jumalat… ihmisten pelätit… Tätä maata komennan minä, onko sen kasvettava ohdakkeita, vaiko perunaa. Kirotkoon sen ken tahtoo, se ei auta… Minä itse karistan täällä onnettomuuden kivet hartioiltani, latokoon niitä niille kuka haluaa…"

Ja puristaen itsestänsä kaiken uhman lopetti hän ynseänä:

— "Ei tänne käärme minun luvattani matele hedelmiään syöttämään…"

* * * * *

Kotimaiset metsät ja olot vaikuttivat vähitellen Harhaman kiihtyneeseen hermostoon rauhottavasti, kuin uni. Hän tuli isänmaahansa, kuin pitkältä, vaivaloiselta merimatkalta äidin mökille, missä sauna lämpiää, kylläinen karja makaa lehmisavun ympärillä ja iltaruoka kiehuu liedellä. Koko isänmaan kuva vaikutti häneen nyt, kuin äidin tuomat puhtaat vaatteet. Aho oli punainen puoloista, suo karpaloista ja metsä punakirjava marjoista ja pehmeästä, viheriästä sammaleesta, tai kukkivat ne kanervikkoina. Lähteet lorisivat sammaltuneissa lähteensilmissä, oravat rakentelivat rauhallisina pesiänsä, mäyrät luoliansa. Kettu makasi sammalikossa ihaillen koivun urpuisella oksalla keinuvaa metsonpoikaa, ja pehmeänaavainen kuusi lauleli kehtolaulua sen juurella torkkuvalle karhulle.

Etäämpää läikkyi kirkas kalalampi riippakoivun oksien alitse… Vedenrajasta kohosi nuottakota, rannalta nousi pyykkisavu ja valkeiksi pestyt vaatteet oli levitetty nurmelle kuivumaan…

Se oli syksyisen Suomen rauhallinen kuva. Se oli syksy, Suomen suuren lumijuhlan, talven rauhallinen lauvantai-ilta. Ruis oli jo kuhilaalla, terävä sirppi kiilsi kiemurana kuhilaanpäässä, peruna oli pulpukalla, riihet lämpisivät.

Mutta iltaisin soivat viulut ja iloinen talkooväki tanssi talkootanssia. Kaikkialta hymyili henkisistä vieraista oloista palanneelle vanhaa tuttua. Aho oli tuttu, kuin oma kehto; joka ranta oli tuttu uimaranta. Koko isänmaa kosketteli häntä tutuin sormin. Kuului ennen kuultu elämänkulkunen, tuikki muinoin nähty kointähti. Tytöt tanssivat talkootuvissa, ruiskukat hiuksissa, pojat paitahihasillansa. Miehet polttelivat piippujansa pihlajan juurella, ja pikkupojat heittivät kiekkoa tutuilla kujilla.

Noin kymmenen vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli melkein kokonansa jättänyt maansa olot ja viettänyt kaiken mahdollisen aikansa vierailla mailla vieraan kansan keskellä. Hän oli vieraantunut isänmaastansa varsinkin henkisesti.

Nyt oli hän joutunut takaisin jonkun suuren aallon viskaamana. Hän tunsi rantakivet omiksi, mutta itsensä tyhjäksi, ja painautui syvemmälle metsän sydämeen.

Se oli henkiseltä merimatkalta haaksirikkoisena paluu…

Aika kului. Harhama kuleksi yksin metsissä, kuin äidin antamissa puhtaissa pukimissa. Hän söi puoloja punaiselta aholta, joi tuohilipillä vettä sammaleisesta lähteensilmästä, ja kun mieltä painoi ja jalkoja raukaisi levitti aho pehmeän sammalliepeensä hänen levätäkseen… Joku rauhan vesisuoni lirisi semmoisina hetkinä häneen hiljaa. Sammalturve tai metsän ruoho lohdutteli pahimpia polttoja.

Ne pian ohi menevät hetket olivat elämän saunailtoja: Menneisyys istui niinä hetkinä kädet ristissä ja tulevaisuus helisi iloisissa kulkusissa, lupaavana, valoisana. Mutta kaikki se värisi hänessä yhden suortuvan varassa. Tuuli liikahti hiemasen. Suortuva värähti ja viime viikkojen tapaukset näyttelivät oitis hänelle verisiä sormiansa.

Silloin aina puhkesivat hänen kipujensa nystyrät. Se ratkaisematon kysymys röyhtäytyi kurkkuun katkerana. Nyt siihen oli vielä sotkeutunut yhteiskunnallisen kysymyksen pulma. Aineellisen elämän muutos ei ollut hänelle mitään. Tai se oli hänelle omissa silmissänsä nousu. Mutta hänen henkensä oli siipirikko. Epäröiminen ja epäily kuristivat häntä, kuin hirttonuora. Siinä surmansilmukassa taisteli hänen henkensä taas, kuin peto paulassa.

Sillä kun hän katsahti ympärillensä näki hän kaikkialla kuoleman kynnen tekevän työtänsä: Syksy hävitti kesän kasvullisuutta, hänen torppansa pihamaalla lahoivat ja kuivuivat, vanhat tammet ja vastapäätä oleva Åke Lund'in ränsistynyt talo näytti aivan luhistuvan. Se näky niin jyrkän elämänmuutoksen jälkeen ärsytti hänessä aivan ärsyttämällä hänen ainaisen pelottimensa: kuoleman pelon.

— "Olen joutunut elämän hampaista kuoleman kynsiin. Kuolemaa paetessani olen joutunut sen kartanolle ja keskelle sen työmaata", — huokasi hän.

Se oli henkisen haaksirikkoisen taistelua. Se oli taistelua karin kivikärellä, jota vihainen aalto huuhteli ja jonka juuria jäytivät salaisten voimien terävät hampaat.

Hän tähysteli siinä pihdissä pelastusta. Mutta kuolema oli silloin aina se ainoo vaskikäärme, joka hänen silmiinsä pisti…

Ja silloin, kun epätoivo leikkasi poikki viimeistä elämänsuortuvaa, kiehahti hänessä aina uhma. Hän puristui nyrkiksi ja nousi kaikkea vastaan… Nousi täysin voimin, veti henkensä kaikki rihmat kireälle, jännittyi ja — raukesi epätoivoonsa…

Mutta epätoivon ja uhman noustessa houkutteli ja kiehtoi häntä vallankumous, kuin kauniit verihäät, joissa soivat suuret viulut. Epätoivossa se tarjosi lauhdutusta, kuin kylmä verihuuhde.

— "Kunhan taas pääsen takaisin sinne elämään", — mutisi hän lohdutukseksensa.

* * * * *

Kotimaahansa oli Harhama palannut ainoastaan toistaiseksi, vaistomaisesti, vaaraa pakoon ja levähtämään. Hän aikoi palata takaisin Venäjälle niin pian kuin huomaisi, että vaara on ohi ja hän on löytänyt taas järjestön hajautuneet jäsenet. Järjestön uskaliaat, suuret suunnitelmat, sen salaperäinen elämä ja hurjanrohkeat teot olivat hänet huumanneet. Ne kulettivat häntä mukanansa, kuin tuuli sumua. Näkymätön voimakas virta veti häntä, kuin harava, takaisin niiden pyörteisiin. Kohta Suomeen tultuansa oli hän ryhtynyt hankkimaan itsellensä suosituksia Venäjän viranomaisille, voidaksensa niiden turvin palata takaisin. Hän halusi saada Venäjällä jonkun näennäisen tehtävän, tai viran, ettei hänen toimettomuutensa siellä herättäisi viranomaisten epäluuloa. Anna Pawlowna, jolle hän kierrellen kirjoitti asiasta, lupasi apuansa.

Hän oli päässyt verenmakuun… Hän oli toiselta puolen nähnyt koko maailman kurjuuden ja langennut sen eteen. Köyhien kiitollisuus avautui hänen eteensä ihanana revontuliloisteena, joka kutsui ja houkutteli elämän hämärän takaa, levitti kiehtovat värivaippansa ja sanoi: "Nämä kaikki saat, jos palvelet meitä." Kulta himmeni sen rinnalla, muuttui haihtuvaksi sumuksi, hävisi. Mutta köyhien kiitollisuus ja rakkaus kirkastuivat ja vakuuttivat hänelle voiton ilolla: "Niin haihtuu kaikki muu; minä yksin pysyn. Etsi minua!"

Ja Harhama alkoi taas sitä etsiä sekaisin toisen tunteen: kapinanhengen kanssa.

Pikku tapaus vetäisi hänessä taas joukkovihan vireeseen:

Kylätietä kulki iloisena, kepeänä se outo nainen, jonka hän oli Valkamalan portilla tavannut. Rampa työmies kantoi hänen koriansa.

Kytevä viha leimahti hänessä silloin, kuin tuli tappurakuontalossa. Hän itse oli nuoruudessansa samalla lailla kantanut herrasväen koreja. Sieltä asti oli hänessä katkunnut kaikkea herrasväkeä vastaan joku kekäle, katkera ja polttava tunne.

Mutta jo lapsuudesta asti oli siinä tunteessa halveksuminen pyrkinyt tukehduttamaan vihan. Odotellessaan pienenä poikana renkituvissa kyydittävää herrasväkeä, tai nähdessänsä herrastelevia sukulaisiansa, korottautui hän ylemmä heitä.

Hän oli äidinsä rinnasta lähtien täydellinen kapinanhenki, joka omassa povessansa nousi kaikkea vastaan. Se henki kyti hänessä, kuin turpeessa tuli. Joskus vaan se leimahti muille. Ensimäisenä sai sitä tuntea kodin vanha palvelija Sanna, joka häntä käsivarsillansa lellitteli, kun hän alkoi puhua sopertaa. Kun Sanna istui komensi hän:

— "Nouse kävelemään!"

— "Nousen minä, nousen armaani", — vastasi palvelija ja nousi.

Mutta silloin komensi pikku-poika:

— "Istu!"

— "Istun minä kultaseni, istun!" — lohdutteli vanha Sanna istahtaen.

Ja jo silloin oli hän tietoinen itsestänsä. Omituista hänelle oli se, että hän muisti sen ajan, jolloin hän opetteli puhumaan. Itse hän taas häpeili sitä muille ilmottaa, luuli sitä pidettävän luonnottomana ja salaili, ettei joutuisi naurettavaksi. Hän kietoutui Sannan alttiuteen, kuin koira. Kun Sanna muutti talosta pois, saatiin Harhama hänestä erotetuksi ainoastaan kavaluudella: kelkka sidottiin poislähtevän Sannan reen perään Harhamaa varten ja matkalla leikattiin jukko poikki.

Myöhemmin oli hän leikeissä kuningas… Sittemmin oli hän poikajoukon paras tappelija ja rohkein ilkitöiden tekijä.

Kunnes taas kaikki se ulkoinen tukehtui sisällisen taistelun tuhkaan ja hänestä tuli umpimielinen, jörö, ihmisten halveksija.

* * * * *

Nyt kun hän näki ramman miehen kantavan työttömän vaimon koria, tuprahti hänessä vanha tunne: viha ja halveksiminen. Ja silloin asettui hän heti paikoillensa kumouksen riveihin, polvistuen samalla maailman kurjuuden eteen, sen purppurahaituvia tavotellen. Hän huomautti tapahtumasta eräälle vanhalle työmiehelle. Se vastasi totisena ja rauhallisena:

— "Niin… Elämä on semmoinen, että kaikkea pitää olla molempia: korinkantajia ja herrasväkeä… Jos ei olisi kaikessa molempia, niin elämä olisi kanneton vakka."

— "Senkö 'herrasväkeä' ne ovat… tai kukaan!" — keskeytti Harhama ärtyneenä.

Seuraavana päivänä ryhtyi Harhama kehräämään Valkamalassa kumouksen verkkolankoja.

— "Onhan se aletun työn jatkoa!" — iloitsi hän.

Mutta kansa oli hidasta ja epäluuloista. Siksi päätti hän lappaa siitä rihmojensa ensi suortuvat varovasti, ettei epäluulo heräisi.

— "Pääasia on, että ne saa käsittämään, ettei mitään herrasväkeä ole olemassakaan, vaan on ainoastaan työväkeä ja joutilaita syöpäläisiä", — suunnitteli hän työtänsä.

— "Ja toinen tärkeä asia on saada ne halveksimaan sitä herrasväkeä", — jatkoi hän.

Mutta joskus sitten, kun hän mietti, mille perustukselle se uusi yhteiskunta on rakennettava, sosialistiselleko, vaiko säilyttämällä yksityinen omistus-oikeus, upposi hän epäilyksen suohon. Kummalle puolen hän polki, siellä petti pohja.

Hänen henkensä sinapinsiemen: epäily, oli itänyt ja anastanut koko hänen olemuksensa…

— "Valitkoot itse perustuksensa ja sen tulevan!. Minun asianani on vaan kylvää niihin tyytymättömyyden ja vihan siemen tätä olevaa vastaan", — ajatteli hän silloin selviytyäksensä, lopettaen: "Pääasia on saada niissä nousemaan kapinanhenki."

Hän itse oli ynseä, umpimielinen kumouksen henki juuriansa myöten. Hän oli epäilijänä kykenemätön luomaan mitään uutta kumotun sijalle. Hän oli kykenemätön edes mihinkään käytännölliseen toimeen. Se käytännöllinen oli hänelle ahdasta ja tukehduttavaa. Hänen kumouksenhenkensä ajeli aina henkisillä sumumailla, ainoana ohjana epäily…

Yhteiskunnallisten kysymyksien suo avasikin hänen eteensä kokonaisen epäilyksen hetteikön. Onko Suomen vapautus suoritettava tällä, vaiko tuolla puolen Rajajokea, ja kaikki muut kysymykset olivat hänelle usvaperäisiä rakennusmaita. Kaikki upposi siihen, kaikki oli siinä tuulen varaan rakennettua…

Hän alkoi varovasti purkaa oman paisumansa märkää: levittää tyytymättömyyden oppia peitetyin sanoin. Mutta ihmiset eivät häntä ymmärtäneet. Parin peninkulman päässä Valkamalasta asui vanha talonpoika Alkula. Hän oli Harhaman salainen ystävä, hän oli ohjannut hänet Valkamalaan. Ettei Alkulaa voitaisi sekottaa hänen asioihinsa, jos ne ilmitulisivat, oli Harhama pyytänyt saada salata sen ystävyyden.

Mutta nyt, kun häntä ei oitis ymmärretty, hän ärtyi ja matkusti toisen luo pyytämään hänen avustustaan. Hän kuvaili vanhalle miehelle yhteiskunnallisen vääryyden synkin värein. Alkula kuunteli tyynenä ja vastasi:

— "Meillähän Suomessa ei voi vielä puhua suomalaisesta kansasta, kun suomalaista kansaa ei vielä ole… On vaan vierasta herrasväkeä ja suomalaista työväkeä. Kansa syntyy vasta sitten, kun ne yhtyvät yhdeksi…"

— "Mutta hävitetään se kahtiajako", — tarttui Harhama kiihkeästi.

— "Niin… Se on kyllä hävitettävä, mutta millä se hävitetään?" — virkahti Alkula.

Harhama vaikeni. Miekanterä ja veriset sormenpäät välkkyivät hänelle. Mutta nyt hän oli itse niihin hukkumaisillansa, oli niiden ajamana paossa…

Eikä hänellä ollut muuta asetta, kuin se ja sitä hän ei uskaltanut paljastaa. Se hiveli hänen omaa kaulaansa…

— "Millä?" — toisti Alkula.

Harhama oli sanaton. Alkula jatkoi hetken kuluttua:

— "Ei ole muuta oikeaa asetta, kuin Jumalan sana…"

Se oli käärmeen pisto Harhaman sieluun. Hän oli juuri näinä aikoina valmistautunut taas nousemaan Jumalaa vastaan… Hänenkö sanansa pitäisi sitten olla aseena?… Jumalanko? Kylmä käärme kierteli hänen sisälmyksissänsä. Pitkän mietinnön jälkeen lausui hän varovasti:

— "Puhdistihan Jeesuskin temppelin ruoskalla… köysiruoskalla…"

— "Mutta käsi oli silloin Jumalan käsi… Mutta sanokaapa: Ovatko ihmiset koskaan voineet ruoskalla puhdistaa mitään?" — lisäsi siihen Alkula, joka oli käsittänyt Harhaman vihjauksen.

