HARHAMA (continued 3)

Yli suomensuvun asuma-alojen vaikeroivat silloin taas lapset, ja naiset itkivät, repivät epätoivoissaan tukkaansa ja lausuivat:

— "Nyt on Herra meidät hylännyt. Eilen vielä me olimme vapaiden miesten vaimoja, mutta nyt me olemme orjien omia."

Ja kaiken yläpuolella ja edessä kohotti mykkä elämä päätänsä, suurena, raudankovana, armottomana. Se osotti historian päivänkangastuksia: sotavaunuja ja piikkimetsiä, se osotti kansan oman pienuuden ja avuttomuuden, seisoi kaikkivaltiaana koko ihmiskunnan edessä, laski kivikovat kätensä sen päälle ja lausui katkerana, mutta jääkylmänä:

— "Te tuskittelette minun kynsissäni… Minä suren sitä, että te olette minut semmoiseksi luoneet, että itsenne täytyy minun kourani voima tuntea…"

Ja kansa kuuli sen äänen. Se katsoi suurta puhujaa ja oli ymmällä ja hätäytyi sen elämän kynsissä, jonka se itse oli yhdessä muiden kanssa luonut…

Ja miehet seisoivat silloin salaman lyöminä. Eduskunnassa istuivat edustajat kauvan aikaa sanattomina. Vihdoin pyysi puheenvuoron ritalaisten johtaja, nuori, lahjakas Ritala, ja lausui:

— "Eduskunnan olisi päätettävä, millä lailla ryhdytään tätä lyötyä vammaa parantamaan, tai oikeastaan, miten se lyönti otetaan vastaan. Tämä isku on Suomen kansan kuolin-isku. Hallitsija tahtoo tappaa uskollisimman kansansa."

Kaikki istuivat synkkinä ja odottivat johtajiensa tietäjä-sanoja. Mutta johtajatkin vaikenivat vielä. Vaarnan Risto hypisteli hentoa leukaansa ja mietti. Hän tiesi, että hänen sanansa oli ratkaisevimpia. Se voi ratkaista koko kansan kohtalon, johtamalla sen joko oikealle, tai väärälle polulle. Hänkin kaipasi vanhaa Tarvasta ja muita. Mutta Tarvas oli yhä vaiti. Hän katseli ajanmerkkejä.

Mutta yksi oli, joka oli heti valmis vastaamaan ja osottamaan, mikä tie oli oikea. Se oli taas vanhan Tarvaan johtajatoveri, Aatu Ruona, Ruonan Karhu. Hän pyysi puheenvuoron ja lausui:

— "Kansanedustaja Ritala lausui, että hallitsijan käsky on muka Suomen kansan kuolin-isku. Minä olen toista mieltä. Suomen kansan kuolin-iskun voi antaa ainoastaan tämä kansa itse. Jos se asettaa elämänsä peruskiveksi Jeesuksen Kristuksen, sinkoavat siitä salamatkin voimattomina maahan."

Hän puhui, kuin olisi puhe tullut sisällisestä uskonpakahtumasta, ja istuutui tuolille rauhallisena, kuin olisi tuoli ollut Jeesus Kristus, jonka varassa ollen kaikki on ikivuorelle rakennettua. Koko kansa kuuli hänen puheensa, mutta se ei päässyt selvyyteen oman itsensä kanssa. Toiset saivat jalkojensa alle saman kallion, kuin Ruonan Karhukin. Toiset taas uskoivat, että muutakin tarvitaan, ja kolmannet olivat epätoivossa.

Mutta niissä, jotka nousivat Ruonan Karhun kanssa samalle kalliolle, olivat muiden muassa jäykät kyntäjät Sarvelan Aapo ja Tarpilan Juro. Edellinen heistä lausui rauhallisena:

— "Kyllä Herra on tämän meille meidän hyväksemme lähettänyt… Hän puhdistaa meitä…"

Ja Tarpilan Juro puhui jäykkänä:

— "Minäkin olen samaa mieltä kuin edustaja Ruonan Aatu. On meillä ennenkin rae käynyt mailla ja halla kulkenut sen jälissä. Se on kyllä vienyt viljan, mutta tervaskannot ovat jääneet vioittumatta, raesateenkin riehuessa, sillä ne ovat kovassa maaperässä. Helpompi on raemyrskyn kiskoa irti kaikki Suomen tervaskannot, kuin vieraan vallan hävittää Suomen kansa, jos se juurittuu siihen maaperään, josta tässä Ruonan Aatu puhui."

— "Hyvä! Hyvä!" — huusivat useat. Toiset taas epäilivät kestääkö se perustus ja kaikki olivat masentuneita.

Mutta munkki Pietarin uskonkallio kohosi taas Harhaman sielun eteen historian lehdiltä lujana, korkeana vuorena, jonka huippua hän katseli kademielin ja jonka juurien perille hän vaistomaisesti ikävöi… Ja sillä kallion huipulla seisoi Ruonan Karhu, uskon sankarina, päässä seppeleenä elämän lahjottama hopeaseppele: harmaat hapset…

* * * * *

Silloin roihusi koko maa isänmaan uhritulena. Kirkkaana, kirpelevänä suitsusi sen tulen punainen liekki kaikkialta ja liekinpäässä leimahteli vihan ja katkeruuden mustanpuhuva väri hienona käärmeen henkäyksenä. Kansan valittavana oli, joko taipua, tai ei. Elämän armottomuus nousi suurena. Se nousi koko kansan hartioille. Se ei, kuten halla, kiertänyt taloa, mennyt yhden ohi. Koko kansa kysyi yhtenä miehenä:

— "Mitä tehdä?…"

Ja kansan edessä seisoi suuri elämä ja vastasi ivahymy huulilla:

— "Te kurjat ette tiedä mitä tehdä. Minä sanon sen teille: Joko teidän täytyy minut uudeksi luoda, tai sitten teidän täytyy totella näitä minun nykyisiä kivikouriani… Valitkaa!"

Ja kansa hätäytyi ja sekaantui yhä enemmän. Se tiesi, ettei se yksin voi luoda elämälle uusia kivikouria. Sen se tiesi. Mutta se ei tiennyt, minkälaiset tulevat elämän uudet kivikourat olemaan…

Kansa alkoi silloin valita kahden pahan välillä, sotkeutui valintaansa ja hajosi ja hätääntyi…

Sillä välin oli Viikin Rooland keskustellut miestensä kanssa ja lausunut niille:

— "Kysymys on nyt esi-isiemme viimeisestä vallasta vierailla rannoilla… Sen lisäksi tulee, että tämä maa on jo meidän isänmaamme."

Niistä sanoista tuoksahti jotain vanhaa ja maineikasta. Vanhan viikinkilaivan kunniakas keula näytti kohoavan uljaana ja lähtevän ylpeänä halkomaan historian hyrskeitä. Rooland Viik jatkoi:

— "Viikinkipäällikkö ei ole koskaan vielä kerjännyt valtaa, tai ostanut viikinkimainetta ja valtaa muulla, kuin raudalla ja omalla kunnollansa."

Hänen miehensä kuuntelivat korskeaa puhetta ylpeinä. Heidän eteensä ilmestyivät vanhat viikinkipäälliköt muinais-ajan tamineissa. Ne nousivat historian takaisista haudoista rautaisina, karaistuneina, sankarillisina. Muinaisuuden home tuoksahti heistä niin kunniakkaana ja sankaritarut loistivat heidän kruunuinansa. Viikin miehet seisoivat sen edessä ihastuneina, ylpeinä. Rooland Viik Jatkoi:

— "Suomi on meidän sankarillisten esi-isiemme verellä ostettu maa. Lähes kolme-neljännestuhatta vuotta on kulunut siitä, kun esi-isiemme mainehikkaat laivat laskivat Suomen rantaan ja viikinkilippu nostettiin täällä suuren viikinkivallan merkiksi…"

Harmaa muinaisuus kohosi hänen miestensä eteen yhä suurempana. Sen homeet hohtivat ja aseiden kalske ja sankarilaulut kuuluivat, kertoen ikivanhojen aikojen suuruudesta.

— "Siitä asti", — jatkoi Rooland Viik — "olemme me tätä maata hallinneet. Kun Normandia ja muut olivat menetetyt, liehui täällä vielä esi-isiemme lippu."

Suuren vallan loisto avautui kuulijoille. Se nousi aaveena harmaasta muinaisuudesta. He ihastuivat. Puhuja jatkoi:

— "Me emme saa häväistä esi-isiemme kirkasta mainetta. Viikinkipäällikkö ei koskaan luovuta laivaansa. Se menettää sen."

Hän puhui, kuin olisi seisonut vanhan viikinkilaivan päällikkönä, hartioilla muinaisuuden maineikas homevaippa. Kuulijoille avautui suuri menneisyys yhä kirkkaampana. Sieltä näkyi Tor ja Odin, jotka joivat Valhallassa simaa muinaisten sankarien kanssa. Ja he tahtoivat olla niiden sankarien oikeita jälkeläisiä, niiden viimeisiä. He ymmärsivät Rooland Viikin puheellansa tarkottavan, että heidän on kernaimmin poistuttava, kuin taivuttava. He lausuivat johtajallensa:

— "Oikein! Me seuraamme sinua."

Mutta kaikki he tunsivat elämän raskaan painostajaisen hartioillansa. Heidän innostajanansa, sinä, joka puhalsi voimaa heidän nykyisyyteensä, oli harmaa, homeinen muinaisuus. Mutta sen puhalluksena tuulahteli kalmanhaju: Koko suuri, loistava valta oli tomuna, Normandia ja muut muistona, sankarit maanmultana, heidän hautansa tuntemattomat. Yksinpä ijankaikkinen Valhalla oli hävinnyt, kuolematon Odin, vanhojen viikinkien elämän herra, oli enää tarua ja voittamaton Tor oli hävitetty. Se suuri kalmanhaju sieramissa elämänvoimana lähtivät he sitä elämää vastaan, joka ahnurina joka hetki syö oman itsensä ja syntyy siitä ruuasta uudeksi, syödylle osalle tuntemattomaksi, usein sille poltinraudaksi.

Sen jälkeen puhui Rooland Viik miestensä puolesta:

— "Suomen yhteiskuntajärjestyksen peruskivenä on Moorankivi. Sille kivelle on laskettu Suomen aatelin, porvarin ja kansan vapaus ja itsehallinta. Siltä kiveltä jatkuvat meidän perintökirjamme. Suomen kansa ei saa tuumaakaan siltä kiveltä väistyä. Se ei saa totella ainoatakaan sanaa, minkä peruskivenä ei ole Moorankivi. Menetettyä laivaa voidaan vaatia takaisin, vaan ei luovutettua. Suomen kansan täytyy hakea pelastus ja turva Moorankiveltä. Sille kivelle perustuvasta laista ei se saa rahtuakaan väistyä. Kernaammin on sen väistyttävä maastansa."

Ja hänen miehensä katselivat taas ihastuneina johtajaansa, koko maailman viimeistä oikeaa viikinkipäällikköä. Muidenkin eteen avautui puheesta harmaa muinaisuus, kuin täyteen haudattu, unohdettu hautausmaa, johon haudatuista kuolleiden luista nykyinen elämä johtuu. Siltä hautausmaalta johtuivat Suomen vapauden rihmat, joiden keränpohjallisena tuntui olevan Moorankivi, jonka luona muinais-ajan viikingit valitsivat kuninkaansa vapaina miehinä, suunnittelivat ryöstöretkiä ja vallotuksia ja hajautuivat niille, kulkien Europan kauhuna ja sen rannikoiden herroina.

Nyt seisoi historian haamu heidän edessään, sakset kädessä ja vapaudenrihmat saksien välissä. Se uhkasi leikata ja temmata nykyisyyden muinaisuudesta, kuin lapsen äidin rinnasta.

Kansan eduskunnassa olivat taas kaikki vaiti. Vanha Tarvas oli vielä ääneti ja useat katsoivat Vaarnan Ristoon kuin kysyen: "Onko Viikin Rooland oikeassa?"

Mutta Vaarnan Ristokin oli vaiti. Hän mietti ja taisteli taisteluansa. Hän etsi vielä luotteita lovista, kuten vanha Tarvaskin. Lopuksi hän lausui, miettivänä ja varovasti, ikäänkuin omille miehillensä:

— "Moorankivelle… Kyllä… Niin… Jos kenellä ei ole muuta menetettävää, kuin laiva. Mutta tässä maassa on niitä, jotka menettävät laivansa kanssa myös veden ja sataman ja joilla ei ole satamamaata toisella rannalla…"

Kansa alkoi sotkeutua ajatuksiinsa. Isänmaan uhritulet paloivat punakirkkaina, liekinpäässä mustanpuhuva vihanväri, ja elämä seisoi kaikkivaltiaana uhritulilla punaiseksi sirotellun, yhtenä ainoana kaskitulena roihuvan maan keskellä…

Viimein puhui vanha Tarvas. Hän puhui jäykkänä, varmana, suurena. Hän puhui:

— "Minun ajatukseni on, että suomensuvun on etsittävä pelastusta muustakin kuin yksinomaan laista."

Kansan edustajien jokainen hermo jännittyi. Vanha Tarvas jatkoi:

— "Kansan elämä ei ole kätketty sen lakiin ja laintauluihin, vaan kansan omaan henkeen…"

Nuori, lahjakas Ritala kiehahti. Isänmaanrakkauden uhrituli leimahti hänessä. Hän keskeytti:

— "Väärin! Kansan täytyy, jos se tahtoo elää, suojella lakejansa, kuin silmäteräänsä…"

Viikin miehet ja koko edustajajoukko kuuntelivat synkkinä. Tarvas jatkoi jäykkänä:

— "Kansan täytyy säilyttää elämäänsä, eikä lakejansa. Se on kansan korkein ja ainoa siveellinen käsky ja velvollisuus. Sen täytyy sitä tehdessä lyödä sirpaleiksi laintaulunsakin…"

Kaikki joutuivat ymmälle. Mutta vanha Tarvas jatkoi suurena:

— "Sen täytyy uskaltaa elämäänsä ja olemustansa säilyttäessä lyödä rikki kaikki laintaulut, kuten Mooses teki. Sillä uudet lait voi kansa luoda, jos se on pelastanut elämänsä, mutta se ei voi luoda uutta elämää, jos se on entisen menettänyt laintaulujen tähden…"

Historian lehdeltä tuoksahti Harhamalle sitä suurta, jota hän janosi. Hän imi Tarvaasta Mooseksen monumentaalista suuruutta, imi sitä, kuin maitoa sudesta.

Tarvas jatkoi yhä selvemmin:

— "Jos kansa on pelastanut elämänsä, on se pelastanut kaiken, lakinsakin. Jos se lakiensa tähden uhraa elämänsä, uhraa se samalla lakinsa."

Se tuntui oudolta, käsittämättömältä, mutta Tarvas jatkoi jäykkänä, varmana:

— "Kyllä Mooses olisi voinut pelastaa laintaulut, vaikka kansa olisikin palvellut kultaista vasikkaa, mutta hän ei siten olisi voinut pelastaa niiden henkeä. Lyömällä rikki taulut pelasti hän lain…"

Elämä aukeni monen kuulijan eteen tulta suitsuavana Siinainvuorena. Tarvas jatkoi:

— "Suomen kansan tulee tietää, että kansojen välillä ei ole muuta tuomaria, kuin käsivarsi, silloin kun niiden lain tulkinta ja pyyteet joutuvat ristiriitaan. Siksi tulee meidän lukea ei ainoastaan omat käsivartemme, vaan myös vastustajiemme käsivarret, ja sen mukaan toimemme ohjata…"

Kaikki ymmärsivät mitä Tarvas tarkotti.

— "Oikeuden kanssa tinkimistä", — kuului ääniä Viikin miesten joukosta. Vanha Tarvas jatkoi viisaana:

— "Suomensuku ei saa koskaan ostaa yhdestä vieraasta orjuudesta vapautusta toisella vieraalla orjuudella. Sen on hankittava kaikki omalla kunnollansa."

— "Kuulkaa! Kuulkaa!" — huudahtelivat jotkut Tarvaan miehet. Mutta Viikin miehet istuivat synkkinä. He ymmärsivät puheen vieraasta vallasta. Tarvas jatkoi:

— "Kansan täytyy imeä ravintonsa omista rinnoistansa. Niistä rinnoista se ei saa erota ja lähteä etsimään emintimän rintaa."

Hän seisoi kansansa edessä sitkeänä, alistuvana, kuin naarassusi nälkäisen penikkansa edessä, tarjoten sille utariansa imettäviksi. Kaikkien täytyi vaieta. Rooland Viik ei häntä ymmärtänyt. Hän lausui:

— "Tarvas tahtoo johtaa kansan rämesoille, pois oikealta vapauden peruskiveltä: Moorankiveltä."

Tarvas oli valmis vastaamaan. Hän lausui:

— "Tässä maailmassa ei ole yksikään kansa pelastunut muuttamalla pois maastansa vieraille maille. Halla on kestettävä ja raesade kannettava omalla konnulla. Jos Suomen kansa aikoo elää, ei se saa konnultansa poistua raesadetta pakoon, vaikkapa rakeina sataisi Moorankiviä taivaasta."

Viikin miehet istuivat synkkinä. Isänmaanrakkauden uhritulet paloivat. Nuori Ritala leimusi lieskana. Hän lausui:

— "Pitäisikö meidän ruveta oikeuksillamme kauppaa käymään?… Pitäisikö meidän ruveta tinkimään perustuslaeistamme?…"

Kansan edustajat odottivat vastausta ja vanha Tarvas vastasi järkkymättömänä:

— "Kansan täytyy henkensä tähden uskaltaa suurempiakin kuin keskustella. Sen täytyy myös uskaltaa keskustella hallitsijansa kanssa, yksinpä perustuslaeistansakin."

Koko maa kuuli, mitä Tarvas puhui. Kansa seisoi historian ja elämän edessä, kuin Israelin kansa Siinainvuoren juurella. Se elämä näytti pursuavan tulta ja hävitystä. Vihan mustanpuhuva väri tummeni isänmaanrakkauden uhritulen liekinpäässä. Moni ei ymmärtänyt Tarvasta.

Mutta Viikin Rooland itse ymmärsi, mistä nyt oli kysymys. Nyt oli alkava vanhan viikinkivallan elämän ja kuoleman kamppailu. Hän oli luottanut Tarvaan väkeen, oli aikonut sen avulla kukistaa rautaisen kasakan, mutta nyt oli Tarvas antanut väellensä selvän käskyn: "Miehet! Molempia vastaan!" Nyt oli syntyvä kolmintaistelu, jossa jokainen taisteli kahta vastaan suomensuvun isäntävallasta. Vastatusten seisoivat muinais-aikojen veriviholliset, jotka monisatavuotisilla verisillä taisteluilla olivat kohtalonsa toisiinsa sitoneet ja sitten kokonaisen aikakauden levänneet ja koonneet voimia yksinomaan tätä aavistettua taistelua varten. Rooland Viik tiesi, ettei hän omilla voimillansa voi mitään ja siksi päätti hän vallata Tarvaan väen.

Ja häntä poltti se rakkaus, joka tulikukkana koristi koko Suomea. Hän näki, että viikinkivallan ikivanha kukkanen oli Suomen rannalla lakastumaisillansa, joutuva toisten raastettavaksi. Se kukka oli hänestä Suomen rantojen koristus, Suomen akkunalle asetettu punakukka, joka punasi koko akkunan ja teki siten koko Suomen maailman kadehdittavaksi. Tarvas, joka tarttui siihen kukkaan arkailematta, kovin kourin, tuntui hänestä maansa akkunalla kasvavan kukan riistäjältä. Hän lausui Tarvaan puheen johdosta:

— "Minua kummeksuttavat Tarvaan ajatukset. Minä olen tässä jo lausunut, mikä kivi on Suomen yhteiskuntajärjestyksen, aatelin ja kansan vapauden peruskivi, enkä tahdo asiasta pitemmältä puhua. Siltä kiveltä johtuvat Suomen kansan vapauden rihmat… Lisäksi huomautan, että se joukko häviää, jonka johtaja taisteluun lähtiessä likaa lippunsa."

