JOHDANTO (continued 3)

Katonräystäästä riippui pitkä jääpuikko, josta auringonpaisteella oli hirmuinen työ. Se kävi kimppuun puikon yläpäästä, sulatti vesipisaran ja tahtoi sitten sitä putoamaan maahan pitkin puikkoa. Mutta ennen kuin pisara ehti puoliväliin, se hyytyi uudestaan. Ja päivänpaiste yritteli yrittelemistään ja onnistui aina yhtä huonosti. Mutta vihdoin tuli eräs auringonsäde, oikea sissi, joka iskeytyi riippumaan puikon kärkeen, pieni pahainen, joka paistoi, säkenöi innosta, ja annas olla, se sai mitä ahersi: pieni pisara tipahti helähtäen maahan.

Tehtaanpatruuna katsoi ja nauroi. "Sinäpä et ollut tuhmimpia, sinä", sanoi hän auringonsäteelle.

Piha oli hiljainen ja autio. Ei ääntäkään kuulunut suuresta kartanosta. Mutta tehtaanomistaja ei työlästynyt. Hän tiesi, että naiset tarvitsevat runsaasti aikaa joutuakseen valmiiksi.

Hän istui ja katsoi kyyhkyslakkaa. Linnuilla oli suojusverkko aukon edessä. Ne olivat vankeina talvella, ettei haukka niitä veisi. Tuon tuostakin tuli kyyhkynen ja pisti valkoisen päänsä verkonsilmukan läpi.

"Se odottaa kevättä", sanoi Melchior Sinclaire. "Mutta saapa olla vielä kotvan kärsivällinen."

Kyyhkynen tuli niin säännöllisesti, että hän otti kellon taskustaan ja seurasi sen liikkeitä kello kädessä. Juuri joka kolmas minuutti se pisti päänsä ulos.

"Ei, hyvä ystävä", sanoi hän, "luuletko sinä, että kevät joutuu kolmessa minuutissa? Saatpa oppia odottamaan."

Ja odottaa hän sai itsekin; mutta hänellä oli kyllä aikaa.

Hevoset kaapivat ensin kärsimättömästi lunta, mutta sitten alkoi niitä seisoessa ja päivänpaisteeseen tiirottaessa raukaista. Ne nojasivat päänsä toisiinsa ja nukkuivat.

Kuski istui jäykkänä pukilla, piiska ja ohjat kädessä, naama suoraan päin aurinkoa, ja nukkui, nukkui niin että kuorsasi.

Mutta tehtaanpatruuna ei nukkunut. Hän ei ollut kuunaan ajatellut vähemmän nukkumista kuin nyt. Harvoin oli hänen ollut rattoisampaa kuin tämän iloisen odotuksen aikana. Marianne oli ollut sairas. Hän ei ollut voinut tulla ennemmin, mutta nyt hän tulee. Kyllä, tietysti hän tulee. Ja kaikki kääntyy jälleen hyvälle tolalle.

Nythän Marianne ymmärtää, ettei hän ole vihainen hänelle. Hänhän oli tullut itse kuomureellä ja parihevosilla hakemaan.

Tuolla mehiläispesän suulla laudalla istui talitiainen, mielessä oikeat pirun juonet. Sen piti tiettävästikin saada murkinansa, ja annas olla, se meni ja nokitti pesänsuuta pienellä terävällä nokallaan. Mutta pesän sisällä riippuivat mehiläiset isona, tummana pussina. Kaikki on siellä ylen ankarassa järjestyksessä, hankkijat jakavat ruokaosuuksia, juomanlaskija juoksee suulta suulle tuoden nektaria ja ambrosiaa. Sisimpänä olevat muuttavat ryömien alinomaa paikkoja ulommaisten kanssa, jotta lämmin ja mukavuus jaottuisi tasaisesti.

Silloin he kuulevat talitiaisen nakutuksen, ja koko pesä surisee uteliaisuudesta. Ystäväkö se on vai vihamies? Yhteiskunnallinen vaarako? Kuningattaren omatunto on huono. Hän ei voi odottaa rauhassa. Ovatkohan ne murhattujen kuhnurien haamuja, jotka siellä noin kummittelevat? "Mene ja katso, mikä se on!" hän käskee sisar portinvartijaa. Ja sisar menee. "Eläköön kuningatar!" huutaa hän ja töytää ulos, ja heh, jo on talitiainen hänen niskassaan. Kaula pitkällä ja siivet innosta vavisten se nappaa vartijan, ruhjoo sen, syö sen, eikä kukaan vie sanomaa sen kohtalosta hallitsijattarelle. Mutta talitiainen alkaa koputtaa uudestaan, ja mehiläiskuningatar lähettää ulos uusia portinvartijoita, ja kaikki ne katoavat. Yksikään ei palaa ilmoittamaan, kuka siellä nakutteli. Huu, kamala olo tulee pimeässä pesässä. Kostonhimoiset henget vehkeilevät ulkosalla! Onnellinen, jolla ei olisi korvia! Jospa vain voisi olla utelematta! Jospa voisi vain tyynesti odottaa!

Suuri Melchior Sinclaire nauroi niin, että vedet tulivat silmiin, tuolle pesän tuhmalle akkaväelle ja sukkelalle, kellanvihreälle vintiölle pesän suulla.

Ei ole temppu odottaa, kun on varma asiastaan ja kun ajatukset ovat niin rattoisat.

Tuossa tulee suuri talonvahti. Se hiipii aivan varpaittensa kärjillä, se tuijottaa silmillään maata ja heiluttaa hieman häntäänsä, ikäänkuin kulkisi tuiki turhanpäiväisillä asioilla. Mutta yht'äkkiä se alkaa kiireesti kaivaa lunta. Varmaankin on se, vanha liuvari, kätkenyt sinne jotakin väärin anastettua. Mutta juuri kun se kohottaa päätään silmätäkseen, voiko rauhassa nauttia sitä, se ihan nolostuu, kun näkee kaksi harakkaa ihan kuononsa edessä.

"Kotivaras!" sanovat harakat ja näyttävät niin hurskailta kuin itse omatunto. "Me olemme poliiseja. Tänne varastettu tavara!"

"Oh, suu kiinni, rakkarit! Minä olen hovin vouti."

"Ihan paikallasi", pilkkaavat harakat.

Koira hypähtää niiden kimppuun, harakat pakenevat laiskasti räpytellen. Koira laukkaa perästä, loikkii ja haukkuu. Mutta kun se hätistää toista, on toinen jo pyörähtänyt takaisin. Se lentää koiran kuoppaan, repostelee lihakimpaletta, mutta ei jaksa sitä nostaa. Koira tempaa lihapalansa, pitää sitä käpäliensä välissä ja puraisee sitä. Harakat istahtavat aivan sen eteen ja latelevat ilkeyksiään. Koira vilkuu niihin katkerasti aterioidessaan, ja kun ne tulevat liian hävyttömiksi, se karkaa ylös ja ajaa ne pois.

Aurinko alkoi vajota lännen vuoria kohti. Suuri tehtaanpatruuna katsoi kelloaan. Se oli kolme. Ja muori, hän oli valmistanut päivällisen kello kahdeksitoista.

Samassa tuli palvelija ulos ja ilmoitti, että Marianne-neiti haluaa puhella hänen kanssaan.

Tehtaanpatruuna otti sudennahkaturkin käsivarrelleen ja nousi loistavalla tuulella portaita.

Kun Marianne kuuli hänen raskaat askeleensa portaissa, hän ei tiennyt vielä, lähtisikö hänen kanssaan kotiin vai ei. Hän tiesi vain, että tämän pitkän odotuksen piti loppua.

Hän oli toivonut kavaljeerien tulevan kotiin, mutta nämä eivät tulleet. Niinpä hänen piti nyt itsensä tehdä loppu tästä. Hän ei sietänyt kauempaa.

Hän oli ajatellut, että isä ajaa vihoissaan takaisin jo viisi minuuttia odotettuaan tai että hän lyö ovet rikki tahi koettaa sytyttää talon tuleen.

Mutta hän istui vain tyynesti reessä ja hymyili ja odotti. Marianne ei nyt häntä vihannut eikä rakastanutkaan. Mutta jokin sisäinen ääni ikäänkuin varoitti häntä antautumasta uudestaan isän valtaan. Ja sitä paitsi hän tahtoi pitää sanansa Göstalle.

Olisipa isä nukkunut, olisipa hän puhunut, olisipa ollut levoton, näyttänyt epäröivän, olisipa hän antanut ajaa kuomut pimentoon! Mutta hän oli vain kärsivällinen ja varma.

Varma, niin tartuttavan varma siitä, että Marianne kyllä tulee, kun hän vain odottaa!

Mariannen päätä pakotti. Jokaista hermoa nyiskeli. Hän ei saanut rauhaa, kun tiesi isän yhä olevan siellä. Tuntui kuin isän tahto olisi kahleissa kiskonut häntä portaista alas.

Niinpä hänen piti edes puhella isän kanssa.

Ennen kuin isä tuli antoi Marianne vetää uutimet ikkunoiden edestä ja asettui sohvalle niin, että hänen kasvonsa tulivat täysin päivänvaloon.

Siten hän kai halusi asettaa isänsä jonkinlaiselle koetukselle; mutta Melchior Sinclaire oli sinä päivänä merkillinen mies.

Kun hän näki Mariannen, ei hän tehnyt liikettäkään, ei päästänyt huudahdusta. Aivan kuin ei olisi huomannut mitään muutosta hänessä. Marianne tiesi, kuinka isä oli jumaloinut hänen kaunista ulkomuotoaan. Mutta isä ei ilmaissut ollenkaan suruaan. Hän hallitsi täysin itsensä, ettei tekisi tytärtä murheelliseksi. Tämä tehosi Marianneen. Hän rupesi tajuamaan, miksi äiti yhä isää rakasti.

Isä ei epäröinyt lainkaan. Hän ei ladellut nuhteita eikä puolustuksia.

"Minä käärin sinut sudennahkaturkkiin, Marianne. Se ei ole kylmä. Se on ollut polvillani koko ajan."

Kuitenkin hän meni takan luo ja lämmitti sitä.

Sitten hän auttoi Mariannen nousemaan sohvalta, kietoi turkin hänen ympärilleen, sovitti saalin hänen päähänsä ja hartioilleen, veti kulmat kainaloiden alle ja solmi selkäpuolelta kiinni.

Marianne antoi varustaa itseään. Hän oli aivan omaa tahtoa vailla. Tuntui hyvältä, kun noin vaalittiin, oli suloista, ettei tarvinnut itse tahtoa. Ennen kaikkea hyvä hänestä, joka oli nypitty niin rikki kuin hän, sellaisesta, jolla ei ollut yhtään omaa ajatusta, omaa tunnetta.

Suuri tehtaanpatruuna nosti hänet syliinsä, kantoi hänet rekeen, kohotti kuomun, sitoi rekinahkaiset hänen ympärilleen ja ajoi pois Ekebystä. Marianne sulki silmänsä ja huokasi, osaksi mielihyvästä, osaksi kaipauksesta. Hän jätti elämän, todellisen elämän; mutta samapa se hänelle, sellaiselle, joka ei voinut elää, ainoastaan näytellä.

* * * * *

Parin päivän päästä hän sai äidin avulla tavata Göstaa. Gustava-rouva lähetti noutamaan Göstaa sillä aikaa kun tehtaanpatruuna lähti pitkälle kävelylle tukinvetäjien luokse, ja vei hänet Mariannen puheille.

Gösta tuli kamariin, mutta ei tervehtinyt Mariannea eikä puhunut mitään. Hän jäi seisomaan oven suuhun ja katsoi maahan kuin uppiniskainen poika.

"Mutta Gösta", huudahti Marianne. Marianne istui nojatuolissa ja katsoi häneen melkein huvittuneena.

"Niin, Gösta on nimeni."

Hän meni hiljaa Mariannen luo, mutta ei kohottanut silmiään.

"Tule lähemmäksi! Käy polvillesi tähän!"

"Herra Jumala, mitä sellainenkin toimittaa?" huudahti Gösta, mutta totteli.

"Gösta, halusin sanoa sinulle, että oli luullakseni parasta kun tulin takaisin kotiin."

"Sopii toivoa, etteivät he heitä enää neiti Mariannea lumikinokseen."

"Oh, Gösta, etkö pidä enää minusta? Olenko mielestäsi liian ruma?"

Gösta veti hänen päänsä puoleensa ja suuteli häntä, mutta näytti yhtä kylmältä.

Mariannea tämä oikeastaan huvitti. Jos Gösta suvaitsi olla mustasukkainen hänen vanhemmilleen, niin mitäpä siitä. Kaipa se haihtuu. Nyt hän tahtoi voittaa hänet takaisin. Hän tuskin tiesi, miksi hän tahtoi pitää Göstan, mutta hän vain tahtoi. Hän ajatteli, että Göstahan oli kerran saanut hänet vapautetuksi hänestä itsestänsä. Gösta oli kai ainoa, joka vieläkin voisi sen tehdä.

Ja nyt hän alkoi puhua, haluten kiihkeästi voittaa hänet takaisin. Hän halusi, ettei hänen tarkoituksenaan ollut jättää häntä iäksi, mutta vähäksi aikaa heidän piti näön vuoksi katkaista suhteensa. Olihan Gösta itse nähnyt, että isä oli mielipuolisuuden partaalla, että äiti oli alinomaisessa hengenvaarassa. Pitihän Göstan ymmärtää, että hänen oli pakko tulla kotiin.

Silloin purkausi Göstan viha sanoiksi. Mariannen ei tarvinnut teeskennellä. Hän ei aikonut kauemmin olla hänen lelunaan. Marianne oli hyljännyt hänet heti kun sai palata kotiin, eikä Gösta voinut rakastaa häntä enää. Kun hän toissapäivänä tuli karhunajosta kotiin ja näki, että Marianne oli mennyt pois jättämättä edes tervehdystä, yhtään sanaa, silloin hyytyi veri hänen suonissaan; hän oli kuolla surusta. Hän ei voinut rakastaa ihmistä, joka oli tuottanut hänelle sellaista tuskaa. Marianne ei ollut muuten koskaan rakastanutkaan häntä. Hän oli kiemailija, joka tahtoi, että joku häntä suuteli ja hyväili, näin täällä kotiseudullakin, siinä totuus.

Luuliko Gösta siis, että Mariannen oli tapana antaa nuorten herrain hyväillä itseään?

Kuinkas muuten, niin Gösta luuli. Naiset eivät ole niin pyhiä kuin näyttävät. Itsekkyyttä ja kiemailua kiireestä kantapäähän. Ah, jos Marianne olisi tiennyt, miltä Göstasta tuntui, kun hän tuli kotiin metsältä! Aivan kuin hän olisi kahlannut jäisessä vedessä. Sitä tuskaa hän ei voi koskaan unohtaa. Se vainoaa häntä koko hänen ikänsä. Hänestä ei tule enää koskaan ihmistä.

Marianne koetti selittää hänelle, miten niin oli käynyt. Hän koetti muistuttaa Göstalle, että oli yhäti hänelle uskollinen.

No, se oli yhdentekevää, sillä nyt ei Gösta enää rakastanut Mariannea. Nyt oli Gösta nähnyt, mikä Marianne oli. Hän oli itsekäs. Marianne ei rakastanut häntä. Hän oli lähtenyt pois jättämättä hänelle tervehdystäkään.

Lakkaamatta toisti Gösta tätä. Marianne melkein nautti kohtauksesta. Suuttua hän ei voinut. Hän ymmärsi Göstan vihan niin hyvin. Toista rikkomustakaan hän ei pelännyt. Viimein hän kumminkin tuli levottomaksi. Oliko todellakin sellainen muutos Göstassa tapahtunut, ettei hän enää voinut rakastaa?

"Gösta", sanoi hän. "Olinko minä itsekäs, kun menin Sjöhön majuria hakemaan? Muistin kyllä silloin, että siellä oli isoarokkoa. Eikä ole sitä paitsi mukava kulkea ohuissa kengissä pakkasessa ja hangessa."

"Rakkaus elää rakkaudesta, ei ansioista ja hyvistä töistä", sanoi Gösta.

"Sinä tahdot siis, että tästä lähtien olemme vieraat toisillemme, Gösta?"

"Niin tahdon."

"Gösta Berling on hyvin häilyvä."

"Siitähän ne syyttävät minua."

Gösta oli kylmä, oli mahdoton saada häntä lämpenemään, ja oikeastaan oli Marianne vielä kylmempi. Itsetarkastelu vaani ja hymyili pilkallisesti hänen yritellessään näytellä rakastuneen osaa.

"Gösta", sanoi hän ja päätti vielä kerran koettaa. "En ole koskaan ehdoin tahdoin tehnyt sinulle vääryyttä, vaikka siltä näyttäköönkin. Minä pyydän: anna minulle anteeksi."

"En voi antaa sinulle anteeksi."

Marianne tiesi, että jos hänen tunteensa olisi ollut todellinen, hän olisi voittanut Göstan takaisin. Ja hän koetti näytellä intohimoista. Jäiset silmät ivasivat häntä; mutta hän koetti kuitenkin.

Hän ei tahtonut menettää Göstaa.

"Älä mene, Gösta. Älä mene vihaten! Ajattele, kuinka rumaksi minä olen tullut! Kukaan ei voi rakastaa minua enää!"

"En minäkään rakasta", sanoi Gösta. "Saat tyytyä näkemään sydäntäsi poljettavan, sinä niinkuin muutkin."

"Gösta, en ole koskaan voinut rakastaa ketään muuta kuin sinua! Anna anteeksi! Älä hylkää minua! Sinä olet ainoa, joka voit minut vapauttaa omasta itsestäni."

Gösta työnsi hänet luotaan.

"Et puhu totta", sanoi hän jäätävän tyynesti. "En tiedä mitä minusta tahdot; mutta näen että valehtelet. Miksi oikeastaan tahdot minua pidättää? Olet niin rikas, ettei sinulta kosijoita koskaan puutu."

Niin sanoen hän meni.

Eikä hän ollut vielä ovea sulkenut, kun kaipaus ja tuska kaikessa majesteetillisuudessaan astui Mariannen sydämeen.

Rakkaus, hänen oman sydämensä lapsi, tuli nyt esiin nurkasta, jonne jääsilmät olivat hänet karkottaneet. Hän tuli nyt, tuo ikävöity; liian myöhään. Nyt astui hän esiin, vakaana ja kaikkivaltiaana, ja kaipaus ja tuska kantoivat hänen kuningasviittansa lievettä.

Kun Marianne nyt tosiaankin ymmärsi, että Gösta Berling oli hylännyt hänet, hän tunsi aivan ruumiillista tuskaa, niin kauheata, että oli kuin huumeessa. Hän painoi molemmat kätensä sydämelleen ja istui tuntimäärin samalla paikalla, taistellen kyynelettömässä surussaan.

Ja hän kärsi itse, eikä se vieras, se näyttelijä. Hän itse juuri.

Miksi hänen isänsä oli tullut ja erottanut heidät toisistaan? Hänen rakkautensahan ei ollut kuollut. Vain ollessaan heikkouden tilassa sairauden jälkeen hän ei ollut tuntenut sen voimaa.

Oi Jumala, Jumala, että hän kadotti hänet. Oi Jumala, että hän oli herännyt niin myöhään!

Ah, hän oli ainoa, hän oli hänen sydämensä valtias! Göstan puolelta hän voi kärsiä kaikkea. Hänen kovuutensa ja pahat sanansa taivuttivat Mariannea vain nöyrään rakkauteen. Jos Gösta olisi lyönyt häntä, hän olisi kuin koira ryöminyt hänen luokseen ja suudellut hänen kättään.

Hän ei tiennyt mitä tehdä saadakseen viihdytystä tässä kalvavassa kivussa.

Hän tarttui kynään ja paperiin ja kirjoitti äärettömällä kiireellä. Ensin hän kirjoitti rakkaudestaan ja kaipuustaan. Sitten hän pyysi, ei Göstan rakkautta, vaan armoa. Jonkinlaista runoa siitä tuli.

Kun hän lopetti, hän ajatteli, että jos Gösta saisi tämän nähdä, niin varmaan hän toki uskoisi, että Marianne rakasti häntä. No, miksipä hän ei lähettäisi kirjoitustaan hänelle? Seuraavana päivänä hän sen lähettäisi, ja hän uskoi kyllä, että se toisi Göstan hänelle takaisin.

Seuraavana päivänä hän koki sieluntuskaa ja ristiriitain taistelua. Kirjoitettu tuntui hänestä surkealta ja typerältä. Siinä ei ollut loppusointuja eikä mittaa. Se oli paljasta proosaa. Gösta vain nauraisi sellaisille säkeille.

Hänen ylpeytensä heräsi. Jos Gösta ei rakastanut häntä enää, hirvittävää oli silloin alentua hänen rakkauttaan kerjäämään.

Joskus puikahti viisaus sanomaan hänelle, että hänen pitää olla iloinen, kun on päässyt irti Göstasta ja suhteestaan ja kaikista surkeista seurauksista, joita se olisi tuottanut.

Hänen sydämensä kivut olivat kuitenkin niin kauheat, että tunteet lopultakin saivat voiton. Kolme päivää siitä, jolloin hän tietoisesti näki rakkautensa, hän sai pistetyksi säkeensä kuoreen ja kirjoitetuksi Gösta Berlingin nimen siihen. Niitä ei lähetetty kumminkaan. Ennenkuin löysi sopivan kirjeenviejän hän sai kuulla Gösta Berlingistä semmoista uutta, että tajusi, että oli myöhäistä enää voittaa häntä takaisin.

Mutta hänen elämänsä suruksi jäi, ettei hän ollut lähettänyt runoa ajoissa, jolloin vielä olisi ehkä voinut hänet saada.

Kaikki hänen tuskansa kiertyi ja solmiutui tähän: "Kunpa en silloin olisi vitkastellut niin kauan, jos en olisi viivytellyt niin monta päivää!"

Elämän onnen tahi ainakin elämän todellisuuden olisivat ne hankkineet hänelle, nuo kirjoitetut sanat. Hän oli varma, että ne olisivat tuoneet Göstan takaisin hänelle.

Suru teki kuitenkin hänelle saman palveluksen kuin rakkaus. Se teki hänet kokonaiseksi ihmiseksi, kykeneväksi antautumaan niin hyvään kuin pahaan. Kuohuvat tunteet virtasivat vapaasti hänen sielussaan, itsetarkastelun jään ja hyyn niitä estämättä. Niinpä hän tuli, huolimatta rumuudestaan, hyvin rakastetuksi.

Sanotaan kuitenkin, ettei hän koskaan Gösta Berlingiä unohtanut. Hän suri häntä niinkuin surraan hukattua elämää.

Ja hänen runoraukkansa, joita siihen aikaan hyvin paljon luettiin, ovat kauan sitten joutuneet unhoon. Katsellessani niitä nyt ne kumminkin tuntuvat oudon liikuttavilta: ne on piirretty tiheällä, sirolla käsialalla, mutta paperi on jo kellastunut ja muste haalistunut. Koko elämän kaipuu on solmittu noihin poloisiin sanoihin, ja minä kopioin niitä mystillisestä tunteesta vavisten, ikäänkuin niissä piilisi salaisia voimia.

Pyydän teitä lukemaan ne ja ajattelemaan niitä. Ken tietää mikä mahti niillä olisi ollut, jos ne olisi lähetetty? Ovathan ne kyllin kiihkeitä ollakseen todellisen tunteen todistuskappaleita. Ehkä ne olisivat voineet tuoda Göstan takaisin hänelle.

Ne ovat liikuttavia ja helliä avuttoman muodottominakin. Kenpä toivoisi niitä toisenlaisiksi. Kenpä tahtoisi ne riimin ja mitan kahleihin kurotuiksi, ja kumminkin on niin haikeaa ajatella, että kerran ehkä juuri tuo epätäydellisyys esti häntä lähettämästä niitä ajoissa.

Pyydän lukemaan ne ja rakastamaan niitä. Suuren vaivan ahdistama ihminen on ne kirjoittanut.

Laps, olet lempinyt; koskaan et nyt rakkauden riemua maistaa saa. Myrsky on sielusi myllertänyt. Sa iloitse, rauhan sait! Ei riemus tornikorkeat kuohut käy. Sa iloitse, rauhan sait! Ei syöstä sua tuskien syvyyksiin, ei koskaan, ei!

Laps, olet lempinyt; koskaan ei sun sielusi loimua nyt. Sinä olithan kuin kulo kuivunut ja hetkeksi liekkihin leimahdit. Tieltä tuhkan ja sauhun tupruavan lens' taivahan linnut kirkuen pois. Ne palatkoot! Enää sa et palaa, et —

Laps, olet lempinyt; koskaan et nyt rakkauden ääntä kuulla saa! Sun sydämesi voima kuin uupunut laps, joka koulunpenkillään ikävöi ulos vapauteen sekä leikkiin, mut kukaan ei kutsu nyt. Niin on se kuin vartio unhoon jäänyt: ei kutsuta, ei!

Laps, ainoas mennyt on, mennyt kera rakkaus kaikki ja riemu sen. Hän, jota lemmit, kuin neuvonut ois sinut siivin hän ilmoja liitelemään! Jota lemmit, kuin ainoan turvatun paikan kyläss' antanut sulle hän hukkuvass' ois, hän on mennyt, hän joka yksin sydän-uksesi avata ties.

Yhtä ainoista anelen sulta, mun rakkaani: älä koskaan vihallas minua kuormaa; Juur heikoin heikoista maan eikö ole se ihmissydän? Miten voisi se elää viiltävän mietteen alla, että vaivaksi toisen se oisi?

Minun rakkaani, jos sinä surmata mielit, ei tikari tarpeen, äl' osta myrkkyä, köyttäkään! Mun suo vain tietää, että mun poies sa tahdot maan vihreän piiristä, valtakunnista elon. Ja kohta ma hautaani vaivun!

Elon elämän annoit mulle. Rakkauden soit. Nyt pois otat lahjasi! Oi, hyvin tiedän sen. Mut vihaksi sit' elä muuta! Rakas sentään on elo mulle. Se muista, oi! Mut tiedän: ma kuolen vihan kuorman alle!

Kymmenes luku

NUORI KREIVITÄR

Nuori kreivitär makaa kello kymmeneen aamulla ja haluaa, että joka päivä on tuoretta leipää aamiaispöydässä. Nuori kreivitär harrastaa kehäompelua ja runoutta. Hän ei piittaa kutomisesta eikä ruoanlaitosta. Nuori kreivitär on hemmoteltu.

Mutta nuori kreivitär on iloinen ja antaa ilonsa paistaa kaikkeen ja kaikkialle. Annetaan niin mielellään anteeksi hänen pitkä aamu-unensa ja hänen tuore leipänsä, sillä hän on tavattoman aulis köyhille ja ystävällinen kaikille.

Nuoren kreivittären isä on ruotsalainen aatelismies, joka on asunut koko ikänsä Italiassa, missä häntä on pidättänyt kaunis maa ja kauniin maan kaunis tytär. Kun kreivi Henrik Dohna matkusti Italiaan, hän joutui tämän ylimyksen kotiin, tutustui hänen tyttäriinsä, nai yhden heistä ja toi hänet mukanaan Ruotsiin.

Kreivitär, joka oli aina osannut ruotsia ja oli kasvatettu rakastamaan kaikkea ruotsalaista, viihtyy hyvin karhujen maan perukassa. Hän pyörähtelee niin iloisesti siinä pitkässä huvien katrillissa, joka viuhuu ympäri Lövenin pitkän järven rantoja, että luulisi hänen aina eläneen täällä. Vähän hän tosiaan ymmärtää, mitä on kreivittären arvo. Ei komeuden tavoittelua, ei jäykkyyttä, ei alentuvaa arvokkuutta ole tässä nuoressa, iloisessa olennossa.

Vanhat herrat pitivät enimmän nuoresta kreivittärestä. Oli merkillistä, millainen menestys hänellä oli näiden piirissä. Kun he näkivät hänet tanssiaisissa, voi olla varma, että he kaikki, niin hyvin Munkerudin laamanni ja Bron rovasti kuin Melchior Sinclairekin ja Bergan kapteeni, selittivät rouvilleen mitä luottamuksellisimmin, että jos he olisivat tavanneet nuoren kreivittären neljäkymmentä tai kolmekymmentä vuotta sitten…

"Niin, silloin hän tosin ei ollut vielä syntynyt", sanoivat vanhat rouvat.

Ja seuraavalla kerralla nuoren kreivittären tavatessaan kiusottelevat rouvat häntä, että hän ryöstää heiltä vanhain herrain sydämet.

Vanhat rouvat katselevat häntä ikäänkuin huolissaan. He muistavat niin hyvin kreivitär Märtan. Yhtä iloinen ja hyvä ja rakastettu oli hänkin ollut tullessaan ensi kerran Bergaan, Ja hänestä oli tullut vain turhamainen ja huvinhaluinen koketti, joka ei nyt voi ajatella mitään muuta kuin huvejansa. "Olisipa hänellä mies, joka panisi hänet työhön!" sanovat vanhat rouvat. "Jospa hän osaisi kutoa kangasta!" Sillä kankaankutominen lohduttaa kaikissa suruissa, se nielee kaikki harrastukset, se on ollut monen naisen pelastus.

Nuori kreivitär tahtoo mielellään tulla hyväksi perheenäidiksi. Hän ei tiedä mitään parempaa kuin onnellisen vaimon elämä hyvässä kodissa, ja hän tulee usein suurissa pidoissa istumaan vanhusten joukkoon.

"Henrik tahtoisi niin kovin, että minusta tulisi yhtä hyvä emäntä", sanoo hän, "kuin hänen äitinsä oli. Opettakaa minua kutomaan kankaita."

Silloin huokaavat vanhat rouvat kaksinaisesti: ensiksi Henrik-kreivin tähden, joka voi uskoa, että hänen äitinsä oli kunnon emäntä, ja toiseksi suurien vaikeuksien vuoksi, joihin joutuisi, jos ryhtyisi opettamaan tälle nuorelle, tietämättömälle olennolle niin mutkallisia salaisuuksia. Tarvitsi virkkaa hänelle vain pasmasta ja tutkaimesta, niidestä ja haasta, yksiniitisestä ja kaksivartisesta, niin hänen päänsä jo meni pyörälle; mitä sitten ridantoimikkaasta ja hanhensilmästä ja kilpikankaasta!

Kukaan, joka vain nuoren kreivittären näkee, ei voi olla ihmettelemättä, miksi hän on mennyt tuhmalle Henrik-kreiville.

Voi sitä raukkaa, joka on niin tuhma! Sellaista on aina surku. Ja suurin surku on tyhmyriä, joka elää Vermlannissa.

Jo on monta juttua Henrik-kreivin tuhmuudesta, ja hän on vasta muutamia vuosia kolmannellakymmentä. Kerrotaan esimerkiksi, miten hän muutama vuosi sitten huvitti Anna Stjärnhökiä rekiretkellä.

"Sinä olet kaunis, Anna", hän sanoi.

"Oh, loruja, Henrik."

"Olet kaunein koko Vermlannissa."

"Enpäs olekaan."

"Kaunein tällä rekiretkellä sinä ainakin olet."

"Ah, Henrik, en minä ole sitäkään."

"Niin, mutta kyllä sinä ainakin tässä reessä olet kaunein. Sitä et ainakaan voi kieltää."

Ei, sitä ei Anna voinut.

Sillä Henrik-kreivi ei ole kaunis, ei. Hän on yhtä ruma kuin tuhmakin. Sanotaan, että se pää, joka on hänen ohuen kaulansa päässä, on kulkenut perintönä suvussa jo pari sataa vuotta. Sentähden ovat viimeisen perillisen aivot niin lopen kuluneet. "Näkeehän sen, ettei hänellä ole omaa päätä", sanotaan. "Hän on lainannut pään isältään. Hänhän ei uskalla sitä taivuttaa. Pelkää että se putoaa." — "Hänellähän on jo keltainen iho ja ryppyinen otsa. Päätä on varmaankin käyttänyt sekä isä että isoisä. Miksi tukka olisi muutoin niin ohut ja huulet niin verettömät ja leuka niin kiverä?"

Aina hänen ympärillään oli koiranleukoja, jotka puijasivat hänet lausumaan tuhmuuksia ja sitten pistivät ne mieleensä, levittivät ja parantelivat niitä.

Onnekseen hän ei huomaa mitään. Hänen käytöksensä on juhlallista ja arvokasta. Voiko hän aavistaa, etteivät toisetkin olisi sellaisia? Arvokkuus on pinttynyt hänen nahkaansa: hän liikkuu aina samalla tavoin, tikkusuorana, eikä koskaan käännä päätään koko ruumiin samalla kääntymättä.

Hän oli tullut kyläilylle Munkerudin laamannin luo joku vuosi sitten. Ratsain hän oli tullut, hänellä oli ollut korkea hattu, keltaiset housut ja välkkyvät saappaat ja niin oli istunut jäykkänä ja uljaana satulassa. Tulo onnistui kyllä. Mutta kun hänen piti lähteä talosta, sattui, että koivukäytävässä oksa pyyhkäisi häneltä hatun päästä. Hän laskeutui maahan, otti hattunsa ja ratsasti taas saman oksan alitse. Taas pyyhkäisi oksa hatun pois. Temppu uudistui neljä kertaa.

Laamanni tuli viimein hänen luokseen ja sanoi: "Eikö veli ensi kerralla voisi ratsastaa oksan ohitse?"

Viidennellä kerralla hän pääsikin onnellisesti oksan ohi.

Mutta asia oli kuitenkin niin, että nuori kreivitär hänen ukon-päästään huolimatta piti hänestä. Eihän neito tiennyt nähdessään hänet Roomassa, että häntä kotimaassa ympäröi moinen tuhmuuden marttyyrikunnia. Siellä oli kreivissä ollut ikäänkuin nuoruudenloistetta, ja he olivat yhtyneet toisiinsa kovin romanttisissa oloissa. Tarvitsipa vain kuulla kreivittären kertovan, miten Henrik-kreivin oli täytynyt hänet ryöstää. Munkit ja kardinaalit olivat vihastuneet kauheasti siitä, että kreivitär aikoi luopua äitinsä uskosta, johon oli ennen kuulunut, ja kääntyä protestantiksi. Koko roskaväki oli kuohuksissaan. Tytön isän palatsia piiritettiin. Roistot ajelivat Henrikiä. Äiti ja sisar rukoilivat häntä luopumaan avioaikeistaan. Mutta hänen isänsä raivostui siitä, että italialainen roskajoukko muka aikoi estää häntä antamasta tytärtään kenelle hän tahtoi. Isä käski Henrik-kreivin ryöstämään tyttären. Ja niinpä he, kun oli mahdoton vihkiä heitä kotona väen huomaamatta, niinpä hän ja Henrik hiipivät takakatuja ja kaikkia mahdollisia pimeitä teitä Ruotsin konsulinvirastoon. Ja kun kreivitär siellä oli luopunut katolilaisuudestaan ja tullut protestantiksi, vihittiin heidät tuossa tuokiossa ja lähetettiin kiitävissä matkavaunuissa pohjoiseen. "Siinä ei jouduttu kuuluttamaan eikä muuta, näettekös. Se oli aivan mahdotonta", on nuoren kreivittären tapana sanoa. "Ja olihan tietenkin synkkää, että meidät vihittiin konsulinvirastossa eikä siellä kauniissa kirkossa, mutta muuten olisi Henrik jäänyt ilman minua. Siellä ovat kaikki niin kiivaita, sekä isä että äiti, ja kardinaalit ja munkit, kaikki ovat kiivaita. Siksi sen täytyi käydä niin kovin salaisesti, ja jos väki olisi nähnyt meidän hiipivän kadulle kotoamme, se olisi varmaan tappanut meidät kummatkin — pelastaakseen minun sieluni. Henrik oli tietysti jo kadotettu."

Mutta nuori kreivitär pitää miehestään yhä vielä, heidän tultuaan Borgiin ja rauhallisempaan elämään. Hän rakastaa hänessä vanhan nimen loistoa ja mainehikkaita esi-isiä. Hänestä on suloista nähdä oman läsnäolonsa pehmittävän kreivin synnynnäistä jäykkyyttä ja kuulla, miten kreivin ääni lämpenee heidän puhellessaan keskenään. Ja sitä paitsi kreivi pitää hänestä ja hemmottelee häntä, ja onhan hän nyt kerran naimisissa hänen kanssaan. Nuori kreivitär ei juuri voi ajatellakaan, ettei nainen rakastaisi miestään.

Jollakin tavalla kreivi vastaa myöskin hänen miehuuden ihannettaan. Hän on rehellinen ja totuutta rakastava. Hän ei ole koskaan syönyt sanaansa. Kreivittärestä hän on todellinen ylimys.

* * * * *

Maaliskuun kahdeksantena viettää nimismies Scharling syntymäpäiviään, ja silloin nousee väkeä Brobyn ylämäkeä. Ihmisiä idästä ja lännestä, tuttuja ja tuntemattomia, kutsuttuja ja kuokkavieraita tulee tavallisesti silloin nimismiehen taloon. Kaikki ovat tervetulleita. Kaikille on kylliksi ruokaa ja juomaa, ja tanssisalissa on tilaa seitsemän pitäjän tanssihaluisille.

Nuori kreivitär tulee myös, niinkuin hän tulee kaikkialle, missä tanssia ja huvia voi odottaa.

Mutta nuori kreivitär ei tullessaan ole iloinen. Hän ikäänkuin aavistaa, että nyt on hänen vuoronsa tempautua seikkailujen hurjaan ajojahtiin.

Matkalla hän on katsellut laskeutuvaa aurinkoa. Se vaipui alas pilvettömältä taivaalta eikä jättänyt mennessään kultareunoja hattaroihin. Harmaankelmeä hämärä, kylmien myrskypuuskien halkoma, himmensi maan.

Nuori kreivitär katseli, miten päivä ja yö keskenään taistelivat ja miten pelko valtasi kaiken elollisen tuota mahtavain taisteloa katsellessaan. Hevoset leiskoivat nopeammin viimeistä kuormaansa joutuakseen pian suojaan. Hirrenhakkaajat kiiruhtivat kotiin metsästä, piiat karjakartanoista. Pedot ulvoivat metsänrinnassa. Päivä, ihmisten lemmikki, joutui tappiolle.

Valo sammui, värit vaalenivat. Kylmää ja rumaa oli kaikki mitä hän näki. Mitä hän oli toivonut, mitä rakastanut, mitä tehnyt, kaikki näytti hänestä verhoutuvan harmaaseen hämärän huntuun. Se oli väsymyksen, tappion, voimattomuuden hetki hänelle niinkuin koko luonnolle.

Hän ajatteli, että hänen oma sydämensä, joka nyt räiskyvässä riemussaan verhosi elämän purppuralla ja kullalla, ehkä kerran kadottaa voimansa eikä jaksa enää valaista hänen maailmaansa.

"Oi, avuttomuus, oman sydämeni voimattomuus!" sanoi hän itsekseen. "Tukahduttavan harmaan hämärän jumalatar, kerran olet sinä sieluni valtiatar. Silloin näen elämän rumana ja harmaana, jollaista se kenties onkin, silloin tukkani valkenee, selkäni koukistuu, aivoni lamautuvat."

Samassa kiepahti reki nimismiehen pihaan, ja kun nuori kreivitär juuri nosti silmänsä, sattui hänen katseensa sivurakennuksen rautaristikkoiseen ikkunaan, ja hän näki sen takana tuimat ihmiskasvot.

Ne olivat Ekebyn majurinrouvan kasvot, ja nuori kreivitär tunsi, että nyt oli hänen iltainen ilonsa turmeltu.

Käyhän hyvin laatuun olla iloinen, kun ei surua näe, vaan kuulee vain siitä puhuttavan kuin muukalaisesta vieraalla maalla. Pahempi on säilyttää sydämensä iloa seistessään silmätysten yömustan, tuimasti tuijottavan tuskan kanssa.

Kreivitär tietää kyllä, että nimismies Scharling on pannut majurinrouvan putkaan ja että tämä joutuu tutkittavaksi niiden väkivaltaisuuksien tähden, jotka hän sai aikaan Ekebyssä sinä yönä, jolloin ne suuret tanssiaiset olivat. Mutta hän ei juuri ajatellut, että majurinrouvaa pidettäisiin nimismiehen talossa ja niin lähellä tanssisalia, että sieltä saattoi silmäillä hänen huoneeseensa; niin lähellä, että hän varmaan kuuli tanssimusiikin ja iloisen hälinän. Ja nyt ryöstää majurinrouvan ajatteleminen kreivittäreltä kaiken ilon.

Nuori kreivitär tanssii kyllä sekä valssit että katrillit. Hän liehuu kyllä sekä menuetissa että angleesissa, mutta jokaisen tanssin loputtua hänen täytyy hiipiä ikkunaan katselemaan pihan toiseen laitaan, sivurakennukseen. Kynttilä palaa majurinrouvan ikkunassa, ja kreivitär näkee tämän käyskentelevän edestakaisin huoneessa. Hän ei näytä lepäävän hetkeäkään, vaan kävelee lakkaamatta.

Kreivitär ei nyt iloitse tanssista. Hän ajattelee vain, että majurinrouva kävelee edestakaisin vankilassaan kuin häkkiin pantu villipeto. Hän ihmettelee, miten kaikki muut voivat tanssia. Varmaan siellä on monta, joiden mieltä ahdistaa yhtä paljon kuin hänenkin, kun tietävät majurinrouvan olevan niin lähellä, ja kumminkaan ei kukaan ilmaise ajatustaan. Vermlannissa asuu suvaitsevaista kansaa.

Mutta aina kun hän katsoo ulos, liikkuvat hänen jalkansa tanssissa raskaammin, ja nauru on jähmettyä hänen kurkkuunsa.

Nimismiehen rouva tarkkaa häntä, kun hän ulos nähdäkseen pyyhkii huurua ikkunanruudusta, ja tulee hänen luokseen.

"Sellaista kurjuutta! Voi miten kurjaa tämä on!" kuiskaa hän kreivittärelle.

"Minusta on melkein mahdotonta tanssia tänä iltana", kuiskaa kreivitär puolestaan.

"Tanssiaiset eivät nyt olekaan minun tahdostani, kun hän on tuolla vankina", vastaa rouva Scharling. "Hän on ollut Karlstadissa koko ajan vangitsemisesta lähtien. Nyt tulee pian tutkinto, ja senvuoksi hänet tuotiin tänään tänne. Emme voineet panna häntä käräjätalon viheliäiseen putkaan, vaan sijoitimme hänet sivurakennuksen kutomahuoneeseen. Hän olisi saanut olla vierashuoneessani, kreivitär, jollei tämä vierasjoukko olisi tullut juuri tänään. Kreivitär tuskin tuntee häntä, mutta hän on ollut kuin meidän kaikkien äiti ja kuningatar. Mitä hän ajatteleekaan meistä, kun me täällä tanssimme hänen itsensä ollessa niin suuressa hädässä. Hyvä on, että useimmat eivät tiedä hänen olevan siellä."

"Häntä ei olisi pitänyt vangitakaan", sanoo nuori kreivitär ankarasti.

"Niin, se on ihan totta, kreivitär, mutta ei ollut muuta keinoa, jos mieli välttää pahempia onnettomuuksia. Ei ollut ketään, joka paheksui sitä, että hän pani omat olkiaumansa tuleen ja tahtoi karkottaa kavaljeerit, mutta majurihan samoili ajelemassa häntä. Jumala tietää, mitä majuri olisi hänelle tehnyt, jos häntä ei olisi pantu kiinni. Scharling on saanut paljon ikävyyksiä siitä, että vangitsi majurinrouvan. Yksinpä Karlstadissakin oltiin häneen tyytymättömiä, kun hän ei painanut Ekebyn tapahtumia villaisella; mutta hän teki minkä parhaaksi näki."

"Mutta nyt hänet tuomitaan rangaistukseen", sanoi kreivitär.

"Oh ei, kreivitär, ei häntä tuomita. Ekebyn majurinrouva pääsee kyllä vapaaksi, mutta jo tämäkin, mitä hän on saanut näinä päivinä kestää, on hänelle liikaa. Hän tulee varmaan hassuksi. Arvaattehan, kuinka niin ylpeä rouva voisi alistua kohdeltavaksi kuin rikollinen! Minusta olisi ollut parasta, että hän olisi saanut olla vapaana. Hän olisi ehkä itse välttänyt vaaran."

"Päästäkää hänet vapaaksi", sanoo kreivitär.

"Sen kyllä voi tehdä kuka muu tahansa paitsi nimismies ja hänen vaimonsa", kuiskaa rouva Scharling. "Täytyyhän meidän vartioida häntä, meidän. Ja erityisesti tänä yönä, jolloin täällä on niin monta hänen ystäväänsä, istuu kaksi miestä vartioimassa hänen oveaan, joka on lukittu ja salvattu niin, ettei kukaan voi päästä hänen luokseen. Mutta jos joku päästäisi hänet sieltä, kreivitär, niin kyllä sekä Scharling että minä olisimme iloisia.

"Enkö minä saa mennä hänen luokseen?" kysyy nuori kreivitär.

Rouva Scharling ottaa innokkaasti häntä ranteesta ja vie hänet salista. Eteisessä he pistävät hartioilleen saalit, ja niin he kiiruhtavat pihan poikki.

"Ei ole varmaa, puhuuko hän edes meille", sanoo nimismiehen rouva. "Mutta saahan hän kumminkin nähdä, ettemme ole unohtaneet häntä."

He tulevat rakennuksen ensimmäiseen huoneeseen, jossa nuo kaksi miestä istuvat vartioimassa salvattua ovea, ja pääsevät esteittä majurinrouvan luo. Tämä on suuressa huoneessa, joka on täynnä kangaspuita ja muita työkaluja. Huone on oikeastaan kutomakamari, mutta sen ikkunassa on rautaristikko ja ovessa vankat lukot, niin että sitä hätätilassa voi käyttää putkana.

Majurinrouva jatkoi kävelyään tuskin osoittamatta heille huomiota.

Hän on pitkällä matkalla, ollut jo monta päivää. Hän ei muista muuta kuin että hän astuu vain niitä kahtakymmentä peninkulmaa äitinsä luo, joka elelee kaukana Älfdalin metsissä häntä odottaen. Hänellä ei ole aikaa levätä. Tavaton kiire hänellä on. Hänen äitinsä on yli yhdeksänkymmenen vanha. Hän kuolee varmaan pian.

Hän on mitannut lattian pituuden kyynäräkepillä, ja nyt hän laskee kerrat yhteen, kyynärät syliksi ja sylet puolipeninkulmiksi ja kokopeninkulmiksi.

Raskaalta ja pitkältä hänestä tuntuu tämä kulku eikä hän kumminkaan uskalla levätä. Hän kahlaa syvissä kinoksissa. Hän kuulee kulkiessaan metsien ikuisen huminan yllään. Hän huoahtaa suomalaisen pirtissä ja hiilenpolttajan risumajassa. Joskus, kun ei ole yhtään ihmistä peninkulmain taipaleella, hänen täytyy katkoa oksia alleen ja levähtää kaatuneen kuusen juurikon suojassa.

Ja vihdoinkin hän on päässyt perille, taivaltanut kaksikymmentä peninkulmaa, metsä aukenee, ja punaiset asuinrakennukset kyyhöttävät lumisen pihan ympärillä. Klara-joki virtaa ohi vaahtona pärskyen, useina pieninä koskina, ja tästä tutusta pauhusta hän kuulee, että on kotona. Ja hänen äitinsä, nähdessään hänen tulevan kerjäläisenä, kuten oli tahtonutkin, tulee häntä vastaan.

Kun majurinrouva on päässyt niin pitkälle, hän nostaa aina päätään, katsoo ympärilleen, näkee suljetun oven ja muistaa missä on.

Silloin hän ajattelee, että hulluksiko hän on tulemaisillaan, ja istuutuu miettimään muuta ja lepäämään. Mutta hetken perästä hän on taas matkalla, hän laskee kyynäristä puoli- ja kokopeninkulmia, lepää hetkisen suomalaisten tuvissa eikä makaa yöllä eikä päivällä ennen kuin on kulkenut nuo kaksikymmentä peninkulmaa.

Koko vankeutensa aikana hän ei ole juuri ollenkaan nukkunut.

Ja naiset, jotka tulivat hänen luokseen, katsovat häntä tuskaisina.

Nuori kreivitär muistaa sittemmin hänet aina sellaisena kuin hän oli siellä kävellessään. Hän näkee hänet usein unissaan ja herää näystään kyyneleisin silmin ja valitus huulillaan.

Vanhus on surkeasti mennyt alaspäin, tukka näyttää ohuelta, ja irtonaisia hiustupsuja siirottaa hänen vähäisestä palmikostaan. Kasvot ovat raukeat ja painuneet, rääsyiset vaatteet riippuvat rumasti hänen yllään. Mutta kaikesta huolimatta hänessä on niin paljon ylevää, käskyillään kaikki alistavaa valtiatarta, ettei hän herätä ainoastaan sääliä, vaan myöskin kunnioitusta.

Mutta kaikkein selvimmin muisti kreivitär hänen silmänsä, jotka olivat kuoppiinsa painuneet ja omiin mietteihinsä kääntyneet ja joista ei vielä ollut kaikki järjen valo sammunut, vaikka oli melkein sammumaisillaan, ja joissa vaani syvällä sellainen hurjuuden kipinä että kauhistutti ja pelotti, että vanhus tuossa tuokiossa hyökkää kimppuun, puree hampaillaan, kynsii sormillaan.

He ovat nyt seisoneet siellä kotvan aikaa, kun majurinrouva yht'äkkiä pysähtyy nuoren kreivittären eteen ja katsoo häntä hyvin ankarasti. Kreivitär peräytyy askelen ja tarttuu rouva Scharlingia käsivarteen.

Majurinrouvan kasvot elostuvat yht'äkkiä ja selkenevät, hänen silmänsä katsovat maailmaan täysin tajuisesti.

"Oh, ei, ei", hän sanoo hymyillen, "niin hullusti ei toki ole laita, rakas nuori rouva."

Hän pyytää nyt heitä istumaan ja istuu itsekin. Hänen kasvoilleen tulee entinen komea ilme, samanlainen kuin Ekebyn suurissa kemuissa ja kuninkaan tanssiaisissa Karlstadin maaherrankartanossa. Toiset unohtavat rääsyt ja vankilan ja näkevät ainoastaan Vermlannin ylpeimmän ja rikkaimman naisen.

"Rakas kreivittäreni", hän sanoo. "Mikä saattaa teidät keskeyttämään tanssinne ja tulemaan minunlaiseni yksinäisen mummon luo? Taidatte olla varsin hyvä."

Elisabet-kreivitär ei voi vastata. Liikutus tukkii hänen äänensä. Rouva Scharling vastaa hänen puolestaan, ettei kreivitär ole voinut tanssia ajatellessaan majurinrouvaa.

"Rakas rouva Scharling", vastaa majurinrouva, "olenkin minä jo niin surkealla tolalla, että häiritsen nuorten ilonpitoa? Ette saa itkeä minun vuokseni, nuori kreivitär", hän jatkoi. "Olen vanha, ilkeä nainen, joka ansaitsen kohtaloni. Teidän mielestänne ei kai tee oikein se, joka lyö äitiään?"

"Ei, mutta…"

Majurinrouva keskeyttää hänet ja pyyhkäisee hänen otsaltaan kiharaisen, vaalean tukan.

"Lapsi, lapsi", hän sanoo, "miten te saatoitte ottaa tuhman Henrik Dohnan?"

"Mutta minä rakastan häntä."

"Näen miten on, näen miten on", sanoo majurinrouva. "Kiltti lapsi, eikä muuta: itkee surullisten ja nauraa iloisten kanssa. Ja pakostakin sanoo 'jaa' ensimmäiselle, joka sanoo: 'Minä rakastan sinua'! Niin, niinpä niin. Menkää nyt takaisin ja tanssikaa, rakas nuori kreivitär. Tanssikaa te vain ja olkaa iloinen. Teissä ei ole pahuutta."

"Mutta minä tahtoisin tehdä jotain teidän hyväksenne, majurinrouva."

"Lapseni", sanoo majurinrouva juhlallisesti, "Ekebyssä asui vanha nainen, jolla oli taivaan tuuletkin vankinaan. Nyt hän on itse vankina, ja tuulet irrallaan. Onko ihme, että myrsky maassa mylvii?

"Minä, joka olen vanha, näin sen jo ennen. Tunsin sen. Tiedän, että Jumalan jyrisevä myrsky tulee päällemme. Milloin se suhisee suurissa valtakunnissa, milloin viuhuu pienten syrjäisten yhteiskuntain kimpussa. Jumalan myrsky ei unohda ketään. Se kohtaa niin suuria kuin pieniä. On komeaa, tuo Jumalan myrskyn tulo.

"Jumalan myrsky, sinä siunattu Herran ilma, puhalla maassa! Äänet ilmassa, äänet maassa, kaikukaa ja kauhistakaa! Tehkää Jumalan myrsky jyriseväksi! Tehkää Jumalan myrsky hirvittäväksi! Kiitäkööt myrskynpuuskat maassa, syöksykööt horjuviin seiniin, murtakoot lukot, jotka ovat ruostuneet, ja huoneet, jotka kallistuvat kaatuakseen.

"Kauhu on täyttävä maan. Pienet linnunpesät putoavat oksainsa varasta puista maahan. Haukanpesä honganlatvasta putoaa suurella pauhulla alas, ja huuhkajankin pesään, vuorenrotkoon, sähisee tuuli lohikäärmeenkielin.

"Me luulimme, että meillä on kaikki hyvin täällä; mutta niin ei ollut. Jumalan myrskyä tarvitaan. Minä ymmärrän sen enkä valita. Tahtoisin vain mennä äitini luo."

Hän painuu yht'äkkiä kyyryyn.

"Mene nyt, nuori nainen", hän sanoo. "Minulla ei ole enää aikaa. Minun täytyy lähteä. Menkää nyt ja varokaa niitä, jotka ratsastavat myrskypilvillä!"

Ja sitten hän alkaa taas vaelluksensa. Piirteet höltyvät, katse kääntyy sisäänpäin. Kreivittären ja rouva Scharlingin täytyy jättää hänet.

Heti kun he ehtivät takaisin tanssijain joukkoon, menee nuori kreivitär Gösta Berlingin luo.

"Tuon teille, herra Berling, terveisiä majurinrouvalta", hän sanoo. "Hän odottaa, että herra Berling laskee hänet vankeudesta."

"Saapa sitten odottaa, kreivitär."

"Oi, auttakaa häntä, herra Berling!"

Gösta silmäilee eteensä synkästi. "Ei", sanoo hän, "miksi minä auttaisin häntä? Mistä minä olen hänelle kiitollisuuden velassa? Kaikki, mitä hän on tehnyt hyväkseni, on ollut turmiokseni."

"Mutta, herra Berling…"

"Jos häntä ei olisi ollut", sanoo Gösta kiivaasti, "makaisin nyt tuolla ikuisten metsien helmassa. Olenko minä velvollinen uskaltamaan henkeni hänen tähtensä siksi, että hän teki minusta Ekebyn kavaljeerin? Luuleeko kreivitär, että siitä virasta suurta kunniaa koituu?"

Nuori kreivitär kääntyy hänestä vastaamatta. Hän on vihainen.

Hän palaa paikalleen, katkeroituneena kavaljeereihin. Tänne he ovat tulleet walt-torvineen ja viuluineen ja aikovat antaa käyrien hangata kieliä, kunnes jouhet kuluvat poikki, ajattelematta, että ilon soitto kuuluu pihan yli vangin viheliäiseen huoneeseen. Tänne he tulevat tanssimaan anturansa tomuksi eivätkä ajattele, että heidän vanha hyväntekijänsä voi nähdä heidän varjojensa leijailevan ohi huuruisten ruutujen! Ah, miten maailma tuli harmaaksi ja rumaksi! Ah, minkä varjon hätä ja kovuus heitti nuoren kreivittären sieluun!

Hetken päästä tulee Gösta pyytämään häntä tanssiin. Kreivitär kieltäytyy jyrkästi.

"Ettekö tahdo tanssia minun kanssani, kreivitär?" kysyy Gösta ja tulee hyvin punaiseksi.

"En teidän enkä muidenkaan Ekebyn kavaljeerien", hän sanoo.

"Emme siis ole sen kunnian arvoisia?"

"Se ei ole mikään kunnia, herra Berling. Mutta minua ei huvita tanssia sellaisten kanssa, jotka unohtavat kaikki kiitollisuuden käskyt."

Gösta on jo pyörähtänyt kantapäillään. Tämän kohtauksen moni kuulee ja näkee. Kaikki myöntävät kreivittären olevan oikeassa. Kavaljeerien kiittämättömyys ja sydämettömyys majurinrouvaa kohtaan on herättänyt yleistä suuttumusta.

Mutta niinä päivinä on Gösta Berling vaarallisempi kuin metsän peto. Aina siitä lähtien kun hän tuli kotiin karhunajosta ja näki Mariannen menneen, on hänen sydämensä ollut kuin arka haava. Häntä haluttaisi tehdä jollekin veristä vääryyttä ja levittää laajalti surua ja tuskaa.

Jos kreivitär niin tahtoo, hän sanoo itsekseen, tapahtukoon niin kuin hän tahtoo. Mutta älköön kreivitär yrittäkökään säästää omaa nahkaansa. Nuorta kreivitärtä miellyttävät naisenryöstöt. Hän saa nyt toteuttaa mielitekonsa. Gösta Berling on perin halukas pieneen seikkailuun. Kahdeksan päivää hän on kantanut surua naisen vuoksi. Se jo riittää. Hän kutsuu puheilleen Beerencreutzin, everstin, ja Kristian Berghin, vahvan kapteenin, ja hitaan Kristoffer-serkun, joka ei ikinä siekaile heittäytyä hurjapäiseen seikkailuun, ja neuvottelee heidän kanssaan, miten kavaljeerirakennuksen loukattu kunnia on kostettava.

Sitten loppuvat pidot. Pitkä jono rekiä ajetaan pihalle. Herrat vetävät turkit yllensä. Naiset etsivät vaatteitaan pukuhuoneen toivottomasta sekamelskasta.

Nuori kreivitär pitää kiirettä päästäkseen jo näistä inhottavista tanssiaisista. Hän joutuu naisista ensimmäisenä valmiiksi. Hän seisoo hymyillen keskellä naistenhuoneen lattiaa ja katsoo muiden lähtötouhua, kun yht'äkkiä ovi aukeaa ja Gösta Berling seisoo kynnyksellä.

Miehillä ei tietenkään ole oikeutta tunkeutua tähän huoneeseen. Vanhat rouvat seisovat siellä vähine hiuksineen, pantuaan koristavat myssynsä pois. Ja nuoret ovat kääntäneet hameensa helmat turkin alle, etteivät jäykät volangit rutistuisi matkalla.

Mutta hillitsevistä huudoista välittämättä hyökkää Gösta Berling kreivittären luo ja tempaa hänet.

Ja hän nostaa hänet käsivarsilleen ja ryntää kamarista eteiseen ja sieltä portaille.

Eivät voi ällistyneiden naisten huudot pysähdyttää häntä. Kun he juoksevat perästä, he näkevät vain, miten hän viskautuu rekeensä kreivitär sylissä.

He kuulevat kuskin piiskanläiskeen ja näkevät hevosen porhaltavan laukkaan. He tuntevat kuskin — se on Beerencreutz. He tuntevat hevosen — se on Don Juan.

Ja kreivittären kohtalosta kovin huolissaan he huutavat herroja.

Ja nämä eivät hukkaa aikaa moniin kysymyksiin, vaan syöksyvät rekiinsä. Ja kreivi etunenässä he ajavat takaa naisenryöstäjiä.

Mutta Gösta Berling kellettää reessä pitäen kiinni nuorta kreivitärtä. Surut kaikki hän on unohtanut, ja seikkailun juovuttavasta riemusta huimana hän laulaa täyttä kurkkua laulua rakkaudesta ja ruusuista.

Aivan rintaansa vasten hän puristaa kreivitärtä; mutta kreivitär ei yritäkään paeta. Hänen kasvonsa lepäävät valkeina ja jäykistyneinä Göstan rintaa vasten.

Ah, mitä tulee miehen tehdä, kun häntä liki on naisen kalpeat, avuttomat kasvot, kun mies näkee vaalean tukan, joka tavallisesti varjostaa valkeata, loistavaa otsaa, mutta on nyt syrjään häilähtänyt, ja kun silmäluomet ovat raskaasti sulkeutuneet peittäen harmaiden silmien veitikkakimelteen.

Mitä tulee miehen tehdä, kun punaiset huulet vaalenevat hänen silmiensä edessä?

Suudella, tietysti suudella noita vaalenevia huulia, noita suljettuja silmiä, tuota valkoista otsaa.

Mutta silloin herää nuori nainen. Hän tahtoo kimmahtaa pois. Hän on kuin viritetty jousi. Ja Göstan on kamppailtava kaikin voimin, ettei toinen pääsisi heittäytymään reestä, kunnes hän on saanut kreivittären kukistettuna ja vapisevana vaipumaan reen toiseen nurkkaan.

"Katso", sanoo Gösta silloin aivan tyynesti Beerencreutzille. "Kreivitär on kolmas, jota Don Juan ja minä viemme tänä talvena. Mutta ne toiset riippuivat suudellen kaulassani, kun tämä taas ei tahdo antaa minun suudella eikä tanssiakaan kanssaan. Tuletkos hullua hurskaammaksi noista naisista, Beerencreutz?"

Mutta Göstan ajaessa pihasta ja naisten kirkuessa ja huudellessa hädissään ja touhuissaan joutuivat majurinrouvaa vartioivat miehet ihmeisiinsä.

"Mikäs nyt on?" he ajattelivat. "Mistä moinen kirkuminen?"

Samassa lyödään ovi auki, ja ääni huutaa heille:

"Hän on poissa! Nyt se vie häntä."

He ulos, juosten kuin hullut, ajattelematta, majurinrouvako vai kuka se oli poissa. Onnikin suosi heitä, niin että he pääsivät erääseen ohikiitävään rekeen. Ja he ajoivat pitkän aikaa, ennen kuin saivat tietää, ketä ajettiin.

Mutta Bergh ja Kristoffer-serkku menivät aivan rauhassa vankilan ovelle, mursivat lukon ja avasivat oven.

"Majurinrouva on vapaa", he sanoivat.

Hän tuli ulos. He seisoivat suorina kuin puikot oven kahden puolen, katsomatta häneen.

"Majurinrouvaa odottaa hevonen ja reki pihalla."

Hän meni silloin ulos, istuutui rekeen ja ajoi tiehensä. Kukaan ei ajanut häntä takaa. Kukaan ei edes tiennyt minne hän meni.

Brobyn mäeltä rientää Don Juan Lövenin jääpeittoiselle pinnalle. Uljas juoksija kiitää kuin lentämällä.

Raikas jääkylmä ilma viuhuu ajajien poskilla. Kulkuset helkkyvät. Tähdet ja kuu välkkyvät. Lumi lepää sinivalkoisena ja loistaa omaa valoaan.

Gösta tuntee runollisten ajatusten heräävän mielessään. "Beerencreutz", hän sanoo, "katso, tämä on elämää. Niinkuin Don Juan kiitää pois tätä nuorta naista vieden, niin kiitää myös aika vieden ihmistä. Sinä olet välttämättömyys, joka ohjaat matkaa. Minä olen himo, joka vangitsen tahdon. Ja niin temmataan hän, tuo voimaton, yhä syvemmälle alas."

"Älä lörpöttele!" karjaisee Beerencreutz. "Nyt ne tulevat perästä."

Ja viuhuvilla piiskanlyönneillä hän kiihoittaa Don Juania yhä hurjempaan vauhtiin.

"Siellä sudet, täällä saalis!" huudahtaa Gösta. "Don Juan, poikani, kuvittele olevasi nuori hirvi. Syöksy viidakon läpi, kahlaa rämeen poikki, hyppää tunturin selkään ja sieltä alas kirkkaaseen järveen, ui yli, pää uljaasti koholla, ja katoa, katoa tiheän kuusikon pelastavaan pimeään! Juokse, Don Juan, vanha naisrosvo! Juokse kuin nuori hirvi!"

Riemu täyttää hänen hurjan sydämensä vauhdin tuoksinassa. Riemulaulua ovat hänestä vainoojien huudot. Riemu täyttää hänen hurjan sydämensä, kun hän tuntee kreivittären ruumiin tutisevan pelosta, kun hän kuulee hänen hampaittensa kalinan.

Yht'äkkiä irtautuu rautainen kierre, jossa hän on pitänyt kreivitärtä. Hän nousee pystyyn reessä ja heiluttaa lakkiaan.

"Minä olen Gösta Berling", huutaa hän, "kymmenen tuhannen suutelon, kolmentoista tuhannen lemmenkirjeen herra. Eläköön, Gösta Berling! Ottakoon kiinni ken saa!"

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuiskaa kreivittären korvaan:

"Eikö vauhti ole hyvä? Eikö tämä ole kuninkaallinen matka? Lövenin takana Venern. Venernin takana meri, loppumattomiin aavaa lakeutta, kirkasta, sinimustaa jäätä, ja sen tuolla puolen säteilevä maa. Jylisevä ukkonen jäätyvän jään alla, vimman huudot takanamme, tähdet yllämme lentävät ja kulkuset edessämme kilisevät! Eteenpäin! Yhä eteenpäin! Haluttaako teitä, nuori, kaunis naiseni, kokea matkan hurmaa?"

Hän oli päästänyt kreivittären irti. Kreivitär sysää hänet kiivaasti luotaan.

Seuraava hetki näkee Göstan polvillaan hänen edessään.

"Olen raukka, raukka. Teidän ei olisi pitänyt, kreivitär, ärsyttää minua. Seisoitte siellä niin ylpeänä ja hienona ettekä luullut, että kavaljeerin koura koskaan yltää teihin. Taivas ja maa rakastaa teitä. Teidän ei pitäisi lisätä niiden kuormaa, joita taivas ja maa halveksivat."

Hän tempaa kreivittären kädet ja painaa ne kasvoilleen.

"Jospa edes tietäisitte", sanoo hän, "miltä tuntuu olla hylätty. Ei silloin kysy mitä tekee. Ei, silloin ei kysy."

Samassa hän huomaa, ettei kreivittärellä ole käsineitä. Hän sieppaa silloin isot rukkaset taskustaan ja pistää ne hänen käteensä.

Niin hän rauhoittuu täydellisesti. Hän laittautuu oikeaan asentoon ja istuu nuoresta kreivittärestä niin kaukana kuin mahdollista.

"Teidän ei tarvitse pelätä, kreivitär", hän sanoo. "Ettekö näe mihin tulemme? Tottahan ymmärrätte, ettemme me toki tohdi tehdä teille mitään pahaa."

Kreivitär, joka oli ollut kerrassaan suunniltaan kauhusta, näkee nyt, että he ovat jo järven toisella puolella ja että Don Juan vetää rekeä Borgin jyrkkää ylämäkeä.

He pysähtyvät kreivinkartanon portaiden eteen ja antavat nuoren kreivittären nousta reestä oman kotinsa ovella.

Mutta kun palvelijat, jotka pihalle kiiruhtavat, ympäröivät kreivittären, hän tointuu ja tulee rohkean maltikkaaksi.

"Pidä huolta hevosesta, Andersson!" hän sanoo kuskille. "Nämä herrat, jotka ovat kyydinneet minua kotiin, ovat varmaankin hyviä ja astuvat hetkiseksi sisään. Kreivi tulee pian."

"Kuten kreivitär tahtoo", sanoo Gösta ja nousee heti reestä. Beerencreutz heittää ohjakset kädestään empimättä silmänräpäystäkään. Mutta nuori kreivitär käy edeltä ja pyytää heitä saliin, voimatta tuskin salata kostoniloaan.

Kreivitär oli tosiaan luullut, että kavaljeerit epäröisivät odottaa hänen miestään.

He eivät kai tienneet, kuinka ankara ja oikeudenmukainen mies hän oli. He eivät pelänneet tilintekoa, mihin joutuisivat väkivaltaisesti ryöstettyään kreivittären ja pakotettuaan hänet ajamaan reessään. Hän halusi kuulla, miten kreivi kieltää heitä koskaan enää astumasta loukatun naisen kodin kynnyksen yli.

Hän halusi nähdä, kuinka kreivi käskee palvelijat ajamaan kavaljeerit ulos miehinä, joille he eivät enää koskaan saa avata Borgin portteja. Hän halusi kuulla kreivin lausuvan halveksimisensa, ei ainoastaan siitä, mitä he olivat tehneet hänelle, vaan myös vanhan majurinrouvan, heidän hyväntekijänsä, kohtelusta.

Kreivi, joka oli hänelle pelkkää hellyyttä ja kunnioitusta, hän on hänen vainoojilleen niin ankara kuin he ansaitsevatkin. Rakkaus sytyttää tuleksi kreivin sanat. Hän, joka suojeli ja kunnioitti häntä hienompana kaikkia muita olentoja, hän ei salli, että raa'at miehet iskevät häneen kuin petolinnut varpuseen. Kreivitär hehkui kostonhimoa.

Beerencreutz, tuuhea- ja valkoviiksinen eversti, astui pelotta ruokasaliin ja meni takkavalkean eteen, jonka aina piti olla sytytettynä, kun kreivitär tuli vieraisilta kotiin.

Gösta jäi pimeään ovenpieleen ja katseli vaieten kreivitärtä, kun palvelija auttoi hänen yltään päällysvaatteita. Siinä istuessaan ja katsellessaan tätä nuorta naista hän tuli niin iloiseksi, ettei vuosikausiin ollut tuntenut sellaista. Hänestä tuntui selvältä, hänestä oli niin varmaa kuin ilmestys, vaikka hän ei ymmärtänyt, miten oli sen keksinyt, että kreivittärellä oli ylen ihana sielu.

Yhä, yhä se oli sidottu ja uinui, mutta se oli kyllä pääsevä esille. Hän tuli sangen iloiseksi huomattuaan sen suuren puhtauden ja hurskauden ja viattomuuden, joka oli kreivittären sisimpänä. Häntä melkein nauratti kreivitär, joka oli niin vihaisen näköinen ja seisoi siinä hehkuvin poskin ja kulmat rypyssä.

"Sinä et tiedä, miten lempeä ja hyvät olet", hän ajatteli.

Se hänen olentonsa puoli, joka ilmenee aistimaailmalle, ei tee koskaan hänen sisäiselle minuudelleen oikeutta, ajatteli Gösta. Mutta Gösta Berlingin täytyi tästä hetkestä olla hänen palvelijansa, niinkuin täytyy palvella kaikkea kaunista ja jumalaista. Niin, ei ollut syytä katua, että hän äsken oli kohdellut kreivitärtä niin väkivaltaisesti. Jollei kreivitär olisi pelännyt niin kovin, jollei hän olisi sysännyt häntä luotaan niin kiivaasti, jollei Gösta olisi nähnyt, että hänen koko olentonsa kuohahti Göstan raakuuden tähden, niin ei Gösta koskaan olisi saanut tietää, kuinka hieno ja jalo henki kreivittäressä asui.

Hän ei olisi voinut sitä ennen uskoa. Kreivitärhän oli vain näyttänyt tanssinhaluaan ja iloisuuttaan. Ja olihan hän mennyt tuolle tuhmalle Henrik-kreiville.

Niin, nyt hän olisi kreivittären orja aina kuolemaansa: koira ja orja, Kristian-kapteenin sanoin, juuri koira ja orja.

Hän, Gösta Berling, istui ovensuussa ja piti jonkinmoista jumalanpalvelusta kädet ristissä. Aina siitä päivin, jolloin hän ensi kerran oli tuntenut innoituksen tulenliekin leimuavan päänsä päällä, hän ei ollut tuntenut tällaista pyhyyttä sielussaan. Hän ei häiriytynyt lainkaan, vaikka kreivi Dohna tuli sisään, muassaan ihmisparvi, joka kiroili ja siunaili kavaljeerien tuhansia tepposia.

Hän antoi Beerencreutzin ottaa myrskyn vastaan. Verkkaisen levollisena seisoi tuo monien seikkailujen karaisema kapteeni takan edessä. Hän oli nostanut jalkansa takanristikolle, nojasi kyynäspäätä polveensa ja leukaa käteensä ja katsoi sisään ryntääviä.

"Mitä tämä tällainen merkitsee?" kiljaisi pikku kreivi hänelle.

"Se merkitsee", vastasi Beerencreutz, "että niin kauan kuin tässä maailmassa on hameväkeä, niin kauan on hassujakin, jotka tanssivat heidän pillinsä mukaan."

Nuori kreivi punastui ankarasti.

"Kysyn, mitä tämä merkitsee!" toisti hän.

"Sitähän minäkin kysyn", sanoi Beerencreutz. "Kysyn, mitä merkitsee, että Henrik Dohnan kreivitär ei tahdo tanssia Gösta Berlingin kanssa."

Kreivi katsoi kysyvästi vaimoonsa.

"Minä en voinut, Henrik", huudahti kreivitär. "En voinut tanssia hänen enkä kenenkään kavaljeerin kanssa. Muistelin majurinrouvaa, jonka he antavat nääntyä vankina."

Pikku kreivi ojensi jäykkää selkäänsä ja nosti pystympään ukonpäänsä.

"Me kavaljeerit", sanoi Beerencreutz, "emme anna kenenkään häväistä itseämme. Kuka ei tahdo tanssia kanssamme, sen täytyy kanssamme ajaa. Kreivittärelle ei ole tapahtunut mitään pahaa, ja sillä on asia kuitti."

"Ei", sanoi kreivi. "Sillä se ei ole kuitti. Minä täällä vastaan vaimoni teoista. Nyt kysyn minä, miksi ei Gösta Berling kääntynyt minun puoleeni saadakseen hyvitystä, kun vaimoni oli häntä loukannut?"

Beerencreutz hymyili.

"Minä kysyn", toisti kreivi.

"Ei anota ketulta lupaa, kun sen nahka nyljetään", sanoi Beerencreutz.

Kreivi pani käden kaidalle rinnalleen.

"Minua on mainittu oikeudentuntoiseksi mieheksi", huudahti hän. "Osaan tuomita palvelijoitani. Miksi en saisi tuomita vaimoani? Kavaljeereilla ei ole oikeutta tuomita häntä. Sen rangaistuksen, jonka he ovat hänelle antaneet, teen minä tyhjäksi. Sitä ei ole koskaan ollut, ymmärrättekö, herrat? Sitä ei ole koskaan ollut."

Kreivi kirkui sanansa niin korkealla falsetilla kuin jaksoi. Beerencreutz vilkaisi kuulijakuntaan. Ei ollut yhtäkään läsnäolijaa — Sintram ja Daniel Bendix ja Dahlberg, ja ketä heitä lienee ollutkaan paikalle saapuneita — joka ei olisi myhäillyt, kun hän peijasi tuhmaa Henrik Dohnaa.

Nuori kreivitär ei heti käsittänyt. Mikä tässä piti tyhjäksi tehtämän? Hänen tuskansako, kavaljeerien kovat kouraukset hänen hennossa ruumiissaan, hurja laulu, hurjat sanat, hurjat suudelmatko, niitä ei ollut koskaan ollut? Eikö tässä illassa ollut mitään, jota ei harmaa hämärän jumalatar vallinnut?

"Mutta Henrik…"

"Vaiti!" sanoi kreivi. Ja hän oikaisi ryhtiään pitääkseen rangaistussaarnan kreivittärelle. "Voi sinua, että sinä, joka olet nainen, olet uskaltanut tuomaroida miesväkeä", hän sanoo. "Voi sinua, joka olet minun vaimoni ja uskallat loukata ihmistä, jonka kättä minä mielelläni puristan. Mitä tekemistä sinulla on siinä, että kavaljeerit ovat antaneet panna majurinrouvan putkaan? Eivätkö he olleet oikeassa? Sinä et tiedä, et aavista, miten sydämensä pohjasta miehen täytyy suuttua, kun kuulee puhuttavan naisen uskottomuudesta. Aiotko sinä itse vaeltaa huonoa tietä, koska ryhdyt sellaista naista puolustamaan?"

"Mutta Henrik…"

Kreivitär valitti kuin lapsi ja ojenteli käsiään ikäänkuin väistääkseen noita pahoja sanoja. Hän ei ollut ehkä koskaan kuullut itseensä singottavan niin kovia sanoja. Hän oli täysin avuton näiden kovien miesten joukossa, ja nyt kääntyi hänen ainoa puolustajansa häntä vastaan. Koskaan ei hänen sydämellään enää olisi voimaa valaista hänen maailmaansa.

"Mutta Henrik, sinunhan pitäisi minua puolustaa."

Gösta Berling huomasi, mihin nyt jouduttiin, nyt kun oli myöhäistä. Hän ei todellakaan tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Hän toivoi kreivittärelle pelkkää hyvää. Mutta hän ei uskaltanut heittäytyä miehen ja vaimon väliin.

"Missä on Gösta Berling?" kysyi kreivi.

"Tässä", sanoi Gösta. Ja hän teki surkean yrityksen kääntääkseen asian leikiksi. "Kreivi varmaankin piti puhetta, mutta minä nukahdin. Mitä kreivi sanoo siitä, jos me nyt lähdemme kotiin ja laskemme teidät nukkumaan?"

"Gösta Berling, koska kreivittäreni on kieltäytynyt tanssimasta sinun kanssasi, käsken häntä suutelemaan sinun kättäsi ja pyytämään sinulta anteeksi."

"Rakas Henrik-kreivi", sanoo Gösta hymyillen, "se ei tosiaan ole käsi, jota nuoren naisen sopii suudella. Eilen se oli punainen ammutun hirven verestä, viime yönä musta tappelusta hiilenpolttajan kanssa. Kreivi on langettanut jalon ja ylevän tuomion. Siinä tarpeeksi hyvitystä. Tule, Beerencreutz!"

Kreivi asettui hänen eteensä.

"Älä mene", hän sanoi. "Minun vaimoni on toteltava minua. Tahdon, että kreivittäreni oppii tuntemaan, mihin omavaltainen menettely johtaa."

Gösta pysähtyi neuvottomana. Kreivitär seisoi kalpeana, mutta ei liikahtanut.

"Tule", sanoi kreivi.

"Henrik, minä en voi."

"Sinä voit", sanoi kreivi ankarasti. "Sinä voit. Mutta minä tiedän, mitä sinä tahdot. Tahdot pakottaa minut tappelemaan tuon miehen kanssa sen vuoksi, ettet oikkujesi tähden hänestä pidä. No hyvä, ellet sinä tahdo antaa hänelle hyvitystä, annan minä. Ainahan teistä naisista on mieleistä, kun miehiä pistetään kuoliaaksi teidän tähtenne. Sinä olet rikkonut etkä tahdo sitä sovittaa. Siis minun on tehtävä se. Minä kaksintaistelen, hyvä kreivitär. Muutaman tunnin päästä olen verisenä ruumiina."

Kreivitär katsoi häneen pitkään. Ja hän näki kreivin sellaisena kuin tämä todella oli: tuhmana, arkana, ylpeyden ja turhamaisuuden pöyhistämänä, miesten surkeimpana.

"Rauhoitu", hän sanoi. Ja hän oli tullut kylmäksi kuin jää. "Minä teen sen."

Mutta nyt joutui Gösta Berling aivan suunniltaan.

"Kreivitär ei saa! Ei, te ette saa! Tehän olette vain lapsi, heikko, viaton lapsi, ja te suutelisitte minun kättäni! Teidän sielunne on niin puhdas, kaunis! Koskaan en minä enää tule teidän lähellenne! Oi, en koskaan! Minä tuotan kuolemaa ja turmiota kaikelle hyvälle ja viattomalle. Te ette saa minuun koskea. Minä pakenen teitä kuin tuli vettä. Te ette saa!" Hän pani kädet selkänsä taakse.

"Se ei haittaa enää mitään, herra Berling. Nyt se ei haittaa enää mitään. Minä pyydän teiltä anteeksi. Pyydän, antakaa minun suudella kättänne!"

Gösta piti käsiään selkänsä takana. Hän silmäsi asemaa. Hän lähenteli ovea.

"Jos sinä et ota vastaan hyvitystä, jota vaimoni sinulle tarjoaa, täytyy minun tapella kanssasi, Gösta Berling, ja sitä paitsi panna hänelle toinen, ankarampi rangaistus."

Kreivitär kohautteli olkapäitään. "Hänhän on hulluna pelosta", hän kuiskasi. "Antakaa sen nyt tapahtua! Ei merkitse mitään, että minua vähän nöyryytetään. Niinhän te juuri tahdoitte."

"Niinkö minä tahdoin? Uskotteko te, että minä tahdoin niin? No, kun minulla ei ole enää käsiä joita suudella, niin teidän täytyy nähdä, että minä en tahtonut sitä", huudahti Gösta.

Ja hän juoksi takan luo ja pisti kätensä tuleen. Liekki kiertyi niiden ympärille, iho rypistyi, kynnet ratisivat. Mutta samassa silmänräpäyksessä iski Beerencreutz hänen niskaansa ja paiskasi hänet aika vauhtia takan luota. Gösta kompastui tuoliin ja jäi sille istumaan. Hän istui ja melkein häpesi typerää tekoaan. Nyt kreivitär kai luulee, että hän teki sen vain kerskuakseen? Semmoinen, suuren joukon läsnäollessa, näytti tietystikin vain typerältä kerskunnalta. Eihän siinä ollut hituistakaan vaaraa.

Ennen kuin hän ehti ajatellakaan ja nousta ylös, lankesi kreivitär polvilleen hänen viereensä. Hän tarttui punaisiin, nokisiin käsiin ja katseli niitä.

"Suutelen niitä, suutelen niitä", huudahti hän, "heti kun ne eivät enää ole niin kipeät ja pahat." Ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään, kun hän näki palorakkojen kohoavan kärventyneen ihon alta.

Siten kohosi Gösta hänelle kuin ennen tuntemattoman ihanuuden ilmestys. Että sellaista vielä voi tapahtua maan päällä, että sellaista tehtiin hänen tähtensä! Ah, millainen mies, millainen mies olikaan tämä, kykenevä kaikkeen, valtava niin hyvässä kuin pahassa, suurtekojen mies, voimakkaitten sanojen, loistavien tekojen mies! Sankari, sankari, luotu toisenlaisista aineksista kuin muut! Oikkujen ja hetken halun orja, kauhea ja hurja, mutta mies, jolla on raivon voima, joka ei häikäile mitään.

Kreivitär oli ollut kovin alakuloinen koko illan eikä ollut nähnyt muuta kuin surua, julmuutta ja raukkamaisuutta. Nyt oli kaikki unohtunut. Nuori kreivitär riemuitsi taas siitä, että oli ihminen. Hämärän jumalatar oli lyöty. Nuori kreivitär näki valon ja värien valaisevan maailmaa.

* * * * *

Samana yönä kavaljeerien rakennuksessa.

Siellä huudettiin kuolemaa ja kirousta Gösta Berlingille. Vanhat herrat tahtoivat nukkua; mutta se oli mahdotonta. Gösta ei antanut heille rauhaa. Turhaa oli heidän vetää vuoteensa uutimet, sammuttaa kynttilät. Hän vain lorusi.

Nyt hän julisti heille, millainen enkeli nuori kreivitär oli ja kuinka hän ihaili häntä. Hän on palveleva kreivitärtä, jumaloiva häntä. Hän oli nyt niin tyytyväinen tietäessään, että kaikki eivät olleet häntä hyljänneet. Nyt hän voi omistaa elämänsä kreivittären palvelukseen. Kreivitär tietenkin halveksii häntä. Mutta hän on tyytyväinen saadessaan maata hänen jaloissaan kuin koira.

Olivatko he huomanneet Lagön saaren tuolla Lövenin selällä? Olivatko he nähneet sen eteläpuolta, joka rosoisena kalliona kohoaa pystysuorana vedestä? Olivatko he nähneet sen pohjoispuolta, joka kallistuu loivana rinteenä järveen ja jossa kapeat hietaniemekkeet, joilla kasvaa suuria, komeita kuusia, kiertelevät vedenrajaa ja muodostavat ihmeellisiä pikkujärviä? Sinne ylhäälle, jyrkälle kallion huipulle, jossa on vielä muinaisen merirosvolinnan pirstat, hän rakentaa nuorelle kreivittärelle linnan, marmorilinnan. Leveät portaat, joiden juureen liputetut venheet voi laskea maihin, hakataan kallioon aina järveen asti. Siellä on säteilevät salit ja korkeat tornit, kultahuiput. Siitä tulee nuoren kreivittären arvoinen asunto. Se vanha puuhökkeli Borgin niemellä ei ansaitse hänen jalkansa astuntaa.

Kun hän oli puhellut näin kotvan aikaa, alkoi jo kuorsauksia kaikua keltaruutuisten uudinten takaa. Mutta useimmat kiroilivat ja voivottelivat häntä ja hänen hullutuksiaan.

"Ihmiset", sanoo hän silloin juhlallisesti, "minä näen ihmistöiden tai ihmistekojen pirstaleiden peittävän viheriöivää maankamaraa. Pyramidit painavat maata, Baabelin torni on kerran puhkonut pilviä, kauniit temppelit ja harmaat linnat ovat ylenneet sorasta. Mutta kaikesta, minkä kädet ovat rakentaneet, mikä siitä ei ole rauennut tai ei raukea? Oi, ihmiset, heittäkää muurikauha ja saviruukki! Levittäkää muurarin esiliinat päänne peitoksi ja laskeutukaa rakentamaan unelmienne valoisaa linnaa! Mitä tekee henki kivi- ja savilinnoilla? Oppikaa rakentamaan katoamattomia linnoja unista ja näyistä!"

Niin sanoen hän meni nauraen levolle.

Kun kreivitär kohta sitten sai kuulla, että majurinrouva oli vapautettu, hän valmisti kavaljeereille päivällispidot.

Siten alkoi hänen ja Gösta Berlingin pitkäaikainen ystävyys.

Yhdestoista luku

KUMMITUSJUTTUJA

Oi, myöhäisen ajan lapset!

Minulla ei ole teille mitään uutta kerrottavaa, vain vanhaa ja melkein unohdettua. Satuja muistan lastenkamarista, jossa pienokaiset istuivat matalilla jakkaroilla valkopäisen kertojamummon ympärillä, tai väentuvan pystyvalkean äärestä, missä rengit ja torpparit pakinoivat höyryn löyhytessä heidän märistä vaatteistaan, — ja he vetivät puukkonsa povelta nahkatupesta levittääkseen voita paksulle, pehmeälle leivälle — tai saleista, joissa vanhat herrat soutivat keinutuoleissaan ja tarinoivat höyryävän totin vilkastamina menneistä ajoista.

Seisoipa silloin lapsi, joka oli kuunnellut sadunkertojamummoa, työmiehiä ja noita vanhoja herroja, seisoipa hän talvi-iltana ikkunan ääressä; eikä hän nähnyt suinkaan taivaanrannan pilviä, vaan pilvet olivat kavaljeereja, jotka ajoivat taivaankannen yli keikkuvilla, yhden hevosen vetämillä ajopeleillä, ja tähdet olivat vahakynttilöitä, jotka sytytettiin Borgin niemen vanhassa kreivinhovissa, ja rukkia, joka surisi viereisessä huoneessa, polki vanha Ulrika Dillner. Sillä lapsen pää oli täynnä muinaisaikain ihmisiä; vain niiden maailmassa hän eli ja niistä haaveksi.

Mutta lähetettiinpä sitten tämä lapsi, jonka koko sielu oli satuja täynnä, hakemaan pimeän ullakon kautta kalustohuoneesta pellavia tai korppuja, niin jopa kapisivat pienet jalat, ja lapsukainen kiiti täyttä karkua portaita alas ja eteisen läpi takaisin keittiöön. Sillä siellä ylhäällä pimeässä hän oli tullut ajatelleeksi kuulemiaan vanhoja juttuja Forsin ilkeästä tehtaanpatruunasta, joka oli ollut liitossa paholaisen kanssa.

Ilkeän Sintramin tomu on levännyt kauan Svartsjön kalmistossa, mutta kukaan ei usko, että hänen sielunsa on kutsuttu Jumalan luo, niinkuin hautakivessä lukee.

Eläessään hän oli niitä, joiden luo pitkien, sateisten sunnuntaiden iltapäivinä ajavat raskaat, mustien hevosten vetämät vaunut. Tummapukuinen, hieno herra astuu vaunuista ja auttaa isäntää kuluttamaan kortinlyönnillä ja arpanopan heitolla verkkaisia tunteja, jotka yksitoikkoisuudellaan ovat saattaa hovin herran epätoivoon. Peliä jatkuu ohi puolenyön, ja kun vieras aamuhämärissä lähtee, hän jättää aina taloon jonkin onnettomuutta tuottavan lähtiäislahjan.

Silloin kun Sintram täällä maan päällä eli, oli hän niitä, jollaisten tuloa haltijat ennustavat. Aave käy heidän edellään: heidän vaununsa tulla jyryyttävät pihaan, heidän piiskansa läiskää, heidän äänensä kaikuu portailla, eteisen ovi aukee ja sulkeutuu. Koirat ja väki heräävät ruminaan, niin kova se on; mutta ketään ei tule, aave vain rientää heidän edeltään.

Huu, noita kauhistuksen olentoja, joita pahat henget etsiskelevät! Mikähän suuri, musta koira se silloin tällöin ilmestyi Forsiin Sintramin aikana? Sillä oli hirveät, säkenöivät silmät ja pitkä verta tippuva kieli, joka roikkui pitkällä läähättävästä kidasta. Eräänä päivänä, juuri kun rengit olivat keittiössä murkinalla, se oli raapinut keittiön ovea, mutta pisin ja vahvin renki oli tempaissut palavan kekäleen liedestä, nykäissyt oven auki ja nakannut kekäleen koiran kitaan.

Silloin se oli karkonnut hirveästi ulisten, tuli ja savu oli tuprunnut kidasta, kipunoita tuiskunnut ympärillä, ja jäljet tiellä olivat paistaneet kuin tuli.

Ja eikös sekin ollut kauheata, että aina kun tehtaanpatruuna tuli matkoilta kotiin, vaihtuivat ajokit. Hän lähti hevosilla, mutta palattuaan yöllä hänen vaunujensa edessä oli mustat sonnit. Ne, jotka asuivat maantien laidassa, näkivät, miten hänen ohi ajaessaan suuret, mustat sarvet kuumottivat öistä taivasta vasten, ja kuulivat, miten sonnit mörisivät ja hirmustuivat, kun tie leiskui kipinöitä, joita sorkat ja vaununpyörät iskivät kuivasta sorasta.

Niin, kyllä sieti pikku jalkojen kapista joutuakseen pimeän ja suuren ullakon läpi. Mitä jos jokin kauhea, se, jonka nimeä ei saa mainita, olisi tullut pimeästä nurkasta! Kuka takaa? Ei se ilmestynyt yksinomaan pahoille ihmisille. Eikö Ulrika Dillnerkin ollut nähnyt sitä? Hän ja myös Anna Stjärnhök tiesivät sanoa, eivätkö olleet nähneet juuri sitä.

* * * * *

Ystävät, ihmisten lapset, te, jotka tanssitte, te, jotka nauratte! Pyydän hartaasti, tanssikaa varoen, naurakaa varoen, naurakaa lempeästi, sillä paljon onnettomuutta voi koitua, jos pehmytpohjainen silkkikenkänne polkee herkkätuntoista sydäntä, kun sen pitäisi polkea kovia palkkeja, ja riehakas, hopeanhelkkyvä naurunne voi saattaa jonkun sielun epätoivoon.

Oli kai todellakin niin, että nuoret jalat olivat polkeneet liian tylysti vanhaa Ulrika Dillneriä, ja nuorten nauru oli kaikunut liian ylimieliseltä hänen korvissaan, koskapa hänet valtasi yht'äkkiä vastustamaton into hankkia naidun naisen arvonimi ja valta. Hän taipui viimein ilkeään Sintramiin tämän kauan kosittua, lähti hänen vaimokseen Forsiin ja eli erillään vanhoista bergalaisista ystävistään, erillään vanhoista rakkaista askareistaan ja entisistä jokapäiväisen leivän huolista.

Se naimiskauppa tehtiin rutosti ja ratosti! Sintram kosi joulun tienoilla ja helmikuussa vietettiin häät. Sinä vuonna asui Anna Stjärnhök kapteeni Ugglan luona. Hän korvasi hyvinkin vanhan Ulrikan, ja tämä voi tunnontuskitta lähteä talosta valloittamaan rouvan nimeä.

Tunnontuskitta, mutta ei katumuksetta. Ei ollut hyvä se paikka, jonne hän joutui; suuret, autiot huoneet olivat kauhun kamaluutta täynnä. Heti pimeän tultua häntä alkoi puistattaa ja kauhistaa. Hän oli menehtyä koti-ikävään.

Pitkät sunnuntai-illat olivat kaikista vaikeimmat. Niistä ei ollut ikinä tulla loppua, niistä enempää kuin monista tuskan ajatuksista, jotka vatvoivat hänen aivoissaan.

Sattuipa kerran, eräänä maaliskuun päivänä, kun Sintram ei vielä ollut palannut kirkolta päivälliselle, että Ulrika meni yläkerran saliin ja istahti klaveerin ääreen. Se oli hänen ainoa lohdutuksensa. Tuo klaveeri, jonka valkeassa kannessa oli huilunsoittaja ja paimentyttö, oli hänen omansa, hänen vanhempiensa peruja. Sille hän sai valittaa hätäänsä, se ymmärsi häntä.

Mutta eikö olekin sekä säälittävää että naurettavaa! Tiedättekö mitä hän soittaa? Vain polkkaa, hän, joka on niin tuiki murheellinen.

Hän ei osaa mitään muuta. Ennen kuin hänen sormensa jäykistyivät vispilää ja leipäveistä pidellessä, hän sai oppia yhden ainoan polkan. Se pysyy yhä hänen sormissaan, mitään muuta kappaletta hän ei osaa, ei surumarsseja, ei yhtään intohimoista sonaattia, ei edes valittavaa kansanlaulua, ainoastaan tuon polkan.

Sitä hän soittaa aina, kun hänellä on sydämellä jotakin kerrottavaa tuolle vanhalle klaveerille. Hän soittaa sitä halutessaan itkeä ja halutessaan nauraa. Vietettyään häitään hän soitti sitä, samoin tultuaan ensi kerran uuteen kotiinsa, ja niinpä nytkin.

Vanhat kielet ymmärtävät häntä hyvin: hän on onneton, onneton.

Matkamies, joka kulkee ohi ja kuulee polkan tahdin, luulee ilkeän tehtaanpatruunan pitävän naapureille ja omaisille tansseja, niin iloiselta sävel soi. Se on niin mahdottoman reipas ja iloinen sävel. Sen avulla Ulrika loihti muinoin hilpeän mielen Bergan huoneisiin ja karkotti ulos nälän; kun se kajahti, täytyi kaikkien tanssia pyörähtää. Se mursi luuvalon kytkyet nivelistä ja puijasi kahdeksankymmenvuotiaat kavaljeerit keskilattialle. Koko maan kansi voisi ponnahdella sen polkan tahtiin, niin hauskasti se helisee — mutta vanha Ulrika itkee.

Sintramilla on juroja, ärtyisiä palvelijoita ja ilkeitä eläimiä ympärillään. Ulrika kaipaa ystävän kasvoja ja hymyileviä suita. Tuota hänen epätoivoista kaipuutaan on tämä polkka tulkitsevinaan.

Ihmisten on vaikea oppia käsittämään, että hän on rouva Sintram. Kaikki sanovat häntä Dillnerin mamselliksi. Katsokaas, asia on nyt niin, että polkan sävel muka ilmaisee hänen katumustaan, että hän antoi turhamaisuuden houkutella itsensä rouvan nimeä tavoittamaan.

Vanha Ulrika soittaa kuin aikoisi katkoa kielet. Niin monet muut äänet pitäisi saada kuulumattomiin: köyhäin maalaisten voivotukset, lopenkiusattujen torpparien sadatukset, vastahakoisten palvelijain pilkkanaurut ja, ennen kaikkea, ilkeän miehen vaimona olemisen häpeä.

Näiden sävelten kaikuessa on Gösta Berling vienyt nuoren kreivitär Dohnan tanssiin. Marianne Sinclaire ja hänen monet ihailijansa ovat sen tahdissa keinuneet, ja Ekebyn majurinrouva polki sen tahdissa kauniin Altringerin vielä eläessä. Hän näkee heidät parin parin jälkeen, nuoruuden ja kauneuden liittäminä, pyörtävän ohitse. Hilpeys riensi virtana heistä häneen, hänestä heihin. Hänen polkkansa se sai heidän poskensa hehkumaan, heidän silmänsä säteilemään. Ja nyt on tämä kaikki ohi. Pauhatkoon polkka — niin monta muistoa, niin monta suloista muistoa on vaimennettava!

Hän soittaa tukahduttaakseen sielunsa ahdistuksen. Hänen sydämensä on haljeta kauhusta, kun hän näkee tuon mustan koiran, kun hän kuulee palvelijain supattelevan mustista sonneista. Hän soittaa polkkansa kerta toisensa jälkeen tukahduttaakseen sielunsa ahdistusta.

Silloin hän huomaa, että hänen miehensä on tullut kotiin. Hän kuulee Sintramin tulevan huoneeseen ja asettuvan keinutuoliin. Hän tuntee niin hyvin tuolin keinumisen ja jalaksen ja lattian narinan, ettei edes katso taakseen.

Hänen soittaessaan jatkuu keinunta; nyt ei soittaja kuule enää säveleitä, pelkästään keinumisen.

Poloinen vanha Ulrika, niin uuvuksiin kidutettu, niin yksinäinen, avuton kuin eksynyt vihollismaassa, ilman ystävää, jolle valittaisi, ilman muuta lohduttajaa kuin rämisevä klaveeri, joka vastaa hänelle polkalla!

Se on kuin naurun hohotusta hautajaisissa, kuin juomalaulu kirkossa.

Kun keinutuoli yhä kiikkuu, hän kuulee äkkiä klaveerin nauravan hänen valitukselleen, ja hän jättää tahdin kesken. Hän nousee, kääntyy ja katsoo keinutuoliin.

Mutta samassa hän makaa pyörtyneenä lattialla. Se siellä keinutuolissa ei ollutkaan hänen miehensä, se oli — se, jota pienet lapset eivät uskalla mainita nimeltä, se, jota he säikähtäisivät niin että kuolisivat, jos sattuisivat tapaamaan sen tyhjällä ullakolla.

* * * * *

Voiko se, jonka mieli hersyy tarinoita, koskaan vapautua niiden vallasta? Yötuuli vonkuu ulkona, fiikuksen ja neriumin kankeat lehdet naputtavat parvekkeen pilariin, taivas kaareutuu tummana vuoriselänteen yllä, ja minä, joka istun yksin yöllä kirjoittelemassa, palava lamppu edessäni ja uudin ikkunassa, minä, joka olen jo vanha ja jonka pitäisi olla viisas, minä tunnen yhä karmivan selkäpiitäni, aivan kuin silloin kun kuulin tämän jutun ensi kertaa, ja minun täytyy vähän väliä kohottaa silmäni työstä ja katsoa, eikö jokin ole hiipinyt huoneeseen ja piiloutunut tuonne peränurkkaan; minun täytyy tähyillä ulos parvekkeelle, eikö jokin musta nouse kaidepuiden takaa. Se ei lähde minusta koskaan, tuo pelko, jota vanhat jutut herättävät silloin kun yö on pimeä ja yksinäisyys syvä, ja se valtaa minut lopulta niin, että minun täytyy heittää kynä kädestäni ja pujahtaa vuoteeseen ja vetää peitto korvilleni.

Sitä minä lapsena pidin maailman suurimpana ihmeenä, että Ulrika Dillner eli tuon illan jälkeen. Minä olisin kuollut.

Onnen sattuma oli, että Anna Stjärnhök aivan kohta tuli Forsiin, että hän löysi Ulrikan salin lattialta ja herätti hänet henkiin. Mutta minun ei olisi käynyt niin hyvin. Minä olisin jo henkeni heittänyt.

Minä toivon, rakkaat ystävät, että säästyisitte näkemästä vanhojen kyyneleitä.

Tahi toivon, ettette te olisi neuvottomia, kun harmaa pää painautuu tukea saadakseen teidän rintaanne vasten tai kun vanhat kädet tarttuvat sanattomasti anellen teidän käsiinne. Säästykää näkemästä, miten vanhukset vaipuvat suruun, jota ette voi lievittää.

Mitäpä nuorten vaivoista? Heillä on voimaa, heillä on toivoa. Mutta on surkeaa, kun vanhukset ratkeavat itkuun, on epätoivoista, kun he, jotka olivat nuoruutenne tukena, raukeavat voimattomaan valitukseen.

Siinä istuu Anna Stjärnhök kuunnellen vanhan Ulrikan sanoja, eikä hän tiennyt apua, ei neuvoa!

Vanha nainen itki ja vapisi. Hänen silmänsä olivat hurjistuneet. Hän puhui puhumistaan, joskus niin sekavasti kuin ei olisi enää tiennyt missä oli. Tuhannet rypyt, jotka hänen kasvojaan uursivat, olivat tulleet entistä syvemmiksi, irtokiharat, jotka riippuivat hänen silmillään, oikenivat kyynelistä, ja koko pitkä, laiha olento tutisi valtavien nyyhkytysten puistattamana.

Anna päätti lopettaa koko surkeuden. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän aikoi viedä Ulrikan takaisin Bergaan. Totta kyllä oli, että hän oli Sintramin vaimo, mutta Forsiin hän ei voinut jäädä. Tehtaanpatruuna tekisi hänet ennen pitkää hulluksi, jos hän jäisi tämän luokse. Anna Stjärnhök päätti viedä vanhan Ulrikan pois.

Oi, miten Ulrika ihastui ja kauhistui moista ehdotusta! Mutta hän väitti, ettei ikinä uskaltaisi jättää miestään eikä kotiaan. Sintram lähettäisi suuren koiransa hänen jäljilleen.

Mutta Anna Stjärnhök voitti hänen vastustuksensa, osaksi kujeilla, osaksi uhkauksilla, ja puolen tunnin päästä istui Ulrika reessä hänen vieressään. Anna oli itse ohjaksissa, ja vanha Disa reen edessä. Keli oli kehno, sillä maaliskuu oli hyvässä menossa, mutta vanhasta Ulrikasta oli mieluista ajaa jälleen tuossa tutussa reessä ja hevosella, joka oli ollut Bergan kantapalvelijana ainakin yhtä kauan kuin hän itse.

Kun hän nyt oli hyvällä tuulella ja pelottomalla mielellä, tuo vanha talousorja, hän lakkasi itkemästä heidän ajaessaan Arvidstorpin ohi; Högbergin kohdalla hän jo nauroi, ja kun he ajoivat Munkebyn sivuitse, hän alkoi kertoa, millaista elämä oli ollut hänen nuoruudessaan, ajoista, jolloin hän oli palvellut Svaneholmin kreivittärellä.

He tulivat nyt autioille, harvaanasutuille seuduille Munkebyn pohjoispuolelle, tulivat mäkisille ja kivisille teille. Tie ponnisteli kaikille kummuille, mitä ikinä keksi, se nousi niiden laelle pitkinä mutkina, suistui alas äkkijyrkästi, mutta riensi niin suoraan kuin saattoi tasaisen laaksonpohjan poikki päästäkseen heti kiipeämään uuden selänteen yli.

He olivat juuri Vestratorpin myötämäessä, kun vanha Ulrika äkkiä vaikeni ja kaapaisi lujasti Annan käteen. Hän tuijotti suurta koiraa, joka seisoi tienvieressä.

"Katso!" sanoi hän.

Koira mennä puhalsi metsään. Anna ei nähnyt sitä kuin vilaukselta.

"Aja", sanoi Ulrika, "aja minkä ehdit. Nyt saa Sintram tietää, että minä läksin."

Anna koetti nauraa hänen hädälleen, mutta Ulrika intti vain omaansa:

"Kohta alkavat hänen kulkusensa soida, saatpa nähdä. Kuulemme ne ennen kuin joudumme seuraavan mäen harjalle."

Ja kun Disa hetkisen hengähti Elofsbackenin harjulla, kuului jo kulkusten kilinää heidän takaansa mäen alta.

Nyt tuli vanha Ulrika tuskasta ihan hulluksi. Hän vapisi, nyyhkytti ja voivotteli niinkuin äsken Forsin salissa. Anna rupesi hoputtamaan Disaa, mutta tamma käänsi vain päätään ja katsoi häneen mahdottoman ihmeissään. Luuliko hän Disan unohtaneen, milloin piti juosta, milloin kävellä? Hänkö tässä neuvoi Disaa rekeä vetämään, Disaa, joka oli tuntenut joka kiven, joka sillan, joka veräjän, joka mäen tällä tiellä jo kolmattakymmentä vuotta!

Sillä välin läheni kulkusten kilinä.

"Se on hän, se on hän, minä tunnen kulkusten äänen", voihkii vanha Ulrika.

Kilinä yhä vain lähenee. Välistä se on niin luonnottoman kovaa, että Anna kääntyy katsomaan, eikö Sintramin hevonen jo ole pistänyt päätään hänen rekeensä, väliin se taas vaimenee. He kuulevat sen milloin tien oikealta, milloin vasemmalta puolelta, mutta ajajaa ei näy. Tuntuu kuin kulkusten kilinä yksin heitä seuraisi.

Aivan kuin silloin, kun tulee yöllä kotiin vieraisilta, sellaista on nytkin, Ne kulkuset kilisevät säveliä, ne laulavat, puhuvat, vastaavat. Metsä kaikuu niiden remakkata.

Anna Stjärnhök melkein toivoo, että heidän ajajansa vihdoinkin pääsisivät niin lähelle, että hän näkisi Sintramin itsensä ja hänen punaisen hevosensa. Häntä alkaa kammottaa tuo hirveä kulkusten kilinä.

"Nuo kulkuset kiusaavat minua", sanoo hän.

Ja heti tempaavat kulkuset hänen sanansa. "Kiusaavat minua", soivat ne. "Kiusaavat minua, kiusaavat minua, kiusaavat minua", ne laulavat kummallisin sävelin.

Ei ole kauankaan, kun hän ajoi tätä samaa tietä susien ahdistamana. Hän oli pimeässä nähnyt valkoisten hampaiden välkkyvän suurissa kidoissa, hän oli luullut, että metsän pedot raatelevat hänen ruumiinsa, mutta hän ei ollut pelännyt silloin. Ihanampaa yötä hän ei ollut koskaan kokenut. Vahva ja kaunis oli ollut se hepo, joka häntä veti, vahva ja kaunis se mies, joka jakoi hänen kanssaan seikkailun riemun.

Ah, tätä vanhaa hevosta, tätä vanhaa, avutonta, tutisevaa matkatoveria! Hän tietää olevansa niin avuton, että häntä ihan itkettää. Hän ei pääse tuosta kauheasta, ärsyttävästä kulkusten kilinästä.

Silloin hän seisauttaa ja nousee reestä pois. Tästä pitää tulla selvä. Miksi hän pakenisi, ikäänkuin hän pelkäisi tuota ilkeätä, katalaa raukkaa?

Vihdoin hän näkee hevosen pään häämöttävän tummuvasta hämärästä, ja pään jälkeen koko hevosen, koko reen, ja reessä istuu Sintram itse.

Hän huomaa kuitenkin, etteivät ne näytä siltä kuin olisivat tulleet pitkin maantietä, tuo reki ja hevonen ja tehtaanpatruuna, vaan tuntuu kuin ne paremminkin olisivat luodut juuri nyt tuohon hänen silmiensä eteen ja hahmottuneet hämärästä sikäli kuin valmistuivat.

Anna heittää ohjakset Ulrikalle ja menee Sintramia vastaan.

Sintram pidättää hevosta.

"Kas, kas", hän sanoo, "mikä onni huonokkaalla! Rakas neiti Stjärnhök, antakaa minun muuttaa matkatoverini teidän rekeenne. Hänellä on matka Bergaan tänä iltana, ja minulla on kiire kotiin."

"Missä patruunan matkatoveri on?"

Sintram nykäisee auki nahkapeitteen ja näyttää Annalle miehen, joka makaa reen pohjalla. "Hän on hieman hutikassa", sanoo hän, "mutta mitä se haittaa? Hän nukkuu siivosti. Sitä paitsi hän on tuttujanne, neiti Stjärnhök, hän on Gösta Berling."

Annaa värisyttää.

"Katsokaas, sanon minä", jatkaa Sintram, "joka hylkää rakastettunsa, myy hänet paholaiselle. Sillä tavalla minäkin jouduin hänen kynsiinsä. Luulee tekevänsä hyvin; kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus — se on pahasta."

"Mitä te tarkoitatte, patruuna? Mistä patruuna puhuu?" kysyy Anna aivan hämmennyksissään.

"Tarkoitan, ettei teidän olisi pitänyt antaa Gösta Berlingin lähteä luotanne, Anna-neiti."

"Se oli Jumalan tahto, patruuna."

"Niin, niin se on, kieltäytyminen on hyvästä, rakkaus pahasta. Hyvä Jumala ei halua nähdä ihmisiä onnellisina. Hän lähettää susia niiden kintereille. Mutta entäpä, jollei Jumala tehnytkään sitä, Anna-neiti? Enköpä se voinut yhtä hyvin olla minäkin, käskemässä pieniä, harmaita Dovrefjeldin-karitsoitani ajamaan tuota nuorta miestä ja nuorta neitoa? Ajatelkaas, jos se olinkin minä, joka lähetin sudet, etten hukkaisi yhtä omistani! Entäpä jos se ei ollutkaan Jumalan työtä!"

"Älkää vietelkö minua epäilemään sitä asiaa, patruuna", sanoo Anna heikolla äänellä, "muuten olen hukassa."

"Katsokaas tänne", sanoo Sintram ja kumartuu nukkuvan Gösta Berlingin puoleen, "katsokaa hänen pikkusormeansa! Tuo pieni haava ei parane koskaan. Siitä otettiin veri, jolla hän kirjoitti liittokirjaan. Hän on minun. Omituinen voima on veressä. Hän on minun; ainoastaan rakkaus voi hänet vapauttaa; mutta jos minä saan pitää hänet, tulee hänestä oikea herkkupala."

Anna Stjärnhök ponnistelee kaikin voimin vapautuakseen lumouksestaan. Tämähän on hulluutta, pelkkää hulluutta. Eihän kukaan voi vannoutua kiusaajalle. Mutta hän ei jaksa hallita ajatuksiaan, hämärä painostaa häntä, metsä on musta ja äänetön. Hän ei voi päästä hetken kauhutunnelmasta.

"Luuletteko, neiti", jatkaa tehtaanpatruuna, "ettei hänessä muka ole enää paljoa turmeltavaa? Älkääpäs! Onko hän kiduttanut talonpoikia, onko hyljännyt köyhiä ystäviä, onko pettänyt pelissä? Onko hän, Anna-neiti, onko hän ollut naitujen naisten rakastaja?"

"Taitaa tehtaanpatruuna olla itse se paha."

"Vaihtokauppa, Anna-neiti! Ottakaa Gösta Berling, neiti, ottakaa hänet ja menkää naimisiin hänen kanssaan. Pitäkää hänet ja antakaa rahat Bergan herrasväelle. Minä luovutan hänet teille, ja te tiedätte, että hän on minun. Ajatelkaa, ettei niitä susia lähettänyt sinä yönä Jumala teidän kintereillenne, ja vaihtakaamme."

"Mitä patruuna tahtoo vastineeksi?"

Sintram irvisti.

"Niin mitä minä tahdon? Oh, minä tyydyn vähään. Minä tahdon vain tuon mummon tuolta neidin reestä, Anna-neiti."

"Saatana, kiusaaja", huutaa Anna, "pakene minusta! Pitääkö minun kavaltaa vanha ystäväni, joka luottaa minuun! Pitääkö minun jättää hänet sinulle, että saat kiusata hänet hulluksi!"

"Kas, kas, kas, rauhoittukaa, Anna-neiti! Harkitkaa asiaa! Tämä on nuori, pulska mies, ja tuo on vanha, raihnas akka. Toinen tai toinen minulle. Kummanko tahdotte minulle antaa?"

Anna nauroi epätoivoissaan.

"Ettäkö me, tehtaanpatruuna, seisomme tässä ja vaihdamme sieluja niinkuin hevosia Brobyn markkinoilla?"

"Aivan niin. — Mutta jos Anna-neiti tahtoo, niin sovitellaan toisella tavoin. Ajatellaan nyt Stjärnhökien kunniaa."

Sitten hän alkaa kovalla äänellä kutsua ja huutaa vaimoaan, joka istuu Annan reessä, ja Annan sanomattomaksi kauhuksi tottelee Ulrika heti kutsua, nousee reestä ja tulee vavisten ja peläten heidän luokseen.

"Kas, kas, kas, kuuliainen vaimo", sanoo Sintram. "Ei Anna-neiti sille mitään voi, että hän tulee, kun hänen miehensä kutsuu. Nyt minä nostan Göstan reestä ja jätän hänet tänne. Jätän hänet ainaiseksi, Anna-neiti. Ken haluaa, saa hänet siitä korjata."

Hän kumartuu nostamaan Göstaa, mutta silloin Anna painautuu aivan kasvotusten häntä kohti, iskee silmänsä häneen ja kähisee kuin ärsytetty eläin:

"Jumalan nimessä, mene kotiisi! Etkö tiedä, kuka istuu salin keinutuolissa ja odottaa sinua? Uskallatko sinä antaa sen herran odottaa?"

Annalle on päivän kauhuista miltei kauheinta nähdä, miten ne sanat vaikuttavat tuohon ilkiöön. Hän tempaa ohjakset, kääntää hevosensa ja kiitää kotiin päin, hurjistaen hevosen laukkaan piiskanlyönneillä ja raivoisilla huudoilla. Alas kauheata mäkeä mennään kuin hengen kaupalla ja pitkä kipinäjono räsähtelee jalaksista ja kavioista vähälumisella maaliskuun kelillä.

Anna Stjärnhök ja Ulrika Dillner seisovat tiellä kahden, mutta eivät puhu sanaakaan. Ulrikaa kauhistuttavat Annan hurjat silmät, eikä Annalla ole mitään sanottavaa vanhus raukalle, jonka vuoksi hän uhrasi rakastettunsa.

Häntä halutti itkeä, raivota, kieriskellä maantiellä ja ripottaa lunta ja hiekkaa päähänsä.

Ennen hän oli tuntenut kieltäytymisen sulon, nyt hän tunsi sen katkeruuden. Mitä oli oman rakkautensa uhraaminen siihen verrattuna, että piti uhrata rakastettunsa sielu!

Sama äänettömyys vallitsi koko matkan aina Bergaan, mutta kun he pääsivät perille ja salin ovi avautui, pyörtyi Anna ensimmäisen ja ainoan kerran eläessään. Siellä näet istui Sintram Gösta Berlingin kanssa keskustellen kaikessa rauhassa. Totitarjotin oli jo tuotu; he olivat olleet siellä ainakin tunnin ajan.

Anna Stjärnhök pyörtyi, mutta vanha Ulrika oli tyyni. Hän oli kyllä huomannut, ettei se ollut oikea, joka ahdisti heitä maantiellä.

Sitten sovittelivat kapteeni ja hänen rouvansa Ulrikan asiat tehtaanpatruunan kanssa sille tolalle, että vanha Ulrika sai jäädä Bergaan. Patruuna myöntyi siihen leppoisasti. "En minä suinkaan tahdo tehdä häntä hulluksi", sanoi hän.

Oi, myöhäisen ajan lapset!

En pyydä ketään uskomaan tosiksi näitä vanhoja tarinoita. Ne eivät liene muuta kuin valhetta ja runoa. Mutta katumus, joka tuutii keinahdellen ihmisen sydämessä, kunnes se uikuttaa niinkuin lattiapalkit vaikeroivat Sintramin salissa keinuvain jalasten alla ja epäilys, joka soi korvissa niinkuin kulkuset soivat Anna Stjärnhökille kolkossa metsässä, milloin ne ovat pelkkää valhetta ja runoa?

Oi, jospa ne voisivat siksi muuttua!

Kahdestoista luku

EBBA DOHNAN TARINA

Kaunis on Lövenin itärannalla niemi, jonka sivuilla lahdet murtuvat maihin vienoina laineina, ylväs on niemi, jolla on Borgin herraskartano, — mutta varo astumasta sille.

Mistään ei Löven näytä hurmaavammalta kuin sen harjalta.

Ei voi arvatakaan, kuinka ihana se on, tuo minun unelmieni järvi, ennen kuin on Borgin niemeltä nähnyt aamu-usvain väikkyvän pois pitkin sen sileätä pintaa, ennen kuin on katsellut sitä pienen, sinisen kabinetin ikkunoista, jossa elää niin monta muistoa, ja nähnyt sen kuvastavan kalvaanpunaista auringonlaskua.

Mutta kumminkin minä sanon sinulle: Älä mene sinne!

Sillä sinut ehkä valtaa halu jäädä ainiaaksi vanhan kartanon surunvoittoisiin saleihin, haluat ehkä päästä kauniin maan omistajaksi, ja jos olet nuori, rikas ja onnellinen, järjestät, kuten moni muu, sinne kotisi nuoren puolisosi kanssa.

Ei, parempi on olla näkemättä tuota kaunista nientä, sillä Borgissa ei voi onni asua. Tiedä, että miten rikas, miten onnellinen lienetkin, kun muutat sinne, niin pian nämä vanhat kyynelin huuhdellut lattiat juovat sinunkin kyyneleitäsi, ja seinät, jotka voisivat kertoa niin monta valitusta, kokoavat pian sinunkin huokauksiasi.

Tyly kohtalo painaa kaunista kartanoa. Tuntuu kuin sinne olisi haudattu itse onnettomuus, mutta se ei saisi lepoa haudassa, vaan nousisi alinomaa ylös tuskastuttamaan eläviä. Jos minä olisin Borgin herra, antaisin tutkia kaiken maan, sekä kuusipuiston louhipohjan että asuinrakennuksen kellarilattian ja peltojen viljavan mullan, kunnes löytäisin tuon velhon madonkalvaman ruumiin, ja sitten minä antaisin sille haudan Svartsjön kirkkotarhan siunatussa maassa. Ja hautajaisissa en suinkaan säästäisi soittajan palkkaa, vaan kellot soisivat vainajalle kauan ja kovasti, ja papille ja lukkarille antaisin runsaita lahjoja, että he vihkisivät ruumiin kaksinkertaisin voimin puheilla ja virsillä iankaikkiseen lepoon.

Tai jos se ei auttaisi, niin minä antaisin myrskyisenä yönä tulen lähestyä noita vanhoja, kyömistyneitä hirsiseiniä ja antaisin sen hävittää kaiken, niin etteivät ihmiset enää viehättyisi asumaan onnettomuuden kodissa. Sitten ei kukaan enää saisi astua tälle tuomitulle paikalle, ainoastaan kirkontornin mustat naakat saisivat perustaa uudistalonsa suureen savupiippuun, joka kohoaisi mustana ja kammottavana autioista raunioista.

Tosin tuntisin tuskaa nähdessäni liekkien liehuvan katonharjalla ja paksun savun tuimasti vyöryvän tulenkarvaisena ja kipunain samentamana vanhan kreivintalon ikkunoista. Rätinästä ja huminasta olisin erottavinani kodittomien muistojen valitusta, olisin näkevinäni häirittyjä haamuja väikkymässä liekkien sinervillä kielillä. Ajattelisin, kuinka suru kaunistaa, kuinka onnettomuus koristaa, ja itkisin kuin jos vanhain jumalten temppeli olisi kadotukseen tuomittu.

Mutta vaiti sinä, joka koikut onnettomuuden enteitä! Vielä on Borg paikoillaan ja välkkyy niemen kummulla, mahtavan kuusipuiston suojaavassa sylissä, ja lumikatteiset kedot sen alla kimmeltävät maaliskuun huikaisevassa auringonpaisteessa. Ja vielä kuuluu sen sisältä iloisen Elisabet-kreivittären hilpeä nauru.

Sunnuntaisin hän käy Svartsjön kirkossa, joka on lähellä Borgia, ja kokoaa pienen päivällisseuran. Munkerudin laamannilaiset tulevat usein, ja Bergan kapteenin ja komministerin väki, ja se ilkeä Sintram. Jos Gösta Berling sattuisi Svartsjöhön, tultuaan Lövenin jäätä, niin kutsuisi kreivitär hänetkin. Miksi hän ei Gösta Berlingiä kutsuisi?

Hän ei kai tiedä, että panettelevat kielet jo kuiskuttelevat, että Gösta käy niin usein itärannalla vain saadakseen tavata häntä. Ehkäpä tämä tulee vain saadakseen juoda ja pelata korttia Sintramin kanssa, mutta sitä ei juuri oteta lukuun, sillä kaikkihan tietävät, että Göstan ruumis on raudasta, mutta toisin on hänen sydämensä laita. Ei ole monta, joka uskoisi, että hän voi nähdä kimaltavan silmäparin ja vaalean, valkeaa otsaa kaartavan tukan rakastumatta.

Nuori kreivitär on hyvä häntä kohtaan. Ja siinä ei ole mitään merkillistä; hän on hyvä kaikille. Ryysyisiä kerjäläislapsia hän nostaa polvelleen, ja kun hän ajaa maantiellä jonkun vanhan raukan ohitse, hän käskee kuskin pysähdyttämään ja ottaa köyhän jalkamiehen rekeensä.

Gösta istuu usein pienessä sinisessä kabinetissa, josta on komein näköala järvelle, ja lukee hänelle runoja. Siinä ei voi piillä mitään pahaa. Gösta ei unohda, että tuo nainen on kreivitär ja hän itse koditon seikkailija, ja hyvä on hänen seurustella jonkun kanssa, joka on hänelle korkea ja pyhä. Hänhän voi yhtä hyvin ajatella rakastuvansa Saban kuningattareen, jonka kuva kaunistaa Svartsjön kirkon lehterinreunaa, kuin tähän kreivittäreen.

Hän pyytää vain saada palvella korkeata valtiatartaan, sitoa hänen luistimensa, pitää hänen lankavyyhteään, ohjata hänen kelkkaansa. Rakkaus ei voi heidän välillään tulla kysymykseenkään; mutta juuri hänenlaisensa mies voikin löytää onnensa romanttisesta, vaarattomasta haaveilusta.

Nuori kreivi on hiljainen ja vakava, ja Gösta on räiskyvän iloinen. Hänestä saa juuri sellaista seuraa, jota nuori kreivitär toivoo. Kukaan, joka näkee kreivittären, ei voi ajatella, että hän kätkee luvatonta rakkautta povessaan. Tanssia hän vain ajattelee, tanssia ja huvitusta. Hän tahtoisi, että maa olisi aivan tasainen, aivan kivetön, vuoreton ja järvetön, niin että joka paikkaan pääsisi tanssimalla. Kehdosta hautaan hän tahtoisi tanssia, kapeissa, ohuissa silkkikengissä.

Mutta huhu ei ole liioin armelias nuorille naisille.

Kun vieraat tulevat Borgiin ja ovat syöneet päivällisensä, on herrojen tapana mennä aterialta kreivin huoneisiin nukahtamaan ja tupakoimaan, vanhat naiset vaipuvat salin nojatuoleihin ja kallistavat kunnianarvoisat päänsä korkeata selkänojaa vasten, mutta kreivitär ja Anna Stjärnhök menevät siniseen kabinettiin ja uskovat toisilleen loppumattomia salaisuuksia.

Sen sunnuntain jälkeisenä pyhäpäivänä, jolloin Anna Stjärnhök toi Ulrika Dillnerin takaisin Bergaan, he istuvat jälleen siellä.

Maailmassa ei nyt ole ketään onnettomampaa kuin tuo nuori tyttö. Hänen iloisuutensa on poispyyhkäisty, ja poissa on se iloinen uhka, mihin hän jännittyi kaikkea ja kaikkia vastaan, jotka tohtivat tulla häntä liian lähelle.

Kaikki, mitä hänelle kotimatkalla tapahtui, on vaipunut hänen tietoisuudestaan siihen hämärään, josta se lumoutuikin ilmi; hänellä ei ole ainoatakaan selvää vaikutelmaa.

Niin, yksi kyllä, joka myrkyttää hänen sielunsa. "Entäpä Jumala ei tehnytkään sitä", hän kuiskaa usein itsekseen, "entäpä Jumala ei niitä susia lähettänytkään?"

Hän rukoilee merkkiä, hän pyytää ihmettä. Hän tähystää taivaan ja maan piiriä. Mutta hän ei näe suinkaan sormen pilvestä ojentuvan viittomaan hänelle tietä. Mitkään sumun ja valon patsaat eivät käy hänen edellänsä.

Kun hän nyt istuu vastapäätä kreivitärtä pienessä, sinisessä kabinetissa, sattuvat hänen silmänsä pieneen sinivuokkokimppuun, joka kreivittärellä on valkeassa kädessään. Salamana iskee hänen tietoisuuteensa, missä nuo vuokot ovat kasvaneet, kuka ne on poiminut.

Hänen ei tarvitse kysyä. Missä kasvaa koko seudulla sinivuokkoja jo huhtikuun alussa muualla kuin koivuhaassa, joka on Ekebyn rantatöyräällä.

Hän tuijottaa tuijottamistaan noihin pieniin, sinisiin tähtiin, noihin miekkoisiin, jotka valloittavat kaikkien sydämet, noihin pikkuprofeettoihin, jotka säteilevät kaiken sen kauneuden loistoa, jota ne ennustavat, kaikkea kaunista, mikä on tuleva. Ja kun hän katselee niitä, alkaa hänen sielussaan kumahdella viha, joka jyrisee kuin ukkonen ja lyö tainnuksiin kuin salama. "Millä oikeudella", hän ajattelee, "kreivitär Dohna pitää tätä sinivuokkokimppua, joka on poimittu Ekebyn rantapohjilta?"

Kaikki nuo ovat kiusaajia: Sintram, kreivitär, kaikki ihmiset tahtovat vietellä Gösta Berlingiä pahaan; mutta hän suojelee tätä, kaikkia vastaan hän suojelee tätä. Vaikka se maksaisi hänen sydänverensä, hän suojelee.

Häh ajattelee, että hänen on temmattava nuo kukat kreivittären kädestä ja nähtävä ne hyljättyinä, tallattuina ja muserrettuina, ennen kuin lähtee pienestä sinisestä kabinetista.

Hän miettii vain, ja nyt hän alkaa sodan noita pieniä, sinisiä tähtiä vastaan. Salissa nojaavat rouvat kunnianarvoisaa päätään tuolinselustimeen eivätkä aavista mitään, herrat tupruttavat kaikessa rauhassa piipuistaan savupilviä kreivin kamarissa, kaikki on rauhallista; mutta pienessä sinisessä kabinetissa raivoaa vimmattu sota.

Oi, miten viisaita ovat ne, jotka pidättävät kätensä miekasta, ne, jotka jaksavat hiljaa odottaa, uskovat sydämensä rauhaan ja antavat Jumalan hallita! Aina joutuu rauhaton sydän harhaan. Paha tekee aina pahan hullummaksi.

Mutta Anna Stjärnhök luulee, että hän on nyt vihdoinkin nähnyt sormen pilvissä.

"Anna", sanoo kreivitär, "kerro jotakin."

"Mitä sitten?"

"Oh", sanoo kreivitär ja hyväilee kimppua valkoisella kädellään. "Etkö tiedä mitään rakkaudesta, rakastamisesta?"

"En, en minä tiedä mitään rakkaudesta."

"Kyllä puhut! Eikö meillä siis ole Ekeby-nimistä paikkaa, paikkaa joka on täynnä kavaljeereja?"

"Kyllä", sanoo Anna, "täällä on paikka nimeltä Ekeby, ja siellä on miehiä, jotka imevät maan ytimen, miehiä, jotka tekevät meidät pystymättömiksi totiseen työhön, jotka tuhoavat kasvavan nuorisomme ja johdattavat neromme harhaan. Tahdotko kuulla heistä, tahdotko kuulla rakkaustarinoita heistä?"

"Tahdonpa tosiaan. Minä pidän kavaljeereista."

Silloin puhuu Anna Stjärnhök, puhuu lyhyin säkein niinkuin vanha hymnikirja, sillä myrskyiset tunteet ovat tukahduttaa hänet. Salattu intohimo vapisee joka sanassa, ja kreivittären täytyy sekä kammoen että halukkaasti häntä kuunnella.

"Mitä on kavaljeerin rakkaus, mitä on kavaljeerin usko? Yksi lemmitty tänään, toinen huomenna, yksi idässä, toinen lännessä. Ei mikään ole hänelle liian korkeata, mikään ei liian matalaa: yhtenä päivänä kreivin tytär, toisena kerjäläistyttö. Ei mikään ole maailmassa niin avara kuin hänen sydämensä. Mutta voi sitä raukkaa, raukkaa, joka kavaljeeria rakastaa. Hänen täytyy etsiä häntä, kun hän makaa juovuksissa tien ravissa. Hänen täytyy ääneti katsella, miten hän pelipöydässä hukkaa hänen lapsiensa kodin. Hän saa koreasti tyytyä siihen, että hän liehuu vieraiden naisten kintereillä. Oi, Elisabet, jos kavaljeeri pyytää kunniallista naista tanssiin, niin pitäisi heti kieltäytyä; jos hän lahjoittaa hänelle kukkakimpun, pitäisi hänen nakata kukat maahan ja tallata niitä; jos hän rakastaa kavaljeeria, niin pitäisi hänen ennen kuolla kuin mennä hänen kanssaan naimisiin. Kavaljeereista oli eräs, joka oli virkaheitto pappi. Häneltä oli riistetty kauhtana juoppouden tähden. Hän oli ollut juovuksissa kirkossa. Hän joi ehtoollisviinit. Oletko kuullut hänestä puhuttavan?"

"En."

"Kun hänet erotettiin virasta, hän kierteli maita mantereita kerjäläisenä. Hän joi kuin hullu. Hän varasti saadakseen viinaa."

"Mikä hän on nimeltään?"

"Hän ei ole enää Ekebyssä. — — — Ekebyn rouva otti hänet hoiviinsa, antoi hänelle vaatteet ja sai sinun anoppisi, kreivitär Dohnan, ottamaan hänet sinun miehesi kotiopettajaksi, nuoren Henrik-kreivin opettajaksi."

"Virkaheiton papin!"

"Oh, hän oli nuori, voimakas mies, hänellä oli hyvät tiedot. Ei olisi ollut hänellä mitään hätää, kun hän vain ei olisi juonut. Kreivitär Märta ei ollut turhantarkka. Häntä huvitti kiusoitella rovastia ja komministeriä. Kuitenkin hän kielsi ketään puhumasta hänen lapsilleen papin menneisyydestä.

"Muuten olisi hänen pojaltaan kadonnut kaikki kunnioitus opettajaa kohtaan, ja hänen tyttärensä ei olisi voinut häntä sietää, sillä neito oli oikea pyhimys.

"Niin hän tuli tänne Borgiin. Hän jäi ensin seisomaan aivan oven suuhun, istui aivan tuolin syrjällä, oli vaiti pöydässä ja pakeni aina puistoon, kun tänne tuli vieraita.

"Mutta niin hän usein kohtasi yksinäisillä poluilla nuoren Ebba Dohnan. Neito ei ollut niitä, jotka rakastavat meluisia juhlia, mitkä pauhasivat Borgin saleissa kreivittären leskeksi jouduttua. Hän ei ollut niitä, jotka sinkoavat uhkakatseita maailmaan. Hän oli lempeä ja arka. Vielä seitsemäntoistavuotiaana hän oli vain vieno lapsi; mutta hän oli silti hyvin kaunis; silmät ruskeat, heikko, hieno puna poskipäissä. Hänen hento ja norja vartalonsa oli hieman kumarassa. Hänen kaita kätensä piiloutui arasti puristaen käteesi. Hänen pikku suunsa oli suista hiljaisin ja kaikista vakavin. Ah, hänen ääntään, hänen suloista, hienoa ääntään, joka lausui sanat hitaasti ja selkeästi, mutta ei koskaan soinut nuorekkaan raikkaasti eikä nuorekkaan lämpöisesti, vaan hiipi heikoin sävelin kuin väsyneen soittajan viimeinen akordi!

"Hän ei ollut sellainen kuin muut. Hänen jalkansa astelivat maata niin kevyesti, niin hiljaa kuin hän olisi ollut elämän arka pakolainen. Hän piti silmänsä maahan luotuina, ettei häiriytyisi katsellessaan sisäisten näkyjensä kauneutta. Hänen sielunsa oli kääntynyt pois maasta jo silloin, kun hän oli lapsi.

"Kun hän oli pieni, kertoeli hänen mummonsa hänelle usein satuja, ja eräänä iltana he istuivat takkavalkean ääressä, mutta sadut olivat loppuneet. Carsus ja Moderus ja Lunkentus ja Kaunis Melusina olivat olleet ja eläneet: he olivat kuin takkavalkean liekit liehuneet elämässä ja loistossa, mutta nyt olivat sankarit lyödyt ja kauniit prinsessat hiiltyneet, kunnes takkavalkea herättäisi ne uudestaan. Mutta yhä lepäsi pikkutytön käsi vanhuksen polvella, ja hän silitteli hiljaa mummon hameen silkkiä, tuota hupaista kangasta, joka piipahtelee kuin pikku lintu. Ja tuo silitys oli hänen pyyntönsä, sillä hän oli niitä lapsia, jotka eivät koskaan pyydä sanoilla.

"Silloin alkoi vanhus aivan hiljaa kertoa hänelle pienestä Juudaan maan lapsesta, pienestä lapsesta, joka syntyi tullakseen suureksi kuninkaaksi. Enkelit olivat täyttäneet maan ylistyslauluillaan hänen syntyessään, Idän kuninkaat tulivat taivaan tähden johtamina ja lahjoittivat hänelle kultaa ja pyhää savua, ja vanhat miehet ja naiset ennustivat hänen mahtiaan. Tämä lapsi varttui paljon kauniimmaksi ja viisaammaksi kuin muut lapset. Jo kaksitoistavuotiaana oli hänen viisautensa suurempi kuin ylimmäisten pappien ja kirjanoppineitten.

"Sitten vanhus kertoi hänelle kauneimmasta, mitä maailma oli nähnyt, kertoi lapsen elämästä tämän vaeltaessa ihmisten joukossa, pahojen ihmisten, jotka eivät tahtoneet tunnustaa häntä kuninkaakseen.

"Hän kertoi, kuinka lapsi kehittyi mieheksi, mutta ihmeet säteilivät yhä hänen ympärillään.

"Kaikki maan päällä palvelivat ja rakastivat häntä ihmistä lukuunottamatta. Kalat antautuivat hänen verkkoonsa, leipä täytti hänen korinsa, vesi muuttui viiniksi, kun hän niin toivoi.

"Mutta ihmiset eivät antaneet suurelle kuninkaalle suinkaan kultaista kruunua, loistavaa valtaistuinta. Hänellä ei ollut ympärillään kumartavia hovimiehiä. He antoivat hänen kulkea joukossaan kerjäläisenä.

"Kumminkin hän oli kovin hyvä heille, tuo suuri kuningas. Hän paransi heidän sairaitaan, antoi sokeille heidän näkönsä ja herätti kuolleet.

"Mutta, sanoi vanhus, ihmiset eivät tahtoneet sitä hyvää kuningasta herrakseen.

"He lähettivät sotamiehensä häntä vastaan ja vangitsivat hänet, he pukivat hänet pilkaten kruunuun ja valtikkaan ja pitkäliepeiseen kaapuun ja kuljettivat hänet mestauspaikalle pakottaen hänet kantamaan raskasta ristiä. Oi, lapseni, tämä hyvä kuningas rakasti korkeita vuoria. Öisin hän usein nousi vuorille puhumaan taivaan asukkaiden kanssa, ja hän istui usein päivisin vuorenrinteillä puhuen kuunteleville ihmisille. Mutta nyt he veivät hänet vuorelle ristiinnaulitakseen hänet. He löivät nauloja hänen käsiensä ja jalkojensa läpi ja ripustivat hyvän kuninkaan ristille, niinkuin hän olisi ollut ryöväri ja pahantekijä.

"Ja kansa pilkkasi häntä. Ainoastaan hänen äitinsä ja ystävänsä itkivät, koska hänen piti kuolla ennen kuin hän ennätti tulla kuninkaaksi.

"Oi, miten elottomat kappaleet surivat hänen kuolemaansa.

"Aurinko pimeni ja vuoret vapisivat, temppelin esirippu halkesi kahtia ja haudat avautuivat, jotta kuolleet voisivat nousta maasta näyttämään suruaan.

"Silloin painoi pienokainen päänsä isoäidin helmaan ja nyyhki niin, että hänen sydämensä oli pakahtua.

"'Älä itke, pienoiseni, hyvä kuningas nousi haudastaan ja matkasi ylös isänsä luokse taivaaseen.'

"'Mummo', nyyhki pikku raukka, 'eikö hän sitten saanutkaan valtakuntaa?'

"'Hän istuu Jumalan oikealla kädellä taivaassa.'

"Mutta se ei lohduttanut tyttöstä. Hän itki niin tuskissaan ja hillittömästi kuin lapsi voi itkeä.

"'Miksi he olivat niin ilkeitä hänelle? Miksi he saivat olla niin ilkeitä hänelle?'

"Vanhus melkein pelästyi tätä valtavaa surua.

"'Sano, mummo, ettet kertonut totta! Sano, ettei se loppunut sillä tavoin! Sano, etteivät he olleet niin ilkeitä sille hyvälle kuninkaalle! Sano, että hän sai valtakunnan maan päällä!'

"Hän kietoi kätensä vanhuksen ympärille ja rukoili häntä kyynelten yhä virratessa.

"'Lapseni, lapseni', sanoi silloin hänen isoäitinsä lohduttaen, 'on niitä, jotka uskovat, että hän tulee takaisin. Silloin hän alistaa maan valtaansa ja hallitsee sitä. Silloin tulee ihanasta maasta mainio kuningaskunta joka on kestävä tuhat vuotta. Silloin tulevat pahat eläimet hyviksi: pienet lapset leikkivät kyykäärmeen pesän luona, ja karhut käyvät lehmien kanssa laitumella. Mikään ei vahingoita eikä turmele enää toista; keihäät käyristetään viikatteiksi ja miekat taotaan auroiksi. Ja kaikki on pelkkää leikkiä ja iloa, sillä hyvät omistavat maan.'

"Silloin kirkastui pienokaisen kyyneleinen muoto.

"'Saako hyvä kuningas sitten valtaistuimen, mummo?'

"'Kultaisen istuimen.'

"'Ja palvelijoita ja hovimiehiä ja kultaisen kruunun?'

"'Saa kyllä.'

"'Tuleeko hän pian, mummo?'

"'Ei tiedä kukaan, milloin hän tulee.'

"'Saanko minä silloin istua jakkaralla hänen jalkainsa juuressa?'

"'Saat, lapseni!'

"'Mummo, minä olen niin iloinen', sanoo pienokainen.

"Ilta illan jälkeen istuvat nuo kaksi monena talvena takan ääressä ja puhuvat hyvästä kuninkaasta ja hänen valtakunnastaan. Pienokainen uneksi tuhatvuotisesta valtakunnasta yöt päivät. Hän ei väsynyt koskaan koristamasta sitä kaikella kauniilla, mitä saattoi keksiä.

"Niin on monien hiljaisten lasten, joita on seurassamme. He säilyttävät mielessään salaisen unelman, jota eivät tohdi ilmaista. Merkillisiä ajatuksia asuu monen pehmeän tukan alla, ruskeat, lempeät silmät näkevät suljettujen luomiensa alla kummia, monella kauniilla tytöllä on sulhanen taivaassa. Moni ruusuposkinen tahtoo hieroa hyvän kuninkaan jalkoja voiteella ja kuivata niitä päänsä hiuksilla.

"Ebba Dohna ei tohtinut mainita siitä kenellekään, mutta tuosta illasta alkaen eli hän ainoastaan odottaen Herran tuhatvuotista valtakuntaa ja hänen tuloaan.

"Kun iltarusko aukaisi lännen portit, silloin hän odotti, eikö sulhanen jo astu sieltä, säteillen lempeässä loistossaan, miljoonaisen enkeliarmeijan seuraamana, ja samoa hänen ohitseen ja salli hänen koskea kauhtanansa helmaa.

"Hän ajatteli myös mielellään niitä hurskaita naisia, jotka olivat ripustaneet hunnun päähänsä eivätkä koskaan kohottaneet silmiään maasta, vaan olivat sulkeutuneet harmaiden luostarien rauhaan, pienien kammioiden pimeään, voidakseen aina nähdä niitä säteileviä näkyjä, jotka astuvat esiin sielujen yöstä.

"Sellaisena hän oli kasvanut ja sellainen hän oli kohdatessaan ensimmäisen kerran uuden kotiopettajan puiston yksinäisillä käytävillä.

"En tahdo sanoa miehestä enemmän pahaa kuin minun täytyy. Luulen, että hän rakasti tätä lasta, joka pian valitsi hänet saattajakseen yksinäisillä vaelluksillaan. Luulen, että hänen sielunsa sai taaskin siipensä, kun hän käveli tämän hiljaisen tytön vieressä, joka ei koskaan ollut uskonut muille haaveitaan. Luulen, että hän tunsi olevansa lapsi, hyvä, hurskas, kunnon lapsi.

"Mutta jos hän rakasti Ebbaa, niin miksei hän ajatellut, että huonompaa lahjaa hän ei voinut antaa neidolle kuin juuri rakkautensa? Mitä tahtoikaan, mitä ajattelikaan hän, tuo hylkiö, astellessaan kreivintyttären rinnalla? Mitä ajatteli virkaheitto pappi, kun tyttö uskoi hänelle hurskaita unelmiaan? Mitä tahtoikaan tuo, joka oli ollut juoppo ja tappelupukari ja oli yhä sitä tilaisuuden tullen, mitä hän ajattelikaan sen vierellä, joka käveli uneksien taivaallisesta sulhasesta? Miksei hän paennut kauaksi, kauaksi hänen luotaan? Eikö hänen olisi ollut parempi harhailla kerjäten ja varastellen maita mantuja kuin käyskennellä hiljaisilla kuusikäytävillä ja tulla taas hyväksi, hurskaaksi ja avuliaaksi, kun hän ei kuitenkaan voinut elää uudestaan elämää, jota oli jo elänyt, ja kun ei voinut välttää, että Ebba Dohna rakastuisi häneen?

"Älä usko, että hän näytti juopporaukalta, että hänen poskensa olivat harmaan kelmeät ja silmät punaiset. Hän oli yhä komea mies, niin sielullisesti kuin ruumiillisestikin, kaunis ja murtumaton. Hänen ryhtinsä oli kuninkaallinen ja hänen ruumiinsa rautainen, sellainen, jota ei hurjinkaan elämä raiskaa."

"Vieläkö hän elää?" kysyy kreivitär.

"Oi, ei, hän on kai jo kuollut. Siitä on jo kauan."

Jokin outo alkaa vavisuttaa Anna Stjärnhökiä hänen näin menetellessään. Hän tuumi mielessään, ettei koskaan sano kreivittärelle, kenestä puhuu, että hän antaa kreivittären uskoa, että mies on jo kuollut.

"Siihen aikaan hän oli vielä nuori", niin jatkaa hän kertomustaan. "Elämisen ilo syttyi uudelleen hänen poveensa. Hänellä oli kauniiden sanojen lahjat ja palava, helposti hurmaava sydän.

"Tuli sitten ilta, jolloin hän puhui Ebba Dohnan kanssa rakkaudesta. Ebba ei vastannut, hän kertoi vain kotiopettajalle, mitä hänen isoäitinsä oli hänelle talvi-iltoina tarinoinut, ja kuvasi hänelle unelmainsa maan. Sitten hän pyysi kotiopettajalta lupauksen. Hän vannotti opettajaa, että tämä rupeaisi Jumalan sanan julistajaksi, yhdeksi niitä, jotka valmistavat Herran tietä, niin että hänen tuloaan joudutetaan.

"Mitä piti kotiopettajan tehdä? Hän oli virkaheitto pappi, eikä mikään tie ollut häneltä niin suljettu kuin se, jota tyttö vaati häntä astumaan. Mutta hän ei uskaltanut sanoa tälle totuutta. Hänellä ei ollut sydäntä tuottaa surua tuolle suloiselle lapselle, jota rakasti. Hän lupasi kaikki, mitä Ebba tahtoi.

"Heidän kesken ei tarvittu montakaan sanaa. Oli selvää, että Ebbasta oli kerran tuleva hänen vaimonsa. Hän ei ilmentänyt rakkauttaan suudelmin ja hyväilyin. Hän tuskin uskalsi lähestyä Ebbaa. Neito oli arka kuin hento kukka. Mutta hänen ruskeat silmänsä kohosivat joskus maasta etsiäkseen hänen silmiään. Kuutamoiltoina, kun he istuivat kuistilla kahden, painautui Ebba aivan hänen kylkeensä ja silloin mies suuteli hänen hiuksiaan tytön sitä huomaamatta.

"Mutta ymmärräthän, että kotiopettajan synti oli siinä, että hän unohti sekä menneisyytensä että tulevaisuutensa. Köyhyytensä ja halpuutensa hänen sopi kyllä unohtaa, mutta hänen olisi toki pitänyt tietää, että kerran oli tuleva päivä, jolloin Ebban sielussa nousee rakkaus rakkautta vastaan, maa taivasta vastaan ja jolloin Ebban on pakko valita joko hänet tai tuhatvuotisen valtakunnan paistava herra. Ja Ebba ei ollut niitä, jotka voivat kestää voitollisesti sellaista sotaa.

"Niin meni kesä, syksy ja talvi. Kun kevät tuli ja jäät lähtivät, sairastui Ebba Dohna. Laaksoissa suli routa, pitkin mäkiä kuohui kohva, järven jää oli petollista, tiet mahdottomat kulkea niin reellä kuin rattailla.

"Silloin tahtoi kreivitär Dohna noudattaa tyttärelleen lääkärin Karistadista. Lähempää ei ollut saatavissa. Mutta hän käski turhaan väkeään. Rukoukset ja uhkaukset eivät auttaneet. Hän rukoili polvillaan kuskia, mutta tämä kieltäytyi. Hän sai kouristus- ja hysteriakohtauksia surusta tyttärensä tähden — Märta-kreivitär on yhtä raju surussa kuin ilossakin.

"Ebba Dohna oli keuhkokuumeessa, ja hänen henkensä oli vaarassa, mutta lääkäriä ei voitu saada.

"Silloin lähti kotiopettaja Karlstadiin. Matka oli moisella kelillä hengenvaarallista leikkiä, mutta hän suoritti sen. Matka vei yli painuvien jäiden ja niskantaitto-iljankojen, joskus hänen oli hakattava jäähän portaita hevoselleen, joskus kiskottava se ylös tien syvästä liejusta. Kerrottiin, että lääkäri oli kieltäytynyt lähtemästä hänen kanssaan, mutta että toinen oli pistooli kädessä pakottanut hänet tulemaan.

"Kun hän palasi, oli kreivitär valmis heittäytymään polvilleen hänen jalkoihinsa. 'Ottakaa kaikki!' hän sanoi. 'Sanokaa, mitä toivotte, mitä pyydätte, tyttäreni, kartanoni, rahani!'

"'Tyttärenne', vastasi kotiopettaja."

Anna Stjärnhök vaikenee yht'äkkiä.

"No, entä sitten, sitten?" kysyy kreivitär.

"Voinee jo riittää", vastaa Anna; hän on niitä poloisia, jotka elävät epäilyksen tuskassa ja pelossa. Hän oli elänyt siten jo koko viikon. Hän ei tiedä mitä tahtoo. Mikä on hänestä yhtenä hetkenä oikeaa, on toisena jo väärää. Nyt hän toivoo, ettei olisi koskaan tätä juttua alkanutkaan.

"Näyttää kuin haluaisit ilveillä minun kustannuksellani, Anna, etkö ymmärrä, että minun täytyy saada kuulla tämä juttu loppuun."

"Ei olekaan enää paljoa kerrottavaa. — Nuoren Ebba Dohnan taistelun hetki oli tullut. Rakkaus nousi rakkautta, maa taivasta vastaan.

"Märta-kreivitär kertoi hänelle ihmeellisestä matkasta, jonka nuori mies oli hänen tähtensä tehnyt, ja sanoi lahjoittaneensa hänelle palkkioksi Ebban käden.

"Nuori Ebba-neiti oli silloin parantunut sen verran, että lepäsi jo puettuna sohvalla. Hän oli väsynyt ja kalpea ja vielä tavallistakin äänettömämpi.

"Kun hän kuuli nämä sanat, hän kohotti ruskeat silmänsä nuhtelevasti äitiä kohti ja sanoi:

"'Mutta äiti, annoitko sinä minut virkaheitolle papille, miehelle, joka on hukannut oikeutensa olla Herran palvelija, miehelle, joka on ollut varas, kerjäläinen?'

"'Mutta lapseni, kuka sinulle on siitä kertonut? Luulin ettet tiennyt siitä mitään.'

"'Sain sen tietää. Kuulin vieraittesi puhuvan siitä samana päivänä, jolloin sairastuin.'

"'Mutta lapsi, ajattele, että hän on pelastanut sinun henkesi!'

"'Ajattelen, että hän on pettänyt minut. Hänen olisi pitänyt sanoa, kuka oli.'

"'Hän sanoo, että sinä rakastat häntä.'

"'Olen rakastanut. En voi rakastaa sitä, joka on pettänyt minut.'

"'Millä tavalla hän on pettänyt sinut?'

"'Sitä ei äiti ymmärrä.'

"Hän ei tahtonut puhua äitinsä kanssa unelmainsa tuhatvuotisesta valtakunnasta, jota toteuttamaan hänen rakastettunsa olisi pitänyt häntä auttaa.

"'Ebba', sanoi kreivitär, 'jos sinä häntä rakastat, ei sinun ole kysyttävä, mikä hän on ollut, vaan mentävä hänelle. Kreivitär Dohnan miehestä tulee kyllin rikas, kyllin mahtava, joten hänen nuoruutensa synnit voi unohtaa.'

"'En huoli hänen nuoruutensa synneistä, äiti; mutta koska hänestä ei voi milloinkaan tulla sitä, mitä minä toivoin, en voi mennä hänen kanssaan naimisiin.'

"'Ebba, muista, että minä olen sen hänelle luvannut.'

"Tyttö tuli kalpeaksi kuin ruumis.

"'Äiti, sanon sinulle, että jos sinä naitat minut hänelle, erotat sinä minut Jumalasta.'

"'Olen päättänyt tehdä sinut onnelliseksi', sanoo kreivitär. 'Olen varma, että tulet onnelliseksi tämän miehen kanssa. Olethan jo tehnyt hänestä suorastaan pyhimyksen. Olen päättänyt syrjäyttää syntyperän vaatimukset ja unohtaa, että hän on köyhä ja halpa, antaakseni sinulle tilaisuuden johdattaa hänet oikealle tielle. Tunnen menetteleväni oikein. Tiedäthän että halveksin vanhoja ennakkoluuloja.'

"Mutta näin hän sanoi vain siksi, ettei sallinut kenenkään vastustella tahtoaan. Kenties senkin vuoksi, että hän tosiaan tarkoitti, mitä sanoi. Kreivitär Märtaa ei ole helppo ymmärtää.

"Nuori tyttö makasi kauan sohvallaan kreivittären lähdettyä hänen luotaan. Hän kävi taistelua. Maa nousi taivasta, rakkaus rakkautta vastaan, mutta hänen lapsuutensa rakastettu vei voiton. Maatessaan siinä, juuri tällä sohvalla, hän näki lännen taivaan hehkuvan ihanassa päivänlaskussa. Hän ajatteli, että se oli hyvän kuninkaan tervehdys, ja koska hän ei olisi voinut olla uskollinen, jos olisi elänyt, hän päätti kuolla. Hän ei voinut tehdä muuta, koska kerran hänen äitinsä tahtoi, että hänen piti olla sen oma, josta ei voinut tulla hyvän kuninkaan palvelijaa.

"Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja antoi kylmän ja kostean iltailman vilustuttaa heikon ruumis-raukkansa.

"Hänen oli helppo päästä kuoleman omaksi. Se oli varmaa, jos vain tauti uusiutuisi, ja se uusiutui.

"Kukaan muu kuin minä ei tiedä, että hän itse etsi kuolemaansa, tuo Elisabet. Näin hänet ikkunassa ja kuulin hänen kuumeiset kuvittelunsa. Hän piti mielellään minua lähellään viimeisinä päivinään.

"Näin hänen kuolevan, näin, kuinka hän eräänä iltahetkenä ojensi kätensä hehkuvaa länttä kohti ja kuoli, hymyillen ikäänkuin olisi nähnyt jonkun tulevan kohti auringonlaskun loisteesta. Sain viedäkseni hänen viimeisen tervehdyksensä sille, jota hän rakasti. Minun oli pyydettävä, että tuo mies antaisi hänelle anteeksi, ettei hän voinut tulla hänen vaimokseen. Hyvä kuningas ei sitä sallinut.

"Mutta minä en ole tohtinut sanoa miehelle, että hän oli Ebban murhaaja. En ole tohtinut laskea sellaista tuskien kuormaa hänen hartioilleen. Ja kumminkin hän, joka valehdellen hankki itselleen Ebban rakkauden, eikö hän ollut hänen murhaajansa? Eikö hän juuri ollut murhaaja, Elisabet?"

Kreivitär Dohna on aikaa sitten lakannut hyväilemästä noita sinisiä kukkia. Nyt hän nousee, ja kimppu putoaa lattialle.

"Anna, sinä kujeilet yhä kustannuksellani. Sanoithan, että juttu on vanha ja mies aikoja sitten kuollut. Mutta tiedänhän, että on tuskin viittä vuotta Ebba Dohnan kuolemasta, ja sinähän sanoit, että olit itse näkemässä kaiken. Et ole kovinkaan iäkäs. Sano nyt, kuka se mies on!"

Anna Stjärnhök alkaa nauraa.

"Sinähän pyysit rakkausjuttua. Nythän sen sait, vieläpä jutun, joka on maksanut sinulle sekä kyyneliä että levottomuutta."

"Tarkoitatko, että olet valehdellut?"

"Tyhjää valhetta kaikki!"

"Sinä olet ilkeä, Anna."

"Kai lienen. En ole muuten kovin onnellinenkaan, se minun on sanottava. — Mutta rouvat ovat jo heränneet ja herrat tulevat saliin. Mennään sinne!"