Kun Harhama vaikeni jatkoi Alkula:

— "Kyllähän ihmiset ovat ruoskaa käyttäneet enemmän, kuin mitään muuta… Ja käyttiväthän sitä ranskalaisetkin vallankumouksessaan säästämättä, mutta ovatko he sillä muuta saaneet aikaan, kuin ajaneet yhden pahan toisen pahan tieltä pois?… Minä en tunne asiaa… mutta te kun olette oppinut, tiedätte, onko Ranska nyt puhdas, vai eikö."

Kauvan mietti Harhama. Lopulta kierteli hän taas vastauksen:

— "Onko sitten se temppeli pysynyt puhtaana?"

— "En minä sitä väitä", — vastasi Alkula rauhallisena. "Ihmiset ovat siinäkin taas moskaa käyttäneet Hussia ja Lutherusta ja muita temppelistä pois ajaessaan… Jeesuksen varaan ovat ehkä ne ruoskan käyttäjät sitten rakentaneet itsekkäisyyden alttarin ja kirkon, mutta jos ne ovat vääriä, niin ne mätänevät ja karisevat pois Jeesuksen ympäriltä… Hän pysyy. Jumalaan eivät pysty ajanhampaatkaan… Niidenkin jälet karisevat Hänestä pois, kuin tomu…"

Syntyi äänettömyys. Jumaluuden suurkysymys seisoi puhujien edessä kaikessa majesteetillisuudessansa, polkien jalkoihinsa kaikki sen ratkaisuksi tehdyt yritykset. Alkula jatkoi sitten puoli-itsekseen:

— "Me ihmiset kyllä koristelemme aina Jumalaa mieleisillämme helmillä ja koruilla, mutta ne karisevat Hänestä pois pölynä…"

Harhama oli joutunut omaan maailmaansa. Hän kysyi, keskeyttäen:

— "Mitä tarkoitatte niillä koruilla?"

— "Tarkoitan", — vastasi Alkula — "sitä, että meidänkin aikanamme esimerkiksi ne, jotka kulkevat oman lihansa orjina, ja toukkina palvelevat porttojen lihaa, miehet naisten ja naiset miesporttojen, ne paheensa puolustukseksi ripustavat Jeesuksen kaulaan opin, joka muka kieltää tuomitsemasta, ja salaavat, että Hän juuri on luvannut tulla tuomitsemaan elävät ja kuolleetkin…"

Harhama vaikeni. Alkula jatkoi vielä:

— "En minä tässä tarkoita teitä, mutta muuten jatkan. Onhan meidän aikanamme paljon niitä, jotka Jeesuksen opin turvissa lähtevät ruoska kädessä puhdistamaan temppeliä, kysymättä ensin itseltänsä, eivätkö juuri he itse ole niitä, jotka ovat Hänen huoneensa: elämän, ryövärien luolaksi tehneet ja sentähden olisivat ensimäisinä ajettavat sieltä pois, parantumaan ja puhdistumaan…"

Elämän sotkuinen kysymys otti taas Harhaman satimiinsa. Hän käveli äänetönnä huoneessa. Katse harhaili seinillä. Se sattui pieneen peiliin. Hän huomasi hienon rypyn silmäkulmassansa. Ajanhammas oli alkanut häntä jäytää pikaisesti… Hän näki edessänsä kohoavan jonkun hämärän, josta karisevat pois ajanhampaittenkin jälet ja näki itsestänsä karisevan ja häviävän kaiken muun, paitsi ajanhampaitten puremien, jotka yhä lisääntyivät ja syöpyivät syvemmälle ihoon, ryppyinä ja jos minä. Ja taas hän hätäytyi ja synkistyi.

Ja hän palasi Valkamalaan ajanhampaan purema silmäkulmassa ja uusi ryppy otsalla. Yksinäisyys alkoi sitten loihtia hänessä hereille kaikki teräväkyntiset peikot. Sisällinen rauhattomuus ajoi häntä johonkin, eikä hän itsekään ollut selvillä, mihin tarttua silloin.

* * * * *

Päivät kuluivat, yksinäisyys ja syksyn hävitystyö lisäsivät hänen hätäänsä. Teoksen revontuliliepeet, joihin hän aina tarttui, hävisivät käsistä. Mutta sitä kiihkeämmin tarttui hän niihin uudestaan. Ja kun hän raukesi, etsi hän lohdutusta ja unohdusta vallankumouksen verihuuteista. Silloin alkoi hänelle vähä kerrallansa kirkastua maailmankurjuuden jumalallisuus. Sille ilmestyivät jumaluuden ominaisuudet, yksi toisensa perästä: Se oli suuri… se ei "etsinyt omaansa"… se tyytyi vähään… se uhrautui toisten hyväksi… se oli ihana antamaan palkintoa: kiitollisuutta, rakkautta, mainettakin… Se oli palvelemisen arvoinen…

Hän yritti taas, mutta varovasti. Hän ei kysynyt oliko edes kurjia hänen ympärillänsä. Hän uskoi niitä olevan, uskoi että kaikki olivat kurjia ja odottivat vaan, että hän lankeaisi ja kumartaisi ja palvelisi heitä. Ja oitis sai hän teokseensa uuden jumaluuden aatteen: maailmankurjuuden.

Hän alkoi entistä kiihkeämmin lähestyä uutta Jumalaansa.

Mutta kun vanhat epäilivät, päätti Harhama yrittää nuorten kanssa.

— "Ne voin minä ensin vetää apajaan huvituksilla, iltamilla, näytelmillä ja tanssilla, ja varovasti puhaltaa heihin sen oikean vapauden hengen", — järkeili hän. Hän kokosi nuoret ja kehotti heitä liittymään yhteen, perustamaan nuorisoseuran. Jurot nuorukaiset kuuntelivat häntä ääneti. Eräs lausui:

— "Olisihan se perustettava… seura…"

— "Olisi", — murahti toinen.

Ja sitten alkoi yksi toisensa jälestä sanattomana poistua.

* * * * *

Silloin alkoi Harhamaa taas rasittaa elämäntyhjyys. Kaikenhäviö avasi hänen edessänsä mustaa kitaansa. Avaruudet ja äärettömyydetkin näkyivät siihen soluvan pölynä. Se lappoi aikaa ja ijankaikkisuutta itseensä, kuin kehrääjä kuontalosta tappuraa. Sinne sortui kaikki, ihmis-elämä, kesät, talvet, toiveet, suunnitelmat… Kaikki.

Kaikki… kaikki… kaikki sinne sortui, todisti häviävä kesä.

— "Ja minä olen menossa sen kidassa", — vaikeroi Harhama ja jatkoi:

— "Miksi et pelasta minua Jumala, jos Sinua on olemassa… Miksi?…"

— "Ja jos et voi pelastaa, miksi et sitä ilmoita?…"

Ja niin loppumattomiin tuskitteli hän tyynen ulkonaisen kuoren alla.

Ja siiloin kiehahti hänen vihansa Jumalaa kohtaan, joka ei pelasta, tai ei voi pelastaa. Hänen henkensä kiemurteli käärmeenä ja tapaili vihan ja epätoivon valtaamana Jumalan kantapäätä… Hän tappeli epäilyjänsä vastaan, kuin suohon vajonnut peto liejukosta pelastuaksensa. Hän päätti kaiken epäilynsä uhalla nousta lopultakin sitä Jumalaa vastaan, joka ei ojentanut hänelle pelastavaa kättä, kun hän huusi jo kuoleman kitusissa. Hän päätti kirjoittaa uneksitun teoksensa, vaikka verellänsä.

— "Nyt on minulla täällä aikaakin ja yksinäisyyttä", — ajatteli hän yhä uudestaan, loppumattomiin.

Aikomuksestansa hän kirjoitti Anna Pawlownalle ja munkki Pietarille, ilmaisematta kumminkaan minkä teoksen hän aikoi kirjoittaa. Mutta joka kerran, kun hänen piti alkaa, tuntui kuin puuttuisi vielä suunnitelmasta jotain, joku sana, tai joku juoni, joku selittämätön… Hän mietti sitä, mietti, mitä puuttui ja lopuksi aina kysyi: "Onkohan tämä oikein?"

Ja silloin tuntui puuttuvan kaikki…

Anna Pawlowna ja munkki Pietari, saatuansa kuulla Harhaman aikomuksen, lähettivät hänelle siunauksensa työn onnistumiseksi. Lisäksi lähetti Anna Pawlowna hänelle pienen kultaisen kynänvarren ja kirjoituspöydän, joita seurasi seuraava kirje:

"Saatuani tietää, että aiotte ryhtyä kirjoittamaan, lähetän Teille työtänne varten kynän ja pöydän. Molemmilla niillä on kaksi kirjailijaa: N. ja N. alkanut ensimäiset huomattavat teoksensa. Ne on siunannut hurskas munkki ja niistä käy perhelegenda, että niillä tehtyä työtä seuraa onni. Siitä syystä ovat ne perheomaisuutta ja siksi pyydän, että kun palaatte taas luoksemme — jonka luulen pian tapahtuvan — tuotte ne muassanne takaisin. En liioin haluaisi, että kerrotte niiden historiaa, sillä en tahtoisi että asiasta tietäisivät ne, joilta mainittu pöytä ja kynä on saatu lahjaksi. Heidän mielensä tulisi ehkä pahotetuksi, jos saisivat tietää, että olen heidän lahjansa pois antanut.

Samalla lähetän joukon muita tavaroita, joita luulen Teidän tarvitsevan. Toivon, että kotimaanne metsien rauha tyynnyttää mielenne ja antaa Teille voimia suorittaa työnne ja mielen jaloutta tarjoamaan maailmalle hyvää ja kaunista. Me, ystävänne, rukoilemme puolestanne.

Anna Vronskaja."

Harhama luki kirjeen ja hermostui. Hän alkoi ajatella sitä, että munkki Pietari siunasi työn, jolla hän nousi Jumalaa vastaan… Ja lisäksi oli hänelle sen alkamista varten lähetetty hurskaiden munkkien siunaama kynä…

Kun hänen piti alkaa työnsä, hajosikin hän ajattelemaan elämän ikisotkeutumaa…

Kului päivä, toinen. Elämä ampui nuoliansa. Ajanhammas nakerteli ihmisiä ja niiden toimia, pureksi tehtyjä päätöksiä poikki. Ja aika punoi uusia suunnitelmia ihmishyörinän taustalle.

* * * * *

Oli sunnuntai-päivä. Mustian aseman kolmannen luokan ravintolassa istui Harhama puhellen Aleksander Zaikon kanssa. Viime mainittu oli työmiehen puvussa.

— "Tämmöisessä puvussa on turvallisempi", — lausui hän Harhamalle.

Ja hän kertoi mitä tiesi. Ainoastaan Nikolaita hän oli kerran tavannut, mutta sitten ei ollut hänestäkään mitään kuullut. Hautausmaalle kokoontunut väki oli jokaiseen istuttanut sen luulon, että joku oli kavaltanut.

Jokainen epäili toistansa ja siksi hajosi järjestö niin olemattomiin.

— "Nikitinin esimerkki on siihen arkuuteen vaikuttanut", — huomautti Zaiko.

Harhama katsahti sormenpäitänsä… Hän tunsi suoniansa pitkin juoksevan kylmän, ilkeän, vieraan veren. Zaiko jatkoi surullisena:

— "Ikävää on, että äitini sai vihiä… löysi papereitani… Hän oli monarkisti eikä jaksanut kestää… Sydänhalvaus oli minun kädestäni lähtenyt…"

Ja molemmat istuivat synkkinä. Näkymätön harmaa haituva hailahteli silmien edessä. Se oli Zaikon äidin suortuva… Verenääni soi siinä, kuin viulunkielessä…

— "Ja miksi nyt pakenet? Jää minun luokseni", — pyysi Harhama.

— "En tiedä… Maa polttaa kengänpohjien läpi kaikkialla… Koetan nyt ulkomailla jäähdytellä", — vastasi Zaiko, surun ilme sinisissä silmissä.

Molemmat miettivät taas jotain himmeää. Kuului kaksi huokausta. Äänettöminä tarttuivat molemmat olutlaseihinsa. Silloin Zaiko kysyi nopeasti:

— "Muistatko Hiiden myllyssä… kun samppanjalähde lorisi ja alastomat tytöt tanssivat?"

Ja muistojen kulkuset alkoivat soida surullisesti… Molemmat miehet olivat entisen itsensä varjoja… Heidän eteensä ilmestyi mennyt elämä kaikkine muistoinensa. Se näytteli niin monia korujansa: Hiiden myllyn alastomina tanssivia tyttöjä, lorisevia samppanjalähteitä, kieriviä kultarahoja, joita tytöt ostivat syleilyillä… suuteloilla… salaperäisellä… Se näytteli suuria suunnitelmia, kultamaljoja, joihin oli koottu sumua Kullan temppelissä… Se näytteli huolettomia päiviä, taidetta, soittoa, laulua, kukkia…

Ja sitten riisuutui se kaikista koruistansa, pukeutui nyt vanhan noidan risaiseen asuun ja hymyili ilkeästi ja ojensi saamiensa helyjen muistoksi kuihtumattoman kukan. Se ojensi kukkien kukan, ainoan todellisen, ainoan lakastumattoman, sen kukan, jonka loisteessa kaikki kukkamaat himmenevät ja jota eivät talven pakkasetkaan palella. Se ojensi kukan, jonka terälehtinä loistivat lakastumattomat sanat: "Vanitas vanitatum et omnia vanitas"… "Kaikki on turhuutta."

Kun he olivat sen muistokukan saaneet, istuivat he taas äänettöminä sitä katsellen. Hitaalla äänellä alkoi Zaiko lopuksi puhua.

— "Se on kummaa: Mitä piti elämässä kerran paraana ja valoisana, se repii ja syö ja polttaa jälestäpäin. Mistä se johtuu?"

Harhama ei vastannut, eikä Zaiko odottanut vastausta. Molemmat joivat olutlasinsa, istuivat taas sanattomina, elämän ainoa kuihtumaton kukka kädessä ja katselivat sitä. Pitkän vaitiolon jälkeen huokasi Zaiko ja lausui:

— "Ah! Elämä on purppurapukuinen kolera… Se syö ihmisen elävänä…"

Juna vihelsi. Ystävykset puristivat toistensa käsiä kyynelsilmin. Se oli viimeinen kädenpuristus. Kumpikin lähti omaa tietänsä, seurana purppurapukuinen kolera: helyissänsä loistava elämä.

Mutta katkerampana, kuin koskaan ennen, palasi Harhama kotiinsa. Sysimusta syys-yö peitti maita ja vesiä, eikä hänen sieluunsakaan pilkahtanut kuutamon pälvi. Hänen vihansa ja katkeruutensa Jumalaa kohtaan kuohuivat vaahtona. Oma epätoivonsa ja ystävän onnettomuus paloivat sen alla ahjontulena. Säkeninä sinkoilivat siitä tulesta ne ainaiset kysymykset:

— "Elämäkö se on se purppurapukuinen kolera, vaiko Jumala?…

"Ja mihin kelpaa semmoinen Kaikkivaltias, joka antaa ihmisten joutua turmioon?…

"Ja mihin semmoinen Jumala, joka piilotteleikse… ei uskalla näyttäytyä… kalvaa ihmistä salassa?…

"Ja eikö Hän kolerana hiivi minunkin kintereilläni, jos Hän on olemassa?…

"Ja enkö tee väärin elämänrehellisyyden edessä, jos en kaikin voimini nousisi semmoista Jumalaa vastaan?… Semmoista hirviötä, joka olemattomana pelottimena ollen pukee koleran elämän purppurapukuun?"

Nyt oli Harhama valmis alkamaan. Hän yritti väkivallalla ratkaista olemuksensa peruskysymyksen, ja nousta siten epäilyn pehmeästä mudasta. Se oli kapinallisen ihmishengen yritys nousta julkisesti Jumalaa vastaan… Se oli epätoivoisen ja katkeroittuneen sielun viimeinen uhkarohkea ponnistus… Se oli hämärässä ja sotkuksissa kiemurtelevan yritys päästä selvyyteen.

— "Miksi en minä voisi nousta Sinua vastaan, vaikka Sinä olisitkin olemassa… Sinua, joka piinaat ihmistä ja syöt minunkin sieluani kuin lude… Sinä piru", — puheli Harhama valmistautuessaan työhön…

Vihdoinkin valmistautui hän tarttumaan teoksensa niiden päähän…

* * * * *

Oli lauvantaipäivä. Maakylän syyspäivän hiljaisuus kuikutti joka kuusen latvassa. Saunasavut nousivat pystysuorina. Ne punoutuivat ja huippenivat, kuin riutuva palmikko, harmaantuivat ja haihtuivat. Varis torkkui aidanseipäässä. Laiha hevonen kuopi kylkeänsä syys-äpärikössä ja taivaalla ajelehti harmaa pilvenrepale.

Kesän silmäluomi alkoi sulkeutua. Harmaa syksy irvisteli joka ruohon juuresta, riippui joka oksalla. Harakka heilui koivun oksalla Valkamalan akkunan alla…

Harhama tapaili jo sitä niidenpäätä…

Hän oli jo pannut paperin pöydälle ja mietti uuden kirjansa alkusanoja…

Mutta silloin avautui ovi ja vanha talonpoika, Kola, tuli noutamaan häntä nuotanvetoon läheiselle lahdelle.

— "Siitä oli puhe", — lisäsi Kola.

— "Alotan illempänä… palattuani", — ajatteli Harhama.

Työ jäi. Harhama kiinnitti jo musteeseen kastetun kultaisen kynän kellonperiinsä ja lähti… Koivunoksa heilahti. Harakka pyrähti siltä kiukkuisena ja hävisi vanhan tammen onttoon. Siellä värähti se Perkeleeksi ja ilkamoi:

— "Jehova kalastaa… Kola Pietarina… Mutta samoilla vesillä ne ovat minunkin verkkoni…"

* * * * *

Iltasella palasi Harhama täyttä kalavasua kantaen. Matkalla piti hänen kulkea Valkean talon ohi, jossa asui se outo, mustatukkainen nainen. Juuri kun hän oli ohi pääsemäisillänsä, avautui Valkean talon akkuna ja outo nainen huusi siitä:

— "Herra Harhama! Ehkä minä saan nyt pyytää Teitä luokseni teetä juomaan."

— "Kyllä, kyllä!… Kiitos!" — vastasi Harhama tyytymättömänä oudosta pyynnöstä. Sen sanottuaan hän jätti kalavasunsa talonpojalle, joka lausui pistelevällä äänenpainolla:

— "Herra Harhama näkyy saavan tuttavia…!"

Syyspäivän aurinko oli juuri uponnut järven takaiseen metsään. Kuun valo alkoi välkehtiä lahden pikku laineilla, kun Harhama astui oudon naisen huoneeseen, kaikenlaisilla taloustavaroilla täytetyn eteisen läpi. Huoneessa puikutti köyhyys räikeänä, kuin puikonpäässä. Akkunoissa ei ollut uutimia. Yhden akkunan alaosa oli peitetty ruskealla huivilla, toisen uutimenrisalla. Kuluneet seinäpaperit ja rikkinäiset akkunaruudut terottivat kuvan kärkeensä. Ainoina huonekaluina oli vanha, maalaamaton pöytä, kaksi ränstynyttä tuolia ja auki vedetty puusänky. Mutta kaikki oli harvinaisen puhdasta.

Outo nainen itse oli puettu valkoraitaiseen villapukuun, joka kankaasta, puvun kuosista ja koosta päättäen oli hänen ammoisten tyttö aikojensa aikuinen. Lihomisen johdosta liian ahtaaksi käyneen puseron hihat ja selkämä näyttivät olevan halkeamaisillansa ja pakahtumaisillansa ruumiin pingotuksesta.

Harhamaan teki koko ensi silmäys säälittävän vaikutuksen.

— "Tervetuloa!" — lausui outo nainen ystävällisesti, syvään kumartaen, ja tarjoten tuolia lisäsi hän:

— "Tahtokaa istua!"

— "Kiitosi… Mutta ehkä sallitte minun ensin kysyä, millä nimellä minä saan Teitä puhutella", — puhui Harhama.

— "Kuinka?… Ettekö vielä tiedä minun nimeäni? Sepä omituista… Nimeni on Esempio", — huudahti nainen, selitellen samalla, mille tavulle on korko pantava. Koko ajan puhui hän kohteliaalla äänenpainolla, joka kiusasi Harhamaa, josta oli karissut pois kaikki ulkonainen koreilu.

He istuutuivat pöytään. Rouva Esempio sytytti puupalasen reikään kiinnitetyn kynttilän. Akkunan edessä leikitteli hänen tyttärensä, sommitellen rakennuksia leikkitiileistä. Ulkopuolella näkyi akkunan puitelaudassa riippuvan yölepakon pää. Teetä kaataessansa puheli rouva Esempio:

— "Siinä on minun ainoa tyttöni Armiira. Minä kasvatan siitä kulturi-ihmisiä, ilman uskontoa, isänmaata ja yhteiskuntaa… Kuinka väkevää saa olla tee?… Tämä pitäisi olla hyvää teetä… kolme ruplaa maksaa naula."

Harhamaa hämmästytti äskeinen rohkea ajatus. Hän itse kielsi Jumalan, mutta hän tunnusti toki yhteiskunnan, s.o. inhimillisen siveellisyyden vaatimukset noudatettaviksi, asettaen ne teoksensa luonnoksessa jumalallisen siveellisyyden sijalle. Ja kun hän itse niistä milloin erehtyi, lohdutti hän itseänsä sillä, että erehtyväthän ne Jumalankinlapset. Hän tunnusti myös ulkonaisesti isänmaan vaatimukset ja tunsi nykyään, että isänmaa metsinensä, oravinensa, lähteinensä ja henkisine aarteinensa oli hänelle joku koivunsiimes. Se oli aina joskus ennenkin soinut hänelle, kuin joulukulkunen. Se oli ajoittain ennenkin tuikuttanut hänelle valoviiruna elämän pilkkopimeässä. Nyt hän oli hieman sen säikeihin sotkeutunut. Oudostuneena rouva Esempion ajatuksen rohkeudesta, jonka vertaista hän ei vielä ollut tavannut, kysyi hän:

— "Vai niin!… Mutta minkä varassa sitten ihminen voi kulkea, jos hänellä ei ole mitään, mihin nojata?"

— "Omassa varassansa", — vastasi rouva Esempio nopeasti ja päättävästi.

— "Mutta jaksaako ihminen seisoa aivan omassa varassansa?" — kyseli Harhama edelleen, yhä enemmän puheeseen kiintyneenä.

— "Tietysti!… Sen täytyy jaksaa… Taikka oikeastaan minä en ymmärrä, mitä Te sillä 'jaksamisella' tarkotatte", — puheli rouva Esempio, lausuen alun nopeasti, lopussa venyttäen ääntänsä.

— "Sitä, että, jos ihminen ei tunnusta päteviksi niitä siveellisyyskäsitteitä, jotka yhteiskunta, tai toisille Jumala, asettaa, niin jaksaako hän itse luoda niiden sijalle uudet siveellisyyskäsitteet, jotka hänelle voisivat osottaa, mikä on oikea ja mikä väärä", — selitti Harhama hiukan oudostuneena siitä, että keskustelu oli näin äkkiä saanut niin jyrkän ja mieltäkiinnittävän muodon.

— "Miksi ei ihminen itse voisi sitä tehdä?… Mikä sitä jaksaessa on?" — huudahti rouva Esempio vilkkaasti, tehden kädellään liikkeen.

— "Niin… No… Jaa", — tapaili Harhama miettivänä jatkaen: "Onhan ihmiskunta tarvinnut vuosituhansia luodessaan ja kehittäessään nykyisiä siveellisyyskäsitteitä luonnontilasta elävän ihmisen siveellisyyskäsitteistä, Siinä työssä on kulutettu lukemattomien miljoonien ponnistukset ja täytyyhän semmoisen jättiläistyön olla jonkun arvoinen… ehkäpä kelvata ihmis-elämän ohjeeksi… ainakin paremman puutteessa. Ja jaksaako sitten yksityinen yhdessä ihmis-ijässä luoda ohjakseen uudet siveellisyyskäsitteet, jotka olisivat vielä pätevämmät, kuin ne, joiden luomiseen koko yhdistynyt ihmiskunta on tarvinnut vuosituhansia?"

Rouva Esempio vilkastui, innostui ja alkoi selittää ajatustansa:

— "Mutta mitä siinä on luomista?" — keskeytti rouva Esempio. "Yksityisen ihmisen persoonallinen siveellisyys… kuinka minä nyt sanoisin Teille… sehän on valmis. Senhän sanoo tunne, mikä on oikein ja mikä ei."

Harhamaa nämä rohkeat ajatukset hämmästyttivät ja viehättivät samalla kertaa.

— "Anteeksi, rouva Esempio", — tarttui hän taas puheeseen. — "Anteeksi, että olen niin epäkohtelias, että vieraananne ollenkin näin varovasti uskon mielipiteenne oikeuteen. Mutta varovaisuuteni johtunee siitä, että sen avulla ehkä saan kuulla Teidän tarkemmin selittävän minulle erityistä mielenkiintoa herättävää, rohkeaa ajatustapaanne… Puhutte tunteesta, joka muka sanoisi, mikä on oikea ja mikä väärä. Mutta onhan viha myös tunne… samaten luonnon-ihmisten tunteet ovat tunteita, mutta eivät silti riitä elämän ohjaksiksi…"

— "Mitä Te nyt taas semmoisista puhutte!" — keskeytti rouva Esempio, yhä vilkastuen. — "Enhän minä nyt semmoista tunnetta tarkoita, vaan sitä mikä nyt on ihmisissä suurta… ja jaloa… ja kaunista… Kun sitä tunnetta seuraa, niin silloin ei ihminen tee kenellekään vääryyttä… Ettekö Te sitä usko?"

— "Niin… No… Kyllä… Anteeksi!" — tapaili Harhama epäröiden ja tietämättä mitä vastata.

— "Minä sanon teille esimerkin", — huudahti taas rouva Esempio. — "Eräs minun sukulaiseni, joka on yhteiskunnan ja kirkon ihminen, vei minulta vääryydellä suuren maatilan, kiristämällä… Rupesi ahdistelemaan saatavaansa ja… Äts!… Kerta hän sitten ajoi minut kiroten kotoaan pois jouluaattona, kun menin vieraaksi. Minä vaan silloinkin sanoin, että: 'Minä toivoisin voivani sinua kerran auttaa'."

— "Vai niin!"—virkahti Harhama välinpitämättömänä, hieman kiusautuneena. Rouva Esempio jatkoi edelleen innostuen:

— "Ja sitten eräs nainen on minulle maksava kymmeniä, kyy-mmeniä tuhansia. Lainasi ne eräälle herrasmiehelle. Mutta minulle ne eivät ole mitään… Minä annan rahan tulla ja mennä kuin: hviu!"

Tätä sanoessaan pyyhkäisi rouva Esempio kämmentänsä kuvaavasti ja jatkoi:

— "Ja katsokaa esimerkiksi minun tyttöäni!… Minä sanon Teille siinäkin suoraan, että se on ennen vihkimistä syntynyt. Ja kumminkin oli se suhde isän kanssa puhtaampi ja uskollisempi, kuin yhteiskunnalliset ja kirkolliset avioliitot. Minua aivan kiusasi, kun perintöjen ja laillistuttamisen tähden sitten piti mennä vihille… Ätsh!" — huudahti hän katkaisten ja tehden tyytymättömyyttä kuvaavan liikkeen.

Syntyi pienoinen vaitiolo. Elämän suurkysymys hohti kukkana Harhaman edessä ja sen polttavana tuoksuna tuulahti huoneeseen koko elämä. Rouva Esempio tuki korkeaa otsaansa kädellään, jonka kyynäspään hän oli nojannut pöytään. Hän mietti jotain… Hän mietti kaikkea sitä, mitä hän oli saanut tuntea, kun ihmiset osottelivat sormellansa hänen laitonta avioliittoansa ja sen aikana syntynyttä aviotonta tyttöä. Hän muisteli menetettyä rikkauttansa ja naista, joka oli vienyt kymmeniä tuhansia… Ja paljon muuta hän ehkä ajatteli, ja näytti surulliselta… Harhama hengitti niistä ajatuksista elämänkukan tulikuumaa tuoksua. Joku surunsuortuva häilähteli huoneessa. Se oli rouva Esempion menneen elämän muisto: nykyinen elämä…

Viimein keskeytti rouva Esempio vaiti-olon, lausuen teetä kaataessaan:

— "Niin… Nykyinen elämä on menneen elämän muistoa…"

Ja ikäänkuin havahtuen ja katuen, mitä oli puhunut lausui hän hetken kuluttua vilkkaasti:

— "Kun Te nyt tämän kuulitte — että tyttöni on aviottomana syntynyt — niin Te varmaankin halveksitte minua… Tehän tunnutte olevan porvarillisen yhteiskunnan ihmisiä."

— "En suinkaan halveksi!" — vastasi Harhama väsyneenä. "Haureutta: uskottomuutta, irstautta ja muuta voi olla kirkollisessakin avioliitossa, ja Teidän suhteennehan oli, puheestanne päättäen, tavallaan yhteiskunnallisen siveellisyyskäsitteen pohjalle rakennettu, koskapa tunnustitte ne vaatimukset, uskollisuuden ja muun, jotka ihmiset yleensä asettavat avioliiton pohjaksi… Solmimistapa oli vaan yksilöllinen, mutta senkin edellyttää jo yhteiskunnan siveyskäsite… ainakin osaksi…"

— "Mutta Tehän tunnutte olevan vapaamielinen mies, kun noin ajattelette!" — huudahti rouva Esempio iloissaan jatkaen: "Minä luulin teitä aivan vanhoilliseksi… Armiira!… Armiira menee nyt peseytymään!" — lausui hän välillä lapsellensa ja lopetti sitten Harhamalle kysyvästi: "Vai kuinka?"

— "Riippuu siitä, mitä vanhoillisuudella tarkoitetaan", — vastasi Harhama kuivasti. Keskustelu alkoi häntä kiehtoa, kuten kaikki mikä kosketteli sitä kysymystä, joka hehkui hänen povessansa nyt entistä tulisempana. Mutta se pintapuolisuus ja tavotellut huudahdukset, jota hän oli huomaavinaan keskustelussa, tympäisivät häntä samalla. Hän sairasti taas ainaista tautiansa: uskoi kaikkien muiden olevan henkisesti häntä alempana.

Armiira palasi peseytyneenä ja kysyi äidiltänsä:

— "Saako Armiira teetä?"

— "Ei Armiira saa nyt", — vastasi äiti.

— "Entä sokeria?… Saako Armiira sokeria?" — kysyi tyttö edelleen.

— "Ei… Armiira menee nyt vaan nukkumaan."

— "Voi… voi!" — nenitteli tyttö poistuessaan.

Tyttö kömpi vaatepäällä sänkyyn. Rouva Esempio jatkoi:

— "Minun mielestäni juuri semmoiset luvattomat — jos niin saan sanoa — avioliitot ovat oikeat. Niistä syntyvät lapset ovat lahjakkaita, sillä niille on kaikki rakkaudessa annettu… Vai kuinka Te ajattelette?"

— "Kenties!" — vastasi Harhama. Mutta hetken kuluttua lisäsi hän: "Mutta ei suinkaan kaikista löytölasten huoneessa kasvatetuista lapsista silti tule neroja."

— "Ei nyt kaikista", — myönteli rouva Esempio. — "Riippuuhan se myös vanhempien verestä ja lahjoista… Mutta ottakaa esimerkiksi Jeesus! Hänen isänsähän oli varmasti joku roomalainen ylimys ja äiti vaa-aatimaton… vaatimaton maalaistyttö… Minunkin ainoasta lapsestani voisi tulla samanlainen… Senkin isän suku on samanlaista roomalaista aatelia… va-anhaa, vanhaa aatelia… niin että isän puolelta niiden veri on aivan kokonaan hienon-hienoa antiikkista ylimysverta… Ja äiti on taas ensipolvessa suomalaista talonpoikais-aatelia… Siis paljon yhteistä. Jeesuksen syntyperän kanssa… Ja myöntäkää, että siinä on neroa!… Katsokaa!"

Tätä sanoessaan toi rouva Esempio nähtäväksi lapsensa leikkelemiä eläinten kuvia, jommoisia senikäiset leikkelevät. Niitä näytellessään loisti hän ilosta ja onnesta, kuten ainakin äiti, jolle ennustaja ennustaa, että hänen lapsestansa tulee suuri. Hän katsahti vuoteeseensa menevää tyttöä ja silmät loistivat ilosta. Harhama katseli leikkauksia osan-otolla, hiukan kiusautuneena. Hän ei tahtonut loukata innostunutta äitiä ja lausui hänen mieliksensä:

— "Kyllä!… Kyllä!… Aika siroja!"

Mutta itseänsä häntä aivan hämmästytti rouva Esempion huikaiseva rohkeus, jolla hän asetti Jeesuksen vuosituhansien kuluessa kirkastuneen olemuksen oman perheensä tasalle. Vaikka hän itse ei terveen kieltämyksensä hetkenä tunnustanut Jeesuksen jumalallista sukuperää, näki hän Hänen kuvassansa silloinkin enemmän, kuin tavallisen ihmisen. Hän ihaili hänen nöyryyttänsä, puhtauttansa, lempeyttänsä langenneita kohtaan, Hänen neroansa ja miehuuttansa. Epäilynkin sumeina aikoina Jeesus hohti hänen edessänsä kirkkaana, kuin valaistu joulukirkko elämän synkässä korpimaassa. Juuri Jeesus oli se tulisin hiili, jota hän kourassansa piteli silloin, kun hänen henkensä nousi Jumalaa vastaan, sommitteli teosta ja takoi tutkaimia. Hänen loukkauskivinänsä Jeesuksen olemuksessa oli se, että Hän tunnusti Isän. Kun hän korotti ihmistä Jumalaksi, oli hänellä sen esikuvana Jeesus, ja silloin hän aina sotkeutui siihen, että se Esikuva tunnusti Sen, jota vastaan hän nousi, raivataksensa Hänet siltä istuimelta jolle hän tahtoi uuden jumalan korottaa. Se Esikuva ja siis myös sen mukaelma nousi silloin aina ja lausui:

— "Isä on suurempi minua."

Ne sanat monen muun selittämättömän yhteydessä olivat sadasti olleet se komentosana, jonka käskystä kynä painui alas, kun hän yritteli teostansa alkaa.

Nyt oli hänellä taas se hiili kädessä, kuin rouva Esempion siihen pistämänä. Munkki Pietarin kuva vilahti varjona hänen eteensä. Elämän hämäryyden rihmat alkoivat kehräytyä.

— "Jaa!" — lausui hän huoaten, asettaen piirustukset pöydälle ja yhä miettien rouva Esempion rohkeaa vertausta. Hiili poltti jo kättä ja siksi nousi ryppy otsalle.

— "Ehkä minä saan kaataa lisää teetä?" — kysyi rouva Esempio katkaisten pienen vaitiolon.

— "Kiitos, rouva!"

— "Pitäisihän tämän olla hyvää… maksaa kolme ruplaa naula", — puheli rouva Esempio ojentaessaan suuren teekupin. "Vai eikö se maistu teistä?" — lopetti hän.

— "Kyllä!… Kyllä! Mutta minun täytyy pyytää anteeksi, etten ennen sen makua erittäin huomannut, koska Te itse olette kiinnittänyt kaiken huomioni", — vastasi Harhama. Mutta hänen ajatuksensa kieppuivat kokonansa siinä kättä polttavassa hiilessä. Hän vertasi taas Jeesusta rouva Esempioon. Synnynnäinen ihmisten halveksuminen pulahti silloin hänessä pinnalle. Jeesus loisti hänen silmissänsä, kuin jalokivi kirkkaan jääpuikon päässä, ja sen puikon juurella mateli rouva Esempio ja hän itsekin ihmis-etanana. Hän alkoi kiusautua, tuskautua. Rouva Esempio tympäisi häntä; kelloonsa katsoen virkahti hän:

— "Ehkä minä jo häiritsen Teitä?"

— "Ette suinkaan!… Päinvastoin!" — vastasi rouva Esempio taas vilkkaasti, ystävällisesti. Ja aivan huudahtamalla lopetti hän: — "Mutta kesken kaikkea! Mikä Teidän lukualanne oikeastaan on?"

Harhama lausui, parilla sanalla, lueksineensa viimeksi filosofiaa ja sosiaalisia aineita.

— "Minä jo arvasin, että Teillä on joku 'ala'", — tarttui rouva Esempio puheeseen vilkkaasti. — "Sivistyneen ja intelligentin ihmisen huomaa jo ulkomuodosta."

Ja avomielisenä, kepeänä, kuten tyttönen, joka näyttelee kauniita suortuviansa, jatkoi hän:

— "Mutta ettekö Tekin huomannut jo ensi näkemällä, että minulla on joku 'ala'… tai miksi häntä nyt sanovat?… Huomasitteko?"

— "Kyllä… Kyllä!" — myönteli Harhama, jota rouva Esempion kysymys oudostutti ja hänen lapsimainen, herttainen avomielisyytensä viehätti.

— "Millä alalla luulette minun olevan?" — jatkoi rouva Esempio ihastuneena, kuin kauniskutrinen tyttönen kuvastimen edessä suortuviansa silmukoiksi laitellessa.

— "Ehkä olette taiteilija?" — vastasi Harhama tuskastuneena, epäröiden. Hän oli portilla luullut häntä sivistymättömäksi maalaisnaiseksi, ehkä kansakoulunopettajan vaimoksi, ja kiusautui näistä kyselyistä.

— "Niin, mutta mikä taiteilija?" — jatkoi rouva Esempio kyselyään.

Harhama mietti hetken ja vastasi arvaamalla:

— "Aistikkaasta tukkalaitteestanne päättäen maalari, tai…"

— "Ei… Minä olen näyttelijä", — keskeytti rouva Esempio jyrkällä äänenpainolla.

Ilmotus oli Harhamalle odottamaton. Hän tuli yhä enemmän hämillensä. Hän häpesi sitä, että oli niin vierautunut isänmaansa oloista, että ei tuntenut sen harvojen näyttelijöiden nimiä, vaikka hän tunsi useita vieraan maan näyttelijöitä henkilökohtaisesti. Hämillään pyyteli hän anteeksi:

— "Anteeksi, että en tiennyt!… Mutta olen pitemmän aikaa oleksinut maan rajojen ulkopuolella, joten en ole saanut tilaisuutta seurata oman kansan sivistys-elämää."

Rouva Esempio vilkastui taiteeseensa päästyä, kuin kukkamaalle päässyt perhonen. Hän selitteli vilkkailla eleillä:

"Ei ole kumma, että ette tunne Esempion nimellä, sillä taiteilijanimenäni käytän kotitalostani perittyä tyttönimeäni Helga Riuttalaa… Ehkä olette sen kuullut? Ainakin teatteriarvosteluissa?… Sillä olen jo useita vuosia esiintynyt näyttämöllä vakinaisena."

— "Anteeksi, että en ulkomuodosta tuntenut!" — yritti Harhama, tunnettuaan rouva Esempion taiteilijanimestä.

— "Ei se tee mitään", — katkaisi rouva Esempio selitellen:

— "Lapseni kasvatuksen ja mieheni kuoleman johdosta olen ollut kaksi vuotta virkavapaana… Sen ajan oleskelin Pariisissa tutkimassa uudempaa plastiikkaa ja nyt olisi aikomus antaa uusi koenäytäntö… Meidän teatterimme ei siinä suhteessa kelpaa mihinkään."

Ja innostuneena nousi rouva Esempio ylös ja alkoi selittää uudenaikaisen plastiikan ja vanhettuneen teatterin eroavaisuuksia. Hän näytti, kuinka eri ruumiinliikkeet, kädenliikkeet, käynti y.m. on tehtävä uuden plastiikan mukaan ja kuinka ne vanhassa teatterissa tehdään. Hän näytti havainnollisesti, kuinka on huudahtettava: vatsanpohjasta, eikä kurkusta. Äkkiä nosti hän kirjavan hameensa helman puoli-pohkeeseen, alkoi käydä varpaillansa, selitellen:

— "Katsokaa käyntiä!… Uuden plastiikan mukaan on astuttava näin. Minä kävelen joka päivä varpaillani täältä sinne teidän Valkamalaan… neljä kilometriä mitä tätä väliä on… että saan kauniit pohkeet, ja totun plastilliseen käyntiin… Katsokaahan!… Näin!"

Ja hän eli taiteessansa, kuin perhonen kukassa, tai tyttö peilin edessä, huomaamatta ollenkaan, mitä muut siitä ajattelivat, tai siitä välittämättä. Hän unohti menneisyyden muiston: nykyisyytensä… unohti petolliset lainaajat ja häijyt sukulaiset ja tunnesiveellisyyden, kuin kukat, joissa hän oli jo aikansa iloinnut, ehkä kyllääntynytkin niihin. Hän eli taiteessansa: siinä kukkanupussa, josta nyt oppimatkan jälkeen oli puhkeava maineenseppele.

Mutta Harhama istui jo niillä hiilillä, joilla istuessa kaikki plastiikat ovat tuskastuttavaa, katkeraa savua ja kiusaavaa häkää. Rouva Esempion taide alkoi häntä kiusata ja näännyttää. Hän ei muutenkaan ollut sen tuntija ja ihailija ja kun se nyt tuli hänen tulihiiloksella istuessaan, alkoi se häntä tuskastuttaa. Silloin alkoi hänestä pursuta sairaloinen ihmis-inho, ja hän katseli asiaansa innostunutta rouva Esempiota sen inhon savujen läpi, ja näki hänet nyt siinä valossa, tuskautui ja väsyi.

Rouva Esempio näytteli ja selitteli lapsellisella innolla ja herttaisuudella. Hän veti tyttösenä kutreistansa yhä uusia suortuvia, poimi taiteestansa aina uusia kukkia, ja mitä enemmän hän näytteli, sitä enemmän hän innostui, vilkastui ja ihastui kutreihinsa: taiteeseensa.

— "Katsokaa! Tämä liike tehdään näin… Ja tämä näin", — selitteli hän Harhamalle.

Harhama tunsi omien hiiliensä polttavan. Hän alkoi väsyä, kyllästyä. Hänen ihmis-inhonsa alkoi yhä ryöppyvämmin pursuta näkyviin. Rouva Esempion lyhyt vartalo näytti hänestä löllerömäiseltä, hän itse pyörähtelevältä, tepastelevalta.

Mutta rouva Esempio ei sitä huomannut. Hän oli unohtunut taiteensa kukkien keskelle, ihaili niitä, poimi niistä parhaita ja näytteli niitä Harhamalle ihastuneen ystävällisenä. Ja kun hän näytteli soleavartaloisten naisten sulavia liikkeitä ahtaaseen pukuun pingoitettuina, ei Harhama voinut olla häntä säälimättä ja katkerasti hymyilemättä…

Rouva Esempio hengästyi hieman, sitoi aistikkaasti laitetusta tukasta otsalle valahtaneen suortuvan tukkalaitteeseen takaisin ja puheli viattomana, avomielisenä:

— "Opettajani Pariisissa myönsi minulla olevan taipumuksia plastiikassa. Hän sanoi kerran minulle: 'Toiselle saa päiväkaudet selittää, mutta Teille se menee, että: vhiu!'"

Harhaman ärtynyt mielikuvitus lähti pienimmästäkin sysäyksestä kiertomatkalle, etsien mitä kummallisimpia yhtäläisyyksiä sysäykselle. Kivipalasta ne voivat silmänräpäyksessä johtua kivennäis-oppiin, siitä maan syntyyn… maailman luomiseen, sen häviöön ja niin edelleen, semmoisiin asioihin, joilla ei ollut mitään yhteyttä sysäyksen kanssa. Ja kaikki tapahtui salaman nopeudella.

Kun rouva Esempio viimeistä sanaa viheltäessään teki kuvaavan liikkeen, johtui Harhaman tuskastuneeseen mieleen Nero lyyrinensä ja lyhyine vartaloillensa, joilla ei ollut asian kanssa edes yhteyttä. Siitä hajosivat ajatukset Roomaan… johonkin tapaukseen roomalaisessa sodassa ja sieltä aina edelleen halki historian johtuen asiasta asiaan, nopeina, elottomina.

Mutta rouva Esempio jatkoi näytettään yhä innostuen, lämmiten, vilkastuen, tehden kaikki sydämen halulla. Hän oli kuin tyttö, joka leikkii uuden nukkensa kanssa… Lopuksi hän näytti, miten eri lailla esim. käsi ojennetaan vastanäyttelijälle… Hän selitteli:

"Vanhan koulun mukaan se vaan pudotetaan, mutta uuden plastiikan mukaan se ojennetaan näin:"

Hän heitti kätensä Harhamalle ja kehotteli:

— "Ottakaahan minun käteni!" — pudottaen kätensä tämän käteen. Harhama värähti. Hän katseli kättä äskeisen mielikuvansa vaikutuksen alaisena, suurenteli kärpäsen hirviöksi. Käsi tuntui hänestä paksulta, lihaiselta. Kynnet oli leikattu syvälle tylppien sormien sisään, ja se putosi hänen käteensä kuin lihapala, vaikuttaen hänen kiusautuneeseen hermostoonsa, kuin märän vaatteen kosketus. Hänen sairaloiseen, ärtyneeseen mieleensä johtui äkkiä rikos-oppi, joka arvailee rikoksellisen luonteen ihmisten käsistä ja jaloista ja kasvoista. Hän ajatteli Lombrosoa ja Neroa. Ajatukset hajosivat hetkessä omille teillensä johtuen rikosopista vallankumoukseen, Nikolaihin, Kooljaan, munkki Pietariin ja siitä hänen lähtöönsä Suomeen ja aina loppumattomiin. Hän aikoi vaistomaisesti päästää heitetyn käden pois kädestänsä, mutta rouva Esempio puhui innostuneena, jatkaen näyttelyään:

— "Pitäkäähän vielä… pitäkäähän… pitäkäähän!"

Mutta samassa tuikahti loppuun palanut kynttilä sammuksiin, ja Harhama sai tilaisuuden lausua:

— "Kynttilä huomauttaa, että minun on aika kiittää Teitä ystävyydestänne ja päästää Teidät rauhaan."

Kuun puolikas oli kiivennyt taivaan kuperalle laidalle… Se valaisi huonetta himmeästi, kuin peikon lamppu. Armiira nukkui puusängyssä, riisuutumattomana, viattomana ja rauhallisena kuin enkeli. Akkunan läpi hiipivä kuutamo oli juuri kiivennyt lattialta sängynreunan yli vuoteeseen. Hiljaa, hellävaroen levitti se juuri valonsa huivinnurkkaan Armiiran kasvoille. Toisella valoliinansa nurkalla oli se jo peittänyt lapsen käden. Sen reuna repotti sängyn reunalla ja laski kaitaisen liepeensä lattiapalkeille kuutamomatoksi.

— "Siinähän se minun tyttöni nukkuu… Eikä sitä tiedä mitä siitä tulee. Ehkä todellakin esimerkki", — puheli rouva Esempio puoleksi leikillä. Pieni vaitiolo syntyi. Molemmat miettivät mitä elämä tulevaisuudessa oisi. Nyt olivat nähtävinä ainoastaan sen näkymättömät hapset.

— "Jaa!… Hyvää yötä!" — lausui Harhama viimein, kumartaen kiusautuneena.

— "Hyvää yötä!… Mutta à propos [kesken kaiken]… Ettekö Te voi suositella minulle jotain näytelmää koenäytäntöä varten?… Semmoista, jossa olisi suurempi osa… esimerkiksi semmoinen, kuin 'Magda'?… Ehkä on kirjastossanne joku semmoinen näytelmä?" — tarttui rouva Esempio vielä puolipimeässä huoneessa.

— "En nyt muista", — vastasi Harhama. — "Suomenkielisiä en tunne… Venäjänkielisiä olen nähnyt ja niistä erään tuttavani kirjoittama on minua miellyttänyt."

— "Mutta ehkä minä saan tulla huomenna sitä katsomaan?… Jos nimittäin olette niin ystävällinen, että teette minulle selkoa sen sisällöstä, koska itse en täydellisesti hallitse venäjänkieltä", — keskeytti rouva Esempio innostuneena.

— "Kyllä!… Suvaitkaa vaan tulla!" — vastasi Harhama.

Rouva Esempio saattoi hänet ulos avonaiselle portaikolle. Siihen avautui kaunis järvenselkä, joka välkytteli kuun kirkasta kuvaa pohjallansa, kuutamon hopeavaippaa kalvollansa. Koko näköala välkkyi yön hopeassa ja kullassa. Rouva Esempio katseli sitä taiteilija-uran hopeoiden hänen sielussansa hohtaessa, sen kunniakuutamoiden valaistessa hänen tulevaisuuttansa ja seppeleiden loistaessa kuun kirkkaina kuvina elämän järven pimeällä pohjalla. Loistava näköala tuntui hänestä silloin taiteilija-uralta, joka jo ojensi hänelle kuun kuvaista seppeleeksi. Hän ihastui, innostui ja unohti elämänhuolet ja kurotti käsin seppelettä. Hän huudahti, mieli kirkkaana kuutamona:

— "Ai… ai!… Miten kaunista!… Luonnossa on nyt 'stämningiä', kuten sanotaan…"

Ja taas hän innostui taiteeseensa, ja selitteli kuutamovaippa hartioilla:

— "Oikeastaan minä olen suunnitellut antaa ainoastaan muutamia… ehkä vaan yhden ainoan näytöksen… Tahtoisin nähdä sen äärettömän-äärettömän hiljaisuuden, joka vallitsee, kun yleisö odottaa nyt opintomatkaltani tultuani. Ja sitten voittaa yleisö noin hyvin vaan!… Ja samassa vetäytyä syrjään… Olette tietysti lukenut Maeterlinckin La Silencen?" [Hiljaisuus] — jatkoi rouva Esempio kyselyään ja selitystään innostuneena, kepeänä ja herttaisena.

— "En, ikävä kyllä… Hyvää yötä, rouva Esempio!"

— "Au revoir, monsieur!" [Näkemiin, herra!] "Minä tulen sitten huomenna", — lopetti rouva Esempio rappusilla.

— "Terve tuloa!" — lausui Harhama lakkiansa nostaen ja hävisi kuutamon varjoihin.

Yö oli yli puolen, kun hän saapui asuntoonsa. Kuutamorepale paistoi lattialla, tunkien siihen koivunoksien lomitse. Vasta nyt, yksinäisyyden villavasussa, alkoi Harhama tutkia äskeistä puhelua. Ja hän löysi siitä nyt siivenkären, jolla hänen henkensä mielellänsä keinui, koska siinä ajatuksessa oli jotain rohkeaa. Rouva Esempion ajatus kaiken sovinnaisen siveellisyyden kieltämisestä ja tunteen korottamisesta sen sijalle, sotki hänen ajatuksensa rihmoja. Hän kieriskeli niissä, sekautui niihin hetkittäin, ja silloin alkoi hänelle joskus välähtävänä valona selvitä rouva Esempion ajatuksen rohkeus ja sen suuruus. Se huumasi häntä ja viehätti, ja kun hän yritti alkaa teoksensa kirjoituksen, tuntui kuin olisi siinä aukko: turha arkailu, keskitiehen pysähtyminen… Se aukko oli alkanut pienestä neulanpistosta Valkeassa talossa, mutta nyt se laajeni, suureni, huikaisi ja kirkasti uuden maailman. Teoksen juoni näytti rikkinäiseltä… sitten oli siitä jälellä enää repaleita… viimein ei niitäkään… Neulanpiston tekemä reikä laajeni äärettömyyden-laajuiseksi aukoksi ja siihen aukkoon hävisi koko teos. Mitään vanhaa ei jäänyt enää jälelle.

Mutta kuu kiepahti koivunlatvan takaa ja viskasi eheän kuutamonsa lattialle. Samalla kirkastui taas Harhamassa hetkeksi äskeinen ajatusten sotkeutuma.

— "Sehän on eläimentila… Tunne, vietti, määrääjänä!" — mietti hän ja sotkeutui edelleen. Hän oli liiaksi takertunut teoksensa valmiiseen juoneen: yhteiskunnallisen, yleisen siveellisyyden aatteeseen, eikä päässyt siitä irti.

Ja useat värttinät alkoivat kehrätä hänen olemuksessansa. Rihmat juoksivat niiden puolaimilta. Epäilyn sukkapuikot alkoivat vilistä nopeina ja kutoa häntä ahdistavaan pakkoröijyyn…

Kuu puikahti pilven taa. Yö vierähti poroharmaaksi. Harhaman edessä tanssi sekaisin kaikki: Jumala repi verikynsin Zaikoa, tai haihtui Hän mielikuvaksi. Kaikenhäviö irvisti ajanhampaat verisissä ikenissä. Ja taas hinautui Jeesus ihanana jalokivenä jääneulan päähän, ja neulan juurella mateli ihmis-etana hullunkurista harppuansa soitellen…

Epäily kuristi häntä. Kun hänen huomenna piti alkaa teoksensa kirjoitus, tuntui, kuin puuttuisi suunnitelmasta vielä jotain, tai kaikki. Valkeassa talossa tapahtunut keskustelu alkoi hänessä kyteä uutena epäilyksen tulihiilenä. Hän kyseli itseltänsä: "Pitääkö minun jäädä puoliväliin: yhteiskunnallisessa siveellisyydessä ilmenevän ihmisen jumaluuteen, vai astunko koko askeleen: nostan yksilöllisen siveellisyyden ainoaksi oikeaksi, ainoaksi oikeaksi jumaluuden ilmaukseksi?"

Uudet epäilyksen rauhaset alkoivat vuotaa ja hän ei uskaltanut nyt vielä tarttua odottamatta irtipäässeeseen niidenpäähän…

* * * * *

Kukka kasvoi kauniissa temppelissä. Kaunis enkeli hoiti kukkaa ja enkeliä vartioi korea käärme.

Kun Harhama oli lähtenyt Valkeasta talosta, niin Perkele, joka oli yökköön kätkeytyneenä vartonut akkunan puitelaudassa riippuen, lensi ajatuksena lumivalkeaan temppeliluolaansa, jonka nimi on Aistitemppeli. Sen tuhat pylvästä ovat häikäisevän valkeita, sen seinät valkeammat, kuin puhdas hanki, ja sen holvi valkean-kirkas, kirkkaampi auringon valkeata valoa…

Aistitemppelin keskellä on lumivalkea aistialttari ja sillä kaunis kukka-astia, kauniilla korottimilla. Kukka-astiassa kasvaa veripunainen aistipunakukka. Sitä hoitaa ja vaalii siinä Perkeleen ihana enkeli Tuula. Hän hoitaa sitä yöt, hoitaa päivät. Kuusi pikkuista enkeliä on hänellä aina apuna.

Tuula on kauneuden ihanin kukka… Hän on kuin ihanin uni… Vartalon notkeus on käärmeen kaunista kavaluutta… sen pehmeys on hempeintä hekkumaa… sen lämpö on lempeä… sen tuoksu on impeyttä… sen sulo mairetta… Hänen päässänsä on veripunakukkainen seppele… Katse on tenhoa… taikaa… noituutta… häävuoteelle kutsua… Hänen tukkansa on lumivalkea, silkkihieno, ja se tuoksuu, kuin kukka, ja se säteilee, tuskin nähtävästi, kauniina, kuin päivän lumivalkeat säteet… Sen jokainen suortuva on elävää aistia… Se hivelee hellästi… kutittaa kauniisti… häilähtää, kuin herkku, hivaisten miehen hellimpiä… Hänen ihonsa on aistia… se on lumetta… huumetta… suloa… Hänen huulillansa kypsyy hekkuma, kuin makea marja… povella puhkeaa hempi pienenä nisänä, punottaen rinnanpäässä… Hän on tuomittu ijankaikkiseen tyttöyteen… kantamaan neidonhaluja… naisen mielitekoja… viettien ijäistä janoa… Hekkuma puhkeaa hänestä aina, kuin väri kukasta… lempi neidon povesta… Himo hehkuu hänestä, kuin elämänhalu ihmisestä, kun sen aika on tullut… Mutta ei ole sille tyydytystä… Hänen impeytensä on ikuinen… Siksi antaa hän himonsa aistipunakukan väreiksi… sen tuoksuksi hekkumansa… sen mehuksi naiseutensa… miehenkaipuunsa sen heloksi…

Ja siksi puhkeaa aistipunakukasta aina uusi, pieni aistipunakukka, joka on puhdasta himoa… huumaavaa hekkumaa… viettiä… viettien ruokaa ja juomaa… naiseutta… mieheyttä… impeyttä… haureutta… Siksi saa kaikki aistillisuus aistipunakukasta alkunsa…

Pikku enkelien päässä hohtavat lumivalkeat kukkaseppeleet… Heillä on käsissä ijäti kukkivat liljat… He seisovat lumivalkean aistialttarin edessä, sen portaita vartioiden, ettei sinne pääse hyve hallaksi… kieltäymys kukkaan viluksi…

Tuula-enkeli kasvattaa aistipunakukkaa ihmisille jaettavaksi… Se ei koskaan kuihdu… ei lakastu. Se kukkii ijäti, hohtaen veripunaissa… Tuula itse seisoo alati sen astian vierellä… Hänen edessänsä alustalla on veripunainen käärme kauniina kiemurana… Se vartioi häntä, ettei hän nukahda ja laske kukkaa lakastumaan… Joka ilta ja joka aamu puhaltaa Tuula kukan tuoksua maailmoihin, antaa värin mennä tuoksun mukana… Se väri menee näkymättömänä, tuoksu menee tuntemattomana… Ne muuttuvat maailmassa kukiksi, kukkivat siellä, missä milloinkin tarvitaan… Ne punottavat kotilieden liekinpäässä… Ne kukkivat siinä keveinä… runollisina… puhtaina… viattomina, vaimon käden vaalimina, miehen niille soitellessa, toisten niille runoillessa… kaikkien niitä etsiessä… niitä palvellessa… niillä eläessä… uhratessa… Niiden lehdet karisevat vaimon helmaan… karisevat siihen miehen poimittaviksi… aina etsittäviksi… Ne karisevat tytön syliin sulhasen uneksittaviksi… Ne tuoksuvat vaimon vuoteessa… koristavat sen sukkanauhoja… Niitä sirottelee näkymätön käsi tytön syliin, kylvää vaimon helmaan ja vuoteelle, ja solmielee heidän sukkanauhoihinsa…

Ne kukat kukkivat kaikkialla… Ne näkyvät silloin, kun on silmä jo soaistu… Ken pettyy niitä etsiessään, hän etsii kiihkeämmin… Ken ne luulee löytäneensä, se etsii uudestansa…

Ijankaikkisesti kukkii aistipunakukka… Uskollisesti hoitaa Tuula tehtäväänsä… Hän kylvää luvattoman rakkauden ensi idut… nostaa lemmen vaikka missä… Hän panee alkuun aviorikokset… Sitä tehdessä taittaa hän punaisimman lehden aistipunakukasta ja kutsuu luoksensa kauniin Are-linnun, jonka väri on kirkasta kuutamoa… Se tulee heti ensi kutsunnalla, ottaa sievästi Tuulan kämmeneltä kukkalehden ja pudottaa siitä osan naisen helmaan, toisen osan miehen päälle… Sen lehden väristä puhkeaa uusi aistipunakukka, jossa kieppuvat molemmat, sekä mies että nainen, kunnes siinä palavat siivet… Ne kieppuvat siinä, kuin perho tulessa…

Aistipunakukan lehti huumaa mielen, sokaisee silmän, värjää ruman ihanaksi, tekee vanhan nuoreksi ja luvattoman makeammaksi muuta…

Perkele istui veripunaiselle valtaistuimellensa ja antoi merkin. Heti ilmestyivät hänen eteensä kaikki kuusi pääenkeliä: Piru, Horna, Hiisi, Lempo, Kehno ja Paholainen sekä hurmaavan kaunis Raala, joka käskettävinänsä olevilla enkeleillä kehruuttaa ihmisten väärien unelmien rihmat ja kudotuttaa niistä unelmat. Raalan mukana oli sata hänen alaistansa enkeliä. Perkele puhui heille:

— "Jehovan munkki lähetti Harhaman 'kotiinsa', mutta hänen polkunsa on kääntynyt. Hän on kääntynyt kotinsa portilta naisen kanssa ja nyt kuuntelee hän jo hänen saarnojansa… Ja ne saarnat eivät ole Jehovan virsikirjasta otetuita…"

— "Hän on siis parannuksen tiellä. Hän on kääntynyt kotiportillansa. Sinä olet johtanut hänet oikealle polulle", — huomautti Piru.

— "Silloin alkaa minun työni", — huomautti Tuula kukka-astiansa viereltä.

— "Hän ei ole vielä valmis sinun kukkasi kauneutta näkemään, mutta hän kypsyy kohta", — oikaisi Perkele. Ja Raalalle hän lausui:

— "Sinun tehtäväsi on nyt pitää huolta hänen unelmistansa päivällä… Niiden jälkeen saa Herve-enkeli jatkaa työtäsi hoitamalla hänen uniansa yöllä."

— "Me tottelemme sinua ilolla", — lausui Raala enkeliensä ja itsensä puolesta. Perkele istui hetken mietteissänsä, ajatteli jotain, rypisti otsaansa ja alkoi puhua:

— "Jehova on kavalasti käyttänyt hyväksensä sitä iskua, jonka minä annoin hänelle Kainin kädellä."

Enkelit hämmästyivät. Perkele selitti edelleen:

— "Hän oli luonut ihmisen yksiavioiseksi, vaimon yksi-mieheksi… Jos molemmat veljet olisivat jääneet eloon, olisivat he jakaneet ainoan sisarensa porttona, ja silloin siitä ei olisi voinut syntyä lasta, sillä portto ei voi synnyttää. Hänen luomansa ihminen olisi hävinnyt ja Hänen valtansa olisi silloin loppunut…"

— "Se kavala!" — huudahtivat enkelit ymmärrettyänsä, että heidän herransa oli pelastanut Jehovan vallan, pelastamalla ihmissuvun monimiehisyydestä johtuvasta häviöstä.

Perkele hillitsi vihansa ja jatkoi:

— "Mutta Hän on näkevä, että erehtyi. Hän on näkevä, että naisesta, joka siten tuli pelastetuksi porttouden kautta tuhoamasta Hänen valtaansa, on sittenkin tullut hänen valtansa lopettaja… Minä olen näyttävä, että Hän, pelastuttaessansa minulle naisen porttoudesta, pelastutti oman valtansa surman. Naisen täytyy se valta lopettaa, joko porttoutensa kautta, tai ajamalla Hänen hiuskarvansa Hänen valittujensa päästä…"

— "Hän on tekevä sen molempia teitä kulkien, kun sinä, maailman viisaus, niin tahdot", — todisti Piru.

— "Nainen", jatkoi Perkele — "on ajeleva pois Jehovan voiman suortuvat. Katsokaa!"

Perkeleen tahdosta avautui kuvaus enkelien katseltavaksi:

Rauhallisessa laaksossa oli Simsonin maja. Sitä ympäröivät kauniit öljypuut ja viikunapuut. Majassa paloi kotiliedessä hopeanheleä liekki, ja nuori, kaunis Delila seisoi sen vierellä Libanonin valkea ruusu kädessä… Hän katseli sitä ja muisti nuorta filistealaista, joka oli kerran hänelle noutanut kauneimman ruusun Libanonin jyrkänteeltä…

Simson tuli sisälle täysissä sotatamineissa… Kaunis Delila sulkeusi hänen syliinsä, kuin pääskysenpoika pesäänsä… Hän vakuutti kuolevansa, jos se syli kylmenisi… Hän vakuutti ijäti itkevänsä, jos ei Simson palaisi… Hän vannoi päivät uhraavansa, yöt rukoilevansa, että Jehova säästäisi hänelle hänen maallisen taivaansa: Simsonin sylin… Hän vannoi huutavansa Jehovan vihaa sille, joka taittaisi suortuvan Simsonin päästä…

Hän vannoi ja lupasi, hän itki ja värisi… Hän antoi ruusun Simsonille, sanoen:

— "Se on puhdas, mutta Delilasi sielu on puhtaampi… Jos ruusu muuttaisi värinsä liaksi, ei muuttuisi minun rakkauteni, uskollisuuteni, puhtauteni."

