HARHAMA (continued 4)

— "Ah! Elämä on kaikenhäviö…"

* * * * *

Talvi on jo painanut jäähyväissuudelman kesän keväisille huulille, koonnut lumivaippansa mailta, jääverhonsa vesiltä. Linnut rakentelevat pesiänsä, laine huuhtelee rantakiviä ja kalat kuhertelevat vedessä. Lehti on jo hiirenkorvalla, nurmi nousee maankamarasta ja kylväjä idättää touvonsiemeniänsä turpeessa.

Mutta Valkamalassa heloitti yhä sama kodinrauha. Oli ainainen lauvantai-ilta, jolloin sauna lämpiää… äiti pukee lapsiansa puhtaisiin… mies siunaa vaimoansa… vaimo kiittää miestänsä viikon vaivoista. Elämä ripsehti kodin haltijana, onnenseula kainalossa… hymy huulilla. Se seuloi antimiansa… huolehti kotiväestä… jakoi sille lämpimät sukat jalkoihin… puhtautta mieliin… sopua sydämiin…

Sadasti ja sadasti yritti Harhama alkaa teoksensa. Yhtä usein hän myös sen jätti tekemättä. Juoni tuntui aivan valmiilta, jokainen runosäekin oli jo hiottu, mutta kun hän tarttui kynään, näkyi aukko, josta äärettömyyskin olisi sopinut putoamaan. Siinä asiassa oli hän rehellisyyden rehellisyys. Pieninkin epäilys sai hänet panemaan kynän pöydälle. Sitä rehellisyyttä ei hän voinut olla noudattamatta silloinkaan, kun ennustuksien valkeat linnut palasivat seppele nokassa. Hänelle oli siinä kysymyksessä aina elämänsä ja kuolemansa ja siksi ei hän voinut tarttua väärään korteen, ei pettää itseänsä, kun seisoi kuoleman neulankärellä, hädän repimänä, epätoivon raatelemana.

Niin lykkäytyi teoksen alkaminen päivästä päivään. Joskus näytti se olevan aivan ehjä… joskus puuttui siitä jotain vähäistä… joskus kaikki… joskus oli koko juoni yhtenä ainoana aukkona…

Historian hyrskyaallot nousivat elämänkäärmeen mustina harjoina. Venäjällä soivat taas suuret viulut. Kansa tanssi veritanssia tammikuun verihäissä. Tykit paukkuivat ja punainen verikäärme nousi hangelle vuodatetusta verestä ja lähti puhaltamaan vihaa Venäjän lakeuksille…

Eräänä päivänä sai Harhama Anna Pawlownalta pyynnön tulla häntä tärkeän asian tähden tapaamaan lähimmällä asemalla. Hän ei tietänyt odottamattoman tulon syytä, ja matkusti heti tulijaa tapaamaan. Rouva Esempio oli hänen muassansa ja he yhtyivät Turussa Anna Pawlownan pyynnöstä incognito. [Tuntemattomina.]

— "Tuloni kait oli Teille odottamaton", — puheli Anna Pawlowna ojentaen kätensä ja Harhaman sitä suudellessa.

— "Kyllä… Ei kumminkaan niin odottamatonta, kuin se oli toivottua", — vastasi Harhama, kiittäen samalla muutamalla valitulla sanalla ja kumarruksella.

— "Mistä muutoin johtuu tämä kunnia… tämä odottamaton tulonne?" — kysyi Harhama, hetken puheltuansa.

Anna Pawlowna näytti hieman epäröivän ja lausui:

— "En tiedä mistä päästä alkaa… Ah! Nämä ovat hirveitä aikoja… Olettehan kuullut kapinasta?"

— "Kyllä…"

— "No niin", — jatkoi Anna Pawlowna. "Se on Teille tietysti surullinen uutinen: Kohta kapinan jälkeen ampui herra Zaiko itsensä… Oliko hän sitten kapinaan sekautunut, vai miten, sitä ei kukaan tiedä."

Joku sanomattoman katkera tunne täytti Harhaman sitä kuullessa. Hieno, heikon näköinen Zaiko ilmestyi hänen eteensä, turvattomana, elämänorrella värjötellen, ja hänen takanansa seisoi jo elämä, purppurapukuun pukeutunut kolera, joka sääliä tuntematta raateli Zaikoa elävältä, söi tämän onnen ja ilot. Harhama muisti hetkessä paljon entistä: yhteiset keinottelut… Hiiden myllyn hurjastelut… uhkarohkeat teot vallankumouksen aallonharjalla ja paljon muuta, Nyt oli niistä jälellä enää verilätäkkö, jota joku näkymätön imi itseensä sitäkin. Kaikki näytti suistuvan äärettömyyden avoimeen kitaan. Kaiken näytti syövän elämä, se suuri kaikenhäviö, se suuri käärme, joka söi itseänsä.

Anna Pawlowna huomasi Harhaman mielen synkkyyden ja puhui heikolla äänellä:

— "Ei Teidän pidä antaa mielenne masentua… Meitä ihmisiä johtaa Jumalan sormi ja me emme kykene tuomitsemaan, mikä meille on parasta… Kaiken napinan täytyy sentähden vaijeta…"

Harhama ei puhunut sanaakaan. Hän tarttui kuin mielipuoli Anna Pawlownan sanoihin. Hän ajatteli: "Hänkin, joka on Jumalan kumartelija, todistaa nyt että kaiken onnettomuuden lähteenä on Se Hirviö… Vieläkö parempaa todistusta tarvittaisiin!"

Ja jos hänellä nyt olisi ollut kynä saatavilla, olisi hän oitis tarttunut siihen, kuin vimmastunut keihääseen. Anna Pawlowna huomasi Harhaman mielenliikutuksen, sillä hän oli tottunut näkemään hänen tyynen pintansa alle. Hänkin tuli surulliseksi ja huokasi:

— "Kyllä elämä on joskus julma…"

Harhama kiehahti. Hän yritti puhua suunsa puhtaaksi. Hän alkoi jo:

— "Ei se ole elämä… siinä on joku muu…"

Hän keskeytti jätti sanomatta sen, jota hän tarkoitti. Anna Pawlowna käsitti sen, katsahti Harhamaan, näki hänen uhmansa, tuli surulliseksi ja puhui puoli-itseksensä:

— "Niin… Itsestämmehän meistä ihmisistä riippuu, minkälaisen elämän tahdomme ottaa Jumalan kädestä: siunauksenko, vaiko kirouksen tahdomme valita. Kirous, se on: kaikki huono, näkyy vaan osaavan pukeutua purppurapukuun, kuin Hiiden myllyn tyttö…"

Harhama alkoi ajatella elämän suurta hämärää. Syntyi äänettömyys. Viimein Anna Pawlowna alkoi taas puhelun lausuen:

— "Herra Zaiko on testamentannut omaisuutensa Teille, mutta varovaisuuden vuoksi ehdolla, että Te saatte käyttää siitä ainoastaan korot ja tehdä vapaasti testamenttimääräyksen. Loppuun hän on lisännyt selityksen, että ne varat ovat teidän yhteisien voittojenne jätteitä. Se on yksi jatko asiaan. Ja sitten toinen: Olin nyt itse puhumassa puolestanne, ja nyt on suositus luvassa ja loppu kyllä järjestetään… Näiden kahden asian tähden minun täytyi Teitä tavata saadakseni vastauksenne. Jälkimäiseen asiaan antamanne vastauksen minä kyllä tiedän, mutta olisi myös järjestettävä nyt herra Zaikon jättämän omaisuuden sijotus. Sitä varten toin Teille eri ehdotuksia… Ne ovat herra Ivanofin tekemiä ja voitte niistä nyt valita ja allekirjoittaa sitten Ivanofin nimelle asetetun valtakirjan, että hän voi tehdä lopun… No niin!" — lopetti hän. "Kuten näette, juoksevat omankin, eivätkä vaan kansanne elämänlangat osaksi Rajajoen takaa. Ihmisyyden ja ystävyyden siteitä ei näy pikku puro jaksavan virrallansa poikki kihnata…"

Harhama hajosi ajatuksiinsa, muisti taas entiset päivät, ystävät ja toiveet. Hän vastasi hieman surullisena:

— "Olenhan aina tunnustanut kansanne jalomielisyyden ja ne… no: siteet… yhteyden tavallaan ja onhan tulonne ja huolenpitonne, sekä herra Zaikon testamentti liikuttavia, mutta…"

— "No, mitä 'mutta' taas?" — keskeytti Anna Pawlowna.

— "Olen päättänyt nyt tulla omineni toimeen, enkä voi ottaa vastaan testamenttia", — vastasi Harhama kuivasti, mutta kohteliaasti.

— "Taas päähänpisto!… Sillä tavallako Te jo kiitätte ystäviänne?" — keskeytti Anna Pawlowna loukkaantuneella äänellä.

— "Anteeksi!" — yritti Harhama puhua.

— "No, menkää Te!… Hienotunteisuutta ei sentään saa metsässäkään unohtaa", — keskeytti taas Anna Pawlowna ylemmyydellä ja syvästi loukkautuneena.

— "En ole tahtonut sitä unohtaa. Ehkä ymmärsitte minua väärin. Minä allekirjotan valtakirjan, mutta pyydän, että Te teette varojen kanssa, mitä tahdotte. Eihän minun pelastukseni ja elämäni ole niissä. En voi vieläkään vapautua siitä uskosta — kun tässä nyt taas tuli siitä puhe — että elämäni langat juoksevat omasta itsestäni, ja ne ovat…"

— "Nohan?" — keskeytti Anna Pawlowna kysyvästi, ylevänä.

— "Nämä kaksi!" — vastasi Harhama, ojentaen molemmat käsivartensa.

— "Mhyh!… Lyhyet ovat sitten lankanne… ulottuvat pari tuumaa peukaloanne pitemmälle!" — huudahti Anna Pawlowna itsetietoisena. "Hullutuksia!… Pitemmätkin käsivarret tarvitsevat ystävän kättä jatkoksensa… Älkää ollenkaan rypistelkö otsaanne!… Teissä asuu kansanne usko pienen suuruuteen. Niin, niin! Turhaan synkkenette. Juuri tänään oli siitä puhe, kun pyysin suositusta Teille. Syököön tietysti jokainen ihminen oman otsansa hiessä leipänsä, minä sitä Teissä juuri kunnioitan, mutta Jumala ja ystävän käsi täytyy myös tunnustaa elämän tekijäksi, kuten Jumalan ilmakin… Mutta jätetään nyt tämä asia!… Te näytte aivan metsistyneen. Eikä kummakaan… semmoisessa erämaassa missä asutte! Onko Teillä mitään ihmisseuraa?"

Harhama mietti seuraansa. Hänen ihmis-inhonsa tuprahti taas. Hän oli Zaikon tähden katkera elämälle ja semmoisina katkeruuden hetkinä hän halveksi ihmisiä, piti niitä elämässä matelevina syöpäläisinä.

— "Kyllä… On seuraa", — vastasi hän tuskastuneena. Anna Pawlowna jatkoi:

— "En minä nyt tarkota sitä, onko siellä ihmisiä yleensä, vaan sitä, onko Teillä seuraa, joka olisi Teidän tasallanne."

Harhama vaikeni. Hetken vaiti-oltuansa puhui Anna Pawlowna häntä tarkastellen:

— "Teistä tuntuu henkisesti jotain pois karisseen. Seurapiiri on niin suuri tekijä ihmis-elämässä… Se tekee monesta tavallisesta ihmisestä aatelisen."

Harhaman edessä oli taas aateli, joka nousi toisen aatelin yläpuolelle. Hän mietti niitä molempia ja puhui hitaasti ajatellen:

— "Olen näinä aikoina nähnyt aina vaan kaksi ja kaksi aatelia vastatusten. Jokainen niistä on tietoinen ja ylpeä omastansa ja pitää sitä ainoana oikeana. Mikä heistä lienee se oikea…"

— "Seula käy kerran Jumalan kädessä ja se erottaa oikean väärästä", — vastasi Anna Pawlowna, hänkin ajatuksissaan.

Harhama oli vaiti. Hän mietti ja kuvaili mielessänsä aatelisuutta, näki sen purppurapukuisena, keikailevana, jommoisena hän sitä inhosi ja piti ihmisnarreina. Kuin puoli-itseksensä, hieman halveksivasti, virkkoi hän lopuksi:

— "Niin… Mitä on sitten se oikea aateli?"

Anna Pawlowna nousi, kuin lastansa puolustamaan, puhuen ylevänä:

— "Te tietysti jätitte sanoilla sanomatta sen mitä tahdoitte kysymyksellänne sanoa: että muka halveksitte aatelia… Kyllä minä ajatuksenne tunnen… En minäkään tarkota ulkonaista aatelia, joka syntyy ainoastaan ulkonaisen aatelin suojissa, eikä rikkatunkiolla… Taas rypistätte otsaanne… Ja kumminkin Te itse korottaudutte siksi aateliksi: ylpeäksi, tai miten sanoa: ylemmä muita… Rypistelkää vaan silmiänne! Kyllä minä tiedän, että Te ovensuunurkissa istuessanne oikeastaan tahdotte istua ylimmällä sijalla pöydässä… Se ulkonainen vaatimattomuutenne on ainoastaan valevaippa, tai Teidän aateliskaapunne… Turhamielisyyskin voi ilmetä kahdenlaisessa kaapussa."

Harhama ajatteli ja hän ei voinut olla myöntämättä, että silloin, kun hän istahti johonkin huomaamattomasti, hän itse asiassa silloin, juuri silloin enimmin halveksi muita, ei tahtonut, ei viitsinyt mennä niiden joukkoonkaan, nähdessänsä niiden rehentelevän ihmissyöpäläisinä. Hänen ajatuksensa keskeytti taas Anna Pawlowna kysyen:

— "Ketä Teillä oikeastaan on siellä erämaassa seurana?"

Harhama vastasi vitkaan, kiusautuneena:

— "Oma itseni… ja rouva Esempio…"

— "Ah! Tämä jonka esittelitte?" — tarttui Anna Pawlowna.

— "Niin… Hän", — vastasi Harhama kuivasti.

Anna Pawlowna katsoi häneen tutkivasti. Hän tunsi Harhaman niin hyvin, että arvaili hänen otsansa rypistyksistä paljon. Pitkän vaiti-olon kuluttua lausui hän:

— "Minä en ymmärrä minä seurana hän voisi Teille olla… Olettehan Te niin eri tasalla henkisesti, että sen voi jo yhdellä silmäyksellä nähdä…"

Harhama vaikeni. Anna Pawlowna jatkoi tutkivasti Harhamaan katsoen:

— "Kenties hän onkin kaikkea muuta kuin seuraa…"

— "Niin!" — lausui Harhama, ei myöntäen, ei kieltäen. Anna Pawlowna tajusi hänet aina vähästä. Hän lausui:

— "No sitten on asia toinen… Odottamaton se minulle kumminkin on kahdestakin syystä: Olkoon sen toisen syyn kanssa miten hyvänsä, toinen kumminkin on, jota ette voi kiertää…"

— "Ja mikä on se toinen syy?" — kysyi Harhama. Hänen silmiensä edessä häilähtelivät jo Jumalan vihatut hiukset. Hän tapaili niitä, alkoi ärtyä. Anna Pawlowna vastasi rauhallisena, ylevänä:

— "Se toinen syy on se, että ei yksikään nainen voi olla Teille vaimo niin kauvan, kuin olette Magdaan sidottu. Jokainen muu 'vaimo' on Teille kaikkea muuta, kuin vaimo…"

Harhama tunsi jo Jumalan ilkeiden hiusten kaulaansa hiipovan. Hän kysyi ärtyneenä:

— "Ja kuka on minut Magdaan sitonut?"

— "Laki", — vastasi Anna Pawlowna ylpeänä.

— "En minä jokaista rihmaa laiksi tunnusta", — lisäsi Harhama ynseänä, ylimielisenä, petona, tuntien jo Jumalan verenhajua. Anna Pawlowna ikäänkuin kohosi henkisesti, kun hän kysyi:

— "Luuletteko sitte, että Te, tai kukaan on oikeutettu itse määräämään, minkä rihman hän tunnustaa laiksi, mitä ei?"

Harhamaa kysymys ärsytti, mutta samalla hän tunsi sen pulman. Hän vastasi kierrellen:

— "En minä sillä tarkottanut, että jokaisessa asiassa on se valinnan vapaus, mutta tässä asiassa sen täytyy olla…"

— "Vai niin!… Entä jos rouva Esempio kerran käyttäisi Teidän suhteenne tässä asiassa valinnan vapautta?" — keskeytti Anna Pawlowna.

Syntyi äänettömyys. Harhama tunsi seisovansa elämänpulman edessä, jonka hän itse oli silmukaksi punonut ja viskannut silmukan kaulaansa. Hänen ajatuksensa keskeytti Anna Pawlowna lausuen:

— "Onhan elämänne taas yhtä erehdystä rikkaampi… Mutta eikö olisi Teillä jo aika ajatella sitäkin, ettekö ehkä ole sitä 'rikkautta' liian paljon koonnut… Erehdykset ovat elämässä semmoista rikkautta, joka kantaa tulikuumaa korkoa ja jota ei edes koikaan syö eikä ruostekaan raiskaa…"

Harhama mietti repaleista elämäänsä, jonka reikiä: rikoksia ja erehdyksiä, hän oli ikänsä paikkaillut uusilla rikoksilla ja erehdyksillä, uusilla reijillä. Hän masentui hieman sitä risaista näkyä katsellessansa.

Sulavasti käänsi Anna Pawlowna sitte puheen toisaalle. Hän puhui taas myötätunnolla Suomesta, sanoi Suomelle suopeampien tuulien puhaltavan Venäjällä ja lopetti naurahtaen:

— "Niinkuin näette, on Venäjän puomipuu antanut perään ja ne teidän Suomen historian loimet höltyneet."

— "Kiitos Teille!… Sehän on osaltansa Teidänkin ansionne", — virkahti Harhama. Lopuksi he sopivat, että Anna Pawlowna sijottaisi Zaikon omaisuuden mielensä mukaan. Venäjälle paluusta lupasi Harhama antaa myöhemmin vastauksensa, kun saisi asiansa täällä ja siellä järjestetyiksi ja sopisi rouva Esempion kanssa, johon hänen elämänsä oli sidottu.

Erotessa kysyi Harhama Anna Pawlownalta:

— "Sanokaapa, millä tunteilla Te matkustatte Suomessa?"

— "Jos sanon suoraan, niin tuntuu noin ylevältä, kun tietää olevansa hallitsevan suurkansan jäsen… no, olkoon käskijä", — naurahti Anna Pawlowna leikillä.

Juna vihelsi ja ystävät erosivat, ja Harhama palasi Valkamalaan mieli katkerana Jumalalle ja koko elämälle. Teoksen tuli alkoi palaa yhä kiihkeämpänä, mutta sen reikä oli myös yhtä suuri, kuin ennenkin, se oli joskus suurempikin. Hänen epäilynsä kaikki rauhaset aukenivat sitä mukaa, kuin hän nousi Jumalaa vastaan ihmishengen ajettumana, punaisena, kipeänä paiseena.

* * * * *

Kaksi kottaraista keinui rinnatusten koivun korkealla oksalla, kumpikin samalla varvulla… Ne olivat koko vuoden uskollisina kulkeneet ja kärsineet, odotellen sitä vuoden ainoaa hetkeä, jolloin luonto antaa heille luvan suoda lempensä toisillensa. Nyt oli se ainoa hetki tullut… Tullut oli vuoden kärsimyksillä ja uskollisuudella ostettu lemmen ja viettien armas silmänräpäys… Puro lorisi vallatonna… Päivä paistoi heleästi… Ilma oli höyhenkepeä, koivunvarpukeinu valmis…

Pesä oli jo höyhenillä peitetty… Koivunvarpu heilahti… Jo soivat luonnon lemmenkellot, kutsuen ateriallensa… Kottarainen lauloi emollensa lemmenlaulunsa…

Emo uinahti pesässänsä… Varpu heilui linnutonna… Puoliso oli nauttinut sen vuoden ainoan silmänräpäyksen onnen…

Uusi odotuksen vuosi oli edessä, vaivoinensa, huolinensa, vaaroinensa… Yksin istahti kottarainen varvulle pesän lähelle ja lauloi uskolliselle emolle kiitosta äskeisestä… Se lauloi päivät, lauloi yöt läpeensä… Se lauloi maksuksi silmänräpäyksen onnesta…

Rakkaus on suuri, kun se on oikea…

— "Kuka voi niiden lempeä sormellansa osottaa? Niin puhdas, jalo ja uskollinen on meidänkin suhteemme."