Taistelu oli alkanut. Suomen kansan harmaapää johtaja oli valmis. Hän lausui:

— "Suomen kansan vapauden rihmat on leikattu poikki Moorankiveltä käsin… Sillä kivellä seisten on kehrätty Suomen kansan orjanyörit. Jos ne nyörit milloin katkeavat, ei Suomen kansa saa lähteä vapautta tavotellessansa solmiamaan niitä uudelleen siihen Moorankiveen, josta käsin on poikki leikattu se vapaus, joka huokuu suomensuvun suurista homehtumista: sen muinaisuudesta, Kalevalasta, jonka syntyaikoina Suomen mies oli maailman vapain ihminen."

Niistä sanoista levisi suomensuvun koko suuri muinaisuus, nousi homeisena, salaperäisenä, syvänä, noitien ja henkien maailmana, jolle ei ole vertaa maailmassa. Sieltä kuuluivat vanhat runot ja kanteleen soitto ja jumalien haamut kulkivat ihmisten rinnalla, Tarvas osotti sitä näkyä, lausuen:

— "Meidän ei tarvitse lähteä orjuuttajiemme Moorankiveltä vapautta noutamaan, kun omassa muinaisuudessamme on vapaus, semmoinen, että jumalatkaan eivät ole ihmistä ylempänä, vaan kulkee Suomen mies niiden vertaisena."

Ja hän seisoi kuin kuningas, elämän värjäämät harmaat hiukset kruununa, kädessä sakset, valmiina poikki leikkaamaan Moorankiveltä juoksevia vieraan vallan rihmoja. Hän jatkoi suurena:

— "Minä olen Moorankivestä kuullut ja tunnen sen kiven. Mutta suomensuvun, joka on kerta kestänyt Moorankiven iskun, ei tarvitse lähteä siltä kiveltä hakemaan turvaa. Se löytää sen omasta povestansa."

Suomalaiset, koko kansa, kuunteli mieli jännitettynä. Tarvaan suusta tuntui puhaltavan muinaisuuden tuttu, miellyttävä homeenmaku. Kansa näki edessänsä sen hetken, jolloin Moorankivi putosi pilvestä ja murskasi Suomen vapauden. Se näki vanhan, vapaan kansan polvistuvan verissäpäin Kupittaan lähteelle, vieraan vallan lippujen liehuessa, ja sen miekkojen välkkyessä. Se näki esi-isiensä makaavan verissään, vapauden ja jumaliensa puolesta kaatuneina sankareina. Se näki eloonjääneiden polvistuvan Kupittaan lähteen ympärillä ja polvillansa ottavan ranteisiinsa Ruotsin vallan lujat orjaraudat. He tunsivat niiden rautojen puristavan ranteitansa… näkivät niiden hankaaman vereslihan… He näkivät vanhat jumalansa maanpakoon tuomittuina, vieraan vallottajan karkottamina, ja monet ihailivat taas Tarvasta, joka oli sen oivaltanut ja osottanut.

Tarvas jatkoi tyynenä:

— "Täällä puhutaan lippunsa likaamisesta… Lippunsa likaa ainoastaan se johtaja, joka asettaa väkensä vieraan käytettäväksi ja Suomen miehille ovat vieraita kaikki muut, paitsi he itse…"

Ja molemmat miehet seisoivat vastatusten, kuin kaksi kuningasta: Tarvas nykyisyyden ruhtinaana ja Rooland Viik muinaisuuden suurena viikinkipäällikkönä. Jälkimäinen ikäänkuin saattoi historian hautaan suuren muinaisuuden perintöä ja Tarvas nosti haudasta Suomen muinaisuutta, osotti sen suuruuden, sen loistavat, salaperäiset homeet, sammaloituneet vapaudenlähteet ja viisauden ja jumalat.

Mutta se muinaisuus, johon molemmat vetosivat, jota Tarvas nosti haudasta, Rooland Viik sinne saattoi, se muinaisuus, jonka molemmat panivat rakenteensa peruskiveksi, kuin olisi se ikivuori, se muinaisuus saarnasi kaikenhäviotä ja todisti kaikenhäviön voimaa. Se todisti sitä homehtumillansa, kuolleilla jumalillansa ja oraan itsensä häviöllä.

Se oli historiallisen elämän suuri peruskivi. Suurena seisoi Tarvas sillä kivellä, sillä häviön saarnaajalla ja sen todistajalla, ja osotti kansallensa elämänpolkua, kuin vanha tietäjä ja ruhtinas.

— "Se on meidän Tarvas", — murahti joku Taivaan miehistä. Jotkut jo ymmärsivät johtajaansa, mutta eivät kaikki. Keskustella perustuslaeista! — se oli monesta uskallettua… liikaa… se oli pahempaakin: petturuutta. Mutta ne, jotka häntä ymmärsivät, valmistuivat suomensuvun viimeiseen suureen taisteluun, joka oli ratkaiseva Viikin ja Tarvaan väen välillä.

Ja yhä kirkkaampina ja kuluttavampina paloivat isänmaan uhritulet. Niiden liekinpäässä sinerti jo hienona sinivärinä katkeruus omia kohtaan. Se siniväri vilahteli heikkona, tuskin huomattavana, mutta polttavana. Rooland Viik puhui taas:

— "Minä toivon, että ainakin se aateli, joka juurtaa itsensä aina viikinkikauden hämärimpiin aikoihin ja on pysynyt peruskivellensä uskollisena vuosisatojen halki Folkunga-, Vaasa- ja muiden kuningassukujen vaihdellessa, ei tahraa kilpeänsä."

Mutta vielä itsetietoisemmin ja suurempana vastasi vanha Tarvas:

— "Se aateli paetkoon kilpeänsä suojelemaan Moorankivelle! Mutta tässä maassa tarvitaan toinenkin aateli: semmoinen, joka uskaltaa jäädä tänne, kun maan etu sitä vaatii, ja joka uskaltaa uhrata kilpensäkin maan ja kansan tähden, aateli, joka on valmis ja uskaltaa tahratakin sen aikalaistensa silmissä, varmana, että historia, joka näkee syvemmälle, kuin nykyisyys, on sen näennäisen tahran poistava."

Kun kaikki vaikenivat ja olivat ymmällä lisäsi Tarvas:

— "Se aateli likaa kilpensä, joka kilpensä puhtautta suojellessa unohtaa velvollisuutensa kansaansa kohtaan… Ja se aateli pettää joukkonsa, joka ei ilmota joukollensa, kuinka monta käsivartta on sillä ja montako niitä on vastustajalla, vaan vie joukkonsa omaa kilpeään kirkastamaan umpimähkään turmioon…"

Niin oli alkanut kolmintaistelu, jossa kaksi taisteli kutakin yhtä vastaan. Kaikki ne kolme taistelivat Suomen kansan kruunusta. Mutta elämä seisoi suurena, mykkänä, näkymättömänä, imi siitä taistelusta voimaa rintaansa, syntyi siitä ja samalla ohjasi sen kulkua.

Ja kaksi katkeraa vastustajaa: itsetietoisen suomensuvun ensimäinen varsinainen johtaja ja kuuluisien viikinkien jälkeläisten johtaja, viimeinen oikea viikinki, katsoivat toisiansa silmiin jäykkinä ja ylevinä. Kumpikin tunsi kutsumuksensa suuruuden ja joukkojensa voiman. Se oli yksi lähes seitsemänsataaviisikymmen-vuotisen kamppailun suurista loppukohtauksista. Kaksi aatelia oli puhunut Ja mittelivät nyt toisiansa. Kolmintaistelun sotasana oli lausuttu.

— "Aateli ei keskustele oikeuksistansa", — lausui Viikin Rooland ylenkatseellisesti.

— "Ei maaton aateli. Mutta on aateli, joka uskaltaa maansa tähden mistäkin keskustella, uskaltaa enemmänkin kuin keskustella", — lopetti vanha Tarvas.

Eduskunnassa vallitsi lyijynraskas äänettömyys. Viikin Rooland ja hänen miehensä odottivat kestääkö Tarvas iskun, jonka nimi on: "petturi", jaksaako hän estää väkensä karkaamasta. Nuori, lämmin isänmaan ystävä Ritala kiehahti. Hän ei ymmärtänyt Tarvasta. Hän lausui:

— "Mutta, horna periköön, Tarvas!… Pitääkö meidän taisteluun lähtiessä myödä sarvemme? Pitääkö meidän viskata pois mielenjäykkyytemme?…"

Kaikki odottivat, kuin tulisilla hiilillä. Mutta tyynenä lausui vanha kanto:

— "Suomen kansa ja sen kirkko ovat todistuksena siitä, että sarveton ja hampaaton on ennenkin voittanut… Koko maailman historia on siitä todistuksena: Kartago on hävinnyt, mutta Galilei, joka luopui sarvistansa, on voittanut… Mitä? Enempiäkö todistuksia tahdotte? Hyvä! Voittanut on Jeesus Kristuskin, joka sanoi Pilatukselle ainoastaan: 'Sinäpä sen sanoit', mutta Israel, joka sanoi samalle vallalle enemmän — toisin sanoen: 'ei keskustellut', on hävinnyt", — vastasi Tarvas tyynesti.

— "Hyvä!" — kuului joku ääni Tarvaan väen seasta. Vanha johtaja oli kestänyt ensimäisen suuren iskun, vihjauksen: "petturi", mutta hänen väkensä oli siitä iskusta heikontunut. Ritala oli kuullut vanhan johtajan puhetta verta vuotavin sydämin ja luopui Tarvaasta, kokosi hänen epäröivät miehensä ympärillensä ja puhui heille:

— "Miehet! Konsulit ovat pettäneet meidät. Me olemme luottaneet heihin, kuin Israel Moosekseen. Me uskoimme, että vanha Tarvas ja Ruonan Karhu eivät väisty ja lähde kiertelemään Punaisenmeren rantoja pitkin turman räme-soille. Mutta mitä näemme? Kun vaara lähenee, kun tulee takatalvi, pukeutuu Ruonan Karhu valkeaan jänisnahkaan ja Tarvas-tervaskanto taipuu, kuin pajunvesa. Efialtes kavalsi…"

— "Ei… Ei… Ei… Ei… Liikaa!" — keskeyttivät jotkut. Ritala kiivastui ja jatkoi:

— "He kavaltavat, sanon minä. He kavaltavat enemmän kuin Efialtes, joka kavalsi ainoastaan sotajoukon. Nämä kavaltavat kansan oikeuskäsitteen ja siveellisen tarmon ja kansan kunnian."

— "Mutta mitä meidän on tehtävä?" — kysyivät miehet synkkinä. Kavaltajan synkkä haamu oli loihdittu heidän eteensä. Värisevä kansa näki peikkoja. Jokainen näytti toisestansa petturilta. Ritala Tarvaan mielestä ja Tarvas Ritalasta.

— "Mitähän on tehtävä?… Viikin Rooland on puhunut kuin mies. Meidän on liityttävä hänen joukkoonsa", — vastasi Ritala, leimuten kuin tappurakuontalo isänmaanrakkauden tulena.

— "Viikin Roolandin väkeen!… Ei!… Hyvä!… Ei!… Hyvä!" — kuului joukosta sekaisin. Pitkä tuskallinen aikakausi, jonka Suomen kansa oli soutanut vierasta viikinkilaivaa, halveksittuna, sorrettuna, laivan isäntien käskettävinä, nousi monen silmien eteen varottava sormi pystyssä. Käsissä tuntui vielä kahleiden paino ja kaikkialla näkyi niiden vereslihalle hankaamia kalvosimia.

Mutta Ritala tuprusi isänmaanrakkautensa tulen savuna. Hän jatkoi:

— "Juuri niihin"…

— "Mutta kansa ei seuraa", — keskeyttivät miehet, joita isänmaanrakkauden tuli poltti ja joiden kalvosia vieläkin hankasivat suuren viikinkivallan niihin takomat kahleet.

— "Kansa seuraa… se seuraa, sanon minä… Sillä on vielä kunnia jälellä. Sanon vielä… Meidän on kulettava sitä tietä ja Viikin väen avulla hukutettava faaraon vaununpyörät, ja sitten kun vaara on ohi, teemme selvän Viikin väen vallasta, ymmärrättekö?"

— "Kuulkaa!… Kuulkaa!… Hyvä!… Hyvä!" — vastasi osa epäröivistä. Toinen osa vaikeni. Ritala jatkoi isänmaan tulien hohtaessa ja itse kiemurrellen oman uhritulensa savussa ja lieskassa:

— "Laillisuus on Suomen kansan peruskivi. Siltä me taistelemme, kulemme tiemme suoraan, kuin Mooses, emmekä lähde Ruonan jäniksen tavoin rämpimään suden jälestä rämesoita pitkin…"

— "Hyvä!… Hyvä!… Hyvä!" — huusivat monet liittyvät. Heistä näytti vanha Tarvas jo sudelta, joka petturina hiipii vuoren rotkoteitä myöten vihollisen puolelle, jättäen sudenhajunsa tienviitaksi viholliselle. Mutta toiset epäilivät Ritalaa, kolmannet kaikkea.

Ja ne jotka yhtyivät Ritalaan, liittyivät hänen johdollansa Viikin väkeen. Toiset palasivat takaisin Tarvaan luo ja kolmannet epäröivät…

Harhama käänsi historian lehtiä. Uusi tuuli oli häntä temmannut. Hän pyöriskeli sen tuulitornissa. Hän sotkeutui taas epäilyihinsä. Mutta samaten kuin hänellä uskonnollisessa kysymyksessä oli epäilyn pohjana vaistomainen halu päästä kieltämykseen, niin oli hänellä nykyisen epäilynsä perusteena halu saada Tarvaan asia itsellensä kirkastetuksi. Se halu oli kehittynyt tuleksi siitä kipinästä, jonka häneen heitti pallopelissä loukattu Irmas.

* * * * *

Silloin alkoi riita ja viha nousta isänmaanrakkauden kirkkaista uhritulista. Se nousi mustina savukäärmeinä, jotka luikertautuivat liekinpäästä ylös, irtautuivat tulesta, kiemurtelivat, katosivat näkymättömiksi, kätkeytyivät ihmisten mieliin ja hautautuivat hallan tavoin soiden mutiin. Niistä ne nousivat mustina, kylminä usvina, katkeroittivat koko elämän, peittivät kaiken savupilvillänsä, riihipölyllänsä, ja sokaisivat silmät. Kansa kulki pimeydessä, näki aaveita, peikkoja, ja pelkäsi omaa varjoansa. Se näki petturin hiipimässä kaikkialla, pimeässä savussa, katkeroittui, kärsi ja paloi omassa uhritulessansa…

Valtiopäivät hajaantuivat toivottomina. Miehet palasivat sieltä synkkinä. Johtajat olivat lausuneet sanansa ja ne olivat vastakkaiset. Monen monet Tarvaan miehet eivät yleisessä hämmingissä ymmärtäneet johtajaansa, jonka sanat heistä tuntuivat oudonrohkeilta. Hänen väkensä jätti vanhan johtajansa hetkeksi miltei yksin ja katseli jo uutta johtajaa, toiset Vaarnan Ristoa, toiset taas Ruonan Karhua tai Tarpilan Juroa.

Tarvas oli nyt rakentajien hylkäämä kivi.

Mutta kohta alkoivat halla-aamun sekottamat mielet selviytyä ja Tarvaan miehetkin ymmärtää johtajaansa. Kun vaimot lukivat edusmiesten, vanhan Tarvaan, Vaarnan Riston, Ruonan Karhun, Volmarin, Tarpilan ja Viikin Roolandin puheita, rauhottuivat he ja lohduttelivat lapsiansa sanoilla:

— "Rauhottukaa, lapset! Isänne ovat vielä miehiä, joita ei rae kaada!"

Ja kun edustajat palasivat koteihinsa, oli vaimon tukka kammattu. Pirtin lattia oli pesty puhtaaksi ja havuja siroteltu sille. Ja pirtin ovella odotti Suomen nainen kotiin palaavaa miestänsä, tarttui hänen käteensä ja lausui:

— "Sinä lasteni isä ja mieheni! Kiitos sinulle miehekkäistä sanoistasi! Minä olisin tahtonut istua rinnallasi eduskunnassa…"

Ja miehet syleilivät uskollisia vaimojansa ja lausuivat:

— "Suomen miehet ovat kyenneet avaamaan tuhannet viemärit rämeittensä vesille. Ne kykenevät vielä kerta avaamaan edushuoneensa ovet omille vaimoillensa. Ja vaikka meille sataisi vainovuosia, kuin rakeita pilvistä, kestämme me ne, kun tiedämme että rinnallamme seisoo uskollinen vaimo. Jumala antakoon sinulle voimaa painaa isänmaan kaunis kuva lastemme sieluun! Silloin on kaikki hyvin."

Ja uskolliset vaimot heltyivät kyyneleihin ja lausuivat:

— "Jumalalle kiitos siitä, että Hän on antanut miehillemme miehenmielen, joka kestää vieraan kivisateenkin! Raesade ei meitä nyt kaada."

Mutta Harhaman henki häilyi hattarana eri tuulien välissä. Uskonkallioiden huiput kimeltelivät yhteiskunnallisissakin kysymyksissä kaukaisina, luoksepääsemättöminä, peittyen pilvien rajoihin…

* * * * *

Suuret tuulet alkoivat puhaltaa. Elämän myrsky kohotteli jo siipiänsä ja pauhu nousi historian ulapoilta. Meren mainingit alkoivat liikahdella ja ikivanha viikinkilaiva heilahteli sen harjalla.

Euroopan uhkaavin ukkospilvi nousi yhä mustempana Suomen taivaalle. Äänettömänä ja synkkänä leijaili se hätäytyneen kansan päällä. Mustat, näkymättömät salamat iskivät siitä alas. Ne sattuivat kansan kipeisiin kohtiin.

Kansa katseli näkyä synkkänä. Viikin yhtyneet miehet seisoivat järkkymättömän sankarillisina, kuin Lutherus oikeuden edessä. Sarvettomina ja hampaattomina ja äänettöminä tunnustivat he väkivallan voiman, kuten korskea, sitkeä korven kuusi, johon on salama sattunut. He kaatuivat paikoillensa, virka-asema ruhjottuna, kuin salaman silpoma kuusi…

Musta voimanpilvi paisui uhkaavammaksi… Se uhkasi täyttää ruhjotut virka-asemat omilla salamoillansa. Kansan hätä nousi historian hyökyaallon vaahtona. Mielet jakautuivat. Tarvaalaiset riensivät kaikkensa menettämisen uhalla pelastamaan maalle, mitä pelastaa voidaan… Kumpikin väki uhrasi parastansa. Isänmaan alttarille kannettiin kaikki, kilpaa kumpikin joukko.

Mutta Suomen kansa uhrasi kahtena joukkona: Kainina ja Aapelina, viikkiläisinä ja tarvaalaisina. Kumpikin toi parastansa ja silloin katsoi kumpikin toisensa uhrisavua.

Mutta kasakka ratsasteli maita entistä useammin. Väki hätäytyi ja ryhmittyi vaistomaisesti johtajien ympärille. Yhä suurempi osa Tarvaan väkeä ei jaksanut ymmärtää häntä, luopui, kokoutui Ritalan ympärille ja yhtyi Viikin Roolandin väkeen. Jälelle jääneet taas liittyivät entistä lujemmin Tarvaan ympärille. Koko kansa jakautui kahtia, toisiin ja toisiin, tarvaalaisiin ja viikkiläisiin, ja alkoi suurten joukkotunteiden myrskyisä aika. Pellavanpöly ja vihava nauriin maku katkeroittivat kaikkialla ihmisten mieliä. Yksilöt hävisivät ja sijalle astui suurenmoinen joukko-ihminen valtaavine tunteinensa. Kasakka ratsasteli maita kulettaen rautaisen herransa käskyjä, ja kasakan jälestä juoksi viha mustana savukäärmeenä, puhaltaen polttavaa, katkeraa häkää kaikkialle. Peikot näyttivät entistä mustemmilta. Petturi tuntui piilevän joka kivenkolossa, kurkistavan joka pensaasta, hiipivän joka polulla.