Mutta Simson ei katsonut valkeaa Libanonin ruusua… Hän katseli puhtaampaa… hän katseli Delilaa, joka oli äsken kukkinut Sorekin ojan kauniilla rannoilla… Hän katseli sen huulta… sen kauniita silmiä… sen hienoa hipiää… Hän tunsi sen poven paisuvan huounnasta… Hän näki näkymättömän kukan, huumautui sen tuoksusta… Hän näki kaulan hipeässä hienon sinervän verisuonen, hienoisena haituvana… Hän värisi ja suli ja tarttui hipeän verihaituvaan…

— "Tuula! Hän on nähnyt sinun aistipunakukkasi!" — riemuitsi Perkele.

Simson lähti. Delila istuutui vuoteen reunalle ja katseli Simsonin unohtamaa ruusua ja muisteli nuorta filistealaista ja haisteli ruusua.

Mutta nuori filistealainen lähestyi ja alkoi väijyä ulkona Simsonin henkeä… Hän väijyi, eikä huomannut Simsonin jo lähteneen kotoa, eikä tiennyt Delilan täällä olevan…

Ilta tuli… Yhä väijyi filistealainen, joka oli parain filistealaisten päälliköistä… Hän oli alhaalta siksi kohonnut ja itse ottanut asian toimittaakseen…

Kaunis yö hämärsi… Filistealainen hiipi Simsonin majaan… Delila istui vielä vuoteen reunalla. Hän huomasi filistealaisen ja tunsi hänet, ja nyt hän unohti ruusun… Hän muisti muuta… Ruusu putosi lattialle… Sen väri oli vielä muuttumatta… lehtikin oli vielä kuihtumatta, mutta hänessä muuttui jotakin…

Ja filistealainenkin tunsi hänet ja katsoi häneen, eikä Delila rukoillut Jehovaa Simsonin puolesta… Ei hän paennut vihollista… Hän istui ja odotti… Heikko vartalo värisi hieman… Se värisi pelosta… odotuksesta… ihastuksesta… Silmissä paloi tuli. Jalka puristautui jalkaa vastaan, kuin suojellen jotakin… kätkien jotakin… Filistealainen polvistui hänen eteensä… Hän värisi ja lämpeni ja hehkui… Hän pakeni vihollista arkana, kätkeytyi sen edeltä… Mutta hän kätkeytyi miehensä vuoteeseen…

— "Tuulan kukka on puhennut heille", — iloitsi Perkele.

Näky jatkui: Simson polvistui Delilan eteen, painoi päänsä tämän helmaan. Delila lauloi hänelle harpun säestyksellä laulua "Ikuinen lemmenkukka".

Hän lauloi:

"Sorekin kauniit aallot sekä rannat sun tähtesi mun lemmenkukkani ijäksi unohti. Sen laakso murheenmaaksi on sille kukkaselle muuttunut. Kuin pieni muuttolintu ajan tullen, keväisen lemmen maille ikävöi, niin kuihtumaton lemmenkukkaseni Sorekin kauniin puron rantamalla yöt päivät poimintaasi odottaa. Sinulle, niin kuin kukka auringolle, se uskollisna aina kukoistaa. Kuin kevät kesää ikävöiden toivoo, tai uhrisavu pyrkii korkeuteen, muut kaikki unohtaen, niin mun lempein sun silmäystä;, aina odottaa, sa lemmenkukkasesi kirkas päivyt, sen ainut ilo, päivänpaiste sen. Se ilman sua kuihtuu. Ilman sua Sorekin kirkkaat aallot, kauniit rannat on lemmenkukkasellein syksynmaita ja päivät tuskaa, murheöitä yöt."

Sävel helskyi. Se hyppeli harpunkielellä kauniina aistipunakukkana, kuin pienoinen punainen liekki, jota ei silmä nähnyt… Simson kuunteli laulua ja näki kukan säveleessä… painoi päänsä Delilan helmaan ja nukkui… Tuula hymyili ja katseli kaunista aistipunakukkaansa. Perkele riemuitsi. Näky jatkui:

Suuressa filistealaisten temppelissä vietettiin voitonjuhlaa… Delila istui nuoren filistealaisen vierellä kunniaistuimella. Sokea Simson tuotiin kahleissa sisälle ja hänet pakotettiin soittamaan harppua… Hän muisteli silloin menneisyyttänsä… Hän muisteli Delilaa… Hän tuli katkeraksi ja soitti kuin ivalla tuttua laulua "Ikuinen lemmenkukka"… Delila yhtyi sitä laulamaan, kuin ilkkuen… Simson tunsi äänen… raivostui… tarttui pedonvoimalla pylväisiin… Pylväät taittuivat ruokona, ja temppeli sortui raunioiksi…

Perkele riemuitsi.

— "Jehova pelasti naisen ajamaan Hänen omia suortuviansa ja nostamaan miehen käden uuteen kainin-iskuun… Tuulan kukka kasvaa kauniina ja sinä Raala olet juoksuttanut ja kehrännyt miehen onnenunelmien rihmat oikealta kerältä, kun olet antanut ne naisesta juosta…"

— "Kaikki viisaus on sinusta lähtenyt", — imarteli Raala.

Kuvaus muuttui: Kuningas Salomo istui valtaistuimellansa Zionin linnassa ja ylimäinen pappi siunasi hänet Herransiunauksella. Ylimäisen papin lähdettyä astui sisälle kaunis Ammonin tytär. Hän seisoi Salomon edessä Itämaan kukkana, käsissä kirkkaat kultakoristeet, otsalla kaunis otsanauha… Hän hymyili aurinkona, hohti puhtaana helmenä, viattomuutena, kainoutena. Puvunlaskos somisti vartaloa, huulella hohti vielä äidin antama suudelma… tyttöys tuoksusi ihosta… viattomuus silmän tummasta sinestä… Kaikki se oli yhteensä veripunaista…

Perkele iloitsi. Salomo kutsui kaunista tyttöä… Tyttö katsoi kainona maahan… ei totellut… ei tullut… Salomo lähestyi itse tyttöä… Tyttö pakeni arkana lintuna… Salomo polvistui tytön eteen, päässä Israelin kruunu… Tyttö pysyi äänetönnä… Salomo rukoili… Tyttö vastasi väristen:

— "Isieni usko kieltää minut uhraamasta sitä muille, kuin suurelle Molokille… Ja sinun maassasi ei ole Molokin alttaria, millä uhrata…"

Kuvaus katkesi ja alkoi uudestaan: Salomo oli rakennuttanut temppelin Molokille ja saattoi kaunista Ammonin tytärtä sen alttarille… kantoi häneltä parhaan uhrin Molokille…

— "Sinun aistipunakukkasi, Tuula, on kalliimpi kuin Jehova", — iloitsi Perkele, uhrausta osottaen. Enkelit iloitsivat herransa keralla.

Kuvaus muuttui:

Herodes istui Zionin linnassa loistavan seuransa kanssa huumautuneena. Herodiaksen tytär tuli sisälle. Kuningas riemastui: Tytön vartalo oli suloa. Se oli kuin kaunis käärme… Polvi vilahti hunnun halkeamasta… taipui notkeana… kääntyi kauniina… Lämmin iho hiveli hipiällänsä, musta tukka silkkisuortuvillansa… Silmissä kukki kiehde, katseessa raju lempi…

Tyttö alkoi tanssia… Neidonhaju häilähteli huntuna hänen ympärillään… Tukasta tuoksahti jotakin, joka tunki miehen sisälle… Kuninkaan silmät sokenivat… Tyttö tanssi kukanhajuisena, huumaavana, hehkuvana… Kuningas kieppui perhosena tavotellen… värähdellen… vavahdellen… Hän unohti kuningaskunnan, unohti Israelin kruunun, unohti valtikan, unohti kaiken… Hän näki vaan punaisen kukan… tunsi sen hivelevän hajun… huomasi solean polven käännähdykset… himoitsi nähdä enemmän… katsoa kukan sisintä…

Hän lupasi tytölle puolen valtakuntaansa…

— "Sinun kukistasi, Tuula, maksetaan hyvästi", — ilkamoi Perkele.

Näky muuttui: Pyövelit kantoivat sisälle Johannes Kastajan verisen pään. Perkele kerskaili suurena:

— "Herodias ja Delila ovat Jehovan valituita: He ovat Israelinkansan tyttäriä… Hänen valittunsakin ovat minun aseitani…"

— "Hän Itse on sinun aseesi, sillä Hän valmisti ja säästi aseen sinulle", — ylistivät enkelit. Perkele jatkoi ylpeänä:

— "Jehovan munkki lähetti Harhaman tänne. Nyt on hän kohta naisen käsissä, joka ei hänelle Jehovaa ylistä… Munkki on ollut kosiomiehenä… ja vaimo on antava hänelle kielletyn hedelmän, vaikka omasta pohkeestansa… Tuula sirotelkoon naisen helmaan kukkansa koreimmat lehdet! Sinä, Raala, hoitelet hänen unelmiansa ja Herve on pitävä unista huolen. Kohta kulkee kaikki latuansa…Vaimon helmassa on Harhama teoksensa kirjoittava… Vaimo on ajeleva suortuvat Jehovan päästä…Vaimon käteen on Harhama kantava Jehovan pään…"

— "Sinun tiesi ovat uuden maailman kehittymiskulkua, siksi täytyy kaiken sitä latua kulkea", — todisti Piru. Perkele lopetti ylpeän järkeilynsä:

— "Jehova astui alas helvettiin minun päätäni rikki polkemaan, mutta minä olen myös nouseva Hänen taivaaseensa, pistämään Hänen kantapäähänsä, jos Hän yrittää sen sinne kätkeä…"

Palvelijat riemastuivat ja veisasivat herransa ylistystä.

"On avaruuskin sulle liika pieni. Sä kaikki imet itseesi, kuin sieni. Sinuhun suistuu Jehovan taivas, maa. Sun kunniaasi kaikki julistaa. Oot herra tulevan Ja loppu olevan".

* * * * *

Perkele hävisi enkeleinensä. Tuula jäi uskollisena hoitamaan aistipunakukkaa…

Riitoja, syksyisiä harpunsäveliä ja talvisia aistipunakukkia.

Elämä on tulinen synninhiillos…

Syyskesän rauha levisi maille.

Suomi hohti maailman helmenä. Aamusta iltaan heilutteli se auringon kirkkaita kuvia tuhansien järviensä syvyydessä. Se hymyili, se kainosteli, se koreili lukemattomissa helyissä päivät pitkät, kuin neitonen, päivänkuvat helminä, siniset joet vöinä ja purot nauhoina.

Ilta tuli lempeänä. Se tuli kuin isoäiti mielitiettynsä luoksi. Se kokosi auringonkuvat järvistä, korjasi ne kuin kirkkaat helmet yöksi kätköihinsä. Se puki Suomen punertavaan iltaruskoon, kääri sen hienoihin syys-autereihin iltaa ja yötä varten. Yö joutui. Suomi pukihe uusiin koruihin, öisiin helmiinsä:

Sen järvien pohjalla riippui, rannoista kiinni pitäen, taivaan komea ontelo, mykevä puoli alaspäin. Kuutamo välkehti veden kalvolla, metsissä heilahtelivat hämärän liinat ja kuun kirkkaat kuvat soluivat syvyydessä siellä riippuvaa taivaan onteloa myöten…

Suomi loisti maailman morsiamena, Pohjolan kuuluna, öisissä helyissänsä, kuun kirkkaat kuvat helminä, kuutamon valovälke koruina ja syyskesän yöhämärä harsoina…

* * * * *

Sunnuntai levitteli rauhallisena liinojansa. Kirkkorauha välkkyi järven selällä sorsapoikueilla siroteltuna. Työmies lepäsi kotona. Luonto raatoi. Sisällä istuivat vanhat, povessa kirkkomieli, ilona vanhat virsikirjat ja ulkona hyräili hiljaisuus syksyistä suruvirttänsä…

Valkamalan tanhualla löivät pojat poltto-palloa. Tytöt olivat hippasilla. Harhama itse istui aitan porraskivellä, vanhan Alkulan keralla, ja seurasi lasten reipasta leikkiä. Vastapäätä, tanhuan toisella puolen, istui Åke Lund, vanha ruotsalainen talonpoika, piippunysäänsä imien. Hänen ympärillänsä istuivat hänen kahdeksan poikaansa. Hekin seurasivat lasten iloisen leikin kulkua.

— "Suomalaiset pojat lyövät palloa", — lausui vanha Åke pojillensa jörönä, piippu hampaissa ja ikäänkuin itseksensä.

Lapsijoukossa helisi nauru. Kuului iloisia huudahduksia. Mielet olivat kesäkepeitä… Kepit heilahtelivat… Mielet kiihtyivät… Irmas oli konnutonna ja Väinö kiusotteli häntä, koettaen lyödä pallon pois… Molemmat yrittivät väliin lyödä palloa, väliin juosta kontuun… Toiset vartoivat tilaisuutta sekaantua peliin… Viimein kolahtivat kepit yhteen ja pallo suhahti ilmassa.

— "Irmas!… Väinö!… Irmas!… Väinö! Joudu!… Joudu sukkelaan!… Joudu kontuun!" — räjähti iloinen, sekainen kehotushuuto poikajoukosta.

Ja tanhua tömisi, kun kaksi poikaa juoksutti keppiänsä kilpaa kontuun. Molemmat ehtivät yhtäaikaa ja syntyi kiista.

— "Minäpäs ennätin ensin!" — intti toinen pojista, Irmas.

— "Etpäs!" — väitti Väinö, ja sysäsi edellisen pois konnulta. Tämä kiivastui… Hänen pallokeppinsä kohosi jo lyöntiin, mutta toinen ehti ennen ja löi kepin maahan, mutisten hampaittensa välistä:

— "Ryssäläisen poika… Tarvaalainen!…"

— "Mikäs sinun isäsi on!… Senkin viikkiläinen!" — huudahti loukattu Irmas ja karkasi loukkaajaansa, rotevampaan Väinöön käsiksi.

— "Nyt alkavat ne tapella", — murahti nuorin Åke Lundin pojista. Åke imi rauhallisena piippuansa ja katseli lasten toimia.

Alkoi paini. Aluksi heilahtelivat kepit. Tytöt keskeyttivät leikkinsä. Jo väänsivät riitaveljet sylitysten. Toiset pojat olivat unohtaneet pallon ajamisen ja katselivat tappelua, toiset keppiinsä nojaten, toiset jo varustautuen.

Niin väänsivät Irmas ja Väinö sylitysten, äänettöminä, täysin voimin. Vielä katsoivat toiset.

— "Anna nyt sille tarvaalaiselle!" — kuului kehotus.

Mutta tuskin sai poika lauseensa loppuun, kun yksi joukosta karkasi hänen kimppuunsa. Ja kohta paini koko poikajoukko. Siellä täällä kohosi jo pallokeppi… Kuului itkua ja uhkauksia… Tytöt keskeyttivät hipanjuoksun ja riensivät erottamaan poikia, auttamaan kukin omaansa. Terttu kiskoi veljeänsä Irmasta Väinön käsistä ja Väinön sisko Irma oli veljensä puolella… Toiset tytöt erottivat toisia poikia. Vaivoin saivat he painijat erotetuiksi. Irma torui veljeänsä Väinöä ja uhkaili, itkien:

— "Kunhan minä isälle sanon!"

— "Mitäs hän alkoi tappelun!" — puolustautui Väinö, itkussasuin.

Pari poikaparia väänsi vielä painia, äänettöminä, synkkinä. Joku pari heristeli toisiansa kepeillä, molempien suu itkuun vääntyneenä. Eräs poika poistui itkien ja korvallistansa pidellen. Jotkut seisoivat sanattomina.

— "Irmas!… Ai-jai!… Kunhan isä saa tietää", — säälitteli Terttu itkien ja toruen veljeänsä.

— "Mitäs hän haukkui minua tarvaalaiseksi!" — puolustelihe Irmas, katkerasti nyyhkien ja pyyhkien verta poskestansa.

Se oli Suomen kansan lasten sukuriitaa…

Lapsijoukko hajosi äänetönnä. Pojat viskasivat keppinsä maahan ja erkanivat sanattomina eri teille. Tytöt hajaantuivat pikku parvissa, ja puolueittain, useat itkussasuin.

