TOINEN OSA.

Kolmaskymmeneskolmas luku.

Jossa kerrotaan Gil Blas'in lähdöstä Leyvan linnasta ja mitä hänestä sitten tulee.

Minä koetin saavuttaa don Cesarin ystävyyden, ja yritykseni menestyikin. Minä pääsin sekä hänen että hänen poikansa huoneenhaltijaksi: asiani oli pitää huolta kaiken järjestämisestä, minä kannoin verot alustalaisilta, suoritin kaikki talouden kustannukset ja olin täysi yksinvaltias palvelusväen yli. Mutta vasten virkaveljieni tapaa en käyttänyt valtaani väärin. En karkottanut talosta pois niitä palvelijoita, jotka eivät minua miellyttäneet, enkä vaatinut heiltä ehdotonta koirannöyryyttä. Jos he kääntyivät suoraan don Cesarin tai hänen poikansa puoleen jollakin pyynnöllä, niin en suinkaan ruvennut sitä vastaan panemaan, vaan koetin päinvastoin puhua heidän puolestaan. Muuten osottivat molemmat isäntäni myötäänsä kiitollisuuttaan kaikenlaisilla suosionosotuksilla, niin että olin täynnä intoa palvella heitä. Katsoin kaikessa heidän etuaan; en suvainnut mitään hutiloimista taloudessa: olinpa kerrassaan verraton huoneenhaltija.

Mutta tämä onneni ei, ikävä kyllä, kestänyt enemmän kuin viisi vuotta. Tämän ajan kuluttua Seraphinan ensimmäinen duenna[21] nimeltään Lorenca, jonka kanssa en koskaan sopinut yhteen, rupesi vihaamaan minua niin, että päätti keinolla millä hyvänsä tuottaa minulle vahinkoa.

Tavatessani eräänä aamuna don Alphonson huomasin hänen olevan murheissaan ja aatoksiinsa vaipuneena. Kysyin kunnioittavasti, mikä häntä huolestutti. "Minua surettaa, kun huomaan Seraphinan heikoksi, kiittämättömäksi ja vääräksi. Se kummastuttaa teitä", lisäsi hän nähdessään hämmästykseni, "mutta sittenkin se on totta. Minä en tiedä, millä olette saanut Lorencan vihaamaan itseänne; mutta voin vakuuttaa hänen vihaavan teitä niin leppymättömästi, että ellette viipymättä lähde tästä linnasta, niin se tuottaa hänelle varman kuoleman. Saatte uskoa, että Seraphina, joka niin paljon pitää teistä, on tehnyt kaikkensa ehkäistäkseen vihaa, joka on niin epäoikeutettua ja kiittämätöntä. Mutta onhan hän nainen. Hän rakastaa Lorencaa, joka on hänen kasvattajansa. Tämä duenna on ollut äidin sijassa hänelle, ja jollei vaimoni nyt heikkoudessaan tyydytä hänen oikkuaan, niin hän luulee tulevansa Lorencan kuoleman aiheuttajaksi. Minä puolestani en, huolimatta kaikesta rakkaudestani häntä kohtaan, koskaan alennu niin akkamaiseksi, että noudattaisin hänen mieltään tässä asiassa. Menkööt hiiteen ennen kaikki Espanjan duennat, ennenkuin minä suostuisin karkottamaan talostani miestä, jota pidän enemmän veljenä kuin palvelijana."

Kun don Alphonso oli lopettanut, niin minä lausuin: "Herra, minä olen syntynyt maailmaan onnen leikkikaluksi. Luulin jo, että se herkeisi minua vainoomasta teidän talossanne, jossa kaikki lupasi minulle onnea ja rauhaa. Mutta nyt saan jo jättää senkin ja kaiken sen herttaisuuden." — "Ei, ei" huudahti don Cesarin ylevämielinen poika; "minä koetan saada Seraphinan järkiinsä. Ei millään muotoa pidä sanottaman, että teidät on uhrattu jonkun kamarineidin oikulle, jota kohtaan osotetaan muutenkin aivan liikaa huomaavaisuutta." — "Herra, vastustamalla donna Seraphinan tahtoa te vaan katkeroittaisitte hänen mielensä. Minä ennemmin poistun, kun viipymiseni kerran saattaisi olla eripuraisuuden alkuna niin erinomaisten aviopuolisojen välillä. Sitä en antaisi koskaan itselleni anteeksi." Mutta don Alphonso kielsi minua nimenomaan sitä tekemästä, ja huomasin hänen olevan niin lujan päätöksessään puolustaa minua, että Lorenca olisi varmaan joutunut alakynteen, jos olisin halunnut olusuhteita hyväkseni käyttää. Mutta otin omantunnon asiaksi palauttaa rauhan linnaan lähtemällä pois, jonka tein jo seuraavana päivänä; ennen päivänkoittoa läksin Toledoa kohden, sanomatta jäähyväisiä isännilleni, sillä pelkäsin heidän ystävyydestä vastustavan aikomustani. Huoneeni pöydälle vaan heitin paperin, joka sisälsi tarkan selonteon taloudenpidostani.

Ratsastin hyvällä hevosella, joka kuului minulle, ja matkalaukussani oli kaksisataa pistoolia. Varoja minulla siis oli kylliksi ollakseni huoletonna tulevaisuuden puolesta, vaikkei lukuunottaisikaan minun ikäisilleni ominaista itseluottamusta. Muuten odotin hyvää vastaanottoa Toledossa: Olin varma, että Polanin kreivi mielihyvällä ottaisi vastaan yhden pelastajiaan ja antaisi minulle asunnon talossaan.

Läksin siis sinne matkalle. Sinne tultuani rupesin ensiksi tiedustamaan kreivin asuntoa, Saatuani sen selville läksin sinne siinä varmassa uskossa, ettei hän sallisi minun mennä mihinkään muualle asumaan. Mutta teinpä laskuni ilman isäntää. Kreivin linnassa en tavannut muita kuin portinvartijan, joka sanoi isäntänsä lähteneen edellisenä päivänä lyhemmälle matkalle.

Kreivin poissaolo oli perin ikävä yllätys minulle: se alensi suuresti riemua, jota olin tuntenut Toledoon tullessani, saattaen minun muuttamaan kaikki suunnitelmani. Kun kerran olin niin lähellä Madriidia, niin päätin mennä sinne. Toivoin menestyväni hovissa, jossa, mikäli olin kuullut kerrottavan, ei tarvinnut olla juuri mikään nero eteenpäin tullakseen. Niinpä läksin siis seuraavana päivänä Espanjan pääkaupunkia kohden matkustamaan. Ja siellä kohtaloni pani minut näyttelemään sellaisia osia, joiden vertaisia en vielä ennen, ollut kokenutkaan.

Kolmaskymmenesneljäs luku.

Gil Blas lähtee Madriidiin ja tapaa hovissa rakkaan ystävänsä Fabricion. — Suuri riemu molemmin puolin.

Madriidiin tultuani otin asunnon eräässä matkustajahotellissa. Kuljin kaupungilla ja otin tavakseni käydä joka aamu kuninkaan linnallakin, jossa viivyin aina pari kolme tuntia katselemassa isoisten kulkua hovissa, sillä täällä ei heillä tuntunut ollenkaan olevan sitä mahtavuutta, joka heitä muualla ympäröi.

Kulkeissani siten eräänä aamuna edestakaisin linnan odotushuoneissa, jotenkin mölhömäisen näköisenä kuten monet muutkin, äkkäsin Fabricion, jonka olin jättänyt Valladolidiin erään sairashuoneen kaitsijan palvelukseen. Hämmästyin suuresti nähdessäni hänen haastelevan tuttavallisesti Medina-Sidonian herttuan ja Sainte-Croix'in markiisin kanssa. Nämä molemmat herrat näyttivät mielihyvällä kuuntelevan häntä. Sen lisäksi hän oli puettuna komeasti kuin ylhäinen herra.

"Onko se mahdollista?" lausuin itsekseni, "onko tämä parturi Nunez'in poika? Hän lienee vaan joku hovimies, vaikka on hänen näköisensä," Minun ei tarvinnut olla kauan epätietoisena. Herrat läksivät pois, ja minä lähestyin Fabriciota. Hän tunsi minut paikalla, tarttui käteeni ja teki meille tietä väkijoukon läpi toiseen huoneeseen. Sitten hän huudahti syleillen minua: "Rakas Gil Blas'ini, mikä ilo nähdä sinua! Mitä sinä teet Madriidissa? Oletko yhä vielä palveluksessa? Minkälaisissa asioissa olet? Kerro minulle kaikki, mitä sinulle on tapahtunut äkkinäisen lähtösi jälkeen Valladolidista." — "Sinä kysyt kovin paljon yht'aikaa", vastasin, "ja eihän tämä ole sopiva paikkakaan tarinain kertomista varten." — "Olet oikeassa", vastasi hän, "parempi on, että menemme minun luokseni. Lähtekäämme, tule kerallani. Se ei ole kaukana täältä. Minä olen riippumaton mies, asuntoni on hauska, ja erinomaisesti kalustettu; olen tyytyväinen ja onnellinen, ainakin luulen olevani."

Suostuin ehdotukseen, ja Fabricio kuletti minut erään uhkean talon luo, jossa sanoi asuvansa. Astuimme erään pihan yli, jonka toisella sivulla oli rappuset, mitkä johtivat komeihin huoneisiin, ja toisella sivulla yhtä kapea kuin pimeä porras, jota myöten tultiin hänen kehuttuun asuntoonsa. Se oli vaan yksi ainoa huone, josta kekseliäs ystäväni oli tehnyt lautaseinäin avulla neljä. Ensimmäinen oli toisen etuhuoneena, toisessa hän makasi, kolmannesta hän oli tehnyt työhuoneen, ja neljäs oli kyökkinä. Etuhuone ja makuuhuone olivat paperoidut maantieteellisillä kartoilla ja filosoofisilla lauselmilla, ja kalustus oli samanmukainen. Siinä oli suuri sänky, jonka peittona oli lopen kulunut koruommeltu vaate, muutamia vanhoja tuoleja, joilla oli keltainen sarssipäällystys ja sivuilla samanväriset silkkihesut granadalaista tekoa; vielä siinä oli kullatuilla jaloilla varustettu pöytä, nahkapäällystyksellä, joka lienee ennen ollut punainen ja jonka reunustana oli ajan mustuttamasta valekullasta tehty verkkokudos; seinän vieressä oli vielä eebenpuinen kaappi, jota koristi kömpelötekoiset leikkaukset. Työhuoneessa hänellä oli pieni pöytä, ja kirjastona oli muutamia teoksia sekä moniaita paperipakkoja, jotka oli ladottu päällekkäin lautahyllyille seinän viereen. Kyökissä, joka ei ollut muita huonompi, oli saviastioita ja muita tarpeellisia kaluja.

Fabricio antoi minun kyllältäni katsella asuntoaan ja kysyi sitten: "No, mitäs arvelet minun asunnostani ja taloudestani? Eikö kelpaa?" — "Totta tosiaan", vastasin hymyillen. "Sinulla täytyy olla hyvät tulot Madriidissa, voidaksesi elää näin pulskasti, Sinulla on varmaankin hyvä paikka?" — "Jumala varjelkoon!" vastasi hän. "Minun toimeni on kaikkein sellaisten ulkopuolella. Eräs ylhäinen herra, jonka oma tämä talo on, on antanut minulle tämän huoneen, josta olen tehnyt neljä, ja jonka olen kalustanut, kuten näet. Minä en tee nykyisin muuta kuin mikä minua miellyttää, ja puutteesta ei ole tietoa." — "Puhu selvemmin", huudahdin, "sinä vaan kiihotat uteliaisuuttani." — "Olkoon menneeksi!" vastasi hän, "täytän pyyntösi. Minä olen ruvennut kirjailijaksi; minä harrastan nyt kaunotieteitä, kirjoitellen sekä runoja että suorasanaista."

"Sinäkö, Apollon lempipoika!" huudahdin nauraen; "se ei olisi koskaan juolahtanut minulle mieleen. Muuten, olethan sinä älyn mies; sinun kyhäyksesi eivät tositeossa huonoja lienekään. Olen vaan utelias tietämään, mikä sinussa sai kirjoitushalun heräämään."

— "En ihmettele uteliaisuuttasi", vastasi Nunez. "Olin niin tyytyväinen olooni herra Manuel Ordonezin luona, etten parempaa toivonut. Mutta minun kävi kuin Plautuksen,[22] henkeni kohosi vähitellen orjuudesta ylös; kirjoitin erään huvinäytelmän, jonka toimitin Valladolidissa käyväin teaatteriseurain näyteltäväksi. Vaikka se tosin ei maailmoja mullistanut, niin se kuitenkin otettiin suurella riemulla vastaan. Päätin siitä, että yleisö oli hyvä lypsylehmä, jota oli helppo lypsää. Se ajatus ja intoni kirjoittaa uusia näytelmiä saivat minun lähtemään sairashuoneesta. Rakkaus runoiluun voitti rakkauden rahaan. Päätin lähteä Madriidiin, kaikkien kykyjen keskukseen, lahjojani kehittämään. Pyysin isännältäni eroani, johon hän suostui kovin vastenmielisesti, sillä hän piti minusta paljon. 'Miksi haluat, pois luotani, Fabricio? Olenko antanut sinulle tietämättäni jotakin tyytymättömyyden syytä?' — 'Ette, herra', vastasin, 'te olette parhain kaikista isännistä, enkä koskaan unhota teidän hyvyyttänne; mutta tiedättehän, että jokaisen on noudatettava kutsumustaan. Minä tunnen syntyneeni kirjailijaksi; henkeni tuotteilla aion ikuistuttaa nimeni.' — 'Mikä mielettömyys!' vastasi tämä kunnon ukko. 'Sinä olet jo päässyt hyvään alkuun sairashuoneessa; olet sitä maata miehiä, josta tehdään taloudenhoitajia, joskus esimiehiäkin. Sinä heität täysiarvoisen ja rupeat joutavia tavottelemaan. Nurin käännät asiat, poikaseni.'

"Huomattuaan turhaan ponnistelevansa isäntäni maksoi palkkani sekä lahjotti sen lisäksi viisikymmentä tukaattia kiitokseksi palveluksestani, mikä auttoi minua Madriidiin tultuani pukeutumaan hyviin vaatteisiin.

"Minulla on ollut verraton menestys. Minä käyn ylhäisissä perheissä lukemassa värssyjäni ja kertomuksiani, ja kaikkialla olen tervetullut. Seurustelen monen suuren herran parissa, ja Medina-Sidonian herttua on ystäväni, kuten Maecenas oli Horatiuksen ystävä. Niin, sillä tavalla olen muuttunut kirjailijaksi. Muuta kerrottavaa minulla ei ole. Nyt on sinun vuorosi kertoa kokemuksesi, Gil Blas."

Minä aloin haastaa kertoen hänelle tarkkaan vaiheeni jättämällä sivuseikat pois. Lopetettuani oli tullut päivällisen aika. Fabricio veti eebenpuisesta kaapistaan ruokaliinoja, leipää, jäännöksen paistettua lampaankäpälää, pullon oivallista viiniä, joiden ääreen istuimme niin iloisin mielin kuin kaksi ystävää konsanaankin pitkän eron perästä.

Syötyämme läksimme kävelemään, vaan silloin tuli Medina-Sidonian herttuan kamariherra Fabricion luo lausuen hänelle: "Herra don Fabricio, minulla on kunnia ilmoittaa teille, että herra herttua haluaisi puhua kanssanne. Hän odottaa teitä kotonaan." Nunez, joka tiesi, ettei milloinkaan voi kyllin nopeasti täyttää ylhäisen herran toivomusta, lähti heti Maecenaansa luo, jättäen minut siihen paikkaan ällistyneenä, kuullessani häntä kutsuttavan don'iksi, siis aateliseksi, vaikkei Crysostomo ukko, hänen isänsä, ollut parturia parempi.

Kolmaskymmenesviides luku.

Fabricio hankkii Gil Blas'ille paikan sicilialaisen kreivin Galianon palveluksessa.

Olin niin utelias taas näkemään Fabriciota, että jo aikaisin seuraavana aamuna menin hänen luokseen. "Toivotan hyvää huomenta", huusin jo kynnykseltä, "don Fabriciolle, Asturian aatelin kukalle, tai paremmin sienelle." Sen kuultuaan hän rupesi nauramaan. "Kuulit siis, että minua kutsutaan don'iksi?" — "Kuulin, herra aatelismies; sallikaa siis huomauttaakseni, että kertoissanne eilen muutostanne jätitte parhaimman mainitsematta." — "Aivan totta", vastasi hän; "mutta toden pulmakseni olen ottanut sen arvonimen vähemmän omasta turhamaisuudestani kuin mukautuakseni muitten turhamaisuuteen. Tiedäthän sinä, mikä on tapa Espanjassa; kunnollisinkaan mies ei maksa mitään, jollei hänellä ole rahoja tai ylhäistä syntyperää."

"Mutta asiasta toiseen", lisäsi hän. "Eilen illallisilla Medina-Sidonian herttuan luona oli muitten vieraiden ohella eräs sicilialainen herra, kreivi Galiano. Kun kerroin sinun tarinasi, niin kreivi alkoi kysellä sinusta, johon tietysti asianmukaisesti vastasin, kuten voit ymmärtää, ja sitten hän pyysi minun tuomaan sinut hänen luokseen. Aioin juuri tulla sinua hakemaan lähteäksemme hänen luokseen. Hän aikonee nähtävästi tarjota sinulle sihteerintointa luonaan. Kehotan sinua suostumaan; sinä tulet voimaan mainiosti hänen luonaan; hän on rikas, elää täällä kuin lähettiläs ikään. Hänen sanotaan tulleen tänne keskustelemaan Lerman herttuan kanssa kuninkaallisista tiloista, joita hänellä on aikomus myödä Siciliassa. Vielä mainittakoon, että kreivi näyttää olevan jalo, oikeamielinen ja suoraluontoinen mies. Parempaa et voi tehdä kuin ruveta tämän herran palvelukseen."

"Aikomukseni oli", vastasin Nunez'ille, "mitellä jonkun aikaa katuloita ja pitää hyviä päiviä, ennenkuin ryhtyisin uudelleen palvelukseen, mutta kuvauksesi sicilialaisesta kreivistä on niin houkutteleva, että alan muuttaa päätöstäni. Toivoisinpa jo olevani hänen luonaan." — "Kohta oletkin siellä, ellen pahoin erehdy," vastasi hän. Läksimme heti kreivin luo, joka asui ystävänsä don Sancho d'Avilan talossa, joka oli siihen aikaan maatiloillaan.

Linnan pihalla näimme suuret joukot hovipoikia ja lakeijoita, joiden yllä oli yhtä kalliit kuin komeat virkapuvut, ja eteisessä oli useita asemiehiä, kamariherroja ja muita toimimiehiä. Heillä oli kaikilla toinen toistaan komeammat puvut, mutta samalla niin kummalliset kasvot, että olin vähällä luulla niitä espanjalaisittain puetuiksi apinoiksi. Tiedämmehän, että sekä miesten että naisten joukossa löytyy naamoja, joille ei taidekeinotkaan mitään mahda.

Don Fabricion tulosta ilmoitettiin, ja kotvasen perästä hänet saatettiin sisään, johon minä seurasin häntä! Kreivi istui aamupuvussaan sohvassa juoden suklaatia. Me tervehdimme häntä syvällä kunnioituksella; ja hän puolestaan nyökäytti päätään, silmäillen samalla meitä niin herttaisesti, että minä heti tunsin kiintyväni häneen. On ihmeellistä, ja sentään niin yleistä, kuinka hyvältä meille tuntuu ylhäisten suosiollisuus. Heidän pitää todellakin olla sangen ynseitä meille ollaksemme pahoillamme.

Juotuaan suklaatinsa, hän leikki vähän aikaa suuren apinan kanssa, joka oli hänen vieressään ja jota hän kutsui Cupidoksi. En käsitä, miksi hän oli antanut lemmenjumalan nimen elukalle, sillä muuta yhtäläisyyttä sillä ei näyttänyt olevan hänen kanssaan kuin pahanilkisyys. Siitä huolimatta se oli herransa paras ilo; hän oli niin ihastunut apinan temppuihin, että se sai olla myötäänsä hänen sylissään. Nunez ja minä, joita eläimen hypyt eivät järin paljon ihastuttaneet, olimme kuitenkin olevinamme hyvin mieltyneinä siihen. Se oli kovin sicilialaisen mieleen, hän keskeytti leikkinsä tuokioksi ja lausui minulle: "Ystäväni, tarjoon teille sihteerintoimen luonani. Jos suostutte ehdotukseeni, niin annan teille kaksisataa pistoolia vuodessa. Don Fabricion suositus riittää takaukseksi." — "Niin, herra", huudahti Nunez, "enkä luule saavani moitteita perästäpäin."

Kiitin kumartaen asturialaista runoilijaa hänen uhrautuvaisesta rohkeudestaan. Sitten käännyin kreivin puoleen, vakuuttaen palvelusintoani ja uskollisuuttani. Heti kun hän huomasi ehdotuksen minua miellyttävän, niin hän kutsui taloudenhoitajansa luokseen ja puhui hänen kanssaan hyvin hiljaa; senjälkeen hän lausui minulle: "Gil Blas, tahdon ilmoittaa teille heti, mitä tehtäviä annan teille. Nyt voitte seurata taloudenhoitajaani; olen jo antanut hänelle käskyn teitä varten." Minä noudatin käskyä, jättäen Fabricion kreivin ja Cupidon pariin.

Taloudenhoitaja, joka oli nokkela messinalainen, vei minut huoneeseensa erinomaisella kohteliaisuudella. Hän lähetti noutamaan räätäliä, joka oli vaatettanut koko talonväen, käskien hänen niin nopeasti kuin suinkin valmistaa minulle yhtä uhkean puvun kuin talon ylimmillä virkailijoilla oli. Räätäli otti mittaa ja lähti. "Mitä asuntoonne tulee", sanoi messialainen, "niin tiedän huoneen, joka sopii teille. Niin! mutta oletteko syönyt aamiaista?" lisäsi hän. Vastasin kieltävästi. "No, poika parka, miksette sano? Te olettekin nyt talossa, jossa ei tarvitse muuta kuin sanoa, niin saapi mitä haluaa! Tulkaahan, minä vien teidät paikkaan, josta ei mitään puutu."

Niin lausuen hän johdatti minut ruokahuoneeseen, jossa tapasimme hovimestarin, napolilaisen, joka oli kaikin puolin messinalaisen veroinen. Heistä kumpaisestakin saattoi sanoa näin: Jussi tanssii paremmin kuin Pekka, Pekka tanssii paremmin kuin Jussi. Tämä kelpo hovimestari pisteli viiden kuuden ystävänsä kera poskeensa läskiä, häränkieltä ja muuta suolaista, mikä pani heidät tuontuostakin maljoja kallistamaan. Istuimme näitten sankarein seuraan, auttaen heitä herra kreivin parhaitten viinien kuluttamisessa. Toimittaessamme tätä ruokahuoneessa, tapahtui samaan aikaan kyökissä muuta. Kokki kestitsi siellä puolestaan kolmea tai neljää tuttavaansa porvaria, jotka eivät säästäneet viiniä enemmän kuin mekään, ja jotka täyttelivät kaikin voimin maaruaan peltopyy- ja jänispasteijoilla; jopa kokkipojatkin syytivät kreivin hyvyyttä vierailleen, minkä vaan kykenivät. Luulinpa melkein tulleeni rosvottavaksi jätettyyn taloon; mutta kaikkea en vielä tiennytkään. Silloin näkemäni oli vähäpätöistä sen rinnalla, mitä myöhemmin sain tietää.

Kolmaskymmeneskuudes luku.

Mitä tehtäviä Galianon kreivi antaa Gil Blas'ille.

Läksin hakemaan tavaroitani kulettaakseni ne uuteen asuntooni. Palatessani näin kreivin istuvan pöydässä useitten herrojen seurassa, joitten joukossa oli runoilija Nunez'kin, joka palvelutti itseään mielihyvällä ja sekaantui uutterasti keskusteluun. Huomasin, että hänen joka sanansa herätti seurueen suosiota, Eläköön nero! Kenellä on sitä, hän suoriutuu kaikista tehtävistä kunnialla. Minä aterioin kamariherrain ja muitten ylimpäin virkamiesten kera, joita ruokittiin melkein kuin herraa itseään. Syötyäni vetäysin huoneeseeni, jossa rupesin miettimään tilaani. "No niin, Gil Blas", ajattelin itsekseni, "nyt palvelet sicilialaista kreiviä, jonka luonnetta et tunne. Kaikesta päättäen viihdyt hänen talossaan kuin kala vedessä. Mutta vannomatta on paras, älä luota liiaksi onnentähteesi, jonka petollisuutta olet jo liian usein saanut tuta. Sitäpaitsi et tunne edes tointasi vielä. Sihteeri hänellä on ja yksi taloudenhoitaja; mitä palveluksia hän vaatinee sinulta?"

Tätä miettiessäni saapui eräs lakeija ilmoittamaan, että kaikki päivällisillä olleet herrat olivat jo lähteneet ja että kreivi kysyi minua. Riensin heti hänen huoneeseensa, jossa hän lojui sohvallaan päivällislevon hommissa apinoineen, joka oli hänen vieressään.

"Tulkaa lähemmäksi, Gil Blas", lausui hän, "ottakaa tuoli ja kuunnelkaa, mitä sanon." Tein käskyn mukaan, ja hän alkoi haastella seuraavasti: "Don Fabricio on kertonut minulle, että te muitten hyväin ominaisuuttenne ohella olette uskollinen isännällenne, sekä olette muutenkin kelpo poika. Nämä ominaisuudet saivat minun tarjoomaan paikkaa teille. Minä tarvitsen uskollista palvelijaa, joka katsoo minun etuani ja panee koko huolensa minun omaisuuteni hoitoon. Olen rikas, täydellä todella, mutta sittenkin vuotuiset menoni nousevat aina paljon tulojani suuremmiksi. Ja miksi? Siksi, että minulta varastetaan, minua rosvotaan. Olen talossani aivan kuin metsässä, joka on täynnä rosvoja, Epäilen suuresti taloudenhoitajani ja hovimestarini olevan yhdessä juonessa; ja jos epäluuloni on oikeutettu, niin se on enemmän kuin tarpeeksi tuomaan minulle häviön. Te aiotte tietysti sanoa, että jos heitä epäilen pettureiksi, niin voinhan ajaa heidät matkaansa. Mutta mistäpä löytää toisia, jotka olisivat taatusti parempia? En voi tehdä muuta kuin panna jonkun pitämään heitä kumpaakin silmällä, jonkinlaisena ylivalvojana, ja sitä tointa olen ajatellut teille. Jos täytätte menestyksellä sen toimen, niin saatte olla varma, ettette palvele kiittämätöntä; minä hankin teille sitten hyvin edullisen paikan Siciliassa."

Tämän puheen jälkeen hän laski minut menemään, ja jo samana iltana minut julistettiin koko palvelijakunnan edessä talon ylivalvojaksi. Messinalainen ja napolilainen eivät aluksi olleet siitä milläänkään, sillä he luulivat minua oikeansorttiseksi veitikaksi ja toivoivat saaliin jakamisella pitävänsä järjestyksen entisellään. Mutta hyvin heidän naamansa venähtivät, kun seuraavana päivänä ilmoitin heille olevani kaiken näpistelemisen vihollinen. Vaadin hovimestarilta luettelon varastoista. Kävin kellarissa ja otin tarkan selon kaikesta, mitä ruokahuoneessa oli, varsinkin kaikista hopeakaluista ja liinatavaroista. Sitten annoin heille kummallekin kehotuksen pitää hyvää huolta isännän omaisuudesta ja olemaan säästäväisiä kaikissa, sekä lopetin kehotussaarnani vakuuttamalla ilmoittavani herralle kaikista epäsäännöllisyyksistä, mitä tulisin huomaamaan.

Eikä tämä ollut ainoa toimenpiteeni. Halusin urkkijaa, saadakseni selville, oliko heillä joitakin salajuonia keskenään. Huomioni kiintyi erääseen kokkipoikaan, jonka sain puolelleni lupauksilla. Hän sanoi, etten kenenkään muun kuin juuri hänen puoleensa kääntymällä saisi niin hyvin tietää kaikkea, mitä talossa tapahtui. Hovimestarin ja taloudenhoitajan hän sanoi olevan liitossa keskenään, polttaen kynttilää molemmista päistä yhtaikaa. Joka aamu he lähettivät puolet talon tarpeeksi ostetuista lihoista ravintolanpitäjille, joiden kanssa heillä oli salaiset sopimukset. Kokki menetteli puolestaan aivan samoin, ja niitten palvelusten hyvitykseksi, joita hän uskollisimmasti teki mainituille kahdelle, hänellä oli vapaa valta käytellä kreivin viinejä, — sanalla sanoen nämä kolme palvelijaa olivat syynä siihen, että herra kreivin vuositileissä oli kauhea vajaus. "Jos epäilette ilmoituksiani", lisäsi kokkipoika, "niin suvainnette tulla huomenaamulla seitsemän ajoissa Pyhän Tuomaan kollegiumin luo, niin saatte nähdä minun ilmestyvän sinne koria kantaen, joka on varmasti hälventävä epäilyksenne." — "Sinä olet siis noiden herrain asiantoimittaja?" — "Niin, minä kulen hovimestarin asioilla, ja eräs tovereistani noudattaa taloudenhoitajan käskyjä."

Nämä tiedot näyttivät minusta lähemmän selon arvoisilta. Menin siis seuraavana aamuna määrättyyn aikaan Pyhän Tuomaan kollegiumin edustalle. Eikä minun tarvinnut kauan odottaa vakoojaani. Näin pian hänen saapuvan, käsivarrellaan suuri kori, joka oli täpötäynnä teuraslihaa, lintua ja metsänriistaa. Tarkastin huolellisesti joka esineen ja tein tapauksesta lyhyen selonteon, jota läksin näyttämään isännälleni, käskettyäni pojan toimittaa tehtävänsä tavallisuuden mukaan.

Sicilialainen herrani, joka oli luonnostaan äkkipikainen, aikoi ensi kiihkossaan ajaa napolilaisen ja messialaisen paikalla tiehensä; mutta saatuaan vähän maittamisen aikaa, hän tyytyi jälkimmäisen karkottamiseen, antain hänen paikkansa minulle. Niinmuodoin hävisi ylivalvojan ammattini heti synnyttyään, enkä minä todenpuhuen sitä surrut. Sillä, peittelemättä tunnustaen, se ei ollut muu kuin arvokkaampi vakoojantoimi, josta ei sitäpaitsi ollut taattua tuloa, mutta taloudenhoitajaksi päästyäni tulin samalla kassakirstun vartijaksi, ja sehän siinä pää-asia onkin. Taloudenhoitaja on aina suuren talon ensimmäinen virkamies, ja hänen virastaan tulee aina niin paljon sivutuloja, että hänen täytyy väkisinkin rikastua, vaikkapa hän olisi rehellinenkin.

Napolilainen ei mielinyt vielä heretä tempuistaan. Mutta huomattuaan häikäilemättömän palvelusintoni ja aikomukseni tarkastaa ja luetteloon panna joka aamu hänen ostamiaan lihavarastoja, niin tuo konna lakkasi lähettämästä niitä muualle, mutta osti edelleenkin yhtä paljon kuin ennenkin. Sillä tavoin hän lisäsi ruokajäännöksiä, jotka oikeudella kuuluivat hänelle ja saattoi siten myödä keitettyä lihaa ravintolanpitäjälle raa'an lihan asemesta. Tuo lurjus ei menettänyt siis niin mitään, eikä kreivillä ollut suurta hyötyä siitä, että kaikkein taloudenhoitajain Phoinix oli hänen huoneenhaltijanaan. Suunnaton runsaus, joka siitä ajasta aikain vallitsi ruokapöydässä, johti minut tämän uuden tempun jälille; panin asian pian järjestykseen jättämällä joka kerta pois, mitä oli liikaa, minkä kuitenkin tein niin kepeällä kädellä, ettei se vähääkään säästeliäältä näyttänyt. En oikeastaan juuri paljon pienentänyt tuhlausta, mutta sittenkin taloudenhoitoni vähensi tuntuvasti menoja. Ja sitähän herrani juuri halusi; hän tahtoi säästää, vähentämättä siltä mahtavaa elantotapaansa. Hänen ahneutensa täytyi alistua komeushalun alle.

Enkä pysähtynyt vielä siihen, vaan korjasin toisenkin epäkohdan: huomattuani viinin kuluvan kovin joutuin, aloin uumoilla siinäkin jotakin petkutusta. Niinpä, jos esim. kreivin luona oli päivällisillä kaksitoista herraa, niin he tyhjensivät viisikymmentä jopa kuusikinkymmentä viinipulloa. Tämä oli outoa; kysyin asian johdosta neuvoa oraakkeliltani, toisin sanoen kokkipojaltani. Hänen kanssaan pidin salaisia keskusteluja, ja hän kertoi uskollisesti minulle kaikki, mitä kyökissä puhuttiin ja tehtiin, eikä kukaan epäillyt häntä itseään. Hän sanoi tuhlauksen johtuvan uudesta liitosta, jonka hovimestari, kokki ja juomanlaskijat olivat tehneet keskenään; heillä oli tapana viedä pullot puolitäysinä takaisin ja jakaa ne liittolaisten kesken. Puhuin siitä juomanlaskijoille, uhaten paikalla ajaa heidät talosta, jos uskaltaisivat vielä tehdä niin, eivätkä he sen koommin uskaltaneet sitä yrittää. Isäntäni, jolle tietysti kerroin huolellisesti joka asian, minkä tein hänen edukseen, kiitteli minua kaikesta sydämestään kiintyen päivä päivältä yhä enemmin minuun. Minä puolestani palkitsin kokkipoikaa, joka teki niin hyviä palveluksia minulle, ylentämällä hänet kokin apulaiseksi.

Napolilainen oli vimmoissaan, kun minä olin kaikkialla hänen tiellään. Enimmin häntä raivostuttivat muistutukset, joita hänelle annoin joka kerta, kun hän teki kuukaustiliään; sillä tehdäkseni hänelle kannikan sitkeämmäksi otin vaivakseni käydä itse toreilla hintoja tiedustelemassa. Olin varma siitä, että hän sadatteli minua sata kertaa päivässä, mutta kun tiesin sen syyn, niin minua ei vähääkään pelottanut, että hänen hurskaat toivomuksensa toteutuisivat. En voi käsittää, kuinka hän jaksoi kestää minun vainoomistani ja pysyä edelleenkin sicilialaisen palveluksessa; vaan hän lienee kaikesta huolimatta kuitenkin hyötynyt sangen hyvin virastaan. Mutta taloudenhoitoni tuloksena voin kolmen kuukauden kuluttua esittää yli kolmetuhatta tukaattia entisestään pienentyneen menoerän.

Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

Jossa kerrotaan mikä onnettomuus kreivin apinalle sattui ja mitä surua se tuotti hänelle. — Vielä kerrotaan Gil Blas'in sairaudesta ja sen seurauksista.

Jonkun ajan kuluttua häiriintyi linnan rauha erään tapauksen johdosta, joka tuntunee vähäpätöiseltä lukijalle, mutta kääntyi kuitenkin sangen tuhoisaksi palvelusväelle, varsinkin minulle. Cupido, herramme apinalemmikki, josta olen jo puhunut, yritti eräänä päivänä hypätä ikkunasta toiseen, mutta kompasteli silloin niin pahasti, että putosi pihalle ja taittoi jalkansa. Heti kun kreivi kuuli onnettomuudesta, niin hän alkoi parkua kuin nainen, vaatien koko palvelijakuntaansa siitä tilille, olipa vähällä ajaa meidät kaikki matkoihimme. Hänen vihansa lauhtui kuitenkin senverran, että hän tyytyi sättimään meidän huolimattomuuttamme ja nimittelemään meitä kaikilla mahdollisilla haukkumanimillä. Hän lähetti paikalla noutamaan ne Madriidin kirurgit, jotka olivat tunnetut taitavimmiksi luunmurtojen ja nyrjähtämisten parantamisessa. He tutkivat potilaan jalan, asettivat sen sijoilleen ja sitoivat sen. Mutta vaikka he vakuuttivat yksimielisesti, ettei siinä ollut yhtään vaaraa, niin herrani vaati kuitenkin välttämättömästi yhden heistä jäämään hänen luokseen, kunnes elukka ehtisi täydellisesti parantua.

Tekisin väärin, jos jättäisin mainitsematta ne vaivat ja tuskat, joita sicilialainen herrani kärsi tänä aikana. Vaikea lienee sitä uskoa, mutta totta on sittenkin, ettei hän päiväkausiin poistunut rakkaan Cupidonsa luota. Hän oli läsnä aina, kun eläimen haavaa sidottiin, ja öilläkin hän nousi pari kolme kertaa sitä katsomaan. Ja kaikista inhottavinta oli, että kaikkien palvelijain, varsinkin minun, piti aina olla jalkeilla lähteäksemme paikalla tarvittaissa apinalle palveluksia toimittamaan. Meillä ei sanalla sanottuna ollut hetkenkään lepoa koko talossa, ennenkuin tuo kirottu elikko oli täysin parantunut, alkaen taas tehdä entisiä hyppyjään ja häränpyllyjään. Voimmeko tämän jälkeen epäillä Suetoniuksen kertomuksen todenperäisyyttä, hän kun kertoo Caligulan rakastaneen hevostaan niin että lahjoitti sille komeasti sisustetun talon, jossa oli suuri palvelijakunta sen tarpeeksi, ja miettineen nimittää sen Rooman konsuliksi? Isäntäni lempi apinaansa aivan yhtä hartaasti; hän olisi varmaan nimittänyt mielellään sen corregidoriksi.

Mutta pahin onnettomuus oli minulle, että olin koettanut tässä asiassa olla yli muitten palvelijain herralleni mieliksi, josta syystä olin rasittanut itseäni niin Cupidon vuoksi, että käännyin tautivuoteelle. Jouduin kovaan kuumeeseen, joka kiihtyi niin, että menetin tajuntani. Viiteentoista päivään en tiennyt mitään ulkomaailmasta, vaan häälyin elämän ja kuoleman vaiheella. Sen vaan tiedän, että nuoruuteni kamppaili niin voimakkaasti kuumeen kanssa, että tulin lopulta taas tajuuni. Ensimmäinen havaintoni oli, että olin toisessa huoneessa. Halusin tietää syytä siihen; tiedustin sitä eräältä vanhalta eukolta, joka oli minua hoitamassa, mutta hän vastasi, etten minä saanut vielä puhua, sillä lääkäri oli jyrkästi kieltänyt sen.

Päätin siis olla vaiti, vaikka haluni olikin suuri keskustella hoitajani kanssa. Ajattelin itsekseni sitä, kunnes lääkäri astui huoneeseen. Hän lähestyi minua, tunnusti valtasuontani, tarkasteli kasvojani, ja huomattuaan kaikessa pikaisen parantumisen merkit, hän otti riemullisen muodon, kuten suuren työn tehnyt konsanaankin, ja sanoi vaaran olevan ohi sekä että häntä sai onnitella hyvän parantamisen johdosta.

Rohkaistuneena hänen sanoistaan keskeytin hänen mentyään äänettömyyden, lausuen lujalla äänellä hoitajalleni, että tahdoin ehdottomasti tietoja isännästäni. Eukko joko pelkäsi saattavansa minut vaarallisen mielenliikutuksen valtaan, jos tyydyttäisi pyyntöni, tai sitten hän ehkä vaan toivoi puhumattomuudellaan ärsyttävänsä minua niin, että tulisin uudestaan kipeäksi; mutta kun minä en päästänyt häntä mitenkään rauhaan, niin hän sanoi lopuksi: "Ei, hyvä herra, teillä ole muuta herraa kuin te itse. Galianon kreivi on matkustanut takaisin Siciliaan."

En uskonut korviani; mutta tottapa se oli sittenkin. Herrani oli sairauteni toisena päivänä alkanut pelätä minun kuolevan hänen luonaan, ja oli senvuoksi hyvyydessään muutattanut minut vähine kapineineni erääseen kalustettuun huoneeseen, heittäen minut sinne sallimuksen ja erään sairashoitajan huomaan. Sillä välin hän oli saanut hovista käskyn palata Siciliaan, ja oli lähtenyt matkalle sellaisella kiireellä, ettei ollenkaan enää muistanut minua, joko siitä syystä, että piti minut jo kuolleitten joukkoon kuuluvana, tai lienevät ylhäissäätyiset muuten vähän heikkomuistisia.

Hoitajani kertoi tämän juurtajaksain, lausuen vielä itse toimittaneensa luokseni lääkärin ja apteekkarin, joiden avutta olisin varmaankin kuollut. Vaivuin syviin mietteisiin näiden hupaisten uutisten johdosta. Siinä meni edullinen toimeni Siciliassa! siinä kaikki kauniit toiveeni! "Jos sinulle tapahtuu joku suuri onnettomuus", lausuu eräs paavi, "niin tutkistele tarkoin itseäsi, niin huomaat aina olleesi itsekin syypää." Älköön pyhä isä ottako pahakseen, jollen tässä tapauksessa voinut käsittää, miten olisin itse vaikuttanut onnettomuuteeni.

Täten haihtuivat siis utuna tuuleen ne ihanat unelmat joita mieleni oli täynnä. Ensimmäisenä huolenani oli silloin laukkuni, jonka käskin tuoda vuoteeni viereen tarkastaakseni sitä. Huokaus pääsi rinnastani huomatessani sen avatuksi. "Kas niin! rakas laukkuseni", huudahdin itsekseni, "sinä ainoa lohdutukseni, näenpä, että sinäkin olet ollut vieraissa käsissä." — "Ei, ei, herra Gil Blas", lausui eukko silloin, "rauhoittukaa vaan, teiltä ei ole mitään varastettu; minä olen säilyttänyt laukkuanne kuin kunniaani."

Löysin sieltä sen puvun, joka oli ylläni kreivin palvelukseen tullessani; mutta turhaan hain sieltä sitä pukua, jonka messinalainen oli minulle teettänyt. Herrani ei liene sallinut minun sitä pitää, tahi joku muu oli pistänyt sen parempaan talteen. Kaikki muut tavarani olivat tallella, jopa suuri nahkakukkarokin, jossa olivat rahani. Laskin ne kahteen kertaan, sillä ensi kerralla luulin väärin laskeneeni, kun en saanut kuin viisikymmentä pistoolia, vaikka niitä oli ollut ennen sairastumistani kaksisataakuusikymmentä. "Mitä tämä oikein merkitsee, muori kulta?" kysyin hoitajaltani, "rahani näkyvät julmasti huvenneen." — "Vaan ei kukaan muu kuin minä ole niihin koskenut", vastasi eukko, "ja minä olen käyttänyt niitä niin säästeliäästi kuin suinkin; mutta sairastaminen käy kalliiksi, pitää olla myötäänsä raha kourassa. Katsokaahan tätä", lisäsi uskollinen taloudenhoitajattareni, vetäen taskustaan kasan papereita, "tässä on tili menoista ja niin luotettava kuin kulta. Siitä näette, etten ole penniäkään pannut hukkaan."

Silmäsin häthätää läpi tilin, joka sisälsi noin viisitoista tai kaksikymmentä sivua. Herra armahtakoon sitä lintujen paljoutta, joka oli ostettu minun tiedotonna maatessani! Yksistään lihaliemeen oli pantu ainakin kaksitoista pistoolia, ja muita tavaroita oli kulutettu jotenkin samat määrät. Minua tuskin uskottaisiin, jos kertoisin, kuinka paljon puita, kynttilöitä, vettä, luutia y.m. hän oli sillaikaa ostanut. Mutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan hän ei sittenkään ollut saanut summaa nousemaan kolmeakymmentä pistoolia suuremmaksi, joten jälellä piti olla vielä kaksisataakymmenen pistoolia, Huomautin hänelle siitä; mutta silloin eukko alkoi mitä viattomimmalla naamalla vakuuttaa kaikkien pyhimysten nimessä, ettei kukkarossa ollut kuin kahdeksankymmentä pistoolia, kun kreivin hovimestari uskoi sen hänen haltuunsa. "Mitä sanottekaan, muori kulta?" keskeytin hänet äkkiä, "kreivin hovimestariko teille antoi kapineeni?" — "Hän juuri", vastasi eukko, "hän ne antoi minulle ja sanoi samalla: 'Kas tässä, muoriseni, kun herra Gil Blas on saanut viimeisen voitelun, niin toimittakaa hänelle kunniallinen hautaus; tässä laukussa on rahoja kustannuksia varten'."

— "Voi sinuas, kirottu napolilainen!" huudahdin silloin; "eipä minun ole nyt vaikea arvata, mihin hävinneet rahani ovat joutuneet. Sinä ne veit korvataksesi osan niistä varkauksista, joista minä sinua estin." Tämän harminpurkauksen jälkeen kiitin taivasta, ettei tuo roisto ollut kaikkia ottanut. Mutta niin paljon kuin minulla olikin aihetta syyttää hovimestaria omaisuuteni varastamisesta, niin en voinut sentään torjua sitä ajatusta, että varas saattoi varsin hyvin olla hoitajatterenikin. Epäilin vuoroon toista, vuoroon toista heistä; vaikka asiahan oli minulle oikeastaan samantekevä. Eukolle en mitään sanonut, enkä moittinut yhtään hänen kaunista laskuaankaan; eihän siitä olisi ollut mitään hyötyä. Minä supistin kostoni siihen, että kolmen päivän kuluttua maksoin, hänen palkkansa ja käskin hänen mennä.

Luulenpa, että hän meni, minun luotani, lähdettyään ilmoittamaan apteekkarille, että minä olin pannut hänet pois sekä että olin jo niin voimissani, että saatoin pian lähteä matkoihini maksamatta velkaani hänelle; sillä tämä saapui tuokion kuluttua hengästyneenä luokseni. Hän esitti laskunsa, joka oli minusta hävyttömän suuri. Maksoin hänelle rahat pois suuresti harmissani, ja hän läksi.

Melkein samassa saapui lääkärikin. Minä suoritin hänen käyntinsä, jotka olivat olleet sangen lukuisat, ja hän läksi tyytyväisenä. Sitten saapui haavalääkäri vaatimaan maksua moniaista suoneniskuista, joita hän oli antanut minulle. Ja nämäpä käynnit tyhjensivät kukkaroni niin, että se alkoi olla kutakuinkin kevyt.

Rohkeuteni alkoi jo alentua, huomattuani taas joutuneeni onnettomuuteen. Kahden viimeisen isäntäni luona olin ehtinyt jo liiaksi tottua elämän mukavuuksiin. Väärin oli sentään heittäytyä niin surun valtaan, nähtyäni niin monesti, ettei kohtalo ollut milloinkaan näyttänyt minulle nurjuuttaan kohottamatta minua heti taas ylöspäin, joten minun ei olisi pitänyt katsoa huolestuttavaa tilaani muuksi kuin uuden onnen enteeksi.

Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

Gil Blas saa paikan, joka tuo hänelle hyvitystä Galianon kreivin kiittämättömyydestä. — Sitten hän tulee Lerman herttuan tuttavuuteen ja saa sihteerintoimen hänen luonaan.

Olin hyvin ihmeissäni, etten ollut kuullut koko aikana kenenkään puhuvan Nunez'ista mitään. Siitä päätin hänen matkustaneen maalle. Heti liikkeelle päästyäni läksin hänen luokseen, ja sain todellakin tietää hänen olleen jo kolme viikkoa Andalusiassa Medina-Sidonian herttuan kanssa.

Eräänä aamuna herätessäni juolahti mieleeni muuan Jooseppi Navarro, jonka kanssa olin solminut jonkinlaisen ystävyysliiton ollessani sicilialaisen kreivin palveluksessa. Tämä Navarro oli erään ylhäisen herran, don Baltazar de Zunigan hovimestari, ja hän oli näyttänyt minusta rehelliseltä mieheltä. Hän otti minut ystävällisesti vastaan.

Minä esitin hänelle tilani viipymättä. Tuskin olin kertomukseni lopettanut, kun hän lausui: "Minä otan hankkiakseni paikan teille; ja sitä vuottaissanne tehkää hyvin ja tulkaa joka päivä luokseni syömään, täällä saatte parempaa ravintoa kuin hotellissanne." Tarjous oli siksi mieleen taudistaan parantuvalle, joka on huonoissa raha-asioissa ja sen ohessa hyviin paloihin tottunut, että tietysti suostuin siihen, ja kostuinkin mainiosti tässä talossa.

Olin pian täysin voimissani. Ja kun eräänä päivänä tulin tavallisuuden mukaan Zunigan palatsiin päivällisille, niin ystäväni Jooseppi asettui perin hyväntuulen näköisenä eteeni lausuen: "Herra Gil Blas, minulla on erittäin hyvä paikka teille esitettävänä. Sillä tietänette, että Lerman herttua, joka on Espanjan kuninkaan ensimmäinen ministeri, tahtoo omistaa niin kokonaan voimansa valtion asiain hoitoon, että hän on heittänyt kaikki yksityisasiansa kahden henkilön haltuun. Don Diego de Monteser pitää huolta kaikista hänen tuloistaan, ja don Rodrigo de Calderon suorittaa kaikki ulosmaksut. Nämä kaksi luottamusmiestä toimivat kumpikin täydellä valtuudella tehtävissään, ja ovat muuten toisistaan riippumattomia. Don Diegolla on tavallisesti kaksi apulaistoimitsijaa kokoomassa herttuan saatavia; ja kun kuulin tänä aamuna hänen ajaneen pois toisen niistä, niin tarjosin teitä sille paikalle. Olen vanhastaan tuttu, melkeinpä ystäväkin herra de Monteser'in kanssa, ja niinpä hän suostui siihen ilman vaikeutta, kun puhuin kaikkea hyvää teidän tavoistanne ja luonteestanne. Syötyämme lähdemme hänen luokseen."

Niin teimmekin. Sain hyvin suosiollisen vastaanoton sekä toivomani toimitsijanpaikan. Tehtäväni oli käydä tarkastelemassa herttuan tiloja, toimittaa niissä tarpeelliset parannukset sekä kantaa arentirahat lampuodeilta; sanalla sanoen olin hänen ylhäisyytensä maatilain kaitsijana. Joka kuukausi tein tilit don Diegolle, joka kävi ne läpi erittäin tarkasti, huolimatta niistä ylistyksistä, joita suosittajani oli hänelle lausunut minusta. Ja sitä minä toivoinkin, sillä vaikka edellinen isäntäni olikin niin huonosti palkinnut rehellisyyteni, niin olin kuitenkin päättänyt noudattaa aina samaa tapaa.

Eräänä päivänä tuli sanoma, että Lerman linnassa oli syttynyt tulipalo, joka oli polttanut tuhaksi enemmän kuin puolet siitä, Läksin viipymättä paikalle ottamaan selvää vahingon suuruudesta. Tutkittuani tarkasti kaikki tulipaloa koskevat seikat tein siitä laajan kertomuksen, jonka Monteser vei herttuan nähtäväksi. Huolimatta uutisen ikävyydestä kertomukseni miellytti kuitenkin ministeriä, niin että hän kysyi, kuka oli sen tekijä. Don Diego vastasi ja kertoi sen ohella muutakin hyvää minusta, niin että kun hänen ylhäisyytensä kuusi kuukautta myöhemmin menetti yhden sihteereistään, nimeltä don Valerio, niin hän valitsi minut hänen sijaansa.

Monteser toi tämän ilosanoman minulle lausuen: "Ystäväni Gil Blas, en tosin mielelläni luovu teistä, mutta pidän teistä kuitenkin siksi paljon, että iloitsen teidän ylennyksestänne don Valerion sijalle. Tulette varmaan menestymään, jos vaan seuraatte näitä kahta neuvoa: ensiksikin menetelkää niin, että hänen ylhäisyytensä on täydellisesti vakuutettu uskollisuudestanne häntä kohtaan, ja toiseksi pitäkää don Rodrigo Calderonia hyvällä tuulella, sillä hän taivuttaa isäntänsä mielen kuin pehmeän vahan mihin tahtoo. Jos voitte saavuttaa tämän mielipalvelijan suosion, niin pääsette pian pitkälle; siitä uskallan vastata." — "Kiitän teitä hyvistä tiedoistanne, don Diego", vastasin, "mutta olkaahan hyvä ja kertokaa minulle, millainen don Rodrigo on luonteeltaan. Olen kuullut hänestä yhtä ja toista maailmalla. Hänet on kuvattu minulle ilkeäksi mieheksi; mutta minä en yleensä luota niihin kuvauksiin, joita ihmiset kertovat hovimiehistä, vaikkapa ne joskus lienevät tosiakin. Sanokaapa siis, pyydän, mitä te ajattelette don Calderonista." — "Kysymyksenne on hankala", vastasi yli-intendentti häijysti nauraen. "Kenelle tahansa muulle kuin teille vastaisin epäröimättä, että hän on hyvin kelpo mies ja etten tiedä hänestä muuta kuin hyvää; mutta teitä kohtaan tahdon olla vilpitön. Sillä paitsi että uskon teidät mieheksi, joka osaa pitää suunsa kiinni, katson velvollisuudekseni puhua teille koristelematta don Rodrigosta, koska kerran kehotin teitä huomaavaisuuteen häntä kohtaan; muutenhan tekoni jäisi puolinaiseksi."

"Kuulkaahan siis", jatkoi hän, "että hän oli alkujaan tavallinen palvelija, nimeltään don François de Sandoval, ja siitä hän on vähitellen kohonnut herttuan ensimmäiseksi sihteeriksi. Pöyhkeämpää ihmistä ei ole auringon alla. Hän ei esimerkiksi juuri vastaa kohteliaisuuksiin, joita hänelle tehdään, ellei erittäin painavat syyt häntä siihen pakota, hän pitää sanalla sanoen itseään Lerman herttuan virkakumppalina, ja oikeastaan voisi sanoakin hänen olevan osallisena pääministerin virassa, sillä kaikki virat täytetään aina hänen mielensä mukaan. Yleisö tosin mutisee siitä usein; mutta se ei häntä huoleta. Tästä jo voitte osapuilleen käsittää", lisäsi don Diego, "miten teidän on käyttäydyttävä niin ylpeätä herraa kohtaan." — "Kyllä, kyllä", vastasin; "olkaa huoleti. Olisipa ihme, jos en osaisi hierautua hänen suosioonsa. Kun kerran tuntee sen henkilön heikkoudet, jota tahtoo miellyttää, niin pitäisipä olla oikea tomppeli, ellei asia luonnistuisi."

— "Niinpä lähtekäämme siis viipymättä esittämään teitä Lerman herttualle", lausui don Diego.

Lähdimme ministerin luo, jolla oli paraillaan vastaanotto suuressa salissaan. Siellä oli suuri joukko puheille pyrkijöitä. Joskaan herttua ei suostunut heidän anomuksiinsa, niin hän kuitenkin otti ystävällisesti vastaan heidän paperinsa; ja minä panin merkille, että hän vastasi hyvin kohteliaasti jokaiselle, joka häntä puhutteli.

Me odotimme kärsivällisesti, kunnes kaikki muut olivat lähteneet. Silloin don Diego sanoi hänelle: "Teidän ylhäisyytenne, tässä on Gil Blas Santillanasta, se mies, jonka olette määrännyt don Valerion seuraajaksi." Silloin herttua katsoi minuun, lausuen ystävällisesti, että olin ansainnut sen paikan niillä palveluksilla, joita olin jo hänelle tehnyt. Sitten hän kutsui minua kabinettiinsa puhellakseen kanssani kahdenkesken, tai oikeastaan arvostellakseen älyäni keskustelun johdosta. Sain selittää hänelle, kuka olin, ja missä toimissa olin siihen asti ollut. Hän vaati minun kertomaan kaiken aivan totuuden mukaan. Senjälkeen hän lausui minulle: "Santillana, ystäväni, muista nyt, että olet kuninkaan palvelija ja että kaikki työsi kuuluu hänelle. Nyt saat seurata minua; minä selitän sinulle tehtäväsi!" Näin lausuen herttua saattoi minut pieneen huoneeseen, joka oli hänen kabinettinsa vieressä ja jossa oli hyllyillä noin parikymmentä hyvin paksua asiapaperinidosta.

"Tässä on sinun työpaikkasi", lausui herttua. "Nämä nidokset, joita tässä näet, muodostavat luettelon kaikista ylhäisistä perheistä Espanjan kuninkaan maissa. Jokainen näistä nidoksista sisältää aakkosjärjestyksessä lyhyen selonteon kaikista yhdessä valtakunnan osassa asuvista aatelismiehistä, esittäen heidän ja heidän esi-isäinsä maalle tekemät palvelukset sekä myöskin kaikki heille sattuneet kunniariidat. Sen ohessa niissä on mainittu heidän varallisuutensa, tapansa, sanalla sanoen kaikki heidän hyvät ja huonot ominaisuutensa. Siten minä siis voin, jos he tulevat hoviin suosionosotuksia anomaan, yhdellä silmäyksellä nähdä, ansaitsevatko he sitä vai ei. Saadakseni tarkat tiedot tästä kaikesta, olen hankkinut kaikkialla henkilöitä, joiden tehtävänä on ottaa selko kaikesta ja antaa minulle ne tiedoksi kirjallisilla muistiinpanoilla. Mutta kun nämä muistiinpanot ovat sekavia ja murteellisuuksia täynnä, niin ne täytyy uudestaan kirjoittaa ja siistiä niiden sanamuotoa, sillä kuningas luetuttaa joskus näitä luetteloita itselleen. Tämän kaunista ja täsmällistä kirjoittamiskykyä vaativan tehtävän annan sinulle tästä hetkestä alkaen".

Näin lausuen hän otti suuresta salkusta, joka oli täynnä papereita, yhden vihkon, antaen sen minulle. Sitten hän läksi pois työhuoneestani saadakseni rauhassa suorittaa mallinäytökseni. Luin paperin, joka näytti olevan täynnä raakoja puheenparsia, sekä aloin kääntää sitä puhtaalle Castilian kielelle.

Olin kirjoittanut jo neljä tai viisi sivua, kun herttua tuli huoneeseeni; hän oli näet utelias näkemään mitenkä työ minulta sujuu. Hän lausui: "Santillana, näytäppä minulle, mitä olet ehtinyt valmistaa; olen utelias näkemään sitä". Samalla hän, silmättyään työtäni, luki suurella tarkkaavaisuudella alun siitä. Hän näytti niin tyytyväiseltä siihen, että minä oikein hämmästyin. "Vaikka jo ennakolta olin hyvissä käsityksissä sinusta", lausui ministeri, "niin minun täytyy myöntää, että työsi on odotuksianikin parempi. Sillä sinun kirjoitustapasi ei ole ainoastaan sievää ja täsmällistä, vaan vielä sujuvaa ja huvittavaakin. Sinä vastaat kaikin puolin sitä hyvää ajatusta, jonka sain kynäilytaidostasi, enkä enää sure edeltäjäsi menettämistä". Kukaties kuinka kauan ministeri olisi minua ylistellytkään, ellei Lemos'in kreivi, hänen sisarenpoikansa, olisi tullut keskeyttämään häntä. Hänen ylhäisyytensä syleili häntä useita kertoja, ja koko vastaanotto oli niin sydämellinen, että huomasin selvästi, kuinka mieluisa tulija oli hänelle. He sulkeutuivat sitten erääseen huoneeseen puhellakseen kahdenkesken.

Heidän siellä ollessaan kuulin kellon lyövän kaksitoista. Kun tiesin, että sihteerit ja muut virkailijat jättivät tällä kellonlyömällä virastonsa, mennäkseen päivällistä syömään, niin minäkin heitin mestarityöni kesken ja läksin, en Monteser'in luokse, sillä hän oli suorittanut palkkani minulle ja olimme jo lausuneet hyvästit toisillemme, vaan hovikorttelin kuuluisimman ravintolanpitäjän luo. Tavallinen ravintola ei enää kelvannut minulle. Tiedä, että olet nyt kuninkaan väkeä! niin oli herttua sanonut minulle, ja ne sanat olivat alati mielessäni kunnianhimon ituna, joka hetki hetkeltä kasvoi yhä suuremmaksi.

Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.

Gil Blas huomaa, ettei hänen toimeltaan puutu ikäviäkin puolia. — Tämä havainto tekee hänet rauhattomaksi, ja saattaa hänet ryhtymään keinoihin sen johdosta.

Annoin ravintolaan tullessani huolellisemmasti isännälle tiedoksi, että olin pääministerin sihteerejä, jonka arvon mukaista ateriaa en osannut vielä tilata. Pelkäsin kovasti tilata jotakin itaruuteen vivahtavaa, jonkavuoksi käskin hänen valmistaa oman mielensä mukaan. Hän passasi minua suurella arvonannolla, joka miellytti minua vielä enemmän kuin hänen hyvät ruokansa. Ateriaa maksaessani viskasin pöydälle pistoolin; siitä tuli takaisin noin neljäsosa, jonka annoin palvelijoille juomarahoiksi. Senjälkeen läksin ravintolasta röyhistellen rintaani, kuten ainakin nuori mies, joka on erinomaisen tyytyväinen itseensä.

Noin kahdenkymmenen askeleen päässä siitä oli muuan matkustajahotelli, jossa tavallisesti asui ulkomaalaisia herroja. Vuokrasin sieltä viisi tai kuusi hyvästi kalustettua huonetta. Esiinnyin aivan kuin minulla olisi jo ollut kaksi- tai kolmetuhatta tukaattia vuotuisia tuloja. Maksoinpa ensi kuukauteni etukäteenkin. Senjälkeen palasin työhöni, jatkaen koko jälkipuolen päivää, mitä olin aamulla alottanut. Eräässä työhuoneeni vieressä olevassa huoneessa oli kaksi muuta sihteeriä; mutta he eivät tehneet muuta kuin kirjoittivat puhtaaksi, mitä herttua toi heidän kopioitavakseen. Tein heidän kanssaan tuttavuutta jo samana iltana työstä lähteissämme; ja tehdäkseni heidät varmemmin ystävikseni vein heidät ravintolaani, jossa käskin pöytään talon paraita herkkuja ja hienoimpia viinejä, mitä Espanjassa käytetään.

Istuimme erään pöydän ääreen ja aloimme keskustella — synnyttäen paljon rattoa vähällä järjenkäytöllä; sillä totuuden tunnustaakseni minun täytyi pian huomata, ettei heidän älynsä ainakaan ollut tuottanut heille paikkoja kuninkaan virastoissa. Kauniita, pyöreitä kirjaimia he tosin osasivat piirustella, mutta tietopuoli, joka saavutetaan yliopistoissa lukemalla, näytti heiltä kokonaan puuttuvan.

Sensijaan heillä oli sydän täynnä omia pikku harrastuksiaan, ja he ilmaisivat minulle, etteivät olleet likimainkaan hurmaantuneina siitä kunniasta, että saivat palvella pääministeriä, vaan nurkuivat päinvastoin kovasti kohtaloaan. "Jo viisi kuukautta", lausui toinen heistä, "olemme saaneet tehdä työtä omin ruu'in ja ilman palkkaa. Me emme saa palkkaamme; ja pahinta on, ettei meille ole säännöllistä palkkaa edes määrättykään. Me emme yhtään tiedä, millä kannalla me oikeastaan olemme". — "Minä puolestani", jatkoi toinen, "ottaisin mielelläni palkan asemesta kaksikymmentä läimäystä satulahihnalla, kunhan vaan saisin luvan hakea paikkaa muualta; sillä olen kirjoittaessani tullut tietämään jo niin paljon salaisuuksia, etten uskalla pyytää eroani enkä tohdi omasta ehdostani lähteä pois. Sillä muuten pääsisin pian tutustumaan Segonian tyrmiin tai Alicanten suojiin".[23]

— "Mitenkä te sitten elätte?" kysyin heiltä. "Teillä on luultavasti itsellänne omaisuutta?" He vastasivat, että sen laita oli niin ja näin, mutta että onneksi oli eräs kelpo leski ottanut heidät velkakaupalla luokseen asumaan sadasta pistoolista mieheen vuodelta. Nämä tiedot, joita kuuntelin suurella tarkkaavaisuudella, kaasivat kumoon ylpeät tuulentupani. Sillä eihän minun tarvinnut odottaa suurempaa huomaavaisuutta itseäni kuin heitäkään kohtaan, joten minulla ei ollut syytä olla erittäin ihastuneena paikkaani, joka ei ollutkaan niin tuottoisa kuin olin luullut. Ja summana oli siis, etten voinut elää kyllin säästäväisesti. Nämä mietteet paransivat minut kerrassaan tuhlaus-innostani. Odotin kärsimättömänä atrian loppua, ja maksaessani jouduin isännän kanssa riitaankin. Puoliyön seudulla erosin virkaveljistäni, sillä en enää pakottanut heitä jatkamaan juomista. He läksivät leskensä luo, ja minä astuin uljaaseen asuntooni, jonka vuokraamista nyt itsekseni sadattelin, päättäen luopua siitä heti kuukauden loputtua. Mitä hyötyä minulla nyt oli hyvästä vuoteestani, kun harmiltani en saanut unta silmän täyttä. Lopun yötä vietin mietiskellen keinoja, ettei minun tarvitsisi ihan ilmatteeksi palvella kuningasta. Silloin muistui Monteser'in neuvo mieleeni. Aamulla noustessani päätin mennä kunniatervehdykselle don Rodrigo de Calderonin luo, sillä olinpa mitä soveliaimmassa mielentilassa mennäkseni niin ylpeän herran luo, jota tunsin tarvitsevani. Läksin siis herra ylisihteerin luo.

Hänen asuntonsa oli Lerman herttuan asunnon vieressä, jonka veroinen se muuten oli komeuteen nähden. Olisi ollut vaikea huoneitten sisustuksen avulla päättää, kumpi oli herran, kumpi palvelijan asunto. Ilmoitin olevani don Valerion seuraaja, mikä ei kuitenkaan pelastanut minua yli tunnin odotuksesta eteishuoneessa. Vihdoin sain astua sisään, tervehdin häntä suurimmalla kunnioituksella, sulkien itseni hänen suosioonsa. Hän vastasi siihen jotenkin suosiollisesti, sekä lupasi jotenkin kohteliaalla äänenpainolla pitää minua hyvässä muistissaan tilaisuuden sattuessa.

Senjälkeen läksin virastooni, jossa lopetin saamani työn. Herttua tuli taas aamupäivällä minua katsomaan. Hän oli yhtä tyytyväinen työni jatkoon, kuin oli ollut alkuunkin, ja lausui minulle: "Aivan hyvin, poikaseni. Kirjoitahan nyt itse, niin hyvin kuin osaat, tämä lyhyt historia Catalonian luetteloon. Senjälkeen saat ottaa salkusta toisen muistiinpanovihkon ja siistiä sen samalla tavalla". Keskustelin jokseenkin kauan hänen ylhäisyytensä kanssa, jonka tuttavallinen ja herttainen esiintyminen tuntui minulle äärettömän mieluisalta. Kuinka suuri ero olikaan hänen ja Calderonin käytöksen välillä. He olivat toistensa ilmeiset vastakohdat.

Sinä päivänä söin päivällistä eräässä huokeassa ravintolassa, johon päätin mennä siitä pitäin joka päivä tuntemattomana, kunnes näkisin mitä hedelmiä kohteliaisuuteni ja notkeuteni tuottaisi. Rahaa minulla oli korkeintaan kolmeksi kuukaudeksi. Sen ajan päätin työskennellä omalla kustannuksellani; mutta jos en sen kuluessa pääsisi tuloille, niin seuraisin sitä neuvoa joka sanoo että lyhyimmät tyhmyydet ovat tyhmyyksistä paraat, sekä jättäisin sikseen hovin ja sen prameuden. Se oli siis päätökseni, enkä säästänyt mitään kahden kuukauden kuluessa päästäkseni Calderonin suosioon; mutta hän ei pannut mitään huomiota ponnistuksiini, joten menetin lopulta kaiken menestymisen toivon. Muutin käytökseni häntä kohtaan, enkä enää mielistellyt häntä, vaan koetin sensijaan mahdollisimman hyvin käyttää niitä keskusteluja, joita minulla oli herttuan kanssa.

Neljäskymmenes luku.

Gil Blas saavuttaa Lerman herttuan suosion.

Vaikkei herttua viipynyt luonani muuta kuin, niin sanoakseni, kävi ja kääntyi joka päivä, niin koetin niinä hetkinä esiintyä niin miellyttävänä häntä kohtaan, että hän lausui minulle kerran muutamana iltapäivänä seuraavat sanat: "kuulehan, Gil Blas, minä pidän sinun luonteestasi ja tahdon sinulle hyvää. Sinä olet innokas ja uskollinen, olet älykäs ja osaat olla vaiti. Enpä siis luule erehtyväni antaissani luottamustani sinulle". Minä laskeusin polvilleni hänen eteensä kuultuani nämät sanat sekä suutelin kunnioittavasti hänen kättään, jonka hän ojensi kohottaakseen minut ylös. Samalla lausuin: "Onko mahdollista, että teidän ylhäisyytenne kunnioittaa minua niin suurella luottamuksella? Kuinka paljon salaisia vihamiehiä teidän hyvyytenne onkaan tuottava minulle! Mutta ainoastaan yhden vihaa minä pelkään, nimittäin don Rodrigo de Calderonin."

— "Siltä taholta sinun ei tarvitse mitään peljätä", vastasi herttua. "Minä tunnen Calderonin; hän on ollut minun palveluksessani lapsuudestaan asti. Voin vakuuttaa, että hänen luonteensa on muodostunut niin omani mukaiseksi, että hän pitää kaikesta, mistä minäkin pidän ja vihaa kaikkea, mitä minäkin. Sensijaan, ettäs siis pelkäisit hänen vastenmielisyyttään, saat päinvastoin lukea hänet ystäväksesi". Ymmärsin tästä don Rodrigon olevan viekkaan ketun, joka piti herttuaa kokonaan vallassaan, ja jota kohtaan en osannut olla koskaan liian varovainen.

"Nyt aluksi", jatkoi herttua, "ilmoitan sinulle luottamukseni osoitukseksi erään tuuman, joka on mielessäni. Sinulle on tarpeen tietää se, voidaksesi huolellisesti toimittaa tehtävät, joita aion myöhemmin sinulle antaa. Jo pitkät ajat on nimeni ollut yleisesti kunnioitettu, ja määräyksiäni sokeasti noudatettu, ja mieleni mukaan minä päätän viroista ja arvoista, maaherran- ja varakuninkaanpaikoista ja palkintoviroista. Minä — uskallanpa melkein sen lausua — hallitsen Espanjaa. Korkeammalle en enää voisi onneani kohottaa. Mutta haluaisin turvata asemani myrskyiltä, jotka alkavat minua uhata, ja sitävarten tahdon antaa ajan tullen sinulle erään salaisen tehtävän. Ja tästä hetkestä aikain tahdon julkisesti omistaa sinulle täyden suosioni, niin että sinut pitää kaikkialla tunnettaman minun suosikikseni, ja että kaikki arvohenkilötkin, joiden kanssa tulet jostakin neuvottelemaan, saavat tietää sinun puhuvan minun puolestani. Sillä asia on niin arkaluontoista laatua, etten voi suosittaa sinua kyseessä olevalle henkilölle en sanalla enkä kirjeellä".

Tämä keskustelu osotti niin täydellistä luottamusta minua kohtaan, että se oli kuin puhdasta rahaa minulle. "Nytpä vihdoinkin", lausuin silloin itsekseni, "olen saanut astiani räystään alle; kokonainen kultasade on lankeava ylitseni. Täytyyhän sen miehen uskotun, joka hallitsee Espanjan valtakuntaa, tulla pian upporikkaaksi". Kun mieleni oli näin ihania toiveita täynnä, niin katsoin aivan välinpitämättömänä kukkaroni nopeata hoikkenemista.

Neljäskymmenesensimmäinen luku.

Jossa Gil Blas saapi osakseen ylenmäärin onnea, kunniaa ja kurjuutta.

Hovissa tuli pian tietyksi ministerin suosio minua kohtaan. Hän osottikin sitä aivan julkisesti; niinpä hän esimerkiksi antoi minun haltuuni salkkunsa, jota hänellä aina oli tapana itse kantaa neuvostoon mennessään. Tämä uusi tapa teki minut ihmisten silmissä hänen erityiseksi lemmikikseen, saattaen monen kadehtimaan minua ja tuottaen ylitseni runsaasti hovin vihkivettä. Naapurini, ne kaksi sihteeriä olivat ensimmäisiä onnittelijoitani tulevan suuruuteni johdosta. He kutsuivat minut illallisillekin leskensä luo, ei niinkään vastatakseen minun tarjoomisiini kuin mielistelläkseen minua tulevain vastapalvelusten varalta. Samaa sain kokea joka puolelta. Jopa pöyhkä don Rodrigokin alkoi puhutella minua toisella nuotilla. Hän osotti minulle erinomaista kohteliaisuutta, varsinkin jos luuli isäntämme sen huomaavan. Mutta voin vakuuttaa, ettei hän ollutkaan pässinpään kanssa tekemisissä. Vastasin hänen kohteliaisuuksiinsa sitä sievemmin, kuta enemmän häntä vihasin; vanha hovimies ei olisi osannut taitavammin menetellä.

Seurasin herttuata myöskin hänen käynneillään kuninkaan luona, jossa hän kävi tavallisesti kolmesti päivässä. Aamusilla hän astui hänen majesteettinsa huoneeseen heti tämän herättyä. Laskeuduttuaan polvilleen vuoteen yläpään eteen hän esitteli kuninkaalle, mitä tehtäviä hänellä oli siksi päiväksi, lausuen myöskin mitä hänellä oli sanottavaa. Sitten hän vetäytyi takaisin, tullakseen uudestaan, heti kun kuningas oli syönyt päivällistä, mutta ei asioista keskustelemaan, vaan viettämään aikaa hauskoja juttuja kertomalla. Hän kertoi silloin kaikki huvittavat tapahtumat Madriidista, sillä hän sai niistä aina kaikista ensimmäisenä tiedon erityisten, sitä varten palkattujen henkilöitten kautta. Ja illalla hän tapasi kuninkaan vielä kolmannen kerran tehdäkseen hänelle selkoa päivän toimistaan ja kysyäkseen tavan vuoksi määräyksiä seuraavaksi päiväksi. Hänen ollessaan kuninkaan luona minä odotin eteishuoneessa, jossa ylhäissäätyiset ja arvoissa olevat henkilöt pyrkivät keskusteluun kanssani ja olivat onnellisia, jos saivat minulta sanasen itselleen. Oliko siis ihme, jos aloin pitää itseäni hyvin tärkeänä henkilönä! Sillä onhan hovissa monta, joilla on samat luulot itsestään, vaikkei heillä ole likimainkaan niin paljon siihen syytä kuin minulla.

Eräänä päivänä sain vielä enemmän virikettä turhamaisuudelleni. Herttua oli puhunut kuninkaalle hyvin edullisesti minun kirjoituskyvystäni, niin että tämä pyysi sitä nähdäkseen. Hän lähetti minun noutamaan Catalonian luetteloa, vei minut hallitsijan luo ja käski minun lukea ensimmäisen kertomuksen, jonka olin siihen kirjoittanut. Ruhtinaan läsnäolo saattoi minut tosin alussa hiukan ymmälle, mutta rauhoituin kuitenkin pian, tietäissäni ministerinkin olevan kuulemassa, luin kirjoittamani, jota hänen majesteettinsa kuunteli mielihyvällä. Hän suvaitsi ilmaista tyytyväisyyttään minuun ja suositti minua ministerilleenkin kehottaen häntä auttamaan minua eteenpäin. Iloni kohosi kukkuroilleen, täyttäen pääni mitä kunnianhimoisimmilla ajatuksilla.

Päivä päivältä pääsin yhä varmemmin pääministerin suosioon, ja mieleni oli täynnä mitä kauneimpia toiveita, eikä onnestani olisi puuttunut mitään, kunhan kunnianhimoni olisi vaan suojellut minua nälältä! Jo kaksi kuukautta sitten olin luopunut komeasta asunnostani, viettäen yöni hyvin vaatimattomassa vuokrakammiossa. Tuskaksi se kyllä kävi minulle, mutta kannoin sen sentään kärsivällisyydellä, sillä enhän siellä käynyt aamulla lähdettyäni, ennenkuin illalla taas menin sinne yöpuulleni. Koko päivän vietin teaatterissani, toisin sanoen herttuan luona. Siellä minä näyttelin suurta herraa. Mutta palattuani kyyhkyslakkaani haihtui herrauteni pois, eikä jälellä ollut muuta kuin Gil Blas parka vaan, rahattomana, ja — mikä oli pahinta kaikista — tietämättömänä, mistä sitä hankkisi. Ja vaikken olisikaan ollut liian ylpeä ilmaistakseni kellekään pulaani, niin en tuntenutkaan ketään muuta kuin Navarron, joka olisi voinut minua auttaa; ja hänet olin hoviin tultuani niin unouttanut, etten kernaasti uskaltanut kääntyä hänen puoleensa. Hätä oli pakottanut minun myömään kapineenikin, toisen toisensa perään, Minulla ei ollut enää jälellä kuin kaikkein välttämättömimmät. Ravintolassa en enää käynyt, sillä rahoja ei ollut niin penniäkään. Mitenkä sitten oikeastaan elin? Sanon sen kohta. Joka aamu tuotiin virkahuoneeseemme pieni leipäkannikka ja sormustimellinen viiniä: ainoa, mitä herttualta saimme. Koko päivänä en syönyt mitään muuta, ja illalla paneuduin syömätönnä maata.

Sellaisessa tilassa oli mies, joka tähtenä loisti hovissa, vaan joka olisi ansainnut paljon enemmän sääliä kuin kateutta. En voinut enää kauemmin kestää kurjuuttani, vaan päätin vihdoinkin ilmaista sen Lerman herttualle, niinpiankuin saisin siihen tilaisuutta. Se tapahtuikin Escurialissa, johon kuningas ja kruununprinssi matkustivat jonkun päivän kuluttua.

Neljäskymmenestoinen luku.

Miten Gil Blas ilmoittaa hätänsä Lerman herttualle, ja miten ministeri häntä kohtelee.

Escurialissa oleskellessaan kuningas ylläpiti kaikkia siellä olijoita, joten minulla silloin ei ollut mitään hätää. Minä makasin eräässä kamarissa, joka oli herttuan huoneen vieressä.

Siellä ollessamme, kun ministeri tapansa mukaan nousi päivän koittaessa ylös, hän käski minun ottaa kirjoituskalut ja paperia sekä mennä hänen mukanaan linnan puutarhaan. Me istuuduimme puitten alle, ja minun täytyi ruveta kirjoittamaan paremman puutteessa hattuni nojalla; hän taasen piti kädessään paperia, jota näytti lukevan. Etempää katsoen olisi luullut meidän puuhailevan hyvin vakavissa asioissa, mutta tositeossa me puhelimme vaan jonninjoutavia juttuja, sillä herttua piti sellaisista aika paljon.

Olin jo toista tuntia huvittanut hänen ylhäisyyttään leikillisillä päähänpistoilla, joita mieleeni sattui tulemaan, kun kaksi harakkaa lennähti istumaan niihin puihin, joiden juurella me olimme. Ne alkoivat nauraa räkättää siinä niin julmasti, että väkisinkin käänsivät huomiomme puoleensa. "Nuo linnut varmaankin riitelevät keskenään", lausui herttua, "haluaisinpa vaan tietää, mistä ne riitelevät", — "Teidän ylhäisyytenne huomautus", vastasin minä, "muistuttaa minulle erästä intialaista satua, jonka olen lukenut Pilpayn, tai jonkun muun sadunkertojan teoksessa". Herttua kysyi, mikä se satu oli, ja minä kerroin hänelle seuraavaa:

"Persiassa oli kerran hyväntahtoinen kuningas, jonka äly ei ollut niin suuri, että hän olisi itse voinut hallita valtakuntaansa, josta syystä hän oli antanut hallitsemisen suurvisiirinsä haltuun. Tämä ministeri, nimeltään Atalmuc oli loistavilla luonnonlahjoilla varustettu mies: hän kantoi tämän avaran valtakunnan hallitsemisen koko kuormaa, eikä se jaksanut hänen voimiaan uuvuttaa, ja valtakunta sai nauttia syvää rauhaa. Hän osasi menetellä niin viisaasti, että kuninkaan valta oli sekä rakastettu että pelätty, ja alamaiset pitivät tätä ruhtinaalleen uskollista ministeriä hyvänä isänään. Atalmucin sihteerein joukossa oli muuan Kaschmirilainen, nimeltä Zeangir, josta hän piti enemmän kuin muista alaisistaan. Hän puheli mielellään Zeangirin kanssa, otti hänet mukaansa metsästysretkille, ja ilmaisi hänelle salaisimmatkin ajatuksensa. Kun he olivat kerran yhdessä metsällä, niin kaksi korppia rupesi rääkkymään eräässä puussa, ja silloin visiiri lausui sihteerilleen: 'Olisipa hauska tietää, mitä nuo linnut haastelevat keskenään omalla kielellään'. — 'Herra', vastasi kaschmirilainen, 'toivomuksenne on helposti täytettävissä'. 'No, mitenkä?' kysyi Atalmuc. 'Siten', vastasi Zeangir, 'että eräs kabbalaan perehtynyt dervischi on opettanut minulle lintujen kielen. Jos haluatte, niin minä voin kuunnella niiden keskustelua ja kertoa sen sitten teille sana sanalta.'

"Suurvisiiri suostui siihen. Kaschmirilainen lähestyi korppia ja näytti kuuntelevan niitä tarkkaavaisesti. Sitten hän palasi herransa luo ja lausui hänelle: 'Herra, kumma juttu, ne keskustelevat meistä.' — 'Onko se mahdollista!' — huudahti Persian kuninkaan ministeri. 'No! mitä ne sitten sanovat meistä?' — 'Toinen niistä sanoi', vastasi sihteeri: Kas tuolla on itse suurvisiiri, Atalmuc, joka suojelee Persiaa, niinkuin kotka peittää pesänsä siivillään, ja aina valvoo maansa parasta! Virkistyäkseen vaivaloisista tehtävistään hän metsästää tässä metsässä uskollisen Zeangirinsa kera. Kuinka onnellinen tuo sihteeri on, joka saa palvella sellaista isäntää!' — 'Hiljaa, huudahti toinen korppi, hiljaa vaan, älä kiitä liiaksi tuon kaschmirilaisen onnea! Tosinhan Atalmuc seurustelee hänen kanssaan tuttavallisesti, kunnioittaa häntä luottamuksellaan, enkä epäile hänen aikovan vielä joskus antaa hänelle hyvän paikan, mutta sitä ennen on Zeangir kuoleva nälkään. Hän on köyhä raukka, ja hän asuu pienessä vuokrakamarissa, jossa hänellä ei ole välttämättömimpiä tarpeitakaan. Hän viettää sanalla sanoen kurjaa elämää, vaikkei hovissa sitä kukaan tiedä. Suurvisiiri ei älyä tiedustaa, minkälaisissa asioissa hän on; hyvän suosionsa hän antaa hänelle, ja luulee sillä kylliksi tehneensä, mutta jättää hänet köyhyytensä saaliiksi.'"

Pysäytin kertomukseni tähän, nähdäkseni, minkä vaikutuksen se teki herttuaan. Hän kysyi minulta hymyillen, minkä vaikutuksen tarina teki Atalmuciin, ja eikö suurvisiiri loukkaantunut sihteerinsä rohkeudesta. "Ei, teidän ylhäisyytenne", vastasin hiukan hämilläni hänen kysymyksensä johdosta; "taru kertoo päinvastoin hänen kaikella tavalla osottaneen suosiotaan hänelle". — "Sepä oli onni", vastasi herttua vakavasti; "moni ministeri ei suvaitsisi läksyttämistä. — Mutta", lisäsi hän, keskeyttäen äkkiä sanansa ja nousten ylös, "luulen kuninkaan kohta heräävän, velvollisuuteni kutsuu minua hänen luokseen". Näin lausuen hän riensi pitkin askelin linnaan, puhumatta enää minulle, sekä näytti hyvin pahastuneelta intialaisen satuni johdosta.

Seurasin häntä kuninkaan huoneen ovelle asti, ja panin sen jälkeen paikoilleen paperit, jotka olivat hallussani. Sitten menin siihen työhuoneeseen, jossa kaksi tuttavaani kirjoittelivat jäljennöksiään, sillä he olivat myöskin matkalla. "Mikä teillä on, herra Santillana?" kysyivät he minut nähdessään; "tehän olette aivan onnettoman näköinen! Onko teille tapahtunut ikävyyksiä?"

Satuni huono menestys painoi sydäntäni niin raskaasti, että kerroin heille, mitä olin sanonut herttualle, ja he näyttivät hyvin osaaottavilta suruuni. "On teillä syytäkin huolehtimiseen", lausui toinen. "Hänen ylhäisyytensä katselee asioita vähän kierosti". — "Se on liiankin totta", lisäsi toinen. "Kunpahan teille ei vaan kävisi yhtä huonosti kuin eräälle kardinaali Espinosan[24] sihteerille. Hän oli nimittäin palvellut ministeriä jo viisitoista kuukautta ilman palkkaa, ja siitä väsyneenä hän rohkaisi itsensä eräänä päivänä ja meni esittämään pulansa hänen ylhäisyydelleen sekä pyytämään häneltä hiukan rahaa elääkseen. 'On kohtuullista, että saatte palkkanne', vastasi ministeri. 'Tässä on', lisäsi hän, antaen sihteerin käteen tuhannen tukaatin maksumääräyksen, 'menkää nostamaan ne kuninkaan rahastosta, mutta muistakaa, että samana hetkenä olette vapaa minun palveluksestani.' Sihteeri ei ehkä olisi ollut viran menettämisestä pahoillaan, jos hän olisi saanut tuhat tukaattiaan ja päässyt etsimään muualta paikkaa; mutta mennessään pois kardinaalin luota, tuli eräs alguazil vangitsemaan häntä ja vei hänet Segovian tyrmiin, jossa hän sai viettää pitkät ajat".

Tämä historiallinen tapaus teki tuskani kaksinkertaiseksi. Luulin olevani jo hukassa; lohdutusta en saanut, enkä antanut itselleni anteeksi malttamattomuuttani, ikäänkuin en olisi ollut jo kylliksi malttavainen: "Miksi niin miksi menin kertomaan tämän onnettoman sadun, joka ministeriä niin suututti? Hän oli kukaties juuri aikeissa nostaa minut kurjuudestani; ehkäpä olin juuri saavuttamaisillani onnen, jota koko maailma olisi ihmetellyt. Mitä rikkauksia ja mitä virkoja menetänkään ajattelemattomuuteni tähden! Olisihan minun pitänyt ajatella, että isoisten joukossa monet eivät salli ehätettävän heidän edelleen, vaan tahtovat, että heiltä on kaikki otettava vastaan armona pienimpiin seikkoihin asti, joita heillä on velvollisuus antaa. Parempi olisi ollut minun jatkaa entistä elantotapaani, antamatta herttuan mitään huomata; olisinpa vaikka nälkäänkin kuollut, syy olisi ollut hänen yksinään".

Jos minulla lienee ollut vielä hiukkanen toivoa jälellä, niin isäntäni, jonka näin päivällisen jälkeen, sai sen tyyten häviämään. Hän oli vasten tapaansa hyvin vakava minua kohtaan eikä puhunut sanaakaan minulle, joka pani lopuksi päivää minut kuolettavaan tuskaan. Yöni oli samanlainen: tieto kauniitten unelmaini hälvenemisestä ja pelko siitä, että tulisin lisäämään valtiovankien lukumäärää, saattoivat minun huokailemaan ja voihkimaan yön pitkän.

Seuraavana päivänä tapahtui ratkaisu. Herttua kutsutti aamulla minut luokseen. Astuin hänen huoneeseensa vapisten pahemmin kuin tuomittavaksi vietävä rikoksentekijä. "Santillana", lausui hän, ojentaen minulle erään paperin, "ota tämä määräys". Sana "määräys" vihlaisi kylmästi selkäpiitäni. Ajattelin itsekseni: "Voi, taivas! siinä on nyt kardinaali Espinosa, vaunut ovat valmiina lähtemään Segoviaan". Pelkoni paisui tänä hetkenä niin kauheaksi, että keskeytin ministerin, ja heittäydyin hänen jalkainsa juureen sanoen itkien: "Antakaa rohkeuteni anteeksi, teidän ylhäisyytenne, rukoilen sitä nöyrimmästi; kova välttämättömyys vaan sai minut ilmoittamaan hätäni teille".

Herttua ei voinut pidättää nauruaan, nähdessään hämmennykseni. "Rauhoitu, Gil Blas, ja kuuntele minua", sanoi hän, "vaikka pulasi ilmaiseminen olikin jonkullainen moite minulle, etten ollut itse tuota älynnyt, niin en ole ollenkaan sinulle suuttunut, ystäväni. Olenpa päinvastoin vähän suutuksissani itseeni, etten ole kysynyt, mistä sinä elät. Mutta palkitakseni huomaavaisuuden puutettani, annan sinulle tämän määräyksen, jonka näyttämällä sinulle maksetaan kuninkaan rahastosta tuhatviisisataa tukaattia. Ja siinä ei ole kaikki, lupaan sinulle yhtä paljon joka kuudes kuukausi. Ja tulen myöskin käyttämään joka tilaisuutta saadakseni hänen majesteetiltaan armonosotuksia sinulle, ja toimittaakseni sinut osalliseksi edullisiin yrityksiin".

Ilon innossani heittäysin hänen eteensä, suudellen hänen jalkojaan. Hän käski minun nousta ylös ja alkoi keskustella kanssani tuttavallisesti. Minäkin koetin puolestani saada hyväntuuleni takaisin, mutta surun muuttaminen iloksi ei käynyt niinkään helposti. Minä olin niin sekavissani kuin tuomittu, joka odottaa kuolemaniskua ja saapi äkkiä kuulla sanan "armo". Herrani luuli ymmäisen tilani johtuvan yksinomaan siitä, että pelkäsin suututtaneeni häntä, vaikka elinkautisen vankeuden pelko oikeastaan oli suurempana syynä. Hän ilmaisi teeskennelleensä kylmyyttä, nähdäkseen, mitä se minun mielentilaani vaikuttaisi, mutta että hän nyt näki, kuinka syvästi minä olin häneen kiintynyt, jonkavuoksi hän piti minusta entistäkin enemmän.

Neljäskymmeneskolmas luku.

Gil Blas kokoaa lyhyessä ajassa melkoisen omaisuuden ja alkaa esiintyä suurena herrana.

Ikäänkuin kärsimättömyyttäni noudattaen kuningas palasi jo seuraavana päivänä Madriidiin. Riensin lennossa kuninkaalliseen rahastoon, josta nostin heti määräykseni sisällön. On omituista, kuinka puutteesta ylellisyyteen nouseminen äkkiä pöyhistää entistä kurjaa. Muutin siinä paikassa elintapani; kunnianhimo ja turhamaisuus saivat täyden vallan ylitseni; kurjan kamarini luovutin kahdelle toverilleni, jotka eivät vielä ymmärtäneet lintujen puhetta, ja toistamiseen vuokrasin komean asuntoni, joka onneksi oli vielä tyhjänä. Lähetin noutamaan erään kehutun räätälin, joka valmisti vaatteita melkein kaikille nuorille herroille. Hän otti minusta mittaa, ja sitten menimme yhdessä erään kauppiaan luo, josta hän otti viisi kyynärää vaatetta, jonka hän arveli minun nuttuuni menevän. Viisi kyynärää yhteen nuttuun! taivasten tekijä!… Mutta, mitäpäs sitä moitimme; maineessa oleva räätäli tarvitsee aina enemmän kuin muut. Sitten ostin myöskin liinatavaraa, jota kipeästi tarvitsin sekä silkkisukat ja vilttihatun, jonka lierit oli Espanjan tapaan ommeltu.

Ministeri piti lupauksensa; hän toimitti minulle myötäänsä uusia armonosotuksia, ja muitten muassa pääsin hänen suosituksellaan osalliseksi eri yrityksiin, jotka tuottivat minulle paljon rahaa. Päästyäni niin hyville tuloille hankin itselleni uhkean asunnon, pidin suuren joukon palvelijoita, ajoin vaunuissa ja pidin taitavaa kokkia. Kellarini täytin hienoimmilla viineillä; ja varustettuani siten muutenkin itseni kaikin puolin hyvin, aloin hankkia seurapiiriä. Joka ilta saapui ministeriviraston etevimpiä miehiä luokseni illallisille, Minä kestitsin heitä pulskasti, laskien heidät aina hyvin juotettuina kotiinsa. Minä katselin tätä tuhlausta nuoren miehen kevytmielisyydellä, enkä ymmärtänyt sen voivan minua vahingoittaa, sillä näinhän omaisuuteni päivä päivältä lisääntyvän. Ja luulinpa osanneeni iskeä oikean koukun onnenrattaaseeni.

Turhamaisuuteni ei nyt enää kaivannut muuta kuin, että Fabriciokin saisi tietää upeasta elämästäni. Arvelin hänen jo palanneen Andalusiasta; hämmästyttääkseni häntä lähetin hänelle kirjelapun, jossa kutsuin häntä erään hänen tuttavansa, muutaman sicilialaisen nimessä illalliselle luokseni! Määräsin päivän, tunnin ja paikan hänen tulolleen. Kohtaaminen tapahtuisi minun luonani. Nunez saapui ja hämmästyi suuresti, nähdessään minut muukalaisena herrana, joka oli kutsunut häntä illallisille. "Niin, ystäväiseni, minä olen tämän talon isäntä! Minulla on vaunut, hyvä pöytä ja täysi rahakirstu". — "Onko mahdollista", huudahti hän, "että sinä olet noussut sellaiseen rikkauteen? Olenpa iloissani, että toimitin sinut Galianon kreivin luo! Sanoinhan jo sinulle, että hän on antelias herra, joka pian tekisi sinut rikkaaksi mieheksi".

Annoin Fabricion mielinmäärin kiitellä itseään, siitä että oli toimittanut minut Galianon kreivin palvelukseen. Sitten kerroin, asettaakseni hänen riemuaan minun avustamisestani, millä tavalla kreivi oli maksanut palvelukseni. Mutta kun huomasin sitä selittäissäni runoilijani vetävän itsekseen sanojaan takaisin, niin lausuin: "Minä annan sicilialaiselle anteeksi hänen kiittämättömyytensä. Sillä, meidän kesken puhuen, minulla on enemmän syytä siitä iloita kuin valittaa. Sillä ellei kreivi olisi käyttäytynyt vähän huonosti minua kohtaan, niin olisin mennyt hänen kanssaan Siciliaan, jossa palvelisin häntä yhä vieläkin, epävarmaa paikkaa odottain. Sanalla sanoen, en olisi silloin Lerman herttuan uskottu".

Nämä viimeiset sanani vaikuttivat niin valtavasti Nunez'iin, ettei hän kotvaan saanut sanaa suustaan. Sitten hän äkkiä keskeytti vaitiolon, huudahtaen: "Kuulinko oikein? Mitenkä! oletko sinä pääministerin uskottu?" — "Olen, kuten don Rodrigo de Calderonkin; ja kaikesta päättäen tulen menemään etemmäs kuin hän". — "Todellakin, herra Santillana", vastasi hän, "te kelpaatte vaikka mihin toimeen. Mitä kaikkia kykyjä teissä onkaan yhtynyt! Te sovitte kaikkeen. Muuten, herraseni, olen erittäin iloissani teidän arvoisan herrautenne suuren menestyksen johdosta", — "Mitä hittoja! Nunez!" huudahdin minä, "juokse järveen herroittelemistesi kanssa! Heittäkäämme hiiteen sellaiset puheentavat ja olkaamme tuttavallisia kuten aina". — "Olet oikeassa", vastasi hän, "minun ei tarvitse katsella sinua toisilla silmillä kuin ennenkään, vaikka oletkin tullut rikkaaksi mieheksi; mutta", lisäsi hän, "minun täytyy tunnustaa sinulle heikkouteni; sinun menestyksesi häikäisi silmäni; onneksi häikäys alkaa haihtua, etten enää näe sinussa muuta kuin vanhan ystäväni, Gil Blas'in".

Sitten kutsuin hänet päivällisille joka päivä kuin hänelle sopi tulla, sekä lisäsin, että jos hän tahtoi tuoda joitakin ystäviä mukanaan, niin he olisivat tervetulleet. Olin varma, että hän kulettaisi vähitellen kaikki Madriidin neronlapset luokseni.

Neljäskymmenesneljäs luku.

Gil Blas esiintyy edelleenkin suurena herrana. Hänelle esitetään puolisoksi nuorta ja rikasta perijätärtä.

Kun tuli tunnetuksi, että minä olin Lerman herttuan suosiossa, niin ympärilleni muodostui pian hovi. Joka aamu oli odotushuoneessani joukko puheille pyrkijöitä. Mutta minä en sallinut heidän suullisesti esittää asioitansa, vaan noudattaen hovin tapaa tai paremminkin tehdäkseni itseni mahtavaksi, sanoin jokaiselle pyrkijälle: "Antakaa siitä muistiinpano". Olin siihen jo niin tottunut, että lausuin ne sanat taloni isännälle, joka tuli muistuttamaan, että olin hänelle vuoden hyyryn velkaa. Teurastajani ja kirjurini puolestaan säästivät minulta kysymisen vaivan, sillä he toivat täsmälleen joka kuukausi laskun eteeni.

Olin jo kolme vuotta lekottanut Lerman herttuan suosiossa, kun hän ilmoitti minulle tehtävän, josta oli minulle puhunut ja joka oli hyvin arkaluontoista laatua. Hänellä oli paljon vihamiehiä hovissa, ja peläten kuninkaan kuoleman tai sairauden saattavan hänet heidän kostolleen alttiiksi hän päätti pitää valmiina pakotietä ulkomaille. Sitä varten hän lähetti minut neuvottelemaan Portugalin lähettilään kanssa. Asia piti toimitettaman syvimmässä salaisuudessa, niin etten käynyt lähettilään luona muuten kuin öisin ja valepuvussa.

Niihin aikoihin oli palveluksessani kamaripalvelijana ja sihteerinä muuan toimelias ja älykäs poika, nimeltä Scipio. Hän oli minulle uskollinen, ja minäkin olin yhtäpaljon kiintynyt häneen. Hän lausui minulle eräänä iltana: "Herra, minä haluaisin naittaa teidät". — "No, kenen kanssa?" kysyin silloin nauraen. — "Erään tuttavani kultasepän ainoan tyttären kanssa; siitä lähtee vähintäänkin satatuhatta tukaattia. Eikö se ole sievä pala kultasepäntyötä?" Kun kuulin niin suuresta summasta puhuttavan, niin sanoin yhä nauraen: "Olkoon menneeksi. Milloin saan myötäjäiset käteeni?" — "Hiljaa, herra", vastasi hän, "hiukkasen kärsivällisyyttä; minun pitää ensin neuvotella asiasta isän kanssa, ja saada hänet siihen suostumaan". — "Hyvä!" vastasin ääneeni nauraen, "siinäkö sitä vasta mennäänkin? Eikö se kauppa sen etempänä olekaan!" — "Etempänä kuin luulettekaan", vastasi hän; "kunhan saan tunnin haastella kultasepän kanssa, niin takaan hänen suostuvan. Huomenna ryhdyn tuumasta toimeen, ja saatte sanoa minua pässinpääksi, ellei asia luonnistu."

Ja aivan oikein, kahden päivän perästä hän lausui minulle: "Olen puhunut herra Gabriel de Saleron kanssa (se oli kultaseppämme nimi). Olen kehunut hänelle niin teidän arvoanne ja ansioitanne, että hän on suostuvainen ehdotukseni mukaan ottamaan teidät vävypojakseen. Te saatte hänen tyttärensä ja satatuhatta tukaattia, niinpian kuin saatte hänelle selvästi osotetuksi nauttivanne ministerin suosiota". — "Jos ei muuta tarvita", vastasin minä, "niin olen pian naimisissa".

"Vielä eräs seikka", vastasi Scipio; "herra Gabriel Salero kutsuu teitä luokseen illallisille tänäpäivänä. Olemme sopineet, ettei ehdotetusta avioliitosta vielä mitään puhuta. Hän aikoo kutsua useita kauppiasystäviään myöskin aterialle, johon te saavutte vaan tavallisena vieraana, ja huomenna hän saapuu samalla tavalla teidän luoksenne illallisille. Siitä näette, että hän on niitä miehiä, jotka ensin tahtovat tutkia asiaa, ennenkuin menevät etemmäksi".

Näin tapahtuikin sanasta sanaan. Minä annoin saattaa itseni kultasepän luo, joka otti minut vastaan niin tuttavallisesti kuin olisimme jo monta kertaa tavanneet toisemme. Hän oli kunnon poroporvari, ja ylen kohtelias käytöksessään. Hän esitti minulle vaimonsa, sennora Eugenian sekä tyttärensä, nuoren Gabriellan, joka näytti minusta hyvin kasvatetulta ja rakastettavalta.

Oiva talo kaikesta päättäen! Luulenpa, ettei Perun kaivoksissa löytyisi niin paljon hopeata kuin tässä talossa. Sitä metallia näkyi siellä joka taholla tuhansissa eri muodoissa. Joka huone, ja varsinkin ruokasali, oli ihan aarrekammio. Mikä ihana näky kosijalle! Appeni oli, ateriansa arvoa kohottaakseen kutsunut luokseen viisi tai kuusi kauppamiestä, jotka olivat järkiään kankeita ja ikäviä ilmiöitä. He eivät puhuneet mistään muusta kuin kaupanteosta; voipi sanoa että heidän keskustelunsa oli ennemmin neuvottelua asioista kuin toverillista haastelua pöydässä.

Seuraavana iltana minä kestitsin vuorostani kultaseppää. Kun en voinut hopeilla loistaa, niin päätin häikäistä hänen silmiään toisella tavalla. Kutsuin siis illallisilleni ne ystävistäni, jotka esiintyivät suurimpina hovissa ja jotka tunsin rajattoman kunnianhimoisiksi. He eivät puhuneet mistään muusta kuin suuruuksista ja niistä loistavista suurituloisista paikoista, joita he toivoivat itselleen, — mikä tekikin vaikutuksensa. Heidän pulskain puheittensa johdosta rupesi arvoisa Gabriel mestari tuntemaan suuresta omaisuudestaan huolimatta itsensä sangen vähäpätöiseksi näitten herrain rinnalla. Minä puolestani olin olevinani vaatimaton ja lausuin olevani tyytyväinen keskinkertaiseen varallisuuteen, esimerkiksi kahdenkymmenen tuhannen tukaatin vuosituloihin. Mutta silloin he, joiden kunnian ja rikkaudenhimo oli pohjaton, huusivat olevani väärässä, selittäen ettei sellainen pääministerin suosikki saanut niin vähään tyytyä. Apeitani ei jäänyt sanaakaan kuulematta, ja minusta hän näytti kotiin lähteissään erittäin tyytyväiseltä.

Seuraavana päivänä Scipio meni heti hänen luokseen tiedustamaan, oliko hän minuun tyytyväinen. "Olen hurmaantunut", vastasi kultaseppä, "tuo poika on kerrassaan valloittanut sydämeni. Menkää, ystäväni, ja vakuuttakaa puolestani hänelle, että hän saisi tyttäreni, vaikkei olisikaan niin hyvissä kirjoissa ministerin luona".

Heti kun Scipio toi tämän tiedon minulle, niin minä riensin Saleron luo kiittämään häntä hyvistä ajatuksistaan minusta. Hän oli jo esittänyt asian vaimolleen ja tyttärelleen, joiden vastaanotosta huomasin heidän alistuneen vastustelematta hänen tahtonsa alle. Minä menin sitten esittämään appeani Lerman herttualle, jolle olin asiasta puhunut edellisenä päivänä. Hänen ylhäisyytensä otti hänet erittäin armollisesti vastaan sekä lausui ilonsa siitä, että hän oli saanut vävykseen miehen, jota hän suosi ja jota aikoi auttaa eteenpäin maailmassa. Sitten hän haasteli laveasti minun hyvistä ominaisuuksistani, kertoen niin paljon hyvääkaunista minusta, että kelpo Gabriel ukko rupesi luulemaan minua parhaimmaksi puolisoksi tyttärelleen, minkä hän olisi voinut Espanjasta löytää. Hän oli ihan kyyneliin asti liikutettu. Erotessamme hän puristi minua rintaansa vasten lausuen: "Rakas poikani, minun on niin vaikea odottaa sinun ja Gabriellan yhdistymistä, että häät ovat pidettävät viimeistään kahdeksan päivän kuluttua".

Neljäskymmenesviides luku.

Gil Blas muistaa sattumalta don Alphonso de Leyvan ja tekee hänelle erään palveluksen.

Jättäkäämme toistaiseksi naimiskauppani. Historiani kulku vaatii minua ensiksi kertomaan eräästä palveluksesta, jonka tein entiselle isännälleni, don Alphonsolle. Olin ehtinyt unhottaa hänet kokonaan, mutta seuraava tapaus toi hänet taas mieleeni.

Valencian kaupungin kuvernöörinpaikka tuli siihen aikaan avoimeksi. Sen kuultuani muistin don Alphonson. Juolahti mieleeni, että paikka sopisi mainiosti hänelle ja päätin esittää häntä siihen. Ajattelin, että jos asia onnistuisi, niin se tuottaisi minulle arvaamatonta kunniaa. Puhuttelin siis Lerman herttuaa; sanoin hänelle olleeni don Cesar de Leyvan huoneenhaltijana sekä olevani heille kiitollisuuden velassa niin paljosta, että rohkenin esittää heitä jompaakumpaa Valencian kuvernöörinpaikkaan. Ministeri vastasi: "Hyvin mielelläni, Gil Blas; minusta on hauska nähdä sinut niin kiitolliseksi ja jalomieliseksi. Muuten pidän suosittamaasi perhettä suuressa arvossa: Leyvat ovat kuninkaan uskollisia palvelijoita; he ansaitsevat kaikin puolin tämän paikan. Saat tehdä siinä asiassa mielesi mukaan, olkoon se sinulle häälahjaksi minulta".

Iloissani asian menestymisestä riensin kiireimmiten Calderonin luo valmistuttamaan virkavahvistuskirjaa don Alphonsolle. Siellä oli suuri joukko ihmisiä odottamassa kunnioittavassa hiljaisuudessa puheillepääsyvuoroaan. Minä tungin joukon läpi kabinetin ovelle, joka avattiin minulle. Siellä näin — kuinka monta heitä lienee ollutkaan! aatelismiehiä, upseereita ja muita arvohenkilöitä, joita Calderon kuunteli kutakin vuorostaan. Oli todellakin huvittavaa nähdä, millä eri tavoilla hän kutakin kohteli. Muutamille hän vaan nyökäytti vähän päätään, toisille hän kumarsi ja saattoi heidät oikein kabinetin ovelle. Hän säesti, niin sanoakseni, kohteliaisuuksiaan aina sillä arvonannolla, jota hän kullekin katsoi tulevaksi. Toiselta puolen huomasin eräitten herrain, joita hänen välinpitämätön kohtelunsa loukkasi, kiroavan hengessään sitä, että heidän täytyi mokoman edessä alentua. Muutamain huomasin taasen itsekseen hymyilevän nousukkaan itserakkaalle ja pöyhkeälle käytökselle.

Äkättyään sattumalta minut joukossa don Rodrigo heitti paikalla herran, jonka kanssa puhui, ja tuli syleilemään minua ystävyydellä, joka oikein hämmästytti, "Kas, rakas virkaveli", huudahti hän, "mikä asia tuottaa minulle ilon nähdä teidät täällä? Millä voin teitä palvella?" Sanoin hänelle asiani, ja silloin hän vakuutti mitä kohteliaimmilla sanoilla, että asia olisi valmis seuraavana päivänä samaan aikaan. Hänen kohteliaisuudellaan ei ollut rajaa, hän saattoi minut odotushuoneensa ovelle asti, johon hän ei saattanut muita kuin kaikkein ylhäisimpiä, ja siellä hän vielä syleili minua.

"Mitä tämä huomaavaisuus merkitsee?" sanoin itsekseni poismennessäni; "mitä se oikein tietää? Mieliikö Calderon kukistaa minut? vai aikooko hän hyvinkin tarvita minun ystävyyttäni, vai aavistaako hän suosionsa olevan menemässä, jonka vuoksi mielistelee minua, pyytääkseen sitten minun välitystäni isännältämme?" En ollut varma, minkä näistä syistä pitäisin oikeana. Seuraavana päivänä palatessani hänen luokseen oli kohteliaisuus yhtä ylenpalttinen; olin aivan hukkua hänen mielistelyihinsä. Tosin hän otti hyvitystä kohtelemalla sitä huonommin muita puheilla kävijöitä. Toisille hän tiuskui, toisille osotti kylmyyttä, ja näytti olevan tyytymätön melkein kaikkiin. Mutta heille kaikille kostoksi tapahtui jotakin, jota en voi jättää kertomatta. Siitä ottakoot kaikki kirjurit ja sihteerit vaaria.

Calderonia lähestyi eräs hyvin yksinkertaisesti puettu henkilö, jota ei vaatteista päättäen olisi miksikään luullut. Hän puhui Calderonille jostakin paperista, jonka hän oli antanut Lerman herttualle. Don Rodrigo ei katsahtanutkaan mieheen, vaan kysyi äreästi: "Mikä on nimenne, ystäväni?" — "Lapsuudessani", vastasi tämä, "minua kutsuttiin don Francisco de Zunigaksi[25] ja nykyisin on nimeni kreivi de Pedrosa". Näistä sanoista säikähtyneenä Calderon pyrki pyytelemään anteeksi, huomattuaan puhuttelijan kuuluvan ylhäisimpiin piireihin. Hän sanoi kreiville: "Pyydän anteeksi, herra kreivi, etten…" — "Minä en ensinkään tarvitse sinun anteeksipyyntiäsi", keskeytti kreivi de Pedrosa hänet kiivaasti; "minä annan niille saman arvon kuin hävyttömyyksillesikin. Ministerin sihteerin tulee kohdella jokaista säädyllisesti. Pidä vaan, jos niin tahdot, turhamaisuudessasi itseäsi herrasi sijaisena; mutta älä unhota, ettet sittenkään ole muu kuin hänen palvelijansa".

Tämä koski ylpeään don Rodrigoon musertavasti; mutta hän ei ottanut sitä opikseen. Minä puolestani otin Alphonson valmistuneet virkapaperit ja lähetin ylimääräisen kuriirin viemään niitä tälle nuorelle herralle. Samalla meni hänelle kirje Lerman herttualta, joka ilmoitti kuninkaan nimittäneen hänet Valencian kuvernööriksi. En maininnut mitään siitä osuudesta, joka minulla oli tässä nimitysasiassa; en yleensä tahtonut ollenkaan hänelle kirjoittaa, vaan halusin säästää sen mieluisen tehtävän siksi, kunnes voisin sen suullisesti toimittaa. Aioin saattaa hänelle siitä hauskan yllätyksen, kun hän saapuisi hoviin virkavalaa tekemään.

Neljäskymmeneskuudes luku.

Jossa kerrotaan Gil Blas'in häävalmistuksista ja suuresta tapauksesta, joka tekee ne tarpeettomiksi.

Palatkaamme kauniiseen Gabriellaani. Häittenhän piti tapahtua kahdeksan päivän kuluessa. Valmistelimme itseämme molemmin puolin tätä juhlallisuutta varten. Salero teetätti upeita pukuja morsiamelle, ja minä pestasin häntä varten kamarineidin, lakeijan ja huonepalvelijan.

Tämän ikävöidyn päivän aattoiltana olin appeni luona aterialla kaikkien setien, tätien ja serkkujen kera. Minä olin paljasta kohteliaisuutta kultaseppää ja hänen vaimoaan kohtaan; Gabriellaan olin olevinani korviani myöten rakastunut, ja mielistelin yleensä koko perhettä, joiden mitättömiä puheita ja moukkamaisia tuumailuja kuuntelin suurella kärsivällisyydellä. Eikä joukossa ollutkaan ketään, joka ei olisi iloinnut minun sukulaisekseni tulemisestaan.

Aterian loputtua seurue astui suureen saliin, jossa saimme kuulla melkoisen hyvän konsertin, sekä laulua että kone-esityksiä. Muutamat iloiset sävelmät hivelivät korviamme niin mieluisasti, että hyvässätuulessamme aloimme tanssia järjestää. Huviteltuamme siten kelpolailla oli ajateltava kotiin lähtöä. Minä jakelin tuhlaamalla kumarruksia ja syleilyjä. "Hyvästi, vävyseni", lausui Salero syleillen minua, "huomenaamulla tulen luoksesi tuomaan myötäjäisiä kilisevissä kultakolikoissa". — "Tervetuloa, rakas appeni", vastasin. Toivotettuani sitten hyvää yötä, nousin vaunuihini, jotka odottivat portilla, ja läksin ajamaan asuntoani kohden.

Olin tuskin kahdensadan askeleen päässä herra Saleron talosta, kun viisitoista tai kaksikymmentä miestä, toiset ratsain, toiset jalkaisin, sekä asestettuina miekoilla ja pyssyillä, ympäröi vaunut ja pysäytti ne huutaen: Seis, kuninkaan nimessä! He tempasivat minut vaunuista ja viskasivat minut kulkeviin kärreihin, joihin miesten päällikkö myöskin nousi, käskien kuskin ajaa Segoviaan päin. Minun oli helppo arvata, että vieressäni istuja oli alguazil. Halusin tiedustaa häneltä vangitsemisen syytä; mutta hän vastasi töykeästi, ettei ollut velvollinen minulle tiliä tekemääni. Silloin lausuin, että hän kenties on erehtynyt väärän henkilön kimppuun. "En sinnepäinkään", vastasi hän, "olen varma asiastani. Te olette herra Santillana, ja teitä minun juuri pitää saattaa sinne, johon olemme nyt menossa". Siihen en osannut enää mitään vastata, jonkavuoksi päätin olla vaiti. Lopun yötä ajoimme Mancanarezia pitkin syvässä hiljaisuudessa. Colmenarissa vaihdoimme hevosia, ja illan tullen saavuimme Segoviaan, jossa minut sulettiin vankityrmään.

Neljäskymmenesseitsemäs luku.

Miten Gil Blas'ia kohdellaan vankilassa ja miten hän saa tietää syyn vangitsemiseen.

Hyväksi aluksi minut viskattiin pieneen koppiin, jossa sain maata olilla kuin kuolemaan tuomittu rikoksentekijä. Ensimmäistä yötäni en viettänyt voihkimalla, sillä en vielä tuntenut onnettomuuteni koko laajuutta, vaan tuumiskelin sinne ja tänne, mikä saattoi olla tähän kaikkeen syynä. Että siinä oli Calderonilla osaa, siitä olin ihka varma. Arvelin mahdolliseksi, että yölliset neuvotteluni Portugalin lähettilään luona olivat tulleet ilmi, mutta en voinut mitenkään käsittää, millä tavoin hän oli saanut Lerman herttuan suostumuksen vangitsemiseen, sillä hän itsehän oli antanut sen salaiseksi tehtäväksi minulle. Toisinaan ajattelin, että vangitseminen oli tapahtunut hänen ylhäisyytensä tietämättä; ja toisinaan taas arvelin hänen itsensä sen tehneen estääkseen salaisia puuhiaan ilmi tulemasta, jota tapaa ministerit joskus käyttänevät apureitaan kohtaan.

Ajatusteni harhaillessa näissä eri mahdollisuuksissa tunki päivänvalo pienen ristikko-akkunani läpi, valaisten olopaikkani koko kauheuden. Aloin surkean valituksen; ja silmistäni rupesi vuotamaan loppumaton kyynelvirta, ja entisen onneni muisto teki suruni aivan lohduttomaksi. Voivotellessani siinä saapui vanginvartija koppiini tuoden minua varten leivän ja vesiruukun päiväni ravinnoksi. Hän katsahti minuun ja huomattuaan kasvoni kyynelistä märkinä, hän tunsi jonkunlaista sääliä minua kohtaan, niin vanginvartija kuin olikin. Hän lausui: "Kuulkaa, herra vanki, älkää heittäytykö epätoivoon. Ei sitä pidä niin raskaalta kannalta ottaa elämän vastoinkäymisiä. Olettehan vielä nuori, ja tätä aikaa seuraa toinen parempi. Purkaa vaan siihen mennessä kärsivällisyydellä kruunun kakkua".

Lohduttajani läksi sen sanottuaan, johon minä puolestani en vastannut muulla kuin valituksilla ja voivotuksilla. En tehnyt koko päivänä muuta kuin sadattelin nurjaa kohtaloani koskematta ruokaani, joka nykytilassani ei tuntunut minusta miltään hyvyyden osoitukselta kuninkaan puolelta, vaan ennemminkin hänen vihansa ilmaisulta, sillä sehän oli vaan omiaan pitentämään onnettomien kärsimyksiä eikä niitä lohduttamaan.

Tuli yö, ja pian herätti ankara avainten kalina huomiotani. Koppini ovi avattiin, ja kotvan perästä sinne astui eräs mies vahakynttilä kädessä. Hän lähestyi minua, lausuen: "Herra Gil Blas, olen vanhoja ystäviänne. Nimeni on don Andre de Tordesillas, jolle olette osottanut jalomielistä auttavaisuuttanne, kaksi vuotta sitten, käyttämällä vaikutusvaltaanne ministerin luona. Monien vaiheitten perästä, joista tulen myöhemmin teille kertomaan, olen päässyt Segovian linnanpäälliköksi. On onni teille, että henkilö, jonka tehtävänä on teitä kiusata, on ystävänne, joka ei ole mitään säästävä lieventääkseen vankeutenne kovuutta. Minulle on nimenomaan annettu määräys olla antamatta kenenkään puhua kanssanne, makuuttaa teitä olilla eikä antaa muuta ruokaa kuin leipää ja vettä. Mutta ensiksikin ihmisyyteni käskee minun sääliä onnettomuuttanne, ja toiseksi olette tehnyt minulle palveluksen, ja kiitollisuuteni siitä on suurempi virallisia käskyjä. Julmuuksien välikappaleeksi en siis aio ruveta teitä kohtaan, vaan koetan kohdella teitä niin hyvin kuin suinkin on mahdollista. Nouskaa ja tulkaa kerallani".

Olisihan herra linnanpäällikkö ansainnut tuhansia kiitoksia hyvyydestään, mutta mieleni oli niin hämmennyksissä, etten saanut lausutuksi sanaakaan. Lähdin kuitenkin hänen mukanaan. Hän kuletti minut erään pihan poikki ja sitten nousimme hyvin kapeita portaita myöten muutamaan pieneen huoneeseen, joka oli ihan tornin ylikerrassa. Hämmästykseni ei ollut pieni, kun sisään astuessani näin kaksi kynttilää palaa helottavan vaskijaloissa ja niiden vieressä kaksi siistiä lautasta: "Heti paikalla tuodaan ruoka pöytään", lausui Tordesillas. "Istumme molemmat haukkaamaan. Tämän kammion olen määrännyt teille asunnoksi; se on parempi kuin koppinne. Ikkunasta näette Ereman kukkaiset rannat sekä sen ihanan laakson, joka ulottuu molempain Castiliain rajavuorilta Cocaan saakka. Ymmärrän tosin, ettette te aluksi paljon piittaa näistä kauneuksista; mutta jahka surunne kiihkeys ehtii asettua hiljaiseksi raskasmielisyydeksi, niin silloin tunnette jo mielihyvää lepäyttäessänne katsettanne kauniissa maisemissa. Tämän lisäksi ilmoitan, että liinavaatteita ja muuta mukavaan elämään tottuneelle tarpeellista ei pidä teiltä puuttuman. Hyvin saatte siis nukkua, hyvin syödä, ja kirjoja toimitan teille niin paljon kuin haluatte; sanalla sanoen, kaikkea mitä vanki saattaa toivoa, olette saava."

Näin ystävällisistä tarjouksista tunsin saavani hiukkasen lohtua. Rohkaisin mieltäni, ja kiittelin sydämestäni vankilanisäntääni. Sanoin hänen herättävän minut uuteen eloon jalomielisyydellään, jota en arvellut voivani milloinkaan kostaa. "Ka miksikä ette!" vastasi hän. "Luuletteko sitten ijäksenne menettäneenne vapauden? Jos niin luulette, niin kerrassaan erehdytte; uskallan vakuuttaa, ettei monta kuukautta kulu, ennenkuin vankeutenne on lopussa". — "Mitä sanotte, herra don Andre?" huudahdin silloin. "Näyttää kuin te tietäisitte syyn onnettomuuteeni". — "En kiellä tuntevani sitä", vastasi tämä. "Se alguazil, joka teidät toi tänne, ilmoitti minulle sen, eikä mikään estä minua sanomasta sitä teille. Teitä syytetään siitä, että olette pitänyt salaisia neuvotteluja erään ulkovallan kanssa; teistä sanotaan ei enempää eikä vähempää kuin olevanne Portugalin lähettilään vakooja, jolle muka olette myynyt valtiosalaisuuksia; mutta, kuten hyvin ymmärrätte, minä en usko siitä sanaakaan".

Nämä sanat panivat minut kalpenemaan, sillä ymmärsin, että asia päältä nähden oli minua vastaan, ja että jos sanoisin kulkeneeni siellä Lerman herttuan asioilla, niin sitä ei ensiksikään kukaan uskoisi ja toiseksi panisin sillä henkeni vaaraan. "Oikeassa olette totisesti", vastasin, "enhän milloinkaan voisi sellaista rikosta tehdä. En milloinkaan ole valtiosalaisuuksia kavaltanut".

"Mutta kuka minua sitten syyttää?" kysyin.

"Sitä alguazil ei tiennyt", vastasi Tordesillas.

Hänen näitä sanoja lausuessa huoneeseen astui useita palvelijoita, tuoden illallista. He asettivat pöydälle leipää, kaksi lasia, kaksi putelia ja kolme suurta vatia, joista yhdessä oli jänispaisti, runsaasti sipulilla, öljyllä ja sahramilla höystetty; toisessa oli olla podridaa;[26] ja kolmannessa oli kalkkunanpoika berengenakastikkeen[27] kera. Huomattuaan kaiken olevan järjestyksessä Tordesillas lähetti palvelijat pois, sillä hän ei tahtonut sallia heidän kuulla keskusteluamme. Hän sulki portin ja sitten me istuimme kumpikin pöytään toistemme vastapäätä. "Alottakaamme tärkeimmästä", lausui hän. "Kahden päivän paaston jälkeen teillä lienee hyvä ruokahalu". Näin lausuen hän nosti annoksen lihaa minun lautaselleni. Hän luuli vierastaan perin nälkiintyneeksi, ja syytä hänellä olikin otaksua, että minä ahtaisin maaruni täpötäyteen hänen herkkujaan; mutta siinä luulossaan hän kuitenkin pettyi. Niin ruuan tarpeessa kuin olinkin, tarttuivat palat suuhuni, sillä niin täynnä oli sydämeni tilani surkeuden johdosta. Karkottaakseen mielestäni kalvavan murheen ajatukset isäntäni kehotti kehottamistaan minua juomaan, kiitellen samalla viininsä erinomaisuutta; mutta vaikka hänellä olisi ollut jumalten juomaa tarjottavana, niin se ei olisi saanut minua juomisen intoon. Hän huomasi sen ja otti toisen nuotin, alkaen kertoella iloisia juttuja. Mutta siitä oli vielä vähemmän hyötyä. Kuuntelin hänen tarinoitaan niin toisissa ajatuksissa, etten olisi voinut hänen lopetettuaan sanoa, mitä hän oli kertonut. Silloin hän ymmärsi mahdottomaksi lievittää millään huoliani tänä iltana. Hän nousi ylös ja lausui ystävällisesti: "Herra Santillana, jätän teidät rauhassa lepäämään, tai pikemmin vapaasti hautomaan onnettomuuttanne. Mutta, sanon sen vieläkin, se ei tule kauan kestämään. Kuningas on herttainen ja hyvä ihminen. Olkootpa asianhaarat näöltään teitä vastaankin, niin kun hänen vihansa ehtii lauhtua ja hän ajatella, kuinka säälittävään tilaan hän on teidät pannut, niin hän katsoo teidän kärsineen jo kylliksi rangaistusta". Näin lausuen linnanpäällikkö läksi ja käski palvelijainsa tulla korjaamaan pöydän. He korjasivat pois kaikki tyynni, kynttilätkin, joten sain panna maata pienen seinälampun himmeässä tuikkeessa.

Neljäskymmeneskahdeksas luku.

Mitä hän ajatteli ennen nukkumistaan, ja kuka kävi hänen luonaan vankilassa.

Tuumiskelin ainakin kaksi tuntia sitä, mitä olin kuullut Tordesillas'ilta. "Sentähden olen siis täällä, että suoritin Lerman herttualle palveluksen, josta en mitenkään voinut kieltäytyä. On saatu selville, että salaisia valtionasioita on kavallettu Portugalin lähettiläälle; minua epäillään sen tekijäksi, koska on tullut ilmi minun käyneen hänen luonaan öisin, ja Lerman herttua jättää minut kohtaloni valtaan, ettei vaan kukaan epäilisi hänen salaisia toimiaan! Kukapa tietää, eikö hän vaan jätä minua tähän vankilaan kuolemaan? Siinä on nyt minulle hedelmä hänen suosiostaan! Siinä hänen ystävyytensä perustus!"

Sen ohessa mieltäni huoletti yhtä paljon se aavistus, että kaikki omaisuuteni oli ryöstetty pois. "Rakas kassakirstuni ja kaikki kauniit rikkauteni", huudahtelin, "missä olette nyt? kenen käsiin lienette joutuneet? voipa sentään! lyhyemmässä ajassa teidät menetin kuin hankin!" Kuvittelin mielessäni hävitystä, joka talossani täytyi vallita, ja sain siitä uutta yhä vaan surullisempaa ajattelemisen aihetta. Tämä lukemattomani ajatusten tungos rupesi uuvuttamaan minua, mikä toi mukanaan suotuisan vaikutuksen: uni, joka oli edellisenä yönä minua paennut, levitti nyt rauhottavat vaippansa ylitseni. Vuode oli hyvä, väsymys suuri ja lisäksi auttoivat ruuan ja viinin raukaisevat tuoksut. Vaivuin syvään uneen.

Päivän noustessa nousin ja menin avaamaan ikkunaa raitista ilmaa saadakseni. Katselin maisemaa, josta muistin linnanpäällikön antaneen minulle kauniin kuvauksen. En voinut käsittää, millä perustuksella hän oikeastaan oli kehumisiaan laskenut. Eremaa olin luullut kuitenkin Tajon veroiseksi, ja sehän olikin puronen vaan. Nokkosta ja ohdaketta näkyivät sen kukkaiset rannat kasvavan, ja ihanana laaksona oli alue, joka oli suurimmaksi osaksi viljelemätöntä maata. En ollut nähtävästi vielä saapunut siihen hiljaiseen raskasmielisyyden tilaan, jossa piti olla, ennenkuin osasi katsella tätä maisemaa suotuisin silmin.

Aloin pukeutua, ja olin jo puolipukeissa, kun Tordesillas saapui huoneeseen, seurassaan vanha palvelija, joka toi paitoja ja muita liinavaatteita. "Herra Gil Blas", lausui hän, "tässä on teille liinavaatteita. Älkää säästelkö niitä; minä pidän huolta, että teillä on niitä aina".

Jonkun päivän kuluttua kohtelias linnanpäällikkö saapui luokseni sanomaan: "Herra Gil Blas, puhuin juuri vankilan portilla erään nuoren miehen kanssa. Hän kysyi minulta, ettekö te ollut vankina täällä; ja kun en suostunut tyydyttämään hänen uteliaisuuttaan, niin hän lausui kyyneleet silmissä: 'Jalo herra linnanpäällikkö, älkää kieltäytykö vastaamasta nöyrään kysymykseeni: onko herra Santillana täällä. Minä olen hänen ensimmäinen palvelijansa, ja te teette laupeuden työn, jos sallitte minun nähdä häntä. Segoviassa sanotaan teitä erittäin ihmisystävälliseksi mieheksi; minä rohkenen toivoa, ettette kiellä minulta armoa päästä hiukkasen puhuttelemaan rakasta herraani, joka on ennemmin onneton kuin rikollinen'. Poika osotti yleensä niin suurta halua päästä teidän puheillenne, että minä lupasin täyttää hänen pyyntönsä tänä iltana".

Vakuutin Tordesillas'ille, ettei hän voisi suurempaa mielihyvää minulle tehdä kuin laskea luokseni tämän nuoren miehen, jolla varmaankin oli minulle erinomaisen tärkeitä ilmoitettavia. Odotin kärsimätönnä hetkeä, jolloin uskollinen Scipioni ilmestyisi eteeni; sillä olin varma, että tulija oli hän, ja oikein arvasinkin. Hänet tuotiin illalla luokseni tyrmään, ja iloansa, joka oli yhtä rajaton kuin minunkin, hän osotti minut nähdessään koko olemuksellaan. Ja minä myöskin riemastuin hänet nähdessäni niin, että levitin sylini hänelle, ja hän painautui siihen ilman muuta. Herran ja sihteerin sydämet sulivat yhteen siinä syleilyssä.

Kun liikutuksemme ehti vähän asettua, niin kysyin Scipiolta, mihin tilaan hän oli jättänyt kotini. "Teillä ei ole enää kotia", vastasi hän; "ja säästääkseni teiltä kyselemisen vaivan, ilmoitan kahdella sanalla, mitä luonanne on tapahtunut. Asuntonne on puhtaaksi ryöstetty; sen tekivät sekä poliisit että omat palvelijanne, jotka pitivät teitä jo aivan menneenä miehenä ja veivät palkan sijasta kaikki, mitä käsiinsä saivat. Kaikeksi onneksi sain pelastetuksi heidän kynsistään kaksi suurta kukkarollista kaksoispistooleja, jotka vedin rahakirstusta ja jotka olen pannut varmaan talteen. Vein ne säilyyn Saleron huostaan, joka antaa ne teille heti kun pääsette vankilasta pois".

Sain myöskin tietää yksityisseikat vangitsemisestani. Calderon oli antanut urkkia toimiani; ja saatuaan toteen, että minä kävin öisin Portugalin lähettilään luona, ja kun hänen mieleensä ei voinut juolahtaa käyntien tapahtuvan Lerman herttuan toimesta, niin hän ilmiantoi minut poliisille valtiosalaisuuksien myömisestä vieraalle vallalle; poliisi oli heti kuninkaan käskystä vanginnut minut. Päätin siitä, että asiani vielä paranisivat aikaa voittaen, ja että Lerman herttua, joka oli onnettomuuteeni syypää, kyllä työskentelisi vapauteni edestä.

Olin siksi tyytyväinen Scipion palvelusintoon ja rehellisyyteen, että tahdoin sen teossakin osottaa. Lahjoitin siis hänelle puolet niistä rahoista, jotka hän oli pelastanut ryöstäjiltä, mutta hän ei ottanut niitä vastaan. "Odotan teiltä toista kiitollisuuden osoitetta", sanoi hän. Hämmästyin vähän hänen puhettaan ja kieltäymistään ja kysyin senvuoksi, mitä voisin sitten hänen hyväkseen tehdä. "Älkäämme erotko", vastasi hän, "sallikaa minun yhdistää onneni teidän onneenne. Tunnen teitä kohtaan ystävyyttä, jota en vielä milloinkaan ole tuntenut ketään isäntääni kohtaan". — "Ja minä", vastasin hänelle, "minä voin vakuuttaa sinulle, ystäväni, ettei rakkautesi kohtaa kiittämätöntä. Suostun mielihyvällä liittoon, jota minulle esität; pyydän, että linnanpäällikkö sulkee sinut kanssani tähän torniin". — "Sitä haluankin", huudahti hän. "Te ennätitte sanoa sen ennen minua; aioin juuri esittää, että pyytäisitte häneltä sitä suosiota. Teidän seuraanne rakastan enemmän kuin vapauttakin. Joskus vaan tulen pistäymään Madriidissa maata tunnustamassa nähdäkseni, eikö hovissa ole tapahtunut muutosta teille suosiolliseen suuntaan".

Pidin siis Scipion luonani ystävällisen linnanpäällikköni luvalla, joka ei tahtonut kieltää minulta niin mieluisaa lohdutusta.

Neljäskymmenesyhdeksäs luku.

Scipio tekee matkan Madriidiin. — Sen syyt ja seuraukset. Gil Blas sairastuu. — Mitä siitä seuraa.

Jos lieneekin totta, kuten sanotaan, että palvelijamme ovat pahimmat vihollisemme, niin tulee samalla myöntää, että he ovat parhaimmat ystävämmekin, silloin kuin ovat meille uskollisia. Sen uhrautuvaisuuden jälkeen, jota Scipio oli minua kohtaan osottanut, en voinut pitää häntä enää muuna kuin toisena itsenäni. Mitään palvelijasuhdetta ja sentapaista käytöstä ei enää ollut olemassa Gil Blas'in ja hänen sihteerinsä välillä; he asuivat samassa huoneessa, makasivat samassa vuoteessa ja söivät samasta pöydästä.

Scipio oli keskustelussaan erittäin rattoisa, oikea hyväntuulen mestari. Sitäpaitsi hän oli teräväpäinen, ja minä huomasin aina hänen neuvonsa hyviksi. "Ystäväni", lausuin hänelle eräänä päivänä, "mikähän olisi, jos minä kirjoittaisin Lerman herttualle, eihän se ainakaan haittaisi. Mitä sinä siitä tuumit?" — "Hm, ylhäiset ovat niin epätasaisia mieleltään", vastasi hän, "he ovat tänään tätä, huomenna tuota, niin etten oikein ole varma, miten kirjeenne otetaan vastaan. Mutta voittehan joka tapauksessa kirjoittaa. Sillä vaikka ministeri pitääkin teistä, niin ei ole siltä luotettava yksistään siihen, vaan teidän on tuontuostakin muistutettava häntä itsestänne. Sellaiset suosijat unohtavat helposti henkilöt, joista eivät enää kuule puhuttavan."

"Vaikkapa väitöksesi olisi liiankin totta, niin minun isännästäni saat sentään ajatella parempaa", vastasin siihen. "Minä tunnen hänen hyvyytensä ja olen vakuutettu siitä, että hän ottaa osaa kärsimyksiini ja muistelee niitä lakkaamatta". Tarkempaa selvää en tahtonut tehdä asiasta Scipiolle. "Olkoonpa niin", vastasi hän, "minä toivon, että arvostelette hänen ylhäisyyttään oikein. Anokaapa siis häneltä apua liikuttavalla kirjeellä; minä otan viedäkseni sen perille ja saattaakseni sen hänen omiin käsiinsä". Minä pyysin heti paperia ja mustetta ja kyhäsin haikean valitusvirren tilastani. Vakuutin siinä vakuuttamalla viattomuuttani, mutta visusti varoin lausumasta, että hänen ylhäisyytensä pitäisi tietämän se paremmin kuin minä itse.

Kuvittelin mielessäni, että Lerman herttuaa hellyttäisi kuvaus surullisesta tilastani, jossa minä todellisuudessa en ollut; ja siinä luottamuksessa lähetin Scipion matkalle, joka heti Madriidiin päästyään läksi ministerin luo. Hän tapasi erään ystäväni kamaripalvelijan, joka toimitti hänelle tilaisuuden päästä herttuan puheille. "Teidän ylhäisyytenne", lausui Scipio ministerille, ojentaen hänelle kirjeen, "eräs uskollisimpia palvelijoitanne, joka makaa nyt olilla synkässä vanki kopissa Segovian tyrmissä, pyytää nöyrästi teitä lukemaan tämän kirjeen, jonka eräs vanginvartija säälistä on sallinut hänen kirjoittaa". Ministeri avasi kirjeen ja silmäsi sen läpi. Mutta vaikka kärsimysteni luettelon olisi pitänyt liikuttaa paatuneintakin sydäntä, niin se ei tehnyt häneen pienintäkään vaikutusta. Julmistuneena hän huusi niin kovalla äänellä, että kaikki ympärillä olijat sen kuulivat, lähettiläälleni: "Sanokaa te Santillanalle, että katson suureksi röyhkeydeksi sitä, että hän uskaltaa kirjoittaa minulle, sen halpamaisen teon jälkeen, jonka hän on tehnyt ja josta hän kärsii ansaittua rangaistustaan. Älköön tuo kurja enää odottako minulta mitään, minä jätän hänet kokonaan kuninkaan oikeutetun vihan alaiseksi".

Scipio kerrassaan tyrmistyi tästä puheesta. Mutta hämmennyksestään huolimatta hän sentään koetti minua puolustaa. "Teidän ylhäisyytenne", vastasi hän hänelle, "tuo onneton vanki raukka kuolee varmaan surusta, kuultuaan teidän vastauksenne." Puolustukseen herttua ei vastannut mitään, käänsihän vaan halveksivalla katseella selkänsä. Tämä nurjuus tuli siitä, että hän voisi paremmin kieltää kaiken osallisuutensa siihen salatehtävään, jonka hän oli minulle uskonut, ja samaa saavat odottaa kaikki pikku asiamiehet, joita suuret herrat käyttävät salaisissa ja vaarallisissa asioissaan.

Kun sihteerini palasi Segoviaan ja kertoi asiansa huonon onnistumisen, niin minä vaivuin samaan pohjattomaan tuskaan, jossa olin viettänyt vankeuteni ensi päivän. Pidin itseäni vielä onnettomampanakin, koska tiesin Lerman herttuan kokonaan herenneen minua suojelemasta. Rohkeuteni petti kerrassaan, ja kaikista lohdutuksista ja rohkaisuyrityksistä huolimatta raatelivat julmat tuskat mieltäni, tuottaen vähitellen ankaran sairauden minulle.

Huolimatta kahden Tordesillas'in tuoman lääkärin avusta, lähestyin ihan silmissä kuolemaa. Don Andre alkoi jo menettää toivon ja tuotti senvuoksi Pyhän Franciscon luostarista jo sielunpaimenenkin luokseni valmistamaan autuasta lähtöäni; jopa ehti hyvä isäseni lähteä poiskin, tehtävänsä toimitettuaan; ja itsekin luulin jo viimeisen hetkeni lyövän ja tein merkin Scipiolle, kutsuen häntä vuoteeni viereen. "Rakas ystäväni", sanoin hänelle melkein kuulumattomalla äänellä — lääkkeet ja suoneniskut olivat niin heikontaneet minut — "toisen Gabrielin luona olevista kukkaroista saat sinä, ja vanno vieväsi toisen Asturiaan, vanhemmilleni." Niin lausuen ojensin hänelle käteni, jonka hän kasteli kyyneleillään, saamatta sanaakaan suustaan, niin kovasti häneen koski minun odotettu eroni. Se olkoon todistuksena siitä, etteivät perijän kyyneleet aina ole naamari, jonka alla piilee salainen ilo.

Odotin siis loppuani tulevaksi, mutta odotukseni oli turha. Elvyin vähitellen eloon takaisin suureksi onnekseni, ja täydellinen mielen rauha oli seurauksena taudistani. En enää kaivannut lohdutusta; rikkautta ja kunniaa kohtaan tunsin täydellisesti sitä ylenkatsetta, jota kuoleman läheisyys synnyttää, ja itsekseni jääneenä kiitin nyt onnettomuuttani.

Kiitin siis taivasta siitä erityisestä armosta, jota hän oli minulle osottanut, ja tein lujan päätöksen, etten enää hoviin palaisi, en vaikka Lerman herttua minua sinne takaisin haluaisi. Päätin päinvastoin, jos joskus pääsisin vankeudestani, ostaa itselleni mökin ja elää siinä filosoofin tavoin.

Asiani tuli vihdoin esille Madriidissa; luokseni vankilaan lähetettiin tuomari tutkimaan minua. Oli päästy varmuuteen, ettei mitään valtiosalaisuuksia oltu annettu Portugalin lähettiläälle, ei minun eikä kenenkään muunkaan toimesta; mutta minulta vaadittiin selitystä, miksi olin öisin käynyt tämän ulkomaisen lähettilään luona. Ja sitähän en voinut ilmoittaa mainitsematta Lerman herttuan nimeä, jota varoin huolellisesti; senvuoksi sain edelleen jäädä vankeuteen.

Tällä välin oli Lerman herttua valinnut uudet keinot; hän oli luopunut neuvotteluista Portugalin kanssa ja nimitytti itsensä kardinaaliksi, mikä arvo vaaran sattuessa takasi hänelle kirkon suojeluksen.

Kuulin tämän tiedon ilolla, ja rupesin luulemaan että ministeri hyvillään vaitiolostani toimittaisi minulle vapauden.

Ystäväni yhtyi tähän toivoon ja hyväksyi tuumani sekä päätti lähteä Madriidiin puuhaamaan vapauttamistani. "Minulle juolahtaa eräs seikka mieleen", sanoi hän "Minä tunnen erään henkilön, joka voinee teitä auttaa; hän on eräs näppärä tyttönen, joka on kamarineitinä Espanjan prinssin imettäjällä; minä toimitan hänet puhumaan emännälleen. Koetan tehdä kaikkeni, saadakseni teidät pois tästä tornista, joka sittenkin on vaan vankila, olkoonpa kohtelu kuinka erinomainen tahansa." — "Olet oikeassa", vastasin, "mene, ystäväni, aikaa hukkaamatta toimittamaan asiaa. Suokoon Jumala, että olisimme jo omissa oloissamme!"

Viideskymmenes luku.

Gil Blas vapaaksi. — Kenen hän kohtaa Madriidin kaduilla, ja mitä tästä kohtauksesta seuraa.

Scipio lähti siis uudelleen Madriidiin. Kahdeksan päivän kuluttua hän saapui takaisin sillä ilosanomalla että kuningas antaa minulle vapauteni takaisin, jonka tiedon herra linnapäällikkö vahvisti jo samana päivänä. Hän tuli nimittäin luokseni ja lausui minua syleillen: "Rakas Gil Blas'ini, taivaalle kiitos, te olette vapaa — Tämän linnan portit ovat teille auki, mutta kahdella ehdolla, jotka saattavat tuntua teille raskailta, ja jotka on surullinen velvollisuuteni teille ilmoittaa. Hänen majesteettinsa kieltää teitä enää menemästä hoviin sekä käskee teidän poistua kuukauden kuluessa molemmista Castilioista. Minua pahoittaa suuresti, että hän kieltää teiltä pääsyn hoviin." — "Mutta minä, minä olen siitä iloissani", vastasin siihen; "Jumala tietää, että niin ajattelen; odotin kuninkaalta vaan yhtä armoa, ja hän antaakin minulle kaksi."

Olin nyt siis täysin varma siitä, etten enää ollut vanki. Vuokrautin siis kaksi muulia, joiden selkään nousimme seuraavana päivänä, Scipio ja minä, kiitettyäni tuhansin kerroin Tordesillas'ta kaikesta ystävyydestä. Läksimme ilomielin matkalle Madriidiin käydäksemme noutamassa herra Salerolta ne kaksi kukkaroa, joissa oli kumpaisessakin viisisataa dubloonia. Matkalla lausui toverini minulle: "Jospa emme lienekään kyllin rikkaita ostaaksemme suurempaa maatilaa, niin aina voimme sentään saada joltisenkin." — "Ja vaikkapa emme saisi muuta kuin mökin, niin minä olisin aivan tyytyväinen. Sillä vaikka olen juoksuni puolitiessä, niin olen maailmaan jo niin kyllästynyt, että haluan elää ainoastaan itseäni varten. Sitäpaitsi voin sinulle ilmoittaa tehneeni itselleni niin kauniin kuvan maaelämän viehätyksistä, että iloitsen siitä jo edeltäpäin. Luulen jo melkein näkeväni niittyjen kukkasloiston ja kuulevani satakielten laulua ja purojen lirinää; huvituksenani aion pitää vuoroon metsästystä, vuoroon kalastusta. Kuvittelehan sinäkin, ystäväni, kaikkia niitä iloja, joita yksinäisyys on meille tuottava, niin ihastut niihin samoin kuin minäkin."

Madriidiin saavuttuamme otimme asunnon eräässä pienessä matkustajakodissa, jossa Scipio oli asunut kaupungissa käydessään. Ensi työksemme pistäysimme sitten herra Saleron luo hakemaan häneltä rahojamme. Hän otti meidät vastaan erittäin hyvin, osottaen suurta iloa minun vapautumiseni johdosta. "Toden totta", lausui hän minulle, "on teidän onnettomuutenne koskenut minuun niin kovasti, että kaikki liitot hovilaisten kanssa ovat käyneet minulle vastenmielisiksi. Heidän onnensa on liiaksi tuulentuvan kaltainen. Olen naittanut tyttäreni, Gabriellan, eräälle rikkaalle kauppiaalle." — "Siinä olette menetellyt aivan oikein", vastasin siihen.

Sitten käänsin puheen asiaamme, lausuen: "Herra Gabriel, saanko pyytää teitä hyväntahtoisesti antamaan meille ne kaksituhatta pistoolia, jotka…" — "Rahanne ovat olleet koko ajan saatavissa", keskeytti kultaseppä puheeni. Hän vei meidät työhuoneeseensa ojentaen meille kukkarot, joihin oli kiinnitetty seuraava kirjoitus: 'Nämä dubloonikukkarot kuuluvat herra Gil Blas'ille, santillanalaiselle.' "Tässä", sanoi hän, "on rahanne samassa kunnossa kuin olen ne saanut."

Kiitin Saleroa vaivannäöstä; veimme kukkarot asuntoomme, jossa rupesimme laskemaan kultarahojamme. Ei mitään puuttunut. Meillä ei ollut muuta tehtävää kuin valmistautua matkalle. Sihteerini lähti ostamaan rattaita ja pari muulia. Minä puolestani hankin vaatteita ja liinatavaraa. Kulkeissani kaduilla ostoksillani kohtasin parooni von Steinbachin, sen saksalaisen kaartin upseerin, joka oli ollut don Alphonson kasvattajana.

Tervehdin häntä, ja hänkin tunsi minut heti ja tuli minua syleilemään. "Mikä ilo minulle", lausuin silloin, "nähdä teidän armonne niin erinomaisessa terveydessä ja saada samalla kuulla uutisia rakkaista herroistani, don Cesarista ja don Alphonsosta." — "Kysymyksiinne voin antaa tosiaankin varmat vastaukset", vastasi hän, "sillä he ovat kumpikin paraikaa Madriidissa ja asuvat minun luonani. He ovat olleet täällä jo lähes kolme kuukautta, he tulivat kiittämään kuningasta eräästä suosionosotuksesta, jonka don Alphonso on saanut häneltä palkinnoksi niistä palveluksista, joita hänen esi-isänsä ovat tehneet valtiolle. Hänet on nimitetty Valencian kuvernööriksi, vaikkei hän ollut hakenut paikkaa eikä pyytänyt ketään sitä hänelle esittämään. Sehän oli erinomaisen suosiollinen teko, joka osottaa samalla, että hallitsijamme tahtoo palkita ansiollisia."

Vaikka minä tiesin paremmin kuin Steinbach, miten asia oikeastaan oli, niin en ollut tietävinäni mitään siitä, mitä hän kertoi. Kun hän huomasi minun suurimmalla kärsimättömyydellä odottavan tilaisuutta tervehtiä vanhoja isäntiäni, niin hän lähti heti kulettamaan minua sinne. Halusin koetella don Alphonsoa: "saa nähdä", ajattelin, "miten hän ottaa minut vastaan, siitä näen, vieläkö hänellä on ystävyyden tunteita minua kohtaan." Tullessani hän pelasi eräässä salissa shakkia paroonitar von Steinbachin kanssa. Heti minut huomattuaan hän heitti pelin ja juoksi riemuiten minua syleilemään. "Santillana", huudahti hän, kasvot vilpittömästä ilosta loistaen, "vihdoinkin näen teidät taas! Mikä onnen päivä. Mutta ei ole minun vikani, ettemme ole aina olleet yhdessä. Minä pyysin, jos muistatte, ettette lähtisi Leyvan linnasta pois. Mutta te ette noudattanut pyyntöäni. Siitä en kuitenkaan teitä moiti, tiedänhän, kuinka hyvässä tarkoituksessa sen teitte. Mutta olisitte sentään saanut antaa perästäpäin vähän tietoja itsestänne."

"Ja nyt tämän pienen moitteen jälkeen", jatkoi hän, "saatte kertoa, mitä te hommaatte Madriidissa. Teillä on kaiketikin joku toimi täällä. Olkaa varma, että otan sydämestäni osaa kaikkeen, mikä teitä koskee." — "Herra", vastasin silloin, "ei ole kuin neljä kuukautta siitä kuin minulla oli sangen huomattava paikka hovissa. Minulla oli kunnia olla Lerman herttuan sihteerinä ja uskottuna." — "Onko se mahdollista?" huudahti don Alphonso hyvin hämmästyneenä. "Mitenkä! oletteko te ollut pääministerin uskottuna?" — "Minulla oli hänen luottamuksensa", vastasin, "mutta olen sen menettänyt." Sitten kerroin hänelle koko tarinani, lukuunottamatta sitä, joka minun tuli salata, sekä lausuin lopuksi päättäneeni ostaa sillä vähällä, mitä entisestä hyvyydestäni oli jälellä, pienen tupasen viettääkseni siellä elämääni hiljaisuudessa.

Kuunneltuaan tarkkaavaisena kertomustani lausui don Cesarin poika: "Rakas Gil Blas'ini, te tiedätte, että olen aina teistä pitänyt. Nyt olette minulle vielä rakkaampi kuin ennen, ja siitä tahdon antaa teille näkyvän osoituksen, koska taivas suopi minulle tilaisuuden lisätä teidän onneanne. Teidän ei tarvitse enää olla kohtalon leikkikaluna. Minä mielin varjella teitä sen iskuilta antamalla teille jotakin, jota se ei voi teiltä riistää. Koska aikomuksenne on asettua maalle, niin lahjoitan teille pienen tilan, joka on Lirias'in vieressä, neljän peninkulman päässä Valenciasta. Tunnettehan sen. Sen lahjan voimme teille antaa, tuottamatta mitään haittaa itsellemme. Isäni suostumuksen takaan siihen, ja Saraphinalle se on oleva suuri ilo."

Heittäysin polvilleni don Alphonson eteen, mutta hän nosti minut ylös heti. Suutelin hänen kättään ja lausuin, enemmän liikutettuna hänen hyvyydestään kuin lahjasta: "Herra, teidän jalomielisyytenne on liian suuri. Lahja, jonka minulle annatte, tulee sitäkin mieluisemmaksi, kuin se tapahtuu ennenkuin tiedätte palveluksesta, jonka minä olen tehnyt teille; ja siitä syystä on jalomielisyytenne minulle lahjaanne mieluisampi." Don Alphonso hämmästyi tästä hiukan ja kysyi heti, mitä palvelusta minä tarkoitin? Kerroin sen hänelle yksityisseikkoja myöten, ja se lisäsi hänen hämmästyksensä kaksinkertaiseksi. Eipä hän ollut voinut aavistaakaan, että Valencian kuvernöörinpaikka oli hänelle tullut minun suosituksestani. Mutta kun hän ei voinut asiaa epäillä, niin hän lausui: "Gil Blas, koska saan teitä kiittää virastani, niin on Lirias'in maa teille liian pieni palkinto, tahdon siihen lisätä vielä kahdentuhannen tukaatin eläkkeen."

— "Pysähtykää, don Alphonso", keskeytin hänet silloin. "Älkää herättäkö ahneuttani. Rikkaus ei tee muuta kuin turmelee luonteen: olenpa sitä liiaksikin kokenut. Tarjoomanne Lirias'in maatilan otan vastaan elääkseni siellä mukavasti niitten varain avulla, joita minulla muuten on. Mutta se riittää minulle; enempää en kaipaa, vaan antaisin päinvastoin pois siitäkin kaiken, mikä kuuluu ylellisyyteen. Joka haluaa yksinäisyyttä ja rauhaa, hänelle on rikkaus ainoastaan taakka hartioilla."

Tällä tavoin keskustellessamme saapui don Cesarkin kotiin. Hän osotti yhtä suurta iloa minut nähdessään kuin hänen poikansakin. Kuultuaan perheensä kiitollisuudenvelasta minua kohtaan, hänkin vaati minua ottamaan vastaan eläkkeen, josta kieltäydyin uudelleen. Sitten tämä kunnon isä poikineen vei minut heti erään kirjurin luo, jossa he teettivät paikalla lahjoituskirjan, kirjoittaen nimensä sen alle sellaisella ilolla, kuin se olisi sisältänyt heille erittäin edullisen kaupan. Kun paperi oli valmis, niin he antoivat sen heti minulle, lausuen, että Lirias'in maa ei nyt enää kuulunut heille, vaan minulle, ja että saisin mennä ottamaan sen haltuuni milloin tahdoin. Sitten he palasivat parooni von Steinbachin luo, ja minä lensin suorinta tietä asuntoomme, jossa sihteerini sekä riemastui että hämmästyi, kun kerroin hänelle, että meillä oli nyt omanamme maatila Valenciassa, sekä millä tavalla olin sen saanut. "Minkähän arvoinen tuo tila lienee?" kysyi hän. — "Se tuottaa viisisataa tukaattia vuodessa", vastasin, "ja voin vakuuttaa, että se on mitä mieluisin erakkomaja. Minä tunnen sen, sillä kävin siellä monta kertaa, ollessani Leyvan perheen taloudenhoitajana. Siihen kuuluu pieni asuinrakennus ihanassa seudussa Guadalaviar'in rannalla; ja ympärillä on kylä, jossa on viisi tai kuusi asumusta."

— "Lähtekäämme, paras isäntäni", huudahti Scipio, "heittäkäämme kiireesti taaksemme paha maailma ja rientäkäämme majallemme." — "Olen yhtä innokas lähtöön kuin sinäkin", vastasin; "mutta minun täytyy ensin käväistä Asturiassa, Siellä ovat vanhempani, eikä heidän tilansa liene aivan suotuisa. Minä haluan noutaa heidät sieltä viedäkseni heidätkin Lirias'iin, jossa he saavat viettää murheettomasti vanhuutensa päivät. Taivas onkin ehkä suonut minulle tämän rauhan majan sitävarten, että saisin heille kodin, ja rangaistus saattaisi minua kohdata, jos en sitä tekisi." Scipio kiitti aikomustani, ja kehotti minua tekemään sen kaikella muotoa. "Älkäämme haaskatko aikaa", lausui hän, "minulla on jo rattaat valmiina; ostakaamme nopeasti muuleja ja lähtekäämme Oviedota kohden matkalle." — "Oikein, ystäväni", vastasin hänelle, "lähtekäämme niinpian kuin suinkin. Minun välttämätön velvollisuuteni on tehdä kauniit kantajanikin osallisiksi uudesta onnestani ja rauhastani. Kohta olemme kotona pienessä kylässämme; ja sinne tultuani panetan taloni portille kultakirjaimilla seuraavan latinaisen kirjoituksen:

"Inveni portum. Spes et Fortuna valete! Sat me lusistis; ludite nune alios!"[28]

Viideskymmenesensimmäinen luku.

Gil Blas matkustaa Oviedoon. — Missä tilassa hän löytää vanhempansa. — Hänen isänsä kuolema.

Pian senjälkeen läksimmekin todella molemmat matkalle Asturiaan. Kiesejämme veti kaksi hyvää muulia, ja seurani lisäksi olin pestannut erään nuoren miehen.

Saavuimme yhdeksässä päivässä Ovidoon kohtaamatta matkallamme mitään onnettomuuksia, vaikka sananlasku sanoo rosvojen haistavan jo kaukaa matkamiesten rahapusseja. Ja mehän olisimme olleet oiva pala heille; jo pari luola-asukasta olisi helposti ryövännyt meiltä dubloonimme, sillä hovissa oleskelu ei ollut juuri urhouttani kartuttanut; eikä mozo de mulas'ini[29] näyttänyt siltä mieheltä, joka antaisi henkensä herransa rahakukkaron edestä. Scipio oli ainoa urhokkaampi meistä.

Oli yö saapuessamme kaupunkiin. Otimme asunnon eräässä ravintolassa, joka oli aivan enoni, kaniikki Gil Perez'in asunnon vieressä. Ennenkuin menin vanhempiani tapaamaan, halusin kuulla missä tilassa he nykyisin olivat. Sitä oli selvintä tiedustaa joko kapakan isännältä tai emännältä, jotka tiesin senlaatuiseksi väeksi, ettei naapurien asiat voineet olla heille salaisuuksia. Silmäiltyään minua tarkasti isäntä todella tunsikin minut ja huudahti: "Padovan pyhän Antoniuksen nimessä! te olette kuin olettekin Blas'in, tuon kelpo santillanalaisen poika." — "Toden totta", huusi emäntä myöskin, "sama mies; minä tunnen teidät hyvin, ette ole melkein yhtään muuttunut: sama pieni vilkas Gil Blas, jolla oli enemmän päätä kuin ikää. Näen hänet vieläkin, kuinka hän tuli puteli kädessä tänne viiniä hakemaan enonsa illalliseksi."

— "Teilläpä on hyvä muisti, hyvä emäntä", lausuin siihen, "mutta olkaahan hyvä ja kertokaa tietoja perheestäni. Isäni ja äitini eivät liene kovinkaan hyvissä oloissa." — "Tottapa se kyllä on, Jumala paratkoon", vastasi emäntä, "ette voi mielessänne kuvitella heidän surkeuttaan, niin huonosti heidän asiansa nykyisin ovat. Hyvä enonne, Gil Perez, on saanut halvauksen, toinen puoli ruumista on aivan tunnotonna, eikä hän kaikesta päättäen enää voi kauan elää; isänne, joka on jonkun aikaa asunut kaniikin luona, sairastaa keuhkokuumetta, tai häälyy oikeastaan elämän ja kuoleman vaiheella; ja äitinne, jonka vointi ei myöskään ole aivan kehuttava, saa hoitaa ja palvella heitä kumpaistakin: sillä kannalla heidän asiansa nyt ovat."