— "Totelkaa, tai poistukaa!" — kuului käsky käskyn perästä.

Silloin nousi Viikin Rooland ja lausui miehillensä:

— "Poistukaa!"

Kohta keinuikin vene miehittä vesillä. Sen miehet alistuivat noudattamaan viikinkilaivan ikivanhaa kuria. Miehet poistuivat laivasta korskina, kuten olivat siihen astuneet ja vuosisatoja käskeneet suomalaisia miehiä, jotka sitä sousivat.

Musteesta vielä tuoreet historian lehdet kääntyivät. Viikinkivallan lopusta tuoksahti Harhamalle kalman haju. Kuolema ja häviö irvistelivät historian rivien välistä. Hän hätäytyi taas. Hän vajosi epäilijänä historian lehdiltä nouseviin suurten tapausten ja häviön aaltoihin. Hän oli niihin hukkumaisillansa. Ja kun hän katsahti, kuten merellä käyvä Pietari eteensä hätäytyneenä, selvyyttä hapuillen, kohtasivat hänen silmänsä kaikenhäviön suuren haamun, joka lohdutteli häviöön joutuneen viikinkilaivan miehistöä. Se tahtoi sille jollain korvata hävinneen vallan, osottaa niille sen sijalle jotain uutta, pysyvää, lohdullista, rauhottavaa. Ja sitä tehdessä osotti se valtansa menettäneille muinaisen viikinkivallan homeita, joiden keskellä irvisteli pääkallo. Se osotti niitä ja lausui kylmänä, suurena ja viisaana:

— "Kulkekaa sitä Moorankiveä kohti, niin laskette laivanne kaiken ihmis-elämän ainoaan varmaan satamaan…"

Se oli se ainoa Jeesus, jonka Harhaman silmät kohtasivat, kun hän häviön keskellä, aaltoon uppoamaisillaan ollen, etsi apua.

* * * * *

Historian hyrskyaalto kokosi voimiansa. Kuohu nosti kuohua. Tuulen utaret purkivat sisältöjänsä. Kaikki synnytti uutta, hävittäen entistä.

Vanha Tarvas seisoi väkensä hylkäämänä ja kumminkin komensi sitä: Hänen valmistamansa miehet astuivat airoihin, kun Viikin väki oli veneestä poistunut.

Mutta laivan peräsintä vartioi rautainen kasakka, miehet kannen alla valmiina, täydessä sota-asussa, ja mastossa istui rautakynsinen kotka, vieraan vallan vertauskuvana. Tarvaan mies, vanha Suokas, istui maston juurella ja seurasi kasakan toimia, tehdäkseen ne tehottomiksi. Mutta kasakka oli voimakas ja valpas. Se piteli peräsintä niin kovin kourin, että Tarvaan väen purjeet ja airot eivät auttaneet. Tuon tuostakin laski kasakka laivan rantaan ja lähetti miehen kannen alta viemään käskyjä kyliin. Vanha Suokaskaan ei voinut sanoillansa sitä estää. Väki raatoi epätoivoisen voimalla, tyynenä ja uskollisena, mutta kaikki näytti olevan turhaa.

* * * * *

Kauniin Aurajoen rannalla oli laiva valmiina. Lippu liehui mastossa iloisena, mutta väki seisoi synkkänä rannalla. Se saattoi niitä, jotka lähtivät isiensä maasta karkotettuina…

Kansa suri. Oli Suomen suurin halla-aamu. Nainen istui rantakivellä pää käsiin kätkettynä ja itki. Se itki, kuin äiti halla-aamuna, lähettäessään lapsiansa mierontielle. Se katsahti vielä kerran epätoivoisena talon varoja, mutta ei ollut enää varaa pitää lasta kotona. Rautainen kasakkapäällikkö seisoi tamineissansa, kuin lähestyvän talven jääkylmä pakkanen.

Silloin alistui nainen ja pesi tuskansa kyynelillänsä ja antoi lapsellensa evääksi mierontielle lähtiessä… viimeisen, mitä talossa oli: se antoi sille siunauksensa sanoen:

— "Palaa pian terveenä takaisin!"

Ja lähtevän pää painui alas ja hartialle tuntui nousevan kumara. Katkera savu täytti sielun, kurkkuun nousi karvas sappi ja silmään valahti kyynel. Heidät oli syyttä reväisty kotoa ja siksi nousi katkeruus kaikkea ja koko elämää kohtaan.

Laiva vihelsi. Lähtevät lähtivät mierontielle, eväänä siunaus. He nousivat laivaan seppelöityinä sillä suurella tietoisuudella, että olivat täyttäneet velvollisuutensa sitä kotia kohtaan, josta heidät elämä nyt armotta pois viskasi. He loistivat niissä seppeleissä ja heidän povessansa paloi polttavana tulena se luulo, että kotiin jääneet olivat vähemmän tehneet.

Niin lähtivät he seppele päässä ja katkeruuden tulikukka povella.

Ja lähtevien joukossa oli myös Viikin Rooland itse. Hän johti väkensä siihen maahan, josta heidän esi-isänsä olivat kerran purjehtineet Suomeen perustamaan viikinkivaltaa Auran rannoille, levittääksensä sen sieltä yli maan… Hänen muassansa olivat myös Tarvaasta luopuneet ja häneen liittyneet suomalaiset miehet. Teoillansa seppelöityinä, tulikukkiensa polttamina ja koristamina, purjehtivat he Itämeren aaltojen halki vanhojen vihollistensa ja vallottajiensa vierasvaraiseen maahan, ollaksensa siellä talven yli. Siellä he katkeruudella muistelivat maatansa ja sinne jääneitä.

Yli Suomen paloivat isänmaan uhritulet… Ei ollut majaa, jonka akkuna ei olisi hohtanut niistä punaisena. Mutta sinertävämpänä nousi viha uhritulen liekinpäästä. Kasakan hevosen kintereillä juokseva savukäärme puhalsi katkeruutta entistä anteliaammin. Petturi näytti hiipivän jo matona jokaisen oven edessä. Tarvaan väki teki työtä kahden edestä… Rintaa poltti isänmaanrakkauden tuli ja rannalta välähtelivät vihaiset silmäykset. Kuului jo katkera sana:

— "Kavaltajat!"

Silloin monet miehistä epäilivät. Vaimo nousi miestänsä ja lapsi isäänsä vastaan, ja kaiken sekasorron keskellä seisoi kaikkivaltias elämä, kädessä ainoa sen tarjooma lohdutus: armottomuus.

Tarvaalaiset yrittivät uudestaan ja yhä uudestaan päästä pois sekasorrosta. Mutta rautainen kasakkapäällikkö oli ylivoimainen. Hänen hyveenänsä oli antaa tuntea väkevämmän voima, hioa Venäjän miekka teräväksi, antaa sen terän aina koskea vastustajiensa kaulaa. Hänen onnenansa, hänen kunnianansa oli kuuliaisuus, hänen ilonsa oli saada näytellä Venäjän nyrkkiä, antaa maailman tuntea sen raskasta painoa.

Tarvaan miehet tekivät minkä voivat, ettei isku sattuisi kansan arimpiin, sen sydämeen. Mutta rannalta kuului taas myrkyllinen:

— "Maan kavaltajat!"

Isänmaan uhritulista nousi jo mustia, myrkyllisiä käärmeitä, jotka pistivät, purkaakseen pahinta polttoa povistansa.

Taistelu jatkui. Rannalla olijat katkeroittuivat. Venemiehet masentuivat. Niiden joukosta kuului jo ääniä:

— "Eikö ole parempi jättää kaikki jo tuuliajolle ja itse lähteä lepoon?"

Mutta jos muut epäilivät, pysyi Tarvas itse rohkeana, järkkymättömänä. Hän kulki historian kuohun keskellä, kuin Jeesus merellä. Häviön keskellä nosteli hän rauhallisena uutta, rakenteli menneisyyden pirstaleista tulevaisuutta ja oli valmis aateliskilpensäkin uhraamaan näennäiselle ravalle, kuten Abraham kerran nosti poikansa alttarille, teurastaaksensa hänet.

Ja kun Suokas ja muut valittivat ja kysyivät: eikö ole viisainta antaa sen rauhassa viedä? — vastasi hän, kuten pienen kansan suuren johtajan tulee vastata:

— "Kansat ovat kovempiakin kokeneet. Kestä! Kansoilla ei ole muuta valittavaa, kuin joko kestää tai hävitä. Hävitä ja poistua me emme voi. Siis täytyy meidän kestää."

Miehet raatoivat taas tarmonsa takaa ja Suokas mietti synkkänä sanoja, joilla selviytyä, mutta mikään ei auttanut. Kasakka oli voimakas ja turmio seurasi turmiota. Itse vanha Tarvas tähysteli taivaanrantaa ja rohkaisi miehiänsä.

* * * * *

Historian hyrskeaalto nousi nousemistansa. Kansa seisoi sumussa sen harjalla. Isänmaan uhritulista nousivat mustat raadot savun sijasta. Kaikki katkeroittaneet käänsivät Tarvaaseen vihansa. He näkivät hänessä kansan turmion.

Viimein puhkesi omien savujensa katkeroittaman kansan povesta vihankukka. Se puhkesi mustana, savua suitsuavana. Sen lehtien värinä oli katkeruus. Maa oli hädässä. Petturi kummitteli hätäytyneiden silmissä kaikkialla. Mielet kiihtyivät. Kansa nousi aaveen ahdistamana pelästyneiden silmien loitsimaa aavetta vastaan. Se etsi sitä, vainusi sitä, näki sen hiipivän kohta jokaisen haahmossa.

Ja isänmaanrakkauden uhritulet paloivat kansassa ja purkivat savuinansa yhä uusia peikkoja. Ne savupeikot näyttivät kokoutuvan yhdeksi pilveksi, joka laskeusi vaippana vanhan Tarvaan hartioille. Kansa näki hänet nyt siihen savupeikkovaippaan pukeutuneena, uskoi löytäneensä etsimänsä aaveen, osotti Tarvasta ja lausui:

— "Katsokaa!… Siinä se on…"

Kansa raivostui. Uhritulet paloivat kirkkaampina. Useat epäilivät, useammat uskoivat sokeasti silmiänsä, vielä useammat uskoivat sitä, mätä muut sanoivat nähneensä omin silmin: he olivat nähneet sudenhännän jossain heilahtamassa isänmaan uhrisavujen seassa ja siitä kasvoi lohikäärme, joka nieli kaiken tulikitaansa. Ja silloin lausuivat kaikki yhtenä:

— "Parempi on että Tarvas tehdään vaarattomaksi, kuin että kansa kuolee yhden tähden…"

Ja kun tuli kysymys, miten tehdä hänet vaarattomaksi, tiesivät kaikki neuvon. Ne sanoivat:

— "Hänen hartioillensa on heitettävä Efialteksen vaippa. Siinä on mies vaaraton, sillä hän on siinä halveksittu…"

Mustanpuhuvat kukat puhkesivat. Ihmiset kulkivat niillä koristettuina. Isänmaan uhritulet oksensivat mustia käärmeitä. Tarvas vedettiin oikeuden eteen maankavaltajana, vaikka eivät sanat aivan niin kuuluneet. Ja kaiken pohjalla oli isänmaanrakkauden polttava tuli. Siitä lähtivät kaikki peikot, teot, viha, kaikkityyni.

Oli mustiinsa pukeutunut murhepäivä. Mustat tulet paloivat savun seassa taistelevan kansan mailla. Tuomarit istuivat oikeutta jakaen. Oikeuden kultavaaka seisoi pöydällä, odotellen tehtäväänsä. Kylmänä, elottomana katseli se niitä punnuksia, joilla sen piti mitata antimiansa. Niiden punnusten joukossa näki se niiden ainaisen lisän, oikeuden punnusten ijankaikkisen toverin: miekan.

Kylmä, eloton vaaka valmistautui tehtäväänsä: mittaamaan elävän elämän oikeutta.

Vanha Tarvas tuotiin tuomalla kansansa tuomittavaksi. Hänet tuotiin vastaamaan teoistansa…

Ja hän seisoi oikeuden edessä, kansan johtajana ja sen tuomittavana. Elämä laski lyijynraskaan kätensä hänen kumaraisille hartioillensa ja sanoi armottomana ainoan oikean, ainoan rehellisen, ainoan vilpittömän anteeksipyynnön, mitä maailmassa voidaan tehdä: Elämän yleistä kulkua osottaen, lausui se rauhallisena, säälimättömänä:

— "Se on maailman laki… Se on ollut aina tapa… Tyydy siis nöyränä osaasi!…"

Ja Tarvas tunsi sen lain ja tavan ja tiesi, että sen alle oli alistuttava. Sitä täytyy totella kaiken, lain ja oikeudenkin. Hän astui tekemään tiliä elämästänsä.

Hän seisoi ja odotti ja isänmaan uhritulista suitsusi häntä vastaan vihainen savukäärme, joka lausui katkeroittuneen kansan syytöksen:

— "Hän, joka oli ennen mies, on alentunut maan vihollisen palvelijaksi…"

Oikeuden kultavaaka katseli punnuksiansa: miekkaa muiden painojen mukana, ja tuomarit tekivät kysymyksensä. He kysyivät samaa, mitä on miljoonia kertoja tuomari kysynyt. He tekivät sen saman kysymyksen, jonka ovat miljoonat tuomarit tehneet, eikä yksikään heistä siihen koskaan vastannut. He tekivät sen kysymyksen, joka on miljoonat huulet polttanut, kuin tulijuoma, kysymyksen, jota on kysynyt koko ihmiskunta joka päivä, saamatta koskaan vastausta. He kysyivät syytetyltä:

— "Quid est veritas?…" [Mikä on totuus?]

Ja täysi oikeushuone odotti, eikä tietänyt siihen vastata muuta, kuin sen, mitä tuomaritkin tiesivät: Se tiesi vaan kysyä:

— "Niin: Quid est veritas?"

? ? ?

Mutta oikeuden kultavaaka odotti, ja kun se näki, että ihmiset seisoivat ijankaikkisen Gordion solmun edessä, iloitsi se, kun näki, että punnusten joukossa oli niiden ikuinen toveri: miekkakin.

Mutta silloin astui vanhaa Tarvasta puolustamaan ainoa oikea, lahjomaton ja vanhurskas asianajaja, ainoa, joka ei vääryyttä puolusta, eikä kaunistele rikosta, ei lisää ansioita, ei myös niitä vähennä: Tarvaksen rinnalle, hänen vasemmalle puolellensa, astui hänen varjonsa, hänen elämänsä… Se katsoi rohkeana oikeuden silmiin, nosti oikean kätensä, osottaen sillä Tarvasta. Se osotti hänen elämäntyötänsä. Se osotti hartian kumaraa, jonka elämä oli Tarvaalle lahjottanut työn palkaksi. Se osotti hänen harmaita hapsiansa ja sitä kruunua, joka oli kasvanut hänen omasta päästänsä ja elämästänsä. Se osotti sitä kaikkea tuomareille ja lausui rauhallisena sen ainoan oikean puolustuksen, mitä maailmassa voidaan lausua. Se lausui:

— "Ecce homo!" [Katso ihmistä.]

Ja silloin nuorukaiset ja nuoret neitoset joiden poskilla kukki nuoruuden kaunis puna ja mieli oli kepeä, kuin kauranhelve, hämmästyivät ja tahtoivat nähdä ihmisen, joita on maailmassa niin harvoja. Jokaista heitä koristi isänmaanrakkauden tulipunainen, polttava kukka, josta katkeruus tuoksusi. He kurottivat uteliaina, paremmin nähdäksensä, ihmiseen, ja kuiskasivat toisillensa viattomina, posket hehkuvina:

— "Ecce homo!"

Hekin lausuivat siten maailman ainoan oikean ja puolueettoman puolustuspuheen, mitä voidaan lausua sekä syyttömästä, että rikoksen tehneestä. He lausuivat ijankaikkisen:

— Ecce homo! s.o.: katsokaa hänen elämäänsä, sillä kunkin elämä on ihminen itse.

Ja oikeuden kultavaaka teki oman tehtävänsä, ihmiset omansa, ja elämä nousi ihmisten teoista ja uudisti anteeksipyyntönsä: "Se on maailman laki."

Toimitus oli lopussa. Tuomarit olivat tehneet sen kysymyksen, johon ei ainoakaan elävä olento ole vielä osannut vastata, ja sitten jakaneet oikeutta. Ihmiset olivat nähneet ihmisen, ja vanha Tarvas astui ulos, hartioilla kumara, päässä elämän hopeat: harmaat suortuvat, ja omasta elämästä kasvanut orjantappura-okainen kruunu. Hän astui ulos, herjauksien purppuravaippaan puettuna, olalla pilkan ristinpuu, teatterikiikarien häneen ojentuessa, isänmaanrakkauden uhritulien suitsutessa katkeruutta ja hänen elämänsä kulkiessa hänen rinnallansa suurena varjona: ihmisenä…

Mutta Harhama katseli ihmistä historian lehdiltä, joiden muste oli vielä kostea. Hänkin näki hänet silloin, kun sen elämä osotti sitä, pitäen suuren, kaksisanaisen puolustuspuheensa, hän katseli sitä, kun Tarvas astui ulos suurena, varjon hänen rinnallansa kulkiessa, elämän hopeoiden ja kruunun hänen päässänsä loistaessa ja hartiankumaran painaessa hänen astuntansa raskaaksi. Hän näki sen ihmisen omilla silmillänsä ja käpertyi hänen ympärillensä.

* * * * *

Pimeät päivät alkoivat. Ukkos-ilman enteet painoivat kansan hartioita. Savukäärme jakoi viljemmältä antimiansa. Uhritulissa välähteli jotain kirkasta. Monen mieltä hiveli joku terotettu. Isänmaanrakkaus purkaantui vihankäärmeiksi.

Tarvas asettui paikoillensa vähän väkensä johtajaksi. Miehet tekivät työtä, toiset katselivat heitä pettureina.

* * * * *

Kuului taas myrkyllisiä sanoja: "petturi!" Joku jo lausui epätoivoisena:

— "Eivät lukot murru loitsuloilla, eivätkä salvat sanoilla."

Mutta Ruonan Karhu vastasi yhtä järkkymättömänä ja suurena, kuin itse Tarvas:

— "Joka miekkaan ryhtyy se miekkaan hukkuu. Kyllä lukot murtuvat sanalla, mutta Herran sanalla. Kestä! Jumala on armossansa Suomen kansaa karaistakseen tuhlannut niin monta nälkävuotta, että Hän ei voi sitä enää jättää häviämään!"

Miehet vaikeroivat silloin hätäytyneinä, tuskastuneina:

— "Meitä pilkataan… häväistään… herjataan."

Mutta Ruonan Karhu vastasi tyynenä:

— "Voi teitä, jos maailma teitä kiittää!… Voi teitä, jos se teille näinä aikoina kantaa seppeleitä ja kukkia!… Maailman antama orjantappuraseppele on ainoa oikea… Kaikki muut ovat vääriä, sillä ne ovat väärin saatuja…"

— "Emmehän me itsestämme vielä niin paljoa… Mutta isänmaa", — puolustautuivat miehet. Mutta Ruonan Karhu vastasi jäykkänä.

— "Voi isänmaata, jos ihmiset näinä aikoina teille kukkia kantavat ja ylistyslauluja laulavat!…"

Se oli Suomen kansan taistelua elämästä ja kuolemasta.

* * * * *

Pohjolan taivasta koristelivat kirkkaat revontulet. Sen metsät seisoivat pakkasen helyillä koristettuina. Kukkuloita koristivat valaistut joulukirkot ja metsissä soivat joulukulkuset.