Mutta tyhjäksi jääneelle tanhualle mateli elämän näkymätön käärme, peittäen koko tanhuan ruumiinsa kiemurteluilla. Se oli pistänyt lapsijoukkoa ja vallannut niiden huvitanhuan. Harhama huomasi taas sen rauhalliset kiemahdukset ja alkoi miettiä elämän kysymystä. Vanha Alkula lausui mietteissänsä:

— "Aika ei jätä enää lapsiakaan rauhaan… Nyt on semmoinen aika, joka osaa aina laittaa niin, että jokaisesta tuntuu oma uhrisavunsa katkeralta ja toisen uhri näyttää otolliselta…"

— "Niin… Mistä se riippuu, että elämä on semmoinen?" — lisäsi Harhama mietteissänsä.

— "Meidän" — vastasi Alkula — "on etsittävä siinäkin asiassa malka omasta silmästämme, eikä elämän silmästä. Elämä on vikoinensa meidän oma tekemämme, vaikka me aina sen taakse piilottaudumme, kuin Aadam Eevan ja Eeva käärmeen taakse…"

Harhama ajatteli omaa elämäänsä, omia harhailemisiansa elämänvirran pinnalla ja pohjamudissa ja lausui niitä muistellen:

— "Niin… En tiedä… Onhan elämänvirta voimakas… Voihan se viedä…"

— "Jokainen virta voi viedä, jos jättäydymme sen vietäviksi… Mutta paraneeko meidän asiamme, jos sitten harhaan jouduttuamme syytämme virtaa?"

Harhama oli vaiti. Hetken kuluttua lisäsi Alkula:

— "Tai olemmeko edes oikeutetut virtaa syyttämään, jos kerran olemme itse sen vietäviksi antautuneet, vieläpä itse määränneet virran kulun?… Sillä jokainenhan me teoillamme muodostamme elämänvirran kulkua ja suuntaa…"

Molemmat vaikenivat ja katselivat sitä näkymätöntä virtaa, joka oli vallottanut lapsijoukolta niiden kisakentän ja katkaissut leikin ja kierteli nyt leikkipaikalla. Harhama mietti nyt elämänvirrankysymystä. Hän huomasi olleensa elämää luomassa, mutta ei käsittänyt, miten hän oli sen kulun johtanut tuomaan hänet tänne. Hän ajatteli sitä ja kysyi Alkulalta:

— "Mutta esimerkiksi tuo äskeinen lasten riita… Oliko se heidän luomansa?"

Alkula vastasi hitaasti:

— "Me kaikki olemme olleet osalla nostamassa vihanvirtoja… Ja jotka eivät ole siinä työssä olleet osalla, ne heittäytyvät valmiin virran vietäväksi…"

Puhe kääntyi siitä puolueoloihin ja niiden syihin ja kaikki jäi Harhamalle yhtä epäselväksi, kuin äskeinen lasten riidan aihe.

Mutta loukatun Irmaksen katkerat sanat vaikuttivat Harhaman sairaloiseen hermostoon, kuin kissan raapaisema. Hänen tuli loukattua lasta sääli. Hän asettui sisimmässänsä hänen puolellensa. Tähän asti hän ei ollut välittänyt näistä puoluekiistoista mitään, ei kuulunut mihinkään kotimaansa puolueeseen, pitäen niiden kiistoja vähäpätöisinä. Nyt oli häneen heitetty siemen, jonka oraallenousua hän ei myöhemmin voinut tukahduttaa. Sattumalta pallopelistä lentänyt oka muuttui hänen elämänsä siemenjyväksi. Siihen nähden, mikä jakoi pojat ja tytöt kahtia, ei hänkään voinut jäädä välinpitämättömäksi. Valittavana oli toinen, tai toinen.

Keskustelun lopussa lausui harvasanainen Alkula lasten riidan ja sen aihetta tarkottaen:

— "Kyllä, jos näin jatkuu, Suomen kansa kulkee perikatoaan kohti."

* * * * *

Kului joku tunti.

Valkamalan pirtissä luki vanha Sanna-mummo virsikirjaa ja sen kamarissa nurkassa kutoi hämähäkki verkkoa. Harhama istui ja mietti teoksensa alkamista. Samassa astui rouva Esempio huoneeseen ja tervehti ystävällisesti. Hämähäkki istahti pyöreän verkkonsa keskelle ja mummo murisi kyökissä pistävästi, tulijaa tarkottaen:

— "Täällä jo alkaa vieraita kulkea."

Sopivaa näytelmää, jota hakemaan rouva Esempio oli tullut, ei Harhaman kirjastossa ollut. Rouva Esempio puhui aikansa lempiaineestansa, plastiikasta, ja lopuksi sydäntaudistansa ja poskiensa epäterveestä punasta. Hän lainasi Spinozan Die Ethik'in ja lähti kepeänä, kuin tyttö marjamaalta, kädessä täysi mansikkatuohkonen.

Mutta Harhamassa alkoivat juosta monet rihmat. Ajatus hämmensi ajatuksen, miete sotki mietteen. Isänmaa alkoi syöpyä häneen kiistoinensa, kuin tarttuva tauti. Siitä tuli hänen sielunsa uusi, nopeasti ajettuva mätäpesä, uusi epäilyn verihaava: Hänen vastattavaksensa asettui kysymys "Irmasko, vaiko Väinö?" Kumpi heistä on oikeassa?

Se oli hänelle kohta yhtä sotkuinen kysymys, kuin kaikki muut. Maailmankurjuus alkoi hänelle kirkastua yhä suuremmaksi, muuttua ikävöitäväksi, semmoiseksi, joka jumaluuden suuruudella herätti ikuisen kaipuun, levitteli kiitollisuuden kukkamaita ja kutsui niille, kuin taivaan autuaidenkentille.

Ja samalla liehuivat hänen edessänsä vallankumouksen kauniit veriliput, osottaen lyhintä tietä niille kukkamaille. Mutta kun hän niiden viittomaa tietä hapuili kohtasi häntä uusi neulankärki: Hän katseli jo asioita sen valokipinän valossa, minkä loukatun Irmaksen katkera valitus oli hänessä sytyttänyt. Sen neulankären pistona avautui elämän epäselvyys. Kaikki sotkeutui. Hän turvautui taas teokseensa, mutta nyt ammotti siinäkin se äärettömyyden kokoinen aukko, joka oli pikkureikänä avautunut Valkeassa talossa ja johon kaikki tuntui soluvan ja häviävän.

Ilta joutui, mutta teos ei ollut alussa. Metsäseudun hiljaisuus ja rauha söivät, kuin tauti, ja sen purema tuntui kuoleman nakertelulta. Ei kuulunut ääntä ulkoa. Sisällä hiiviskeli hiljaisuus villasukissa. Ainoastaan Sanna mummo haukotteli ja selaili virsikirjaansa.

Päivä oli laskenut. Taivaanrannalla kajasti vielä punaa. Iltarusko kohotti sieltä riutuvaa punavärinsä reunaa korkeuteen.

Mutta se sytytti vaan Harhamassa äärettömyyden ja ijäisyyden kaipuun entistä palavammaksi. Iltarusko näytti jumaluuden tulelta.

Huomenna tuli rouva Esempio vaihtamaan lainaamansa kirjan uuteen. Hän tuli mieli marjamaana, poski punehtuneena. Hän puhui Harhaman kanssa nyt uudemmasta filosofiasta yleensä ja viipyi kauvemmin, kuin eilen. Harhama otti osaa keskusteluun lyhkäisillä myönnytyksillä: "Kyllä!" tai: "Jaa!", tai oudosteluilla: "Noniin!" Mummon rykiminen oli ymmärrettävämpää, kuin eilen. Se kiusasi Harhamaa, ja hän oli iloinen, kun rouva Esempio lähti, vieden luettavakseen Kantin Kritik der reinen Vernunft'in.

Päivä solui päivän perästä. Harhama kuokki väliin perunamaata. Hän ei tahtonut olla enää "yhteiskunnan varas", vaan elää omasta työstä. Leipäänsä hän ansaitsi pikkutuloilla, kirjoituksilla ja muulla. Mutta kun hän joskus levähti, kuokanvarteen nojaten, petti pohja. Hänestä sinkosi kipinänä ajatus, että hänen kuokkimisensa olikin itseasiassa keikaroimista, pikku turhamaisuutta.

Perunamaankaan pohja ei häntä pitänyt. Epäily rehotti hänessä ohdakemaallakin…

Inhoten viskasi hän silloin aina kuokkansa ja painautui omaan itseensä…

Lisäksi alkoi häntä kalvaa metsäkylän yksinäisyys. Se rasitti häntä joskus, kuin painostajainen, ja sen paineesta pursusi hänestä aina elämän inho ja sen mitättömyyden tunteminen. Vallankumouksen ja suuren elämän humu oli nielaissut hänet liika syvälle. Sen muisto veti häntä usein siihen takaisin. Se oli hänelle joku jumalanpalvelus, jossa maailmankurjuus seisoi alttarilla suuruudellansa Jumalaksi kohonneena.

Ja lopuksi rutisti häntä koko elämänsä salaisuus. Hän kulki, kuin Kain, umpimielisenä ja synkkänä. Joskus hän laski vanhoja ennustuksia, joskus ajatteli munkki Pietarin sanoja. Koko hänen elämänsä oli salaisuus, jota kukaan ei tuntenut, arvoitus, jota ei kukaan voinut ratkaista. Hän itse ei uskaltanut, eikä tahtonut siitä kellekään puhua, alkoi sitä salaillakin ja se salaileminen muodostui hänelle sitten raskaaksi painoksi. Hän lopulta pelkäsi aivan viattomankin tapauksen ilmituloa, ikäänkuin sillä paljastuisi koko hänen elämänsä ja osanottonsa vallankumoukseen.

Mutta seuraavina päivinä viipyi rouva Esempio yhä kauvemmin. Hän oli ihastunut Kantin filosofiaan, jota hän piti aivan suuremmoisena ja kumoamattomana. Muutamassa viikossa oli siten luettu ja arvosteltu Harhaman koko filosofinen kirjasto, joka päivä eri teos.

Hän tuli, kuin tyttö marjaan, poimi marjaropeensa täyteen ja lähti pois mieli marjanpunana…

— "Kyllä Kant on niistä filosofeista syvällisin", — vakuutteli hän, kun puhe kääntyi lainatuista kirjoista filosofiaan.

Harhama, jonka hengen ainoana itiönä oli ajattelu, kiusautui niistä arvosteluista aluksi. "Kirjankansifilosofi!" — rypisti hän salassa otsaansa, kunnes ne lopulta häntä huvittivat.

Ja rouva Esempion käynnit olivat miltei yhtä säännölliset, kuin päivän ja yön tulo. Joka kerralla viipyi hän yhä kauvemmin. Filosofian lomassa puhui hän plastiikasta ja ihonsa epäterveestä väristä. Vanha mummo kauttoi sukan-neylettänsä, lopetti sen, alkoi uuden ja ryki kuivasti. Rouva Esempio hyvästeli häntä joskus ystävällisesti:

— "Hyväs-ti, mummo! Minä olen täällä niin usein…"

Sukkapuikko huulien välissä vastaili mummo:

— "Hyvästi… hyvästi!… Rouva saisi tulla tänne aivan asumaan… Hoh-hoi!… Hoh-hoi!… Hoh-hoi!…"

Ja sukkapuikot heilahtelivat taas, silmä liittyi silmään, elämä solui latuansa.

Harhamaa rouva Esempion jokapäiväiset aina pitenevät käynnit alussa väsyttivät ja kiusasivat. Hän oli ensi kohtauksessa tuntenut häntä kohtaan sairaloista, selittämätöntä vastenmielisyyttä, jota sittemmin vielä lisäsi Kolan pisteliäät sanat tuttavista ja mummon ilkeämielinen rykiminen ja mutina. Hän luuli rouva Esempiota, jota hän ei lainkaan tuntenut, joksikin, ja häpeili hänen käyntejänsä muiden tähden, vaikka hän itse häntä kunnioitti. Mutta vähitellen hän tuli vakuutetuksi, että oli erehtynyt. Joko oli hän väärin ymmärtänyt Kolaa ja mummoa, tai olivat näiden viittailut sitten tavallista yksinkertaisten ihmisten juorua. Vähitellen hän oli näihin käynteihin tottunut ja hänen vastenmielisyytensä rouva Esempiota kohtaan vähentynyt. Lopulta alkoi häntä huvittaakin rouva Esempion nopea vaikean filosofian lukeminen. Hän näki siinä naisen todellista, lapsellisen viatonta turhamielisyyttä. Hän näki hänen levähtävän kussakin teoksessa, kuin perhosen kukassa. Mutta hänen lähdettyänsä tunsi hän aina itsensä väsyneeksi, kiusautuneeksi, ja elämän ontoksi. Oli kuin olisi rouva Esempio lähtiessänsä aina unohtanut huoneeseen jotain: jotain tyhjää, naisellista, kepeää, kuten perho, joka jättää kukkaan haihtuvan muiston, tai tiellensä häviävän väriviivan. Hän huomasi sen tyhjyyden aina rouva Esempion lähdettyä, kiusaantui siitä ja silloin pursusi hänestä aina ihmishalveksimisensa ja elämään tuskautuminen.

Käynnit jatkuivat säännöllisesti. Puhe hipaisi tuon tuostakin myös sitä suurta siveellisyyskysymystä, joka oli alkanut Valkeassa talossa. Rouva Esempion ajatukset olivat Harhamasta siinä yhtä kepeitä, kuin kaikki muukin, mutta niiden äärimäinen vapaus viehätti häntä, ja se aukko, johon teos hävisi, laajeni laajenemistansa. Epäilyn pesäkkeet puhkesivat ja niiden sisältö valui tulvavetenä yli hänen olentonsa. Teoksen alkaminen lykkäytyi päivästä päivään. Hän sovitteli siihen jo sitä uutta, huumaavaa ajatusta yksilöllisestä siveellisyydestä, joka ei tunnusta mitään sovinnaista, ei yhteiskunnankaan sääntöjä.

Ne ajat olivat hänelle sisällisen taistelun verisimpiä päiviä. Ja samalla hän ponnisti voimiansa salataksensa sen. Ei yksikään ryppy saanut nousta otsalle siitä kertomaan ihmisille… Ihmiset olivat hänestä raakimuksia, joille ei voi suurta paljastaa. Niiden raaka pilkansormi näkyi kaikkialla…

Mutta katse harhaili taas seinillä. Hän itse käveli rauhattomana huoneessansa, kuin peto häkissä. Joka hetki varustelihe hän murtamaan häkkinsä rautatangot, mutta ne tangot olivat tulikuumia…

Ja kun hän ei päässyt alkuun, tuskastui hän taas siitä, hätäytyi ja uskoi päästäneensä oikean hetken käsistänsä ja seisovansa jo kuoleman asuntojen ovella, jossa on kaikki myöhäistä.

Viimein alkoi hän jo puolustautua oman itsensä edessä viipymisestänsä. Hän sysäsi syyn rouva Esempion käyntien niskoille.

— "Enhän minä voi… Enhän minä miten voi, kun se joka päivä häiritsee… Mutta kun tulee marraskuu ja se muuttaa matkoihinsa, niin sitten heti alan", — mutisi hän.

* * * * *

Aika kului. Riihistä kuului varstan kopse. Suomensuvun miehet puivat riihiä pölyisinä. Naiset avasivat lyhteitä, puistelivat olkia. Harhama istui riihenkynnyksellä ja katseli reipasta työväkeä. Tomuinen tyttö, Raita, punoi oven edessä kuvonsidettä. Esa, eräs miehistä, huudahti hänelle sidettä odotellessansa:

— "Puno joutuin, tarvaalainen!"

— "Mitä se sinuun kuuluu, mikä minä olen!" — vastasi tyttö suuttuneena. Ja viskaten keskentekoisen siteen loukkaajallensa, lopetti hän:

— "Puno itse siteesi!… Mokomakin viikkiläinen!"

Kaikki katsahtivat toisiinsa, kuin vihaiset käärmeet. Kaikki havahtuivat, kuin käärmeen myrkyllisestä pistosta. Puhe lakkasi. Kuului ainoastansa varstankopse. Riihipöly tuntui katkeroittavan kaikkien mieliä. Kun puinti taukosi, huokasi vanha vaimo, Leena:

— "Kyllä elämä on pölyinen riihi… Menee ihmisten kurkkuihin ja katkeroittaa ja kirvelee…"

Vanha Alkula mietti hetken ja lisäsi:

— "Elämä on semmoinen riihi minkälaiseksi me itse sen lämmitämme… Jos me lämmitämme sen pölyiseksi, niin ei suinkaan se silloin voi selvä olla…"

Syntyi äänettömyys. Elämä näytti seisovan ihmisten edessä harmaana, puhallellen niiden henkeen katkeraa riihipölyä. Loukattu Raita lausui katkerana:

— "Hyvähän sitä on puhua, kun ei mistään välitä… Mutta kunhan itse saisitte joka askeleella kuulla kunnianne, niin ette puhuisi…"

Loukatun tytön katkerista sanoista tunki Harhamaan riihipöly ja hän käpertyi, ikäänkuin hänen suojaksensa. Kaikki vaikenivat. Suomensuku pui riihiänsä äänettömänä, eikä kukaan täysin tajunnut, mistä riihipöly tuli. Kaikkia se kirveli samalla lailla. Harhamasta tuntui, että elämä oli lämmittänyt isänmaan pölyiseksi riiheksi. Pitkän vaitiolon jälkeen lausui vanha Leena, kuin puoli-itseksensä:

— "Elämänriihessä on monta lämmittäjää… Ei sen pöly meistä yksin riipu… Jokainen sen uuniin heittää puita… Ei Alkulankaan pitäisi niin puhua, kun on itse koettanut toisten lämmittämää riihtä…"

Ja yhä pölyisemmäksi tuntui elämä sotkeutuvan ja sen pöly käyvän karvaammaksi. Vanha Alkulakin muisti jotain. Hänkin oli joskus saanut puida riihessä, jonka olivat muut pölyiseksi lämmittäneet. Leena jatkoi:

— "Ei tuo jokainen Alkulankaan otsanryppy taida olla oma kyntämä…"

Alkula oli vielä vaiti. Viimein vastasi hän:

— "En minä sitä sano, että minä yksin lämmitän koko elamänriihen, mutta kyllä sitä pölyiseenkin riiheen jää pölytöntä paikkaa missä hengittää, ja meistä itsestämme riippuu hengitämmekö me sen pölyä, vai pysyttelemmekö pölyttömässä paikassa."

Ja hiukan ajateltuansa hän lisäsi:

— "Jos minä en ole ottanut toisen kyntämää, enkä vieraalla auralla kyntänyt muuta, kuin otsanryppyni, niin on se jo semmoinen pölytön paikka elämänriihessä, jossa riittää puhdasta ilmaa… Eikä elämässä suurempaa tarvitakaan, eikä voi olla… Toisen kyntämä otsanryppy on elämän suurin lahja…"

Kaikki puivat taas ääneti. Elämä tuntui Harhamasta taas kovin hämärältä. Sen paras lahja tuntui supistuvan — toisen kyntämään otsanryppyyn. Hän oli Alkulan peilissä huomannut omat ryppynsä ja nyt hän tuli ajatelleeksi jotain hyvin katkeraa: Hän mietti: "Minulle ei ole siis elämä suonut ainoatakaan lahjaansa… Minun ryppyni ovat minun itseni kyntämiä…"

Hän lähti riihestä mieli riihipölynä. Suuren elämänkysymyksen lisänä tunsi hän jo sen uuden joukkoihmisen katkeruutta, joka oli Suomessa muodostunut toisille perusteille, kuin Venäjällä. Hän käpertyi Irmaksen ja Raidan ympärille, niiden tunteiden vetämänä, kysymättä, tai tietämättä, miksi. Hän hengitti elämän riihipölyä, jota hengittäessä ei kukaan tutki sen katkeruuden syitä.

Mutta kotona odotti rouva Esempio. Hän ei tiennyt mitään isänmaan riihipölyistä, eikä niitä tunnustanut.

— "Ahs!… Ne ovat joutavia", — huudahti hän jatkaen: "Katsokaa! Kun minulla on suru, niin minä kampaan itseni, pukeudun parhaaseen pukuuni… Kuin kukka… Silloin tuntuu, kuin olisi viikon tomuista päässyt pyhäpäivään."

Harhama vaikeni. Elämän moninaisuus karkeloi, kutsuen ihmistä karkeloonsa. Rouva Esempio jatkoi:

— "Mikä se nyt on se joku rajaviiva, joka tekee yhden maan isänmaaksi ja toisen vieraaksi?… Maa kuin maa…"

Niinä aikoina sai Harhama rouva Esempiota varten tilaamansa näytelmän. Hän alkoi selittää sen sisältöä, mutta rouva Esempio ei malttanut kuunnella. Taide ja uuden ensi-illan voittojen ajatus hurmasivat hänet, ja hän alkoi taas innostuneena selitellä plastiikan sääntöjä:

— "Katsokaa: Meidän teatterissa on tapana tehdä huudahdus rintaäänellä, kirkaisemalla: Ah!… Uuden plastiikan mukaan se on tehtävä alempaa. Näin: Ah!… Huomaatteko erotuksen?"

— "Kyllä, kyllä", — myönteli Harhama, jota Esempion innostus huvitti. Hänestä tuntui, kun olisi hän riihipölystä päässyt johonkin, jossa ei ollut sitä pölyä, mutta jotain muuta: ehkä perhosen kukista karistelemaa, kepeää, näkymätöntä tomua. Ja kun rouva Esempio aina oli lähtenyt pois ja hänen karistelemansa tomu haihtunut, tuntui Harhamasta, kuin olisi samalla haihtunut koko elämä omaan mitättömyyteensä ja tomuihinsa. Hän tapaili teoksensa aatetta, mutta se oli nyt yhtenä ainoana reikänä, jossa elämänpöly karkeloi. Hän sovitteli sen juoneen uusia ajatuksia: yksilöllistä siveellisyyttä ja maailmankurjuuden suuruutta, eikä saanut niistä kokoon muuta, kuin karkeloivaa pölyä.

Mutta rouva Esempion käynnit jatkuivat edelleen keskeytymättä ja päivä päivältä pitkistyen. Harhamaa alkoi jo viihdyttää. Mutta vanha mummo jatkoi sukan-neylettänsä, ryki ilkeästi ja huokaili rouva Esempion lähtiessä tavallisen hoh-hoinsa.

Syksy harmaantui yhä harmaammaksi.

Jo olivat kauraviisikot korjatut pelloilta ja perunat nostetut. Naurismailta kuului väen iloinen puhelu. Miehet nostivat siellä naurista kasoihin, naiset listivät niistä naatit ja nuoret panivat naurishautoja, latoen nauriita maakuoppiin, tulikuumien kivien väliin. Harhama oli osunut naurishaudoille. Esa oli halaissut nauriin ja jältti sitä.

— "Esa, sattuiko makea?" — kysyi Raita, heittäen nauriin jälttäjää leikillään naatilla.

— "Ei. Vihava on", — vastasi Esa, heitti nauriin Raidan helmaan ja lausui: "Sinä saat sen, kun olet tarvaalainen."

Raita heitti nauriin luotaan suuttuneena ja lausui:

— "Itse minä tiedän mikä olen… Mutta mikäs sinä olet… Viikkiläinen!"

Kekäle oli heitetty elämän-ilojen kuiviin tappuroihin. Joku näkymätön astui ihmisten väliin. Kaikki katsahtivat vastustajiensa silmiin sanattomina ja vihaisina. Leena lausut pitkän vaitiolon jälkeen:

— "Ei pitäisi Esankaan pitää suurta suuta, kun on itse ensimäisenä ollut arvannostossa."

Sitten vaikenivat kaikki. Kaikki tekivät työtä käärme povella, eikä kukaan tietänyt mistä se oli sinne päässyt. Iloinen puhe ja leikki oli lakannut, kaikki tarttuivat työhönsä sanattomina ja suomensuku korjasi naurishalmettansa äänettömänä, viha ja myrkky mielessä. Pojat, jotka panivat naurishautoja, olivat kuulleet keskustelua ja keskeyttivät työnsä. Väinö kehotti vielä toveriaan Irmasta:

— "Pane nyt kivi päälle!"

— "Pane itse!" — vastasi Irmas.

Ja pojat hajosivat äänettöminä naurismaalle. Vanha Alkula keskeytti nauriskuopan kaivuun, tuli ja lopetti äänettömänä poikien työn: latoi nauriit tulikuumien kivien väliin ja peitti haudan turpeilla, puhellen itsekseen:

— "Tämä on Jumalan lähettämä vitsaus."

Ja oli kuin olisi keskellä naurismaata seisonut joku näkymätön, jonka läsnäollessa kaikki vaikenivat. Leena lausui lopuksi:

— "Kyllä elämä näkyy osaavan ihmiset toisistansa vieroittaa ja nostaa ne toisiansa vastaan… Pilaa ja katkeroittaa koko elämän… Ja rakentaa raja-aitoja…"

Nauriin väkevä maku tuntui ilmassa. Alkula lausui vakavana:

— "Kyllä elämä myös aikanansa pakottaa repimään väärät raja-aidat, jos joku on niitä rakennellut…"

Esasta tuntui, että pisto oli häneen tähdätty. Hän lausui synkkänä, katkerana:

— "Niin… Tarvaalaisethan ne rakentelevat siltoja kaikkien raja-aitojen ja raja-jokien yli… Opettavat että ei mitään raja-aitoja ja -jokia tarvita…"

— "En minä ole sitä sanonut että niitä ei tarvita", — oikaisi Alkula. "Minä puhun vääristä raja-aidoista. Sillä kyllä sinä saat vielä itsekin nähdä, että väärään paikkaan pantu raja-aita on käärme, joka on pantu kahden veljeksen välille…"

Taas syntyi äänettömyys. Isänmaa mateli ihmisten välillä kyykäärmeenä. Esa jatkoi vielä:

— "Mhyh!… Väärään paikkaan!… Tarvaalaisilla ei taida olla enää missään paikassa raja-aidalle oikeaa paikkaa…"

— "Niin… Väärä aita on joka paikassa turmiollinen… Kyllähän kyykäärmeistä pantu aita on luja, mutta hankala se on… Ei sen kummallakaan puolen ole turvallista. Aidaton raja se aina turvallisin ja lujin on", — lausui siihen Alkula työnsä lomasta.

Syntyi taas äänettömyys. Leena nousi, puhdisteli hamettansa ja lausui:

— "Kyllä elämä näkyy osaavan aidanseipäätkin käärmeiksi muuttaa…"

Ja taas raatoivat ihmiset sanattomina isänmaan hyväksi, joka kasvoi vihavia nauriita. Salaperäinen elämä seisoi jossain ja kylvi käärmeitä kaikki alle, missä ihminen toimi ja eli. Harhama katseli kaikkea sitä sen kipinän valossa, minkä Irmaksen katkeruus oli häneen kylvänyt. Joukko-ihmisen tunteiden virta alkoi häntä vetää hiljalleen tarvaalaisten joukkoon, kuin tuliroihu läheisiä untuvia.

Mutta kun Harhama palasi Valkamalaan nauriin vihava maku mielessä, odotti siellä rouva Esempio kepeänä, posken epäterve puna ainoana elämänhuolena. Hän oli tullut, kuten tavallista, tutustumaan näytelmän sisältöön. Puhuttiin näytelmätaiteesta ja hiljaisuudesta. Kahvi höyrysi purkkimaisessa kuparipannussa. Sanna-mummo huokaili keittiössä. Hämähäkki katseli verkostansa soikean kamarin nurkasta ja elämän tyhjyys henkäili ulkona.

Mutta näytelmäkappale jäi avaumatta ja aina, kun rouva Esempio lähti, tuntui hänestä jääneen jotain tyhjää, jotain kepeää. Siitä tyhjyydestä etsi Harhama teoksensa viimeistä sanaa. Mutta kun hän sitä etsi ja hapuili, hävisi kaikki käsistä, kuten äärettömyyden reunat. Hän väliin tuskastui, inhosi rouva Esempiota ja kaikkea, sotkeutui miettimään tarvaalaisten ja viikkiläisten kiistoja, takertui niihin ja lopulta kaikkeen…

Aika kului. Metsät ovat jo keltaiset. Syksyn kosteat hengähdykset tuntuvat ilmassa. Viimeiset muuttolinnut laulavat haikeita matkalaulujansa. Poissa ovat kukat, poissa ilot. Kaikki kallistuu kylmälle talvenkorvalle. Jo kuuluvat kyntömiesten laulut vaolta. Suomensuku kyntää syyskyntöjänsä. Hevosta lepuuttamaan panevat miehet tupakkaa. Yksi tarjoaa toverillensa tupakkakukkaroaan. Toinen ottaa sen vastaan ja kysyy pistelevästi:

— "Nurkantakaisiako?… Sinun nurkantakanahan kuuluu kasvavan 'Venäjän lehtiä'?"

Toinen ei vastaa mitään, vaan lyö hevostansa kyntövitsalla ja poistuu auransa jälessä. Kyntömiesten iloinen laulu on lakannut. Auran multa kääntyy yhtäälle, mutta kyntäjien mielet kahtaalle. Suomensuku kyntää peltojansa äänettömänä. Sukuriita käynyt tupakansavusta. Harhama katselee akkunastaan synkkää syyskyntöä. Toisella puolen aitaa ovat Åke Lundin pojat ojaa luomassa. He ovat keskeyttäneet hetkeksi työnsä, istuvat nyt tupakoimassa ja lepäämässä ojan reunalla, ja katselevat rauhallisina, kun Suomensuvun miehet kulkevat aurojensa kuressa äänettöminä ja synkkinä, kuin multa, joka heidän aurojensa luottimista kääntyy vakoon. Harhama asettuu taas omansa puolelle ja viha leimahtelee jo toista vastaan. Se viha alkoi hetkittäin hieman himmentää teoksen tuliakin. Hänessä alkoivat juosta monet rihmat, punoutuen uudeksi elämänlangaksi.

Päivät kuluivat hitaasti ja mustina, kuin kyntäjän vako. Rouva Esempion käynnit olivat yhtä säännöllisiä. Keskustelu kosketteli usein, ja milt'ei aina, elämän suurta siveellisyyskysymystä sen jossain muodossa. Harhama katseli ja kuunteli huviksensa, joskus mielenkiinnollakin, kuinka rouva Esempio lenteli niissä kepeänä, huolettomana. Hän oli häneltä temmannut itsetiedottoman aatteen, "tunnesiveellisyyden", jonka rouva Esempio oli lausunut, kuin lapsi jonkun merkillisen viisauden, ja kehräsi nyt siitä rihmoja, ja hän alkoi jo rouva Esempiota joskus kaivata, kuten kehrääjä, joka mukavuuden vuoksi kääntää kuontalonsa likemmäksi.

Mutta jokaisella rouva Esempion käynnillä oli vähävähältään vedetty vireeseen jotain tulevaisuuden harpunkielistä… Soitettavaksi oli myös ilmestynyt uusi harppu: Keskustelu kosketteli hyvin usein miehen ja naisen suhdetta… Se kosketteli arkoja kieliä…

* * * * *

Näinä aikoina alkoi Harhama taas puhua voimien kokoomisesta yhteistoimintaan. Hän alkoi salaisuudessa kavalasti puhaltaa nuoriin vallankumouksen henkeä, joka häntä itseänsä yhä vielä huumasi. Kun vanhoista ei ollut toivoa, kääntyi hän nuorten puoleen. Hän kokosi ne taas ja kehotti heitä liittymään yhteen, perustamaan nuorisoseuran, jossa he toinen toistansa kehittäisivät, tukisivat ja kokoaisivat voimansa. Mutta menestys oli yhtä huono, kuin ensi kerrallakin. Joku vaan lausui:

— "Ka, voisihan tuon seuran perustaa", — jonka jälkeen useat poistuivat.

— "Tarvaalaisten puuhia!" — lausui joku eteisessä poistuessaan.

— "Taitaa olla viikkiläisten metkuja!" — kuului jonkun ääni kartanolta.

Harhamasta tuntui, että ihmiset häntäkin epäilivät ja karttoivat, vieläpä molemmin puolin. Hän masentui hiukan. Mieli kävi yhä raskaammaksi ja umpinaisemmaksi. Hän kaipasi nyt entisten ystäviensä rohkeaa seuraa, innostuttavia puheita, hurjia ehdotuksia ja iloisia lauluja. Metsä tuntui hänestä sammaleiselta, orava tyhmältä ja rapakkoinen tie inhottavalta. Mutta masennuttuaan ensin, hän taas lopuksi yltyi, päätti toimia; hän päätti koettaa edelleen, päätti taivuttaa nuorison mielet ensin huvitukselle ja vähitellen sitten huomaamatta saada ne innostumaan.