JÄLKIMMÄINEN OSA (continued 3)

Brobyn pappi katsoi arasti häneen. Hän mietti, tekiköhän Gösta hänestä pilaa. Mutta Gösta oli pelkkää harrastusta ja vakavuutta. Näytti kuin hän olisi puhunut omaa asiaansa.

"Niin on käynyt minun", sanoo vanhus hiljaa.

"Mutta Jumala suojelee häntä", jatkaa Gösta. "Hän herättää hänessä hänen nuoruutensa ajatukset, kun hän on saanut kokoon tarpeeksi. Hän antaa hänelle merkin, milloin Jumalan kansa häntä tarvitsee."

"Mutta jos pappi ei tottele merkkiä, Gösta Berling?"

"Hän ei voi sitä vastustaa", sanoo Gösta ja hymyilee iloisesti. "Hänen mieltään houkuttelee niin suloisesti, kun hän ajattelee lämpimiä majoja, joita rakentamaan hän auttaa köyhiä."

Pappi katsoo pieniä tupia, joita hän on rakennellut häpeäkasan tikuista. Mitä kauemmin hän Göstan kanssa puhelee, sitä vakuuttuneemmaksi hän tulee siitä, että Gösta on oikeassa. Hän oli itsekin aina kuvitellut tekevänsä kerran hyvää, kun vain olisi saanut kokoon tarpeeksi. Hän takertuu nyt siihen: tietysti hän oli juuri niin ajatellut.

"Miksi hän ei sitten rakennakaan niitä majoja?" kysyy Brobyn pappi arasti.

"Hän häpeää. Voisivat luulla, että hän tekee sen kansan pelosta, vaikka hän on aina itse ajatellut niin tekevänsä."

"Hän ei voi sietää pakkoa, sitä se on."

"Hän voi kuitenkin auttaa salaisesti. Tänä vuonna tarvitaan paljon apua. Hän voi hankkia jonkun, joka jakelee hänen lahjojaan. Minä ymmärrän jo kaiken tarkoituksen", huudahtaa Gösta, ja hänen silmänsä loistavat. "Tänä vuonna saavat tuhannet leipänsä siltä, jota he herkeämättä kiroavat."

"Niin se onkin, Gösta."

Näitä kahta ihan huimasi, näitä, jotka olivat niin vähän voineet täyttää valitsemaansa kutsumusta. Heidän nuoruutensa into palvella Jumalaa ja ihmisiä valtasi heidät. He hekumoivat jo edeltäkäsin hyvistä töistä, joita he aikoivat tehdä. Gösta tarjoutui rupeamaan papin apulaiseksi.

"Nyt hankitaan ensin leipää", sanoo pappi.

"Me hankimme koulumestareja. Me hommaamme tänne maanmittareita, jotka jakavat maat. Sitten saa kansa oppia hoitamaan peltojaan ja vaalimaan karjaansa."

"Me rakennamme teitä ja avaamme uutta asutusta."

"Me teetämme sulut Bergin koskiin, niin että kulkutie aukeaa Lövenin ja Venernin välille."

"Kaikki rikkaus, joka on metsissä, tuottaa kaksinkertaisen siunauksen, kun väylä on avattu suoraan mereen."

"Teidän päänne kukkuroidaan painavalla siunauksella", huudahtaa Gösta.

Pappi katsoo häneen. He näkevät toistensa silmissä saman leimuavan katseen.

Mutta samassa kääntyvät kummankin silmät häpeäkasaan.

"Gösta", sanoo vanhus, "kaikki tämä vaatisi nuoren miehen voimia, mutta minä olen jo kuolemaisillani. Sinä näet, mikä minut näännyttää."

"Raivataan se pois!"

"Miten, Gösta Berling?"

Gösta astuu aivan hänen eteensä ja katsoo häntä terävästi silmiin. "Rukoilkaa Jumalalta sadetta", hän sanoo. "Tehän saarnaatte ensi sunnuntaina. Rukoilkaa silloin Jumalalta sadetta!"

Vanha pappi vaipuu kauhusta kyyryyn.

"Jos tämä on totta, jos pastori ei ole se, joka on tuottanut kuivuuden maalle, jos pastori on kovuudellaan tahtonut palvella Korkeinta, niin rukoilkaa Jumalalta sadetta. Siitä me saamme merkin. Siitä me saamme tietää, tahtooko Jumala sitä, mitä me nyt tahdomme."

Kun Gösta matkasi alas Brobystä, ihmetteli hän itseään ja sitä hurmiota, joka oli hänet vallannut. Mutta tästäpä voi laajeta kaunis elämä. Niin, mutta ei hänelle. Siellä ylhäällä ei tahdottu kuulla hänen ansioistaan.

* * * * *

Brobyn kirkossa oli saarna juuri päättynyt ja tavalliset rukoukset luettu. Kappalainen oli juuri lähdössä saarnastuolin portaita. Mutta hän empi. Vihdoin hän heittäysi polvilleen saarnastuolissa ja rukoili sadetta.

Hän rukoili niinkuin epätoivoinen ihminen rukoilee, vähin sanoin, ilman oikeaa yhtenäisyyttä.

"Jos minun syntini ovat saattaneet sinun vihasi meidän päällemme, niin rankaise ainoastaan minua! Jos sinussa on laupeutta, sinä armon Jumala, niin anna sataa! Ota häpeä päältäni! Anna sataa minun rukoukseni tähden! Anna sateen langeta köyhän pellolle! Anna kansallesi leipää!"

Päivä oli kuuma, sietämätön helle hautoi. Seurakunta oli istunut kuin huumeessa; mutta tämän murtuneen äänen, tämän haikean epätoivon kuullessaan jokainen heräsi.

"Jos on minulle enää yhtään parannuksen tietä, niin anna sadetta…"

Hän vaikeni. Ovet olivat auki. Ja ankara tuulenpuuska tohahti. Se kiiti pitkin maata, pyöri kirkkoa kohti ja nakkasi sisään tomupilven, jossa tuprusi tikkuja ja korsia. Pappi ei voinut jatkaa; hän laskeutui horjuen saarnastuolista.

Ihmisiä pöyristytti. Tämäkö oli vastaus? Mutta tuulenpuuska oli vain ukonilman airut. Se kohosi tavattomalla nopeudella. Kun virsi oli veisattu ja pappi seisoi alttarilla, sinkoilivat jo salamat, ja ukkonen jyrähti vaientaen hänen äänensä kaiun. Kun urkuri soitti lähtövirttä, rämähtivät jo ensimmäiset sadepisarat ruutuihin, ja ihmiset hyökkäsivät ulos katsomaan sadetta. Mutta he eivät tyytyneet vain katsomaan: jotkut itkivät, toiset nauroivat ja antoivat vuolaan ukkossateen virrata niskaansa. Ah, miten heidän hätänsä oli ollut suuri! Miten he olivat olleet onnettomia! Mutta Jumala on hyvä! Jumala antaa langeta sateen. Sitä iloa, sitä riemua!

Brobyn pappi oli ainoa, joka ei tullut sateeseen. Hän oli polvillaan alttarin edessä eikä siitä enää noussut. Ilo oli ollut hänelle liian ankara. Hän kuoli riemusta.

Seitsemästoista luku

LAPSEN ÄITI

Lapsi syntyi talonpoikaispirtissä Klara-joen eteläpuolella. Lapsen äiti oli tullut taloon ja pyytänyt kesäkuun alkupäivinä päästä palvelukseen. Hänelle oli käynyt hullusti, hän sanoi isäntäväelle, ja hänen äitinsä oli ollut niin kova, että hänen oli täytynyt paeta kotoaan. Hän sanoi olevansa nimeltään Elisabet Kaarlontytär, mutta hän ei tahtonut ilmoittaa mistä hän oli, sillä silloin ehkä vietäisiin hänen vanhemmilleen sana, että hän oli siellä, ja jos he hänet löytäisivät, rääkkäisivät he hänet kuoliaaksi, sen hän tiesi. Hän ei pyytänyt mitään palkkaa, ainoastaan ruoan ja katon päänsä päälle. Hän osasi tehdä työtä: kutoa ja kehrätä tai hoitaa karjaa — mitä he vain halusivat. Jos he vaativat, niin hän pystyi edestään maksamaankin.

Hän oli niin ovela, että oli tullut taloon jalkaisin, kengät kainalossa; hänen kätensä olivat karkeat, hän puhui seudun murretta ja hänellä oli talonpoikaiset vaatteet.

Häntä uskottiin.

Isännän mielestä nainen näytti kovin heikolta, eikä hän suuresti luottanut hänen työkykyynsä. Mutta täytyihän sen raukan jossakin saada olla. Ja niin hän sai jäädä.

Hänessä oli mitä lie ollut, mistä johtui, että kaikki olivat hänelle ystävällisiä. Hän oli joutunut hyvään paikkaan. Ihmiset olivat vakavia ja hiljaisia. Emäntä piti hänestä, kun huomasi, että hän osasi kutoa kilpikangasta. He lainasivat kilpikangaspuut suuresta pappilasta, ja lapsen äiti istui koko kesän kangastuolissa.

Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että häntä olisi pitänyt säästää: hän sai tehdä koko ajan työtä kuin talonpoikaisnainen. Hän halusi itsekin mieluimmin tehdä työtä. Hän ei ollut enää onneton. Elämä talonpoikaisten parissa viehätti häntä, vaikka hän sai olla kaikkia totuttuja mukavuuksia vailla. Mutta kaikki asiat käsitettiin siellä niin yksinkertaisesti ja tyynesti. Kaikkien ajatukset kiersivät työssä, ja päivät menivät niin tasaisesti ja yksitoikkoisina, että erehtyi päivästä ja luuli olevansa keskellä viikkoa, kun tulikin jo sunnuntai.

Eräänä päivänä elokuun lopussa oli kauranleikkuukiire, ja lapsen äiti meni pellolle sitomaan lyhteitä. Silloin hän rasittui ylenmäärin, ja lapsi syntyi, mutta liian aikaisin. Hän oli odottanut sitä vasta lokakuussa.

Nyt seisoi emäntä suuressa tuvassa lämmittäen lasta tulen ääressä, sillä sitä poloista palelsi elokuun lämpimässäkin. Lapsen äiti makasi viereisessä kamarissa ja kuunteli, mitä pienokaisesta puhuttiin. Hän ihan kuvitteli, kuinka rengit ja piiat tulivat luo ja katselivat poikaa.

"Sellainen pieni raukka", sanoivat he, ja sitten seurasi alinomaa ja erehtymättä:

"Sinua raukkaa, jolla ei ole isää!"

He eivät juuri valitelleet sitä, että lapsi itki: he olivat jollakin tavoin vakuuttuneita siitä, että lasten pitääkin huutaa, ja oikein ajatellen oli lapsi ikäisekseen suuri. Jos sillä vain olisi ollut isä, olisi kaikki ollut oikealla tolalla, siltä näytti.

Äiti siinä maatessaan kuuli ja aprikoi. Asia alkoi tuntua hänestäkin uskomattoman tärkeältä. Kuinka voisi tuo pieni raukka läpäistä elämän?

Hän oli jo laatinut suunnitelmansa. Hän aikoi jäädä taloon koko vuodeksi, sitten hän vuokraisi itselleen kamarin ja ansaitsisi leipänsä kutomalla. Hän arveli ansaitsevansa itse kylliksi elättääkseen ja vaatettaakseen lapsen. Saakoon hänen miehensä uskoa edelleen, että hän on tälle arvoton. Hän ajatteli, että lapsesta tulee kenties parempi ihminen, kun se kasvaa yksinään kuin tuhman ja ylpeän isän sitä johtaessa.

Mutta nyt, lapsen synnyttyä, ei hän voinut niin ajatella. Nyt hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut itsekäs. "Lapsella täytyy olla isä", sanoi hän itseksensä.

Jos pienokainen ei olisi ollut niin säälittävän heikko, jos se olisi voinut syödä ja maata, kuten muut lapset, jos sen pää ei alinomaa olisi painunut toiselle olalle, jos se ei olisi alinomaa ollut kuolla suonenvetokohtauksiin, niin ei kysymys olisi ollut näin tavattoman tärkeä.

Ei ollut helppo keksiä neuvoa, ja jotakin täytyi hänen heti kohta tehdä. Lapsi oli kolmipäiväinen, ja Vermlannin talonpojat jättävät harvoin pitemmäksi aikaa lasta kasteelle viemättä. Millä nimellä merkittäisiin pienokainen nyt kirkonkirjoihin ja mitä tahtoisi pappi tietää lapsen äidistä? Olisi kai vääryys lasta kohtaan merkityttää se isättömäksi. Jos tästä lapsesta tulisi heikko ja kivulloinen mies, niin voisiko äiti vastata siitä, että riisti häneltä edut, jotka sukuperä ja rikkaus tuottavat?

Lapsen äiti oli kyllä huomannut, että tavallisesti syntyy lapsen tultua maailmaan suuri riemun touhu. Nyt hänestä tuntui, että mahtoi olla vaikeata elää tämän pienoisen, jota kaikki säälivät. Hän olisi tahtonut nähdä sen ilon ja ylpeyden ympäröimänä.

Lapsen äiti alkoi ajatella tekevänsä kovin suurta vääryyttä sen isällekin. Oliko hänellä oikeus pitää se itse? Varmaankaan ei. Tuollaisen kallisarvoisen, pienen olennon, ottaisiko hän sen omalle osalleen? Se ei olisi oikeudenmukaista.

Mutta hän ei olisi tahtonut miehensä luo takaisin. Hän pelkäsi, että se olisi hänen kuolemakseen. Mutta pienokainen oli suuremmassa vaarassa kuin hän itse. Poika saattoi kuolla minä hetkenä tahansa, eikä sitä oltu vielä kastettu.

Syy, joka oli ajanut hänet pois kotoaan, se raskas synti, joka oli hänen sydämessään asunut, oli nyt poissa. Hän ei totisesti rakastanut enää ketään muuta kuin pienokaistaan. Ei ollut raskas velvollisuus hankkia sille oikeaa paikkaa elämässä.

Lapsen äiti kutsutti isännän ja emännän ja kertoi heille kaikki. Mies lähti Borgiin sanomaan kreivi Dohnalle, että hänen kreivittärensä eli ja että hänellä oli lapsi.

Isäntä palasi kotiin myöhään illalla. Hän ei ollut tavannut kreiviä, sillä kreivi oli matkalla, mutta hän oli käynyt Svartsjön pappilassa ja puhunut asiasta kappalaisen kanssa.

Siten sai kreivitär tietää, että hänen avioliittonsa oli julistettu laittomaksi ja että hänellä ei ollut enää miestä.

Kappalainen kirjoitti hänelle ystävällisen kirjeen ja tarjosi hänelle kodin talossaan.

Kirje, jonka äidin oma isä oli Henrik-kreiville lähettänyt ja joka lienee saapunut Borgiin pari päivää hänen pakonsa jälkeen, oli nyt sekin hänelle lähetetty. Varmaan juuri tämä kirje, jossa vanha isä pyysi kiirehtimään avioliiton laillistamista, neuvoi kreiville helpoimman tavan päästä vaimostaan vapaaksi.

Voi ajatella, että lapsen äidin valtasi enemmän viha kuin suru kuullessaan isännän kertomuksen.

Koko yönä hän ei saanut silmiinsä unta. Lapsella täytyi olla isä, hän ajatteli ajattelemistaan.

Seuraavana aamuna täytyi isännän lähteä hänen käskystään Ekebyhyn hakemaan Gösta Berlingiä.

Gösta teki vaiteliaalle miehelle kaikenlaisia kysymyksiä, mutta ei saanut tietää mitään. Niin: kreivitär oli asunut hänen talossaan koko kesän. Hän oli ollut terve ja tehnyt työtä. Nyt oli syntynyt lapsi. Lapsi oli heikko, mutta äiti vahvistunut.

Gösta kysyi, tiesikö kreivitär että avioliitto oli purettu. Niin, kyllä hän sen nyt tiesi. Hän oli saanut sen eilen tietää.

Ja kaiken matkaa oli Göstalla vuoroin kuuma, vuoroin kylmänpuistatuksia.

Mitä kreivitär tahtoi häneltä? Miksi hän lähetti noutamaan häntä?

Gösta ajatteli kesän viettoa siellä Lövenin rannalla. Ilveessä ja leikissä ja huviretkillä he olivat antaneet päivien mennä, ja sinä aikana oli kreivitär tehnyt työtä ja kärsinyt.

Koskaan ei Gösta ollut enää luullut häntä näkevänsä. Ah, jos hän olisi edes uskaltanut toivoa! Hän olisi silloin astunut hänen eteensä parempana miehenä. Mitä hän voi nyt taakseen silmätessään nähdä muuta kuin tavallisia hullutuksia!

Kahdeksan aikaan illalla hän joutui perille, ja hänet vietiin heti lapsen äidin luo. Huoneessa oli hämärä. Hän tuskin voi erottaa vuoteella lepäävän kreivittären. Emäntä ja isäntä tulivat myös sisään.

Nyt tiedettäköön, että kreivitär, jonka valkeat kasvot loistivat pimeästä, oli yhä korkeinta ja puhtainta, mitä Gösta tiesi, kaunein sielu, mikä koskaan oli pukeutunut maalliseen tomuun. Kun Gösta nyt taas tunsi hänen läsnäolonsa siunauksen, hän olisi tahtonut heittäytyä polvilleen ja kiittää häntä siitä, että kreivitär taaskin antoi hänen nähdä itsensä, mutta hän oli niin mielenliikutuksen vallassa, ettei voinut sanoa eikä tehdä mitään.

"Rakas kreivitär Elisabet!" hän vain huudahti.

"Hyvää iltaa, Gösta!"

Kreivitär ojensi hänelle kätensä, joka lienee taas tullut pehmeäksi ja kuultavaksi. Hän oli hiljaa, Göstan taistellessa tunteistaan.

Lapsen äitiä eivät kiihkeät tunteenpurkaukset vavistaneet, kun hän nyt näki Göstan. Häntä vain kummastutti, että Gösta näytti kiinnittävän huomiota enemmän häneen, vaikka hänen olisi pitänyt käsittää, että nyt oli kysymyksessä vain lapsi.

"Gösta", hän sanoi lempeästi, "sinun täytyy nyt auttaa minua, kuten kerran lupasit. Sinä tiedät, että mieheni on minut hyljännyt, niin ettei minun lapsellani ole isää."

"Niin, kreivitär, mutta sehän asia on saatava tolalleen. Nyt kun on lapsi, voidaan kreivi aivan varmaan pakottaa laillistuttamaan avioliittonsa. Olkaa huoletta, minä tahdon auttaa teitä, kreivitär!"

Kreivitär hymyili. "Luuletko sinä, että minä tahdon pakottaa kreivi Dohnan ottamaan minut?"

Veri syöksyi Göstan päähän. Mitä kreivitär sitten toivoi? Mitä hän häneltä tahtoi?

"Tule tänne, Gösta", hän sanoi ja ojensi taas kätensä. "Sinä et saa suuttua minulle siitä, mitä nyt sanon, mutta minä ajattelin, että sinä joka olet, joka olet…"

"Virkaheitto pappi, ryyppysankari, kavaljeeri, Ebba Dohnan murhaaja, minä tiedän koko ansioluettelon…"

"Oletko sinä jo nyt vihainen, Gösta?"

"Minä haluaisin mieluummin, ettette enää sanoisi mitään, kreivitär."

Mutta lapsen äiti jatkoi:

"On monta, Gösta, jotka olisivat tahtoneet tulla vaimoksesi rakkaudesta, mutta niin ei ole minun laitani. Jos minä sinua rakastaisin, en uskaltaisi puhua niinkuin nyt puhun. Omasta puolestani en minä sellaista pyytäisi, Gösta, mutta näetkös, lapsen tähden voin sen tehdä. Sinä ymmärrät varmaan jo, mitä aion sinulta pyytää. Se on kylläkin suuri nöyryytys sinulle, sillä minä olen naimaton nainen, jolla on lapsi. En ajatellut, että juuri sinä sen tekisit siksi, että muka olisit huonompi muita, mutta kylläkin ajattelin, että sinä ehkä haluaisit tehdä sen siksi, että sinä olet hyvä, Gösta, siksi, että sinä olet sankari ja voit uhrautua. Mutta kenties minä pyydän liikaa. Sellainen on kenties miehelle mahdotonta. Jos sinä halveksit minua kovin paljon, jos sinusta on liian vastenmielistä, että sinua sanotaan toisen lapsen isäksi, niin sano se vain! Minä en pahastu. Ymmärrän kyllä, että pyyntöni on liikanainen, mutta lapsi on sairas, Gösta. On julmaa, ettei kasteessa voi mainita hänen äitinsä miehen nimeä."

Gösta, joka kuunteli häntä, tunsi samaa kuin tuona kevätpäivänä, jolloin hänen täytyi laskea kreivitär maihin ja jättää hänet oman onnensa nojaan. Nyt hänen täytyi auttaa kreivitärtä siten, että hävittäisi hänen tulevaisuutensa, koko hänen tulevaisuutensa. Hänen, joka rakasti häntä, täytyi se tehdä.

"Minä teen kaikki, mitä kreivitär tahtoo", hän sanoi.

Seuraavana päivänä hän puhui asiasta Bron rovastin kanssa, sillä Bro on Svartsjön emäseurakunta, ja kuulutus oli toimitettava siellä.

Hyvä, vanha rovasti heltyi kuullessaan asian laidan ja lupasi ottaa kaiken edesvastuun naittajasta ja muusta omille niskoilleen.

"Niin", hän sanoi, "sinun täytyy auttaa kreivitärtä, Gösta, sinun täytyy. Hän voi muuten tulla mielipuoleksi. Hän luulee vahingoittaneensa lasta siten, että on ryöstänyt siltä sen aseman elämässä. Sillä on erittäin arka omatunto, sillä naisella."

"Mutta minä tiedän, että teen hänet onnettomaksi", huudahti Gösta.

"Sitäpä et saakaan tehdä, Gösta. Sinun pitää nyt tulla vakavaksi mieheksi, jolla on vaimo ja lapsi hoidettavana."

Kuitenkin piti rovastin vielä käydä Svartsjössä puhumassa kappalaisen ja laamannin kanssa. Päätökseksi tuli, että seuraavana sunnuntaina, syyskuun ensimmäisenä päivänä, kuulutettiin Svartsjön kirkossa Gösta Berling ja Elisabet von Thurn.

Sitten vietiin lapsen äiti ylen varovasti Ekebyhyn, ja siellä lapsi kastettiin.

Rovasti puhui kreivittären kanssa ja sanoi, että tämä voi vieläkin peruuttaa päätöksensä ja evätä naima-aikeensa sellaisen miehen kanssa kuin Gösta Berling on. Hänen pitää vain kirjoittaa ensiksi isälle.

"Minä en voi katua", sanoi kreivitär, "ajatelkaa, jos lapseni kuolisi ennen kuin on saanut isän."

Ennen kolmatta kuulutuspyhää oli lapsen äiti ollut jo useampia päiviä terve ja jalkeilla. Iltapäivällä tuli rovasti Ekebyhyn ja vihki hänet Gösta Berlingin kanssa. Mutta ketään ei ollut, joka olisi ajatellut, että nämä olivat häät. Ketään vieraita ei ollut kutsuttu. Hankittiin vain lapselle isä, ei muuta.

Lapsen äiti säteili hiljaista iloa, ikään kuin olisi saavuttanut elämänsä suuren päämäärän. Sulhanen oli surullinen. Hän ajatteli, että kreivitärhän hukkasi tahallaan tulevaisuutensa mennessään naimisiin hänen kanssaan. Hän huomasi kauhistuen, ettei hän itse oikeastaan ollut vaimolle mitään merkitsevä. Kaikki vaimon ajatukset olivat lapsessa.

Pari päivää sen jälkeen tuli isälle ja äidille suru. Lapsi kuoli suonenvetokohtaukseen.

Monesta tuntui, kuin ei lapsen äiti olisikaan surrut niin suuresti ja syvästi kuin odotettiin: hänessä oli jonkinlaista voitonriemua. Hänestä tuntui kuin hän olisi riemuinnut saadessaan hukata koko tulevaisuutensa lapsen vuoksi. Kun pienokainen tulee enkelien luo, niin muistaa hän toki, että hänellä oli maan päällä ollut äiti, joka rakasti häntä.

Kaikki tämä tapahtui hiljaa ja huomaamatta. Kun Gösta Berlingiä ja Elisabet von Thurnia kuulutettiin Svartsjön kirkossa, eivät useimmat edes tienneet, kuka morsian oli. Papit ja herrasväet, jotka kyllä tunsivat asian, puhuivat siitä vähän. Näytti siltä kuin he olisivat pelänneet, että joku, joka oli kadottanut uskonsa omantunnon voimaan, selittäisi nuoren naisen menettelytavan pahoin. Oltiin arkoja, kovin arkoja siitä, että joku voisi sanoa: "Kas niin, niinpäs oli, ettei hän voinut masentaa rakkauttaan Göstaan; nyt hän on mennyt naimisiin hänen kanssaan valheellisen tekosyyn nojalla." Ah, vanhat olivat tästä nuoresta naisesta yhä arkoja. Koskaan he eivät voineet kärsiä sanottavan hänestä mitään pahaa. He tuskin tahtoivat myöntää, että hän oli tehnyt syntiä. He eivät tahtoneet nähdä, että syy tahraisi tätä sielua, joka pelkäsi niin suuresti pahaa.

Toinenkin suuri tapaus sattui juuri samaan aikaan, ja sekin vaikutti, että Göstan avioliitosta niin vähän puhuttiin.

Majuri Samzeliusta kohtasi onnettomuus. Hän oli tullut ihmisaraksi ja yhä kummallisemmaksi. Hän seurusteli enimmäkseen eläintensä kanssa ja oli koonnut Sjöhön kokonaisen pienen eläintarhan.

Vaarallinenkin hän oli, sillä hänellä oli aina ladattu pyssy matkassa ja hän laukoili sitä myötäänsä, välittämättä liioin mihin tähtäsi. Eräänä päivänä puri häntä kesy karhu, jota hän oli erehdyksessä ampunut. Haavoitettu eläin karkasi häntä vastaan hänen seisoessaan aivan ristikon edessä ja sai puraistuksi häntä lujasti käsivarteen. Sitten eläin murtausi irti ja juoksi metsään.

Majuri joutui vuoteenomaksi ja kuoli haavamyrkytykseen, mutta ei ennen kuin joulun tienoilla. Jos majurinrouva olisi tiennyt, että hän oli sairaana, hän olisi ehkä ottanut takaisin Ekebyn hallituksen. Mutta kavaljeerit tiesivät kyllä, ettei rouva tulisi ennen kuin heidän vuotensa oli lopussa.

Kahdeksastoista luku

AMOR VINCIT OMNIA

Lehterinportaiden alla Svartsjön kirkossa on romukoppi, täynnä haudankaivajien pilalle kuluneita lapioita, rikkonaisia kirkonpenkkejä, hylättyjä peltikilpiä ja muuta romua.

Siellä, missä tomu lepää paksuna kerroksena ja ikään kuin kätkee sen jokaiselta silmältä, on lipas, yltäänsä puhtainta helmiäismosaiikkia. Jos hankaa tomun pois siitä, niin se loistaa ja kimmeltää kuin mikäkin sadun vuorenseinä. Lipas on lukossa ja avain hyvässä säilössä; käyttää sitä ei saa. Kukaan kuolevainen ei saa silmätä lippaaseen. Kukaan ei tiedä, mitä siinä on. Vasta kun kahdeksastoista sataluku on kulunut loppuun, saa pistää avaimen lukkoon, kohottaa kannen ja nähdä aarteet, joita se on varjellut.

Niin on aikoinaan määrännyt hän, jonka lipas oli.

Kannen messinkilevyssä on kirjoitus: "Labor vincit omnia". Mutta toinen kirjoitus sopisi lippaaseen paremmin. "Amor vincit omnia" pitäisi siinä olla. Myös tuo lehterinalaisen romuhuoneen vanha lipas on todistus rakkauden kaikkivallasta.

Oi, Eros, kaikkivaltias jumala!

Sinä, oi rakkaus, olet totisesti ikuinen! Vanhoja ovat ihmiset maan päällä, mutta sinä olet seurannut heitä kautta aikojen.

Missä ovat idän jumalat, nuo lujat sankarit, jotka suuntasivat salaman aseenansa, he, jotka pyhien virtain rannalla ottivat vastaan hunaja- ja maitouhreja? Kuolleet he ovat. Kuollut on Bel, vahva soturi, ja Thot, haukanpäinen sankari. Kuolleet ovat ne mainiot, jotka lepäsivät Olympon pilvivuoteilla; niin myös voittojalot vallitetun Valhallan asukkaat. Kaikki muinaiset jumalat ovat kuolleet, paitsi Eros, Eros, se kaikkivaltias.

Hänen tekonsa on kaikki mitä näet. Hän pitää elossa sukukunnat. Näen hänet kaikkialla. Mihin voit astua löytämättä tuon alastoman jalan jälkeä? Mitä on korvasi kuullut, jossa hänen siipiensä suhina ei ollut perusäänenä? Hän asuu ihmisten sydämissä ja uinailevassa siemenjyvässä. Huomaa vavistuksella hänen läsnäolonsa kuolleissa kappaleissa!

Onko ketään, joka ei kaipaa ja tule houkutelluksi? Onko ketään, joka välttää hänen valtaansa? Kaikki koston jumalat lankeavat kerran, kaikki voiman ja väkivallan mahdit. Sinä, oi rakkaus, olet totisesti ikuinen.

* * * * *

Vanha Eberhard-setä istuu kirjoituspulpettinsa ääressä, — mainio laitos, jossa on marmorilevyn alla sata laatikkoa, tummuneilla messinkiheloilla koristettua. Hän tekee työtä ahkerasti ja innokkaasti — hän on yksinään kavaljeerirakennuksessa.

Oi, Eberhard, miksi et samoile metsiä ja maita tämän katoavan kesän viimeisinä päivinä niinkuin muut kavaljeerit? Kukaan ei, senhän tiedät, palvele rankaisua saamatta viisauden jumalatarta. Koukistunut on selkäsi, vaikka olet vasta pari vuotta seitsemännellä kymmentä, tukka, joka suojaa päälakeasi, ei ole omasi, rypyt tungeksivat otsallasi, joka kaartuu painuneiden silmäkuoppien yllä, ja iän piirteet ilmenevät tuhansin kurtuin hampaattoman suusi ympärillä.

Oi, Eberhard, miksi et samoile metsiä ja maita? Kuolema erottaa sinut kirjoituspöytäsi äärestä vielä aikaisemmin, kun et ole antanut elämän itseäsi siitä houkutella.

Eberhard-setä vetää paksun mustekiekuran viimeisen rivin alle. Pulpetin lukemattomista laatikoista hän vetää esille kellastuneita, täyteen tuhrittuja paperiluntteja, jotka kaikki kuuluvat siihen suureen teokseen, joka on kuuluttava Berggrenin nimeä kautta aikojen. Mutta juuri kun hän on saanut pinkan pinkan päälle pinotuksi ja tuijottaa niitä hiljaisen ihastuneena, aukee ovi ja sisään astuu nuori kreivitär.

Siinä hän on, tuo vanhain herrain nuori valtiatar. Hän, jota he palvelevat ja kunnioittavat enemmän kuin isovanhemmat palvelevat ja kunnioittavat ensimmäistä pojanpoikaansa. Siinä hän on, jonka he ovat löytäneet köyhänä ja sairaana ja jolle he ovat nyt lahjoittaneet kaiken maailman kunnian, niinkuin sadun kuningas teki köyhälle kaunoiselle, jonka löysi metsästä. Hänelle kaikuvat nyt walt-torvet ja viulut Ekebyssä. Hänen vuokseen kaikki liikkuu, henkii, tekee työtä suuressa kartanossa.

Hän on nyt terve, vaikka vielä varsin heikko. Suuren kartanon yksinäisyys painostaa häntä, ja kun hän tietää kavaljeerien olevan poissa, hän tahtoo vilkaista, miltä kavaljeerirakennus näyttää, tuo kuuluisa huone.

Niinpä hän tulee hiljaa sisään ja silmäilee rapattuja seiniä ja keltajuovikkaita sängyn uutimia, mutta tulee hämilleen huomatessaan, ettei huone olekaan tyhjä.

Eberhard-setä menee juhlallisesti kreivitärtä vastaan ja vie hänet suuren paperi- ja kirjoituspinon luo.

"Katsokaa, kreivitär", hän sanoo, "nyt minun työni on valmis. Nyt lähtevät kirjoitelmani maailmalle. Nyt tapahtuu suuria."

"Mitä tapahtuu, Eberhard-setä?"

"Oi, kreivitär, se iskee maahan kuin salama, salama, joka valaisee ja surmaa. Aina siitä saakka kun Mooses veti hänet esiin Siinain ukkospilvestä ja asetti hänet armon istuimelle, vaellustemppelin sisimpään, aina siitä saakka hän on istunut horjumatta, tuo vanha Jehova, mutta nyt saavat ihmiset nähdä mitä hän on: mielikuvitusta, tyhjyyttä, utua, meidän omien aivojemme kuolleena syntynyt luomus. Hän on vajoava tyhjiin", sanoi vanhus, ja pani ryppyisen kätensä kirjoituspinkalleen. "Tässä se sanotaan, ja kun ihmiset saavat tämän lukea, on heidän uskominen. He säpsähtävät hereille ja näkevät oman tyhmyytensä; he käyttävät ristiä polttopuuna, kirkkoja vilja-aittoina, ja papit kyntävät maata."

"Oi, Eberhard-setä", sanoo kreivitär hieman väristen, "oletteko te niin kauhea ihminen? Sisältääkö tuo niin kauheita?"

"Kauheita", toistaa ukko, "sehän on vain totta. — Mutta me olemme kuin pikkupoikia, jotka kätkevät kasvonsa naisen helmoihin, kun kohtaavat vieraan: me olemme tottuneet piiloutumaan totuudelta, tuolta ikuisesti vieraalta. Mutta nyt se tulee asumaan joukossamme, nyt saavat kaikki sen tuntea."

"Kaikkiko?"

"Eivät vain filosofit, vaan kaikki, ymmärrätkö, kreivitär, kaikki."

"Ja silloin Jehova kuolee?"

"Hän ja kaikki enkelit, kaikki pyhimykset, kaikki paholaiset, kaikki valheet."

"Kuka sitten hallitsee maailmaa?"

"Luuleeko kreivitär, että kukaan on ennenkään sitä hallinnut? Uskooko kreivitär tuohon sallimukseen, joka otti huomioon varpuset ja hiuskarvat? Kukaan ei ole sitä hallinnut, kukaan ei ole sitä hallitseva."

"Mutta me, me ihmiset, mitä meistä sitten tulee?"

"Samaa, mitä olemme olleet — tomua. Se, joka on palanut loppuun, ei voi palaa enää; hän on kuollut. Puita me olemme, joiden ympärillä elämän liekit häilyvät. Elämän kipinä lentää toisesta toiseen. Sytytään, leimutaan, sammutaan. Sitä on elämä."

"Oi, Eberhard, eikö siis mitään henkielämää ole?"

"Ei."

"Eikö haudan tuolla puolen?"

"Ei."

"Ei hyvää, ei pahaa, ei mitään päämäärää, ei mitään toivoa?"

"Ei mitään."

Nuori nainen astuu ikkunan luo. Hän katselee syksyn kellastuneita lehtiä, georgiineja ja astereita, jotka nuokkuvat raskain päin syystuulen taittamissa varsissa. Hän katselee Lövenin mustia aaltoja, syksyn synkkää myrskytaivasta, ja hetkiseksi hän heittäytyy epäuskoon.

"Eberhard-setä", sanoo hän, "kuinka maailma on harmaa ja ruma, kuinka kaikki on hyödytöntä. Minä haluaisin kuolla."

Mutta silloin hän kuulee kuin vaikeroimista sielussaan. Elämän vahvat voimat ja kuohuvat tunteet huutavat äänekkäästi elämisen onnea.

"Eikö sitten ole mitään", hän huudahtaa, "joka voi elämää kaunistaa, kun olette minulta ottanut Jumalan ja kuolemattomuuden?"

"Työ", vastaa vanhus.

Mutta kreivitär katsoo taasen ulos, ja häneen hiipii tällaisen köyhän viisauden halveksinta. Käsittämätön kohoaa hänen sielunsa silmien eteen, hän tuntee hengen asuvan kaikissa, hän havaitsee voiman, joka on sidottu näennäisesti kuolleeseen aineeseen, mutta joka voi kehittyä tuhatvivahteiseksi elämäksi. Kiitävin ajatuksin hän etsii nimeä Jumalan hengen läsnäololle luonnossa.

"Oi, Eberhard-setä", hän sanoo, "mitä on työ? Onko se jumala? Onko sillä tarkoitus itsessään? Mainitkaa toinen!"

"En toista tiedä", vastaa vanhus.

Silloin löytää kreivitär sen nimen, jota on hakenut, surkean, monesti tahritun nimen.

"Eberhard-setä, miksi te ette mainitse rakkautta?"

Silloin liukuu hieno hymy tyhjälle suulle, jonka ympärillä tuhannet kurtut risteilevät.

"Tässä", sanoo filosofi ja lyö rystyillään paksua paperipinkkaa, "tässä surmataan kaikki jumalat, enkä ole unohtanut Erostakaan. Mitä on rakkaus muuta kuin lihan kaipausta? Miksi sen pitäisi olla korkeammalla kuin muutkaan ruumiin vaatimukset? Tee nälkä jumalaksi! Tee väsymys jumalaksi! Ne ovat yhtä arvokkaita. Loppukoot jo hullutukset. Eläköön totuus!"

Silloin painaa nuori kreivitär päänsä alas. Ei se ole niin, ei ole totta tämä, mutta hän ei osaa taistella.

"Teidän sananne haavoittavat minun sieluani", hän sanoo, "mutta vielä minä en usko. Koston ja väkivallan jumalat te voitte tappaa, ette muuta."

Mutta ukko tarttuu hänen käteensä, laskee sen kirjalleen ja sanoo epäuskon innossaan:

"Tämän luettuanne teidän täytyy uskoa."

"Älköön se siis koskaan tulko silmieni eteen", sanoo kreivitär, "sillä jos minä niin uskon, en voi elää."

Ja suruun vaipuneena menee hän filosofin luota. Mutta Eberhard-setä istuu kauan kreivittären mentyä mietiskellen.

Nämä vanhat herjaavat luntat eivät ole vielä joutuneet maailman tutkittavaksi. Vielä ei setä Eberhardin nimi ole ylettynyt maineen jyrkänteille.

Hänen suuri teoksensa lepää lippaaseen kätkettynä romukopissa Svartsjön kirkon lehterinportaiden alla; se näkee päivänvalon vasta vuosisadan lopussa.

Mutta miksi hän teki niin? Pelkäsikö hän jättäneensä asiansa todistamatta? Pelkäsikö hän vainoja? Vähänpä tunnette Eberhard-setää.

Ymmärtäkää nyt: totuutta hän on rakastanut, ei omaa kunniaansa. Ja niinpä hän uhrasi jälkimmäisen, ei edellistä, sentähden, että isällisesti rakastettu lapsi saisi kuolla uskossaan siihen, jota piti rakkaana.

Oi, rakkaus, sinä olet se totisesti ikuinen!

Yhdeksästoista luku

NYGÅRDIN TYTTÖ

Ei kukaan tunne vuoren juurta, jossa kuuset kasvavat sakeina ja maan peittää paksu, pehmeä sammalkerros. Kukapa sen tuntisi. Sitä ei ole ihmisjalka koskaan ennen polkenut, ainoankaan ihmisen kieli ei ole antanut sille nimeä. Ainoakaan polku ei johda piiloiseen paikkaan. Kalliot kohoavat torneina sen ympärillä; kietovat tammet vartioivat sitä; murrot sen sulkevat; paimen ei sitä löydä; kettu sitä halveksii. Se on metsän autioin seutu, ja nyt etsivät sitä tuhannet ihmiset.

Mikä loputon etsiväin jono? He voisivat täyttää Bron kirkon, eikä ainoastaan Bron, vaan myös Löfvikin ja Svartsjön. Ah, mikä loputon etsivien jono!

Herrasväen lapset, jotka eivät saa lähteä retkueeseen, seisovat tiepuolessa tai riippuvat veräjäin aidaksilla valtavan jonon kulkiessa ohi. Pienokaiset eivät ole aavistaneet, että tähän maailmaan mahtuu niin paljon ihmisiä: tuollainen suunnaton lauma. Kun he tulevat suuriksi, niin he muistavat aina tämän suuren, lainehtivan ihmisvirran. Heidän silmänsä täyttyvät kyynelillä pelkästä tuon valtavan näyn muistosta: että sellainen ääretön lauma matkaa teitä, joilla ei tavallisesti nähnyt päiväkausiin kuin jonkun yksinäisen kulkijan, kerjäläisjoukon tai talonpojan rattaat.

Kaikki, jotka asuvat tienvarrella, kavahtavat pystyyn ja huudahtavat: "Onko maahan tullut onnettomuus? Onko vihollinen kimpussamme? Mihin te menette, kulkijat? Mihin te menette?"

"Me etsimme", vastaavat he. "Olemme etsineet kaksi päivää. Etsimme tämänkin päivän; sitten emme enää jaksa. Menemme ja etsimme koko Björnen metsän ja honkapeittoiset kukkulat Ekebyn länsipuolella."

Nygårdista, joka on köyhä perukka kaukana itäisessä vuoristossa, on tuo jono ensin lähtenyt. Se kaunis tyttö, jolla on paksut mustat hiukset ja punaiset posket, on ollut kahdeksan päivää kateissa. Se vastatyttö, jonka Gösta Berling aikoi ottaa morsiamekseen, on eksynyt suuriin metsiin. Kahdeksaan päivään ei kukaan ole nähnyt häntä.

Niin lähti Nygårdin rahvas tyystin etsimään metsän. Ja jokainen, jonka he tapasivat tiellä, liittyi etsimään. Jokaisesta pirtistä tuli ihmisiä jonoon.

Sattuu tuon tuosta, että äsken tullut kysyy:

"No, Nygårdin miehet, mikä on siihen syynä? Miksi annoitte kauniin tytön kulkea yksin vierailla poluilla? Metsä on syvä ja Jumala on ottanut hänen ymmärryksensä."

"Kukaan ei häiritse häntä", vastaavat he silloin, "hän ei häiritse ketään. Hän kulkee turvallisesti kuin lapsi. Ken kulkisi varmemmin kuin se, jota Jumalan itsensä täytyy vaalia? Ennen hän on aina tullut takaisin."

Niin on tuo etsivä jono samonnut itäiset metsät, jotka erottavat Nygårdin tasangosta. Nyt, kolmantena päivänä, se matkaa Bron kirkon ohi mäelle Ekebyn länsipuolisiin metsiin.

Mutta jonon edetessä kohisee pitkin tietä ihmetyksen myrsky; aina täytyy jonkun joukosta pysähtyä vastaamaan kysymyksiin: "Mitä te puuhaatte? Mitä te etsitte?"

"Me etsimme sitä sinisilmäistä, tummatukkaista tyttöä. Hän on mennyt metsään kuolemaan. Hän on ollut kadoksissa kahdeksan päivää."

"Miksi hän meni metsään kuolemaan? Oliko hänellä nälkä? Oliko hän onneton?"

"Puutetta hän ei ole kärsinyt, mutta häntä kohtasi onnettomuus viime keväänä. Oli nähnyt sen hullun papin, Gösta Berlingin, ja oli rakastanut häntä monta vuotta. Ei parempaa älynnyt. Jumala oli ottanut hänen ymmärryksensä."

"Tosiaankin oli Jumala ottanut häneltä ymmärryksen, Nygårdin miehet."

"Viime keväänä se onnettomuus sattui. Ennen ei pappi ollut vilkaissutkaan häneen, silloin oli sanonut, että tyttö saa ruveta hänen morsiamekseen. Se oli paljasta leikkiä; pappi laski hänet pois luotaan, mutta tyttö ei löytänyt enää muualta lohdutusta. Hän palasi alinomaa Ekebyhyn. Hän seurasi papin jälkiä minne tämä menikin. Pappi väsyi häneen. Kun hän kävi siellä viimeksi, usuttivat ne hänen kimppuunsa koirat. Sen jälkeen kukaan ei ole häntä nähnyt."

Mies talosta, mies joka talosta! Ihmisen henki on vaarassa. Ihminen mennyt metsään kuolemaan. Kenties hän on jo kuollut. Kenties hän harhailee vieläkin siellä löytämättä oikeata tietä. Metsä on suuri, ja hänen ymmärryksensä on Jumalan luona.

Seuratkaa jonoa, seuratkaa sitä! Antakaa kauran jäädä kuhilaihin, niin että heikko jyvä putoo tähkästään; antakaa perunan hapata maahan; päästäkää hevoset irti, etteivät kuole janoon tallissa; jättäkää navetan ovi auki, että lehmät pääsevät katon alle yöksi; antakaa lasten tulla mukaan, sillä lapset ovat Jumalan. Jumala on pienten kanssa; hän ohjaa heidän askeleitaan. He auttavat, kun miesten viisaus pettää.

Tulkaa kaikki, miehet, naiset ja lapset! Kuka uskaltaa jäädä kotiin? Kuka tietää, vaikka Jumala aikoisi käyttää juuri häntä? Tulkaa kaikki, jotka tarvitsette laupeutta, ettei teidän sielunne kerran harhailisi kuivuneita korpia ja etsisi lepoa eikä löytäisi! Tulkaa! Jumala on ottanut hänen ymmärryksensä ja metsä on suuri.

Ken osaa sille paikalle, jossa kuuset seisovat sakeina ja jota sammal peittää pehmeänä! Eikö näykin jotain tummaa tuolla ihan vuorenseinän juuressa? Ah, ruskeain muurahaisten keko. Kiitetty olkoon hän, joka ohjaa hullujen tiet, ei muuta!

Oi, sitä jonoa! Ei se ole juhla-asuinen riemusaatto, joka tervehtii voittajaa, sirottelee kukkia hänen tielleen ja täyttää hänen korvansa riemuhuudoilla; ei se ole pyhiinvaeltajain virsiä veisaava ja viuhuvia katumusruoskia käyttävä saatto, joka menee pyhille haudoille, ei siirtolaisjoukko, joka natisevissa kuormavankkureissa matkaten etsii hädänalaisille uusia koteja, ei sotajoukko rummuin ja miekoin; vain talonpoikia sarkaisissa työtamineissa, kuluneet nahkaliinat edessään, vain heidän vaimojaan sukankudin kädessä ja lapset selässä tai äitinsä helmoissa.

Suurta on nähdä ihmisten yhtyvän suuria päämääriä varten. Lähtekööt he matkalle tervehtimään hyväntekijöitään; ylistämään Jumalaansa, etsimään maata, puolustamaan valtakuntaansa, lähtekööt! Mutta ei nälkä, ei jumalanpelko, ei sota ole ajanut näitä liikkeelle. Heidän vaivansa on hyödytöntä, heidän intonsa palkatonta; he menevät hakemaan hullua. Niin monta hikipisaraa, niin monta askelta, niin paljon huolta, niin paljon rukouksia kuin kaikki tämä maksaakin, ei siitä ole palkintona muuta kuin se, että he löytävät poloisen metsään eksyneen, jonka järki on Jumalan luona.

Oi, eikö ihminen rakasta tätä kansaa! Eikö sille, joka on seisonut tiepuolessa ja nähnyt sen kulkevan ohi, tule väkisin kyyneleet silmiin, kun hän vain ajatteleekin heitä ja näkee heidät taas sielussaan, miehet jäykin kasvoin ja kovin käsin, naiset varhain uurtunein otsin, ja nuo väsyneet lapset, jotka Jumala oli johdattava oikealle paikalle?

Se täyttää maantien, tuo huolestuneiden etsiväin jono. Vakavin silmäyksin he mittailevat metsää; synkkinä he kulkevat eteenpäin, sillä he tietävät hakevansa paremminkin kuollutta kuin elävää.

Ah, tuo musta vuorenseinän juurella, eikö se sittenkään ollut muurahaisten keko, vaan kaatunut puu? Kiitos taivaan, kaatunut puu! Mutta eihän voi nähdä ihan tarkkaan, kun kuuset ovat niin sakeassa vieretysten.

Niin pitkä on jono, että kun ensimmäiset siitä, nuo väkevät miehet, ovat perillä Björnen länsipuolella, metsänrinnassa, niin viimeiset, rammat, työn runtomat ukot ja naiset, jotka kantavat pieniä lapsiaan, ovat tuskin ehtineet Brobyn kirkolta.

Ja niin koko mutkitteleva matkue katoaa pimeään metsään. Aamupäivän aurinko valaisee sen tietä kuusten alle — iltapäivän laskeva aurinko on kohtaava joukot, kun ne tulevat metsästä.

Kolmatta päivää he jo ovat etsimässä: he ovat tottuneet tähän työhön. He etsivät kaltevan vuorenseinän alta, jolla jalka voi liukahtaa, tuulenkaatamista murroksista, joissa jalka ja käsi helposti voivat katketa, tiheiden kuusten oksain alta, jotka, laskeutuen pehmeää sammalta pitkin, kutsuvat lepoon.

Karhun pesän, revon luolan, metsäsian syvän asumuksen, mustan hiilihaudan pohjan, punaisen puolukkamäen, valkopintaisen kuusen, vuoren, jonka kulo kuukausi sitten paljasti, kiven, jonka jättiläinen viskasi: kaikki ne he ovat löytäneet, mutta eivät paikkaa vuorenseinän alla, jossa tuo musta makaa. Kukaan ei ole käynyt siellä katsomassa, onko se puunrunko vai ihminen. Niin, kyllä se on ihminen, mutta kukaan ei ole käynyt siellä häntä katsomassa.

Ilta-aurinko näkee jo heidät toisella puolen metsää, mutta nuorta naista, jonka järjen Jumala on ottanut, ei ole löydetty. Mitä he nyt aikovat tehdä? Hakevatko he koko metsän vielä kerran? Metsä on pimeässä vaarallinen: siellä on pohjattomia lampia ja jyrkkiä rotkoja. Ja mitäpä he löytävät, he, jotka eivät löytäneet auringonpaisteessa mitään, nyt, kun päivä on kadonnut.

"Mennään Ekebyhyn!" huutaa yksi joukosta.

"Mennään Ekebyhyn!" he silloin kaikki huutavat. "Mennään Ekebyhyn!"

"Kysytään kavaljeereilta, miksi he usuttivat koiransa ihmisen kimppuun, jolta Jumala oli ottanut järjen, miksi he kiihottivat hourun epätoivoon. Köyhät, nälkäiset lapsemme itkevät; vaatteemme ovat riekaleina, vilja seisoo kuhilaissa, kunnes jyvä tippuu tähkäpäistä, perunat mätänevät maahan, hevosemme juoksentelevat irrallaan, lehmämme eivät saa hoitoa; me itse olemme menehtyä uupumuksesta — ja kaikki se on heidän syytään. Mennään Ekebyhyn ja vedetään heidät tilille! Mennään Ekebyhyn!

"Tänä kirouksen vuonna tulee kaikki paha meidän talonpoikain päälle. Jumalan käsi lepää meidän päällämme raskaana; nälänhätää tarjoaa meille talvi. Ketä etsii Jumalan käsi? Ei se ollut Brobyn pappi. Hänen rukouksensa vielä saapuivat Herran korviin. Ketä sitten, jos ei noita kavaljeereja? Mennään Ekebyhyn!"

"He ovat hävittäneet kartanon, he ovat ajaneet majurinrouvan maantielle kerjäämään. Heidän syynsä on, että meidän täytyy käydä työttöminä. Heidän syynsä on, että meidän täytyy nähdä nälkää. Tämä hätä on heidän tekemänsä. Mennään Ekebyhyn!"

Niin painuvat synkät, katkeroituneet miehet Ekebyn suurta kartanoa kohti, nälkäiset lapset seuraavat heitä, lapset itkevät käsivarsilla, ja viimeksi tulevat vaivaiset ja työn murtamat vanhukset. Ja katkeruus juoksee kuin kasvava virta kulkijasta toiseen, vanhuksista naisiin, naisista väkeviin miehiin, jotka käyvät jonon etunenässä.

Syystulva tulee nyt. Kavaljeerit, muistatteko kevättulvaa? Nyt tulee uudet aallot, vuorilta virtaillen, nyt uhkaa uusi hävitys Ekebyn voimaa ja kunniaa.

Torppari, joka kyntää nurmea metsänrinnassa, kuulee kansan raivoavat huudot. Hän riisuu toisen hevosensa, hyppää sen selkään ja laskee täyttä laukkaa Ekebyhyn. "Tuho tulee", hän huutaa, "karhut tulevat, sudet tulevat, hiidet tulevat ottamaan Ekebyn!"

Hän ratsastaa ympäri kartanoa hurjana pelosta. "Kaikki metsänpeikot ovat irti", hän huutaa. "Peikot tulevat ottamaan Ekebyn! Pelastakoon itsensä ken voi! Hiidet tulevat ja tuikkaavat tuleen Ekebyn ja lyövät kavaljeerit kuoliaaksi!"

Ja hänen takaansa kuuluu ihmisjoukon lähenevä kohu ja kirkuna. Syystulva tulla kohisee Ekebytä kohti.

Tietääkö se sitten mitä tahtoo, tuo katkeruuden hyrskyvä virta? Tahtooko se tulta, tahtooko se murhata, tahtooko ne ryöstää?

Nuo eivät ole ihmisiä, nuo tulijat: ne ovat metsän hiisiä, erämaan villipetoja. Me, pimeyden vallat, joiden täytyy olla piilossa maan alla, me olemme yhdeksi ainoaksi autuaaksi hetkeksi päässeet vapaiksi. Kosto on vapauttanut meidät.

Vuorenhenget ne ovat murtaneet malmin, metsänhenget ne ovat kaataneet puita ja vartioineet hiilihautaa; tasangonhenget ovat kasvattaneet leivän; nyt ne ovat vapaita, ne kääntyvät hävittämään. Kuolemaan Ekeby, kuolemaan kavaljeerit!

Täällä juoksee viina virtoinaan. Täällä on kultaa kasoittain kellariholveissa. Täällä on aitat täynnä viljaa ja lihaa. Miksi pitää vanhurskaiden lasten nähdä nälkää, kun kelvottomilla on kyllin?

Mutta nyt on teidän aikanne lopussa, mittanne täysi, te kavaljeerit. Te liljat, jotka ette ole koskaan kehränneet, te linnut, jotka ette koskaan ole koonneet, mittanne on täysi. Metsässä makaa hän, joka tuomitsee teidät, me olemme hänen lähettiläitään. Laamannit ja nimismiehet eivät teitä tuomitse. Se, joka makaa metsässä, on teidät tuomitseva.

Kavaljeerit seisovat ylhäällä suuressa rakennuksessa ja näkevät kansan tulevan. He tietävät jo, mistä heitä syytetään. He ovat totisesti syyttömiä. Jos tyttöraukka on mennyt metsään kuolemaan, niin ei ole syynä se, että he muka usuttivat koirat hänen kimppuunsa — sitä eivät he, ihan totta, tehneet — vaan se, että Gösta Berling kahdeksan päivää sitten nai nuoren kreivittären.

Mutta mitä kannattaa puhua näiden kurjien kanssa? He ovat väsyneitä, he ovat nälkäisiä; kosto heitä kiihottaa, saaliinhimo houkuttelee heitä. He ryntäävät kamalasti karjuen, ja heidän edellään ratsastaa tuo torppari, joka on tullut pelosta mielipuoleksi.

"Karhut tulevat, sudet tulevat, hiidet tulevat, ottavat Ekebyn!"

Kavaljeerit ovat piilottaneet nuoren kreivittären sisimpään huoneeseensa. Lövenborg ja Eberhard-setä on pantu sinne häntä suojelemaan; muut menevät ulos väkeä vastaan. He seisoivat päärakennuksen portailla, aseettomina, hymyillen, kun ensimmäinen meluava parvi ehtii sinne.

Ja väki pysähtyy tuon pienen, rauhallisen miesjoukon edessä. Siinä on miehiä, jotka tahtoivat hehkuvassa katkeruudessa paiskata kavaljeerit maahan ja polkea heitä rautakannoillaan, niinkuin Sundin tehtaan väki kohteli tehtaanhoitajaa ja inspehtoria viisikymmentä vuotta sitten; mutta he olivat odottaneet suljettuja ovia, päättävästi kohotettuja aseita, he olivat odottaneet vastarintaa ja taistelua.

"Rakkaat ystävät", sanoivat kavaljeerit, "rakkaat ystävät, te olette väsyneitä ja nälkäisiä, annetaan teille vähän ruokaa ja maistakaa ensin ryyppy Ekebyn kotitekoista viinaa."

Väki ei ota kuuleviin korviinsa moista puhetta; se kirkuu ja uhkaa. Mutta kavaljeerit eivät menetä hyvää tuultaan.

"Odottakaa vähän", he sanovat, "odottakaa vain hetkinen. Katsokaa, Ekeby on avoinna teille. Kellarin ovi on auki, aitta on auki, maitokamari auki. Teidän vaimonne suistuvat väsymyksestä; lapset huutavat. Hankitaan teille ensin ruokaa! Sittenhän voitte meidät tappaa. Me emme livistä matkaamme. Mutta meillä on ullakko täynnä omenia. Mennään ottamaan omenia lapsille!"

* * * * *

Tunnin päästä on Ekebyssä juhla parhaillaan. Suurin juhla, minkä suuri kartano on nähnyt, vietetään syysyönä, suuren, loistavan täysikuun valossa.

Puretut halkopinot on sytytetty; kaikkialla pihalla loimuaa nuotio nuotion vieressä. Väki istuu siellä ryhmittäin, nauttien lämmintä ja lepoa, ja sille jaetaan kaikkea maallista hyvää.

Päättävät miehet ovat menneet navettaan ja ottaneet sieltä mitä tarvitaan. Vasikoita ja lampaita on teurastettu ja joku suurempikin elukka. Eläimet on paloiteltu ja paistettu tuossa tuokiossa. Nuo sadat nälkäiset ahtavat itseensä ruokaa. Elukka toisensa perästä talutetaan ulos ja tapetaan. Tuntuu kuin koko karjakartano aiottaisiin tyhjentää yhtenä yönä.

Ekebyssä oli juuri näinä päivinä toimitettu syysleivonta. Siitä lähtien, jolloin nuori Elisabet-kreivitär tuli sinne, olivat sisätehtävät taas päässeet vauhtiin. Näytti kuin ei tuo nuori nainen olisi silmänräpäystäkään muistanut olevansa Gösta Berlingin vaimo. Ei Gösta eikä hän olleet siitä asiasta tietävinään, mutta sen sijaan rupesi kreivitär Ekebyn emännäksi. Kuten hyvän ja kunnollisen naisen tulee, hän koetti palavalla innolla masentaa tuhlaavaisuutta ja huolimattomuutta, joka talossa vallitsi. Ja häntä toteltiin. Väki oli ikään kuin hyvillään, kun sai emännän ohjaajakseen.

Mutta mitä toimitti nyt, vaikka hän oli täyttänyt keittiön laipion leivillä, vaikka hän oli teettänyt juustoa ja kirnuttanut ja panettanut olutta koko syyskuun ajan, jonka oli ollut täällä? Mitä se toimitti?

Pihalle, rahvaalle kaikki vain mitä löytyy, etteivät polttaisi Ekebytä eivätkä löisi kavaljeereja kuoliaaksi. Pihalle leivät, voit, juustot! Ulos juomatynnyrit ja olutastiat, ulos aitasta liikkiöt, ulos viinalekut, ulos omenat!

Kuinka riittää Ekebyn kaikki rikkaus lieventämään rahvaan vihaa? Jos saamme sen poistumaan täältä muuta ilkityötä tapahtumatta, niin voimme siitäkin olla iloisia.

Kaikki tämä tapahtuu kumminkin juuri hänen tähtensä, joka on nyt Ekebyn rouvana. Kavaljeerit ovat rohkeita ja asekuntoisia miehiä; jos he olisivat noudattaneet omaa mieltään, he olisivat itseään puolustaneet. He olisivat kyllä karkottaneet nämä ryöstönhimoiset joukot kovilla laukauksilla, jolleivät olisi ajatelleet häntä, joka on lempeä ja hellä ja joka rukoili kansan puolesta.

Sitä mukaa kuin yö kuluu, tulevat joukot sävyisämmiksi. Lämmin ja lepo ja ruoka ja viina lientävät niiden kauheata kiivastumista. Ne alkavat laskea leikkiä ja nauraa. Nämä ovat Nygårdin tytön hautajaisia. Häpeä sitä, joka jänistää peijaisjuonnissa ja ilveessä; tässä tarvitaan miestä!

Lapset karkaavat hedelmäröykkiöiden kimppuun, joita heille tuodaan. Köyhät torpanlapset, joista karpalot ja puolukat ovat herkkuja, iskeyvät hampain kirkkain astrakaaneihin, jotka ihan sulavat suussa, pitkulaisiin, makeihin paratiisiomenoihin, kellanvalkeihin sitruunaomenoihin, punaposkisiin päärynöihin ja kaiken lajin luumuhin, keltaisiin, punaisiin ja sinisiin. Oi, ei mikään ole kyllin hyvää rahvaalle, kun se suvaitsee näyttää valtaansa.

Kun jo yö kallistuu puoleen, näyttää siltä kuin joukot valmistautuisivat lähtemään pois. Kavaljeerit lakkaavat tuomasta ruokaa ja viiniä, vetämästä korkkeja ja kaatamasta olutta. He päästävät helpotuksen huokauksen ja uskovat vaaran menneen ohi.

Mutta juuri silloin näkyy yhdestä suuren rakennuksen ikkunasta valoa. Kaikki, jotka sen näkevät, huudahtavat. Nuori nainen kantaa kynttilää.

Sitä kestää vain silmänräpäys. Näky katoaa; mutta väki luulee tuntevansa naisen.

"Hänellä oli tuuheat, mustat hiukset ja punaiset posket", huutavat he. "Hän on täällä. He ovat kätkeneet hänet tänne."

"Voi kavaljeerit, onko se täällä, teidän luonanne? Onko teillä se meidän lapsemme, jonka ymmärryksen Jumala on ottanut, täällä Ekebyssä! Jumalattomat, mitä te hänellä teette? Täällä annatte meidän tuskitella hänen tähtensä koko viikon, etsiä häntä kokonaista kolme päivää. Pois viini, pois ruoka! Voi meitä, että me olemme mitään huolineet teidän kädestänne! Ulos nyt hän, sitten nähdään, mitä teille tehdään."

Kesytetty peto kiljuu ja mörisee taas. Parilla hurjalla hyppäyksellä se syöksyy Ekebytä kohti.

Väki on nopsaa, nopsemmat kuitenkin kavaljeerit. He rientävät sisään ja sulkevat eteisen oven. Mutta mitä voivat he tälle tunkevalle joukolle? Ovi toisensa perästä murretaan auki. Kavaljeerit lyödään pois tieltä: heillä ei ole aseita. Heidät tungetaan tiheän joukon sekaan niin, etteivät he voi liikkua. Väen täytyy päästä sisään ottamaan Nygårdin tyttöä.

Sisimmästä huoneesta he hänet löytävät. Kellään ei ole aikaa katsoa, onko hän vaalea vai tumma. He nostavat hänet ylös ja kantavat ulos. Hänen ei pidä pelätä, he sanovat. Ainoastaan kavaljeereihin he tahtovat käydä käsiksi. He ovat täällä pelastamassa häntä.

Mutta niitä, jotka nyt tulevat rakennuksesta ulos, kohtaa pihalla toinen saatto.

Metsän autiommalla paikalla ei makaa enää naisen ruumis, joka syöksyi alas korkealta jyrkänteeltä ja kuoli rotkoon. Eräs lapsi on löytänyt hänet. Etsijät, jotka jäivät metsään muista jäljelle, ovat nostaneet hänet olkapäilleen. Siinä he tulevat.

Kauniimpi kuin elämässä hän on kuolemassa. Ihanana hän makaa pitkine, tummine hiuksineen. Suloinen on hänen olentonsa, kun ikuinen rauha siinä lepää.

Korkealla miesten olkapäillä kannetaan hänet läpi väkijoukkojen. Tulee hiljaista ja äänetöntä, kun hän kulkee ohi. Kumartunein päin kaikki kunnioittavat kuoleman majesteettia.

"Hän on kuollut äsken", kuiskaavat miehet. "Hän on varmaan harhaillut metsässä aina tähän päivään. Varmaan hän on halunnut paeta meitä etsijöitä ja siten joutunut syöksymään jyrkänteeltä alas."

Mutta jos tämä on Nygårdin tyttö, niin kuka sitten on se, joka kannettiin ulos Ekebystä?

Metsästä saapunut saatto kohtaa kartanosta tulevan. Nuotiot liekehtivät ympäri pihaa. Väki voi nähdä molemmat naiset ja tuntee heidät. Se toinen on nuori Borgin kreivitär.

"Oh, mitä tämä merkitsee? Pääsemmekö me tässä uuden ilkityön perille? Miksi nuori kreivitär on täällä Ekebyssä? Miksi meille on sanottu, että hän on matkustanut kauaksi tai kuollut? Ikuisen vanhurskauden nimessä, emmekö nyt ryntää kavaljeerien kimppuun ja polje heitä rautaisilla kannoillamme tomuksi!"

Silloin kajahtaa hurja ääni. Gösta Berling on noussut kuistin kaiteelle ja puhuu.

"Kuulkaa minua, te hirviöt, te saatanat! Ettekö te usko, että Ekebyssä on pyssyjä ja ruutia, te löylynlyömät? Ettekö te arvaa, että minä olisin ampunut teidät kaikki kuin hullut koirat kasaan, mutta tuo nainen tuossa rukoili teidän puolestanne. Haa, olisinpa tiennyt, että te häneen koskette, niin ei yksikään teistä olisi jäänyt henkiin.

"Mitä te peuhaatte tänä iltana, hyökkäätte kimppuumme kuin ryövärit, uhkaatte meitä murhalla ja poltolla? Mitä minulla on tekemistä teidän hupsujen tyttöjenne kanssa? Mistä minä tiedän, missä he juoksentelevat? Minä olen ollut häntä kohtaan liian hyvä, niin on asia. Minä olisin voinut usuttaa koirat hänen kimppuunsa — se olisi ollut parempi meille kummallekin, mutta sitä minä en tehnyt. Enkä minä ole luvannut naida häntä, en ole koskaan luvannut. Tietäkää se!

"Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet, jonka kiskoitte täältä sisältä! Päästäkää hänet, sanon minä, ja niitä kynsiä, joka ovat häneen koskeneet, kirvelköön ikuinen tuli! Ettekö te ymmärrä, että hän on yhtä paljon ylempänä teitä kuin taivas maata; hän on niin hieno kuin te olette karkeita, niin hyvä kuin te ilkeitä.

"Minä sanon nyt teille, kuka hän on. Ensinnäkin hän on taivaan enkeli, — toiseksi hän on ollut naimisissa Borgin kreivin kanssa. Mutta hänen anoppinsa kidutti häntä yötä päivää; hänen täytyi seisoa järven rannalla pesemässä vaatteita kuin mikäkin piika; häntä lyötiin ja rääkättiin niin, ettei yhdelläkään teidän naisellanne voi olla pahempaa. Niin, hän oli vähällä hukuttautua jokeen, kuten te kaikki tiedätte, siksi, että hänestä elämän mehu puserrettiin. Minäpä kysyn nyt, kukahan teistä, te senkin kanaljat, oli silloin saapuvilla, hänen henkeänsä pelastamassa? Kukaan teistä ei ollut lähimaillakaan, mutta me, kavaljeerit, me hänet pelastimme. Niin, me sen teimme!

"Ja kun hän sitten synnytti lapsen kaukana maatalossa ja kreivi lähetti hänelle nämä terveiset: 'Me menimme naimisiin vieraassa maassa, me emme noudattaneet lakia ja asetuksia. Sinä et ole minun vaimoni, minä en ole sinun miehesi. Sinun lapsestasi minä en piittaa!', niin; kun asia oli siten, eikä hän tahtonut, että lapsi merkitään kirkonkirjoihin isättömänä, silloin te kyllä olisitte olleet ylpeitä, jos hän jollekin teistä olisi sanonut: 'Tule ja nai minut! Minun täytyy hankkia lapselle isä. Mutta hänpä ei valinnut teistä ketään. Hän otti Gösta Berlingin, köyhän papin, joka ei saa enää koskaan julistaa Jumalan sanaa. Niin, sen minä sanon teille, te talonpojat, etten minä ole tukalammassa pinteessä koskaan ollut, sillä minä olin hänelle niin arvoton, etten rohjennut katsoa häntä silmiin, mutta minä en uskaltanut kieltääkään, sillä hän oli aivan epätoivoissaan.

"Ja saatte uskoa, että mitä pahaa te ajattelettekin meistä kavaljeereista — niin häntä kohtaan me olemme olleet niin hyviä kuin olemme voineet. Ja hänen ansiotaan on, ettemme ampuneet tänä yönä läjään teitä kaikkia. Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet irti ja menkää tiehenne, muuten minä pelkään, että maa aukee ja nielee teidät! Ja kun menette täältä, rukoilkaa Jumalalta anteeksi, että olette pelottaneet ja murehduttaneet häntä, joka on niin hyvä ja viaton. Ja nyt, laputtakaa tiehenne! Me olemme saaneet teistä tarpeeksi!"

Jo aikoja ennen kuin hän vaikeni, olivat ne, jotka toivat kreivittären ulos, laskeneet hänet kivisten portaiden astuimelle, ja nyt tuli muuan vankka talonpoika varsin miettivänä kreivittären luokse ja ojensi hänelle suuren kätensä.

"Kiitos ja hyvää yötä", sanoi hän. "Me emme tahtoneet teille mitään pahaa, kreivitär."

Hänen perässään tuli toinen ja puristi varovasti hänen kättään. "Kiitos ja hyvää yötä. Älköön hän nyt olko meille vihoissaan!"

Gösta hyppäsi alas ja asettui hänen viereensä. Silloin he ojensivat hänellekin kättä.

Niin tulivat he nyt hitaasti ja sävyisinä toinen toisensa jälkeen sanomaan heille hyvää yötä ennen lähtöään. He olivat jälleen masennettuja, jälleen he olivat ihmisiä, kuten aamulla, jättäessään kotinsa ennen kuin nälkä ja kosto tekivät heidät villipedoiksi.

He katsoivat kreivitärtä suoraan kasvoihin, ja Gösta näki, kuinka se viattomuuden ja hurskauden hohde, minkä he näkivät hänen kasvoillaan, sai kyynelet monen silmiin. Kaikissa heissä oli hiven hiljaista jaloa jumaloimista, jaloimman, mitä he olivat koskaan nähneet: he olivat ihmisiä ja iloitsivat siitä, että yksi heistä rakasti niin suuresti hyvää.

Kaikki eivät voineet puristaa hänen kättään. Heitä oli niin hirveän paljon, ja nuori nainen oli väsynyt ja heikko. Mutta kaikkien piti kumminkin tulla portaiden luo häntä näkemään, ja ainakin he saivat puristaa Göstan kättä — hänen kätensä kestivät pudistelua.

Gösta näki kuin unta. Hänen sydämessään pulpahti tänä iltana uusi rakkaus.

"Oi, minun kansani", hän ajatteli, "oi minun kansani, kuinka minä rakastankaan sinua." Hän tunsi kiihkeästi rakastavansa koko tätä joukkoa, joka nyt painui yön pimeään, kuollut tyttö jonon etunenässä, kaikkia noita, joilla oli karkeat vaatteet ja pahalle haisevat kengät, kaikkia noita, jotka asuivat harmaissa tuvissa metsänrinnassa, kaikkia noita, jotka eivät osanneet käyttää kynää eivätkä useat lukeakaan, kaikkia noita, jotka eivät tunteneet elämän täyteläisyyttä eivätkä rikkautta, ainoastaan ankaran työn jokapäiväisen leivän vuoksi.

Hän rakasti heitä, tuskallisesti, palavan hellästi, niin että kyyneleet väkisin nousivat hänen silmiinsä. Hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt heidän hyväkseen, mutta hän rakasti heitä, kaikkia ja itsekutakin, rakasti heidän vikojaan, paheitaan ja raihnaisuuksiaankin. Oi, Herra Jumala, tulisipa päivä, jolloin hekin rakastaisivat häntä!

Gösta Berling heräsi unestaan: hänen vaimonsa laski kätensä hänen käsivarrelleen. Kansa oli mennyt, he seisoivat yksin portailla.

"Oi Gösta, Gösta, miten sinä saatoit!"

Kreivitär pani kätensä kasvoilleen ja itki.

"Se on totta, mitä minä sanoin", huudahti Gösta. "En ole koskaan luvannut Nygårdin tytölle naivani häntä. 'Tule tänne ensi perjantaina, niin saat nähdä hauskaa', niin minä sanoin hänelle, en mitään muuta. Minä en voi mitään sille, että hän piti minusta."

"Oi, ei se ollut sitä; mutta kuinka sinä voit sanoa kansalle, että minä olen hyvä ja puhdas? Gösta, Gösta! Etkö sinä tiedä, että minä rakastin sinua jo ennen kuin se oli luvallista! Minä äsken häpesin kansaa, Gösta. Olin kuolla häpeästä."

Ja nyyhkytykset vapisuttivat häntä.

"Oi, ystäväni, rakastettuni", Gösta sanoi hiljaa. "Sinä onnellinen, joka olet niin hyvä! Sinä onnellinen, kun sinulla on niin kaunis sielu!"

Kahdeskymmenes luku

KEVENHÜLLER

Saksassa syntyi 1770-luvulla Kevenhüller, sittemmin oppinut ja monitaitoinen. Hän oli linnankreivin poika ja olisi saanut asua jaloissa linnoissa ja ratsastaa keisarin kupeella, jos olisi tahtonut; mutta hänpä ei tahtonut.

Hän olisi halunnut panna linnan korkeimpaan torniin tuulimyllyn siivet, tehdä ritarisalin pajaksi ja neitsytkammion kellosepänverstaaksi. Hän olisi halunnut täyttää linnan viuhuvilla pyörillä ja keikkuvilla vivuilla. Mutta kun moinen ei käynyt päinsä, niin hän hylkäsi koko komeuden ja meni kellosepän oppiin. Niin hän oppi kaikki, mitä hammasrattaista, jousista ja heilureista voi oppia. Hän oppi tekemään aurinkokelloja ja tähtikelloja, pöytäkelloja, joissa piipattivat kanarialinnut ja toitottivat torvea paimenet, kellolaitteita, joiden kummalliset koneistot täyttivät koko kirkontornin, ja niin pieniä taskukellon sisuksia, että ne voi sovittaa medaljonkiin.

Saatuaan mestarikirjan hän nakkasi repun selkäänsä, otti ryhmysauvan käteensä ja kuljeksi paikasta toiseen tutkien kaikkea, mikä kuunaan hyrrää teloilla ja pyörillä. Kevenhüller ei ollut mikään tavallinen kelloseppä, hän aikoi suureksi keksijäksi ja maailman parantajaksi.

Kun hän siten oli samonnut monet maat, läksi hän muun muassa Vermlantiinkin tutkimaan myllynrattaita ja kaivoslaitteita. Eräänä kauniina aamuhetkenä hän sattui kulkemaan Karlstadin torin poikki. Mutta samana aamuhetkenä oli metsänemäntäkin nähnyt hyväksi ulottaa vaelluksensa kaupunkiin asti. Tuo jalo rouva kulki hänkin poikki torin, mutta vastakkaiselta puolen, ja siten hän kohtasi Kevenhüllerin.

Siinäpä kellosepän kisällille kohtaus. Rouvalla oli loistavat, vihreät silmät ja sankka, vaalea tukka, joka ulottui melkein maahan, ja hän oli pukeutunut vihreään, välkähtelevään silkkiin. Hiisi ja pakana kun oli, hän oli kauniimpi kaikkia kristittyjä naisia, mitä Kevenhüller oli nähnyt. Sälli pysähtyi kuin hassahtava katselemaan naista, kun tämä asteli vastaan.

Metsähinen tuli suoraan metsän uumenista, jossa sananjalat kasvavat korkeina kuin puut, jossa jättiläismäiset hongat pimentävät auringonvalon niin, että se keltaiselle sammalelle lankeaa vain kultaisina pilkkeinä, ja jossa vanamot ryömivät jäkäläisillä kivillä.

Minä olisin oikein kerta kaikkiaan tahtonut olla Kevenhüllerin sijassa näkemässä häntä: sananjalanlehtiä ja kuusenhavuja tukkaan takertuneena ja pieni, musta kyykäärme kaulassa. Ajatelkaapa häntä, käynniltään sulavaa kuin petoeläin, pihkan ja mansikan, vanamon ja sammalen raikas tuoksu ympärillään!

Miten mahtoivatkaan ihmiset häntä tuijottaa hänen suvaitessaan tulla kävelemään keskelle Karlstadin toria. Hevoset kai pillastuivat säikähtäessään hänen pitkää tukkaansa, joka liehui aamutuulessa. Katupojat juoksivat hänen perässään. Miehet jättivät puntarinsa ja lihakirveensä töllistelläkseen häntä. Naiset juoksivat kirkuen hakemaan piispaa ja tuomiokapitulia ajamaan tuota kelvotonta pois kaupungista.

Itse hän kulki tyynenä ja majesteetillisena ja hymyili koko metelille, ja silloin Kevenhüller näki pienten, suippojen pedonhampaiden loistavan punaisten huulten raosta.

Hän oli heittänyt viitan hartioilleen, ettei huomattaisi, kuka hän oli, mutta onnettomuudekseen oli unohtanut kätkeä häntänsä. Nyt se riippui takana ja tulla laahasi pitkin katukiviä.

Kevenhüller näki hännän hänkin; mutta sälliäpä säälitti, että niin ylhäissyntyinen nainen antautui kaupunkilaisten pilkan esineeksi; sen vuoksi hän kumarsi kaunottarelle ja sanoi kohteliaasti:

"Suvaitseeko teidän armonne nostaa laahustintaan."

Metsänemäntää liikutti tämä, eikä vähemmän miehen hyvänsuopeus kuin hänen kohteliaisuutensa. Hän seisahtui aivan Kevenhüllerin eteen ja katsoi häneen sellaisella tavalla, että Kevenhülleristä tuntui kuin olisivat loistavat kipunat lentäneet rouvan silmistä hänen aivoihinsa. "Huomaa se, Kevenhüller", hän sanoi, "tästä lähtien sinä voit noilla kahdella kädelläsi tehdä minkä taitotyön tahansa, mutta ainoastaan yhden kutakin lajia."

Hän sanoi niin, ja hän voi pitää sanansa. Sillä kukapa ei tietäisi, että metsänviidakon vihreähelmalla on valta antaa neroa ja ihmeellistä voimaa niille, jotka saavuttavat hänen suosionsa.

Kevenhüller jäi Karlstadiin ja vuokrasi sieltä työpajan. Hän vasaroi ja teki työtä yöt päivät. Kahdeksassa päivässä hän tekaisi ihmetyön. Se oli itsestään kulkevat vaunut. Ne kulkivat ylä- ja alamäkeä, kulkivat nopeasti ja hitaasti, niitä voi ohjata ja kääntää, pysäyttää ja panna käyntiin miten tahtoi. Kerrassaan mainiot vaunut ne olivat.

Nyt tuli Kevenhülleristä kuulu mies ja hän sai ystäviä kaikkialla kaupungissa. Hän oli niin ylpeä vaunuistaan, että matkusti Tukholmaan näyttämään niitä kuninkaalle. Hänen ei tarvinnut matkalla odottaa kievarin hevosia eikä riidellä kyytimiesten kanssa. Hänen ei tarvinnut täristä maalaiskieseissä eikä maata hollituvan puupenkillä. Hän ajoi ylpeästi omilla vaunuillaan ja tuli parissa tunnissa perille.

Hän hurautti suoraan linnaan, ja kuningas tuli hovinaistensa ja hoviherrainsa kanssa katselemaan, miten hän ajoi. He eivät kyllin tainneet häntä ylistää.

Silloin kuningas sanoi: "Nuo vaunut sinun sopii hyvin antaa minulle, Kevenhüller." Ja vaikka hän vastasi: ei, niin kuningas oli itsepäinen ja tahtoi vain saada ne vaunut.

Silloin näki Kevenhüller, että kuninkaan seurueessa oli hovinainen, jolla oli vaalea tukka ja vihreä hame. Hän tunsi kyllä hänet ja arvasi, että juuri tämä oli neuvonut kuningasta pyytämään häneltä vaunut. Mutta hän tuli epätoivoiseksi. Hän ei voinut sietää, että toisella olisi hänen vaununsa, eikä hän liioin voinut kuninkaalta evätäkään. Sen tähden hän ajoi vaununsa sellaisella vauhdilla linnanmuuriin, että ne lensivät tuhansiksi pirstaleiksi.

Kun hän tuli takaisin Karlstadiin, niin hän koetti tehdä uudet vaunut. Mutta hän ei osannut. Silloin hän kauhistui lahjaa, jonka metsänemäntä oli hänelle antanut. Hän oli jättänyt laiskurin elämän isänsä linnassa tullakseen monen hyväntekijäksi eikä valmistaakseen taikavehkeitä, joita vain yksi voi käyttää. Mitä siitä hänelle, vaikka hänestä tulisikin suuri mestari, niin, vaikka kaikkein mestarien mestari, kun hän ei voi monistaa ihmelaitteitaan tuottamaan hyötyä tuhansille?

Ja tuo oppinut monitaitoinen mies ikävöi rauhallista, tasaista työtä niin suuresti, että hän rupesi kivenhakkaajaksi ja muurariksi. Ja niin hän rakensi sen suuren kivitornin, joka on länsisillan vieressä, isänsä ritarilinnan emätornin mallin mukaan, ja hän aikoi vielä rakentaa pitkän rivin huoneita, portaaleja, linnanpihoja, valleja ja riipputorneja, jotta Klara-joen rannalle olisi kohonnut koko ritarilinna.

Ja siinä linnassa hän aikoi toteuttaa lapsuutensa unelman. Teollisuudella ja käsitöillä kaikenkaltaisilla piti oleman linnansaleissa koti. Valkoiset myllyrengit ja mustat sepät, kellosepät, joilla oli vihreät varjostimet rasittuneiden silmiensä suojana, mustakätiset värjärit, kankurit, sorvarit, viilarit, kaikki he saisivat työpajansa hänen linnassaan.

Ja aie onnistui hyvin. Kivistä, jotka hän oli murtanut itse, hän oli muurannut päätorninsa. Hän oli pannut tuulimyllyn siivet tornin huippuun — sillä tornista piti tulla mylly — ja nyt hän aikoi tehdä pajan.

Seisoipa hän sitten eräänä päivänä katsellen, kuinka nuo keveät, vahvat siivet pyörähtelivät tuulessa. Silloin hänet valtasi taas se vanha paha.

Hänestä tuntui kuin tuo vihreäpukuinen taas olisi katsellut häntä loistavilla silmillään, kunnes hänen aivonsa jälleen syttyivät tuleen. Hän sulkeutui työpajaansa, ei maistanut ruokaa, ei nauttinut lepoa ja teki työtä lakkaamatta. Niin hän kahdeksassa päivässä teki uuden ihmekalun.

Ja niin hän sitten päivänä muutamana nousi tornin katolle ja alkoi virittää siipiä olkapäihinsä.

Kaksi koulupoikaa ja kimnasisti, jotka istuivat sillan laidalla salakoita onkimassa, näkivät hänet, ja he huusivat niin, että koko kaupunki kaikui. He lähtivät juosta kirmaisemaan; läähättäen he juoksivat katua ylös, toista alas, jyskyttivät joka ovelle ja huusivat:

"Kevenhüller lähtee lentoon! Kevenhüller lähtee lentoon!"

Mestari seisoi aivan tyynenä tornin katolla ja kiinnitti siipiä yllensä, ja sillä välin tulla kuhisi väkeä paikalle vanhan Karlstadin ahtailta kaduilta.

Piiat jättivät kiehuvan patansa ja kohoavan taikinansa. Mummot heittivät sukankutimensa, pistivät sankalasit nokalleen ja juosta haihattivat pitkin katua. Raatimiehet ja pormestari nousivat tuomiopöydästä. Rehtori viskasi kieliopin nurkkaan; koulupojat ryntäsivät luokistaan lupaa odottamatta. Koko kaupunki oli hyppyjalalla läntistä siltaa kohti.

Pian oli sillalla mustanaan ihmisiä. Suolatori oli kuin pultattu, ja koko joenranta aina piispantalolle asti kihisi väkeä. Siinä oli tungos suurempi kuin Pietarinmessussa; siinä oli enemmän katselunhaluisia kuin silloin, kun kuningas Kustaa III ajoi kaupungin läpi kahdeksan hevosta edessä ja niin hurjaa vauhtia, että vaunut kiisivät käännöksissä kahdella pyörällä.

Kevenhüller sai viimein siivet ylleen ja läksi lentoon. Hän löi niillä pari iskua, ja sitten hän oli ilman varassa. Hän lojui vatsallaan ja ui ilmameressä korkealla maasta.

Hän veti ilmaa keuhkoihinsa täysin siemauksin; se oli voimakasta ja puhdasta. Hänen rintansa laajeni, ja vanha ritariveri alkoi kiehua hänen suonissaan. Hän pyöriskeli kuin kyyhky, hän leijaili kuin kotka, hänen siipensä olivat nopeat kuin pääskyn, hän suuntasi kulkunsa varmasti kuin ajohaukka. Ja hän katsoi koko tuota alhaalle maahan kytkettyä joukkoa, joka tähysti häntä, ilma-uimaria. Olisipa hän voinut tehdä kullekin heistä samanlaisen siipiparin! Olisipa hän voinut antaa jokaiselle heistä voiman kohottautua tähän raikkaaseen ilmaan. Millaisia ihmisiä heistä tulisi! Hänen ainainen ongelmansa ei päästänyt häntä rauhaan tänä voitonkaan hetkenä. Hän ei voinut nauttia pelkästä omasta hyvästään. Ah, sitä metsänemäntää, jospa hän vain saisi tavata hänet!

Silloin hän näki silmin, jotka voimakas auringonvalo ja kimmeltävä ilma olivat melkein sokaisseet, että jokin lensi suoraan häntä kohti. Suuret siivet, juuri samanlaiset kuin hänellä itsellään, hän näki, ja siipien välissä ui ihmisolento. Keltainen tukka liehui, vihreä silkki lainehti, huimat silmät säkenöivät. Siinä se oli, siinä se oli!

Kevenhüller ei siekaillut. Hurjaa vauhtia hän syöksähti kummituksen kimppuun halaten suudella häntä tai lyödä häntä — ei tiennyt kumpaako oikein — mutta varmasti pakottaa hänet poistamaan kirouksen hänen elämästään. Siinä hurjassa vauhdissa hän menetti malttinsa ja älynsä. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin hulmuavat hiukset ja hurjat silmät. Hän pääsi aivan lähelle häntä ja ojensi kätensä tarttuakseen toiseen. Silloin takertuivat hänen siipensä metsähisen siipiin, ja metsänemännän siivet olivat vahvemmat, mestarin siivet halkesivat ja särkyivät kerrassaan, hän itse pyörähti nurinniskoin ja suistui alas, tietämättä mihin.

Kun hän tuli tajuihinsa, niin hän makasi oman torninsa katolla, särkynyt lentokone vieressä. Hän oli lentänyt suoraan omaa myllyään vastaan; myllyn siivet olivat tarttuneet häneen, kiepauttaneet häntä pari kertaa ympäri ja paiskanneet sitten torninkatolle.

Se oli sen leikin loppu.

Kevenhülleristä tuli nyt taas epätoivon mies. Rehellinen työ inhotti häntä, ja kummitusvehkeitä hän ei uskaltanut käyttää. Jos hän vielä tekee jonkun ihmetyön ja on pakotettu sen hävittämään, niin hänen sydämensä murtuu surusta. Ja jollei hän sitä tuhoa, niin hän tulee hulluksi ajatellessaan, ettei voi hyödyttää sillä toisia.

Hän etsi kisällinreppunsa ja kyhmysauvansa, antoi myllyn jäädä siihen semmoisenaan ja päätti lähteä etsimään metsänemäntää.

Hän hankki hevoset ja rattaat, sillä hän ei ollut enää nuori eikä keveä jaloistaan. Ja kerrotaan, että kun hän tuli metsään, hän astui pois ajopeleistä, meni viitaan ja alkoi huutaa viidakon vihreähelmaa.

"Metsänemäntä, metsänemäntä, minä Kevenhüller, Kevenhüller, täällä huudan! Tulkaa, tulkaa!" Mutta hän ei tullut.

Niillä matkoillaan hän joutui Ekebyhyn, muutamia vuosia ennen kuin majurinrouva sieltä karkotettiin. Siellä otettiin hänet hyvin vastaan, ja sinne hän jäi. Ja kavaljeerien sarja lisääntyi nyt pitkällä, vahvalla ritarimiehellä, reippaalla herralla, joka piti puolensa oluthaarikan ääressä ja metsästysretkillä. Hänen lapsuutensa muistot palasivat, hän salli nimitellä itseään kreiviksi, ja hän tuli yhä enemmän saksalaisen ryöväriparonin muotoiseksi: suuri kotkannokka, karskit kulmakarvat, täysparta, joka oli leuan alta suippo, ja viikset kopeasti yläkiverät.

Hän oli kavaljeeri kavaljeerien vertainen eikä ollut parempi kuin muutkaan tuossa joukossa, jota kansa uskoi majurinrouvan valmistavan paholaiselle. Hänen tukkansa harmaantui ja aivonsa uinahtivat. Niin vanha hän jo oli, ettei hän enää saattanut nuoruutensa urotekoja uskoakaan. Ei hän ollut se mies, jolla oli salaiset tiedot. Ei hän ollut tehnyt niitä itsestään kulkevia vaunuja eikä lentokonetta. Oi ei; pelkkää kaskua, pelkkää kaskua!

Mutta sitten kävi niin, että majurinrouva karkotettiin Ekebystä, ja kavaljeerit tulivat suuren kartanon isänniksi. Silloin alkoi elämöiminen, jolle ei maassa vertaa. Myrsky nousi ja temmelsi yli maan; kaikki vanha hullutus puhkesi nuoruuden raivolla, kaikki paha joutui liikkeeseen, kaikki hyvä vapisi — ihmiset taistelivat maan päällä, ja henget taivaassa. Sudet tulivat Dovrelta noita-akka selässä, luonnonvoimat pääsivät valloilleen, ja Ekebyhyn tuli metsänemäntä.

Kavaljeerit eivät häntä tunteneet. He luulivat, että hän oli köyhä ja ahdistettu nainen, jonka julma anoppi oli syössyt epätoivoon. He antoivat hänelle turvaa, kunnioittivat häntä kuin kuningatarta ja rakastivat häntä kuin lapsukaista.

Kevenhüller yksin tiesi, kuka hän oli. Ensin hän kyllä oli ollut yhtä sokea kuin muutkin. Mutta eräänä päivänä oli naisella vihreältä läikehtivä silkkipuku, ja kun hänellä oli se yllään, tunsi Kevenhüller hänet taas.

Siellä hän istui silkissä lekottaen Ekebyn parhaimmalla sohvalla, ja vanhat herrat palvelivat häntä kuin narrit. Yksi oli kokki, toinen kamaripalvelija, kolmas esilukija, joku oli hovisoittaja, joku hovisuutari: kaikki he olivat valinneet osansa.

Sairas hän muka oli, tuo häijynnahka, menninkäinen; mutta kyllä Kevenhüller tiesi, miten sen taudin laita oli. Kuningatar kujeili vain heidän kustannuksellaan, sellainen hän oli.

Hän varoitti kavaljeereja kavahtamaan häntä. "Katsokaa noita pieniä teräviä hampaita", hän sanoi, "ja noita villejä, loistavia silmiä. Hän on metsänemäntä — kaikki paha on liikkeellä tänä kamalana aikana. Minä sanon teille, hän on metsänemäntä, tullut tänne turmioksemme. Minä olen nähnyt hänet ennenkin."

Mutta kun Kevenhüller näki metsänemännän ja tunsi hänet, valtasi hänet työnhalu. Hänen aivonsa alkoivat palaa ja kiehua, hänen sormiaan pakotti halu kouristaa vasaraa ja viilaa; hän ei voinut taistella itseänsä vastaan. Katkerin mielin hän veti ylleen työtakin ja sulkeutui vanhaan työkalupajaan, joka nyt oli hänen verstaansa.

Silloin kävi Ekebystä yli Vermlannin huuto:

"Kevenhüller on ryhtynyt työhön."

Ja henkeä pidättäen kuunneltiin vasaran kalsketta, viilan kirskutusta ja palkeen puhkinaa suljetusta pajasta.

Uusi ihmetyö on näkevä päivänvalon. Mimmoinen se mahtaa olla? Opettaako hän nyt käymään veden päällä, vai menemään tikapuilla otavaan?

Mikään ei ole mahdotonta sellaiselle miehelle. Omin silmin on nähty hänen vaununsa huristavan katuja pitkin. Hänellä on metsänemännän lahja: mikään ei ole hänelle mahdotonta.

Eräänä yönä, lokakuun ensimmäisenä tai toisena, oli hänen ihmetyönsä valmis. Hän tuli työpajasta kantaen sitä käsillään. Se oli pyörä, joka hyrräsi lakkaamatta ympäri; kun se käännähti, loistivat värttinät kuin tuli, ja siitä läksi valoa ja lämpöä. Kevenhüller oli tehnyt auringon. Kun hän toi sitä pajasta, niin tuli yö niin valoisaksi, että varpuset alkoivat tirskutella ja pilvet hehkua aamuruskoa.

Se oli kerrassaan mainio keksintö. Ei enää pimeää eikä pakkasta maailmassa. Häntä huimasi, kun hän sitä ajatteli. Päivän aurinko nousisi ja laskisi edelleen, mutta sen kadottua loimuaisivat hänen tuhannet ja tuhannet tulipyöränsä yli maan, ja ilma väreilisi lämpöä kuin kuumimpina kesäpäivinä. Silloin korjataan kypsiä satoja sydäntalven tähtitaivaan alla; mansikat ja puolukat puhkevat metsämäkiä kaiken vuotta; jää ei koskaan kytke vettä.

Kun nyt uusi keksintö oli valmis, niin se oli luova uuden maan. Hänen tulipyöränsä oli oleva köyhäin turkki ja kaivosmiesten aurinko. Se antaa käyttövoiman tehtaille, elämän luonnolle, uuden, rikkaan ja onnellisen olon ihmiskunnalle. Mutta samassa hän kuitenkin tiesi, että kaikki se oli unelmaa ja ettei metsänemäntä koskaan salli hänen monistaa tulipyöräänsä. Ja vihassaan ja kostonhimossaan hän päätti hänet tappaa, ja niinpä hän ei tiennyt, mitä oikein teki.

Hän meni päärakennukselle ja asetti tulipyöränsä aivan eteisen portaiden nurkkaan. Hänen aikeensa oli sytyttää talo tuleen ja polttaa metsähinen sinne.

Sitten hän meni takaisin pajaansa ja kuunteli siellä hiljakseen.

Kohta alettiin kartanolla huutaa ja kirkua. Nyt rupesi ilmenemään, että suuri urotyö oli tehty.

Niin, juoskaa te, huutakaa, läpätkää! Nyt se palaa taloon, metsänemäntä, se, jota te silkillä hyllyttelitte.

Kääntelehtiikö se tuskissa, pakeneeko liekkejä huoneesta huoneeseen? Ah, miten vihreä silkki loimuaa liekeissä ja miten liekit leikkivät upeassa tukassa! Rohkeutta, liekit, huimaa rohkeutta, vangitkaa hänet, pistäkää hänet tuleen. Noita-akat palavat! Älkää pelätkö hänen loitsujansa, liekit! Antakaa hänen palaa! Onhan olemassa mies, jonka on täytynyt palaa hänen tähtensä kaiken ikänsä.

