JÄLKIMMÄINEN OSA

Ensimmäinen luku

KRISTOFFER-SERKKU

Heillä oli vanha petolintu siellä kavaljeerien rakennuksessa. Hän istui aina uuninnurkassa ja vaali takkavalkeaa, ettei se päässyt sammumaan. Pörröinen ja harmaa hän oli. Pieni pää, jossa oli iso nokka ja sammuvat silmät, nuokkui surullisesti pitkän, laihan kaulan päässä, joka pisti esiin tuuheasta turkinkauluksesta. Sillä petolintumme kulki turkki yllään sekä kesällä että talvella.

Muinoin hän oli kuulunut siihen parveen, joka samosi suuren keisarin seurassa saalista ajaen yli Euroopan; mutta hänen nimeään ja arvoaan ei kukaan nykyjään uskalla käydä arvailemaan. Vermlannissa tiedettiin vain, että hän oli ollut noissa suurissa sodissa, että hän oli mahtavasti riehunut jylisevissä taisteluissa ja että hänen vuoden 1815 jälkeen täytyi suunnata siipiensä lento pois kiittämättömästä isänmaastaan. Hän sai suojaa Ruotsin kruununprinssin hovissa ja tämä neuvoi häntä kaukaiseen Vermlantiin. Sellainen oli aika, että hän, jonka nimi muinoin oli pannut maailmat vapisemaan, sai nyt olla iloinen, kun ei kukaan tuntenut enää hänen nimeään, tuota aikoinaan niin pelättyä.

Hän oli kunniasanalla luvannut kruununprinssille, ettei lähtisi Vermlannista eikä mainitsisi tarpeettomasti kuka oli. Ja niin hänet lähetettiin Ekebyhyn, kädessään kruununprinssin omakätinen kirjelmä majurille, jossa suositeltiin häntä mitä lämpimimmin. Silloin aukaisi kavaljeerirakennus hänelle ovensa.

Aluksi arvailtiin innokkaasti, kuka oli tuo kuuluisuus, joka kätkeytyi uuden, tekaistun nimen taakse. Mutta vähitellen hän muuttui kavaljeeriksi ja vermlantilaiseksi. Kaikki sanoivat häntä Kristoffer-serkuksi, tietämättä oikein kuinka hän oli saanut juuri tämän nimen.

Mutta ei ole petolinnun hyvä elää häkissä. Ymmärtää, että se on tottunut muuhun kuin hyppäämään pienalta pienalle ja ottamaan ruokansa hoitajan kädestä. Alituinen kuolemanvaara on muinoin sytyttänyt hänen valtimonsa tuleen. Häntä iljettää tämä untelo rauha.

On kyllä totta, etteivät nuo toisetkaan kavaljeerit olleet juuri kesyjä lintuja; mutta kenenkään veri ei ollut kiehunut niin kuumana kuin Kristoffer-serkun. Vain karhunjahti saattoi elähyttää hänen lamaantunutta elinintoaan, karhunjahti tahi nainen, yksi ainoa nainen.

Hän oli vironnut henkiin kymmenen vuotta sitten nähtyään ensi kerran Märta-kreivittären, joka silloin jo oli leski. Nainen, vaihtelevainen kuin sotaonni, kiihoittava kuin vaara, räiskyvä, ylimielinen olento — sotaurho rakasti häntä.

Ja nyt hän istui siellä ja vanheni ja harmeni voimatta pyytää häntä vaimokseen. Hän ei ollut nähnyt häntä viiteen vuoteen. Hän kuihtui ja riutui vitkalleen, niin kuin vangitut kotkat riutuvat. Vuosi vuodelta hän kävi yhä kuivemmaksi ja viluisemmaksi. Hänen täytyi piiloutua paremmin turkkiinsa ja vääntäytyä lähemmäksi takkaa.

* * * * *

Niin hän istuu siellä, viluisena, pörröisenä ja harmaana senkin päivän aamuna, jonka iltana pääsiäispaukut ammutaan ja poltetaan pääsiäisakka. Kavaljeerit ovat kaikki kylillä, mutta hän istuu kotona uuninnurkassa.

Oi, Kristoffer-serkku, Kristoffer-serkku, etkö sinä sitä tiedä?

Hymyillen on tullut viettelevä kevät.

Hereille kapsahtaa luonto untelosta unestaan, ja sini-ilmoissa hulmuavat perhossiipiset henget huimassa leikissä. Lukemattomina kuin villipensaan ruusut kimmeltävät heidän muotonsa ylhäältä hattaroiden lomista.

Maa, suuri emo, alkaa elää. Huimana kuin lapsi hän nousee kevätvirran kylvystä, kevätsateiden vihman alta. Kivet ja multa kimaltavat halusta. "Ylös, elon kiertokulkuun!" riemuitsee pieninkin hiukkanen. "Me matkaamme kuin siivet kirkkaassa ilmassa. Me helotamme nuorten tyttöjen punehtuvilla poskilla."

Kevään hupaisat henget uivat ilman ja veden mukana ruumiiseen, hyppivät kuin ankeriaat veressä, panevat sydämen ailahtamaan. Samaa ääntä on kaikkialla. Sydämiin ja kukkiin, kaikkeen, joka häilyy ja väräjää, tarttuvat nuo perhossiipiset ja soittavat yhä kuin tuhansin myrskynkelloin: "Intoa ja iloa, huvia ja iloa! Tullut on hän, hymyilevä kevät!"

Mutta Kristoffer-serkku istuu sopessaan eikä ymmärrä mitään. Hän nojaa päänsä jäykistyneihin sormiinsa ja uneksii kuulatuiskuista ja taistotanterella kasvaneesta kunniasta. Sisäisen silmänsä eteen hän loihtii laakereita ja ruusuja, jotka eivät kukoistaakseen kaipaa kevään vienoa ihanuutta.

Sääli on kumminkin häntä, tuota yksinäistä, vanhaa tungeksijaa, joka istuu ylhäällä kavaljeerien rakennuksessa, ilman kansaa, ilman maata; sääli häntä, joka ei koskaan kuule kotimaansa kielen sointua, häntä, joka saa nimettömän haudan Bron kirkkomaalla. Voiko hän mitään sille, että on kotka ja syntynyt vainoamaan, tappamaan?

Oi, Kristoffer-serkku, olet jo kyllin kauan istunut uneksien kavaljeerirakennuksessa! Nouse ja juo elämän pulppuavaa viiniä uljaiden linnojen saleissa. Tiedä, serkku Kristoffer, että tänä päivänä on majurille tullut kirje, kuninkaallinen kirje, joka on suljettu Svean kuningaskunnan sinetillä. Se on osoitettu majurille, mutta sisältö koskee sinua. Merkillistä nähdä kuinka sinä, vanha petolintu, luet kirjettä. Silmä syttyy loistoon ja pää kohoaa. Näet häkin ovien avautuvan ja avaruuden leviävän kaipaavien siipiesi nousta.

* * * * *

Kristoffer-serkku kaivaa ja penkoo vaatekirstunsa pohjia. Hän vetää esiin kultakoristeisen univormunsa, jota on säilyttänyt kuin silmäteräänsä, ja pukeutuu siihen. Hän painaa töyhtökorskan hatun päähänsä ja kiitää pian Ekebystä pois, ratsastaen mainiolla valkealla ratsullaan.

Tämä on toki toista kuin istua viluisena uuninnurkassa. Nyt näkee hänkin, että kevät on tullut.

Hän kohottautuu satulassa ja laskee laukkaa. Turkitettu dolma, husaarijakku hulmuaa. Lakin töyhtö häilyy. Nuortunut on mies kuten maaemo itse. Herännyt on hän pitkästä talvesta. Vanha kulta voi vielä välähdellä. Nuo rohkeat sotilaskasvot ovat kolmikulmaisen lakin alla ylväs näky.

Ihmeellistä on hänen ratsastuksensa. Maasta pulppuaa puroja, ja vuokkoja versoo mistä hän ratsastaa. Muuttolinnut kirkuvat ja riemuitsevat vapautetun vangin ympärillä. Koko luonto yhtyy hänen iloonsa.

Komeana kuin triumfaattori hän tulee. Itse kevät ratsastaa edeltä väikkyvällä pilvellä. Kevyt ja ilmava on hän, tuo valon henki. Hänellä on käyrätorvi huulillaan, ja hän hypähtelee ilosta, keikkuen ylös alas satulassaan. Ja Kristoffer-serkun ympärillä tepastelee esikunta vanhoja asetovereja hevosineen: onni on varpaillaan satulassa, ja kunnia uljaan juoksijansa selästä, ja rakkaus kiitää tulisella Arabian orhilla. Ihmeellistä on ratsastus; ihmeellinen ratsastaja. Kielitaitoinen lahorastas huutaa hänelle:

"Kristoffer-serkku, Kristoffer-serkku. Minne ratsastat? Minne ratsastat?"

"Borgiin kosimaan, Borgiin kosimaan", vastaa Kristoffer-serkku.

"Älä mene Borgiin, älä mene Borgiin! Poikamiehellä ei surua", huutaa lahorastas perästä.

Mutta hän ei kuule varoitusta. Hän karauttaa mäet ylös, mäet alas, kunnes vihdoinkin saapuu perille. Hän hypähtää alas satulasta, ja hänet viedään saliin kreivitärten luo.

Kaikki käy hyvin. Märta-kreivitär on hänelle armollinen. Kristoffer-serkku näkee kyllä, ettei kreivitär halua kieltäytyä kantamasta hänen loistavaa nimeään eikä hallitsemasta hänen linnassaan. Soturi puhelee ja lykkää tuonnemmaksi sen hurman hetken, jolloin hän on näyttävä kreivittärelle kuninkaallisen kirjeen. Hän nauttii tästä odotuksesta.

Kreivitär pakisee ja hauskuuttaa häntä tuhansin jutuin. Kristoffer-serkku nauraa kaikelle, ihmettelee kaikkea. Mutta koska he istuvat eräässä niistä huoneista, joihin kreivitär Elisabet on ripustanut mamselli Marien uutimia, alkaa kreivitär kertoa myöskin niistä. Ja hän vääntää tapahtuman niin hauskaksi kuin voi.

"Nähkääs", hän sanoo lopulta, "niin ilkeä minä olen. Täällä riippuvat nyt nämä uutimet, jotta joka päivä ja joka hetki ajattelisin syntiäni. Se on tavatonta parannuksen tekoa. Hyi näitä kauhistavia suomusneuleita!"

Suuri Kristoffer-serkku katsoo häneen palavin silmin.

"Minä olen myöskin vanha ja köyhä", hän sanoo, "ja olen kymmenen vuotta istunut takan ääressä kaivaten rakastettuani. Nauraako armollinen kreivitär sillekin?"

"Oh, se on toinen asia", huudahtaa kreivitär.

"Jumala on ottanut minulta onnen ja isänmaan ja pakottanut minut syömään vierasta leipää", sanoo Kristoffer-serkku vakavasti. "Minä olen saanut oppia kunnioittamaan köyhyyttä, minä."

"Oh, tekin", huudahtaa kreivitär kohottaen käsiään. "Miten ihmiset ovat hurskaita. Ah, miten ihmiset ovat tulleet hurskaiksi!"

"Niin", sanoo Kristoffer-serkku, "pankaa mieleenne, kreivitär, että jos Jumala antaa minulle vielä kerran rikkautta ja valtaa, niin osaanpa käyttää niitä paremmin kuin jakaa ne jonkun maailmannaisen kanssa, tuollaisen maalatun, sydämettömän marakatin, joka pilkkaa köyhyyttä."

"Olettepa vallan oikeassa, Kristoffer-serkku."

Ja niin marssii Kristoffer-serkku ulos huoneesta ja ratsastaa takaisin Ekebyhyn; mutta henget eivät seuraa häntä, lahorastas ei huuda hänelle, eikä hän enää voi nähdä hymyilevää kevättä.

Ekebyhyn hän tuli juuri kun pääsiäispaukut piti laukaistaman ja pääsiäisakka poltettaman. Pääsiäisakka on suuri olkinukke, jonka riepunaamaan on hiilellä piirretty silmät, nenä ja suu. Ja yllään sillä on ruotuämmän joutovaatteet. Pitkävartinen hiilihanko ja luuta on asetettu sen viereen, ja rasvasarvi riippuu sen kaulassa. Se on aivan valmis Kyöpelin matkalle.

Majuri Fuchs lataa pyssynsä ja laukoo sen kerta toisensa jälkeen suoraan ilmaan. Kuiva risurovio sytytetään, noita-akka heitetään tuleen ja palaa iloisesti hulmuten. Kavaljeerit kyllä tekevät kaiken voitavansa hävittääkseen pahuuden voimia vanhalla koetellulla tavallaan.

Kristoffer-serkku seisoo ja katsoo tuikeasti roviota. Äkkiä hän tempaa suuren kuninkaallisen kirjeen hihansa käänteestä ja nakkaa sen tuleen. Jumala yksin tietää, mitä hän ajatteli. Kenties hän kuvitteli, että Märta kreivitär itse paloi tuossa roviolla. Kenties hän ajatteli, että koska se nainen sittenkin oli vain rääsyjä ja olkia, niin ei maailmassa enää ollut mitään muutakaan arvokasta.

Hän menee takaisin kavaljeerirakennukseen, sytyttää takkavalkean ja kätkee univormunsa. Ja niin hän jälleen asettuu uuninnurkkaan, ja päivä päivältä hän käy yhä pörröisemmäksi ja harmaammaksi. Hän riutuu vitkalleen siinä, kuten vanhat kotkat riutuvat vankeudessa.

Hän ei ole enää vanki; mutta hän ei huoli käyttää vapauttaan. Avaruus on hänelle avoinna. Taistelutanteret, kunnia, elämä odottavat häntä. Mutta hänellä ei ole enää voimia levittää siipiään lentoon.

Toinen luku

ELÄMÄN POLUT

Raskaat ovat ne tiet, joita ihmisten on vaellettava maan päällä.

Erämaan teitä, järvien teitä, tunturien teitä.

Miksi saa niin moni suru käydä häiritsemättä, kunnes se eksyy erämaahan tahi vaipuu järveen tai suistuu tunturilta? Missä ovat pienet kukkasten poimijattaret, missä ovat pienet satuprinsessat, joiden askelilla ruusuja kasvaa, missä ovat ne, joiden pitäisi siroitella kukkasia raskaille teille?

Nyt on Gösta Berling, runoilija, päättänyt mennä naimisiin. Hän etsii vielä vain morsianta, joka on kyllin köyhä, kyllin halpa, kyllin hyljeksitty hullun papin vaimoksi.

Kauniit ja jalot naiset ovat rakastaneet häntä, mutta älkööt he yrittäkö kilpailla hänen suosiostaan. Hyljätty valitsee hyljättyjen joukosta.

Kenet hän valitsee, ketä hän etsii?

Ekebyssä käy joskus vastoja kaupalla köyhä tyttö yksinäisestä metsäkylästä, joka on kaukana vuorien keskellä. Tässä kylässä, jossa vallitsee alinomainen köyhyys ja suuri kurjuus, on monta, joilla ei ole täyttä ymmärrystä, ja vastatyttö on yksi niitä.

Mutta kaunis hän on. Hänen runsas, musta tukkansa on niin paksuilla palmikoilla, että ne tuskin mahtuvat hänen päähänsä, hänen poskensa ovat hienosti pyöristyneet, nenä suora ja parhaan kokoinen, silmät siniset. Hän on sitä surumielistä, madonnamaista kaunotartyyppiä, jollaista vielä näkee Lövenin pitkän järven rannoilla.

No, siinähän se nyt on se Göstan morsian — hassahtavasta vastatytöstä tulee mainio hullun papin vaimo, niin ettei paremmasta apua.

Göstan ei tarvitse muuta kuin matkata Karlstadiin ostamaan sormuksia, ja sitten olkoon Lövenin rannalla taas ilon päivä. Naurakoot ihmiset vielä kerran Gösta Berlingille, kun tämä kihlaa vastatytön ja viettää häitä hänen kanssaan! Naurakoot vain! Onko hän ikänään keksinyt hauskempaa kujetta?

Eikö hyljätyn pidä polkeman hyljätyn tietä, vihan tietä, surun tietä, onnettomuuden tietä! Mitäpä haittaa jos hän suistuu, jos hän turmeltuu? Onko ketään joka huolii häntä hillitä? Onko ketään joka ojentaa hänelle ohjaavan kätensä tai virkistävän juoman? Missä ovat pienet kukkasten poimijattaret, missä ovat pienet satuprinsessat, missä ovat ne, joiden pitäisi sirotella ruusuja raskaille teille?

Ei, ei, nuori, lempeä Borgin kreivitär ei suinkaan häiritse Gösta Berlingiä hänen aikeissaan. Hänenhän on ajateltava mainettaan, ajateltava miehensä vihaa ja anoppinsa vihaa; ei, hän ei yritäkään pidättää Göstaa.

Pitkän jumalanpalveluksen aikana Svartsjön kirkossa hän painaa päänsä alas, panee kätensä ristiin ja rukoilee Göstan puolesta. Unettomina öinä hän usein itkee ja pelkää hänen tähtensä, mutta hän ei sirottele kukkia hyljätyn tielle eikä anna pisaraa vettä janoavalle. Hän ei ojenna kättään vetääkseen toista perikadon partaalta.

Gösta Berling ei huoli verhota valittuaan silkkiin eikä koruihin. Hän antaa tämän kaupustella vastoja talosta taloon entiseen tapaan, mutta sitten kun hän on kutsunut kaikki seudun mainittavat miehet ja naiset suuriin kemuihin Ekebyhyn, sitten hän julkaisee kihlauksensa. Silloin hän kutsuu hänet keittiöstä saliin sellaisena kuin hän on taivalluksensa jäljiltä, tien pöly ja lika vaatteissaan, ehkä rääsyisenä, ehkä hiukset pörröisinä, silmissä sekava ilme ja yhtä sekava sanatulva huulilla. Ja hän kysyy vierailta, eikö hän nyt ole valinnut sopivaa morsianta, eikö hullun papin pidä ylpeillä niin kauniista morsiamesta, tästä lempeästä madonnan muodosta, näistä sinisistä, haaveellisista silmistä.

Hän oli aikonut olla hiiskumatta tästä kenellekään ennen aikojaan, mutta hän ei pystynyt varjelemaan salaisuuttaan, ja niin sai myös nuori kreivitär Dohna sen tietoonsa.

Mutta mitä hän voi tehdä estääkseen Göstaa? Kihlauspäivä on tullut, sen myöhä hämärän hetki on käsissä. Kreivitär seisoo ikkunan edessä sinisessä kabinetissa ja katsoo pohjoiseen. Hän on melkein näkevinään Ekebyn, vaikka kyyneleet ja sumu peittävät hänen näköalansa. Yhtä kaikki hän näkee selvään, miten iso kolmikerroksinen rakennus loistaa kolmine valaistuine ikkunariveineen, hän kuvittelee, miten samppanja kaadetaan laseihin, miten maljahuuto raikuu ja hän, Gösta Berling, ilmoittaa kihlauksensa, hänen ja vastatytön liiton.

Jos hän nyt olisi lähellä Göstaa ja panisi aivan hiljaa kätensä hänen käsivarrelleen tai vain soisi hänelle ystävällisen katseen, niin eiköpä Gösta kääntyisi huonolta hyljeksittyjen tieltä? Jos kerran kreivittären lausuma sana oli ajanut hänet niin epätoivoiseen tekoon, niin eikö myös hänen sanansa voisi häntä hillitä?