Mutta kaukana vieraassa maassa istuivat maasta karkotetut. He muistelivat omaisiansa, Pohjolan ihanuuksia, sen joulukirkkoja ja kulkusia ja lumisia metsiä. Ja kun he niitä muistelivat, kävi mieli katkeraksi. He olivat näkevinänsä, että isänmaan lumisissa metsissä kavaltajajoukko kyyköttää joka kuusen juurella, piilotellen, peläten kuutamovaloa… He katselivat maahan jääneiden tarvaalaisten työtä, sappikatkerina, vaikenivat ja miettivät ja surivat isänmaansa kohtaloa. Viimein lausui yksi joukosta synkkänä:

— "He ovat pettäneet maan…"

Rikoksista alhaisin rikos oli niillä sanoilla loihdittu koolla olevien eteen ja ripustettu niiden joulupuun oksille. He katselivat sitä mieli haudan-synkkänä, sanattomina. Nuori Horn nousi äänettömyyttä katkaisemaan, lukien runonsa: "Kosto":

"Voi konsuleita! He pettivät kansan. He pettivät maansa ja möivät sen. He solmivat sille surman ansan. He polkivat lokaan parhaat sen.

Siis, veljet, käteenne kostonmiekka! Maan paariasluokaksi kirottakoon ne, joiden teoilla Suomen hiekka on tahrattu! Viha nyt leimahtakoon!"

Kuulijoiden silmissä leimusi tuli. Vihan vaatteet heilahtelivat, nousten savuriepuina isänmaanrakkauden tulesta. Miekan terä valahti kirkkaana. He näkivät kotiajääneissä maan vaarallisimman vihollisen. Veljesviha leimahti korkealle sakeana, kuten jokainen rakkaudesta nouseva lieska…

Yö kului. Oma joulukuusi hävisi näkymättömäksi ja jokainen näki kaukaisen isänmaansa valoisat joulukirkot ja kotinsa joulukuusen, jonka ympärillä omaiset istuivat surupukuun puettuina. Hajanaisin, katkonaisin lausein alkoivat karkotetut neuvotella isänmaansa pelastuksesta. Nuori Horn lausui:

— "Venäjän omilta tasangoilta on nouseva rutto … suuri rutto… Meidän on pantava sen suuhun hampaat…"

Kaikki ajattelivat. Varova Grotenfelt lausui:

— "Se rutto voi levitä Suomeenkin ja voi meitä silloin, jos olemme sen suuhun hampaat panneet!… Sille rutolle on Suomessakin tarttuma-aineita säilynyt liian paljon…"

Elämä tuntui silloin kiemurtelevan keskustelijoiden edessä niin monimutkaisena käärmeenä, ettei sen liikkeistä lopulta selvää saanut. He seisoivat hätäytyneinä, rakkauden polttamina ja siitä lieskana nousevan vihan kärventäminä, näkivät isänmaan olevan menossa ja miettivät yhtä ja toista. Kaikki näytti toivottomalta. Jorma Kaatra lopetti synkän vaitiolon lausuen:

— "Ja mitä hyötyä siitä olisi, jos panisimme ruton suuhun hampaat, kun omat miehet karistelivat hampaita pois omistakin ikenistämme."

Musta peikko tuntui ilmestyvän huoneeseen. Jorma Kaatra jatkoi:

— "Mitä hyötyä on koko hampaista, kun kerran omat miehet katkovat leukaluiden jänteet: puremishalun?… Miljoona-armeijatkin ovat turhia, jos päälliköt leikkaavat miesten käsivarsien jänteet poikki…"

Raudanraskas elämä tuntui painavan kaikkia. Kotimaa näytti petturien ja peikkojen pesältä. Jorma Kaatra jatkoi:

— "Ainoa apu on siinä, että Tarvaan väen hartioille heitetään se kaapu, jossa heitä pelätään, kuin ruttoa, niin että kansa ei päästä niitä hampaitansa karistelemaan…"

Nuori Horn innostui. Hän istahti pianon ääreen ja lauloi sen säestyksellä runonsa viimeisen säejakson:

"Siis, veljet, kaikille petturinvaippa, ken kansan ääntä ei tottele vaan! Kostoksi moisille kalpa ja raippa! Se ainoa turva on kansan ja maan."

Niin lauloi hän isänmaanrakkauden tulessa kiemurtelevana käärmeenä. Mutta monesta se tuntui liialta. Monesta tuntui, että Suomessa on liian vähän väkeä. Varova Grotenfelt käveli mietteissänsä ja lausui:

— "Suomessa on niin kovin vähän väkeä… Niistä ei kannata erottaa osaa paariasluokaksi…"

Kaikki ajattelivat. Grotenfelt tuntui olevan liiankin oikeassa. Suomen pieni kansa tuntui muutenkin jo hupenevan aivan mitättömiin maailman satojen miljoonien joukossa… He joutuivat polttavaan ristituleen, jota elämän suuri lohikäärme oksensi kidastansa. He paloivat siinä tulessa käpertyvinä, voimattomina suortuvina. Varova Grotenfelt puhui taas surullisena, alakuloisena:

— "Ei ehkä haittaisi, jos koetettaisi valjastaa koko maailman mielipide Suomen vankkureja vetämään…"

Toiset olivat sitä samaa ajatelleet. He tarttuivat siihen nyt voitonvarmoina, kuin hukkuva vesikuplaan. He alkoivat valjastaa turmiosta pois vetäjäksi sitä samaa elämää, joka oli itsestänsä turmion oksentanut. He ryhtyivät hillitsemään elämää elämällä itsellänsä, syöttämään sillä sen omia ilkeitä oksennuksia, tappamaan ruttoa ruton omalla kädellä. He tarttuivat siihen aseeseen, koska tiesivät, että elämää vastaan ei voida nostaa mitään muuta asetta, kuin elämä itse…

Ja samalla tarmolla ja innolla ja alttiudella, kuin Tarvaan miehet taistelivat Suomessa, taistelivat he vieraalla maalla, elämä kädessä, nostettuna elämää vastaan.

* * * * *

Mutta kotimaassa raatoivat taas Tarvaan miehet. Viikin yhdistynyt väki katseli heitä mielet karvaina. Molemman väen käsissä paloivat isänmaan uhritulet entistä polttavampina, mutta niiden savut heilahtelivat mustina käärmeen häntinä, sattuivat toisiinsa ja sähähtelivat vihaisina. Rautainen kasakkapäällikkö seisoi kivikovana, sen kasakka ratsasteli kylissä ja savukäärme juoksi hevosen jälestä vihaisena, puhaltaen suustansa jo mustanpuhuvia tulikielekkeitä.

Silloin vilahti valoviiru kaukaisen idän taivaanrannalla. Sieltä kuului nousevan kansan sotahuuto. Kasakkapäällikkö synkistyi ja Tarvaan väki sai uutta rohkeutta. Suokas neuvotteli jo kasakkapäällikön kanssa sovinnosta, saaden hänet suostumaan kutsumaan kokoon kansan edustajat. Itse vanha Tarvas varustelihe Tsaarin puheille puhumaan maansa karkotettujen miesten puolesta ja valmistamaan heille isänmaahan paluuta, juuri niinä aikoina, jolloin valoviiru raottui itäiselle taivaanrannalle.

Oli Tarvaan sukujuhlan aamu. Hänen väkensä varustautui kunnioittamaan johtajaansa. Tarvas itse varustautui lähteäksensä Tsaarin puheille.

Katua pitkin kulki joukko väkeä, käsissä palavat isänmaan uhrituohukset, maan suru hartioille mustaksi vaipaksi heitettynä. Etumaisina astui kuusi miestä kantaen kalman leikkikaluja: mustaa ruumis-arkkua, oman itsensä ja kaiken ihmis-elämän viimeistä puusta rakennettua majaa.

Tuohukset loimottivat. Saattue lähestyi vanhan Tarvaan asuntoa. Miehet kantoivat kuoleman mustan leikkikalun sisälle, laskivat sen lattialle ja joukon johtaja puhui:

— "Vanha Tarvas!

"Me olemme tahtoneet muistaa sinua sukujuhlanasi. Me emme ryhdy pitkältä puhumaan sinun elämäsi työstä, sillä sinä olet hankkinut sille kruunun, johon ei kunnon mies käsillänsä koske. Miehuutesi ajan olet sinä kulkenut Suomen karhunnahassa ja eksytellyt meitä, mutta lopulta paljastui sinun sudenluontosi. Nyt olet sinä alentunut maasi vihollisten kätyriksi ja ulvot, kuin nälkäinen susi, valtaa tavotellen. Yksinpä olet sen tähden myynyt penikkasi ja pesäsikin. Kuten tiedät, oli aikomuksemme tehdä sinut toista tietä vaarattomaksi, sulkea sinut telkien taakse, mutta kun se ei ole onnistunut, tuomme nyt sinulle työsi tunnustukseksi sen lahjan, jonka sillä työlläsi olet ansainnut ja toivomme, että sinä osaat sitä käyttää isänmaasi hyväksi heti ja oikealla tavalla. Toivomme että itse ymmärrät sulkeutua tuomamme lahjan telkien taakse."

Vanha Tarvas tunsi puhujan omaksensa. Hän kuuli sen puhuvan sitä hänen oman henkensä kieltä, jota hän oli ikänsä ylistänyt ja jolla hän oli puhujaa ravinnut. Hänen suoniinsa tulvasi silloin nuorukaisen voimakas veri, kuten Simsonin käsivarsiin, kun hän kuuli Delilan laulavan filistealaisen rinnalla hänen häpeäksensä. Ja hänestä tuntui, kuin seisoisi hän elämänsä suurimman kohtauksen edessä. Mutta hän ei hätääntynyt. Oikean johtajan valmiudella vastasi hän lähetystölle:

— "Kiittäkää Viikin väen epattoja, jotka tämän ruumis-arkun ovat teidän kauttanne lähettäneet, lahjasta ja sanokaa, että minä täytän heidän toivomuksensa. Niin totta kuin suomensuvun täytyy elää ja päästä maansa herraksi, niin totta kannetaan tällä arkulla viimeisetkin viikinkiläisyyden tomut tästä maasta hautaan. Ja teitä, jotka olette mestarinne myöneet, kehotan minä loppuun asti seuraamaan Judas Iskariotin esimerkkiä maanne tähden, että se pääsisi Judaksesta… ja senkin tähden, että viikinkiläisyys tarvitsee kohta savenvalajan pellon hautausmaaksensa. Ja itse Rooland Viik on palaava väkensä vallan ruumis-arkkua kiini naulaamaan. Mutta suomensuku ei tätä arkkua tarvitse, sillä se ei mene minun kanssani maanrakoon. Te olette minua herjanneet sudeksi. Hyvä!… Minä olen imettänyt nuoren polven ja Vaarnan Riston. Hän kyntää syvemmälle sen vaon, jonka yli ei Viikin mies hyppää. Rooma tuli suureksi suden seistessä Kapitoliumin portailla ja se hävisi suden siitä hävitessä, niinkuin Israel hävisi liiton-arkin hävitessä. Mutta minun sudenhenkeni ei häviä minun hävitessäni, sillä muistakaa, että Suomen hongat ulvovat sen sudenhengen kieltä. Suomen luonto huokuu minun sudenlauluani ja siksi ei se henki häviä minun henkeni sammuessa. Suomalaisuuden susi ulvoo tässä maassa ijät kaiket muukalaisuuden kintereillä."

Tätä sanoessaan seisoi suomensuvun ensimäinen heimokuningas rauhallisena ja jäykkänä, kuin vanha tervaskanto ja suurena, kuin muinaisuuden kuningas. Lähetystön miehet vaikenivat. Tarvas lopetti suomalaisia miehiänsä tarkottaen:

— "Jos te, Suomen kansan Delilat, olette Viikin epatoista löytäneet itsellenne filistealaisen, niin minusta te ette löydä sitä Simsonia, jonka hiuskarvat voisitte pois ajaa…"

Miehet poistuivat, kuin kerjäläinen kuninkaan luota, ja ruumis-arkku jäi saarnaamaan kuoleman voimaa ja kaiken turhuutta. Se pani Delilansa etsimään lahjoittajan ja lahjan saaneen hiuksien seosta sitä oikeaa ottaaksensa sen saksiensa väliin.

Mutta isku oli raskas Tarvaalle, kun hän näki omien miestensä ojentavan sakset hänen hiuksiinsa. Hän ei mennyt enää miestensä valmistamaan sukujuhlaan, vaan lähetti sinne saamansa lahjan ja seuraavan kirjeen:

— "Suomen miehet!

"Jätän teille tässä säilytettäväksi sen lahjan, jonka Rooland Viikin epatot minulle juuri lähettivät meidän luopioittemme käden kautta. He pyytävät minun sitä käyttämään niin, että se tulee käytetyksi suomensuvun hyväksi. Te käsitätte mistä on kysymys. Sillä arkulla on kannettava hautaan joko suomensuku, tai Rooland Viikin valta. Jos en minä teitä tuntisi, en lähettäisi tätä arkkua teille, mutta minä tunnen teidät ja olen varma, että te osaatte valita niistä kahdesta haudattavasta sen oikean. Te osaatte valita sen, jonka haudan on jo historia kaivanut ja jonka se on jo kirjoittanut elämänsä tehtävän suorittaneen kirjoihin.

"Mutta yksi asia minuun koskee: Osa miehistämme huoraa Delilana maatansa Viikin väen epattojen kanssa. Delilat ja Juudakset ovat vaarallisempia, kuin vihollinen ja Moorankiven-iskut, sillä porton hiukset ovat vaarallisempia, kuin itse kalkilla maalattu portto. Sillä Moorankiven-iskuja ja vihollista voidaan vältellä, satoipa niitä idästä tai lännestä, mutta Juudakset pettävät paimenen, jolloin lauma hajoaa, ne peittävät porton rumuuden ja siksi kietoutuvat niihin miehet. Kun siis tätä lahjaa käytätte, niin sulkekaa siihen portto heiluvine hiuksinensa.

"Kansamme onnettomuus on aina ollut siinä, että toinen puoli siitä on ollut toiselle Juudaksena, jättänyt toisen puolen yksin hädän hetkellä. Eripuraisuus on ollut suomensuvun kirous.

"Sen johdosta on menetetty Unkari, Mordva, Vogulia, Votja, Ostja, Syrjääni, Tsheremissiä, Perma ja Bolgaria, Europan suuresta, voimallisimmasta, karaistuimmasta kansasta jäi siten jälelle pieni joukko. Eripuraisuutemme johdosta, sen johdosta, että toinen osa on aina liehakoinut vierasta, on sekin jäännös yhä heikennyt. Kun Moorankivi putosi, ei Karjala auttanut Hämettä, eikä Häme Karjalaa, vaan auttoivat eripuraisuudellansa vierasta. Sukumme kirous on siinä, että Viro ei tunne Suomea, ei Suomi Aunusta, eikä Vienaa… Siksi on häviämässä Ruija ja Aunus ja Vepsä, sekä Länsipohjan osa, ja Viro ja Inkeri taistelevat kuoleman kourissa.

"Eläköön Viikin varsinainen pieni väki rauhassa omalla rannallansa! Koristakaa se ranta! Tehkää niille siinä eläminen ihanaksi, sillä se on Suomen rantaa ja sen ihanuus on oleva Suomen kunnia. Ruotsalainen rannikko on Suomen pellonpiennar ja kukkikoon se punaisena, todistamassa Suomen vapautta, sen suvaitsevaisuutta. Mutta Viikin vallalle suomalaisten herrana ei tässä maassa saa olla muuta aluetta, kuin tämä arkku. Minä lähden maanrakooni ja jätän teille uuden lahjan perinnöksi. Sillä on tukahdutettava tässä maassa kaikki se henki, joka ei ole suomalaista, kaikki sekin, mikä haiskahtaakaan porton hengeltä. Suomensuku voi pysyä ainoastaan silloin, kun se kulkee tiensä puhtain mielin ja omin voimin, imee voiman omista rinnoistansa ja hylkää kaikki vieraat nisät. Valitkaa tahdotteko itse kantaa valmiilla arkulla hautaan kuolleiden luita, tai itse niiksi luiksi muuttua! Teillä ei ole muuta valittavaa, kuin elämä, tai kuolema, siunaus tai kirous… Pieni kansa on aina valinnut kirouksen, jos se kevytmielisenä katkaisee ystävyyden siteet voimakkaamman kanssa. Pieni kansa on valinnut kirouksen, jos se luottaa suuruuteensa, vaikka sen pitäsi luottaa ainoastaan sitkeyteensä. Kansa on valinnut häviön, jos se ei uskalla kulkea omin voimin, vaan turvautuu kerjäläissauvaan, kumarrellen muiden kansojen ovilla, ajaa Europan vasikoilla, tai heiluu toisten hapsina… Pienen kansan täytyy myös armotta leikata kaikki puremishalunsa jänteet, jos sen leuvassa ei ole kylliksi paljon hampaita, sillä hampaattomilla ikenillä purija saa aina veriset ikenet…"

Vanhan johtajan jyrkät sanat hämmästyttivät hänen väkeänsä. Johtajan häväistys ja isänmaan onni repivät miesten rintoja kissankynsin. Vanha Tarvas oli nyt lausunut viimeisen sanansa. Hän oli lausunut:

— "Minä panen eteesi, valittavaksesi elämän tai kuoleman, oman henkesi tai vieraan väen… Valitse."

Miehet seisoivat ymmällä. Riita nousi soista ja alkoi taas kulkea mailla raesateena, ja viikkiläiset ja tarvaalaiset seisoivat entistään katkerampina vastatusten. Tarvaan uskollisen väen ja toisten välit katkaistiin molemmin puolin, aivan vaistomaisesti, kuin johtajan taikasanan käskystä. Monet Tarvaan uskollisistakin miehistä epäröivät hetken, mutta liittyivät sitten sitä lujemmin johtajansa ympärille.

Mutta Harhamalle ilmestyi Tarvas yhä suurempana. Hän ilmestyi isänmaan uhritulien sakeasta savusta sitkeänä sutena, joka oli kalunnut ravintonsa Suomen karusta maaperästä, kestänyt sen savut ja nälät, ulvonut riemuiten Suomen honkien keralla, vainunnut kaikkea vierasta ja purrut sen poikki armotta, kuin nälkäinen susi. Pilkasta ja herjauksista huolimatta oli se kierrellyt kaikkialla, jättänyt kaikkialle sitkeän sudenhenkensä, ja nousi nyt laihana, kärsineenä, mutta sitkeänä ja pennuillensa uskollisena Suomen kapitoliumin portaille, kansansa sitkeyden perikuvana. Se asettui siihen ränsistyneen näköisenä, mutta varmana, kuin Romulus valta-istuimelle, verhona Suomen harmaa muinaisuus. Siinä seisoi se säästä ja nälästä välittämättä, kalvoi pois kaiken vieraan ja tarjosi tyhjännäköisten, mutta ehtymättömien utariensa sudennisiä kansansa imettäväksi, kasvattaaksensa siitä kansasta Pohjolan Romulusta.

Ja Harhama katseli niitä nisiä, näki niistä vuotavan jotain salaperäistä, suurta, sitkeää, vanhaa, ja hän janosi niitä, kuin juoppo viinaa, nälkäinen lapsi äitinsä nisiä…

* * * * *

Nuori Svärmeri istui pienessä huoneessansa. Pöydällä paloi pieni vahakynttilä sirossa kynttilänjalassa. Hän oli sen sytyttänyt isänmaan uhrituleksi, sen vertauskuvaksi. Kynttilän edessä oli pöydällä punakukka. Se oli Suomen viikinkivallan vertauskuva. Punakukka kukki kauniina ja sen vierellä mustalla liinalla oli pistooli ja pieni myrkkykapseli…

Nuori Svärmeri katseli kukkaa ja muisteli viikinkivaltaa, joka kukki Suomen rannikolla, kuin kukka sen akkunalla. Hän muisteli silloin myös koko maata, jonka akkunalla se kukka kukki. Hän muisteli sitä ja lämmitteli uhritulena palavan kynttilän valossa. Hän istahti, otti mandoliinin, näppäili siitä jonkun sävelen ja lauloi ajatuksissansa. Hän lauloi laulua "Viimeinen punakukka". Ainoastaan silloin tällöin näppäsi hän säveleen laulunsa lomaan. Sanat kuuluivat:

"Syystuuli käy. Viimeinen punakukka suruissaan Suomen rantaa koristaa. Europan kauneimmalla akkunalla se suurta kesää surren kaihoaa.

