Front matter (continued 2)

Nämä sanat lausuin niin murheellisella äänellä, että Fabricio heti huomasi minua jollakin tavalla peijatun. Hän vaati minun kertomaan vaiheeni hänelle. Päätin estelemättä tyydyttää hänen uteliaisuutensa; mutta kun minulla oli jokseenkin pitkältä kerrottavaa ja koska emme muutenkaan mielineet heti toisistamme erota, niin menimme erääseen kapakkaan saadaksemme vapaammin keskustella. Siellä juttelin syödessämme hänelle kaikki, mitä minulle oli tapahtunut Oviedosta lähdöstäni aikain. Seikkailuni tuntuivat hänestä sangen ihmeellisiltä. Hän surkutteli harmillista, hädänalaista tilaani, mutta lausui sitten: "Kaikissa elämän vastoinkäymissä on hankittava lohtua itselleen, poikaseni; sepä juuri erottaakin voimakkaan ja rohkean sielun heikosta. Älyn ja mielen mies odottaa onnettomuuksissaan kärsivällisesti parempaa aikaa. Ei koskaan saa niin masentua, että unohtaa oman ihmisarvonsa, lausuu Cicero. Omasta puolestani kuulun juuri niihin luonteisiin: vastoinkäymiseni eivät milloinkaan saa minussa valtaa; minä pysyn aina onneni vaiheitten yläpuolella. Olen ollut palvelijana peräkkäin useissa perheissä. Viimeksi olin Palenciassa erään vanhan maalarin luona, joka halusi ystävyydestä opettaa minulle taiteensa pääperusteet; mutta ohjatessaan minua niiden tuntemiseen, hän antoi minun kuolla nälkään. Tämä kyllästytti minua sekä maalaustaiteeseen että Palenciassa oleskelemiseen. Tulin Valladolidiin, jossa pääsin erinomaisen onnenpotkauksen kautta herra Manuel Ordonez'in taloon, joka on ammatiltaan sairaalan isännöitsijä; siellä olen yhä vieläkin ja olen kerrassaan ihastunut olooni."

Kun Fabricio oli lopettanut kertomuksensa, niin minä lausuin hänelle: "Olen iloinen, että sinä olet niin tyytyväinen kohtaloosi; mutta meidän kesken puhuen sinun pitäisi minun ajatukseni mukaan kelvata paremmaksikin kuin palvelijaksi; sinunkaltaisesi miehen pitäisi ottaa korkeampi päämäärä." — "Sitä et sinä ymmärrä, Gil Blas", vastasi hän; "ajattelehan, ettei minunluonteiselleni miehelle voi sen hauskempaa tointa löytää. Lakeijana oleminen on, sen myönnän, ikävä pölkkypäälle; mutta järjen miehelle se on sulaa nautintoa. Mielevä mies ei toimita palvelustöitään harkitsemattomasti kuten poropeukalo. Hän tekee itsensä talossa pikemmin käskijäksi kuin palvelijaksi. Ensiksi hän tutkii isäntänsä; sitten hän mukautuu hänen heikkouksiinsa, saavuttaa hänen luottamuksensa ja taluttaa lopuksi häntä nenästä mielensä mukaan. Niin minä olen menetellyt isännöitsijäni palveluksessa. Pian pääsin hänestä selville: huomasin, että hän halusi käydä hurskaasta pyhimyksestä; minä olin sitä uskovinani — eihän se paljon maksa; teinpä enemmänkin, rupesin matkimaan häntä, ja esiinnyin hänen edessään yhtä pyhänä kuin hän muitten. Siten petin pettäjän ja tulin sillä keinolla vähitellen hänelle kaikeksi kaikessa. Toivon jonakin päivänä pääseväni hänen siipeinsä suojassa asiain hoitoonkin käsiksi. Tulen kenties vielä rikkaaksi."

— "Kauniit toiveet," vastasin hänelle, "toivotan onnea sinulle, rakas Fabricio. Minä puolestani aion täyttää alkuperäisen aikomukseni. Koruommellun pukuni aion vaihettaa maisteripukuun ja lähden Salamancaan, jossa koetan yliopiston jalossa suojeluksessa saavuttaa opettajanpaikan". — "Oiva tuuma", huudahti Fabricio, "soma ajatus! Hupsuko olet, kun aiot tuolla ijällä ruveta koulumestariksi! Mutta käsitätkö, onneton, mihin sinä oikeastaan joudut? Saatuasi paikan, pitää koko perhe sinua silmällä, pienimpiäkin edesottamisiasi punnitaan armottomalla ankaruudella. Sinun täytyy alinomaa olla varuillasi ja esiintyä kaikkein hyväin avujen esikuvana. Tulet tuskin löytämään hetkeä, jolloin voit huvitella. Päivät pitkät saat paimentaa kasvattiasi, päntäten hänen päähänsä latinaa ja oikaisten joka kerta, kuin hän sanoo tai tekee jotakin sääntöjä vasten; siinä on sinulle työtä. Ja mikä tulee sitten palkaksesi kaikkien näiden vaivojen ja ikävyyksien jälkeen? Jos pieni herrasi on pahankurinen laadultaan, niin silloin sanotaan sinun huonosti kasvattaneen häntä, ja vanhemmat ajavat sinut pois ilman hyvitystä, kukaties maksamatta edes sovittua palkkaasi. Älä siis puhu enää opettajantoimesta; se on sielua kuolettava toimi. Mutta toista on palvelijan ammatti; se ei rasita vaikeudellaan eikä velvoita mihinkään kieltäymisiin. Palvelija elää surutonta elämää hyvässä perheessä. Hän syöpi ja juopi, minkä vatsa vetää, ja nukkuu yönsä rauhallisesti kuin talon oma poika, huolehtimatta huomisesta."

"En lopettaisi ollenkaan", jatkoi hän, "jos rupeisin luettelemaan palveliatoimen etuja. Usko pois, Gil Blas, heitä ijäksi päiväksi mielestäsi opettajatuumasi ja seuraa minun esimerkkiäni". — "Olkoonpa niin, Fabricio", vastasin minä, "mutta sinun isännöitsijöitäsi ei löydykään joka paikassa; ja jos minä päättäisin sinun ammattiisi ruveta, niin en suinkaan tyytyisi huonoon paikkaan." — "Oletpa oikeassa", vastasi hän, "jätä se minun huolekseni. Minä vastaan siitä, että löydämme sinulle hyvän paikan".

Oman tilani pimeys ja Fabricion tyytyväinen mieli vaikuttivat enemmän kuin hänen esittämänsä syyt siihen, että lopulta päätin ruveta palvelijaksi. Senjälkeen läksimme kapakasta pois, ja toverini lausui minulle: "Minä lähden nyt heti saattamaan sinua erään henkilön luo, jonka puoleen useimmat palvelijat kääntyvät ollessaan paikattomina; hänellä on urkkijansa, jotka tuovat hänelle tiedon kaikesta, mitä perheissä tapahtuu. Hän tietää, missä tarvitaan palvelijoita, ja hän pitää tarkkaa luetteloa ei ainoastaan vapaista paikoista, vaan myöskin isäntäin hyvistä ja huonoista ominaisuuksista. Hän on ollut ennen veljenä jossakin luostarissa, ja minunkin paikkani on hänen hankkimansa".

Keskustellessamme tästä omituisesta osoitekonttoorista, vei parturi Nunez'in poika minut eräälle syrjäiselle kadulle. Menimme muutamaan pieneen taloon, jossa eräs mies, joka oli ijältään jonkun vuoden kuudennellakymmenellä, kirjoitteli puiselle taululle. Tervehdimme häntä hyvin kunnioittavasti, mutta hän ei noussut paikaltaan, nyykäyttihän vaan hieman päätään — lieneekö syynä sitten ollut luontainen ylpeys, vai oliko se seikka tehnyt hänet välinpitämättömäksi vieraitansa kohtaan, että ne tavallisesti olivat vaan lakeijoita ja kuskeja. Minua hän sentään tarkasteli erityisellä huomiolla. Näin häntä oudostuttavan, että koruommeltuun samettiin puettu mies halusi ruveta palvelijaksi; hän saattoi pikemmin arvella minun tarvitsevan palvelijaa. Kauan hänen ei kuitenkaan tarvinnut olla epätiedossa, sillä Fabricio lausui heti; "Herra Arias, tässä esitän teille parhaimman ystäväni. Hän on arvokkaan perheen poika, vaikka vastoinkäymiset pakottavat hänen hakemaan palvelijan paikkaa. Toimittakaahan hänelle ystävällisesti hyvä paikka, niin teette hänet hyvin kiitolliseksi". — "Niinpä niin, te herrat", vastasi Arias kylmästi, "niinhän te puhutte kaikki; niinkauvan kuin olette paikatta te lupailette kultia ja hopeita: hyvän paikan saatuanne te unhotatte sen kohta". "Mitenkä!" vastasi Fabricio, "moititteko te minuakin? Enkö ole teitä kylliksi hyvittänyt?" — "Enemmänkin olisitte voinut tehdä", vastasi Arias. Silloin minä tartuin puheeseen lausuen herra Arias'ille, että aioin osoittaa kiitollisuuteni olevan todellista laatua sillä, että suoritan velkani ennen palvelusta. Samalla vedin taskustani kaksi tukaattia ja annoin ne hänelle, luvaten antaa lisää päästyäni hyvään taloon palvelijaksi.

Hän näytti tyytyväiseltä menettelyyni. "Tuosta minä pidän", lausui hän, "nyt onkin useita mainioita paikkoja auki; minä luettelen ne teille, että saatte valita sen, mikä teitä miellyttää." Tämän sanottuaan hän pani silmälasinsa pois, otti erään luettelon pöydältä, käänsi muutamia lehtiä ja alkoi lukea: "Palvelijaa tarvitsee kapteeni Torbellino, joka on äkkipikainen, raaka ja oikullinen mies; hän ärisee alinomaa ja kiroilee, ja usein hän pieksää palvelijansa raajarikoiksi." — "Ottakaamme toinen", huudahtin minä tämän kuvauksen johdosta; "tämä kapteeni ei ole minulle mieleen." Arias hymyili innolleni ja jatkoi lukuaan: "Donna Manuela de Sandoval, vanhanpuoleinen arvoisa leski, äkäinen, omituinen ja myötäänsä palvelijan puutteessa; palvelija ei tavallisesti pysy kokonaista päivää hänen luonaan. Hänellä on kymmenen vuoden vanha puku, joka palvelee jokaista talon palvelijaa, olkoon hän mitä kasvua tahansa; oikeastaan he vaan koettavat sitä ylleen, ja se onkin vielä melkein kuin uusi, vaikka kaksituhatta palvelijaa on sitä jo käyttänyt… Palvelija saa paikan kuuluisan tohtori Sangradon luona." — "Pysähtykää, herra Arias", huudahti Fabricio; "me otamme tämän viimeisen. Tohtori Sangrado on isäntäni ystäviä, minä tunnen hänet hyvin. Gil Blas", jatkoi hän minuun kääntyen, "älkäämme viivytelkö, ystäväni; lähtekäämme tästä paikasta tohtorin luo. Minä tulen itse esittämään sinua ja takaamaan sinun puolestasi". Otimme jäähyväiset herra Arias'ilta, joka vakuutti hankkivansa minulle toisen yhtä hyvän paikan, jos en saisi tätä.

Kahdeksastoista luku.

Gil Blas rupeaa tohtori Sangradon palvelijaksi ja tulee kuuluisaksi lääkäriksi.

Läksin siis Fabricion kera tämän kuuluisan tohtorin luo, joka katseli minua ensin tarkasti ja lausui sitten: "Sinä näytät kelpo pojalta, ja minä uskon sinun sopivan hyvin minulle, jos vaan osaat lukea ja kirjoittaa." — "Herra tohtori," vastasin minä, "jos ei muuta tarvita, niin kyllä minä siitä vastaan; minä osaan sekä lukea että kirjoittaa, sillä olenhan saanut täyden kouluopin kotikaupungissani." — "Vai niin", vastasi hän, "sinähän oletkin sitten juuri minulle sopiva. Jää tänne; minun luonani sinulla on hyvä olla, minun kohteluuni tulet olemaan tyytyväinen. Palkkaa en tosin anna sinulle, mutta muuten sinulta ei pidä mitään puuttuman. Hyvää hoitoa siis saat, ja sitäpaitsi opetan sinulle suuren taidon parantaa kaikkia tauteja. Sanalla sanoen tulet enemmän oppilaakseni kuin palvelijakseni."

Suostuin tohtorin esitykseen, toivoen varttuvani taitavaksi lääkäriksi niin viisaan mestarin johdolla. Hän opasti heti minua työhöni; ja tehtäväni oli kirjoittaa muistiin niiden sairaitten nimet ja asunnot, joiden luokse häntä tultiin kutsumaan hänen poissa ollessaan. Sitä varten hänellä oli vihko, jota tähän asti oli hoitanut muuan eukko, joka oli hänen ainoana palvelijanaan; mutta kun hänen kirjoitustaitonsa oli niin ja näin, niin usein oli aivan mahdoton saada selkoa hänen harakanvarpaistaan. Sain siin vihkon haltuuni - oikeastaan sitä olisi voinut kutsua kuolleitten luetteloksi, koskapa melkein kaikki ne ihmiset, joiden nimet siihen kirjoitin, kuolivat ihan järkiään. Kirjoitin siis, niin sanoakseni, muistiin niiden nimet, jotka halusivat siirtyä toiseen maailmaan, aivan kuin postivaunun kulettaja kirjoittaa niiden nimet, jotka hänen vaunussaan matkustavat. Usein sain kynääni käyttää, sillä siihen aikaan oli tohtori Sangrado kuuluisin lääkäri Valladolidissa. Maineensa hän oli saavuttanut hyvällä supliikillaan, juhlallisella esiintymisellään ja muutamilla onnistuneilla parantamisilla, jotka olivat tuottaneet hänelle paljo enemmän kunniaa kuin ne ansaitsivat.

Sairaita häneltä ei siis puuttunut, eikä siis myöskään varoja. Sitä hän ei kuitenkaan käyttänyt hyödykseen, hän eleli päinvastoin sangen yksinkertaisesti. Me emme syöneet tavallisesti kuin herneitä, papuja, keitettyjä omenia ja juustoa. Hän kehui näitä ruokia vatsalle terveellisimmiksi, sillä ne olivat kaikista ruuista helpoimmin sulavia. Siitä huolimatta hän varotti meitä syömästä niitä liiaksi; mikä olikin epäilemättä sangen järkevästi harkittu. Mutta jos hän siten suojeli palvelijoitansa ylensyömisen vaaralta, niin hän sen sijaan lupasi meidän juoda vettä mielinmäärin. Siinä hän ei pannut mitään rajaa, vaan lausuili useasti: "Juokaa, lapseni, juokaa vettä niinpaljon kuin saatatte, se on kaikkia suoloja liuvottava sulatusaine. Jos verenkierto on liian hidas, niin se kiihdyttää sitä, jos se on liian joutuisa, niin se sitä tyynnyttää." Tohtorimme uskoi niin lujasti tähän viisauteen, ettei milloinkaan juonut muuta kuin vettä, vaikka oli jo jokseenkin vanha. Hän määritteli vanhuuden jonkinlaiseksi luonnolliseksi näivetystaudiksi, joka kuivattaa ja kuluttaa meitä; siitä syystä hän surkutteli niitten tietämättömyyttä, jotka nimittävät viiniä vanhusten maidoksi. Viini vaan hänen ajatuksensa mukaan, rasittaa ja heikontaa heitä; siihen hän lisäsi sangen kaunopuheisesti, että tämä turmiollinen juoma on heille, kuten kaikille muillekin, kavala auttaja ja petollinen ystävä.

Näistä korkeaoppisista selityksistä huolimatta sain, oltuani kahdeksan päivää talossa ankaran ripulin ja aloin tuntea kiivaita vatsanväänteitä, jotka, hävyttömästi kyllä, panin kaikkea liuvottavan veden ja kehnon ravinnon syyksi. Valitin sitä tohtorille, toivoen, että hän vähän heltyisi ja soisi minulle hiukan viiniä aterioiksi; mutta hän vihasi liiaksi sitä ainetta suostuakseen pyyntööni. "Kun sinä totut vettä juomaan, niin sinä voit siitä erinomaisesti; muuten jos paljas vesi ei oikein sinua miellytä, niin löytyy kyllä vaarattomia keinoja, joilla voi estää veden hiukasevan vaikutuksen vatsaan. Salvia esimerkiksi ja Veronica antavat sille mieluisamman maun; ja jos haluat sitä vielä sulavammaksi, niin otat hiukan neilikkaa, rosmariinia tai unikkoa".

Mutta vaikka hän näin ylisti vettä ja opetti minulle salaisen taitonsa valmistaa siitä ihmeellisiä juomia, niin join kuitenkin niin vähän, että hän sen huomasi ja lausui: "Nytpä en todellakaan enää ihmettele, ettet ole oikein terve, Gil Blas; sinä et juo kylliksi, ystäväni. Veden pienissä annoksissa juominen vaikuttaa ainoastaan sappielinten kehitystä ja vaikutusvoimaa; sensijaan kuin ne ovat sen paljolla nauttimisella pois liuvotettavat. Älä pelkää, rakas poikaseni, että runsas veden juominen heikontaisi tai kylmettäisi vatsasi; heitä pois se turha pelko mielestäsi! Minä takaan menestyksen; ja jos minä en ole mielestäsi kyllin pätevä sanoja, niin mahdat ainakin uskoa Celsusta.[12] Tämä latinainen oraakkeli lausuu ihania ylistyksiä vedestä; ja niiden, jotka puolustavat viininjuontiaan vatsansa heikkoudella, hän lausuu nimenomaan tekevän suurta vääryyttä tätä elintä kohtaan ja käyttävän sitä vaan oman lihallisuutensa peittona."

Koska olisi ollut perin huono merkki, jos olisin heti lääkäriurani alussa osoittaunut huono-oppiseksi, niin olin olevinani täydellisesti vakuutettu hänen väitteensä totuudesta; tai, totta puhuakseni, uskoinkin niin todella. Jatkoin siis veden juomista Celsuksen takuulla, tai oikeastaan aloin liuvottaa sappeani juomalla armottomasti tätä nestettä; ja vaikka päivä päivältä kävin yhä huonommaksi, niin ennakkoluulo voitti kuitenkin kokemuksen. Lopulta en kuitenkaan voinut enää kestää vaivojani, jotka lisääntyivät siihen määrään, että päätin lopulta lähteä tohtori Sangradon luota pois. Mutta hän antoi minulle uuden tehtävän, joka sai minun muuttamaan mieleni.

"Kuulehan, poikaseni", lausui hän minulle eräänä päivänä, "minä en kuulu niihin tylyihin ja kiittämättömiin isäntiin, jotka antavat palvelijansa vanheta toimessaan muistamatta palkita heitä. Olen sinuun tyytyväinen ja rakastan sinua; minä en aio antaa sinun kauemmin odottaa, vaan olen päättänyt rakentaa onnesi tästä päivästä aikain; tahdon nyt heti ilmaista sinulle sen parannustaidon salaisuuden, jota olen itse vuosikausia käyttänyt. Muut lääkärit tutkivat sitä varten tuhannet eri seikat, jotka tuottavat paljon vaivaa; minä tahdon lyhentää tämän pitkän tien, tahdon säästää sinulta fysiikan, kemian ja lääketieteen vaivaloisen oppimisen. Tiedä, poikaseni, muuta ei tarvita kuin suoneniskua ja lämpimän veden juottamista: se on maailman kaikkein tautien parantamisen salaisuus. Niin, sen salaisuuden on minun tutkiva silmäni saanut selville luonnosta, jonka lait ovat virkaveljiltäni salatut, ja se on kätkettynä näihin kahteen seikkaan: suoneniskuun ja runsaaseen veden juomiseen. Muuta opetettavaa ei minulla sinulle ole; nyt tunnet lääketaidon perustuksiaan myöten; käyttämällä hyväksesi minun pitkää kokemustani, tulet täten yhdellä iskulla yhtä taitavaksi kuin minäkin. Sinä voit nyt ruveta minua auttamaan; aamupäivällä hoidat luetteloamme, ja jälkeenpuolisten lähdet katsomaan osaa minun sairaistani. Työskenneltyäsi siten jonkun aikaa, toimitan sinut ammattikuntamme kirjoihin."