Häntä kauhistuttaa rikos, jonka Gösta aikoo tehdä tuota kovaonnista lapsiparkaa kohtaan. Häntä pöyristyttää synti tuota poloista raukkaa kohtaan, joka nyt tulee houkutelluksi rakastamaan Göstaa, ehkäpä vain yhden päivän pilan tähden. Kenties häntä myös nyt kahta enemmän kauhistuttaa rikos, jonka Gösta tekee itseään kohtaan — tuo tyttö tulee kytketyksi kuin painava kahle hänen elämäänsä ja riistää hänen hengeltään korkeuteen pääsyn voimat.

Ja kaikkeen oli kreivitär syynä. Hän oli syössyt tuomitsevalla sanalla Göstan huonolle tielle. Hän, joka oli tullut siunaamaan, lientämään, miksi juuri hän oli vääntänyt vielä lisäokaan syntisen orjantappuraiseen kruunuun?

No niin, nyt hän tietää, mitä hänen on tehtävä. Hänpä menee ja valjastuttaa mustat hevoset reen eteen ja ajaa hurauttaa Lövenin yli, ryntää Ekebyn hoviin, asettuu Gösta Berlingin eteen ja sanoo hänelle, ettei hän halveksi häntä, ettei hän tiennyt mitä puhui karkottaessaan hänet kotoaan… Ei, hänen on sittenkin mahdoton tehdä niin, hän häpeäisi eikä uskaltaisi virkkaa sanaakaan. Hänhän oli naimisissa ja hänen piti varjella itseään panettelulta ja juoruilta. Mutta kuinka sitten kävisi Gösta Berlingin?

Hänen on lähdettävä.

Sitten hän ajattelee, että sellainen matka on mahdoton. Tänä vuonna ei enää yksikään hevonen voi päästä Lövenin yli. Jää sulaa, se on jo irtautunut maasta. Se on vapaana, puhkeillut, kamalan näköinen. Vesi porisee ylös ja alas railoista, paikoin se on kokoontunut mustiksi lammikoiksi, toisin paikoin jää on hohtavan valkeaa. Enimmäkseen se on kumminkin harmaata, likaista sulavasta lumesta, ja tiet kuultavat pitkinä, mustina juovina sen pinnalla.

Miten hän voi ajatellakaan moista matkaa? Vanha Märta-kreivitär, hänen anoppinsa, ei millään ehdolla sallisi hänen sitä tehdä. Koko illan hänen on istuttava kreivittären vieressä salissa ja kuunneltava vanhoja hovijuttuja, jotka ovat vanhuksen suurin ilo.

Mutta yö tulee, ja hänen miehensä on poissa; nyt hän on vapaa.

Hevosella hän ei voi mennä, palvelijoita hän ei tohdi pyytää mukaansa, mutta tuska ajaa hänet kotoa ulkosalle. Hän ei muuta voi.

Raskaita ovat ne tiet, joita ihmiset maan päällä vaeltavat: erämaan teitä, järvien teitä, tunturien teitä.

Mutta tuota öistä tietä yli sulavan jään, mihin minä sitä vertaisin? Eikö se ole juuri se tie, jota pienten kukkainpoimijatarten on käytävä, epävarma, keinuva, liukas tie, niiden polku jotka tahtovat lääkitä iskettyjä haavoja, niiden polku jotka tahtovat hyvittää vääryydet; kevyen jalan, nopean silmän ja uljaan, rakastavan sydämen polku?

Puoliyö oli jo ohi, kun kreivitär viimein pääsi Ekebyn rantaan. Hän oli lankeillut jäällä, hän oli hyppinyt railojen yli, hän oli juosten ylittänyt sellaiset paikat, joissa jalanjäljen täytti pulppuava vesi, hän oli liukastunut, hän oli ryöminyt.

Se oli ollut raskasta vaellusta; hän oli itkenyt kulkiessaan. Hän oli märkä ja väsynyt, ja pimeys, kolkkous ja autius olivat tuoneet mieleen kamalia ajatuksia.

Ekebyn rannassa hänen täytyi kahlata jalansyvyisessä vedessä päästäkseen maalle. Ja tultuaan rannalle hän ei saattanut muuta kuin istahtaa rannan kivelle ja itkeä väsymystään ja avuttomuuttaan.

Raskaita teitä vaeltavat ihmisten lapset, ja joskus pienet poimijattaret vaipuivat kukkaskoriensa viereen, juuri saavuttuaan tielle, jolle aikovat kukkia sirotella.

Tämä nuori, ylhäinen nainen oli kuin olikin pieni rakastettava sankaritar. Ei hän ollut kulkenut sellaisia teitä ennen kotimaassaan. Ehkäpä hän nyt, istuessaan tämän kauhean, hirvittävän järven rannalla märkänä, uupuneena, onnettomana, ajatteli eteläisen isänmaansa lempeitä, kukkasten reunaamia polkuja.

Voi, ei häntä liikuta nyt etelä, ei pohjola. Hän on keskellä elämää. Hän ei itke koti-ikävää. Hän itkee, tuo pikku kukkastenpoimija, tuo pieni sankaritar sitä, että on niin uupunut ettei ehdi sen tielle, jolle tahtoo kukkia sirotella. Hän itkee siksi, että luulee tulleensa liian myöhään.

Silloin juoksee väkeä rannalle. He kiiruhtavat hänen ohitseen häntä huomaamatta, mutta hän kuulee heidän sanansa:

"Jos pato särkyy, menee paja", sanoo joku. "Ja mylly ja verstaat ja seppien asumukset", lisää toinen.

Silloin hän rohkaistuu jälleen, nousee ja seuraa heitä.

* * * * *

Ekebyn mylly ja paja olivat kaidalla niemellä, jonka ympäri kiertää pauhaava Björksjön-joki. Se tulee viuhuen nientä kohti, ylemmän, valtavan kosken valkeaksi kuohuttamana, ja niemen rakennusten perustaa oli siellä siihen aikaan vedeltä suojaamassa mahtava aallonmurtaja niemen nokassa. Mutta sulku oli jo vanha ja kavaljeerit talon ohjissa. Heidän aikanaan tanssia keikuttiin tehtaan mäillä, kukaan ei huolinut katsoa, kuinka virta ja pakkanen ja aika kuluttivat vanhaa kivipatoa.

Sitten tulee kevättulva ja sulku alkaa horjua.

Ekebyn putous on kuin valtavat harmaakiviportaat, joita myöten Björksjö-joen laineet hyrskyten tulevat alas. Ne tulevat vauhdista huimiksi, tuupertuvat nurinniskoin ja ryntäävät toisiaan vastaan. Ne hypähtävät ilmaan vihoissaan ja pärskyttävät vaahtoa toistensa yli, kompastuvat taaskin kiveen, tukkiin ja kepsahtavat jälleen pystyyn mennäkseen samassa nurin, ja niin yhä vain vaahdoten, kähisten, karjuen.

Ja nyt karkaavat nämä villit, hurjistuneet aallot, kevätsäästä juopuneina ja äsken saadun vapauden huumauksessa, vanhan kivimuurin kimppuun. Ne tulevat, kähisten ja raastaen, kimpoavat korkealle sen harjalle ja vetäytyvät takaisin kuin olisivat loukanneet valkokutriset päänsä. Se on väkirynnäkkö jos mikään, ne tempaavat suuria jäälauttoja suojakatoiksi, ne ottavat hirsiä muurinmurtajiksi, ne yhdistyvät, karkaavat hyökkäykseen, pauhaavat tuota muuriraukkaa vasten, kunnes tuntuu yht'äkkiä siltä kuin joku olisi niille huutanut: pitäkää varanne! Silloin ne rynkäisevät takaisin ja niiden jäljestä tulee iso kivi, joka irtautuu sulusta ja vaipuu kolisten virran syliin.

Näyttää kuin se olisi niitä ällistyttänyt, ne ovat hiljaa, ne riemuitsevat, ne neuvottelevat … ja sitten uusi ryntäys! Siellä ne taaskin ovat jäälauttoineen ja hirsineen, nuo vallattomat, armottomat, rajut hävityshalun hullaannuttamat.

Jos vain pato olisi poissa tieltä — sanovat aallot — jos vain pato olisi tieltä, niin silloin tulee pajan ja myllyn vuoro.

Nyt on vapauden päivä … pois ihmiset ja ihmisten työt! Ne ovat noenneet meidät hiilillään, ne ovat tomunneet meitä jauhoillaan, ne ovat kytkeneet meidät työn ikeeseen kuin härkänsä, ajaneet meitä pyörylässä, sulkeneet meidät kammioihin, estäneet kulkumme patoluukuilla, pakottaneet meidät kiskomaan raskaita pyöriä, kantamaan kömpelöitä tukkeja. Mutta nyt me anastamme vapauden.

Vapauden päivä on tullut! Kuulkaa, te Björksjön ulapan aallot, kuulkaa, siskot ja veikot, te rämeitten ja lampien, vuoripurojen ja metsäjokien vedet! Se on tullut, on tullut! Rynnätkää alas Björksjön jokeen, tulkaa vereksin voimin, jyristen, viuhuen, murtamaan vuosisatain sortoa, tulkaa! Hirmuvalan paalutus kaatukoon. Kuolema Ekebylle!

Ja ne tulevat — aalto aallon perästä ryntää putoukseen iskeäkseen päänsä sulkumuuriin, antaakseen oman osuutensa suureen työhön. Juopuneina kevään äsken saadusta vapaudesta, lukemattomina, yksimielisinä ne tulevat, ne irroittavat kiven toisensa jälkeen, mättään mättään perästä horjuvasta aallonmurtajasta.

Mutta miksi antavat ihmiset hurjien aaltojen riehua, tekemättä vastarintaa? Onko Ekeby kerrassaan kuollut?

Ei, väkeä siellä on kyllä, tyrmistynyt, neuvoton, avuton ihmisjoukko. Musta on yö, he eivät näe toisiaan eivätkä näe eteensä. Korkeana pauhaa putous, hirvittävä on murtuvien jäiden ja töytäävien hirsien jyske, he eivät kuule omaa ääntään. Sama hurja huimaus, jonka vallassa aallot ovat, täyttää ihmistenkin aivot, heillä ei ole enää omaa ajatusta, ei ymmärrystä.

Tehtaankello läppää; jolla korvat on se kuulkoon. Meitä täällä Ekebyn pajalla uhkaa perikato. Joki on kimpussamme. Pato vapisee, paja on vaarassa, mylly on vaarassa, ja meidän omat köyhät majamme, rakkaat kaikessa mataluudessaan, ovat vaarassa!

Aallot luulevat kai kellon soiton kutsuvan sotaan heidän ystäviään, sillä ihmisiä ei näy tulevan. Mutta metsissä ja järvissä syntyy kiire. "Lähettäkää apua, lähettäkää apua", soi kello. "Vuosisatain orjuudesta olemme vihdoinkin itsemme vapauttaneet. Tulkaa, tulkaa!" pauhaavat aallot. Jyrisevä veden paljous ja läppäävä tehtaankello laulavat Ekebyn mahdin ja maineen kuolinvirttä.

Ja sillä välin kulkeutuu sana sanan jälkeen kartanon kavaljeereille.

Pystyvätkö he nyt ajattelemaan pajaa ja myllyä? Sata vierasta on kokoontunut Ekebyn avariin saleihin. Vastatyttö odottaa keittiössä. Yllätyksen jännittävä silmänräpäys on tullut. Samppanja helmeilee laseissa, Julius nousee pitämään juhlapuhetta. Kaikki vanhat seikkailijat iloitsevat etukäteen ajatellessaan, kuinka tyrmistys valtaa vierasjoukon.

Lövenin jäällä kulkee kreivitär Dohna kamalaa, hengenvaarallista tietään saadakseen kuiskata varottavan sanan Gösta Berlingille. Putouksella hyökkäävät aallot väkirynnäköllä Ekebyn kunniaa ja mahtia vastaan, mutta suurissa saleissa vallitsee vain ilo ja intoisa odotus, vahakynttilät säteilevät ja viini virtaa; siellä ei kukaan ajattele, mitkä tuumat käyvät pimeässä, myrskyisessä kevätyössä.

Juuri nyt on hetki tullut. Gösta nousee ja menee salista hakemaan morsiantaan. Hänen on mentävä eteisen kautta, ja sen suuret ovet ammottavat selällään, hän pysähtyy, hän katsoo sysipimeään yöhön … ja kuulee, hän kuulee.

Hän kuulee kellon läppäävän, kosken pauhaavan. Hän kuulee murtuvain jäälauttain jylyn, töytääväin hirsien jyskeen, kapinallisten aaltojen pauhaavan, ilkkuvan, voitonriemuisen vapaudenlaulun.

Silloin hän syöksyy ulos yöhön unohtaen kaiken muun. Seiskööt he vain siellä sisällä lasit koholla, odottaen vaikka maailman loppuun; nyt hän ei heistä huoli. Morsian odottakoon, Julius patruunan puhe kuolkoon hänen huulilleen. Sormuksia ei vaihdeta tänä yönä, kivettävä hämmästys ei ole valtaava loistavaa vierasjoukkoa.

Voi teitä, te kapinalliset aallot, nyt teidän on taisteltava vapaudestanne, nyt on tullut Gösta Berling putoukselle, nyt on väki saanut johtajan, nyt syttyy rohkeus kauhistuneihin sydämiin, nyt nousee puolustusväki ylös muureille, nyt alkaa mahtava sota.

Kuulkaa, kuinka hän huutaa väelle, hän komentaa, hän panee kaikki toimeen.

"Valoa meidän täytyy saada, ennen kaikkea valoa, ei riitä tässä myllärin sarvilyhty. Katsokaa: nuo risuläjät, kantakaa ne rantatörmälle ja pankaa tuleen. Siinä on työtä naisille ja lapsille. Kiireesti vain, laittakaa suuri risurovio ja sytyttäkää! Se valaisee, kun me olemme työssä, se näkyy kauas ja kutsuu apua. Älkää suinkaan antako sen sammua! Tuokaa olkia, tuokaa risuja, antakaa kirkkaiden liekkien kimmota taivaalle!"

"Kas täällä, aikamiehet, täällä on teille työtä. Täällä on hirsiä, täällä on lankkuja, kyhätkää hätäsulku, jonka voi upottaa tuon murtuvan muurin eteen. Nopeasti, heti työhön, tehkää siitä luja ja vankka; varustakaa valmiiksi kivet ja hiekkasäkit, joilla se upotetaan! Antakaa kirveiden huiskia, vasarain paukkua, porien purra puuta, sahojen vinkua kuivissa lankuissa!"

"Ja missä ovat pojat! Tänne, te villikot, te huimapäät. Hankkikaa aseiksenne seipäät, hankkikaa keksit ja tulkaa tänne, keskelle taistelun vilinää. Ulos padolle, pojat, keskelle aaltoja, jotka vaahtoavat ja kähisevät ja pärskivät meitä valkealla kuohullaan. Torjukaa, heikontakaa, lyökää takaisin nuo hyökkäykset, jotka repivät muuria. Työntäkää pois tukkeja ja jäälauttoja, heittäytykää maahan, jos ei muu auta, ja pitäkää kiinni irtautuvia kiviä, tarttukaa kynsin hampain niihin, iskekää niihin rautakourin. Taistelkaa, pojat, te villikot, te huimapäät! Tänne muurille, pojat! Meidän on taisteltava maamme joka tuumasta."

Gösta asettuu itse äärimmäiseen padon nokkaan ja seisoo pärskyvän vaahdon kuohuissa, perus tutisee hänen allaan, aallot jylisevät ja raivoavat, mutta hänen hurja sydämensä riemuitsee vaarasta, jännityksestä, taistelusta. Hän nauraa, hän lennättää sukkeluuksia pojille, jotka ovat vallilla hänen ympärillään; ikinä hän ei ole kokenut hauskempaa yötä.

Pelastustyö edistyy nopeasti, liekit loimuavat, kirvesmiesten piilut paukkavat ja pato on pystyssä.

Muutkin kavaljeerit ja nuo sata vierasta ovat tulleet putoukselle. Väkeä juoksee läheltä ja kaukaa, kaikki käyvät käsiksi työhön tulien, hätäsulun, hiekkasäkkien ääressä, virrassa, huojuvalla, tutisevalla kivisululla.

Kas niin, nyt saivat kirvesmiehet hätäsulun valmiiksi, nyt se upotetaan horjuvan aallonmurtajan eteen. Pitäkää kivet ja hiekkasäkit valmiina ja keksit ja köydet, ettei se pääse virran vietäväksi, että ihmiset voittavat ja kukistetut aallot taas joutuvat orjuuteensa!

Silloin, juuri ennen ratkaisevaa silmänräpäystä, sattuvat Göstan silmät naiseen, joka istuu kivellä joen rannalla. Risurovion liekit valaisevat häntä hänen istuessaan siinä aaltoihin tuijotellen. Gösta ei voi nähdä häntä selvästi udun ja kuohujen takaa, mutta hänen silmiään vetää alinomaa naisen puoleen. Hänen täytyy yhä uudelleen katsoa häntä. Hänestä tuntuu kuin naisella olisi jotakin asiaa juuri hänelle.

Niistä sadoista, jotka puuhaavat ja häärivät virran äyräällä, on hän ainoa paikallaan istuva, ja häneen täytyy Göstan silmien lakkaamatta kääntyä, hän ei näe ketään muuta kuin naisen.

Hän istuu ihan rannalla, siten että aallot loiskivat hänen jalkoihinsa, että vaahto roiskuu hänen ylleen. Hän mahtaa olla aivan likomärkä. Hän on mustissaan, musta saali päässä ja hartioilla, hän istuu aivan kumarassa, nojaten leukaansa käsiin ja tuijottaen lakkaamatta Göstaan, aallonmurtajan kärkeen. Gösta tuntee, miten nuo tuijottavat silmät vetävät ja kiehtovat, vaikkei hän voi edes nähdä toisen muotoa, hän ei ajattele muuta kuin naista, joka istuu valkeiden aaltojen partaalla.

"Se on Löven-järven syöjätär, se on noussut tänne jokeen viettelemään minua turmioon", ajattelee hän. "Se istuu tuolla ja houkuttelee, houkuttelee, minun täytyy karkottaa se pois."

Kaikki nuo valkopäiset laineet näyttävät hänestä tuon mustan naisen armeijalta; hän on niitä yllyttänyt, hän se on johtanut ne hyökkäykseen Göstaa vastaan. "Täytyy totisesti ajaa se pois", sanoo Gösta. Hän tempaa keksin, juoksee maalle ja kiiruhtaa naisen luo.

Gösta jättää paikkansa aallonmurtajan äärimmäisessä kärjessä ajaakseen vetehistä. Hänestä tuntui tällä kiihtymyksen hetkellä kuin kaikki syvyyden pahat voimat olisivat taistelleet häntä vastaan. Hän ei tiennyt mitä ajatteli, mitä luuli, mutta hänen täytyi ajaa pois kiveltä virran partaalta tuo musta.

Ah, Gösta, miksi on paikkasi ratkaisevalla hetkellä tyhjä? Väki tuo nyt hätäsulun, pitkä rivi miehiä jonoutuu aallonmurtajalle; heillä on köydet ja kivet ja hiekkasäkit valmiina, he odottavat, kuuntelevat. Missä on komentaja? Eikö kuulu sitä ääntä, joka käskee ja ohjaa?

Ei, Gösta Berling ajelee syöjätärtä, hänen ääntään ei kuulu, hänen käskynsä ei ohjaa ketään.

Silloin upotetaan hätäsulku ilman hänen apuaan.

Aallot väistyvät, se syöksyy syvyyteen ja sen kintereillä kivet ja hiekkasäkit. Mutta kuinka tuli työ johtajatta toimitetuksi? Oltiin varomattomia, järjestystä ei ollut lainkaan. Aallot hyökkäävät uudestaan, ne karkaavat kahta raivoisammin tätä uutta estettä vastaan, ne alkavat vieritellä pois hiekkasäkkejä, kiskoa köysiä, päästellä kiviä, ja se onnistuu, se onnistuu. Pilkaten, riemuiten ne nostavat koko vallin vahvoille hartioilleen, pudistavat ja lohkovat sitä, ja nyt se on niiden vallassa. Järveen, viheliäinen varokeino, alas Löveniin! Ja uudestaan taas huojuvaa, avutonta kivipatoa vasten.

Mutta Gösta Berling ajelee syöjätärtä. Uhattu näki hänet, kun hän tuli keksiään heilutellen kohti. Hän pelästyi. Näytti kuin hän olisi ollut syöksymäisillään veteen, mutta malttoi mielensä ja juoksi maalle.

"Syöjätär", huutaa Gösta ja heiluttaa keksiä lyödäkseen. Ajettu kiiruhtaa rannan lepikkoon, takertuu tiheään risukkoon ja pysähtyy.

Silloin viskaa Gösta keksin pois, menee hänen luokseen ja panee käden hänen olalleen.

"Te olette myöhään yöllä ulkosalla, kreivitär Elisabet", sanoo hän.

"Antakaa minun olla, herra Berling, antakaa minun mennä kotiin!"

Gösta tottelee heti ja kääntyy hänestä.

Mutta koska kreivitär ei ole ainoastaan ylhäinen rouva, vaan oikeastaan pieni, kiltti nainen, joka ei voi sietää ajatusta, että on saattanut jonkun epätoivoon, koska hän on pieni kukkasten poimijatar, jolla on aina ruusuja yllin kyllin korissaan kaunistaakseen vaikka kaikkein kolkoimman polun, niin hän katuu heti, menee Göstan jäljestä ja ottaa häntä kädestä.

"Minä tulin", sanoo hän sammaltaen, "tulin siksi että… Oi, herra Berling, ettehän te ole tehnyt sitä, sanokaa, ettette ole tehnyt… Minä pelästyin niin, kun te aloitte ajaa minua, mutta juuri teitähän minun piti tavata. Olisin pyytänyt, ettette ajattelisi sitä, sitä mitä minä viimeksi sanoin, ja että kävisitte meillä niinkuin ennenkin."

"Miten tulitte tänne, kreivitär?"

Kreivitär nauraa hermostuneesti. "Tiesin kyllä, että tulisin liian myöhään, mutta en tahtonut ilmaista kenellekään että läksin; ja sitä paitsi, ymmärrättehän, ettei enää voi kulkea hevosella järven yli."

"Jalanko te tulitte järven poikki?"

"Niin, jalan, jalan, mutta herra Berling, sanokaa se jo minulle. Oletteko kihloissa? Ymmärrättehän, etten haluaisi sitä. Se on väärin; ja minusta tuntuu kuin minä olisin ollut syypää kaikkeen. Teidän ei olisi pitänyt välittää minun turhista sanoistani. Minähän olen muukalainen enkä tunne maan tapoja. Borgissa on niin tyhjää, kun te ette enää käy siellä, herra Berling."

Gösta Berlingistä tuntuu, hänen seistessään siinä märässä lepikossa, kuin hänen ylleen olisi viskattu sylin täydeltä ruusuja. Hän kahlaa polviin asti ruusuissa, ne hohtavat hänen silmiinsä pimeästä, hän vetää ahnaasti sisäänsä niiden tuoksua.

"Oletteko tehnyt sen?" toistaa kreivitär.

Göstan täytyy kumartua vastaamaan kreivittärelle ja laukaista hänen jännityksensä, vaikka hän tunteekin siitä sanomatonta riemua. Oi, hänen sielunsa lämpenee ja hänestä tuntuu ihmeen valoisalta ajatellessaan, millaista tietä kreivitär on tullut, miten märkä hän on, miten viluinen, miten tuskissaan hän mahtaa olla, miten itkettynyt hänen äänensä on.

"En", hän sanoo, "en ole kihloissa."

Silloin ottaa kreivitär vielä kerran häntä kädestä ja hyväilee sitä. "Olen niin iloinen, niin iloinen", hän sanoo, ja hänen poveaan, jota tuska on ahdistanut, vavahduttavat nyt nyyhkytykset.

Niinpä runoilijan tielle tuli kylliksi kukkia, ja kaikki synkkä, paha ja vihanalainen sulaa hänen sydämestään.

Aivan heidän lähellään rientävät aallot rynnäkköön Ekebyn kunniaa ja loistoa vastaan. Väellä ei ole enää johtajaa, kukaan ei vala rohkeutta ja toivoa heidän sydämiinsä, nyt murtuu aallonmurtaja, aallot yhtyvät kuohuen sen paikalla, ja sitten ne hyökkäävät voitonvarmoina nientä kohden, jolla mylly ja paja kohoavat. Kukaan ei ajattele enää muuta kuin henkensä ja tavarainsa pelastamista.

Noista kahdesta nuoresta on aivan luonnollista, että Gösta nyt saattaa kreivittären kotiin: eihän Gösta voi jättää häntä yksin pimeään yöhön, ei antaa hänen uudestaan kulkea yli sulavan jään. He eivät edes ajattele, että Göstaa tarvitaan pajalla, he ovat vain onnellisia löydettyään taas toisensa ystävinä.

Voi luulla, että nuo kaksi rakastivat lämpimästi toisiaan, mutta kukapa sen varmasti tietää! Heidän elämänsä loistavat seikkailut ovat joutuneet käsiini vain siruina. Enhän minä tiedä mitään, en suorastaan mitään siitä, mitä piili heidän sielujensa sisimmässä. Mitä voin sanoa heidän tekojensa syistä. Tiedän vain, että sinä yönä uskalsi nuori, kaunis nainen henkensä, uskalsi kunniansa, maineensa, terveytensä palauttaakseen poloisen raukan oikeille teille. Tiedän, että sinä yönä antoi Gösta Berling rakastetun hovin mahdin ja loiston kaatua, seuratakseen naista, joka hänen tähtensä oli voittanut kuolemanpelon, häpeän pelon, rangaistuksen pelon.

Usein olen ajatuksissani seurannut heitä yli jään tuona hirmuisena yönä, joka kuitenkin päättyi juuri heidän onnekseen. En usko, että heidän sielussaan on mitään salattua ja kiellettyä, joka on kukistettava ja saatava alistumaan nyt, kun he kulkevat jäällä, iloisina ja puhellen kaikesta, mitä välien rikkoutumisen aikana oli tapahtunut.

Gösta on taaskin hänen orjansa, hänen hovipoikansa ja makaa hänen jalkainsa juuressa, ja kreivitär on hänen vallasrouvansa.

He ovat vain iloisia, vain onnellisia. Kumpikaan ei lausu sanaa, joka merkitsisi rakkautta.

Nauraen he kulkea läiskyttävät rantavedessä. He nauravat löytäessään tien, nauravat sen kadottaessaan; liukastuessaan, langetessaan, noustessaan he vain nauravat.

Tämä siunattu elämä on taas hupaisaa: saa leikkiä ja he ovat lapsia, jotka ovat olleet pahoja ja kiistelleet keskenään. Voi kuinka on hyvä olla sovinnossa ja alkaa leikki uudestaan!

Huhuja tuli ja huhuja meni. Kulkeutuipa juttu kreivittären matkasta myös Anna Stjärnhökin korviin.

"Niinpä näen", hän sanoi, "ettei Jumalalla ole vain yksi jänne jousessaan. Annanpa sydämeni asettua lepoon, ja jään siihen missä minua tarvitaan. Jumala voi tehdä Gösta Berlingistä minuttakin miehen."

Kolmas luku

KATUMUKSEN TEKO

Rakkaat ystävät, jos sattuisitte tapaamaan säälittävän raukan tiellänne, pienen, murheellisen olennon, joka riiputtaa hattua niskassaan ja pitää kenkiä kädessään, niin ettei hänellä ole lainkaan suojaa auringonpaahteelta ja tien kiviltä; turvattoman, joka omasta tahdostaan toivoo kaikkea turmiota osakseen, no niin, käykää hänen ohitseen vaieten ja vavisten. Hän on katumuksentekijä, ymmärrättekö, katumuksentekijä, matkalla pyhille haudoille.

Katumuksentekijän täytyy pitää karkeata kaapua ja elää pelkällä vedellä ja kuivalla leivällä, vaikkapa olisi kuningas. Hänen täytyy kävellä eikä kiitää hevosella. Hänen täytyy kerjätä eikä omistaa. Hänen täytyy maata ohdakkeilla. Hänen täytyy kuluttaa kovat hautapaadet polvillaan. Hänen täytyy heiluttaa okaista ruoskaa selkäänsä. Hän ei voi tuntea makeutta muussa kuin kärsimisessä, ei suloa muussa kuin surussa.

Nuori Elisabet-kreivitär oli kerran sellainen, piti karkeata kaapua ja vaelsi orjantappuraisia polkuja. Hänen sydämensä syytti häntä synnistä. Se ikävöi tuskaa kuin väsynyt haaleaa kylpyä. Julman osan hän valitsi astuessaan kärsimysten yöhön.

Hänen miehensä, nuori ukonpäinen kreivi, tuli kotiinsa Borgiin sen yön jälkeisenä aamuna, jona kevättulva hävitti Ekebyn myllyn ja pajan. Hän oli tuskin tullut, kun jo Märta-kreivitär kutsutti hänen luokseen ja kertoi hänelle kummia.

"Sinun vaimosi oli poissa täältä viime yönä, Henrik.

"Hän oli poissa monta tuntia. Hän tuli kotiin erään miehen seurassa. Kuulin, kuinka mies sanoi hyvää yötä vaimollesi. Minä tiedänkin, kuka hän on. Kuulin vaimosi menon ja tulon, vaikkei sitä liene haluttu. Hän pettää sinua, Henrik. Hän pettää sinua, se tekopyhä olento, joka ripustaa suomusuutimia joka ikkunaan vain kiusatakseen minua. Hän ei ole koskaan rakastanut sinua, poika parkani. Hänen isänsä tahtoi hänet vain hyviin naimisiin. Hän otti sinut elättäjäkseen."

Niin hyvin hän puhui asiansa, että kreivi Henrik vimmastui. Hän aikoi hakea avioeroa. Hän aikoi lähettää vaimonsa takaisin Roomaan apen luo.

"Ei ystäväni", sanoi kreivitär Märta, "siten hän jäisi iäksi pahan valtaan. Hänet on hemmottelulla pilattu ja huonosti kasvatettu. Mutta anna hänet minun huostaani, anna minun ohjata hänet takaisin velvollisuuden tielle!"

Ja kreivi kutsui sisään kreivittärensä sanoakseen hänelle, että hänen täytyi tästä lähtien totella kaikessa hänen äitiään.

Oi, mikä kohtaus seurasi: surkeampaa ei lie koskaan näytelty tässä surulle vihityssä talossa.

Monta pahaa sanaa antoi tuo nuori mies nuoren naisen kuulla. Hän kohotti kätensä taivasta kohti syyttäen sitä siitä, että se oli antanut julkean naisen polkea likaan hänen nimensä. Hän heristi nyrkkiään hänen kasvojensa edessä ja kysyi, minkä rangaistuksen vaimo arvelee kyllin suureksi tekemästään rikoksesta.

Kreivitär ei ollenkaan pelännyt miestään. Hän uskoi yhä menetelleensä oikein. Hän sanoi kreiville saaneensa jo kauhean nuhan ja että siinä oli rangaistusta tarpeeksi.

"Elisabet", sanoo kreivitär Märta, "näillä asioilla ei käy leikkiminen."

"Me kaksi", vastaa nuori nainen, "me emme ole koskaan olleet yksimielisiä siitä, milloin on sopiva hetki laskea leikkiä, milloin olla vakava."

"Mutta sinun täytyy toki ymmärtää, Elisabet, ettei kukaan kunniallinen nainen lähde kotoaan keskellä yötä kuljeskelemaan tunnetun seikkailijan kanssa."

Silloin ymmärsi Elisabet Dohna, että hänen anoppinsa oli päättänyt syöstä hänet turmioon. Hän tajusi, että hänen oli taisteltava viimeiseen asti, jotta anopin ei onnistuisi suistaa häntä kaameaan onnettomuuteen.

"Henrik", pyytää hän, "älä anna äitisi tunkeutua välillemme. Anna minun puhua sinulle kaikki, mitä on tapahtunut. Sinä olet oikeudentuntoinen, sinä et tuomitse kuulematta minua. Anna minun kertoa kaikki sinulle, niin huomaat, että minä tein vain niinkuin sinä olet minulle opettanut."

Kreivi nyökkäsi vaieten myöntymykseksi, ja Elisabet-kreivitär kertoi nyt, kuinka hän oli joutunut ajamaan Gösta Berlingin pahoille teille. Hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut sinisessä kabinetissa ja miten omatunto oli pakottanut hänet menemään pelastamaan sitä, jota hän oli väärin loukannut. "Minullahan ei ollut oikeutta tuomita häntä", hän sanoi, "ja mieheni on itse opettanut minulle, ettei mikään uhri ole kyllin suuri, kun on hyvitettävä tehty vääryys. Eikö niin, Henrik?"

Kreivi kääntyi äitinsä puoleen.

"Mitä äiti sanoo tästä?" hän kysyi. Hänen pieni ruumiinsa oli nyt arvokkuuden jäykistämä, ja hänen korkea, kapea otsansa majesteetillisissa rypyissä.

"Minä", vastasi kreivitär, "minä sanon, että Anna Stjärnhök on viisas tyttö ja että hän tiesi kyllä, mitä teki kertoessaan tämän jutun Elisabetille."

"Minun äitini suvaitsee ymmärtää minua väärin", sanoi kreivi. "Minä kysyn, mitä äitini tästä kertomuksesta arvelee. Onko kreivitär Märta Dohna koettanut suostutella tytärtään, minun sisartani, menemään naimisiin virkaheiton papin kanssa?"

Kreivitär Märta vaikeni hetkeksi. Ah, sitä Henrikiä, miten tuhma! Nytkin se ajoi väärille jäljille. Anopin ajokoirahan vainusi itseään metsästäjää ja antoi jäniksen mennä. Mutta jos Märta Dohna olikin vastausta vailla hetkisen, niin ei kauan.

"Rakas ystävä", hän sanoi kohauttaen olkapäitään. "On syytä antaa kaikkien näiden juttujen tuosta onnettomasta miehestä olla sinänsä, sama syy, jonka vuoksi pyydän sinua nyt välttämään kaikkea julkista häväistystä. On näet hyvin uskottavaa, että hän on viime yönä hukkunut."

Hän puhui lempeällä ja valittavalla äänellä, mutta siinä mitä hän puhui ei ollut totuuden sanaa.

"Elisabet on nukkunut tänään kauan eikä siis ole kuullut, että väkeä on jo lähetetty pitkin rantaa tiedustamaan herra Berlingiä. Hän ei ole palannut Ekebyhyn, ja pelätään hänen hukkuneen. Jää lähti tänä aamuna. Katso, myrsky on murtanut sen tuhansiksi kappaleiksi."

Kreivitär Elisabet katsoi ulos. Järvi lainehti melkein alastomana.

Silloin hänen kävi surku itseänsä. Hän oli tahtonut välttää Jumalan tuomiota. Hän oli valehdellut ja teeskennellyt. Hän oli heittänyt viattomuuden viitan ympärilleen.

Epätoivoinen heittäysi polvilleen miehensä eteen, ja tunnustus tuli syöksymällä hänen huuliltaan.

"Tuomitse minut, hylkää minut! Minä olen rakastanut häntä. Älä epäile, etten ole rakastanut häntä. Minä raastan tukkaani, revin vaatteeni surusta. En välitä mistään nyt, kun hän on kuollut. En huoli varjella itseäni. Saat tietää totuuden kerrassaan. Sydämeni rakkauden olen ottanut mieheltäni ja lahjoittanut sen vieraalle. Oi minua kadotettua, minä olen niitä, joita luvaton rakkaus on houkutellut."

Sinä nuori, epätoivoinen, makaa sinä siinä tuomariesi jaloissa ja kerro heille kaikki! Terve, marttyyrius! Terve häväistys, tervetullut! Oi, miten voisit sinä pakottaa taivaan salamat lyömään nuoreen päähäsi!

Sano puolisollesi, kuinka sinä kauhistuit, kun intohimo valtasi sinut, mahtavana ja vastustamattomana, kuinka sinua kauhisti sydämesi kehnous. Mieluummin olisit kohdannut hautausmaan aaveita kuin oman sielusi demoneja.

Sano heille, kuinka sinä, Jumalan kasvojen edestä karkotettu, tunsit olevasi arvoton polkemaan maan tomua. Rukouksissa ja kyynelissä olet sinä taistellut. "Oi, Jumala, pelasta minut! Oi, Jumalan poika, demonien karkottaja, pelasta minut!" olet sinä rukoillut.

Sano heille, että sinusta oli parasta salata kaikki. Kenenkään ei pitänyt tuntea sinun viheliäisyyttäsi. Luulit, että sellainen menettely oli Jumalalle otollista. Uskoit myös, että kuljit Jumalan teitä tahtoessasi pelastaa miehen, jota rakastit. Hän ei tiennyt mitään sinun rakkaudestasi. Hänen ei pitänyt joutua kadotukseen sinun vuoksesi. Tiesitkö, mikä oli oikeaa? Tiesitkö, mikä oli väärää? Jumala yksin tiesi sen, ja hän tuomitsi sinut. Hän löi sinun sydämesi epäjumalan. Hän johti sinut suurelle, parantavalle katumuksen tielle.

Sano heille, että tiedät, ettei salaaminen suo pelastusta. Demonit rakastavat pimeyttä. Tarttukoot tuomariesi kädet ruoskan varteen. Rangaistus on vuotava lievittävänä palsamina synnin haavoihin. Sydämesi ikävöi kärsimystä.

Sano heille kaikki tämä, kun makaat polvillasi lattialla väännellen käsiäsi kiihkeässä surussasi, kun puhut epätoivon hurjalla äänellä ja tervehdit kimeästi nauraen rangaistuksen ja häpeän ajatusta, kunnes miehesi tarttuu sinuun ja tempaisee sinut ylös lattialta.

"Käyttäydy niinkuin sopii Dohna-sukuisen kreivittären, tai minun täytyy pyytää äitiäni kurittamaan sinua kuin lasta."

"Tee minulle mitä tahdot."

Silloin langetti kreivi tuomion:

"Äitini on rukoillut sinun puolestasi. Sen vuoksi saat edelleen asua täällä minun kotonani. Mutta tästä lähtien hän käskee, ja sinä tottelet."

* * * * *

Katso katumuksen tietä! Nuoresta kreivittärestä on tullut halvin palvelija. — Kuinka kauan, oi kuinka kauan hän jaksaa?

Kuinka kauan täytyy ylpeän sydämen osata nöyrtyä? Kuinka kauan täytyy kärsimättömäin huulten osata vaieta, kuinka kauan käden pidättyä?

Suloista on alennuksen kurjuus. Kun raskas työ pakottaa selkää, on sydän hiljaa. Sille, joka makaa pari lyhyttä tuntia kovalla olkivuoteella, tulee uni kutsumatta.

Muuttukoon vanhempi nainen pahaksi hengeksi voidakseen kyllin kiusata nuorta! Tämä kiittää hyväntekijäänsä. Vielä ei ole paha kuoleutunut. Aja unta-isoova joka aamu neljältä työhön. Pane tottumaton työntekijä raskaaseen puuhaan — kutomaan kilpikangasta! Se on hyvä. Katujalla ei ole ehkä kylliksi voimaa heiluttaa itse ruoskaansa tarpeeksi lujaa.

Kun tulee kevätpyykin aika, seisottaa kreivitär Märta häntä soikon ääressä pesutuvassa. Hän tulee itse katsomaan toisen työtä. "Vesi on soikossasi liian kylmää", hän sanoo ja ottaa kiehuvan kuumaa vettä padasta ja kaataa sen hänen paljaille käsivarsilleen.

Kylmä on päivä, jona pyykinpesijäin täytyy seisoa rannalla huuhtomassa vaatteita. Myrskyn puuskat viuhuvat ja tupruttavat heihin räntää. Naisten hameet tulevat likomäriksi ja raskaiksi kuin lyijy. Ankara on kartun paukutus. Veri puhkeaa hienojen kynsien alta.

Mutta Elisabet-kreivitär ei valita. Ylistetty olkoon Jumalan hyvyys! Missä on katujan makeus muussa ellei kärsimisessä? Ruoskan piikkiset solmut koskevat pehmeästi katujan selkään, ikään kuin ne olisivat ruusunlehtiä.

Nuori nainen saa pian tietää, että Gösta Berling elää. Anoppi on vain viekoitellut hänet tunnustamaan. Niin, mitäpä sitten? Katso Jumalan tietä! Katso Jumalan kaitselmusta! Siten on hän houkutellut syntisen hyvälle sovituksen tielle.

Vain yksi seikka häntä huolettaa. Kuinka käy hänen anoppinsa, jonka sydämen Jumala on hänen tähtensä paaduttanut? Ah, Hän on varmaan tuomitseva häntä laupiaasti. Hänen täytyy olla paha auttaakseen syntistä saamaan takaisin Jumalan rakkauden.

Ei hän tiennyt, miten usein sielu, joka on kokenut kaikki muut hekumat, heittäytyy etsimään huvia julmuudesta. Kun tuolta kärsimättömältä, pimenneeltä sielulta puuttuvat imartelut ja hyväilyt, tanssin huuma ja pelin ärsytys, niin se sukeltaa pimeytensä kuiluihin ja noutaa sieltä julmuuden, Ja herpautuneiden tunteiden ainoana ilmauksena on ihmisten ja eläinten kiusaaminen.

Anoppi ei suinkaan tiedä olevansa ilkeä. Hän vain uskoo rankaisevansa huikentelevaa naista. Niin hän öisin ollessaan valveilla miettii uusia kidutuskeinoja.

Eräänä iltana hän kulkee huoneiston läpi ja antaa nuoren kreivittären valaista tietä kynttilällä. Kreivitär pitää kädessään jalatonta kynttilää.

"Kynttilä loppuu", sanoo Elisabet.

"Kun kynttilä loppuu, palakoon jalka", vastaa Märta-kreivitär.

Ja he kävelevät vain, kunnes käryävä sydän sammuu kärventyneelle kädelle.

Mutta tämä on lapsellista. On sielunkidutuksia, jotka voittavat ruumiin tuskat. Märta-kreivitär kutsuu vieraita ja antaa talon rouvan itsensä palvella heitä omassa pöydässään.

Katso, se on katujan suuri päivä. Vieraat ihmiset saavat nähdä hänet hänen alennuksessaan. He saavat nähdä, ettei hän enää ole ansiokas istumaan miehensä pöydässä. Oi, miten ilkkuvina heidän kylmät katseensa suuntautuvat häneen.

Pahempaa, kolminkerroin pahempaa tuleekin. Ei silmäyskään kohtaa hänen katsettaan. Kaikki istuvat pöydässä ääneti ja kuin lamassa, miehet ja naiset yhtä alakuloisina.

Mutta hän kokoo tämän kaiken hehkuviksi hiiliksi päänsä päälle. Onko hänen syntinsä siis niin kauhea? Joko hänen läsnäolonsakin on häpeällistä?

Sitten tulee kiusaus. Katso: Anna Stjärnhök, joka on ollut hänen ystävänsä, ja Munkerudin laamanni, Annan vierustoveri, tarttuvat häneen kun hän tulee, tempaavat häneltä paistivadin, lykkäävät esille tuolin eivätkä tahdo antaa hänen paeta.

"Istu tuohon, lapsi, istu tuohon", sanoo laamanni. "Ethän sinä ole mitään pahaa tehnyt."

Ja yhdestä suusta selittävät nyt kaikki päivällisvieraat, että jos hän ei istu pöytään, on heidän kaikkien poistuttava. He eivät ole mitään pyövelin renkejä. He eivät aja Märta Dohnan asioita. He eivät anna pettää itseään niin helposti kuin pässinpäät kreivit.

"Voi, te hyvät herrat! Voi, rakkaat ystävät. Älkää olko niin laupiaita! Te pakotatte minut julistamaan itse syntiäni. On eräs, jota minä olen pitänyt hyvin rakkaana."

"Lapsi, sinä et tiedä mitä synti on. Et ymmärrä, kuinka viaton olet. Eihän Gösta Berling edes tiennyt, että sinä rakastit häntä. Ota jälleen emännän asemasi! Ethän ole mitään pahaa tehnyt."

He rohkaisevat hänet hetkiseksi ja ovat itsekin iloisia kuin lapset. Nauru ja ilo kaikuu pöydässä.

Nuo tuliset, nuo herkät ihmiset, he ovat niin hyviä; mutta kumminkin on kiusaaja heidät lähettänyt. He tahtovat uskotella hänelle, että hän on marttyyri, ja ilkkuvat suoraan kreivitär Märtalle kuin tämä olisi noita-akka. Mutta he eivät ymmärrä asiaa. Eivät he tiedä, miten sielu ikävöi puhtautta, eivät, miten sydän pakottaa katujaa heittäytymään alttiiksi tien kiville ja auringon paahteelle.

Joskus panee kreivitär Märta hänet istumaan päivät pitkät paikalleen tikkauspuiden ääreen ja kertoo hänelle loputtomia juttuja Gösta Berlingistä, papista ja seikkailijasta. Jos hänen muistinsa ei riitä, hän sepittää itse lisää, kunhan vain Göstan nimi kaiket päivät kaikuu kreivittären korvissa. Sitä Elisabet pelkää enin. Sellaisina päivinä hän huomaa, ettei hänen katumuksestaan tule koskaan loppua. Hänen rakkautensa ei tahdo kuolla. Hän uskoo kuolevansa itse sitä ennen. Hänen ruumiinsa voimat alkavat pettää. Hän on usein hyvin sairas.

"Mutta missä viipyy nyt tuo sinun sankarisi?" kysyy kreivitär pilkallisesti. "Päivä päivältä olen odottanut häntä kavaljeerikaartin etunenässä. Miksi hän ei hyökkää Borgiin, aseta sinua valtaistuimelle ja heitä minua ja miestäsi kahleissa tyrmään? Onko sinut jo unohdettu?"

Elisabet tahtoisi melkein puolustaa Göstaa ja sanoa, että hän itse on kieltänyt Göstaa häntä mitenkään auttamasta. Mutta ei, paras on vaieta, vaieta ja kärsiä.

Kiihtymyksen tuli kuluttaa häntä päivä päivältä. Hänessä on kuumetta ja hän on niin väsynyt, että tuskin pysyy jaloillaan. Hän haluaa vain kuolla. Elämän väkevät voimat on masennettu. Rakkaus ja ilo eivät tohdi liikahtaa. Hän ei pelkää enää laisinkaan kärsimystä.

* * * * *

Näyttää kuin hänen miehensä ei tietäisi enää, että häntä on olemassakaan. Kreivi istuu melkein kaiket päivät huoneessaan lukon takana ja tutkii epäselviä käsikirjoituksia ja vanhoja tuhruisia teelmiä.

Hän lukee aateliskirjoja, pergamentteja, joissa riippuu Svean riikin sinetti, suuri ja muhkea; se on painettu punaiseen vahaan ja sitä on säilytettävä sorvatussa puurasiassa. Hän tarkastelee vanhoja vaakunamerkkejä, liljoja valkealla pohjalla ja aarnikotkia sinisellä. Sellaiset asiat hän ymmärtää ja ne hän tulkitsee helposti. Ja hän lukee yhä uudestaan vanhat hautapuheet ja henkilökuvaukset jaloista Dohnan kreiveistä; heidän ansioitaan verrataan Israelin sankarien ja Hellaan jumalien tekoihin.

Kas, tuollaiset vanhat jutut ovat aina ilahduttaneet häntä. Mutta nuorta vaimoaan ei hän enää huoli ajatella.

Kreivitär Märta on virkkanut sanan, joka tappoi kaiken rakkauden hänessä: "Hän otti sinut rahojesi vuoksi." Sellaista ei toki kukaan mies kärsi kuulla. Se sammuttaa kaiken rakkauden. Nyt hänestä oli samantekevää, miten nuoren naisen kävi: jos hänen äitinsä saisi hänet takaisin velvollisuuden tielle, niin hyvä olisi. Kreivi Henrik ihaili äitiään suuresti.

Tällaista kurjuutta jatkui kuukauden ajan. Kumminkaan ei se aika ollut niin myrskyistä ja kuohahtelevaa kuin voisi luulla, näin kun tapaukset sulloutuvat muutamille kirjan sivuille. Kreivitär Elisabet pystyi säilyttämään ulkonaisen tyyneytensä. Hän oli joutunut vain yhden kerran, silloin kun sai kuulla, että Gösta Berling muka oli kuollut, mielenliikutuksen valtaan. Mutta niin suuri oli hänen tuskansa sen vuoksi, ettei hän ollut voinut säilyttää rakkauttaan miehelleen, että hän olisi luultavasti antanut kreivitär Märtan kiduttaa itsensä hengiltä, ellei hänen vanha taloudenhoitajattarensa olisi eräänä iltana puhellut hänen kanssaan.

"Kreivittären täytyy puhua kreiville", sanoi vanhus. "Herra Jumala, kreivitär on sellainen lapsi. Kreivitär ei kenties itsekään tiedä, mitä hänellä pian on odotettavissa, mutta minä näen kyllä miten asianlaita on."

Mutta juuri tätäpä kreivitär ei voinutkaan sanoa miehelleen, nyt kun mies hautoi niin mustaa epäluuloa häntä kohtaan.

Sinä yönä hän pukeutui hiljaa ja meni ulos. Hän oli tavallisen maalaispiian puvussa, nyytti kädessä. Hän aikoi karata kotoaan ja olla enää koskaan palaamatta.

Hän ei paennut välttääkseen vaivoja ja kärsimyksiä. Mutta nyt hän uskoi Jumalan antaneen hänelle merkin, että hänen on lupa mennä, että hänen täytyi säilyttää ruumiinsa terveys ja voimat.

Hän ei samonnut länteen järven taakse, sillä siellä asui se, joka oli hänelle hyvin rakas. Eikä hän mennyt pohjoiseenkaan, sillä siellä asui monta hänen ystäväänsä, eikä etelään, koska kaukana, kaukana etelässä oli hänen isänsä koti eikä hän tahtonut joutua askeltakaan sitä lähemmäksi. Mutta itään hän meni, sillä hän tiesi, ettei hänellä ollut siellä kotia, ei rakastettua ystävää, ei yhtään tuttua ihmistä, ei apua eikä lohdutusta.

Hän ei käynyt kevein askelin, sillä hän ei uskonut olevansa sovinnossa Jumalan kanssa. Mutta kuitenkin hän oli iloinen tietäessään saavansa tästä lähtien kantaa syntinsä kuormaa vieraiden parissa. Heidän välinpitämättömät silmäyksensä hipaisisivat häntä, lientäen kuin teräs turvonnutta jäsentä.

Hän aikoi kulkea, kunnes löytäisi köyhän metsätöllin, jossa ei kukaan häntä tuntisi. "Minulle on käynyt niinkuin näette, ja vanhempani ovat ajaneet minut pois", hän sanoisi. "Antakaa minulle täällä ruokaa ja katto pääni päälle, kunnes voin itse ansaita leipäni. Minulla on kyllä rahaa."

Niin hän vaelsi kesäkuun valoisan yön, sillä toukokuu oli mennyt hänen tuskaisessa kärsimyksessään. Ah, toukokuu, kaunis aika, jolloin koivujen vaalea vehreys sekoittuu kuusimetsän tummuuteen ja jolloin etelätuuli palaa kaukana etelästä, uhkuen lämmintä!

Kiittämättömämpi lienen kuin muut, jotka ovat nauttineet lahjoistasi, sinä kaunis kuu. En sanallakaan ole ylistänyt sinun suloisuuttasi.

Ah toukokuu, sinä rakas, valoisa kuu, oletko milloinkaan katsellut lasta, joka istuu äitinsä polvella kuunnellen satuja? Kuullessaan kerrottavan julmista jättiläisistä ja kauniiden prinsessain katkerista kärsimyksistä se pitää päätään koholla ja silmänsä auki; mutta jos äiti alkaa puhua onnesta ja auringonpaisteesta, sulkee pienokainen silmänsä ja uinahtaa hiljaa uneen, painaen päänsä äidin rinnalle.

Katsos, sinä kaunis kuu, sellainen lapsi olen minäkin. Kuunnelkoot muut tarinaa kukista ja auringonpaisteesta; mutta itselleni minä valitsen synkeät yöt, jotka ovat täynnä näkyjä ja seikkailuja, itselleni kovat kohtalot, harhautuneiden sydänten surunraskaat kärsimykset.

Neljäs luku

EKEBYN RAUTA

Oli kevät, ja kaikkien Vermlannin tehtaiden rauta piti lähetettämän Göteborgiin.

Mutta Ekebyssä ei ollut rautaa lähetettäväksi. Syksyllä oli tuon tuostakin vaivannut veden puute, keväällä olivat kavaljeerit isäntinä.

Heidän aikanaan kuohui voimakas, kirpeä olut pitkin Björksjön koskea alas harmaakivisiä portaita, ja Lövenin pitkä järvi oli täynnä — ei vettä, vaan viinaa. Heidän aikanaan ei suinkaan pantu takkirautaa ahjoon, vaan sepät seisoivat paitahihasillaan, puukengät jalassa, roihujen ääressä ja kääntelivät pitkissä vartaissa suunnattomia paisteja, ja oppipojat pitelivät täytettyjä salvukukkoja pitkillä pihdeillä tulenhehkussa. Siihen aikaan tanssia huristettiin pitkin tehtaan mäkiä. Silloin maattiin höyläpenkeillä ja lyötiin alasimella korttia. Niinä päivinä ei suinkaan taottu rautaa.

Mutta kevät tuli, ja tukkukaupan konttorissa Göteborgissa alettiin odottaa Ekebyn rautaa. Käänneltiin ja katseltiin sopimuksia, majurin ja majurinrouvan kanssa tehtyjä, joissa puhuttiin monen sadan kippunnan toimittamisesta.

Mutta mitä huolivat kavaljeerit majurinrouvan sopimuksista? Heille riitti ilo ja viulunvingunta ja ruokakestit. He pitivät huolen siitä, että tanssi leiskui tehtaan mäillä.

Rautaa tuli Stömnestä, rautaa Söljestä. Kymsbergin rauta hommautui erämaiden halki Venernin rannalle.

Uddeholmista sitä tuli ja Munkforsista ja kaikista monista muista tehtaista. Mutta missä on Ekebyn rauta?

Eikö Ekeby enää ole Vermlannin tehtaista jaloin? Eikö kukaan huolehdi vanhan hovin kunniasta? Se on jätetty kuin tuhka tuuleen huolettomain kavaljeerien käsiin. He panevat tanssin hurisemaan tehtaan mäillä. Mihin muuhun heidän viheliäiset aivonsa pystyvät?

Mutta kosket ja joet, jaalat ja proomut, laiturit ja sulut ihmettelevät ja kysyvät: "Eikö Ekebyn rauta jo tule?"

Ja metsistä käy kuiske ja kysymykset järville ja vuorilta laaksoille: "Eikö Ekebyn rauta tule? Eikö Ekebystä tule enää koskaan rautaa?"

Ja metsässä, sydänmaassa, alkaa hiilihauta nauraa, ja suuret vasaranpäät pimeissä pajoissa näyttävät ilkkuilevan, kaivokset ammottavat suuria kitojansa ja päästävät röhönaurun, tukkukaupan konttorissa ovat pulpetit, joissa majurinrouvan sitoumukset ovat säilössä, haljeta naurusta: "Oletteko hassumpaa kuulleet? Ekebyssä ei ole rautaa, Vermlannin jaloimmassa rautaruukissa ei ole rautaa."

Nouskaa, te suruttomat! Jalkeille, te kodittomat! Sallitteko te moista Ekebyn häväistystä? Oi, niin totta kuin te rakastatte sitä paikkaa, ihaninta Jumalan kauniissa maailmassa, niin totta kuin se on kaipuunne kohde kaukana kulkiessanne, niin totta kuin ette voi lausua sen nimeä muukalaisten parissa silmänne vettymättä, nouskaa, kavaljeerit, pelastakaa Ekebyn kunnia!

No niin, jos Ekebyn moukarit ovatkin levänneet, niin kai ne ovat takoneet kuudessa alustalaistehtaassamme. Siellä tietysti on tarpeeksi ja enemmän kuin tarpeeksikin rautaa.

Ja niin lähtee Gösta Berling noiden kuuden tehtaan hoitajien puheille.

Nyt on ensiksikin mainittava, että Högforsiin, joka on Björksjö-joen rannalla, kappaleen matkaa Ekebytä ylempänä, ei hänen mielestään ollut syytä mennä. Se oli liian lähellä Ekebytä, se oli ollut melkeinpä kavaljeerien hallinnossa.

Mutta hän matkasi pari peninkulmaa pohjoisempaan, kunnes tuli Lötaforsiin. Kaunis paikka se on, siitä ei epäilystäkään. Ylinen Löven avautuu sen edessä, ja aivan sen takana on Gurlita-kukkula, jyrkästi kohoava vuorenlaki, villinsävyisenä ja romanttisena, kuten niin vanhan vuoren sopii. Mutta paja, eihän se ole sellainen kuin sen pitäisi olla: vesiratas on rikki, ja on ollut rikki koko vuoden.

"No miksi sitä ei ole korjattu?"

"Puuseppä, rakas ystävä, puuseppä, joka on koko kihlakunnassa ainoa, joka olisi sen voinut korjata, on ollut muualla töissä. Me emme ole voineet takoa kippuntaakaan."

"No, miksi ette ole lähettäneet puuseppää hakemaan?"

"Lähettäneet! Niinkuin emme olisi lähettäneet jokikinen herran päivä, mutta hän kun ei ole joutanut tulemaan. Hän on näet ollut tekemässä keiliratoja ja huvihuoneita Ekebyhyn."

Silloin Gösta arvasi, miten hänen käy koko tällä matkalla.

Hän menee yhä pohjoisempaan, Björnidiin. Kaunis ja oiva paikka sekin, asema vaikka linnan arvoinen. Suuresta päärakennuksesta on hallitsevana näköalana puoliympyräinen laakso, kolmelta sivulta valtavain harjujen saartama, ja neljännellä aukeaa Löven, jonka pää on täällä. Ja Gösta tietää, ettei ole parempaa kuutamoisten kävelyjen ja haaveilujen paikkaa kuin nuo tiet, jotka vievät pitkin rantaa putouksen ohi, alas pajalle, joka on sijoitettu mahtaviin, selvään vuoreen porattuihin holveihin. Mutta rautaa, onko siellä yhtään rautaa?

Ei, tietystikään ei. Heillähän ei ollut hiiliä, eivätkä he olleet saaneet Ekebystä rahaa hommatakseen hiilenpolttajia ja vetäjiä. Tehdasliike oli seisonut koko viime talven.

Sitten suuntaa Gösta kulkunsa takaisin etelään. Hän tulee Hånin tehtaalle, Lövenin itärannalle, ja Löfstaforsiin, kauas metsien sydämeen — mutta hänelle ei käy paremmin sielläkään. Missään ei ole rautaa ja se kuuluu aina olevan kavaljeerien omaa syytä.

Nyt pyörtää Gösta kotiin Ekebyhyn, ja kavaljeerit tarkastelevat synkin silmin niitä viittäkymmentä kippuntaa, jotka ovat varastossa, ja heitä painaa suru, sillä he kuulevat, miten koko luonto ilkkuu Ekebylle, ja heistä tuntuu kuin maa vapisisi nyyhkytyksistä, puut uhkaisivat heitä vihaisilla eleillä ja ruohot ja nurmen nukka valittaisivat, että Ekebyn kunnia on mennyttä.

* * * * *

Mutta miksi päivitellä ja tuhlata sanoja? Tuossahan se Ekebyn rauta nyt on.

Tuossahan se on, proomuihin lastattuna Klara-joen rannassa, valmiina lähtemään jokea alas, valmiina vietäväksi Venernin jaalalla Göteborgiin. Ekebyn kunnia on siis pelastettu.

Mutta miten tämä on mahdollista? Ekebyssähän ei ollut kuin viisikymmentä kippuntaa rautaa, toisissa kuudessa tehtaassa ei ollenkaan. Miten on mahdollista että täyteen lastatut proomut nyt vievät sellaisen suunnattoman raudanpaljouden Karlstadin vaakaan? Niin, kysyttäköön sitä kavaljeereilta.

Kavaljeerit ovat itse toimessa noilla raskailla, rumilla aluksilla, he aikovat itse viedä Ekebyn raudan Göteborgiin. Ei kelpaa tavallinen proomumies, tavallinen kuolevainen sen raudan kuljettajaksi. Kavaljeerit ovat tulleet itse saattajiksi pullot ja eväskorit, walt-torvi ja viulut muassaan, pyssyineen ja onkineen ja kukkukortteineen. He tekevät kaiken parhaansa helliäkseen rakasta rautaansa eivätkä jätä sitä ennen kuin se on purettu Göteborgin laiturille. He aikovat itse purkaa ja ahtaa, itse hoitaa purjeita ja peräsintä. He ovatkin ihan kuin luodut siihen toimeen. Onko hietasärkkää Klara-joessa tai Venernissä matalaa, jota he eivät tuntisi! Eikö peräsintanko ja jalus mukaudu yhtä hyvin heidän käteensä kuin viulunkäyrä ja ohjakset!

Jos he mitään maailmassa rakastavat, niin ainakin tätä rautaansa he rakastavat. He käsittelevät sitä hellävaroen kuin hienointa lasia, levittävät purjekangasta sen peitteeksi. Ei siruistakaan siitä saa olla paljaana. Nuo raskaat, harmaat tangothan ne taas nostavat Ekebyn kunnian. Ei kukaan vieras saa heittää niihin välinpitämättömiä silmäyksiä. Oi, Ekeby, sinä kaipuumme maa, säteilköön sinun kunniasi loisto!

Yksikään kavaljeeri ei ole jäänyt kotiin. Eberhard-setä on jättänyt kirjoituspulpettinsa, ja Kristoffer-serkku ilmestynyt uuninnurkastaan. Vieläpä lempeä Lövenborgkin on täällä. Ei kukaan voi vetäytyä syrjään, kun on Ekebyn kunnia kysymyksessä.

Mutta Lövenborgin ei ole hyvä nähdä Klara-jokea. Hän ei ole nähnyt sitä seitsemään neljättä vuoteen, hän ei ole edes astunut veneeseen koko sinä aikana. Hän vihaa järvien kiiltäviä pintoja ja harmaita jokia. Hänen mieleensä muistuu liian synkeitä asioita, kun hän menee järvelle, ja hänellä on tapana välttää sitä, mutta nyt hän ei ole voinut pysyä kotona. Hänenkin täytyy olla pelastamassa Ekebyn kunniaa.

Seikka oli näet semmoinen, että Lövenborg seitsemän neljättä vuotta sitten näki morsiamensa hukkuvan Klara-jokeen, ja siitä pitäen on hänen pääparkansa usein ollut sekaisin.

Ja kun hän nyt seisoo jokea katsellen, alkavat hänen vanhat aivonsa tulla yhä sekavammiksi. Tuo harmaa joki, joka kierii monin pienin, kimmeltävin lainein, on suuri hopeasuomuinen käärme, joka väijyy saalista. Nuo keltaiset, korkeat hiekkaseinät, joiden väliin joki on uurtanut uomansa, ovat salakuopan seiniä, minkä pohjalla käärme väijyy, ja leveä maantie, joka kaivaa seinään aukon ja kahlaa paksua hietikkoa laiturille, mihin proomut on köytetty, on juuri tuon kauhean kuolemankuilun oviaukko.

Ja ukko-paha seisoo ja tuijottelee pienin, sinisin silmin. Hänen pitkä, vaalea tukkansa huiskii ja pyörii tuulessa, ja hänen poskensa, jotka usein kukoistavat lempeää ruusunhohdetta, ovat kauhusta kalvaat. Hän tietää niin varmasti kuin olisi joku sen sanonut hänelle, että kohta tulee joku tuota tietä pitkin ja syöksyy suoraan väijyvän käärmeen kitaan.

Nyt aikovat kavaljeerit irroittaa köydet ja he tarttuvat pitkiin kekseihin, työntääkseen proomut virran uomaan, mutta silloin Lövenborg huutaa:

"Seis, sanon minä, seis, Jumalan tähden!" He arvaavat kyllä, että hän alkaa hassahdella, kun tuntee proomun heiluvan allaan, mutta he laskevat kuitenkin heti kohotetut keksinsä.

Ja hän, joka näkee, että joki vaanii saalista ja joku varmaan tulee ja syöksyy siihen, viittaa varoittavin elein ylös tielle, aivan kuin nähden jonkun sieltä tulevan.

Jokainen kyllä tietää, että elämä kernaasti järjestää merkillisiä sattumia. Ken vielä voi kummastua, kummastukoon sitä, että kavaljeerit olivat proomuineen Klara-joen laattapaikalla nyt juuri, sen yön jälkeisenä aamuna, jolloin kreivitär Elisabet oli lähtenyt vaeltamaan itään päin. Mutta varmaan olisi ollut vielä kummallisempaa, ellei tuo nainen olisi saanut hädässään apua. Nyt sattui niin, että hän, kuljettuaan koko yön, tuli lautalle johtavalle tielle juuri sillä hetkellä, jolloin kavaljeerit aikoivat lähteä proomuineen; ja he jäivät seisomaan ja katselemaan häntä, kun hän puheli lauttamiehen kanssa tämän irroittaessa venettään. Hän oli talonpoikaisen piian vaatteissa, joten kavaljeerit eivät aavistaneet, kuka hän oli. Mutta he seisoivat kuitenkin ja tuijottivat häneen, sillä hänessä oli jotakin tuttua. Kun hän nyt seisoi siinä ja puheli lauttamiehen kanssa, näkyi maantiellä tomupilvi ja tomupilvestä vilahtelivat suuret, keltaiset vaunut. Nainen tiesi, että ne olivat Borgin vaunut, että oltiin etsimässä häntä ja että hänet nyt keksittäisiin. Hän tiesi, ettei hänen enää maksanut ajatella pakoa lauttamiehen veneellä, ja ainoa piilopaikka hänen nähdäkseen oli kavaljeerien proomut. Hän juoksi niitä kohti katsomatta mitä väkeä niissä oli. Ja hyvä olikin, ettei hän sitä nähnyt, sillä muuten hän olisi mieluummin heittäytynyt hevosen jalkoihin kuin paennut sinne.

Kun hän pääsi alukseen, hän huusi vain: "Piilottakaa minut, piilottakaa minut!" Sitten hän kompastui ja kaatui rautalastille. Mutta kavaljeerit pyysivät häntä rauhoittumaan. He työnsivät nopeasti proomunsa maasta, niin että se pääsi virranuomaan ja läksi liukumaan Karlstadia kohti juuri kun vaunut saapuivat lauttauspaikalle.

Vaunuissa istuivat Henrik-kreivi ja Märta-kreivitär. Nyt juoksi kreivi kyselemään lauttamieheltä, oliko mies nähnyt hänen kreivitärtään. Mutta koska Henrik-kreivi oli hieman nolostunut siitä, että piti tiedustella karannutta vaimoa, toimitti hän vain:

"Minne se lie joutunut!"

"Vai niin", sanoi lauttamies.

"Minne lie joutunut. Minä kysyn, oletteko te nähnyt mitään?"

"Mitä te kyselette?"

"Jaa, se ei kuulu tähän, mutta se on vain poissa. Kysyn, oletteko lautannut yhtä joen yli tänä päivänä?"

Sillä tavalla hän ei kumminkaan saanut tietää mitään, ja Märta-kreivittären täytyi itsensä puhutella miestä. Tuokiossa hän sai kuulla, että etsitty piili noissa hitaasti etenevissä proomuissa.

"Mitä väkeä niissä proomuissa on?"

"Oo, ne on ne kavaljeerit, kuten täällä on tapana sanoa."

"Ah", sanoo kreivitär. "Sitten on vaimosi hyvässä tallessa, Henrik. Nyt voimme kääntyä heti kotiin."

* * * * *

Jokea liukuvalla proomulla ei suinkaan vallinnut sellainen ilo kuin kreivitär Märta luuli. Niin kauan kuin keltaiset vaunut olivat näkyvissä, kyyrötti kauhistunut nuori nainen liikkumatta ja sanaakaan sanomatta kuormalla. Hän vain tuijotti rannalle.

Oletettavasti hän tunsi kavaljeerit vasta nähtyään keltaisten vaunujen poistuvan. Hän hypähti seisoalleen. Näytti kuin hän aikoisi juosta pakoon, mutta seisojat hillitsivät häntä, ja niinpä hän vaipui hiljaa uikutellen kuormalle.

Ja kavaljeerit eivät uskaltaneet puhua eivätkä kysellä. Hän näytti olevan aivan mielipuolisuuden partaalla.

Suruttomien aivoja alkoi totisesti painaa edesvastuun tunto. Tämä rauta: sekin oli raskas taakka tottumattomien hartioilla, ja nyt piti heidän vielä hoidella nuorta jalosyntyistä naista, joka oli karannut miehensä luota.

Kun he olivat tavanneet tämän nuoren naisen viime talvena juhlissa, oli hän heistä monesta muistuttanut veljen rakastamaa pikkusiskoa. Sisaren kanssa leikkiä lyödessä oli täytynyt varovasti pidellä häntä, ja puhellessa hänen kanssaan oli täytynyt pitää itsensä kurissa laskettelematta tuhmia sanoja. Jos vieras poika ajoi sisarta leikissä liian kovasti tai lauloi hänelle rumia lauluja, silloin hyökkäsi veli katkeruudesta pakahtumaisillaan pojan kimppuun ja muokkasi hänet melkein hengiltä, sillä hänen pieni sisarensa ei saisi koskaan kuulla mitään pahaa tai tuntea surua taikka kärsiä pahuutta ja vihaa.

Kreivitär Elisabet oli ollut heidän kaikkien iloinen sisarensa. Kun hän oli pistänyt pienet kätösensä heidän koviin kouriinsa, tuntui kuin hän olisi sanonut: "Koetas, kuinka hento minä olen, mutta sinä olet minun suuri veljeni, sinä suojelet minua sekä muita että itseäsi vastaan?" Ja he olivat olleet hänelle hienoja ritareita niin kauan kuin olivat tunteneet hänet.

Nyt katsoivat kavaljeerit häneen kauhistuneina eivätkä olleet oikein häntä tuntea. Hän oli tullut kovin huonoksi ja laihaksi, kaulan pyöreys oli kadonnut, kasvot olivat läpikuultavat. Hän oli varmaankin loukannut itsensä, sillä pienestä haavasta ohimossa tulla tihkui silloin tällöin veripisara, ja kiharainen, vaalea tukka, joka riippui otsalla, oli veren tahmassa. Hänen hameensa oli likainen hänen vaellettuaan teillä, jotka kaste oli kostuttanut, ja hänen kenkänsä olivat huonossa kunnossa. Kavaljeereista tuntui oudolta, ikään kuin hän olisi ollut joku vieras. Eivät sen kreivitär Elisabetin silmät, jonka he tunsivat, olleet noin hurjat ja hehkuvat. Heidän sisko raukkaansa oli ahdistettu melkein mielipuolisuuteen asti. Näytti siltä kuin jostakin toisista avaruuksista olisi laskeutunut vieras sielu tähän kidutettuun ruumiiseen, ja nyt se taisteli siellä oikean sielun kanssa isännyydestä.

Mutta heidän ei tarvitse tuskitella, mitä hänelle olisi tehtävä. Hänessä heräävät jo vanhat ajatukset. Kiusaus on karannut taas hänen kimppuunsa. Jumala tahtoo häntä taas koetella. Katso, hän on ystävien joukossa. Aikooko hän heittää katujan tien?

Hän nousi ja huusi, että hänen täytyy päästä pois. Kavaljeerit koettivat häntä rauhoittaa. He sanoivat hänelle, että hän on hyvässä turvassa. He varjelevat häntä kaikelta vainolta.

Hän pyysi vain saada mennä pieneen veneeseen, joka kulki proomun perässä, ja soutaa maihin jatkaakseen yksin matkaansa.

Mutta he eivät voineet antaa hänen mennä. Mihin hän sitten joutuisi? Parempi oli hänen jäädä heidän luokseen. He olivat tosin vain köyhiä, vanhoja raukkoja, mutta he keksivät varmaan jonkin keinon auttaakseen häntä.

Silloin hän väänteli käsiään ja rukoili heitä laskemaan hänet. Mutta he eivät voineet täyttää hänen pyyntöään. He näkivät, kuinka hädänalainen ja heikko hän oli, ja ajattelivat, että hän kuolisi maantielle.

Gösta Berling seisoi hieman syrjässä muista ja katseli veteen. Kenties tuo nuori nainen ei tahtoisi mielellään nähdä häntä. Hän ei tiennyt sitä varmasti, mutta hänen ajatuksensa leikkivät ja hymyilivät kuitenkin. "Nyt ei kukaan tiedä, missä tämä nuori nainen oleksii", hän ajatteli, "nyt on sopiva tilaisuus viedä hänet Ekebyhyn. Me pidämme hänet piilossa siellä, me kavaljeerit, ja olemme hänelle hyviä. Meidän kuningattaremme, valtiattaremme hän on oleva, mutta kukaan outo ei tiedä, että hän on siellä. Me vartioimme häntä niin hyvin, niin hyvin. Hän tulee kenties onnelliseksi meidän joukossamme, vanhukset hoitavat häntä hellästi kuin omaa tytärtään."

Gösta ei ollut koskaan tohtinut ajatella aivan selkeästi, rakastiko hän kreivitär Elisabetia. Hän ei voinut saada häntä synnittä omakseen, eikä hän tahtonut vetää häntä mihinkään alhaiseen tai kehnoon, sen hän tiesi. Mutta pitää häntä kätkettynä Ekebyssä, saada olla hyvä hänelle, kun muut ovat olleet hänelle julmia, ja antaa hänen nauttia kaikesta, mitä hyvää elämä tarjoaa, ah, millaisia unelmia, millaisia autuuden unelmia!

Mutta hän heräsi niistä, sillä nuori kreivitär oli aivan epätoivoinen, ja hänen sanoillaan oli epätoivon vihlova kaiku. Hän oli heittäytynyt polvilleen keskelle kavaljeerien piiriä ja rukoili päästäkseen menemään.

"Jumala ei ole vielä antanut minulle anteeksi!" hän huusi. "Antakaa minun mennä!"

Gösta näki, ettei kukaan noista toisista voinut häntä totella, ja tunsi, että hänen täytyi tehdä se. Hänen, joka kreivitärtä rakasti, täytyi se tehdä.

Hänen oli niin vaikea liikkua paikaltaan kuin olisi jokainen ruumiin nivel tehnyt vastarintaa hänen tahdolleen, mutta hän kiskoutui kreivittären luo ja sanoi, että hän vie tämän maihin.

Kreivitär nousi heti. Gösta nosti hänet veneeseen ja souti hänet itärannalle. Hän laski veneen kapean polun päähän ja auttoi kreivittären veneestä.

"Miten teidän nyt käy, kreivitär?" sanoi hän.

Kreivitär nosti vakavasti sormensa ja osoitti taivaaseen.

"Kun joudutte hätään, kreivitär…"

Gösta ei voinut puhua, ääni petti. Mutta kreivitär ymmärsi ja sanoi:

"Minä lähetän sanan teille, kun tarvitsen teitä."

"Minä olisin tahtonut suojella teitä kaikelta pahalta", sanoi Gösta.

Kreivitär ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi, ja Gösta ei voinut sanoa enää mitään. Kreivittären käsi lepäsi kylmänä ja raukeana hänen kädessään.

Kreivitär ei ollut muuten yhtään tajuissaan, hän kuuli vain ne sisäiset äänet, jotka pakottivat häntä menemään muukalaisten pariin. Hän tuskin tiesi, että rakasti juuri sitä miestä, jonka nyt jätti.

Niin antoi Gösta hänen mennä ja souti takaisin kavaljeerien luo. Kun hän nousi proomuun, hän värisi väsymyksestä ja näytti aivan uupuneelta ja voimattomalta. Hänestä tuntui että hän oli täyttänyt elämänsä raskaimman velvollisuuden.

Vielä hän piti muutamia päiviä rohkeuttaan vireillä, kunnes Ekebyn kunnia oli pelastettu. Hän vei raudan Kanikenäsin vaakaan; sitten lamautuivat hänen voimansa ja elämänilonsa pitkiksi ajoiksi.

Kavaljeerit eivät huomanneet joella oltaessa mitään muutosta hänessä. Hän jännitti kaikki hermonsa pitääkseen yllä iloista ja huoletonta mieltä, sillä ilolla ja huolettomuudella oli Ekebyn kunnia pelastettava. Kuinka heidän uhkapelinsä olisi onnistunut, jos he olisivat sitä yrittäneet huoli kasvoillaan ja lannistunein sydämin?

Jos nyt on tosiaan totta, mitä huhu kertoo: nimittäin että kavaljeerien proomuissa oli tällä kertaa enemmän hiekkaa kuin rautaa, jos on totta, että he lakkaamatta kantoivat edestakaisin samoja rautatankoja Kanikenäsin vaakaan, kunnes nuo sadat kippunat oli mitattu; jos on totta, että moinen voi käydä päinsä silloin, kun vaakamestaria ja hänen miehistöään kestitään oivallisesti Ekebystä tuotujen eväskorien ja juomalekkerien sisällöllä, niin voipa arvata, että nuo rautaproomun tuojat olivat iloissaan.

Kukapa sen tietää? Mutta jos niin oli, niin varmaa on, ettei Gösta Berlingillä ollut aikaa surra. Mutta seikkailun ja vaaran iloa ei hän nyt kumminkaan yhtään tuntenut. Milloin vain uskalsi hän vaipui epätoivon valtaan.

"Oi, Ekeby, sinä minun kaipuuni maa", huusi hän itsekseen, "loistakoon sinun kunniasi!"

Saatuaan vaakamestarilta kuitin ahtoivat kavaljeerit rautansa Venernin jaalaan. Tavallisesti toimittivat ammattilaivurit kuorman Göteborgiin, eikä Vermlannin tehtailla ollut yleensä huolta raudastaan sen jälkeen kun ne olivat saaneet vaakamestarin kuitin siitä, että hankintasopimus oli täytetty. Mutta kavaljeerit eivät tahtoneet jättää työtä kesken, he päättivät saattaa itse rautansa aina Göteborgiin saakka.

Matkalla sinne kohtasivat heitä monet onnettomuudet. Myrsky nousi yöllä, jaala joutui väylältä, ajautui särkälle ja upposi kalliine kuormineen. Torvet ja kortit ja tyhjentämättömät viinipullot menivät pohjaan. Mutta kun oikein asiaa ajatteli, niin mitäpä haittasi, vaikka rauta hukkautuikin? Ekebyn kunnia oli pelastettu. Rauta oli mitattu Kanikenäsin rautavaa'assa. Ja jos majurin täytyikin istahtaa pöytänsä ääreen ja ilmoittaa jäykällä kirjeellä suuren kaupungin tukkukauppiaille, ettei hän vaadi heidän rahojaan, koskapa he eivät saaneet hänen rautaansa, niin eipä sekään haitannut. Ekeby oli rikas, ja sen kunnia oli pelastettu.

Mutta jospa laiturit ja sulut, jos kaivokset ja hiilihaudat, jos jaalat ja proomut alkavat kuiskia kummia? Jospa käy metsien kumea kohu, että koko matka oli petosta, jospa päätellään koko Vermlannissa, ettei proomuissa ollut ikinä enempää kuin nuo vaivaiset viisikymmentä kippuntaa ja että haaksirikko tehtiin tahallaan? Silloin on tehty rohkea urotyö ja keksitty oikea kavaljeerikuje. Sellaisesta ei vanhan hovin kunnia vahingoitu.

Mutta siitä on jo kauan. Ovathan kavaljeerit voineet ostaa raudan muualta tai löytää sen joistakin varastohuoneista, joita eivät sitä ennen tienneet. Totuus ei koskaan tule sellaisessa asiassa ilmi. Ei ainakaan vaakamestari koskaan ottanut kuuleviin korviinsakaan, että muka petos olisi ollut mahdollista, ja hänenhän se piti tietää.

Kun kavaljeerit tulivat kotiin, saivat he kuulla uutisia. Kreivi Dohnan avioliitto piti purettaman. Kreivi oli lähettänyt hovimestarinsa Italiaan hankkimaan todistuksia, ettei avioliitto ollut laillinen. Tämä palasikin kesemmällä ja toi tyydyttävät sanomat. Millaisia ne olivat, en varmaan ja tarkkaan tiedä. Vanhoja taruja käsitellessään täytyy olla hyvin varovainen, ne ovat kuin iäkkäät ruusut; niistä varisee helposti lehdet, jos niitä koskettaa kovasti. Huhutaan, ettei Italiassa oikea pappi ollut vihkimistä toimittanut. En tiedä minäkään enempää, mutta totta vain on, että Bron kihlakunnanoikeudessa selitettiin, ettei kreivi Dohnan ja Elisabet von Thurnin avioliitto ollut koskaan mikään avioliitto ollutkaan.

Tästä ei tuo nuori nainen kai mitään tiennyt. Hän oli talonpoikien parissa syrjäseudulla, jos enää eli.

Viides luku

LILJECRONAN KOTI

Olen maininnut, että yksi kavaljeereista oli hyvin musikaalinen. Hän oli pitkä, vankkajäseninen mies, hänellä oli suuri pää ja tuuhea, musta tukka. Hän ei ollut siihen aikaan tiettävästikään monta vuotta yli neljänkymmenen, mutta hänen kasvonsa olivat rumat ja jäykkäpiirteiset ja hänen käytöksensä säyseä. Siitä johtui, että monet pitivät häntä vanhana. Hän oli hyvä mies, mutta raskasmielinen.

Eräänä iltana hän pisti viulun kainaloonsa ja lähti pois Ekebystä. Hän ei sanonut hyvästiä kenellekään, vaikkei aikonut palata enää koskaan. Häntä oli Ekebyn elämä inhottanut aina siitä saakka, kun hän oli nähnyt kreivitär Elisabetin onnettomuuden. Hän kulki lepäämättä, koko illan ja yön, kunnes tuli aamuauringon noustessa Löfdala-nimiseen herraskartanoon, joka oli hänen omansa.

Oli niin varhaista, ettei kukaan ollut vielä valveilla. Liljecrona istuutui viheriälle keinulaudalle päärakennuksen seinämälle ja katseli kartanoaan. Herra Jumala, kauniimpaa paikkaa ei ollutkaan! Talon edessä laajeneva kenttä kallistui loivasti laaksoon päin, ja sitä verhosi hieno, vaaleanvihreä ruoho. Ei ollut ruohokenttää sen somempaa. Lampaat saivat napostella sitä ja lapset siinä leikkiä ja telmiä, mutta se pysyi aina vain yhtä tiheänä ja vihreäruohoisena. Viikate ei koskaan sitä viuhtonut, mutta vähintään kerran viikossa lakaisutti emäntä pois kaikki risut ja korret ja kuivat lehdet tuoreesta ruohikosta. Liljecrona katseli hiekkakäytävää, joka oli kuistin edessä, ja vetäisi äkkiä jalkansa pois. Lapset olivat illalla haravoineet siihen oikeita säännöllisiä kuvioita, ja hänen suuret jalkansa olivat nyt kauheasti turmelleet hienoa työtä. Ihme, miten kaikki tällä paikalla versoi! Ne kuusi pihlajaa, jotka kasvoivat pihamaan vartiona, olivat korkeita kuin pyökit ja leveitä kuin tammet. Sellaisia puita ei kai ole koskaan missään nähty. Koreita ne olivat paksuine runkoineen, joita keltainen naava peitti, ja suurine, valkoisine kukkaterttuineen, jotka loistivat tummasta vihreästä. Johtui ajattelemaan taivasta ja sen tähtiä. Sietipä ihmetellä, miten hyvin puut kasvoivat sillä pihalla. Siellä oli vanha piilipuu, niin paksu, ettei kaksi miestä ylettänyt käsivarsin sen ympäri. Se oli nyt laho ja ontto, ja ukkonen oli riistänyt siltä latvan, mutta kuolla se ei aikonut. Joka kevät versoi tuores vesakimppu sen katkenneesta päärungosta näyttäen, että se yhä eli. Tuomi talon itäisen päädyn alla oli kasvanut niin suureksi puuksi, että se varjosti koko taloa. Koko turvekatto oli valkeanaan sen pudonneista teristä, sillä tuomi oli jo kukkinut. Ja koivut, jotka seisoivat pienissä ryhmissä siellä täällä pelloilla, olivat varmaankin kuin paratiisissa hänen tilallaan. Siellä keksivät ne niin monta eri kasvutapaa kuin olisivat lyöttäytyneet matkimaan kaikkia muita puita. Yksi oli kuin lehmus, tiheä ja latvakas, tuuhea lehväholvi yllään; toinen kohosi tasaisena ja pyramidimaisena kuin poppeli, ja kolmas riiputti ritvojaan kuin hopeapaju. Yksikään ei ollut toisensa näköinen, ja ihania ne olivat kaikki.

Silloin hän nousi katselemaan taloa. Puutarha lepäsi niin ihmeellisen kauniina, että hänen piti pysähtyä ja vetää henkeä. Omenapuut kukkivat. No, senhän Liljecrona kyllä tiesi. Olihan hän nähnyt niiden kukkivan kaikissa muissakin herraskartanoissa; mutta siinäpä se juuri oli, etteivät ne kukkineet missään muualla sillä tavalla kuin siinä talossa, jossa hän oli nähnyt niiden kukkivan aina lapsuudesta asti. Hän kulki kädet ristissä ja varovaisin askelin edestakaisin hietakäytävillä. Maa oli valkea, ja puut olivat valkeita, sieltä täältä vivahtaen vaaleanpunaiseen. Niin kaunista hän ei ollut vielä koskaan nähnyt. Hän tunsi joka puun niinkuin ihminen tuntee sisarukset ja leikkitoverit. Astrakaanipuut olivat lumivalkeat, samoin talviomenat. Mutta kesäomenapuiden kukat olivat heleitä ja paratiisiomenain terät aivan punaisia. Kaunein oli vanha, ymppäämätön omenapuu, jonka pieniä, karvaita omenia kukaan ei voinut syödä. Se ei säästellyt kukkiaan, se paistoi kuin suuri lumikinos aamuauringossa.

On muistettava, että oli varhainen aamu. Kaste sai joka lehden loistamaan, kaikki pöly oli pois huuhdeltu. Metsäisten vuorten takaa, joiden juurella talo oli, kiitivät ensimmäiset auringonsäteet. Näytti kuin ne olisivat pistäneet kuusten latvat tuleen. Tuoreiden apilasnurmien, ruis- ja ohrapeltojen ja äsken kohonneen kauranoraan yllä leijui keveä, hieno utu, ohuin kaunottaren harso, ja varjot piirtyivät selvinä kuin kuutamossa.

Hän seisoi hiljaa katsellen suurta kasvimaata käytävien välissä. Hän tietää, että emäntä ja hänen piikansa ovat tehneet työtä. He ovat lapioineet, haravoineet ja lannoittaneet, repineet pois lonkeroita ja puhdistaneet maan, kunnes siitä on tullut hieno ja ohut. Saatuaan penkit tasaisiksi ja reunat jyrkiksi he ovat ottaneet ohjakset ja merkkikepit ja piirrelleet viivoja ja neliöitä. Niin he ovat tehneet käytäviä, tallustaen pienin hullunkurisin askelin, ja kylväneet ja istuttaneet, kunnes kaikki rivit ja neliöt ovat tulleet täyteen. Ja lapsetkin ovat saaneet olla mukana, ja he ovat olleet onnellisia ja innoissaan, kun ovat saaneet auttaa, vaikka heidän on ollut työlästä kulkea koukussa ja kurotella käsiään leveiden penkkien yli. Ja tavattoman paljon apua on heistä ollut, sen arvaa.

Nyt alkoi kylvetty orastaa.

Jumala siunatkoon, miten rehevinä ne siinä seisoivat, sekä herneet että pavut paksuine parillisine sirkkalehtineen, ja miten tasaisesti ja siivosti sekä porkkanat että nauriit olivat kohonneet! Kaikkein hupaisimmat olivat pienet, kouruiset persiljanlehdet, jotka nostivat hiukan maakerrosta niskassaan ja leikkivät vielä toistaiseksi piilosilla elämän kanssa.

Ja tuossa oli pieni penkki, jossa viivat eivät olleet niin tasaisia ja jossa neliöt olivat kuin mikäkin näytekartta kaikesta, mitä voit istuttaa ja kylvää. Se oli lasten oma kasvimaa.

Ja Liljecrona sukaisi viulun leukansa alle ja alkoi soittaa. Linnut rupesivat laulamaan suuressa pensaikossa, joka suojeli puutarhaa pohjatuulelta. Yksikään äänekäs olento ei nyt mitenkään voinut vaieta, niin ihana oli aamu. Käyrä liikkui itsestään.

Liljecrona käveli edestakaisin käytävillä ja soitti. "Ei", ajatteli hän, "kauniimpaa paikkaa ei olekaan!" Mitä oli Ekeby Löfdalaan verrattuna! Hänen kotinsa oli turvekattoinen ja vain yksikerroksinen. Se oli metsänrinnassa, vuori takana ja pitkä laakso edessä. Se ei ollut merkillinen missään suhteessa: ei siellä ollut järveä, ei koskea, ei rantaniittyjä eikä puistoja, mutta sittenkin se oli kaunis. Se oli kaunis siksi, että se oli hyvä ja rauhaisa koti. Siellä oli niin kevyttä elää. Kaikki, mikä olisi muualla synnyttänyt katkeruutta ja vihaa, tasoittui täällä lempeästi. Sellaisen pitääkin kodin olla.

Talon emäntä nukkuu huoneessa, joka on puutarhaan päin. Hän herää äkkiä ja kuuntelee, mutta ei liikahdakaan. Hän lepää hymyillen ja kuuntelee. Sitten soitto lähenee yhä, ja viimein kuuluu kuin olisi soittaja pysähtynyt hänen ikkunansa alle. Hän ei varmaankaan ensi kertaa kuule ikkunansa alta viulunsoittoa. Hän tulee usein tällä tavoin, tuo hänen miehensä, kun ne ensin ovat tehneet jonkin tavallista hurjemman urotyön siellä kaukaisessa Ekebyssä.

Mies seisoo nyt siellä ja ripittää itseään ja pyytää anteeksi. Hän kuvailee vaimolleen pimeät voimat, jotka houkuttelevat häntä pois kaikesta, mitä hän eniten rakastaa: pois vaimonsa ja lastensa luota. Mutta hän rakastaa heitä. Oi, ihan totta, hän rakastaa heitä!

Hänen soittaessaan nousee vaimo vuoteesta ja pukeutuu, tietämättä oikein mitä tekee. Hän on niin soiton lumoissa.

"Ei komeus ja mukava elämä ole minua pois houkutellut", soittaa hän, "ei rakkaus muihin naisiin, ei kunnia, mutta elämän viettelevä moninaisuus: sen sulous, sen katkeruus, sen rikkaudet täytyy minun tuta ympärilläni. Mutta nyt olen saanut niistä kyllikseni, olen väsynyt ja tyytyväinen. Nyt en jätä enää kotiani. Anna anteeksi minulle, sääli minua!"

Silloin vetää vaimo uutimen syrjään ja avaa ikkunan, ja Liljecrona näkee hänen kauniit, hyvät kasvonsa.

Hän on hyvä ja hän on viisas. Hänen katseensa kohdistuu kaikkeen tuottaen siunausta kuin auringon paiste. Hän hallitsee ja hän hoivaa. Missä hän on, siellä täytyy kaiken kasvaa ja versoa. Hänessä on itsessään onni.

Liljecrona kiepahtaa hänen luokseen ylös ikkunalaudalle ja on onnekas kuin nuori rakastaja.

Sitten hän nostaa vaimonsa puutarhaan ja kantaa hänet omenapuiden alle. Siellä hän selittää vaimolle, miten kaunista kaikki täällä on, ja näyttää hänelle maustepenkit ja lasten istutukset ja nuo pienet, hauskat persiljanlehdet.

Kun lapset heräävät, syntyy riemu ja elämä, sillä isä on tullut. He anastavat hänet täysin haltuunsa. Hänen pitää tulla katsomaan kaikkea uutta ja merkillistä: pientä naulavasaraa, joka nakuttaa purossa, piilipuun linnunpesää ja lammikon pieniä ruutananpoikia, joita ui tuhansittain veden kalvossa.

Sitten lähtevät isä, äiti ja lapset pitkälle kävelylle pelloille. Isän täytyy saada nähdä, miten tiheää ruis on, miten apila kasvaa ja miten peruna työntää maasta ryppyisiä lehtiään.

Hänen täytyy nähdä lehmät, kun ne tulevat laitumelta, tervehtiä uusia vasikka- ja lammaskarsinan tulokkaita, etsiä munia ja antaa kaikille hevosille sokeria.

Lapset häärivät hänen kintereillään koko päivän. Ei läksyjä, ei työtä, juosta vain ulkona isän kanssa!

Iltasella hän soittaa heille polkkaa, ja koko päivän hän on ollut heille niin hyvä toveri ja leikkikumppani, että he nukahtavat viattomasti rukoillen, että isä jäisi iäksi heidän luokseen.

Hän jääkin ihan viikoksi ja on koko ajan iloinen kuin pieni poika. Hän on rakastunut kaikkeen kotoiseen, vaimoonsa ja lapsiinsa, eikä koskaan enää ajattele Ekebytä.

Mutta sitten tulee aamu, jolloin hän onkin kadonnut. Hän ei kestänyt kauempaa, se oli liian suurta onnea hänelle. Ekeby oli tuhat kertaa huonompi, mutta Ekeby oli keskellä tapausten pyörrettä. Oi, miten paljosta siellä voi uneksia ja soittaa! Miten hän voi elää loitolla kavaljeerien sankaritöistä ja Lövenin pitkästä järvestä, jonka ympäri huvitusten raju metsästys kohisten kierii.

Hänen tilallaan kulki kaikki tasaista menoaan. Kaikki askaroivat hiljaisen onnellisina. Kaikki, mikä muualla olisi synnyttänyt eripuraisuutta ja katkeruutta, sujui siellä valituksetta ja tuskitta. Kaikki oli kuin ollakin piti. Jos kerran isäntä halusi olla Ekebyn kavaljeeri, niin mitäpä siitä! Toimittaako syyttää taivaan aurinkoa siksi, että se katoaa joka ilta länteen ja jättää maan pimeyteen?

Kuka on kukistamaton, jollei alistuvaisuus! Kuka on voitonvarma, jollei kärsivällisyys!

Kuudes luku

DOVREN NOITA-AKKA

Nyt kiertelee Dovren noita-akka Lövenin rannoilla. Siellä on hänet nähty: pieni ja pyöreäselkäinen oli ollut, nahkahame yllään, hopeahelainen vyö uumillaan. Miten hän tulee sudenluolista ihmisten ilmoille? Mitä tuo tunturien vanha velho etsii vihreistä laaksoista?

Kerjäläisenä hän tulee. Hän on ahne, lahjoille perso, niin rikas kuin onkin. Vuorien vinkaloissa on tuolla vanhalla velholla raskaita valkeita hopeaharkkoja piilossa, ja mehevillä niityillä kaukana tunturien helmassa ovat hänen suuret karjansa, hänen mustat ja kultasarviset lehmänsä. Kumminkin hän kiertelee täällä tuohivirsuissa ja rasvaisessa nahkapuvussa, jonka kirjava reunaompelus paistaa vuosisatojen liasta. Sammalta hän polttaa piipussaan ja köyhimmältäkin kerjää. Hyi mokomaa, häpeäisi, kun ei koskaan kiitä, ei koskaan saa kyllikseen.

Vanha hän on. Milloinkahan loisti nuoruuden hieno hohde tuossa ruskeassa, leveässä naamassa, joka kiiltää rasvaa, milloin tuossa latteassa nenässä ja litteissä silmissä, jotka kiiluvat liasta kuin palavat hiilet harmaasta tuhasta. Milloin hän istui nuorena paimentyttönä tunturimajan kuistilla ja vastasi tuohitorven sävelillä paimenpojan rakkaudenlauluun? Monta sataa vuotta hän on jo nähnyt. Vanhimmat elävistä eivät muista aikaa, jolloin hän ei jo vaeltanut näitä maita mantereita. Heidän isänsä näkivät hänet jo vanhana. Eikä hän ole vieläkään kuollut. Minä, joka kirjoitan tätä, olen itse nähnyt hänet.

Mahtava hän on. Loitsutaitoisten suomalaisten tytär hän on, ei kumarra ketään. Hänen leveät jalkansa eivät jätä liioin arastelevia jälkiä maanteiden soraan. Raesateita hän voi nostaa, salamat singota. Hän voi noitua karjan harhaan ja lähettää sudet lammaskatraaseen. Vähän hyvää hän kykenee tekemään, mutta sen sijaan paljon pahaa. Parasta on olla hänen kanssaan sovinnossa. Vaikka hän kerjäisi ainoaa vuohtasi tai koko naulaa villoja, niin anna, muuten pilaantuu lehmä, muuten kuolee lapsi, muuten tulee tuo säästeliäs emäntä sekapäiseksi.

Tervetullut vieras hän ei ole koskaan. Parasta on kumminkin ottaa hänet hymyillen vastaan! Kuka tietää, kenen tähden tuo kovanonnen otus laaksossa maleksii? Hän ei tule pelkästään kerjuupussiaan täyttämään. Pahat enteet kulkevat hänen kannoillaan; lettimatoja silloin ilmaantuu, revot ja huuhkaimet ulvovat kamalasti hämärässä ja punainen ja musta konnikas, joka ruiskuttaa myrkkyä, ryömii metsästä aina kynnykselle asti.

Ylpeä hän on. Hänen päässään piilee isien vanha viisaus. Sellainen ylentää mieltä. Arvokkaita riimuja on kirjottu hänen sauvaansa. Koko laakson kullasta hän ei sitä möisi. Loitsut hän osaa laulaa, noitajuomat keittää, yrtit hän tuntee, noidannuolet taitaa laukaista tyynen veden poikki ja myrskyn- ja tuulensolmuja sitoa.

Jospa minä voisin selittää monisatavuotisten aivojen merkilliset ajatukset! Mitä ajattelee laaksojen kansasta se, joka tulee metsien pimennosta ja valtavilta tuntureilta? Hänestä, joka uskoo jättiläisten surmaajaan Tor-jumalaan ja väkeviin suomalaisiin jumaliin, ovat kristityt kuin harmaasta huuhkajasta kesyt talonkoirat. Kun on kesytön kuin lumimyrsky, voimakas kuin koski, ei voi koskaan rakastaa alamaan asutuksen poikia.

Kuitenkin hän tulee vähän väliä alas vuoriltaan katsomaan heidän kääpiökujeitaan. Vaaran pelko kauhistaa ihmisiä, kun he näkevät hänet; mutta erämaan väkevä tytär käy turvallisesti kauhun suojaamana heidän joukossaan. Eivät hänen heimonsa mainetyöt ole unohtuneet, eivät hänen omansakaan. Niinkuin kissa luottaa kynsiinsä, niin hän luottaa aivojensa viisauteen ja taikamaisen loitsuluvun voimaan. Kukaan kuningas ei ole vallastaan varmempi kuin hän siinä kammon valtakunnassa, jota hän hallitsee.

Niin on Dovren velho kierrellyt jo kylästä kylään. Nyt hän on tullut Borgiin eikä kavahda mennä kreivin hoviinkaan. Keittiön tietä hän harvoin kulkee. Suoraan puutarhaterassin portaita hän tulee. Hän astuu leveillä virsuillaan kukilla reunustetulle sorakäytävälle yhtä huoletonna kuin tallustaisi tunturipolkuja.

Sattuupa nyt niin, että kreivitär Märta tulee juuri silloin portaille ihailemaan kesäkuun päivän loistoa. Hiekkakäytävän päähän on kaksi piikaa pysähtynyt matkallaan ruoka-aittaan. He ovat tulleet saunasta, jossa sianlihaa savustetaan, ja kantavat nyt savustettuja kinkkuja olkapäillään seipäässä. "Tahtooko armollinen kreivittäremme koetella ja haistella?" kysyvät piiat. "Onko liha tarpeeksi savustettua?"

Märta-kreivitär, taas Borgin emäntä, kallistaikse kaiteen yli ja katselee liikkiöitä, mutta samassa panee suomalaismummo kätensä yhdelle liikkiölle.

Katsopas tätä ruskeaa, hohtavaa pintaa, tätä paksua rasvakerrosta! Haista, mikä tuore katajantuoksu on äsken savustetuissa kinkuissa! Oi, muinaisten jumalain ruokaa! Noita tahtoo ne omakseen. Hän pistää kätensä liikkiölle.

Ah, vuorentytär ei ole tottunut kerjäämään ja rukoilemaan! Eivätkö kukat verso ja ihmiset elä hänen armostaan? Pakkanen ja tuhoava myrsky ja vesitulva, kaikki on hänen vallassaan. Sentähden hänen ei sovi pyytää eikä kerjätä. Hän laskee vain kätensä sille mitä toivoo, ja se on hänen.

Mutta Märta-kreivitär ei tiedä vanhuksen mahtia.

"Pois, kerjäläisakka!" hän sanoo.

"Anna kinkku minulle", sanoo Dovren noita-akka, susilla ratsastaja.

"Hän on hullu!" huudahtaa kreivitär. Ja hän käskee piikojen mennä aittaan taakkoineen.

Monisatavuotisen silmät leimuavat vihasta ja himosta.

"Anna ruskea kinkku minulle", hän toistaa, "taikka sinun käy huonosti."

"Ennemmin vaikka harakoille kuin sinunlaisellesi!"

Silloin vapisee vanhus vihan myrskyssä. Korkeuteen hän kohottaa riimukirjaillun sauvansa ja heiluttaa sitä huimasti. Hänen huuliltaan puhkeilee kummallisia sanoja. Tukka on pystyssä, silmät välähtelevät, naama on väärässä.

"Sinut itsesi syövät harakat!" huutaa hän viimein.

Sitten hän lähtee pois, mutisten sadatuksia ja heilutellen hurjasti riimusauvaansa. Hän palaa takaisin kotiin. Kauemmaksi etelään ei hän mene. Nyt on erämaan tytär toimittanut sen asian, jonka tähden hän vuorilta laskeutui.

Märta-kreivitär seisoo portailla ja nauraa hänen mahdottomalle vihalleen, mutta pianpa nauru vaikenee hänen huuliltaan, sillä tuolla ne tulevat! Hän ei ole uskoa silmiään. Hän luulee näkevänsä unta, mutta tuolla ne tulevat, harakat, jotka hänet syövät.

Puistosta ja puutarhasta niitä tulla tuiskuaa häntä kohti, kymmenittäin harakoita, kynnet koukussa ja nokat tuijallaan iskuun valmiina. Ne tulevat räkättäen ja nauraen. Mustan ja valkoisen kirjavat siivet viuhuvat hänen silmiensä edessä. Hän näkee huimausta tuntien tämän parven takana kaikki seudun harakat lähestymässä, koko ilma on täynnä mustia ja valkeita siipiä. Aamupäivän kirkkaassa paisteessa välkkyvät sulkain metallivärit. Kaulat pörhistyvät pystyyn kuin vihaisten petolintujen. Yhä ahtaammissa piireissä lentävät pedot kreivittären ympärillä, tähtäillen nokilla ja kynsillä hänen kasvojaan ja käsiään. Silloin täytyy hänen paeta eteiseen ja sulkea ovi. Hän nojautuu oveen läähättäen, ja nauravat harakat lentävät parveillen ulkopuolella.

Siten suljettiin hänet kesän sulostakin, ja vehreydestä ja elämän ilosta. Hänen olivat tästä lähtien vain suljetut huoneet, vain lasketut uutimet, hänen osansa oli epätoivo, tuska ja mielensekaannus, joka lähenteli hulluutta.

Hulluudelta tuntunee tämäkin kertomus, mutta se on sittenkin totta. Sadat tuntevat sen ja todistavat, että sellainen se vanha satu on.

Linnut istahtivat portaiden kaidepuille ja talon katolle. Ne istuivat siinä aivan kuin odotellen, milloin kreivitär näyttäytyy, karatakseen hänen kimppuunsa.

Ne asettuivat majailemaan puistoon ja vakiutuivat sinne. Oli mahdotonta karkottaa niitä talosta. Yhä hullummaksi tuli jos niitä ampui. Jos keikautti yhden, tulla lehahti kymmenen sijaan. Joskus täytyi tosin suurten joukkojen lähteä hankkimaan ruokaa, mutta uskollisia vartijoita jäi aina jäljelle. Ja jos Märta-kreivitär näyttäytyi, jos hän katseli ulos ikkunasta, tai vain veti silmänräpäykseksi uutimen syrjään, jos hän yritti mennä ulos portaille — heti ne tulivat. Koko tuo kauhea parvi karkasi kohisevin siiveniskuin kartanoa kohti, ja kreivitär pakeni sisimpään huoneeseensa.

Hän asui makuukamarissa punaisen vierashuoneen takana. Olen monesti kuullut kerrottavan, millainen se huone sinä kauhun aikana oli, jolloin harakat piirittivät Borgia. Raskaat peitteet ovien ja ikkunain edessä, paksut matot lattialla, ja hiipiviä, kuiskaavia ihmisiä!

Kreivittären sydämessä asui kalvas kauhu. Hänen tukkansa tuli harmaaksi. Hänen ihonsa rypistyi. Yhdessä kuukaudessa hänestä tuli mummo. Hän ei voinut terästää sydäntään epäilemään vihattavaa noituutta. Hän heräsi ja kavahti yöllä unen helmoista kirkuen, että harakat hänet syövät. Hän itki päivät päästään tätä kohtaloa, jota ei voinut välttää. Arastellen ihmisiä, peläten, että jokaisen tulijan kintereillä kahahtaa harakkaparvi sisään, hän istui tavallisesti ääneti, kädet kasvoillaan, keinuskellen nojatuolissaan haluttomana ja alakuloisena, ummehtuneessa huoneessa, joskus hypähtäen pystyyn huutaen ja valittaen.

Katkerampaa ei ollut kenenkään elämä. Voiko kukaan olla häntä surkuttelematta?

Minulla ei ole enää hänestä paljonkaan kerrottavaa, ja minkä olen kertonut, ei ole ollut hyvää. Tuntuu kuin omatuntoni nyt minua soimaisi. Hän oli kuitenkin nuorena ollessaan ollut hyväsydäminen ja elämäniloinen, ja moni hauska juttu hänestä on ilahduttanut sydäntäni, vaikkei tässä ole niitä soveltunut kertoa.

Mutta niin vain on — vaikkei tämä vaeltajaparka sitä tiennyt — että sielu on ikuisesti nälkäinen. Turhuudesta ja leikistä se ei voi elää. Jos se ei saa ravintoa, se repii kuin villi eläin ensiksi rikki muut ja sitten itsensä.

Se on sadun ajatus.

Seitsemäs luku

JUHANNUS

Oli juhannus silloin kuin nytkin, tätä kirjoittaessani. Oli parhaillaan vuoden ihanin aika.

Juuri siihen aikaan Sintram, Forsin ilkeä tehtaanpatruuna, tuskitteli ja suri. Häntä kiukutti valon voittoretki läpi vuorokauden hetkien ja pimeyden tappio. Häntä vihastutti lehtipuku, joka verhosi puita, ja kirjava nurmimatto, joka peitti maita.

Kauneus verhosi kaiken. Yksin tiekin, niin harmaa ja pölyinen kuin olikin, sai kukkasreunuksensa: keltaisia ja sinipunaisia juhannuskukkia, koiranputkia ja maitteita.

Kun juhannuspäivän suloisuus lepäsi vuorilla ja kun autereinen, värisevä ilma kantoi Bron kirkonkellojen ääntä aina Forsiin asti, kun pyhäpäivän sanomaton hiljaisuus vallitsi maassa, silloin hän nousi vihan vimmoihin. Hänestä tuntui kuin Jumala ja ihmiset olisivat rohjenneet unohtaa, että hän oli olemassa, ja hän päätti mennä kirkkoon, kerran hänkin. Ne, jotka riemuitsivat kesästä, saisivat nähdä hänet, Sintramin, aamuttoman pimeän halaajan, hänet, joka rakasti kuolemaa ilman ylösnousemusta, keväätöntä talvea.

Hän pisti ylleen sudennahkaturkin ja karvarukkaset. Hän valjastutti punaisen hevosensa kilpa-ajoreen eteen ja panetti kulkuset välkkyviin helasiloihin. Pyntättynä kuin olisi vallinnut kolmenkymmenen asteen pakkanen hän ajoi kirkolle. Hän luuli, että jalaksien vinkuna aiheutui kovasta pakkasesta. Hän luuli, että valkea vaahto hevosen lautasilla oli huurretta. Hän ei tuntenut ollenkaan lämmintä. Kylmä säteili hänestä kuin lämpö auringosta.

Hän ajoi yli avaran lakeuden, joka on Bron kirkon pohjoispuolella. Suuria, vauraita kyliä oli hänen matkansa varrella, ja vainioita, joiden yllä kiiri laulavia leivoja. En ole missään kuullut kiurujen laulavan niin kuin näillä vainioilla. Usein olen ihmetellyt, saattoiko hän tekeytyä kuuroksi näille sadoille laulajille.

Hänen täytyi ajaa monen sellaisen ohi, mikä olisi suututtanut häntä, jos hän olisi siihen silmännyt. Hän olisi nähnyt kaksi kumartavaa koivua joka tuvan edessä, ja avatuista ikkunoista hän olisi nähnyt huoneisiin, joiden katto ja seinät oli kukilla koristettu ja verhottu vihreillä lehvillä. Pieninkin kerjäläistyttö kulki maantiellä sireenikimppu kädessään, ja emännillä oli pieni kukkakimppu nenäliinassaan.

Kukkassalkoja rypistynein kukkasin ja riippuvin seppelein seisoi pihoilla. Niiden ympäriltä oli ruoho tallattu, sillä iloinen tanssi oli siinä leiskunut kesäisenä yönä.

Alhaalla Lövenillä tungeksivat tukkilautat. Pienet valkoiset purjeet oli nostettu päivän kunniaksi, vaikkei tuulen henkäyskään heiluttanut niitä, ja joka maston huipussa oli vihreä seppele.

Monia teitä, jotka johtavat Brohun, vaelsi kirkkoväkeä. Naiset olivat koreita vaaleissa, kotikutoisissa kesäpuvuissaan, jotka oli saatu juuri täksi päiväksi valmiiksi. Kaikki olivat juhlavaatteissaan.

Ja ihmiset eivät voineet lakata iloitsemasta pyhäisestä rauhasta ja levosta jokapäiväisen työn lomassa, suloisesta lämmöstä, lupaavasta sadosta ja mansikoista, jotka alkoivat tienvieressä punoittaa. He tarkkasivat ilmojen rauhaa, pilvetöntä taivasta, ja kuuntelivat leivon liverrystä ja sanoivat: "Näkee, että tämä on Herran päivä."

Silloin ajoi Sintram siihen. Hän kiroili ja huimi piiskalla ponnistelevaa hevosta. Sora vinkui ilkeästi jalasten alla, suurten kulkusien kimakka kilinä hämmensi kirkonkellojenkin äänen. Hänen otsansa karvalakin reunan alla oli vihaisissa kurtuissa.

Se kauhisti kirkkoväkeä ja se luuli nähneensä itse pirun. Eivät he saaneet edes tänään, kesäjuhlan päivänä, unohtaa pahuutta ja pakkasta. Katkera on niiden osa, jotka vaeltavat maan päällä.

Ne, jotka seisoivat kirkonseinän varjossa tai istuivat kirkkopihan muurilla, odottaen jumalanpalveluksen alkamista, katselivat häntä äänettömästi ällistellen, kun hän kulki kirkonovelle. Juuri äsken oli hurmaava päivä täyttänyt heidän sydämensä ilolla siitä, että he saivat astella maan polkuja ja nauttia elon suloutta. Nyt kun he näkivät Sintramin, valtasi heidät outojen onnettomuuksien aavistukset.

Sintram astui kirkkoon ja istui omalle tuolilleen, lyöden karvarukkasensa penkkiin niin, että rukkasiin ommeltujen sudenkynsien ramahdus kaikui aina ovensuuhun. Ja naiset, joita oli jo joku asettunut etupenkkiin, pyörtyivät, kun näkivät tuon karvaisen olennon, ja heidät täytyi kantaa ulos.

Mutta kukaan ei tohtinut ajaa ulos Sintramia. Hän häiritsi rahvaan hartautta, mutta häntä pelättiin liian paljon, niin ettei kukaan uskaltanut käskeä häntä kirkosta poistumaan.

Turhaan puhui pappi kesän valoisasta juhlasta. Kukaan ei kuunnellut häntä. Rahvas ajatteli vain pahaa ja pakkasta ja outoa onnettomuutta, jota tuo ilkeä tehtaanpatruuna heille ennusti.

Kun kirkonmeno loppui, nähtiin ilkiön menevän saman kummun jyrkänteelle, jolla Bron kirkko on. Hän katsoi alas Brobyn salmelle ja seurasi sitä silmin isonpappilan ja kolmen niemen ohi, jotka ovat länsirannalla, aina Lövenin ulapoille. Ja nähtiin, miten hän puristi kätensä nyrkkiin ja pui sitä salmelle ja sen viheriöiville rannoille. Sen jälkeen liukui hänen silmäyksensä etelään, alisen Lövenin taakse, aina siintäville niemille, jotka näyttävät sulkevan järveä. Ja pohjoiseen lensivät ne peninkulmittain Gurlita-kukkulan ohi, aina Björnidetiin asti, jossa järvi loppuu. Hän katsoi länteen ja itään, jossa pitkät vuoret laaksoa reunustavat, ja pui taas nyrkkiään. Ja jokainen tiesi, että jos hänellä olisi ollut oikeassa kädessään salamakimppu, olisi hän hurjan iloisena sinkauttanut salamansa rauhaisaan maahan ja levittänyt tuskaa ja kuolemaa niin etäälle kuin olisi voinut. Sillä hän oli jo totuttanut sydämensä niin pahaan, ettei hän voinut iloita muusta kuin kurjuudesta. Vähitellen hän oli itse oppinut rakastamaan kaikkea rumaa ja viheliäistä. Hän oli heikkopäisempi hurjinta hullua; mutta tätä ei ymmärtänyt kukaan.

Pian kerrottiin kummia. Kerrottiin että kun kirkonvartija meni sulkemaan kirkkoa, katkesi avaimen lehti, sillä kovaksi käännetty paperi oli tungettu lukkoon. Vartija vei sen rovastille. Se oli, kuten hyvin arvasi, osoitettu sille muutamalle, joka on siellä toisessa maailmassa.

Kuiskailtiin, mitä siinä mahtoi olla. Rovasti oli polttanut paperin, mutta kirkonvartija oli nähnyt, kun se pirulainen paloi. Kirjaimet olivat paistaneet mustasta paperista kirkkaan punaisina. Hän ei voinut olla lukematta. Oli lukenut, sanoivat, että se pannahinen tahtoi hävittää maan autioksi niin pitkälti kuin Bron kirkontorni näkyi. Hän tahtoi että kirkko joutuu metsän pimeyteen. Hän tahtoi karhut ja ketut asumaan ihmisasunnoissa. Peltojen piti olla viljelemättä, eikä enemmän koiraa kuin kukkoakaan pitänyt näillä main kuuluman. Se kehno tahtoi palvella herraansa tuottamalla turmiota jokaiselle. Semmoista hän oli luvannut.

Ja ihmiset odottivat tulevaa aikaa hiljaisina ja epätoivoisina, sillä he tiesivät, että sen ilkiön valta oli suuri, että hän vihasi kaikkea elämää, että hän tahtoi nähdä erämaan tunkeutuvan laaksoon ja että hän ottaisi palvelukseensa mielellään ruton, nälänhädän tai sodankin karkottamaan pois maan päältä jokaisen, joka rakasti hyvää, iloa tuottavaa työtä.

Kahdeksas luku

ROUVA MUSICA

Kun ei mikään saanut Gösta Berlingiä iloiseksi sen jälkeen, kun hän oli auttanut nuoren kreivittären pakoon, päättivät kavaljeerit etsiä apua hyvältä rouva Musicalta, joka oli mahtava haltijatar ja lohduttaa monta onnetonta.

Sentähden he avauttivat eräänä heinäkuun iltana Ekebyn suuren salin ovet ja nostattivat ikkunasäpit paikoiltaan. Aurinko ja ilma päästettiin sisään: tuo myöhäisen illan suuri, punainen aurinko, viileän ehtoon lempeä ja tuoksuva ilma.