Se punakukka Suomen akkunalla vuossataa monta kukkinut jo on. Ja hallanmaassa, jään ja lumen alla, on kestänyt se, kaunis, turvaton."

Nuori Svärmeri keskeytti laulunsa, katseli punakukkaa ja muisteli Suomen akkunaa, josta avautui siintävä meri ja meren takaa kukan kotimaa ja koko suuri Eurooppa. Hän muisteli nuoruutensa iloja siellä punakukkamaalla, sinisilmäistä tyttöä, jonka kanssa hän oli lapsena ajellut perhosia, ja paljoa muuta. Hän katseli pöydällä olevaa asetta ja myrkkykapselia, joissa kuolema oli piilossa… valmiina… kynnet terävinä… mustat silmät niin kumman näköisinä…

Hän huokasi, haisteli kaunista punakukkaa, muisteli taas Suomen akkunaa ja jatkoi sitten lauluansa:

"Se punakukka muualta jo aikaa on kuihtunut ja jäänyt unholaan. Ei maailmassa sille sisarrukkaa oo säilynyt. On tämä ainut vaan.

Ken sallisi mun kukkaa, orpoparkaa, maailman kylmän kouran koskettaa! Kuin armahinta linnunpoikaa arkaa, mun käteni sua, kukka, puolustaa.

Jo talvi saa. Viimeinen punakukka sen pakkasista kuihtuu kohta pois. Siis vaikene jo ijäks, sävelrukka! Ken ilman punakukkaa elää vois?"

Hän vaikeni… istui… ajatteli… katseli punakukkaa… muisteli Suomen akkunaa… Sitten laskeusi hän polvillensa isänmaan uhritulen eteen ja rukoili ääneti, otti viimeisen Herranehtoollisen: hitaasti vaikuttavan myrkky kapselin, nousi ylös, sytytti uuden kynttilän, asetti sen punakukan eteen uhrituleksi ja lähti ulos.

Kasakkapäällikön huoneessa paloi lamppu jumalankuvan edessä. Rautainen kasakkapäällikkö istui mietteissänsä ja katseli hänelle lähetettyä lahjaa: pääkalloa. Hän muisteli silloin Venäjän laajoja tasangoita, sen lähes kolmeasataa miljoonaa nyrkkiä, sen pistinmetsiä… kasakoita… lukemattomia rykmenttejä… Hän muisteli Tsaariansa, jolle hän oli ollut uskollisempi, kuin Jumalalle. Hän muisteli isänmaatansa, jonka suuruus oli hänelle kaikki maailmassa. Hän muisteli sitä ja katseli lahjaksi saamaansa pääkalloa, eikä kyennyt enää muuta kysymään. Hänen silmissänsä leimahti inho ja halveksiminen, ja hän lausui:

— "Koiranruoskaa te tarvitsette, ettekä kasakanpamppua… epatot… Te 'kansakuntien joukkoon korotetut'!…"

Kasakkapäällikkö nousi, astui jumalankuvan eteen, teki ristinmerkin, pukeutui ja lähti.

Kiviportailla seisoivat vastatusten nuori Svärmeri ja rautainen kasakkapäällikkö. Jälkimäinen edusti mahtavinta, pelätyintä maailmanvaltaa, sen rautaisia rykmenttejä ja satoja miljooneja nyrkkejä ja pistimiä. Nuoren Svärmerin takana oli maailman viimeinen punakukka, hänen unelmiensa kukka…

He seisoivat vastatusten, molemmat suurina: suuren asian edustajina, suuren voiman lähettäminä.

Kului hetki… Jo kuului pistoolin lyhyt, kuiva laukaus… toinen… kolmas… neljäs…

Kaksi miestä vaipui kuoleman aina puhtaille liinoille ja heidän verensä vuotivat yhteen… suutelivat toisiansa… sopivat riidat… unohtivat kaiken ja haihtuivat samaan avaruuteen…

Mutta heidän henkensä kulkivat muistoina avaruudessa. Ja kun ne saapuivat Rajajoelle kohtasivat ne vahdin, joka lausui molemmille:

— "Tässä on raja. Tämän toisella puolen on toisen teko rikos, toisen hyve. Ja taas päinvastoin…"

Mutta portailla seisoi kaikenhäviö, äärettömyys vesisienenä kädessä ja imi molempien veren itseensä, sieneensä, molempien veren yhtä ahnaasti, nälkäisenä, säälimättömänä, ja lausui sitä imiessänsä, huuliansa maiskutellen:

— "De mortuis nil nisi bene." [Kuolleista ei muuta kuin hyvää.]

Kansa huokasi. Se näki laukauksen savun hälvetessä taivaan kirkastuvan. Ruonan Karhu nousi silloin ja lausui jäykkänä:

— "Suomen kansan peruskivenä ei kestä nopeasti lentävä luoti… Sen täytyy etsiä pysyvämpi peruskivi…"

Mutta ne sanat suhahtivat kansan silmille savukäärmeinä. Moni luuli, että kaikenhäviön käsi ei ulotu siihen, joka seisoo luodin kärellä. Kaikenhäviö katseli kansan uskoa rauhallisena ja ajatteli kylmänä:

— "Hukkuva uskoo olenkorressa olevan varman pelastuksen…"

Elämä peitti jälkiänsä. Kaikenhäviö oli imenyt vuotaneen veren. Kaksi hautaa oli kaivettu ja täytetty taas ihmislihalla ja mullalla. Kummallakin haudalla surivat omansa. Ainoastaan ne harvat valitut, jotka kykenivät näkemään elämän ja kuoleman ytimiin asti, unohtivat vihan ja koston.

— "Tällä reunalla lakkaa kaikki viha ja kosto", — lausui Ruonan Karhu kasakkapäällikön haudan reunalla, ja sen katkerimman vastustajan, Viikin Roolandinkin, kerrotaan nostaneen lakkiansa vastustajansa haudan umpeen sulkeutuessa…

Ja Harhama upposi nyt historian lehdillä epäilyksensä pehmeään rapakkoon. Vallankumous heilautti hänelle tuttua veriliinaansa ja hän katseli nuorta Svärmeriä ihastuneena. Hän katseli häntä, kuin se itse viimeistä punakukkaa. Hän katsoi häntä, kuin viimeistä oikeaa viikinkinuorukaista, viimeistä punakukkaa, tai hentoon vartaloon pukeutunutta Nikolain pientä varjoa…

Mutta oitis haihtuivat nekin näöt ja epäilyt ja ihailut, ja hänen eteensä ilmestyi taas kaikenhäviö, joka seisoi elämän savujen ja elämänturhuuden keskellä seppele päässä, maiskutellen verisiä huuliansa ja kylmänä katsellen ihmis-elämän hyörinää ja sen uhritulia ja häviäviä pyrinnöitä.

* * * * *

Ikuisen rauhan mailta kuului työkellon soitto… Heinä oli täysikasvuista… Kuoleman suuri heinäväki terotti viikatteitansa ja lähti niittämään ihmiselämää…

Pienessä huoneessa makasi vanha Tarvas tautivuoteella. Hän makasi aivan yksin. Ainoastaan joku rakastava käsi kohensi pään-alusta ja silitteli korkeaa otsaa, jolle kuolema levitti kylmää liinaansa. Kansa oli hänet hylännyt… Paimenta oli lyöty ja lampaat hajosivat…

Huoneen seiniä verhosi syysmusta murhe. Kuoleman kukka koristi akkunaa. Vanha Tarvas katseli kukkaa ja muisteli maatansa ja kansaansa… Rinta kohosi huounnasta raskaana… Kansa oli hävinnyt… Maa hävisi kansan mukana… Vanha Tarvas näki siitä ainoastaan maanraon…

Silloin huokasi Tervas ja etsi katseillansa jotain häviävän muistoksi… Hänen katseensa sattui sitä etsiessä kuoleman kukkaan, joka kukki akkunalla niin somasti… Katse kirkastui sitä katsellessa… Maanrako näytti äidin lempeältä silmältä…

Kuoleman kukka kukki kauniimpana… Vanhan Tarvaan vuoteen vierelle istahti Suomi-neito, kantele polvilla… muinaisuus liinana hartioilla ja helyinä Tarvaan hengen-antimet… Se silitti Tarvaan harmaita hiuksia, suru silmissä, murhe mielessä, huokasi ja lauloi kanteleen säestyksellä:

"Tuuti, tuuti, tuuti, Tuonen lapsi! Tuuti Suomen suuri matkamies! Maasi jäätikölle sinut, harmaahapsi johtanut on vaivaloinen ties.

Niin monet tiet ja polut mulle laitoit ja monet hengen korut mulle toit. Niin monet kukat myös sä mulle taitoit, kuin kaunis sävel aina mulle soit.

Vaan mull' ei sulle muuta annettavaa kuin kuolon tie ja kylmä hauta vaan, ei lahjoistasi muuta vastalahjaa, kuin kuolon sormi silmä sulkemaan.

Hyvästi jää! Nyt kuolon kukkaseksi sen ikkunalle pääset kukkimaan. Saat kuolon ystäväksi ikuiseksi. Se luotasi ei luovu milloinkaan.

Ei kuolo sua koskaan petä, heitä. Siks jätä siekin kaikki katkeruus! Vikani kaikki unehella peitä, kun on niin jalo ystäväsi uus."

Vanha Tarvas kuunteli surullisena sitä isänmaan laulua, jota hän oli riemuiten laulanut humisevien honkien keralla… Hän muisteli niitä polkuja, joita hän oli isänmaahansa aukonut… Hän näki, että ne polut olivat johtaneet hänet itsensä jäätikölle… hylätyksi… kaikkien jättämäksi… Sen ainoan polun oli isänmaa hänelle vastalahjaksi antanut… Hän tuli jo surulliseksi… Se oli hänestä liian vähä, vaikka maa onkin karu ja köyhä…

Mutta silloin huomasi hän, että isänmaa on antanut sentään muutakin: Hän näki kuoleman kauniin kukan akkunalta… ja lempeän maanraon hautausmaalta… ja kuusen varjon haudalta… Hän näki ystäviäkin ympärillänsä: uskollinen kuolema seisoi vuoteen vierellä, sormi valmiina silmää sulkemaan…

Vanha Tarvas ihastui, eikä pyytänyt muuta, sillä se oli ainoa mitä elämä voi antaa… ja se oli ainoa mitä ihminen tarvitsee… Hän ei ollut enää katkera maallensa… Hän unohti kaiken muun, paitsi maansa honkien huminan… Niiden kanssa lauloi hän taas kilpaa Suomen kauneutta…

Ja silloin astui kuolema hänen vuoteensa vierelle, silitti kylmällä kädellänsä hänen otsaansa, laski ohimoille seppeleen, painoi silmäluomen kiini ja kääri vanhan työmiehen kylmiin liinoihinsa…

Historian lehti kääntyi. Hautausmaa raottui. Kuolema levitti mustan liinansa paareille.

Kirkonkello kumahti ja ilmotti, että itsetietoisen Suomen kansan ensimäinen johtaja, Tarvas, on nostettu sille mustalle liinalle, jolle jokaisen täytyy polvistua, tahtoi tai ei. Hänet oli nostettu sille liinalle, jolla makaavaa ei saa yksikään ainoa elävä tuomita, ei siihen koskea. Hän oli päässyt kuoleman paareille ja jokainen, joka häneen nyt koski, oli ruumiinraiskaaja. Hän makasi kylmänä, jäykkänä, suurena.

Hänen ohitsensa kulki kansa ja peitti hänet liinalla. Toiset levittivät hänen peiteliinoiksensa siunauksen, toiset kirouksen. Silloin nousi hänestä varjo: hänen elämänsä, asettui paarien vierelle, poisti molemmat liinat ja lausui:

— "Minä itse peitän hänet… Valmistakaa te omia liinojanne!"

Kuolleen kiroaminen oli noussut isänmaan uhritulesta: rakkauden tulista. Kansa oli kahtia paarien edessäkin.

Kirkontornissa soivat Tarvaan sielukellot. Pikku teatterissa vinkuivat kalmanviulut. Ihmiset soittelivat kuolleen sääriluilla. Ne tanssivat kuoleman mustan kukan ympärillä, tanssitettavana kalmanliinoihin puettu Tarvaan ruumis, itse seisten sillä pinnalla, jolta jalka luistaa lakkaamatta haudan kylmään rauhaan. Väki oli juopunut isänmaanrakkauden viinasta.

Joukko Tarvaan miehiä astui silloin sisälle kysyen:

— "Onko lupa häissä soittaa kalman viululla? Onko lupa soitella ihmisen sääriluilla?… Saako ihminen niin häväistä omat sääriluunsa ja liata oman hautansa jo ennen siihen makuulle menoansa?…"

Kun vastaus viipyi, kysyi eräs tarvaalainen omiltansa:

— "Kun kuollut ei voi etsiä haudan rauhaa muista maista, eikö isänmaan pidä sitä hänelle turvata?"

— "Pitää", — kuului vastaus. Kysyjä jatkoi:

— "Isänmaan täytyy turvata rauha pahantekijöillensäkin. Sallimmeko soiteltavan johtajiemme sääriluilla?"

— "Emme", — kuului vastaus.

Kirkonkello oli lakannut kumisemasta. Kalmanviulu vingahti viimeisen kerran ja Tarvas oli päässyt haudan rauhaan.

Mutta Harhama muisti pääkallon, jonka hän oli murskannut, naisen pääkallon, jota hän oli kengänkärellänsä pyöritellyt, ja kolmannen, jonka hän oli kiroten hautaan paiskannut… Hän polki historiaa tutkiessaan ilkeälle muistolle. Kun hän seuraavana yönä oli nukkunut, ilmestyi hänelle unessa luuranko, sylissä ne kolme pääkalloa ja sääriluu, jota se tarjosi Harhamalle viulun jouseksi. Ja osottaen pääkalloja, irvisti se ilkeänä:

— "Soita! Omat luusi sinä siten jo valmiiksi häpäiset…"

Hän oli lukenut kaikkea sairailla silmillä ja suurentanut luetusta itsellensä hirveän aaveen. Luuranko painoi hänet, unessa, istumaan ruumis-arkun kannelle, antoi hänelle viuluksi pääkallon ja jouseksi sääriluun. Hän vapisi… kauhistui… olisi huutanut, mutta ei voinut. Vähitellen muuttui pääkallo hänen omaksi pääkalloksensa, jousi hänen sääriluuksensa ja luuranko irvisteli hänelle ilkkuen:

— "Niin häpäisit sinä ihmisluusi…"

Hän havahtui kauhuunsa, hyppäsi vuoteelta likomärkänä tuskanhiestä…

Tarvaan kuolinhenkäyksestä suitsusi uusi vihan savukäärme ja läksi juoksemaan maita pitkin, savuavana, puhallellen pieniä käärmeitä suustansa. Kansa jakautui kahtia. Kukin kääntyi omalle puolellensa synkkänä, kuin auranmulta. Uhritulet paloivat molemmin puolin yhtä kuumina, mutta niiden liekit olivat jo käärmeen häntiä, jotka löivät toisiansa… sähisivät… kiemurtelivat… vihasivat. Peikko tuntui jo istuvan peikon selässä, itseänsä peikkoa pettämässä…

Harhama oli lukenut historian viimeiset lehdet ja hän nousi lukemastansa epäilyn paksu vaippa hartioillansa. Tyynesti ajateltuansa hän ei päässyt selvyyteen, kuka oli oikeassa, tai oliko kukaan. Hän ihaili kutakin silloin, kun näki siinä suurta, olipa se mitä hyvänsä. Uhrien mustasta savusta nosti hänen eteensä päätänsä vuoroon yksi, vuoroon toinen. Hän keinui silloin joukkotunteen mukana, antoi sen viedä, ei kysellyt lopulta mitään, käpertyi vaistomaisesti tarvaalaisiin. Se joukko veti häntä, kuin vedensilmä siitä asti, kuin pikku Irmas oli sen vedensilmän avannut, pannut sen pyörimään joukkotunteen suppilona, joka pyöriessään vetää kaikki sen likelle ja sen käsiin kerran joutuneet. Ja siihen pyörintään vajotessansa oli hän katsellut Tarvaan suurta kuvaa ja sen joukkoa johtajan valossa. Hän käpertyi Tarvaaseen enimmän silloin, kun tämä seisoi suurena pilkkasateessa, omiensa hylkäämänä… tuomioistuimen edessä… kirovaipalla peitettynä… toisten hänen sääriluillansa soitellessa kalmanviulua ja hänen oman elämänsä seisoessa hänen ainoana asianajajanansa, osottaen häntä ja lausuen:

— "Ecce homo!"

* * * * *

Halki avaruuden, läpi maailmoiden pauhun lensi elämä suurena, kiemurtelevana käärmeenä. Se söi itseänsä ja syntyi siitä ruuasta aina uutena. Se söi itseänsä ihmis-elämällä, syntyi uutena ihmisten elämänä.

Sen suuren käärmeen selkään nousi Tarvaan sijalle hänen "vanhin poikansa" Vaarnan Risto, joka oli Tarvaan nisistä juonut sudenmaitoa, sen sitkeyttä ja viisautta. Hinteränä seisoi hän elämän suuren käärmeen harjalla äärettömyyden kaikkien pillien soidessa, käärmeen itseänsä hävittäessä ja häviöstä uutena syntyessä.

Historia, jossa Harhama jo kahlasi epäilijänä, kulkien joukkotunteen ajamana, joukko-ihmisen mukana, päättyi tapauksiin: nykyhetkeen.

* * * * *

Lähes kolme neljännestuhatta kertaa oli maa kiertänyt suuren ratansa auringon ympäri siitä lähtien, kun Ruotsin miehet nousivat ase kädessä viikinkiveneisiinsä ja purjehtivat valloitusretkelle Suomen rantaa kohti. Seitsemänsataa viisikymmentä vuotta oli kohta kulunut niistä päivistä, jolloin tämä maahan purjehtinut vihollinen laski vieraan vallan ikeen Suomen vapaan miehen hartioille, kukisti sen jumalien vallan ja hävitti sen kansallisen yhteiskuntajärjestyksen ja istutti Suomen ikkunalle punakukan, salvaten sillä usein pirtin koko akkunan, niin että tuvassa oli pimeä olla. Samana vuotena järkkyivät Venäjän vallan perustukset Tyynenmeren rannalla. Jaapanin rautaiset rykmentit valtasivat sen kotkanpesän, Port-Arturin, ja vallankumous nosti päätänsä yhä rohkeampana. Suurten maailmantapausten mainingit vyöryivät sotatantereella halki Venäjän ja tuntuivat suomensuvun asuma-aloilla. Tarvaan väki, joka nyt oli kokoutunut Vaarnan Riston ympärille, pyysi Tsaarilta, että hän sallisi Viikin karkotettujen miesten palata takaisin ja kutsuisi kokoon kansan edustajat, jotta ne saisivat tarkastaa hallitsijansa vaatimukset. Peräsintä vartioiva kasakka oli nyt suopeampi ja jo purjehti Tarvaan väki toivorikkaana ja rohkeana. Tsaari suostui heidän pyyntöönsä ja karkotetut saivat luvan palata isiensä maahan.

Taas varusteltiin laivaa Ruotsin rannalla Mälarin laskusuun seuduilla. Suomen ja koko maailman viimeinen oikea viikinki, suuren viikinkivallan viimeinen arvokas edustaja Rooland Viik astui ylevänä laivaan ja lähti Suomeen, uudistamaan siellä vanhojen viikinkien äsken kukistunutta valtaa. Häntä olivat saattamassa Ruotsin miehet, Tyko Håkansson ja Thure Rolf rouvinensa ja monta muuta. Kun laiva lähti, puhui Tyko Håkansson kotimaahansa lähtevälle Rooland Viikille:

— "Jumala antakoon sinulle voimaa ja viisautta uudistamaan Auran rannoilla kerran perustetun esi-isiemme viikinkivallan ja maineen!"

Rooland Viik katsahti laivaväkeänsä. Niiden seassa oli suuri joukko suomensuvun miehiä, jotka myös nyt palasivat kotimaahansa. Hän johti vierasta väkeä. Hän tunsi mielensä masentuvan, mutta vastasi arvokkaasti.

— "Niin, kuin näette, on suuri osa laivaväestä pohjaltaan Tarvaan väkeä… Esi-isiemme laivoissa oli väkenä valituimpia viikinkejä."

— "Mutta onhan Tarvas kuollut", — huomauttivat toiset.

Rooland Viik mietti ja vastasi hieman surullisena:

— "Niin. Tarvas on kuollut, mutta hän on imettänyt koko kansan sudenmaidolla: Hänen perustamansa koulut ovat olleet suomalaisuuden sudenpesiä ja Vaarnan Risto on niissä imenyt suden nisiä."

Ruotsin naiset ja miehet tulivat surullisiksi ja Thure Rolf lausui:

— "Mutta onhan kotimaassasi heimomme väkeä valmiina, jota ei ollut esi-isillämme."

Rooland Viik näytti hieman surulliselta. Hän muisteli väkeänsä hänkin. Hänestä tuntui että väessä oli akanoita. Aina, ja viime vuosinakin, oli tapahtunut paljon semmoista, johon hän itse ei olisi käsin tarttunut. Hän muisti sitä ja vastasi:

— "On. Mutta siinä joukossa on paljon epattoja kuten Tarvaankin väessä. Ne halveksivat hallittavaa kansaa ja sepittelevät siitä häväistysrunoja. Se ei kuulu oikean viikingin tehtäviin ja mielenlaatuun. Esi-isämme olivat Odinin ja Torin valittua väkeä…"

Kun Ruotsin rouvat kuulivat ne sanat, nousivat vedet heidän silmiinsä. Muinaisuuden suuret viikinkihaamut ilmestyivät heidän sielussansa ja he katselivat ihastuksen valtaamina niiden vallan ja muistojen viimeistä edustajaa, joka nyt lähti ruotsalaisen viikinkiheimon viimeiselle viikinkiretkelle. Tyko Håkanssonin rouva puristi hänen kättänsä jäähyväisiksi ja lausui luottamuksella:

— "Mutta viikinkimaineen sinä uudistat yksinkin."

— "Kiitos suuresta ajatuksesta! Minä voin vastata että viikinkivalta loppuu kunniakkaasti, mutta sen jälkimainingit jäävät epattojen käsiin", — vastasi Rooland Viik ylevänä. Ja kun laivaa irroitettiin jo rannasta, lisäsi hän: "Mutta minä lähden toivorikkain mielin, sillä minä tiedän, että Moorankivelle laskettu vapaus on itsensä kautta takaava ruotsalaisen sivistyksen tulevaisuuden Suomessa. Siinä vapaudessa on kansoja kiehtova vetovoima…"

Mutta Viikin Roolandissa sitä, sanoessaan, oli jotain vakavaa, ajattelevaa.

Tyko Håkanssonin rouva huomasi sen. Hän katseli Rooland Viikiä, joka seisoi laivan kannella turvattomana, miltei kokonaan Tarvaan entisen väen ympäröimänä, ja lausui hänelle:

— "Eikö Ruotsin miehillä, jotka asuvat Suomen rannalla, ole jo aika pyrkiä sovintoon Tarvaan voimakkaan väen kanssa?"

Ja kaikki vaikenivat ja miettivät. He ajattelivat, eikö maailman viimeinen punakukka olisi turvatuin, jos se tyytyisi rantaansa ja kukkisi ystävyydessä sen lumivalkean kukan kanssa, jolta se tähän asti oli niin monesti tukinnut Euroopan akkunan niin, ettei sille valo päässyt. Rouva Håkansson lausui hetken kuluttua, kuin itseksensä:

— "Onhan Suomessa tilaa sekä Odinille että Väinämöiselle, Torille ja Ilmariselle…"

Kaikki ajattelivat. Rooland Viikin otsalle nousi ryppy. Thure Rolf lausui lopuksi:

— "Jumaloille kyllä on rasiassakin tilaa, mutta ihmisille oli jo kahden asuessakin maa liian ahdas… Kain ja Aabel eivät mahtuneet siihen…"

Elämän taisteluiden syyt nousivat puhujien eteen käsittämättöminä, hämärinä, järjettöminä. Itse Rooland Viik mietti sitä pulmaa, ajatteli, miksi maailman viimeisen punakukan täytyy ulotella lehtiänsä sinne, missä ne pakostakin tapaavat Pohjolan pakkasen, joka ne palelluttaa, tapaavat Suomen lumivalkean kukan lumiset alueet. Sitä he miettivät ja odottivat vastausta. Ja vastauksena paistoi heidän silmiinsä se kuva, jonka Rooland Viikin viimeiselle viikinkiretkelle lähtö oli heissä herättänyt: Heidän eteensä levittäytyi vanhan viikinkivallan häviö: Kaikki oli hävinnyt, Odin ja Tor ja Valhalla ja kaikki. Kaikki saarnasi, että elämän taistelu on turhaa, sillä kaikki kulkee kumminkin samaa maalia kohti: pääkalloa kohti…

Mutta Viikin Roolandin laiva kynti jo niitä samoja vesiä, joiden aaltoja halkaisivat muinoin viikinkilaivat… Aalto loiskui… taivaanranta hävisi meren sineen… Jo näkyivät Suomen merilyhdyt… jo tuikuttivat omat merivalot… Kohta nousi saaria vedenrajasta… Ne olivat Suomen saaria… Laiva solui niiden välitse… Jo hymyilivät tutut luodot, nauroivat tutut salmet… Laiva laski niiden ohi. Jo nousi merestä Suomen kaupunkinen ranta, eikä kestänyt kauvan, kun laiva jo laski samaan rantaan, mihin lähes kolme neljännesvuosituhatta sitten olivat laskeneet viikinkivalloittajien veneet. Viikin Rooland astui maalle ja häntä seurasivat hänen omat ja häneen liittyneet entiset Tarvaan miehet. He nousivat isänmaansa maalle mielet katkerina, ja savukäärme alkoi taas juosta maita entistä katkerampana. Veli ei huolinut veljen vastaanotosta ja sisar ei ymmärtänyt sisarta.

Kun Viikin Rooland matkusti miestensä luo toisten palaavien seuraamana, jakaantui kansa hänen edeltänsä kahtia, kuin vesi veneen, lumi lumiauran tieltä. Toisella puolen seisoi Viikin väki ja ne "toiset". Se väki nosti lakkiansa palaavien kunniaksi, kukkia satoi ja eläköön-huudot kaikuivat. Mutta toisella puolen tietä seisoi vanhan Tarvaan väki synkkänä ja äänettömänä. Sen väen tunteet olivat kahtalaiset: Se tiesi, että veli ei ota vastaan sen tervehdystä, eikä se voinut myös ilohuudoin ottaa vastaan viikinkiä, joka tuli uudistamaan vallottajan ikivanhaa, raskasta valtaa. Sen kujan läpi ajaen saapui Rooland Viik miestensä luo. Vallottajaa ei odottanut nyt miekka, vaan seppele…

Se oli viikinkien kaikkien vallotusretkien loistavin ja niiden viimeinen voittokulku… Ei ainoakaan muinaisuuden suurista viikinkipäälliköistä ollut kulkenut semmoista voittokujaa pitkin. Ei ainoakaan heidän voitoistaan vetänyt vertoja Rooland Viikin voitolle, jolla hän uudisti esi-isiensä vallan ja lopetti sen mainehikkaat retket. Ei ainoakaan häviävä valta ole viime päivinänsä nähnyt lippunsa nousevan entiseen verraten niin ylpeänä juuri häviön edellä. Ei ainoankaan vallan viimeinen edustaja ole niin voitokkaana noussut häviävän vallan huipulle, korottaen sen vallan loistavammaksi, kuin se on koskaan ennen ollut. Rooland Viikin osaksi oli tullut kohtalo, jota maailmanhistoria ei ollut vielä suonut yhdellekään kuolevalle ennen häntä. Hän nousi sillä ikivanhan viikinkivallan, Euroopan vanhimman olemassa olevan vallan, vanhimman vallottajavallan merkillisimmäksi mieheksi ja sen vallan kadehdittavimmaksi päälliköksi.

Itsetietoisena ryhtyi nyt Viikin Rooland karkottamaan Tarvaan miehiä niiltä paikoilta, joihin ne olivat astuneet vastustajien niistä poistuessa. Useat hänen miehistänsä jo kiiruhtivat johtajaansa ja huomauttelivat, että he olivat valmiit astumaan paikoillensa ehtoja asettamatta, mutta Rooland Viik itse vaikeni vielä ja odotti aikaansa. Ja maailman viimeinen punakukka kukki nyt taas Suomen akkunalla entistä rohkeampana. Se uhkasi taas punallansa tukkia Suomen pienen akkunan, Katkerana ajatteli moni sitä hetkeä, jolloin olisi uudestaan astuttava soutajiksi viikinki-kalerilaivaan ja raadettava laivan isäntien seistessä sen komentosillalla…

* * * * *

Roihuavina alkoivat nousta uhritulet isänmaan kukkuloilla. Vihaisina kiepahtelivat niistä katkeruuden mustat savukäärmeet. Palavat tuohukset käsissä kulkivat toiset heitellen efialtesvaipan jokaisen hartioille, joka oli Tarvasta totellut. Loukatut puolestansa maksoivat sapen katkerammalla sapelia, käärmeestä ne lähettivät vastalahjaksi poikivan käärmeen, kavaltajanvaipasta maansa petturin vaipan. Kohta kulki kansa omatekemissään pukimissa. Isänmaan savut sokaisivat silmiä. Jokainen luuli sen vaipan näkevänsä. Kun kaksi tuli tiellä toisiansa vastaan, lausui toinen:

— "Sinun kauhtanasi liepeet heiluvat itään päin."

— "Ja sinun halaattisi länteen", — vastasi toinen, eikä kumpikaan huomannut, että he olivat alasti…

Elämän rautaiset vaunut vierivät edelleen. Kamppailu alkoi Suomen herruudesta. Viikin väki odotti aikaansa.

Mutta silloin alkoi nostaa päätänsä uusi vallanvaatija: Hornan luolan väki heräsi Suomessa päivä päivältä. Se nousi penger penkereeltä sille Korkeallevuorelle, josta näkyvät koko maailman rikkaudet ja sen kunnia ja loisto. Maailmankurjuus nosti Suomessa repaleista lippuansa ja kokosi ryysyistä joukkoansa sen ympärille. Isänmaan uhritulien loistaessa ja vihaisten savukäärmeiden niiden kidasta purkaessa poikueitansa, kohosi maailmankurjuus, Hornan luolan nääntynyt joukko yhä korkeammalle maailman Korkeanvuoren huippua tavotellen.

Sen ensimäiset repaleiset armeijat seisoivat jo vuoren huipulla. He näkivät sieltä, kuinka kulta välkkyi ja hopea hohti. Heidän silmänsä eivät olleet sille hohteelle tottuneet. Se hohde häikäisi niitä. Se suurensi kultamunin kultavuoreksi. Uusi valo ja ihastus valeli sen häikäisevällä purppuravärillä, välkytteli sitä ihastuneiden edessä ja kirkasti sen säteillänsä.

Silloin astui väen eteen sosialismin loistava haamu, veripunainen vaippa hartioilla, nosti oikean kätensä sivulle, osottaen kiiltäviä kultavuoria, seisoi päin kansaa ja lausui:

— "Katsokaa! Suomi ei ole köyhä…"

Ja väki uskoi, että Suomi oli rikas kullasta ja kaikesta. Se uskoi, koska se näki sen silmillänsä. Se ihastui, ja kultamuru suureni sen silmissä yhä suuremmaksi, kirkastui kirkkaammaksi.

Sosialismin loistava haamu kysyi silloin repaleiselta, nääntyneeltä väeltä:

— "Tahdotteko vieläkin syödä leipäänne muuttamalla kiviä leiväksi, kun kulta kiiltää noin likellä?…"

Repaleinen joukko oli vaiti ja muisteli millä vaivalla se oli muuttanut kiviä leiväksi. Sosialismin haamu jatkoi:

— "Tahdotteko muuttaa kiviä leiväksi, kun kultaa on noin paljon?"

Joukko hieroi kullan välkkeen huikaisemia silmiänsä. Kultamuru suureni sen silmissä suurenemistansa. Haamu jatkoi:

— "Valitkaa kumman tahdotte!"

Ja ryysyinen väki valitsi kullan. Se kurotti kätensä jo ottamaan kultavuorta, mutta loistava haamu osotti niitä, jotka seisoivat tarvaalaisten ja viikkiläisten etunenässä, vartioiden kultavuorta. Se osotti niitä ja lausui:

— "Katsokaa! Kulta ei ole vielä teidän otettavissanne, sillä te olette panneet kissan makkaraa vartioimaan. Kulta on vartijoiden hallussa…"

Joukko hämmästyi. Haamu kysyi edelleen:

— "Ettekö ole tyhmästi tehneet?… Eikö teidän itsenne olisi hyvä olla kultavuoren vartijana?…"

Jokainen tiesi, että se olisi hyvä. Silloin loistava haamu kehotti heitä:

— "Astukaa siis itse kultakasojen vartijoiksi!"

Ja joukko oli valmis siksi astumaan. Mutta kun se ei ymmärtänyt, miten se voisi tapahtua, miten olisi mahdollista päästä kultavuoren vartijaksi, selitti haamu heille, kuinka he tähän asti olivat väärien johtajien narraamina kantaneet kultaa kasaan ja jättäneet sen niiden vartioittavaksi. Ja lopuksi hän kysyi kuulijoiden risaisia pukimia osottaen:

— "Katsokaa repaleitanne! Onko teille siitä kultakasasta kultaa liiennyt?"

Jokainen oli halki elämänsä tuntenut, kuinka kulta kiertää häntä, kuin maa aurinkoa, ei anna muruakaan hänelle, vaikka saa hänestä kaikki, kuin maa valonsa kierrettävästänsä.

Haamu osotti silloin kullanvartijoita ja kysyi edelleen:

— "Katsokaapa niiden pukimia! Onko se väki kitunut kullan puutteessa?"

Ryysyinen väki katsoi. Haamu jatkoi kyselyänsä:

— "Oletteko te siis kulkeneet oikeiden johtajien johdettavina, kun olette kulkeneet Tarvaan ja Viikin talutettavina? Oletteko kulkeneet oikeassa joukossa?"

Kuulijat ällistyivät. Heille oli päivän selvää, että jotain oli vinossa, että heitä oli petetty. He olivat koonneet kultaa ja olivat nyt repaleisia, nälkäisiä, mutta kullan vartijat kävivät ylellisesti puettuina, eikä niiltä puuttunut mitään. Suuri haamu lopetti:

— "Kun sen olette nähneet, niin älkää enää silmiänne sulkeko! Tehkää luokkarajat selviksi! Riuhtaiskaa itsenne irti porvareista, niin kultavuoret ovat teidän!"

— "Irti porvareista!" — huusi ihastunut väki oitis.

Ja silloin alkoivat tarvaalaisten ja muiden rivit harveta. Yhä sankemmat parvet alkoivat kiivetä maailman Korkeallevuorelle katselemaan maailman rikkauksia, joista he olivat kuulleet niiden kertovan, jotka olivat ne jo nähneet. Ja he todellakin huomasivat kultaa ja rikkautta kaikkialla. Kaikkialla oli maata, kalliita metsiä, taloja, herraskartanolta, pappiloita, kaupunkeja, viljavainioita, karjoja ja kalavesiä. Ei ollut tuuman alaa, jossa ei olisi aarre odottanut.

Mutta he myös tiesivät, että se ei ollut heidän. Toiset olivat sen anastaneet, niin oli sosialismin suuri haamu selittänyt. Ääretön katkeruus täytti silloin heidän mielensä, kun he huomasivat, että heitä oli niin törkeästi petetty.

Niin alkoi uusi joukko-ihminen Suomessakin kasvaa ja voimistua. Se kohosi yleisen sekasorron ja vihan keskeltä. Maailmankurjuus nousi Suomessakin Korkeallevuorelle ja katseli sieltä maailman rikkauksia, kullan välkkeen sen silmiä huikaistessa ja rikkaiden loiston poikiessa käärmeenpoikia sen poveen.

Ja silloin alkoi isänmaan uhritulista nousevissa savuissa, niistä nousevien mustien käärmeiden seassa häilähdellä punaisia käärmeitä, jotka kiepahtelivat vihaa suitsuten… hedelmöittivät lapsiansa… sihisivät… siittivät kokonaisia poikueita… punasivat kohta savut punakirjaviksi ja alkoivat vaatia osaansa maailman rikkauksista ja vallasta. Viikin yhtyneen väen ja tarvaalaisten rinnalle astui kolmas suuri joukko-ihminen, valtaaville tunteinensa ja punaisine käärmeinensä…

Se uusi ihminen oli syntynyt siitä suuresta elämänkäärmeestä, joka hedelmöitti itsensä omaa ruumistansa syömällä. Se oli syntynyt siitä elämänkäärmeestä, jonka harjalla Vaarnan Ristonkin ja Rooland Viik joukkoinensa seisoivat isänmaan uhrituohukset käsissä. Se syntyi siitä elämänkäärmeestä, joka avaruuden kaikkien pillien soidessa kiemurteli äärettömyydessä, kietoutuen rataansa huimaavan maanpallon ympäri moninkertaisena käärmevyönä. Se syntyi siitä käärmeestä sen osaksi ja ryhtyi heti syntymäemätintänsä: omaa ruumistansa, syömään ja oksentamaan syötyä uutena elämänä.

* * * * *

Kohta sen jälkeen kokoutui taas eduskunta, jonka kokoonkutsumiseen kotiajääneet Tarvaan miehet olivat hankkineet luvan. Näinä aikoina sai Harhama eräältä korkealta venäläiseltä henkilöltä Grafskijlta kutsun tulla hänen puheillensa. Otettuaan selvän, että kutsua ei oltu tehty hänelle vihamielisessä hengessä, hän matkustikin mainitun henkilön luo, joka hänelle alkoi puhua kysyvästi:

— "Te tunnette rouva Vronskajan?… Anna Pawlownan?"

— "Kyllä, Teidän ylhäisyytenne!" — oli vastaus.

— "No, hän kirjoitti minulle jo viime syksynä ja pyysi Teille suositusta, mutta minä mitenkä lienen sen unohtanut, kunnes hän nyt taas siitä muistutti", — jatkoi Grafskij.

Jo salaisen järjestön muodostumis-aikana oli sovittu, että ainakin yksi miehistä koettaa päästä armeijan yhteyteen järjestön nimessä toimimaan. Harhama oli siihen tehtävään kuin valittu kielitaitonsa tähden. Hän oli jo ennen pakoansa ryhtynyt hankkimaan itsellensä sitä varten suosituksen. Pakonsa hän oli aikonut ainoastaan siksi pitkäksi, että ehtisi päästä turvatuksi ja saada järjestön jäsenistä tiedon. Siksi oli hän pyytänyt Anna Pawlownan toimittamaan hänelle suositukset. Kun hän nyt odottamatta kuuli asiasta puhuttavan, tuntui hänestä, kuin seisoisi hän rikollisena järjestön edessä. Hän oli viime aikoina sen jo miltei unohtanut ja nyt se nousi, kuin vainaja haudasta muistuttamaan jostain. Hänen eteensä avautuivat taas nopeasti elämän hämärät. Hän katseli sen sotkeutumaa ja mietti missä pohjukassa hän nyt oikeastaan oli. Kenraali Grafskij jatkoi:

— "Minä kun en tunne Teitä tarkemmin, en nyt voisi suositusta vielä antaa, mutta ehkä tahdotte ottaa viran omassa maassanne, niin minä voin olla Teille avullinen sitä saadessa… Silloin voin oppia Teitä tuntemaan ja kenties suositella…"

Harhama istui sanattomana, katsellen vallankumouksen verisormea, joka nyt oli hänen eteensä loihdittu. Samalla hän muisti rouva Esempiota, ja hänestä tuntui, että tämä oli hänellä nyt taakkana, jota hän ei voi pois viskata.

— "Vai kuinka Te ajattelette?" — kysyi kenraali Grafskij, kun Harhaman vastaus viipyi.