Kiitin tohtoria, siitä että hän oli niin sievään tehnyt minut mahdolliseksi lääkärin ammattia harjoittamaan, ja kiitollisuuteni merkiksi lupasin koko elämäni seurata hänen ohjeitaan, vaikka ne sotisivat itse Hippokratoksen neuvoja vastaan. Tämä lupaus ei sentään ollut aivan vilpitön, sillä minä en hyväksynyt hänen vesioppiaan, ja itsekseni päätin juoda viiniä joka päivä sairaskäynneilläni. Ripustin siis kirjaillun nuttuni naulalle ja puin ylleni erään isäntäni nutuista, saadakseni lääkärillisen ulkomuodon.[13] Sitten valmistausin käyttämään jaloa taitoani niihin onnettomiin, jotka sitä tarvitsivat. Ensimmäisen kokeeni esineenä oli muuan alguazil, joka sairasti keuhkopussin tulehdusta: määräsin armotta suoneniskua ja paljon vettä. Senjälkeen tulin erään sokerileipurin luokse, joka parkui kauheasti jalankolotuksen käsissä. En säästänyt enemmän hänen vertaan kuin alguazilinkaan, ja vettä käskin hänen nielemään siitä päästyäänkin. Sain kaksitoista realia neuvoistani; se antoi minulle niin suuren mieltymyksen tehtävääni, etten enää epäillyt mitään.

Yhdeksästoista luku.

Gil Blas harjoittaa lääkärinammattia yhtä suurella menestyksellä kuin taidollakin. — Takaisin saatu sormus.

Olin tuskin saapunut kotiin, kun tohtori Sangradokin tuli matkaltaan. Kerroin hänelle näkemistäni taudeista ja annoin hänen käteensä ne kaksitoista realia, jotka olin saanut määräyksistäni. "Kaksitoista realia on kovin vähän kahdesta käynnistä", lausui hän luettuaan ne; "mutta kaikki on otettava." Melkeinpä kaikki hän ottikin. Hän piti nimittäin yhdeksän, antain minulle kolme jälellä olevaa, lausuen: "Pidä nämä, Gil Blas, se on säästöjesi pohjaksi; minä teen kanssasi erittäin edullisen sopimuksen; annan sinulle neljännen osan kaikesta, minkä tuot minulle. Sinä tulet pian rikkaaksi, ystäväni, sillä tänä vuonna tulee, jos Jumala sallii, paljon tautisuutta".

Tämä antoi minulle uutta innostusta lääketieteeseen. Seuraavana päivänä päivällisen syötyäni vedin siis taas tohtoripuvun ylleni ja läksin retkeilemään. Kävin useiden sairaiden luona, joiden nimet olin kirjoittanut kirjaani, ja annoin samat ohjeet jokaiselle, huolimatta tautien erilaisuudesta. Tähän asti oli toimeni menestynyt melua synnyttämättä, eikä kukaan ollut vielä, jumalankiitos, ruvennut vastustamaan määräyksiäni; mutta olkoonpa lääkärin menettelytapa kuinka erinomainen tahansa, arvostelijoita ja kadehtijoita ei häneltä koskaan puutu. Tulin erään maustekauppiaan luo, jonka pojalla oli vesitauti. Siellä tapasin erään pienikasvuisen, ruskeaihoisen miehen, jota kutsuttiin tohtori Cuchilloksi ja jonka eräs talonisännän sukulainen oli tuonut katsomaan sairasta. Kumartelin syvään kaikille läsnäoleville, ja varsinkin virkaveljelleni, jonka arvasin kutsutuksi neuvottelemaan sairaan tilan johdosta. Hän vastasi arvokkaasti tervehdykseeni, ja lausui sitten, silmäiltyään minua jonkun aikaa tarkkaavaisesti: "Herra tohtori, suokaa anteeksi uteliaisuuteni; luulin tuntevani kaikki Valladolidin lääkärit, virkaveljeni, mutta nyt minun täytyy tunnustaa, että teidän piirteenne ovat minulle tuntemattomat. Te olette varmaankin aivan äskettäin asettunut tähän kaupunkiin." Vastasin olevani aivan nuori harjoittelija ja työskenteleväni vielä ainoastaan tohtori Sangradon johdolla. "Toivotan onnea", vastasi hän hienosti, "että olette ottanut noudattaaksenne niin suuren miehen ohjeita. En epäile vähääkään, että olette jo aika taitava, vaikka näytätte vielä nuorelta". Hän lausui tämän niin luonnollisella äänellä, etten ollut varma, puhuiko hän totta vai pilaa. Mietin itsekseni, mitä tuohon vastaisin, mutta silloin kauppias otti suunvuoron lausuen: "Hyvät herrat, olen vakuutettu siitä, että te kumpainenkin tunnette lääketaidon perinpohjin; tarkastakaahan siis ystävällisesti poikaani ja määrätkää, mitä katsoisitte sopivimmaksi hänen parantamisekseen."

Silloin pikku tohtori rupesi tutkimaan sairasta. Hän huomautti minulle kaikki taudin laatua osoittavat tuntomerkit ja kysyi sitten, minkä parannuskeinon minä pitäisin asianmukaisimpana. "Minä olen sitä mieltä", vastasin, "että sairaasta on iskettävä suonta joka päivä ja annettava hänen juoda runsaasti lämmintä vettä!" Silloin pikku tohtori lausui minulle ilkeästi hymyillen: "Ja te uskotte, että se keino pelastaa hänen henkensä?" — "Olkaa varma siitä", huudahtin varmalla äänellä; "saatte nähdä sairaan paranevan ihan silminnähtävästi; se on oleva vaikutus, sillä tämä on erikoiskeino kaikkia tauteja vastaan. Kysykää herra Sangradolta!" — "Niinpä on siis Celsus aivan väärässä", vastasi hän, "väittäessään vesitautia parannettavan parhaiten antamalla sairaan kärsiä nälkää ja janoa." — "Mitä Celsus", vastasin minä, "hän ei ole minun oraakkelini; hän erehtyi kuten kaikki muutkin, ja usein olen ollut hyvilläni meneteltyäni vasten hänen neuvojaan." — "Kuulen puheestanne", vastasi Cuchillo, "että uskotte siihen varmaan ja menestykselliseen menettelytapaan, jota tohtori Sangrado tyrkyttää kaikille nuorille harjoittelijoille. Suonenisku ja juominen ovat hänen yleislääkkeitään. En vähääkään ihmettele että niin paljon kelpo ihmisiä kuolee hänen käsissään…" — "Ei mitään hävyttömyyksiä", keskeytin jotenkin kiivaasti. "Jos haluatte herra Sangradoa arvostella, niin kirjoittakaa häntä vastaan; kyllä hän vastaa, ja saamme nähdä, kuka saa naurajat puolelleen." — "Pyhän Jaakon ja Denysiuksen nimessä!" huudahti hän vuorostaan kiivastuneena, "te ette tunne kylliksi tohtori Cuchilloa. Tietäkää että minulla on sekä kynnet että hampaat, ja etten minä pelkää niin rahtuakaan Sangradoa, joka ylpeydestään ja turhamaisuudestaan huolimatta on täysi pöllöpää." Pikku lääkärin kasvot hehkuivat vihasta. Vastailin hänelle pistelijäästi; hän teki samoin, joten olimme pian käsikähmässä. Ennätimme antaa toisillemme moniaita nyrkiniskuja ja nykäistä toistemme päästä kourallisen tukkaa, ennenkuin kauppias puolisoineen sai meidät erotetuksi. Sen tehtyään he maksoivat minulle käyntini, pitäen luonaan vastustajani, joka näytti heistä ilmeisesti paremmalta minua.

Kauppiaan luota tullessani tapasin Fabricion. Hän katseli minua kauan hämmästyneenä ja purskahti sitten nauramaan täyttä kurkkua kylkiään pidellen. Eikä syyttä; sillä ylläni oli kaapu joka viilsi maata, ja nutulla ja housuilla oli nelinkertainen pituus ja avaruus. Mahdoin todellakin näyttää hassulta. Annoin hänen nauraa kyllältään ja tunsinpa itsekin halua seurata hänen esimerkkiään; mutta hillitsin kuitenkin itseni, säilyttääkseni arvokkuuteni, näet. Mutta jos ulkonäköni oli kiihottanut Fabricion nauruhermoja, niin totisuuteni huvitti häntä vielä enemmän. Vihdoin hän huudahti: "Jopa olet hullunkurisessa asussa Gil Blas, kuka perhana sinut on pukenut tuollaiseksi joulupukiksi?" — "Maltahan, veljeni", vastasin, "maltahan vähän; arvoa uudelle Hippokratokselle! Tiedä, että isäntäni, kuuluisa tohtori Sangrado, on tehnyt minut oppilaakseen ja apulaisekseen. Hän on opastanut minut lääketieteen syvimpiin perustuksiin; ja kun hän ei ehdi itse hoitaa kaikkia potilaita, jotka häntä hakevat, niin minä käyn parantamassa osaa niistä." — "Toivotan onnea", sanoi Fabricio nauraen, "oletpa melkein kadehtittava, ja puhuakseni Aleksanterin tavalla, tahtoisin olla Gil Blas, ellen olisi Fabricio".

Osottaakseni parturi Nunez'in pojalle, etteivät hänen onnentoivotuksensa uuden toimeni johdosta tulleet ansiotta näytin hänelle realit, jotka olin saanut alguazililta, leipurilta ja kauppiaalta; sitten menimme muutamaan kapakkaan ottamaan lasin viiniä. Meille tuotiin joltisenkin hyvää viiniä, jonka pitkä paastoni teki minulle vielä maukkaammaksi kuin se olikaan. Join siitä pitkin siemauksin; ja älköön latinainen oraakkeli pahastuko! vatsani ei pahastunut vähääkään siitä vääryydestä, vaikka kaatelin sitä sinne sangen runsaasti. Viivyimme kauan kapakassa. Lopuksi kun äkkäsimme yön lähestyvän, erosimme, sovittuamme siitä, että saapuisimme kumpikin seuraavana päivänä päivällisen jälkeen samaan paikkaan.

Maustekauppiaan luona tapahtunut ikävä kohtaus ei estänyt minua jatkamasta ammattiani ja määräämästä suoneniskua ja lämmintä vettä. Seuraavana päivänä kohtasin kadulla erään vanhan vaimon, joka tuli luokseni kysyen olinko lääkäri. Vastasin olevani. "Niinkö", vastasi hän, "sitten rukoilen herra tohtoria nöyrimmästi tulemaan kanssani; veljentyttäreni on eilisestä sairaana, enkä minä ymmärrä, mikä tauti hänellä on." Menin eukon mukaan, joka kuletti minut taloonsa. Siellä tulimme erääseen sangen siistiin huoneeseen, jossa muuan naishenkilö makasi vuoteessa. Lähestyin häntä tarkastaakseni hänen tilaansa. Hänen piirteensä tekivät heti omituisen vaikutuksen minuun, ja katseltuani häntä hetkisen, tunsin hänet varmasti samaksi seikkailijattareksi, joka oli niin mainiosti näytellyt Camillan osaa. Hän puolestaan ei näyttänyt ollenkaan tuntevan minua, lieneekö kipujen tähden, vai tekikö lääkäripukuni minut hänelle tuntemattomaksi. Tartuin hänen käteensä koettaakseni valtasuonta, ja huomasin sormukseni hänen sormessaan. Minut valtasi ankara liikutus nähdessäni esineen, joka oikeastaan oli minun, ja tunsin suurta halua siepata sen väkisin itselleni; mutta ymmärsin että naiset siinä tapauksessa rupeisivat kirkumaan ja että don Rafael tai joku muu voisi juosta hätään heidän huutojensa johdosta, ja vastustin senvuoksi kiusausta. Katsoin siis parhaaksi teeskennellä ja ensiksi neuvotella Fabricion kanssa asiasta. Silloin eukko vaati minua sanomaan, mikä tauti hänen veljentyttärellään oli. En ollut niin tyhmä, että olisin ilmaissut olevani siitä tuiki tietämätön; tein päinvastoin itseni perin viisaaksi ja lausuin isäntääni matkien arvokkaasti taudin johtuvan siitä, että sairaan ihohaihtuma oli pysäyksissä; senvuoksi oli viipymättä iskettävä hänestä suonta, sillä suoneniskuhan on haihtuman luonnollinen korvaaja; vielä määräsin lämmintä vettä noudattaakseni kaikessa ohjeitamme.

Tein käyntini niin lyhyeksi kuin suinkin ja juoksin sitten Nunez'in pojan luo, jonka tapasin juuri kotoa lähtemässä toimittamaan jotakin herransa asiaa. Kerroin hänelle tapahtuman ja kysyin, eikö hän arvelisi parhaaksi vangituttaa Camillan oikeudenpalvelijoilla. "Älä hiidessä", vastasi hän, "siinä sinä pahoin pettyisit, ja sormustasi et sillä keinoin saisi takaisin. Se myötäisiin vaan oikeuskulujen korvaukseksi. Muistelehan vankeuttasi Astorgassa. Käyttäkäämme omaa kekseliäisyyttämme saadaksemme takaisin kivesi. Minä otan keksiäkseni sopivan tempun sitä varten. Mietin sitä kävellessäni sairaalaan, jossa minulla on pari sanaa lausuttava laitoksen hankkijalle isäntäni puolesta. Mene sinä siksi aikaa varttomaan minua kapakkaamme, äläkä pitkästy, minä tulen tuossa tuokiossa takaisin."

Sain kuitenkin odottaa kokonaista kolme tuntia, ennenkuin hän saapui. En ollut tuntea häntä aluksi, sillä hän oli vaihtanut pukua, leikannut tukkansa ja pannut naamaansa valeparran, joka peitti siitä toisen puolen. Hänellä oli vielä suuri miekka, jonka käsivarus oli ainakin kolme jalkaa ympärimitaten, ja hänen perässään marssi viisi yhtä tuiman näköistä miestä, joilla oli niinikään ankarat täysparrat ja pitkät lyömämiekat. "Palvelijanne, herra Gil Blas", huusi hän lähestyen minua, "tässä näette vastaleivotun alguazilin, nämä viisi kelpo miestä perässäni ovat kaupunginpalvelijoita samaa maata. Nyt ei muuta kuin saatatte meidät sen naisen luo, joka on teiltä varastanut timanttinne, niin minä vastaan, että otamme sen häneltä takaisin." Minä syleilin Fabriciota näitten sanain johdosta, jotka ilmaisivat minulle selityksittä, millä juonella hän aikoi asian toimittaa, sekä lausuin hyväksyväni täydellisesti hänen tuumansa. Kehaisin myöskin hänen ovelia apulaisiaan, joista kolme oli palvelijaa ja kaksi parturinkisälliä, hänen ystäviään, jotka hän oli hommannut kokoon. Käskin tuoda viiniä kaulankastiksi miehille, ja sitten läksimme yön tullen kaikki yhdessä Camillan luo. Kolkutimme porttiin, joka oli sulettu. Eukko tuli avaamaan. Hän luuli miehiä oikeuden palvelijoiksi ja koska arvasi, etteivät ne syyttä tulleet, niin hän pelästyi kauheasti. "Rauhoittukaa, muoriseni", sanoi Fabricio, "me tulemme vaan erään pienen asian tautta, joka on helposti selvitetty; sillä me olemme joutuisata väkeä." Nousimme portaita myöten ylös ja astuimme sairaan kamariin eukon johdolla, joka kävi edellämme, kädessään vahakynttilä hopeisessa jalassa. Otin kynttilän käteeni ja lähestyin vuodetta, ja lausuin Camillalle, viitaten kasvoihini: "Petturi, tunnetko minut, sen liian herkkäuskoisen Gil Blas'in, jonka olet pettänyt! Voi sinuas, kurja, sainpa vihdoinkin sinut käsiini, etsittyäni kauan turhaan! Corregidor on ottanut valitukseni huomioonsa ja käskenyt tämän alguazilin vangita teidät. Nyt, herra upseeri", lausuin sitten Fabriciolle, "saatte tehdä tehtävänne!"

Silloin Camilla kohosi istualleen vuoteessaan, pani kätensä rukoilevan tavoin ristiin ja lausui, katsellen minua kauhistunein silmin: "Armahtakaa minua, herra Gil Blas; vannon sen siveän äidin nimessä, joka teidät on kantanut; olen kyllä syyllinen, mutta olen vielä sitäkin onnettomampi; sen kyllä uskotte, kuultuanne historiani." — "Ei, hyvä neitiseni", huudahtin minä, "ei, minä en halua teitä kuunnella. Tiedän liiankin hyvin, että te osaatte mainiosti tarinoida". — "No, koskapa ette salli minun puolustaa itseäni", vastasi hän, "niin annan timanttinne takaisin, mutta älkää saattako minua turmioon." Näin lausuen hän otti sormukseni sormestaan ja antoi sen minulle. Mutta minä vastasin, ettei timanttini riittänyt yksinään, vaan että vaadin takaisin myöskin ne tuhat tukaattia, jotka minulta oli varastettu silloin ravintolassa. "Voi! älkää kysykö minulta mitään tukaateistanne, herra", vastasi hän. "Rafael, se petturi, jota en ole sen koommin nähnyt, vei ne matkassaan samana yönä." — "Ohoh! kultaseni", lausui Fabricio silloin, "onko tarkoituksenne vetäytyä erillenne koko jutusta, ja ettette muka ole saanut osaanne varkaudesta? Niin helpolla ette siitä pääse. Jo senvuoksi, että olitte yhdessä tuon Rafael herran kanssa, teiltä täytyy vaatia tiliä entisestä elämästänne; teidänkin omatuntonne lienee sangen kirjava. Vankilassa saatte tehdä yleistunnustuksen kaikesta. Tämä eukkonen saa tehdä seuraa", jatkoi hän sitten, "olenpa varma, että hän tietää haastella lukemattomia tarinoita herra corregidorin huvitukseksi."

Tämän kuultuaan koettivat naiset kaikin keinoin suostuttaa meitä vähän armollisemmiksi, täyttäen huoneen itkulla, parkunalla ja valituksilla. Eukon uikuttaessa polvillaan milloin alguazilin, milloin hänen apulaistensa edessä armoa kerjäten, koetti Camilla kaikkein liikuttavimmalla äänellä rukoilla minua, ettei heitä annettaisi oikeuden käsiin. Kohtaus oli sangen hassunkurinen. Minä olin lopuksi taipuvinani. "Herra upseeri", lausuin Nunez'in pojalle, "koska olen jo saanut timanttini, niin en välitä muusta. En tahdo tätä naisparkaa enää kiusata." — "Ei millään muotoa", vastasi hän. "Minun tulee tehdä tehtäväni. Minulla on jyrkkä määräys vangita nämä naiset; herra corregidor aikoo rangaista heitä hyväksi esimerkiksi muille." — "Mutta, olkaahan armollinen", vastasin minä, "kuulkaahan vähäsen minun pyyntöäni; lieventäkää hiukan ankaraa velvollisuuttanne sen lahjan tähden, jonka nämä naiset teille antavat!" — "No, se on toista", vastasi hän; "se on paikalleen sattunut puhe. Niinpä nähkäämme, mitä heillä on minulle antamista?" — "Minulla on kaulanauha helmistä ja korvakellukat, hyvin arvokkaat", sanoi Camilla. — "Jaha", keskeytti Fabricio nopeasti, "mutta jos ne ovat Filippiineiltä kotoisin, niin kiitän kunniasta." — "Saatte olla varma, että ne ovat aitohelmiä, minä vakuutan sen", vastasi naikkonen. Hän käski eukon tuoda pienen lippaan, josta hän veti kaulanauhan ja korvakellukat viskaten ne herra alguazilin käsiin. Tämä, joka ymmärsi samanverran jalokivien arvoa kuin minäkin, oli kuitenkin tällä kertaa varma, että sekä kellukkain kivet että helmet olivat oikeita ja lausui senvuoksi, katseltuaan niitä tarkasti: "Nämä näyttävät olevan oikeita; ja jos lisäätte niihin tuon hopeisen kynttiläjalan, joka on herra Gil Blas'in kädessä, niin en enää ole varma mitä teen." — Silloin minä sanoin Camillalle luulevani, ettei hän saata niin vähäpätöisen asian tähden pilata niin edullista kauppaa. Tätä sanoessani otin kynttilän irti jalasta antaen sen eukolle ja jalan Fabriciolle, joka tyytyi siihen — luultavasti sentähden ettei nähnyt huoneessa enää mitään helposti kuletettavaa. Sitten hän lausui naisille: "Hyvästi, ystäväni, olkaa hyvässä rauhassa. Minä puhun puolestanne corregidorille ja teen teidät lunta valkeammiksi. Me osaamme kyllä saada asiat näyttämään miltä tahdomme; ja kaunistelemattomina esitämme hänelle tapaukset ainoastaan silloin kun siihen on pakko."

