← Table of contents
Gösta Berlingin taru

JÄLKIMMÄINEN OSA (continued 2)

Joel Lehtonen translation

Nyt on neiti kellankelmeä, kuihtunut ja vanha. Pappi ei kenties tunne häntä enää, kuusikymmenvuotiasta, mutta hän ei tule katseltavaksi vaan katsomaan: katsomaan nuoruutensa rakastettua, joka on säästynyt vahingotta ajan iskuilta, joka on yhä nuori ja kaunis ja lämminsydäminen.

Hän on asunut niin kaukana, ettei ole kuullut sanaakaan Brobyn papista.

Niin jyrisevät vankkurit ylämäkeä, ja jo näkyykin pappila jyrkänteellä.

"Jumalan laupeuden tähden", vonkaisee tiepuolesta kerjäläinen, "lantti köyhälle raukalle."

Jalo nainen antaa hänelle hopearahan ja kysyy, onko Brobyn pappila tässä lähellä.

Kerjäläinen silmäilee häntä terävästi, ovelasti.

"Pappila on tuolla", hän sanoo, "mutta pappi ei ole kotona, eikä ketään ole kotona pappilassa."

Hieno, pieni neiti näyttää aivan kummasti kalpenevan. Viileä lehtimaja häviää, rakastettua ei ole siellä. Kuinka hän voi toivoakaan, neljäkymmentä vuotta odotettuaan, tapaavansa hänet siellä?

Mitä armollisella neidillä olisi pappilaan asiaa?

Armollinen neiti on tullut tapaamaan komministeriä. Hän on tuntenut hänet menneinä päivinä.

Neljäkymmentä vuotta ja neljäkymmentä peninkulmaa on erottanut heitä. Ja joka peninkulmalla, jonka neiti on ajanut lähemmäksi, hän on ajanut pois yhden vuoden suru- ja muistotaakat, joten hän nyt, päästyään perille pappilaan, on taaskin kaksikymmenvuotias, huoleton, vailla muistoja.

Kerjäläinen seisoo ja katsoo häntä, näkee hänen muuttuvan silmissään kaksikymmenvuotiaasta kuusikymmenvuotiaaksi, ja taaskin kuusikymmenvuotiaasta kahdenkymmenen ikäiseksi.

"Pappi tulee kotiin iltapäivällä", hän sanoo. Armollinen neiti tekisi parhaiten, jos menisi Brobyn majataloon ja tulisi takaisin iltapäivällä. Silloin takaa kerjäläinen papin olevan kotona.

Hetkisen päästä vierivät raskaat vankkurit mäkiä alas vieden pientä, kuihtunutta naista majataloon, mutta kerjäläinen seisoo kovasti vavisten ja katselee, kun toinen menee. Hänen tekisi mieli langeta polvilleen ja suudella pyöränjälkiä.

Hienona, parta ajettuna ja puku puhdistettuna, kiiltosoikioissa kengissä, silkkisukissa, röyhelöpaidassa ja kalvosimissa seisoo Brobyn pappi samana päivänä puolelta päivin Bron ruustinnan edessä.

"Hieno neiti", hän sanoo, "kreivintytär. Ruustinna, luuleeko ruustinna, että minä, köyhä mies, voin pyytää häntä tulemaan luokseni? Lattiat ovat mustat, vierashuoneessa ei ole huonekaluja, salin katto on vihreä homeesta ja kosteudesta. Auttakaa minua, ruustinna! Ajatelkaa, että hän on ylhäisen kreivin tytär!"

"Sanokaa, että olette matkoilla!"

"Rakas ruustinna, hän on ajanut neljäkymmentä peninkulmaa nähdäkseen minut, köyhän miehen. Ei hän tiedä, millaista minun oloni on. Ei minulla ole sänkyäkään mihin hänet pyytää nukkumaan. Eikä ole sänkyä hänen palvelijoilleen."

"No, antakaa sitten hänen mennä matkaansa."

"Rakas, hyvä ruustinna! Eikö ruustinna ymmärrä, mitä minä tarkoitan? Ennen minä antaisin kaikki mitä minulla on, kaikki mitä olen ahkeruudella ja ponnistuksella saanut kokoon, kuin antaisin hänen mennä vastaanottamatta häntä kattoni alle. Hän oli kaksikymmenvuotias, kun minä näin hänet viimeksi, ja siitä on nyt neljäkymmentä vuotta, ajatelkaa, ruustinna! Auttakaa minua, että minä saan nähdä hänet luonani! Tässä on rahaa, jos raha auttaa, mutta tässä tarvitaan muuta kuin rahaa."

Oi Eros, naiset rakastavat sinua. Mieluummin he käyvät sata askelta sinun tähtesi kuin askelen muiden jumalten tähden.

Bron suuressa pappilassa tyhjennetään sisähuoneet, tyhjennetään keittiö, tyhjennetään ruokasäiliö. Bron suuressa pappilassa lastataan työrattaat ja ajetaan kappalaisen taloon. Kun rovasti tulee rippikoulusta kotiin, hän saa kuljeksia tyhjissä huoneissa, raottaa keittiönovea ja kysyä päivällistään eikä löydä sieltä ketään. Ei päivällistä, ei ruustinnaa, ei piikoja! Minkäs sille voi! Eros kun tahtoi, Eros, tuo kaikkivaltias.

Sitten lähempänä iltaa nousevat ne raskaat vaunut ratisten Brobyn mäkiä. Ja pieni neiti istuu ja pelkää: eiköhän häntä taas tapaa huono onni, pääseekö hän nyt todellakin kohtaamaan elämänsä ainoata iloa?

Sitten pyörähtävät vaunut pappilaan, mutta porttiholvissa ne pysähtyvät. Suuret vaunut ovat liian leveät, porttiholvi liian kapea. Kuski läiskäyttää piiskallaan, hevoset hypähtävät, lakeija noituu, mutta vaunujen takapyörät ovat auttamattomasti takerruksissa. Kreivintytär ei voi päästä rakastettunsa pihaan.

Mutta tuolta tulee joku, sieltä tulee hän. Hän nostaa kreivintyttären vaunuista, hän kantaa hänet käsillään, joiden voima on murtumaton; häntä painetaan yhtä lämpimään syleilyyn kuin ennen, neljäkymmentä vuotta sitten. Neiti katsoo silmiin, jotka loistavat niinkuin ne loistivat silloin, jolloin ne olivat nähneet ainoastaan viisikolmatta kevättään.

Neidin valtaa tunteiden myrsky, lämpimämpi kuin milloinkaan ennen. Hän muistaa, että tuo toinen kantoi hänet kerran ylös pengermän portaita. Hän, joka jo uskoi rakkautensa eläneen kaikki nämä vuodet, hän oli kumminkin unohtanut, miltä tuntui olla suljettuna vahvoihin käsivarsiin, katsella nuoriin, loistaviin silmiin.

Hän ei näe, että pappi on vanha. Hän näkee vain silmät, silmät.

Hän ei näe mustia lattioita, homeenvihreitä laipioita, hän näkee vain hänen loistavat silmänsä. Brobyn pappi on komea mies, kaunis herra sillä hetkellä. Hän tulee kauniiksi kun hän vain morsiameensa katsahtaa.

Hän kuuntelee papin ääntä, hänen kirkasta, vahvaa ääntään, se hyväilee ja kaikuu. Niin puhuu pappi vain hänelle. Miksi tarvitsi pappi rovastin huonekaluja tyhjiin huoneihinsa, miksi ruokaa, miksi palvelijoita? Vanha neiti olisi tuskin kaivannut sellaista. Hän kuuntelee papin ääntä ja katselee hänen silmiään.

Koskaan, koskaan ennen ei nainen ole ollut niin onnellinen.

Kuinka sirosti pappi kumartaa, sirosti ja ylpeästi, ikäänkuin hän olisi ruhtinatar ja pappi hellitty suosikki! Pappi käyttää hänelle puhuessaan vanhojen monia korulauselmia. Nainen vain hymyilee ja on onnellinen.

Illalla tarjoaa pappi hänelle käsivartensa ja he kävelevät kahden hänen vanhassa, rappeutuneessa puutarhassaan. Neiti ei näe mitään rumaa, mitään laiminlyötyä. Rumiksi versoneet pensaat muuttuvat leikatuiksi aitauksiksi, rikkaruoho laskeutuu tasaiseksi, loistavaksi matoksi, pitkät käytävät varjostavat niitä, ja tumman vihreyden syvänteistä loistavat valkeat kuvapatsaat, nuoruuden, uskon, toivon, rakkauden kuvat.

Hän tietää papin olleen naimisissa, mutta hän ei sitä muista. Kuinka muistaisi hän mitään sellaista! Hänhän on kahdenkymmenen iässä, pappi viidenkolmatta. Niin, pappi on varmaankin vain viidenkolmatta, nuori, hehkuva, voimaa uhkuva. Onko se hän, josta tulee ahne Brobyn pappi, hän, tuo hymyilevä nuorukainen! Joskus suhahtaa papin korviin sanoma kaameista kohtaloista.

Mutta köyhien vaikerrusta, petettyjen kirouksia, halveksinnan pilkkapuheita, häväistyslauluja, ivaa, siitä hän ei vielä tiedä mitään. Hänen sydämensä palaa ainoastaan puhdasta ja viatonta rakkautta. Ei ole tuo ylpeä nuorukainen koskaan rakastava kultaa niin, että matelee sen vuoksi alhaisimmassa liassa, kerjää sitä matkustavilta, kärsii nöyryytystä, kärsii pilkkaa, kärsii vilua, kärsii nälkää saadakseen vain sitä. Hänkö pitää lastaan nälässä, kiduttaa vaimoaan saman kurjan kullan vuoksi! Se on mahdotonta. Sellainen hän ei voi olla. Hän on hyvä ihminen, kuten kaikki muutkin. Hän ei ole mikään peto.

Ei kulje hänen nuoruutensa rakastettu halveksitun raukan rinnalla, joka on arvoton siihen toimeen, jonka on rohjennut ottaa! Niin hän ei tee.

Oi Eros, kaikkivaltias jumala, ei tänä iltana! Tänä iltana ei hän ole Brobyn pappi, ei myös seuraavana päivänä eikä ylihuomennakaan.

Kolmantena huomenna matkustaa kreivintytär pois. Portti on laajennettu. Vaunut vierivät Brobyn alamäkeä niin nopsasti kuin kyllikseen levänneet hevoset jaksavat juosta.

Sellainen unelma, sellainen ihana unelma! Ei ainoatakaan pilveä niinä kolmena päivänä!

Kreivitär matkasi hymyillen kotiinsa, linnaansa ja muistoihinsa. Hän ei kuullut koskaan enää papin nimeä mainittavan, hän ei koskaan hänestä kysellyt. Hän tahtoi vain uneksia tätä unelmaa niin kauan kuin eli.

Brobyn pappi istui kolkossa kodissaan ja itki epätoivoisesti. Nainen oli tehnyt hänet nuoreksi. Pitikö hänen taas tulla vanhaksi? Pitikö pahanhengen taas palata ja tehdä hänet halveksittavaksi, yhtä halveksittavaksi kuin ennenkin?

Kymmenes luku

JULIUS-PATRUUNA

Julius-patruuna kantoi punaiseksi maalatun puukirstunsa kavaljeerirakennuksesta ulos. Hän täytti tuoksuvalla pomeranssiviinalla vihreän lekkerin, joka oli seurannut häntä monilla matkoilla, ja suureen, leikkauksilla koristettuun eväslippaaseen hän pani voita, leipää ja vanhaa juustoa, viheriältä ja ruskealta suloisesti vivahtavaa, sekä lihavaa liikkiötä ja ohukaisia, vattuhillossa hyllyviä.

Sitten Julius-patruuna lähti Ekebystä matkaansa ja sanoi kyynelsilmin jäähyväiset koko Ekebyn ihanuudelle. Hän siveli ja hyväili viimeisen kerran kuluneita keilipalloja ja tehtaanmäen pyöreäposkisia lapsukaisia. Hän käveli ja kierteli puutarhan lehtimajat ja puiston luolat. Hän pistäytyi tallissa ja navetassa, siveli hevosten lautasia, pudisteli sarvista kiukkuista sonnia ja antoi vasikkain nuolla paljaita käsiään. Viimein hän itkevin silmin meni päärakennukseen, jossa jäähyväisaamiainen häntä odotti.

Voi tätä elämäämme! Kuinka paljon siinä on pimeätä! Myrkkyä oli nyt ruoassa, sappea viinissä. Liikutuksen kuromat olivat kavaljeerien kurkut kuten hänen omansakin. Kyynelten sumu himmensi näön. Jäähyväispuheita keskeyttivät nyyhkytykset. Voi ihmiselämää! Hänen elämänsä on tästä lähtien oleva ainaista, pitkää ikävöimistä. Koskaan ei hän enää vedä huuliaan hymyyn, laulut kuolevat hänen muististaan niinkuin kukat kuolevat syksyiseltä kedolta. Hän on riutuva, kelmenevä, variseva kuin hallan purema ruusu, kuin janoava lilja. Koskaan eivät kavaljeerit enää näe Julius parkaa. Raskaat aavistukset liikkuivat hänen sielussaan, niinkuin myrskyn ajamain pilvien varjot kiitelevät äsken hohtaneilla pelloillamme. Hän lähti nyt kotiin kuolemaan.

Terveydestä ja hyvinvoinnista kukoistavana hän nyt seisoi heidän edessään. Koskaan eivät he enää näe häntä sellaisena. Koskaan eivät he enää kysy häneltä leikillään, milloin hän viimeksi oli varpaansa nähnyt, koskaan eivät he enää tahdo keilapalloiksi hänen poskiaan. Maksassa ja keuhkoissa kalvoi jo auttamaton paha. Se kalvoi ja jäyti. Kauan hän oli jo sen tuntenut. Hänen päivänsä olivat luetut.

Oi, jos Ekebyn kavaljeerit edes säilyttäisivät vainajan uskollisessa muistossaan! Voi, etteivät he häntä unohtaisi!

Velvollisuus vaati häntä. Siellä kotona odotti Juliusta hänen äitinsä. Seitsemäntoista vuotta oli hän jo odottanut häntä Ekebystä takaisin. Nyt hän oli kirjoittanut kirjeen ja pyytänyt poikaansa tulemaan, ja poika tahtoi häntä totella. Hän tiesi, että se oli hänen kuolemakseen, mutta hän totteli, kuten kelpo pojan tulee.

Oi, jumalaisia Ekebyn vieraspitoja! Oi, noita suloisia rantaniittyjä, tuota uljasta koskea! Oi, näitä seikkailujen riemuja, valkeita, sileitä tanssilattioita ja rakastettua kavaljeerirakennusta! Oi, viulut ja walt-torvet, oi onnen ja ilon elämää! Kuolemaksi oli ero kaikesta siitä.

Sitten meni Julius-patruuna keittiöön ja sanoi jäähyväiset alustalaisille. Kaikkia yhteisesti ja itsekutakin erikseen, emännöitsijästä ruotimummoon saakka, hän syleili ja suuteli pursuvassa hellyydessään. Piiat itkivät ja parkuivat hänen kohtaloaan: että niin hyvän ja hauskan herran täytyi kuolla, että he eivät koskaan enää saisi häntä nähdä.

Julius-patruuna käski tuoda kiesinsä ulos vaunuliiteristä ja vanhan hevosensa tallista.

Julius-patruunan ääni melkein petti, kun hän antoi käskynsä. Kiesit eivät siis saisi lahota rauhassa Ekebyssä, vanhan Kaisan täytyi siis erota tutusta soimestaan. Hän ei tahtonut sanoa pahaa äidistään, mutta äidin olisi pitänyt ajatella edes kiesejä ja Kaisaa, jollei hän ajatellut poikaansa. Kuinka ne jaksaisivat kestää tuon pitkän matkan?

Kaikkein katkerinta oli kumminkin ero kavaljeereista.

Pieni, pyöreä Julius-patruuna, joka oli luotu paremminkin pyörimään kuin kulkemaan, tunsi traagillisen osansa aina sormenpäitä myöten. Hän muisteli tässä nyt tuota suurta ateenalaista, joka tyhjensi tyynesti myrkkypikarin itkevien oppilaidensa keskellä. Hän muisteli kuningas Kustaa Vaasaa, joka ennusti Ruotsin kansalle, että se kerran ikävöisi hänet ylös haudastakin.

Viimein hän lauloi heille parhaimman laulunsa. Hän ajatteli joutsenta, joka kuolee lauluunsa. Niin tahtoi hänkin heidän muistavan mennyttä: kuninkaallisena sieluna, joka ei vaikerrukseen vaivu, vaan eroaa näiltä ilmoilta sulosävelten kantamana.

Vihdoin oli viimeinen pikari tyhjennetty, viimeinen laulu laulettu, viimeinen syleily syleilty. Hän sai viitan ylleen, ja piiska oli hänellä kädessään. Yksikään silmä ei ollut hänen ympärillään kuiva, ja hänen omat silmänsä täytti surun nouseva usva niin ettei hän nähnyt lainkaan eteensä.

Silloin tarttuivat kavaljeerit häneen ja kieputtivat häntä ilmassa. Hurraahuudot jyrisivät hänen ympärillään. He asettivat hänet johonkin istumaan, hän ei nähnyt mihin. Piiska paukahti, ajoneuvot liikahtivat hänen allaan. Hän oli matkalla pois. Kyettyään vihdoin selvästi näkemään hän oli jo loitolla maantiellä.

Kyllä olivat kavaljeerit kaipuusta itkeneet ja järkkyneet, mutta silti ei suru tukahduttanut heidän sydämissään kaikkia ilon lähteitä. Yksi heistä — liekö se ollut Gösta Berling, runoilija, vai Beerencreutz, kukunpelaaja ja sotavanhus, vai elämään väsynyt Kristoffer-serkku — oli keksinyt keinon, ettei vanhaa Kaisaa tarvinnut ottaa tallista eikä lahoavia kiesejä liiteristä. Valkotäpläinen sonni oli valjastettu heinähäkin eteen, ja sitten kun tuo punainen kirstu, vihreä lekkeri ja veistokoristeinen eväslipas oli viety häkkiin, sijoitettiin lopuksi Julius-patruuna itse, jonka silmiä kyyneleet sumensivat, ei eväslippaalle eikä kirstulleen, vaan valkotäpläisen sonnin selkään.

Katsos, sellainen on ihminen, liian heikko kohtaamaan surua sen kaikessa katkeruudessa. Kyllä surivat kavaljeerit tätä ystävää, joka matkasi nyt pois kuolemaan, tätä kuihtuvaa liljaa, tätä siipeen ammuttua joutsenlaulajaa; mutta kumminkin heidän sydämensä ahdistusta helpotti, kun he näkivät hänen ratsastavan suuren sonnin selässä, nyyhkytysten väristäessä hänen paksua ruumistaan, ja kun hänen kätensä, levitetyt viime syleilyyn, laskeutuivat epätoivon herpaamina alas ja hänen silmänsä tähystivät armottomalta taivaalta oikeutta.

Maantiellä alkoi sumu Julius-patruunan silmistä haihtua, ja hän huomasi istuvansa keikkumassa elukan selässä. Ja silloin kerrotaan hänen ruvenneen miettimään, mitä ihmeitä seitsemänätoista pitkänä vuotena voi tapahtua! Vanha Kaisa oli näet huomattavasti muuttunut. Olivatko Ekebyn kaura-appeet ja apilasnurmet voineet moista aikaansaada? Ja hän huusi — en tiedä, kivetkö tienvieressä, vai linnut viidassa sen kuulivat — mutta totta hän vain huusi: "Piru minut vieköön, mutta eiköhän vain sinulle, Kaisa, ole kasvanut sarvet!"

Kun hän vielä hetken oli sitä aprikoinut, luisui hän hiljaa alas sonnin selästä ja nousi häkkiin, istuutui eväskirstulleen ja ajeli edelleen syvissä mietteissä.

Tuokion päästä, Brobytä lähestyessään, kuulee hän tahdikasta laulua:

"Mars, eespäin! Pystyssäpäin Vermlannin jääkärit marssii näin."

Niin kaikui laulu häntä vastaan, mutta jääkäreitä siellä ei ollut, vaan Bergan hovin iloiset neidot ja pari Munkerudin laamannin kaunista tytärtä sieltä tuli pitkin tietä. He olivat pistäneet pienet eväsnyyttinsä pitkiin sauvoihin, joita pitivät olallaan kuin kiväärejä, ja marssivat rohkeasti kesähelteessä ja lauloivat hyvässä tahdissa:

"Mars, eespäin! Pystyssä päin — — —"

"Mihinkäs nyt, Julius-patruuna?" huusivat he tavatessaan hänet eivätkä huomanneet surunpilviä hänen otsallaan.

"Pois synnin ja turhuuden tyyssijasta", vastasi Julius-patruuna. "En tahdo oleskella enää laiskurien ja pahantekijäin parissa. Minä menen kotiini äidin luokse."

"Oi", huusivat tytöt, "se ei ole totta, eihän Julius-patruuna toki lähde Ekebystä."

"Lähtee", hän sanoi ja löi nyrkkinsä vaatekirstuun. "Niinkuin Loth pakeni Sodomasta ja Gomorrasta, niin pakenen minä Ekebystä. Nyt siellä ei ole ainoatakaan hurskasta miestä. Mutta kun maa heidän jalkainsa alla luhistuu ja taivaasta räiskii tulta ja tulikiveä, silloin minä riemuitsen Jumalan hurskaista tuomioista. Hyvästi, tytöt, kavahtakaa te Ekebytä!"

Sen sanottuaan hän aikoi ajaa edelleen, mutta tämä ei suinkaan ollut noiden iloisten tyttöjen tarkoitus. Heidän tarkoituksensa oli mennä Dunder-vuorelle näköalaa katsomaan, mutta tie oli pitkä, ja heitä niin halutti ajaa Juliuksen heinähäkissä vuorenjuurelle. Onnellisia ne, jotka voivat nauttia elämän päivänpaisteesta, tarvitsematta kurpitsaa kiireensä suojaksi! Kahdessa minuutissa saivat tytöt aikeensa toteutumaan. Julius-patruuna käänsi sonninsa ja suuntasi sen Dunder-vuorta kohden. Hymyillen hän nyt istui eväslippaallaan häkin tullessa tyttöjä täyteen. Pitkin tienvartta kasvoi päivänkukkia ja kamelisaunioita ja käenkaalia. Sonnin täytyi tuon tuostakin hetkinen levätä. Silloin laskeusivat tytöt häkistä ja poimivat kukkia. Pian kiersivät Juliuksen päätä ja sonnin sarvia komeat seppeleet.

Sitten he näkivät nuoria koivuja ja tummia leppäpensaita. Niinpä he laskeutuivat rattailta ja katkoivat oksia kaunistaakseen häkin. Se oli pian kuin matkaava viidakko. Siitä riitti iloa ja leikkiä kaiken päivää. Julius-patruuna tuli sitä lempeämmäksi ja valoisammaksi mitä pitemmälle päivä kului. Hän jakeli evässäkistään tytöille ja lauleli heille. Kun he seisoivat Dunder-kukkulalla, allaan aava maisema niin uljaana ja kauniina, että heille tuli kyyneleet silmiin sen ihanuutta katsellessaan — silloin tunsi Julius sydämensä kiivaasti sykkivän, sanat hyrskyivät hänen huuliltaan, ja hän puhui rakkaasta maastaan.

"Oi Vermlanti", hän sanoi, "sa kaunis, ikihurmaava! Usein, kun olen katsellut sinua edessäni kartalta, olen ihmetellyt, minkä muotoinen sinä mahdat olla, mutta nyt ymmärrän, mikä sinä olet. Sinä olet vanha, hurskas erakko, joka istut hiljaa uneksien, lepäät jalat ristissä ja kädet helmassa. Sinulla on suippo myssy, joka on vedetty puoliksi suljetuille silmillesi. Sinä olet mietiskelijä, olet pyhä uneksija, ja hyvin kaunis sinä olet. Aavat metsät ovat sinun pukusi. Pitkät nauhat sinivettä ja samaa tasoa juoksevien sinisten harjujen jonot reunustavat sitä. Sinä olet niin yksinkertainen, ettei vieras näe, miten kaunis sinä olet. Olet köyhä niinkuin hurskaat halaavat olla. Istut hiljaa, Venernin laineiden huuhdellessa jalkojasi ja ristissä olevia nilkkojasi. Vasemmalla kupeellasi ovat malmikenttäsi ja kaivoksesi. Niissä on sinun sykkivä sydämesi. Pohjoisessa ovat jylhyyden, salaperäisyyden tummat, kauniit seutusi. Siellä on sinun pääsi, uneksija.

"Kun minä näen sinut, sinä jättimäinen, sinä vakaa, täyttyy silmäni kohta kyynelillä. Sinä olet ankara kauneudessasi, sinä olet miete, köyhyys, kieltäymys, ja kumminkin näen keskellä ankaruuttasi lempeyden suloiset piirteet. Katselen sinua ja jumaloin sinua. Kun vain katsahdan avaraan metsään, kun pukusi kaista vain minua koskettaa, niin paranee sieluni vaivoista. Tunti tunnin, vuosi vuoden perästä olen sinun pyhiä kasvojasi katsellut. Mitä arvoituksia kätket silmäluomiesi alle, sinä tyytymyksen jumaluus? Oletko ratkaissut jo elämän arvoituksen ja kuoleman, vai aprikoitko vielä, sinä pyhä, jättiläismäinen? Minusta sinä olet suurten, vakavain ajatusten vaalija. Mutta minä näen ihmisten ahertavan päälläsi ja ympärilläsi, olentojen, jotka eivät koskaan tunnu huomaavan vakavuuden majesteettisuutta otsallasi. He näkevät vain sinun kasvojesi ja jäsentesi kauneuden ja hurmaantuvat niin, että unohtavat kaiken.

"Voi minua, voi kaikkia meitä, Vermlannin lapsia! Vain kauneutta, vain kauneutta, emme mitään muuta vaadi elämältä. Me kieltäymyksen lapset, vakavuuden, köyhyyden, me kohotamme kätemme kuin yhteen ainoaan, pitkään rukoukseen ja rukoilemme tuota ainoata hyvää: kauneutta. Olkoon elämä kuin ruusupensas, kukkikoon se rakkautta, viiniä ja huvia, ja olkoot sen ruusut joka miehen tarjolla! Kas sitä me halaamme, ja meidän maamme piirteet ovat ankaruuden, vakavuuden, kieltäymyksen! Maamme on mietinnän ikuinen vertauskuva, mutta meillä ei ole ajatuksia.

"Oi Vermlanti, sa kaunis, ikihurmaava!"

Niin hän puhui kyynelsilmin ja sisäisestä innosta vapisevin äänin. Tytöt kuuntelivat häntä ihmetellen ja heltyneinäkin. Vähän he aavistivat sitä tunteiden syvyyttä, joka kätkeytyi tämän leikkiä ja hymyä kimmaltavan pinnan alle.

Kun päivä kallistui iltaan ja he nousivat takaisin häkkiin, niin tytöt tuskin tiesivät, mihin Julius-patruuna heitä vei, ennen kuin he pysähtyivät Ekebyn portaiden eteen.

"Nyt mennään sisään ja pistetään pikkuisen tanssiksi", sanoi Julius-patruuna.

Mitä sanoivat kavaljeerit, kun näkivät Julius-patruunan tulevan takaisin, kuihtunut seppele hatussa ja häkki täynnä tyttöjä?

"Kyllähän me arvasimme tyttöjen hänet vieneen", sanoivat he, "muutenhan hän olisi joutunut tänne takaisin monta tuntia aikaisemmin." Sillä kavaljeerit muistivat, muistivatpa kyllä, että tämä oli juuri seitsemästoista kerta, jolloin Julius-patruuna koetti lähteä Ekebystä: oli koetellut kerran joka vuosi. Mutta nyt oli Julius-patruuna jo unohtanut sekä tämän että muut yrityksensä. Hänen omatuntonsa nukkui taas yksivuotista untaan.

Se oli veikeä mies, tuo Julius-patruuna. Kevyt tanssissa, riuska pelipöydässä. Kynä, sivellin ja viulunkäyrä sopivat kaikki yhtä hyvin hänen käteensä. Hänellä oli herkkä sydän, kielellä kauniita sanoja, kurkku täynnä lauluja. Mutta mitä olisi tämä kaikki häntä hyödyttänyt, jollei hänellä olisi ollut omaatuntoa, joka ilmaisee olemisensa vain kerran vuodessa, joka on kuin nuo päivänkorennot, jotka liitävät ylös synkistä syvyyksistä ja tekaisevat itselleen siivet elääkseen vain muutamia tunteja päivän valossa ja auringonpaisteessa.

Yhdestoista luku

SAVIPYHIMYKSET

Svartsjön kirkko on valkea sekä ulkoa että sisältä: valkoiset ovat seinät, saarnastuoli, penkit ja lehteri, katto, ikkunanpielet, alttariliina, kaikki on valkoista. Svartsjön kirkossa ei ole lainkaan koristuksia, ei yhtään kuvaa, ei aateliskilpiä. Alttarin yläpuolella on vain puuristi, jossa on valkea, liinainen vaate. Ennen ei ollut niin. Silloin oli katto maalauksia täynnä, ja monenlaisia kirjavia, kivisiä ja savisia kuvia oli tässä Jumalan huoneessa.

Kerran, hyvin kauan sitten, oli muuan taiteilija seisonut Svartsjössä ja katsellut kesäpäivän taivasta, tarkastellut pilvien matkaa aurinkoa kohti. Hän oli nähnyt valkoisten, loistavain pilvien, jotka aamulla ovat alhaalla ilmanrannalla, kohoutuvan torneina yhä korkeammalle, nähnyt kaikkien odottavien jättiläispilvien laajenevan ja nousevan korkeuteen hyökätäkseen. Ne nostivat purjeensa kuin laivat. Ne kohottivat lipun kuin sotilaat. Ne menivät valtaamaan koko taivasta. Auringon, avaruuden hallitsijattaren, edessä nämä kasvavat hirviöt teeskentelivät ja rupesivat vaarattoman näköisiksi. Tuossa oli saalista himoava leijona. Se muuttihe puuteroiduksi naiseksi. Tuossa oli jättiläinen kuristavin käsivarsin. Hän laskihe loikomaan kuin uneksiva sfinksi. Muutamat koristivat valkeata alastomuuttaan kultareunaisilla kaavuilla. Toiset sirottivat poskipunaa lumisille kasvoilleen. Siellä oli tasankoja, siellä oli metsiä. Siellä oli korkeatornisia muurilinnoja. Valkoiset pilvet pääsivät kesätaivaan herroiksi. Ne täyttivät koko sinisen kuvun. Ne saavuttivat auringon ja hämärsivät sen.

"Oi, kuinka kaunista olisi", ajatteli silloin hurskas taiteilija, "jos ikävöivät henget voisivat nousta näille tornivuorille ja ne kantaisivat heitä kuin keinuvalla laivalla yhä ylemmäksi."

Ja samassa hän keksi, että kesäpäivän valkopilvet olivat niitä laivoja, joilla autuaiden sielut matkaavat.

Hän näki heidät siellä. He seisoivat väikkyvillä pilvitöyryillä, liljat käsissään ja kultakruunu päässään. Avaruus kaikui heidän laulustaan. Enkeleitä lenteli levein, vahvoin siivin heitä vastaan. Oi, mikä joukko autuaita! Sitä mukaa kuin pilvet levenivät tuli näkyviin yhä useampia. Ne lepäsivät pilvivuoteilla kuin lumpeenkukat umpilammessa. Ne koristivat niitä, kuten liljat koristavat niittyä. Sitä riemukasta nousua! Pilvi kohosi pilven takaa. Ja kaikki ne olivat täynnä taivaallisia sotajoukkoja hopeavarusteissa, kuolemattomia laulajia purppurareunaisissa viitoissa.

Tämä taiteilija oli sitten maalannut Svartsjön kirkon katon. Hän oli tahtonut kuvata kesäpäivän kohoavia pilviä, jotka veivät autuaita taivaan ihanuuteen. Käsi, joka käytti sivellintä, oli ollut voimakas, mutta samalla kutakuinkin kankea, joten pilvet muistuttivat enemmän allonge-peruukin kierteisiä kiharoita kuin kasvavia vuoria ja pehmeää sumua. Ja sellaisina kuin pyhimykset olivat hohtaneet taiteilijan mielikuvituksessa hän ei ollut niitä osannut kuvata, vaan oli pukenut ne ihmisten tapaan pitkiin, punaisiin kaapuihin ja kankeihin piispanhiippoihin tai mustiin papinkauhtanoihin, joissa oli jäykät piippakaulukset. Hän oli tehnyt heille suuret päät ja pienet ruumiit, ja hän oli varustanut heidät nenäliinoilla ja rukouskirjoilla. Latinalaisia johdelauselmia lensi heidän suustaan, ja niille, jotka hän oli tarkoittanut ylimmiksi, hän oli laittanut tanakat puutuolit pilvien selkään, joten he voivat mukavasti istua matkallaan iankaikkisuuteen.

Mutta senhän jokainen tiesi, etteivät henget ja enkelit olleet koskaan näyttäytyneet taiteilijaraukalle, eikä siis liioin ihmeteltykään, ettei hän ollut osannut laatia niitä ylimaallisen kauniiksi. Hyvän mestarin hurskas maalaus oli kyllä näyttänyt monesta mahdottoman suloiselta, ja paljon pyhää heltymystä se oli herättänyt. Se olisi kai ollut arvokas meidänkin silmien katsella.

Mutta kavaljeerien vuonna maalautti kreivi Dohna koko kirkon valkoiseksi. Silloin hävitettiin kattomaalaus. Samoin tuhoutuivat kaikki savipyhimykset.

Ah, nuo savipyhimykset!

Olisi terveellisempää, jos minulle tuottaisi yhtä suurta surua inhimillinen hätä kuin mitä tunsin niiden perikadon vuoksi; jos ihmisten julmuus ihmisiä kohtaan täyttäisi minut sellaisella katkeruudella kuin olen kokenut heidän tähtensä.

Mutta ajatelkaapa vain: siellä oli Pyhä Olavi, kruunu kypärin ympärillä, kirves kädessä ja polvilleen lankeava jättiläinen jalkainsa juuressa: saarnastuolissa oli punapuseroinen ja sinihameinen Judit miekka toisessa kädessä ja toisessa tuntilasi — assyrialaisen sotapäällikön pään asemesta; oli Saban salaperäinen kuningatar yllään sininen pusero ja punainen hame, hanhenjalka toisena jalkana ja käsi täynnä Sibyllankirjoja; oli harmaa Pyhä Yrjänä, joka makasi yksinään kuorin penkillä, sillä sekä hevonen että lohikäärme oli rikottu; oli Pyhä Kristoffer viheriöivine sauvoineen, ja Pyhä Eerikki valtikkoineen ja kirveineen, puettuna jalkoihin ulottuvaan, kultakukkaiseen kaapuun.

Olen istunut Svartsjön kirkossa monena sunnuntaina harmitellen, että kuvat olivat poissa, ja kaivannut niitä. En olisi juuri välittänyt, jos niiltä olisi puuttunut nenä tai jalat, jos kultaus olisi vaalennut ja väri lohkeillut. Minä olisin ne nähnyt pyhimystarujen loistavissa sädekehissä.

Lienee ollut niiden pyhimysten kohtalo sellainen, että ne pudottivat vähän väliä valtikkansa tai korvansa tai kätensä, joten niitä täytyi aina paikata ja puhdistaa. Siihen seurakunta väsyi ja tahtoi päästä niistä. Mutta talonpojat eivät olisi tehneet pyhimyksille vahinkoa, ellei kreivi Henrik Dohnaa olisi ollut olemassa. Hän se antoi viedä ne paikoiltaan.

Siksi olen vihannut häntä niinkuin vain lapsi voi vihata. Olen vihannut häntä kuin nälkäinen kerjäläinen vihaa ahnasta perheenemäntää, joka kieltää häneltä leivän. Olen vihannut häntä niinkuin köyhä kalastaja vihaa ilkeää poikaa, joka on turmellut hänen verkkonsa ja hakannut reikiä hänen veneeseensä. Enkö ollut nälissäni noiden pitkien jumalanpalvelusten aikana! Ja hän oli ottanut pois leivän, joka olisi minun henkeäni ravinnut. Enkö ikävöinyt äärettömyyteen, ylös taivaaseen! Ja hän oli rikkonut minun laivani ja repinyt verkot, joilla olisin pyydystänyt pyhiä näkyjä.

Oikealla vihalla ei ole tilaa aikuisten maailmassa. Kuinka voisin nyt vihata niin säälittävää olentoa kuin kreivi Dohnaa, tai mielipuolta sellaista kuin Sintramia, tai veltostunutta maailmannaista kuin Märta-kreivitärtä! Mutta kun minä olin lapsi — silloin he onnekseen olivat kuolleet aikoja sitten.

Pappi saattoi saarnastuolissaan puhua rauhasta ja sovinnosta, mutta meidän kirkonpenkkiimme eivät hänen sanansa koskaan kuuluneet. Ah, jos ne vain olisivat olleet siellä, nuo vanhat savipyhimykset, ne kyllä olisivat saarnanneet minulle niin, että minä olisin voinut sekä kuulla että ymmärtää.

Mutta kun ne oli viety, niin useimmiten minä mietin siellä istuessani, millaista silloin oli ollut, kun ne ryöstettiin ja hävitettiin.

Kun kreivi Dohna oli julistuttanut avioliittonsa mitättömäksi sen sijaan, että olisi etsinyt vaimoaan ja laillistuttanut liiton, se herätti kaikkien suuttumusta, sillä tiedettiinhän, että kreivitär oli lähtenyt hänen luotaan vain pelastuakseen kiusaantumasta kuoliaaksi. Nyt näytti kuin olisi kreivi tahtonut ottaa takaisin Jumalan armon ja ihmisten kunnioituksen hyvällä työllä, ja niinpä hän korjautti Svartsjön kirkon. Hän kalkitutti valkeaksi koko kirkon ja revitytti pois kattomaalaukset. Hän itse kantoi renkiensä kanssa kuvat veneeseen ja upotti ne Lövenin syvyyteen.

Kuinka hän tohti satuttaa kättään näihin Herran voimallisiin?

Oi, että sellainen ilkityö sai tapahtua! Eikö se käsi, joka oli katkaissut Holoferneksen pään, enää käytellytkään miekkaa? Oliko Saban kuningatar unohtanut kaikki salaiset tietonsa, jotka haavoittavat vaarallisemmin kuin myrkytetty nuoli? Pyhä Olavi, Pyhä Olavi, vanha viikinki, Pyhä Yrjänä, Pyhä Yrjänä, vanha lohikäärmeentappaja, teidän urotöittenne pauhu on siis kuollut, ihmeiden säteikkö sammunut! Mutta niin oli kai, etteivät pyhät tahtoneet käyttää väkivaltaa hävittäjiään vastaan. Koska Svartsjön talonpojat eivät halunneet enää kustantaa väriä heidän nuttuihinsa eikä kultausta heidän kruunuihinsa, he sallivat kreivi Dohnan kantaa heidät ulos ja upottaa Lövenin pohjattomaan syvyyteen. He eivät tahtoneet enää rumentaa Jumalan huonetta. Voi noita turvattomia, muistivatkohan ne ajan mokoman, jolloin heidän eteensä tuotiin uhrina rukouksia ja polvistumisia?

Ajattelin venettä, joka pyhimyskuormineen lipui Lövenin kalvolla eräänä elokuun iltana. Mies, joka souti, veteli verkkaisesti ja heitti arkoja silmäyksiä harvinaisiin matkalaisiin, jotka loikoilivat keulassa ja perässä; mutta kreivi Dohna, joka hänkin oli matkassa, ei pelännyt. Hän tarttui niihin, yhteen toisensa jälkeen, ja heitti ne korkeimman omakätisesti järveen. Hänen otsansa oli kirkas, ja hän hengitti syvään. Hän tunsi olevansa puhtaan evankeelisen opin sankari. Eikä ihmettä tapahtunut vanhain pyhimysten kunniaksi. Vaieten ja toivottomina ne vaipuivat perikatoonsa.

Mutta seuraavana sunnuntaiaamuna hohti Svartsjön kirkko loistavan valkeana. Eivät häirinneet enää kuvat ihmisten sisäisen katselmuksen rauhaa. Ainoastaan sielun silmillä tulee hurskaiden nähdä taivaan ihanuus ja pyhien kasvot. Ihmisten rukousten on noustava korkeimman luo omilla vahvoilla siivillään. Eivät ne enää saa takertua pyhimysten helmoihin.

Ah, vihreä on maa, ihmisen rakastettu asunto, sininen on taivas, hänen ikävöimisensä määrä. Maailma loistaa värejä. Miksi on kirkko valkea? Valkea kuin talvi, alaston kuin köyhyys, kalvas kuin tuska. Se ei kimaltele kuuraa kuin talvinen metsä. Se ei säteile helmissä ja pitseissä kuin valkea morsian. Kirkko on maalattu valkeaksi kylmällä liimavärillä, on aivan kuvaton, tauluton.

Sinä sunnuntaina istui kreivi Dohna kuorissa kukilla koristetussa nojatuolissa, että kaikki näkisivät hänet ja ylistäisivät häntä. Nyt piti häntä kunnioitettaman, häntä, joka oli korjauttanut vanhat penkit, hävittänyt rumentavat kuvat, panettanut uudet lasit kaikkiin särkyneihin ikkunoihin ja sivunnut koko kirkon liimavärillä. Siihen hänellä oli kai vapaa valta. Jos hän tahtoi lepyttää Kaikkivaltiaan vihaa, niin hyvähän oli, että hän koristi hänen temppelinsä ymmärryksensä mukaan. Mutta miksi hän otti siitä kiitosta?

Hän, jonka tunnolla oli leppymätön ankaruuden syy, hänen olisi pitänyt kirkkoon tultuaan laskeutua polvilleen häpeäjakkaralle ja pyytää ristiveljiään ja -sisariaan rukoilemaan kärsivällistä Jumalaa, että hän saisi olla täällä pyhätössään. Parempi olisi hänen ollut, jos hän olisi seisonut siellä poloisena pahantekijänä kuin istunut kunniassa ja siunattuna kuorissa, ottaen vastaan palkintoa siitä, että tahtoi tehdä sovinnon Jumalan kanssa.

Voi kreivi, varmaan Hän oli odottanut sinua häpeäjakkaralle. Hän ei antanut pilkata itseään sillä, etteivät ihmiset uskaltaneet sinua moittia. Hän on vieläkin se kiivas Jumala, joka panee kivet puhumaan, kun ihmiset vaikenevat.

Kun jumalanpalvelus oli loppunut ja viimeinen virsi veisattu, ei kukaan poistunut kirkosta, vaan pappi nousi saarnastuoliin pitämään kiitospuhetta kreiville. Mutta niin pitkälle ei toki jouduttukaan!

Sillä ovet lensivät auki, ja siinä tulivat vanhat pyhimykset takaisin kirkkoon, valuen Lövenin vettä, viheriän mudan ja ruskean liejun vallassa. He olivat kai kuulleet, että täällä pidetään ylistyspuheita sille, joka syöksi heidät hävityksen kuiluun ja joka ajoi heidät ulos Jumalan pyhästä huoneesta ja upotti heidät kylmiin, liottaviin aaltoihin. Vanhat pyhimykset tahtovat hekin lausua sanansa.

He eivät rakasta laineiden yksitoikkoista liplatusta. He ovat tottuneet virrenveisuuseen ja rukouksiin. He vaikenivat ja antoivat asiain mennä menojaan niin kauan kuin he luulivat siitä koituvan kunniaa Jumalalle. Mutta niin ei asianlaita ollutkaan. Täällä istuukin nyt kreivi Dohna kuorissa, loistossa ja kunniassa, ja tahtoo, että pitää palvella ja ylistää häntä Jumalan huoneessa. Sellaista he eivät voi kärsiä. Sen vuoksi he ovat nousseet vetisestä haudastaan ja marssivat nyt takaisin kirkkoon, kaiken kansan tuttuina. Siinä kulkee Pyhä Olavi, kruunu hatun ympärillä, ja Pyhä Eerikki, kultakukat kaavussa, ja harmaa Pyhä Yrjänä, ja pyhä Kristoffer, ei muita, sillä Saban kuningatar ja Judit eivät näet tulleet.

Mutta kun väki ehtii ensi hämmästyksestä toipua, niin suhisee kirkossa kuuluva kuiskaus:

"Kavaljeerit!"

Niin, kavaljeerit kuin kavaljeerit! Ja he menevät suoraan sanaakaan sanomatta kreivin luo ja nostavat hänen tuolinsa olkapäilleen ja kantavat hänet kirkosta ulos laskien hänet kirkonmäelle.

He eivät sano mitään eivätkä katso enemmän oikealle kuin vasemmallekaan. He kantavat vain kursailematta kreivi Dohnan Herran huoneesta ulos, ja kun se on tehty, menevät taas pois, suorinta tietä järvelle.

Heidän kimppuunsa ei karattu, eivätkä he juuri tuhlanneet aikaakaan selittääkseen tarkoitustaan. Se oli itsestäänkin selvä. "Me Ekebyn kavaljeerit ajattelemme omin nokin. Kreivi Dohna ei ansaitse ylistystä Herran huoneessa. Siksi me kannamme hänet ulos. Raahatkoon nyt kuka haluaa hänet takaisin sisään."

Mutta häntä ei kannettu sisään. Papin kiitospuheesta ei tullutkaan mitään. Kansa virtasi ulos kirkosta. Ei ollut ketään, joka olisi ajatellut muuta kuin että kavaljeerit olivat menetelleet oikein.

He muistivat vaaleaa, nuorta kreivitärtä, jota oli kidutettu niin julmasti Borgissa. He muistivat häntä, joka oli ollut köyhille niin hyvä, joka oli ollut niin suloinen nähdä, että oli ollut lohduttavaa häntä katsoa.

Synti oli tullut hurjin kujein kirkkoon; mutta sekä pappi että seurakunta tunsivat, että he olivat itse tekemäisillään pahemman kujeen itse Kaikkitietävälle. Ja he häpesivät itseään noiden villiytyneiden vanhain hupsujen edessä.

"Kun ihmiset vaikenevat, täytyy kivien puhua", he sanoivat.

Mutta siitä päivästä lähtien ei kreivi Henrik viihtynyt enää Borgissa. Eräänä pimeänä yönä elokuun alussa ajettiin umpivaunut portaiden eteen. Kaikki palvelijat asettuivat niiden ympärille, ja kreivitär Märta tuli ulos saalien peitossa, tiheä harso kasvojensa edessä. Kreivi talutti häntä, mutta kreivitärtä vapisutti ja kauhisti. Töin tuskin saatiin hänet eteisen poikki ja portaiden yli.

Sitten hän sentään pääsi vaunuihin, kreivi hyppäsi niihin hänen jälkeensä, ovet paukautettiin kiinni ja kuski antoi hevosten mennä minkä kavioista pääsi. Kun harakat seuraavana aamuna heräsivät, oli kreivitär Märta karannut.

Kreivi eli sitten kaukana etelässä. Borg myytiin ja on nyt monta kertaa vaihtanut omistajaa. Kaikkien täytyy sitä rakastaa. Harvat lienevät sen isäntinä olleet onnellisia.

Kahdestoista luku

JUMALAN MATKAMIES

Jumalan matkamies, kapteeni Lennart, asteli eräänä elokuun iltapäivänä Brobyn majataloon ja meni keittiöön. Hän oli matkalla kotiinsa Helgesäteriin, joka on neljännespeninkulman verran luoteeseen Brobystä, aivan metsänrinnassa.

Kapteeni Lennart ei vielä silloin tiennyt, että hänestäkin tulee maan päällä Jumalan matkamies. Hänen sydämensä ailahteli ilosta, kun hän nyt taas saisi nähdä kotinsa. Hän oli kokenut synkät kohtalot; mutta nyt hän oli kotona, ja nyt oli kaikki kääntyvä parhain päin. Ei hän tiennyt, että hänestä tulee sellainen, jonkalaiset eivät saa levätä oman katon alla eivätkä lämmitellä oman lieden ääressä.

Jumalan matkamiehen, kapteeni Lennartin mielenlaatu oli iloinen. Kun hän ei tavannut ketään majatalon keittiössä, hän pani siellä kaikki epäjärjestykseen kuin vallaton poika. Kiireesti hän kutaisi viallisen rannun kankaaseen ja vetäisi rukinpyörän puneen paikoiltaan. Hän nakkasi kissan koiran korville ja nauroi niin että talo kaikui, kun vanhat toverit hetken tulisuudessa unohtivat entisen ystävyytensä ja kirmasivat vastatusten kynnet koukussa, vihaisin silmin, karvat pörhössä.

Tulipa sitten majatalon emäntä jyryn kuultuaan sisään. Hän jäi kynnykselle ja katsoi miestä, joka nauroi tappeleville eläimille. Emäntä tunsi hänet hyvin, mutta silloin, kun hän oli viimeksi kapteenin nähnyt, oli tämä istunut vanginrattailla ranteet käsiraudoissa. Hän muisti sen hyvin. Viisi ja puoli vuotta sitten olivat varkaat Karlstadin talvimarkkinoilla varastaneet maaherrattaren korut. Monta sormusta, rannerengasta ja solkea, joita jalo rouva piti suuressa arvossa — sillä enin osa niistä oli saatu perintönä ja lahjoina — oli kadonnut. Koskaan niitä ei löydettykään. Mutta pian tiesi huhu kertoa ympäri maata, että Helgesäterin Lennart-kapteeni oli muka varas.

Emäntä ei ollut milloinkaan voinut ymmärtää, miten sellainen huhu oli syntynyt. Eikö se ollut hyvä ja kunniallinen mies, tämä Lennart-kapteeni? Hän eli onnellisena vaimoineen, jonka oli ottanut vasta pari vuotta sitten, sillä hyvin myöhään hän oli päässyt sellaisiin varoihin, että voi naida. Eikö hänellä nyt ollut hyvä toimeentulo palkastaan ja virkatalostaan? Mikä sellaisen miehen voi vietellä varastamaan vanhoja rannerenkaita ja sormuksia? Ja vielä ihmeellisemmältä hänestä tuntui, että sellaiseen huhuun uskottiin, että se tuli niin täysin todistetuksi, että Lennart-kapteeni sai eron virastaan, menetti miekkatähtensä ja tuomittiin viiden vuoden kuritustyöhön.

Itse hän oli sanonut olleensa markkinoilla, mutta lähteneensä sieltä pois ennen kuin kuuli varkaudesta puhuttavankaan. Maantieltä hän oli löytänyt vanhan, ruman soljen, jonka oli ottanut ja vienyt kotiin ja antanut lapsilleen. Mutta solki oli kultainen ja oli noita varastettuja tavaroita: siitä aiheutui hänen onnettomuutensa. Mutta oikeastaan oli Sintram alun pitäen siihen syynä. Ilkeä tehtaanpatruuna oli tullut ilmiantajaksi ja lausunut langettavan todistuksen. Tuntui siltä kuin hänen olisi ollut tarpeen saada Lennart-kapteeni pois seudulta, sillä kohta sen jälkeen nostettiin oikeudenkäynti häntä itseään vastaan, koska hänen oli huomattu myyneen ruutia norjalaisille vuoden 1814 sodassa. Ihmiset luulivat, että hän pelkäsi jotakin todistusta, jonka kapteeni Lennart olisi voinut esittää häntä vastaan. Nyt vapautettiin hänet todistusten vajavuuden tähden.

Majatalon emäntä ei voinut miestä kyllikseen katsella. Kapteenin tukka oli tullut harmaaksi ja selkä köyristynyt; hänellä oli varmaankin ollut vaikeat päivät. — Mutta ystävällinen muotonsa ja iloinen luontonsa hänellä oli jäljellä. Hän oli yhä se sama Lennart-kapteeni, joka oli ollut mukana morsiussaatossa ja tanssinut hänen häissään. Hän varmaankin seisahtui yhä vielä puhelemaan jokaisen ihmisen kanssa, kenen tiellä tapasi, ja heitti lantin joka lapselle; hän varmaankin sanoi yhä jokaiselle ryppyiselle mummolle, että tämä tulee päivä päivältä yhä nuoremmaksi ja kauniimmaksi, ja yhä vieläkin hän istahtaa kai tynnyrille ja soittaa viulua väelle, joka juhannusriu'un ympärillä tanssii. Herranen aika, varmaan!

"No, Katri-muori", alkoi kapteeni, "eikö nyt uskalleta katsoakaan minua?"

Hän oli oikeastaan tullut tänne kuulustamaan, miten hänen kotonaan jaksettiin ja odotettiinko häntä palaavaksi. Niiden sopi tietää, että hän oli suorittanut rangaistuksensa tällä kertaa.

Majatalon emäntä kertoi hänelle pelkkiä hyviä uutisia. Hänen vaimonsa oli ollut reilu kuin mies. Hän oli vuokrannut uudelta omistajalta asumuksen, ja kaikki oli onnistunut hyvin. Lapset olivat terveitä, ja ilokseen niitä katseli. Ja tokihan ne häntä odottivat! Kapteenska oli ankara rouva, joka ei ilmaissut ajatuksiaan, mutta sen majatalon muori tiesi, ettei kukaan ollut saanut syödä Lennart-kapteenin lusikalla eikä istua hänen tuolillaan hänen poissa ollessaan. Nyt keväällä ei ollut mennyt päivääkään, ettei kapteenska olisi kävellyt aina sen kiven luo, joka on Brobyn mäen harjalla, ja katsellut alas tielle, eikö mies jo tule. Ja uudet vaatteet hän oli laittanut kapteenille, kotikutoiset vaatteet, joihin itse oli tehnyt enimmän työn. Kas, toki sen siitä arvaa, että kapteenia odotetaan, vaikkei rouva mitään sanonut.

"He eivät siis sitä usko?" sanoi Lennart-kapteeni.

"Ei, kapteeni", sanoi emäntä. "Kukaan ei sitä usko."

Silloin ei kapteeni viipynyt kauempaa tupasessa, silloin hän tahtoi lähteä kotiin.

Mutta hän sattui majatalon luona tapaamaan vanhoja, rakkaita tuttuja. Ekebyn kavaljeerit olivat juuri tulleet majataloon. Sintram oli kutsunut heidät sinne syntymäpäivilleen. Ja kavaljeerit eivät hetkeäkään epäilleet puristaa kuritushuonevangin kättä ja toivottaa häntä tervetulleeksi kotiin. Sintramkin teki niin.

"Rakas Lennart", hän sanoi, "ole varma, että Jumalalla oli jokin tarkoituksensa."

"Huuti, lurjus!" huusi kapteeni Lennart. "Luuletko sinä, etten minä tiedä, ettei suinkaan meidän Herramme pelastanut sinua pyövelin pölkyltä?"

Toiset nauroivat. Mutta Sintram ei suuttunut vähääkään. Hänestä ei ollut ollenkaan vastenmielistä kuulla, että ihmiset vihjailivat hänen liitostaan pahan kanssa.

Niin, ja sitten he veivät Lennart-kapteenin takaisin sisään tyhjentääkseen tervetuliaislasin hänen kanssaan; sen jälkeen hän saisi kohta jatkaa matkaansa. Mutta hänenpä kävi huonosti. Hän ei ollut juonut tuollaisia pettäviä aineita viiteen vuoteen. Hän ei ollut kai koko päivänä syönyt, ja oli pitkästä matkastaan upo-uupunut. Tietenkin hänen päänsä meni pyörälle parista lasista.

Kun kavaljeerit saivat hänet niin pitkälle, ettei hän enää oikein tiennyt mitä teki, pakottivat he hänet ottamaan lasin toisensa jälkeen, eivätkä he tarkoittaneet sillä mitään pahaa, se oli pelkkää hyväntahtoisuutta miestä kohtaan, joka ei ollut maistanut sellaista hyvää viiteen vuoteen.

Muuten hän oli miesten raittiimpia. Ja tietysti voi nyt myös arvata, ettei hänen aikomuksensa ollut humaltua; hänenhän piti mennä kotiin vaimonsa ja lastensa luo. Mutta sen sijaan hän nyt jäikin makaamaan kapakkahuoneen penkille ja nukkui siihen.

Hänen siinä maatessaan houkuttelevan tietämättömänä kaikesta otti Gösta hiilen ja vähäisen puolukkamehua ja maalasi hänen kasvonsa. Hän teki kapteenille oikean ryövärinnaaman; hänen mielestään se sopi niin mainiosti, kun hän tuli suoraan vankilasta. Hän teki kapteenille mustan silmän, veti punaisen arven nenän poikki, sotki tukan sekaviksi töyhdöiksi otsalle ja nokesi koko kasvot.

He nauroivat hetkisen tälle, sitten aikoi Gösta pestä naamion pois.

"Anna olla", sanoi Sintram, "niin että hän saa nähdä sen itsekin noustuaan. Se huvittaa häntä."

Niin, se sai jäädä silleen, eivätkä kavaljeerit ajatelleet kapteenia sen enempää. Pidot kestivät koko yön. Päivän noustessa he lähtivät. Silloin oli tosiaan heidän aivoissaan enemmän viiniä kuin älyä.

Nytpä kysymys, mitä tehtäisiin Lennart-kapteenille. "Viedään hänet kotiin", sanoi Sintram. "Ajatelkaapas, miten iloiseksi hänen vaimonsa tulee! Onpa hauskaa nähdä hänen iloaan. Mieltäni ihan liikuttaa, kun sitä ajattelen. Viedään hänet kotiin!"

Kaikkia liikutti tämä ajatus. Herra Jumala, miten hän tulee iloiseksi, tuo ankara Helgesäterin rouva!

He pudistelivat Lennart-kapteenin jaloilleen ja nostivat hänet ajopeleihin. Uniset tallirengit olivat aikaa sitten ajaneet ne kuistin eteen. Ja niin matkasi sitten koko joukko Helgesäteriin: toiset torkkuivat ja olivat pudota kärryistä, toiset lauloivat pysyäkseen valveilla. He eivät, koko sakki, näyttäneet juuri roistojoukkiota kauniimmalta, tylsiä kun olivat, kasvot pöhöksissä.

He pääsivät kuitenkin perille, jättivät hevoset takapihaan ja marssivat koko lailla juhlallisina portaille. Beerencreutz ja Julius taluttivat Lennart-kapteenia välissään.

"Laittaudu aikamieheksi, Lennart", sanoivat he hänelle. "Nythän olet kotonasi. Etkö sinä näe, että olet kotonasi?"

Hän sai silmänsä auki ja selvisi melkein juopumuksestaan. Hänen mielensä heltyi siitä, että he olivat saattaneet hänet kotiin.

"Ystävät", hän sanoi ja pysähtyi pitämään heille puhetta, "olen kysynyt Jumalalta, ystävät, miksi niin paljon pahaa on saanut päälleni tulla."

"Ole hiljaa, Lennart, äläkä saarnaa!" karjaisee Beerencreutz.

"Anna hänen jatkaa", sanoo Sintram, "hän puhuu hyvin."

"Olen kysynyt häneltä enkä ymmärtänyt; nyt ymmärrän. Hän tahtoi näyttää minulle, millaisia ystäviä minulla oli. Ystäviä, jotka saattavat minut kotiin, nähdäkseen minun ja minun vaimoni iloa. Sillä minun vaimoni odottaa minua. Mitä on viiden vuoden kurjuus sen rinnalla!"

Nyt jyristeltiin kovin nyrkein ovea. Kavaljeereilla ei ollut aikaa enää kuunnella.

Sisällä alettiin liikkua. Piiat heräsivät ja katsoivat ulos. He tempasivat vaatteet ylleen, mutta eivät uskaltaneet avata moiselle miesjoukolle. Vihdoinkin vedettiin salpa pois. Kapteenska astui itse ulos.

"Mitä te tahdotte?" hän kysyi.

Beerencreutz vastasi:

"Me toimme miehesi tänne."

He työnsivät Lennart-kapteenia, ja rouva näki hänen tulla hoipertelevan itseään kohti, juopuneena, kasvoiltaan kuin ryöväri. Ja hänen takanaan hän näki koko tuon hoippuvain, juopuneiden miesten joukon.

Rouva peräytyi askelen, kapteeni tuli perästä syli avoinna. "Sinä menit varkaana", huudahti rouva, "ja tulet takaisin renttuna." Sen sanottuaan hän aikoi mennä sisään.

Kapteeni ei ymmärtänyt. Hän aikoi seurata vaimoaan, mutta silloin tyrkkäsi rouva häntä rintaan.

"Luuletko sinä, että minä aion ottaa vastaan huoneeni ja lasteni herraksi sinun kaltaistasi?"

Ovi lensi kiinni, ja salpa vajosi paikoilleen.

Kapteeni Lennart syöksyi ovea kohti ja alkoi sitä rynkyttää.

Silloin eivät kavaljeerit mitenkään voineet olla nauramatta. Hän oli ollut niin varma vaimostaan, ja nyt ei toinen tahtonut hänestä tietääkään. Se oli heidän mielestään naurettavaa.

Kun Lennart-kapteeni kuuli heidän nauravan, hän hyökkäsi heidän kimppuunsa ja tahtoi lyödä heitä. He juoksivat pakoon ja nakkautuivat ajoneuvoihinsa. Hän perästä, mutta kompastui innoissaan kiveen ja lensi nurin. Hän pääsi taas jaloilleen, mutta ei ajanut enää toisia takaa. Sekavassa mielentilassaan hän tuli ajatelleeksi jotain. Tässä maailmassa ei tapahdu mitään Jumalan tahtomatta, ei mitään.

"Mihin Sinä tahdot viedä minua?" hän kysyi. "Olen höyhen, jota henkesi tuulahdus ajaa. Olen Sinun leikkipallosi. Mihin tahdot minua viedä? Miksi suljet minulta kotini ukset!"

Hän vaelsi pois kotoaan, luullen että Jumala niin tahtoi.

Auringon noustessa hän seisoi Brobyn mäkien harjalla ja katsoi laaksoihin. Ah, ei tiennyt silloin laakson poloinen väki pelastajansa lähestyvän. Ei ollut ainoakaan köyhä eikä murheellinen sitonut seppeleitä myöhään kuihtuneista puolukanvarsista ja ripustanut majansa oven päälle. Ei pantu niille kynnyksille, joiden yli hän pian oli astuva, tuoksuvan lavendelin lehtiä eikä pellonpientaren kukkia. Eivät nostaneet äidit lapsiaan käsivarrelleen, että ne saisivat nähdä tuon miehen tulevan. Ei ollut majojen sisus puhdistettu ja hieno, eikä musta liesi lemuavain katajain verhoama. Eivät tehneet miehet kedoilla työtä tulisin innoin, että hänen silmänsä olisivat ilahtuneet nähdessään muokatun pellon ja hyvin kaivetun ojan.

Ah, sieltä missä hän seisoi, näkivät hänen tuskaisat silmäyksensä vain, miten kuivuus oli tuhonnut, miten sadot olivat palaneet ja miten kansa tuskin näytti huolivan muokata maata ensi vuoden sadon vuoksi. Hän katsoi ylemmäksi sinisiä vuoria kohti, ja aamun kirkas aurinko näytti hänelle ruskeiksi palaneet seudut, joilla kulovalkeat olivat liikkuneet. Hän näki, että kuivuus oli melkein hävittänyt tiepuolen koivut. Hän arvasi monista pienistä merkeistä, mäskinhajusta, jota tunsi kulkiessaan erään talon ohitse, kaatuneista aidoista ja vähistä kotiin tuoduista ja hakatuista haloista, ettei kansa hoidellut itseään, että hätä oli käsissä ja että ihmiset hakivat lohdutusta välinpitämättömyydestä ja viinasta.

Mutta kenties oli hänen tarpeellista nähdä mitä näki. Sillä hänen ei suotu nähdä viheriöivän viljan orastavan omalla pellollaan, ei odotella oman lieden ääressä hehkuvain hiilten sammumista, ei tuntea omain lasten pehmeäin kätten puristuksia, ei tietää, että hänen tukenaan on hurskas vaimo. Kenties oli tarpeen hänelle, jonka mieltä syvä suru painoi, että oli muita, joille hän voi tarjota heidän köyhyydessään lohdutusta. Kenties oli tarpeellista hänelle, että oli sellainen katkera aika, jolloin luonnon karuus koetteli köyhempää kansaa puutteella ja niin parempiosainen sitä vielä lisäksi turmeli.

Lennart-kapteeni seisoi Brobyn mäellä ja alkoi ajatella, että ehkäpä Jumala tarvitsee häntä. Häntä ei kutsunut vaimo kotiin.

On huomattava, etteivät kavaljeerit voineet aavistaakaan, että he olivat syypäitä kapteeninrouvan kovuuteen. Sintram vaikeni. Seudulla puhuttiin moittivasti vaimosta, joka oli ollut liian ylpeä ottamaan vastaan niin hyvää miestä. Kerrottiin, että hän torjui jyrkästi, jos koetti puhella hänelle hänen miehestään, oli puhuja kuka tahansa. Hän ei kärsinyt kuulla mainittavan hänen nimeänsäkään. Lennart-kapteeni taas ei yrittänyt saattaa häntä parempiin ajatuksiin.

Näin tapahtui eräänä päivänä:

Vanha talollinen makaa kuolinvuoteellaan Högbergin kylässä. Hän on nauttinut ehtoollista, ja hänen elämänsä voimat ovat ehtyneet, hänen täytyy kuolla.

Levotonna kuin ainakin pitkän matkan alkaja hän muutattaa vuodettaan keittiöstä tupaan ja taas tuvasta keittiöön. Siitä ymmärretään paremmin kuin raskaasta rinnan korinasta ja sammuvasta katseesta, että hänen hetkensä on tullut.

Hänen ääressään seisoo hänen vaimonsa, lapsensa ja palvelijansa. Hän on ollut onnellinen, rikas, arvossapidetty. Hänen kuolinvuoteensa ei ole hyljätty. Kärsimättömät vieraat eivät ympäröi häntä viime hetkinä. Vanha mies puhuu itsestään, ikään kuin seisoisi Jumalan kasvojen edessä, ja huokauksin ja myöntävin sanoin todistavat ympärillä seisovat, että hän puhuu totta.

"Minä olen ollut ahkera työntekijä ja hyvä isäntä", hän sanoo. "Minä olen rakastanut vaimoani kuin oikeaa kättäni. En ole antanut lasteni kasvaa kuritta ja hoidotta. En ole juopotellut. En ole siirtänyt rajamerkkejä. En ole hoputtanut hevosta ylämäessä. En ole pitänyt lehmiä nälässä talvella. En ole antanut lampaiden kitua kesällä villassaan."

Ja hänen ympärillään toistavat itkevät palvelijat kuin kaiku: "Hän on ollut hyvä isäntä. Oi, Herra Jumala! Hän ei ole hoputtanut hevosta ylämäessä, ei antanut lampaiden hikoilla kesällä villassaan."

Mutta ovesta on aivan huomaamatta puikahtanut sisään köyhä mies pyytääkseen ruoanapua. Hänkin on kuullut kuolevan sanat ja jäänyt seisomaan hiljaa ovensuuhun.

Ja sairas jatkaa: "Olen raatanut metsää ja kuivattanut niittyä. Viilsin auralla suoria vakoja. Rakensin ladon kolme kertaa suuremmaksi, kolme kertaa suurempaa satoa varten kuin isieni olivat. Teetin kirkkaista taalareista kolme hopeapikaria; minun isäni teetti ainoastaan yhden."

Kuuntelijan korviin ovelle tunkeutuvat kuolevan sanat. Hän kuulee kuolevan todistavan itsestään niinkuin hän seisoisi Jumalan istuimen edessä. Hän kuulee palvelusväen ja lasten vahvistaen todistavan. "Hän viilsi aurallaan suoria vakoja, niin hän teki!"

"Jumala antaa minulle hyvän paikan taivaassa", sanoo vanhus.

"Herra ottaa meidän isäntämme hyvin vastaan", sanovat palvelijat.

Oven ääressä seisova mies kuulee sanat, ja kauhu valtaa hänet, joka on viisi pitkää vuotta ollut Herran leikkipallona, höyhenenä, jota hänen henkensä tuulahdus on ajanut.

Hän menee sairaan luo ja ottaa häntä kädestä.

"Ystävä, ystävä", hän sanoo, ja hänen äänensä vapisee tuskasta. "Oletko sinä ajatellut, kuka se Herra on, jonka kasvojen eteen sinun pitää pian astua. Hän on suuri Jumala, hän on hirmuinen Jumala. Monet maailmat ovat hänen peltomaansa. Myrsky on hänen hevosensa. Avarat taivaat vapisevat hänen jalkansa painosta. Ja sinä asetut hänen eteensä ja sanot: 'Minä viilsin suorat vaot, minä olen kylvänyt ruista, minä olen kaatanut metsää!' Tahdotko kerskua hänen edessään ja verrata itseäsi häneen? Sinä et tiedä, miten mahtava on Herra, jonka valtakuntaan sinun on matkattava."

Vanhuksen silmät laajenevat, kauhu tempoilee hänen suutaan, hänen korahtelunsa käy raskaammaksi.

"Älä astu Jumalasi eteen suurin sanoin!" jatkaa matkamies. "Maan mahtavat ovat kuin puidut oljet hänen ladossaan. Hänen päivätyönsä on rakennella aurinkoja. Hän on kaivanut meret ja pystyttänyt vuoret. Hän on pukenut maan yrteillä. Hän on suunnaton työntekijä, ei sinun pidä verrata itseäsi häneen. Taivu sinä hänen edessään, pakeneva ihmissielu! Makaa nöyrästi tomussa Herran Jumalasi edessä! Jumalan myrsky raivoaa päälläsi! Jumalan viha iskee sinut kuin tuhoava salama. Kumarru! Tartu kuin lapsi hänen kaapunsa liepeihin ja anele turvaa! Makaa syvällä tomussa ja pyydä armoa! Nöyrry, ihmissielu, nöyrry Luojasi edessä!"

Sairaan silmät ammottavat, hänen kätensä menevät ristiin, mutta hänen kasvonsa alkavat loistaa ja korahdukset lakkaavat.

"Ihmissielu, poistuva ihmissielu", huutaa mies. "Niin totta kuin sinä olet laskeutunut viime hetkelläsi nöyrästi Jumalasi eteen, niin totta ottakoon hän sinut kuin lapsen käsivarrelleen ja vieköön sinut taivaansa ihanuuteen!"

Vanhus huokaa viimeisen henkäyksensä, ja niin on kaikki lopussa. Lennart-kapteeni kumartaa päänsä ja rukoilee. Kaikki huoneessa olijat rukoilevat raskaasti ja huoaten.

Kun he nostavat päänsä, lepää vanha isäntä siinä hiljaisen rauhallisena. Hänen silmänsä näyttävät vielä loistavan ihanain näkyjen kajastusta, hänen suunsa hymyilee, hänen kasvonsa ovat kauniit. Hän on nähnyt Jumalan.

"Oi, sinua, suuri, kaunis ihmissielu", ajattelevat ne, jotka katselevat häntä, "nyt sinä olet katkonut tomun kahleet. Viime hetkelläsi kohosit sinä Luojasi luo. Sinä nöyrryit hänen edessään, ja hän nosti sinut kuin lapsen käsivarrelleen."

"Hän on nähnyt Jumalan", sanoo vainajan poika ja sulkee kuolleen silmät.

"Hän näki taivaan avoinna", nyyhkivät lapset ja palvelijat.

Vanha emäntä ottaa vapisevalla kädellään Lennart-kapteenia kädestä.

"Te autoitte häntä pahimmasta, kapteeni."

Hän seisoo mykistyneenä. Voimakkaiden sanojen ja suurtekojen lahja on hänelle annettu. Hän ei tiedä miten. Hän värisee kuin perho kotelonsa reunalla, siipien auetessa auringonpaisteeseen, nekin kimaltaen kuin auringonpaiste.

Se hetki vei Lennart-kapteenin kansan pariin. Muuten hän olisi kai mennyt kotiinsa ja antanut vaimonsa nähdä oikeat kasvonsa, mutta siitä silmänräpäyksestä hän uskoi, että Jumala tarvitsi häntä. Hänestä tuli Jumalan matkamies, joka toi köyhille apuaan. Ajan hätä oli suuri, ja paljon oli kurjuutta, jota viisaus ja hyvyys saattoi parantaa paremmin kuin kulta ja mahti konsanaan.

Lennart-kapteeni tuli eräänä päivänä köyhäin maalaisten luo, jotka asuivat Gurlita-kukkulan seuduilla. Heillä oli suuri hätä; perunat olivat loppuneet ja rukiinkylvöä, joka olisi ollut tehtävä palaneihin murtoihin, ei voitu toimittaa, sillä siementä ei ollut.

Silloin otti Lennart-kapteeni pienen veneen ja souti viistoon järven yli Forsiin ja pyysi Sintramia lahjoittamaan väelle ruista ja perunoita. Sintram otti hänet hyvin vastaan: hän vei hänet suuriin, hyvinvarustettuihin vilja-aittoihinsa ja kellareihin, joissa perunoita oli vielä jäljellä viime vuoden sadosta, ja antoi hänen täyttää kaikki pussit ja säkit, mitä hänellä oli matkassaan.

Mutta kun Sintram näki pienen veneen, piti hän sitä niin suurelle kuormalle liian pienenä. Tuo ilkimys kannatti säkit suureen veneeseen, joita hänellä oli monta, ja käski vahvan Maunu-renkinsä soutaa kuorman järven yli. Lennart-kapteenin ei tarvinnut muuta kuin kuljettaa tyhjää venettään.

Hän jäi kuitenkin vahvasta Maunusta jälkeen, sillä renki oli mestari soutamaan ja tavattoman vahva. Lennart-kapteeni myös uneksii, soudellessaan kauniin järven yli, ja hän ajattelee noiden pienten jyvien ihmeellisiä vaiheita. Nyt ne heitetään mustaan tuhkamultaan, kivikkoon ja kannikkoon, mutta ne itävät kyllä ja juurtuvat erämaassa. Hän ajattelee pehmeitä, heleänvihreitä oraita, jotka sitten verhoavat maan, ja ajatuksissaan hän jo kumartuu ja hivelee niiden pehmoisia kärkiä. Ja sitten hän huomaa, miten syksy ja talvi kattaa nämä heikot, pienet raukat ja miten ne kuitenkin ovat tuoreet ja uljaat, kun kevät tulee ja ne saavat ruveta tosissaan kasvamaan. Hänen vanha sotilaansydämensä ilahtuu hänen ajatellessaan noita kankeita korsia, jotka seisovat niin suorina, monta kyynärää korkeina, huippuiset tähkät latvoissa. Emien pienet untuvatöyhdöt vapisevat, heteiden ruuti tupruaa aina puiden latvoihin, ja siten saavat tähkäpäät tuskan ja taistelun jälkeen täyttyä pehmeällä, imelällä jyväaineella. Ja kun sitten viikate viuhtoo ja oljet kaatuvat ja varstat alkavat jyskää niillä, kun mylly saa jauhaa ytimen jauhoksi ja jauhot paistetaan leiväksi, ah, miten paljon nälkää tyydyttävätkään silloin nuo jyvät, jotka ovat tuolia edeltä kulkevassa veneessä.

Sintramin vene laski Gurlitan seutulaisten venevalkamaan, ja monet nälkäiset kiiruhtivat veneelle. Silloin sanoi renki, kuten hänen isäntänsä oli käskenyt.

"Tehtaanpatruuna lähetti nämä maltaat ja viljat teille, talonpojat. Sanoi kuulleensa, ettei teillä ole viinaa."

Silloin tulivat ihmiset kuin hulluiksi. He ryntäsivät veneelle ja hyppäsivät veteen kiskoakseen itselleen pusseja, mutta niin ei Lennart-kapteeni varmaankaan tarkoittanut. Hänkin joutui jo rantaan ja hän vihastui kovin nähdessään väen aikomuksen. Hän aikoi perunat ruoaksi ja rukiin siemeneksi; maltaita ei hän ollut ajatellutkaan pyytää.

Hän huusi ja käski rahvasta, että on annettava säkkien olla, mutta häntä ei toteltu.

"Tulkoon ruis suussanne hiekaksi ja perunat kurkussanne kiviksi!" huusi hän silloin, sillä hän oli ylen katkeroitunut, kun he siten kiskoivat viljaa itselleen.

Samassa tuokiossa näytti siltä kuin Lennart-kapteeni olisikin tehnyt ihmeen. Kaksi naista, jotka taistelivat pussista, repivät siihen reiän ja näkivät pussissa paljasta hiekkaa; miehet, jotka nostivat perunasäkkejä, tunsivat, kuinka ne olivat raskaat, aivan kuin kiviä täynnä.

Kiviä ja hiekkaa oli kaikki, kiviä ja hiekkaa. Väki katsoi kauhusta mykkänä Jumalan ihmemiestä, joka oli tullut heidän pariinsa. Lennart-kapteeni itsekin oli hetken ihan hämmästyksen lamaama. Vain vahva Maunu nauroi.

"Souda kotiisi, mies", sanoi Lennart-kapteeni, "ennen kuin talonpojat arvaavat, ettei näissä säkeissä koskaan ole ollutkaan muuta kuin hiekkaa, muuten pelkään, että he hukuttavat sinut veneinesi."

"Eipä tässä pelättäne", sanoi mies.

"Mene nyt vain", sanoi Lennart-kapteeni niin käskevällä äänellä, että renki lähti.

Sitten selitti Lennart-kapteeni rahvaalle, kuinka Sintram oli pettänyt heitä, mutta miten hän selittikään, he eivät uskoneet muuta kuin että oli tapahtunut ihme. Huhu levisi tästä pian, ja kun kansa suuresti rakastaa ihmeitä, niin uskottiin pian yleisesti, että Lennart osasi tehdä ihmetekoja. Hän tuli siten hyvin mahtavaksi talonpoikien seassa, ja he sanoivat häntä Jumalan matkamieheksi.

Kolmastoista luku

KIRKKOMAA

Oli kaunis elokuun ilta. Löven välkkyi peilityynenä, auer verhosi vuoret, oli tullut viileä.

Silloin asteli Beerencreutz, valkoviiksinen eversti, lyhytkasvuinen, vankka sankari, kukkupeli takataskussaan, alas järvenrantaan ja asettui tasapohjaiseen ruuheen. Häntä seurasi majuri Anders Fuchs, hänen vanha asetoverinsa, ja pieni Ruster, huilunpuhaltaja, joka oli ollut rummunlyöjänä Vermlannin jääkäripataljoonassa ja monta vuotta seurannut everstiä ystävänä ja palvelijana.

Järven toisella rannalla on kirkkomaa, Svartsjön hoitamaton kirkkomaa. Siellä täällä vinoja, ratisevia rautaristejä, mättäitä kuin kyntämättömällä pellolla, vihvilää ja rannukasta ruohoa, joka on kylvetty sinne muistuttamaan, ettei kenenkään ihmisen elämä ole toisen kaltainen, vaan vaihtelee erivärisenä kuin ruohon lehti. Siellä ei ole hiekoitettuja käytäviä eikä muita varjokkaita puita kuin lehmus vanhan kappalaisen unohdetulla haudalla. Kiviaitaus sulkee jyrkkänä ja korkeana ketoparan piiriinsä. Köyhä ja lohduton on tuo kirkkomaa, ruma kuin saiturin kasvot, jotka kuihtuvat niiden vaikertaessa, joiden onnen hän varasti. Ja ne ovat toki autuaita, jotka lepäävät siellä, ne jotka on laskettu vihittyyn maahan virsiä veisaten ja rukoillen. Mutta Acquilon, kortinlyöjä, hän, joka kuoli viime vuonna Ekebyssä, hänet on täytynyt haudata muurin ulkopuolelle. Tämä mies, joka oli ennen ollut niin ylväs ja ritarillinen, tuo urhea soturi, rohkea metsänkävijä, peluri, joka piti onnen ihan vankinaan, hän joutui kuitenkin hävittämään kaiken, mitä oli itse hankkinut, ja kaiken mitä hänen vaimonsa oli hoitanut. Vaimonsa ja lapsensa hän oli hylännyt monta vuotta sitten viettääkseen kavaljeerielämää Ekebyssä. Eräänä iltana viime kesänä hän oli pelannut talonsa, josta perhe eli. Sen sijaan, että olisi suorittanut velkansa, hän ampui itsensä. Mutta itsemurhaajan ruumis haudattiin poloisen kirkkomaan sammaltuneen muurin ulkopuolelle.

Hänen kuoltuaan oli kavaljeereja ollut vain kaksitoista: hänen kuoltuaan ei kukaan tullut ottamaan kolmannentoista paikkaa, ei muut kuin se musta, joka jouluaattona ryömi masuunista pajaan.

Kavaljeereista oli hänen kohtalonsa ollut katkerampi kuin edeltäjäinsä. Kyllähän he tiesivät, että yhden täytyi heistä kuolla joka vuosi. Mitäpä pahaa siinä? Kavaljeerit eivät saa tulla vanhoiksi. Jos heidän sameat silmänsä eivät jaksa erottaa kortteja, jos heidän vapisevat kätensä eivät voi kohottaa lasia, mitä on elämä heille, mitä he elämälle? Mutta maata kuin koira kirkkomaan aidan ulkopuolella, jossa turve ei saa levätä rauhassa, vaan laitumen lampaat sitä tallaavat ja lapio ja aura haavoittavat, josta kulkija menee ohitse hidastuttamatta askelten vauhtia ja jossa lapset leikkivät hillitsemättä nauruaan ja pilaansa, maata siellä, jonne kivimuuri estää äänen kuulumasta silloin, kun tuomion enkeli herättää pasuunallaan kaikki kuolleet aidan sisäpuolelta — voi, maata siellä!

Nyt soutaa Beerencreutz ruuhella yli Lövenin. Hän tulee illalla tuon minun unelmieni järven yli, jonka rannoilla olen nähnyt jumalien vaeltavan ja jonka syvyydestä taikalinnani kohoaa. Hän soutaa yli Lagön laguunain, jossa kuuset kohoavat suoraan vedestä ja kasvavat matalilla, ympyriäisillä hiekkasärkillä; jossa sortuneen merirosvolinnan rauniot ovat vielä saaren jyrkällä huipulla; hän sivuaa Borgin niemen ja kuusipuiston, jossa vanha petäjä riippuu vielä paksuilla juurillaan sen rotkon suulla, mihin vankka karhu ennen vangittiin ja missä kiviröykkiö ja hautakummut todistavat paikan korkeaa ikää.

Hän soutaa niemen ympäri, nousee maihin kirkkomaan rannassa ja menee sitten niitettyjen ketojen yli, jotka ovat Borgin kreivin aluetta, Acquilonin haudalle.

Sinne tultuaan hän kumartuu ja taputtelee turvetta, kuten kevyesti hyväillään peitettä, jonka alla sairas ystävä lepää. Sitten hän ottaa taskustaan kukkukortit ja istuutuu haudan ääreen.

"Hän on niin yksinään täällä erillään, Johan Fredrik. On kai pienestä pelistä mielissään."

"On synti ja häpeä, että semmoisen miehen täytyy olla täällä ulkopuolella", sanoo suuri karhunkaataja Anders Fuchs ja istuutuu hänen viereensä.

Mutta pikku Ruster, huilunpuhaltaja, virkkaa liikuttuneella äänellä ja kyynelten ahkerasti tippuessa hänen pienistä, punaisista silmistään:

"Lähinnä teitä, eversti, lähinnä teitä hän oli parhain mies, mitä olen tuntenut."

Nuo kolme arvonmiestä istuvat nyt haudan ympärillä ja jakavat vakavasti ja hartaasti kortit.

Minä katselen maailmaa, näen monta hautaa. Tuolla lepää hän, tuo mahtava, marmorin painamana. Surumarssi kaikuu hänen haudallaan. Liput lasketaan kummulle. Näen niiden haudat, joita on paljon rakastettu. Kukkia, kyynelten kastamia ja suutelojen hyväilemiä, lepää kevyesti heidän viheriöivillä nurmillaan. Unohdettuja hautoja minä näen, ylimielisiä hautoja, valehtelevia lepopaikkoja, ja toisia, jotka eivät sano mitään; mutta koskaan minä en ennen ole nähnyt musta- ja valkearuutuista Killeä ja kulkusmyssyistä Blarenia kutsuttavan haudan asustajan ratoksi.

"Johan Fredrik voitti", sanoo eversti ylpeästi. "Enkö sitä jo arvannut. Minä se opetin häntä pelaamaan. Niin, nyt me olemme kellellämme, me kolme, ja hän yksinään elossa."

Sitten hän kokoaa kortit pakkaan, nousee ylös ja vaeltaa toisten seuraamana takaisin Ekebyhyn.

Nytpä kuollut mahtanee tietää ja tuntea, etteivät kaikki ole unohtaneet häntä ja hänen hyljättyä hautaansa. Kummallista kunnioitusta osoittavat harhautuneet sydämet niille, joita rakastavat; mutta hän, joka makaa muurin ulkopuolella, hän, jonka kuollut ruumis ei ole saanut levätä vihityssä maassa, hänen on syytä iloita, etteivät kaikki hylkää häntä.

Ystävät, ihmisten lapset, kun minä kuolen, saan varmaan levätä keskellä kirkkomaata, isieni haudassa. Varmaankaan en ole ryöstänyt omieni elatusta, en kohottanut kättäni omaa henkeäni vastaan, mutta yhtä varmaan en ole saanut sellaista rakkautta, yhtä varmaan ei kukaan tahdo minulle tehdä niin paljon kuin nuo kavaljeerit tälle tihutyön tekijälle. Aivan varmaan ei tule kukaan illalla, kun aurinko menee mailleen ja kuolleiden kartanoissa on yksinäistä ja surullista, panemaan kirjavia kukkukortteja minun nikamaisten sormieni väliin.

Ei edes tulla — niinkuin minä muuten kernaammin soisin, sillä kortit houkuttelevat minua sangen vähän — haudalleni viuluin ja käyrin, jotta henkeni, joka harhailee maatuvan tomun ympärillä, saisi keinua sävelten virralla niinkuin joutsen keinuu kimaltelevilla laineilla.

Neljästoista luku

VANHOJA LAULUJA

Marianne Sinclaire istui elokuun lopulla hiljaisena arkipäivänä huoneessaan ja järjesti kirjeitään ja papereitaan.

Hänen ympärillään oli aika sekasorto. Suuria, nahkaisia matkalaukkuja ja raudoitettuja kirstuja oli tuotu huoneeseen. Tuolit ja sohvat olivat hänen vaatteittensa peitossa. Ylisiltä ja kaapeista ja petsattujen kirstujen laatikoista oli kaikki vedetty esille, silkit ja liinavaatteet välkähtelivät, korut oli levitetty puhdistettaviksi, saalit ja turkit piti valita ja tarkastaa.

Marianne varustautui pitkälle matkalle. Ei ollut varmaa, palaisiko hän enää koskaan kotiin. Hän oli elämänsä käännekohdassa ja poltti sen vuoksi paljon vanhoja kirjeitä ja päiväkirjoja. Hän ei tahtonut kantaa menneiden muistojen kuormaa.

Siinä istuessaan ja puuhaillessaan joutuu hänen käteensä nippu vanhoja runoja. Ne olivat vanhoja kansanlaulu-muistiinpanoja, joita hänen äitinsä hänen pienenä ollessaan oli hänelle laulellut. Hän aukaisi rihman, joka oli nipun ympärillä, ja alkoi lukea.

Hän hymyili surumielisesti, kun oli hetken lukenut; merkillistä viisautta julistivat nuo vanhat laulut hänelle:

Älä usko onneen, älä onnen merkkiin, älä luota ruusuihin, kauneihin lehtiin.

Älä usko nauruun, sanoivat ne. Katso, kaunis Valborg-neito ajaa kultaisessa karmissaan, ja hänen huulensa hymyilevät, mutta hän on niin surullinen kuin kierisivät kaviot ja pyörät hänen elämänsä onnen ylitse.

Älä usko tanssiin, sanoivat ne. Moni jalka kiitelee keveästi yli vahatun palkin, mutta mieli on raskas kuin lyijy. Hauska ja vallaton on pieni, tanssiva Kirsti, vaikka hän tanssikin nuoren elämänsä hukkaan.

Älä usko pilaan, sanovat ne. Moni astuu pöytään leikkiä laskevin huulin, vaikka on surusta kuolla. Tuossa istuu nuori Adeline ja antaa leikillä tarjota itselleen herttua Fröjdenborgin sydäntä, varmana, että hänen tarvitsee vain nähdä se saadakseen voimaa kuolla.

Oi, te vanhat laulut, mihin pitää siis uskoa, kyyneleihin ja suruunko?

Helposti kääntyy surullinen hymyilemään, mutta se, joka on iloinen, hän ei voi itkeä. Kyyneleihin ja huokauksiin uskovat vanhat laulut, ainoastaan suruun ja surun merkkiin. Suru on todellista, oleellista, se on kiinteä ikivuori löysän hiekan alla. Suruun voi uskoa ja surun merkkiin.

Mutta ilo on vain surua, joka teeskentelee. Ei ole oikeastaan maan päällä muuta kuin surua.

"Oi, te lohduttomat", sanoi Marianne, "eikö teidän vanha viisautenne raukea elämän täyteläisyyden edessä!"

Hän meni ikkunan ääreen ja katseli puutarhaan, jossa hänen vanhempansa juuri huvikseen kävelivät. He kävelivät edestakaisin leveitä käytäviä ja puhuivat kaikesta, mitä silmin huomasivat: nurmen nukasta ja taivaan linnuista.

"Kas", sanoi Marianne, "tässä huokailee nyt sydän surusta, vaikkei se ennenkään ollut kovin onnellinen."

Ja hän ajatteli nyt yht'äkkiä, että kenties kaikki lopultakin oli ihmisen omassa vallassa, että suru ja ilo aiheutui vain hänen erilaisista ajatustavoistaan. Hän tutkisteli itseään, onni vaiko onnettomuus häneen oli osunut tänä vuonna. Hän tiesi tuskin sitä itsekään.

Hän oli elänyt katkeria aikoja. Hänen sielunsa oli ollut sairas. Hänet oli taivutettu maahan syvään alennukseen. Sillä kun hän oli tullut takaisin kotiinsa, oli hän sanonut itselleen: "En tahdo muistella mitään pahaa isästäni." Mutta niin hänen sydämensä ei sanonut. "Hän on tuottanut minulle kuolemansurun", sanoi se, "hän on erottanut minut siitä, jota rakastin, hän on suistanut minut epätoivoon lyödessään äitiä. En suinkaan toivo hänelle mitään pahaa, mutta minä pelkään häntä." Ja hän huomasi, miten hänen täytyi pakottautua istumaan hiljaa, kun isä tuli ja istuutui hänen viereensä; hän olisi halunnut paeta isän luota. Hän koetti rohkaista mieltään, hän puhui hänen kanssaan kuten tavallisesti ja oli melkein alinomaa hänen seurassaan. Hän osasi hillitä itsensä, mutta hän kärsi sanomattomasti. Hän inhosi vihdoin isässä kaikkea: hänen karkeaa, vahvaa ääntään, hänen raskasta käyntiään, hänen suuria käsiään, koko tuota valtavaa sankariolentoa. Hän ei toivonut isälle mitään pahaa, hän ei tahtonut häntä vahingoittaa, mutta hän ei voinut enää lähestyä häntä tuntematta pelkoa ja inhoa. Hänen kukistettu sydämensä kosti. "Sinä et antanut minun rakastaa", se sanoi, "mutta minä olen kumminkin sinun herrasi, sinun herrasi, sinun täytyy nyt vihata."

Kun hän oli niin tottunut aina tutkimaan sisäistä itseään, hän huomasi hyvin, miten tämä inho yhä syveni, miten se päivä päivältä kasvoi. Samalla tuntui siltä kuin hän olisi nyt ollut iäksi kytketty kotiin. Hän aavisti, että olisi parasta matkustaa kotoa muiden ihmisten pariin, mutta tätä päätöstä hän ei nyt taudin jälkeen voinut tehdä. Koskaan ei asiantila parantuisi. Hän kiusaantuisi vain yhä enemmän, ja jonakin päivänä hänen malttinsa pettäisi, ja hän kuohahtaisi isäänsä vastaan ja näyttäisi tälle sydämensä kaiken katkeruuden, ja siitä koituisi taistelua ja onnettomuutta.

Niin meni kevät ja alkukesä. Heinäkuussa hän oli mennyt kihloihin vapaaherra Adrianin kanssa saadakseen oman kodin.

Kerran, kauniina aamupäivänä, oli paroni Adrian karahuttanut pihaa ratsastaen komealla hevosella. Hänen husaaritakkinsa oli auringonpaisteessa loistanut, hänen kannuksensa, sapelinsa ja vyönsä olivat kimallelleet, puhumattakaan paronin omista terveistä kasvoista ja hymyilevistä silmistä. Melchior Sinclaire oli itse seisonut portailla ja ottanut hänet vastaan, kun hän tuli. Marianne oli ommellut ikkunan ääressä. Hän oli nähnyt paronin tulevan ja kuullut jokaisen sanan minkä he puhuivat keskenään.

"Hyvää päivää, ritari Päivänpaiste", huusi tehtaanpatruuna hänelle. "Peijakas, miten korea sinä olet. Ethän vain tule kosimaan?"

"Niinpä tulenkin, setä, niin juuri tulenkin", vastasi paroni nauraen.

"Eikö sinulla ole hävyn häivääkään, poika? Millä sinä eukon elätät?"

"En millään, setä. Jos varaa olisi, hiisi silloin naimisiin menisi."

"Vai niin sanot, vai niin, sinä ritari Päivänpaiste. Mutta onpa sinulla ollut varaa ostaa tuo korea takki!"

"Velaksi, luotolla, setä."

"Ja hevonen, jolla ratsastat, on monen kolikon arvoinen, sen näen, hyvä junkkari. Mistä sinä sen olet saanut?"

"Hevonen ei ole minun, setä."

Tätä ei enää suuri tehtaanpatruuna voinut vastustaa. "Jumala olkoon kanssasi, poikani", hän sanoi. "Sinä tarvitset kyllä vaimon, jolla jotakin on. Jos saat Mariannen, niin ota hänet."

Siten oli heidän puoleltaan asia selvitetty jo ennen kuin paroni Adrian ehti hypätä hevosensa selästä. Mutta Melchior Sinclaire tiesi kyllä mitä teki, sillä paroni Adrian oli kunnon mies.

Sitten oli kosija tullut suoraan Mariannen luo ja puhaltanut heti asiansa ilmi:

"Oo, Marianne, rakas Marianne. Minä olen jo puhunut sedän kanssa. Tahtoisin niin mielelläni sinut vaimokseni. Sano jo suostuvasi, Marianne."

Marianne sai houkutelluksi koko totuuden ilmi: Vanha paroni, kosijan isä, oli antanut taas petkuttaa itsensä ostamaan muutamia tyhjiä kaivoksia. Vanha paroni oli kaiken ikänsä ostanut kaivoksia, löytämättä niistä kuitenkaan mitään. Kosijan äiti oli levoton, itse hän oli joutunut velkoihin, ja nyt hän kosi Mariannea pelastaakseen sukunsa talon ja husaaritakkinsa.

Hänen kotinsa oli Hedebyn säterikartano; se oli toisella puolen järveä, melkein vastapäätä Björneä. Marianne oli tuntenut Adrianin hyvin, he olivat samanikäiset ja leikkitovereita.

"Sinä voit ihan hyvin mennä naimisiin kanssani, Marianne. Minun elämäni on nyt niin viheliäistä. Minun täytyy ajaa lainahevosilla, enkä voi maksaa räätälinlaskujani. Tämähän ei käy mitenkään päinsä. Minun on pakko ottaa ero, ja silloin minä ammun itseni."

"Mutta, Adrian, mitä sellaisesta avioliitosta tulee? Emmehän ole vähääkään rakastuneet toisiimme."

"Niin, mitä rakkauteen tulee, siitä minä viis piittaan", vastasi Adrian. "Minä tahdon vain ratsastaa hyvällä hevosella ja metsästää, mutta kavaljeeri minä en ole, olen työmies. Jos vain saisin rahaa, niin ottaisin kotitalon haltuuni ja hankkisin äidille levon päivät ja olisin tyytyväinen. Minä sekä kyntäisin että kylväisin, sillä pidän työstä."

Ja hän oli katsonut Marianneen rehellisillä silmillään, ja Marianne tiesi, että hän puhui totta ja että hän oli luotettava mies. Hän meni siis Adrianin kanssa kihloihin, parhaastaan päästäkseen vain pois kotoa, mutta senkin vuoksi, että hän oli aina pitänyt paljon hänestä.

Mutta koskaan hän ei ole unohtava kuukautta, joka seurasi sitä elokuun iltaa, jolloin hänen kihlauksensa julkaistiin, tuota mieletöntä aikaa.

Paroni Adrian tuli päivä päivältä yhä surullisemmaksi ja hiljaisemmaksi. Hän kävi tosin Björnessä varsin usein, joskus monta kertaa päivässä, mutta Marianne huomasi hyvin, kuinka alakuloinen hän oli. Muiden kanssa hän toki vielä laski leikkiä, mutta hänen seurassaan hän oli aivan mahdoton: hiljaisuutta ja kuivuutta koko mies. Marianne arvasi kyllä, miten hänen laitansa oli: ei ollutkaan niin helppoa kuin paroni luuli naida rumaa naista. Marianne oli nyt tullut Adrianille vastenmieliseksi. Ei kukaan tiennyt paremmin kuin Marianne itse, miten ruma hän oli. Hän oli kyllä näyttänyt Adrianille, ettei hän halunnut suinkaan hyväilyjä eikä rakkaudenosoituksia, mutta Adriania kiusasi sittenkin ajatella häntä vaimonaan, ja hänen olonsa tuli päivä päivältä pahemmaksi. Miksi paroni siis sieti tällaista tilannetta? Miksi hän ei purkanut kihlausta? Marianne oli antanut kyllin selviä viittauksia. Itse ei Marianne voinut sille mitään. Hänen isänsä oli aivan lyhyesti huomauttanut ettei tyttären maine kärsi enää lisää kihlausseikkailuja. Silloin oli Marianne halveksinut heitä kumpaakin yhtä syvästi, ja mikä keino tahansa näytti hänestä tarpeeksi hyvältä, kunhan hän vain vapautuisi näistä molemmista herroistaan.

Ja vasta pari päivää suurten kihlajaispitojen jälkeen oli käänne äkkiä ja ihmeellisesti tapahtunut.

* * * * *

Hiekkakäytävällä aivan Björnen portaiden edessä oli suuri kivi, josta oli paljon vastusta. Ajoneuvot kaatuivat siihen, hevoset ja ihmiset siihen kompastuivat, piiat, jotka kantoivat raskaita maitopyttyjä, töytäsivät siihen ja kaatoivat maidon, mutta kivi sai vain olla paikoillaan, koska se oli ollut siinä monta vuotta. Sehän oli ollut siinä jo tehtaanpatruunan vanhempien eläessä, vieläpä kauan ennen kuin Björnen kartanoa ajateltiin rakentaakaan. Tehtaanpatruuna Sinclaire ei ymmärtänyt, minkä tähden hänen pitäisi se nostattaa maasta.

Mutta elokuun viimeisinä päivinä sattui niin, että pari piikaa, jotka kantoivat raskasta korvoa, kompastuivat kiveen ja kaatuivat vahingoittuen pahasti, ja suuttumus kiveen oli suuri.

Oli vasta aamiaisen aika. Tehtaanpatruuna oli aamukävelyllä, mutta kun väki juuri, nyt kahdeksan ja yhdeksän välillä, oli kotosalla, niin käsketti Gustava-rouva pari miestä tulemaan ja kaivamaan sen suuren kiven maasta.

He tulivatkin rautakankeineen ja lapioineen, kaivoivat ja kankesivat ja saivat vihdoin tuon vanhan rauhanhäiritsijän luolastaan. Sitten he kuljettivat sen takapihaan. Siinä oli työtä tarpeeksi kuudelle miehelle.

Tuskin oli kivi poistettu, kun tehtaanpatruuna tuli kotiin, ja heti osuivat hänen silmänsä tuohon surkeuteen. Sen nyt arvasi, että hän vihastui. Eihän koko talokaan ollut enää sama hänen mielestään. Kuka oli uskaltanut viedä pois kiven? Jaha, Gustava-rouvako käskenyt. Niin, naisväellä ei ole sydäntä. Eikö hänen vaimonsa tiennyt, että hän rakasti sitä kiveä?

Ja sitten hän meni suoraan kiven luo, nosti sen hartiavoimalla maasta ja kantoi takapihan ja pihan poikki juuri samalle paikalle, jossa se oli ennen ollut, ja paiskasi sen paikoilleen. Ja se oli kivi, jonka kuusi miestä hädin tuskin jaksoi nostaa. Sitä urotyötä ihailtiin koko Vermlannissa suuresti.

Kun hän kantoi kiveä pihan poikki, seisoi Marianne juuri ruokasalin ikkunan ääressä ja katseli häntä. Hän ei koskaan ollut nähnyt isää niin hirmuisena. Isä oli hänen herransa, tuo hirmuinen, mahdottoman väkevä, tuo juonikas, oikullinen herra, joka ei kysynyt koskaan muuta kuin omaa mieltään.

He rupesivat aamiaiselle, ja Mariannella oli pöytäveitsi kädessä. Hän kohotti ajatuksissaan veistä.

Gustava-rouva tarttui hänen ranteeseensa.

"Marianne!"

"Mikä hätänä, äiti?"

"Voi, Marianne, sinä näytit niin kummalliselta. Minä pelästyin."

Marianne katsoi häntä pitkään. Äiti oli pieni, kuiva ihminen, harmaahapsi ja ryppyinen, jo viidenkymmenen iässä. Hän — hän rakasti kuin koira laskematta lyöntejä ja iskuja. Hän oli useimmiten reippaalla tuulella, ja kuitenkin hän teki surullisen vaikutuksen. Hän oli kuin myrskyn tuivertama puu merenrannalla, hän ei ollut koskaan saanut kasvaa rauhassa. Hän oli oppinut kulkemaan piiloteitä, hän valehteli tarvittaessa ja tekeytyi usein nuhteista päästäkseen tuhmemmaksi kuin olikaan. Kaikin puolin hän oli miehen luoma.

"Surisiko äiti kovasti, jos isä kuolisi?" kysyi Marianne.

"Marianne, sinä olet vihainen isälle. Sinä olet aina vihainen isälle. Miksi ei olo jo tule hyväksi, kun sinä olet saanut uuden sulhasenkin?"

"Oi, äiti! Minä en voi sille mitään. Voinko minä mitään sille, että kammoan häntä. Eikö sitten äitikin näe, millainen hän on? Miksi minä pitäisin hänestä? Hän on kiivas, hän on sivistymätön, hän on kiusannut sinua, niin että olet vanhentunut ennen aikaasi. Miksi pitää hänen olla meidän isäntämme? Hänhän on kuin mikäkin hullu. Miksi minun täytyy häntä kunnioittaa ja pitää arvossa? Hän ei ole hyvä, hän ei ole armelias. Minä tiedän kyllä, että hän on vahva. Hän löisi kuoliaaksi meidät koska tahansa. Hän voi ajaa meidät talosta, jos tahtoo. Senkö vuoksi minun pitää häntä rakastaa?"

Mutta silloin ei Gustava-rouva ollut lainkaan tavallisensa. Hän tuli voimakkaan rohkeaksi ja puhui tietoisia sanoja:

"Kavahda itseäsi, Marianne. Minusta tuntuu nyt melkein siltä kuin olisi isä ollut oikeassa jättäessään sinut oven taakse viime talvena. Saat nähdä, että sinua kohtaa rangaistus tästä. Sinä saat oppia sietämään vihaamatta ja kärsimään kostamatta."

"Oi äiti, minä olen niin onneton."

Ja kohta tulikin käänne. He kuulivat eteisestä raskaan kumahduksen, niinkuin jotakin olisi kaatunut.

He eivät saaneet koskaan tietää, oliko Melchior Sinclaire seisonut eteisen portailla kuunnellen avonaisen salinoven kautta Mariannen sanoja, vai oliko ainoastaan ruumiinponnistus syynä halvauskohtaukseen. Kun he tulivat ulos, hän makasi eteisessä pyörryksissä. Syytä he eivät rohjenneet koskaan kysyä häneltä. Itse hän ei mitenkään antanut huomata kuulleensa mitään. Marianne ei tohtinut täydellisesti ajatella, että oli tahtomattaan kostanut. Mutta kun hän näki isänsä makaavan noilla samoilla portailla, joilla oli oppinut vihaamaan häntä, hälveni kaikki katkeruus hänen sydämestään.

Patruuna tuli pian tajuihinsa ja oltuaan pari päivää hiljakseen pääsi entiselleen eikä kuitenkaan ollut enää entisellään.

Marianne näki vanhempiensa kävelevän yhdessä puutarhassa. Niin he aina nykyisin kävelivät. Isä ei mennyt koskaan yksinään, hän ei käynyt enää kylillä, hän nurisi vieraita ja kaikkea, mikä saattoi erottaa hänet vaimonsa seurasta. Vanhuus oli yllättänyt hänet. Hän ei saanut kirjoitetuksi kirjettä; hänen vaimonsa täytyi se tehdä. Hän ei määrännyt missään asiassa ominpäin, vaan kysyi vaimoltaan neuvoa kaikessa ja teki niinkuin tämä tahtoi. Ja hän oli aina lauhkea ja ystävällinen. Hän huomasi itsekin muutoksensa ja sen, että hänen vaimonsa oli onnellinen. "Hänen on nyt hyvä olla", hän sanoi eräänä päivänä Mariannelle ja osoitti Gustava-rouvaa.

"Oi, rakas Melchior", huudahti rouva. "Tiedäthän, että toivoisin mieluummin, että sinä vain tulisit terveeksi."

Ja sitä hän toivoikin. Hänen riemunsa oli kertoa millainen suuri tehtaanpatruuna oli ollut voimainsa päivinä. Hän kertoi, miten hän kesti humussa ja jyryssä yhtä hyvin kuin mikä Ekebyn kavaljeeri tahansa, kuinka hän teki afäärejä ja voitti paljon rahaa, juuri silloin kun hän, Gustava, pelkäsi hänen toimittavan heidät maantielle hurjuudellaan. Mutta Marianne tiesi, että äiti oli onnellinen valituksestaan huolimatta. Olla kaikki miehelle, se riitti hänelle. He näyttivät molemmat vanhoilta, ennen aikojaan murtuneilta. Marianne luuli tietävänsä jo, miten heidän elämänsä oli jatkuva. Isä tulee vähitellen yhä heikommaksi, halvaus tapaa taas ja tekee hänet yhä avuttomammaksi, ja äiti vaalii häntä kunnes kuolema heidät erottaa. Mutta loppuhan voi olla vielä hyvin kaukana. Gustava-rouva saa pitää rauhaista onneaan vielä jonkin aikaa. Niin se varmaan käy, ajatteli Marianne. Elämä oli äidille velkaa.

Hänen oma olonsakin oli tullut paremmaksi. Ei pakottanut nyt enää tuskastuttava epätoivo häntä menemään naimisin, vain että hän saisi toisen isännän. Hänen haavoittunut sydämensä sai levon. Viha oli hyrskynnyt siinä, niinkuin rakkauskin, mutta hän ei ajatellut enää kärsimyksiä, joita se oli tuottanut hänelle. Hänen täytyi tunnustaa olevansa nyt rikkaampi, korkeampi ihminen kuin ennen; mitä hän siis olisi voinut toivoa siitä tekemättömäksi, mitä oli tapahtunut? Oliko siis totta, että kaikki kärsiminen oli hyväksi? Voiko kaikki kääntyä onneksi? Hän oli alkanut pitää kaikkea sellaista hyvänä, joka auttaa häntä kehittymään korkeammalle ihmistasolle. Vanhat laulut eivät olleet oikeassa. Suru ei ollut ainoa olennainen. Hän oli nyt päättänyt matkustaa katselemaan itselleen jotakin paikkaa, jossa häntä tarvittaisiin. Jos hänen isänsä olisi ollut entisellään, hän ei ikinä olisi antanut hänen purkaa kihlaustaan. Nyt oli Gustava-rouva välittänyt asian. Olipa Marianne saanut oikeuden antaa paroni Adrianille raha-avunkin, jota tämä tarvitsi.

Adrianiakin voi Marianne nyt ajatella ilolla — hänhän pääsi nyt Adrianista vapaaksi. Adrian oli reippaudessaan ja elämänhalussaan aina ollut hänestä Göstan kaltainen. Nyt hän saisi nähdä Adrianin jälleen iloisena. Hänestä tulisi taaskin tuo päivänpaisteen ritari, joka oli loistossaan ratsastanut hänen isänsä taloon. Hän, Marianne, hankkisi Adrianille maata, jota poika saisi kyntää ja kaivaa niin paljon kuin sydän halaa, ja hän saa nähdä Adrianin vievän alttarille kauniin morsiamen.

Sellaisin miettein hän istuu nyt ja kirjoittaa Adrianille erokirjettä. Hän kirjoittaa pehmeitä, vakuuttavia sanoja, leikkiin kapaloitua järkeä, ja kumminkin niin, että Adrian ymmärtää, miten vakavaa totta hän tarkoittaa.

Siinä kirjoittaessaan hän kuulee kavioiden kopinaa tieltä.

"Rakas ritari Päivänpaisteeni", ajattelee hän, "tämä on viimeinen kerta."

Vapaaherra Adrian tulee sitten kohta suoraan hänen huoneeseensa.

"Voi, Adrian, tännekö sinä tulet?" ja Marianne silmää kauhistuneena laukkuihin joutuvia kapineitaan.

Heti Adrian arastuu ja kainostuu ja pyytää anteeksi.

"Minä olin juuri kirjoittamassa sinulle", sanoo Marianne. "Kas tässä, saat lukea sen heti."

Adrian ottaa kirjeen, ja Marianne tarkastaa häntä hänen lukiessaan. Hän toivoo saavansa nähdä hänen kasvonsa ilosta loistavina.

Mutta Adrian ei ole lukenut pitkälle, kun hän sävähtää tulipunaiseksi, viskaa kirjeen lattialle, polkee sitä ja kiroaa, oikein tärisevästi kiroaa.

Silloin kulkee hiljainen väristys pitkin Mariannen ruumista. Hän ei ole mikään aloittelija rakkauden tutkinnassa, mutta silti hän ei ole ennen ymmärtänyt tätä kokematonta poikaa, tätä suurta lasta.

"Adrian, rakas Adrian", hän sanoo. "Mitä ilvettä sinä olet pitänyt kustannuksellani? Tule nyt ja sano totuus."

Hän tuli ja oli suoraan tukahduttaa hänet hyväilyihinsä. Poika-parka, miten hän oli tuskitellut ja kaivannut.

Tuokion päästä Marianne katseli ulos. Siellä käveli Gustava-rouva yhä puhellen suuren tehtaanpatruunan kanssa kukista ja linnuista, ja täällä istui hän jokeltaen rakkautta. "Elämä on antanut meidän kummankin tuntea ankaraa vakavuuttaan", hän ajatteli ja hymyili surumielisesti. "Se tahtoo nyt meitä lohduttaa, me olemme saaneet kumpikin suuren lapsemme, jonka kanssa saamme leikitellä."

Oli kumminkin hyvä, että häntä voitiin vielä rakastaa. Oli suloista kuulla sulhon kuiskaavan siitä taikavoimasta, joka Mariannesta säteili, ja miten Adrian oli hävennyt sitä, mitä oli sanonut ensi kerran keskustellessaan Mariannen kanssa. Adrian ei silloin ollut tiennyt, mikä voima Mariannella oli. Oi, kukaan mies ei voinut tulla hänen läheisyyteensä rakastumatta häneen, mutta hän oli pelästyttänyt Adrianin, hän oli tuntenut olevansa niin kummallisesti masennettu.

Tämä ei ollut onnea eikä onnettomuutta, mutta Marianne päätti koettaa elää sellaisen miehen kanssa.

Hän alkoi ymmärtää itseänsä ja ajatteli vanhain laulujen sanoja tunturikyyhkysestä, tuosta kaipuun linnusta. Koskaan ei se juo raikasta vettä, vaan ensin se sekoittaa sen jalallaan, niin että se paremmin soveltuu sen surulliselle mielelle. Niinpä ei hänkään ollut kulkeva elämän lähteelle suoraan eikä juova kirkasta, sekoittamatonta onnea. Kaihon samentamana miellytti elämä häntä parhaiten.

Viidestoista luku

KUOLEMA VAPAUTTAJA

Kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, tuli elokuussa, jolloin yöt olivat kuutamonkalvaat, kapteeni Ugglan taloon. Mutta hän ei tohtinut mennä suoraan sisälle tuohon vieraanvaraiseen kotiin, sillä harvat ovat ne, jotka häntä rakastavat.

Kalpealla ystävälläni, kuolema vapauttajalla, on rohkea sydän. Hänen ilonsa on ratsastaa ilmojen halki hehkuvain kanuunankuulain kantamana.

Hän ottaa räiskyvän kranaatin niskaansa ja nauraa, kun se halkee ja sirut lentelevät. Hän keikkuu kummitustansseissa hautausmaalla eikä kammo sairashuoneen ruttosalejakaan, mutta hän vapisee hurskaan kynnyksellä ja hyvän ihmisen ovella. Sillä hän ei halua että häntä tervehditään itkulla, häntä, joka vapauttaa henget kipujen kahleista, häntä, joka vapauttaa sielut painavasta tomusta ja antaa heidän kokea vapaata, ihanaa elämää avaruuksissa.

Vanhaan lehtoon päärakennuksen taakse, jossa tänäänkin vielä solakat, valkokupeiset koivut kilpailevat saadakseen taivaan valoa latvojensa tuuheille lehväkimpuille, sinne pujahti kuolema. Sinne, joka silloin oli vilvoittavan nuori ja vehreä, kätkeytyi kalpea ystäväni päivän ajaksi; mutta yöllä hän seisoi metsänreunassa, valkeana ja kalvaana, viikate kuutamossa kimmeltäen.

Oi, Eros! Sinä olit se jumala, jolla se lehto oli tavallisesti hallussaan. Vanhat tietävät kertoa, miten rakastavat parit etsivät muinoin sen rauhaa. Ja vielä tänä päivänä, kun matkaan ohi Bergan talon ja nurisen raskaita mäkiä ja tukahduttavaa tomua, riemuitsen nähdessäni tuon lehdon, sen harvenneet valkorungot, jotka hohtavat nuorten, kauniiden ihmisten rakkauden muistoja.

Mutta silloin seisoi siellä kuolema, ja öiset eläimet näkivät hänet. Ilta illan jälkeen kuuli Bergan väki, miten kettu ulvoi ennustaen hänen tuloaan. Tarhakäärme mateli hiekkakäytävää pitkin aina kartanon portaille. Se ei voinut puhua, mutta he ymmärsivät hyvin, että se tuli tuon mahtavan enteenä. Ja omenapuussa kapteeninrouvan ikkunan edessä kajahutti huuhkaja huutonsa. Sillä koko luonto tuntee kuoleman ja vapisee.

Tapahtui sitten, että Munkerudin laamannilaiset, jotka olivat käyneet vieraisilla Bron suuressa pappilassa, palasivat Bergan ohi noin kahden aikaan yöllä ja näkivät kynttilän palavan vierashuoneen ikkunassa. Selvästi he näkivät keltaisen liekin ja valkean kynttilän ja ihmetellen kertoivat tuosta kynttilästä, joka oli siellä kesäyönä palanut.

Silloin nauroivat Bergan iloiset neidit ja sanoivat, että laamanni oli nähnyt näkyjä, sillä talikynttilät olivat heiltä loppuneet ja poltetut jo maaliskuussa; ja kapteeni vannoskeli, ettei vierashuoneessa ollut ketään asunut moneen viikkoon; mutta kapteeninrouva vaikeni ja kalpeni, sillä tuollainen valkea kynttilä ja sen kirkas liekki näkyi tavallisesti aina silloin, kun joku hänen suvustaan oli vapautuva kuolema vapauttajan avulla.

Kohta senjälkeen, eräänä säteilevänä elokuun päivänä, tuli Ferdinand kotiin maanmittaustöistä pohjoisista metsistä. Hän tuli kalpeana ja sairaana, parantumaton paha keuhkoissaan, ja heti kun kapteeninrouva näki hänet, hän tiesi, että hänen poikansa oli kuoleva.

Hänen täytyisi siis lähteä, tämän hyvän pojan, joka ei ollut koskaan tuottanut vanhemmilleen surua. Nuoren miehen oli jätettävä maailman ilot ja onni ja kaunis, rakastettu morsian, joka odotti häntä, ja rikkaat kartanot, jyrisevät vasarat, jotka olisivat olleet hänen.

Vihdoin, kun kalpea ystäväni oli kuunkierron viivytellyt, hän rohkaisi luontonsa ja meni eräänä yönä kartanolle. Hän ajatteli, että olihan siellä otettu vastaan niin iloisin kasvoin nälkä ja hätäkin, miksi ei siis häntä riemulla tervehdittäisi?

Hän läheni hiljaa hiekkakäytävää pitkin, luoden tumman varjon ruohistolle, jossa kastepisarat kimaltelivat kuun säteissä. Hän ei tullut kuin iloinen elomies, kukkia hatussa ja käsi tyttönsä vyötäröllä. Hän astui kumaraisena kuin riutunut sairas ja piti viikatettaan piilossa viittansa poimuissa, huuhkaimien ja yökköjen liehuessa hänen ympärillään.

Sinä yönä kuuli kapteeninrouva, joka valvoi vuoteellaan, koputettavan ikkunanlautaansa, ja hän nousi istualleen vuoteessaan ja kysyi:

"Kuka siellä koputtaa?"

Ja vanhat kertovat kuoleman hänelle vastanneen: "Kuolema koputtaa, kuolema."

Silloin nousi kapteeninrouva vuoteesta, avasi ikkunansa ja näki yökköjen ja pöllöjen leijailevan kuutamossa, mutta kuolemaa hän ei nähnyt.

"Tule", sanoi hän puoliääneen, "tule, ystävä ja vapauttaja! Miksi sinä viivyit näin kauan! Minä olen odottanut sinua, minä olen kutsunut. Tule ja vapauta poikani!"

Silloin pujahti kuolema sisään, iloissaan kuin poloinen majesteetti, joka on syösty valtaistuimeltaan, mutta saa nyt raihnaana vanhuksena takaisin kruununsa; iloisena kuin lapsi, kun sitä kutsutaan leikkimään.

Seuraavana päivänä asettui kapteeninrouva poikansa sairasvuoteen ääreen ja puhui hänen kanssaan vapautettujen henkien autuudesta ja heidän ihanasta elämästään.

"Ne tekevät työtä", sanoi hän, "ne vaikuttavat. Ne ovat sellaisia taiteilijoita, poikani, suuria taiteilijoita! Kun sinä pääset heidän pariinsa, niin miksi tahdot tulla? Kuvanveistäjäksi, jolla ei ole talttaa, mutta joka luo ruusuja ja liljoja. Iltaruskojen mestariksi. Ja kun aurinko menee kauneimmillaan mailleen, niin minä istun ja ajattelen: tuo on Ferdinandin tekemää.

"Rakas poikani, ajattele, miten paljon näkemistä sinä saat, miten paljon tekemistä! Ajattele siemeniä, jotka on keväällä herätettävä elämään, myrskyjä, jotka on hallittava, unelmia, jotka on lähetettävä. Ja ajattele pitkiä avaruuden matkojasi maailmasta maailmaan.

"Muista minua, poikani, silloin kun saat nähdä niin paljon kaunista! Sinun äiti raukkasi ei ole koskaan nähnyt muuta kuin Vermlannin, ei ole.

"Mutta jonakin päivänä sinä astut Herramme eteen ja rukoilet, että hän antaisi sinulle yhden niistä pienistä maailmoista, jotka kieppuvat avaruudessa, ja hän antaa sen. Ja kun sinä sen saat, se on kylmä ja pimeä, täynnä kuiluja ja kallioita, eikä siellä ole kukkia eikä eläimiäkään. Mutta sinäpä teet työtä tähdellä, jonka Jumala on sinulle antanut. Sinä viet sinne valoa, lämpöä ja ilmaa, hankit sinne yrttejä ja satakieliä ja kirkassilmäisiä gaselleja, annat koskien syöstä kuiluihin, kohotat vuoret ja kylvät kedot punaisimmilla ruusuilla. Ja kun minä sitten kuolen, Ferdinand, kun minun sieluni vapisee pitkän matkan tähden ja minä pelkään eroa tutuilta seuduilta, silloin istut sinä ja odotat ikkunan takana vaunuinesi, joiden edessä on paratiisilinnut, kimaltavissa kultavaunuissa, minun Ferdinandini.

"Ja minun köyhä, rauhaton sieluni otetaan sinun vaunuihisi ja saa istua sinun vieressäsi kunnioitettuna kuin kuningatar. Sitten me ajamme halki avaruuksien ja kimaltavain maailmoiden ohi, ja kun me sitten tulemme lähelle taivaan pihoja ja ne tulevat yhä ihanimmiksi, niin minä kysyn, kun en muutakaan ymmärrä: Emmekö me jo jää tähän, tai tähän?

"Mutta sinä vain naurat hiljaa itseksesi ja hoputat lintuvaljakkoa… Ja vihdoin me tulemme pienimpään maailmoista, mutta kaikkein kauneimpaan mitä olen siellä nähnyt, ja siellä me pysähdymme kultaisen linnan portille, ja sinä annat minun astua ikuiseen ilon kotiin.

"Siellä ovat ruoka-aitat ja kirjakaapit täynnä. Kuusimetsä ei siellä pimennä niinkuin täällä Bergassa näköalaa kauniiseen maailmaan, vaan minä näen yli avarain merten ja päivänpaisteisten ketojen, ja tuhat vuotta on niinkuin yksi päivä."

Siten kuoli Ferdinand, valoisain näkyjen lumoamana, hymyillen tulevaisuuden ihanuudelle.

Kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, ei ollut koskaan nähnyt niin suloista näkyä. Sillä vaikka oli kyliin niitä, jotka itkivät Ferdinand Ugglan kuolinvuoteella, niin sairas itse vain hymyili viikatemiehelle, kun tämä asettui sängynlaidalle, ja hänen äitinsä kuunteli kuolinkorahduksia kuin suloisinta musiikkia. Hän vapisi pelosta, ettei kuolema jaksaisi täyttää tehtäväänsä, ja kun kaikki oli lopussa, puhkesivat kyyneleet hänen silmiinsä, mutta ne olivat ilon kyyneleitä, nuo, jotka tippuivat hänen silmistään hänen poikansa kylmenneille kasvoille.

Koskaan ei kalvasta ystävääni ollut pidetty niin hyvänä kuin Ferdinand Ugglan hautajaisissa. Jos hän olisi tohtinut näyttäytyä, hän olisi tullut sinne sulkakoristeinen baretti päässä ja kullalla kirjailtu viitta hartioilla ja tanssinut ruumissaaton etunenässä hautausmaan tiellä. Mutta nyt istui tuo yksinäinen vanhus kumarassa kirkkomaan muurilla, vanha, musta viitta yllään, ja katseli sieltä, kun ruumissaatto tuli.

Oi, se oli ihmeellinen ruumissaatto! Aurinko ja valoisat hattarat tekivät päivän iloiseksi, pitkät kuhilasrivit kaunistivat peltoja, astrakaaniomenat loistivat rovastin puutarhassa läpinäkyvinä ja kirkkaina, ja lukkarin talon ruususarassa komeilivat daaliat ja ylioppilasneilikat.

Olipa se ihmeellinen ruumissaatto, se joka nyt vieri lehmusten välitse. Kukitetun arkun edeltä kulki kauniita lapsia sirotellen tielle kukkia. Ei näkynyt surupukuja, ei suruharsoja, ei valkeita, leveitä piippakauluksia, sillä hän, kapteeninrouva, oli tahtonut, ettei Ferdinandia, joka kuoli niin iloisesti, hyvään leposijaansa saattaisi synkkä ruumiskulkue, vaan loistava hääseurue.

Lähinnä arkkua kulki Anna Stjärnhök, vainajan kaunis, säteilevä morsian. Hän oli pannut päähänsä morsiuskruunun, verhoutunut morsiushuntuun ja pukeutunut laahaavaan, valkeaan morsiuspukuun, välkehtivään silkkiin. Siten koristautuneena hän meni haudalle vihittäväksi maatuvaan sulhoonsa.

Hänen perästään tulivat muut, pari parin jälkeen, ryhdikkäät naiset ja muhkeat miehet. Komeat, loistavat rouvat tulivat säteilevin soljin ja rintaneuloin, maidonvalkein helminauhoin ja kultaisin rannerenkain. Silkki- ja pitsikeot kohottivat heidät turbaaniensa korkeita töyhtöjä kanuunakiharain yläpuolelle, ja heidän olkapäillään silkkipukuja verhoten häilyivät ohuet, silkkikutoiset saalit, jotka muinoin oli saatu morsiuslahjaksi. Ja miehet tulivat kauneimmissa pukimissaan, pöyhistelevissä röyhelöpaidoissaan ja korkeakauluksisissa hännystakeissaan, joissa oli kullatut napit, ja kankeat kultakirjoliivit hohtivat ja runsaasti tikatut samettiliivit paistoivat. Se oli hääsaattue, kuten kapteeninrouva oli tahtonut.

Itse hän kulki lähinnä Anna Stjärnhökiä, miehensä käsipuolessa. Jos hänellä olisi ollut kullalla kirjailtu hame, olisi se nyt ollut hänen yllään, jos hänellä olisi ollut koruja ja loistava turbaani, hän olisi pukeutunut niihinkin kunnioittaakseen poikaansa nyt hänen juhlapäivänään. Mutta hänellä oli vain tuo musta taftisilkkipuku ja kellastuneita pitsejä, jotka olivat nähneet niin monta juhlaa, ja ne olivat hänellä näissäkin juhlissa.

Vaikka hautajaisvieraat saapuivat loistavan komeina, ei kuitenkaan yksikään silmä ollut kuiva, kun he kellojen hiljaa soidessa matkasivat haudalle. Miehet ja naiset itkivät, ei juuri niin paljon vainajaa kuin itseään. Kas, tuolla kulki morsian, tuolla kannettiin sulhoa, tässä kulkevat he itse, koristautuneena pitoihin, ja kumminkin — kuka astuu maan vihreitä polkuja eikä tiedä olevansa luotu murheen valtaan, suruun, onnettomuuteen, kuolemaan? He astuivat ja itkivät ajatellessaan, ettei mikään maallinen mahti voinut heitä suojella.

Kapteeninrouva ei itkenyt, mutta hän olikin ainoa, jonka silmät olivat kuivat.

Kun rukoukset oli luettu ja hauta luotu umpeen, palasivat kaikki vaunuilleen. Ainoastaan kapteeninrouva ja Anna Stjärnhök viipyivät haudalla jättääkseen vainajalle viimeiset jäähyväiset. Vanhus istahti hautakummulle, ja Anna asettui hänen viereensä.

"Katso", sanoi kapteeninrouva, "minä sanoin Jumalalle: 'Anna vapauttavan kuoleman tulla ja viedä poikani pois, anna hänen viedä pois se, jota minä enimmän rakastan, viedä hiljaisten kartanoiden lepoon, ja ainoastaan ilon kyyneleet nousevat silmiini, eivät muut; häiden komeudella tahdon minä hänet hautaan saattaa, ja punaisen, kukkaisuhkean ruusupensaani, joka on huoneeni ikkunan alla, minä muutan hänen luokseen hautausmaalle.' — Ja nyt kävi niin, poikani on kuollut. Minä tervehdin kuolemaa ystävänä, kutsuin häntä suloisimmilla nimillä, itkin ilonkyyneliä poikani kylmenneille kasvoille, ja syksyllä, kun lehdet ovat pudonneet, minä muutan tänne ruusupensaani. Mutta tiedätkö sinä, joka istut tässä vieressäni, miksi minä olen rukoillut Jumalalta sellaista?"

Hän katsoi Anna Stjärnhökiin kysyvästi, mutta tyttö istui ääneti ja kalpeana hänen vieressään. Kenties hän taisteli tukahduttaakseen sisäisiä ääniä, jotka alkoivat jo nyt vainajan haudalla kuiskata hänelle, että hän oli vihdoinkin vapaa.

"Syy on sinun", sanoi kapteeninrouva.

Silloin hätkähti ja kyyristyi tyttö kuin nuijanlyönnistä. Hän ei vastannut sanaakaan.

"Anna Stjärnhök, sinä olit kerran ylpeä ja itsepäinen: silloin sinä leikittelit minun pojallani, otit hänet ja hylkäsit hänet. Mitäpä siitä! Hän sai tyytyä, niinkuin kaikki muutkin. Kenties sekä hän että me muut sitä paitsi rakastimme yhtä paljon sinun rahojasi kuin sinua itseäsi. Mutta sinä tulit takaisin, sinä tulit ja toit siunauksen kotiimme, olit lempeä ja kärsivällinen, vahva ja hyvä, silloin kun tulit. Sinä hellit rakkaudella meitä, sinä teit meidät niin onnellisiksi, Anna Stjärnhök, ja me köyhät poloiset makasimme sinun jaloissasi.

"Ja kumminkin minä olen toivonut, ettet sinä olisi tullut. Ei olisi minun silloin tarvinnut rukoilla Jumalaa lyhentämään poikani ikää. Viime jouluna hän vielä olisi jaksanut kadottaa sinut, mutta sitten kun hän olisi oppinut tuntemaan sinut sellaisena kuin nyt olet, ei hänellä olisi ollut siihen voimaa.

"Tiedä se, Anna Stjärnhök, sinä, joka tänään olet pukeutunut morsiuspukuun seurataksesi poikaani, tiedä, että jos hän olisi elänyt, et sinä koskaan olisi saanut seurata häntä siinä puvussa Bron kirkkoon, sillä sinä et rakastanut häntä.

"Minä näin sen, sinä tulit ainoastaan lieventämään meidän kovaa osaamme. Sinä et rakastanut häntä. Luuletko sinä, etten minä tunne rakkautta, etten minä näe, missä sitä on ja mistä sitä puuttuu. Silloin minä ajattelin: Korjatkoon Jumala poikani hengen ennen kuin hänen silmänsä aukenevat.

"Oi, jospa olisit rakastanut häntä! Oi, ettet koskaan olisi tullut luoksemme sulostuttamaan meidän elämäämme, kun et kerran häntä rakastanut! Minä tiesin velvollisuuteni; jos hän ei olisi kuollut, olisi minun täytynyt sanoa hänelle, ettet sinä häntä rakastanut, että sinä tahdoit mennä naimisiin hänen kanssaan vain siksi, että sinä olet itse sääliväisyys. Minun olisi täytynyt pakottaa hänet päästämään sinut vapaaksi, ja silloin hänen elämänsä onni olisi ollut hukassa. Katsos, sen vuoksi minä rukoilin Jumalaa, että hän saisi kuolla, ettei minun tarvitsisi häiritä hänen sydämensä rauhaa. Ja minä olen iloinnut hänen vajoavista poskistaan, riemuinnut hänen korisevasta hengityksestään; vavissut, ettei kuolema voisi tehtäväänsä täyttää."

Rouva vaikeni ja odotti vastausta, mutta Anna Stjärnhök ei vielä voinut puhua, hän kuunteli vielä monia ääniä sielunsa syvyydestä.

Silloin huudahti kapteeninrouva epätoivoissaan:

"Oi, miten onnellisia ovat ne, jotka saavat surra kuolleitaan, ne, jotka saavat vuodattaa kyynelvirtoja. Minun täytyy poikani haudalla seisoa kuivin silmin, minun täytyy riemuita hänen kuolemastaan. Miten onneton olenkaan."

Silloin painoi Anna Stjärnhök kätensä lujasti rintaansa vasten. Hän muisti talviyön, jolloin oli vannonut nuoren rakkautensa kautta rupeavansa näiden köyhien ihmisten tueksi ja lohdutukseksi, ja hän vapisi kauhusta. Oliko siis kaikki ollut turhaa, eikö hänen uhrinsa ollut sellainen, johon Jumala mielistyy? Pitikö kaiken kääntyä kiroukseksi?

Mutta jos hän uhraisikin kaikki, eikö Jumala silloin voi siunata hänen työtään ja antaa hänen tulla onnentuojaksi, turvaksi, ihmisten avuksi?

"Mitä tarvitaan siihen, että voisit surra poikaasi?" kysyi hän.

"Vaaditaan, ettei minun tarvitsisi enää uskoa vanhain silmäini todistuksia. Jos minä uskoisin, että sinä minun poikaani rakastit, silloin minä surisin hänen kuolemaansa."

Silloin tyttö nousi, silmät hurmausta hohtaen. Hän tempasi morsiushuntunsa ja levitti sen haudalle, hän tempasi seppeleensä ja kruununsa ja laski ne hunnun viereen.

"Katso nyt, miten minä häntä rakastan", huudahti hän. "Minä lahjoitan hänelle kruununi ja huntuni. Minä vihin itseni häneen. Koskaan en tule toisen omaksi."

Silloin nousi kapteeninrouvakin. Hän seisoi hetkisen hiljaa, koko hänen ruumiinsa vavahteli, ja hänen kasvonsa nytkähtelivät, mutta vihdoin pääsivät kyyneleet valloilleen, surunkyynelet.

Mutta minun kalpea ystäväni, kuolema vapauttaja, kauhistui nämä kyyneleet nähdessään; häntä ei siis täälläkään oltu tervehditty ilolla, eivät täälläkään olleet sydämestään iloinneet hänestä.

Hän veti viittansa hupun syvään kasvoilleen, laskeutui hiljaa hautausmaan muurilta ja katosi peltojen ruiskuhilaiden sekaan.

Kuudestoista luku

KUIVUUS

Jos kuolleet kappaleet voivat rakastaa, jos maa ja vesi voivat erottaa ystävän vihollisesta, tahtoisin minä mielelläni omata niiden rakkauden. Minä tahtoisin, ettei viheriä maa tuntisi askeleitani raskaana kuormana. Tahtoisin, että se antaisi mielellään anteeksi, kun sitä haavoitetaan minun tähteni auralla ja karhilla, että se avaisi kernaasti povensa minun kuolleelle ruumiilleni. Ja minä tahtoisin, että laineella, jonka kirkkaan peilin aironi lyö rikki, olisi sama kärsivällisyys minua kohtaan kuin äidillä on raisua lasta kohtaan, kun se kiipeää hänen polvelleen varomatta juhlapuvun sileätä silkkiä. Kirkkaan ilman, joka väräjää sinivuorten yllä, ystävä tahtoisin olla, ja paistavan auringon ja kaunoisten tähtien. Sillä minusta näyttää usein siltä kuin kuolleet kappaleet tuntisivat ja kärsisivät elävien kanssa. Ei ole ero heidän ja meidän välillämme niin suuri kuin ihmiset luulevat. Mikä maantomun hiukkanen ei ole ollut mukana elämän kiertokulussa? Eikö tien ajelehtivaa tomua ole hyväilty pehmeänä tukkana, rakastettu hellinä, hyvää tekevinä käsinä? Eikö rattaanraiteen vesi ole muinoin virrannut verenä sykkäilevissä sydämissä?

Elämän henki asuu kuolleissa kappaleissa. Mitä hän kuulee uinuessaan unelmattomassa unessa? Jumalan äänen hän kuulee — huomaako hän ihmistenkin?

Oi myöhäisen ajan lapset, ettekö ole sitä nähneet? Kun vaino ja viha täyttävät maan, täytyy myös elottomien paljon kärsiä. Silloin tulee aalto rajuksi ja ryöstönhimoiseksi kuin ryöväri; silloin tulee pelto kitsaaksi kuin saituri. Mutta voi sitä, jonka tähden metsä huokaa ja vuori itkee!

Merkillinen oli se vuosi, jolloin kavaljeerit hallitsivat. Minusta tuntuu kuin olisi ihmisten levottomuus silloin häirinnyt kuolleiden kappalten rauhaa. Miten voisin kuvata sitä tartuntaa, joka silloin levisi yli maan? Eikö ihminen joudu uskomaan, että kavaljeerit olivat seudun jumalat ja heidän henkensä elähytti kaiken. Seikkailun, suruttomuuden, hurjuuden henki.

Jos voisi kertoa kaikki, mitä sinä vuonna tapahtui Lövenin rannoilla ihmisten keskuudessa, niin koko maailma hämmästyisi. Sillä silloin heräsi vanha rakkaus, silloin syttyivät uudet. Silloin leimahti viha, ja kauan säästetty kosto koppoi riistansa. Silloin pyrähtivät kaikki kaipuut lentoon himoten elämän suloa: he tavoittelivat tanssia ja leikkiä ja peliä ja juominkeja. Silloin tuli ilmi kaikki se, mikä on kätkettynä ihmisten sisimpään sieluun.

Ekebystä se levottomuuden tartunta lähti; se levisi ensin tehtaihin ja herraskartanoihin ja kiihotti ihmiset paheisiin ja syntiin. Niin pitkälle olemme voineet sitä jossakin määrin seurata, sillä vanhat ovat säilyttäneet muutamien suurten kartanoiden tapahtumat muistissaan; mutta sitten: miten se levisi kansaan, siitä me tiedämme vähän. Älköön kumminkaan kukaan epäilkö sitä, ettei ajan levottomuus olisi mennyt myöskin töllistä toiseen, kylästä kylään. Missä oli piilossa pahe, siellä se sai purkautua esiin, missä oli juopa miehen ja vaimon välillä, se levisi rotkoksi, missä suuri hyve tai luja tahto kätkihe, jo senkin täytyi päästä esille. Sillä kaikki mitä tapahtui ei ollut pahaa; kumminkin oli aika sellainen, että hyvä oli yhtä usein turmiollista kuin paha. Kävi kuin suurissa tuulenpuuskissa metsän syvyyksissä: siellä kaatuu puu puun päälle, honka vetää hongan mennessään, ja suistuvat jättiläiset vetävät kumoon alla olevankin metsän.

Oi, älä epäile, etteikö hulluus olisi tarttunut talonpoikiin ja palvelijoihinkin! Kaikkialla tulivat sydämet hurjiksi ja aivot sekapäisiksi. Koskaan aikaisemmin ei tanssi ole pyörinyt hupaisemmin tienristeyksissä, koskaan ei ole niin paljon viljaa paiskattu viinapannuun, koskaan ei ole tyhjennetty oluttynnyrejä niin nopeasti. Koskaan ei ole pidetty niin monta vieraspitoa, koskaan ei ole tie ollut lyhyempi vihasanan ja puukonpiston välillä kuin silloin.

Mutta levottomuus ei pysähtynyt vain ihmisten joukkoon, se levisi kaikkeen elävään. Koskaan eivät susi ja karhu olleet raadelleet enemmän, koskaan eivät kettu ja huuhkaja olleet ulvoneet kauheammin ja ryövänneet pelottomammin, koskaan eivät lampaat eksyneet useammin metsään, eikä koskaan raivonnut kalliissa karjassa niin paljon tauteja kuin silloin.

Se, joka tahtoo nähdä, miten teko niveltyy tekoon, menköön pois kaupungeista ja asukoon yksinäisessä mökissä metsänrinnassa. Hän vartioikoon hiilihautaa yöt umpeensa tai oleilkoon pitkillä järvillä yötä päivää, valoisana kesäkuuna, tukkilautan kulkiessa hidasta kulkuaan Venerniä kohti, niin hän oppii huomaamaan kaikki luonnon merkit ja ymmärtämään, miten kuolleet kappaleet ovat elävien yhteydessä. Hän saa nähdä, että kun levottomuus on maassa, niin kuolleiden rauha häiriytyy. Kansa tietää sen. Sellaisina aikoina sammuttaa metsänemäntä hiilihaudan, syöjätär paiskaa rikki venheen, näkki lähettää tauteja, tonttu nälkiinnyttää lehmän. Ja sellaista oli sinä vuonna. Koskaan ei ollut kevättulva raivonnut niin pahasti. Ekebyn mylly ja paja eivät olleet sen ainoat uhrit. Pienet joet, jotka muinoin, kun kevät antoi voimia, olivat jaksaneet viedä muassaan enintään tyhjän ladon, ryntäsivät nyt kokonaisia kartanoita vastaan ja huuhtoivat ne paikoiltaan. Koskaan ei kuultu ukkosen tehneen jo ennen juhannusta niin paljon tuhoa — juhannuksen jälkeen ei sitä enää kuultu: silloin tuli kuivuus.

Niin kauan kuin pitkiä päiviä kesti, ei saatu kertaakaan sadetta. Aina kesäkuun puolivälistä syyskuun alkuun kylpi Löfsjön kihlakunta alinomaisessa auringonpaisteessa.

Sade kieltäytyi putoamasta, maa ravitsemasta, tuulet puhaltamasta. Päivänpaiste yksinään virtasi maan päälle. Oi, kaunis päivänpaiste, tuo eloa antava päivänpaiste, kuinka saatankaan kertoa sen tuhotöistä! Päivänpaiste on kuin rakkaus: kuka ei tunne sen ilkitöitä ja antaa sille kuitenkin anteeksi? Päivänpaiste on kuin Gösta Berling — se antaa jokaiselle iloa; sen vuoksi vaietaankin pahasta, jonka se aiheutti.

Sellainen juhannuksen jälkeinen kuumuus ei kai muilla seuduilla olisi niin tuhoava kuin Vermlannissa. Mutta siellä oli kevät tullut myöhään. Ruoho ei ollut ehtinyt pitkäksi eikä voinut kasvaa täyteen kokoonsa, ruis jäi ravinnotta juuri silloin kun sen oli saatava tähkäänsä ruokaa; toukoviljoissa, joista enin leipä siihen aikaan paistettiin, oli korttelin pituisten korsien nenissä vain pienet töyhdöt; myöhään kylvetyt nauriit eivät voineet ollenkaan itää, eikä edes peruna jaksanut imeä tästä kivettyneestä maasta ravintoa.

Sellaisina vuosina aletaan metsätölleissä hätäillä, ja vuorilta laskeikse pelko alas tasangon tyynemmän väen keskuuteen.

"Ketä Jumalan käsi etsinee!" sanoo kansa.

Ja jokainen lyö rintaansa ja sanoo: "Minuako? Oi emo, oi luonto, olenko se minä? Minuako sade kauhistuu ja pysytteleikse kaukana? Vihastako minua kohtaan kuivettuu ja kovenee ankara maa? Ja tämä ikuinen päivänpaiste, virtaako se kaikessa lempeydessään joka päivä pilvettömältä taivaalta kootakseen tulisia hiiliä minun pääni päälle? Tai jos se en ole minä, niin ketä Jumalan käsi sitten etsii?"

Kun rukiinjyvät kuihtuvat pikku tähkissään, kun peruna ei voi koota ravintoa maasta, kun karja tungeksii punaisin silmin ja helteessä läähättäen ehtyvien lähteiden ympärille, kun tulevaisuuden huoli kouristaa sydäntä, silloin käy kumma kuiske maassa:

"Sellainen koettelemus ei tule syyttä", sanoo kansa. "Kuka on se, jota Jumalan käsi etsii?"

Oli elokuinen sunnuntai. Jumalanpalvelus oli päättynyt. Väki vaelsi parvittain päivänpaahteisilla teillä. Ympärillään se näki kuivettuneita metsiä ja tuhoutuneita kasvuja. Ruis oli leikattu kuhilaille, mutta se oli harvaa ohuissa lyhteissään. Niillä, joilla oli ollut murtoja poltettavanaan, oli ollut tänä vuonna mukava ja helppo työ, mutta niinpä oli sattunutkin monta kertaa, että he olivat päästäneet tulen kuivaan metsään. Ja minkä metsäpalo säästi, olivat tuhohyönteiset ottaneet: mäntymetsä pudotti neulasensa ja oli paljas kuin lehtimetsä syksyllä, koivujen lehdet riippuivat rikkirevittyinä, suonet paljaina ja lavat turmeltuneina.

Raskasmielisiltä väkiryhmiltä ei puuttunut puheenaihetta. Monta oli siellä, joka tiesi kertoa, kuinka vaikeata oli ollut hätävuosina 1808 ja 1809 ja kylmänä talvena 1812, jolloin varpuset olivat paleltuneet kuoliaaksi. Nälänhätä ei ollut heille vieras; he olivat kyllä nähneet, miten lehmät totutetaan syömään sammalta.

Oli siellä muun muassa nainen, joka oli kokeeksi tehnyt uudenlaista leipää, puolukoista ja ohrajauhoista. Hänellä oli siitä näytteitä matkassaan ja hän maistatti sitä väellä. Hän ylpeili keksinnöstään.

Mutta heidän kaikkien yllä lekutteli sama kysymys, se tuijotti kaikkien silmistä, sitä kuiskasivat kaikkien huulet.

"Ketä, oi Herra, ketä sinun kätesi etsii?"

"Sinä ankaruuden Jumala, kuka on kieltänyt sinulta rukousten ja hyvien töiden uhrin, koska sinä otat meiltä niukan leipämme pois?"

Eräs mies synkeästä ryhmästä, joka oli kulkenut länteen yli Sundin sillan ja kiipeillyt ylös Brobyn mäkiä, pysähtyi nyt hetkiseksi tien haaraan, joka vei Brobyn ahnaan papin virkataloon. Hän otti kuivan oksan maasta ja viskasi sen pappilan tielle.

"Kuivia kuin tuo tikku ne rukoukset ovat olleet, joita hän on antanut Herrallemme", sanoi mies.

Se, joka seurasi lähinnä, pysähtyi myöskin. Hän otti kuivan oksan ja nakkasi sen siihen, mihin tikkukin oli pudonnut.

"Tässä on sopiva uhri sellaiselle papille", sanoi hän.

Kolmas joukosta seurasi esimerkkiä: "Kuten itse kuivuus hän on ollut: vain tikut ja korret hän meille jätti."

Neljäs sanoi: "Annetaan hänelle takaisin, mitä hän on meille antanut."

Ja viides: "Ikuiseksi häpeäksi heitän hänelle tämän. Kuivukoon ja kuihtukoon hän kuin tuo oksa!"

"Kuivaa rehua kuivalle papille", sanoi kuudes.

Väki, joka tulee jäljestä, näkee mitä he tekevät ja kuulee mitä he sanovat. Ja he saavat nyt monta vastausta loputtomiin kyselyihinsä.

"Anna hänelle, mitä hänelle kuuluu! Hän tuotti kuivuuden päällemme", sanotaan joukosta.

Ja itsekukin pysähtyy, itsekukin sanoo sanansa ja heittää oksan kekoon ennen kuin jatkaa matkaansa.

Tienristeyksessä oli pian aika kasa tikkuja ja korsia: Brobyn papin häpeäkasa.

Se oli koko kansan kosto. Kukaan ei nostanut kättään pappia vastaan eikä sanonut hänelle pahaa sanaa. Epätoivoiset sydämet purkivat vain hiukan taakkaansa heittämällä kuivan oksan kekoon. He eivät kostaneet itse. He merkitsivät vain vikapään vanhurskauden Jumalan edessä.

"Jos me emme palvelleet sinua oikein, niin se on tuon miehen vika. Ole, Herra, laupias, ja anna hänen yksinään kärsiä! Me merkitsemme hänet häpeällä ja häväistyksellä. Me emme ole hänen kanssaan yhtä."

Hyvin pian tuli tavaksi, että jokainen, joka kulki pappilan ohitse, viskasi kuivan oksan häpeän kekoon. "Nähköön sen Jumala ja ihmiset!" ajatteli kukin kulkija. "Minäkin halveksin häntä, joka on vetänyt meidän päällemme Jumalan vihan."

Vanha saituri huomasi pian risukasan tienlaidassa. Hän antoi viedä sen pois — jotkut tiesivät, että hän lämmitti sillä keittiönsä uunia. Seuraavana päivänä oli samalle paikalle kertynyt uusi kasa, ja kun hän taas antoi viedä sen pois, nousi tilalle uusi.

Kuivat oksat viruivat siinä ja hokivat: "Häpeää, häpeää Brobyn papille!"

Oli kuumat, kuivat mätäkuun päivät. Savuisena ja raskaana ja palonkäryn turmelemana lepäsi ilma jo seudun yllä, hengittäen kuin painostava epätoivo. Ajatukset huimistuivat kuumenneissa aivoissa. Brobyn papista oli tullut kuivuuden pahahenki. Talonpojista tuntui kuin tuo vanha saituri olisi kököttänyt taivaan lähteitä tukkeamassa.

Pian ymmärsi Brobyn pappi kansan tarkoituksen. Hän ymmärsi, että hänet merkittiin onnettomuuden aiheuttajaksi. Vihasta häneen antoi Jumala maan nääntyä. Laivamiehistö, joka oli hädässä hirveällä merellä, oli heittänyt arpaa. Hän oli mies, joka oli syöstävä mereen. Hän koetti nauraa heille ja heidän oksilleen, mutta kun sitä jatkui viikon, ei hän enää nauranut. Voi mokomaa lapsellisuutta! Miten nuo kuivat tikut voivat häntä vahingoittaa? Hän tiesi, että vuosikausien viha etsi tilaisuutta purkautua. Mitäpä siitä, hän ei ollut tottunut rakkauteen!

Moisesta hän ei tullut lempeämmäksi. Hän oli kukaties halunnut parantua silloin, kun se vanha neiti kävi siellä; nyt hän ei voinut. Hän ei tahtonut ruveta väkisin parantumaan.

Mutta vähitellen tuli tuo kasa häntä mahtavammaksi. Hänen täytyi aina sitä ajatella, ja tuo kaikkien hautoma ajatus alkoi juurtua hänenkin mieleensä. Se oli kauhein todistus, tämä kuivien oksien heittäminen. Hän tarkasti kekoa, luki oksat, joita joka päivä oli tullut lisää. Keon ajatteleminen tunki tieltään kaikki muut ajatukset. Se keko tuhosi hänet.

Päivä päivältä hänen täytyi yhä enemmän myöntää kansan olevan oikeassa. Hän huononi ja tuli ikäkuluksi parissa viikossa. Hän sai omantunnontuskia ja tauteja. Mutta tuntui kuin kaikki takertuisi vain tuohon kasaan. Tuntui kuin omantunnonvaivat olisivat vaienneet ja vanhuuden paino väistynyt hänestä, jos vain se kasa olisi lakannut kasvamasta.

Viimein hän istui tiellä päivät pitkät vartioiden kulkijoita. Mutta rahvas oli säälimätön, yöllä heitettiin yhä oksa ja toinenkin lisää.

* * * * *

Eräänä päivänä matkasi Gösta Berling pitkin sitä tietä. Brobyn pappi istui tiepuolessa, vanhana ja rapistuneena. Hän istui ja noukki kuivia tikkuja ja asetti niitä yhteen riviin ja kekoihin, leikkien niillä kuin hän olisi tullut uudelleen lapseksi. Gösta tuli murheelliseksi nähdessään hänen kurjuutensa.

"Mitä pastori tekee?" hän sanoo ja hyppää reippaasti ajoneuvoista.

"Oo, minä vain tässä istun ja noukin. En paljon mitään."

"Pastori menisi kotiin eikä istuisi tässä tien pölyssä."

"Parasta on, kun istun vain tässä."

Gösta istahtaa hänen viereensä.

"Ei ole kovin helppoa olla pappina", hän sanoo hetken kuluttua.

"Meneehän se mukiin täällä alamaassa, jossa on ihmisiä", vastaa pappi. "Pahempi on ylämaassa."

Gösta ymmärtää kyllä, mitä hän tarkoittaa. Hän tuntee nuo Pohjois-Vermlannin seurakunnat, joissa ei ole joskus papilla virkataloakaan, nuo suuret metsäpitäjät, joissa suomalaiset savupirteissä asuvat, nuo köyhät seudut, pari ihmistä peninkulmalla, pappi ainoana herrasmiehenä pitäjässä. Brobyn pappi oli ollut moisessa seurakunnassa kolmattakymmentä vuotta.

"Sinnehän meidät nuorina lähetetään", sanoo Gösta. "Mahdotonta on kestää sikäläistä elämää. Ja niin sitä tuhoaa koko tulevaisuutensa. Monta on siellä sortunut."

"Onpa niin", sanoo Brobyn pappi. "Yksinäisyys tuhoaa ihmisen."

"Sinne tulee", sanoo Gösta, "innokkaana ja tulisena, puhuu ja kehoittaa ja ajattelee, että kaikki kääntyy hyväksi, että kansa pian kulkee parempia teitä."

"Niinpä juuri."

"Mutta huomaa pian, etteivät sanat auta. Köyhyys on tiellä. Köyhyys estää kaiken parannuksen."

"Köyhyys", toistaa pappi. "Köyhyys on turmellut minun elämäni."

"Nuori pappi tulee sinne perukkaan", selittää Gösta, "köyhänä kuten kaikki muutkin. Hän sanoo juopolle: 'Älä juo'!"

"Silloin vastaa juoppo", tarttuu Brobyn pappi puheeseen: 'Anna sitten jotakin, joka on viinaa parempaa! Viina on minulle turkki talvella, siimes kesällä. Viina on lämmin tupa ja pehmyt vuode. Anna minulle ne, niin en ryyppää enää'."

"Ja sitten", jatkaa Gösta, "sanoo pappi varkaalle: ei sinun pidä varastaman; ja ilkeälle: ei sinun pidä lyömän vaimoasi; ja taikauskoiselle: sinun pitää uskoman Jumalaan eikä paholaiseen ja peikkoihin. Mutta silloin vastaa varas: anna minulle leipää; ja ilkimys sanoo: tee meidät rikkaiksi, niin ei riidellä; ja taikauskoinen: opeta minulle parempaa. Mutta kuka voi heitä rahatta auttaa?"

"Se on totta, joka sana totta", huudahtaa Brobyn pappi. "Jumalaan he uskoivat, vielä enemmän paholaiseen, enimmän kumminkin vuoren hiiteen ja riihen tonttuun. Kaikki vilja viskattiin viinapannuun. Ei kukaan aavistanut kurjuuden loppua. Useimmissa harmaissa pirteissä vallitsi hätä. Kätketty suru teki naisten kielen katkeraksi. Ikävä ajoi miehen juopotteluun. Peltoja ja karjaa eivät he osanneet hoitaa. He pelkäsivät herrasmiestä ja pilkkasivat pappia. Mitä heille oli tehtävä? Sitä, mitä minä puhuin heille saarnastuolista, eivät he ymmärtäneet. He eivät uskoneet, mitä minä tahdoin heille opettaa. Eikä ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut neuvotella, ei ketään, joka olisi auttanut pitämään yllä rohkeutta."

"Niitä on, jotka ovat sen kestäneet", sanoo Gösta. "Jumalan armo on ollut muutamille niin suuri, etteivät he ole palanneet sellaisesta elämästä murtuneina miehinä. Heidän voimansa on riittänyt; he ovat sietäneet yksinäisyyden, köyhyyden, toivottomuuden. He ovat tehneet hyvää sen vähän mitä voivat, eivätkä ole epäilleet. Sellaisia miehiä on ollut aina ja on vieläkin. Minä tervehdän heitä sankareina. Minä kunnioitan heitä niin kauan kuin elän. Minä en olisi voinut kestää."

"Minä en voinut", lisää pappi.

"Pappi siellä perukassa", sanoo Gösta miettivästi, "ajattelee, että hänestä pitää tulla rikas mies, mahdottoman rikas mies. Kukaan köyhä ei voi kukistaa pahaa. Ja niin hän alkaa koota."

"Jollei hän kokoaisi, niin hän joisi", vastaa vanhus, "hän näkee niin paljon kurjuutta."

"Tai tulisi tylsäksi ja laiskaksi ja kadottaisi kaiken voimansa. On vaarallista sellaisen joutua sinne pohjoiseen, joka ei ole siellä syntynyt."

"Hänen täytyy kootakseen omaisuutta tekeytyä kovaksi. Ensin hän on olevinaan kova, sitten se tulee tavaksi."

"Hänen täytyy olla kova itseään ja muita kohtaan", jatkaa Gösta, "kokoaminen on vaikeata. Hänen täytyy kärsiä vihaa ja halveksumista, hänen täytyy kestää kylmää ja nälkää ja karaista sydämensä: tuntuu melkein kuin hän unohtaisi, miksi alkoi säästää."

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings