Front matter (continued 3)

Silloin syntyi kysymys siitä, lähtisimmekö paikalla matkaan, vai maistaisimmeko ensin mainiota viiniä, jota veli Antonio oli tuonut Cuencan kaupungista edellisenä päivänä; mutta Rafael, joka oli kokenein meistä, piti parhaimpana ajatella turvallisuuttamme ennen kaikkea muuta. Sitä varten meidän tulisi kulkea koko yön päästäksemme erääseen synkkään metsään, joka on Villardesan ja Almodabarin välillä. Siellä pysähtyisimme ja viettäisimme hyvässä rauhassa ja levossa päivän. Tämä metsä on hyvin lähellä Valencian kuningaskunnan[18] rajaa, jossa Castilian lainkäytöllä, joka don Alfonsoa ahdistaa, ei ole mitään voimaa. Tämä ehdotus hyväksyttiin, ja molemmat valhe-erakot tekivät kaikista tavaroistaan ja kapineistaan kaksi nyyttiä, ja panivat ne don Alfonson hevosen selkään. Se tapahtui tulisimmassa kiireessä, ja sitten me läksimme erakkomajasta, heittäen oikeuden saaliiksi ne kaksi erakkopukua, valkean ja punaisen parran, kaksi sänkyrämää, yhden pöydän, lahonneen arkun, kaksi vanhaa tuolia ja pyhän Pacomiuksen kuvan.

Astuimme koko yön ja aloimme olla jo sangen väsyneinä, kunnes päivän sarastaessa näimme edessämme metsän, johon pyrimme. Sataman näkeminen antaa uutta virkeyttä pitkästä purjehtimisesta väsyneille merimiehille. Samoin mekin rohkaistuimme ja saavuimme vihdoinkin matkamme päähän auringon kohotessa taivaanrannalta. Me painausimme metsän synkimpään pimentoon, jossa asetuimme lepäämään erittäin suloiseen paikkaan. Se oli nimittäin tammiryhmän varjostama ruohosto. Suurten tammien tuuheat oksat muodostivat yllemme katoksen, jonka läpi keskipäivänkään helle ei voinut tunkeutua. Hevoselta riisuimme suitset ja kuorman ja laskimme sen syömään mehevää nurmea. Sitten istuimme aamiaista syömään. Sitä antoi meille Antonio veljen kerjuupussi, josta vedimme suuria leipäpalasia ja moniaita viipaleita paistettua lihaa, ja hiukkova nälkä pani meidät pureksimaan kuin toistemme kilvalla. Pureminen keskeytyi kuitenkin vähäväliä, leiliä kun piti suudella; se olikin lakkaamattomassa kiertokulussa kädestä käteen ja suusta suuhun.

Aterian lopussa don Rafael sanoi don Alfonsolle: "Don Alfonso, koska te niin avomielisesti uskoitte salaisuutenne minulle, niin minäkin kerron teille elämäni vaiheet yhtä tarkasti ja avomielisesti." — "Mielelläni kuuntelen niitä", vastasi tämä. — "Ja minä varsinkin", huudahdin minä, "minua huvittaa erinomaisesti kuulla teidän vaiheitanne; olen varma, että ne ovat kuulemisen arvoiset."

Silloin Rafael alkoi kertoa:

Kolmaskymmenes luku.

Rafaelin historia.

"Minä olen kotoisin Madriidista; äitini oli näyttelijätär, joka antoi minun viettää ensimmäiset kaksitoista ikävuottani kaikenlaisissa tyhjänpäiväisissä huvituksissa. Hän tuskin viitsi opettaa minua lukemaan ja kirjoittamaan; vielä vähemmin sain mitään alkeistietoja uskonnosta. Ainoat taitoni olivat tanssi, laulu ja kitaran soitto. Silloin sattui, että Legannez'in markiisi otti minut toveriksi ainoalle pojalleen, joka oli jotenkin minun ikäiseni. Äitini suostui siihen ilomielin, ja silloin vasta alkoi minulle vakavampi työskentely. Nuori Legannez ei ollut paljon edistyneempi kuin minäkään. Tämä nuori herra ei näyttänyt syntyneen tieteitä varten, sillä hän ei tuntenut juuri kirjaintakaan aapistostaan, vaikka hänellä oli ollut jo toista vuotta opettaja. Opettajilla ei ollut helppo työ hänen kanssaan; hänen päänsä kovuus katkaisi aina lopulta heidän kärsivällisyytensä. Heillä ei ollutkaan lupaa käyttää ankaruutta häntä kohtaan, vaan päinvastoin jyrkkä määräys opettaa häntä ilman rääkkäämistä, joka määräys yhdessä oppilaan kehnojen lahjain ohella teki opetuksen kutakuinkin hyödyttömäksi.

Mutta opettaja keksi, kuten kohta saatte nähdä, nerokkaan keinon nuoren herran pelättämiseksi, tarvitsematta rikkoa hänen isänsä kieltoa; hän päätti lyödä minua joka kerta kuin nuori herra ansaitsi rangaistusta, ja sen päätöksen hän pani totisesti käytäntöön. Minua ei keksintö, kumma kyllä, miellyttänyt ollenkaan; läksin kantelemaan äidilleni, että minua kohdeltiin niin perin vääräperäisesti. Mutta äitini, niin paljon kuin hän lieneekin poikaansa lempinyt, oli kyllin luja vastustamaan valituksiani, ja kuletti minut takaisin markiisin taloon, ajatellen niitä suuria etuja, joita siellä oleminen voi vastedes minulle tuottaa. Olin siis uudestaan joutunut opettajan valtaan. Hän oli huomannut keksintönsä tuottaneen hyviä tuloksia ja jatkoi siis minun hutkimistani pikku herran asemasta, ja saadakseen edistystä vielä suuremmaksi hän rääkkäsi minua kuin villitty. Tiesin jo ennakolla saavani joka päivä selkääni nuoren Legannez'in edestä. Voin vakuuttaa ettei hän oppinut ainoatakaan aapiston kirjainta ilman sataa lyöntiä minun pakaroilleni: päättäkää siitä kuinka kalliiksi nuoren herran opinalkeet tulivat minulle.

Tämä kyllästytti minua, niin että otin ja karkasin, saatuani eräässä tilaisuudessa varastetuksi opettajan kaikki käteiset, joita saattoi olla noin sataviisikymmentä tukaattia. Siten kostin kaikki ne lyönnit, joita hän oli niin väärin minulle antanut, enkä luule minkään muun koston voineen niin kipeästi sattua häneen. Vaikka se oli ensimmäinen senlaatuinen kokeeni, niin tein sen suurella näppäryydellä, ja osasin myöskin paeta kaikkia takaa-ajoja, joita hän toimitti perääni kahden päivän kuluessa. Läksin Madriidista.

Olin silloin noin kolmentoista vanha. Pysyäkseni varmemmin tuntemattomana, olin jättänyt markiisin palatsiin tavallisen pukuni ja ottanut puutarhurin pojan puvun, joka sopi minulle. Kävelin kaksi päivää, syöden leipää, jota ostin maataloista, ja nukkuen paljaan taivaan alla. Saavuin lähelle Galves'in kylää, joka on kahden peninkulman päässä Toledosta. Olin uupunut kävelystä ja istahdin senvuoksi erään puun alle tien viereen. Aikani kuluksi otin taskustani aapiskirjani ja silmäilin sen lehtiä; mutta sitten muistin, mitä kärsimyksiä se oli minulle tuonut, ja revin sen hajalle huutaen kiukuissani:

"'Aha, sinua, ikävä kirja, et sinä enää saa minua itkemään.'

"Sitten läksin kylään ja jäin yöksi erääseen ravintolaan, jonka emäntä oli noin nelikymmenvuotias leski. Hän kysyi minulta, kuka olin ja mihin menin. Vastasin isäni ja äitini kuolleen ja kulkevani kerjuulla. 'Osaatko lukea, lapseni?' kysyi hän. — Sanoin osaavani sekä lukea että kirjoittaa. 'Minä otan sinut palvelukseeni', vastasi emäntä, 'sinä voit olla minulle hyödyksi; saat pitää kirjaa tuloistani ja menoistani. En anna mitään palkkaa sinulle', lisäsi hän, 'mutta ravintolassani käy paljon arvokkaita vieraita, jotka eivät unhota palvelijoita. Tulet saamaan runsaasti juomarahoja.'

"Otin paikan vastaan, päättäen itsekseni, kuten voitte arvata, siirtyä toisille seuduille, niinpian kuin Galves'issa olo alkaisi käydä ikäväksi. Mutta jäätyäni ravintolaan palvelukseen alkoi mieltäni rasittaa suuri levottomuus, ja kuta enemmän asiaa ajattelin, sitä perustetummalta pelkoni tuntui. En tahtonut muiden tietävän, että minulla oli rahaa, ja suurin huoleni oli etsiä piilopaikka, josta sitä ei kukaan muu löytäisi. En tuntenut taloa vielä tarpeeksi, tietääkseni kaikkia sen komeroita ja valitakseni niistä parhaan. Mitä huolia rikkaus tosiaankin tuottaa! Elin ainaisessa pelossa rahaini johdosta. Lopulta päätin kätkeä aarteeni heinäladon nurkkaan, jossa oli olkia; siellä arvelin niiden olevan varmemmassa tallessa kuin muualla ja rauhoituin vähitellen.

"Meitä oli kolme palvelijaa talossa: iso tallirenki, naispalvelija ja minä. Kukin meistä koetti parhaansa mukaan lypsää ravintolan matkustajia. Minä sain heiltä aina jonkun lantin laskua viedessäni. Ja joka pennin vein aina heti latoon aarteeni lisäksi; ja kuta isommaksi rikkauteni kasvoi, sitä rakkaammaksi se kävi minulle. Minä suutelin rahojani usein ja katselin niitä niin suurella ilolla, että ainoastaan saiturit voivat mokomaa tuntea.

"Rakkauteni rahoihin veti minua ehkäpä kolmekymmentä kertaa päivässä niitä katsomaan. Niillä käynneillä kohtasin usein portailla emäntäni. Hän oli luonnostaan epäluuloinen, joka synnytti hänessä uteliaisuuden saada selville, mitä minä niin usein juoksin ladossa. Hän kiipesi sinne ja rupesi visusti nuuskimaan, arvellen minun sinne piilottelevan häneltä varastamiani esineitä. Sattuipa hän siis penkomaan olkikasaakin, jonka alla rahapussini oli ja löysi sen. Hän avasi sen ja näki sekä ecuja[19] että pistooleja; silloin hän luuli tai oli luulevinaan minun varastaneen rahat häneltä. Hän anasti ne siis hyvällä omallatunnolla ja käski tallirengin antaa minulle hyvästä kädestä viisikymmentä ruoskaniskua, nimitellen minua samalla räähkäksi ja retkaleeksi. Evästettyään minut siten perinpohjaisella selkäsaunalla hän ajoi minut talostaan, sanoen ettei halunnut elättää rosvoja. Minä koetin tosin väittää, etten ollut varastanut mitään emännältä, mutta hänen väitöstään tietysti uskottiin enemmän kuin minua. Niinpä opettajan rahat siirtyivät varkaalta toiselle.

"Läksin alakuloisena matkaan, ja saavuin Toledoon. Tultuani kaupungin isolle torille kohtasin erään hyvin puetun herran, joka tarttui käsivarteeni kysyen: 'kuules, pikku poika, tahdotko tulla palvelukseeni? Minä ottaisin sinut lakeijakseni.' — 'Ja minä teidät herrakseni', vastasin siihen sievästi. — 'No, sepä hyvä', vastasi hän, 'lähdeppä siis mukaani, tästä hetkestä alkain olet minun palvelijani.' Seurasin häntä ilman muuta.

"Uusi herrani lienee ollut kolmenkymmenen vaiheilla, ja hänen nimensä oli don Abel. Hän asui eräässä ravintolassa, josta hän oli vuokrannut sangen hienon huoneuston. Hän oli ammattipelaaja, ja aikamme vietimme seuraavalla tavalla: aamusilla hakkasin hänelle viisi kuusi piipullista tupakkaa, puhdistin hänen vaatteensa ja kävin noutamassa parturin, joka ajoi hänen partansa ja kähersi hänen viiksensä. Sitten hän läksi kiertelemään pelipaikoissa, joista hän palasi vasta yhdentoista tai kahdentoista seudulla yöllä. Mutta joka aamu hän muisti ottaa taskustaan kolme realia ja antaa ne minulle päiväpalkaksi, suoden muuten minulle täyden vapauden tehdä mitä tahdoin kello kymmeneen asti illalla: jos olin saapuvilla hänen kotiin palatessa, niin hän oli tyytyväinen. Totuin pian tehtävääni, enkä todellakaan voisi löytää tointa, joka paremmin soveltuisi luonteelleni.

"Olin viettänyt jo lähes kuukauden tätä hupaista elämää, kun isäntäni kysyi minulta eräänä päivänä, olinko tyytyväinen häneen; ja kun vastasin, ettei paremmin voisi olla, niin hän sanoi: 'No, hyvä juttu, sitten lähdemme huomenna Sevillaan, johon asiani vaativat minua. Sinullekin tulee hauska nähdä Andalusian pääkaupunkia. Joka ei ole nähnyt Sevillaa, ei ole mitään nähnyt, sanoo sananlasku.' Vastasin olevani valmis seuraamaan häntä vaikka mihin. — Jo samana päivänä tulivat Sevillaan kulettajat ottamaan ravintolastamme suuren kirstun, jossa oli herrani kaikki tavarat ja seuraavana päivänä läksimme matkalle Andalusiaan.

"Don Abel oli niin onnellinen pelissä, ettei hän hävinnyt koskaan muulloin kuin itse tahtoi. Mutta petettyjen kostoa paetakseen hänen täytyi senvuoksi usein muuttaa asuntopaikkaa, ja se oli nytkin syynä matkaamme. Sevillaan tultuamme otimme asunnon eräässä ravintolassa ja aloimme elää samaan tapaan kuin Toledossakin. Mutta herrani huomasi kaupungit erilaisiksi. Sevillan pelipaikoissa hän tapasi pelaajia, jotka olivat pelatessaan yhtä onnellisia kuin hänkin, mikä tuotti usein paljon huolta hänelle. Eräänä aamuna, ollessaan pahalla tuulella menetettyään edellisenä päivänä sata pistoolia, hän kysyi, miksen ollut vienyt hänen likaisia liinavaatteitaan pestäviksi ja silitettäviksi. Vastasin, etten ollut muistanut. Siitä hän vimmastui ja antoi poskilleni puolikymmentä korvapuustia niin tuimasti, että silmissäni välähtelivät kaikki taivaan tähdet. 'Siinä on sinulle, junkkari, ettäs vastedes muistat pitää velvollisuuksistasi huolta. Vai pitäisikö minun kulkea aina sinun kintereilläsi ohjaamassa, mitä sinun pitää tehdä? Unhotat palvelustoimesi, mutta etpäs unhota syömistä? Ellet olisi pässi, niin ymmärtäisit edeltäkäsin käskyni ja tarpeeni.' Sen sanottuaan hän läksi huoneestaan, ja minä jäin hyvin nolona sulattamaan korvapuustejani, jotka olin saanut niin vähäisestä syystä, ja päätin tilaisuuden sattuessa kostaa ne.

"En tiedä, mikä kohtaus hänelle lienee sattunut eräässä pelipaikassa moniaita päiviä tämän jälkeen. Hän tuli kotiin hyvin kuohuksissaan ja sanoi minulle; 'Rafael, olen päättänyt lähteä Italiaan, ylihuommenna matkustan eräällä Genovaan menevällä laivalla. Minulla on syyni matkaan, ja luulenpa, että sinä haluat tulla mukaan, kun saat niin hyvän tilaisuuden nähdä maailman kauneimman maan.' Vastasin, että matka oli suuresti mieleeni; lausuin iloni siitä, että pääsin näkemään Italiaa, mutta samalla päätin itsekseni erota hänestä lähtöhetkellä. Ajattelin siten kostaa hänelle korvapuustit, ja pidin tuumaani hyvin sukkelana. Olin niin ihastunut siihen, etten voinut olla ilmoittamatta sitä eräälle ammattiveijarille, jonka tapasin kadulla. Sevillaan tultuani olin hankkinut itselleni useita huonoja tuttavuuksia varsinkin tämän. Kerroin hänelle, miten ja mistä syystä isäntäni oli lyönyt minua, ja lisäsin aikovani karata hänen luotaan, kun hän lähtee laivalle, sekä kysyin, mitä hän arveli tuumastani. Mies rypisti kulmakarvojaan ja väänteli viiksiään katsellen minua; sitten hän alkoi ankarasti sättiä isäntääni ja lausui: 'Voi poika parka, olet ijäti kunniaton mies, jos tyydyt niin mitättömään kostoon. Ei se riitä, että annat don Abelin matkustaa yksinään, ei se paljon tuntuisi; rangaistus on sovitettava loukkauksen mukaan. Tässä ei ole mitään arvelemista; varastakaamme hänen tavaransa ja rahansa ja jakakaamme ne kahtia veljellisesti hänen lähtönsä jälkeen.' Vaikka minulla oli luontainen taipumus varastamiseen, niin minua kuitenkin peljästytti näin suuri yritys.

"Mutta tämä emäroisto ei heittänyt asiaa, hän sai kun saikin minut suostumaan; ja menestys oli seuraavanlainen. Veijari, joka oli suuri ja vahva mies, saapui seuraavan päivän iltana hakemaan minua ravintolasta. Näytin hänelle kirstun, johon isäntäni oli jo sullonut kaikki tavaransa, ja kysyin, jaksoiko hän yksinään kantaa niin raskasta kirstua. 'Niin raskastako', sanoi hän, 'tiedäppä, että toisen kirstua jaksan aina kantaa, vaikka se olisi yhtä raskas kuin Noakin arkki.' Niin sanoen hän meni kirstun luo, heitti sen vaivatta hartioilleen ja lähti keveästi astumaan portaita alas. Kuljin hänen perässään, ja olimme jo pujahtamaisillamme ovesta kadulle, kun don Abel ilmestyi äkkiä eteemme, onnentähtensäkö vai mikä hänet lieneekin niin oikeaan aikaan siihen johtanut.

"'Mihin sinä kirstua viet?' kysyi hän. Minä jouduin niin ymmälle, etten saanut sanaa suustani; ja veijari pisti pillit pussiin, kun huomasi asian kääntyvän niin hullulle tolalle, pelastuen siten selityksistä. 'Mihin sinä aiot kirstua viedä?' kysyi herrani toisen kerran. 'Herra', änkytin enemmän kuolleena kuin elävänä, 'minä olisin toimittanut sen laivalle, jolla aiotte huomenna matkustaa Italiaan.' — 'Soo, mistä sinä tiedät, millä laivalla minä aion matkustaa?' sanoi hän. — 'En tiedäkään, herra', vastasin, 'mutta minä olisin satamassa kysynyt, ja saanut joltakin tietää, mikä laiva lähtee Italiaan.' Tämän epäilyttävän vastauksen johdosta hän heitti minuun raivoisan silmäyksen. Luulin hänen aikovan taas antaa minulle puusteja. 'Kuka sinun on käskenyt viedä minun tavaroitani pois tästä ravintolasta?' huusi hän. — 'Te itse', vastasin. — 'Mitä, minäkö', sanoi hän hämmästyneenä, 'olenko minä sinua käskenyt?' — 'Aivan varmaan', vastasin; 'ettekö muista nuhdelleenne minua muutamia päiviä sitten? Ettekö lyönyt minua ja sanonut, että minun pitäisi arvata edeltäpäin käskynne ja tehdä itsestäni, mitä velvollisuuksiini kuuluu? Niin, sitä totellakseni päätin toimittaa kirstunne laivalle.' Huomattuaan minut nokkelammaksi kuin oli luullutkaan, pelaaja hyvästeli minua suopeasti ja lausui: 'Mene olkoon Herra kanssasi! sinä olet liian viisas ikäiseksesi. Minä en halua olla tekemisessä ihmisten kanssa, jotka ovat väliin liian tyhmiä, väliin liian viisaita. Ja nyt marssi matkaasi', lisäsi hän, 'muuten panen sinut laulamaan ilman nuotteja.'

"Hänen ei tarvinnut kahta kertaa käskeä minun poistumaan. Läksin kiireintä vilkkaa menemään, hirveästi peläten, että hän ottaisi pukuni pois, jota hän kuitenkaan ei tehnyt. Kulin katuja pitkin, miettien missä saisin yösijan niillä kahdella realilla, jotka minulla oli rahaa. Saavuin arkkipiispan talon portille. Siellä valmistettiin juuri hänen kunnianarvoisuutensa illallista, sieltä tuntui suloiset tuoksut jo pitkän matkan päähän. 'Peijakas!' sanoin itsekseni, 'enpä olisi pahoillani, jos saisin sukia naamaani yhden noista herkuista, jotka nenääni kutkuttavat; saisinpa edes pistää viisi sormeani siihen. Mutta aatteles, jos voisin keksiä keinon päästäkseni maistamaan noita lihapaistia, joista minulle nyt tulee vaan haju? Miksikä en voi? Eihän se nyt liene aivan mahdotonta?' Tuumiskelin innokkaasti tätä asiaa; ja jopa juolahti mieleeni juoni, jonka panin paikalla käytäntöön, ja menestys oli hyvä. Menin arkkipiispan talon pihalle juosten kyökkiä kohden ja huutaen täyttä kulkkua: Auttakaa! auttakaa! ikäänkuin joku yrittäisi tappaa minua. Kun jatkoin parkumistani, niin Diego mestari, joka oli arkkipiispan kokki, juoksi kolmen tai neljän kokkipojan kera katsomaan, mikä oli hätänä, ja kun he eivät nähneet ketään, niin he kysyivät, mitä minä niin kauheasti huusin. 'Voi! hyvä herra', vastasin ollen olevinani mielettömästi pelästyksissäni, 'pelastakaa minut, pyhän Polykarpuksen nimessä, eräs rosvo aikoo minut tappaa.' — 'Missä se rosvo on?' kysyi Diego. 'Sinähän olet ihan yksin, ei kissaakaan ole perässäsi. Mene nyt vaan, äläkä pelkää; sinua on vaan joku tahtonut lystikseen pelottaa ja on viisaasti kyllä pysynyt portin ulkopuolella, muuten me olisimmekin leikanneet häneltä ainakin korvat pois.' — 'Ei, ei', vastasin kokille, 'ei hän lystikseen minua uhannut. Hän on suuri roisto ja hän aikoi murhata minut, ja ihan varmaan hän odottelee kadulla portin takana.' — 'Sitten hän saa odottaa kauan', vastasi hän, 'sinä saat olla täällä yötä. Saat syödä ja maata kokkipoikien kanssa, jotka ottavat sinut ystävällisesti vastaan.'

"Voitte kuvailla riemuani näitten sanain johdosta, joka lisääntyi vielä suuremmaksi, kun Diego mestari saattoi minut kyökkeihin, joissa näin kaikki arkkipiispan illallisen valmistukset. Sain kunnian syödä ja nukkua kokkipoikain kanssa. Heidän ystävyyttään käytin niin hyväkseni, että kun seuraavana päivänä menin kiittämään Diego mestaria hänen ystävällisyydestään, niin hän sanoi: 'Kaikki kokkipoikamme ovat ilmoittaneet minulle, että he olisivat hyvin iloissaan, jos saisivat sinut toverikseen. He ovat niin mieltyneet sinuun. Haluasitko sinä puolestasi ruveta heille toveriksi?' Vastasin, että se olisi suurin toivoni. 'No, sitten saat tästä aikain pitää itseäsi arkkipiispan palvelijana', vastasi kokki. Niin lausuen hän vei minut hovimestarin luo, joka päätti vilkkaan ulkomuotoni johdosta minun sopivan arkkipiispan kokkipojaksi.

"Kauan en ollut hyviä tapoja oppimassa hänen kunnianarvoisuutensa palatsissa. Oloni loppui erääseen sukkelaan temppuun, josta vieläkin puhutaan Sevillassa. Muutamat hovipojat ja muut palvelijat päättivät viettää arkkipiispan vuosijuhlaa näytelmällä. He valitsivat kappaleeksi Benavideksen;[20] ja kun he arvelivat tämän Leonin entisen lapsikuninkaan olleen noin minun ikäiseni pojan, niin he valitsivat minut hänen osaansa näyttelemään. Hovimestari, joka kehui osaavansa lausua, rupesi harjottelemaan minua, ja moniaan koetunnin perästä hän vakuutti, etten minä ainakaan tulisi osaani pilaamaan. Hän oli myöskin koko juhlan isäntä ja kustantaja, josta ymmärrätte, ettei mitään säästetty juhlan tekemiseksi oikein suuremmoiseksi. Palatsin suurimpaan saliin rakennettiin teaatteri, joka koristettiin runsaasti. Siihen laadittiin sitten ruohoista vuode, jossa minun piti olla nukkuvinani maurilaisten hyökätessä linnaan minua vangitsemaan. Kun näyttelijät olivat täydellisesti osiinsa valmistuneet, niin arkkipiispa määräsi päivän juhlaa varten, ja kutsui kaupungin arvokkaimmat herrat ja naiset siihen osanottajiksi.

"Juhlapäivän koittaessa oli jokaisella suuri puuha pukunsa valmistamisessa. Mutta minun puvustani piti hovimestari huolta, joka oli harjoittanut roolinikin. Hän toimitti luokseni räätälin, joka puki ylleni kalliin sinisamettisen puvun, joka oli koristettu kultanapeilla ja kultanauhoilla sekä monilla helyillä ja hetaleilla samasta metallista, ja hovimestari itse pani päähäni pahvista tehdyn kruunun, johon oli sirotettu tiheään helmiä ja valetimantteja. Lopuksi he antoivat minulle vielä ruusunpunaisesta silkistä tehdyn vyön, joka oli koristettu hopeakukilla. Joka kerta kun näitä kapineita minulle tuotiin, niin tunsin halua siivillä lentäen karata matkaani. Vihdoin iltapäivällä näytelmä alkoi. Leonin nuori kuningas esiintyi heti alussa, lausuen pitkän yksinpuhelun; minä alotin siis näytelmän pitkällä värssyrivillä, joiden tarkoitus oli ilmaista, että koska en voinut vastustaa unen suloisia houkutuksia, niin päätin antautua unenjumalan valtaan. Sitten vetäysin kulissien taa heittäytyen ruohovuoteelleni, joka oli minua varten valmistettu; mutta nukkuminen oli kaukana minusta, sen sijaan mietin vaan, miten pääsisin kadulle pakoon kuninkaallisen pukuni kanssa. Eräät salaportaat, jotka veivät teaaatterin alitse saliin soveltuivat mielestäni hyvin aikomukseni toimeenpanemista varten. Nousin hiljaa vuoteeltani, ja kun ei kukaan ollut näkemässä, niin astuin portaita alas ja menin salin ovelle asti huutaen: Pois pois, minä menen muuttamaan pukua. Kaikki tekivät minulle tietä, niin että pääsin vähemmässä kuin kahdessa minuutissa yön turvissa pujahtamaan kenenkään estämättä palatsista kadulle, josta juoksin nopeasti ystäväni, ammattiveijarin luo.

"Hän hämmästyi suunnattomasti nähdessään minut sellaisessa puvussa. Minä tein hänelle selkoa tapauksesta, ja hän nauroi sukkeluudelleni sydämensä pohjasta. Sitten hän syleili minua, tietysti siinä suloisessa toivossa, että pääsisi osalliseksi Leonin kuninkaan saaliista. Toivottaen onnea hyvälle yritykselleni hän sanoi, että jos yhtähyvin jatkaisin, kuin olin alottanut, niin vielä hämmästyttäisin maailmaa nerollani. Naurettuamme ja laskettuamme kauan hauskaa pilaa keskenämme kysyin lopuksi häneltä: 'Mitä me nyt teemme tällä kalliilla puvulla? — 'Jätä se minun huolekseni', vastasi hän; 'minä tunnen erään luotettavan vaatekauppiaan, joka ostaa kaikki, mitä hänelle viedään myötäväksi, urkkimatta esineiden alkuperää, jos se nimittäin hänelle vaan soveltuu. Huomenaamulla menen häntä hakemaan ja tuon hänet luoksesi.' Niin hän todella tekikin. Aamulla kovin aikaisin hän lähti huoneestaan, jättäen minut makaamaan, ja palasi parin tunnin kuluttua vaatekauppiaan kera, jolla oli kädessään keltaiseen palttinaan kääritty nyytti. Tuttavani lausui minulle: 'Tässä on ystäväni herra Ybagnez Segoviasta, rehellinen ja luotettava vaatekauppias, joka ammattiveljiensä huonosta esimerkistä huolimatta pitää hyvää omaatuntoa kunnianaan. Hän sanoo sinulle pennilleen, paljonko arvoinen se puku on, jonka aiot myödä, ja sinä voit huoleti luottaa hänen arvosteluunsa.' — 'Niin, se nyt on ainakin varma', vastasi vaatekauppias. 'Olisinpa todellakin oikea konna, jos ottaisin jotakin alle oikean arvon. Sitä ei ole kukaan päässyt vielä sanomaan minusta, Jumalan kiitos! eikä pääse koskaan sanomaankaan. Katastakaamme sitten vähän', lisäsi hän, 'niitä teidän kapineitanne; omantuntoni mukaan sanon, paljonko niistä voi maksaa.' — 'Tuossa ne ovat', lausui ystäväni osottaen niitä. 'Teidän täytyy myöntää, ettei komeampia laitoksia usein näe. Koettakaahan tämän genovalaisen sametin hienoutta ja koristusten kalleutta.' — 'Kerrassaan', vastasi kauppias, katseltuaan tarkasti pukua, 'tosiaankin kaunista ja hienoa.' — 'Ja mitä arvelette noista hienoista helmistä, jotka ovat kruunussa?' kysyi ystäväni taas. — 'Jos ne olisivat pyöreimmät', vastasi Ybagnez, 'niin ne olisivat verrattoman arvokkaat, mutta nytkin ne ovat sangen kauniita ja miellyttävät minua yhtä paljon kuin kaikki muukin. Tunnustan sen aivan suoraan', jatkoi hän, 'ja määrään hinnan kohtuuden mukaan: jos sijassani olisi nyt joku lurjuksentapainen kauppias, niin hän varmaan koettaisi moittia niitä saadakseen ne halvemmalla, tarjoten niistä häpeämättömyydessään kukaties kaksikymmentä pistoolia; mutta niin en tee minä, minä tarjoon arvon mukaan neljäkymmentä.'

"Jos Ybagnez olisi tarjonnut sata, niin sekin olisi ollut liian vähän, sillä helmet jo yksinään olivat ainakin kahdensadan pistoolin arvoiset. Veijari, joka oli yhdessä juonessa hänen kanssaan sanoi silloin: 'kas nyt, kuinka hyvä oli, että pääsitte rehellisen ihmisen kanssa tekemisiin. Herra Ybagnez maksaa oikean hinnan niin tunnollisesti kuin hän makaisi kuolinvuoteellaan.' — 'Se on nyt ainakin totta', lausui kauppias, 'mutta sittenpä en anna penniäkään tinkiä ehdoistani ja hinnoistani. No niin! Asia on siis päätetty? Ehkä luen rahat pöytään?' — 'Odottakaahan', sanoi veijari, 'antaa nuoren ystävämme ensin koettaa ylleen pukua, jonka käskin teidän tuoda häntä varten. Luulenpa että se sopii hänelle.' Silloin kauppias avasi nyyttinsä näyttäen minulle ihokkaan ja housut hienosta, tummanruskeasta kankaasta; niissä oli hopeanapitkin, mutta muuten ne olivat jo puoleksi kuluneet. Nousin sängystä koettaakseni pukua, joka oli minulle sekä liian pitkä että avara, mutta noitten herrain mielestä se sopi minulle kuin valettu. Ybagnez vaati siitä kymmenen pistoolia, ja kun hän ei suvainnut tinkimistä, niin ei auttanut muuta kuin tyytyä siihen. Silloin hän otti kukkarostaan kolmekymmentä pistoolia lukien ne pöydälle. Senjälkeen hän kääri kuninkaallisen pukuni ja kruununi nyyttiin ja lähti pois, varmaankin mielessään onnitellen niin mainiota päivän alkua.

"Hänen mentyään virkkoi niin sanottu ystäväni minulle: 'Minä olen saakelin tyytyväinen tähän mieheen.' Mutta olipa hänellä siihen syytäkin, sillä hän sai varmasti ainakin sata pistoolia hyvittäjäisiä häneltä. Vaan siihen hän ei tyytynyt, vaan otti kursailematta puolet pöydällä olevista rahoista ja sanoi, jättäen loput minulle: 'Nuori ystäväni, eiköhän ole parasta että pistät nämä viisitoista pistoolia taskuusi ja laukkaat kiireimmiten pois tästä kaupungista; sillä ymmärräthän, että herra arkkipiispa ei jätä tiedustelematta sinua joka nurkasta. Sillä olisinpa todellakin pahoillani, jos sinä laittaisit itsesi tomppelimaisesti vankeuteen, tehtyäsi ensin niin nerokkaan tempun, että se on sinulle ainaiseksi kunniaksi.' Vastasin aikovanikin lähteä Sevillasta, jonka teinkin, ostettuani hatun ja muutamia paitoja. Läksin siis kulkemaan pitkin niitä ihania kenttiä jotka ulottuvat viinitarhain ja öljypuistojen välitse vanhaan Carmonnen kaupunkiin asti, ja kolmen päivän perästä saavuin Cordovaan.

"Menin asumaan erääseen ravintolaan kaupungin ison torin varrella, jossa kauppamiesten oli tapa pitää asuntoa. Ilmoitin olevani varakkaiden vanhempain poika Toledosta ja matkustelevani huvikseni; olin siksi hyvin vaatetettu, että ilmoitukseni oli uskottava, ja vilautin ikäänkuin sattumalta muutamia pistooleja isännän nähtäviin, mikä lopullisesti sai hänen uskomaan sanani todeksi. Mahdollisesti hän ehkä epäili minua nuoruuteni tähden sellaiseksi nuoreksi lurjukseksi, joka on lähtenyt maita kiertämään, varastettuaan ensin vanhemmiltaan. Oli miten oli, hän ei näyttänyt uteliaalta urkkimaan enempää kuin hänelle sanoin, nähtävästi peläten, että muuten muuttaisin asuntoni toisaalle. Kuudella realilla päivältä tässä ravintolassa asui sangen siististi, ja paljon siellä olikin tavallisesti matkustajia. Illallispöydässäkin luin aina kaksitoista henkeä. Hassunkurista oli vaan, että kaikki söivät sanaakaan puhumatta lukuunottamatta yhtä, joka lörpötteli lakkaamatta kaikenlaista, korvaten siten muittenkin äänettömyyden. Hän koetti olla sukkela, yritti kertoa kaskuja, ja viskeli kompakokeita ympärilleen muka huvittaakseen seuraa, joka päästikin tuontuostakin äänekkään naurun; mutta nauru oli paljon enemmän pilkkaa kuin tunnustusta hänen sukkeluuksilleen.

"Minä puolestani en olisi viitsinyt kuunnella sen vertaa hänen jaarituksistaan, että olisin pöydästä noustuani voinut kertoa, mitä hän oli sanonut, ellei hän olisi sattunut mainitsemaan jotakin, mikä kovin läheltä koski minua itseäni. 'Mutta kuulkaas herrat', huusi hän aterian lopussa, 'kaikki mitä olen kertonut teille, ei ole mitään sen rinnalla, mitä nyt aion kertoa. Minä tiedän erään tapauksen, joka on niitä kaikkein ensimmäisiä ja se on tapahtunut muutamia päiviä sitten Sevillan arkkipiispan linnassa. Minä kuulin sen eräältä teiniltä, tuttavaltani, joka on sen itse nähnyt.'

"Nämä sanat panivat mieleni vähän liikkeeseen; olin varma, että tapaus tarkoitti minun tekostani, enkä erehtynytkään. Mies kertoi tapauksen aivan oikein, ja lisäsi siihen vielä muutakin, jota minä en tiennytkään, nimittäin mitä salissa oli tapahtunut minun kadottuani. Minä kerron sen teille.

Heti minun pakoon lähdettyäni maurilaiset ilmestyivät näyttämölle, heidänhän piti näytelmän mukaan ryövätä minut. He lähestyivät ruohovuodetta, jossa luulivat minun nukkuvan; mutta aikoessaan hyökätä Leonin kuninkaan kimppuun, he huomasivat suureksi hämmästyksekseen vuoteen olevan tyhjänä. Näytelmä oli tietysti keskeytettävä. Kaikki näyttelijät joutuivat päästään pyörälle; toiset huusivat minua, toiset läksivät minua etsimään; toiset kirkuivat ja parkuivat, toiset sadattelivat minua niin synkeästi kuin osasivat. Kun arkkipiispa huomasi näyttämöllä syntyneen epäjärjestystä ja hämminkiä, niin hän tiedusteli, mikä siihen oli syynä. Kuultuaan hänen kunnianarvoisuutensa äänen riensi eräs hovipoika, joka näytteli Gracioson osaa kappaleessa, selittämään hänelle asiaa. 'Teidän kunnianarvoisuutenne, älkää pelätkö maurilaisten saavan vangiksi Leonin kuningasta, hän on pelastunut, ja vienyt kuninkaallisen pukunsa matkassaan.' — 'Jumalan kiitos!' huudahti arkkipiispa. 'Siinäpä hän oikein teki, että pakeni uskontomme vihollisten käsistä ja pelastui kahleista, joita hänelle aiottiin. Hän aikoo varmaankin palata takaisin Leoniin, valtakuntansa pääkaupunkiin. Saapukoon hän sinne onnellisesti! Muuten kiellän häntä takaa ajamasta; olisin pahoillani, jos Hänen Majesteettinsa joutuisi minun tauttani jotakin kärsimään.' Näin lausuen arkkipiispa käski lukea minun roolini ja näytellä kappaleen loppuun.

"Cordovassa yhytin useita nuoria miehiä, jotka opettivat minulle monta hyvää taitoa; mutta senjälkeen tutustuin Lamelaan ja muihin samallaisiin poikiin, joilta opin vielä parempia.

"Näiden lapsuudenaikaisten seikkailujensa jälkeen Rafael jutteli vielä monta muuta samanlaista, joiden kuuleminen alkoi pahoin väsyttää ja ikävystyttää minua, ja samoin don Alfonsoa; vaikka kohteliaisuudesta vakuutimme sen meitä hyvin huvittavan. Kertomus loppui siihen, että hän oli aivan äskettäin paennut Lamelan seurassa Toledosta oikeusviranomaisten takaa ajamana ja saapunut erakkomajalle.

"'Kulimme', kertoi hän, 'vuoristopolkuja myöten, jotka Lamela tunsi, ja saavuimme eräälle luolalle, joka näytti minusta erakkomajalta. Se oli sama maja, johon te saavuitte eilen pyytämään minulta suojaa.'

"Katsellessani ihanaa maisemaa, joka levisi nähtäviin majan ympärillä toverini lausui: 'Minä olin täällä viimeksi kuusi vuotta sitten. Silloin täällä asui vanha erakko, joka otti minut perin herttaisesti vastaan, jakaen minulle ruokansa. Muistan hänet vielä hyvin; hän oli hurskas mies; minulle hän puhui niin kauniisti, että olin jo vähällä luopua maailmasta. Ehkäpä hän elää vieläkin; menkäämme katsomaan.' Näin sanoen Ambrosio nousi muulinsa selästä ja astui majaan. Viivyttyään siellä kotvasen hän tuli takaisin ja lausui minulle: 'Tule, Rafael, tule katsomaan, niin näet jotakin liikuttavaa.' Minä nousin silloin myöskin ratsuni selästä. Sidoimme muulit kiinni puihin ja menimme luolaan, jossa näin vanhan erakon makaavan kehnolla vuoteella kalpeana ja kuolemaisillaan. Tuuhea, lumivalkea parta ulottui yli vatsan, ja kädessä oli epäjärjestyksessä suuri rukousnauha. Hälinä, joka syntyi tulostamme, herätti hänet. Hän avasi silmänsä, joita kuoleman harsot jo peittivät, katsahti meihin ja sanoi; 'Keitä lienettekin, veljeni, painakaa mieleenne, mitä silmänne nyt näkevät. Minä olen elänyt neljäkymmentä vuotta maailmassa ja kuusikymmentä tässä yksinäisyydessä. Voi! kuinka pitkältä tuntuu tänä hetkenä se aika, jonka omistin huvituksille, ja kuinka lyhyiltä ne vuodet, jotka pyhitin katumukselle! Voi! pelkään, etteivät veli Juanin katumustyöt ole voineet sovittaa lisensiaatti Juan Solilaisen syntejä.'

"Näiden sanain perästä hän veti viimeisen henkäyksensä. Hänen kuolemansa teki meihin syvän vaikutuksen. Sellaiset tapaukset koskevat aina syvästi suurimpiinkin konniin. — Meissä ei vaikutus kuitenkaan kestänyt kovin kauan. Unhotimme pian, mitä hän oli sanonut ja aloimme tarkastella erakkovainajan jättämää omaisuutta. Siinä ei ollut kuitenkaan aivan paljon katsomista, te näitte siellä ollessanne kaikki sen, mitä luolassa oli. Mutta jos veli Juanin huonekalusto oli kehno, niin vielä huonommin oli kyökkipuolen laita. Muita ruokatarpeita emme löytäneet sieltä kuin joitakuita pähkinöitä ja ohraleivän palasia, jotka olivat nähtävästi olleet liian kovia pyhimys vainajan ikenille. Sanon ikenille, sillä hampaat näyttivät tyyten karisseen pois hänen suustaan. Kaikki mitä majassa oli ja kaikki mitä näimme osotti selvästi, että vainaja oli ollut todellinen pyhimys.

"Silloin Lamelalle heräsi soma tuuma. 'Jääkäämme tähän majaan', sanoi hän, 'pukeutukaamme erakoiksi ja haudatkaamme veli Juan. Sinä rupeat häneksi ja minä kerjäilen veli Antonion nimisenä naapurikylissä ja kaupungeissa. Siten olemme turvassa poliisien nuuskimisilta, sillä enpä luulisi, että kenenkään mieleen juolahtaisi etsiä meitä täältä.' Suostuin tähän hullunkuriseen tuumaan, varsinkin kun minulla oli Cuencassa vanhoja tovereita, jotka voivat tilaisuuden sattuessa olla hyödyksi. Kaivoimme haudan noin kolmen- tai neljänkymmenen askeleen päähän luolasta, ja hautasimme erakkovanhuksen siihen kaikessa hiljaisuudessa. Ensin riisuimme sentään pois vaatteet häneltä, toisin sanoen hänen yksinkertaisen kaapunsa, jonka vyötäisillä oli nahkahihna. Parran leikkasimme myöskin pois minua varten, ja hautauksen jälkeen asetuimme itse luolaan asumaan.

"Ensimmäinen päivämme oli jotenkin laiha; saimme tulla toimeen vainajan eväillä. Mutta seuraavana päivänä Lamela läksi ennen päivänkoittoa matkaan myömään muulejamme Toralvassa, ja illalla hän palasi, tuoden ruoka-aineita ja muuta ostamaansa. Hän toi myöskin kaikkea mitä tarvitsimme valepukuihimme. Itselleen hän teki kaapun karkeasta kankaasta ja parran hevosen karvoista. Sen hän kiinnitti niin taidokkaasti korviinsa, että olisi voinut vannoa sitä oikeaksi. Hän onkin yleensä peevelin taitava poika. Veli Juan'in parran hän myöskin laittoi kuntoon ja sovitti sen leukaani, ja ruskea villamyssyni täydensi taideteoksen. Valepuvuistamme ei puuttunut mitään. Emme voineet nauramatta katsella toisiamme näissä hassuissa puvuissa, jotka totta tosiaan sopivat kenelle tahansa paremmin kuin meille.

"Olimme olleet jo kolme päivää luolassa näkemättä yhtäkään ihmistä; mutta neljäntenä sinne saapui kaksi talonpoikaa. He toivat leipää, juustoa ja sipuleja erakolle, jonka luulivat vielä elävän. Minä heittäydyin pitkäkseni vuoteelle huomattuani heidät ja petin heidät helposti. Sillä luolassa oli ensiksikin siksi hämärä, etteivät he voineet erottaa piirteitäni ja sitten koetin myöskin parhaani mukaan matkia veli Juan'in vapisevaa ääntä, jonka olin kuullut hänen lausuessa viimeisiä sanojaan. He eivät aavistaneet mitään petosta, se heitä vaan näkyi ihmetyttävän, kun näkivät siellä toisenkin erakon. Kun Lamela huomasi sen niin hän lausui tekohurskaan näköisenä 'Älkää ihmetelkö, veljeni, nähdessänne minut tässä yksinäisyydessä. Minä jätin erakkomajani, joka on Aragoniassa, tullakseni seuraksi kunnianarvoisalle ja viisaalle Juan veljelle, joka tarvitsee korkean ikänsä tähden auttavan toverin kättä.' Talonpojat kiittivät Ambrosion veljesrakkautta ylistävimmillä sanoilla sekä lausuivat ilonsa siitä, että heidän seutunsa sai nyt ylpeillä kahdesta hurskaasta erakosta.

"Kaupungissa käydessään Lamela oli ostanut itselleen suuren pussin, ja sillä varustettuna hän nyt lähti almuja kerjäämään Cuencan kaupunkiin, joka on pienen matkan päässä erakkomajasta. Siellä hänen pussinsa pian täyttyi. Mutta eilen aamulla eräs vanhoja tovereitani, joka asuu Cuencassa, ja jota olin pyytänyt pitämään poliisiväkeä silmällä, lähetti hänen myötään minulle kirjeen, jossa kehotti minua pakenemaan, sillä poliisit olivat jälilläni. Se oli sama kirje, jonka Lamela viskasi käsiini teidän luolassa ollessanne ja joka sai meidät niin suurella kiireellä lähtemään sieltä."

Kolmaskymmenesensimmäinen luku.

Jossa kerrotaan Gil Blas'in ja don Alfonson eroamisesta Rafaelin seurasta, ja mitä heille sitten tapahtuu.

Kun Rafael lopetti kertomuksensa, niin me heittäydyimme kaikki neljä ruoholle makaamaan, ja pian nukkuivat Rafael ja Lamela sikeässä unessa. Mutta minä en voinut ummistaa silmiäni, eikä don Alfonso myöskään. Käyttäen silloin hyväkseen toveriemme unta hän lausui minulle: "Minun täytyy avata sydämeni teille, herra Gil Blas. Minä moitin itseäni kovin, että olen suostunut tähän asti kulkemaan noiden roistojen matkassa. Onhan vasten kaikkea sopivaisuutta, että kunniataan rakastava nuori mies seurustelee lyhyenkin ajan tuollaisten lurjusten parissa kuin Rafael ja Lamela ovat. Olen päättänyt lujasti lähteä heidän seurastaan ikipäiviksi. Olenpa jotenkin varma" lisäsi hän, "että hyväksytte päätökseni." — "Kyllä, voin vakuuttaa sen," vastasin. "Otan taivaan todistajaksi, ettei tällainen seura miellytä minua enemmän kuin teitäkään, don Alfonso; ja jos ette ole sitä vastaan, niin lähden mukaanne; heittäkäämme jo tänä yönä hyvästit noille." — "Tehkäämme niin", sanoi don Alfonso. "Lähtekäämme Valenciaan, josta pääsemme jollakin laivalla Italiaan. Siellä voimme ruveta Venezian tasavallan palvelukseen."

Aurinko lähestyi jo laskuaan Rafaelin ja Lamelan herätessä. "Jaha, yö on tulossa, lähtekäämme matkalle", sanoi Rafael. Mutta don Alfonso otti silloin puheenvuoron, selittäen kohteliaasti, ettei hän tuntenut syntyneensä sellaista elämää varten, jota he elivät, jonkavuoksi hän oli päättänyt erota heistä. Minä lausuin silloin tuumivani samaa. He koettivat kaikin voimin saada meitä mukaansa, mutta huomattuaan sen turhaksi he läksivät matkaansa. Ja pian saimme syytä onnitella itseämme eromme johdosta. Sillä moniaan kuukauden kuluttua saimme kuulla heidän kumpaisenkin joutuneen oikeuden kynsiin, joka oli tuominnut heidät kaleereihin!

Heidän lähdettyään päätimme viettää yön metsässä ja lähteä aamulla hyvään aikaan Valenciaan päin. Siellähän don Alfonson ei tarvinnut enää pelätä Castilian poliisein vainoja. Ojensimme siis väsyneet jäsenemme nurmelle nukkuaksemme. Heräsin tuossa puoliyön seutuna ja huomasin puitten välistä jonkun matkan päästä valoa vilkahtelevan, mikä antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. Herätin don Alfonson. "Mitähän tuo on?" sanoin hänelle, "eivätköhän vaan liene Cuencan poliisinuuskijoita, jotka on lähetetty noitten roistojen jälkiä myöten heitä etsimään?" — "En luule niin", vastasi don Alfonso, "ehkäpä he ovat matkustajia, jotka yö on yllättänyt ja saanut heidät tulemaan tähän metsään päivänkoittoa odottamaan." — "Minä menen katsomaan, keitä he ovat", sanoin minä. "Odottakaa te täällä, tulen paikalla takaisin." Niin sanoen lähestyin valoa, joka ei ollut kaukana; kulin pehmeillä askelilla kuin kissa, taivutin hiljaa tiellä olevat lehdet ja oksat ja silloinpa sain nähdä jotakin katsomisen arvoista. Näin ruoholla maahan pistetyn kynttilän valossa neljä miestä, jotka paraillaan lopettivat syömistään. Eväänä heillä näkyi olevan piirakka ja suuri viinileili, joka kierteli ahkerasti miehestä mieheen. Moniaan askeleen päässä heistä näin vielä erään naisen ja herran puuhun sidottuna, ja hiukkasen etempänä oli kääsit, joiden edessä oli kaksi koreilla valjaillla varustettua muulia. Käsitin paikalla valon ääressä istujain olevan rosvoja; ja heidän keskustelunsa, jota voin hyvin kuulla osotti, ettei arveluni ollut väärä. Menin takaisin don Alfonson luo ja kerroin hänelle, mitä olin nähnyt.

"Ystäväni", lausui don Alfonso silloin, "nainen ja mies, jotka rosvot ovat kytkeneet puuhun, ovat luultavasti kunniallisia matkustajia. Voimmeko jättää heidät noiden paholaisten väkivallan ja raakuuden uhreiksi? Ei, vaan käykäämme rosvojen kimppuun ja antakaamme heille tarpeensa." — Minä suostuin mielelläni ja voin vakuuttaa, ettei vaara pelottanut minua hituistakaan tässä tilaisuudessa ja ettei vaeltava ritari ole koskaan sen uljaammin ryhtynyt naista puolustamaan kuin minä nyt. Mutta puhuakseni asiat kaunistelemattomina täytyy myöntää, ettei vaara ollut ihan hirveä, sillä olin huomannut rosvojen aseiden olevan yhdessä kasassa noin kymmenen tai kahdentoista askeleen päässä heistä; meidän tehtävämme ei siis ollut kovin vaikea. Sidottuamme hevosemme erääseen puuhun kiinni lähestyimme niin hiljaa kuin suinkin rosvojen leiriä. He keskustelivat hyvin kiivaasti jostakin, pitäen aika melua, joka auttoi meidän puuhaamme. Me saimme haltuumme heidän aseensa heidän huomaamattaan, ja sitten iskimme kaksi kertaa kumpikin melkein yht'aikaa kaataen kaikki neljä siihen paikkaan.

Kahakan aikana kynttilä sammui, joten jäimme pilkkopimeään. Vapautimme kuitenkin kohta vangit puusta. He olivat pelvosta niin tyrmistyneinä, etteivät osanneet meitä edes kiittää teostamme. Eiväthän he tosin vielä tienneet, tuliko heidän pitää meitä vapauttajinaan vai uusina rosvoina, jotka vapautimme heidät vaan kohdellaksemme heitä vielä pahemmin. Mutta me rauhoitimme heitä vakuuttaen saattavamme heidät pois metsästä lähimpään ravintolaan asti, jossa he voisivat toimittaa itselleen kaikki matkansa turvaksi tarpeelliset varusteet. Tämän vakautuksen jälkeen, joka näkyi suuresti lohduttavan heitä, me veimme heidät kääseihinsä ja kuletimme ne pois metsästä taluttaen muuleja. Sitten palasimme ottamaan Alfonson hevosen. Otimme myöskin rosvojen hevoset, jotka olivat sidottuina puihin tappelupaikan viereen. Sitten läksimme kaikki hevosinemme metsästä pois; minä nousin toisen muulin selkään ohjatakseni kääsejä. Sillä tavalla kulkea laahustimme kaksi tuntia, kunnes saavuimme erääseen taloon, jonka huomasimme ravintolaksi.

Kolkutimme kovasti portille. Koko talonväki makasi tietysti sikeimmässä unessaan. Isäntä ja emäntä nousivat nopeasti, eivätkä suuttuneet ollenkaan unensa häiritsemisestä nähtyään pihalla ajopelit, joiden omistajilta he saattoivat odottaa runsaasti rahallista hyötyä. Koko ravintola oli tuokiossa valaistuna. Heitettyämme hevoset ja muulit ravintolan palvelijain huostaan autoimme naista ja herraa kääseistä alas saattaen heidät siihen huoneeseen asti, jonka isäntä osotti heitä varten. Siellä lausuttiin kohteliaisuuksia molemmin puolin ja hämmästyksemme ei ollut vähäinen huomattuamme pelastaneemme itse Polanin kreivin ja hänen tyttärensä Seraphinan. On vaikea kuvata nuoren markiisittaren ja don Alfonson ällistystä, kun he huomasivat toisensa. Kreivi ei huomannut sitä ensinkään, hän oli niin kiinni muissa asioissa. Hän rupesi kertomaan minulle, miten rosvot olivat hyökänneet heidän päälleen, ja ottaneet kiinni hänet ja hänen tyttärensä surmattuaan kuskin, lakeijan ja kamaripalvelijan. Hän lopetti kertomuksensa vakuuttamalla tuntevansa suurta kiitollisuutta meitä kohtaan, ja kehotti meitä tulemaan Toledoon, johon hän itse saapuisi kuukauden perästä; siellä saisimme nähdä oliko hän kiittämätön vai kiitollinen.

Kreivin tytär kiitteli yhtä lämpimästi meitä onnellisesta pelastumisestaan. Ja kun arvasin tekeväni suuren mielihyvän don Alfonsolle toimittamalla hänelle tilaisuutta puhella kahden kesken tämän nuoren lesken kanssa, niin pidin kreiviä kiinni innokkaassa keskustelussa, ettei hän muuta huomannutkaan. "Kaunis Seraphina", lausui don Alfonso hiljaa, "en enää sure sitä, että minun täytyy elää erilläni ihmisten seurasta, sillä se on tuottanut minulle sen arvaamattoman kunnian, että olen saanut tehdä teille palveluksen." — "Mitä;" vastasi Seraphina hiljaa, "tehän olette pelastanut henkeni ja kunniani! teitä saamme, isäni ja minä kiittää! Voi! don Alfonso, miksi, miksi surmasitte veljeni?" Enempää hän ei sanonut, mutta siitä don Alfonso jo ymmärsi Seraphinan tuntevan samoja tunteita kuin hänkin.

Kahdeskymmenestoinen luku.

Jossa kerrotaan minkä tapauksen johdosta don Alfonson onni kohoo ylimmilleen, ja mikä tapaus saattaa Gil Blas'inkin onnelliseen tilaan.

Polanin kreivi kiitteli koko yön meitä ja vakuutti saavamme luottaa hänen kiitollisuuteensa. Aamun tullen hän kutsui isännän luokseen neuvotellakseen hänen kanssaan, millä keinoin hän voisi turvallisimmasti päästä naapurikaupunkiin, johon hänellä oli asiata. Me jätimme hänet sitä tuumimaan ja läksimme ravintolasta pois, don Alphonso omalla hevosellaan, ja minä yhdellä rosvojen hevosista; isäntä osti meiltä toiset hevoset.

Me jatkoimme hauskasti matkaamme Bunoliin asti, johon meidän täytyi erään onnettomuuden takia pysähtyä. Don Alfonso tuli nimittäin sairaaksi. Hän sai kovan kuumeen, joka iski häneen useissa eri otteissa, niin että aloin pelätä hänen henkeään. Onneksi siitä ei tullut sen pahempaa. Kolmessa päivässä vaara meni ohi, ja minun huolellinen hoitoni auttoi häntä lopullisesti tointumaan. Hän oli hyvin kiitollinen palveluksistani; ja kun muutenkin tunsimme todella pitävämme toisistamme, niin teimme ikuisen ystävyyden liiton.

Viidentoista päivän perästä läksimme taas matkalle, pitäen yhä mielessämme päätöstä matkustaa Valenciaan tultuamme ensimmäisellä sopivalla laivalla Italiaan. Mutta taivas tahtoi onnellisempaa kohtaloa meille ja päätti asiat toisin. Tulimme erään kauniin linnan luo, jonka edessä oli joukko talonpoikaistyttöjä ja poikia, jotka tanssivat ja leikkivät iloisesti. Menimme lähemmäksi nähdäksemme heidän juhlaansa, emmekä tietysti voineet vähääkään aavistaa, mitä siellä meille tapahtuisi. Don Alphonso huomasi siellä parooni von Steinbachin, joka myöskin tunsi hänet ja juoksi avosylin hänen luokseen huutaen riemastuneena: "Alfonso, sinäkö se olet! kuinka hauskaa! Kun sinua etsitään kaikkialta, niin sinä putoat kuin pilvistä eteeni."

Toverini nousi ratsultaan juosten syleilemään paroonia, joka oli ilosta aivan suunniltaan. "Tule, poikani", lausui hyvä vanhus hänelle, "nyt saat tietää kuka sinä olet, onnellinen tieto odottaa sinua." Näin lausuen hän vei hänet linnaan. Minä menin heidän perässään sidottuani hevosemme erääseen puuhun. Linnan herra oli ensimmäinen vastaan tulija. Hän oli noin viidenkymmenen vanha, erittäin uljas mies. "Herra", lausui parooni von Steinbach hänelle, "tässä on poikanne." Silloin don Cesar de Leyva (se oli linnan herran nimi) halasi don Alfonsoa ilosta itkien. "Niin, rakas poikani", sanoi hän, "minä olen sinun isäsi. Raskasta on ollut minulle pitää sinua niin kauan siitä tietämättömänä. Olen sitä monesti surrut ja huokaillut, mutta en ole voinut toisin tehdä. Minä nain äitisi rakkaudesta, mutta hän oli syntyisin paljon alemmasta säädystä kuin minä. Isäni oli kova ja ankara mies; senvuoksi minun täytyi pitää salassa hänen suostumuksettaan solmittua avioliittoa. Parooni von Steinbach yksin tiesi siitä, ja minun suostumuksellani hän vei sinut luokseen. Nyt on isäni jo poissa, ja sinä olet minun ainoa perilliseni. Ja sen lisäksi aion toimittaa sinulle puolison, jonka suku on minun sukuni vertainen." — "Isäni", keskeytti don Alfonso, "älä tee liian kalliiksi minulle onnea, jota tunnen löytäessäni vanhempani. Enkö saa tulla pojaksesi tulematta samalla onnettomaksi! Älä ole, isäni, julmempi omaa isääsi. Sillä joskaan hän ei sallinut sinun naida sitä, jota rakastit, niin hän ei pakottanut sinua naimaan ketään muutakaan." — "Poikani", vastasi don Cesar, "minä en suinkaan tahdo sinua pakottaa. Mutta suvainnethan ainakin nähdä sen naisen, jonka olen sinulle määrännyt, muuta tottelevaisuutta en vaadi sinulta. Hän on ihastuttava olento, ja avioliitto olisi edullinen kaikissa suhteissa, mutta siitä huolimatta lupaan olla sinua mihinkään vaatimatta. Hän on linnassani nyt. Tule kanssani; sinun täytyy myöntää, ettet voi rakastettavampaa olentoa löytää." Näin lausuen hän vei don Alfonson erääseen huoneeseen, johon minäkin menin parooni von Steinbachin kera heidän perässään.

Siellä oli Polanin kreivi ja hänen kaksi tytärtään Seraphina ja Julia sekä don Fernand de Leyva, joka oli don Cesarin veljenpoika. Näiden lisäksi siellä oli vielä eräitä toisia naisia ja herroja. Don Fernand oli, kuten olen ennen maininnut nainut Julian, jonka johdosta seudun talonpojat olivat kokoontuneet linnalle juhlimaan. Heti, kun don Cesar oli esittänyt don Alfonson poikanaan, niin Polanin kreivi nousi ylös ja juoksi syleilemään häntä, lausuen: "Tervetuloa, pelastajani! Niin, don Alfonso, minä tahdon osottaa mitä hyve vaikuttaa jaloon mielenlaatuun. Olette tosin surmannut poikani, vaan sen sijaan olette pelastanut minut kuolemasta. Minä olen teille ijäti kiitollinen ja annan omaksenne tyttäreni, jonka kunnian olette pelastanut. Sillä on kaikki velat sovitut." Don Alfonso kiitti sydämellisesti hänen hyvyyttään, enkä tiedä kummastako hän enemmän iloitsi, vanhempainsa löytämisestäkö, vai siitä että Seraphina oli tullut hänen puolisokseen.

Heidän häänsä pidettiin muutamien päivien perästä kaikkein yhteiseksi tyytyväisyydeksi. Ja kun minäkin olin kreivin pelastajia, niin hän tarjousi hankkimaan minullekin hyvän toimen; minä kiitin hänen hyväntahtoisuuttaan, mutta en mielinyt erota don Alfonsosta, joka teki minut linnansa hovimestariksi ja uskotukseen.