Kahdeskymmenes luku.

Jatko sormuksen historiaan. Gil Blas heittää lääkärinammatin ja lähtee Valladolidista.

Ajettuamme siten Fabricion tuuman läpi, läksimme Camillan luota, iloisina menestyksestä, joka oli mennyt yli odotustemme, sillä olimmehan tarkottaneet ainoastaan sormusta. Pidimme kursailematta hyvänämme muunkin saaliin. Emme käsittäneet, ettei sitä vaan niin saa harjoittaa oikeutta omin päin, ja ettei meillä ollut oikeaa lupaa pitää niitä, vaikkapa ne yhteensä eivät olleetkaan arvoltaan tuskin puolta siitä, minkä Camilla ja Rafael olivat varastaneet minulta. Panematta vähääkään tätä omalletunnollemme, kuvittelimme päinvastoin tehneemme ansiokkaankin työn. Kadulle tultuamme lausui Fabricio: "Kuulkaahan, näin onnistuneen yrityksen päälle on huviteltava hiukan, ennenkuin eroamme. Minä ehdotan, että menemme ravintolaamme takaisin ja vietämme siellä yön hauskasti. Huomenna kukin palatkoon takaisin kotiinsa ja keksiköön parhaansa mukaan syitä poissaoloonsa!" Alguazilin ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Menimme kaikki takaisin kapakkaan, toiset arvellen helposti osaavansa puolustaa viipymistään, toiset taas eivät suuria välittäneet, vaikka joutuisivatkin pois palveluspaikoistaan.

Tilasimme hyvän illallisen, ja istuimme pöytään yhtä ruokahaluisina kuin hilpeinäkin. Ateriaa hauskuutimme tuhansilla sukkelilla jutuilla. Fabricio varsinkin osasi tehdä puheensa huvittavaksi. Mutta riemun ollessa korkeimmillaan se äkkiä häiriytyi yhtä odottamattomalla kuin epämieluisalla tavalla. Huoneeseemme astui muuan isonlainen mies, perässään kaksi muuta, joiden naamat eivät ennustaneet hyvää. Heidän jälkeensä ilmestyi toiset kolme, ja siten saimme lukea heitä kahteentoista asti, jotka tulivat samoin kolmitellen sisään. Heillä oli aseina pyssyt, miekat ja pistimet. Huomasimme heti heidät poliisivartioksi, ja heidän tarkoituksensa saatoimme myöskin helposti arvata. Alussa mielimme vähän vastustaa, mutta he saivat heti meidät saarretuksi: sekä heidän lukumääränsä että tuliaseet panivat meihin tarpeellista kunnioitusta. "Arvon herrat", pauhasi heidän päällikkönsä ilkkuvalla äänellä, "olen kuullut, millä nerokkaalla tempulla te olette vetäneet muutaman sormuksen erään naisveijarin kädestä. Tosiaankin, tekonen on loistava kerrassaan, se ansaitsee julkisen tunnustuksen, jota ei pidäkkään puuttuman. Oikeus, joka on määrännyt teille kortteerin palatsissaan, on varmaan palkitseva sellaisia neronleimauksia."

En voi kieltää, ettei tämä puhe tehnyt peräti pahaa vaikutusta meihin, joita asia koski. Menetimme kokonaan tasapainomme ja saimme vuorostamme tuntea samaa pelkoa, jota olimme herättäneet Camillassa. Fabricio koetti kuitenkin, vaikka hänkin oli kalpeana ja tyrmistyneenä, puolustaa meitä. "Meillä ei ole ollut mitään pahoja aikeita, senvuoksi on tämä pieni pila meille anteeksi annettava." — "Soo, perhana!" vastasi päällikkö tuimasti, "vai pieni pila! Tiedättekö, että se voi tuoda nuoran kaulaanne? Pidän teitä onnen poikina, jollette joudu pahempaan kuin kaleereihin." Äkkiä käsitimme nyt asian paljon vakavammaksi, kuin olimme ennakolta osanneet arvatakaan, ja lankesimme senvuoksi hänen eteensä ja rukoilimme armahtamaan meitä nuoruutemme tähden; mutta rukouksemme oli turhaa. Eipä hän edes suostunut ottamaan vastaan kaulanauhaa, korvakellukoita ja kynttilänjalkaakaan; hylkäsipä vielä sormuksenikin, ollen siis kerrassaan taipumaton. Hän käski ottaa aseet pois tovereiltani ja vei meidät kaikki kaupungin vankilaan. Matkallamme sinne kertoi eräs poliiseista minulle, että se eukko, joka asui Camillan kanssa, oli alkanut epäillä, olimmekokaan me oikeita oikeudenpalvelijoita, ja oli senvuoksi hiipinyt perässämme kapakkaan asti; ja huomattuaan siellä epäluulonsa todeksi hän oli ilmaissut meidät kostonhimosta todellisille poliisiviranomaisille.

Ensiksi meidät tarkastettiin perinpohjin. Kaulanauha, kellukat ja kynttilänjalka otettiin meiltä pois; samoin vietiin sormuksenikin ja filippiniläinen rubiini, joka oli kaikeksi onnettomuudeksi taskussani. Eivät jättäneet minulle edes niitä realeja, jotka olin saanut päivällä lääkärinpalkoikseni.

Vankilanpalvelijain ryöstäessä kalleuksiani ja rahojani, kertoi vartioston päällikkö, joka oli siinä läsnä, seikkailumme heille. He pitivät rikostamme kovin raskaana, niin että useimmat heistä katsoivat meitä kuoleman omiksi. Toiset taasen eivät olleet niin ankaroita: heidän mielestään saatoimme päästä kahdellasadalla piiskaniskulla mieheen sekä muutamain vuotten kaleeriorjuudella. Sitten meidät sulettiin herra corregidorin tuomiota odottamaan vankihuoneeseen, jossa oli olkia pahnoiksi asti, ikäänkuin hevosten makuupaikassa. Siellä olisimme saaneet asustaa kauankin joutuaksemme lopulta kaleereihin, ellei herra Manuel Ordonez olisi saanut seuraavana päivänä kuulla kerrottavan seikkailustamme. Hän päätti heti vapauttaa Fabricion vankeudesta, mikä ei tietysti voinut tapahtua muuten kuin toimittamalla vapauden meille kaikille. Hän nautti yleistä arvoa kaupungissa, eikä hän säästänyt vaivojaan, joten sai kolmen päivän kuluessa sekä omansa että ystäväinsä vaikutusvallan avulla aikaan vapaaksi pääsymme.

Päästyämme vankilanmuurien sisältä pois, palasimme takaisin herraimme luo. Tohtori Sangrado otti minut ystävällisesti vastaan, lausuen: "Gil Blas raukka, vasta tänä aamuna kuulin onnettomuudestasi. Olin juuri aikeissa ryhtyä vaikuttaviin toimenpiteisiin. Tämän asian voit unhottaa, ystäväni, ja ruveta vielä entistä suuremmalla innolla harjoittamaan lääkärinammattia." Vastasin sen olevan aikomuksenikin; ja niin todella teinkin kaikista voimistani. Tehtävää ei ainakaan puuttunut, sillä vuosi kääntyi todella kovin tautiseksi, kuten isäntäni oli aivan oikein ennustanutkin. Pahat kuumetaudit alkoivat raivota kaupungissa ja sen ympäristöllä. Kaikilla Valladolidin lääkäreillä oli työtä yllin kyllin, ja varsinkin meillä. Ei kulunut päivääkään, ettemme kumpainenkin käynyt kahdeksan tai kymmenen sairaan luona; siitä voi arvata, että vettä juotiin armottomasti ja veri vuosi virtanaan. Mutta en tiedä mikä oli syynä, he kuolivat kaikki; lieneekö sitten parannuskeinomme ollut erinomaisesti sitä edistävä, vai olivat ehkä taudit niin mahdottomia parantaa. Me, isäntäni ja minä, saimme harvoin käydä kolmea kertaa saman sairaan luona: jo toisella kerralla sanottiin tavallisesti häntä haudattavan tai olevan viimeisissä henkitoreissaan. Minua alkoivat jo oikein vaivata ne lukuisat kuolemantapaukset, joihin minä ehkä olin syypää.

Joskus osoittivat henkilöt, joilla oli syytä meitä moittia lääkitsemisenne johdosta, raivokasta surua; he nimittivät meitä tietämättömiksi ja murhaajiksi, eivätkä yleensä säästäneet sanojaan. Minuun koskivat kovasti heidän syytöksensä, mutta isäntäni, joka oli siihen tottunut, kuunteli niitä kylmäverisesti. Olisin ehkä minäkin voinut samoin tottua pahuuden tekoon, ellei taivas olisi sallinut — luultavasti vapauttaakseen Valladolidin sairaat eräästä pääpainajaisestaan — tapahtua erään seikan, joka otti minulta pois halun lääketieteeseen, jota olin harjoittanut niin huonolla menestyksellä. Kerron sen todenmukaisesti, vaikka joudunkin sentähden naurettavaan valoon lukijan silmissä.

Naapuritalossamme oli muuan tanssisali, johon kaupungin tyhjäntoimittajat kokoontuivat joka päivä. Eräs siellä kävijöitä oli muuan noita ammattisuunsoittajia, jotka ovat mestaria kaikessa ja valmiit joka asiasta puhumaan. Hän oli kotoisin Biscayasta, ja sanoi nimensä olevan don Rodrigue de Mondragon. Ijältään hän lienee ollut kolmissakymmenissä; muuten hän oli keskikokoinen, sekä vahva ja jäntevä. Päässä hänellä vilkkui kaksi säihkyvää silmää, jotka näyttivät uhkaavan kaikkia, joita hän katseli, ja tylpän nenän alta kohosivat punaisten viiksien käret ohimoille asti. Ääni oli hänellä puhuessa niin järeä ja äkäinen että luuli hänen tarkottavan pelkkää pelon herättämistä. Tämä hirtehinen oli vähitellen tullut tanssipaikan tyranniksi; hän ratkaisi mahtisanallaan pelaajain kesken syntyneet riidat, eikä kukaan uskaltanut vedota hänen tuomioistaan; jos joku sen uskalsi tehdä, niin hän tiesi saavansa seuraavana aamuna häneltä vaatimuksen kaksintaisteluun. Tämmöinen oli herra Rodrigue, jonka huvipaikan emäntä päätti asiain kehittyessä tehdä miehekseen. Tämä oli nelikymmenvuotias, rikas leski, ja jotenkin miellyttävän näköinen. Mies oli kuollut jo viisitoista kuukautta sitten. Mutta häävalmistuksia puuhattaessa rouvamme sairastui; ja minä tulin hänen onnettomuudekseen lääkäriksi hänelle. Vaikkei hänen tautinsa olisi ollutkaan itsessään pahanlaatuista, niin minun parannuskeinoni olisivat kuitenkin tehneet sen vaaralliseksi. Neljän päivän sisään sain tanssitalon surua täyteen. Emäntä muutti sinne, johon passitin kaikki muutkin sairaani, ja sukulaiset perivät hänen omaisuutensa. Epätoivoissaan niin edullisen avioliiton menettämisestä, Rodrigue ei tyytynyt tulten ja liekkien manaamiseen ylitseni, vaan vannoi vielä työntävänsä miekan lävitseni, niinpian kuin tapaisi minut. Eräs ystävällinen naapuri ilmoitti sen minulle. Kun tunsin Mondragon'in, niin en suinkaan halveksinut tätä tietoa, vaan elin siitä pitäin päiväni pelvon ja vavistuksen vallassa. En uskaltanut pistää nokkaani kadulle, peläten tapaavani tuon ihmispaholaisen, jonka odotin joka hetki hyökkäävän asuntoommekin; minulla ei ollut hetkenkään rauhaa. Tämä teki lääketaidon minulle perin tympäyttäväksi, etten enää ajatellut muuta kuin päästä piinastani vapaaksi. Otin taas kirjaillun puvun ylleni, lausuin hyvästit herralleni, joka ei voinut minua pidättää, sekä läksin kaupungista pois, vielä peläten kohtaavani Rodriguen tielläni.

Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

Jossa kerrotaan, mitä tietä Gil Blas lähtee Valladolidista, ja kenen hän kohtaa tiellä.

Astuin hyvin vinhasti ja silmäilin tuontuostakin taakseni, ettei vaan tuo pelottava biscayalainen ajanut minua takaa; sydämmeni oli niin täynnä pelkoa häntä kohtaan, että luulin pian joka puuta ja pensasta häneksi. Mutta saatuani kappaleen tietä taakseni, aloin vähitellen rauhottua ja astua keveämmällä mielellä tietäni Madriidia kohden, jonka otin päämääräkseni tällä kertaa. Valladolidin jätin kaipauksetta, ainoa ikävyys oli, kun täytyi erota Fabriciosta, rakkaasta Pyladeestani, jolle en saanut edes hyvästiä sanoa. Lääkärin ammatin jättäminen ei tuntunut minulle vähääkään vaikealta; pyysin päinvastoin Jumalalta anteeksi siinä tekemiäni syntejä. Rahaa minulla oli siitä kuitenkin aika summa, yli sata tukaattia. Niillä aioin päästä Madriidiin, jossa odotin varmaan saavani hyvän paikan. Toivoin muuten palavalla innolla pian pääseväni tähän maailmankuuluun kaupunkiin, jota minulle oli ylistetty kaikkein ihmeitten yhtymäpaikaksi.

Muistellessani tiellä kaikkia, mitä olin kuullut sieltä kerrottavan ja jo ennakolta nauttiessani kaikista sen riemuista, kuulin jonkun takanani vetävän täyttä kurkkua iloista laulua. Hänellä oli selässään nahkasäkki, kaulassaan riippui kitara ja sivulla heilui pitkä miekka. Hän joudutti askeliaan ja oli pian rinnallani. Hän oli toinen niistä parturinkisälleistä, joiden kera olin ollut vankeudessa sormusjutun tähden. Tunsimme heti toisemme, vaikka olimme vaihettaneet pukuja, ja ihmettelimme suuresti odottamatonta tapaamistamme keskellä maantietä. Minä sanoin olevani hyvin iloissani, saatuani matkakumppanin itselleni, ja hän puolestaan oli aivan ratketa riemusta nähdessään minut. Kerroin hänelle syyn lähtööni Valladolidista; ja hän jutteli yhtä avomielisesti minulle joutuneensa isäntänsä kanssa riitaan, jonka seuraukseksi tuli ikuinen ero molemmin puolin. "Mutta jos olisin halunnut jäädä Valladolidiin", jatkoi hän, "niin olisin saanut vaikka kymmenen paikkaa yhden asemesta; sillä itseäni kehumatta voin sanoa, ettei yksikään parturi Espanjassa osaa paremmin ajaa partaa ja kähertää viiksiä kuin minä. Mutta en voinut enää vastustaa kalvavaa koti-ikävääni, vaan päätin lähteä takaisin kotikaupunkiini, josta olen ollut poissa ummelleen kymmenen vuotta. Tahdon hengittää taas hiukkasen synnyinseutuni ilmaa sekä nähdä, miten omaiseni jaksavat. Minä tulen ylihuomenna perille; he asuvat Olmedo nimisessä suuressa kylässä lähellä Segoviaa."

Päätin mennä parturin keralla hänen kotiinsa asti ja lähteä sitten Segoviasta käsin jollakin keinolla Madriidiin. Jatkoimme siis matkaamme yhdessä hauskasti kaikenlaista tarinoiden. Toverini oli hauska poika, ja muuten herttainen luonteeltaan. Käveltyämme yhdessä noin tunnin ajan, hän kysyi, eikö minulla ollut nälkä. Vastasin siihen, että sen hän saa nähdä ensimmäisessä ravintolassa. "Voimmehan sitten pysähtyä nyt heti", vastasi hän, "pussissani on vähän eineeksi. Minä pidän matkustaessani aina vähän haukattavaa mukanani. Sen sijaan en viitsi kantaa selässäni mitään vaatteita enkä liinatavaraa, enkä mitään muutakaan hyödytöntä; niin joutavia kapineita minä en kärsi. Minun pussissani ei ole muuta kuin hiukan evästä, partaveitseni ja saippuapalanen; muuta en tarvitse." Kehuin hänen käytännöllisyyttään ja suostuin mielihyvällä ehdotukseen. Minulla oli tuntuva nälkä ja toverini puheen johdosta odotin oivallista aamiaista. Poikkesimme tiepuoleen nurmikolle, jolle toverini levitti eväänsä, nimittäin viisi tai kuusi sipulia, muutamia leivänpalasia sekä vähän juustoa; mutta paras pala pussissaan oli pieni leili, joka oli hänen sanainsa mukaan täynnä mainion hyvää viiniä. Vaikka ateria ei ollutkaan sen herkullisempi, niin äkeä nälkämme teki sen kuitenkin hyvin maukkaaksi; samalla tyhjensimme leilin, joka sisälsi noin kaksi korttelia puolikuntoista viiniä. Syötyä läksimme taas ilomielin matkallemme. Fabricio oli sanonut parturille, että minulla oli ollut sangen ihmeellisiä vaiheita matkoillani, ja hän pyysi senvuoksi minun itse kertomaan ne hänelle. Minä en katsonut voivani kieltää mitään häneltä, joka oli minua niin hyvin kestinnyt, ja täytin siis hänen pyyntönsä. Sitten pyysin, että hän vastapalvelukseksi kertoisi oman elämäntarinansa minulle. "Mitäpä siitä!" huudahti hän, "minun elämäkertani ei ole kuulemisen arvoinen; se on niin mitätön. Mutta olkoon menneeksi", lisäsi hän, "koska meillä ei ole parempaakaan tekemistä, niin kerron sen kaikessa vähäpätöisyydessään". Näin lausuen hän alkoi kertoa seuraavaa.

Kahdeskymmenestoinen luku.

Parturinkisällin historia.

"Isoisäni (otan asian juurtajaksain), nimeltään Fernando Perez de la Fuente oli aikonaan viisitoista vuotta parturina Olmedon kylässä. Kuollessaan häneltä jäi neljä poikaa. Vanhin heistä, nimeltään Nicolas, otti haltuunsa puodin, jatkaen hänen tointaan; toinen antautui kauppa-alalle ja tuli maustekauppiaaksi; kolmannesta, Tuomaasta, tuli koulumestari. Neljäs taasen tunsi taipumusta kirjallisuuteen; hän möi maapalasen, joka oli hänen perintöosuutenaan, ja muutti Madriidiin, jossa toivoi tulevansa vähitellen huomatuksi hyväin lahjainsa kautta. Muut kolme veljestä eivät eronnet, vaan asettuivat Olmedoon, ottaen vaimoikseen talonpoikaistyttöjä. Isäni, jolle oli siunattu suuri lapsilauma, eleli hyvin vaikeissa toimeentulon ehdoissa; minuakin opetettiin jo hyvin nuorena toimittamaan parturintehtäviä; ja viisitoista vuotta täytettyäni hän asetti olalleni tämän pussin ja vyölleni tämän miekan sekä lausui: 'Nyt, Diego, saat ruveta itse pitämään huolta itsestäsi; lähde oppimatkoillesi. Sinun pitää matkailla vähän saadaksesi maailmantottumusta ja varttuaksesi taiteessasi. Lähde, äläkä palaa, ennenkuin olet kulkenut halki koko Espanjan; sitä ennen en halua kuulla sinusta sanaakaan puhuttavan!' Näin lausuen hän syleili minua työntäen rakkaasti minut ovesta ulos.

"Sellaiset jäähyväiset otin isältäni. Mutta äitiäni, joka oli hellätuntoisempi, liikutti lähtöni paremmin. Hänen silmistään tippui kyyneleitä, ja sitten hän pisti salaa käteeni tukaatin. Läksin siis Olmedosta astuen Segoviata kohden. En ollut kävellyt kahtasataa askelta, kun pysähdyin tarkastaakseni pussiani. Halusin nähdä, mitä siellä oli, tunteakseni tarkalleen kaiken omaisuuteni. Siitä löysin kotelon, jossa oli kaksi partaveistä. Ne olivat kuin kymmenen sukupolven aikana käytetyitä, niin kuluneet ne olivat; lisäksi oli nahkahihna niiden terottamista varten, ynnä palanen saippuaa. Vielä sain sieltä vetää hamppuisen ihka uuden paidan, isäni vanhat kengät, ja, mikä enimmin minua ilahutti, kaksikymmentä realia rahaa, jotka oli kääritty palttinapalaseen. Siinä olivat kaikki tavarani. Siitä näette kuinka suureksi Nicolas mestari arvasi taitoni, kun hän lähetti minut maailmalle niin vähillä tavaroilla. Mutta yksi tukaatti ja kaksikymmentä realia oli sentään koko aarre sellaiselle, joka ei vielä konsanaan ollut omistanut rahaa. Minä luulin rikkauttani tyhjentymättömäksi, ja jatkoin riemumielellä matkaani, katsellen lakkaamatta miekkaani, joka heilui edestakasin takoen pohkeitani tai työntyen säärieni väliin.

"Saavuin iltasella Ataquines'in kylään nälkäisenä kuin susi. Menin erääseen ravintolaan ja pyysin illallista niin mahtavalla äänellä kuin hyväkin pomo. Isäntä katseli minua hetkisen ja lausui sitten, huomattuaan minkälaatuisen henkilön kanssa oli tekemisissä, mairittelevalla äänellä: 'Kyllä, herraseni, tulette olemaan tyytyväinen; palvelemme teitä kuin ruhtinasta.' Näin sanoen hän vei minut muutamaan pieneen huoneeseen, johon neljännestuntia myöhemmin tuotiin kissapaisti, jonka söin suuhuni niin ahneesti kuin se olisi ollut makeinta jänispaistia. Kyytimieheksi tälle herkulle sain viiniä, jota parempaa ei kuningaskaan juonut isännän sanain mukaan. Minä tunsin kyllä, että se oli aivan pilautunutta, mutta se ei estänyt minua tekemästä sille samaa kunniaa kuin paistillekin. Ettei oloni ruhtinaallisuudesta puuttuisi mitään, sain vielä maatakseni vuoteen, joka oli ennemmin luotu unta karkoittamaan kuin sitä tuomaan. Kuvitelkaahan mielessänne kapeata purtiloa, joka oli vielä niin lyhyt, etten pienuudestani huolimatta voinut ojentaa jalkojani suoriksi. Ja patjan ja höyhentyynyjen asemesta siinä oli tahrainen olkisäkki, jonka peittona oli kaksinkerroin taitettu loimi, jolla lienee viime pesun jälkeen maannut kukaties sata matkustajaa. Mutta siinä vuoteessa vaan kaikesta huolimatta nukuin, kiitos nuoruuteni, yöni sikeässä unessa, sulattaen hyvässä rauhassa kissapaistia ja isännän antamaa ihmeellistä viiniä.

"Syötyäni aamiaisen ja maksettuani runsaalla kädellä hyvästä kestitsemisestä läksin seuraavana päivänä suoraan Segoviaa kohden marssimaan. Tuskin sinne päästyäni minulla oli onni löytää parturi, johon minut otettiin apulaiseksi ruokaa ja vaatetusta vastaan; mutta en viipynyt siellä kuin kuusi kuukautta, sillä eräs toinen tuttavani parturinkisälli, jolla oli halu mennä Madriidiin, sai taivutetuksi minunkin lähtemään tähän kaupunkiin hänen kanssaan. Sinne matkustin samoilla hevosilla kuin Segoviaankin, ja sain paikan eräässä kaupungin enimmin käytettyjä parturiliikkeitä. Isäntäni, kaksi täysikasvuista apulaista ja minä ehdimme tuskin ajaa parrat kaikilta niiltä, jotka liikettämme käyttivät. Siellä näin kaikensäätyistä väkeä, muitten muassa näyttelijöitä ja kirjailijoita. Eräänä päivänä tuli puotiin kaksi viimeksimainittua laatua. He alkoivat keskustella aikansa runoilijoista ja runoudesta, ja silloin kuulin heidän lausuvan useita kertoja setäni nimen; siitä rupesin kuuntelemaan heidän keskusteluaan tarkkaavaisemmin kuin tapani oli. 'Niin', lausui toinen, 'don Pedro de la Fuente on erinomainen kirjailija. En ensinkään ihmettele, että häntä pidetään niin suuressa arvossa hovissa ja kaupungissa ja ja että hän saa apurahoja useilta grandeilta.'[14] — 'Hänellä on ollut jo monena vuonna melkoiset tulot', lausui toinen. 'Medina-Celin herttuan luona hänellä on vapaa asunto ja ylöspito. Hänellä siis ei ole mitään menoja, joten hänen täytyy olla erittäin hyvissä varoissa.'

"En päästänyt korvieni ohi sanaakaan runoilijain puheesta. Kotona olimme kuulleet, että hänen teoksensa olivat herättäneet huomiota Madriidissa; jotkut Olmedon kautta kulkevat matkustajat olivat sitä kertoneet; mutta kun hän ei huolinut antaa meille tietoja itsestään eikä näyttänyt muuten meistä välittävän, niin mekään emme noista tiedoista piitanneet. Mutta verihän on kuitenkin sakeampaa kuin vesi; kuultuani hänen hyvistä olosuhteistaan ja kun tiesin hänen asuntonsakin, niin sain suuren halun käydä häntä katsomassa. Eräs seikka vaan huoletti minua: runoilijat olivat puhuneet don Pedrosta. Tämä don pani minut ymmälle; pelkäsin vähän, että hän olisi joku aivan toinen kirjailija. En antanut sen kuitenkaan peljättää itseäni; arvelin, että hän on yhtä hyvin voinut tulla aateliseksi kuin nerokkaaksikin, ja päätin kuin päätinkin mennä hänen luokseen. Niinpä siis pyysin eräänä aamuna lupaa isännältäni, siistin itseni parhaani mukaan ja läksin liikkeelle, tuntien koko joukon ylpeyttä sukulaisuudestani niin kuuluisan ja nerokkaan miehen kanssa. Parturit ovat luonnostaan suuresti turhamaisuuteen taipuvaisia. Aloin saada suuria ajatuksia itsestäni ja marssien katua pitkin tiedustelin mahtavan näköisenä Medina-Celin herttuan linnaa. Portille saavuttuani ilmoitin haluavani puhutella don Petro de la Fuentea. Portinvartija osotti sormellaan pieniä rappusia erään pienen pihan perällä vastaten: 'Nouskaa noita portaita myöten ylös ja koputtakaa ensimmäiselle ovelle oikealla kädellä.' Tein käskyn mukaan ja koputin ovelle. Eräs nuori mies tuli avaamaan, ja minä kysyin häneltä, asuiko herra don Pedro de la Fuente täällä. 'Kyllä', vastasi hän, 'mutta juuri tällä hetkellä ette voi päästä hänen puheilleen.' — 'Minä tahtoisin kuitenkin tavata häntä', vastasin, 'minä tuon tietoja hänen kodistaan.' — 'Vaikka teillä olisi hänelle uutisia itse paavilta', vastasi hän, 'niin en voisi viedä teitä hänen huoneeseensa tällä hetkellä; hän runoilee nyt, eikä ole hyvä mennä häiritsemään häntä työssään. Hän ei ota ketään vastaan ennen kello kahtatoista; menkää siksi aikaa kävelemään ja tulkaa sitten taas kysymään.'

"Minä läksin ja käyskelin koko aamupäivän kaupungilla yhtämyötään hautoen mielessäni vastaanottoa setäni luona. Arvelin hänen tulevan hyvin iloiseksi nähdessään minut. Päätin itseni mukaan hänen mielialaansa ja odotin oikein liikuttavaa kohtausta ja saavuin määrättynä hetkenä uskollisesti hänen luokseen. 'Tulette parhaaseen aikaan', vastasi hänen palvelijansa, 'herrani tulee koht'sillään ulos. Odottakaa täällä hetkinen; minä käyn ilmoittamassa teidät.' Näin lausuen hän jätti minut odotushuoneeseen. Kotvasen kuluttua hän tuli takaisin johdattaen minut herransa luo, jonka kasvojen tuttu sukunäköisyys heti herätti huomiotani. Olin näkevinäni ilmetyn Tuomas sedän, yhdennäköisyys oli niin suuri. Ilmoitin hänelle suurella kunnioituksella olevani mestari Nicolas'in, Olmedon parturin poika; lisäsin vielä olleeni kolme kuukautta Madriidissa harjoittamassa isäni ammattia apulaisparturina sekä aikovani kiertää läpi Espanjan varttuakseni toimessani. Puhuessani huomasin setäni vaipuvan ajatuksiinsa. Hän oli nähtävästi kahden vaiheilla, kieltäisikö kerrassaan sukulaisuutensa kanssani vai toimittaisiko jollakin sievemmällä tavalla minut erilleen itsestään; hän valitsi jälkimmäisen keinon. Hän lausui teeskentelevästi nauraen: 'Vai niin! ystäväni, no, kuinka isäsi ja setäsi voivat? Millä kannalla heidän asiansa ovat?' Vastasin laajaperäisesti hänen kysymyksiinsä. Se ei kuitenkaan näyttänyt järin paljon häntä huvittavan, vaan hän kiiruhti pää-asiaan, lausuen: 'Oikein teet, Diego, lähteissäsi maita kiertämään varttuaksesi ammatissasi, ja minä neuvoisin, ettet enää kauemmin viipyisi Madriidissa: tämä on vaarallinen paikka nuorille, sinä voit joutua täällä turmiolle. Paremmin teet, jos menet valtakunnan muihin kaupunkeihin, tavat eivät ole niin turmeltuneet niissä. Niin mene', jatkoi hän, 'ja kun olet valmis lähtöön, niin tule taas luokseni, niin saat minulta yhden pistoolin matkasi avuksi.' Näin lausuen hän työnsi hiljaa minut ovestaan ulos, ja siihen se käynti päättyi.

"Minä olin siksi kollo, etten älynnyt hänen pyrkivän vaan eroon minusta; palasin puotiini, jossa kerroin isännälleni käyntini menestyksen. Hän ei tajunnut don Pedron oikeaa tarkoitusta paremmin kuin minäkään, vaan lausui: 'Minä en ole samaa mieltä kuin setäsi; hänen ei olisi pitänyt kehottaa sinua juoksemaan ympäri maita ja mantereita vaan ennemminkin neuvoa sinua viipymään tässä kaupungissa. Hänellä on niin paljon suuria tuttavuuksia! Hänellehän olisi niin helppo saada sinut johonkin ylhäiseen perheeseen, jossa pian saavuttaisit suuren menestyksen.' Tämä keskustelu avasi niin ihania näköaloja eteeni, että menin kahta päivää myöhemmin taas setäni luo, jolle esitin tuumani. Pyysin häntä käyttämään vaikutusvaltaansa suosittamalla minua jollekin hoviherralle; mutta ehdotukseni ei ollut hänelle mieleen. Olisihan niin turhamaiselle miehelle, joka aina seurusteli ylhäisten parissa ja söi heidän kanssaan, vaikeata nähdä, istuen isäntäin pöydässä itse, veljenpoikaansa palvelijain pöydässä: Diego parka saisi herra don Pedron punastumaan. Senvuoksi hän antoi minun tietää, kuka olin, jopa oikein raa'alla tavalla. 'Kuinka, sinä lurjus', huusi hän minulle vihan vimmassa, 'aiotko heittää ammattisi! Mene, mene niiden luokse, jotka antavat sinulle niin turmiollisia neuvoja. Pois minun huoneestani, äläkä enää astu tänne jalallasi, muuten annan sinulle ansiosi jälkeen.' Kovasti koskivat minuun nämä sanat, ja vielä enemmän ääni, jolla ne lausuttiin. Kyyneleet silmissä läksin pois, kipeä haava rinnassani setäni armottomuuden johdosta. Suruni muuttui kuitenkin pian vihaksi ja senvuoksi päätin jättää ijäksi sikseen tämän huonon sukulaisen, jonka avutta olin tähänkin asti toimeen tullut. Jonkun aikaa sen jälkeen läksin pois Madriidista jatkaakseni kiertomatkaani."

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Jossa kerrotaan, miten Gil Blas tovereineen tapaa erään miehen, joka liottaa leivänsyrjiä lähteessä, ja mitä he keskustelevat.

Herra Diego de la Fuente kertoi sitten muutkin vaiheensa, joita hänellä oli ollut; mutta ne ovat minusta niin mitättömiä kerrottaviksi, että sivuutan ne semmoisinaan. Minun täytyi kuitenkin kuulla niitä, eikä niitä vähän ollutkaan, ja siten saavuimme Ponte-de-Dueron kylään asti. Jäimme sinne lopuksi päivää. Ravintolassa annoimme valmistaa itsellemme kaalisoppaa ja paistaa jäniksen, jonka väärentämättömyyttä tutkimme suurella huolella. Aamulla varahin painausimme taas tielle, täytettyämme leilimme kelpo viinillä ja pistettyämme säkkiimme moniaita leipäpalasia ja jäännöksen eilisiltaisesta jäniksestä.

Astuttuamme noin kaksi peninkulmaa aloimme tuntea nälkää; ja nähtyämme parinsadan askeleen päässä tiestä moniaita komeita puita, joitten siimeksessä oli mieluisa varjopaikka keskellä tasangon paahdetta, niin menimme sinne levähtämään. Siellä näimme erään noin seitsemän- tai kahdeksankolmattavuotisen miehen liottelevan leivänpalasia muutamassa lähteessä. Hänen vieressään oli ruoholla pitkä miekka ja laukku, jonka hän oli päästänyt hartioiltaan. Vaatetus hänellä oli kehno, mutta muuten hän oli kaunis mies ja miellyttävän näköinen. Me tervehdimme häntä kohteliaasti, ja hän samoin meitä. Sitte hän osoitti meille leipäpalasiaan ja kysyi hymyillen, emmekö halunneet ottaa osaa ateriaan. Me suostuimme sillä ehdolla, että hän puolestaan yhtyisi meidän aamiaiseemme saadaksemme siten jokainen vankemman aterian. Hän suostui mielihyvällä ja me levitimme nurmelle tavaramme, suureksi mielihyväksi vieraalle. "Ohoh, herrat", huudahti hän riemuissaan, "teilläpä on pulskat eväät! Te olette, näemmä, peräänajattelevaista väkeä. Minä en ole niin huolellinen, minä jätän asiat enimmäkseen salliman varaan. Muuten voin liikaa kehumatta vakuuttaa, että huolimatta nykyisestä huononpuoleisesta asustani osaan aina joskus loistaakin. Tiedättekö, että minua kohdellaan tavallisesti ruhtinaana, ja saattueeni kulkee seurassani?" — "Kyllä ymmärrän", vastasi Diego; "te tahdotte tuolla huomauttaa olevanne näyttelijä." — "Oikein arvattu", vastasi toinen; "olen jo ainakin viisitoista vuotta näytellyt. Jo pienenä lapsena näyttelin pikku osia!" — "Suoraan sanoen", vastasi parturi, "minun on vaikea teitä uskoa. Minä tunnen näyttelijät; ei heillä ole tapana matkustaa jalkapatikassa eikä syödä pyhän Antoniuksen aterioita; minä arvelisin teidän olleen kynttiläjalkain puhdistajana." — "Uskokaa minusta mitä tykkäätte", vastasi veitikka; "mutta sittenkin minä näyttelen aina ensimmäisiä rooleja!" — "Olkoonpa siis niin", vastasi toverini, "toivotan vaan onnea, ja olen iloinen, että herra Gil Blas'illa ja minulla on kunnia aterioida niin arvokkaan henkilön kanssa."

Sitten aloimme maistella leivänpalasiamme ja jäniksemme suuriarvoisia jäännöksiä halaten samalla leiliämme niin hartaasti, että se oli tuokiossa tyhjä. Syömistä toimitimme niin suurella innolla, ettemme sen kestäessä puhuneet juuri sanaakaan; mutta syötyämme alkoi keskustelu uudelleen. "Minua oudostuttaa", sanoi parturi näyttelijälle, "että rahalliset asianne näyttävät niin huonoilta. Teaatterisankariksi te näytätte vähän liian köyhältä! Suokaa anteeksi, että lausun ajatukseni niin suoraan." — "Suoraan!" huudahti näyttelijä; "hoo, te ette tunne vielä vähääkään Melkior Zapataa. Minä en ole Jumalan kiitos mikään ärmätti. Minulle on mieluista kuulla teidän suoraa puhettanne, sillä minä sanon itsekin mielelläni peittelemättä kaikki, mitä sydämelläni on. Ilmoitanpa siis vapaasti, etten suinkaan ole rikas. Katsokaahan tätä esimerkiksi", jatkoi hän näyttäen näytelmäilmoituksilla vuorattua nuttuaan, "tällä sametilla ovat vaatteeni tavallisesti vuoratut; ja jos teitä huvittaa nähdä vaatevarastoni, niin tyydytän mielelläni uteliaisuutenne." Näin sanoen hän veti laukustaan valehopealla kirjaillun kuluneen puvun, kehnon leveälierisen hatun, jossa oli moniaita vanhoja sulkia, silkkisukat, jotka olivat reikiä täynnä, sekä punaiset, linttaiset sahviaanikengät. "Siitä näette, etten minä ole juuri mikään pohatta. Jo kerran luulin onneni kääntyvän, sillä sain luvan kokeilla Madriidin suuressa teaatterissa. Annoin koenäytäntöni, mutta ne peijakkaat vihelsivät ja hyssyttivät kuin paholaiset. Päätin silloin palata takaisin Zamoraan. Siellä yhdyn taas vaimooni ja tovereihini, joiden elämä ei ole liian lihavaa. Kunpahan vaan emme joutuisi almuja keräämään saadaksemme senverran kokoon, että pääsisimme siirtymään johonkin toiseen kaupunkiin, kuten on jo monesti tapahtunut!"

Näin lausuen näytelmäprinssi nousi ylös, otti laukkunsa ja miekkansa sekä lausui mahtavalla äänellä hyvästiksi:

… Hyvästi jääkää nyt; Taivas teille runsaat lahjat suokoon!

Käännettyään selkänsä meille hän alkoi heti käydessään puhella ja tehdä kädenliikkeitä. Silloin parturi ja minä rupesimme viheltämään muistuttaaksemme hänelle hänen koenäytäntöään. Vihellyksemme kuului hänen korviinsa; hän luuli yhä vielä kuulevansa Madriidin vihellyksiä ja katsahti taakseen; huomattuaan meidän pitävän hauskaa hänen kustannuksellaan, hän ei suinkaan pilasta loukkaantunut, vaan otti sen itsekin samalta kannalta ja astui äänekkäästi nauraen tietään eteenpäin. Samoin mekin nauroimme vatsamme täydeltä ja läksimme sitten taas valtatielle matkaamme jatkamaan.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

Jossa kerrotaan, missä oloissa Diego näkee omaisensa ja minkälaisten huvitusten jälkeen he eroavat toisistaan.

Tämän päivän jälkeen nukuimme yömme Moyados'in ja Valpuestan välillä muutamassa pienessä kylässä, jonka nimen olen unhottanut; ja seuraavana päivänä yhdentoista tienoissa saavuimme Olmedon tasangolle. "Herra Gil Blas", lausui toverini silloin, "tämä on minun synnyinseutuni; tunnen ihanaa iloa sydämessäni nähdessäni sen, niin luonnollista on kotimaansa rakastaminen." — "Herra Diego", vastasin hänelle, "jos kerran rakastaa niin hurjasti kotiseutuaan, niin pitäisi, minun ajatukseni mukaan, puhuakin siitä vähän edullisemmin kuin te olette tehnyt. Olmedohan on kuin kaupunki, ja te olette kuvaillut sitä minulle vaan kyläksi; teidän olisi ainakin pitänyt nimittää sitä suureksi kauppalaksi." — "Anon anteeksi loukkausta", vastasi parturi; "mutta katsokaas, kun on nähnyt Madriidin, Toledon, Saragossan ja kaikki muut suuret kaupungit, joissa olen ollut kiertomatkallani, niin pikkukaupungit eivät näytä muulta kuin kyliltä." Kuta lähemmäksi astuimme tasankoa pitkin, sitä enemmän elämää näytti Olmedossa löytyvän; ja saavuttuamme niin lähelle, että voimme erottaa esineet toisistaan, näimme jotakin todella katsomisen arvoista.

Siinä oli kolme telttaa pystytettynä jonkun matkan päähän toisistaan; ja niiden vaiheilla hääri suuri joukko kokkeja ja kokkipoikia, jotka valmistelivat juhlaa. Toiset heistä kattoivat pitkiä pöytiä, jotka oli asetettu teittäin alle; ja toiset täyttivät viinillä saviruukkuja. Toiset hoitivat kiehuvia patoja, ja toiset kääntelivät vartaita, joihin oli pistetty kaikenlaisia lihoja. Mutta minun huomioni veti enimmin puoleensa suuri teaatteri, joka oli juhlaa varten pystytetty, Se oli kaunistettu kirjaviksi maalatuilla paperikoristeilla ja latinan- ja kreikankielisillä lauselmilla. Silmättyään pikimältään näitä lauselmia parturi sanoi: "Nämä kreikkalaiset sanat tuoksahtavat vahvasti Tuomas sedälleni; panen veikkaa, että tämä on hänen kädestään; sillä meidän kesken puhuen hän on peijakkaan taitava mies. Hän osaa perinpohjin lukemattoman joukon kirjoja. Se vaan on minusta harmittavaa, että hän myötäänsä sekottaa keskusteluunsa kohtia niistä, mikä tietysti ei voi kaikkia ihmisiä huvittaa."

Katseltuamme siten toverini kanssa kaikkia näitä laitoksia tulimme uteliaiksi tietämään, mitä varten niitä oikeastaan valmistettiin. Menimme tiedustamaan sitä, mutta silloin Diego tunsi erään henkilön, joka nähtävästi oli juhlan järjestäjä, Tuomas sedäkseen — herra Tuomas de la Fuenteksi — jonka luo riensimme suurella ilolla. Koulumestari ei tuntenut aluksi nuorta parturia, hän oli muka niin muuttunut kymmenen vuoden kuluessa. Mutta tuntemattomuus ei kestänyt kauan, sillä kohta hän syleili toveriani liikutuksella sekä lausui hellästi: "Kas, Diego, rakas veljenpoikani, olethan taas tullut kaupunkiin, joka on nähnyt sinun syntyvän. Tulet taas katsomaan penaattejasi, ja omaisesi saavat sinut terveenä ja raittiina takaisin. Oi, kolmen ja neljänkertaisesti onnellista päivää! Albo dies notanda lapillo.[15] Täällä on paljon uutta tapahtunut", jatkoi hän: "Pedro setäsi, kirjailija, on joutunut Pluton saaliiksi; siitä on kolme kuukautta kuin hän kuoli. Eläessään tämä saituri pelkäsi aina itseltään puuttuvan välttämättömimmän: Argenti pallebat amore".[16]

"Huolimatta niistä suurista vuosirahoista, joita muutamat grandit hänelle maksoivat, hän ei käyttänyt kymmentä pistoolia vuodessa tarpeisiinsa; hän ei edes antanut palvelijalleen ruokaa. Tämä hupsu, joka oli vielä typerämpi kreikkalaista Aristipposta, joka viskasi keskelle Libyan erämaata kaikki orjainsa kantamat aarteet; koska ne olivat vaivaloisena taakkana matkalla, kokosi aarteita aarteitten päälle niin paljon kuin vaan voi. Ja kenelle? — Perillisilleen, joita hän ei halunnut nähdä. Hän omisti kuollessaan kolmekymmentätuhatta tukaattia, jotka isäsi, Bertrand setäsi ja minä jaoimme keskenämme. Ei ole nyt hätää meidän lapsillamme. Isäsi on jo sijoittanut Teresa sisaresi; hän menee naimisiin erään alkadimmen kanssa. Heidän häitään juuri tässä vietämmekin jo kolmatta päivää kaikella tällä komeudella, onnellisimpain enteiden vallitessa. Sitä varten olemme nämä teltatkin pystyttäneet. Pedron kolmella perijällä on oma telttansa kullakin, ja he kustantavat kukin vuorostaan päivän häitä. Olisipa ollut hauskaa, kun olisit saapunut ennemmin, että olisit nähnyt juhlamme alkajaiset. Toissapäivänä, vihkiäispäivänä, isäsi oli isäntänä. Hän piti komeat pidot, joita seurasi piirijuoksut. Kauppias-sedän vuoro oli eilen, ja hän pani toimeen paimenleikit. Hän puki kymmenen kauneinta poikaa ja yhtä monta tyttöä paimeniksi ja antoi heidän käytettäväkseen kaikki nauhat ja korut puodistaan. Ne tanssivat tuhansia eri tanssiloita ja lauloivat lukemattomia somia lauluja."

"Tänään taasen", jatkoi hän, "menee kaikki minun lukuuni, ja aikomukseni on esityttää Olmedolaisille erään oman keksimäni näytelmän: Finis coronabit opus. Olen rakennuttanut teaatterin, jossa, jos Jumala sallii, annan oppilaitteni esittää näytelmän, jonka olen itse kirjoittanut ja jonka nimi on: Marokkon kuninkaan Muley Bugentufin huvitukset. Esitys tulee epäilemättä hyvin eteväksi, sillä minun oppilaani osaavat deklameerata kuin Madriidin näyttelijät. He ovat parempain perheiden lapsia Pennafielistä ja Segoviasta ja he ovat täyshoidossa minun luonani. Kaikki erinomaisia näyttelijöitä! Olenhan tosin heitä harjoittanutkin: heidän lausuntonsa osoittaa mestarinsa kättä. Mitä itse kappaleeseen tulee, niin jätän sen nyt puhumatta; onhan sen mieluisampaa itse nähdä sen hauskuudet. Se vaan olkoon sanottu, että sen täytyy temmata mukaansa kaikki katselijat. Se on niitä traagillisia kappaleita, jotka liikuttavat sielua kuolemankuvain kautta, joita se sisältää. Minä olen samaa mieltä kuin Aristoteles: kauhuntunteita on herätettävä. Niin, jos olisin ruvennut teaatterialalle, niin en olisi milloinkaan laskenut lavalle muita kuin verenhimoisia ruhtinaita ja julmia sankareita; minä kerrassaan uisin veressä. Minun näytelmissäni pitäisi kaikkein kuolla, ei ainoastaan päähenkilöitten, vaan heidän palvelijainsakin; minä vääntäisin niskat nurin yksin kuiskaajaltakin: sanalla sanoen, kauhistava ainoastaan minua miellyttää; sellainen on minun makuni."

Hänen lausuessa viimeisiä sanojaan näimme suuren joukon ihmisiä kumpaakin sukupuolta, tulevan kentälle. Siinä oli nuori pariskunta sukulaisineen ja ystävineen, edellään kymmenen tai kaksitoista musikanttia, jotka soittivat kaikki yhdessä, mikä synnytti sangen meluisan soiton. Me menimme heitä vastaan, ja Diego ilmaisi itsensä. Ilonhuutoja kuului silloin joukosta, ja kaikki riensivät hänen luokseen. Oli aika työ ottaa vastaan kaikki ne ystävyyden vakuuttamiset, joita hänelle joka puolelta annettiin. Hänen omaisensa, jopa kaikki vieraatkin läsnäolijat tempailivat häntä syliinsä. Sitten hänen isänsä lausui: "Ole tervetullut, Diego! Saat nähdä, poikani, vanhempasi sillä aikaa vähän proenneen; tällä hetkellä en nyt sano muuta, mutta myöhemmin selitän sinulle perinpohjin kaikki." Koko väkijoukko lähti taas eteenpäin, kaikki astuivat telttoihin ja istuutuivat niissä olevain pöytäin ääreen. Minä pysyin toverini mukana, joten söimme molemmat päivällistä vastanaineitten seurassa. Ateria venyi jotenkin pitkäksi, sillä koulumestari antoi turhamaisuudessaan tarjota kolme eri kertaa pannakseen varjoon veljensä, jotka eivät olleet esiintyneet niin suuremmoisesti.

Syötyä ilmoittivat kaikki vieraat odottavansa suurella kärsimättömyydellä Tuomas herran näytelmän esittämistä; he lausuivat olevansa varmat, että niin nerokkaan miehen kuin hänen teos ansaitsi katsomista. Lähestyimme teaatteria, jonka edustalle soittajat olivat jo asettuneet soittaakseen näytösten väliajoilla. Kaikki odottivat, syvimmän hiljaisuuden vallitessa alkamista, ja näyttelijät ilmestyivät näyttämölle; tekijä itse meni, teos kädessään, kulissien taa kuiskaamaan. Oikeassa hän oli sanoessaan teelmäänsä murhenäytelmäksi: sillä ensi näytöksessä Marokkon kuningas tappoi ajankulukseen sata orjaa nuolenpistoilla; toisessa näytöksessä hän listi päät kolmeltakymmeneltä portugalilaiselta upseerilta, jotka muuan hänen sotapäälliköistään oli ottanut sotavangeiksi; ja kolmannessa tämä maanisä pisti omalla kädellään tuleen muutaman erillään olevan palatsin, johon oli sulettuna kaikki hänen perheensä jäsenet ja koko hoviväki, polttaen sen poroksi kaikkine päivineen. Sekä maurilaiset orjat, että portugalilaiset upseerit olivat pajunvarvuista taidokkaasti valmistettuja nukkia, ja palatsi, joka oli tehty pahvista, oli kokonaan keinotekoisten liekkien vallassa. Tämä tulipalo, jota säestivät tuhannet tuskanhuudot, mitkä tuntuivat lähtevän aivan liekkien keskeltä, oli näytelmän huippukohta, päättäen sen erittäin vaikuttavalla tavalla. Koko kenttä kajahteli paukkuvista kättentaputuksista niin kauniille murhenäytelmälle. Se oli tunnustuksena runoilijan hyvälle aistille ja taidolle valita aineensa.[17]

Kahdeskymmenesviides luku.

Jossa kerrotaan Gil Blas'in tulosta Madriidiin sekä hänen uudesta isännästään.

Viivyin jonkun aikaa nuoren parturin luona. Sitten liityin erääseen Segovian kauppamieheen, joka kulki Olmedon kautta. Hän oli vienyt neljällä muulilla tavaroita Valladolidiin, ja palasi nyt tyhjänä takaisin. Matkalla tutustuimme lähemmin toisiimme, ja hän rupesi pitämään minusta niin paljon, että minun piti välttämättä tulla hänen luokseen asumaan Segoviaan tultuamme. Kaksi päivää hän piti minua luonaan; ja huomattuaan minun aikovan lähteä matkalleni Madriidiin erään muulinajajan seurassa, hän antoi minulle kirjeen, käskien viedä sen omin käsin perille, mainitsematta mitään siitä, että se oli suosituskirje. Minä vein uskollisesti kirjeen herra Mateo Melendez'ille. Hän oli vaatekauppias ja asui Päiväportin puolella Arkuntekijäinkadun kulmassa. Avattuaan kirjeen ja luettuaan sen sisällön hän heti lausui minulle kohteliaalla äänellä: "Herra Gil Blas, liiketuttavani Pedro Palacio kirjoittaa teidän puolestanne niin lämpimästi, etten voi olla tarjoomatta teille asuntoa luonani. Sen lisäksi hän pyytää minua etsimään teille hyvää paikkaa; sen teen varsin mielelläni. Olen vakuutettu siitä, ettei minulla ole mitään vaikeuksia saada teille jotakin edullista tointa."

Suostuin herra Melendez'in tarjoukseen, mutta kauan minun ei tarvinnut olla hänen vaivoinaan. Kahdeksan päivän kuluttua hän ilmoitti aikovansa esittää minua eräälle tuttavalleen aatelismiehelle, joka tarvitsi kamaripalvelijaa; ja kaiken todennäköisyyden mukaan minä tulisin saamaan paikan. Samassa mainittu herra todella saapuikin. Silloin Melendez lausui osottaen minua: "Tässä näette, herra, sen nuoren miehen, josta olen teille puhunut. Hänellä on sekä kasvatusta että säädyllisiä tapoja; vastaan hänestä kuin itsestäni." Aatelismies silmäsi minua tutkivasti, ja sanoi ulkomuotoni miellyttävän häntä, joten hän ottaa minut palvelukseensa. "Ei muuta kuin seuratkaa minua", lisäsi hän, "minä neuvon teille tehtävänne." Niin lausuen hän sanoi hyvästi kauppiaalle ja kuletti minut pääkadulle Pyhän Filipin kirkon eteen. Astuimme muutamaan komeanlaiseen taloon, jonka kylkirakennuksessa hän asui; nousimme viisi kuusi porrasta ylöspäin astuen erääseen huoneeseen, johon vei kaksi lujaa ovea, jotka hän avasi ja joista toisen keskellä oli pieni ristikkoikkuna. Tästä huoneesta tulimme toiseen, jossa oli vuode ja muita huonekaluja, hyvin kauniita, ehkäpä kalliitakin.

Jos uusi isäntäni oli katsellut minua terävästi Melendez'in luona, niin minä nyt vuorostani tarkastelin häntä suurella huolella. Hän oli jonkun vuoden kuudennellakymmenellä oleva mies, näöltään kylmä ja vakava. Mutta luonteeltaan hän näytti sävyisältä, joten en saanut huonoa käsitystä hänestä. Hän teki useita kysymyksiä kotioloistani; ja vastauksiini tyytyväisenä hän lausui: "Gil Blas, sinä olet luullakseni kelpo poika; olen iloinen saatuani sinut palvelukseeni. Sinä tulet myöskin puolestasi olemaan tilaasi tyytyväinen. Minä annan sinulle kymmenen realia päivässä sekä palkaksesi että ylläpidoksesi ja vaatteiksesi, lukuunottamatta pieniä juomarahoja, joita tulet luonani saamaan. Muuten en ole mikään vaikea palveltava; minulla ei ole mitään taloutta, vaan syön ulkona. Aamusella kun tomutat vaatteeni, niin saat olla vapaana sitten koko päivän. Mutta iltasilla on sinun tultava hyvissä ajoin kotiin odottamaan minua portilla; siinä kaikki, muuta en vaadi." Määrättyään siten tehtäväni hän otti kukkarostaan kymmenen realia antaen ne minulle alkaaksemme siten päiväjärjestyksemme. Sitten läksimme kumpikin ulos; hän sulki itse ovet ja pisti avaimet taskuunsa lausuen: "Minua sinun ei tarvitse seurata, ystäväni; mene mihin haluat; kävele kaupungilla, mutta illalla ole minua varttomassa portaillani." Tämän sanottuaan hän jätti minut, joten sain tehdä mitä itse parhaaksi katsoin.

"Etpä voisi Gil Blas", lausuin itsekseni, "todellakaan löytää parempaa isäntää! Niin, tapaat miehen, joka antaa sinulle kymmenen realia päivässä siitä hyvästä että siistit aamusilla hänen vaatteensa ja järjestät hänen huoneensa, suoden muuten sinulle täysimmän vapauden huvitella itseäsi ja tehdä mitä tahdot kuin koulupoika lupa-ajoillaan! Helkkari sentään; voiko parempaa onnenpotkausta sattua. Eipä ole ihme, että minulla oli sellainen veto Madriidia kohden; varmaankin aavistin hengessäni, että minua siellä varttoo tällainen onni!" Kulutin päiväni juoksemalla pitkin katuja ja katselemalla minulle outoja esineitä, mikä olikin sangen hupaista ajanvietettä. Illan tullen menin syömään erääseen ravintolaan, joka ei ollut kaukana talostamme, ja riensin sitten kiireesti määrätylle paikalleni odottamaan. Herrani saapui sinne kolme neljännestuntia myöhemmin, näyttäen tyytyväiseltä säntillisyyteeni. "Hyvä on", lausui hän; "minä pidän velvollisuudentuntoisista palvelijoista." Näin sanoen hän avasi asuntonsa ovet, sulkien ne taas jälkeemme. Huoneessa oli pimeä, mutta hän iski tuluksilla tulta sytyttäen vahakynttilän; sitten minä autoin hänen riisuutumistaan. Kun hän oli vuoteessaan, niin minä sytytin hänen käskystään lampun, joka oli uuninkamanalla, ja vein kynttilän etuhuoneeseen, jossa panin maata erääseen pieneen uutimettomaan sänkyyn. Hän nousi ylös aamulla yhdeksän ja kymmenen välillä, ja minä puhdistin hänen vaatteensa. Hän luki taas kymmenen realia kouraani, laskien minut sitten iltaan asti vapauteeni. Sitten hän meni ulos, taas huolellisesti lukiten ovensa, ja sitten emme ennen iltaa taaskaan nähneet toisiamme.

Sellaista oli elämämme aina, ja minusta se oli mieluisaa. Sominta kaikista oli vaan, etten ollenkaan tiennyt herrani nimeä, hän oli tuntematon Melendez'illekin; hän oli saanut tietoonsa hänet ainoastaan erään henkilön kautta, joka silloin talloin kävi hänen puodissaan vaatetta ostamassa. Naapurimme olivat asiasta yhtä tietämättömiä; he vakuuttivat herrani olevan heille tuiki tuntemattoman, vaikka hän olikin asunut jo kaksi vuotta samassa korttelissa. He sanoivat, ettei hänen luonaan milloinkaan käynyt ketään; ja eräät, jotka uskalsivat tehdä rohkeita johtopäätöksiä, arvelivat sen johdosta, ettei sen kaiken takana voinut olla mitään hyvää salattuna. Lopulta he menivät vieläkin pitemmälle arveluissaan: he alkoivat epäillä häntä Portugalin kuninkaan urkkijaksi, ja minua kehotettiin senvuoksi ystävällisesti katsomaan ajoissa eteeni. Tulin vähän levottomaksi: ymmärsin, että jos se oli totta, niin olin vaarassa joutua vankeuteen Madriidissa, jossa se tietysti ei voinut olla mieluisempaa kuin muuallakaan.

Kävin kysymässä Melendez'iltä neuvoja tämän pulmallisen asian johdosta. Hän ei osannut antaa mitään neuvoa. Hän ei tosin uskonut herraani urkkijaksi, mutta eipä hän voinut varmaan sitä kieltääkään. Päätin pitää silmällä isäntääni, ja jättää hänet paikalla, jos huomaisin hänet valtakunnan viholliseksi; mutta toisekseen käski järki ja asemani mieluisuus minua olemaan ensin aivan varma asiastani. Aloin siis tarkastaa häntä ja kauttarantain tiedustella: "Herra", lausuin eräänä iltana riisuessani häntä, "minä en tiedä, miten pitäisi menetellä tukkiakseni suun pahoilta kieliltä! Ihmiset ovat niin ilkeitä! Muutamat naapurimme eivät ole paholaisenkaan vertaisia. He ovat kerrassaan inhottavia! Te ette voi uskoa, mitä kaikkea he puhuvat meistä." — "No, Gil Blas!" vastasi hän. "Mitähän he puhuvat sitten, poikaseni?" — "Eihän pahansuopaisuudelta asioita puutu", vastasin, "parhainkaan ei pääse heidän käsistään vapaaksi. He sanovat, että me olemme vaarallista väkeä, joita hovin tulisi pitää silmällä; sanalla sanoen, teitä pidetään täällä Portugalin kuninkaan urkkijana." Tätä sanoessani tarkastelin herraani, ja ponnistin kaiken tarkkanäköisyyteni huomatakseni, minkä vaikutuksen tämä häneen teki. Ja todellakin luulin havaitsevani hänen vavahtavan, mikä hyvin soveltui naapurien arveluihin; sitten hän vaipui syviin ajatuksiin, joka ei myöskään ollut mikään hyvä merkki. Siitä hän tointui kuitenkin pian ja lausui minulle jotenkin rauhallisella äänellä: "Gil Blas, antakaamme naapurien juoruta, älköön se häiritkö meidän rauhaamme. Älkäämme huolehtiko siitä, mitä meistä ajatellaan, kun emme kerran anna aihetta mihinkään huonoihin ajatuksiin."

Sitten hän meni makuulle, ja minä tein samoin, tietämättä, mitä oikeastaan asiasta ajattelisin. Kun seuraavana aamuna valmistelimme ulos lähtemistämme, kuului ulommalta ovelta kiivasta kolkutusta. Herrani avasi sisemmän oven ja katsoi pienestä ristikkoikkunasta. Hän näki siellä hyvin puetun miehen, joka sanoi hänelle: "Kunnioitettava herra, minä olen alguazil, ja tulen sanomaan teille, että herra corregidor haluaisi puhutella teitä." — "Mitä hän tahtoo?" kysyi isäntäni. — "Sitä en tiedä, herra", vastasi alguazil; "mutta sen saatte tietää heti hänen luokseen tultuanne." — "Tervehtäkää häntä puolestani ja sanokaa, ettei minulla ole mitään puhumista hänelle", vastasi isäntäni. Sen sanottuaan hän rämäytti toisen oven kiinni; sitten hän käveli jonkun aikaa edestakaisin lattialla, niinkuin alguazilin käynti olisi tuottanut hänelle paljon ajattelemisen aihetta — niin ainakin minusta näytti. Kotvasen perästä hän antoi minulle kymmenen realiani lausuen: "Saat mennä, Gil Blas! saat viipyä koko päivän missä tahdot; minä en lähde nyt aivan kohta ulos, enkä tarvitse sinua enää tänä aamuna." Näistä sanoista päätin, että hän pelkäsi vangitsemista, eikä senvuoksi rohjennut lähteä asunnostaan. Jätin hänet. Nähdäkseni, oliko epäluuloni perätön, piilouduin erääseen soppeen, josta voin nähdä, menikö hän ulos vai ei. Minulla olisi riittänyt kärsivällisyyttä pysyä siellä vaikka koko aamupäivän, mutta sitä ei tarvittukaan. Sillä tuntia myöhemmin näin hänen astuvan katua pitkin niin tyvenen näköisenä, että arvailemiseni joutui kerrassaan ymmälle. En kuitenkaan antanut ulkonäön vähääkään pettää itseäni, vaan pysyin yhä epäluulossani, sillä minulla ei ollut hyvää käsitystä hänestä. Ajattelin tyyneyden olevan pelkkää teeskentelyä, arvelinpa hänen jääneen kotiin vaan kootakseen mukaansa kaikki kullan ja kalleudet ja että hän luultavasti aikoi nyt nopealla paolla päästä varmaan turvaan. En uskonut enää näkeväni häntä, epäröinpä jo, menisinkö enää odottamaan häntä illalla, olin niin varma siitä, että hän tänä päivänä lähtisi kaupungista matkoihinsa pelastuakseen uhkaavasta vaarasta. Huomasin kuitenkin olevani väärässä; hämmästyksekseni hän saapui tavalliseen aikaan kotiinsa. Hän meni makuulle ilman vähintäkään levottomuuden merkkiä, ja aamulla hän nousi yhtä rauhallisena.

Auttaissani aamulla hänen pukeutumistaan portille taas äkkiä kolkutettiin. Isäntäni meni katsomaan ristikkoikkunasta. Siellä oli taas eilinen alguazil, jolta hän kysyi, mitä hänellä oli asiaa. "Avatkaa", vastasi alguazil; "täällä on herra corregidor itse." Tämän hirveän sanan kuullessani veri jähmettyi suonissani. Minä pelkäsin niitä herroja enemmän kuin paholaista senjälkeen, mitä olin kärsinyt heiltä, niin että toivoin tällä hetkellä olevani kahdensadan peninkulman päässä Madriidista. Mutta isäntäni säikähti vähemmän kuin minä; hän avasi oven, ottaen tuomarin vastaan kunnioituksella. "Näette, etten tule luoksenne suurella seurueella", lausui corregidor; "tahdon suorittaa asiat ilman melua. Niistä pahoista huhuista huolimatta, joita kaupungilla kiertelee teistä, tahdon kuitenkin kohdella teitä säästäen, Ilmoittakaa minulle nimenne ja tehtävänne Madriidissa." — "Herra corregidor", vastasi isäntäni, "olen Uudesta Castiliasta ja nimeni on don Bernard de Castil Blazo. Aikaani kulutan kävelyillä, näytelmiä katsomalla, ja huvittelen itseäni joka päivä seurassa, johon kuuluu pieni joukko iloista väkeä." — "Teillä on varmaankin hyvin suuret tulot?" vastasi tuomari. "Ei, herrani", keskeytti don Bernard, "minulla ei ole korkoja, ei maita, ei taloa." — "No, mistä te sitten elätte?" kysyi corregidor. — "Siitä, mitä kohta näytän teille", vastasi herrani. Samassa hän kohotti erästä tapettia ja avasi oven, jota en ollut ennen huomannut, sitten toisen sen takaa sekä vei tuomarin pieneen kamariin, jossa oli suuri arkku aivan täynnä kultarahoja.

"Herra corregidor", lausui hän osottaen aarrettaan, "te tiedätte, etteivät espanjalaiset rakasta työtä; mutta olkoonpa heidän kammonsa sitä kohtaan kuinka suuri hyvänsä, minä olen vielä sitäkin etevämpi: minulle on suotu sellainen laiskuuden lahja, että kaikki työ on minulle kerrassaan mahdotonta. Jos mielisin korottaa vikani hyveeksi, niin nimittäisin laiskuuttani filosoofiseksi hitaisuudeksi; se on tulos hengen työstä, joka on joutunut kauas siitä, mitä ihmiset tavallisesti suurimmalla innolla etsivät. Mutta minä tunnustan peittelemättä olevani laiskuri luonnostani, sellainen laiskuri, että jos minun pitäisi tehdä työtä elääkseni, niin heittäytyisin nälkään kuolemaan. Voidakseni siis viettää luonteeni mukaista elämää ja ollakseni vapaa omaisuuteni hoitamisesta, ja varsinkin päästäkseni pitämästä talouteni hoitajaa olen muuttanut käteiseksi rahaksi kaiken isänperintöni, jona oli useita arvokkaita tiloja. Tässä arkussa on viisikymmentätuhatta tukaattia. Se on enemmän kuin tarvitsen koko elinaikanani, vaikka eläisin yli sadan vuoden vanhaksi, sillä minä en kuluta tuhattakaan vuodessa, ja olen jo viisikymmentä täyttänyt."

— "Kuinka onnellinen te olette!" lausui corregidor silloin. "Teitä epäiltiin siis aivan syyttä urkkijaksi: se toimi ei soveltuisi vähääkään teidän luonteiselle miehelle. Hyvä vaan, don Bernard", lisäsi hän, "jatkakaa vaan elämää omalla tavallanne. En suinkaan tahdo häiritä rauhaanne, rupean päinvastoin sen puolustajaksi; olkaa ystäväni, ja sallikaa minun olla teidän ystävänne." — "Herra corregidor", huudahti isäntäni liikutettuna tästä kohteliaisuudesta, "otan arvokkaan tarjouksenne vastaan suurimmalla ilolla ja kunnioituksella. Teidän ystävyytenne on suurin rikkauteni; joka tuo kukkuran onneeni." Tämän keskustelun jälkeen, jota alguazil ja minä kuuntelimme kamarin ovelta, corregidor lausui hyvästi don Bernardille, joka ei voinut kylliksi osottaa kiitollisuuttaan hänelle.

Kahdeskymmeneskuudes luku.

Gil Blas pelästyy nähdessään Madriidissa rosvokapteeni Rolandon, joka kertoo hänelle ihmeellisiä juttuja.

Saatettuaan corregidorin kadulle asti don Bernard de Castil Blazo palasi nopeasti takaisin sulkemaan kassakirstunsa ja ovensa; sitten me läksimme matkaamme tyytyväisenä kumpikin, hän saatuaan mahtavan ystävän, minä tietäessäni varmasti saavani edelleenkin kymmenen realia päivässä. Halusin kertoa tämän jutun Melendez'ille ja kävelin senvuoksi hänen taloaan kohden; mutta juuri perille saapuessani kohtasin kapteeni Rolandon. Hämmästyin suunnattomasti nähdessäni hänet Madriidissa, ja tunsin tahtomattani jäsenteni vavahtavan. Hän tunsi myöskin minut, lähestyi minua arvokkaasti ja käski mahtavasti kuin ennenkin minun seurata itseään. Seurasin häntä vapisten ja sanoin itsekseni: "kas niin! nyt hän varmaankin maksaa sinulle koron kanssa vanhat syntisi. Mihinkä hän vienee minut? Ehkäpä hänellä on tässä kaupungissakin joku luola asuntonaan? Peijakas! jos sen tietäisin niin näyttäisin hänelle paikalla, etten ainakaan jalkaleiniä sairasta." Marssin sentään hänen jälessään pitäen tarkasti silmällä, mihin hän pysähtyisi, ja päättäen lujasti mielessäni lähteä käpälämäkeen, jos hän vaan tekisi jotakin epäiltävää.

Rolando hälventi pian pelkoni; hän astui erääseen tunnettuun kapakkaan, ja minä menin mukaan. Hän käski tuoda parasta viiniä ja tilasi päivällistä meille. Siksi aikaa menimme erääseen huoneeseen, jossa kapteeni alkoi puhella minulle, kun tulimme kahdenkesken. "Sinua hämmästyttää kaiketi hyvin", niin hän alotti, "nähdessäsi entisen päällikkösi täällä, mutta vielä enemmän hämmästyt, kuultuasi kaiken, mitä aion nyt sinulle kertoa. Sinä päivänä, jona jätin sinut luolaan ja lähdin itse kaikkein miesteni kera Mansillaan myömään muuleja ja hevosia, jotka olimme ottaneet edellisenä iltana, kohtasimme matkalla Leonin corregidorin pojan jolla oli vaunujensa saattajina neljä hyvin asestettua miestä. Kaksi niistä kaadoimme maahan, ja toiset kaksi pakenivat. Silloin kuski huusi herransa hengen pelosta rukoilevalla äänellä: 'Älkää Jumalan tähden, rakkaat miehet, tappako Leonin corregidorin ainoata poikaa.' Nämä sanat eivät vaikuttaneet miehiini mitään; he päinvastoin yltyivät siitä julmaan raivoon. 'Kuulkaa miehet', huusi eräs heistä, 'älkäämme laskeko käsistämme ammattikuntamme pahimman vihollisen poikaa. Kuinka monta meikäläistä onkaan hänen isänsä tuominnut kuolemaan, kostakaamme heidän puolestaan; heidän muistonsa vaativat sitä — hyvittäkäämme heitä tällä uhrilla.' Muut mieheni hyväksyivät tämän, ja luutnanttini valmistihe rupeamaan ylimmäiseksi papiksi tässä uhritoimituksessa, kunnes minä tartuin hänen käsivarteensa. 'Malttakaa', lausuin, 'miksi vuodattaa verta tarpeettomasti? Se riittäköön, että otamme tämän nuorukaisen kukkaron. Olisihan raakamaista surmata ihminen, joka ei tee vastarintaa. Ja eihän hän ole vastuunalainen isänsä teoista, joka taasen ei tee muuta kuin velvollisuutensa tuomitessaan meitä kuolemaan, kuten me puhdistellessamme matkamiehiä!'

"Asetuin siis puolustamaan corregidorin poikaa, eikä tekoni ollut hyödytön. Otimme ainoastaan kaikki hänen rahansa sekä kahden kaatuneen saattajan hevoset. Myimme nekin samalla Mansillassa. Sitten palasimme takaisin luolaan, johon saavuimme seuraavana päivänä vähää ennen auringonnousua. Hämmästyimme melkolailla nähdessämme laskuoven ylhäällä, ja hämmästyksemme yhä lisääntyi, kun löysimme Leonardan sidottuna. Muutamalla sanalla hän selvitti meille asian. Meitä nauratti vahvasti sinun vatsatautisi; ihmettelimme suuresti, että olit osannut vetää meitä niin nenästä. Emme olisi koskaan uskoneet, että sinä pystyisit tekemään niin saakelin sukkelia temppuja, ja annoimme sen anteeksi keksintösi nerokkaisuuden tähden. Päästettyämme emännöitsijän vapaaksi käskin hänen valmistaa ruokaa. Senjälkeen menimme talliin hoitamaan hevosiamme. Siellä makasi viimeisillään vanha neekerimme, joka oli ollut viimeiset kaksikymmentäneljä tuntia ilman hoitoa, Me olisimme mielellämme auttaneet häntä, mutta hän oli jo aivan tiedotonna ja näytti jo niin henkitoreiselta, että meidän täytyi vasten parhainta tahtoammekin jättää tuo kurja kuoleman kanssa kamppailemaan. Se ei kuitenkaan estänyt meitä istumasta pöytään. Syötyämme vankan aterian vetäysimme kammioihimme, joissa lepäsimme koko päivän. Herätessämme kuulimme Leonardalta Domingon lähteneen toisille majoille. Kannoimme hänet komeroon, jossa muistanet maanneesi silloin, sekä pidimme hänelle peijaiset, ikäänkuin hänellä olisi ollut kunnia kuulua joukkoomme.

"Kun viisi tai kuusi päivää senjälkeen läksimme taas retkeilemään, niin kohtasimme metsästä tullessamme kolme prikaattia pyhän hermandadin sotilaita, jotka näyttivät odottavan meitä. Aluksi huomasimme ainoastaan yhden niistä. Halveksimme heitä niin, että huolimatta heidän lukumääränsä enemmyydestä kävimme heidän kimppuunsa; mutta ollessamme heidän kanssaan käsikähmässä toiset kaksi prikaattia, jotka olivat osanneet pysyä hyvässä piilossa siihen asti, syöksivät äkkiä päällemme niin voimakkaasti, että kaikki miehuutemme oli turhaa. Meidän täytyi sortua ylivoiman alle. Luutnanttimme ja kaksi muuta miestäni kaatuivat, ja meitä muita ahdistettiin ja saarrettiin niin joka puolelta, että he saivat meidät kiinni. Kaksi prikaattia lähti sitten kulettamaan meitä Leoniin, ja kolmas meni hävittämään piilopaikkaamme, joka oli keksitty seuraavalla tavalla. Muuan lucenolainen talonpoika oli sattunut kulkemaan metsän läpi kotiinsa samana päivänä, jona sinä olit karannut sen naisen kanssa. Hän oli huomannut luolamme laskuoven, jonka sinä olit jättänyt sulkematta. Hänelle juolahti heti mieleen, että se oli meidän piilopaikkamme, mutta sisään hän ei tohtinut mennä. Hän pani vaan merkille ympäristöt; ja muistaakseen varmemmin paikan hän leikkasi veitsellään muutamista ympärillä olevista puista palasen kuorta pois, ja meni sitä tehden puusta puuhun metsänreunaan asti. Sitten hän läksi Leoniin ilmoittamaan löytönsä corregidorille, joka oli erityisesti hyvillään siitä senvuoksi, että meidän joukkomme oli juuri ryövännyt hänen poikansa. Hän kokosi senvuoksi kolme prikaattia ottamaan meitä kiinni, ja talonpoika oli oppaana.

"Tuloni Leoniin pani kaikki kaupungin asukkaat liikkeelle. Jos olisin ollut sodassa vangittu portugalilainen kenraali, niin väestö ei olisi voinut olla innokkaampi minua näkemään. 'Tuossa hän nyt on', he sanoivat, 'tuo tuossa, se kuuluisa rosvopäällikkö, koko maan kauhu! Hänet pitäisi repiä pihdeillä palasiksi, ja samoin hänen toverinsa.' Meidät vietiin corregidorin eteen, joka alkoi minua tutkia. 'Aha juutas!' sanoi hän minulle, 'vihdoinkin on taivas, tekoihisi kyllästyneenä, antanut sinut käsiini!' — 'Herra corregidor', vastasin, 'jos lienenkin paljon pahaa tehnyt, niin ei teidän ainoan poikanne veri ainakaan ole omallatunnollani; minä pelastin hänen henkensä; teidän tulee muistaa vähän sitä asiaa myöskin.' — 'Vai niin, kurja!' huudahti hän, 'kyllä maar tässä pitää vielä osoittaa jalomielisyyttäkin sinunkaltaisiasi kohtaan! Ja vaikkapa tahtoisinkin sinut pelastaa, niin velvollisuuteni estäisi sen.' Senjälkeen hän panetti meidät vankikomeroon, jossa olemiseen toverini eivät ehtineet ikävystyä. He lähtivät nimittäin sieltä jo kolmen päivän perästä näyttelemään surullista osaa isolla torilla. Minä sain olla vankeudessa ummelleen kolme viikkoa, Luulin rangaistustani lykättävän vaan senvuoksi, että aiottiin tehdä se kerrassaan hirveäksi, odotin jo aivan uutta kuolemanrangaistustapaa, kunnes corregidor tuotti minut eteensä ja lausui: 'Kuule tuomiosi. Olet vapaa. Sinutta olisi ainokainen poikani murhattu maantiellä. Isänä halusin palkita tekosi; tuomarina en voinut sinua vapauttaa; sentähden kirjoitin hoviin; pyysin puolestasi armoa, ja siihen suostuttiin. Mene siis, mihin haluat! Mutta', lisäsi hän, 'usko minua ja käytä hyväksesi tätä onnellista tapausta. Palaja takaisin ja heitä ijäksi rosvonammatti.'

"Nämä sanat liikuttivat minua; läksin Madriidiin päättäen parantaa elämäni ja viettää täällä hiljaista elämää. Täällä sain kuulla isäni ja äitini kuolleiksi ja perintöni erään vanhan sukulaisen käsissä, jonka tili siitä ei olisi kestänyt omantunnon arvostelua. En saanut häneltä enempää kuin kolmetuhatta tukaattia, joka lienee ollut tuskin neljäs osa omaisuudestani. Mutta mitä tehdä? Jutun nostamisella en olisi hyötynyt mitään. Etten olisi aivan toimetonna, niin ostin itselleni alguazilintoimen, jota hoidan ikäänkuin en olisi koskaan muuta tehnytkään. Virkaveljeni olisivat varmaan panneet vastaan, jos olisivat tunteneet entiset vaiheeni. Hyvä kyllä, he eivät niitä tunne tai eivät ole tuntevinaan, mikä onkin samantekevä. Mutta, sinulle haluan nyt avata koko sydämeni. Uusi ammattini ei miellytä minua hituistakaan, minä ikävöin entistä tointani. Tunnen vahvaa halua jättää virkani ja lähteä jonakin kauniina aamuna vuoristoon, joka on Tajo virran lähteillä. Minä tiedän niillä seuduilla löytyvän erään piilopaikan, jossa asuu iso rosvojoukko. Jos haluat seurata minua, niin lähdemme kartuttamaan noiden urosten seuraa. Minä tulen päällikön apulaiseksi; ja saadakseni heidät ottamaan sinut ilolla vastaan, niin vakuutan nähneeni sinun kamppailevan kymmenen kertaa vierelläni. Minä ylistän urhollisuuttasi pilviin asti; puhun paremmin puolestasi kuin kenraali upseerin puolesta, jota hän tahtoo ylennettäväksi. Petoksesta, jonka teit, en tietysti mainitse sanaakaan: se herättäisi epäluuloa sinua kohtaan; siitä olemme siis vaiti. Niin", lisäsi hän, "lähdetkö kanssani? Odotan vastaustasi."

Minä kielsin ehdottomasti. "Kullakin on omat taipumuksensa", vastasin Rolandolle: "te olette syntynyt rohkeita tekoja varten, minä rauhallista ja mukavaa elämää varten." Kiellostani huolimatta hän kuitenkin palasi taas aterian lopussa tähän asiaan. Hän ilmoitti minulle päättäneensä lähteä rosvojen luo, jotka olivat tarjonneet hänelle varapäällikön paikan, ja koetti uudestaan taivuttaa minua suostumaan yhteen tuumaan. Mutta huomattuaan yrityksensä raukeavan tyhjiin hän muutti äkkiä ryhtiään ja ääntään; hän katsoi minuun ylpeästi ja lausui vakavalla äänellä: "Koska olet mieheksesi niin mitätön, että pidät orjanvirkaasi parempana kuin kunniata kuulua urhomiesten joukkoon, niin jätän sinut omaan mitättömyyteesi. Mutta kuuntele tarkasti sanoja, jotka sinulle nyt sanon, niin että ne painuvat ijäksi mieleesi! Unhota tavanneesi minut tänäpäivänä, äläkä kertaakaan hiisku sanaakaan minusta yhdellekään ihmiselle; sillä jos kuulen sinun kerrankin maininneen minun nimeni … sinä tunnet minut: en sano enempää." Sen sanottuaan hän kutsui isäntää, maksoi viinin ja me nousimme ja läksimme pois.

Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

Jossa kerrotaan, miten Gil Blas lähtee don Bernard de Castil Blazo'n luota ja mihin hän sitten joutuu.

Tullessamme kapakasta ulos ja hyvästellessämme toisiamme, näin herrani astuvan katua pitkin. Hän näki myöskin minut, ja minä huomasin hänen useita kertoja katsahtavan Rolandoon. Häntä kummastutti ilmeisesti nähdessään minut sellaisten seurassa. Sillä varma on, ettei Rolandon ulkonäkö puhunut suotuisasti hänen tapainsa puolesta. Hän oli kookas ja romuluinen; pitkässä naamassa oli suuri kyömynenä; ja jos hän ei ollutkaan suorastaan inhottavan näköinen, niin hän näytti ainakin hävyttömältä lurjukselta.

En erehtynyt arveluissani. Illalla huomasin Rolandon naaman tehneen suuren vaikutukseen don Bernardiin. Hän olisi varmaan empimättä uskonut kaikki hänen sievät tekosensa, jos olisin uskaltanut ne kertoa. Hän kysäisi minulta, kuka se roikale oli, jonka hän näki seurassani päivällä. Vastasin, että hän oli muuan alguazil, luullen hänen tyytyvän siihen vastaukseen ja ettei hän kysyisi enempää. Mutta hän alkoi urkkia yhtä ja toista, ja kun jouduin siitä hämilleni, muistaessani Rolandon uhkaukset, niin hän keskeytti äkkiä keskustelun ja meni maata. Toimitettuani seuraavana aamuna tavalliset palvelustehtäväni hän luki kouraani kymmenen tukaattia kymmenen realin asemesta lausuen: "Tämän saat, ystäväni, palkaksesi siitä, että olet palvellut minua tähän asti. Mene hakemaan toinen palveluspaikka; minä en voi pitää palvelijaa, jolla on sellaisia tuttavuuksia." Koetin puolustautua kertomalla tuntevani tämän alguazilin Valladolidin ajoilta, jossa lääkärinä ollessani olin kerran lääkinnyt häntäkin. "Hyvä, hyvä", vastasi don Bernard "sinä osaat sukkelasti puolustautua; mutta se sinun olisi pitänyt sanoa eilen eikä joutua hämillesi." — "Herra", vastasin, "tosi on se, etten uskalla sitä sanoa vaitiolonlupauksen takia; siitä syystä jouduin hämilleni." — "Tosiaankin", vastasi hän, taputtaen minua hiljaa olalle, "se on uskollista vaitiolemista! En olisi uskonut sinua niin viekkaaksi. Mene, poikaseni, me eroomme nyt: palvelija, joka seurustelee sellaisten kanssa, ei sovi minulle."

Kukkaroni oli tällä kertaa hyvin varustettu. Sen melkoisen summan lisäksi, jonka olin tohtori Sangradon luona ollessani säästänyt palkastani, olin saanut paljon juomarahoja don Bernardilta — hän oli hyvin antelias. Kun en nyt tuntenut mitään halua palvelemiseen, niin päätin lähteä matkustelemaan. Tunsin varsinkin suurta halua nähdä Toledoa; sinne saavuin kolmen päivän kuluttua. Otin asunnon eräässä hyvässä ravintolassa, jossa minua pidettiin ylhäisenä aatelismiehenä korean pukuni vuoksi, jota tietysti pidin ylläni. Nähtyäni kaiken, mitä Toledossa on katsomisen arvoista, läksin taas matkalle eräänä aamuna päivän sarastaessa, kulkien Cuencan tietä myöten, tarkoituksella mennä Aragoniaan. Toisena päivänä tulin matkani varrella erääseen ravintolaan; ja nauttiessani virvokkeita sinne saapui joukko pyhän hermandadin sotilaita. He tilasivat viiniä ja rupesivat juomaan, jota tehdessään he keskustelivat eräästä miehestä, joka heidän pitäisi vangita. "Hän ei ole kolmeakolmatta vuotta vanhempi; hänellä on pitkä musta tukka, kaunis vartalo, kotkannenä, ja hän ratsastaa ruskealla hevosella."

Kuuntelin heidän puhettaan, josta olin olevinani aivan välinpitämätön, eikäpä se todestaan minua suuresti liikuttanutkaan. Jätin heidät ravintolaan jatkaen matkaani. En ollut astunut puoltakaan tuntia, kun näin erään nuoren erittäin pulskan aatelismiehen ratsastavan kastanjanruskealla hevosella. "Totisesti", lausuin itsekseni, "tuossahan se mies on, jota hermandadin miehet etsivät, tai sitten erehdyn kokonaan. Hänellä on pitkä musta tukka ja kotkannenä; hän on ihan varmaan se takaa ajettu." Minä tahdon tehdä hänelle hyvän palveluksen. "Sennor", kysyin häneltä, "sallitteko kysyäni, onko teillä ollut äskettäin joku kunnianasia suoritettavana." Ratsumies ei vastannut kysymykseeni, mutta katsoi hämmästyneenä minua. Vakuutin etten suinkaan uteliaisuudesta tehnyt sitä kysymystä. Sen hän hyvin uskoi, kerrottuani hänelle, mitä olin kuullut ravintolassa. Silloin hän vastasi, "jalomielinen vieras, en kiellä näiden sotilasten juuri minua tarkottavan; otanpa siis toisen tien karttaakseni heitä." — "Minun mielestäni", vastasin, "meidän pitäisi etsiä joku turvallinen paikka, jossa voisimme olla suojassa ukonilmalta, joka on ihan tulossa." Silloin huomasimme puitten alla hyvin varjoisan käytävän, joka johti meidät erään vuoren juurelle, jossa oli erakkomaja.

Se oli suuri ja syvä onkalo, jonka aika oli kaivertanut kallioon; ihmiskädet olivat rakentaneet sen eteen kivistä ja raakunkuorista rakennuksen, joka oli ruohon peitossa. Ympäristö oli kirjavana tuhansia erilaisia kukkia, joiden tuoksu täytti ilman, ja luolan vieressä oli vuoressa pieni halkeama, josta syöksyi kohisten lähde, valaen vedellään alla olevaa niittyä. Majan ovella seisoi ystävällinen, vanhuudesta raihnainen erakko. Toisella kädellään hän nojasi sauvaan, ja toisessa oli rukousnauha, jossa oli ainakin kaksisataa helmeä. Päässä hänellä oli ruskea villamyssy, joka oli painettu syvään yli korvain, ja parta, joka oli luntakin valkeampi, ulottui vyötäisille asti. Me lähestyimme häntä. "Isäseni", lausuin hänelle, "suotteko meille suojaa ukonilmaa vastaan, joka on uhkaamassa?" — "Tulkaa, lapseni", vastasi erakko katseltuaan minua tarkkaavaisesti; "tulkaa majaani, ja asukaa siellä niin kauan kuin haluatte. Hevosenne voitte viedä tuonne; siellä sen on hyvä olla", lisäsi hän, osottaen eturakennusta. Toverini vei hevosensa sinne, ja sitten menimme vanhuksen kanssa luolaan.

Tuskin olimme päässeet katon alle kun rankkasade puhkesi hirmuisella ukkosenjyskeellä ja salamoilla. Erakko lankesi polvilleen pyhän Pacomiuksen kuvan eteen, joka oli liimattu seinään kiinni, ja me noudatimme hänen esimerkkiään. Kun ukonilma meni ohi, niin me nousimme ylös: mutta kun sadetta jatkui eikä yö enää ollut kaukana, niin vanhus lausui meille: "Lapset, en kehottaisi teitä enää lähtemään tielle tähän aikaan, ellei aivan tärkeät asiat sitä vaadi." Toverini ja minä vastasimme, ettei mikään estänyt meitä jäämästä, ja että jollemme olisi kovin suureksi vaivaksi hänelle, niin pyytäisimme yösijaa hänen majassaan. "Minulle te ette ole yhtään vaivaksi", vastasi erakko. "Mutta teille itsellenne se ei ole mukavaa, sillä makuusijanne tulee olemaan huono, eikä minulla ole tarjota teille muuta kuin erakonruokaa."

Näin sanoen tämä hurskas vanhus vei meidät istumaan erään pienen pöydän ääreen, jossa oli moniaita sipulia, palanen leipää ja ruukullinen vettä. Niitä osottain lausui vanhus: "Tässä näette, lapseni, tavallisen ruokani; mutta nyt tahdon teidän tähtenne tuoda vähän parempaa." Hän meni ottamaan palasen juustoa ja kaksi kourantäyttä pähkinöitä, asettaen ne pöydälle, Toverini, jolla ei ollut erityistä ruokahalua, ei maistanut juuri mitään. "Huomaan, että olette tottunut parempiin ruokiin kuin minun", lausui vanhus sen nähdessään, "tai paremminkin on lihan palvelus turmellut luonnollisen makunne. Samallainen olin minäkin maailmassa. Eivät parhaimmatkaan liharuuat, hienoimmatkaan herkut olleet kyllin hyviä minulle; mutta yksinäisyyteen tultuani ovat aistini saavuttaneet takaisin entisen puhtautensa. Nykyään en syö muuta kuin juuria, hedelmiä ja maitoa, sanalla sanoen, ainoastaan esivanhempamme ravintoaineita."

Hänen puhuessaan nuori aatelismies vaipui syviin mietteisiin. Erakko huomasi sen. "Poikaseni, sinun sydämesi on rauhaton", lausui hän. "Etköhän voisi kertoa minulle, mikä mieltäsi painaa? Avaa sydämesi minulle. Minä olen sillä ijällä, jolloin voidaan antaa neuvoja, ja sinä olet ehkä niiden tarpeessa." — "Kyllä on niin laita isäseni", vastasi aatelismies huoahtain, "olen todellakin niiden tarpeessa. Tahdon noudattaa niitä, joita te niin ystävällisesti tarjootte minulle. Enpä luule vaaralliseksi ilmaista huoliani teidän kaltaisellenne ihmiselle." — "Et suinkaan, poikaseni", vastasi vanhus, "älä pelkää mitään; minulle voi kuka tahansa tunnustaa murheensa." — Silloin aatelismies kertoi seuraavan historian:

Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

Don Alfonson historia.

"En tahdo salata teiltä mitään, isäni, enkä myöskään tältä vieraalta, joka meitä kuuntelee; sen jalomielisyyden perästä, jota hän on minulle osoittanut, en voi olla luottamatta häneen. Olen kotoisin Madriidista ja alkuperäni on tällainen. Eräs saksalaisen kaartin upseereja, nimeltään parooni von Steinbach löysi kerran palatessaan iltasella kotiinsa portailtaan valkeaan liinaan käärityn nyytin. Hän otti sen ja vei huoneeseensa vaimolleen. Nyytti sisälsi vasta syntyneen lapsen, joka oli kääritty hienoimpaan palttinaan, johon oli myöskin pistetty paperilippu. Siihen oli kirjoitettu, että lapsi kuului hyvänsäätyisille ihmisille, jotka kerran tulisivat ilmaisemaan itsensä. Vielä mainittiin siinä pojan olevan kastetun nimellä Alfonso. Minä olen tämä onneton lapsi, ja muuta en alkuperästäni tiedä.

"Kohtaloni liikutti paroonia ja hänen vaimoaan; ja kun heillä ei ollut itsellään lapsia, niin he päättivät kasvattaa minut Alfonson nimellä. Kuta vanhemmaksi vartuin, sitä enemmän he tunsivat kiintyvänsä minuun. Lapsellisuudellani ja herttaisuudellani sain heidät aina itseäni hyväilemään. Saavutin siis heidän rakkautensa. He hankkivat minulle kaikenlaisia opettajia. Kasvatukseni tuli heidän ainoaksi harrastuksekseen; ja sensijaan että olisivat kärsimättömyydellä odottaneet vanhempaini saapuvan ilmaisemaan itsensä, he näyttivät päinvastoin toivovan syntyperäni pysyvän ainaisesti salassa. Kun aloin tulla asekuntoiseksi, niin parooni lähetti minut sotapalvelukseen. Hän hankki minulle vänrikinpaikan sekä laitatti pienet vaunut minulle, ja kiihottaakseen minua etsimään tilaisuuksia, joissa kunniaa saavutetaan, hän lausui, että tie maineeseen on kaikille avoinna, ja että sodassa saamani kunnia tulisi olemaan sitä suurempi, kun saisin kiittää siitä ainoastaan itseäni. Samalla hän ilmoitti minulle syntyni salaperäisyyden, josta en ollut siihen asti mitään tiennyt. Kun minua yleensä pidettiin Madriidissa hänen poikanaan, joksi itsekin olin luullut itseäni, niin voitte arvata, että se tieto teki minuun hyvin tuskallisen vaikutuksen. En voinut enkä voi vieläkään ajatella sitä ilman häpeäntunnetta. Kuta varmemmalta näyttää, että lienen ylhäistä syntyperää, sitä surettavampaa on tietää niiden hyljänneet minut, joita saan elämäni lahjassa kiittää.

"Läksin Alankomaihin palvelukseen; mutta pian senjälkeen tehtiin rauha. Palasin Madriidiin, jossa parooni ja paroonitar ottivat minut entisellä hellyydellä vastaan. Kävelin kerran, oltuani jo kaksi kuukautta kotona, muutamalla syrjäisellä kadulla. Silloin eräs tuntematon henkilö hyökkäsi päälleni, luullen nähtävästi minua joksikin toiseksi, ja syyti törkeimpiä solvauksia minua vastaan. Mutta huomattuaan olevani parooni von Steinbachin poika, (minä puolestani en tuntenut häntä ensinkään) hän koetti pyytää anteeksi. Mutta loukkaus oli niin törkeä, ettei sitä voinut sovittaa muualla kuin verellä: käskin hänen siis puolustautumaan. Paljastimme miekkamme, eikä ottelu kestänyt kauan. En tiedä, lieneekö hän ollut liian malttamaton, vai olinko ehkä taitavampi häntä, summa on, että annoin pian hänelle kuolettavan piston. Hän horjui ja kaatui. Kauhuissani siitä, että olin surmannut ihmisen juoksin kotiini, hyppäsin nopeasti ratsuni selkään ja läksin ratsastamaan Toledoon päin. En uskaltanut käydä sanomassa jäähyväisiä parooni von Steinbachille, koska ymmärsin asian tuottavan hänelle surua, ja muuten käsitin oloni Madriidissa niin vaaralliseksi, etten voinut kyllin nopeasti sieltä paeta.

"Surulliset ajatukset mielessäni ratsastin koko lopun yötä ja seuraavan aamupäivän. Mutta päivällisaikaan minun täytyi pysähtyä antaakseni hevosen levätä, mikä oli tarpeen myöskin helteen takia, joka alkoi käydä kovin tukalaksi. Viivyin eräässä kylässä auringon laskuun saakka, jonka jälkeen jatkoin matkaani, aikoen päästä yhteen menoon Toledoon asti. Olin jo ajanut Illescas'iin ja pari peninkulmaa sen ohikin, kun noin puoliyönaikana minut yllätti keskellä aukeata hirmuinen ukkosilma, samallainen kuin tämänpäiväinen. Lähestyin erästä puutarhanmuuria, joka oli muutaman askeleen päässä minusta, ja kun en parempaakaan suojapaikkaa nähnyt, niin asetuin hevosineni niin hyvin kun voin katsomalavan alle muutaman huvihuoneen viereen, joka oli muurin päässä. Nojautuessani ovea vastaan huomasin sen olevan auki, jota arvelin palvelijan huolimattomuuden syyksi. Nousin satulasta pois, ja astuin huvimajaan sekä uteliaisuudesta että sateen tähden, joka kasteli minua lavan allakin; sitten vedin hevosenikin mukaani ohjista.

"Rajuilman kestäessä tarkastelin paikkaa, jossa olin, vaikken voinut mitään nähdä muulloin kuin salamain välähdellessä. Huomasin, että talo epäilemättä kuului ylempisäätyiselle väelle. Odotin sateen taukoomista lähteäkseni uudestaan matkalle, mutta silloin huomasin ulompaa kirkasta valoa, mikä sai minun muuttamaan päätökseni. Jätin hevoseni majaan, sulkien oven huolellisesti, ja läksin astumaan valoa kohden, siinä mielessä että talonväki oli mahdollisesti vielä jalkeilla, että voisin pyytää yösijaa. Kulettuani parin käytävän läpi saavuin erään salin eteen, jonka ovi oli niinikään auki. Astuin sisään; komeassa kristallikruunussa paloi siellä joukko vahakynttilöitä, joiden valossa näin, että huone oli perin komeasti sisustettu, josta huomasin talon todella kuuluvan jollekin ylimykselle. Lattia oli marmorista, paneelit kauniit ja taidokkaasti kullatut, seinäkoristeet olivat niinikään ihmeteltäviä taideteoksia ja katto oli täynnä mitä hienoimpia maalauksia. Mutta kaikista enimmin huomiota herättäviä olivat lukemattomat valkomarmoriset rintakuvat, joita sali oli täynnä ja jotka esittivät Espanjan kuuluisimpia sankareita. Minulla oli hyvää aikaa katsella tätä komeutta, sillä vaikka tuontuostakin koetin tarkkaavasti kuunnella, niin en kuullut pienintäkään risahtusta mistään enkä nähnyt yhtäkään ihmistä.

"Salin eräällä seinällä oli ovi, joka oli ainoastaan työnnetty kiinni. Raotin sitä ja näin siellä rivin huoneita, joista ainoastaan viimeinen oli valaistu. Palaisinko takaisin, vai uskaltaisinko mennä sinne? Ymmärsin tosin että palaamiseni olisi ollut viisainta, mutta uteliaisuuteni sai voiton. Menin eteenpäin, kuljin huoneitten läpi ja saavuin valaistuun kamariin. Siellä paloi marmoripöydällä yksi vahakynttilä kullatussa hopeajalassa. Huomasin huonekaluston olevan ylen hienoa ja komeata tekoa, mutta katsahdettuani huoneessa olevaan vuoteeseen, jonka uutimet olivat puoleksi avatut lämmön tähden, veti siinä makaava henkilö kokonaan huomioni puoleensa. Hän oli nuori nainen, joka ukkosenjyrinästä huolimatta nukkui sikeästi. Lähestyin häntä hiipien, ja silloin hän heräsi.

"Ajatelkaahan kuinka hän säikähtyi, nähdessään yösydännä huoneessaan tuntemattoman miehen. Hän vavahti kauhusta ja parahti kimakasti. Koetin rauhoittaa häntä, ja lausuin hänelle notkistaen polveani: 'Rouvani, älkää pelätkö; en tule tänne pahoissa aikomuksissa.' Aioin jatkaa, mutta hän oli niin pelästynyt, ettei kuullut mitään. Hän kutsui useita kertoja naisiaan; ja kun ei kukaan vastannut, niin hän heitti ylleen keveän yöpuvun, joka oli sängyn vieressä, hyppäsi nopeasti vuoteestaan ja riensi samain huoneitten läpi, joista minäkin olin tullut, huutaen milloin palvelusneitojaan, milloin pikku sisartaan, joka oli hänen hoidettavanaan. Odotin talon kaikkein palvelijain saapuvan, ja ehdin ajatella sitäkin, että he minua kuulematta antaisivat minulle pahoin selkään. Mutta onnekseni hänen huutojensa johdosta ei saapunut muuta kuin muuan vanha palvelija, joka ei olisi voinut paljon häntä suojella, jos vaaraa todella olisi ollut. Palvelijan tulosta hän kuitenkin jonkunverran rohkaistui ja kysyi minulta ylpeästi, kuka olin, miten ja mitävarten olin rohjennut tulla hänen taloonsa. Rupesin selittelemään, mutta tuskin ehdin mainita puutarhamajan oven olleen auki, kun hän huudahti: 'Taivaan nimessä, mikä epäluulo nousee mieleeni!'

"Näin sanoen hän sieppasi kynttilän pöydältä ja juoksi läpi kaikkein huoneitten, vaan palvelijoitaan ja sisartaan hän ei nähnyt, huomasihan vaan, että he olivat vieneet mennessään kaikki tavaransa. Epäluulonsa näytti siis vaan liiankin aiheutetulta, jonkavuoksi hän tuli kiivaasti minua kohden lausuen: 'Konna, älä teeskentele petoksesi lisäksi. Sattumalta sinä et ole tullut tänne: sinä olet don Fernand de Leyvan väkeä, ja olet osallinen hänen rikokseensa.' — 'Rouva', vastasin, 'älkää sekottako minua vihollisiinne. Minä en tunne don Fernand de Leyvaa, en tiedä edes, kuka te olette. Olen onneton aatelismies, jonka eräs kunniariita on pakottanut poistumaan Madriidista, ja minä vannon kaiken pyhän nimessä, etten olisi koskaan tullut luoksenne, ellei ukonilma olisi yllättänyt minua matkalla. Muuttakaa siis suosiollisemmiksi ajatuksenne minusta: älkää pitäkö minua vihollisenanne, vaan ennemminkin niiden kostajana.' Nämä sanat ja ääni, jolla ne lausuin, rauhottivat häntä, niin ettei hän enää katsonut minua pahantekijäksi; mutta pelosta pääseminen vaikutti sen, että hän heittäytyi kokonaan surun valtaan. Hän alkoi itkeä katkerasti. Hänen kyyneleensä liikuttivat minua, niin että olin pian miltei yhtä murheissani kuin hänkin, vaikken edes tiennyt, mikä hänen suruunsa oli oikeastaan syynä. Itkin hänen kanssaan, mutta sitten jouduin ankaraan raivoon hänelle tehden vääryyden johdosta ja paloin halusta kostaa sen. Kysyin häneltä: 'Rouva, millä tavalla teitä on loukattu? Puhukaa: minä otan kostonne omakseni. Tahdotteko, että ajan takaa don Fernandia ja lävistän miekallani hänen sydämensä? Nimittäkää kaikki ne, joiden verta kostonne vaatii; käskekää! Mitä vaaroja, mitä vaivoja asianne suoritus vaatineekin, niin se muukalainen, jonka luulitte kuuluvan vihollistenne joukkoon, on tekevä sen puolestanne.'

"Intoni hämmästytti naista, pysäyttäen hänen kyyneltulvansa. 'Antakaa anteeksi, herra, epäluuloni', lausui hän, 'kova kohtaloni oli syynä siihen. Teidän jalomielisyytenne saa minun näkemään erehdykseni; en enää tunne häpeätä, että vieras on näkemässä häväistystä, joka on tapahtunut perheelleni. Jalo vieraani, en hylkää apuanne; mutta don Fernandin henkeä en teiltä vaadi.' — 'Mitä palveluksia sallitte siis minun teille tehdä, rouva?' kysyin silloin. — 'Herra', vastasi rouva, 'syy itkuuni on tämä; don Fernand de Leyva on pyytänyt vaimokseen sisartani Juliaa, jonka hän oli nähnyt kerran Toledossa, jossa me tavallisesti asumme; mutta isäni, Polan'in kreivi, hylkäsi hänen kosintansa vanhan vihamielisyyden vuoksi, joka on vallinnut perheittemme välillä. Sisareni on nähtävästi ollut kyllin heikko seuratakseen palvelijaini neuvoja, jotka don Fernand on varmaan lahjonut. Saatuaan tietoonsa, että me olimme aivan yksinämme tällä maatilalla, hän on käyttänyt hyväkseen tilaisuutta ja on nyt vienyt pois Julian ja piilottanut hänet jonnekin, kunnes ovat naimisissa. Nyt haluaisin vaan selville, mihin hän on sisareni piilottanut, että isäni ja veljeni, jotka ovat olleet jo kaksi kuukautta Madriidissa voisivat ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin. Jumalan nimessä pyydän senvuoksi teiltä sitä suurta palvelusta, että tutkisitte tarkasti kaikki Toledon ympäristöt saadaksenne varman tiedon tästä asiasta; koko perheeni on siitä teille ijäti kiitollinen.'

"Donna Seraphina — se oli naisen nimi — ei ajatellut, kuinka sopimaton hänen antamansa tehtävä oli miehelle, joka ei voinut kyllin nopeasti poistua Castiliasta; mutta kuinkapa hän olisi voinut sitä aavistaa; enhän ajatellut sitä itsekään. Hyvilläni kun voin olla hyödyksi hänelle otin riemulla vastaan tehtävän, luvaten täyttää sen yhtä suurella innolla kuin nopeudellakin. En malttanut odottaa edes päivännousua lunastaakseni lupaukseni vaan jätin heti paikalla Seraphinan, vannoen korvaavani säikäyksen, jonka alussa olin tuottanut hänelle, ja vakuuttaen antavani pian uutisia itsestäni. Läksin samaa tietä kuin olin tullutkin. Kaksi päivää etsin Julian ryöstäjää; mutta tarkimmatkaan tiedustelut eivät hyödyttäneet mitään; en löytänyt heistä jälkeäkään. Harmissani puuhaini menestymättömyydestä palasin Seraphinan luo, jonka arvelin olevan nääntymäisillään epätietoisuuden vuoksi. Mutta hän olikin paljon rauhallisempi kuin luulinkaan. Hän sanoi olleensa onnekkaampi minua, hän nimittäin tiesi sisarensa tilan, koska oli saanut kirjeen don Fernandilta itseltään. Hän oli kirjoittanut salaa naineensa Julian ja vieneensä hänet erääseen Toledon luostariin. 'Minä lähetin hänen kirjeensä isälleni', jatkoi Seraphina. 'Toivon että asia sovitaan hyvällä, ja että juhlalliset häät päättävät riidan, joka on niin kauan erottanut perheitämme.'

"Tehtyään siten selkoa sisarensa kohtalosta Seraphina rupesi puhumaan vaivasta, jota oli tuottanut minulle, ja vaarasta, johon oli ajattelemattomasti saattanut minut. Vasta jälestäpäin hän oli muistanut sanoneeni hänelle olevani pakomatkalla kunniariidan tähden, joten naisenryöstäjän etsiminen oli kovin sopimaton tehtävä minulle. Hän pyysi anteeksi menettelyään kohteliaimmilla sanoilla. Kun olin levon tarpeessa, niin hän vei minut saliin, jossa istuuduimme vierekkäin. Hänellä oli yllään aamupuku valkeasta, mustaraitaisesta tahtisilkistä, ja päässään samasta aineesta tehty hattu, jossa oli mustat sulat. Tästä olisi voinut arvata hänet leskeksi, mutta hän oli niin nuori, etten tiennyt oikein, mitä ajatella.

"Jos minua kiusasi halu saada selkoa siitä, niin hän näkyi puolestaan olevan yhtä utelias tietämään, kuka minä olin. Hän pyysi minun ilmoittamaan nimeni, jonka hän varmasti arveli olevan jaloa syntyä, päättäen sekä hienosta ulkomuodostani, että varsinkin ylevämielisestä alttiudestani häntä palvelemaan. Kysymys oli minulle epämukava; punastuin ja jouduin hämilleni; enkä kiellä vastanneeni olevani parooni von Steinbachin poika, joka taasen oli saksalaisen kaartin upseeri. 'Sanokaapa vielä', kysyi hän edelleen, 'miksi olette lähtenyt Madriidista. Tarjoon teille edeltäkäsin isäni ja veljeni, don Gaspardin, vaikutusvallan avuksenne. Se on vähin kiitollisuuden osoitus miehelle, joka on minua palvellakseen pannut oman elämänsä vaaraan.' Minä kerroin hänelle juurtajaksain kaikki seikat kaksintaistelustani, ja hän myönsi vastustajani olleen väärässä sekä lupasi taivuttaa koko perheensä minun puolelleni.

"Tyydytettyäni hänen uteliaisuutensa pyysin hänen tekemään saman minulle. Kysyin, oliko hänen kätensä vapaa vai sidottu. 'Kolme vuotta sitten,' vastasi hän, 'naittoi isäni minut don Diego de Lazalle, ja viisitoista kuukautta sitten tulin leskeksi.'

"Silloin puheemme keskeytyi, sillä saliin saapui kuriiri, tuoden kirjeen Seraphinalle hänen isältään, Polan'in kreiviltä. Hän kysyi, sallisinko hänen lukea sen, ja lukeissa huomasin hänen kalpenevan ja vapisevan. Luettuaan sen hän kohotti silmänsä ylöspäin, jotka täyttyivät kyynelistä, ja huoahti syvään. En voinut nähdä tyvenesti hänen suruansa. Tulin levottomaksi, ja ikäänkuin aavistaen, mikä isku minua odotti, tunsin jäätävän kylmyyden leviävän läpi ruumiini. 'Rouva', lausuin hänelle tuskin kuuluvalla äänellä, 'voitteko sanoa minulle, mitä onnettomuuksia tämä kirje teille ilmoittaa?' — 'Katsokaa, herra', vastasi Seraphina suruisesti, antaen kirjeen minulle, 'lukekaa itse, mitä isäni kirjoittaa. Se koskee liiankin paljon teitä itseänne.'

"Nämä sanat kammottivat minua; otin kirjeen vapisten käteeni ja luin siitä seuraavat sanat:

'Don Gaspard, veljesi, surmattiin eilen eräällä Madriidin syrjäkadulla. Hän sai miekanpiston, josta hän kuoli tänään; ja kuollessaan hän kertoi murhaajan olleen saksalaisen kaartin upseerin, parooni von Steinbachin pojan. Onnettomuuden lisäksi vielä on murhaaja päässyt pakenemaan. Hän on kadonnut; mutta piilköön hän missä tahansa, niin minä en säästä mitään löytääkseni hänet. Minä kirjoitan useille maaherroille, jotka tekevät kaikkensa saadakseen hänet kiinni, jos hän saapuu heidän maakuntainsa kaupunkeihin; ja toisilla kirjeillä aion sulkea häneltä kaikki tiet.'

Kreivi de Polan.

"Ajatelkaahan, mihin mielentilaan tämä kirje saattoi minut. Olin useita minuutteja aivan liikkumatonna, enkä saanut sanaa suustani. Käsitin kuitenkin, että don Gaspardin kuolema teki kerrassaan tyhjäksi koko kauniin, nousevan toivoni. Jouduin hurjaan epätoivoon ja heittäydyin Seraphinan eteen ja lausuin, ojentaen paljastetun miekkani hänelle: 'Rouva, säästäkää Polan'in kreiviä etsimiseltä, koska etsittävä kenties voisi paeta hänen vihaansa, kostakaa te itse veljenne kuolema; vuodattakaa omalla kädellänne hänen surmaajansa veri; iskekää. Saman raudan kautta, jolla otin veljeltänne elämän, tulkoon kuolema hänen onnettomalle vihamiehelleenkin.' — 'Herra', vastasi Seraphina, jota sanani liikuttivat, 'rakastin don Gaspardia; ja vaikka te surmasittekin hänet rehellisessä kaksintaistelussa, ja vaikkapa hän itse olikin syypää onnettomuuteensa, niin tietäkää, etten kuitenkaan voi olla yhtymättä isäni kostonaikeisiin. Niin, don Alfonso, olen teidän vihamiehenne ja tulen käyttämään teitä vastaan kaiken, mitä veri ja ystävyys voivat minulta vaatia; mutta kohtalonne onnettomuuksia en tahdo väärin käyttää; tämä koston tilaisuus on arvoton, sillä joskin kunnia vaatii minua kostamaan, niin se samalla kieltää tekemästä sitä pelkurimaisesti. Vierasvaraisuuden käskyt ovat pyhät, enkä halua maksaa tekemiänne palveluksia veren vuodattamisella. Menkää; paetkaa, jos voitte, vainojamme ja lain ankaruutta; pelastakaa henkenne vaarasta, joka teitä uhkaa.'

"Nousin ylös ja läksin. Hän antoi hevoseni takaisin, ja minä läksin Toledoon, jossa viivyin kahdeksan päivää. Sitten läksin taas tielle ja tulin tähän erakkomajaan, esiintyen yleensä kuten sellainen, jolla ei ole mitään pelkäämistä. Tämä asia mieltäni painaa, isäni. Voitteko antaa minulle neuvoja, miten nyt menettelisin."

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

Kuka erakkovanhus oikeastaan oli ja miten Gil Blas huomaa olevansa tuttavien joukossa.

Kun don Alfonso oli lopettanut surullisen kertomuksensa, niin erakkovanhus alkoi puhua, kehottaen häntä kärsivällisyyteen, vaan silloin luolaan astui eräs toinen erakko, kantaen täysinäistä kerjuupussia. Hän oli ollut almuja keräämässä Cuencassa, ja palasi sieltä nyt runsaan saaliin kera. Hän näytti toveriaan paljon nuoremmalta, ja hänellä oli suuri punainen parta. "Ole tervetullut, veli Antonio", lausui vanha erakko hänelle, "mitä uutisia kuuluu kaupungista?" — "Sangen huonoja", vastasi punaparta, viskaten hänelle kirjeeksi taitetun paperipalan; "tästä saatte nähdä." Vanhus avasi sen ja luettuaan hyvin tarkkaavaisesti huudahti: "Jumalan kiitos! sytytin on valmis, nyt tiedämme, mitä meidän on tehtävä. Heittääkseni näyttelemisen pois, don Alfonso", lausui hän kääntyen toveriini, "niin ilmoitan olevani, kuten tekin, sallimuksen oikkujen heittelemä mies. Minulle kirjoitetaan Cuencasta, joka on peninkulman päässä täältä, että minua on mustattu oikeusviranomaisille, joiden kaikki kätyrit tullevat huomenna erakkomajaani vangitsemaan minua; mutta heidän ei pidä löytämän kettua luolastaan. En ole ensikertaa sellaisessa pelissä, mutta älyn miehenä olen aina niistä selviytynyt. Nyt saatte nähdä minut oikeassa karvassani, sillä toden puhuen, mikä lienenkin, erakko ja vanhus en ainakaan ole."

Näin lausuen hän otti pitkän kaapunsa yltään, ja sen alta tuli näkyviin mustasta sarssista tehty ratsastuspuku, hihat koristeleikkauksilla varustetut ja muuten komea; sitten hän otti myssyn päästään, irroitti nauhan, jolla valeparta oli kiinni, joten hän yhtäkkiä muuttui nuoreksi mieheksi, ehkä noin kahdeksankolmatta tai kolmikymmenvuotiseksi. Hänen esimerkkiään seuraten veli Antoniokin pani erakkopuvun pois, otti irti punaisen partansa, sekä veti ylleen kehnon palttinanutun, jonka hän otti eräästä vanhasta, puoleksi lahonneesta arkusta. Mutta ajatelkaa hämmästystäni, kun erakkovanhus oli vanha tuttavani don Rafael herra, ja veli Antonio oli entinen rakas ja uskollinen palvelijani Ambrosio. "Siunaa ja varjele!" huudahdin silloin, "olenhan joutunut keskelle vanhoja tuttaviani." — "Aivan oikein, herra Gil Blas", vastasi Rafael nauraen, "tapaatte kaksi vanhaa ystäväänne vähimmin sitä aavistaessanne. Myönnän, että teillä on yhtä ja toista moittimista meitä kohtaan; mutta unohtakaamme se, mikä on ollutta ja mennyttä, ja kiittäkäämme taivasta, joka on taas johtanut meidät yhteen. Ambrosio ja minä tarjoomme palvelustamme teille; eikä sitä ole vähäksi arvattava. Älkää uskoko meistä kovin pahaa. Me emme käy kenenkään kimppuun emmekä murhaa ketään; ainoa virkamme on, että haluamme elää muiden kustannuksella. Yhtykää meihin, me vietämme hauskaa kulkurielämää. Sen keveämpää ammattia ei ole, kun vaan osaa harjoittaa sitä taidolla. Ei tosin niin, ettei kaikesta varovaisuudestamme huolimatta joskus sattuisi odottamattomain asianhaarain vaikutuksesta ikävyyksiäkin, mutta niiden emme anna mieltämme masentaa. Me olemme tottuneet onnen vaihteluihin.

"Herra aatelismies", jatkoi valhe-erakko don Alfonsoon kääntyen, "teemme teille saman ehdotuksen; olettehan sellaisessa asemassa, ettei teidän pitäisi tarjoustani hyljätä; sillä puhumattakaan asiasta, jota olette paossa, teillä ei liene paljon rahaakaan?" — "Ei tosiaankaan", vastasi don Alfonso, "ja se, myönnän sen, lisää huoliani." — "No niinpä siis tulkaa joukkoomme", vastasi don Rafael. "Paremmin ette voi tehdä kuin yhtyä meihin. Teiltä ei tule mitään puuttumaan, ja vihollistenne kaikki etsimisyritykset menevät turhiksi. Tunnemme melkein koko Espanjan, olemme niin kolunneet sen joka loukon. Me tunnemme piilopaikat sekä metsissä että vuoristoissa, joissa aina löydämme turvaa poliisinuuskijain vainoilta!" Don Alfonso kiitti ystävällisestä tarjouksesta; ja lupaamatta mitään tulevaisuuden varalle sanoi tällä hetkellä liittyvänsä heidän seuraansa saadakseen jotakin hoivaa. Minä tein saman päätöksen, sillä en tahtonut erota don Alfonsosta, josta olin ruvennut paljon pitämään.