HARHAMA (continued 5)

Mutta leppymätön on Nälkäsuon halla ja kova on koettelemuksen koura. Timo velkautui, talo oli menossa. Annikki suri salaa, hymyili julki… Päivät kierivät… Jo oli maantie tulossa, vaan ei masentunut miehen mieli… Tyynenä istahti Timo vaimonsa viereen ja lausui:

— "Hoida sinä, Annikki, taloa. Minä lähden Austraaliaan ja tuon sieltä talon hinnan."

Kyynel vierähti silloin vaimon silmästä. "Kun ei ehtisi nähdä!" — ajatteli Annikki ja kuivasi kyyneleen huivin kulmalla. Timo itse laski polvillensa ja lausui:

— "Kiitos olkoon sinulle, Jumala, koettelemuksista, Annikista, lapsista ja kaikista eletyistä vuosista!"

Mies, jonka hartioita eivät hirsikuormat olleet taivuttaneet, taipui miehekkäänä Jumalansa edessä.

Kahdesti oli Timo tehnyt Austraalian matkan. Päivät hän teki työtä vieraalla maalla ja yöt hän kaipasi Annikkia ja lapsia ja muisteli Pohjolan valoisia kesäöitä, omaa kukkivaa perunamaatansa ja "mettiäisiä kukissa". Ja Annikki kasvatti lapsia, hoiti taloa, vartioi kotilieden puhtautta ja odotti puolisonsa kotia tuloa. Monet saunat hän sitä tuloa varten lämmitti, monet havut sirotti pirtin laattialle ja monet kyyneleet kuivasi huivin kulmalla. Talon velka vaati suuren hinnan…

Vihdoin palasi Timo. Talo kohosi taas kaksikerroksisena. Perhe varttui. Pojat olivat jo miehiä, tytöt morsiamia. Timo itse ja Annikki seisovat lastensa edessä, kuin avatut raamatut elämän elävinä esikuvina. Sitten hajosivat lapset maailmalle. Kukin heistä sai hartioillensa työn-aatelin raskaan hirsitaakan. Timo ja Annikki jäivät yksin.

Mutta eivät aivan yksin: Nälkäsuon halla kävi edelleenkin uskollisesti heitä tervehtimässä…

Kun Harhama saapui Korpelaan, oli Timon talo taas menossa, tie tulossa. Yksi lehmä oli enää jälellä. Jo tuli se päivä, jolloin talon avaimet oli annettava uudelle isännälle. Annikki ei jaksanut enää kyyneliänsä salata. Hän istahti vanhan miehensä viereen, sydän raskaana ja lausui:

— "Timo!… Timo! Nyt on kaikki mennyttä! Maantien on Herra meille valmistanut sinun suuren työsi ja kärsimyksiesi palkaksi. Joka päivä on edessä uusi koettelemus."

Timo kuunteli tyynenä uskollisen vaimonsa vaikerrusta ja lausui häntä lohdutellen:

— "Mutta joka aamu on myös uusi armo… Elämä on täynnä Hänen armoansa, kuin kukkiva pihlaja kukkia. On Herra minulle antanut muutakin, kuin maantien: Hän on palkinnut minut sinun rakkaudellasi ja uskollisuudellasi, ja mitä pyytäisin minä muuta. Älä sure, Annikki! Jälellä on vielä rakkautemme ja louhikko…"

Niin lausui Timo, otti kirjan ja luki siitä:

— "Joka aamu puhkeaa Jumalan armo uutena, kuin nurmen kukka."

Ja sitten hän kiitti taas Jumalaa eletyistä päivistä, kärsimyksistä ja vaimon rakkaudesta.

Nöyränä ja sortumatta oli tämä jättiläinen kantanut elämänsä raskaan kuorman ja suurena alistui hän Jumalan tahdon alle. Hän otti taas kuokan ja lähti uudelle kivimäelle. Kuokka jysähti maaperään, jossa kasvava leppä odotti ainoaa leppää. Uskollinen Annikki istui taas Timon työmaalla, kuivasi huivinkulmalla poskelle varastautuneen kyyneleen ja siunasi Timon työn.

Suuri ja ylevä oli ollut Korpelan ja Annikin Timon elämä, vaivaloinen heillä elämäntaival ja kivimäki kova.

* * * * *

Pimeyden ja valon, lämmön ja kylmän rajut taistelut riehuivat Harhaman uudella olinpaikalla. Elämän ja kuoleman ottelu on Pohjolan jäärajoilla ankarampi, kuin missään muualla.

Sen ikuisen suuren leikin keskellä alkoi Harhama taas elämänsä. Hän tajusi oitis luonnon suuren tappelun elämästä ja kuolemasta ja ihaili sitä ja aivan kuin heittäytyi sen karkeloon. Hän näki, kuinka luonto piteli kaikkea kovin kourin, puristautui talven nyrkkipakkasiksi ja iski sillä, käsivarsien voimana kaikki kylmän jänteet. Kesäisin se huuhteli kaikki valolla, syksyisin synkällä pimeydellä ja talvisin se roiskutteli veripunaisia revontulia.

Jo tulonsa jälkeisenä päivänä ryhtyi hän Timon tavoin perkaamaan perunamaata Korpelan kuuluun louhikkoon. Se oli häneltä olevinansa uuden elämän alkua, maailmankurjuuden jumalallisiin riveihin astumista. Omin käsin valmisti hän lähes kaikki huonekalunsa rouva Esempion tulon varaksi. Häneltä puuttui mielestänsä enää kamelinkarvainen vaippa, sillä senkin hän olisi tahtonut. Leipäänsä hän ansaitsi kirjoituksilla…

Semmoisena astui hän Pohjolan suuren luonnon keskelle, Korpelan karaistun kansan joukkoon.

* * * * *

Kuoleman vaunut kulkivat elämänkäärmeen harjaa pitkin, edessä mustat, valkoharjaiset hevoset. Kuolema ajeli omiansa kokoamassa…

Hartolan suuressa pirtissä, Korpelassa, oli hautajaisväkeä, minkä istumaan mahtui. Talon vanha emäntä oli heittänyt talon avaimet miniöillensä ja makasi nyt mustassa arkussa, odotellen kalman vankkureja. Ijankaikkiset veriviholliset: elämä ja kuolema seisoivat taas vastatusten, hampaat terävinä. Kuolema söi elämää säälimättä, kuin nälkäinen, ilkeä rotta, ja elämä sikisi kuoleman suolissa, sen syömästä ruuasta.

Takan nurkalla istui Korpelan jättiläinen, Routalan Timo, uskollisen Annikkinsa vierellä, pientä piippunysää poltellen, suuret kädet sylissä ja vartalo kumartuneena. Toiset hautajaisvieraat istuivat penkeillä, naiset omana joukkonansa. Kaikkien miesten hartiat olivat kumartuneet, kuin olisi niille nostettu elämän kivimäki, tai kuin seisoisi niillä kuolema, valtikka kädessä.

Oli haudan hiljaisuus. Tuntui, kuin odottaisivat kaikki, mitä puhuu avonainen kuoleman kita: avattu ruumis-arkku, jossa oli pala ihmiselämää kuoleman hampaisiin menossa. Vanha Timo ajatteli ja lausui:

— "Kyllä se kuolema on kuningasten kuningas ja herrojen herra…"

Yleinen äänettömyys myönsi, että Timo oli puhunut totta. Joku naisista pyyhki kyyneleen silmästänsä. Harhama, joka oli kuullut Timon puhuvan, näki jo kuoleman majesteetillisen haamun valtikkaansa kohottamassa. Timo jatkoi puhettansa hitaasti, sanat harvaan lausuen:

— "Muusta saa vielä ihminen urakan, kun kovalle panee, mutta kuoleman kanssa on vaikea painia… Ei siinä voimakaan auta…"

Annikki kuivasi silmänsä, nyökytti surullisena ja lausui:

— "Kaikki näkyy suistuvan kuoleman suuhun…"

— "Kaikki suistuu sen suuhun", — vahvisti joku joukosta. "Ei se edes valitse palaansa…"

Harhama oli omassa maailmassansa. Hän näki kuoleman seisovan keskellä pirttiä, hampaissa pala elämää: mustassa arkussa makaava, raihnainen vaimon ruumis. Hän hätäytyi itse, kuin olisi jo ollut kuoleman suuhun suistumassa, ja teoksen tulet alkoivat taas leimuta. Hän tarkasteli ruumiin kasvoja, etsi niistä jotain selitystä, hän nuuhki, tunteaksensa kuoleman hajun, keksiäksensä siitä jotain, mitä hyvänsä, joka heittäisi valoa kuoleman suureen, pimeään salaisuuteen. Pitkä, raskas äänettömyys painosti.

— "Niin on… Niin on", — vahvistivat naiset.

— "Siinä on yksi taas päässyt matkansa päähän…"

Harhama huokasi. "Siihenkö se loppuu kaikki?" — ajatteli hän.

Vanha Timo kopisti porot piipustansa, pani käsivartensa ristiin polvillensa ja lausui:

— "Elämä on kuoleman kukkanuppu… Kun se kukaksi puhkeaa, niin loppuvat vaivat ja saa ihminen elää omassa kukassansa, kuin mettiäinen puna-apilassa…"

Ja hiukan ajateltuansa lisäsi hän:

— "Kun sitä elämää niin ajattelee, niin ei ole nurkumisen syytä… Sen palkka on niin suuri ja varma…"

Harhaman silmissä nousi Timo suureksi, ihmiskuninkaaksi, jättiläiseksi, joka miehekkäänä astuu kuoleman kouriin, tunnustaen sen valtaa ja voimaa rauhallisena, mieli tyynenä. Hän ihastui jokaiseen, joka kykeni pitelemään elämän ja kuoleman kysymystä, kuin seppä pihdeillä rautaa. Ainoastaan semmoisia piti hän täydellisesti ihmisinä. Timo näytti hänestä yhdeltä niistä hyvin harvoista valituista. Hän katseli jo Timon jättiläisvartalosta jotain jumaluuden piirrettä, tai sen vivahdusta.

Kuolema seisoi yhä äsken puraisemansa elämän lihapala hampaissa, ja väki kumartui sen edessä. Annikki pyyhki taas silmäkulmansa ja lausui hiljaa:

— "Eihän se elämä vielä siihen lopu… Kun päästään 'sinne', niin alkaa ijankaikkinen elämä…"

Kaikki ajattelivat hämärää ijankaikkista elämää. Harhama katseli taas ruumista, sen kurttuisia kasvoja ja laihtuneita huulia, ja mietti, että miten se kaikki on mahdollista, kun jo maanpäällä eletty elämäkin on päättynyt niin kurjasti, kun se on raihnannut ja raiskannut koko ihmisen. Arkku näytti hänestä elämän avatulta, irvistelevältä kidalta. Vanha Timo jatkoi taas puhetta:

— "Niin se on… Kun ihminen pääsee kuoleman elämää elämään, niin ei elämä lopu… Ei tule toinen kuolema tautinensa ja muine koruinensa ja katkaise miehen päiviä…"

Harhama katseli Timoa, sovitteli hänen sanoihinsa filosofisia mietelmiä ja mielikuvia, ja silloin alkoi Timo yhä enemmän kirkastua joksikin suureksi, joka piteli elämän ja kuoleman kysymystä tottunein käsin, kuin suuri mestari. Hän kuvitteli kuoleman, Timon sanojen mukaan, kulkevan kylmänä, elottomana luurankona, koruina ja helyinä rutto ja vanhuus ja taudit. Hän hapuili Timossa entistä kiihkeämmin jotain salaperäistä, kuten tarujen jättiläisestä. Laurilan Aapo jatkoi puhelua, lausuen:

— "Kyllähän kuolemalla elämää riittää, kun vaan jaksaisi valmistua…"

Hautajaisväki mietti sitä valmistumista. Kuoleman silmät näyttivät jo vilkahtelevan. Timon hartiat kumartuivat syvemmälle ja hän lausui harvakseensa:

— "Kyllä se elämä pitää valmistamisesta huolen… Ei se päästä ketään sinne ennen aikojansa… Se on semmoinen kukan kasvattaja, että ei anna kuolemankukan puheta nupustaan liika aikaiseen…"

Kun kaikki taas vaikenivat, lopetti Timo hetken kuluttua:

— "Se ei halua viedä kuolemalle keskentekoista työtä…"

— "Kyllähän tuo elämä on sinuakin valmistanut ja muistanut koettelemuksillansa", — huokasi Annikki.

Kaikki hartiat tuntuivat kumartuvan alemma. Jokainen muisti, miten ankarilla kourilla elämä oli heitä valmistanut Korpelan kivimäessä. Monesti oli usea tuntenut, että hän olisi valmis ja halukas puhkeamaan kuolemankukaksi. Harhama tajusi ne ajatukset ja värisi ja vapisi elämän ja kuoleman kysymyksen kynsissä.

— "Elämä on armossaan nähnyt hyväksi nostaa joskus kivimäen ihmisen hartioille, ettei sen tekisi mieli jäädä tänne ijankaikkisesti elämään ja että olisi mieluisempi lähtö", — lopetti Timo…

Kaikki maailman kalmat juoksivat Harhaman olemuksen läpi Timon filosofiaa kuullessansa. Hän muisti paroonitar Lichtensteinin sanat elämäntarkotuksesta ja huomasi ne samoiksi, kuin Timon lausumat. Ja silloin leiskahti hänessä outo ajatus: Hän kuvitteli Timoa maailmankurjuuden edustajaksi, jonka hartioille elämä on latonut kivimäet, puristanut niillä hänestä pois huonon ja jalostanut hänet suureksi jumalaihmiseksi. Salamannopeasti alkoi hän punoa siitä teoksensa luonnokseen uutta lisäjuonta. Maailmankurjuuden jumalallisuus räiskähti hänessä esille loistavana revontuliryöppynä.

Ja kuolema irvisteli yhä hänen silmiensä edessä, hampaissa pala ihmis-elämää.

— "Mitäpä siinä on… Naulataan kansi kiini ja annetaan kuoleman saada omansa", — lausui viimein Timo, asettaen ruumis-arkun kannen paikoillensa, sulkien sillä kuoleman kidan.

Naiset kuivasivat silmänsä, miesten hartiat kumartuivat alemma ja kuolema seisoi vaunuissansa, ajaen voitokkaana pitkin suuren elämänkäärmeen harjaa.

Musta syys-yö ammotti, kuin avattu ruumis-arkku, kun Harhama palasi kotiinsa. Kalman mustat liinat tuntuivat häilähtelevän kaikkialla ja sen hallainen hengitys jäyti koko luontoa. Hän kyyristyi sen valtikan painoa tuntien, kuin mato pihdissä. Hän hapuili pelastusta ja sai käsiinsä ainaisen olenkortensa: teoksensa. Sen sivuilta purskahtelivat taas revontulet ja niiden valossa hohtivat hänen suunnittelemansa jumaluuden vertauskuvat ja sen kehittäjät: rouva Esempio ihmishyveen edustaja, ja maailmankurjuus, se ainoa, jolle tehty palvelus on Jumalalle tehty. Ja maailmankurjuuden kuninkaana seisoi jo Korpelan jättiläinen, kovia kokenut Routalan Timo.

* * * * *

Pohjolan talvi lannisti kesän viimeisiä voimia. Öisin se jo tarttui joskus viholliseensa kovin, rautaisin kourin. Timo väänsi yhä kivimäessä ja Harhama kuokki ahoon perunamaata.

Kapan-ala perunamaata oli jo kaivettu louhikosta, takka valaistu ja saunan kiuvas korjattu, kun Harhama sai rouva Esempiolta kutsun tulla häntä noutamaan, ensin kesäasunnosta ja sitten majatalosta.

Rouva Esempion tulo oli kotiatulon päivä. Pihlaja oli pukeutunut punasiin marjahelyihinsä, koivu koreili keltaisessa syyspuvussa. Vanha haapa lepatteli keltaisissansa. Viheriän kotikuusen oksat nuokkuivat kultaisen käpypainon alla, oravia tuuditellen. Saunasavu kohosi rauhallisena koivun oksien alta ja vanha kaivonvintti katseli totisena tulijaa. Kaikki on hiljaa. Nurmi kaipaa kukkiansa, lintu kesää. Lehti ei liikahda, ei kuulu melu, vaan hymyilee erämaan suuri kotiatulorauha. Jo lähestyvät rattaat Harhamalaa. Jo näkyy kodin valkea pääty. Timo raataa louhikossansa, Annikki istuu työmaalla, sukanneyle kädessä, ja parittain istuvat linnut varvuillansa, keltalehtien seassa. Uutta kotia ympäröi kodin ja pesän, perheen ja poikueen turva, luonnon suuri uskollisuus. Kaikki on puhdasta, kuin neidon povi, johon ei ole vielä miehen käsi koskettanut. Kuusi antoi tuoksunsa kuuselle, koivu koivulle ja kukin kukkanen omallensa. Lintu ei eksynyt vieraan emon pesälle, ei vaimo vieraan viereen.

Jo ajoivat rattaat kujaa myöten, ohi pikkuisen mökin. Vaimo tuli kotinsa hengeksi luonnon uskollisuuden ja puhtauden koskemattomille maille, erämaahan, luonnon puhtaaseen pirttiin.

Jo kääntyivät rattaat kartanolle… Pirtin lämpö tervehti jo tulijaa. Kaivonvintti narahti: Tervetuloa! Kotikuusi hymyili, näyttäen käpyjänsä, talon onnen runsaana satona. Sekin lausui: Tervetuloa!

— "Kiitos tulemastasi ja menneestä keväästä ja talvesta!" — lausui Harhama.

— "Kiitos noutamastasi!" — vastasi rouva Esempio, ja pirtin puhtaita lattiapalkkeja katsellen lisäsi hän:

— "En minä sure, että täytyi nyt teatterista erota — sen tulevan tähden — sillä meillä on täällä puhdas näyttämö. Me näyttelemme täällä elämän näytelmän todellisuudessa… Täällä on niin puhdasta…"

— "Ja kun lähdemme milloin täältä pois, niin palkit jäävät vielä puhtaammiksi, kuin ne nyt ovat, sillä ne jäävät sinun hoidostasi", — lisäsi Harhama.

Rouva Esempio järjesteli tavaroitansa purkaen niitä matka-arkusta ja Armiira kisaili juosten huoneesta huoneeseen. Puuhiensa lomassa jatkoi rouva Esempio:

— "Se jää puhtaana, kuin kottaraisen pesä… Kiitos että tunnet minut!"

Elämän näyttämön esirippu oli noussut Korpelassa ja alkoi elämän suuri näytös. Molemmat puristivat toistensa käsiä, kuten ne, jotka lähtevät sille taipaleelle, joka on kulettava elämän ja kuoleman terävien hampaiden lomitse. Harhama oli sitonut rouva Esempion teoksensa juoneen, koko elämänsä niideksi, ripustanut henkisen elämänsä sen niiden varaan. Hänen sairaloiseksi kehittyneessä mielessänsä kuvastuivat suurena kaikki semmoiset tapaukset, jotka hiukankin koskivat hänen teostansa, hänen elämänsä viimeistä suortuvaa, ja siksi tuntui hänestä, kuin lähtisi hän, kuin miekkailija rouva Esempion kanssa areenalle, kuolemaan vihittynä, raivoavaa petolaumaa, kuoleman karjaa vastaan, ratkaisemaan elämänsä ja kuolemansa kysymystä.

Tavaroitansa järjestellessä katsahti rouva Esempio tyttöänsä, silitteli sen kiharoita, muisti sen odotettua perintöä ja lausui Harhamalle:

— "Laita nyt lapseni tähden niin, että ihmiset eivät saa suhdettamme tietää!… Voithan sanoa, että hoidan talouttasi ja sinä kasvatat lastani… Onhan se selitys oikeakin, koska olet luvannut lapseni kasvattaa."

* * * * *

Palkeet puhalsivat ja vasarat heiluivat elämän työpajassa. Ihmis-elämän suuren näkymättömän näytelmän tomuina pölisi jokapäiväinen elämä näkyvine askareinensa, puuhinensa, huolinensa ja tomuinensa.

Syksy löi jo routaan maankamaran, vaan vielä väänsi Timo uudistorppansa kivimäessä, vastapäätä Harhamalaa, ja Harhama perunamaalla. Mutta polvenkorkuiset paadet eivät tahtoneet totella Harhaman käsivarsia. Ne istuivat paikoillansa, kuin kallio. Timo jätti työnsä ja tuli naapuria auttamaan. Kivet kierivät palloina hänen jättiläiskourissansa, joissa näytti riittävän voimaa pikku vuoria vierittämään. Kerran hän, kieritettyänsä kiven Harhaman apuna, istahti ja puheli, vanhoja asioita muistellen:

— "Kerran Austraaliassa minä satuin kulkemaan tekeillä olevaa rautatietä. Viisitoista ranskalaista ja engelsmannia vieritti siellä kiveä pois tieltä, mutta eihän se mitä lähtenyt, vaikka ne sen ympärillä nahisivat, kuin muurahaiset… Minä katsoin vähän aikaa ja ajattelin: 'Pitää auttaa poikia'. 'Antakaas' — sanoin minä, otin kiven syliini ja kannoin koreasti pois…"

Hän keskeytti, istui kivellä hartiat kumarassa ja muistellen nuoruutensa voimia ja voimannäytettänsä lopetti reippaana:

— "Mutta kyllä englantilainen katsoi silloin, että mitähän 'natsuunaa' [kansallisuutta] tuo mies mahtaa olla…"

Harhama vaikeni. Hetken kuluttua lisäsi Timo:

— "Tämä minun kylkeni oli jo silloin auki, mutta ei se haitannut vielä niinä aikoina… Riitti vielä voimaa toisellekin antaa…"

Timon sanoista huokui taas Harhamalle jotain suurta ja jumalallista. Hän näki hänet kulkemassa vieraalla maalla leivän haussa, repaleisena, kylessä ammottava haava, ja semmoisena hän astui tuntematonta miesjoukkoa auttamaan. Timo jatkoi korutonta elämänviisauttansa:

— "Elämä on semmoinen, että ihmisen pitää toistansa auttaa… Silloin ikäänkuin panee rahansa pankkiin, korkoa kasvamaan… Se on toiselle hyvä esimerkki ja me opimme sillä lailla toisiamme auttamaan ja holhoomaan…"

— "Niinhän se on", — myönteli Harhama, jonka silmistä Timo näytti kuninkaalta, maailmankurjuuden kruunupäältä jättiläiseltä, joka istui nyt maasta vääntämällänsä paadella, kuin valta-istuimella. Timo jatkoi:

— "Tämä maa on niin suuri möhkäle, että ei sitä yksi mies jaksa hallita, mutta kun siihenkin tartutaan miehissä, niin aina siitä heruu jotain, kuin sitruunasta mehua, kun sitä puristaa…"

Hän vaikeni, mietti jotain ja jatkoi sitten:

— "Ja kyllä sitä on saanut puristaakin… Minullakin on ollut joskus kova pähkinä puristeltavana. Mutta siitä on hyvä, että elämä on semmoinen pähkinä, että se ei suutu ja pahastu, vaikka sitä kovastikin puristaa… Se iloitsee vaan siitä ja maksaa paremman palkan, kuin hellävaroen pitelemisestä…"

Harhama katseli elämän kovakouraista puristelijaa, kuin tarujen jumalallista olentoa. Timon ryysyt näyttivät hänestä maailmankurjuuden jumalakaavulta. Hän aavisti todellakin löytäneensä ihmisyydessä jumaluuden suuren hengen ja piirteen.

Timo nousi ylös ja lausui harvakseensa:

— "Kun tarvitsette apua, niin pankaa vaan sana tulemaan!…"

Niin koruttomana pulppusi Harhaman eteen suuri ihminen tästä voimakkaasta työn aatelista. Timo oli hänen edessänsä elävä, vanha kirja, jossa joka rivi oli puhdasta, vanhaa viisautta ja joka sivu koristettu miehuuden voimakasvärisellä kuvalla. Hän avautui Harhamalle joka päivä uutena viisautena, joka ei kysynyt, tahdotko minua oppia, vai etkö, vaan sanoi jyrkästi, kuin kivelle: Lue ja tottele! Vaistomaisesti heräsi silloin Harhamassa taas voimakas halu mennä kutsumatta Timon avuksi hänen kivimäkeensä, tehdä kaikkensa Timon ja hänen veljiensä raskaan elämän helpottamiseksi. Maailmankurjuus kirkastui hänelle Timossa jumaluuden hyveillä varustetuksi: Se oli vaatimaton, armelias, auttoi toista, missä voi, tyytyi itse vahaan, ei ottanut toisen omaa, vaan puristi itse kaiken elämän kovasta pähkinästä. Siitä tuoksahtelivat Harhamalle jumaluuden kaikki tuoksut. Hänestä tuntui, että Timo on hänellekin pannut jotain pankkiin ja että hänen on nyt se maksettava. Hänessä heräsi vaistomainen sairaloinen halu auttaa Timoa ja Korpelan muita miehiä, jotka hän kuvitteli apua tarvitseviksi, kaikki erotuksetta, kuten pakana kuvittelee jokaisen puun jumalaksi. Hän halusi tehdä jotain elämän helpottamiseksi. Hänen omat käsivartensa ja varansa eivät siihen kyllä riittäneet, ja siksi hän entistä suuremmalla innolla päätti herättää Timon ja koko Korpelan väen itsensä työhön raskaan elämänsä helpottamiseksi. Hänelle oli taas tie selvä: herättää tyytymättömyyden henki, kumouksen henki ja viha niitä vastaan, jotka elävät kansan taakkana.

— "Lopun tehkööt itse!" — lopetti hän mietteensä.

Hän ei enää suunnitellut työtänsä yhteiskunnallisena, vaan jumalanpalveluksena, teoksensa aatteeseen yhdistettynä. Se oli maailmankurjuuden eteen polvistumista. Hän katseli sitä maailmankurjuutta aivan samoilla silmillä, kuin pakana puujumalaansa…

Elämä kehräsi rihmojansa. Kuumetautisen innolla etsi Harhama kaikissa korpelaisissa ja etenkin Timossa jumaluuden vivahduksia. Ja mitä hän kuumeisesti etsi, sitä hän myös löysi ja näki kaikkialla. Maailmankurjuuden ryysyt värjäytyivät purppuraisiksi, se itse kirkastui hänelle jumaluudeksi, kuin Kristus Kirkastuksenvuorella.

Kun iltasin syksyinen musta yö kieri kartanoilla, paloivat takkavalkeat Korpelan tuvissa. Niiden valossa luki Harhama toisia sivuja Korpelan suuresta elämän kirjasta. Hän näki vaimon palaavan kotia miehensä työmaalta väsyneenä. Yhdessä oli hän miehensä kanssa kantanut päivän raskasta kuormaa ja vasta miehensä kanssa palasi hän kotiin. Mutta siellä odottivat häntä vielä äidin ja emännän rasittavat toimet. Mies istahti jo väsyneenä takan luo, imeksien piippunysäänsä, mutta vaimo otti itkevät kaksosensa syliinsä ja ravitsi ne oman ruumiinsa niukoilla ravintoaineilla. Ensi kertoja ajatteli Harhama ja käsitti, tätä näkyä katsellessansa, sen vaimon äidintunteen suuruuden, mikä on pantu oikean vaimon ja naisen poveen. Ja entistä jalommaksi ja puhtaammaksi kirkastui hänelle tätä nähdessä myös rouva Esempion olemus vaimona ja äitinä.

* * * * *

Pohjolan revontulet nostelivat jo loistavia harjojansa taivaan laidalla, ennustellen talven pakkasten tuloa. Ei koskaan ollut Harhama niitä niin suuriksi kuvaillut. Niiden loistava värileikki, niiden liekkien roiskahdukset tempasivat hänen mielikuvituksensa lentoon, kulettaen sitä ikuisten jäätiköiden ainaiseen hiljaisuuteen, ja maailman avaruuden äärettömyyteen häviäville rajaviivoille. Hän loi mielessänsä kuvia alkuajan elottoman luonnon suuresta äänettömyydestä ja sen silloisista maisemista. Joskus, kun taivas oli se'es ja tähdet kiiluivat, kuin terävät salamankäret, pyysi hän rouva Esempion mukaansa kävelemään, ihaili linnunradan suuruutta, johtui sitä ajatellessaan alku-usviin, nebulooseihin ja lopulta aina siihen suureen henkeen, jota vastaan ja jonka käsissä hän taisteli, ja teoksen julkaisemis-aate sai silloin aina uutta virikettä. Siihen aatteeseen, sen taustoiksi, sen runoväreiksi tarttui Pohjolan suuresta luonnosta revontulien hohde, niiden vallaton punavärinen räiske ja pärskähteleminen. Siihen tarttui häikäisevien hankien valkoväri, ja pakkasen jääkylmä huounta. Kylmän helmikirkkaus tarttui sen runoihin, viskautui niihin, kuin jalokiven välke naisen paljaalle hipiälle. Kaikki kaunistui ja suureni ja laajeni ja täytti huimaavalla karkelollansa koko äärettömyyden. Hän vaan odotti aikaansa, ikäänkuin solmisi viimeistä suortuvaa. Aukko tuntui pienenevän. Epäilys himmeni, peittyi, kuin tuli savuunsa. Jotakin vaan puuttui enää, joka esti hänet alkuun pääsemästä…

Ja silloin, kun hän huomasi, että jotakin vielä puuttuu, hajosi mielikuvitus, repeili, räiskähteli hajanaisiksi pärskeiksi. Se pärskähteli silloin ympäriinsä ja melkein aina sattui se munkki Pietariin, josta hän ei ollut koskaan puhunut rouva Esempiolle. Joku outo tunne, jota hän itse ei käsittänyt, oli hänet siitä aina estänyt. Ei hän myös sanallakaan paljastanut sitä sielunsa tautia, jota hän poti lakkaamatta. Hän juuri kuin pelkäsi häpäisevänsä ne, jos puhuisi niistä hänelle tai kenellekään. Itse hän siitä vaikenemisestansa kärsi. Hän voi päiväkaudet kävellä edestakaisin huoneessa, katse harhaili seinillä ja ajatus ja mielikuvitus tekivät omaa työtänsä. Hänestä aina tuntui, ettei rouva Esempio jaksa siinä asiassa häntä ymmärtää, on siihen sittenkin liian jokapäiväinen. Heidän henkiset lahjansa eivät olleet Harhaman mielestä samat… Hän pysyi taas henkisenä erakkona, vieraana omassa kodissansakin, ja loi salassa Jumalaa, kehräsi varkain teoksensa loistavia runorihmoja…

* * * * *

Elämän näytelmä jatkui. Jokapäiväinen elämä pölysi sen riihitomuina, tunkien itsensä elämän henkeen ja muodostaen sitä, kuin ravinto elimistöä. Maailmankurjuuden jumalallisuus kirkastui Harhamalle, kuin valkeneva päivä. Hänen elämänsä muodostui sen jumalanpalvelukseksi.

Niinä aikoina puhuttiin jo Korpelan takkavalkeiden ääressä uusista asioista. Harhama oli puhunut miehille niin, että ne ymmärsivät. Hän oli kehottanut heitä olemaan varuillansa nyt, kun uutta aikaa luodaan, etteivät joutilaat jää edelleenkin isänniksi heidän aittojensa kynnykselle. Kerrankin oli pirtti ollut pakaten miehiä ja hän oli puhunut heille:

— "Miehet! Ajakaa vieras pois aittanne kynnykseltä! Ottakaa aittanne avaimet omiin käsiinne, muutoin vieras syö sen, mitä te maan kamarasta kiskotte."

Miehet olivat silloin katsoneet häntä oudoksuen, sakean tupakansavun seasta. He tiesivät, ettei Harhama, vaikka raatoikin kivimäessä, ollut sittenkään heidän työryhmänsä varsinaisia työmiehiä. Heidän etunsa voivat sen johdosta joutua ristiriitaan, mutta he näkivät sen vallan-omenan, jota Harhama heille osotti. He vertasivat sitä siihen pähkinään, josta he Timon kanssa olivat mehua puristaneet kivimäessä, ja he ihastuivat ja tahtoivat vaihtaa pähkinänsä vallan-omenaan. Ystävyyden ja luottamuksen luja side solmiutui Korpelan väen ja Harhaman välille. Harhaman mieli sai siitä huomiosta uutta rohkeutta ja intoa. Hän kirjoitti ja puhui Korpelan väelle aina entistä rohkeammin, käyttäen semmoista kieltä, jota yksinkertaisimmatkin näistä ymmärsivät Lopulta hän muuttui aivan palkeeksi, joka lakkaamatta lietsoi Korpelan väkeen sitä tietoisuutta, että juuri he ovat niitä oikeita herroja, he ovat niitä kansan ensimäisiä.

— "Tämä on sitä oikeaa puhetta", — lausui Ritavaaran Mikko Harhamalle, kun oli kuullut hänen puhuvan, ja Laurilan korkeaotsainen Aapo lisäsi:

— "Niin se on. Kyllä sitä meidänkin, jos mieli elää, täytyy ryhtyä puristelemaan muutakin pähkinää, kuin kivimäkeä, muuten menee kaikki toisten suuhun…"

Silloin alkoi Harhaman mielestä Korpela herätä. Miehet keskustelivat takkavalkeiden ääressä siitä tulevasta päivästä, jolloin vallan kultaomena olisi jakamassa kullan välkettä ja rikkautta ja onnea kansalle. Routa oli sulanut mielien kamarasta, kansa suli yhdeksi Se oli eheää ja kovaa, kuin kivimäki. Olivatko ne tarvaalaisia tai muita, se oli Harhamalle toistaiseksi samantekevää. Hän etsi heissä vaan Jumalaa, maailmankurjuutta, jota palvella ja herättää jumaluutensa tietoisuuteen, varovin käsin, alussa aivan viekkaudella, ettei se outoudellansa herättäisi huomiota. Hän huomasi, että kansa palvelee 'väärää' Jumalaa, käy kirkossa, astuen paljain jaloin, ja pitää pappien palkanmaksupäivää juhlapäivänä…

Päivät kuluivat. Takkavalkeat loimottivat. Harhama herätteli niiden valossa maailmankurjuutta jumaluutensa tuntoon. Hän kieritteli kurjille vallan kultaomenaa, houkutteli sillä, osotti sen vääryyden, jota he ovat saaneet kärsiä ja valmisti siten tyytymättömyyden henkeä. Se oli hänen jumalanpalvelustansa. Hän ei kysynyt sitäkään, ovatko Korpelan karhumaiset miehet maailmankurjalistoa. Hän lankesi niiden eteen sokeana, varmana, kuin pakana puujumalan eteen.

Näiden takkavalkeiden ääressä keskustellessa avautui Harhamalle yhä uusia lehtiä Korpelan suuresta kirjasta. Hän oppi siellä tuntemaan toisia Timon veljiä. Siellä oli korkeaotsainen Laurilan Aapo, joka kirjan ääreen päästyään ei muistanut mennä nukkumaan, ennen kun uusi päivä valkeni ja vaimo lähti heinäntekoon. Siellä oli Juho Turtola, joka oli kerran päättänyt panna punamultaisen porokon kasvamaan viljaa. Hän kertoi siitä Harhamalle:

— "Kauvan niskotteli, ryökäle, mutta lopulta alkoi jo totella, vaikka ainoastaan hyvin väkinäisesti… 'Paremmin pitää kasvaa!' sanoin minä. Ja ei porokon auttanut muu, kuin totella… Niin purki lopulta viljaa, minkä maasta sopi tulemaan. Mutta en minä vasta enää mene porokon kanssa tappelemaan", — lopetti hän kertomuksensa.

Mies oli seisonut porokkoa vastaan ja voittanut sen. Harhama katseli puhujaa ihastuneena. Hän näki taas jonkun jumalallisen vivahduksen: omiin voimiinsa luottamisen, sillä jumaluudella ei ole mitään itseänsä korkeampaa, mihin turvautua. Turtolan Juho jatkoi:

— "Kyllähän elämä on kova kivimukula, mutta saa siitä urakan, kun sitä taidolla puristelee… Mutta ei sitä ole hyvä mennä aivan tolkuttomasti pitelemään…"

Timo oli kuunnellut keskustelua hartiat kumarassa ja lisäsi siihen:

— "Kyllä se elämä opettaakin itseänsä oikein pitelemään. Se on kuin tulikuuma rautamurikka joka itse neuvoo, millä lailla siihen on tartuttava… Ei sepällekään tarvitse koskaan opettaa, että tulista rautaa on pideltävä pihdeillä, eikä paljailla käsillä…"

Harhama katseli taas Timoa. Siitä tuntui lähtevän jumalallinen elämänviisaus, kuin kuumuus tulikuumasta raudasta. Hän näytti Harhamasta jumaluuden tulitakeelta joka on vedetty elämän ahjotulessa, jossa elämän kärsimykset ovat sen kuumentaneet elämän viisautta hohtavaksi, kuten ahjon tuli kuumentaa raudan tulikuumuutta hehkuvaksi. Turtolan Juho mietti. Hänkin muisteli elämän punaporokkoa ja sen tulikuumia omenoita. Laihtunut niska ja hienot rypyt silmäkulmassa osottivat sitä. Ajatuksissansa lausui hän:

— "Kyllähän se kivikin itse neuvoo, miten sitä on kangella väännettävä…"

Elämän suuri kysymys kieriksi taas Harhaman edessä tulikuumana kivimukulana, tai äärettömän suurena kivimöhkäleenä ja levittäytyi punaporokkona. Timo jatkoi elämänviisauttansa:

— "Ja kyllä se on sitä parempi, mitä suurempi ja raskaampi elämän kivimöhkäle on: Se opettaa ihmisen sitä viisaammaksi… Ja mitä kuumempi sen omena on, sitä varovammaksi se ihmisen opettaa… Erehtymättömän se lopulta tekee ihmisestä…"

Kaikki maailman filosofit kutistuivat Harhaman silmissä kääpiöiksi Timon rinnalla. Niiden viisaus himmeni tyhmyydeksi… saivarteluksi… verukkeiden solmiamiseksi sen rinnalla, mitä Timosta huokui niin luonnollisena, kuin kuumuus tulikuumasta raudasta. Hän kirkastui Harhaman silmissä yhä enemmän, sai jumaluuden senkin avun, että otti viisauden omasta itsestänsä, tai omasta kohdustansa: maailmankurjuudesta, joka oli hänet kantanut ja valmistanut tulikuumilla mukulakivillänsä, kuin ahjon tuli raudan.

Lisäksi oli Korpelan suuressa kirjassa Ritovaaran Mikko, joka tuli Austraaliaan työttömänä aikana, meni ensimäiseen työpaikkaan ja sanoa järäytti työtä pyytäessään:

— "Minä en lähde tästä talosta pois, ennen kun olen saanut tarpeekseni tehdä työtä."

— "Ei ole työtä. Saatte mennä pois", — oli hänelle vastattu ja osotettu ovea.

— "Ritovaaran Mikko on tullut Austraaliaan työtä tekemään, eikä pois menemään", — oli Mikko vastannut tyynenä. Hän jäi työhön, ja kohosi parin viikon kuluttua työnjohtajaksi.

Ja sitten oli siellä viisas Paanalainen, jäntevät Kerttulat, Jukka ja Sarva, joiden käsivarsi jo vastasi miestä. Siellä oli Peltola, joka oli niin jalon näköinen, että olisi kelvannut Zeuksen kuvaksi. Lisäksi oli siellä reippaita nuorukaisia Kustit ja Matit, ylioppilaita, jotka kaivoivat ojaa ja pitelivät kuokkaa, silloin kun muut valkolakit kulkivat keppi kädessä, tai kisailivat naisten parissa.

Semmoinen oli Korpelan kirja. Joka lehdellä oli miehen kuva, joka sivulla oli oikea nainen. Kivimäen lovista oli siihen kirjaan koottu viisaus, elämän voima ja tarmo. Se kirja oli selvä, kuin Pohjolan taivas, koruton, kuin sen karut kankaat, ja syvä, kuin sen erämaiden rauha. Harhama luki sitä kirjaa puhtaan kotilieden ja revontulien loistavassa hohteessa, kodin ja korven syvässä rauhassa. Kuvat painuivat hänen sieluunsa omalla painollansa ja tekivät siellä hiljaista työtänsä. Korpelan miesten voima ja tarmo tarttuivat hänen sieluunsa, kuin ruttotauti, kehittyen siellä uudeksi hengen ja tahdon voimaksi. Uusin voimin ryhtyi hän taas suunnittelemaan työtänsä. Teoksensa uudet luonnokset valmistuivat. Ihmishyve, yksilöllinen siveellisyys tahkoutui yhä kirkkaammaksi jalokiveksi. Sen mallina loisti vaimo, Riuttalan entinen Helga, josta puhkesi joka päivä uusi henkinen kukka.

* * * * *

Syksy lähti jo talven jaloista. Päivät lyhenivät. Kohta oli ainoastaan kaksi hämärää vastatusten. Päivä oli enää piilosilla Korpelan väen kanssa. Se näytti vaan punaista reunaansa taivaanrannan takaa ja upposi sitten taas piiloihinsa.

Joutui jo joulun-aika. Kuuraisten öisten koivikoiden keskellä kohosivat Suomen sadat kirkot jouluvalaistuksessa. Ne paloivat kuin talviset kokkovalkeat, rauhallisina, kirkkaina. Kuura kimelsi koivujen oksilla, ylhäällä hohti tähtivaippa. Pakkanen ritisi puissa ja kulkuset helisivät lumisissa korvissa. Silloin tällöin paukahti metsässä pakkasen vasama.

Kahdeksantoista vuotta oli kulunut siitä, kun Harhama oli viimeksi ajanut kotimaansa metsässä joulukirkkoon. Se muisto tuikahti nyt hänessä kirkkaana aamutähtenä. Hän muisti, miten hän silloin pikkuisella mustalla laski kilpaa hovin ruskean kanssa. Ja aivan odottamatta heräsi hänessä halu uudistaa nuoruutensa rakas muisto. Kulkuset soivat niin soreasti, kun hän kirkkoreessä muun väen kanssa ajoi öisin metsän läpi. Se oli talven runoutta Korpelan erämaassa.

Ja kun sadoilla kynttilöillä valaistu kirkko äkkiä leimahti kuuraisen metsän keskeltä ja hevoset hirnuivat ja iloiset joulukulkuset soivat, avautui hänen eteensä koko lapsuutensa onnen aika muistoinensa. Se avautui valoisana, tyynenä, kuin kirkkailla, savuamattomilla nuotiotulilla siroteltu vaarainen, rauhallinen maisema. Sieltä täältä puikahti joku lapsuuden muisto, metsälampi, joka heilutteli päivän kuvaa syvyydessänsä. Näkyi päivän rinteitä, joilla riippuivat punaiset mansikkaliepeet, näkyi pieni joki, jota myöten kirkkovene solui Kuikan koskea kohti, pyrkien sen kautta Kirkkoniemeen päin. Se oli se aika, jolloin jumaluuden kysymys ei vielä hänen rintaansa tulihiilenä polttanut.

Kirkko oli täynnä väkeä. Pappi saarnasi: "Minä ilmoitan teille suuren ilon: Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra Davidin kaupungista."

Ja Korpelan koruton väki kuunteli sitä sanomaa, kuten entiset paimenet. Siitä näkyi nytkin vuotavan valoa, kuin kirkkaasta kointähdestä. Tuskat sammuivat, mielet rauhottuivat. Harhama näki kaikkialta pelkkää joulukynttilöiden valoa. Ja Jeesus alkoi polttaa taas häntä. Hän piteli Sitä, kuin tulista hiiltä kädessänsä. Pappi jatkoi:

— "Hän on tullut köyhiä virvottamaan, Hänen tulonsa ilmotettiin köyhille yksinkertaisille paimenille, eikä maailman viisaille ja rikkaille."

Ja pienet urut soivat ja yksinkertaiset kiittivät Jumalaa siitä suuresta armosta veisaten "Kunnia Jumalallemme!"

Ja yhä armaampi valo vuoti siitä ikuisesta tähdestä ja Harhama oli huomaavinansa, kuinka Korpelan raatajien elämä kirkastui ja kietoutui taivaallisen rauhan sumuihin.

— "Jumalan karitsa, Sinä joka pois otat maailman synnit, armahda meitä!" — veisasi pappi.

Ja tuntui, kuin olisivat armonlähteet auenneet, ja niistä alkanut tulvata raikas vesi, jota väsyneet raatajat joivat täysin siemauksin, virkistyivät, rauhottuivat ja veisasivat kiitosta Jumalalle "Sinä, joka otat pois maailman synnit, armahda Sinä meitä, armahda, armahda, armahda!" — nousi kaikkialta kirkon holviin ja sieltä taivaan ja maan Jumalalle.

Mutta Harhama paloi tulena.

Ja kun hän ajoi kotiansa ja päivä vaaleni ja tähdet sammuivat, avautui hänelle taas se ijäinen jumalatulensa. Se paloi kaukana, jossain äärettömyyden rantojen takana, ikuisissa hämärissä, ja sen ympärillä lenteli kaikenhäviön mustasiipilintu. Se valaisi rannattomuuden taustaa ja sillä taustalla häämötti taas kuoleman terävä luukynsi.

Hän hapuili teostansa, mutta tuntui, kuin olisi joulukirkossa sen runorihmat sotkeutuneet ja taas ilmestynyt joku aukko. Hän seisoi siinä asiassa oman itsensä tiellä. Hän ei siis voinut siinä tarttua mihinkään petokseen, ei väkivaltaan, sillä jokainen semmoinen yritys terotti vaan kuoleman kynttä, jossa hän kiemurteli ja josta hän koetti pelastua. Kaikki revontulet himmenivät taas ja epäilyn musta yö liikkui pohjattoman syvyyden päällä…

* * * * *

Elämän yhdet kynttilät syttyivät, toiset sammuivat… Yöt syttyä-tuikahtelivat päiviksi, päivät sammua-tupsahtelivat öiksi, ijäisyyden silmä tuskin ehti erottaa niiden syttymistä sammumisesta. Kaikki oli sille yhtä harmaata, kuin nopeasti pyörivässä pyörässä eri värit.

Tuskin olivat joulukynttilät kirkossa sammuneet, kun toisaalla syttyivät tulet. Ritovaaran Mikko oli valaissut suuren pirttinsä ja Korpelan väki kokoontui nyt sinne. Oli nimittäin levinnyt huhu että Viikin väki punoo taas juonia haudatakseen kansan vapautus-asian ja pitääkseen vallan edelleenkin käsissään. Harhama oli nimenomaan kutsuttu tähän kokoukseen. Ritovaaran Mikko, joka puhutteli Harhamaa nyt ensi kerran, löi häntä olalle tervehdykseksi ja lausui:

— "Te kuulutte olevan meidän miehiä, niin ajateltiin, että jos Tekin tulisitte kokoukseen."

Se kokous oli ensimäinen, jolloin Korpelan miehet itse tarttuivat asioittensa ohjaksiin. Kokous muistutti Suomen pakanuuden ajan yhteisiä käräjiä. Se oli koruton, jyrkkä ja suora. Sakean tupakansavun seasta näyttivät hattupäät, känsistyneet miehet entis-ajan harmailta, jykeviltä hengiltä, jotka olivat nousseet kivikon koloista ja kokoontuneet kansankäräjille.

— "Herrat kuuluvat rupeavan metkuilemaan sen äänioikeus-asian kanssa. Aikovat muljauttaa taas omiin käsiinsä kansan rahapussit", — puhui Hautavaaran Kustaa.

— "Metkuilkoot vaan!… Kyllä ne ohjakset sieltä vielä heltiävät. Ne luulevat voivansa meitä nenästä vetää, mutta kyllä se suomalaisen susi jo koiranraadon haistaa. Suomalaisuuden susi tässä maassa viimeksi ulvoo", — virkahti vanha Ritovaaran Mikko savun seasta.

Harhama riemastui. Hänestä tuntui että maailmankurjuus herää tuntemaan jumaluutensa. Valtaan pyrkiminen oli sen ensimäinen elämän-oire, jumaluutensa tietoisuuteen havahtumisen ensi ilmiö. Tupakansavusta pimeä pirtti tuntui siltä maailmanpimeydeltä, jossa luomiskertomuksen mukaan Jumalan henki heräsi luomispäivänä ja lausui: "Tulkoon valkeus!"

Keskustelu jatkui harvasanaisena, katkonaisena. Vallan kultaomena kieriksi ja välkkyi läheisenä, houkuttelevana.

— "Onhan tuo kivimäestäkin saatu urakka, eikö tuota saatane herravallastakin", — murahti taas joku savupilvestä.

Jäykät miehet näyttivät karaistuilta karhuilta, joille voimankoetus oli huvia. Turtolan Juho jatkoi:

— "Kyllä siinä on vielä kiskomista… Ruotsalaisten herrojen hampaat ovat tämän maan kamarassa lujemmassa, kuin tervaskannot… Ei niitä pakanoita saa siitä vähällä karistelemisella pois karisemaan… Mutta kun otetaan kerran kovalle, niin täytyy niiden lähteä…"

Vanha sortovalta oli loihdittu savun sekaan. Joukossa oli vanha Peltovaara, joka oli nuorena itkien kääntynyt vieraskielisen koulun portilta, koska ei ymmärtänyt sen kieltä, ja jäänyt pois opintieltä, koska ei ollut suomalaista koulua. Siellä oli paljon muita, jotka olivat saaneet tuntea vieraskielisten herrojen sortoa ja halveksimista ja nousseet hengessänsä sitä vastaan, kuin karua luontoa ja Pohjolan luonnonvoimien raakuutta vastaan. Vanha, ylevän-näköinen Peltovaara lausui:

— "Siksipä ne ovatkin jo tämän maan kalunneet niin koleaksi, että ei täällä ole enää kohta jälellä muuta, kuin kalliot ja herrojen hampaat…"

Miehet, jotka olivat niin monesti nähneet vieraskielisten herrojen hampaita, tunsivat niiden jo luitansa kalvavan. Hautavaaran Kustaa katkaisi pitkän vaitiolon:

— "Kun niiden pirujen hampaat olisivat edes ihmisellisiä, mutta kun ovat pahempia, kuin karhun hampaat… Karhukin toki ymmärtää pitää miestä miehenä ja syötäväänsä lihaa lihana, mutta nämä meidän herrat ensin syleksivät talonpojan ja sitten alkavat sitä järsiä…"

Savun seasta välähtelivät vihaiset silmäykset. Harhama nautti siitä. Joukkotunne nousi virraksi ja hän keinui sen pinnalla. Turtolan Juho katkaisi taas hiljaisuuden lausuen:

— "Niin… Suomen ruotsalaiset herrat ensin likaavat ruokakuppinsa ja sitten syövät siitä likojansa… Ilkiöt!…"

Joukko-ihmisen tunteet nousivat, mutta ei ainoakaan kasvonvärähdys osottanut sitä. Kaikki oli tyyntä, rauhallista, miltei äänetöntä. Joukko näytti ikivuorelta, joka tuntee voimansa ja arvonsa ja vähän huolii pinnallensa tipahtelevista sylkipisaroista. Se oli joukko oikeaa työn aatelia, Suomen parasta, sen valioväkeä, muinais-ajan viimeistä perintöä. Ritovaaran Mikko jatkoi:

— "No, kyllä ne lakkaavat… Tartutaan vaan asioihin miesvoimalla, niin kyllä ne muuttuvat… Olemmehan me painineet kivimäenkin kanssa ja eivätkä siinä painissa ole vielä meidän housut tutisseet…"

Niin jatkui harvasanainen keskustelu. Harhama ihastui. Hänestä näytti Korpelan karkea väki Jumalien joukolta, joka luottaa ainoastaan omaan itseensä, uskaltaa vaikka mitä, painii huviksensa kivimäen kanssa kuin karhu, joka huviksensa vierittelee kiviä. Kaikki suureni ja jumalistui hänen silmissänsä. Kaikessa näki hän ihmisessä piilevän jumaluuden piirteen, joka nyt alkoi herätä itsetietoisuuteen.

Kokouksen lopussa puhui taas Harhama: "Katsokaa!" — lausui hän. — "Katsokaa eteenne! Teitä on tässä maassa pidetty ihmisinä ainoastaan saatavien maksu- ja veronkantopäivinä, jolloin on ollut kysymys teidän jyväsäkistänne. Nyt taas, kun on kysymys vallasta, kumarrellaan teille. Älkää antako herrojen itseänne kahvikupilla pettää, älkääkä myökö pappiloiden nisupalasta esikoisuuttanne. Kulkekaa nyt omin päin! Pitäkää tarkasti silmällä johtajienne toimia, sillä muistakaa: Joka johtaa se myös hallitsee!"

Lopuksi kokous lähetti Korpelan edustajalle sanan: — "Seiso lujana! Koko Korpela seisoo takanasi, kuin vuori. Kansa valtaan! Nurkkaan herrasviulut ja suomalaisuuden susi ulvomaan! — se on Korpelan tunnuslause."

Harhama oli nyt kokonaan sitoutunut Korpelan väen heräämiseen. Uusi solmu oli solmiutunut taas hänen ja Korpelan väen väliseen siteeseen. Molemmat olivat jo yhtä. Korpelassa alkoi silloin voimakas henkinen elämä, jonka keskuksena oli Harhamala. Siellä puhuttiin tulevaisuudesta ja nykyisyyden kumoamisesta. Kansa oli hereillä, Harhaman iloksi. Mutta kun häneltä joku kerran kysyi: "Kumpi niistä uusista on sitten oikea, sosialismi vaiko tämä entinen?", — ei hän voinut vastata. Kumpikin oli hänelle epäilyn pehmeä muta ja hän ei voinut muuta vastata kuin:

— "Kun on valta käsissänne, polkekaa silloin sille kivelle, jonka luulette kannattavan!"

Itse hän polki vuoroin yhdelle, vuoroin toiselle, upposi aina ja nousi yhdeltä epäilyltä toiselle. Niin monet peruskivet oli kieritelty hänen astuttavakseen ja hän hapuili niiden seassa. Jokainen petti ja hän rämpi taas tutussa mutasuossansa: epäilyssä. Yhteiskunnalliset epäilyt olivat hänelle myös jo tulleet tois-arvoisiksi joutaviksi. Kaikki kieppui nyt teoksen ympärillä.

Muutamana päivänä matkusti hän Terijoelle ottamaan vastaan Zaikon testamenttaaman perinnön, turvataksensa lapsen, joka oli tulossa. Samalla siirsi hän sanotun perinnön rouva Esempiolle, ehdolla, että se saisi kasvaa, kunnes hänen kuolemansa johdosta, tai muuten, puutos pakottaisi sitä käyttämään. Venäjälle palaamisen ajatus oli nyt rauennut. Uudet velvollisuudet sitoivat häntä nyt Korpelaan. Uusi elämä avasi siellä syliänsä. Kauvan kaivattu rauha helotti kotona, kuin kukka akkunalla. Elämäntyö odotti alkuansa. Sen jokainen langanpää oli jo käsissä… Jotakin vaan puuttui, kunnes taas nousi se ainainen pahatauti ja hävitti kaikki.

* * * * *

Täysi talvi oli jo tullut. Korpelan kujaset olivat lunta kukkuroillaan. Harhamalan onnenkuusi seisoi lumi-ukkona, kinos joka oksalla. Koivu hohti jäähelyissä, hanki kylmänkahleissa. Lepikkö oli kuuralla koristettu. Pakkanen oli purevimmillaan, revontulet kirkkaimmillaan. Taivaan koko pohjoinen kupera paloi joskus tulena.

Voimakas ja puhdas on Pohjolan talvi.

Korpelan miehet ryskivät, kuin peikot metsissä tukki-, purila- ja tervastöissä. Metsä rytisi miesten käsissä, pienet, jäiset kuuset paukkuivat poikki ja metsien kinoksien sisästä nousivat tervaskuormat tielle, kuin maan alta.

Talven valta ei lannista Korpelan väkeä. Se elää kinoksessakin, kuin kala vedessä.

Vanha torppari Timo väänsi uutistorppansa rakennuksen kanssa. Päivät hän kävi korvessa vieraassa työssä leipäänsä ansaitsemassa, ehtoopuolen auttoi Annikkia, ja toisten levätessä valmisteli torpan rakennuspuita. Kaatuvista kuusista vyöryivät lumikinokset jättiläisen ohkaiselle puvulle ja ruumiista nouseva lämpö sulasi sen. Likomärkänä, tai pakkasen jäätämällä palasi hän iltaisin kotia, ja kun työt siellä oli tehty, istuutui tyytyväisenä takalle vaimonsa viereen.

Mutta joka päivä oli hänellä uusi koettelemus:

Häneltä kuolivat nyt viimeiset elukat. Hevonen oli myyty, lehmä kuoli. Vaimo itki ja puheli:

— "Timo! Milla sitä nyt eletään?… Millä tuvan hirret vedetään?"

— "Olenhan minä ennenkin itse hirsikuormia vetänyt", — lausui Timo.

Muuta ei hän vastannut. Hän otti virsikirjansa ja luki siitä lukunsa. Aamulla nousi hän sitten ylös Annikin vielä maatessa, keitti hänelle kahvin ja läksi itse korpeen, laati hirsikuormansa, nosti sen hartioillensa ja veti jokirantaan. Hän teki taas täst'edes itse hevosen ja miehen työt, kuten oli tehnyt nuoruudessansa.

Niin suurena ja nurkumatta astui Timo taas Herran Jumalansa pihteihin, nosti hartioillensa Sen hirsikuorman. Hän oli työn aatelin suurin, maansa ensimäinen.

Kerran istahti hän väsyneenä, puhellen Harhaman kanssa. Mielessä oli jotakin, vaikka se ei näkynyt muille. Puheen lopussa lausui hän:

— "Kyllä se tuo elämä on kova koulu."

Mutta oitis lisäsi hän:

— "Sen koulun kun mies käy, niin kyllä sitä mies tulee jos tullakseen… Eikä joudu mies tyhjästä hätään, kun on sen koulun todistus taskussa…"

Hän vaikeni, istui hirsitaakallansa, märäksi hiostunut tukka otsalle solahtaneena. Hän näytti muistelevan niitä monia oppitunteja, jotka hän oli istunut elämän koulussa. Hänessä oli jotain yli-inhimillistä, jaloa, suurta, voimakasta. Harhama värisi hänen edessänsä, tmi hänestä itseensä jotain huumaavaa, voimakasta, rohkeaa ja polvistui hänen eteensä hengessänsä. Hän oli hänestä saanut viinakulaukseksen sitä suuruutta, jota hän janosi, kuin kypsynyt kohtu hedelmöitymistänsä.

Kauvan istuivat molemmat miehet äänettöminä. Timo suureni työn-aatelina, Harhama hänen oppilaanansa. Viimein nousi Timo, väänsi hirsitaakan selkäänsä ja kylki auki astui hän taakkoinensa Korpelan hankien halki, kuin kruunupää jättiläinen, suuri työnruhtinas, kansansa ensimäinen, Harhaman ihaillessa hänen suuruuttansa ja voimaansa.

Ja yhä suurempana, kirkkaampana ja jalompana kohosi maailmankurjuus Harhaman eteen, yhä kiehtovammin kutsui se häntä avuksensa ja yhä hartaampana nöyrtyi hän sen edessä. Kun Timon piti maksaa papinvoit ainoasta ehtyneestä lehmästä ja Harhama ensin kuuli, raivostui hän ja hänen henkensä nousi taas täysin voimin sitä Jumalaa vastaan, joka nostaa hirsikuorman miehen hartioille ja kiskoo sen viimeisen voikilon upporikkaalle papillensa.

— "Peto!… Peto Hän on!… Pappien peto!… Niiden vesisieni, jolla imevät köyhien hien", — mutisi hän ja hänen vihansa kääntyi samalla pappia kohtaan. Sielunsa kaikella voimalla ryhtyi hän viimeistelemään sitä Jumalaa, joka ei Timolta kiskoisi enää veroa. Hänen teoksensa aatteeseen kantoivat kaikki asiat uutta virikettä. Hän valmistui joka hetki.

Ja kun Harhamalan pirtissä taas takkavalkea paloi ja mielet leimusivat kilpaa sen kanssa ja loivat uuden ajan kuvia, istui Timo äänetönnä. Kun miehet puhuivat niistä uusista rikkauksien lähteistä, mitkä yhteiskunnallisten parannusten toimeen pano avaisi Korpelankin väelle, lausui Timo harvakseen:

— "Kun sitä tuota maata oikein miesvoimalla raataa ja lannottaa, niin kyllä sitä ihminen leivässä pysyy…"

Harhama oli silloin sanaton. Työn jättiläinen seisoi hänen edessänsä hirsikuorma selässä, suurena, kuin kuningas. Ja entistä palavammin halusi hän nostaa sen kuorman pois, tasata sen painon toisten kesken. Maailman köyhät pukeutuivat hänen silmissänsä jumaluuden värivaippaan suurina, mutta apua tarvitsevina. Ja entistä hartaampana laskeusi hän niiden eteen polvillensa, nosti ne olemuksessansa jumaluuden istuimelle…

Niiden tapausten johdosta johtui Harhama usein erikoisemmin ajattelemaan Timon kaltaisten torpparien asemaa. Kerran hän sattumalta puhui tästä rouva Esempiolle. Puhe johtui silloin Riuttalan talon torppareihin, rouva Esempion entisiin alustalaisiin. Rouva Esempio kertoi hänelle niiden elämästä surullisia kohtia, avoimesti kuin vanhaa tarua. Niitä oli kiskottu ja rääkätty työllä. Vielä aivan viime vuosina olivat röyhkeät Riuttalan isännät niitä kurittaneet omin käsin ja maksaneet sitten aina taksan mukaan.

Huoneeseen laskeusi silloin raskas äänettömyys. Hornan luolassa ja Nikolain kotona kylvetty vihan tuli leimahti Harhamassa ilmi liekkiin. Hän salasi sen, ettei loukkaisi Riuttalan talon syytöntä, viimeistä riuttalasukuista haltijaa, rouva Esempiota. Mutta kun ilta tuli ja muut menivät jo nukkumaan, istuutui hän pöydän ääreen ja kirjoitti lennokkaan, Riuttalan torppareille osotetun paloartikkelin, jossa hän kehotti heitä nousemaan sortajiansa ja rääkkääjiänsä vastaan. Kumouksen henki sai hänessä uutta virikettä. Se lämmitti häntä itseänsäkin. Hänen sielunsa vetäytyi taas täyteen vireeseen, nousi kuin puristettu nyrkki. Mihin hän tarttui, siitä otti hän sen äärimäisen sävelen. Ja sitten seurasi tulikirjoitus toistansa. Mitä hän kosketti siitä sieppasi hän äärimäisen. Kielikysymyksessä hän kirjoitti: "Koko viulu suomalaiseksi! Mutta kansallinen vapautus ei riitä", — jatkoi hän. Loppusana on: "Köyhät vapaiksi rikkaiden orjuudesta! Virkamiehille täysi työ ja ainoastaan sitä vastaava palkka!"

Ja hän veisti sielustansa kirjoituksen toisensa perästä saadakseen joukot hereille, pudotteli niitä kuin lastuja. Ne olivat usein räiskyviä, palavia tulisoihtuja, mutta muutoin kelvottomia, kyvyttömiä. Hän kirjoitti kansan-omaisella kielellä, että se pystyisi. Hän ei saanut syntymään mitään luettavan arvoista, jos se vaan ei ollut hänen teostansa. Hän oli kaiken itsensä sitonut ja pannut sen runoihin. Hän itse tiesi sen, mutta ei huolinut siitä, ja kirjoitti, kuin itseänsä uhmaten. "Kun joukot kerran heräävät", — ajatteli hän — "suorittavat ne lopun. Ne ottavat kivikuorman pois Timon hartioilta ja ruoskan Riuttalan röyhkeiden isäntien kädestä." Hän polvistui köyhyyden edessä, mutta samalla kiehtoivat häntä myös kunnianhimon ja kiitollisuuden häilähtelevät verikäärmeet sanoen: "Kaiken tämän saat, jos vaan olet harras…"

Mutta kun taas tuli kysymys sen uuden luomisesta, silloin laskeusi hän siipirikkona maahan. "Sosialistinen, vaiko porvarillinen pohja?" — oli se hänelle edelleenkin "isän ja äidin" suuri kysymys, elämän pohjaton liejukko, ja se asia oli hänelle enää pölyä. Sokea halu kirjoittaa teos oli kaikki kaikessa.

Talven oli Pohjola takonut miestä, iskenyt hartiaväellä. Se oli takonut Harhaman mielikuvitusta loistavilla revontulillansa, metsiensä synkkyydellä, ja karaissut hänet pakkasiensa puremilla, Korpela oli häntä takonut omalla esikuvallansa, Annikilla ja Timolla. Salassa teki hän henkistä työtä, valmisti teostansa samalla tarmolla, millä Timo väänsi kivikossa. Timo oli hänelle esikuvana, valoi tarmoa häneen. Ja samalla oli hän koonnut uusia piirteitä luotavana olevallensa Jumalalle: Maailmankurjuuden oli hän korottanut ainoaksi apua, palvelusta tarvitsevaksi Jumalaksi. Sillä hän oli Korpelan köyhissä nähnyt ainoastaan hyvää. Hän oli katsellut heitä omilla silmillänsä, nähnyt jalon, ollut huonolle sokea…

Ja Pohjolan suuresta luonnosta, sen revontulista, palavasta tähtitaivaasta, metsien synkkyydestä ja rauhasta, oli hänen mielikuvituksensa saanut uudet, pitemmät siivet. Tekeillä oleva jumaluuden henki suureni sitä mukaa. Hän haihatteli sen kanssa äärettömyyden rajoilla, eli sen seurassa ijankaikkisuuden viime hetkinä…

* * * * *

Kevät ripsehti jo lepissä. Se valkaisi öitä, kirkasti päiviä, sulatti kinosta. Se koristeli Harhamalan räystäät jääpuikoilla. Pöllö istui kaivonvintin päässä. Pihlajan oksat nuokkuivat varpusparvien painosta ja kuusen latvassa keinui harakka.

Mutta Harhamalassa kukki nyt Harhaman odottama, kaipaama tyyni rauha, kodin suuri rauha:

Sisällä kukkii se rauhallisena, kuin lumme laineella, tai kuin kukkiva kanerva aholla. Ajan säikeet juoksevat loimina niisiin ja suortuvina soluvat niihin päivät puuhiilensä, illat askareinensa. Päivä nousee ruskoisena tumman kuusikon takaa. Uni häipyy hämärän kanssa. Annikki tulee maitokannuinensa. Kahvi kiehuu liedellä. Annikki kertoo kylän kuulumiset. Lorut loppuvat. Kahvi on juotu. Annikki lähtee kotia ja lausuu:

— "Jumala siunatkoon rouvaa, joka on tullut tuomaan meille hyviä tapoja, mieliin iloa, köyhille apua. Jumala siunatkoon Harhamaakin!…"

Päivä nousee jo ylemmä. Koti kukkii kauniimpana. Lattialle on levinnyt päivänpaiste, puhtautta pöydälle ja mieleen työnrauha. Kuka voi liata kodin, jota vaimo vartioi?…

Päivän askareet soluvat rauhallisina. Keittiössä häärää uskollinen Eeva, Timon tytär, Harhamalan palvelija, Harhaman miltei silmäterä. Hän kietaisee hihansa puolikäsivarteen ja alustaa taikinansa. Vehnästaikina nousee. Kahvi kiehuu. Koti on yhtenä rauhana…

Päivä kierii jo alamäkeä, kohti taivaanrantaa. Saunasta nousee savu, tuli liedestä… Valkea palaa pesässä. Mies on työssä, vaimo valona. Mies kehrää mielikuvia, vaimo on kukkana kuvissa, henkenä työssä ja voimana kädessä…

Hämärä hiipii jo kotiin, verhoksi seinälle, tontuksi nurkkaan, uutimeksi akkunaan. Päre palaa pihdissä, pöydällä lamppu. Mies istuu työssä pöydän ääressä. Hän laskee kodin ja elämän peruskiviä, raivaa tietä korvesta Riuttalan rantaan, missä odottaa valkea kukkaulappa. Vaimo vaalii valkeata. Hän on elämän sisältö, työn tarkotus, kodin puhtaana pitäjä.

Taivas on jo yötähdessä. Harhamalan pirtissä nuoret iloa pitävät, vanhat istuvat vakavina, takoen uutta Suomea, uutta huomenta Korpelan väelle. Ystävyyden siteet lujenevat. Suortuva kiertyy suortuvan perästä näkymättömään säikeeseen. Ilta kuluu, väki lähtee. Jälelle jää kodin rauha…

Timo saapuu päreinensä. Hän kertoo mettiäisistä kukissa, sirkoista uuninkolossa, nurmenkukista, kevään iloista ja kesäyön valosta. Yö tulee jo uni sylissä. Kuu hopeoi pienen kamarin, levittää valomaton lattialle. Timo lähtee jo kotia ja lausuu:

— "Jumala siunatkoon rouvaa, joka ei katso ylen korven väkeä!…"

Yö sulkee silmät kotona. Kuu kiertää kartanoa taivaisena vartijana. Taivas palaa tähdissä. Pikku Musti on kodin vahtina, kuusi sen onnen kuvana. Jo nukkuu väki rauhallisena, nähden kauniita unia. Aamu alkaa sivellä taivaanrantaa ruskovärillä ja nukkujat maalaavat tulevaisuutta unien valolla, sirottavat kukkasilla…

Se on Harhamalan kotirauhaa…

* * * * *

Eräänä päivänä kohisi Korpikoski niin kummasti Harhamalan kuusikossa. Se tohisi, kuin maanalainen vedennielu. Huuhkajat huhuilivat sen rantakorvessa ja korpit koikkuivat niiden huutojen säestyksellä.

Korpikosken outo kohina ennustaa aina pahan sään tuloa. Se koski oli Harhaman lempikoski. Kerta oli hän nähnyt sen toisen rannan kihisevän mustanaan käärmeistä. Se näky, ja kosken yksinäisyys kietoivat häntä salaperäisyydellänsä. Sen kosken alle, korvakkeelle piti kerran kohota Harhamalan uneksitun linnan.

Seuraavana päivänä sai Harhama pyynnön tulla kirkkoneuvoston kokoukseen. Hän lähti sinne, mitään ajattelematta. Kokous oli vanhan kirkon kivisessä, kellarimaisessa sakaristossa. Rippikalkit, pappien puvut ja kirkon haavit tekivät Harhamaan, heti sisään astuttua, ummehtuneen vaikutuksen. Kuolema tuntui istuvan joka nurkassa. Elämä värjötti sen käsissä homeisena, huokaillen kädet ristissä, posket rypyssä. Kun vanha pappi oli häntä tervehtinyt ja pyytänyt istumaan, alkoi hän heti pitkäveteisellä äänellä puhua asiasta.

— "Herra Harhama", — puhui hän, — "meillä on täällä ikävä asia Teille ilmotettava. Se koskee sitä vaimo-ihmistä, joka asuu teidän luonanne. Ihmiset puhuvat, että te pidätte yhtä, ja puhuvat enemmänkin."

Harhama tunsi papin pitkäveteisten sanojen viiltelevän. Niistä puhalsi Jumalan tuulahdus ärsyttävänä kuin porton hengitys. Hän tunsi Jumalan hiuksien hiipovan kaulaansa, kuin ansan. Sakaristo alkoi haista ummehtuneelta. Vaivoin jaksoi hän hillitä itseään, säilyttää tyyneytensä ja antaa papin jatkaa:

— "Semmoisten naisten luonanne asuminen herättää pahennusta seurakunnassa…"

Harhaman olemuksesta nousi satapäinen salama: uhma ja ihmis-inho ja halveksiminen. Hän vastasi papille:

— "Minkälaisten naisten? Te ette kelpaa likaisilla käsillänne sen naisen varpaankynsiä leikkaamaan. Kuuletteko? Ette koko maailman papit…"

Pappi vaikeni. Syntyi pitkä äänettömyys. Kirkonhaju tunki Harhaman sieramiin ummehtuneena, kosteana, rahahaavin kupera pohja näytti kuolleen mustalta päälaelta. Apulaispappi Airola keskeytti äänettömyyden puhuen:

— "Minulle myös kirkkoneuvoston jäsenenäkin voi tulla ikävyyksiä, jos sallin teidän viettää semmoista elämää, jota ihmiset eivät voi hyväksyä…"

— "Ja miksi ne eivät voi sitä hyväksyä?" — keskeytti Harhama. Sakaristo haisi hänestä ilkeältä porttolalta, jossa olematon Jumala kiskoo veroa harhaan johdetulta kansalta. Kuivunut pappi näytti juutalaissaiturilta. Hän tapaili keihästänsä, tiuskaten uudestaan, ulkonaisesti tyynenä:

— "Miksi ne eivät voi?"

— "Semmoiset tavat nyt eivät ole täällä vielä levinneet… eivät ole tavallisia", — yritti Airola.

Harhama ärtyi. Hän nousi Jumalaa vastaan petona. Hän tunsi, että Jumalan hapset olivat kaikessa heilumassa. Hampaittensa välistä, salaten raivoansa, keskeytti hän Airolan, lausuen:

— "Harhama onkin niitä miehiä, joka uskaltaa vetää uuden sävelen vanhasta viulusta, kysymättä siihen lupaa keltään."

Taas syntyi vaiti-olo. Kirkonhaju tunki Harhaman sieramiin. Musta messukaapu vilahteli silmissä inhottavana.

— "Siinä tapauksessa minun täytyy ryhtyä toimiin", — lausui Airola hetken kuluttua vakavasti, pitkäveteisesti.

Sadat salamat sävähtivät Harhamassa. Hänessä nousi uhma ja ihmishalveksiminen, kuin vaahto, Jumalaa vastaan pursuavasta vihasta. Hän lausui tyynen näköisenä:

— "Mutta ryhtykää ennen kun se on myöhäistä. Minä olen kotonani herra ja mies, joka voi kotinsa laittaa semmoiseksi, etteivät sinne kaikki tungettelijat voi sormiansa pistää."

Kellarimaisessa sakaristossa oli jotain painostavaa. Harhama nautti siitä, että voi halveksia ihmisiä ja vihata Jumalaa, joka on herjauksien lähde. Teoksen runo-aarteet avautuivat entistä houkuttelevampina.

— "Niin", — alkoi taas Airola rauhallisesti. — "Ymmärtäkää minua, herra Harhama! Minä puolestani en Teille tahdo pahaa, mutta miksikäs Te ja rouva Esempio sitten tahtoisitte saattaa minut vaikeaan asemaan, kun voitte paikkakunnalta poistuakin?"

Yhä ummehtuneemmalta tuntui kirkonhaju, yhä mustemmalta näytti messupuku ja ilkeämmältä rahahaavin pyöreä, pullea pohja. Airolan sanat koskivat Harhamaan, kuin puukon kärki. Hänessä heräsi hetkeksi epäily tekonsa oikeudesta, sama epäily, joka oli hänen olemuksensa tunnus kaikissa asioissa. Enimmän hän kärsi nyt siitä, että rouva Esempion pyynnön johdosta ei voinut suorempaan puhua, sanoa sitä yhtä sanaa jonka kaikki tiesivät: hän on vaimoni. Nyt hän ei ollut koskaan sitä kieltänyt ei myöntänyt, ei julkaissut. Se oli hämärä. Se olisi ollut hänellä henkinen ase kaikkea vastaan, mutta nyt hänellä ei sitä ollut. Mutta pian masensi hän itsessänsä kaiken tilinteonkin tunteen. Hänessä pääsi vallitsevaksi ajatus: "se on minun oma asiani ja rouva Esempion asia. Ei kellään muilla ole sen kanssa mitään tekemistä." Hänen silmiinsä sattui rahahaavin musta, pyöreä pohja. Se näytti kuolleen päälaelta, papit tuntuivat taas inhottavilta pettureilta, juutalaisilta nylkyreiltä. Kirkon homehtumat haisivat yhä ilkeämmiltä, inhottavina, kosteina, ummehtuneina. Hän huomasi ristin ja rippikalkin. Jälkimäinen tuntui hänestä litranmitalta, jolla papit myövät verta… viinaa… petosta… Hän nousi ylpeänä, tapaili jo Jumalaa käsin kiini ja lausui lähtiessänsä:

— "Tehkää tehtävänne! Mutta varokaa vaan, että ette rouva Esempion rauhaa ja mainetta pienimmälläkään tavalla loukkaa!"

Hän lähti. Samana päivänä sai Korpelan väki asiasta tiedon ja asettui hänen puolellensa. Se liitti hänet yhä lujemmin siihen väkeen. Kun hän kertoi rouva Esempiolle tapauksen ja mitä hän oli papille sanonut, puristi tämä kiitollisena hänen kättänsä lausuen:

— "Kiitos sanoistasi. Minä palkitsen ne uskollisuudellani, niin että he joutuvat häpeään."

Hän istahti. Katkerat kyyneleet alkoivat karpaloida poskilta ja silmän-aluset muuttuivat hetkessä punaisiksi. Harhaman viha sai uutta virikettä. Hän katui, että ei ollut lyönyt raihnaisia, mustapukuisia pappeja. Kiihtyneenä puristi hän rouva Esempion kättä ja lausui:

— "Liiankin suuri kiitos on minulle jo se, että voin sinusta pappien edessä niin paljon sanoa: Kiitos siitä!"

Rouva Esempio lyyhistyi kokoon. Silmät näyttivät pakahtuvan kyynelistä. Niiden sisällys tuntui vuotavan Harhaman ennestäänkin liian täyteläiseen pöhöttymään kuumana, ärsyttävänä vetenä.

— "Ah, että ihmiset ovat niin raakoja!" — huokasi rouva Esempio. Harhama tyynnytteli häntä, näki hänen päässänsä jo marttyyrikruunun ja puristautui yhä lujemmin häneen ja nosti häntä teoksensa jumaluuden kuvaksi, ihmishyveen edustajaksi ja sen vertauskuvaksi yhä rohkeammin, aivan kuin uhmaten.

Päivä kului iltaan, kyyneleet kuivattiin, elämään tartuttiin taas reippain mielin. Rouva Esempion mieli keveni ja hän lausui Harhamalle:

— "Näet, että se kestää, jota epäilit… Kestää ilman Jumalaa ja yhteiskuntaa…"

Ja Harhamassa leimusi yhä katkerampi viha sitä Jumalaa vastaan, joka säännöillänsä saattaa ihmiset herjattaviksi. Hän vihasi pappeja ja kaikkia Hänen palvelijoitansa ja oli valmis ne tallaamaan jalkoihinsa. Kiihtyneenä lopetti hän Jumalaluonnostansa mustaksi.

— "Se ei saanut tästä veroa… tullia ei saanut minun rakkaudestani ja pappi alkoi jo herjauksensa…"

Mutta hetkeksi kohosi hänessä taas olemuksensa toinen luonto: raukkamaisuus. Hän oli tyytyväinen siitä, että ei tarvinnut suoraan tunnustaa, että luvaton, rikollinen avio oli olemassa. Hän oli tyytyväinen, kun oli siten pelastunut lain kynsistä. Väärä kunniasana oli se pehko, johon hän arkana pisti päänsä…

Mutta viha Jumalaa vastaan leimusi hänessä nyt tuliroviona. Se alkoi jo tukahduttaa kaikki epäilykset ja kyselyt. Loukattu rouva Esempio kirkastui hänen silmissänsä marttyyriksi, Korpelan väki pappien nylettäviksi, juutalaiskiskurien pettämiksi. Hän tunsi lakkaamatta sieramissansa ilkeän kirkonhajun, näki mustan rahahaavin pohjan, veri- ja viinimitat ja mustat messukapat, joista tuntui porton helmojen haju. Hän puristautui nyrkiksi. Viha tuli lisätekijäksi ajamaan häntä työhön. Se pöhötti hänen sielunsa ajettuman punaiseksi, puhkeamaan valmistuvaksi paiseeksi.

* * * * *

Maan ytimet jyrisivät, sen suonet juoksivat salassa. Salaisissa suonissa juoksivat koreat virrat.

Ikivuoren pohjalla, maan tulikuumuuden rajalla on Perkeleen kaunis, rotkomainen Kultaluola. Sen kaikki on kirkasta kultaa. Sen mataloita holvauksia kannattavat lyhyet luolapylväät. Luolassa ei ole muuta valoa, kuin kirkas kullanhohde. Kaikki siellä välkkyy… kaikki hohtaa… kaikki kiiltää… kaikki kimeltää kultavalona.

Luolassa on sata satumaista sokkeloa. Kaikki on kaunista ja samalla salaperäistä… Seinät sulautuvat niistä lähtevään valovälkkeeseen… pylväät haihtuvat siihen, kuin sinervä siniväriin… taivaan tumma ilman sineen.

Jokaisessa sokkelossa pyörivät sirot kultamyllyt, missä kaksi, missä kolme, missä taas useampikin. Myllyjen myllynkivet ovat hohtavaa hopeaa. Kutakin kiviparia hoitaa oma enkelinsä salaperäisenä myllärinä, päässä pieni kultakruunu, vyöllä vyönä hopeanhohde, pikkuinen avain vyössä kiini… Toisaalla näkyy tahkoja… ahjoja… alasimia, joilla enkelit seppinä takovat… Ahjoissa palaa kaunis tuli… vasarat välkkyvät siroina… Kaikki välkkyy… kaikki hohtaa… kaikki pyörii… jyskää… häärää… Kaikki on kaunista satua… tarua… uskomatonta… salaperäistä ja siroa.

Kultaluolan keskimpänä on kaunis ahneus-alttari korkean katoksen alla… Sen portaiden edessä makaa suuri hopeakäärme alttaria vartioiden… Alttarilla, sirolla korottimella, palaa punasinervä liekki, kauniissa uhriastiassa. Se liekki kukkii siinä sinervänä, kuin kukka astiassa, lepattaa, kuin perhosen korea siipi… Se on ahneuden tuli, kullanhimon kaunis kukka.

Ahneus-alttarilla, sinervän liekin vieressä, seisoo sorea Eereme-enkeli… Hän on nuori ja ihana… Tukka on kullanvärinen, peittäen hartiat hulmeellansa… Silmissä hehkuu kullanhimo… povessa hopeanhalu… hipiässä jalokivien hieno jano… poskessa helmien ikävä…

Hän on ahneuden äiti… kullanhimon kaunis emo… Hänessä syttyy kullanhimo, kuin lempi tytössä… Ahneus vuotaa hänestä… Se vuotaa maitona nisistä… se uhkuu koko hänen olemuksestansa…

Eeremen päässä on kaunis kypäri, jossa hohtavat ihanimmat jalokivet… Kypärin harjana käyristyy kaunis käärme, jonka häntä riippuu niskan alle asti… Se on kypärin koristuksena, pidellen suussaan siroa, hohtavaa helmeä… Eereme enkelin vyöllä riippuu kaksi kultaista avainta koreassa kannattimessa, joka on somana värivyönä vyötäisille solmittuna… Ne avaimet ovat kulta-aarteiden avaimia… Niillä avaa Eereme kultaonnen ahneimmille… Niillä avaa hän rikkauden aarreaitat kaikille niille, jotka ovat hänestä ahneuden imeneet…

Joka aamu lypsää Eereme ahneutta rinnoistansa, valaa sitä uhriastiaan ja siitä maidosta syntyy ahneuden sinervä liekki… Siksi ei se liekki ikinä sammu, se ei koskaan heikkene, ei koskaan sen punasinervä tuli himmene… Siksi hehkuu ahneusalttarin punasinervä tulikin ijankaikkisesti…

Ahneuden punasinervästä tulesta nousee tuskin näkyvä savu… Se on ahneuden henkeä, joka on Eeremestä lähtenyttä, sen maidosta savuksi muuttunutta. Se tunkeutuu maan suoniin, kuin savu sieramiin… Siellä tapaa se kullan ja hopean ja syöpyy niihin, kuin tauti ruumiiseen… turmeltuma kuolleen lihaan… syöpä ihoon… Kullasta ja hopeasta tarttuu se taas ihmisiin, kuin rutto koleran saastuttamasta… tauti rokkovisvasta… kuolemanhaju mätänevästä raadosta, vallottaen koko sielun… Eeremen henki tarttuu kultamurusta katsojaansa, kuin nälkä syömättömään kissaan, kun se näkee hiirenpojan… He alkavat vaania kierivää kultamurua… pyytävät sitä, kuin otusta… palavat sille uhritulena… unohtavat kaiken korkeamman… juoksevat vaan kierivän kullan perästä…

Kultaluolan myllärit jauhavat kultaan kiiltoa… Hopeaan ne jauhavat hohdetta… jalokiviin kirkkautta… helmiin välkettä, joihin tarttuu Eeremen ahneuden henki… Samaa takovat somat sepät ja tahkoojat sitä tahkoavat… Kultaluolan myllyntomut, kultapölyt kokoaa pieni Servame-enkeli ja kantaa ne kauniilla asettimella joka aamu Eeremelle syötäviksi… Siksi ei Eeremen rinnasta lopu koskaan ahneuden henki, ei ehdy kullanhimo vuotamasta…

Ja kun kultamuru on kieriksinyt… ollut ihmisten käsissä… kulkenut kädestä käteen, kuluu se matkalla vähä-vähältä… Se loppuu lopulta… Se häviää tomuna takaisin maahan… Maan suonet kulettavat sen kultavirtana Kultaluolaan uudestansa… Se joutuu siellä myllynkivien väliin… ahjoihin… tahkojen tahottavaksi… tomuna Eeremen syötäväksi… Eeremen maitona ahneuden punasinervään uhrituleen ja sitä tietä takaisin rutoksi kullan kiiltoon… tarttuma-aineeksi hopeaan… kirkkauden siemeneksi helmiin ja siitä ihmishenkeen ahneudeksi…

Kivet jauhoivat kultaluolassa, ahjoissa paloi tuli, vasarat välkkyivät, enkelit hääräsivät runopuvuissaan… Ahneudentuli paloi punasinervänä kukkana astiassansa.

Perkeleen pääpappi Piru selitti enkeleille herransa voimaa. Työ ei tauonnut siksikään ajaksi. Piru puhui:

— "Ahneus on herramme aseista voimallisimpia… Se on suurimpia voimia herramme palvelijan Tuulan aistipunakukan tuoksun jälestä… Ahneus kilpailee voimassa kunnianhimon kanssa… Välistä se voittaakin sen, sillä kulta on ahneen silmissä ihanin hedelmä, mitä Jehovan kielletty puu kantaa… Katsokaa, miten paljon se antaa ihmisille sitä, mitä ne himoitsevat!"

Pirun vihjauksesta avautui kaunis kuvaus: Etelämaan neitsyellisen luonnon keskellä kohosi Kroisoksen komea linna. Sen aarreaitat olivat kultaa ahdaten täynnä, sen holvistoissa hohtivat hopeakasat…

Kroisos itse istui kulta-istuimella… Häntä palveli kolmetuhatta palvelijaa… Kolmekymmentä kaunista tyttöä herätti hänet soitolla… toiset kolmekymmentä tanssivat hänen silmiensä ensi näyksi… kolmannet kolmekymmentä pesivät hänet vilpoisella vedellä… saippuoivat suudelmilla… kuivasivat hienoilla hiuksillansa… neljännet pukivat hänet hienoihin liinavaatteisiin… viidennet soittivat peseytyessä… kuudennet tanssivat suudelmilla saippuoidessa… hiuksilla kuivatessa… pukiessa… hyväillessä…

Ateria odotti… Orjat kantoivat herkkuja… orjattaret viininvahtoa… toiset orjattaret jakoivat suudelmia viinin mauksi… kolmannet tanssivat viinin kunniaksi… suudelmien suloksi… juojan itsensä iloksi…

Päivä solui. Orjattaret vilvottelivat kullan herraa viuhkoillansa… Kaunis Arabian tyttö istui hänen edessänsä, soitellen harppua… itse soiden harpun mukana… He viihdyttivät kullan orjaa kullan orjan orjattarina…

Kulta hohti. Päivä solui. Tytöt tanssivat, toiset lauloivat, kolmannet tuoksuivat tyttöinä… kullan orjan huumeena… sen viettien viihdykkeenä…

Kaunis Egyptin tytär saatettiin sisälle… Saattajat polvistuivat Kroisoksen eteen… Egyptin kaunis tytär istutettiin orjattarena kullan orjan polvelle… Tytön silmissä oli hehkua… etelämaan tulta… poltetta… povessa oli Egyptin polttavaa himoa… Hän kietaisi käsivartensa kullan-orjan kaulaan… Kroisos värisi… Hän oli orjattarensa orja… Hän karkeloi sen sanelun mukaan… Toiset orjattaret soittivat tanssin tahtia…

Ilta joutui. Kymmenet Mesopotamian tytöt riisuivat herraansa, kullan orjaa… He pesivät hänet vilpoisella vedellä… Vettä kantoivat sadat orjat, jotka nääntyivät janoonsa… Jo oli kullan orja vedellä valettu… hän oli jo suudelmilla saippuoitu… kuivattu hiuksilla… Hänet saatettiin kauniiseen kultavuoteeseen… Siellä odotti häntä rikkaan Indian mustasilmäinen tytär, silmät himontulina… paljas povi hekkumana… Sata siroa orjatarta soitti harpulla kullan orjan yön uniin…

Piru puhui enkeleille:

— "Niin ihanana omenana riippuu kiiltävä kulta Jehovan kielletyn puun oksalla… Siksi on ahneus ja kullanhimo herramme terävin miekka Jehovan väärää valtaa vastaan…"

Enkelit riemuitsivat tuntien herransa voiman. Pirun vihjauksesta avautui uusi näky:

"Rikas mies" istui asunnossansa Jerusalemissa… Hän oli puettu purppurapukuun… Herkut tuoksuivat pöydällä… viini vaahtosi maljassa… Israelin tyttäret palvelivat häntä orjattarina… toiset hienoissa hameissa… toiset vielä hienommissa… pukuna miltei aivan paljas hieno hipiä… Heillä oli käsissä kultakäädyt… otsakoristeina helminauhat… Silmissä hehkui outo tuli… povesta nousi lämmin tuoksu… Kaikki he katsoivat herraansa "rikkaaseen mieheen", kuin Jehovaan, odottaen häneltä kieriviä kultamuruja…

Piru puhui enkeleille:

— "Jehovan valitut, Israelin tyttäret, eivät uhraa Jehovalle… Heidän silmissänsä palaa uhrituli 'Rikkaalle miehelle', herramme kullan orjalle… Hänelle nousee niiden hipiästä uhrituoksu… Rikas mies itse ei vaihtaisi kultaa Jehovan kapeaan polkuun… Niin terävä miekka on kulta meidän herramme kädessä. Niin voimallinen on ahneus hänen aseenansa…"

Kulta välkkyi, enkelit iloitsivat… Ahneus-alttarilla heloitti punasinervä tuli entistänsä kauniimpana. Piru osotti uutta näkyä:

Jerusalemin temppelin esihuoneessa istuivat ylimäiset papit. Pöydällä oli kasa hopearahoja. Papit katselivat niitä, kuin ihaninta taivaan iloa, joka on pois käsistä kierimässä… He punnitsivat sadasti joka kolikon… He pyörittelivät niitä hyppysissänsä… He venyttelivät niitä, silmissä ahneuden tuli… kullanhimo… hopean halu… sielussa rikkaudennälkä ja -jano…

— "He eivät tutki Jehovan tahtoa vaan punnitsevat hopeaa", — huomautti Piru. Näky jatkui:

Temppelin esikartanolla paloi uhrituli alttarilla… Vaimot uhrasivat kyhkyisiä ja mettiäisen poikia… Israelin tyttäret rukoilivat polvillansa… Judas Iskariot astui ylimäisten pappien temppelin esihuoneeseen… Alkoi tinkiminen… Papit punnitsivat hopeaa… He pitelivät jokaista hopeamurua, kuin oman elämänsä osaa… Sormet vapisivat… Silmät paloivat… Judas Iskariot tahtoi enemmän… Papit lisäsivät tarjouksiansa muru murulta… Kuultu huokauksia…

— "He tinkivät Jehovan hinnasta", — huomautti Piru.

Kaupat oli jo tehty, hinnasta sovittu… Judas Iskariot poistui synkkänä… Ylimäiset papit katselivat hopean jäännöksiä, mieli murheellisena… Päät painuivat alas… Huokaus nousi rinnoista… Silmissä hehkui punasinervä ahneudentuli…

— "Niin ostaa meidän herramme Jehovan pään, Sen Itsensä luomalla kullalla… Hän on antanut Jehovan kirkastaa hänelle miekan…"

Kullanvälke värähti. Harhama oli juuri lähtenyt kirkon sakaristosta ja Perkele ilmautui Kultaluolaan kullanvälkkeen värähdyksenä. Hän seisoi korottimella, hartioilla hopeanhohteinen vaippa ja puhui korskeana, suurena, voimallisena:

— "Jehova kutsui Harhamaa, mutta Harhama ei ryömi viikunalehtien alle… Jehovan kutsu oli hänelle, kuin ärsyttävä keihäänpisto karhun pesään. Hän ei lähde edes Kainin tavoin pois Jehovan edestä. Hän nousee Sitä vastaan… Hän on suurempi, kuin Kain."

— "Hän on sitä sinun armostasi", — tarttui Piru.

Perkele teki ylpeän liikkeen ja jatkoi:

— "Sen rihman kuituna, joka vetää Harhamaa teostansa kirjoittamaan, on jo viha… Ja se on luja kuitu minun rihmoissani… Hän vihaa Jehovan pappejakin…"

— "Sinusta hohtaa häneen voima ja viisaus, kuin hohde tahotusta hopeasta", — todistivat enkelit. Perkele käveli ylpeänä, hopeanhohteisen vaipan hartioilla hulmahdellessa ja jatkoi:

— "Yksi kuitu puuttuu vielä Harhaman paularihmasta: Kullanhimo ja ahneus. Hän ei ymmärrä vielä, että hänen teoksensa tuottaa kultaa…"

— "Mutta se ymmärtäminen on tarttuva häneen kullanvälkeestä… Kernaammin voi ihminen ruton kiertää, kuin säästyä kullanhimon tarttumasta, sillä se on sinun henkeäsi: Se on oikeaa", — vakuutti Piru.

Eeremen puoleen kääntyen, jatkoi Perkele:

— "Eereme! Sinun tehtäväsi on punoa Harhaman paularihman vahvikkeeksi ahneus ja kullanhimo… Hänen täytyy ryhtyä valmistamaan teostansa avaimeksi, jolla hän toivoo aukaisevansa kulta-aarteiden ovet. Silloin on se rihma miltei riittävän luja…"

Eereme-enkeli vastasi nöyränä:

— "Sinun tahtosi täyttäminen on minun ainoa nautintoni… Jos et sallisi minun sitä täyttää, pakahtuisivat rintani niihin kokoutuvasta kullanhimosta."

Perkele kohosi suuruutensa ja ylpeytensä huipulle ja jatkoi:

— "Jehova myös yrittelee käyttää kultaa aseenansa, mutta Hän on häpeään joutuva. Hän myö siitä taivaansa iloja. Minä annan sillä ostetun tavaran heti…"

— "Ja sinä annat kullasta parempaa, kuin Jehova. Sinä annat kaikkea, Tuulan aistipunakukkaan asti. Siksi ostaa maailma sinulta", — todistivat enkelit. Perkele nautti voimastansa, avasi kullantemppelin näyksi ja osotti sitä enkeleillensä lausuen:

— "Katsokaa!"

Kullantemppelissä pyydystivät keinottelijat kierivää kultamurua, kuin nälkäinen kissa hiirtä. He juoksivat maljat kädessä, kooten niihin kullanvälkettä. Silmät kiiluivat hiilinä, sormet olivat tulikuumat. Koko ihminen paloi tulena, suitsusi savuna. Perkele puhui palvelijoillensa:

— "He kokoavat maljoihinsa kullanvälkettä, kuin päivänpaistetta. He saavat sen päiväksi, ja yöllä kaatavat sen siitä pois minun myllytyttöni Hiiden myllyssä. Tai sieppaavat sen siitä toiset ahnurit…"

— "Siksi ei sinun aarteesi koskaan ehdy. Sinun kultasi on ijäti kierivä omena. Se ei voikaan jäädä ihmisten käsiin, sillä silloin olisivat he saaneet sinun miekkasi käteensä", — järkeili Piru. Perkele lopetti ylpeänä, itsetietoisena:

— "Minun kultamiekkani on jo kerran pahasti leikannut Jehovan kantapäätä, eikä siihen tarvittu kuin kaksikymmentäviisi penninkiä. Hän yrittelee sitä haavaansa parantaa, mutta Hän onkin astuva koko kantapäänsä mäsäksi. Enkelini Irvetti on joka päivä vievä ihmiset Korkealle vuorelle ja näyttävä sieltä minun miekkani kirkkauden ja ihmiset ovat siihen tarttuvat, kuin janoinen juomaan…"

Enkelit veisasivat herransa ylistystä laulaen:

"Aseinasi kirkas kulta välkkyy, hohtaa, salamoi, niinä nousta hiekka, multa, sekä kivi, vesi voi. Missä sinusta on henki, sitä kukin janoaa, hän on silloin sulle renki, helyjäsi tavottaa."

Laulu karkeloi kauniin kaiun keralla ja Perkele hävisi hopean helahduksena.

Vipusen valkealla kurjuutta kumartamassa.

Elämä on kovaa kivimäkeä…

Ylpeänä viskoi Pohjanmaa virtojensa vesiä mereen. Jäät lähtivät rytisten ja niiden jälistä syöksyivät koskien vihaisten pyörteiden viskelemät tukki- ja purilaruhkat. Voimaa uhkui virta ja tarmoa sen varrella asuva kansa.

Pohjola on voiman ja miesten maa.

Kevät syöksyi talven päälle, kuin nälkäinen peto saaliinsa niskaan. Se puhalsi elämän jäiseen maankamaraan. Jäätynyt siemen virkosi, iti ja alkoi yöt päivät ponnistella keritäksensä kukaksi, todistamaan nurmen eläjien lemmen voittoa. Kaikki luonnon siittimet raatoivat tarmonsa takaa. Nurmi nosti ruohoa hartiaväellä, puu puhkoi puhisten lehtisilmukoitansa. Kaikki takoi uutta elämää. Kukaan ei halunnut hedelmättä kuolla. Tie siemenestä hedelmään oli pitkä ja lyhyt on luonnon sille suoma kulkuaika: kesä. Täytyy ponnistaa kaikki voimansa, jos mieli ehtiä perille.

Voimakas on työ Pohjolan luonnon pajoissa. Kaikki rynnistää siellä hedelmäänsä kohti täyttä voimaa. Lapsi on sen rinnalla etelä, missä luonnon kuhnurit elävät velttoa elämäänsä liian pitkän, tai ainaisen kesän veltostuttavassa lämpimässä. Äärimäinen voimien ponnistus karkaisee Pohjolassa puunlustot lujiksi, mielet rohkeiksi ja lihakset voimakkaiksi. Kaikkialla uhkuvat voiman ja tarmon lähteet ja tämä voimakas elämä, yhdessä suurten erämaiden mahtavien, synkkien metsien kanssa virtasi Harhaman sieluun, kuin vihainen virta mereen. Hän itse tunsi monesti sen vaikutuksen, tunsi itsessänsä olevan voimaa, joka riittää puhkaisemaan kohtalon jäisen kamaran. Innostunein mielin puhui hän siitä joskus rouva Esempiolle ja lausui kerran innostuneena:

— "Odota aikasi! Harhamalassa kohoaa kerran vielä linna, ja korpi muuttuu paratiisiksi… Ja kun tulee aika, niin minä soudan sinut lapsuutesi onnenrantaan, Riuttalan rantaan, missä odottaa entinen onnenkukka-ulappasi."

— "En minä mitään kaipaa… Täällä on niin tyyntä ja onnellista sinun luonasi", — vastasi rouva Esempio.

Toinenkin voimakas vaikute herätti näinä aikoina Harhamassa hänen sieluunsa kätkettyjä työn ja elämän voimia.

* * * * *

Niinä aikoina kulkivat Suomen miehet menneisyyden raossa hakemassa uuden Suomen syntysanoja, kuolleen Vipusen vatsasta. He kantoivat ilmoille hänen henkensä aarteita ja laittoivat niistä rovioita. Juhlapäivänä oli määrä sytyttää roviot Vipusen valkeiksi ja kutsua kansa niiden ympärille kuulemaan maatuneen tietäjän neuvoja. Halki Suomen korpien, Suomenlahdesta Pohjan perille asti, laitettiin näitä rovioita kaikille kansan juhlamäille ja rannoille. Se oli uuden Suomen ensimäinen suuri nousu, sen ensimäinen oman itsensä ja juuri päättyneen menneisyytensä tutkiskelu.

Mutta jos Suomensuvun menneisyys oli ollut repaleinen, kansa heimoriitojen rikkirepimä, niin vielä repaleisempana valmisti se Vipusen valkeita. Kirot kolisivat mielenkamaroissa, joista vuoti katkeruuden jäytävä, kylmä visma, ja sumuinen oli tie tietäjän vatsaan.

Mutta rohkeina laskivat miehet maanrakohon noutamaan neuvoja riitoja vastaan. Ja he löysivät sieltä vanhan viisaan lausumat syntysanat. Ne olivat lyhyet ja selvät… Ne kuuluivat: "Suomalainen kansallishenki peruskiveksi! Kansa eheäksi!"

Harhama oli aina ollut Vipusen ihailija, siinä määrässä, kuin hän ketään ihaili, ja tämä tunkeutuminen maatuneen viisaan vatsaan, kalman hämäriin asuntoihin, oli uusi kipinä hänen mielikuvituksensa tappuroihin. Niissä leimahti ilmiliekki, joka loi tapahtumista taas vallattoman kuvan, mikä sitten vuorostaan tempasi hänet mukaansa.

Vipusen valkeiden edellä kuului yleinen huutavanääni suomensuvun korvissa. Se kuului:

— "Uusi aika on tulossa. Suomensuvun tulevaisuus nousee kansan omasta keskuudesta. Suomalaisuuden henki lyö ilmoille kukkansa siitä nupusta, jonka puhkeamista olemme niin kauvan odottaneet. Suomalaisuuden hengen aarteet pulppuavat kerran esille korven salaisista lähteistä. Valmistukaa sitä aikaa vastaanottamaan! Kokoutukoon suomensuku sen asuma-alojen ääriviivoja myöten yhtenä, eheänä kansana luomaan suomalaisen hengen luomuksia!"

Se huuto kuului kauvas, halki Suomensuvun asuma-alojen. Karjalan kansan liepeet heräsivät. Uninen Vienan ja Aunuksen mies hieroi silmiänsä, kuin kansallisen ylösnousemuksen aamuruskossa. Suomensuvun uusi päivä nousi Vipusen valkeiden päivänä.

Tämä miehekäs huuto tempasi taas Harhamaa mukaansa. Häntä viehätti tämä rohkea ajatus suomensuvun yhtenäisyydestä. Hän kuvaili mielessään sitä päivää, jolloin se yhteys olisi jo toteutettu. Maailman suurimman järviseudun erämaissa raataisi silloin voimakas, itsetietoinen kansa, nostaisi soista aarteita ja loihtisi povestansa ihmishengen ihanimpia luomuksia. Koko sen laaja asuma-alue muodostuisi silloin tuhansine järvinensä, salaperäisine korpinensa, koskinensa ja vaaroinensa uuden ajan tarujen kotiperäksi, jonka järvien rannoilta leimahtelevat suomensuvun henkiset revontulet koko maailman ihastukseksi. Sen metsät hohtaisivat runohelmissä, kuin talvinen metsä kuurassa. Vanhat kertoisivat taas voimakkaita, salaperäisiä taruja, tanssittelisivat pahojahenkiä ja jumaloita, ja nuoret antaisivat mielikuvituksiensa kilpailla Pohjolan suuren valoleikin kanssa. Ja kaikki tuntisivat itsensä yhdeksi kokonaisuudeksi, kuten Väinämöisen aikoina, ennen heimoriitojen alkua.

Oudot, hurjat mielikuvat alkoivat silloin roiskahdella Harhaman sielussa: Kun hän oli kuullut kansan yleisen huutavan äänen ja näki Vienan ja Aunuksen ja koko suomensuvun nousevan, välähti hänessä punakirkkaana hohteena ajatus, eikö hänen loistava teoksensa voisi olla se "tuleva", jota vastaan ottamaan kansa nousee… Kunnianhimo roiskui hänestä ryöppynä. Kunniankuplat lentelivät kirkkaina ja seppeleet häilähtelivät tytöntuoksuna. Kaikki punoutui jo siksi rihmaksi, joka häntä veti työhön.

Huutavan ääneen soi myös perus-säveleenä Vipusen huuto: "Kansa eheäksi!" Siitä sai hän siivet allensa. Näytti valkenevan se päivä, jona hän näkisi maailmankurjuuden nousevan jumaluutensa tietoisuutena: pyrkivän rikkaiden tasalle, hävittäen siten juovan, joka teki, että kansa ei ollut eheä. Hän valmisti korpelaisten kanssa Vipusen juhlaa, kuin maailmankurjuudelle järjestettyä jumalanpalvelusta.

* * * * *

Pohjanmaa kiehui ja ryöppysi elämänä. Sen joet soivat viulunkielinä ja kesän suuri valo nosteli siipiänsä, hulmuten ja tulvaillen taivaalla jo yöt läpeensä.

Eräässä Korpelan pirtissä istui Vipusen juhlien aattona joukko Korpelan väkeä, Harhama niiden joukossa. Puhuttiin Suomen kansan muinaisuudesta, joka tuoksahti Vipusen juhlista. Harhama oli Routalan Timon kanssa juuri lopettanut lannan-ajon, ja se muisto sekaantui puheluun. Routalan Timo puhui työtänsä muistellen:

— "Tämä elämä se syntyy oikeastaan omista lannoistansa… Entinen jää aina tulevalle pellonhöysteeksi… Siksi se kasvaakin aina uutta, eikä koskaan lopu…"

Harhama kuunteli Timoa, kuin suurta filosofia, ja ajatteli elämän kysymystä. Peltovaaran harmaapää isäntä jatkoi:

— "Niinpä se on… Suomenkin nykyinen elämä imee voimaansa vanhoista homeista… Nytkin etsitään voimaa ja viisautta kuolleen miehen haudasta… Sillä tavalla mies oikeastaan elää ijankaikkisesti… Ei pääse milloinkaan elämästä pois…"

Harhaman ajatukset karkeloivat jo täyttä vauhtia elämänkysymyksen kanssa. Timon ja Peltovaaran ajatuksissa oli jotain samaa, kuin hänen omissansa, joilla hän värjäili teoksensa sivuja. Timo jatkoi harvasanaisena:

— "Sillä lailla sitä mekin sitten kerran tulemme elämän pellonhöysteeksi…"

Siinä oli taas Harhamalle toivottomuus. Ylösnousemisen kysymys ja ijankaikkinen elämä tuntuivat niin äärettömän sotkuisilta. Yhdestä pohjukasta selviäminen johti uuteen sotkeutumaan. "Elämän pellonhöystettäkö on siis koko elämä?" — ajatteli hän.

Elämän filosofia jatkui. Timo selitteli piippuansa puhdistellen:

— "Toisista tulee kuuluisaa pellonhöystettä… Niille laitetaan juhlia ja niitä muistellaan… Mutta hyvä se onkin, että ainoastaan muutamat tulevat kuuluisiksi. Silloin ihmiset erottavat ne muista ja näkevät, että tuota kohti sitä pitää purjehtia…"

Ja piippuansa sytyttäessään jatkoi hän:

— "Ja jos kaikki olisivat kuuluisia, niin eivät ihmiset ennättäisi niille juhliakaan…"

— "Niin… Eihän sitä kunniaa kaikille riitä… Se on kallista, kuin kulta", — tarttui Laurilan Aapo, ja harmaapää Peltovaara lisäsi:

— "Mutta jos kuka kunnian kerran saa, niin sillä ei ole enää pelkoa, että kuolee unohduksiin…"

Tuhat kirkasta salamaa välähti niistä sanoista Harhaman silmiin. Kunnia ja siitä johtuva kuolemattomuus heilauttelivat hänelle kauneimpia helmojansa. Hän muisti teoksensa ihanuuden. Hän tiesi että ihmiskielellä ei ollut kauniimpaa kirjoitettu, ja siitä näytti kohoavan kuolemattomuudeksi kunnia, kuten aamuruskon punainen reuna nousee taivaanrannan alta ja punaa koko taivaan. Sillä hetkellä hän ei enää kysellyt, mikä on oikeaa, mikä väärää. Hän hapuili kunnian aamuruskoista lievettä. Hän ei olisi tahtonut sitä mistään hinnasta käsistänsä päästää, ei mädätä elämän tuntemattomana pellonhöysteenä.

Keskustelu kääntyi isänmaahan, Timo lausui:

— "Kyllä se on juhlallista, kun koko kansa kunnioittaa miestä… Se on toista, kuin itsensä kehuminen…"

— "Kyllähän ne isänmaan juhlimat juhlat ovat miehelle oikeita joulujuhlia", — lisäsi Laurilan Aapo.

Ja silloin alkoi isänmaa kirkastua Harhamalle siksi kuusenlatvaksi, jossa hohtaa ihanin seppele. Hän katseli sitä seppelettä, kuin Ilmarinen valekuuta ja -aurinkoa, kun ne paistoivat kuusenlatvassa. Hän olisi ollut valmis polvistumaan isänmaan eteen, saadaksensa sen seppeleen ja siihen kätketyn kuolemattomuuden. Peltovaaran isäntä jatkoi puhetta:

— "Hyvä olisi, kun olisi vaan semmoisia juhlittavia. Mutta ei tahdo näinä aikoina enää suuria miehiä ilmestyä… Kun sattuisi syntymään uusi Väinämöinen, joka laulaisi kansan taas yksimieliseksi!… Onkin näin kovin repaleina ja eripurainen…"

— "No eihän sitä tiedä vaikka tästä joukosta vielä nousisi semmoinen Väinämöinen… Tässä on tätä nuorta kasvavaa väkeä ja nuoria miehiä, kuka sen tietää kenelle niistä muistopatsas pystytetään", — tarttui Laurilan Aapo.

Harhamasta se oli kuin ennustus. Hän sovitti sen itseensä. Pohjalaisnoidan vanha ennustus, Siperialainen noita ja kaikki salaperäinen nostelivat hänen edessänsä päätänsä. Hän tuskitteli, ettei ollut jo ennen ottanut seppelettä, joka näytti häntä odottavan. Hän katui, että oli turhien epäilyjen antanut estää itseään päästämästä teoksensa valmista runovirtaa tokeistansa irti. Timo kopisteli poroja piipustansa ja puhui verkalleen:

— "Eivät ne suuret laulajat synny, ennen kun sattuu suuria suruja… Mutta jos Jumala lähettäisi jollekin sitä varten oikein suuren surun, niin kyllä laulaisi kuin mato pihdissä… Se on laulamisen, niinkuin muunkin työnteon kanssa: ei ihminen rupea työhön ennen kun tulee nälkä… ihan viimeinen tiukka…"

— "Niinhän sitä sanotaan, että soitto on suruista tehty… Kun sattuisi jollekin semmoisia suruja, että saataisiin uusi Väinämöinen", — lisäsi siihen Peltovaara.

Timo nousi ja lopetti:

— "Kyllä se elämä aikanansa lähettää sitäkin herkkua… Se on niin viisas ja armollinen herra, että ei jätä miestä nälkäänkään kuolemaan… Se opettaa ihmisen nälällä aikanaan työtä tekemään…"

Timo näytti taas Harhamasta suurelta. Kunnia näytti hänestä kirkkaalta, kuolemattomuuden kruunulta. Hän olisi ollut valmis astumaan vaikka tulisiin madonpihteihin, saadaksensa sen kruunun. Isänmaa näytti sitä hänelle aivan tarjoavan. Maailmankurjuus, joksi hän kuvitteli Korpelan väkeä, tuntui aivan katsovan häneen, ja odottavan, koska hän polvistuisi ottamaan seppeleen hänen kädestänsä.

Hän valmistui teostansa alkamaan nyt entistä nopeammin. Hän oli kuin äidinkohtu, joka viime viikkoina kehittyy voimallisemmin ja kehittää sikiötä nopeammin. Hän oli valmistamansa jumaluuden kohtu, joka kiihtyi ja voimistui synnytyshetkeä varten.

* * * * *

Kaikki luonnonvoimat raatoivat Pohjolassa. Kaikki palkeet puhalsivat Harhamaan sitä voimaa, jolla hän oli julkisesti astuva Jumalaa vastaan, neronsa kaikki jänteet täyteen vireeseen vedettynä. Hän loi mielikuvituksessansa kuvia Suomen muinaisuudesta, etsi siitäkin aatteellensa pellon höystettä, voimaa, sysäystä. Hän huusi avuksensa Suomen vanhat jumalatkin ja kuvitteli niiden avun äskeisen keskustelun valossa.

Tapaukset tarttuivat häneen kuin tuuli. Hän kohosi niiden mukana, tanssi aikansa täysin voimin, väsyi ja herposi lopulta.

Vipusen päivän aamuna kuvitteli hän Suomen vanhain jumalain nousevan ylös ja antoi niiden puhua puolestansa ajatuksiansa, katsellen sitä päivää, jolloin alkaa suomensuvun yhtenäisen heimon aika. Metsät vilisivät täynnä muinaisia haltioita. Ken niistä nousi maanraosta, ken kiven kolosta, kuka aallosta kohosi. Henkinä hiipivät ne yksinäisissä metsissä, ettei näkisi ihmissilmä. Kun päivä nousi yön povelta askareillensa, kohoutuivat ne Korpikosken kuohun alla, lempeässä lehdossa korkealla kannaksella, joka pistää rannasta korvalehtenä vedenpoukamaan. Vellamo istui vesikivellä, Ahto koskenkorvalla, vedenneidot lepäsivät laineilla ja Tapio istui niemennenällä, Mielikki sammal-mättähällä. Muut jumalat seisoivat surullisina uuden päivän paisteessa. Okko istui ylhäällä pienellä pilvenhattaralla. Koppelot istuivat koivujen latvoissa, metsot havupuissa, pyy pajussa, pikkulinnut varvuilla, karhu kömpi kuusen alle ja kettu katseli luolansa suulta outoa väkeä. Suru laski sumuna maahan ja painoi mielet alas mättääseen. Ukko puhui jumalille:

— "Paljon on kansa-poloinen kärsinyt, paljon kestänyt uuven Jumalan johtamana… Jäi ehoksi, kun lähimme… Nyt on rikki revittynä… Lieve on vieraalla väellä, toinen lieve vieraammalla, eikä ole itsekään omansa… Heitimme sen vapaana uuven Jumalan käsihin… Hän on oitis heittänyt sen orjaksi vihaiselle väelle… Siitä päivin kansa-poloinen on kantanut kahleitansa… Kovin on heikko kansa-parka, heimoriitojen repimä…"

Mielikki puhui surullisena:

— "Jäi metsä eloa täynnä… Joka kuuseen jäi orava, metso joka mättähälle, koppelo joka koivuun… Aho jäi ruskeaksi revoista, korpi mustaksi kontioista… Nyt on metsä tyhjä… Eivät kävele karhukarjat kankailla, susilaumat eivät ulvo soilla, eivät ilvekset saloilla… Minne lie kadonnut kaunis metsän karja?… Liekö mennyt vieraalle väelle heimoriitoja pakohon, pois orjien asumamailta…"

Vellamo nousi vesikiveltä pyöreälle Vellamon saarelle, keskelle joen poukamaa, ja lausui surullisena:

— "Kadonnut on kala vedestä, veden vilja lainehesta. Köyhä on kaloista joki… Rikkaasta kalajoesta on suennut köyhäjoki…"

Akka istui Ukon vierellä, poski käden nojassa ja puheli apeana:

— "Ei ole koti niin kuin ennen, liesi puhdas, vaimo talon sydännä… Suomen tyttären povella nukkuu nyt jo ventovieras… Ei ole enää heimo puhdas… Syntyy jo sekasukua…"

Ukko lausui lopuksi surullisena:

— "Poissa on sopu sydämistä. Kansa kulkevi kiroissa… Pelastus ei ole miekan terässä. Se on sanan väessä… Nyt tarvitaan Väinämöistä… Valitkoon sen uus' Jumala oman kansan kankahilta, joukosta Kalevan kansan!…"

"Suokoon hälle uusi Luoja, suokoon suuria suruja, pettymyksiä pahoja, tuskia kivikovia, joiden kourissa kovissa mies ryhtyisi laulamahan, kuin kannel soittajan käsissä; huutaisi hirveän hätänsä lauluksi, niin tuskanhuuto saisi mielet järkkymähän, särkisi sydämet tuhaksi kautta Väinölän ahojen. Lisätköön tuskia Jumala, lähettäköön laulajalle kärsimyksiä, kipuja, kunnes huutaa niiden kädessä, huutaa kuin mato pihissä, laulaa, raukka, suuren laulun, joka kuun kumottaisi, revontulen loimuttaisi kautta maailman avaran, kutsuisi Kalevan kansan uuden laulun ympärille, eheäksi ja yheksi, jota eivät rajat ratko, eivät revi heimoriidat vieraan väen iloksi…"

Kaikki jumalat yhtyivät silloin Ukon rukoukseen ja lauloivat:

"Valitkoon uus' Jumala uuden suuren lauluniekan! Pidelköön häntä kivuissa, kärsimyksissä kovissa niin kuin matoa tulessa, kunnes laulaa suuren laulun, hätähuudon hirvittävän, särkemähän tomuksi mielet, että kirot kirpoavat pois mielen jäätymistä."

Harhama olisi ollut valmis astumaan mielikuvituksensa matopihtiin, kunhan vaan seppeleet olisivat siellä odottamassa ja kaikki muu saisi tyydytyksensä.

Koski kuohahti, vesi pulahti, metsä hymähti ja jumalat katosivat koloihinsa. Mielikuva haihtui, mutta sekin oli lyönyt oman vasaransa arven Harhamaan. Entistä enemmän ponnisteli hän sielunsa voimia kutoessaan teoksensa juonta. Hän korottautui rohkeasti siksi Väinämöiseksi, joka on laulava taivaalle Suomen suvun loistavat henkiset revontulet.

Ja vanha ennustus kirjanlehdistä, jotka muuttuvat linnuksi, lentävät ympäri maailman ja palaavat seppeleet nokassa, vilkutti silloin taas taika-uskon pimeistä saunankarsinoista ja kutsui työhön. Kunnianhimo alkoi hänessä kiemurrella käärmeenä. Se kiehtoi häntä ja piti hampaissansa seppelettä ja kuiskaili yöt päivät: "Tämän saat jos vaan otat…" Ja se kysyi: "Onko totta että sinua kehottaa joku arkailemaan?" Ja taas se lisäsi: "Älä usko sitä! Sinussa on neroa… Ole vaan rohkea!… Ole rohkea!… Ota ja syö!"

Joka-ikisestä elämän rauhasesta valui häneen halu toteuttaa lopultakin elämänsä suuri unelma, päästää valloillensa sieluunsa puristettu salainen, polttava aate. Viha ja kunnianhimo ja kaikki purskuttelivat sitä ainoata halua. Kaikki epäilyt haihtuivat niiden voimien edestä pölynä.

* * * * *

Jo leimusivat Vipusen henkisten aarteiden roviot. Suomensuku lämmitteli niiden ympärillä, sulatti mielen rautaista kamaraa. Tuhannet puhujat loihtivat maatuneen tietäjän hengen kalman kolosta, kertomaan hänen lausumiansa syntysanoja.

Korpelan Kisakankaalla, järven rannalla, pimeässä petäjikössä juhli Korpelan väki. Koko petäjikkö kömpi täynnä kivikkomäkien känsäkouraisia karhuja. Puheita pidettiin, nuoret, reippaat tytöt ja pojat lauloivat jäisen maansa ylistystä. Kaikki tunsivat olevansa isänmaansa jäisessä kamarassa kiini, kuin tervaskannot. Tyyninä ja jöröinä katselivat he suomensuvun tulevaisuuteen. Se väki oli Suomen kansan "pohjaa". Se oli lujaa, kuin harmaa vuori. Hallayöt olivat tuhansia kertoja kulkeneet sen yli, tekemättä naarmua sen tarmoon. Tämän joukon seassa seisoo Harhama taas, kuin kalliolla. Hän oli tämän kansan korottanut sielussaan miehuuden esikuvaksi, kansan aateliksi.

Juhla oli jo loppupuolella, kun Harhama puhui. Myrsky suhisi petäjissä, ulvahti joskus ja ikäänkuin kiskoi puhujaa mukaansa. Kuulijoiden jäykkä miehuus lämmitti häntä ja hän itse tunsi tarvitsevansa hillitä innostustansa, ettei se puhkeaisi kilpailemaan jäisen tuulen voiman kanssa. Hän näki nyt edessänsä sankan joukon niitä, joita hän piti sorrettuina, apua tarvitsevina, maailmankurjuuden vertauskuvina. Hän ei kysynyt tarvitsivatko ne hänen apuansa, tai huolivatko ne siitä. Hän oli siitä varma, hän näki heidät, kuvitteli köyhiksi, uskotteli seisovansa maailmankurjuuden edessä ja… Hän astui sen luulottelemansa maailmanköyhyyden eteen korskeana ja…

Niin: Hän kumarsi sitä jumaloimaansa, nöyränä, polvistui sen edessä. Hän ylisti sitä… Hän puhui:

— "Kansalaiset!

"Vipusen valkeiden ympärillä on lupa puhua ainoastaan sitä, mikä koskee kansan elämän ydinkysymystä. 'Eheä, yhtenäinen kansa!' se oli Vipusen huuto suomensuvulle. Mutta kansamme ei tule eheäksi ainoastaan sillä, että kukistamme vierasrotuisen ja vieraskielisen virkamiesluokkamme vallan ja panemme omat poikamme sijalle. Sitä eheyttä ei myös saavuteta sillä, että kokoamme rajojen takaiset kansanliepeet itseemme. Kansassamme on vielä yksi juopa ja se on pahimpia:

"Kansamme on jakautunut rikkaisiin ja köyhiin. Edellisten pöydät notkuvat herkkujen painosta ja niiden kodeissa helskyy soitto ja laulu. Jälkimäiset ovat sysätyt Hornan luoliin. Heidän kodeissansa vallitsee puutos ja kuuluu valitus. Tämä juopa on poistettava."

Tuuli ulisi petäjien latvoissa. Väki, joka täytti petäjikön, katsoi puhujaa ihastuneena. Harhama huomasi sen. Hän katseli kuulijoittensa ryppyisiä kasvoja ja kumaraisia hartioita ja yksinkertaisia pukuja, Maailmankurjuus näytti seisovan hänen edessänsä, täyttäen koko petäjikön järvenrantaa myöten. Niiden silmäykset näyttivät kiitollisuuden tulilta. Hän tunsi seisovansa jumalansa edessä ja ylisti sitä entistä hartaampana, puhui niin, kuin luuli kuulijoita miellyttävän. Hän jatkoi:

— "Maassamme on virkamiehiä, jotka yksituntisista työpäivistä saavat palkkaa jopa yli sadan markan päivässä. Mutta meillä on toisella puolella suuri kivenvääntäjien joukko, joka raataa viisitoistatuntisia työpäiviä markasta. Yksi saa toisella puolen sen mitä samassa ajassa ansaitsemaan tarvitaan tuhannen toisella puolen."

Hu-hui! — vihelsi tuuli. Petäjikkö suhisi. Kuulijat tuijottavat puhujaa yhtenä silmänä.

— "Ne ovat meidän ajatuksiamme", — voi lukea kaikkialta.

Hän innostui. Hän näki kaikkialla kiitollisuutta ja rakkautta. Se oli maailmankurjuuden kiitollisuutta. Se nosti päätänsä, kuin kiehtova punainen hämäräkäärme ja sanoi: Katso!… Katso!…

Harhama jatkoi:

— "Te olette tässä maassa ainoat, jotka kannatte kuormaa hartioillanne. Te olette ainoat oikeat herrat. Te kannatte painavimman kuorman ja siksi täytyy myös sen palkan kuulua teille…"

Miehekkäät kuulijat katsoivat häntä ihastuneina, kuten olivat tottuneet häntä ihailemaan. Harhama näki jo maailmankurjuuden tarjoavan hänelle seppelettä. Hän ylisti sitä yhä hartaammin. Hän nosti sen maan ensimäiseksi… ainoaksi… kaiken luojaksi. Hän kumarsi sitä.

Tuuli ulvoi rajuna, aallot kuohuivat järvellä. Harhama puhui taas kahtiajaosta omassa hengessänsä ja kehotti:

— "Hävittäkää tämä juopa! Silloin vasta on kansa eheä. Jollette itse voi nousta niiden tasalle, jotka istuvat kansan raha-aitan kynnyksellä, käskekää niiden astua alas. Ja jos ne eivät tottele käskyä, repikää ne silloin alas!"

Voimmeko me sen tehdä? — näkyi kysymys lämminneiden kuulijoiden kasvoilla. Harhaman silmissä kiemaili se loistava käärme entistä sulavampana. Se kuiskasi: "Kaikki muu haihtuu, kuin tuulen ulina, köyhien rakkaus yksin pysyy." Ja hänen henkensä alkoi tavotella sitä rakkautta sormin. Hän polvistui kuulijoittensa eteen ottamaan niiden kiitollisuutta vastaan. Ihmisten halveksijana, ihmisvihaajana, ylisti hän nyt ihmisten voimaa ja miehuutta, puhuen:

— "Te, jotka uskallatte tarttua hallasoiden niskaan, uskallatte repiä alas väärintekijät. Te, joissa on tarmoa ja kuntoa pitämään niskottelevat peltonne kurissa, että ne kasvavat joka vuosi täyteläisen sadon. Te kykenette myös kerran pitämään ahneet virkamiehenne ja kauppiaanne kurissa."

Yhä rajummin ulvoi tuuli. Petäjikkö suhisi synkkänä, uhkaavana. Korpelan miesten jäykillä kasvoilla kuvastui jäykkä miehenmieli puhujan sanoja kuullessa. He katselivat Harhamaa soaistuina, uskoivat oikeaksi kaiken mitä hän puhui. Puhujan edessä pukeutui hämäräkäärme yhä loistavampiin väreihin. Hän jatkoi sen seppeleitä vaistomaisesti tavotellen:

— "Kun suomensuvun pohja nostaa itsensä pinnan tasalle, silloin vasta on kansa eheä. Silloin se on myös voimakas. Sieltä pohjalta nousee teidän joukostanne, kun köyhyys ei enää ole esteenä, karaistuneita Vipusia, jotka kerran laulavat uuden laulun ja vetävät Suomen kanteleen täyteen vireeseen."

Kylmä tuuli huuteli, kuin irti päässyt piru. Petäjikkö humisi suuttuneena. "Oikein… oikein!" — kuului ääniä ja näkyi ilme kuulijoiden kasvoilla. Se näky rohkaisi jo Harhamaa ja tempasi hänen povestansa innostuksen tulisoihdun. Hän ylisti maailmankurjuutta yhä rohkeammin, kumarsi sitä yhä hartaammin. Ihmisten sairaloisena halveksijana, hän aivan lyyhistyi ihmisten eteen. Hän tavotteli jo seppelettä. Hän vakuutti kuulijoillensa, että he, yksin he ovat ensimäiset, ovat Suomen a ja o. Hän jatkoi, kilpaillen tuulen ulinan kanssa:

— "Juuri täällä Pohjan perillä vedetään kerran se juopa umpeen, pohja nostetaan pintaan."

Aivan niin! — voi lukea vastauksen kuulijoiden kasvoista.

Aivan niin! — viuhasi kylmä ahava. Harhama oli kuin sitä näkymätöntä kiinni ottamaisillansa. Hän jatkoi:

— "Täällä vedetään täysi vire suomensuvun heimokanteleeseen, täällä, missä kivet nousevat maasta, karhut metsistä ja miehet kodeista. Pohjan jäisillä perillä loimahtavat kerran suomalaisen heimohengen revontulet, jotka ihanuudellaan hämmästyttävät maailmaa ja kertovat suomensuvun hengen karhunvoimaa ja tarmoa."

Kuulijoiden silmistä hehkuivat ihastuksen, innostuksen ja kiitollisuuden tulisoihdut. Harhamasta näytti taas, että maailmankurjuus seisoi hänen edessänsä seppelettä hänelle ojentamassa.

Ja äkkiä leimahti hänessä taas hurja ajatus, johtuen seppeleestä: Hän kuvitteli teoksensa leimahtavan maailman suurimpana. Ennustukset salamoivat kirkkaina. Hänen mielessänsä iski huikea salama: Suomi Hellaana ja Korpela sen Akropoliksena, josta hänen teoksensa nousisi revontulena. Hän jatkoi, sitä tarkottaen:

— "Suomalaisuuden revontulet ne kerran vielä valaisevat Pohjolan ja lumoavat ihmishengen loistavana valo-ilmiönä halki asutun maailman, ja täältä Korpelan mailta leimahtavat kerran suomalaisen kansallishengen kirkkaimmat salamavalot."

Hän lopetti, ylpeänä kuin kuningas, ja astui alas kuin rampa kerjäläinen…

Myrsky ulvahti petäjien latvoissa, petäjät viskasivat sen vihaisina luotaan ja Korpelan karhujoukko mörähti puhujalle lyhyen voimakkaan hyvä-huudon, joka täytti koko petäjikön.

Lumihiutaleet karkeloivat kylmän viiman keralla. Kulo painautui maata vasten harmaana, elottomana kuoleman kuvana, ja kitukatajapensaat hiipivät maata pitkin pelokkaina. Eräs joukosta tuli kiittämään Harhamaa, puristi kiitollisena hänen kättänsä ja lausui:

— "Kyllä se oli oikein sanottu. Kyllä siinä on epäkohta semmoinen, että…"

— "No, hyvä toki!… Suuri epäkohta onkin. Ei tahdo jaksaa enää elää", — keskeytti toinen.

Syntyi äänettömyys. Ensimäinen puhuja lausui lopuksi verkkaan vakavana:

— "Se on tämä ihmisen elämä kovaa koettelemusta. Elämä on kovaa kivimäkeä… varsinkin näin köyhälle… Ei siitä tahdo saada millään urakkaa, vaan vääntää se hartiat kumaraan."

Ja tuuli vingahti ja petäjikkö suhahti, todistaen puhujan sanat tosiksi…

Miehet vaikenivat. Voi nähdä, että he muistelivat elämän kovuutta ja masentuivat sitä muistellessaan. Ryppyisillä kasvoilla näkyivät elämän kivimäen kovien kourien jälet. Koko elämä seisoi taas heidän ja Harhaman edessä kivikovana mäkenä, täynnä tutkimattoman pimeitä, salaperäisiä koloja, joista rotat ja sisiliskot pilkistelivät, ja kylmä ja onnettomuus huokui. Harhama katseli heitä, kuin opetuslapsi ristillä kituvaa Jeesusta. Joku selittämätön tuska täytti hänet. Hän näki rottien ja sisiliskojen pilkistelevän ja ilkkuvan hänellekin elämän kivimäestä ja silloin taas ilmestyi elämän keskelle sen ainainen toveri: kuolema. Se seisoi kivimäen kukkulalla ilkeänä luurankona, elämä viikatteena kädessä, elämä, jolla se hävitti kaikki ja polki kaikki ja rasitti kaikkea ja painoi niitä syliänsä: hautaa kohti.

Miehet seisoivat kauvan ja katselivat armotonta kuoleman viikatetta: armotonta elämää. Posken kurttu syveni, niska näytti muuttuvan laihemmaksi. Toinen miehistä lausui:

— "Noillekin papeille saa maksaa ja maksaa, eikä niiden säkki vaan täyty…"

Niistä sanoista leimahti taas Harhamaan viha Jumalaa vastaan, joka panee pappinsa elämän kovan kivimäen rotiksi, syömään ja rasittamaan ihmistä. Teoksen joka-ikinen sivu aukeni silloin taas väljänä merenselkänä, jossa on pelastus ja vapahdus. Hän iloitsi:

— "Se on kukistava papit… Se on hävittävä rotat ja sisiliskot elämän kivimäen koloista… Se on vapahtava kuolemanpelosta ja kaikesta…"

Väki lauloi Maamme-laulun sanoja:

"Ja kerran laulus, synnyinmaa, korkeimman kaiun saa."

Ja silloin välähti Harhamalle suuri ja hullunrohkea ajatus. Hän mietti:

— "Se on minun teokseni oleva se ennustettu, jossa synnyinmaan laulu saa korkeimman kaiun."

Sitä miettiessään hän muisti, että se ajatus ei ollut hänessä uusi. Jo pikkupoikana, kun hän kotikylänsä juuri avatussa kansakoulussa kuuli ne sanat ensi kertaa, oli hän ajatellut, että hän kirjoittaisi sen korkeimman kaiun, ja kotiin tultuansa hän oli alkanut sommitella runoa.

Kaikki tuulet ja vihurit puhalsivat häneen nyt teoksen ajatusta. Siihen ei houkutellut enää se tulikysymys yksin, vaan myös tuliroihuinen kunnianhimo … Ja se tunne sammutti jo kaikki epäilyksetkin, himmensi ne joskus, kuin metsäpalo kytevän nuotiotulen.

Muutaman päivän kuluttua tuli kaksi naista rouva Esempion puheille ja kysyi häneltä Harhaman puheen johdosta:

— "Onko hän ja joku odotettu suurmies?"

Kun Harhama sai sen kuulla, sovitteli hän sen entisten ennustusten lisäksi ja juopui ja hulluuntui. Kun hän taas kulki Lammaskallion ohi, pysähtyi hän, mietti kauvan ja lausui sitten tietoisena kyvyistänsä:

— "Korpela on kerran ylpeilevä minusta. Sen väki on kerskuva, että minä olen heidän miehensä, ja häpäisijät ovat häpeävät. Korpelasta kuuluu kohta Suomen laulun korkein kaiku…"

* * * * *

Pauhu kulki avaruudessa… Äärettömyyden osa puhkui suurissa synnytyskivuissa.

Etäisimmässä äärettömyyden osassa kierivät uuden maailman syntymäsumut tulikierekkeenä, hehkuvana spiraalina… Äärettömyyden ontelo puristi siitä suurta sikiötä, uutta maailmakuntaa… Tulisumu huusi tuskissansa… Sen hirmukierintä yltyi… raivostui… kiihtyi… Sen tuliset, hohtavat höyryt huitoivat siivillänsä miljoonien peninkulmien laajuudelta, piiskaten kauhuissansa äärettömyyden jääkylmyyttä, joka sitä puristeli rautaisin kourin… Se tappeli, kuin peto… Se piiskasi tulisiivillänsä puristelijaansa… Se ärjyi ja vapisi… ja huusi… ja raivosi… ja kiihdytti hirmukierintäänsä, nopeintakin ajatusta nopeammaksi… Se ikäänkuin pakeni jääkylmyyden rautaisia pedonkynsiä… Kaksi luonnon suurinta voimaa tappelivat keskenänsä, ottelivat elämän ja kuoleman suurta sylipainia.

Äärettömyyden kylmät kourat kovenivat… Tulisumut pakahtuivat tuskiinsa… Äärettömyys oli pauhuna… Tyhjyys vapisi… Uudet maailmat huusivat tuli-emättimessänsä… Emätin raivosi synnytyskivuissa…

Kuului hirveä räjähdys… Äärettömyyden osa oli tulimerenä… Kaikki pakahtui pauhuun ja huutoon ja riehuntaan… Kaikki huusi tuskasta ja ilosta ja kivusta ja voitosta… Kaikki kieri ja ärjyi tulen seassa…

Maailmoiden syntymähetki oli joutunut… Tulisumuhirviö oli halennut tuskiinsa… Maailmoiden emätin oli revennyt ja purki ulos suuria sikiöitänsä… Tuhansina tulikerinä syöksyivät niistä äärettömyyden sikiöhirviöt: tuliset tähdet ja kuut ja auringot… Hirmuhuudolla syöksyivät ne radoillensa… Tappelivat tiestä… tuhosivat toisiansa… kierivät tulikerinä… huusivat kauhuissansa ja etenivät ja alkoivat tulisina tähtinä kieriä ja kiertää äärettömyyden onkalossa…

Mutta kaiken sen pauhun… ja tulen… ja huudon… ja pauhinan… ja raivon… ja tuskan keskellä seisoi Perkele kruunu päässä ja käärmevaltikka kädessä… Hänen ympärillänsä oli miljaardi enkeliä, kaikilla tulivaippa hartioilla, käärme vyöllä ja välkkyvät aseet kädessä… Hänen joukkonsa loisti tuhat kertaa kirkkaampana, kuin tuliroihu… Hänen kruununsa hohti tuhannen kertaa kirkkaampana, kuin kaikki sekin kirkkaus… Hänen valtikkansa välkkyi kirkkaampana kaikkea kirkkautta… Enkelien miljaardiarmeija veisasi hänen ylistystänsä ja tunnusti hänen voimaansa.

Ja pauhun ja huudon ja jyrinän ja ryskeen keskeltä kuului Perkeleen ääni ylinnä kaiken muun, kun hän puhui:

— "Jehovan portto: äärettömyys on synnyttänyt… Se on emästänsä purkanut uusien maailmoiden tuliset sikiöt… Se synnyttää nyt vielä Jehovan käskystä, mutta se aika lähestyy, jolloin sen täytyy raskautua minun käskystäni… Sen täytyy kantaa maailmasikiöitä minulle…"

Loistava miljaardi-armeija veisasi Perkeleen ylistystä ja tunnusti sen voimaa:

"Joka emä, kohtu, kantaa kohta sulle sikiöitä. Sekin, joll' ei ole rantaa eikä päiviä, ei öitä, sulle siittää maailmoita. Sinua ei kukaan voita."

Maailmoiden syntymäpauhu ja hirmumyrsky ja huuto säestivät laulua… Etäinen jyrinä karkeloi sen kaiken keralla äärettömyyden perukoilla… Tuli ja savu ulvoivat ja ulisivat ja hohtivat… Perkele puhui kaiken sen keskellä, kauhun ja liekkien ottelussa:

— "Pitäkää huoli, että minun henkeni hedelmöittyy nyt syntyneissä maailmoissa!… Katsokaa, että kunkin tiellä hohtaa ihanimpana se hedelmä, jonka on Jehova kieltänyt!!"

Enkelit vannoivat häntä tottelevansa, veisaten:

"Käskysi on ruoka, juoma meille, sekä lepo myös. Oikeuden virran-uoma olet sinä. Kohta työs ovat loppuun suoritetut. Silloin ovat nuoritetut Vihollises kädet, jalat. Silloin suuruutesi salat kirkastuvat niin kuin koi. Sit' ei kukaan estää voi."

Maailmoiden synnytyspauhu raikui, ärjyi ja jyrisi laulun säestyksenä… Tulihirviöt tappelivat tiestänsä. Äärettömyys puhkui ja pauhasi… Perkele jatkoi:

— "Nyt on yksi maailman pakahtuma puhennut… Siinä itää jo minun henkeni, jota teidän on vaan vaalittava… Huomishetkenä puhkeaa maanpäällä ihmishengen pakahtumasta minun henkeni hedelmä… Harhaman henki on nyt kypsä. Huomishetkenä on siitä puhkeava isku Jehovan kasvoja vastaan… Huomishetkenä tarttuu hän kynään ja paiskaa sen keihäänä Jehovan kantapäähän. Se kynä on minun hampaani."

Ihana enkelilaulu pauhasi… Syntyneet maailmat syöksyivät tulihirviöinä ratojansa pitkin, säestäen pauhullansa ylistyslaulua…