"Niiden rakkaus on luonnon aatelin rakkautta ja meidän on ihmis-aatelin", — lausui rouva Esempio Harhamalle, jonka kanssa hän katseli kottaraisten keväistä kuhertelua.

— "Kiitos siitä!" — lopetti Harhama ja puristi puhujan kättä… Rouva Esempio jatkoi, kottaraisia katsellen:

— "Niin… Katso! Meidän avioliittomme on yhtä luja, kuin tuon kottaraisparin, vaikka se heiluu aivan yhtä vapaan varvun varassa, kuin niidenkin rakkaus…"

Harhama mietti sitä elämän ongelmaa, sitä tunnetta, jonka luonto on pannut jokaisen elävän olennon poveen poikueen turvaksi, pesän puhtauden suojaksi. Luja on se tunne, kun se on puhdas. Kottaraisen pesä ei ole vielä koskaan kylmille jäänyt, ei ole uros sitä koskaan hylännyt, ei ole poikue nälkään joutunut emon uskottomuuden tähden. Ei myös ole koskaan kottarainen häväissyt toisensa pesää, ei houkutellut hautovaa emoa pois.

— "Tir… lir… vir!" — visersi kottarainen. Varpu heilahti… ilma houkutteli siipiä… lämpö mieltä, vaan ei lennähtänyt puoliso emon pesältä.

Vierähtivät taas päivät. Kevät kisaili jo kesän keralla. Pääskynen hautoi räystään alla. Se kärsi vankeutta hetken mieliteosta… Kottaraisen emo maksoi pesässänsä lemmen lyhkäisen silmänräpäyksen onnea…

Kevään vapaus ja ilot ja koivun vapaana keinuva varpu olivat menneet sen hetken hintana… Varvulla lauloi yksinäinen puoliso kaihoansa ja sen hetken ylistystä…

Rakkaus on suuri, kun se on puhdas…

* * * * *

Niistä joukko-ihmisen rihmoista, joihin Harhama oli kietoutunut ei hän päässyt irti. Hän oli teoksensa juoneen punonut maailmankurjuuden jumaluudeksi ja joka kerta, kun hänelle välähtivät teoksensa sivut salamoilla koristettuna taivaanlakena, näki hän siellä myös maailmankurjuuden istuvan Jumalan valtaistuimella. Hän polvistui silloin sen eteen. Hän etsi sen alttaria, kuin pakana uhrilehtoa. Hän yritteli sitä palvella, järjestää sille jumalanpalveluksia, mietti niiden menoja. Ja niitä jumalanpalveluksenmenoja miettiessänsä kietoutui hän taas kurjiksi kuvittelemiensa herättämiseen. Mutta hän herätteli niitä mielessänsä jo jumaluuden tietoisuuteen, valmisti maailmankurjuutta, köyhiä ja kurjia käsittämään, että he, ihmiset, ovatkin Jumala. Hän herätteli heitä salaisuudessa, kavaluudella, varovasti käsittämään, että ei ole muuta palveltavaa Jumalaa, kuin maailmankurjuus. Ainoastaan se, minkä ihminen tekee sille: yhdelle vähimmistä, on tehty oikealle Jumalalle. Siitä tiedosta piti sitten puheta lopullinen tietoisuus siitä että ihminen itse on Jumala, sen oma siveellisyys on ainoa oikea Jumalan käsky.

Semmoisina jumalanpalveluksen menoina olivat hänellä puuhansa nuorison kanssa.

Yhden semmoisen jumalanpalveluksen oli äsken häirinnyt tukkilainen Sarva. Kaikki muutkin yritykset onnistuivat yhtä huonosti. Viimein turvautui hän taas Alkulan apuun, saadaksensa jumalanpalveluksensa onnistumaan.

Oli sunnuntai.

Alkulan isäntä luki raamatusta: "Joka kuulee nämä sanat ja tekee ne, hän verrataan toimelliseen mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi."

— "Hyvää päivää!" — tervehti Harhama.

Alkula keskeytti lukemisensa ja vastasi tervehdykseen kysymyksellä:

— "Tervetuloa!… Mitäs sitä nyt kuuluu?"

— "Kiitos, isäntä! Tulin Teille puhumaan taas siitä vanhasta asiasta… Olisin mielelläni jotain tehnyt nuorison mukana, mutta minä en onnistu sen kanssa. Jos Te, isäntä, tahtoisitte olla apuna, niin ehkä", — alkoi Harhama puhua.

— "Niin! Hyvähän se olisi!" — äännähti Alkula, selaillen raamattuansa.

— "Ne Teihin luottavat enemmän, kuin minuun", jatkoi Harhama hetkisen vaiti oltuaan. Alkula pani raamatun kiini ja lausui tyynenä:

— "Minä en voi ryhtyä Teitä avustamaan, sillä minä en ole samaa mieltä, kuin Te. Muistuu mieleeni puheenne, jonka piditte ensimäisessä juhlassanne. Te sanoitte puheessanne, että ei tarvita muuta aatelia, kuin työn-aateli, mutta kyllä tarvitaan toinenkin aateli."

— "Ja mikä se on?" — tarttui Harhama kiihkeästi.

— "Se on siveellisyyden-aateli. Jos sitä ei ole, on kaikki työ turhaa. Mitä me silloin päivin ansaitsemme, sillä me öisin kulutamme terveytemme ja likaamme sielumme juoppoudessa, porttojen parissa ja muussa paheessa", — vastasi Alkula tyynenä. Jumalan ilkeät hiukset heilahtivat jo Harhamalle, kuin punainen vaate.

— "Mutta olenko minä ketään haureuteen kehottanut?" — keskeytti hän nopeasti, tuntien jonkun piston.

— "Ette sanoilla. Mutta voidaan sitä teoillakin kehottaa", — vastasi Alkula tyynesti, mutta jäykästi. Harhama tunsi veren nousevan päähänsä. Hän tiesi nyt, mistä oli kysymys. Hänessä nousi uhma. Nopeasti ja ylpeänä virkkoi hän:

— "Minä tiedän, mitä Te tarkotatte, mutta…"

— "Niin… Minä uskallan puhua suoraan… Teidän elämäänne rouva Esempion kanssa", — jatkoi Alkula.

Harhamassa ryöpähti viha. Hänen sisällinen ihmisensä nousi hänessä, kuin puristettu nyrkki, valmiina lyömään. Aivan kuin ilkkuen kysyi hän:

— "Entä sitten? Mutta jos hän olisi vaimoni?"

Alkula pysyi tyynenä, rauhallisena ja kysyi:

— "Muuttuuko mielestänne pahe hyveeksi sillä, että se julistetaan julkiseksi?"

Harhama vaikeni. Ihmis-inho kohosi taas hänessä. Alkula jatkoi:

— "Ne, jotka koettavat tehdä paheen, huoruuden, hyveeksi, julistamalla sen julkiseksi, ne samat joukot julistavat omaisuuden varkaudeksi, vaikka sekin on julkisesti hankittu… Sillä jos katsotte ympärillenne, niin eivät kutkaan kule ylpeämpinä, kuin ne, jotka kokoavat rikkautta. Mistä johtuu se ristiriita sosialistien opissa? Te tunnutte sen opin tuntevan…"

— "Hävetkää", — yritti Harhama. Alkula keskeytti hänet rauhallisena:

— "Älkää kiivastuko! Ei pahe tule sillä hyveeksi, että se julistetaan julkiseksi. Se muuttaa vaan nimeä: varkaudesta tulee ryöväys, salamurhasta miestappo. Eivätkö mielestänne katutytöt ole porttoja? Ja kumminkin he harjottavat haureuttansa niin julkisesti, että poliisi ei voi heitä kaduilta karkottaa, ja kumminkin myöntänette, että se on pahe. Kuulkaa, Harhama! Se kadun porttojen haureus on parempikin, kuin se hyveeksi julistettu. Se ei toki jäydä nuorison siveellisyyden juuria. Se herättää inhoakin itseänsä kohtaan niin kauvan, kun sen harjottajat itse tunnustavat sen paheeksi, johon ovat langenneet. Mutta miten on sen hyveeksi julistetun porttouden laita? Eikö se vie lukemattomia turmioon, houkuttelemalla ne paheeseen, joka on peitetty hyveen valheellisella, pettävällä kuorella?"

Harhaman veri kiehui. Jumalan hapset ärsyttivät häntä. Ihmis-inho ja halveksiminen purkautui hänestä loppumattomana lapamatona. Hän lausui ylpeänä:

— "Minä en välitä siitä, mitä Te minusta itsestäni sanotte, sillä ei kenenkään heittämä saasta minuun tartu. Mutta millä oikeudella Te viskaatte rouva Esempion silmille rapakosta tempaamanne sanan: portto?"

Vanha Alkula oikaisi itsensä. Vakavana, jäykkänä tarttui hän puheeseen, lausuen:

— "Te erehdytte. Minä en ole Teille sanonut, että rouva Esempio on portto. Minä puhun jokaiselle itsellensä. Juuri Teidän silmillenne olen minä sen sanan heittänyt. Te olette syyllinen, se oikea portto… Minun silmissäni Te olette portto mieheksi. Te olette mies ja vastuun täytyy olla aina miehen hartioilla. Jos he peittäytyvät hameiden taakse, silloin ollaan hukassa, sillä hame on huono linna."

— "Ja luuletteko, että minä en teoistani vastaa?" — uhitteli Harhama, johon viime sanat sattuivat, kuin isku ajettumaan.

— "Älkää taas kiivastuko… Te ette voi niistä vastata. Pahan siemenen Te voitte huonolla esimerkillä kylvää, mutta jälkeen tulevat sukupolvet saavat siitä kärsiä ja siitä nousevan rikkaruohon kitkeä… jos voivat. Se, joka toi ensimäisen kaniinin Austraaliaan, ei voisi tekoansa sillä sovittaa, että vuori kaulassa vajoaisi meren syvyyteen."

Harhama tunsi vuoren painavan hartioitansa. Piinallinen äänettömyys rutisti hänen luitansa. Alkula katkaisi taas äänettömyyden, puhuen vakavana:

— "Meidän aikanamme nostaa liha taas rintojansa rohkeana, mutta sen rinnat täytyy meidän lyödä maahan, jos kansamme aikoo elää. Lihan-aateli ei kelpaa kansamme kasvattajaksi, vaan se toinen, siveellisyyden. Lihan-aatelia me emme tarvitse, enempää kuin koleraakaan. Sitä toista me tarvitsemme. Minä sanon Teille loppuun asti: Täällä toivotaan, että Te muuttaisitte rouva Esempion kanssa pois paikkakunnalta."

Harhama nousi ylpeänä ylös. Ihmis-inho, halveksiminen ja viha Jumalaa vastaan juoksivat koko hänen olemuksensa läpi, kuin vihainen petokarja. Hän tahtoi musertaa Alkulan äänettömyydellä, kuin kalliolohkareella. Hän ikäänkuin nosti sitä vuorilohkaretta valmiiksi heittoon. Alkula pysyi yhä rauhallisena. Harhamaa tyynnytellen jatkoi hän:

— "Minä toivon, että olette minua ymmärtänyt ja että tämä jää tähän, niinkuin miesten asia. Minä itse puolestani Teitä kunnioitan ja rakastankin, ja juuri siksi olen sanonut suuni puhtaaksi. Ehkä en ollut siihen mielestänne kylliksi oppinut, mutta minä olen siihen sen sijaan kylliksi vanha…"

Hän nousi seisomaan, oikaisi vartalonsa, kuin talonpoikaiskuningas, nojasi toisen kätensä pöytään ja jatkoi itsetietoisena, suurena, ylevänä, miehekkäänä Harhaman seisoessa hänen edessänsä ylpeys ja uhma vuorenlohkareena kädessä ja ylpeän petokarjan hänen olemuksessansa kierrellessä. Hän jatkoi:

— "Elämä ei ole suonut minun istua kirjakasan ääressä niin paljon, kuin Te olette istunut, mutta minä olen pidellyt enemmän, kuin Te, kahta opin-esinettä, nimittäin kuokanvartta ja" — hän laski kätensä raamatun päälle ja lopetti: "tätä. Minä olen lukenut, ja kokenut elämänkirjan elämästä ja raamatusta, ja olen kulkenut elämän kovissa kourissa. Minä tunnen elämän…"

Se ilmotus oli Harhamalle joku salama, jonka huikeasta valosta hän katseli, mikä on elämä, katseli sitä kuumeisesti, vapisi ja värisi, peläten, että nopea salama sammuu, ennen kun hän on ehtinyt nähdä "mikä on elämä". Käsi, joka piteli vuorenlohkaretta, vaipui alas.

Syntyi äänettömyys, jääkylmä, jäytävä, raskas vaitiolo. Harhama mietti sitä ainaista himmeää, sekavaa. Rouva Esempio haihtui hetkeksi elämän sumuihin, niihin sameisiin, aina pakeneviin utuihin, joita hän oli kiini tavotellut, voidaksensa niihin tarttua käsin, nähdä niiden ytimen, pidellä sitä. Loukkaukset haihtuivat hänen korvistansa. Korvat humisivat tulikuumina. Alkula selaili raamattua. Viimein kysyi Harhama:

— "Mitä on sitten elämä, kun sen tunnette?"

Se kysymys nosti Alkulankin hartioille kaikki kovien kokemuksien muistot, kokemuksien, joilla elämä oli häntä jauhanut. Hallat ja karjarutot, raesateet ja perheonnettomuudet olivat häntä kohdanneet. Hän oli kulkenut niiden kivensilmän läpi, jauhautunut niiden kivien välissä. Hänen otsanryppynsä oli vieras kyntänyt elämän paraaksi lahjaksi. Hän muisti sen. Vakavana vastasi hän:

— "Elämä on Jumalan jauhinkivi… Se jauhaa oikean aatelin akanoista ja puhdistaa ihmisestä sen, mikä siinä on oikeaa… Se kyllä jauhaa meistä kaikki väärät ainekset aikanansa akanaläjään ja puhdistaa koko kansan."

Molemmat miehet katsahtivat toisiinsa. Molemmat muistelivat omaa elämäänsä, näkivät elämän jauhinkivet ja huomasivat olevansa niiden kivensilmään aina solumassa, elämän pyöriessä armottomana myllynkivenä.

Molemmat huokasivat. Alkula alkoi selailla raamattuansa, otsalla elämän paras lahja: toisen kyntämä ryppy. Ja kivensilmässä oli taas seisonut vastatusten kaksi aatelia, toisen kädessä vuorenlohkare, toisen aseena elämän suuri kirja. Kivi pyöri, seula kävi ja väärä erkani akanana oikeasta.

Hän palasi kotiin. Elämän kysymys kyti taas mielessä hiilenä. — "Mitä on elämä? Mitä se on?" — uteli hän itseltänsä. Munkki Pietarin lahjottama latinalainen Uusi Testamentti osui hänen käsiinsä. Hän selaili sitä ajatuksettomana. Silmiin pistivät siitä sanat Johanneksen evankeliumin 14. luvun 6. värssystä: "Ego sum via illa, et illa veritas, et vita illa." [Minä olen tie, totuus ja elämä.]

Hän mietti hetken, mietti kaksi… Kaikki sumeni taas ja sumusta tuikutti ilkkuva elämänkysymys. Se näyttäytyi nyt äskeiset loukkaukset hampaissa. Hän alkoi taas siihen vihaansa kääntää ja tarttui Jumalan hapsiin. Oli parjattu syytöntä. Hän raivostui, tuli katkeraksi rouva Esempion tähden ja mutisi katkerasti, Jumalaa tarkottaen:

— "Sinä elämä!… Hiiteen moinen elämä! Sinä se juuri olet syypää, että syytöntä loukataan… olet laittanut kaikkia hulluja sääntöjä, joiden noudattamista raakimukset pitävät hyveenä ja niistä poikkeamista paheena ja herjaavat siksi ihmisiä."

Ja paiskaten Uuden Testamentin nurkkaan, lopetti hän:

— "Hiiteen moinen Jumala!… Hirviö… Olematon variksenpelätti!"

Hän nousi ylpeänä, uhmaavana, käveli edestakaisin huoneessa, tunsi herjauksesta kiintyvänsä yhä lujemmin rouva Esempioon ja uhmaili:

— "En minä jokaisen seulomana akanaläjään seuloudu… Minun seulani ovat omissa käsissäni…"

Ja hänen teoksensa ajatus alkoi vihantulena roihuta sitä Jumalaa vastaan, joka oli kaiken syy. Kiiruusti valmisti hän perunamaan, pani perunan, eikä sen seassa noussut enää rikkaruoho. Mutta itse hän hylkäsi kaikki ja lähti kauvemmaksi korpeen, kunnes järjestäisi elämänsä toisin. Hän tahtoi päästä pois kylästä, jossa hän inhosi ja halveksi kaikkia ja kaikkea. Hän halusi paeta kaikkia, joita hän halveksi, peittäytyä erämaahan. Rouva Esempion oli määrä seurata häntä myöhemmin. Jälelle jäi ainoastaan kukkiva perunamaa ja esimerkki: se toinen aateli.

* * * * *

Punainen viima kulki avaruuden halki. Tyhjyys halkesi sen edessä mustana rakona. Olematon värisi suuren kulkijan matkatessa sen ytimien läpi.

Kun Harhama oli lähtenyt Alkulan luota, ilmestyi Perkele kauniiseen Himotemppeliinsä maan alle. Sen temppelin sadat pylväät ovat hopeanhohdetta, holvit ovat kullankirkkautta, permanto ruusun lehtien värinen. Taide uhkuu siellä täydellisenä, näytellen alastomuuttansa, kuin tyttö korujansa, ujostelematta, arkailematta, iloiten ja ylpeillen siitä, kuin neito kauneudestansa, kun hän seisoo sulhon edessä, tai katsoo kuvastimesta, miten punakat ovat posket…

Kaikki kukkii kauneuden terällä… Hopeahohteisten pylväiden ympärille kiertyvät mustat, elävät jättiläiskäärmeet köynnöksiksi, pidellen pylväänpäätä, kuin kruunua päänsä päällä, mustat suomukset selässä taiteellisena hampaikkona…

Temppeli on valtaavan ihana.

Temppelin keskellä on veripunainen kunnianhimon himoalttari, jolle johtavat sirot portaat. Portaiden kahdenpuolen seisoo kuusi kaunista Laala-enkeliä, kauniit lyyrat käsissä, vartioiden alttaria, ettei pääse vierashenki pilkuksi sen veripunaiselle värille… Kunkin vyöllä on pienoinen käärme, pää pistoon valmiina, vartioiden, etteivät vartijat itse nukahda. Päässä on heillä sirotekoiset seppeleet, joiden lehdet ovat veripunaiset…

Mutta ylhäällä himoalttarilla, kauniilla korottimella, on kaunis kunnianhimonkupla. Se säteilee satavärisenä… Se loistaa yhtenä kirkkautena… hohtaa yhtenä kauneutena. Siitä syntyvät kaikki kunnianhimon kuplat… Siitä saa alkunsa kaikki kunnianhimo.