Kellot läppäsivät, vaunut ratisivat, ruiskut vedettiin pihalle, vettä pumputtiin letkuilla järvestä, väkeä riensi paikalle kaikista kylistä. Oli huutoa, voivotusta ja käskyjä, katot suistuivat sisään; rätisi ja jyrisi hirmuinen tulipalo. Mutta mikään ei häirinnyt Kevenhülleriä. Hän istui hakkuupölkyllä käsiään hykerrellen.

Sitten hän kuuli jyrinän kuin taivas olisi luhistunut, ja riemuissaan hän hypähti pystyyn. "Nyt se on tehty", hän huudahti. "Nyt hän ei pelastu, nyt hän on sortunut hirsien alle tai palanut liekkeihin. Nyt se on tehty."

Ja hän ajatteli Ekebyn kunniaa ja mahtia, joka täytyi uhrata näin, että metsänemäntä saataisiin pois maailmasta. Ajatteli ihania saleja, joissa oli asunut niin runsas riemu, huoneita, jotka olivat kajahdelleet ilon muistoja, pöytiä, jotka olivat notkuneet herkkuruokien alla, kalliita, vanhoja huonekaluja, hopeita ja porsliineja, joita ei voi hankkia takaisin…

Ja yht'äkkiä hän hyppäsi kirkaisten pystyyn. Hänen tulipyöränsä, hänen aurinkonsa, malli, josta kaikki oli tuleva, eikö hän ollut pistänyt sitä portaiden alle, sytyttääkseen tulipalon!

Kevenhüller oli kauhusta kivettynyt ja halveksi itseänsä.

"Olenko minä hullu?" hän sanoi. "Miten minä voin olla sellainen?"

Samassa aukeni pajan hyvin suljettu ovi, ja vihreähelma astui sisään.

Metsänemäntä seisoi kynnyksellä hymyilevänä ja kauniina. Hänen vihreässä verhossaan ei ollut vikaa, ei tahraa, ei ollut palonkäry tarttunut hänen tuuheaan tukkaansa. Hän oli sellainen, jollaisena Kevenhüller oli nähnyt hänet Karlstadin torilla, nuoruutensa päivinä; pedon häntä laahasi hänen jalkojensa välissä, ja hän toi metsän kaiken huimuuden ja tuoksun matkassaan.

"Nyt Ekeby palaa", hän sanoi nauraen.

Kevenhüller kohotti moukarin ja aikoi iskeä sen hänen päähänsä, mutta silloin hän näki, että metsällisellä oli kädessään hänen tulipyöränsä.

"Katsopas, mitä sinulle pelastin", hän sanoi.

Kevenhüller heittäysi hänen eteensä. "Sinä särjit minun vaununi, sinä musersit minun siipeni ja sinä tuhosit minun elämäni. Sääli, armahda minua!"

Metsänemäntä keikahti höyläpenkille ja istuutui siihen, yhtä nuorena ja veitikkamaisena kuin silloin kun Kevenhüller näki hänet ensi kerran Karlstadin torilla.

"Huomaan sinun tietävän, kuka minä olen", hän sanoi.

"Minä tiedän ja olen aina tietänyt, kuka sinä olet", sanoi miesraukka, "sinä olet nerous. Mutta vapauta nyt minut! Ota lahjasi pois minulta! Ota pois ihmetöiden lahjat! Anna minun olla tavallinen ihminen! Miksi sinä vainoat minua? Miksi sinä tuhoat minut?"

"Hullu", sanoi metsänemäntä. "Milloinkaan en ole tahtonut sinulle mitään pahaa. Minä annoin sinulle suuren palkinnon; mutta voin sen ottaa poiskin, jollei se sinua miellytä. Mutta harkitse tarkoin! Sinä kadut vielä."

"En, en", huudahti Kevenhüller, "ota pois minulta ihmetöiden voima!"

"Ensin sinun täytyy hävittää tämä", sanoi metsänemäntä ja heitti tulipyörän hänen eteensä lattialle.

Kevenhüller ei epäröinyt. Hän huitaisi moukarilla kimaltavaa tuliaurinkoa, joka oli vain ilkeä velhon kalu, kun sitä ei saanut käyttää tuhansien hyödyksi. Kipunat sinkosivat ympäri huonetta, sirut ja tulenliekit tanssivat hänen ympärillään, ja pian oli hänen viimeinenkin ihmelaitteensa muruina.

"Niin, no minä otan nyt siis lahjani sinulta", sanoi metsänemäntä.

Kun hän seisoi jo menossa ovelle ja ulkoa virtasi tulipalonhohde häneen, katsahti Kevenhüller häneen viimeisen kerran.

Kauniimmalta kuin milloinkaan hän näytti miehestä nyt, eikä enää ilkeältä: vain ankaralta ja ylevältä.

"Hullu", sanoi metsänemäntä. "Kielsinkö mitenkään antamasta muiden monistaa töitäsi? Mitä minä muuta tahdoin kuin varjella neroa käsityöläisen toimelta."

Ja hän meni. Kevenhüller tuli pariksi päivää sekapäiseksi. Sittemmin hän taas tuli tavalliseksi ihmiseksi.

Mutta hourupäissään hän oli polttanut Ekebyn. Yksikään ihmisistä ei kuitenkaan vahingoittunut. Silti suretti kavaljeereja suuresti, että tuon vieraanvaraisen kodin piti kärsiä heidän aikanaan niin paljon vahinkoa.

Oi te myöhäisten aikain lapset, olisinpa minä tai te kohdanneet Karlstadin torilla metsänemännän! Luuletteko, etten minä olisi juossut metsään huutamaan: "Metsänemäntä, metsänemäntä, minä se olen, Kevenhüller, Kevenhüller!" Mutta kukapa näkee hänet enää nykyaikaan? Kuka meidän päivinämme valittaa saaneensa liiaksi hänen lahjojaan?

Yhdeskolmatta luku

BROBYN MARKKINAT

Lokakuun ensimmäisenä perjantaina alkavat suuret markkinat, jotka kestävät kahdeksan päivää. Se on syksyn suuri juhla. Sen edellä teurastetaan ja leivotaan joka pirtissä; uudet talvipuvut valmistuvat pantaviksi ylle ensi kertaa; juhlaruoat — sellaiset kuin köyhänhanhi ja juustokaakku — seisovat pöydällä päivät päästään; paloviinamäärät lisätään kaksin verroin; työ lepää. On juhla jokaisessa talossa. Palvelijat ja työväki saavat silloin palkkansa ja pitävät pitkiä neuvotteluja, mitä he ostavat markkinoilta. Pitkämatkaisia tulee pienissä ryhmissä tietä pitkin reppu selässä ja sauva kädessä. Monet ajavat karjaansa markkinoille. Pienet, itsepäiset mullikat ja vuohet, jotka pysähtyvät mäessä ja päkistävät etujaloin vastaan, tuottavat aika harmia omistajalle ja suurta hauskuutta katselijoille. Herraskartanoiden vierashuoneet ovat täynnä rakkaita vieraita; uutisia kerrotaan ja karjan ja tavaran hinnoista pakistaan. Lapset uneksivat markkinaleluista ja markkinarahoista.

Ja ensimmäisenä markkinapäivänä — miten väkeä silloin nousta kuhiseekaan Brobyn mäkiä avaralle markkinakentälle! Kojut on pystytetty, kojut joihin kaupungin kauppiaat ovat levittäneet tavaransa, kun taas taalalaiset ja länsigöötalaiset ovat pinonneet tavaransa loppumattomille tiskiriveille, joiden valkeat telttakatot lepattavat. Nuorallatanssijoita, posetiivareita ja sokeita viulunsoittajia siellä on viljalti, samoin ennustajia, karamellinkauppiaita ja viinakapakoita. Kojujonon taakse on savi- ja puuastioita ladottu riviin. Sipulia ja piparjuurta, omenia ja päärynöitä tarjoilevat suurten kartanoiden puutarhurit kaupaksi. Suuria maaneliöitä anastavat ruskeanpunaiset, kirkkaiksi tinatut kupariastiat.

Markkinoista huomaa kuitenkin, että Svartsjössä ja Brossa ja Löfvikissä ja muissa Lövenin pitäjissä on puute: kauppa käy huonosti kojuissa ja tiskien ääressä. Eniten liikettä on eläintorilla, sillä monen täytyy myydä sekä lehmänsä että hevosensa tullakseen itse toimeen yli talven. Siellä häärätään myös hurjassa, jännittävässä hevosenvaihdossa.

Hauskaa on Brobyn markkinoilla. Jos on vain rahaa pariin ryyppyyn, niin kyllä on rohkeutta. Eikä se viina saa pelkästään iloa aikaan: kun ihmiset tulevat yksinäisistä metsätaloista markkinakentälle lainehtivaan ihmisjoukkoon ja kuulevat huutavan, nauravan markkinaväen melun, niin he ikään kuin jo juopuvat ilosta, hurjistuvat pauhaavasta markkinaelämästä.

Kyllähän tehdään paljon kauppaakin niin suuressa joukossa, mutta se on tuskin pääasia. Tärkeintä on saada mukaansa parvi sukulaisia tai ystäviä kärryille ja tarjota hänelle lammasmakkaraa, köyhänhanhea ja viinaa tai houkutella tyttö ottamaan lahjaksi virsikirja ja silkkihuivi tai mennä katsomaan pienokaisille markkinatuliaisia.

Kaikki ne, joiden ei ole täytynyt jäädä kotiin hoitamaan taloa ja karjaa, ovat tulleet näille Brobyn markkinoille. Siellä on Ekebyn kavaljeerit ja Nygårdin metsäkulmalaiset, Norjan hevoskauppiaat, pohjoisten metsien suomalaiset, maantien mustalaiset.

Joskus tuo pauhaava meri painautuu yhteen pyörteeseen, joka kieppuu huimissa kaarteissa jonkin keskipisteen ympäri. Kukaan ei tiedä, mitä on sisimpänä, ennen kuin pari poliisia tunkeutuu joukon läpi tekemään lopun tappelusta tahi nostamaan pystyyn kaatuneet rattaat. Ja seuraavassa tuokiossa on uusi väen kihinä kauppamiehen ympärillä, joka kinastelee sukkelan maalaistytön kanssa.

Sitten — keskipäivän tienoissa alkaa se suuri tappelu. Talonpojat ovat huomanneet, että länsigöötalaisten kyynärkepit ovat liian lyhyet, ja siitä sukeutuu ensin riitaa ja rähinää heidän tiskiensä ympärillä; sitten joudutaan käsirysyyn. Sen arvaa jokainen, että monelle, joka ei niihin aikoihin nähnyt muuta kuin kurjuutta ja hätää, oli ikään kuin riemu vähän iskeä, sama sitten ketä tai mitä. Ja heti kun vahvat ja tappelunhaluiset näkevät nujakan käynnissä, kapaisevat he paikalle joka taholta. Kavaljeerit aikovat juuri murtautua joukkoon rakentamaan omalla tavallaan rauhaa, ja Taalain miehet kiiruhtavat auttamaan länsigöötalaisia.

Forsin vahva Maunu on leikissä innokkain. Humalassa hän on ja vihainen; nyt hän on suistanut maahan erään länsigöötalaisen ja alkanut löylyttää häntä, mutta tämän hätähuudot kuullessaan juoksevat maanmiehet avuksi ja koettavat pakottaa vahvaa Maunua laskemaan heidän toverinsa irti. Silloin kaataa vahva Maunu kangaspakat maahan tiskiltä ja tempaa itse tiskilevyn, joka on kyynärän leveä ja kahdeksan kyynärää pitkä ja naulattu paksuista lankuista, ja alkaa sillä aseella huitoa.

Hän on hirmuinen mies, se vahva Maunu. Hän se potkaisi koko seinän pellolle Filipstadin poliisiputkasta, hän se nostaa veneen vedestä ja kantaa sen hartioillaan. Voipa nyt arvata, että kun hän alkaa raskaalla tiskillä huitoa ympärilleen, niin koko kansa kaikkoaa ja länsigöötalaiset myös. Mutta vahva Maunu tulee jäljestä huitoen ympärilleen raskaalla levyllä. Nyt hän ei piittaa enää ystävistä eikä vihamiehistä: hän vain tahtoo jotakuta lyödä, kun sai kerran aseen.

Rahvas pakenee häntä kauhuissaan. Miehet ja naiset juoksevat ja kirkuvat. Mutta miten voivat paeta naiset, joilla useilla on lapsi helmoissaan? Kojut ja kärryt ovat heidän tiellään, härät ja lehmät, jotka ovat melusta hurjistuneet, estävät heitä pääsemästä pakoon.

Erääseen sopukkaan kojujen väliin on sulloutunut joukko naisia, ja tätä kohti hyökkää nyt jättiläinen. Eikö tuolla keskellä akkaparvea seiso Länsi-Göötan mies? Hän kohottaa levyn ja antaa sen humahtaa. Kalvaan, tyrmistävän tuskan vallassa ottavat naiset hyökkäyksen vastaan, painuen kuuruun tappavan iskun alla.

Mutta kun levy lankeaa viuhuen heitä kohti, murtuu sen voima erään miehen kohotettuihin käsivarsiin. Se mies ei painunut maahan, vaan kohosi yli joukon, se mies oli vapaaehtoisesti ottanut vastaan iskun, pelastaakseen niin monta kuolemasta. Vaimot ja lapset ovat vahingoittumatta. Mies on murtanut lyönnin hurjan voiman, mutta hän makaakin nyt maassa tiedottomana.

Vahva Maunu ei nosta enää lankkuansa hyökätäkseen. Hän on nähnyt miehen katseen juuri silloin, kun levy kohtasi hänen päälakensa, se hänet lamasi kerrassaan. Hän antoi itsensä sitoa ja viedä pois vastarintaa tekemättä.

Mutta kiitävää vauhtia leviää markkinoilla huhu, että vahva Maunu on tappanut Lennart-kapteenin. Kerrotaan, että hän, joka oli ihmisten ystävä, kuoli pelastaakseen naiset ja turvattomat lapset.

Ja aivan hiljaiseksi tulee avara kenttä, jossa äsken pauhasi elämä hurjimmassa vauhdissaan, kauppa pysähtyy, tappelu taukoaa, pidot ruokakirstujen ympärillä loppuvat, turhaan houkuttelevat nuorallatanssijat katsojia.

Kansan ystävä on kuollut, kansaa on kohdannut suru. Vaieten virtaavat kaikki paikalle, mihin hän kaatui. Hän makaa suorana, aivan tunnotonna; haavaa ei näy, mutta pääkallo näyttää olevan litistynyt.

Jotkut miehet nostavat hänet varovasti tiskille, joka jäi jättiläiseltä. He ovat huomaavinaan, että hän elää vielä.

"Mihin me hänet viemme?" he kysyvät toisiltaan.

"Kotiinsa", vastaa joukosta tuima ääni.

Oi, niin, hyvät kuomat, kantakaa hänet kotiin. Nostakaa hänet hartioillenne ja kantakaa hänet kotiin. Hän on ollut Jumalan leikkipallo, hän on ajelehtinut kuin höyhen Hänen henkensä tuulahduksessa. Kantakaa nyt hänet kotiin!

Haavoitettu pää on levännyt vankilan kovalla lavitsalla, latojen olkikuvoilla. Antakaa sen nyt päästä kotiin ja levätä pehmoisella tyynyllä! Hän on kärsinyt syyttömästi häpeätä ja vaivaa, hänet on ajettu pois oman kotinsa ovelta. Harhaileva pakolainen hän on ollut, Jumalan teitä matkaava sikäli mikäli niille sattui, mutta hänen kaipuunsa maa oli koti, jonka ovet Jumala oli häneltä sulkenut. Kenties on koti nyt avoinna sille, joka on kuollut naisia ja lapsia pelastaakseen.

Nyt ei hän tule rikollisena, jota hoippuvat juomaveikot taluttavat: häntä saattaa sureva kansa, jonka majoissa hän on asunut sen kärsimyksiä helpottaakseen. Kantakaa hänet nyt kotiin!

Ja he tekevät niin. Kuusi miestä nostaa tiskin, jolla hän makaa, olkapäilleen ja kantaa hänet pois markkinakentältä. Missä he kulkevat, väistyvät ihmiset sivulle ja seisovat hiljaa: miehet paljastavat päänsä, ja naiset kyykistävät niinkuin kirkossa, kun Jumalan nimeä mainitaan. Monet itkevät ja pyyhkivät silmiään; toiset alkavat puhua, millainen mies hän oli ollut, niin hyvä, niin iloinen, niin nokkela neuvoissaan, ja niin hurskas. Merkillistä on myös nähdä, että kun yksi kantajista väsyy, tulee heti toinen aivan hiljaa ja sijoittaa olkansa levyn alle.

Niinpä viedään Lennart-kapteenia senkin paikan ohi, jossa kavaljeerit seisovat.

"Pitänee mennä huoltamaan, että hän joutuu kunnolla kotiin", sanoo Beerencreutz ja jättää paikkansa tiepuolessa, mennäkseen joukon mukana Helgesäteriin. Moni seuraa hänen esimerkkiään.

Markkinakenttä tulee kuin autioksi: väki menee Lennart-kapteenin kanssa Helgesäteriin. Täytyyhän huoltaa, että hän pääsee kotiin. Kaikki välttämätön mikä piti ostaa saa jäädä sillensä; markkinatuomiset pienokaisille unohtuvat, virsikirjan kauppa jää iäksi kesken, silkkihuivi, joka välkkyi tytön silmissä, saa jäädä tiskille. Kaikkien täytyy mennä huoltamaan, että Lennart-kapteeni pääsee kotiin.

Kun saatto tulee Helgesäteriin, on talo hiljainen ja autio. Taas paukkuvat everstin nyrkit suljettuun oveen. Kaikki palvelijat ovat markkinoilla; kapteeninrouva yksin on kotona. Hän se nyt avaakin.

Ja hän kysyy kuten kerran ennenkin:

"Mitä te tahdotte?"

Johon eversti vastaa, kuten kerran ennenkin:

"Me tuomme tänne sinun miestäsi."

Rouva katsoo everstiä, joka seisoo siinä jäykkänä ja vahvana kuten aina. Rouva katsoo kantajia, jotka itkevät hänen takanaan, ja koko pitkää rahvasjoukkoa. Hän seisoo portailla ja katsoo satoihin itkeviin silmiin, jotka tuskaisesti tuijottavat häneen. Viimein hän katsoo mieheen, joka makaa suorana paareilla, ja hän painaa käden sydämelleen.

"Nuo ovat hänen kasvonsa", hän mutisee.

Muuta kysymättä hän kumartuu, vetää pois salvan, aukaisee ovet seppo selälleen ja menee sitten muiden edellä makuuhuoneeseen.

Everstiä ja kapteeninrouvaa autetaan aukaisemaan kahden maattavaa sänkyä ja pudistamaan patjaa, ja sitten sijoitetaan Lennart-kapteeni taas nukkumaan pehmeille untuville ja valkealle hurstille.

"Elääkö hän?" kysyy rouva.

"Elää", vastaa eversti.

"Onko toivoa?"

"Ei. Ei mitään voida enää."

On hetkinen hiljaista, sitten pälkähtää rouvan päähän ajatus:

"Itkevätkö nuo kaikki hänen tähtensä?"

"Itkevät."

"Mitä hän sitten on tehnyt?"

"Viimeksi hän antoi vahvan Maunun lyödä itsensä kuoliaaksi, pelastaakseen naiset ja lapset kuolemasta."

Rouva istuu taaskin hetkisen hiljaisena ja miettien.

"Millaiset kasvot hänellä oli, eversti, kun hän tuli kotiin kaksi kuukautta sitten?"

Eversti säpsähtää. Nyt hän ymmärtää, nyt hän vasta ymmärtää.

"Göstahan oli hänet maalannut."

"Siispä suljin minä kavaljeerien koiruuden vuoksi häneltä hänen kotinsa oven. Kuinka siitä vastaatte, eversti?"

Beerencreutz kohautti leveitä hartioitaan.

"Minulla on paljon vastattavaa."

"Mutta minä tarkoitan, että tämä lie pahinta, mitä olette tehnyt."

"Niinpä en ole koskaan kulkenutkaan raskaampaa tietä kuin tänään tänne Helgesäteriin. Muuten, vielä on kaksi, jotka ovat tähän asiaan vikapäitä."

"Ketkä ne ovat?"

"Sintram on toinen, toinen hyvä serkkuseni itse. Serkku on ankara nainen. Minä tiedän, että moni on koettanut puhua serkulle hyvää hänen miehestään."

"Se on totta", vastaa kapteeninrouva.

Sitten hän pyytää kertomaan Brobyn juomingeista.

Eversti kertoo kaikki niin hyvin kuin muistaa, ja rouva kuuntelee hiljaa. Lennart-kapteeni makaa yhä tiedottomana sängyssä. Huone on täpösen täynnä itkeviä; kukaan ei edes ajattele sulkea pihalle tätä murheellista joukkoa. Kaikki ikkunat ovat auki, kaikki huoneet, portaat, eteiset ovat täynnä hiljaisia, tuskaisia ihmisiä, koko pihankin ne täyttävät sankoin joukoin. Kun eversti vaikenee, korottaa kapteeninrouva äänensä ja sanoo:

"Jos täällä on joku kavaljeeri, niin pyydän häntä poistumaan. Minun on vaikea nähdä heitä mieheni kuolinvuoteen ääressä."

Sanaakaan sanomatta nousee eversti silloin ja poistuu. Samoin tekevät myös Gösta Berling ja ne muut kavaljeerit, jotka saattoivat Lennart-kapteenia. Kansa väistyy arasti sivulle tuon pienen, nöyryytetyn miesjoukon edestä.

Heidän poistuttuaan sanoo kapteeninrouva: "Tahtoisiko kukaan, joka on nähnyt miestäni tällä aikaa, sanoa, missä hän on oleskellut ja mitä hän on tehnyt?"

Silloinpa he alkavat todistaa Lennart-kapteenista hänen vaimolleen, joka ei ollut häntä tuntenut oikein, vaan kovettanut ankaruudessaan sydämensä. Nyt kaikuu taas vanhojen hymnien kieli. Puhuvat miehet, jotka eivät koskaan ole lukeneet muuta kuin raamattua. Jobin kirjan kuvakielellä, patriarkkain aikaisilla sanankäänteillä he haastavat Jumalan matkamiehestä, joka käveli ympäri maata auttamassa kansaa.

Menee aikaa ennen kuin he ovat puhuneet loppuun. Hämärän ja illan tullessa he seisovat yhä vielä puhumassa: toinen toisensa jälkeen astuu ja kertoo vainajasta hänen vaimolleen, joka ei ollut tahtonut kuulla hänen nimeäänkään mainittavan.

Siellä on sellaisia, jotka tietävät, että hän oli tullut ja tavannut heidät tautivuoteella ja parantanut heidät. Siellä oli hurjia tappelupukareja, jotka hän on kesyttänyt. Siellä on murheellisia, joita hän on virvoittanut, juoppoja, jotka hän on pakottanut raittiiksi. Kaikki, kuka tahansa, joka oli joutunut sietämättömään hätään, oli vain lähettänyt sanan Jumalan matkamiehelle, ja hän oli osannut auttaa, ainakin hän oli herättänyt uskoa ja toivoa.

Koko illan kaikuu hymnien kieli sairashuoneessa.

Ulkona pihalla seisovat sankat joukot odottaen loppua. He tietävät, mitä tuolla sisällä tehdään: se mitä lausutaan äänekkäästi kuolinvuoteen ääressä, kuiskataan pihalla miehestä mieheen. Kenellä on vielä sanomista tungeikse esille. "Siinä on yksi joka voi todistaa", sanotaan, ja annetaan hänelle tilaa. Ja he astuvat esille pimeästä, lausuvat todistuksensa ja painuvat jälleen pimeään.

"Mitä rouva nyt sanoo?" kysyvät pihalla olijat, kun joku tulee ulos. "Mitä hän nyt sanoo, se Hegelsäterin ankara rouva?"

"Hän loistaa kuin kuningatar, hän hymyilee kuin morsian. Hän on muuttanut nojatuolin miehensä vuoteen ääreen ja pannut siihen ne vaatteet, jotka hän on kapteenille itse kutonut."

Mutta sitten tulee väki ihan äänettömäksi. Kukaan ei sitä sano, kaikki tietävät sen yhtaikaa: "Hän kuolee."

Lennart-kapteeni avaa silmänsä, näkee ja näkee kylliksi.

Hän näkee kodin, rahvaan, vaimon ja lapset, vaatteet ja hän hymyilee. Mutta hän on herännyt vain kuollakseen. Hän henkäisee, korahuttaa kerran ja heittää henkensä.

Silloin vaikenevat kertomukset, mutta joku ääni virittää kuolinvirren. Kaikki yhtyvät siihen, ja satojen vahvain äänten kantamana laulu nousee korkeutta kohti.

Maan jäähyväiset lähtevälle sielulle.

Kahdeskolmatta luku

METSÄTORPPA

Tämä tapahtui monta vuotta ennen kuin kavaljeerit hallitsivat Ekebytä.

Paimenpoika ja paimentyttö leikkivät metsässä kahden, rakensivat tupia paasista, poimivat lakkoja, tekivät leppätorvia. Metsässä syntyneitä olivat molemmat. Metsä oli heidän kotinsa ja herrashovinsa. Kaiken metsäisen kanssa he elivät hyvässä sovussa, kuten ollaan sovussa palvelijain ja kotieläinten kanssa.

Pienokaisista oli ilves ja kettu heidän koiriaan, kärppä heidän kissansa, jänis ja orava olivat heidän nautakarjaansa, huuhkajat ja teerit istuivat heidän lintuhäkissään, kuuset olivat heidän palvelijoitaan, ja nuoret koivut vieraita heidän pidoissaan. He tiesivät hyvin luolan, jossa kyykäärmeet makasivat yhdessä vyyhdessä talvilevossa, ja uidessaan he olivat nähneet tarhakäärmeen uivan heitä kohti kirkkaassa vedessä; mutta he eivät pelänneet käärmettä eivätkä haltijaa, nehän olivat metsähisiä, ja metsä oli heidän kotinsa. Siellä ei mikään voinut heitä pelottaa.

Syvällä metsässä oli torppa, jossa poika asui. Sinne johti mäkinen polku, vuoret kohosivat joka puolella ja pimensivät auringon, pohjaton räme oli lähellä ja henki kaiken vuotta hallaista sumua. Ei näyttänyt tasangon väestöstä sellainen asunto houkuttelevalta.

Paimenpoika ja paimentyttö aikoivat kerran mennä yksiin ja asuskella siellä metsätorpassa ja elää kättensä työllä. Mutta ennen kuin he pääsivät naimisiin, kohtasi maata sodan onnettomuus, ja poika otti soturin pestin. Hän palasi kotiin kyllä haavoitta ja ehjin jäsenin, mutta elinkautiset merkit oli se matka häneen iskenyt. Liian paljon maailman pahuutta ja ihmisten julmia elkeitä lähimmäisiään kohtaan hän oli nähnyt. Hän ei kyennyt enää näkemään hyvää.

Ensin ei kukaan huomannut hänessä mitään muutosta. Lapsuutensa rakastetun kanssa hän meni pappilaan kuulutuksille. Ekebyn metsätorpasta tuli heidän kotinsa, kuten he kauan sitten olivat sopineet, mutta siinä kodissa ei viihtynyt ilo.

Vaimo katsoi miestään kuin ventovierasta. Siitä lähtien kun mies oli palannut sodasta ei hän ollut voinut häntä käsittää. Mies nauroi karkeasti ja puhui vähän. Vaimo pelkäsi häntä.

Mies ei tehnyt suinkaan kiusaa eikä vahinkoa, ja hän oli ahkera työmies. Kuitenkin hänestä pidettiin vähän, sillä hän uskoi kaikista pahaa. Itse hän tunsi olevansa kuin vihattu muukalainen. Nyt olivat metsän elävät hänen vihollisiaan. Vuori, joka sumensi auringon, ja räme, joka henki sumua, olivat hänen vainoojiaan. Metsä on kamala asunto sille, joka hautoo pahoja ajatuksia.

Valoisia muistoja kootkoon se, joka halaa asua erämaissa! Muuten hän näkee vain murhaa ja väkivaltaa kasvien ja eläinten keskuudessa, niinkuin ennen näki ihmisten suhteissa. Hän odottaa pahaa kaikesta mitä tiellään kohtaa.

Ei voinut Jan Hök, sotamies, selittää, mitä häneltä puuttui, mutta hän huomasi, ettei mikään hänelle oikein onnistunut. Vähän viihdytystä tarjosi koti. Pojista, jotka siellä varttuivat, tuli vahvoja mutta hurjia. Karaistuneita ja rohkeita miehiä he olivat, mutta hekin sotajalalla jokaisen kanssa.

Hänen vaimoaan houkutteli suru tutkimaan erämaan salaisuuksia. Rämeeltä ja viidakoista hän etsi terveyttä tuottavia yrttejä. Manalaisten elämää hän aprikoi, ja hän tiesi, mikä uhri heitä miellytti. Hän osasi parantaa tauteja ja antaa hyviä neuvoja niille, joita rakkauden suru vaivasi. Hän tuli loitsutaitoisen maineeseen, ja häntä kartettiin, vaikka hän oli suurena hyötynä muille.

Kerran otti vaimo puhellakseen miehensä kanssa tämän huolista.

"Siitä lähtien kun sinä menit sotaan", hän sanoi, "sinä olet ollut muuttunut. Mitä ne siellä sinulle tekivät?"

Silloin kavahti mies pystyyn ja oli vähällä lyödä häntä, ja samalla tavalla kävi joka kerta kun vaimo puhui sodasta. Hän joutui silloin hourupään vihan valtaan. Kenenkään hän ei kärsinyt mainitsevan sota-sanaa, ja pian tuli tietyksi, ettei hän sietänyt puhetta sodasta. Niinpä kavahtivat ihmiset sellaista puheenaihetta.

Mutta kukaan hänen sotaveikkonsa ei voinut kertoa hänen tehneen siellä enemmän pahaa kuin muutkaan. Hän oli taistellut kuin kelpo sotamies ainakin. Se oli vain tuo hänen näkemänsä kaikenlainen kauheus, mikä oli pelästyttänyt hänet niin, ettei hän voinut enää nähdä muuta kuin pahaa. Sodasta johtui kaikki hänen surunsa. Hän ajatteli, että koko luonto vihaa häntä siksi, että hän oli ottanut osaa moiseen. Ne, jotka tietävät enemmän, voivat lohdutella itseään sillä, että ovat sotineet isänmaansa ja kunnian puolesta. Mitä hän sellaisesta tiesi? Hän vain tunsi, että kaikki vihaavat häntä siksi, että hän oli vuodattanut verta ja tehnyt vahinkoa.

Siihen aikaan, jolloin majurinrouva ajettiin pois Ekebystä, asui mies tuvassaan yksin. Kuollut oli vaimo, ja pojat olivat poissa. Markkina-aikaan täyttyi metsätorppa kuitenkin vierailla. Mustatukkaiset, tummaihoiset vintiöt majoittuivat sinne. He viihtyivät parhaiten sellaisen luona, jota enimmän kammoivat. Pienet pitkäkarvaiset hevoset kiipesivät silloin metsätietä vetäen kärryjä, kuormana tinauskaluja, lapsia, riepumyttyjä. Aikaisin vanhentuneet naiset, joiden kasvot olivat turvonneet tupakoimisesta ja juopottelusta, ja miehet, joilla oli kalvaat, terävät kasvot ja jäntevät ruumiit, seurasivat kärryjä. Kun mustalaiset tulivat metsätorppaan, syntyi siellä huoleton elämä! Viinaa ja kortit ja äänekkään remun he toivat matkassaan. Varkauksista ja hevosenvaihdoista ja verisistä tappeluista he tiesivät kertoa.

Perjantaina alkoivat Brobyn markkinat, ja silloin tapettiin Lennart-kapteeni. Vahva Maunu, joka antoi surmaniskun, oli metsätorpan ukon poika. Kun mustalaiset istuivat sunnuntaina iltapuolella torpassa, ojensivat he siis vanhalle Jan Hökille pulloaan tavallista useammin ja haastelivat hänen kanssaan vankilaelämästä ja vanginruoasta, sillä sellaista he olivat usein kokeneet.

Vanhus istui veistopölkyllä uuninnurkassa ja puhui vähän. Hänen suuret, kiillottomat silmänsä tuijottivat hurjaa joukkoa, joka täytti pirtin. Hämärä oli tullut, mutta kuivat puut loimusivat valaisten liedessä. Rääsyjä, surkeutta ja tuimaa hätää ne valaisivat.

Silloin avautui ovi aivan hiljaa, ja tupaan astui kaksi naista. Tulija oli Elisabet-kreivitär, jota seurasi Brobyn papin tytär. Merkilliseltä näytti vanhuksesta, kun hän, tuo rakastettava ja suloista kauneutta hehkuva, joutui takkatulen valopiiriin. Hän kertoi pirtissä olijoille, ettei Gösta Berlingiä ollut nähty Ekebyssä Lennart-kapteenin kuoleman jälkeen. Kreivitär ja hänen palvelijattarensa olivat samonneet metsässä etsimässä häntä koko iltapäivän. Nyt hän näki täällä miehiä, jotka olivat kulkeneet paljon ja tunsivat kaikki polut. Olivatko he nähneet Gösta Berlingiä? Kreivitär oli tullut levähtämään ja kysymään, olivatko he nähneet häntä.

Se oli turha kysymys. Kukaan ei ollut häntä nähnyt.

He toivat hänelle tuolin. Hän vaipui istumaan ja oli hetkisen aivan ääneti. Melu tuvassa oli vaiennut. Kaikki katsoivat ja ihmettelivät häntä. Sitten hän alkoi pelätä tätä hiljaisuutta, hätkähti ja koetti etsiä vähäpätöistä puheenaihetta.

Hän kääntyi nurkassa istuvan ukon puoleen. "Muistan kuulleeni, että te olette ollut sotamiehenä, vaari", hän sanoi. "Kertokaapa jotakin sodasta!"

Syntyi kivettynyt hiljaisuus. Ukko istui kuin ei olisi kuullutkaan.

"Minusta olisi hyvin hauskaa kuulla sodasta sellaisen miehen suusta, joka on itse ollut siellä", jatkoi kreivitär, mutta lopetti heti, sillä Brobyn papin tytär pudisti hänelle päätään. Hän puhui varmaankin sopimattomia. Kaikki läsnäolijat katsoivat häntä, ikään kuin hän olisi rikkonut sopivaisuuden yksinkertaisinta lakia. Äkkiä eräs mustalaisvaimo korotti äänensä ja kysyi:

"Hän on varmaankin entinen Borgin kreivitär?"

"Niin olen."

"Se oli toista kuin juosta pitkin metsiä etsimässä hullua pappia. Hyi, sellaista vaihtokauppaa."

Kreivitär nousi ja sanoi hyvästi. Hän oli tarpeeksi levännyt. Nainen, joka oli puhunut, seurasi häntä oven ulkopuolelle.

"Kreivitär ymmärtää", sanoi hän, "että minun piti sanoa jotakin, sillä vaarin kanssa ei saa puhua sodasta. Hän ei kärsi koko sanaa. Minä tarkoitin vain hyvää, nähkääs."

Kreivitär Elisabet kiiruhti pois, mutta pysähtyi äkkiä. Hän näki uhkaavan metsän, pimentävän vuoren ja huuruisen lammen. Kauheata mahtoi olla täällä sen elämä, jonka mieli oli täynnä pahoja muistoja. Hän sääli vanhusta, joka oli sisällä yksin, tummat kulkurit seuranaan.

"Neitsyt Anna-Liisa", hän sanoi, "mennään takaisin! Ne olivat hyviä meille, mutta minä käyttäydyin huonosti. Haluan puhua vanhuksen kanssa iloisemmista asioista."

Ja onnellisena, kun oli löytänyt jonkun lohdutettavan, hän meni takaisin tupaan.

"Minä luulen", sanoi hän, "että Gösta Berling harhailee täällä metsässä ja aikoo päättää päivänsä. On sen vuoksi tärkeätä löytää hänet pian ja estää hänet siitä. Minä ja neitsyeni Anna-Liisa luulimme nähneemme hänet vilahdukselta, mutta sitten hän katosi silmistämme. Hän kuljeksii sen vuoren seutuvilla, jolta Nygårdin tyttö heittäytyi rotkoon ja kuoli. Tulin ajatelleeksi, että minun nyt ei tarvinne mennä hakemaan apua aina Ekebystä asti. Täällä on monta reipasta miestä, jotka voisivat ottaa hänet helposti kiinni."

"Matkaan, miehet!" huudahti mustalaisakka. "Kun kreivitär ei pidä itseään liian hyvänä pyytääkseen palvelusta metsän kansalta, niin heidän pitää mennä heti."

Miehet nousivat heti ja menivät etsimään.

Vanha Jan Hök istui hiljaa ja tuijotti eteensä kiillottomin silmin. Pelottavan synkkänä ja kovana hän istui siinä. Nuori rouva ei löytänyt sanoja hänelle virkkaakseen. Silloin hän näki, että yksi lapsista makasi sairaana olkikuvolla ja huomasi, että erään naisen käsi oli kipeä.

Hän alkoi heti vaalia sairaita. Hän tuli kohta loruavien naisten hyväksi ystäväksi ja näytätti itselleen pienimmät lapset.

Tunnin päästä tulivat miehet takaisin. He toivat Gösta Berlingin sidottuna tupaan. Lattialle takkatulen eteen he laskivat hänet. Hänen vaatteensa olivat rikki ja likaiset, hänen kasvonsa kurjan näköiset ja silmänsä hurjat. Kauhea oli hänen retkensä ollut näinä päivinä: kostealla maalla oli hän maannut, hän oli työntänyt kätensä ja kasvonsa sammaleeseen ja multaan, kaahaillut yli louhikoiden ja tunkeutunut läpi tiheimpien viitojen. Vapaaehtoisesti hän ei ollut miehiä seurannut, mutta he olivat voittaneet ja sitoneet hänet.

Kun hänen vaimonsa näki hänet sellaisena, niin hän suuttui. Hän ei päästänyt hänen sidottuja jäseniään, vaan antoi hänen maata lattialla. Halveksuen hän kääntyi hänestä pois.

"Millaiselta näytät!" hän sanoi.

"Sinun silmiesi eteen en aikonutkaan enää tulla", vastasi Gösta.

"Enkö minä siis olekaan sinun vaimosi? Eikö minulla ole oikeutta odottaa, että sinä tulet ja uskot minulle surusi? Katkeran tuskaisena olen minä odottanut sinua nämä kaksi päivää."

"Minähän olen syypää Lennart-kapteenin kuolemaan. Kuinka olisin voinut näyttäytyä sinulle? Kuinka olisin tohtinut?"

"Pelkuri et ole juuri ollut, Gösta."

"Ainoa hyvä, mitä voin sinulle tehdä, Elisabet, on vapauttaa sinut itsestäni."

Sanomaton halveksimus leimahti kreivittären rypistettyjen kulmain alta Göstaa kohti.

"Itsemurhaajan vaimoksiko sinä tahdot minut tehdä!"

Göstan kasvot vääristyivät.

"Elisabet, mennään ulos hiljaiseen metsään ja puhellaan siellä."

"Miksi eivät nämä ihmiset saisi meitä kuulla?" huudahti kreivitär puhuen korkealla äänellä. "Olemmeko me parempia kuin kukaan heistä? Onko yksikään heistä tuottanut enemmän surua ja vahinkoa kuin me? He ovat metsän ja maantien lapsia, heitä vihaavat kaikki. Anna heidän kuulla, miten synti ja suru ajavat Ekebyn hallitsijaakin, kaikkien rakastamaa Gösta Berlingiä! Luuletko sinä, että sinun vaimosi pitää itseään heitä parempana — vai luuletko sinä itse olevasi?"

Gösta nousi vaivalloisesti kyynäräisilleen ja katsoi häntä leimuavan uhkamielisesti. "Minä en ole niin kurja kuin sinä luulet."

Silloin sai Elisabet kuulla näiden kahden päivän vaiheet. Ensimmäisen vuorokauden harhaili Gösta metsässä tunnontuskien ajamana. Hän ei voinut sietää ihmisten katseita. Mutta hän ei aikonut kuolla. Hän aikoi lähteä vieraille maille. — Sunnuntaina laskihe hän kuitenkin alas kukkuloilta ja meni Bron kirkolle. Vielä kerran hän tahtoi nähdä kansan: Löfsjön kihlakunnan köyhän, nälkäisen kansan, jota hän oli uneksinut saavansa palvella, silloin kun istui Brobyn papin häpeäkeon vieressä, kansan, jota hän oli ruvennut rakastamaan silloin kun näki sen yöllä vievän kuollutta Nygårdin tyttöä.

Jumalanpalvelus oli alkanut, kun hän tuli kirkkoon. Hän pujahti ylös lehterille ja katsoi sieltä kansaa. Julma tuska valtasi hänet silloin. Hän olisi tahtonut puhua kansalle, lohduttaa sitä sen köyhyydessä ja toivottomuudessa. Jospa hän olisi saanut puhua Jumalan huoneessa, niin hänellä olisi ollut, niin toivoton kuin hän itse olikin, toivon ja vapahduksen sanat kaikille.

Silloin hän poistui kirkosta, meni sakaristoon ja kirjoitti sen kuulutuksen, jonka hänen vaimonsa jo tunsi. Hän oli siinä luvannut, että Ekebyssä ryhdytään jälleen työhön ja viljaa jaetaan enimmän tarvitseville. Hän oli toivonut, että hänen vaimonsa ja kavaljeerit täyttäisivät hänen lupauksensa, kun hän itse oli poissa.

Tultuaan ulos hän näki ruumisarkun kunnantuvan luona. Se oli karkeatekoinen, kiireessä veistetty, mutta sitä koristivat musta harso ja puolukanvarpuiset seppeleet. Hän arvasi, että se oli Lennart-kapteenin. Kansa oli varmaankin pyytänyt kapteeninrouvaa kiirehtimään hautajaisia, niin että myös markkinarahvaan suuri joukko saisi olla läsnä hautajaisissa.

Hän seisoi ja katseli arkkua, kun raskas käsi laskeusi hänen olalleen. Sintram oli tullut hänen luokseen.

"Gösta", hän sanoi, "jos tahdot tehdä kunnon kepposen jollekulle, niin ota ja kuole. Ei ole kiverämpää, ovelampaa temppua kuin kuolla, ei kujetta, joka pettää rehellistä, pahaa-aavistamatonta miestä pahemmin. Ota sinä ja kuole, sanon minä!"

Kauhistuen kuunteli Gösta, mitä ilkimys puhui. Tämä valitteli hyvin harkittujen suunnitelmainsa luhistumista. Autiot seudut oli hän tahtonut nähdä Lövenin rannalla. Sentähden hän oli tehnyt kavaljeerit isänniksi, sentähden hän oli antanut Brobyn papin köyhdyttää kansaa, sentähden hän oli saattanut maan kuivuuteen ja nälänhätään. Brobyn markkinoilla piti lopullisen taistelun tapahtua. Onnettomuuksien kiihdyttämänä piti kansan silloin villiytyä murhaamaan ja varastamaan. Siitä olisi jouduttu oikeudenkäyntiin, ja se olisi lopen köyhdyttänyt kansan. Nälänhätä, mellastus ja kaikenlaiset tuhot olisivat riehuneet. Maa olisi tullut lopulta niin kamalaksi ja vihattavaksi, ettei kukaan olisi voinut siinä asua, ja se kaikki olisi ollut Sintramin työtä. Hänen ilonsa ja ylpeytensä se olisi ollut, sillä hän oli paha. Hän rakasti autioita seutuja, muokkaamatonta maata. Mutta tuo, joka oli tiennyt kuolla oikealla hetkellä, oli turmellut häneltä kaikki.

Silloin kysyi Gösta, mitä se sellainen olisi toimittanut.

"Se olisi minusta ollut mieleistä, Gösta, sillä minä olen paha. Minä olen tunturien eräkarhu, minä olen tasangon lumimyrsky, minusta on mieleistä murhata ja vainota. Pois, sanon minä, pois ihmiset ja ihmisten työt! Minä en pidä niistä. Minä saatan antaa heidän juosta kynsieni välitse ja tehdä syrjähyppyjä, — sekin voi tuottaa hetkellistä hupia — mutta nyt minä olin kyllästynyt leikkiin, Gösta, nyt minä tahdoin iskeä oikein kiinni, nyt minä tahdoin tappaa ja turmella."

Hän oli hullu, ihka hullu. Hän alkoi kauan sitten leikillä näitä helvetin kujeita, ja nyt oli paha vasta saanut voiton, nyt hän uskoi olevansa ihan hornan henki. Nyt hän oli ravinnut ja kasvattanut pahaa sisässään niin, että se valtasi hänen sielunsa kokonaan. Niinpä ilkeys voi tehdä ihmiset hulluiksi kuten rakkaus ja ainainen pohtiminen.

Hän oli raivoissaan, tuo ilkeä tehtaanpatruuna, ja alkoi tempoa vihoissaan arkun seppeleitä ja harsoa, mutta silloin lausui Gösta Berling:

"Älä koske arkkuun!"

"Kas, kas, kas, vai älä koske! Heh, minä käännän Lennart-ystäväni maahan ja poljen hänen seppeleitään. Etkö sinä näe, mitä hän on minulle tehnyt? Etkö näe, miten hienoissa, harmaissa vaunuissa minä ajelen?"

Ja Gösta Berling näki silloin vanginrattaat, joiden luona seisoivat nimismies ja vanginvartijat odottaen kirkkomaan aidan vieressä.

"Kas, kas, kas, enkö lähetä kiitosta Helgesäterin kapteeninrouvalle siitä, että hän eilen istahti lukemaan vanhoja papereita, etsien todistuksia minua vastaan tuossa ruutiasiassa, tiedäthän? Eikö minun pidä ilmoittaa hänelle, että hänen olisi paremmin sopinut panna kaljaa ja paistaa pullia kuin lähettää kimppuuni nimismies ja vanginvartijat? Eikö minun pidä saada mitään niistä kyynelistä, jotka itkin taivuttaakseni Scharlingin laskemaan minut tänne lukemaan rukousta kelpo ystäväni ruumisarkun ääressä?"

Ja hän alkoi taaskin repiä harsoa.

Silloin meni Gösta Berling aivan hänen viereensä ja tarttui häntä käsivarsiin.

"Minä annan vaikka mitä, jos ei patruuna koske arkkuun", hän sanoi.

"Tee mitä tahdot", sanoi hullu. "Huuda jos tahdot. Ehdin aina jotakin ennen kuin nimismies tulee. Tappele kanssani, jos niin tahdot! Se on hauska näky näin kirkkomäellä. Tapellaan seppeleiden ja paarivaatteiden seassa!"

"Tahdon ostaa rauhan vainajalle millä hinnalla tahansa, tehtaanpatruuna. Ottakaa henkeni, ottakaa kaikki!"

"Sinä lupaat suuria, poikani."

"Voitte koettaa, tehtaanpatruuna."

"No, mene sitten ja tapa itsesi!"

"Sen teen, mutta ensin täytyy arkun päästä varmasti maahan."

Niin päätettiin. Sintram vannotti valan Göstalla, ettei tämä ole elävien ilmoilla kahdentoista tunnin päästä Lennart-kapteenin hautaamisesta. "Niinpähän tiedän, ettei sinusta voi koskaan tulla kunnon miestä", sanoi hän.

Se oli Gösta Berlingin helppo luvata. Hän oli iloinen, kun saattoi nyt antaa vaimolleen vapauden. Tunnontuskat olivat kiusanneet ja väsyttäneet häntä näännyksiin saakka. Ainoa, mikä häntä kauhistutti, oli se, että hän oli luvannut majurinrouvalle elävänsä niin kauan kuin Brobyn papin tytär on palvelijattarena Ekebyssä. Mutta Sintram sanoi, ettei häntä voitukaan nyt enää pitää palvelijattarena, koska hän oli perinyt isänsä suuret rikkaudet. Gösta väitti, että Brobyn pappi oli kätkenyt omaisuutensa niin, ettei kukaan voinut löytää hänen aarteitaan. Silloin hymyili Sintram ja sanoi, että ne oli kätketty kyyhkysten pesäin taakse Brobyn kirkonkellotapuliin. Ja hän meni. Sitten lähti Gösta takaisin metsään. Hänestä näytti olevan parhainta kuolla sillä paikalla, mistä Nygårdin tyttö oli viskautunut kuoliaaksi. Siellä hän oli harhaillut koko iltapäivän. Hän oli nähnyt vaimonsa metsässä; siksi hän ei voinut päättää heti päiviään.

Näin hän kertoi vaimolleen maatessaan sidottuna metsätorpan lattialla.

"Oi", sanoi Elisabet suruisesti, kun Gösta vaikeni, "kuinka hyvin tunnen taaskin tämän! Sankarineleitä, sankarinkomeutta! Aina valmis pistämään kädet takkavalkeaan, Gösta, aina valmis hukkaamaan itsensä. Miten se kerran näytti minusta suurelta! Miten nyt ylistän levollisuutta ja mielenmalttia! Kuinka hyödytit sinä vainajaa sellaisella lupauksella? Mitäpä, vaikka Sintram olisikin ehtinyt kaataa arkun, repiä siitä harson? Arkku olisi kyllä tullut nostetuksi, siihen olisi kai saatu uutta harsoa, uusia seppeleitä. — Jos sinä olisit pannut kätesi kelpo miehen ruumisarkulle, siinä Sintramin silmien edessä, ja vannonut auttavasi tätä köyhää kansaa, jota Sintram oli tahtonut tuhota, niin siitä olisin nyt sinua ylistänyt. Jos olisit, kun näit kansan kirkossa, ajatellut: 'Minä tahdon sitä auttaa, minä tahdon käyttää kaikki voimani sitä auttaakseni', etkä olisi sälyttänyt tätä kuormaa heikolle vaimollesi ja vanhoille miehille, joiden voima riutuu, niin siitäkin olisin sinua kiittänyt."

Gösta Berling makasi hetkisen hiljaa.

"Me kavaljeerit emme ole vapaita miehiä", hän sanoi viimein. "Me olemme luvanneet toisillemme elää ilon vuoksi ja vain pelkästään ilon. Voi meitä kaikkia, jos yksi pettää!"

"Voi sinua", sanoi kreivitär suuttuen, "että sinun täytyy olla kavaljeereista suurin raukka ja hitaampi parannukseen kuin yksikään heistä. Eilen iltapuolella istuivat he kaikki yksitoista kavaljeerirakennuksessa, ja synkkiä he kaikki olivat. Sinä olit poissa, Lennart-kapteeni oli poissa, Ekebyn loisto ja kunnia mennyt. Totitarjottimen he jättivät koskematta: minulle he eivät tahtoneet näyttäytyä. Silloin meni neitsyt Anna-Liisa, joka tässä seisoo, heidän luokseen. Sinä tiedät, että hän on uuttera pikku nainen, joka on vuosikaudet taistellut huonoa hoitoa ja tuhlausta vastaan.

"'Tänään kävin taas kotona ja koetin etsiä kiltin isäni rahoja', hän sanoi kavaljeereille, 'mutta en vain löytänyt. Kaikkien velkakirjain päälle on vedetty risti, ja laatikot ja kaapit ovat tyhjät.'

"'Sääli neitsyt Anna-Liisaa', arveli Beerencreutz.

"'Kun majurinrouva lähti Ekebystä', jatkoi Brobyn papin tytär, 'niin hän pyysi minua hoitamaan taloaan. Ja jos minä olisin nyt löytänyt kiltin isäni rahat, niin olisin rakennuttanut Ekebyn uudestaan. Mutta kun en löytänyt kotoa mitään muuta ottamista, niin otin vanhan isäni häpeäkeon, sillä suuri häpeä odottaa minua, kun emäntä tulee takaisin ja kysyy, mitä minä olen tehnyt Ekebylle.'

"'Älkäähän olko millännekään siitä, johon ette ole syypää, neitsyt Anna-Liisa', sanoi taaskin Beerencreutz.

"'Mutta minä en ottanutkaan häpeäkekoa pelkästään itseni varalta', sanoi Brobyn papin tytär. 'Minä toin myös osan kelpo herrain laskuun. Olkaa hyvä, hyvät herrat! Kiltti isäni ei ollut ainoa häpeän ja vahingon tekijä maailmassa.'

"Ja hän meni miehen luota toisen luo ja pisti kunkin eteen pari kuivaa tikkua. Toiset kiroilivat, mutta useimmat antoivat hänen tehdä niin. Lopuksi sanoi Beerencreutz levollisesti kuin ylhäisen herran sopii:

"'Hyvä on. Kiitokset vain neitsyelle. Neitsyt voi nyt mennä.'

"Kun Anna-Liisa meni, Beerencreutz löi nyrkkinsä pöytään niin, että lasit hyppivät.

"'Tästä hetkestä', hän sanoi, 'olen ehdottomasti raitis! Tällaista ei viina enää kertaakaan tuota minulle.' Sitten hän nousi ja meni ulos.

"Kaikki muut seurasivat häntä vähitellen. Arvaatko, mihin he menivät, Gösta? Niin, joelle, niemelle, jossa Ekebyn mylly ja paja olivat, ja siellä he alkoivat tehdä työtä. He alkoivat vetää hirsiä ja kiviä ja raivata paikkaa. Ukoilla on nyt ollut kova aika. Suru on sortanut useimmat heistä. Nyt he eivät voi enää kestää sitä häpeätä, että ovat hävittäneet Ekebyn. Hyvin tiedän, että te kavaljeerit suorastaan häpeätte työntekoa; mutta nyt nuo toiset ovat ottaneet sen häpeän niskoilleen. Vieläpä muutakin, Gösta, he aikovat lähettää neitsyt Anna-Liisan majurinrouvan luo noutamaan tätä takaisin. Mutta sinä, mitä sinä teet?"

Gösta keksi vielä yhden vastauksen.

"Mitäpä vaatia minulta, virasta potkitulta papilta? Hyljänneet ovat minut ihmiset, Jumala minua vihaa."

"Minäkin olin tänään Bron kirkossa, Gösta. Kaksi naista lähetti sinulle terveisensä. 'Sano Göstalle', sanoi Marianne Sinclaire, 'ettei nainen halua hävetä sen puolesta, jota on rakastanut.' 'Sano Göstalle', sanoi Anna Stjärnhök, 'että minun on nyt hyvä olla. Minä hallitsen itse talojani. Ihmiset sanovat, että minusta tulee toinen majurinrouva. Minä en ajattele rakkautta, ainoastaan työtä. Bergalaisetkin ovat päässeet surun ensi katkeruudesta. Mutta me kaikki suremme Göstaa. Me luotamme häneen ja rukoilemme Jumalaa hänen puolestaan — mutta milloin, milloin hänestä tulee mies'?

"Näetkös nyt, ovatko ihmiset hylänneet sinut?" jatkoi kreivitär. "Liian paljon rakkautta olet sinä saanut, se on sinun onnettomuutesi. Miehet ja naiset ovat rakastaneet sinua. Kun sinä vain olet nauranut ja laskenut leikkiä, kun sinä vain olet soittanut ja laulanut, ovat he antaneet sinulle kaikki anteeksi. Mitä sinä olet suvainnut tehdä, on ollut heistä hyvää. Ja sinä tohdit sanoa olevasi hylätty. — Vai vihaa Jumala sinua? Miksi et jäänyt katsomaan Lennart-kapteenin hautajaisia?

"Koska hän oli kuollut markkinapäivänä, oli tieto hänestä levinnyt laajalle. Jumalanpalveluksen jälkeen tuli tuhansittain väkeä kirkolle. Koko kirkkomaa, aitamuuri ja sen takainen kenttä olivat täynnä ihmisiä. Odotettiin vain vanhaa rovastia. Hän oli sairas eikä saarnannut. Mutta Lennart-kapteenin hautajaisiin hän oli luvannut tulla. Ja niin hän tuli, pää kumarassa ja unelmoiden omia unelmiaan, kuten hän nyt vanhoilla päivillään tavallisesti tekee, ja asettui ruumissaaton etunenään. Mitään erityistä hän ei huomannut. Hän oli kävellyt monessa ruumissaatossa, tuo vanhus. Hän kulki tuttua tietään eikä nostanut katsettaan maasta. Hän luki rukoukset ja heitti multaa arkulle eikä huomannut vieläkään mitään. Mutta sitten viritti lukkari virren. Minä en uskaltanut toivoa, että lukkarin karkea ääni, joka tavallisesti sai aina laulaa yksinään, olisi herättänyt rovastin hänen unelmistaan.

"Mutta lukkari ei saanut laulaa yksinään. Sadat ja monetkin sadat äänet yhtyivät virteen. Silloin rovasti heräsi unelmistaan. Hän hipaisi silmiään ja nousi lapioidulle hautakummulle katselemaan. Koskaan ei hän ollut nähnyt sellaista surevain joukkoa. Miehillä oli päässä vanhat, kuluneet hautajaishatut. Naisilla oli valkoiset, leveäreunaiset esiliinat. Kaikki he veisasivat, kaikilla oli kyyneleet silmissä, — kaikilla oli suru.

"Silloin alkoi vanha rovasti vavista ja tuskailla. Mitä sanoisi hän tälle kansalle, jota on kohdannut suru? Oli välttämätöntä puhua jokin lohdutuksen sana sille.

"Kun virsi oli vaiennut, niin hän ojensi ja levitti kätensä kansaa kohti.

"'Minä näen, että kansalla on suru', hän sanoi, 'ja suru on raskaampi kantaa sen, jonka täytyy kauan käydä maan polkuja, kuin minun, jonka on pian täältä erottava.'

"Hän vaikeni kauhistuen. Hänen äänensä oli liian heikko ja hän epäröi sanoja tapaillessaan.

"Mutta pian hän alkoi uudestaan. Hänen äänessään oli nyt taas nuoruuden voimaa, ja hänen silmänsä säteilivät.