Juovikkaat päällykset poistettiin huonekaluista, klaveeri avattiin, ja harsot vedettiin venetsialaisten kruunujen ympäriltä. Kultaiset aarnikotkat saivat taas loistaa valossa marmoripöytien valkeain levyjen alta. Valkoiset jumalattaret tanssivat peilin mustalla otsareunustalla. Silkkidamastin monimuotoiset kukkaset kimmelsivät iltahehkussa. Ja ruusuja poimittiin ja kannettiin sisään. Koko sali täyttyi ruusujen tuoksulla. Siellä oli ihmeellisiä, nimeltä tuntemattomia ruusuja, jotka oli tuotu vieraista maista Ekebyhyn. Siellä oli keltaisia ruusuja, joiden terissä veri kimmeltää punaisena kuin ihmisen suonissa, ja kermanvalkoisia, joiden reunat ovat repaleisia, ja hienon punaisia, joiden suuret terät ovat reunasta värittömiä kuin vesi, ja tummanpunaisia, joissa on mustat varjot. He kantoivat sisään kaikki Altringerin ruusut, jotka olivat tulleet mailta vierahilta ihastuttamaan kauniiden naisten silmiä.

Sitten tuodaan nuotteja ja nuottitelineitä sisään, ja messinkisoittimia ja käyriä ja viuluja kaiken kokoisia, sillä hyvä rouva Musica on nyt vallitseva Ekebyssä ja koettava lohduttaa Gösta Berlingiä.

Rouva Musica on valinnut lempeän isä Haydnin "Oxford"-sinfonian ja harjoituttanut sen kavaljeereilla. Julius-patruuna heiluttaa tahtipuikkoa, ja muut hoitavat kukin soitintaan. Kaikki kavaljeerit osaavat soittaa — muuten he eivät olisikaan kavaljeereja.

Kun kaikki on valmista, lähetetään noutamaan Göstaa. Hän on vielä heikko ja haluton, mutta ilostuu komeasta huoneesta ja kauniista musiikista, jota saa pian kuulla. Sillä tiedetäänhän, että vaivatulle ja kärsivälle on rouva Musica parhainta seuraa. Se rouva on iloinen ja leikkivä kuin lapsi. Hän on tulinen ja kiehtova kuin nuori nainen. Hän on viisas ja hyvä kuin vanhukset, jotka ovat eläneet kunniallisesti.

Ja sitten soittivat kavaljeerit, aivan hiljaa, suloisen hellästi.

Pikku Ruster on vakava työssään. Hän lukee nuotteja rillit nokalla, suutelee huilusta ilmi sulavia säveliä ja leikkii sormin näppäimien ja aukkojen joukossa. Eberhard-setä istuu köyrynä sellonsa yllä, tekotukka on pyörähtänyt korvalliselle ja huulet vapisevat mielenliikutuksesta. Bergh seisoo ylväänä pitkine fagotteineen. Hän unohtuu toisinaan ja päästää ihan keuhkojensa pohjasta, mutta silloin muksauttaa Julius-patruuna häntä tahtipuikolla suoraan paksuun kalloon.

Hyvin sujuu, loistavan hyvin se sujuu! Kuolleista nuottimerkeistä loihtivat he esiin rouva Musican ilmielävänä. Levitä taikaviittasi, hyvä rouva Musica, ja kanna Gösta Berling ilon maihin, joissa hän tavallisesti elää.

Oi, että tuo on Gösta Berling, tuo, joka istuu nyt niin kalpeana ja tarmottomana ja jota vanhain herrojen täytyy nyt huvittaa, aivan kuin hän olisi pikkulapsi! Nyt tulee Vermlannissa ilon puute!

Minä kyllä tiedän, miksi nuo vanhukset rakastivat häntä. Minä tiedän kyllä, kuinka pitkäksi talvi-ilta voi tulla ja kuinka synkeys voi hiipiä mieleen tuolla kaukana yksinäisissä kartanoissa. Minä ymmärrän kyllä, miltä tuntui kun hän tuli.

Ah, ajatelkaa sunnuntain iltapuolta, kun työ lepää ja ajatukset ovat tylsät! Ajatelkaa itsepäistä pohjatuulta, huoneeseen kylmää viuhtovaa, kylmää, jonka käsissä ei mikään takkatuli voi tuottaa lievitystä! Ajatelkaa ainoata talikynttilää, jota täytyy myötäänsä niistää! Ajatelkaa yksitoikkoista virrenveisuuta, joka kuuluu keittiöstä.

No, ja silloin soivat kulkuset, silloin kopistavat ripeät jalat lunta kengistä eteisen lattialle, sitten tulee Gösta Berling huoneeseen. Hän nauraa ja laskee leikkiä. Hän on elämää, hän on lämpöä. Hän avaa klaveerin kannen ja soittelee niin, että noita vanhoja kieliä ihmettelee. Hän osaa laulaa kaikki laulut, soittaa kaikki sävelet. Hän tekee onnellisiksi kaikki talon asukkaat. Ei koskaan hänellä ollut kylmä, ei koskaan hän ollut väsynyt. Murheelliset unohtivat surunsa hänet nähdessään. Ah, miten hyvä sydän hänellä oli! Kuinka hän sääli heikkoja ja köyhiä! Ja kuinka nerokas hän oli! Niin, olisittepa kuulleet vanhain puhuvan hänestä.

Mutta nyt, juuri kun he parhaillaan soittavat, hän purskahtaa itkuun. Hänestä on elämä, koko elämä niin surullista. Hän nojaa päätään käsiinsä ja itkee. Kavaljeerit kauhistuvat. Nämä eivät ole niitä lempeitä ja parantavia kyyneleitä, joita rouva Musica tavallisesti loihtii esille. Hän nyyhkii epätoivoisesti. Aivan neuvottomina he laskevat soittimet käsistään.

Hyvältä rouva Musicaltakin, joka rakastaa Gösta Berlingiä, häneltäkin on mennä rohkeus; mutta sitten hän muistaa, että onhan hänellä vielä valtava sankari kavaljeerien joukossa.

Se on lauhkea Lövenborg, hän, joka kadotti morsiamensa sameaan jokeen ja joka on Gösta Berlingin orja, nöyrempi kuin kukaan muu kavaljeereista. Hän hiipii nyt klaveerin luo. Hän käy sen ympärillä, tunnustelee sitä varovasti ja hyväilee kevyellä kädellä sen koskettimia.

Mutta kavaljeerirakennuksessa on Lövenborgilla suuri puupöytä, johon hän on maalannut klaviatuurin ja rakentanut nuottitelineen. Sen ääressä hän usein istuu tuntikausia juoksutellen sormiaan mustilla ja valkoisilla koskettimilla. Siinä hän harjoittelee sekä skaaloja että etydejä, ja siinä hän soittaa Beethoveniansa. Hän ei soita koskaan muuta kuin Beethovenia. Rouva Musica on tukenut häntä aivan armollisesti, niin että hän on saanut jäljentää monta noista kuudestaneljättä sonaatista.

Mutta ukko ei tohdi puuttua koskaan muuhun soittimeen kuin puupöytään. Klaveeria kohtaan hän tuntee kunnioituksensekaista kauhua. Se houkuttelee häntä puoleensa, mutta se pelästyttääkin häntä. Tuo remuava soitin, josta on moni polska jyristetty, on hänelle pyhättö. Hän ei ole uskaltanut koskaan sitä liikuttaa. Ajattele vain tuota ihmeellistä laitosta, jonka monet kielet voivat auttaa suuren mestarin teokset elämään! Hänen tarvitsee vain painaa korvansa sitä vasten, ja kohta hän kuulee andanten ja scherzon humisevan sisällä. Niin, klaveeri on juuri se alttari, jonka ääressä rouva Musicaa on palveltava. Mutta hän ei ole ikänään soittanut klaveeria. Hän ei koskaan tule niin rikkaaksi, että hänen kannattaisi hankkia itselleen klaveeria, ja tätä hän ei ole koskaan tohtinut soittaa. Majurinrouvakaan ei ollut liioin halukas sitä hänelle avaamaan.

Hän on kyllä kuullut, kuinka sillä on soitettu polkkaa ja valssia ja kilkutettu Bellmanin sävelmiä. Mutta kun sellaista epäpyhää soitettiin, ei tuo ihana kone tietenkään voinut muuta kuin rämistä ja voivotella. Ei, jos tulisi Beethoven, silloin se antaisi kuulua oikean, hienon äänensä.

Hän asettuu klaveerin eteen ja alkaa soittaa. Hän on aivan epävarma ja liikutuksissaan, mutta hän hapuilee sormillaan pari tahtia, koettaa tavata oikeaa sointia, rypistää otsaansa, koettaa uudestaan ja panee sitten kätensä kasvoilleen ja alkaa itkeä.

Niin, hyvä rouva Musica, se on hänestä katkeraa. Pyhättö ei olekaan mikään pyhättö. Siellä ei ole sisällä uneksimassa kirkkaita, hienoja ääniä, siellä ei ole kumeata, ylhäistä ukkosta, ei valtavaa, pauhaavaa hirmumyrskyä. Ei ainoatakaan kuvaamatonta sulosointua, jotka humisivat paratiisin ilmassa, ole sinne kätkeytynyt. Se on vanha rämisevä klaveeri, eikä mitään muuta.

Mutta silloin antaa rouva Musica neuvon kekseliäälle everstille. Hän ottaa Rusterin mukaansa, ja he menevät kavaljeerirakennukseen ja noutavat Lövenborgin pöydän, johon on maalattu koskettimet.

"Kas tässä, Lövenborg", sanoo Beerencreutz heidän palattuaan, "tässä on sinun klaveerisi. Soitapa nyt Göstalle!"

Silloin herkeää Lövenborg itkemästä ja asettuu soittamaan Beethovenia murheiselle nuorelle ystävälleen. Nyt hän varmaan tulee iloiseksi.

Ukon päässä helisevät iki-ihanat sävelet. Hän ei voi muuta kuin olettaa, että Gösta kuulee, miten kauniisti hän soittaa. Gösta varmaan huomaa, miten hyvin hän tänä iltana soittaa. Ei ole soittajalla enää vaikeuksia. Hän tekee juoksutuksiaan ja lirityksiään ihan vapaasti. Hän suorittaa vaikeimmat otteet. Hän haluaisi, että itse mestari häntä nyt kuulisi.

Kuta enemmän hän soittaa, sitä enemmän hän haltioituu. Hän kuulee ylimaallisen voimakkaana jokaisen sävelen.

"Suru, surutar", hän soittaa, "miksi sinua en rakastaisi? Siksi, että sinun huulesi ovat kylmät, sinun poskesi kuihtuneet, siksi, että sinun syleilysi tukahduttaa, katseesi kivettää.

"Suru, surutar, sinä olet noita ylpeitä, kauniita naisia, joiden rakkautta on vaikea saavuttaa, mutta joilla se palaa voimakkaammin kuin muilla. Sinä hyljätty, minä painoin sinut sydämelleni ja rakastin sinua. Minä hyväilin vilun pois jäsenistäsi, ja sinun rakkautesi on minut täyttänyt autuudella.

"Oi, miten minä olen kärsinyt! Oi, miten olen ikävöinyt, kun kadotin sen, jota enin rakastin. Synkkä oli ympärilläni ja sielussani yö! Rukoukseen olin vaipunut, raskaihin, kuulemattomiin rukouksiin. Taivas oli sulkeutunut pitkään odotettuani. Tähdekkäästä avaruudesta ei tullut ainoatakaan suloista henkeä lohdutuksekseni.

"Mutta minun kaipuuni viilsi rikki sumentavat verhot. Sinä tulit väikkyen luokseni kuunsäteistä siltaa. Sinä tulit valossa, oi rakkahani, ja hymyilevin huulin. Iloiset haltijahenget ympärilläsi liehuivat. Ne tulivat ruususeppelein. Ne kisailivat sitroin ja huiluin. Autuasta oli sinua nähdä.

"Mutta sinä katosit, sinä katosit. Eikä minulla ollut kuunsäteistä siltaa halutessani seurata sinua. Maassa minä makasin, siivetön, tomussa kiinni. Valitukseni oli kuin villi eläimen karjunta, kuin taivaan jylisevä ukkonen. Tahdoin lähettää salaman airueena luoksesi. Kirosin viheriöitsevää maata. Kulo kasvit polttakoon, lyököön ihmiset rutto! Huusin kuolemaa ja kadotusta. Luulin iankaikkisen tulen tuskien olevan suloutta kurjuuteni rinnalla.

"Suru, surutar, silloin sinä tulit ystäväkseni! Miksi en rakastaisi sinua, kuten rakastetaan noita ylpeitä, ankaria naisia, joiden rakkautta on vaikea voittaa, mutta joilla se palaa voimakkaammin kuin muilla?"

Niin hän soitti, tuo mystikko-parka. Hän istui siinä, ihastuksesta ja liikutuksesta loistaen, ja kuuli iki-ihmeellisiä ääniä, luullen varmaan myös Göstan kuulevan ne ja tulevan lohdutetuksi.

Gösta katseli häntä kauan. Ensin häntä tämä narrin kuje suututti, mutta vähitellen hän siinä lauhtui. Hän oli vastustamaton, tuo ukko, istuessaan noin nauttien Beethovenistaan.

Ja Gösta alkoi ajatella, miten tämäkin mies, joka nyt oli niin lauhkea ja suruton, oli kerran ollut kärsimysten kourissa, kuinka hänkin oli kadottanut rakastettunsa. Ja nyt hän istui tuossa puupöytänsä ääressä onnesta loistaen. Ei siis tarvittu enempää tekemään ihmistä onnelliseksi.

Se tuntui nöyryyttävältä. Kuinka, Gösta, hän sanoi itsekseen, etkö sinä enää voi kärsiä etkä kestää? Sinä, jota kaiken elämäsi ajan on köyhyys karaissut, sinä, joka olet kuullut jokaisen metsän puun, jokaisen niityn mättään puhuvan kieltäytymisestä ja kärsivällisyydestä, sinä, joka olet kasvanut maassa, missä talvi on ankara ja kesä niukka, oletko sinä unohtanut kärsimisen taidon?

Ah, Gösta, mies kestäköön kaiken, mitä elämä tarjoaa, rohkein mielin ja hymyhuulin, muuten hän ei ole mies. Kaihoa niin paljon kuin tahdot, jos olet kadottanut rakkaasi, anna omantunnon sisintäsi kaivaa ja jäytää, mutta ole kasvoiltasi mies ja vermlantilainen. Anna katseesi säteillä iloa ja tervehdi ystäviäsi hilpein sanoin!

Ankaraa on elämä, ankaraa luonto. Mutta kumpikin tuottaa vastapainoksi kovuudelleen rohkeutta ja iloa, muutoinhan ei kukaan voisi niitä kestää.

Rohkeutta ja iloa! On kuin nämä olisivat elämän tärkeimmät velvollisuudet. Sinä et ole niistä koskaan tinkinyt, et tingi nytkään.

Oletko sinä huonompi Lövenborgia, joka istuu tuossa puuklaveerinsa ääressä, huonompi kaikkia muita kavaljeereja, noita uljaita, noita suruttomia, iäti nuoria? Sinä tiedät kyllä, ettei ainoakaan heistä ole välttänyt kärsimystä!

Ja Gösta katsoo heitä. Ah, millainen näytelmä! Siinä he istuvat, kaikki syvän vakavina, ja kuuntelevat tätä musiikkia, jota ei kukaan kuule.

Lövenborg havahtuu unelmistaan vallattomaan nauruun. Hän kohottaa kätensä koskettimilta ja kuuntelee kuin hurmiossa. Se on Gösta Berlingin entistä naurua, hänen hyvää, ystävällistä, tarttuvaa nauruaan! Suloisinta soittoa, mitä vanhus on elämässään kuullut.

"Enkö minä jo arvannut, että Beethoven sinut parantaa!" hän huudahtaa. "Nythän sinä olet taas ennallasi."

Sillä tavalla hyvä rouva Musica paransi Gösta Berlingin riutumuksesta.

Yhdeksäs luku

BROBYN PAPPI

Eros, kaikkivaltias jumala, sinä tiedät hyvin, että usein tuntuu siltä kuin ihminen olisi sinun vallastasi vapautunut. Näyttää kuin kaikki ne suloiset tunteet, jotka ihmisiä yhdistävät, olisivat kuolleet hänen sydämestään. Mielipuolisuus ojentaa kyntensä ottaakseen onnettoman, mutta silloin tulet sinä kaikkivaltiudessasi, sinä elämän suojelusherra, ja niinkuin entisen väkevän pyhimyksen sauva kukoistaa kuivunut sydän jälleen.

Kukaan ei ole Brobyn pappia ahnaampi, kukaan ei pahuutensa ja sydämettömyytensä vuoksi ihmisistä erotetumpi. Hänen huoneensa ovat lämmittämättä talvella, hän istuu maalaamattomalla puupenkillä, kulkee ryysyissä, syö hengenpitimiksi kuivaa leipää ja raivostuu, jos kerjäläinen astuu hänen kynnyksensä yli. Hän antaa hevosen nähdä nälkää tallissa ja myy heinät, hänen lehmänsä järsivät tievieren kuivaa heinää ja seinien sammalta. Aina kauas maantielle kuuluu nälkäisten lampaiden määkinä. Talonpojat nakkelevat hänelle lahjana ruokaa, jota heidän koiransa eivät syö, ja vaatteita, joita heidän köyhänsä halveksivat. Hänen kätensä on ojennettu pyytämään, selkänsä taipuisa kiittämään. Hän kerjää rikkailta, lainaa köyhiltä. Kun hän näkee leimatun rahan, kirvelee hänen sydäntään tuska, kunnes raha on hänen taskussaan. Onneton se, joka ei ole suorituspäivänä selvittänyt asioitaan hänen kanssaan!

Myöhään hän nai, mutta parempi olisi ollut, jos hän ei olisi ollenkaan nainut. Hänen vaimonsa kuoli kiusattuna ja ylenmäärin rasittuneena. Nyt hänen tyttärensä palvelee vierailla. Pappi vanhenee, mutta ikä ei lievitä hänen himoaan. Ahneuden mielettömyys ei eroa hänestä koskaan.

Mutta eräänä kauniina elokuun päivänä nousevat raskaat, neljän hevosen vetämät vankkurit Brobyn ylämäkeä. Hieno, vanha neiti tulee siellä kaikessa komeudessaan, kuski, lakeija ja kamarineitsyt mukanaan. Hän tulee tapaamaan Brobyn pappia, nuoruutensa rakastettua.

Kun pappi oli kotiopettajana hänen isänsä maatilalla, he rakastivat toisiaan, vaikka ylpeä suku heidät erotti. Ja nyt hän matkaa Brobyn mäkiä saadakseen nähdä hänet vielä kerran ennen kuolemaansa. Kaikki, mitä elämä voi hänelle enää antaa, on, että hän saa vielä nähdä nuoruutensa rakastetun.

Pieni, hieno neiti istui unelmoiden noissa suurissa vaunuissa. Hän ei ole menevinään köyhään, pieneen kappalaisen taloon, vaan viileään, tuuheaan lehtimajaan, joka on puiston perillä ja jossa rakastettu häntä odottaa. Hän näkee rakkaansa: tämä on nuori, ja hän osaa suudella ja hän osaa rakastaa. Nyt, tietäessään näkevänsä toisen, tämän kuva ilmestyy hänen eteensä harvinaisen selkeänä. Miten kaunis hän on, miten kaunis! Hän osaa haaveksia, hän osaa leimuta, hän täyttää hänen olentonsa hurmauksen tulella.