Ylhäällä himoalttarilla seisoo Aarama-enkeli, kauniin korottimen vierellä kunnianhimonkuplaa vartioiden, sen puhtautta ijäti hoidellen. Hänen ihonsa on valkean marmorin puhtainta väriä… Hänen vartalonsa on taiteen alastomuutta… sen parasta puhtautta… kylmää, kuollutta suloa… Se on elotonta ihanuutta… suurinta virheettömyyttä… Hän on taiteen ihana kukka…

Aarama-enkeli on pelkkää kunnianhimoa. Kunnianhimo puhkeaa hänessä, kuin sisälmys ajettumassa… naiseus tytössä… miehuus nuorukaisessa, kun se on miehen rajalla… Kerran oli hän etsinyt sille himolle tyydytystä, kun oli vielä Jumalan enkeli: Hän oli kurotellut Jumalan kunniaa… noussut jo sen valtaistuimelle… Silloin sysäsi Jumala hänet istuimensa luota… Hän lankesi Perkeleen palvelijaksi…

Mutta kunnianhimo oli yltynyt… ajettunut… etsinyt tyydytystä, kuin portto miestä… himo kukkaansa… Hän oli astunut Perkeleen valtaistuimelle… kurotellut sen kunniaa… sen kruunua… sen valtikkaa…

Hän kurotteli. Perkele huomasi petoksen. Hän antoi sitoa Aarama-enkelin kunnianhimon alttarille, siittämään kunnianhimonkuplaa… Hänet sidottiin nilkoista paaluun kiini, elävillä käärmekahleilla… Hänen vankeutensa on ijankaikkinen… Kahleiksi pantiin elävät käärmeet, ettei niitä voi salassa avata…

Aarama-enkelin edessä makaa tulinen käärme, siltä varalta vartioiden, että Aarama yrittäisi karata… Käärme kietoutuisi silloin vyöksi Aaraman ympärille… sitoisi hänet lujemmin kiini…

Mutta kunnianhimo uhkuu aina Aaramassa, kuin sisälmys paiseessa… himo irstailijassa… Hänen täytyy saada sille tyydytystä, muutoin kärsisi hän kuin rauta tulessa… Sitä varten on kunnianhimonkupla… Se on Perkeleen käskystä sitä varten varattu… Siihen tyydyttää hän ainaisen himonsa… Siksi on se kupla ijäti kirkas… ijäti kaunis… ijäti katoamaton… Se sikiää Aaraman himosta… Himo yltyy taas saadessansa tyydytystä… se yltyy, kuin vietti kerran makuun päästyänsä…

Päässä on hänellä, kauniina nauhaseppeleenä, elävä, kaunis, tulipunainen käärme, pää korvallisen takana pistoon kohotettuna… Se vartio Aaramaa, ettei hän työssänsä torkahtaisi… ei kääntäisi silmiänsä Perkeleen kauniista valtikasta, joka on asetettu vastapäätä alttaria, kuin vietin kiihottimeksi… kuin nisäksi pojalle… pojan huuleksi tytölle… porton hapseksi irstailijalle…

Hän seisoo ijäti paikoillansa… Kädessä on hänellä hopeanvärinen käärme… Sen suolien läpi puhaltaa hän kuplaan himonsa… Tukka on hopeanvärisenä laskeutunut hartioille…

Korkealla alttarin päällä, sen kauniina katoksena, hohtaa ihmeen kaunis kultakruunu, jonka värit sointuvat muihin väreihin, kuin kaiku säveleesensä… Se herättää Aaraman kunnianhimoa, kuin koiraslinnun koreat sulat emon lempeä kevään kuhertelussa.

Tuon tuostakin sikiää kunnianhimon kuplasta uusi pieni kupla… Se on Aaraman kunnianhimoa… Laala-enkelit soittavat silloin säveleen lyyrallansa… Kohta ilmautuu hopeanvärinen sarima-lintu… Se tulee säveleen kutsumana… Se ottaa korean kuplan sievästi Aaraman kauniilta kämmeneltä… Se vie sen ihmisten ihailtavaksi… niiden tavoteltavaksi… niiden himoittavaksi… niiden elämän tekijäksi… niiden oppaaksi elämässä… matkan suunnan määrääjäksi…

* * * * *

Äärettömyys lepäsi salaisten voimien edessä, kuin pieni tomuhitunen, jossa maailmat liikkuivat bakteereina…

Kun Harhama lähti Alkulan luota, oli Himotemppeli täynnä Perkeleen enkeleitä… Kaikkien niiden päät olivat koristetut kauniilla tulisella käärmekiemuralla, joka sirona vanteena seppelöi pään… Kauneus kukki poskessa… ihossa puhdas hipiä… vartalossa oli viettelys sulona… sen soleutena… sen notkeutena… sen houkuttelevana herkullisuutena. Himotemppeli oli täynnä taidetta ja suloa.

Perkeleen pääpappi, Piru, selitti kauniille kuulijoille herransa voimaa ja kunniaa. Hän osotti enkeleille Perkeleen valtamahdin, sen voiman, suuruuden, sen voitonvarmuuden.

Hän seisoi alttarilla, hartioilla sateenkaarenvärinen vaippa, enkelit kahden puolen seisomassa, kuusi kummallakin puolen. Piru saarnasi:

— "Ihmiset eivät voi vaeltaa, jos ei heillä ole opasta. He etsivät siksi oppaaksi jotakin johtotähteä. Toiset etsivät Jehovaa ja joutuvat väärille poluille, pois herramme tyköä… Mutta meidän herramme on lähettävä heille uusia johtotähtiä, jotka heidät houkuttelevat pois väärältä polulta… Hän lähettää heille kauniita kuplia, joiden luo he pyrkivät ihastuneina. Hän lähettää heille palvelijansa Aaraman kauniit kuplat…"

Kaksitoista enkeliä veisasi Perkeleen ylistystä:

"Hän kirkas kupla on ja haihtumaton. Hän aina valkenee, ijäti selkenee. Pimeässäkin silmään sokeankin hän aina hohtaa, kirkastuu."

Ihana laulu lakkasi. Piru jatkoi:

— "Kunnianhimonkupla on herramme kirkkaimpia johtotähtiä… Se houkuttelee ihmishengen Jehovan poluilta, kuin Tuulan aistipunakukka… Koko ihmiskunta tavottelee sitä kuplaa. Katsokaa!"

Pirun viittauksesta avautui suuri näky: Avautui Egyptin kaunis Niilinlaakso palmuinensa… temppeleinensä… obeliskeinensa… sfinksinensä…

Tummat Egyptin naiset somistelivat suortuviansa… faaraon tyttäret uivat Niilin lämpimissä aaltoloissa, lymyten kauniissa kaislikossa.

Taampana rakennuttivat Egyptin faaraot pyramiidejansa… Orjat vyöryttelivät kalliolohkaremaisia kiviä pyramiidien huipuille… Vaimot kiipesivät sinne, selässä savitaakka… Faaraot istuivat valtaistuimilla, katsellen orjien rakennustyötä… Piru selitti kuulijoillensa:

— "Kuninkaat tavottelevat noin herramme palvelijan Aaraman kaunista kuplaa. He tavottelevat kunniaa… Heidän kunniankuplansa on saada pyramiidinsa korkeammaksi muiden rakentamaa. He eivät sen huippua ajatellessaan eksy Jehovan poluille…"

Ihastuneet enkelit veisasivat Perkeleen ylistystä:

"Hänen kuplasensa kauniit Jehovalle kostaa, maasta suuret pyramiidit pilviin asti nostaa. Luona sen jo kaikki häärää, ettei muista tietä väärää."

Piru jatkoi saarnaansa:

— "Ihmis-elämän kirkkain johtotähti on herramme kunniankupla. Sitä tavottelevat ihmiset, toiset juosten, toiset maassa maaten. Katsokaa, miten herramme henki kirkastuu ja johtaa ihmishengen pois Jehovan verkoista!"

Pirun vihjauksesta avautui uusi näky:

Alttarin takaa näkyi kaunis Kreikanmaa. Olympon vuori kohosi taivaan heleänsineä kohti, häipyen siihen, kuin tyttö unelmiinsa… Akropoliksen temppelit kylpivät auringon kirkkaassa sädesuihkussa, kohosivat siitä säteilevinä, kuin neito vedestä, hiuksiansa kuivailemaan. Mustasilmäiset Kreikan tyttäret kilpailivat kauneudessa jumaliensa keralla… silmässä etelän himontuli… ihmissulo ihona… notkeus vartalon sulona… kaunis kiemahdus jokaisena kädenkäännähdyksenä.

Keskellä sitä suloa avautuivat Olympian kilpaleikit. Voimakkaat miehet heittivät vaskista kiekkoa jokainen lihas jouseksi vedettynä, jokainen jänne jousena. Piru selitti:

— "He eivät tee sitä hyödyn vuoksi. He tavottelevat kiekolla Aaraman kunniankuplaa. Mutta he eivät silloin jouda Jehovan poluille…"

Enkelit katselivat näkyä ihastuneina. Näky jatkui:

Marathonin juoksijat lähtivät taipaleelle. Kilpa-ajajat varustautuivat… Kilpailu alkaa… Ajajien vaunut murskautuvat pylväisiin… Juoksijat läkähtyvät ponnistuksista… Toiset nääntyvät jo tielle… Jälelle jääneet ponnistavat viimeisiä voimiansa… Etelän kirkas aurinko valelee nääntyviä kuumalla sädesuihkulla… Olympian kaunis kukkula katselee niitä surullisena taivaan heleänsinestä. Piru selittää kuulijoillensa:

— "Heillä ei ole mihinkään kiirettä, mutta he juoksevat kumminkin henkensä takaa… He ajavat kiireessä vaununsa mäsäksi, vaikka elävät elämän joutilaisuudessa: He tavottelevat herramme kunniankuplaa juoksemalla… He eivät juostessansa jouda ajattelemaan Jehovan ahtaita polkuja…"

Enkelit ylistivät taas laulullansa Perkeleen voimaa:

"Hän se kaikki polut aukoo, joilta kaunis kupla hohtaa. Hän ei lopu, hän ei taukoo. Jokahinen hänet kohtaa, joko juoksee taikka käy. Hän on aina, vaikk'ei näy."

Kauniit käärmekiemurat loistivat satojen kuulijoiden päässä. Himontemppeli ui sävelissä, kylpi kauneudessa. Kaikki puhkesi nupusta taiteen kauniiksi kiekoksi. Kaikki loisti yhtenä kunniankuplana. Kaiken keskeltä kohosi ihana Aarama, taiteen täydellisin kukka, taiteen unelma, sen seppele, sen ihanin helmi.

Piru jatkoi saarnaansa:

— "Mutta ne, jotka eivät jaksa juoksemalla saavuttaa herramme palvelijan, Aaraman, lähettämää kunniankuplaa, ne tavottelevat sitä seisomalla. Katsokaa."

Pirun vihjauksesta avautui kaunis Syyrian keidas. Se hymyili erämaan rajalla, kuin neito lähteellä. Kaunis Palmyyra koreili palmumetsän keskellä. Syyrian tumma-ihoiset tyttäret soittelivat siellä kreikkalaista lyyraa, kauniit kukkaset seppeleinä hiuksissa… Ne soittivat ja lauloivat ja rukoilivat erämaan tuulta viemään heiltä sävelen sulhaselle ja tuomaan kaiun siitä palkkioksi. Taivas oli kukkasininen. Varjo tumma, auringonkehä heleä…

Mutta erämaan keltaisen hietikon rajalla seisoi pylväspyhimys pylvään päässä. Hän seisoi siinä yöt, seisoi päivät Syyrian kuuman auringon paahtamana. Hän oli seisonut siinä jo puolen ikäänsä.

Piru osotti näkyä, selitellen:

— "Hän ei ole jaksanut saavuttaa enkeli Aaraman kunniankuplaa juoksemalla, siksi koettaa hän saavuttaa sen seisomalla. Niin valkenee herramme henki. Koko maailma ponnistelee saavuttaaksensa hänen kuplansa. Koko maailma unohtaa sitä tehdessä kohta Jehovan kiviset polut…"

Enkelit ihastuivat. Vartalot notkahtelivat sulona, silmät säteilivät ilona, povi kohoili riemusta. Kuului ihana laulu:

"Kaikki sinne vierii, kaikki sinne kierii, missä häilyy kunniankupla. Siinä kaikki pyörii, siinä kaikki hyörii. Hän on tutkimaton."

Piru saarnasi edelleen:

— "Ihmisten tekojen vaikuttimina ei ole Jehovan henki, vaan meidän herramme, suuren Perkeleen kuplat ja kukat. Sinä vaikuttimena ei ole hyöty, eikä Jehovan 'oikeus', vaan herramme henki: oikeuteen pyrkiminen, Jehovasta pois kieriminen."

Näyksi avautuivat suuret sodat. Rooman legioonat marssivat sotatamineissa, risteillen maailman halki. Ne kulkivat keisarin ohi rautaisina, synkkinä tervehtien kolkolla äänellä:

— "Ave, imperator, morituri te salutant." [Kuolemaan vihkiytyneet tervehtivät sinua, keisari.]

Kauvempana lähestyivät Hannibalin musta-ihoiset armeijat. Ne marssivat Rooman rautaisia legiooneja vastaan, kuin kuolemaan vihitty väki. Joukot heittäytyivät vuorien jyrkänteiltä vihollistensa päälle… Toiset joukot syöksyivät kuilujen yli kuoleman kitaan… heittäytyivät virtoihin… sukelsivat niistä ylös… syöksyivät vihollisen kimppuun nälkäisinä petokarjoina… kaatuivat joukottain… kiemurtelivat lämpimässä veressä… yrittivät uudestaan karata kuolemaa kohti… Hannibal itse taisteli hurjimpana… Rooman sotapäälliköt odottivat voitonseppelettä, kasvot jännityksestä marmorikovina.

Piru selitti enkeleille:

— "Heillä ei ole ollut puute maasta… He eivät taistele isänmaan tähden. He tavottelevat Aaraman, herramme palvelijan kunniankuplaa… Isänmaa on herramme kädessä se sarima-lintu, joka sen kuplan vie heille Aaraman kauniilta kämmeneltä".

Enkelilaulu ylistä Perkeleen voimaa ja viisautta laulaen:

"Kaikki halu on kuin miekka: pylväät, isänmaiden hiekka, pyramiidit, kilpataistot, tiede, taide, kaikki vaistot, kantaa kupliaan hänen sarima-lintunaan".

Piru lopetti:

— "Nyt te saatte nähdä herramme kunniankuplan kiihkeimmät tavottelijat vastatusten seisomassa. Te saatte nähdä sen, joka sitä tavotellessaan on alimma päässyt. Katsokaa!"

Etelämaan kaunis maisema avautui: Palmut nostivat latvojansa ylpeinä auringon heleänsiniseen valokylpyyn. Varjot riippuivat puun oksilla, laskeutuen tummina riekaleina alas, leviten loistaville kukille tummanharmaina siimeksinä. Loistavaväriset linnut kuhertelivat metsissä. Päivänpaiste houkutteli, kuin tytön tarjoama ensi suutelo. Elämä tarjoili armaita nisiänsä… viiniköynnös rypäleitänsä… puu hedelmiänsä… pensas marjojansa… ranta lämpöistä aaltoansa… Kaikki kutsui elämään… nauttimaan… huumautumaan… Kaikki avautui tytön sylinä… morsiamen vuoteena… elämän armaimpana.

Kaiken sen keskellä oli pieni tynnöri. Tynnörissä makasi Diogenes. Hän oli luopunut kaikesta, mitä elämä tarjosi…

— "Tynnöri on hänelle se herramme sarima-lintu, jonka nokasta hän ottaa kunniankuplaa. Ei yksikään maailmassa ole vielä häntä voittanut kunniankuplan tavottelussa. Hän on sen tavottelijoista suurin ja kiihkein. Hän ei katsele Jehovan vääriä polkuja", — selitti Piru.

Enkelit riemuitsivat. Kauneus kukki ihossa, taide puhkesi kukkana vartalossa.

Makedonian sotatorvet soivat. Sen sotajoukot tekivät kunniaa Diogenekselle. Aleksander Suuri lähestyi tynnöriä, tehden kunniaa sen asukkaalle. Jo seisoi hän tynnörin edessä. Hänen ja Diogeneksen katseet kohtasivat toisiansa. Molemmat miehet katsoivat toisiansa silmästä silmään. Piru selitti enkeleille:

— "Maailman kaksi suurinta kunniankuplan etsijää seisovat vastatusten. Toinen etsii sitä maaten mahallaan tynnörissä, toinen suree, kun ei pääse sitä kuusta noutamaan. Niin kirkastuvat herramme polut ihmishengelle…"

Enkelit veisasivat Perkeleen ylistystä:

"Kerjäläiset, kuninkaat sinä polvillensa painat. Edessäsi taivaat, maat taipuvat ja kumartuvat… Kaikki tanssii, kun sa soitat. Jehovan sa kohta voitat. Suuri olet, loppumaton, viisas, syvä, tutkimaton."

* * * * *

Himotemppeli sävähti kirkkaammaksi. Kauneus puhkesi entistä ihanammaksi kukaksi. Taide nousi puhtaampana, kuin neito morsiuskylvystänsä…

Kuuluivat suloiset soitot. Näkymättömät ovet aukenivat ja Perkele astui Himotemppeliin viiden pääenkelinsä saattamana. Piru väistyi alttarilta. Perkele asettui hänen sijallensa, enkelien hänen eteensä polvistuessa… Ylistyslaulu kierteli kauniina kaikuna. Perkele loisti suurena ja puhui palvelijoillensa:

— "Jehova on kutsunut Alkulan suulla Harhamaa, mutta Hän kutsuu turhaan. Harhamassa on kuorma Kainin henkeä. Hän ei ryöminyt raukkana Jehovan eteen. Hän lähti, kuin Kain kauvemmaksi korpeen."

Enkelit riemuitsivat. Taide ja kauneus karkeloivat keskenänsä.

— "Sinä olet näyttänyt voimasi Jehovalle", — todisti Piru. Perkele jatkoi:

— "Jehovan hiuskarvana on nyt se, että Harhama tietää jokaisen vaimon olevan häneltä kielletyn hedelmän. Se nauha, jolla Hänen pappinsa solmisi Harhaman yhteen naiseen on tullut Jehovan hirttonuoraksi. Hänen oma pappinsa on sen surmansilmukan Hänen kaulaansa heittänyt…"

— "Mutta papin kättä ohjasit Sinä", — huomautti Lempo. Perkele jatkoi selitystänsä:

— "Harhama on ottanut sen omenan, jonka häneltä oli Jehova kieltänyt. Se on kylliksi…"

Hän keskeytti, tehden kädellään jyrkän, kuvaavan liikkeen, ja lopetti hetken kuluttua viisailla eleillä:

— "Hänelle on siten vaimo tullut kielletyksi hedelmäksi, jonka hän on ottanut. Hänen ja Jehovan välit ovat silloin poikki lyödyt. Harhama itse tuntee sen. Hän ei voi lähestyä enää Jehovaa. Hän pitää itseänsä Hänestä luopuneena, rikollisena, ja siinä on Jehovalle tutkain… Se Harhaman tieto on minun hampaani, johon Jehova on kantapäänsä astuva…"

Enkelit ihastuivat herransa voimaa ja viisautta katsellessaan. Heidän joukostaan puhkesi ylistyslaulu, ihanana, kuin kesä keväästä. He veisasivat:

"Jos niin tahdot, kaikkein suurin, kaikki aseeksesi kääntyy: Vihollises kantapääkin sinun hampaaksesi vääntyy. Kaikki sua palvelee, Kaikki sua tottelee,"

Laulu kierteli Himotemppelin holveissa, kuin kiehtova käärme, kun se mairittelee naarastansa. Perkele jatkoi korskeana:

— "Ihmiset luulevat, että Jehovan kielletyt omenat ovat loppuun syödyt hyvän- ja pahantiedonpuun oksilta. He eivät tiedä, että jokainen Jehovan kieltämä asia on sen omena. Se heidän sokeutensa on minun terävä aseeni. Kielletty puu on täynnä minun omeniani. Ja ne loistavat… Ne häikäisevät silmiä… Sen oksat notkuvat minun tulipunaisista hedelmistäni… Se puu loistaa minun enkelini aistipunakukista, kullasta ja kunniasta… Katsokaa!"

Perkeleen vihjauksesta avautui ihana näky: Ihminen seisoi korkealla vuorella ja hänen vierellänsä Perkeleen enkeli Uurima, tulipunainen utuvaippa hartioilla, seppele päässä ja maailman avaimet vyöllä. Kädessä oli hänellä käärme. Hän seisoi ihmisen vierellä. Heidän edessään avautuivat maailman rikkaudet… sen hekkuma… sen ilot… sen taide… sen nautinnot… sen palatsit… kuningaskruunut… välkkyvät valtikat… paavien purppuraviitta… avorintaiset naiset… aarteet… kuohuvat viinit… valta… kunnia… loistavat seppeleet… heilahtelevat sukkanauhat… kauniit helmat… hienot hiukset… kaikki mitä maassa on…

Uurima seisoi ihmisen vierellä, osotti sille käärmeellä kaikkea sitä ja kysyi:

— "Onko totta, että Joku on sinulta kaiken tämän kieltänyt?…"

Ja ihminen katsoi ihastuneena maailman rikkauksia ja vapisi ja värisi… Perkele kerskui ylpeänä:

— "Minun antimeni eivät lopu. Ihminen on löytävä Jehovan kieltämän omenan jokaisella askeleellansa…"

Hän vaikeni hetkiseksi ja jatkoi sitten:

— "Ihmiset seulovat kielletystä osan luvalliseksi ja syövät sen. He syövät silloin minun omenaani. He erottelevat porton portosta: Naisen he jättävät akanana porttojoukkoon ja miesportot seulovat mielestänsä nisuksi. Mikä ero niillä on?"

— "Se että naisportto saa lihastansa maksun, miesporton täytyy maksaa, että saa lihansa kaupaksi menemään", — vastasi Piru.

— "Sinä vastasit oikein. Minä seulon oikean väärästä, eivätkä ihmiset. Minä määrään, mikä on oikea, mikä ei", — kerskui Perkele.

— "Ja sinä olet erehtymätön", — lisäsivät enkelit.

Kauneus ja taide, sulous ja laulu ylistivät taas Perkelettä, joka jatkoi:

— "Harhama on nyt taas yhden Jehovan kieltämän omenan syönyt. Nyt täytyy hänen antaa loppuisku Jehovalle. Hänen täytyy kirjoittaa teoksensa."

— "Jos se on sinun tahtosi, niin ei se voi tapahtumatta olla", — todistivat enkelit. Perkele jatkoi:

— "Hän on teokseensa tarttuva, kuin keihääseen, puolustaaksensa tekoansa. Jokainen Jehovan huhuileminen on hänelle ainoastaan härnäys, joka häntä herättää Härnäilijäänsä vastaan. Mutta hänen kätensä on johdettava siihen keihääseen kaikilta rihmoilla. Aaraman kunniankuplilla on sen keihään varsi kauniiksi koristettava…"

— "Silloin on se varsi ihanampi nähdä kuin se puu, josta Eeva otti sinun omenasi", — tarttui Horna.

Perkele oikaisi itsensä entistä ryhdikkäämmäksi ja jatkoi:

— "Jehovan taivaan salit himmenevät Aaraman kunniankuplien loisteessa. Yksikään kilpajuoksija ei juokse Jehovan taivasta tavotellen… Koko maailma on tapaileva minun kupliani… Toiset tapailevat sitä juosten, toiset seisten. Yhdet Diogenekset tekevät sitä etsiäksensä tynnörin laudoista, toisten Diogenesten tynnörinä on isänmaa… Ja se kunniankupla on Harhaman keihäänvarren ihanaksi koristava…"

— "Minä, sinun temppelinharjasi hoitaja, olen nostava Harhaman ja koko ihmiskunnan joka aamu temppelinharjallesi, jolta he saavat nähdä ne kuplat, jotka sinä olet ihmisten tavoteltaviksi palvelijallasi Aaramalla valmistuttanut", — vannoi pääenkeli Kehno.

— "Se kupla on rikki lyövä Jehovan vallan. Se on tuleva Hänen kompastuskiveksensä", — todisti Hiisi.

Perkele jatkoi:

— "Ihmiset sitä kuplaa tavottelevat, ostaaksensa sillä kauniita aistipunakukkia. Katsokaa!"

Ihana näky avautui: Atheena vietti Poseidonin juhlaa… Vaimot riisuivat Kreikan kauneinta naista alastomaksi… He riisuivat sitä kansan edessä, riisuivat kansan ihailtavaksi… Parthenonin kauniit portaat olivat väkeä täynnä… Akropolis oli sitä tulvillansa… Huilun soittajat soittivat… Naiset päästivät jo neidon hameen… Miesten silmät paloivat… Jo näkyivät neidon kauniit hartiat… Miehet katsoivat huoahtamatta… Jo solahti neidon puku alemma… Jo paljastui kaunis rinta… Miesten vietit vetäytyivät vireeseen… Jo solahti puku vyötäisille… Miesten silmät kiiluivat himontulina… Jo solahtaa neidon puku vyötäistä alemma… Miehet kiemurtelevat himonsa käsissä… Neidon puku soluu alemma… Jo paljastuu kaunis lantio… Miehet ovat pedonrajalla… Naiset paljastavat neitoa enemmän… Neito värisee… vavahtelee… ujostelee… arkailee… iho kukkii kauneutta… miehet tuntevat outoa makua… Puku on jo polven tasalla… Neito kätkee itseänsä, kuin lintunen poikastansa… värähtelee… arastelee, kuin kukka ensi valoa… Polvi puristuu polvea vasten… Miehet hehkuvat himontulina… Neito on jo aivan alasti… Miehet unohtavat kaikki kunniankuplat… Neitoa saatetaan kaupungin halki… Kaikki voittajat tuovat hänelle seppeleensä… kaikki parhaat polvistuvat hänen eteensä… kaikki tarjoavat seppeleensä suudelmasta.

Perkele osotti näkyä, puhuen:

— "He tavottelevat kunniankuplia, ostaaksensa niillä aistipunakukkansa… Minun yksillä antimillani ostavat he toista… He ostavat minun omallani minulta sitä, mitä Jehova on heiltä kieltänyt. Kaikki perhot kieppuvat minun punakukkani tulessa…"

Enkelit lauloivat ylistystä Perkeleen aistipunakukalle:

"Sun on aistipunakukka, se on vihollistes hukka. Kaikki siinä karkeloivat, kaikki laulut sille soivat. Kaikki siihen pyrkii, halaa. Kaikkein siivet siinä palaa."

Perkele lopetti juhlallisena:

— "Aarama tehköön tehtävänsä! Hän puhaltakoon kunniankuplansa, joka muuttaa Harhaman teoksen lehdet linnuiksi, jotka tuovat seppeleitä. Se jouduttaa miehen työhön pääsyä…"

Laala-enkelit soittivat lyyrillänsä kaunista säveltä. Sen kutsumana ilmestyi hopeanvärinen sarima-lintu. Aarama ojensi hänelle kauniin kunniankuplan kämmeneltänsä. Sävel kierteli Himontemppelissä. Sen soidessa hävisi sarima-lintu vieden kunniankuplan Harhaman tavoteltavaksi…

Kun suortuva katkesi orjien kahleista.

Elämä on pettävää sumua… se on ainaista suurta humua…

On muinaisuus niin musta, kuin saunan kiuvas. Ei tunge silmä sen perälle.

Jääkauden jäätiköt ovat rytinällä soluneet Jäämeren kylmiin aaltoihin. Kolkko korpi kohoaa jäätikön jälille Venäjänmaan suurilla lakeuksilla. Mörisevät karhut pesivät rauhallisina korven synkissä koloissa, ja nuoleksivat, kuin kissa, käpäliänsä. Ilvekset nukkuvat päivänpälvissä ja pedot luikkivat polkujansa, kenenkään heitä häiritsemättä.

— "Huuu!… Huh… huu!" — huutelevat siellä huuhkajat, ilmottaen kansanvaelluksien tuloa. Se on Siinain suuri korpitie, jonka läpi Euroopan kansat kulkevat luvattuihin maihinsa.

Suuri ja synkkä on Euroopan kansojen Siinai ja vaivaloinen niiden kotia kulku…

Vaan jo soivat Venäjän torvet. Slaavien villi väki rynnistää asumamaillensa. Sen suuri sotahuuto herättää pesissään torkkuvat karhut, karkottaa huuhkajat oksiltansa, sudet luolistansa, ilvekset lovistansa. Ei jouda enää karhun kämmen nuoltavaksi. Taistelu alkaa maan herruudesta. Ihminen astuu luontoa, viljelys erämaata vastaan. Keihäs suhahtaa jo ilmassa. Sen kivikärki välähtää. Varsi kaartuu ja keihäs iskee haavan kontion rintaan.

Se oli slaavien ensimäinen isku maansa herruudesta. Se oli uuden, suuren maailmanvallan ensimäinen ritarilyönti…

Maailmat kierivät kohdussansa. Äärettömyys katselee yhtenä silmänä ihmis-elämää. Kaikki kieppuu vanteessa, vanteen osana.

Jo tarttuu Venäjän väki pedon kynsin maansa kamaraan käsiksi. Ihmiskunnan jättiläinen on alkanut suuren päivätyönsä. Pitkä on se päivä ja raskas sen työ. Vuosikymmenet ovat sen päivän sekuntteja, vuosisadat sen hetkiä, ja kuu huitoo kellonlerkkuna rataansa maan ympäri, mittaellen jättiläisen työpäivää kuumitalla ja osottaen ajankulkua korkeuksien kuperalla kellotaululla.

Suuria ja vaivaloisia ovat ihmiskunnan työpäivät, tuhatvuotisia ja raskaita. Suuri on sen päivän ajanmittari. Ei lopu veto siitä avaruuksien kellosta, joka on Jumalan sormien tekoa…

Mutta hetkiä ovat ne työpäivät ijankaikkisuuden suuresta työpäivästä. Ne ovat ainaisen luomispäivän aamupuhteita, pian haihtuvia, kuin näköhäiriö. Toukkana tekee ihmisjättiläinen työtänsä. Hyttysenä häviää hän luonnon ikuiseen luomistyöhön… Rahtuna litistyy hän sen voimien rakoon…

* * * * *

Mutta omaa kelloansa rakentamaan ryhtyy Venäjän kansa: Se ryhtyy luomaan yhteiskuntaa. Karjan ja metsämiehen polut aukeavat korpeen halki suuren Venäjän lakeuden. Korpi kaatuu… Polut muuttuvat teiksi ja halmeeksi korpi tien molemmin puolin… Jo viheriöi nurmi notkossa, pelto koristaa mäkeä… Kellon pohja on valmis…

Aika kuluu. Venäjän jättiläinen järjestelee jo kellonsa käyntiä… Airuet kulkevat riemusauvoinensa ja veronkantajat vankkureinensa teitä myöten… Kello alkaa jo käydä… Se laajenee ja täydellisentyy. Ihmiskunnan jättiläinen tekee pedon vimmoin suurta työtänsä…

Jo kulkevat veneet jokia pitkin. Bojarien kasakat ratsastavat suoria teitä… Kello laajenee ja koneisto lisääntyy… Ryysyinen jättiläinen ahertaa entistä vimmatummin laitelmansa rattaiden välissä. Hurjat laulut helähtelevät työn lomissa, tai kuuluvat sortuneiden tuskanhuudot. Suuri kello vaatii uhrinsa. Mutta kun yhdet sortuvat työnsä alle, astuvat useammat sijalle.

Ehtymätön on ihmiskunnan jättiläisten voima…

Aika kuluu. Työ edistyy. Kellon koneistoon on ilmestynyt se voima, joka kaikkea vetää… kaikkea käskee… kaikkia rattaita komentaa. Se on ilmestynyt siihen, kuin jousi kelloon… vetovoima maailmaan… luonnonlaki luomakuntaan: Kaiken keskukseksi on kohonnut suuriruhtinas ja tsaari.

Avaruuden kello käy. Sen näkymätön jousi vetää itse itsensä vireeseen. Maailmat heiluvat toistensa kellonlerkkuina. Vinhoina viskautuvat ne toistensa ympäri.

Venäjän suuri jättiläinen takoo kellonsa rattaiden lomassa… Koneisto lisääntyy. Sen jousi vahvistuu: Pikku ruhtinaat häviävät ja yksi tsaari imee itseensä niiden voiman. Venäjän tsaari alkaa kasvaa ihmiskunnan voiman pakahtumaksi. Kymmenet miljoonat nyrkit nousevat jo hänen käskystänsä.

Ihmiskunnan repaleinen jättiläinen raataa kellossansa. Kello laajenee, suurenee, sen koneisto lisääntyy. Laaja maa on siroteltu kylillä… Se on kylvetty jo kaupungeilla, koristeltu kirkoilla. Se laajenee. Sen reuna kirahtaa lännessä ja idässä ja etelässä vieraaseen valtaan, sysää sen tieltänsä. Sen reunat hiipovat jo Itämeren ja Mustanmeren rantoja. Jättiläisen voimat lisääntyvät sitä mukaa.

Ja kaikki se voima keskittyy yhden ainoan miehen käsiin. Venäjän tsaarin valta paisuu. Hän on kohta maailman suurin voiman- ja vallanpakahtuma.

Jättiläinen rakentaa kelloansa. Viljameri aaltoilee jo erämaan sijalla. Elämä on syönyt siellä oman itsensä: Se on hävittänyt maan muinaisuuden, sen korvet, sen petokarjat, sen ikirauhan. Se on hävityksestä syntynyt uutena… Nyt soivat jo postitorvet… Kirjeet kulkevat kellossa ja löytävät tiensä ja matkansa määrän. Virastot järjestyvät ja pitävät lukua rattaista ja työväestä. Kaikki alkaa käydä säännöllisesti.

Keinokkaat ja monirattaiset ovat ihmiskunnan jättiläisten käsistä päässeet kellot: yhteiskunnat. Tuhatvuosia on niiden käyntiä koeteltu, vikoja korjattu. Eikä koskaan tule niistä virheetöntä.

Ja tsaarin valta ja voima paisuvat yhä: Hänen valtaansa tunnustaa Inkeri ja Viro, Perma ja Liettua ja Etelä-Venäjän kauniit arot. Hän kohoaa vallan ja voiman korkeimmalle kukkulalle. Venäjän kellonjousi on jo vahvimpia maailmassa. Sankat kasakoiden piikkimetsät tottelevat sitä, kuin ruoho myrskyn käskyä.

Elämänkäärme syö itseänsä ja purkaa lapamatojansa ruuaksensa… Venäjän jättiläinen on jo hävittänyt paljon omaa työtänsä: Vanhat tavat suistuvat uuden kitaan. Raakuus häviää uuden ajan tieltä. Valon lähteet tuikahtelevat jo yhä tiheämmässä valaisten pimeässä raatavaa hirviötä, satamiljoonapäistä ihmiskunnan jättiläistä. Jo kohoavat kellossa tehtaat. Laivat kulkevat säännöllisesti reiteillänsä, kanavoissa ja virroilla… Jo viheltää veturin pilli… Rautateitä myöden kiitävät junat määrällänsä, halki suunnattoman maan. Kaikki käy, kuin vedetyssä kellossa.

Ja yhä paisuu tsaarin vallanpakahtuma. Sen valtikka välkkyy yhä kirkkaampana. Kaunis Kaukaasia ja Puola tunnustavat sen valtaa ja lisäävät sen voimaa. Venäjän yhteiskuntakellon jousi on jo vahvin mitä on ollut maailmassa. Venäjän tsaari on suurin vallanpakahtuma, mitä maailma on nähnyt.

Avaruuden suuressa kellossa ovat vinhat kuunkierteet jo tehneet satoja tuhansia lerkunheileitä, kun Venäjän jättiläisen kello alkaa valmistua nykykuntoonsa. Se ulottuu jo Tyynestä merestä Itämereen, Kaukaasiasta Pohjolan jäätiköille. Nyt se on jo täydessä käynnissä. Kirjeet löytävät tiensä, laivat reittinsä, oikeus rikolliset, velkoja velallisensa. Junat kiitävät vinhaa vauhtia ristiin rastiin, sähkösanomat lentävät salamoina tietänsä ja löytävät matkansa määrän. Veronkantajat kulkevat polkujansa ja oikeuden käsi etsii erehtyneitä.

Ihmeellisen monimutkaisia ovat ihmiskunnan jättiläisten luomat kellolaitokset. Suuritöinen on yhteiskuntarakenne.

* * * * *

Ja kaiken voima on kokoontunut yhden tsaarin aivoihin. Hänen käskyjänsä tottelevat kaikki käsivarret. Häntä tottelee koko suuri laite, kuin kello jousta, maailmat vetovoimaa, luomakunta luonnonlakia. Hänen valtaansa tunnustaa koko suuri Siperia ja kaukainen Mandshuria ja Koreakin.

* * * * *

Mutta silloin kajahtaa punaisen haamun huuto:

— "Miehet!… Mätä olette tehneet?"

Jättiläinen havahtuu, katsahtaa työtänsä ja huudahtaa kauhuissaan:

— "Hornan luola!"

— "Hornan luola!" — leviää huuto yli maan.

— "Hornan luola!" — vaikeroivat tuhannet ja tuhannet ja tuhannet.

Se sana kuuluu huuhkajan huutona Itämerestä Tyyneen mereen… Jättiläinen oli takonut itsensä kahleilla kellonsa rautaisiin rattaisiin. Suuressa kellossa kävi Hornan luola rattainensa… Siinä kellossa suitsusivat Hornan luolan uunit… jyrisivät sen koneet… haisivat sen haudat… helskyivät sen kangaspuut. Se kello sitoi tekijänsä rautakahleilla koneisiinsa, rautaisten pyörien ja tulisten uunien ja myrkyllisten hautojen ääreen… Siinä kellossa loistivat kullantemppelit, jotka imivät kellon rakentajien hikeä, kuin sieni vettä ja äärettömyys elämää…

— "Voi!… Voi!… Voi… Voi!" — kuuluu silloin vihlova tuskanhuuto. Sitä huutavat ne, jotka ovat takoneet itsensä rautoihin oman työnsä: Hornan luolan pyörien ääreen…

Mutta kaikki on myöhäistä… Suuri kello käy käyntiänsä. Joka sen rattaisiin tarttuu, se niihin hukkuu… Koneisto yhä lisäytyy… Uudet rautatiet avautuvat, kuin taian voimasta, uudet sähkölangat pujottautuvat ristiin rastiin ja uusia akseleja ja pyöriä asetetaan paikoillensa tulisella kiireellä. Kaikkialla pyörii pyöriä… vilisee hihnoja… huutaa pillejä. Kaikkialla surisee… hurisee… elää… kärsii. Kaikkialla helisevät kahleet… kuuluu huokauksia… helskyy iloisia lauluja, tuoksuu herkkuja… nähdään nälkää… risat ja alastomuus paistavat rinnan hienojen pukujen kanssa… joutilaisuus kukkii työn hartioilla… vääryys valuu oikeuden nisistä… oikeus vääryyden utarista… Suuri kello, maailman jättiläislaitos, käy entistä kiivaammin. Tuhannet sortuvat… useammat tuhannet syöksyvät niiden sijalle. Taistelu käy elämästä ja kuolemasta. Kello käy ja ruhjoo toisia, viskaa toisia ihmis-onnen kukkuloille, huokuu kaikille elämäntuskaa.

Ja sen kellon kaikkien pyörien nyörit ja hihnat juoksevat yksistä aivoista. Kaikki keskittyy Tsaarin päähän. Hänen käskystänsä pysähtyisi kaikki, kaikki läksisi liikkeelle. Venäjän Tsaari seisoi silloin inhimillisen vallan huipulla. Hän edusti suurinta aineellista voimaa, mitä koskaan on johtanut ja käskenyt yksi mies. Rooman imperaattorit olivat hänen rinnallansa puuaseilla varustettujen pikkujoukkojen johtajia. Napoleon huonosti varustettu seikkailija.

Ei kukaan kuolevainen voi siinä asiassa kohota Venäjän silloisen Tsaarin tasalle… Hänen käytettävinänsä olivat kaikki uuden-ajan keksinnöt, sen tiede, sen kokemus, sen kehittyneet surma-aseet. Hänen käskettävinänsä olivat maailman suurimmat armeijat, mitä on ollut, valtaavat kulkuneuvot, joilla voitiin armeijoita viskoa maailman äärestä toiseen. Käskyjänsä hän voi muutamassa silmänräpäyksessä jakaa laajan valtakunnan kaikille reunoille. Hänen valtansa oli rajaton. Maailma pelkäsi häntä, alamaiset polvistuivat hänen eteensä. Hän oli suurin vallanpakahtuma mitä on maailmassa koskaan ollut. Hän seisoi sillä voiman- ja vallanhuipulla, jolle ei ainoakaan kuoleva ole ennen häntä kiivennyt… Hän oli löytänyt vallan ja voiman pohjoisnavan ja seisoi sillä kruunu päässä ja välkkyvä valtikka kädessä, kuun kierteiden heilahdellessa avaruuden kellon lerkahduksina…

Mutta niinä päivinä nousi veripunaisen auringon reuna idästä. Sen kaarevalla reunalla seisoi Jaapanin mikado, nousevan auringon kuninkaana, Jaapanin ylpeä lippu kädessä ja kuningasvaippa hartioilla. Punaisen pyörän takaa näkyi suuri, keltainen aave…

Venäjän kellon reuna levisi yhä idemmä. Punainen auringon reuna kohosi korkeammalle. Avaruuden kello kävi. Kuu viskautui kellonheilurina maan ympäri…

Jo sattuvat kellonreuna ja nousevan auringon punainen reuna toisiinsa… Kuuluu kirahdus… Sitten hiljenee kaikki… Taivaalle alkaa kohota uhkaava pilvi… Ilma on raskas, kuin ukkosen edellä… Hornan luolan uunien tuli sulattaa jo ihmisen hieksi. Kello käy jättilaiskäyntiänsä, kahleet pingottuvat entistä kireämmälle sotaveron vetäminä. Ne pingottuvat katkeamaisillensa…

Viimein räjähtää pingottuma. Kuuluu villi sotahuuto. Jaapanin keltaiset pojat ja Venäjän kasakka-armeijat karkaavat toistensa kimppuun miljoonajoukkoina. Syntyy suurin sota, mitä maailma on nähnyt. Veri vuotaa puroina. Ihmisiä teurastetaan laumoittain. Tykit oksentavat kuolemaa ja hävitystä. Kuularuiskut sylkevät tulta… kiväärit rätisevät… miekat välkkyvät… pistimet tunkevat ihmislihaan, kuin seiväs maahan. Kaksi petokarjaa tappelee elämästä ja kuolemasta…

Mutta sodan tuskanhuuto on vihdoin herättänyt torkkuvan jättiläisen täysvalveille. Se näkee taas kauhean tilansa, tuntee kahleittensa puristuksen ja raivostuu. Äkkiä kuuluu outo huuto:

— "Seis!" — ja kaikki pysähtyy. Hornan luolan joukko-ihminen on syntynyt ja nostaa nyt päätänsä. Se tarttuu jättiläisvoimin kellonsa rattaisiin ja Tyynenmeren ja Itämeren välillä seisahtuu silloin jokainen huomattava pyörä. Kirje pysähtyy ja sähkösanoma jää langanpäähän. Hornan luolan joukko-ihminen seisoo nyt suuren kellonsa herrana, käsissänsä irrotetut kahleet, joilla se uhkaa lyödä murskaksi kellonsa ja kaiken sen sisällön. Kaikki seisoo ja kaikki vapisee sen edessä.

Ainoastaan avaruuden kello käy käyntiänsä Herran vedolla ja kuun vinhat kellonlerkahdukset huitovat maan ympäri. Se oli suuri hetki, ihmiskunnan suuri päivä.

Silloin irrotettiin mitätön suortuva orjien kahleista ja orjat palasivat takaisin rautoihinsa… Hornan luolan luoma joukko-ihminen ei ollut valmistunut kellonsa koneiston herraksi. Se osasi sen jo pysähdyttää, mutta ei itse uuteen käyntiin vetää…

Avaruuden ja ihmiskunnan kellot käyvät taas käyntiänsä… Hornan luola raataa, kasvattaa ihmistä, jakaa kurjuutta… Kullantemppeli imee itseensä mehua ja jakaa valtaa ja kunniaa… Elämä kasvattaa ja puhkoo ajettumiansa ja elämänkäärme syö itseänsä.

Mutta Venäjän Tsaarin eteen astui silloin suuri kaikenhäviö kylmänä, rauhallisena, voimallisena, kuoleman ja häviön majesteettina, kädessä valtansa vertauskuva: pääkallo. Se seisoi Venäjän Tsaarin edessä tunteettomana, elottomana luurankona ja lausui sille ainoan todellisen, ainoan rehellisen, ainoan vilpittömän ja suoran anteeksipyynnön, mitä maailmassa voidaan lausua kärsineelle. Se lausui Tsaarin vallan heikkenemistä osottaen:

— "Tapa on semmoinen, että: Tempus edax rerum." [Ajanhammas kalvaa kaiken.]

* * * * *

Suomessa soivat suuret kanteleet. Menneisyys nousi haudastansa, hartioilla muinais-ajan homeet. Ikivanha vapaus sävähti hetken kestävänä salamana. Lyhyeksi, ohikiitäväksi hetkeksi ilmestyi se suuri vapaus, joka hohtaa Suomen muinaisuudesta, sen ihanana homekukkana, se aika, jolloin Suomen mies oli vapain mies maailmassa. Avautui se loistava vapauden aika, jolloin paja oli kuningashuone, seppä oli kuningas, avautui se aika, jolloin Ilmarisen ahjosta nousi vapaa tuliroihu, ja pajan noet, jotka koristivat sepän otsaa, olivat kuningaskruunujen arvoiset, se aika, jolloin nokinen seppäkin oli suuri ja vapaa, kuin kuningas.

Suomen kansalle tuikahti hetkeksi oma, mennyt vapautensa, maailman suurin ja kaunein vapaus. Suurlakon päivä oli hetkeksi katkonut kaikki kahleet.

* * * * *

Sudet ulvoivat silloin Suomessa kasakan kintereillä. Kun ihmiskunnan ryysyinen jättiläinen pani kellonsa seisomaan, pysähtyi Suomessakin joka pyörä pyörimästä ja sana jäi tielle. Hornan luolan väki seisoi kaiken muun kansan kanssa valmiina ottamaan Suomen kansan koko peräsimen käsiinsä. Tarvaan väki oli Risto Vaarnan johdolla jo luovinut laivan tyynemmille vesille. Nyt alkoi ratkaiseva kolmin-taistelu. Viikin väki oli valmiina ja Vaarnan joukot odottivat myös tilaisuutta. Mutta ensin oli se yksi voitettava.

Pyörät seisoivat edelleen. Kasakan valta järkähti ja hän heitti peräsimen. Oman maansa mainingit, jotka olivat nousseet pohjattomasta menneisyydestä, kiskaisivat peräsinpuun hänen käsistänsä…

Elämänkäärme köyristi harjaansa korkeammaksi. Se kohottautui historian suurena hyökyaaltona.

Tarvaan väki neuvotteli johtajansa kanssa. Kaikki oli silloin epätietoista, sillä sanat lepäsivät tiellä. Sisälle astui silloin joukko Viikin yhtyneitä miehiä ja lausui:

— "Lähtekää pois peräsimestä! Pois petturit!"

Kaikki käärmeet heräsivät silloin pesissänsä. Kaikki rakkauden uhritulet purkivat liekeistänsä mustia matoja. Elämänkäärme puhdisteli suoliansa. Tarvaalaiset tunsivat, että heille tehdään veristä vääryyttä.

— "Ei Tarvaan väki ole jättänyt laivaansa myrskynkään käskystä, vielä vähemmän se tottelee rannalla katselijoiden käskyjä", — oli heillä vastaus.

Väki raivostuu ulkona, kun saa kuulla vastauksen. Veljesviha roihuaa isänmaan alttarin edessä. Sen katkera savu läkähdyttää mielet.

— "Alas konnat! Pois petturit peräsimestä!" — kuuluu väkijoukon huuto ulkoa, kun sen lähettiläät palaavat vastauksen kanssa.

— "Ne ulvovat kuin susilauma", — lausuu joku tarvaalainen.

Tarvaalaisten johtajana seisoi Vaarnan Risto. Sana "petturi" singahti ensimäisenä häneen. Hän seisoi oman uhrialttarinsa ääressä ja nieli sitä katkeraa häkäsavua, joka nousi hänen isänmaalle uhraamistansa elämäntyön parhaista vihanneksista. Hän uhrasi lisää paraastansa, puhuen väellensä tyynenä:

— "Ei hätää, se on suomalaisuuden susilaumaa, jota Viik nyt johtaa. Niin, nyt. Johtajavainajiemme suuruus ilmenee siinä, että suomalaisuuden sudet ulvovat jo vallannälästä. Se on kansan itsetietoisuutta… Se on Viikin vallan joutsenlaulua. Meidän täytyy vaan ravita omat sudet Viikin vallan perusteilla: 'vallannälällä'… Vallannälän herääminen on kansan miesikäänsä puhkeamista… Ja jos Suomen kansa tahtoo elää, on sen tunnettava se vallannälkä…"

— "Mutta mitä neuvot nyt tekemään?" — kysyivät Riston miehet.

— "Meidän" — vastasi Risto — "on lyötävä kaksi iskua yhtäaikaa. Yksi sinne — te tiedätte — ja toinen Viikin väkeen…"

— "Ei nyt lisä-vihaa omia vastaan… On jo entistä kyllä!" — keskeytti joku. Veljesrakkaus ja isänmaanrakkaus koskettelivat toisiansa, kuin kaksi puukon terää.

— "Juuri nyt", — jatkaa Risto. — "Historia ei odota myöhästynyttä. 'Ehdi, tai kaadu'! — siinä sen käsky. Viikillä on vähän omaa väkeä. Hänen valtansa salaisuus on siinä, että hän voi tehdä yhdestä monta…"

Historian hyökyaalto nousi korkeammalle. Rooland Viik huolehti maailman viimeisestä punakukasta. Hän näki sen häviössä Suomen häviön ja Suomi oli hänen isänmaansa. Hän näki raakojen sormien tarttuvan punakukan varteen. Hän uskoi, että Suomi on hukassa, jos punakukka hävitetään sen akkunalta. Hän pyrki vallan aallonharjalle, voidaksensa sitä kukkaa suojella.

— "Alas tarvaalaiset!" — huusi katkeroittunut väki. Vaarnan Risto jatkoi tyynenä:

— "Nykyinen rahavaltaan perustuva ääni-oikeus on Viikin väen vallan hiussuortuva. Se Simsonin hius on nyt kerittävä ja niin pian, ettei hän ehdi sitä saada turvaan. On laitettava, ettei hän saa yhdestä yhä useampaa. Varminta olisi, jos yleinen, yhtäläinen äänioikeus voitaisiin siepata nyt heti ja heittää valta omaan susilaumaan. Susi kuulee lopulta suden ääntä, vaikkapa se nyt ulvoisikin ilveslaumassa."

Ja molemmin puolin palavat isänmaanrakkauden roviot suitsuten katkeruutta.

— "Alas!… Alas, petturit!… Valta kansalle! Valta meille!" — kertautuu raivokas kansanjoukon huuto yli Suomen. Vaarnan Risto uhrasi parhaitansa: Hän masensi mielensä katkeruuden, taltutti suitsuavan vihan ja pysyi uskollisena sen alttarin ääressä, jolta nouseva savu häntä läkähdytti. Molemmin puolin kannettiin uhrituleen uusia uhreja. Isänmaan alttari veti kaikki, poltti kaikki uhrisavuksi. Viikiin yhtynyt väki kiemurteli oman uhritulensa liekissä, kuin savukäärme; tarvaalaiset suitsusivat omana savunansa.

Historian hyökyaalto oli jo korkeimmillansa. Se lensi pauhuna maan muassa avaruuden halki, kirmaten auringon ympäri. Elämänkäärmeen musta harja oli käyristäytynyt korkeammalle, kuin koskaan ennen koko ihmiskunnan olemassaoloaikana. Tapaus löi hyrskeellänsä tapauksen kumoon.

Uusi lähetystö tuli sisälle. Nuoret miehet astuivat Vaarnan Riston eteen kansan nimessä, kädessä isänmaanrakkauden veripunaiset, savua suitsuavat kukkaset. He vaativat Ristoa poistumaan, koska hän ei ollut noudattanut kansan tahtoa…

Vaarnan Risto seisoi silloin suurimmalla aallonharjalla, mikä koskaan on maailmassa vyörynyt. Sen aallon muodosti koko nykyinen, yhteen kietoutunut ihmiskunta. Kymmenet miljaardit ihmiskunnan kultaa oli pelissä. Koko ihmiskunnan taloudellinen elämä oli sen aallon vaahtoa. Sadat miljoonat ihmiset muodostivat sen aallon voiman. Satamiljoonaiset rodut heräsivät sen sysäyksistä. Vanhat yhteiskuntajärjestykset järkkyivät sen hyrskeestä ja uudet roiskahtelivat sen vaahtona. Kymmenet ja sadat miljoonat vapisivat sen noustessa, peläten omaisuutensa menevän, ja vielä suuremmat kurjien armeijat tavottivat sen roiskuttelemaa kultavaahtoa, ja oikeutta ja vapautta. Ja Vaarnan Risto seisoi sillä kaikkien olleiden aikojen suurimmalla aallonharjalla rauhallisena ja vastasi nuorille miehille:

— "Ei Vaarnan Risto koskaan johda kansaa, jättämällä viulun johdettaviensa soitettavaksi ja itse tanssien sen soiton tahdissa…"

Monet nuorista miehistä katsoivat Vaarnan Ristoa silloin ihastuneina. Ja Harhama, joka suurenjanoisena etsi aina suurta pienessäkin, näki hänet suurena ihmishenkenä, katseli häntä tapauksien hyrskeestä valmiiksi tarvaalaistuneilla silmillä, suurenteli kaiken moninkertaiseksi ja käpertyi häneen, kuin juopon sormet viinamaljan ympärille. Hän näki myös vilahdukselta Suomen vanhan vapauden sävähtävän salamana. Hän näki Viikin Roolandin seisovan taas sen vapauden edessä, Moorankivi iskuun kohotettuna, ja nousi häntä vastaan, kuin peto, joka tarttuu kahlehtijansa käteen.

Historian suuret vasarat takoivat hänen elämäänsä, sen pihdit vetivät häntä omaan suuntaansa, heittivät hänet uuteen ahjotuleen.

* * * * *

Kellot kävivät. Elämänkäärmeen suolista lappautui sen lapamato, sen tuleva ruoka: uusi elämä.

Vaarnan Risto ja Viikin Rooland seisoivat väkinensä sen harjalla, valmistautuen, odotellen. Vaarnan Risto järjesteli vallasta lähtöä, Rooland Viik siihen nousua. Edellinen puhui väellensä:

— "Viikin Roolandin väki vaatii valtaa… Paras on antaa valta hänelle ja me väistymme. Viikin Rooland itse nouskoon valmistelemaan ääni-oikeuden toimeenpanoa. Vältetään paljon mielten katkeruutta, kun annetaan hänen itsensä valmistaa väkensä vallan ruumis-arkku…" Hän oli voittanut itsensä ja väkensä, ja siksi voitti hän kaiken.

— "Hyvä!" — lausui Riston johtama väki, vaikka toiset epäilivät luovuttaa saatua valtaa Viikin väelle. Samana päivänä tekivät he ne molemmat lyönnit, jotka sattuivat oikeaan aikaan ja paikkaan. He tekivät kansan vaatiman ehdotuksen yleisen ääni-oikeuden valmistamiseksi. Nopeasti ohi kiitävä hetki, jota historia oli valmistanut mustasta muinaisuudesta lähtien, halki Venäjän suuren kansan kellotyön ja erehdyksien ja halki Jaapanin auringon nousun, oli käytetty. Huomenna oli laiva kokonansa Riston väen vallassa ja se poistui siitä saman aallon viskaamana, joka oli sen valtaan nostanutkin. Se poistui, jättäen laivan vapaana toisten hallittavaksi. Poistuessansa lausui vielä Risto Vaarna:

— "Kansamme onnettomuus on se, jos Viikin Roolandin väki nyt, kun kansamme on voittajina selviytynyt, viskaa miekkansa punnuksien lisäpainoksi… Sillä punnukset jäävät aina sille, joka voitettuna maksaa kullan… Miekka jää silloin voitetulle… Elämän vaarallinen ohje on se käärme, joka muodostuu sanoista:

"Additus ab insolente Gallo ponderi gladius." [Heittäkää miekka punnuksien lisäpainoksi, kun voitettu mittaa kultaa lunnaiksi! Vapaa suomennos.]

* * * * *

Hyrske kävi. Suomessa paloivat isänmaan uhritulet. Isänmaa pukeutui morsiameksi.

Tarvaalaisten poistuttua vallasta, nousi riita perillisten kesken. Viikin johtava väki alkoi hajota. Esa Vaaran joukot erkanivat. Kysyttiin: Kuka astuu valtaan?

Isänmaa oli tarjolla hallittavaksi. Se koreili purppurapukuisena morsiamena. Se houkutteli siinä puvussa, kuin morsian häähameessa. Se näytteli jo rikkaita myötäjäisiänsä. Se kiehtoi hiuksillansa.

— "Meidän väki valtaan!" — huusi Esa Vaaran joukko, Hornan luolan ryysyinen väki.

Syntyi kilpailu elämän lapamadosta. Isänmaa heilautteli morsiushelmojansa. Se näytteli kalliita koristuksiansa. Kosijat ihastuivat.

— "Rooland Viik valtaan!" — huusi Viikin Roolandin joukko.

Mielet kiihtyivät. Monien silmissä heilahtelivat jo isänmaan hienot paidanhelmat. Mustasukkaisuus puhkesi isänmaanrakkauden kauniista kukasta.

— "Rooland Viik peräsimeen!" — kehottivat viikkiläiset.

— "Kansa valtaan!" — vaati Hornan luolan väki.

Isänmaan helmat heilahtelivat kiehtovampina. Sen myötäjäiset näyttivät maailman rikkauksilta. Mielet katkeroittuivat. Vallanjano yltyi, se yltyi juodessakin. Kaikki kiiti salamannopeudella. Kaikki hyrskyi vaahtona. Kaikki kiehui ja kuohui.

Nikolain kirkon tornikellon viisarin kärki mateli lyhyttä ympyrää pitkin. Kuu kiepautteli vanteitansa maan ympärille. Isänmaanrakkaudesta alkoi puheta uusia kukkia.

Rooland Viikin miehet astuivat senaatin rappuja ylös. Hänen väkensä seisoi torilla, katsellen, kun Moorankiveä nostettiin paikoillensa. Hornan luolan väki oli katkeroittunut, sillä se oli saanut rikkaalta morsiamelta rukkaset. Toinen kosija oli vienyt menneisyyden lapamadon. Sankkana parvena marssivat he torille, mutta heitä vastassa seisoi viikkiläisten nuori väki.

Kului hetki. Hornan luolan väki marssi edelleen. Silloin astuivat nuoret miehet tielle ja ladattu ase ojentui Hornan luolan miesten rintaa vastaan. Rooland Viik oli noussut valtaan. Isänmaanrakkaudesta oli puhennut vihankukka ja nuoret miehet olivat sen jo ojentaneet Hornan luolan miesten rintaan. Se oli elämän suolista valuvaa elämän ruokaa…

Huomenna ryhtyivät Rooland Viikin miehet Tsaarin käskystä valmistamaan tarvaalaisten esittämää äänioikeuslakia, oman ja koko viikinkivallan ruumisarkkua.

He olivat siihen työhön nousseet Tarvaan luopuneiden miesten äänillä… Historian langat juoksivat ihmeellisiltä keriltä, mustan muinaisuuden nokisten saunankiuvasten pimeydestä…

Historian aallonharja vyöryi yhä korkealla. Siitä roiskahteli uusi elämä, uusi aika, uudet olot… Uudet voimat nousivat siitä, kuin suitsuava laava maan pakahtumasta. Kaikkialta ryöppysi uusi elämä, uudet yhteiskuntaolot. Koko elämä, koko sen aallonharja sylki ja oksensi uutta ja nieli vanhaa. Kaikkialla syntyi uusi elämä, ja hävisi vanha. Ja kaiken sen elämän kuohun ja syntymisen keskellä seisoi Viikin Rooland, naulaten ruumis-arkun lautoja toisiinsa, valmistaen entisen elämän, suuren ikivanhan viikinkivallan vaipumista elämän aallonharjasta avautuvaan hautaan. Tyynenä, elämän kivikouran painamana alistui hän täyttämään kaikenhäviön suuria käskyjä…

Ja kun maailman viimeinen oikea suuri viikinki, viikinkivallan viimeinen edustaja oli noussut valtansa ruumis-arkkua laittamaan, ilmestyi historian näyttämölle kaikenhäviön suuri haamu. Se ojensi Rooland Viikille, hänen edustamallensa vallalle annettavaksi, vallan ja kunnian ja maineen ijankaikkisen seppeleen, josta ei koskaan yksikään lehti lakastu. Se ojensi hänelle sen ainoan ijankaikkisen, ainoan kirkkaan, himmenemättömän, ainoan oikean seppeleen, ainoan todellisen seppeleen, joka ei koskaan häviä, seppeleen, jonka edessä kuningaskruunutkin himmenevät ja tähdet sammuvat ja kaikki kelmenee ja todistaa sen ijäisyyttä: Se ojensi seppeleen, joka pysyy silloinkin, kun maailmat ovat hävinneet ja äärettömyys ja ijankaikkisuus ovat ainoat olemassa olevat. Se ojensi hänelle sen seppeleen, joka on solmittu ikiviisaista sanoista:

"Sic transit gloria mundi…" [Näin häviää maailman kunnia.]

Mutta Harhamalle ilmestyi taas tapauksien keskeltä kaikenhäviön suuri haamu. Se käveli historian aallonharjalla, suuren elämänkäärmeen selkää pitkin, kylmänä, armottomana luurankona, kädessä valtansa vertauskuva: jättiläispääkallo. Se kahlasi hyrskeen ja pauhun ja kuohun ja roiskeen seassa. Se katseli kylmänä, kuinka elämänkäärme oksensi ja sylki uutta elämää, purki lapamatojansa ja ahmi ne taas aterianansa. Se katseli sitä rauhallisena roiskeen ja pauhun ja uhrisavujen seasta ja näytteli Harhamalle teräviä hampaitansa.

Silloin haihtui Harhaman silmistä koko elämänkäärme. Hän näki ainoastaan kaikenhäviön…

* * * * *

Suomen soiden mudasta nousivat riidan-usvat. Vihan viulut vinkuivat ja kostonkellot soivat. Kaikkialla kukkivat mustat katkeruuden kukat. Koko Suomi oli niiden kukkamaana.

Historian hallayö oli pannut mielet, ja mielen routa on kova, kuin Pohjolan jäinen maankamara. Se ihmissuvun suurin hiljaisuus, jonka hyrskeestä nousi Suomen nykyisyys, vieri ohi. Uusi aamu valkeni, mutta aamu ei tuntunut aamulta. Suomen kauvan odotettu, kuviteltu vapauden päivä nousi samaan keltaisenkaameaan pilveen, josta niin usein oli kylmä vihmasade tiukkunut. Se nousi satoja vuosia kestettyyn valtaan, joka tuntui vieraalta, koska se oli tullut vieraasta maasta. Sen kantele oli aina soitellut vieraita lauluja. Sen punakukka oli joskus anastanut koko Suomen akkunan, jättäen pirtin pimeäksi, imien itseensä kaiken valon.

Siksi ei ilo ilolta tuntunut, eikä jaksanut sulattaa vahvaan routaan jäätynyttä mielenkamaraa. Missä vingahti viulu, siellä sorahti myös soraääni ja kylmä viima nousi mieleen ja kiro kolisi roudassa. Suomessa ei pesty pirttejä vapauden juhlaa varten, vaan varustauduttiin uuteen taisteluun, ja syntyi katkera sukuriita, siitä, kuka oli eloon jääneen karhun kaatanut…

Mustat kukat alkoivat puheta ja kukkia. Jokainen näki toisensa hartioilla vieraan vaipan, näki sen helmojen heilahtelevan, yksi itään, toinen länteen, ei erottanut isänmaanrakkauden savuissa, että se toinen kulkikin samoissa pukimissa, kuin hänkin. Ja yhä voimallisempana nousi Hornan luolan suuri joukko-ihminen maailman rikkauksien jaolle.

Mutta elämä kulki kulkuansa. Se muodosteli pesäkkeitänsä, missä kehkeytyä uudeksi elämäksi, valmistua itsensä ateriaksi. Kansa ryhmittyi uusiksi joukko-ihmisiksi, uusiksi puolueiksi, joilla oli kullakin yksi tahto ja yksi ajatus.

* * * * *

Louhilinnan kartanon suuressa salissa oli koolla joukko Rooland Viikin valioväkeä. Salin seiniä koristivat Rolf-suvun aatelisvaakunat, sen vanhat sota-aseet ja muistomerkit, sekä Ruotsin liput. Kartanon nykyisen omistajan Gunnar Rolfin rouva, Synnöve, hauskuutti; vieraitansa ylevänä.

Syksyinen yö ulvoi ulkona. Huonetta valaisi loistava kruunu, jonka valo kisaili seinillä riippuvien aseiden teräksissä, Ruotsin väreissä ja suvun vanhoissa vaakunoissa. Parooni Grotenfelt puheli isännän, Gunnar Rolfin kanssa. Viimemainittu puhui:

— "Ajat ovat levottomat. Uusi yleinen äänioikeus, jos se toteutuu, tekee meidän vallastamme lopun…"

Syntyi hiljaisuus. Synnöve-rouva huokasi ja lausui:

— "Mutta eihän se vaan voi tapahtua!"

Kaikki ajattelivat. Synnöve-rouva ajatteli maailman viimeistä punakukkaa ja lausui surullisena:

— "Sehän olisi sivistyksen loppu…"

Ja hän oli jo näkevinänsä muinais-ajan salaperäisen suomalaisen tulevan maansa synkästä korvesta ja tarttuvan punakukkaan, kuin noidan, joka etsii taikakasvia. Vanha Grotenfelt lausui ajatuksissansa:

— "Yleisen ääni-oikeuden estäminen ei ole mahdollinen. Ajanvirta on liian voimakas…"

Synnöve-rouvan silmissä näkyi jotain hätäytynyttä, rukoilevaa. Hän lausui, ikäänkuin johonkin tarttuen:

— "Mutta voimakas virta, kun se vaan tahtoo, kulkee omin voiminsa meren myrskyjenkin halki… Ettekö usko sitä, parooni?"

Parooni Grotenfelt mietti. Sitten lausui hän varovasti:

— "Niin… Kerran lakkaavat uomissansakin, maan päällä, juoksevat virrat… Elämässä ei ole mitään ijankaikkista…"

Synnöve-rouva vaikeni. Huoneessa oli jotain surullista, raskasta. Parooni Grotenfelt otti sikarin, kumarsi Synnöve-rouvalle ja lupaa pyytäen:

— "Sallitteko sytyttää sikarin?"

Puhuteltu kumarsi myönnytykseksi äänettömänä, muisteli punakukkaa ja huokasi. Gunnar Rolf silitteli hienoa leukaansa ja puhui ajatuksissansa:

— "Emme me jaksa vastustaa sitä, mikä on suomalaisen aineksen luonnollinen pyrkimys, sillä luonto aina kääntää kaikki virrat määräämäänsä uomaan. Sitä estäessä aina sortuu estäjä itse…"

Parooni Grotenfelt karisti poron sikaristansa, ajatteli ja lausui mietteissänsä:

— "Niin… Turhaahan meidän on yrittääkään elämää vastaan taistella… Meidän on taisteltava kuolemaa vastaan…"

Äänettömyyden pöllö istahti taas vanhan vaakunan reunalle Ruotsin värien keskelle. Se katsoi siitä, kuin harmaa muinaisuus. Synnöve-rouva selaili ajatuksissansa jotain kirjaa.

Äänettömyyden vielä jatkuessa nousi Gunnar Rolf, käveli huoneessansa ja puhui selitellen:

— "Olkoon, että suomalaisten oikeus saada valta käsiinsä on luonnollinen, yhtä luonnolliset ovat meidänkin oikeutemme tässä maassa. Me emme ole enää tämän maan muukalaisia. Vuosisatoja olemme me taistelleet suomalaisen rinnalla miekka kädessä. Isonvihan kauhut on ruotsalainen mies tässä maassa kestänyt rinnan suomalaisen kanssa ja missä lienee pisarakaan suomalaista verta vuotanut, siellä on myös vuotanut ruotsalaisen veri…"

Hän keskeytti. Synnöve-rouvan poskelle nousi heleä puna, jota kirkas kyynel koristi, riippuen silmäripsellä. Gunnar Rolf jatkoi:

— "Tässä maassa ei ole tappelutannerta, jonka hiekkaa ei ole meidän veremme punannut osaltansa, eikä kärsimystä, jota ei ruotsalainen mies olisi kantanut suomalaisen kanssa rinnan ja siksi meillä täytyy tässä maassa olla enemmän, kuin toisen oikeudet…"

Synnöve-rouvan silmänripsille ilmestyi uusi kastehelmi, karkottaen edellisen pois tieltänsä, ajaen sen posken punakukan koristukseksi. Hän katseli miestänsä ihastuneena. Gunnar Rolf jatkoi toisten häntä äänettöminä kuunnellessa:

— "Menemme myöhempään aikaan: Me ruotsalaiset miehet olemme luoneet ja järjestäneet tämän maan taloudellisen ja liike-elämän… Meidän toimestamme on saanut teollisuus alkunsa… Meidän miehemme ovat myös johtaneet asioita vuosina 1808—1809, että saatiin perustuslain turvaama vapaus säilytetyksi… Me emme siis ole tässä maassa enää vierasta väkeä…"

Hän vaikeni ja käveli mietteissänsä. Synnöve-rouva hehkui kukkana. Hän hohti viimeisen punakukan värinä ja tuoksui sen hajuna. Hän katseli ihastuneena miestänsä, joka taas puhui:

— "Meidän kuuluisat aatelissukumme, Flemingit, Hornit ja monet muut, ovat kunnollansa hankkineet oikeutensa ja seisoneet tämän maan miesten riveissä. Meillä ei myös ole maailmassa muuta isänmaata, kuin tämä, siksi täytyy meillä täällä olla täydet oikeudet…"

Syntyi taas pitkä, raskas äänettömyys. Synnöve-rouva katseli miestänsä. Ritavaaran nuori omistaja oli kuunnellut keskustelua äänettömänä ja tarttui nyt puheeseen lausuen:

— "Me emme ole niin heikot, kuin suomalaiset luulevat. Meidän menettäminen merkitsisi heille enemmän, kuin Viipurin läänin menettäminen. Meillä on tuki, jos vaan tahdomme sitä käyttää, nimittäin Venäjän Tsaari…"

Mutta silloin hyppäsi Synnöve-rouva ylös, kuin olisi häntä neulalla pistetty. Posket hehkuvina huusi hän, käsi Vänrikki Stoolin tarinoiden päälle nojattuna:

— "Se on kunniatonta… Se on hävytöntä… Se on raukkamaista, se viittauskin…"

Kaikki vaikenivat, Synnöve-rouvan silmät salamoivat, kun hän jatkoi:

— "Vai Venäjä ja Venäjän Tsaari!… Tiedättekö te, että meillä on tässä maassa ruotsalainen kansa ja tahdotteko te sen myödä hernekeitosta? Meille itsellemme on helppo elää minkä Tsaarin alamaisina hyvänsä, mutta katsokaa noita vaakunoita: Katsokaa onko ne saatu Venäjän Tsaarilta? Katsokaa eivätkö ne ole Suomen aatelisvaakunoita! Sitä vartenko teille on tämä maa antanut aatelisvaakunat, että te ne kädessä matkustaisitte Venäjän Tsaarin luo myömään niiden vaakunien antajat? Tiedättekö mihin aatelisvaakuna velvoittaa?… Se velvoittaa teitä antamaan verennekin kansan ja maan hyväksi ja te puhutte hernekeitosta… Ah, te miehet!…"

— "Rauhotu nyt, Synnöve!" — yritteli Gunnar Rolf, mutta Synnöve-rouva jatkoi:

— "Minä en rauhotu, Gunnar… Minä en rauhotu… Minä tahdon puhua, Gunnar… Ettekö te tiedä, että meillä on yksi ainoa isänmaa, ja jos me menemme siitä myömään suomalaisten osaa, myömme me myös oman ja kaikkien ruotsalaisten osan, sillä isänmaata ei meiltä osteta maatiloittain?… Ja tiedättekö, mitä olisi isänmaatta ja kansatta eläminen? Maanpakoon tuomituilla on siitä vasta esimaku, sillä heillä oli maanpaossakin ollessansa toki isänmaa, mutta maansa myöjällä sitä ei ole. Ja mitä on kansaton aateli? Se on rihkamakauppias, joka kaupittelee arvotonta vaakunaansa… Oh te miehet!… Muistakaa, että se virta ei kule meren läpi, joka ei luota omiin voimiinsa…"

Hän istahti. Rinta kohoili huounnasta. Poskilla helotti kaunis punakukka ja silmä satoi sille kirkkaita kastehelmiä. Hiukan tyynnyttyänsä jatkoi hän, katkaisten yleisen, painostavan hiljaisuuden:

— "Minä tiedän että tässä maassa on paljon maatontakin aatelia, mutta ne seuloutuvat aikanansa akanoiksi…"

Sitten nousi hän ylös, astui reippaana miehensä eteen, laski kätensä hänen olallensa, katsoi hurmaavilla, kyyneleisillä silmillänsä hänen silmiinsä ja puhui innostuneena, kuumeisesti:

— "Gunnar!… Kuule, Gunnar!… Riipu sinä kansassasi, niin kuin minä sinun kaulassasi!… Katso! Minä olisin portto, jos lähtisin pahankaan päivän tullessa myömään sinun torppiasi toiselle… Anna suomalaisten saada omansa! Me tulemme rannallamme toimeen. Me koristamme sen Europan kauneimmaksi rannikoksi, kauniiksi punakukaksi, ja meille on hauska, jos rinnallamme, takanamme kukkii kaunis, ihana valkea suomalainen lumikukka… Ne värit sopivat niin yhteen… Sillä, kuten sanoit, on tämän maan hyväksi vuotanut ainoastaan suomalainen ja ruotsalainen veri, eikä venäläinen… Suomalaisten veri tietysti enemmän. Anna niiden saada omansa!"

Kyyneleet vuotivat hänen silmistänsä. Gunnar Rolf suuteli häntä äänettömänä, irroitti hänen kätensä hellästi olaltansa, vei hänet istumaan ja ojensi vesilasin. Synnöve-rouvan posket paloivat punaisina. Nikahdus nousi kurkkuun, rinta kohoili hysteerisestä huounnasta. Työntäen tarjotun vesilasin hellästi pois, lausui hän:

— "Kiitos, Gunnar!… Minä menen vähän huoneeseeni." — Sitten huokasi hän, nousi ylös ja poistui huoaten:

— "Ah, tätä ihmis-elämää!"

Gunnar Rolf huokasi. Parooni Grotenfelt koetti johtaa mielet pois tapahtumasta. Hän lausui:

— "Kyllähän suomalaisten vallanpyrkimys on luonnollinen, eikä sitä voi ajan mittaan estää, mutta meidän täytyy myös valvoa sivistyksen etuja. Kypsymättömät joukot, jos ne saavat vallan käsiinsä, vievät kansan turmioon…"

Gunnar Rolf käveli ajatuksissansa ja lausui:

— "Meillä ei ole muuta neuvoa, kuin turvautua Ritalan johdettavien joukkojen, ritalaisten, apuun. Tarvaan joukot ovat jyrkkiä vaatimuksissansa ja niistä on meille tällä hetkellä suurin vaara…"

Jonkun ajan kuluttua jatkoi hän:

— "Tarvaalaisten voima on nyt muuten hiuskarvan varassa. Kansa katselee heitä epäluulolla — ja syyllä — ja siihen hiuskarvaan niitä täytynee nyt lyödä… Kaikki riippuu siitä, jaksaako Vaarnan Risto kestää…"

Huoneeseen tuulahti outo ilma. Koston kukkaset alkoivat puheta. Läsnäolijat näkivät vanhan Tarvaan haamun, joka oli sitkeästi jäytänyt ikivanhan viikinkivallan juuria, ja valmistanut suomalaisten nousua suden sitkeydellä. Hän ilmestyi huoneessa olijoiden eteen kaikella sillä pahalla koristettuna, mitä silmä yleensä näkee sitkeässä ahdistajassa. Koko hänen joukkonsa tuntui saman hengen läpitunkemalta. Äskeiset katkeruudet syttyivät silmänräpäyksessä, kuin tappuraläjä. Kostonviulut virisivät, kuin taian käskystä. Vihankellot soivat, isänmaanrakkauden tulet savusivat, purkaen mustia käärmeitä. Jäykkä parooni von Tavast kiivastui ja lausui:

— "Koko Tarvaan joukko on kukistettava… Petturit!… Koko maa on niistä puhdistettava… Emmekä me saa niin kevytmielisesti vallastammekaan luopua, varsinkaan näin levottomina aikoina… Paras panna susi sutta puremaan… antaa ritalaisten kukistaa tarvaalaiset… ja toinen toisensa… Jos tässä rupeamme turhia arkailemaan, niin hukka meidät perii kohta…"

Vallantuoksu tuulahti huoneeseen. Parooni Grotenfelt lausui:

— "Niin… Me olemme perineet vallan esi-isiltämme, ja perintöä ei saa kevytmielisesti hylätä…"

Vallan kultaomena alkoi kirkastua. Von Tavast nousi ylös, osotti vanhoja aseita ja vaakunoita ja puhui:

— "Katsokaa noita aseita! Niillä me olemme vallan ostaneet… Se ei siis ole lahjaksi saatua tavaraa. Esi-isämme ovat siitä maksaneet puhdasta terästä ja lämmintä ruotsalaista verta. Siksi on se meidän omaa. Me olemme sitä säilyttäneet harmaasta muinaisuudesta tähän päivään ja me emme saa sitä lahjottamalla viskata susilaumalle, jotka nyt vallan-nälkäisinä ulvovat kintereillämme…"

Kuulijoiden silmiin kuvastui jo suomalaisuuden susilauma, joka varustautui… näytteli hampaitansa… lauloi kamalaa lauluansa. Kaikki aivan kuin tarttuivat vallan keihäsvarteen. Von Tavast jatkoi:

— "Valta on kultaisista omenoista kultaisin. Siitä heruvat elämän nesteet, kun sitä vaan puristaa. Sitä ei mies heitä käsistänsä turhien arkailujen takia, eikä vaihda sitä kuolleeseen oikeuden kivi-omenaan… Vallan-omenaa ei ole myöty maailmassa verta huokeammasta hinnasta… Verta ja terästä sitä on aina vaadittu…"

Vallan kultaomena kirkastui yhä kirkkaammaksi. Se oli jo jalokivillä koristettu ja siitä vuoti viini ja tuoksuivat herkut ja välkkyi rikkaus ja loisto… Von Tavast jatkoi:

— "Tarvaalaiset ovat nyt vastustajiemme Simsonin hiuskarva. Niitä epäilee kansa ja annettakoon niiden oman Delilan ajaa se hius pois! Käytettäköön ritalaisia! Vallan ijankaikkinen voiman salaisuus on taito käyttää asetta. Ei ole maailmassa jättiläistä, joka voisi omin käsivarsin pitää miljoonia kurissa. Niitä täytyy hallita toinen toisellansa. Se on maailmanlaki… Vallan ijankaikkinen, ainoa voimansalaisuus on sanoissa: Divide et impera! [Jaa ja hallitse!] Voitto on aina silloin varmin ja lopullinen, kun toinen susi on lyöty toisen suden leukaluulla…"

Von Tavast vaikeni. Vallan kultaomena loisti kirkkaana, houkutteli tytön suutelona. Se välkytteli hohtavalla pinnallansa maailman rikkauksien ja kunnian kaunista kuvaista ja lausui: "Tämän kaiken saat, jos…"

Kaikki posket hohtivat. Kaikki sormet vapisivat. Parooni Grotenfelt lausui:

— "Se on totta, että ei ihminen elä ainoastaan niistä sanoista, jotka Jumalan suusta lähtevät… Se tarvitsee muutakin ja siksi ei meidän kannata sanoa vallan kultaomenalle: Mene pois, Saatana!"

Yö oli kulunut yli puolen, kun oli sovittu, että tarjotaan ritalaisille edelleenkin liittoa tarvaalaisia vastaan.

Kello löi. Vanhat vaakunat ja aseet katselivat, kuin kummitukset uuden ajan taistelua ja elämänkäärme teki ainaista tehtäväänsä.

* * * * *

Historian hyökyaallon mainingit pauhasivat. Vallan kultaomena kieriksi sen harjalla. Sen hyrskeestä loimahtelivat isänmaanrakkauden tulikielet. Vihansavut suitsusivat ja oikeus kahlasi kuohun keskellä kultavaaka yhdessä kädessä ja punnukset miekkoinensa toisessa.

Loistavasti valaistussa salissa oli koolla satoja ritalaisia. Kaikki hekin katselivat vallan kultaomenaa ja oikeutta, joka vaaka ja punnukset kädessä kahlasi hyrskyn ja roiskeen halki. Niille molemmille savusi isänmaan uhrialttari. Koollaolijat keskustelivat tulevaisuuden suurista tehtävistä. Nuori Ritala puhui väellensä:

— "Rooland Viik tarjoaa edelleenkin liittoa. Mielestäni on meidän se hyväksyttävä. Tarvaalaisia on vielä joukko vartiopaikoilla ja ne on kukistettava viikkiläisten avulla. Se henki, joka heissä vallitsee, on saatettava tässä maassa häpeänhengeksi, se on julistettava koiranhengitykseksi, jota jokainen inhoaa. Suomalaisuuden susi etsii vainullansa sen hengen, missä sitä onkin ja hävittää sen. Sillä se henki on idän hallaa. Jos se pääsee vallitsevaksi, panee se koko suomalaisuuden hengen. Idän rämesuo on suuri, me emme jaksa sitä ojittaa ja kuivata. Siellä riittää sitä henkeä loppumattomiin. Se peittää kerta kylmänä usvana koko Suomen, jos sallimme sen tänne levitä. Sitä henkeä huokuvat tänne tarvaalaisten nykyiset johtajat… Siis on meidän hyväksyttävä Viikin väen tarjous."

— "Entä sitten?… Mekö Viikin väen alle uudestaan?" — kyselivät jotkut, joita Ritalan jyrkkyys arvelutti. He muistelivat sitä hetkeä, jolloin heidän esi-isänsä viruivat verisinä, päät Moorankiven murskaamana ja toiset väkivallalla polvilleen painettuina ottivat kahleita käsiinsä. Mutta Ritala jatkoi tulena ja tappurana:

— "Ei Viikin väen alle. Me hävitämme Viikin väen avulla tarvaalaisen koiranhengityksen, kokoamme sitten johtajistaan luopuneet Vaarnan miehet ympärillemme, muodostamme puhdashenkisen suomalaisen kansan ja sitten selvitämme välimme Viikin väen kanssa."

Silloin alkoi kansan uusi seulominen. Useat hyväksyivät Ritalan ehdotuksen, mutta toiset sanoivat epäillen, kalvosimiansa katsellen:

— "Ei suomalaisuuden susi voi ulvoa samaa virttä ilveksen kanssa… Ja sitten omia veljiämme sillä tavalla…"

Nuori Ritala paloi isänmaanrakkauden silmittömänä tulena. Hän jatkoi:

— "Karthagon naiset ovat uhranneet hiuksensa maansa tähden… Säästämmekö me silloin veljiämme? Itseämmekään emme saa säästää… Sukupolvi menköön, kunhan vaan maa pelastuu!"

— "Hyvä!" — huusivat monet, mutta useat epäilivät. Jäykkä Harvio puhui:

— "Viikin väki on meiltä tukennut Euroopan akkunan sadoiksi vuosiksi… Tarvaalaiset ovat olleet ensimäisinä sitä avaamassa ja valoa tupaan tuomassa."

Ritala säkenöi. Hän keskeytti:

— "Mitä hyötyä on meille mistään valosta, jos tarvaalaiset samalla imevät tänne orjuudenhenkeä idän rämeistä, kuin sieni vettä. Mitä hyötyä meille on mistään, jos he jäytävät voiman nivelistämme, kuin tauti? Idän rämeiden takana avautuvat Aasian haisevat orjamaat ja koleran kotiperät. Tarvaalaisten myöntyväisyys on sitä henkeä. Se on aasialaista ruttoa… orjuutta… Se henki on julistettava tässä maassa häpeänhengeksi, jos tahdomme suojella itsemme sen tarttumalta…"

Jäykkä Harvio synkistyi ja lausui:

— "Suomalaisuuden susi ei ulvo oman laumansa häpeäksi… Se ei likaa pesäänsä… Meillä on liian vähän väkeä, että voisimme niistä osan kunniattomiksi luovuttaa…"

Nuori Ritala leimusi tulena ja jatkoi:

— "Meillä ei ole miljoona-armeijoita, ei varoja, ei aseita. Onko meillä silloin muuta voimaa, kun mielenjäykkyys ja taipumattomuus?"

Kaikki ajattelivat. Ritala tuntui olevan oikeassa. Ritala jatkoi:

— "Onko meillä silloin varaa olla julistamatta taipumista paheeksi ja alhaisuudeksi?"

Kukaan ei vastannut. Kysyjä jatkoi:

— "Jos me tässä maassa ainoasta voimastamme luopumista katselemme kunniallisena tekona, emmekö ole perheen isiä, jotka julistavat huoruuden hyveeksi ja siten johtavat tyttärensä porttouteen ja turmaan?"

Elämän suuri pulmallisuus avautui monelle sekavana, sotkuisena, elämä aivan selittämättömänä. Monesta tuntui, että Suomen ei kannata olla julistamatta kunniattomiksi niitä, jotka luopuvat sen ainoasta aseesta, taipumattomuudesta. He olivat seisoneet miehekkäinä, lähteneet maasta nurkumatta ja jättäneet kotinsa ja elämänsä, ja se suuri muisto leijaili silmien edessä. Ritala jatkoi:

— "Kannattaako pienen kansan julistaa pahe kunnialliseksi ja siten johtaa yhä suurempia joukkoja juomaan idän ruttoviinaa ja sortumaan siihen?…"

Isänmaan uhritulet yltyivät. Miehet näkivät sen valossa taas aaveen, joka imi itseensä ruttoa ja puhalsi sitä kansan hengitettäväksi. Isänmaanrakkauden vuolas virta vei heitä mukanansa, se kultasi heille asiat omilla väreillänsä. Se puhalsi heihin uutta tulta, kuin palkeesta, osotti isänmaata, sen koruja, sen runorantoja, sen pyhiä muistoja. Se asetti isänmaan heidän eteensä ihanana morsiamena, osotti sitä ja sanoi:

— "Miehet! Velikin on tuosta liian halpa hinta… Ei ole sen arvoisia lunnaita!"

Ja Ritalan miehet paloivat. He olivat valmiit tuomaan sille osotetulle kihloiksi enemmän, kuin Karthagon naiset. He olivat valmiit uhraamaan sille veljensä, sen kunnian ja oman itsensä…

Ja silloin katkesivat taas elämän ristiriidan Gordion solmut. Nuori Ritala kipinöi, osotti isänmaan koruja, sitä uhkaavaa vaaraa ja lausui:

— "Kunnianikin on tuosta liika pieni uhri… Naisten hiuksetkin ovat siitä liika arvoton hinta…"

Ja kun jäykkä Harvio vielä yritti puhua kunniasta, kiivastui Ritola ja lausui:

— "Invia virtuti nulla est via." [Hyveelle on jokainen tie kulkukelpoinen.]

Elämä aukaisi Gordion pulmikkaan solmun. Se alkoi seuloa kansaa. Osa yhtyi Ritalan johdolla Viikin väkeen kukistamaan tarvaalaisia, osa yhtyi takaisin tarvaalaisiin…

Silloin alkoivat soida kaikki koston kellot, oikeuden viulut vinkuivat ja kaikki uhritulet paloivat. Oikeus käveli kultavaakoinensa, tuomiten tarvaalaisia, voitetuita. Sillä oli oma vaakansa kädessä, omat punnuksensa toisessa. Siellä täällä ei enää punnus riittänyt. Sen lisäksi oli jo viskattu keppi ainaisena punnusten lisänä: miekkana… Katkeruus ja riita pursusi kaikista lähteistä. Se nousi kaikista Suomen soista, kuin hallan kylmä, huurteinen hengitys…

Mutta tyynenä seisoi ahdistettu tarvaalaisten joukko, oikeuden edessä, puolustajana ainoa oikea, ainoa lahjomaton asianajaja: oma elämä, omat teot… Ja kun he näkivät Viikin väen vallan vahvistuvan, muistivat he taas Moorankiven iskua ja pirtin pimeyttä, kun sen akkunan oli punakukka tukennut. Vanha Tarvas kirkastui heille kuninkaaksi, viisaaksi tietäjäksi, suureksi johtajaksi. He riensivät hänen henkensä voiman lähteille kilvan. Heidän joukostansa kuului suuri huuto:

— "Takaisin Vipuseen, suomen suureen tietäjään: Snellman'iin!"

Se huuto levisi, kuin nälkäisen susiparven ulvonta yli maan. Tuhansissa ja tuhansissa kylissä tuulahti tavallista voimakkaampana suomalaisuuden suuri, sitkeä sudenhenki: vallannälkä, vapaudenjano ja oman kansallis-etuuden rakkaus. Tuhansissa kylissä kokoontui kansa sen hengen vetämänä.

Mutta kaiken keskellä nosti myös Hornanluolan ihminen päätänsä yhä korkeammalle ja asettui paikoillensa toisten joukko-ihmisten rinnalle. Maailman kurjuus nousi maailman rikkauksien vierelle nälkäisenä, rikkauden janoisena.

* * * * *

Harhama imi yleisen elämän utaria, kuin Romulus naaras-sutta. Hän kulki taas kuplana sen virran pinnalla.

Olivat äsken kuvatut suurlakon päivät.

Tapauksien voimakas virta oli temmannut Harhaman mukaansa. Vallankumouksen hohde punersi nyt taas hänelle kiehtovana. Se kutsui häntä tuhansin kutsuin. Se nosti verivaippaansa ja näytti sen takaa maailman köyhien kiitollisuuden, näytti maineen seppeleitä, tarjoili marttyyrikruunuja, kuolemattomuutta, ihmisten muistosta unohtumattomuutta.

Väliin taas heitti näkymätön käsi hänelle totuuden omenaksi ja käski viedä sen voittoon, köyhien siunaukseksi, orjien vapaudeksi. Kaksi tietä avautui hänelle silloin: rauhantie ja väkivallan polku.

Ja joku seisoi hänen edessänsä ja sanoi: "valitse rauhantie! Se on varmin ja turvallisin".

Mutta taas nousi vallankumouksen verihaamu, nosti tutun sormensa ja lausui:

— "Rauhantie on pitkä ja sinun elämäsi lyhyt. Katso! Minun tieni on lyhyt ja seppele odottaa joka askeleella. Leikkaa vaan sen rihma miekallasi, milloin haluat, ja seppelöi itsesi."

Ja Harhama hoippui. Hän yritteli valita, mutta silloin häipyivät tiet sumuun. Hän yritteli jo matkalle lähtöä, mutta esteet nousivat tielle, pyörät eivät pyörineet, eivät veturit viheltäneet…

Aika vieri, tiet sumenivat.

Kaukana Pohjan perillä, synkässä korvessa, missä miehuus ja rehellisyys pesivät vielä paikoin rauhassa, kuin pääskyset räystään alla, oli väki niinä päivinä koolla pimeässä pirtissä. Ainoastaan pieni, käryävä talikynttilänpala valaisi huonetta. Pirtti ja eteinen olivat pakaten väkeä, osa seisoi ulkonakin. Harhama oli paennut sinne erämaahan ja oli nyt pyynnöstä saapunut väenkokoukseen, joka oli kokoontunut keskustelemaan uuden aseman johdosta. Kokousta johti vankka, harmaahapsinen, seitsemänkymmenen viiden vuoden ikäinen tarvaalainen talonpoika Jukka Torvela. Hän teki lyhyesti selkoa asioiden kulusta ja jatkoi sitten:

— "Miehet!

"Tiedättekö mistä on kysymys? Samana päivänä, jolloin Suomen kansan pitäisi nousta omille jaloillensa suosta, johon vieras valta on meidät polkenut, sinä samana päivänä nouseekin meidän hartioillemme se sama vieras, joka on meitä suossa tallannut. Ja se nousee meidän omien poikiemme nostamana. Mutta vielä pitemmälle on laskettu kavalat kuteet: Johtajamme ovat pelastaneet asiamme myrskyn aikana, estäneet sen joutumasta kokonaan vieraan väen valtaan, joten pelastus nyt oli mahdollinen. Ja nyt aikoo häikäilemätön vieras julistaa nämä johtajat ja koko heitä seuranneen suuren kansan-osan ikuisiksi ajoiksi heittiöiksi, isänmaansa myyjiksi, joiden jälkeläisetkin kulkisivat tässä maassa kamala Kainin merkki otsassa, kansansa kirona, kirokansana, joka hengittäisi itsestänsä katkeruutta ja vihaa, kuin räme hallaa. Se on kansamme verisen murhamiehen juoni. Sen onnistuminen tietäisi kansamme hirvittävän pitkän ja kalvavan kuolintaudin alkamista. Sitä tautia istuttavat meihin petomaiset hallitsijamme."

Kuulijoiden silmät pöyristyivät. He näkivät jo vieraan vallottajan seisovan edessänsä, kavalat juonet kädessä, valmiina heitä sitomaan. He näkivät jo omia veljiänsä kirottuina kuleksimassa, heidän jälkeläisensä mustalaisiksi julistettuina, halveksittuina, katkerina kansallensa. He näkivät oman kansansa sen johdosta laskeutuvan tautivuoteelle heikkona, taudin kolottaessa sen jäseniä. He pöyristyivät sitä ajatellessa. Jukka Torvela jatkoi:

— "Miehet!… Tehkää se juoni tyhjäksi!"

— "Hyvä!… Me nousemme", — vastasi väki. Eräs Viikin väen miehistä puhui sitten:

— "Eivät teidän johtajanne ole kansaa pelastaneet. He ovat olleet sitä polkemassa. Kansa on meidän pelastama. Minä itse olin teidän johtajianne petturityöstä suohon laulamassa."

Tarvaalainen väki murisee vihaisena ja Torvelan Jukka vastaa edelliselle:

— "Ei suomalaisuuden johtajia laula suohon jokainen Joukahainen. Ei niitä ole laulanut siihen idän hallakaan. Ne ovat Vipusesta alkaen nostaneet kansaa suosta. Ne ovat nytkin hankkineet vakuuden siitä, että suomalainen kansa saa lopultakin vallan."

— "Oikein!… Hyvä!… Hyvä!" — jyrisi väki puolipimeässä huoneessa. Uusi puhuja alkaa puhua:

— "Eivät teidän johtajanne ole nostaneet meitä. Kansa on kaiken nostanut ja se on hankkinut vallan itsellensä."

Jukka Torvela seisoi jäykkänä, kuin tammen kanto. Hän näytti olevan maahan kiinni kasvanut. Harhama ihaili hänen voimaansa, hänen korskeaa, korkeaa ääntänsä, hänen voimallista puhettansa. Torvela jatkoi:

— "Me emme rupea täällä kiistelemään siitä, kuka on hankkinut sen, jota meillä ei vielä ole. Sillä meillä ei ole valtaa senkään vertaa kuin tässä pimeässä pirtissä on valoa. Mutta me saamme sen vallan. Minä olen kaksitoistavuotisesta puristanut kuokan vartta ja te muut samoin. Me olemme jaksaneet siitä kuokanvarresta puristaa tämän maan rikkaudet, ja niin karaistuneilla käsillä jaksetaan vielä kerran puristaa myös valta tämän maan herroilta." — Ja lyöden nyrkkinsä pöytään, huusi vankka puhuja:

— "Tämän kansan täytyy saada valta käsiinsä!"

Tarvaalaiset riemastuivat. He näkivät jo vallan kultaomenan kiiltävän, näkivät sen jalokivien välkkeen, sen hohteen.

— "Hyvä!… Hyvä!" — mörisi taas miehekäs karkea miesjoukko yhtenä miehenä. Täällä korven kolossakin ilmeni jo se uuden ajan joukko-ihminen. Kuulijoina ei ole enää joukko miehiä vaan miesjoukko. Sadat olivat kahtena.

Sillä välin oli kynttilänpätkä palanut lähelle loppuansa. Pimeys lisääntyi. Jäykät miehet näyttivät luolassa istuvilta aaveilta. Koko pirtti oli kuin pimeä, mörisevä pirujen pesä. Torvelan Jukka jatkoi voimakkaalla äänellä:

— "Ne kiistat, kuka on mitäkin tehnyt, ovat jo niitä sortajan kylvämiä kiroja, sen sirottamia pirunjyviä. Mutta me olemme jaksaneet kiskoa tervaskantoja irti jäisestä maankamarasta, kyllä me silloin jaksamme ne kirojen kivet kiskoa mielistä pois. Meitä ei kukisteta, sillä meillä on kaksi, joista riipumme kiinni, ja ne kaksi ovat: isänmaankamara ja Jumala."

— "Oikein!… Hyvä!… Hyvä!" — mörisivät tarvaalaiset miehet pimeästä. Harhaman tempasi Torvelan puhe ja miesjoukon miehekkyys mukaansa. Joukkotunne sieppasi hänet siivillensä. Valkamalassa ja historiasta saadut vaikutelmat ja lapsuudesta kytenyt viha ja kademieli vieraskielistä herrasväkeä vastaan tulvivat esille. Hän oli hetkessä niitä "toisia". Hänestä näytti tämä pimeässä huoneessa istuva, työn känsistämä miesjoukko juuri semmoiselta, jommoiseksi hän oli kuvitellut Suomen kansan nuoruudessansa, Runebergin runoja lukiessansa. Se näytti miehekkyyden ja rehellisyyden perikuvalta. Ja Torvela itse oli hänestä mies semmoinen, kuin Nikolai, mies, joka uskalsi vetää viulunsa täyteen vireeseen. Harhama innostui. Hän nousi, kuin vallankumouksen huurteista, kapinanhenkenä, jolle oli sama, ketä vastaan kapinoida. Lapsuuden aikainen katkeruus vieraskielistä herrasväkeä kohtaan leimusi tulena, sairaloisen voimakkaana, kuten kaikki, mikä hänessä oli henkistä. Se ryöpsähti taas ruttona. Hän näki Moorankiven murskaamat vanhat suomalaiset polvillensa painettuina. Hän oli sitä kuvaa ajatellut jo pikku poikana, nyrkkejänsä puristellen. Nyt tuntui, kuin painaisi Rooland Viik häntä polvillensa, seisten itse kuninkaana, Moorankivi kädessä. Hän ryöpsähti tarvaalaiseksi. Kynttilä oli jo sammumaisillansa, kun hän nousi ja puhui:

— "Miehet! Meidän sortajamme perustaa valtansa siihen uskoon, että Suomen susi syö oman sukunsa. Siinä uskossa on Viikin väki noussut taas hartioillemme. Siitä ajasta lähtien, jolloin suomensuku alkoi herrojensa edessä nostaa päätänsä hartioitansa ylemmä, on viikinkipivollinen käyttänyt meitä vastaan yhtä ainoaa asetta: Se on lyönyt paimenta, että lauma siten hajotettaisiin. Se on loannut maankavaltajan ja petturin maineella kaikki meidän suurmiehemme ja johtajamme, myrkyttänyt siten joukon mielet ja pannut Suomen miehet potkimaan pois omia johtajiansa. Samalla pirun maidolla juottaa se nytkin Suomen miehiä, nostaakseen ne nykyisiä johtajiansa vastaan. Se uskoo, että suomalaisuuden susi syö emänsä, kunhan vaan näkee siitä verta vuotavan, ja siksi iskee se juuri emään, eikä pentuihin."

Pimeästä kiiluvat kuulijoiden silmät ahnaina. Tunteet kohoavat aallonharjoina. Isänmaa, kansallistunne ja puoluemieli kohoavat yhdeksi mainingiksi. Puhuja jatkaa:

— "Mutta kerrankin me osaamme tehdä siitä lopun. Kun yksityistä solvataan yksityisenä, on hänen oma asiansa hakea hyvitystä. Mutta jos Suomen miestä solvataan suomalaisena, silloin häviää yksityinen, solvaus sattuu kansaan ja kansan väliin tulo on silloin kansan kunnian-asia. Ja kun solvataan meidän johtajiamme, silloin meidän on astuttava esiin ja sanottava: Seis!…"

— "Hyvä!… Hyvä!… Niin!" — ryöppyää yhteistunne.

— "Seis solvaaja ja lakki päästä! — on meidän sanottava…"

— "Hyvä!… Hyvä!… Oikein", — kohisevat virinneet mielet. Kuuluu murinaa. Puhuja jatkaa:

— "Ja jos eivät sanat auta, niin meidän täytyy löytää muita keinoja, joilla voimme antaa sanoillemme täyden pätevyyden. Keinot me kyllä löydämme, jos kerran päätämme, että emme salli johtajiamme solvattavan. Ja kysymykseen tulemmeko me enää sitä solvausta sallimaan, te vastaatte, että…"

— "Ei!" — ryöpähtää mielissä vastaus, katkaisten puheen. Kynttilä oli loppuun palanut. Harhama jatkoi pimeässä:

— "Aivan niin! Niin vastaa aina kansa. Me ja me yksin tuomitsemme erehtyneetkin johtajamme ja semmoisillekin täytyy vieraan tässä maassa suoda rauha ja osottaa kunnioitusta, sillä kansan täytyy erehtyneillekin pojillensa turvata elämisen rauha omassa maassansa. Kansa rankaisee erehtyneitänsä, vaan ei solvaa…"

— "Oikein… Oikein", — huusi joukko-ihminen, enemmistönä oleva tarvaalainen joukko.

Harhama jatkoi:

— "Suomalaisuuden oikea susi ei syö omaa sukuansa. Se kalvaa kahleensa poikki ja syö lihan vieraan vallan ja kaikkien sortajiensa luista. Se ei tyydy kahleensa yhden suortuvan katkeamiseen… Sen tunnussana on: Koko kahle poikki!"

— "Oikein!… Oikein!… Oikein!" — kuului pimeästä. Miehet tunsivat jo kahleiden heltyvän ranteistansa. Pimeä huone oli pakahtua vallannälkäisen suden hengestä ja Suomen kansan vapaus tuntui valkenevan ja leimahtavan loistavana revontulena.

Oli jo yömyöhä. Pimeästä peikkojen pesästä alkoivat miehet purkautua syksyn pimeään ulko-ilmaan. Se hetki oli lopussa, jolloin orjien kahleista katkesi yksi ainoa suortuva. Nokisen muinaisuuden pimeiltä periltä juoksevat historian langat alkoivat keriytyä uusille keränpohjallisille…

Pilkkosen pimeänä, sumuisena henkäili Pohjolan syys-yö, kun Harhama ajoi kotiinsa. Hän ei taas ollut mistään selvillä, ei tiennyt, mikä joukko on oikeastaan hänen joukkoansa. Puuska oli heitellyt häntä, kuin kuivaa lehteä. Hän oli käpertynyt, kuin tuohi tulessa yleiseen tunteiden paloon, joutunut tarvaalaisten joukkoon. Hänestä tuntui, kuin olisi hänet elämä nyt oksentanut johonkin lätäkköön, johon hän itse ei halunnut. Sitä miettiessä tuntui hänestä sumu tavallista sakeammalta, kylmemmältä, ja häneltä pääsi, kuin itsestänsä:

— "Kylläpä nyt on sumuista!"

Vanha kyytimies räppäsi ohjaksilla liinakkoansa ja lausui myönnytellen:

— "Sumuista on, sumuista… Semmoistahan tuo on koko elämä… Koko elämä on ainaista sumua ja petollista suurta humua… Kyllä se sotkee ja eksyttää ihmisen niin, että ei näe kepinmittaa eteensä…"

Elämän suuri kysymys oli salamana loihdittu Harhaman eteen. Sumu tuntui hänestä kylmemmältä ja sakeammalta. Kaikki hävisi siihen. Hän aivan kyyristäytyi kokoon, näki koko elämän avautuvan yhtenä äärettömänä sumupallona, joka täytti avaruuden rantoja myöten. Sysimusta syys-yö henkäili raskaana, salaperäisenä, korpi seisoi peikkona kahden puolen tietä. Ajaja oli vaipunut mietteisiinsä ja liinakko hiljensi juoksunsa käynniksi. Harhama mietti yhä elämän sumua.

Viimein alkoi ajaja puhua:

— "Elämässä on niin paljon hämärää ja selittämätöntä…"

Harhaman hermot värisivät. Hän tapaili sitä hämärää kiihkoisesti, kuin saituri kultaa, kansa valtaa. Ajaja jatkoi:

— "Tulemme juuri Lammaskallion luo… Se on juuri tässä meidän kohdalla…"

Harhama odotti vaistomaisesti jotain suurta, salaperäistä. Ajaja jatkoi:

— "Sen kukkulalla on perkele nähty syömässä ihmisiltä varastamiansa lampaita… Aamusilla on löydetty siitä luita, jotka eivät ole kelvanneet…"

Kaikki maailman salaperäinen juoksi Harhaman olemuksen läpi. Vallankumous ja koko elämän humu haihtui kuin usva ja hänelle kirkastui henkimaailman ihanuus ja suuruus, ja sen aaveet ja peikot kutsuivat häntä ikitanssiinsa…

— "Mitä?… Mitä?" — uteli hän kiihkeänä. Ajaja jatkoi:

— "Vielä äskettäin ovat vanhat miehet sen nähneet polvillaan lammasta syömässä… Vanhempina aikoina se on syönyt siinä ihmisiäkin…"

Harhaman hermot olivat jo tulikuumat. Mutta hän salasi kaiken ja lausui halveksivasti:

— "Joutavia juttuja!…"

Ajaja räpsäytti liinakkoansa ohjaksilla ja Lammaskallio jäi jälelle, aaveeksi keskelle korpea.

* * * * *

Valo välähti pimeydessä. Salaisuus huokasi. Kun Harhama oli ajanut Lammaskallion ohi, laskeusi Perkele tähdenlentona sen kukkulalle. Kalliosta nousi silloin lieska, kuin palava pensas. Perkele seisoi lieskassa ja kutsui palvelijoitansa.

Oitis kohahti synkkä korpi ja Perkeleen mustat palvelijat istahtivat korppeina herransa ympärille kuusien oksille. Kuuset olivat niistä mustina. Yö hohotti synkkänä, kuin syvyyden avattu kita. Kuolema kyykötti joka kuusen juurella ja peikko joka lehtipuussa. Perkele puhui lieskasta:

— "Palvelijani Harhama on polkenut jo isänmaapaulan polkimelle… Vetäkää paula kovalle, että hän ei pääse enää harhautumaan Jehovan väärille poluille!"

— "Me tottelemme. Me täytämme sinun tahtosi", — rääkyivät korpit vastaukseksi. Peikot pilkistelivät oksien lomitse ja kuusien juurilta kurkotteli kuolema päätänsä, kynien äänettömänä itseänsä.

Perkele mietti hetken. Sitten antoi hän merkin. Avaruuden maanrako avautui ja siitä näkyi kaunis Runola-luola. Se on pikku paratiisi. Siellä lorisee sata lähdettä… Siellä kuohuu kymmenen koskea, kukkula jokaisella koskenkorvalla… Kuusi lampea läikkyy siellä kuvastimina… Lammin rannat ovat runoa… selällä ui kaunis sotka… laulaa korea alli… Lehto on siellä laulua… koskenkuohu soittoa… puro on värivyö… polku heleä helminauha… Siellä on nurmi kukkamaana… jokainen penger on runopenger, joka kivi muistonkivi…

Kaikesta juoksevat kauniit runorihmat… valuu ihana sävel… tuoksuaa suloinen tuoksu… heruu hempeä helle ja paistaa heleä päivä…

Runoluolan keskellä on kaunis kalliokoroke. Sillä istuu kaunis Uuratti-enkeli, jonka puku on taivaan sineä, helmet runohelmiä, nauhat unelmanauhoja. Hiukset on heitetty hajalle hartioille. Otsalla pitää niitä koossa vesikaaren-värinen kampa… Päälaella on kirkas kuun kuva kauniina koristuksena lappeellansa, hieman taapäin kallellansa, ja vyöllä riippuu auringon korea pyörä, heleänä… hohtavana… somaan vyöhön solmittuna… Uuratti on ihmeistä ihanimpia…

Runoluolassa istuu tuhat enkeliä, kuka koskenkorvalla, ken lähteen reunalla, ken keinuen lammikolla, kauniilla lummelehdellä. Jokaisella on edessä kultarukki. Sillä kehräävät he runorihmoja Runoluolan kauneudesta. He vetävät siitä kuituja, kuin konsanaan kuontalosta… He vetävät siitä laulua ja runoa… kauneutta ja ihanuutta… öiden valoa… illan hämyä… auringon armaita säteitä… taivaan sineä… koskenkuohua… metsän kauneutta… rannan runollisuutta… Siitä syntyy kaunis lanka, jossa ei kuitu näy… ei kierre tunnu…

Tuhat siroa enkeliä kerii kehrätyn kerille ja vie kerät Uuratille. Uuratti sitoo niistä seppeleitä, joilla koristaa isänmaan runolliseksi… sen kuuset kukkaisiksi… nurmet perhoisiksi… rannat lauluisiksi… järvenselät siintäviksi… ahot armastelumaiksi… laaksot kuherreltaviksi… Hän koristaa niillä purot helmivöiksi… joet värillisiksi… kukkulat kauneiksi kukiksi… näköalat morsiamiksi… iltahämyt hääyön uniksi… aamupunan hän koristaa niillä seppeleillä neidon huuliksi… yöt armaan syliksi… päivät armasteluajaksi… koko maan kauniiksi tytöksi, jonka helmat heilahtelevat hämynä, sukkanauhat onnenutuna…

Hän seppelöi isänmaan Jumalana palveltavaksi. Mustat korpit kantavat öisin, valkeat päivin, iltaruskoiset illoin aamuin hänen sitomiansa seppeleitä, sirotellen niillä isänmaan, koristaen niillä joka oksan…

Perkele osotti näkyä ja lausui:

— "Enkelini, Uuratti, sitoo yöt päivät seppeleitä. Koristakaa niillä isänmaan kaikki kuuset, että on ihmisille tavoteltavaa! Silloin ei hän jouda juoksemaan Jehovan poluilla…"

— "Sinun tahtosi totteleminen syntyy meissä itsestänsä, kuin lemmenkaipuu ihmisen povessa", — vakuuttivat korpit. Perkele jatkoi lieskasta ylpeänä:

— "Jehova myös käyttää isänmaata paulanansa, mutta Hän on sen virittänyt väärälle polulle… Hän on sen virittänyt ahtaalle polulle ja kapealle tielle. Minun paulanani se on leveällä valtatiellä, jota koko maailma kulkee…"

— "Se todistaa, että sinun tiesi on oikea", — lisäsivät palvelijat.

Perkele lisäsi karskina:

— "Jehova tarjoaa isänmaata vanhana ämmänä, jota pitäisi vaan elättää… Minä tarjoan sitä Hiiden myllyn tyttönä…"

Korpit lauloivat herransa ylistystä, peikot ja kuolema kumarsivat häntä. Perkele jatkoi:

— "Kaikki rukit täytyy panna kehräämään Harhamalle niitä rihmoja, jotka hänet jo vetävät teostansa kirjoittamaan. Kaikki isänmaankin helmat on pantava sitä varten heilumaan. Isänmaankin täytyy häntä houkutella siihen työhön seppeleillänsä, kuin minun Hiiden myllyn myllytyttöni helmoillansa ja sukkanauhoillansa… Pitäkää huoli, ettei isänmaalta koruja puutu! Uuratti valmistaa ne."

— "Me koristamme sen saaret siroilla sukkanauhoilla, sen helmat rimpsuilla ja sidomme seppeleen sen joka suortuvaan", — vannoivat palvelijat.

Runoluola hävisi näkyvistä. Synkkä yö huokui pimeyttä, kuolema kyykötti kuusenjuurella, peikot kyyristäytyivät piiloihinsa. Perkele lopetti puheensa ylpeänä:

— "Harhama sanoi minun valtaani äsken joutavaksi jutuksi. Mutta hän on tällä kalliolla polvistuva minun eteeni…"

Lieska leimahti korkeaksi roihuksi ja sammui sitten. Perkele hävisi pimeydeksi.

Työn aatelia oppimassa.

Elämä on kova koulu…

Menemme pari päivää ajassa taakse.

Suuren Nälkäsuon silmänkantamat olivat karpaloista punaiset. Komeat kurkiparvet kahlailivat ylpeinä sen karpalopunaisella ulapalla, laulellen haikeaa lähtölauluansa. Sen rannikkona kohoavilla punertavilla puolukka-ahoilla hymyili erämaan rauha. Sammal suri suon povella, metso koivun oksalla kesän pois menoa, ja ruskea kanervikko katseli kaihomielin auringon kulkeman kaaren yhtämittaista lyhentymistä.

Nälkäsuon rannalla oli aho ja aholla Harhaman uusi asunto, Harhamala, lepikon reunassa. Kaivonvintin päässä istui harakka ja lepikon reunassa pujotti latvaansa taivaan kupua kohti ylpeä Pohjolan metsien kuningas, sitkeä kuusi. Sen oksat olivat ruskeat kävyistä. Se oli oravien kisakuusi. Sen oksilla, sen kävyissä kypsyi talon onni.

Harhama oli sattumalta hakannut sen juurelta ensimäisen pöydänjalkakoivun, tulonsa jälkeisenä päivänä. Kuusi oli herättänyt hänen huomiotansa lujuudellaan ja sitkeydellään. Hienolla taika-uskolla oli hän sen merkannut talon onnenkuuseksi, muistaen vanhan pohjalaisnoidan sanat: "pakene häntä silloin, kun kuusi kirveettä kaatuu!" Jo tulonsa jälkeisenä päivänä hautasi hän sen juurelle tieltä löytämänsä hevosenkengän. Hän oli silloin itseksensä lausunut:

— "Vasta kun tuo kuusi kirveettä kaatuu, kukistuu Harhamalan talon onni."

Korpela — se oli paikan nimi — on Pohjolan sydänmaiden synkimpiä perukoita, ikuisen talven rajamaita, hallan, kurkien ja huuhkajien ja susien kotiperiä. Siellä alkaa jo revontulien ja kesäyön-auringon kylmät maat. Se on ainaisen ankaran taistelun periä. Siellä seisoo vastatusten erämaan ja viljelyksen suuri sotarintama.

Siellä, korven keskellä, Korpelassa, asui Suomen kivenvääntäjäkansa, oikea muinaisuuden työn-aateli, kivimäen työväki. Ahot olivat rakennetut vahvoista paasista, joiden välissä oli vaan mullan täyttämiä kärpänkoloja. Miespolvet olivat vääntäneet kiviä niistä mäistä ja latoneet niistä peltotilkkujensa ympärille monen metrin levyisiä aitoja. Siinä työssä oli seisonut kova kovaa vastaan, mies kivimäkeä vastaan. Siinä taistelussa oli kysytty miehen mieltä ja miehen käsivartta.

Ja mies oli voittanut. Pohjolan kivimäki oli avautunut ja kirvoittanut mehevän mullan, missä kypsyi keltainen vilja. Se oli ollut suomensuvun suurta sivistystyötä. Sen suvun karhumaiset pojat olivat anastaneet Korpelan kylmät perukat kahdesti. Muinaisina aikoina olivat he ne valloittaneet verellänsä. Nyt valloittivat ne niitä perukoita hiellänsä.

Raskasta on Suomen työn-aatelin elämä ja suuri sen suorittama sivistystyö. Mutta se työ oli kasvattanut miehuutta tekijöittensä mieliin ja voimaa niiden käsivarsiin. Sen kylän pojat olivat jo miehiä ja miehet karhuja.

Yksi niistä louhikonraivaajista oli vanha Routalan Timo. Hän oli jättiläinen mieheksi ja suuri ihmiseksi, jalo ja voimakas, kuin vanha korven mesikämmen. Hän oli päätänsä pitempi kaikkia muita ja miehen käsi tuskin ylettyi hänen ranteensa ympäri. Tie tuntui notkuvan hänen askelistansa. Hänestä tuli seudun muiden miesten kanssa yksi Harhaman elämän suurimpia opettajia ja kasvattajia.

Routalan Timo oli nuorena tullut kivimäen reunaan uskollisen Annikkinsa kanssa. Ainoan lehmän oli hän sitonut leppään ja itse käynyt oitis kuokkaan käsiksi. Kohta kohosi torppa lepän juurelle. Paadet väistyivät. Louhikosta nousi peltotilkku perunamaaksi ja toinen tilkku ruispelloksi. Mutta Timo ei kylvänyt perunoita yksin perunan, eikä ruista rukiin vuoksi. Hän tahtoi, että Annikin akkunan alla kasvaisi perunankukka ja kaunis ruiskukka. Tämä vanha korven honka, kun kertoi Harhamalle elämänsä suurta tarinaa, puhui vielä nytkin "mettiäisistä kukassa" ja Pohjolan valoisasta kesäyöstä, "ei ehdi puikahtaa päivän lämpimälle povelle, kun päivä jo nousee aamuaskareillensa". Ruiskukat ja kukkiva perunamaa olivat Timon elämän runoutta…

Kesä kesältä laajeni perunamaa. Jo kohosi talo torpan sijalle. Timo itse väänsi karhuna louhikossa. Uskollinen Annikki vaali pirtin ja kotilieden puhtautta, ja kantoi yhteistä taakkaa Timon apuna. Kun Timo palasi iltasella väsyneenä työstä, odotti häntä vaimon puhdas, lämmin syli ja hyväilevä sana. Annikki oli työn-aatelin vaimo. Timo eli hänen hoivissaan, kuin "mettiäinen kukassa…"

Mutta kuuluisan Nälkäsuon mudassa on useampi hallanpesä, kuin sen mättäillä on karpaloita. Ja jos paadet tottelivat Timoa, niin ei halla häntä totellut. Se nousi ja pani perunan ja kylmi rukiin. Mutta Timo suri perunankukkia ja kauniita ruiskukkia enemmän, kuin itse ruista ja perunaa. Hän suri niitä Annikin ja mettiäisen tähden. "Mitä ajattelee nyt Annikki, kun herää ja näkee, että kukka on kylmynyt akkunan alta… ja mistä saa nyt mettiäinen mettä?" — oli Timo ajatellut surullisena halla-aamuna. Mutta hän ei masentunut. Hän tarttui kuokkaansa ja läksi äänetönnä louhikkoa raivaamaan. "Annikki rukka!" — ajatteli hän mennessänsä.

Annikki heräsi ja hänen mielensä tuli murheelliseksi. "Timo rukka!" — huokasi hän, lähti miehensä työmaalle ja istahti kuuraiselle kivelle. Ääneti istui hän ja kyynel vierähti varkain poskelle. Mutta halla-aamuna näkee puolison silmä salatunkin kyyneleen. Timon mieli kävi raskaaksi Annikin tähden. Mutta miehen mieli ei siitä vielä masentanut. Tyynenä lausui Timo Annikille:

— "Älä sure, Annikki, sitä, että halla vei kukat akkunan alta! Jäihän meille vielä tämä louhikko… Ja jäämmehän me itse toisillemme…"

Silloin ei Annikki jaksanut puhua. Ääneti tarttui hän Timon käteen ja vei hänet pirttiin, jossa he yhdessä kiittivät Herraa toisistansa…

Oikea rakkaus on suuri. Talven keskelle se luo kesän…

Sitten rynnisti Timo taas louhikkoa vastaan. Uusi peruna kukki kohta Annikin akkunan alla ja talo nousi torpan sijalle. Timo itse oli hirret hartioillansa kantanut. Uskollinen Annikki piti pirtin puhtaana, pesi paidat ja lahjotti Timolle kaksitoista lasta, toiset suurella kivulla ja tuskalla. Perhe vaati nyt osansa Timon hiestä ja Nälkäsuon halla otti kysymättä oman veronsa siitä. Entistä kovemmin teki Timo työtä perunamaalla ja uskollinen Annikki kantoi nurkumatta omaa osaansa yhteisestä elämänkuormasta. Yhtä lapsista hän kantoi kohdussaan, toista hän tuuditti ja kolmannelle opetti aakkosia. Ja kun Timo palasi työstä, odotti häntä aina uskollisen vaimon syli ja sen rakastava käsi pyyhki työnhien hänen korkealta otsaltansa.