Harhama ajatteli taakkaansa ja katseli vapauden verisiä merenselkiä. Viimein vastasi hän ajatuksissansa:

— "Kiitos, eminenssi. Mutta minä en voi ottaa, enkä halua mitään valtion virkaa kotimaassa… Olisin halunnut töitteni takia päästä Venäjän Aasiaan tutustumaan siellä paikallisiin kieliin ja ehkä tekemään muitakin tutkimuksia."

— "Aa!… Vai semmoinen asia!… No, hyvä on!… Minä mietin asiaanne ja sitten myöhemmin näemme mitä tulee", — lausui siihen kenraali Grafskij, ojentaen kätensä jäähyväisiksi ja lopettaen:

— "Olen kernas tekemään, mitä voin… Tahtokaa vaan kääntyä puoleeni!…"

* * * * *

Suuri elämänkäärme loi historiaa: Se söi itseänsä ja syntyi syömistänsä.

Matkalla joutui Harhama katselemaan kansan-edustajien taistelua. Uusi joukko-ihminen astui siellä jo punaisine käärineinensä savun ja katkeruuden pilvistä näkyviin. Maailmankurjuus vaati osaansa maailman rikkauksista. Viikin yhtynyt väki seisoi tarvaalaisten vastassa, entistä katkerampana, ja tarvaalaiset taistelivat kunniansa puolesta vihaisena käärmepesänä, joka sähähti jokaisesta loukkauksesta.

Ja kaiken sen taistelun seasta nousi uusi joukkoihminen: kurjalisto, yhä voimallisempana, kietoutui kullan säteistä kutoutuvaan verkkoon, näki onnen-auringon nousevan tulevaisuuden yhteiskunnasta loistavana tulipyöränä, josta säteili rikkaus ja onni ja valta ja vuoti viini ja levittäytyi rauha ja lepo elämän yli, kuin päivänpaiste, joka valovaippana laskeutuu maahan, peittäen valtakunnat ja valtameret lämpimällä valollansa.

Kenraali Grafskijn luota meni Harhama eduskunnan istuntoa katsomaan. Vastustajat seisoivat vihaisina vastatusten ja uusi joukko-ihminen vaati niiltä molemmilta valtaa ja valtikkaa ja kultavuorien avaimia. Se vaati yleistä ääni-oikeutta. Vaarnan Risto väkinensä tuki uuden ihmisen vaatimusta. He tiesivät, että se siirtää vallan painopisteen suomalaiselle ainekselle, tekee lopullisesti turhiksi Viikin Roolandin vallan-uudistuspyrinnöt. Vaatimusta vastusti Rooland Viik väkinensä ja osa häneen liittynyttä entistä tarvaalaista väkeä, Ritalan nykyiset miehet. Kun asia oli esillä, pyysi Erkki Finne puheenvuoron ja lausui:

— "Minä ehdotan, että kysymyksen annetaan raueta. Ei ole nimittäin edellytyksiä yleiselle äänioikeudelle. Viime vuosien taistelussa on osa kansaa osottautunut kunnottomaksi. Olisi sen tähden ensin tehtävä siivous ylimmästä alimpaan. Yksinpä meidän joukossamme täällä istuu miehiä, jotka ovat tahranneet kansan kunnian ja oman ihmis-aateluutensa…"

Vihanlieskat alkoivat tuprahdella isänmaanrakkauden liedestä.

— "Hyvä!… Hyvä!" — huutavat Viikin miehet.

— "Kutka?… Kutka?… Kutka ovat aateluutensa tahranneet?… Nimet esiin!" — huutavat Vaarnan Riston miehet, nousten kunniaansa puolustamaan, kiihkeinä, ärsytettyinä petoina. Erkki Finne jatkaa rautaisella äänellä:

— "Minä osaan sanoistani vastata ja rohkenen puhua suoraan. Mainitsen niistä Vaarnan Riston…"

— "Alas herjaaja!… Alas!… Alas!" — huutavat Vaarnan miehet kiihtyneinä. Viikin miehet nauttivat kostosta. He juopuivat siitä, kuin viinasta. Suuri isänmaantunne sammutti kaiken muun, etsien vettä omaan janoonsa. Erkki Finne jatkoi synkkänä:

— "Vaarnan Risto ei ole kuunnellut kansan ääntä. Hän on jäänyt hieromaan vieraan kanssa kauppaa maan oikeuksista."

Puheet kuuluivat yli maan. Hyvä- tai alashuudot olivat maan yhteisiä. Pisto koski koko käärmepesää, pistäjinä olivat kaikki tarvaalaisten vastustajat. Kunnia on ihmisen kipein paise. Siihen paiseeseen koskee pieninkin pisto, jos se on terve, puhdas ajettuma.

— "Hyvä!… Hyvä!" — yrittivät muutamat Viikin miehet myönnytellä.

— "Alas herjaajat!… Alas!" keskeyttivät kiihtyneet tarvaalaiset, Vaarnan Riston miehet, tukahduttaen hyvä-huudot ja Erkki Finnen puheen. Ihmisten mielet hehkuivat hiiloksena. Isänmaanrakkaus tuprusi vihana, loukkaukset sinkoilivat salamoina. Erkki Finne yritti vielä puhua:

— "Vaarnan Ristoa on imettänyt itse Tarvas. Hän on juonut Tarvaan hengen sudenmaitoa."

— "Niin onkin!" — keskeytti huudahdus.

— "Sudenmaidosta lähti roomalaisuuden henki", — huomautti joku.

— "Mutta Tarvas-susi oli kansansa pettäjä", — yritti Erkki Finne jatkaa.

— "Alas!… Valetta!… Herjausta!… Alas!… Alas!… Tarvas on suomalaisuuden suuri susi!" — huutavat uhkaavat äänet. Kuului joku koko maan hyvä-huuto. Erkki Finne vaikeni. Tarpilan Juro puhui jäykkänä:

— "Meidän tarvaalaisten kunniamme ei ole semmoinen mädännyt paise, johon ei koske… Se on puhdas ajettuma… Siksi älköön siihen kukaan koskeko!"

Mielet kiihtyivät. Puhdas paise ärtyi jokaisesta pistosta. Mutta uusi, kolmas joukko-ihminen kokosi voimiansa ja odotti omaansa. Se kasvoi, lappautui entisyydestä, ja nykyisyyden kiistoista ja vihasta, kuin lapamato ihmisestä. Nuori Ritala puhui, kädessä isänmaanrakkauden uhrituohus:

— "Suomen kansan ainoana peruskivenä on laillisuus. Me emme voi ryhtyä mihinkään, ennen kun olemme päässeet sille kivelle. Rämeelle me emme rakenna. 'Wilhelm Tellin' nuoli on meille jo avannut tien sille kivelle. Meidän täytyy kaikki muu lykätä siksi, kun on sille kivelle päästy…"

Ja sitten puhuivat useat muut. Viikin väki yleensä ei hyväksy äänioikeusasiaa. Syyksi mainitsee se lyhyen:

— "Me emme ole vielä päässeet Moorankivelle ja jokainen muualla tehty teko on laittomuutta…"

Hinterä Vaarnan Risto pyysi silloin puheenvuoron, nousi vaatimattomana ylös ja puhui:

— "Erkki Finne sanoo, että minä olen jäänyt maahan, silloin kun hän lähti Moorankivelle kunniaansa pelastamaan. Aivan niin. Mutta tietäköön Erkki Finne ja muut täällä, että sillä aikaa, kun hän istui Moorankiveltä, täytyi meidän jääneiden maata yömme vieraan vieressä, samassa sängyssä, säilyttääksemme edes sängynreunan hänen paluutaan varten… Ja tietääkö Erkki Finne, mitä me niinä öinä olemme kärsineet?"

* * * * *

Harhama alkoi käpertyä Vaarnan Riston ympärille. Mielikuvituksessaan hän kuvaili hänet makaamassa kylmän mustan jättiläiskäärmeen vieressä, tuntevan sen kylmän hengityksen ja sen ruumiin uhkaavat liikkeet ja yrittelevän niitä vältellä, isänmaan tähden. Hän katseli häntä siihen valmistuneilla silmillä, itsetiedottomana tarvaalaisena, pikku Irmaksen kääntämänä joukko-ihmisenä, joka epäili kaikkea, antoi lopuksi kaikessa sokeiden valkoisten hevosten viedä, minne niitä veti. Hän näki Vaarnan Riston nousevan käärmeen viereltä kylmään pilkkasateeseen, miljoonien sormien osoteltavaksi, ja kumminkin tekevän tyynenä tehtäväänsä. Risto Vaarna jatkoi:

— "Mutta jos luulette, ettei minussa ole miehuutta vastakin nukkua vihollisen hengityksen ylettyvillä, kun kansan etu sitä vaatii, niin siinä erehdytte."

Hyvä!… Hyvä!… Hyvä! — huusivat hänen miehensä. Risto jatkoi:

— "Minä kyllä ymmärrän Erkki Finnenkin mielen katkeruuden ja kunnioitan hänen vakaumustansa, mutta jos hän yrittää heittää likaa minun ihmis-aateluuttani vastaan, niin tietäköön, että se lika tahraa hänet itsensä. Tietäköön jokainen, että Risto Vaarna ei ole aateluuttaan saanut keltään lahjaksi, eikä sitä siis voi kukaan häneltä pois ottaa. Hän myös sanoi, etten minä ole kuullut kansan ääntä, mutta minä kysyn häneltä: Mikä on kansa? Hänkö? Minäkö? Vai onko kansa ehkä joku joukko, pienempi tai suurempi, joka vaan jossain tahtonsa ilmaisee? Sillä niinä aikoina olivat tämän huoneen ovet suletut ja kansan nimessä puhui jokainen, joka ei tietänyt, mikä on kansa…"

Hyvä!-huudot ja Viikin väen murina kuuluivat sekaisin. Risto Vaarna jatkoi tyynenä:

— "Ritala lausui, että Suomen kansan ainoana peruskivenä on lain kirjaimen tarkka noudattaminen. Se on väärin…"

Taas leimahtivat lieskat. Joukkotunteet roihusivat punakirkkaina tulina. Hyväksymis- ja alashuudot lähtivät karkeloimaan yli maan. Vaarnan Risto jatkoi:

— "Ritalan ajatus on väärä, sillä lain henki ei ole kaiverrettu kuolleisiin laintauluihin, eikä kansan elämä ripustettu lain kirjaimeen, vaan sen henkeen…"

Ja osottaen väkeänsä lausui hän lopuksi:

— "Meidän aateliskilpeemme heitetään lokaa, mutta minä sanon teille, että me seisomme koko maailman edessä omat tekomme aateliskilpenä, ja se on kilpi, johon ei mikään heitetty tahra tartu… Meidän joukkomme ei puhdistusta tarvitse."

Hän seisoi joukkonsa edessä tietoisena, varmana. Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten: Viikin liittoutunut väki ja tarvaalaiset.

— Hyvä!… Hyvä! — raikuvat jyrisevät huudot tarvaalaisten penkeiltä ja Viikin väki vaikenee. Kaksi aatelia seisoo vastatusten, kumpikin itsetietoisena ja varmana aateliudestansa. Harhama oli kuunnellut Vaarnan Riston puhetta ja ihastunut. Sanat putoilivat hänestä suurina ja puhtaina, kuin salamat, ja sattuivat Harhaman olemuksen ytimiin. Joka sana oli hänestä suurempi, kuin puhuja itse. Hän alkoi käpertyä Riston ympärille, hän kulki huomaamattansa joukko-ihmisenä Riston väen voimakkaiden joukkotunteiden mukana…

Jorma Kaatra sai puheenvuoron ja lausui:

— "Risto Vaarna on täällä lausunut, että hänen joukkonsa ei kaipaa puhdistamista, mutta huomautan vaan esimerkiksi Aatu Rauhalasta. Ehdotan, että asia lykätään kunnes Vaarnan väki on tarkastettu, kansa puhdistettu pettureista ja siten päästy laillisuuden kivelle."

— Hyvä! — huutavat Viikin miehet. Risto Vaarna lausuu taas:

— "Kun meille puhutaan Aatu Rauhalasta, niin minä huomautan, että emme me, eivätkä muutkaan vastaa kansan epatoista. Niistä vastaa joko koko kansa tai sitte ei kukaan. Minä myönnän, että meidän, niinkuin muidenkin liepeisiin, on liittynyt epatoita, mutta Risto Vaarna johtaakin miehiänsä, eikä niitä, ja miesjoukko on seula, joka itse seuloo joukostansa epatot aikanansa pois, puhdistaen siten itseänsä, kuten koko kansakin tekee…"

— Hyvä! Hyvä! — kaikuvat taas Riston miesten huudot, mutta selvästi voi nähdä, että heidän joukkonsa on pieni.

Viikin Rooland tunsi nyt väkensä voiman ja nousi pelastamaan Suomen akkunan koristusta: punakukkaa, ettei se joutuisi vieraiden käsien pideltäväksi. Hän lausui:

— "Suomen aateli ei lähde yhteiskuntajärjestyksemme ikivanhalta peruskiveltä. Meidän oikeutemme ovat esi-isiemme perintö, jonka he ovat hankkineet jo ylimuistoisina aikoina. Kuningas Maunu Erikinpoika ja Hakon ja heidän jälkeläisensä, aina Kustaa kuninkaaseen asti, ovat ne oikeudet vahvistaneet ja ne on tunnustanut myös Venäjän Tsaari. Aatelin valta on sivistyksen ja yhteiskuntajärjestyksen yksi kulmakivi…"

Huudot: "ei… ei… oikein… ei… oikein" katkaisevat puheen. Sen tauottua jatkaa Rooland Viik:

— "Ja siksi ei Suomen aateli luovuta sitä valtaa kansan vieritettäväksi."

— Väärin!… Väärin!… Hyvä!… Hyvä!… Väärin! — kuuluu sekaisin edusmiesten joukosta. Juro Tarpila nousee puhumaan ja lausuu:

— "Kyllä minäkin myönnän, että valta on aatelille kuuluva. Mutta tässä maassa on muutakin aatelistoa, kuin se, josta Rooland Viik puhuu ja jonka aateliskirjat ovat kuninkaiden kirjottamia. Tässä maassa on se aateli, joka on itse kirjottanut aateliskirjansa tämän maan kamaraan, kuokka ja Raamattu kädessä. Sen toisen aatelin paperit voidaan polttaa, mutta meidän papereitamme ei voida, sillä ne uudistaa poika isänsä kuoltua."

— Hyvä! Hyvä! — keskeyttivät jyrisevät huudot tarvaalaisten penkeiltä.

Tarpila jatkoi:

— "Me rahvaan miehet sitä valtaa vaadimme. Olemme tähän asti istuneet eduskunnan portailla, mutta me kyllä avaamme vielä itsellemme ovet tämän maan kaikkiin ritarihuoneisiin…"

— Hyvä! Hyvä! — raikuivat taas huudot. Mutta Viikin miehet istuivat mykkinä ja Rooland itse katseli oudostuen uutta aatelia, joka nyt nosti päätänsä. Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten: suomalainen rahvaanmies nosti päätänsä ja vaati itsetietoisena pääsyä maansa herraksi. Suomalainen aines nousi vanhaa valloittajavaltaa vastaan, sen noustessa uudelleen ikivanhalle istuimellensa.

Mutta aika ei ollut vielä tullut. Lopullisessa äänestyksessä voitti Viikin Rooland ja uuden joukko-ihmisen vaatimus hylättiin.

* * * * *

Elämä alkoi purkaa siittämäänsä lapamatoa: Äänioikeuden hylkäämisestä lappautui Hornan luolan väen viha ja katkeruus ja sen voimat lisääntyivät. Isänmaanrakkauden lapamadot alkoivat myös ilmaantua.

Edustajat eivät olleet vielä hajaantuneet, kun kuului huuto:

— "Vanha Suokas on tapettu!" Käärmeenhännät suhahtelivat silloin vihaisina.

Kaikki ikäänkuin kavahtivat pystyyn, osottivat toisiansa ja sanoivat:

— "Semmoisia te olette!… Murhaajia!… Kavaltajia!… Pettureita!… Sala-ampujia!…"

Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten. Suokkaan kuolinkorina kirveli kaikkien mieliä. Hänen verensä oli ensimäinen veljesveren pisara, mitä Suomessa on koskaan vuodatettu kansan nimessä, oman maamiehen kädellä…

Synkkä, katkera riita alkoi silloin nousta kylmänä savuna Suomen kaikista soista…

* * * * *

Eduskunta hajosi. Mutta ulkona odotti uusi, suuri elämän lapamato: Maailmankurjuus seisoi edustajahuoneen oven edessä, odotellen valtaa ja kultaa ja kaiken avaimia. Se joukko jatkui portaiden edestä yli koko jäisen, laajan maan. Se odotti kaikkialla minne kurjuus oli pesänsä rakentanut, pesän, jossa se oli siittänyt uutta kurjuutta, kasvanut, tullut repaleisemmaksi, muodostunut elämän paiseeksi, joka valmistautui puhkeamaan.

Kun Rooland Viik poistui miehinensä voittajana kohtasi heitä portailla outo näky: Koko huone oli väen ympäröimä. Se oli Hornan luolan väkeä, se oli suomalaisen orjajoukon joukko-ihminen. Kaikkialla näkyi miestä ja vaimon päätä, sekä paloi vihaisia silmiä… Kun Rooland Viik astui miehinensä ulos, kajahti kymmenistä tuhansista suista vihanmyrsky:

— "Alas aateli! Kansa valtaan!"

Rooland Viik synkistyi. Hän seisoi taas uuden aatelin edessä.

— "Alas!… Alas aateli!"—raivosi vihan myrsky yhä rajumpana.

— "Alas!" — tärisi kaiku rakennusten seinissä. Viikin miehet peräytyivät. Mutta Viik itse seisoi suorana joukon edessä. Vaaran Esa nousi silloin, puhui valmistuneelle kansalle:

— "Toverit!

"Ne ovat pettäneet meidät taas. Ne lupasivat, jos autamme heitä, mutta ovatkin takoneet meille uusia kahleita. Tallettakaa ne kahleet ja kun suuri köyhälistön päivä valkenee, lyökää niillä petturit murskaksi!"

— "Hyvä!… Hyvä!" — riehahtaa silloin katkera huuto. Ihmiset tunsivat kahleiden puristavan ranteitansa. He näkivät ympärillänsä ryysyjä, kuihtuneita kasvoja, kumaraisia hartioita. He katkeroittuivat siitä huomiosta. Esa Vaara jatkoi:

— "Teille lupaavat tarvaalaiset suomalaisuutta ja viikkiläiset laillisuuttansa, jos palvelette heitä. Tarvaalaiset lupaavat vapauttaa teidät viikkiläisistä jos kumarratte heitä. Mutta minä kysyn teiltä: Onko tarvaalainen teille helpompi elättää, kuin viikkiläinen?"

Kiihtynyt Hornan luolan ihminen ajatteli ja huomasi että molemmat ovat yhtä raskaat. Puhuja kysyi edelleen:

— "Minä kysyn teiltä: Onko riistäjä teidän hartioillanne kepeämpi, jos hän puhuu suomea, kuin silloin, kun hän puhuu ruotsia?"

— "Ei", — kuului heti itsetietoinen vastaus. Esa Vaara sai voimaa ja rohkeutta. Hän lopetti:

— "Kootkaa voimianne sen suuren päivän varalta. Viikin väki kutkuttelee teidän kaulaanne laillisuudella ja Tarvaan joukko suomalaisuudella, mutta minä sanon teille, että ne ovat porton hiuksia, joilla teitä houkutellaan kahleisiin. Ne ovat Juudaksen suuteloita… Älkää antako niiden itseänne pettää!"

— "Emme!… Emme!" — räjähtivät lupaukset ja silmät paloivat entistä tulisempina. Joukko-ihminen oli tunteensa voiman huipulla. Väestä huokui vihan henki, kuin kylmänviima suomudasta. Viikin Rooland poistui väkijoukon läpi. Väkijoukko avautui hänelle väkinäisesti, raottuen vaan, kuin vesi veneelle, ja sulkeutui hänen jälkeensä yhdeksi tiiviiksi ihmispaljoudeksi, josta kuului vihainen murina. Vaaran Esa jatkoi:

— "Vannokaa niille pettureille kostoa."

— "Kostoa!… Kostoa!" — vannoi vihainen joukko-ihminen seisten elämän raskaana taakkana hartiankumara. "Kostoa!" — kohisi joukkotunteiden myrsky. Myrskyn seasta jatkoi Esa Vaara:

— "Niillä on valta ja pistimet puolellansa, mutta tiedättekö missä on meidän voimamme?"

— "Näissä!" — räjähti joukko ja nyrkkimetsä kohosi ilmaan. Koko tanhuat ja mäet olivat kohta yli maan yhtä nyrkkimetsää, jossa vihaiset silmät hehkuivat ja ammottivat uhkaavina, kuin petojen pesien aukot. Vaaran Esa jatkoi:

— "Olette tähän asti verellänne imettäneet riistäjäluokkaa. Ravitkaa sillä täst'edes itseänne! Imekää verestänne vihaa ja kostoa sortajianne vastaan! Imekää siitä nyrkkienne voimaa!"

— Hyvä!… Hyvä!… Hyvä! — raikui loppumattomiin ja joukko-ihmisestä alkoi hehkua viha, kuin kuumuus ahjontulesta temmatusta raudasta. Puhuja lopetti:

— "Meidän on kulettava omin neuvoin. Ei ole muuta valtaan oikeutettua kuin me, ei ole muuta johtajaa ja aatelia, kuin kaikkivaltias kansa… Ei ole mitään muuta peruskiveä kuin kansa."

— "Oikein!… Oikein!… Hyvä!… Hyvä!… Hyvä!" — raivosi taas vihanhyrsky. Joukko-ihminen oli mitannut voimansa, keinuen tunteittensa suurilla siivillä.

— "Ei muuta, kuin kansa!… Ei muuta, kuin kansa!" — liekehti kaikilla joukko-ihmisen kasvoilla.

— "Ei muuta aatelia kuin kansa!… ei muuta Jumalaa, kuin kansa!" — kertautui korkealla avaruuden sinessä, loppuen internatsionalen mahtaviin säveliin.

Harhama katseli suurta joukko-innostusta. Suuret muistot heräsivät hänessä: Nikolai… Paja… Nikitin… Pommi…

Joukkovihan valtaava virta ja monet muut nostivat muistona päätänsä. Hän virisi Vaaran Esan ja joukko-ihmisen käsissä hetkeksi, kuin vanha viulu. Verinen, suuri vallankumous kumarsi taas hänelle, kutsuen siihen tanssiin, jonka rohkeudesta hän oli nauttinut. Silloin tunsi hän rinnassaan äskeisen tikarin piston. Suokkaan kuolinkorina kaiveli häntä ja repi häntä rikki. Hän näki kuilujen pyörivän allansa vetävinä, huumaavina, eikä tiennyt taas, mihin mieluummin vajota. Epäily raukaisi hänen jäseniänsä ja sumensi hänen silmiänsä…

— "Nykyään taotaan Suomessa suuria luonteita", — lausui joku kuulijoista.

— "Niin", — vastasi toinen. — "Mutta ne luonteet maksavat lukemattomien siveellisen sortumisen."

Mutta elämän käärme kiemurteli ikuista kiemurteluansa… purki lapamatojansa… ei välittänyt sortumisista… söi armotta itseänsä ja todisti jonkun näkymättömän voimaa…

* * * * *

Talvi laski jo siipiänsä alas. Kevään silmä kirkastui, päivänkehrä kiipeili päivä päivän perästä yhä ylemmä taivaanlaelle. Se katkoi pakkasen jäntereltä. Räystäs koreili jääpuikoissa. Koivu riisui oksiltansa talvisia helyjänsä, lumipukua ja jäisiä jalokiviä…

Yö suuteli levolle laskevan päivän iltaruskoisia huulia. Se oli taas tanssittanut päivää monta kiertoa, kääri sen nyt hienoon hämärään ja vei väsyneen levolle taivaan länsirannalle laskien sen punaraitille. Orava istui korkeimman kuusen latvassa ja katseli surullisena päivänsilmän sammumista. Se muisteli omaa makeaa untansa puolisonsa pesässä…

Harhama istui huoneessansa. Pirtissä mummo kauttoi sukankärkeä ja tyttönen hyräeli:

"Ällös kuule, mitä maailma luulee! Sinä vaan elä emmi, älä emmi, vaan lemmi!

Voithan antaa eukon kieliä kantaa! Älä usko sä heitä! Lempi liittävi meitä."

Harhama ja rouva Esempio istuivat pienessä kamarissa. Huoneessa oli jotain raskasta. Oli kuin olisi kielikontti juuri tuotu sisään ja avattu ja oudosteltu sen sisältöä. Rouva Esempion silmät olivat itkusta punertavat.

— "Noo!… Heitä nyt, Helga, itkut!… Älä sure joutavia!" — kehotteli Harhama, nähtyänsä, että kirkas vesikarpalo kierähti taas rouva Esempion silmästä.

Rouva Esempio kuivasi kyyneleensä ja puhui katkerana:

— "Enhän minä… Enhän minä niistä välittäisi itseni tähden, mutta kun ne ovat niin raakoja… niin raakoja… niin sanomattoman raakoja… Minä pelkään, että ne vielä hyökkäävät sinun kimppuusi…"

Harhama käveli mietteissänsä, katse seinillä harhaillen. Useampaan kertaan huoneen edestakaisin käveltyänsä, istahti hän ja kysyi:

— "Mistä tämä kaikki on saanut alkunsa? Kuka ja miten on sinua loukannut?"

Rouva Esempio huokasi ja puhui itkun katkeroittamalla äänellä:

— "Ne ovat kaikki samanlaisia: Juoruavat minusta kaikkea likaista… Tänään tuli raaka Uusitalo aivan varta vasten häpäisemään…"

Syntyi äänettömyys, kuin olisi purettu kielikontin sisusta enemmältä nähtäväksi. Rouva Esempio huokasi:

— "Ah, ne yhteiskunnan ja kirkon ihmiset!"

Silloin tuntui Harhamaan iskevän tuhat tulista salamaa. Ne sattuivat häneen, kuin härnäilevän Jumalan keihäänkäret karhun penikkapesään. Hän nousi aivan petona Jumalaa vastaan. Hänen teoksensa aukeni hänelle taivaansalina, jonka perällä oli kultainen valtaistuin häntä odottamassa ja valtikka tarjolla. Joku näkymätön osotti hänelle sitä kaikkea ja kuiskasi:

— "Ole rohkea! Astu sille valta-istuimelle, niin panet kaikki häpäisijät ja kielikontin kantajat astinlaudaksesi. Tartu valtikkaan, niin herjaajien Jumala kukistuu herjaajien kanssa…"

Rouva Esempio jatkoi:

— "Nyt ne ovat tehneet tästä meidän suhteestamme jo niin suuren numeron ja juorunneet kotipaikkaani myöten… Vaikka eiväthän he siitä edes mitään tiedäkään…"

Harhaman viha Jumalaa vastaan nousi mustana vesiaaltona. Hänestä oli niin päivän selvää, että olematon Jumala oli väärillä säännöillänsä johtanut Uudentalon ja kaikki ihmiset harhaan. Se oli säännöillänsä johtanut ne näkemään rakkaudessa paheen ja rikoksen, jos se ei ollut maksanut niiden sääntöjen määräämää veroa papille. Hänen teoksensa ajatus leimahteli hänelle nyt kirkkaana, teräväksi hiottuna miekkana, johon hän tarttui ja oli heti valmis se miekka kädessä astumaan Jumalaa vastaan, kuin lahtari raavaan luo.

— "Jätä niiden raukkojen häväistykset omaan arvoonsa!" — kehotteli hän, tyyten salaten sisällisen kuohuntansa. Rouva Esempio lausui siihen:

— "Niin… Siinä on eräs arka kohta: Miesvainajani sisar on testamentannut tytölleni kaupunkitalon Moskovassa, mutta ehdolla, että tyttöni ei sitä saa, jos testamentin tekijä ennen kuolemaansa saa tietää, että minulla on ollut jotain suhteita… tai kuulee jotain juoruja minusta… Hän peruuttaa silloin testamentin…"

Hän keskeytti, ajatteli ainoaa lastansa, jolta maailma tahtoi viedä perinnön. Harhama näki äidinrakkauden pulahtavan silloin rouva Esempiossa polttavana, semmoisena, joka lapsensa onnen tähden alistuu salaamaan omaa elämäänsäkin, kuin rikosta. Hän kiihtyi. Rouva Esempio muisteli ainutta tyttöstänsä, sen kutreja… tulevaisuutta… kosijoita… rantakukkia… unelmia… ehkäpä pettymyksiäkin… Siitä johtui hänen mieleensä omat unelmat… Riuttalan ranta… Erkki… pettymykset ja ne kielikontit, joista kaikki oli ehkä kannettu hänen eteensä. Hän kävi miettiväksi ja lausui:

— "En minä itsestäni välitä, mutta lapseni ei saa kärsiä…"

Harhama köyristyi sitä kuullessaan, kuin hyökkäykseen varustautuva peto, valmiina syöksymään Jumalaan käsiksi. Hänestä se olento, joka niin säälimättä ryöstää viattomalta pikkutytöltä perinnön, kostaakseen sillä äidille, oli verinen hirviö, joka oli hävitettävä maailmasta kaikkine herjauksiin ja suorastaan hirmutöihin johtavine sääntöinensä.

Ja yhä loistavampina avautuivat hänelle teoksensa luonnokset. Hän ihmetteli taas, miten hän oli voinutkaan ne unohtaa tarvaalais-viikkiläisten riitojen tähden. Rouva Esempio puhui edelleen:

— "Siksi minä sinultakin otin kunniasanan, että salaat tämän suhteen. Lapseni siitä kärsisi, jos miesvainajani sisar saisi vihiä… Täällä nämä turkulaiset herrasväet ovat juuri niitä pahimpia kielikelloja… Rouva Peltola juuri tunkeutui jo minun ja Erkinkin välejä sotkemaan… olisi tahtonut Erkin saada sukulaisellensa…"

Huoneeseen ilmaantui joku musta… joku näkymätön… Ilmaantui aistipunakukka, mutta sen punaiselle lehdelle hiipi hieno… hyvin hieno musta väri… Se laski siitä lattialle… hiipi kissana Harhaman eteen ja alkoi mustana sukkana pujottautua hänen jalkaansa.

Rouva Esempio istui ja mietti jotain. Hän mietti Riuttalan rantakukkaa… ja häitä ja kielikontteja, jotka olivat tulleet väliin, ja koko elämää, joka hiiviskeli kaikkialla, niin näkymättömänä, kavalana, armottomana ja teräväkyntisenä…

Mutta Harhaman jaloista hävisivät oitis kaikki sukat. Hän oli päässyt taas teoksensa verkonsilmiin. Kaikki herjaukset ja kielikontit ja juorut näyttivät hänestä Jumalan ilkeiltä hapsilta, joita hän tapaili käsiinsä, ottaaksensa olemattoman Jumalan tukasta kiini. Hän nautti jo siitä hetkestä, jolloin saisi näyttää maailmalle, jolloin saisi maailmalle todistetuksi, että sitä Jumalaa, sitä päänahkaa, josta ihmisten herjaukset ovat suortuvina johtuneet, ei ole olemassakaan. Hän riemuitsi jo itseksensä:

— "Minä en Delilan tavoin rupea suortuvia ajelemaan päänahasta, vaan otan päänahan päinensä suortuvista… kun kerran on pää polvella ja veitsi kädessä, millä suortuvia ajella…"

Hän lausui rouva Esempiolle reippaana:

— "Älä sure! Aika tulee, että ihmiset vaikenevat…"

Hänen ihmishalveksimisensa ryöpähti samalla ja hän lopetti:

— "Me emme tee yhdellekään ihmis-elukalle tiliä elämästämme. Siihen ei tarvita edes mitään kunniasanaa…"

Rouva Esempion mieli kepeni. Oli kuin olisi hän nähnyt tyttösensä kukkivan jo suuren kaupunkitalon omistajana, kauniina, ihailijoiden ympäröimänä, kateellisten silmäysten häikäisevä vaippa hartioilla. Hän muisteli miehensä aatelista syntyperää, omaa aateluuttansa ja lausui, mieli kukkamaana:

— "Se kaikki johtuu näiden suomalaisten omituisesta luonteesta… Kunpa minä jaksaisin lapsesta kasvattaa oikean, hennon, hienon aateliskukan Suomen akkunan koristukseksi, että olisi toki meilläkin oikeaa aatelia…"

Kaksi aatelia seisoi taas vastatusten Harhaman edessä… Puheen katkaisi seinän takaa kuuluva kylän iloisen nuorison laulu:

"Kahvi kiehuu ja eukot kielikonttia kantaa. Mutta lempi ei ratkee, eikä sen paula katkee."

Kyyneleet olivat kuivatut. Ilta oli muuttunut yöksi ja ikävä yön ratoksi.

* * * * *

Elämänkäärmeestä lappautui yhä sen tuleviksi päiviksi valmistunut ruoka, sen suuri lapamato: nykyhetken elämä. Hornan luolan joukko-ihminen nosteli jo päätänsä metsäkylässäkin, astuen tarvaalaisen ja viikkiläisen joukko-ihmisen rinnalle. Se nosteli punaisia käärmeitänsä toisten käärmeiden sekaan, liehutteli niitä lippuinansa ja vaati osaansa maailman kullasta ja vallasta. Se lähestyi onnen-janoisena niitä lähteitä, joilla se oli nähnyt toisten istuneen maailman alusta asti.

Eduskunnan istunnosta palattuaan oli Harhama taas ryhtynyt valmistamaan kansaa. Hän oli ryhtynyt sitä valmistamaan puoli-tarvaalaisena, tai ei minään, pelkkänä kumouksen henkenä. Viikin väen valtaan nousu oli hänessä kiehauttanut lapsuusajan sapen: vihan herrasväkeä vastaan, jona herrasväkenä hän oli lapsena tottunut pitämään jokaista vieraskielistä. Mutta samalla hän edelleenkin hengessänsä kumarsi ja palveli maailmankurjuutta.

Seinän takana harjotteli Harhaman kutsuma kylän nuoriso kevätjuhlaa. Harhama pistihe heitä katsomaan. Heili, kylän kaunein, rikkaan talon tytär, harjotteli Sarva-nimisen tukkipojan parina.

— "Hei-li!" — huudahti Ilmolan Katri veitikkana ja iski silmää Heilille. Heillä oli joku pikku salaisuus. Heili pyrskähti nauruun:

— "Hah… hah… hah… haa!" — kiusoittelivat pojat, matkien Heilin naurua. Sarva luuli hänelle naurettavan, suutahtaa kiehahti ja paiskasi kirjan säpäleiksi lattiaan lausuen:

— "Ei sitä tukkipoikaa enää pilkkana pidetä, eikä rengille naura talontyttö-letukka. Hei, sanon minä!… Tukkipoika se on, joka maasta ponnistaa ja ponnistaa, että paukkuu."

Punaisten ja mustien käärmeiden hännät olivat kiepahtaneet yhteen. Iloinen puheen ja naurun helinä taukosi. Oli kuin olisi tulppa lyöty elämän ilojen suuhun.

— "Nyt se suuttua tupsahti… Emmehän me sinulle nauraneet", — keskeytti Heili.

Sarva vimmastui. Hän nousi koko joukkoa vastaan uutena, niille vieraana ihmisenä. Hän reuhasi:

— "Sinulle, tai minulle, vaan ei tukkipojalle! Mutta kunniaahan se on kuuselle, kun tikka hakkaa ja talontytölle, kun herra halaa… Mutta ei se enää tukkipoikakaan kule kyrmyniskana, vaan se sanoo että: Hiiteen herrat, ja kansan viulut vinkumaan! Ho-hoh verenimijät! Kansa se on, joka jöötä pitää ja puurot maksaa!"

Käärmeiden hännät kiepahtelivat vihaisempina. Joukko-ihmiset katselivat uutta tulokasta äänettöminä.

— "Työlläni minä elän, enkä sinun verelläsi", — kiivastui Heili.

— "He-he! Joko kiehahti isän veri? Sutta se on, nään mä, suden penikkakin… Vai työllä on isäsi talo ostettu? Luulet olevasi herrashempsu, jonka päänaluseksi ei passaa tukkilaisen käsivarsi, mutta kansalla ne ovat hartiat ja puuro se on voimaa… He-hei!… Meillä sitä aatelia ollaan…"

Puhuessaan oli hän huomaamattaan tupannut Katria kylkeen.

— "No, eivät ne nyt muutkaan ole teitä huonompia!" — kiivastui Katri ja sysäsi Sarvan tieltänsä suuttuneena, loukkautuneena. Kaikkien mielet olivat jo mustia. Sarva reuhasi edelleen:

— "Ohoo ja hohoo! Vai on porvari aatelia ja tikka kuusen kylkeä? Älä nuolaise, ennen kun tipahtaa!… Kansa se on joka on aatelia, ja sen viulut ne ovat voiman viuluja."

Sarva käveli loukkautuneena, ylpeänä, lakki takaraivolla. Hän sattui taas töyttäämään Heiliä. Heili närkästyi, sysäsi Sarvaa luotansa ja lausui:

— "Mitä me siitä!… Se on niitä sosialisti-vimmatuita…"

Sarva yltyi yhä ja ylpeili:

— "Antaa olla vimmatuita!… Omia oksennuksianne me demokraatit olemme… Latki vaan pois, mitä olet eteesi ylenantanut… Niin, niin… Älkää ollenkaan virnistelkö! Ei sitä sosialismia olisi, jos porvarit olisivat älynneet olla riistämättä… Mutta riistäkää, pojat! Riistäkää, että ryskää! Siitä se sosialismin voima heruu… Ja kerta sitä sanotaan, että: Stop!"

Nuoret miehet olivat äänettöminä katselleet Sarvan reuhaamista. Joku heistä murahti:

— "Millähän sitä sinäkin sanot?"

— "Milläkö kansa sanoo?" — uhitteli Sarva. — "Kunhan käsirysy tulee ja tupet tyhjennetään, niin nähdäänhän kuka sanoo ja kuka se on aatelia!"

Hän poistui ylpeänä, loukattuna, vihaisena. Kaksi aatelia oli sielläkin vastatusten. Entisessä soraäänessä kirahteli metsäkylässäkin jo kolmas ääni: sosialismi. Niitä "toisia" oli nyt kolme… Harjotus jäi kesken ja nuoriso alkoi hajota.

— "Se on niiden tarvaalaisten syy… Nehän sen suututtivat", — murisi yksi joukosta.

— "Mene sinä, viikkiläinen, hänen häntänänsä heilumaan… Sinähän olet jo heilumaan tottunutkin", — pisti siihen Katri tarvaalaisten joukosta.

Kaikki vaikenivat. Elämän ilojen keskelle oli matanut niiden ilojen ja koko elämän tulos, sen oksennus: nykyhetki. Se hävitti ilot, purki itseänsä uusiksi ihmisiksi, uusiksi tunteiksi, joukoksi, kuohuksi, vihaksi ja kaikeksi, inistä oli syntyvä joku uusi, tuntematon, umpimähkäinen, tai järjellinen… Harhama tajusi sen. Hän näki nyt kaikenhäviön ilmestyvän elämänkäärmeenä, joka, pysyäksensä ijankaikkisena, ravitsi itseänsä omalla itsellänsä, söi lapamatonsa ja syntyi siitä ruuasta aina uutena ja purki ruuaksensa loppumatonta lapamatoansa: elämää. Hän nojasi kyynäspäänsä akkunalautaan, mietti elämän syvää kysymystä ja hänelle näytti se nyt kirkastuvan. Hän nousi, käveli mieli raskaana huoneessansa, kiemurteli tuskan kourissa, riippui kuoleman luukynnessä epätoivoisena, vapisi, pelkäsi, hikosi ja hapuili pelastusta ja huokasi katkerana: