Front matter

Kirj.

Alain René Le Sage

Nuorisopainos

Ranskankielestä suomentanut Uuno Kahma

Kuopiossa, Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino, 1905.

Gil Blas lukijalle.

Ennenkuin alan kertoa elämäni vaiheita sinulle, niin kuule, hyvä lukija, ensin seuraava tarina.

Kaksi ylioppilasta kulki kerran Pennafielista Salamancaan. Uupuneina ja janoisina he saapuivat eräälle lähteelle tien vieressä. He sammuttivat janonsa ja asettuivat levähtämään. Silloin he keksivät sattumalta lähellään maasta pilkistävän kiven, jonka pintaan oli piirretty muutamia sanoja. Ne olivat jonkunverran ajan kuluttamia ja eläinten sorkkain tallaamia, joita käytiin lähteellä juottamassa. He huuhtoivat kiven vedellä puhtaaksi ja lukivat siitä seuraavat sanat: A qui está encerrada el alma del licenciado Pedro Garcias. "Tässä lepää lisensiaatti Pedro Garciaan sielu."

Nuorempi ylioppilaista, joka oli vilkasluonteinen hätikkö, huudahti heti tämän kirjoituksen luettuaan nauraen täyttä kurkkua: "Tämäpä on hassua! Tässä lepää sielu… Tähän on haudattu sielu!… Mikähän hölmö on tuollaisen hautakirjoituksen laatinut." Hänen toverinsa, joka oli ymmärtäväisempi, lausui silloin miettiväisenä: "Siinä täytyy olla jokin ajatus takana; minä jään tähän ja koetan ottaa siitä selvän." Hän antoi siis toisen mennä; ja rupesi heti samassa kaapimaan veitsellään kiven ympärystä ja saikin sen pian irti maasta. Hän löysi sen alta nahkaisen kukkaron ja avasi sen. Siinä oli sata tukaattia[1] sekä paperipalanen, johon oli kirjoitettu latinaksi seuraavat sanat: "Ole sinä minun perilliseni, jolla oli kylliksi älyä selittämään päällekirjoitukseni ja käytä rahojani paremmin kuin minä." Ylioppilas, löydöstä riemuissaan, viskasi kiven entiseen paikkaansa ja läksi taas matkaamaan Salamancaa kohden, lisensiaatin sielu taskussaan.

Lukija-ystäväni, sinäkin olet jommankumman näiden kaltainen, kuka lienetkin, jos luet elämäntarinani välittämättä niistä siveellisistä opetuksista, joita se sisältää, niin se ei ole sinulle vähäksikään hyödyksi; mutta jos sinä tarkkaavaisena luet, niin löydät siinä, Horatiuksen viisaan neuvon mukaan, hyödyllisen huvittavaan yhdistettynä.

Ensimmäinen luku.

Gil Blas'in syntymä ja kasvatus.

Isäni, tunnettu nimellä Blas, palveli pitkät ajat sotilaana Espanjan valtakuntaa ja palasi sitten takaisin synnyinkaupunkiinsa, Santillanaan. Siellä hän nai sievän porvaristytön, joka ei sentään ollut enää nuoruutensa ensi kukoistuksessa, ja minä tulin maailmaan kymmenen kuukautta heidän häittensä jälkeen. Sittemmin he muuttivat asumaan Oviedoon, jossa häätyivät ottamaan kumpainenkin palveluspaikan: äitini rupesi kamarineidiksi ja isästäni tuli kamaripalvelija. Kun heillä ei ollut muuta tuloa kuin palkkansa, olisi kasvatukseni jäänyt aivan laiminlyödyksi, ellei kaupungissa olisi asunut eräs enoni, joka oli hengellinen virkamies. Hänen nimensä oli Gil Perez. Hän oli äitini nuorempi veli ja samalla minun kummisetäni. Kuvitelkaahan mielessänne miestä, joka on pituudeltaan puolineljättä jalkaa, keskiruumiiltaan julman paksu, ja pää hartioitten väliin painunut: siinä on enoni kuva.

Hän otti minut jo lapsena luokseen ja piti kasvatuksestani huolta. En ollut hänen mielestään enää aivan mitätön älyni puolesta, jonkavuoksi hän päätti ruveta sitä kehittämään. Annettuaan itse minulle opin alkeet, hän lähetti minut enemmän oppia saamaan mestari Godinez'in luo, jota pidettiin Oviedon oppineimpana miehenä. Hyödyin hänen opetuksestaan senverran, että viiden kuuden vuoden kuluttua ymmärsin kreikkalaisia kirjailijoita hiukan, ja latinalaisia runoilijoita jotenkuten. Lueksin myöskin logiikkaa, jonka avulla saavutin suuren väittelytaidon, johon innostuin niin, että aloin pysäyttää ohikulkeviakin esittääkseni väitteitäni heille.

Joskus satuin kääntymään juuri sellaisten puoleen, jotka eivät muuta halunneetkaan, ja silloinpa kannatti nähdä meidän kiistelyämme! Niitä käden huitomisia ja naaman väännöksiä! Silmät vihaa puuskuttaen me ottelimme suu vaahdossa: meitä olisi luullut ennemmin raivohulluiksi kuin filosoofeiksi.

Sillä tavalla tulin kaupungissa siihen maineeseen, että olin sangen oppinut mies. Enoni oli siitä riemuissaan, sillä hän toivoi, etten ehkä enää kauan olisi hänen vaivoinaan.

"Kuulehan, Gil Blas, lausui hän minulle eräänä päivänä, lapsuutesi aika on nyt ohi. Olet jo seitsemäntoista vuotias, ja muuten pulska poika; on aika ruveta katsomaan eteesi. Olen miettinyt lähettää sinut Salamancaan yliopistoon; sinun hyville lahjoillesi ei käyne vaikeaksi saavuttaa hyvää paikkaa Minä annan sinulle muutamia pistooleja[2] matkarahoiksi sekä muulini, joka on kanssa kymmenen tai kahdentoista pistoolin arvoinen; myöt sen Salamancassa. Rahoilla koetat sitten tulla toimeen kunnes saat sopivan paikan".

Mitään mieluisampaa hän ei olisi voinut minulle esittää, sillä maita näkemään juuri mieleni paloi.

Otettuani jäähyväiset häneltä menin hyvästelemään isääni ja äitiäni, jotka eivät unhottaneet antaa minulle runsaasti neuvoja evääksi. He kehottivat minua rukoilemaan Jumalaa enoni puolesta, pysymään aina rehellisenä ihmisenä ja karttamaan kaikkea pahuutta ja varsinkin olemaan koskematta toisen omaan. Sitten he antoivat minulle siunauksensa, ja minä nousin muulini selkään sekä läksin matkalle.

Toinen luku.

Jossa kerrotaan siitä säikäyksestä, joka valtasi Gil Blas'in matkalla Pennafloriin; sekä mitä hänelle tapahtui saapuessaan tähän kaupunkiin, ja kenen kanssa hän syöpi illallista.

Olinpa siis tullunna ulos Oviedon kaupunginportista Pennafloriin vievälle tielle, keskelle tasaista tannerta. Olin nyt oma herrani, ja senlisäksi omistin kehnonlaisen muulin ja neljäkymmentä hyvää kultarahaa, lukuunottamatta muutamia realeja.[3]

Ensi työkseni päästin muulini kävelemään mielensä mukaan, toisin sanoen laiskantehkään. Laskin ohjakset sen kaulalle ja vedin rahat taskustani sekä rupesin niitä lukemaan hattuuni, ja tein sitä moneen kertaan.

En ollut vielä milloinkaan nähnyt niin paljon rahaa; enkä voinut niitä kyllikseni katsella ja käsitellä. Laskin niitä jo ehken kahdettakymmenettä kertaa, kun muulini yht'äkkiä nosti päätään ja pysähtyi korviaan höristäen keskelle maantietä. Katselin ympärilleni, mitä se oli säikähtänyt, ja huomasin maassa hatun ja sen päällä suurihelmisen rukousnauhan ja samassa kuulin surkean äänen ruikuttavan seuraavat sanat: "reissaavainen herra kulta, armahtakaa raihnaista sotavanhusta; viskatkaa muutama lantti tähän hattuun, kyllä Jumala sen teille palkitsee". Käänsin paikalla pääni ääntä kohden ja huomasin muutaman pensaan juurella parin kolmenkymmenen askeleen päässä itsestäni erään sotamiehen näköisen, joka sovitti kahden ristiin asetetun seipään väliin väkipyssyn piippua. Piippu näytti minusta keihään pituiselta ja oli suoraan minua kohden tähdätty. Sen nähdessäni hätkähdin tietysti, mutta maltoin mieleni ja piilotin nopeasti tukaattini; otin sitten taskustani muutamia realeja ja lähestyin hattua, joka odotti säikytettyin kristiveljien lahjoja, ja pudottelin siihen rahat yksitellen, osottaakseni sotamiehelle anteliaisuuttani. Hän oli laupeuteeni tyytyväinen ja antoi minulle yhtä monta siunausta, kuin minä annoin muulini kylkeen tyrkkäyksiä jalallani, päästäkseni pikaisimmasti hänestä vähän ulommaksi; mutta tuo lemmon kuvitus ei ollut jouduttamisestani milläänkään eikä astunut hituistakaan nopeammin; enoani kulettaissaan se oli aina saanut astella laiskassa käymätahdissa, ja pitkä tottumus oli pannut sen tyyten unohtamaan juoksemisen taidon.

En voinut pitää tätä tapausta aivan suotuisana enteenä matkalleni. Johtui mieleeni, että olin vielä kaukana Salamancasta, ja että minun voisi vielä pahemminkin käydä. Enoni oli ollut varsin varomaton, kun ei lähettänyt minua jonkun muulinajajan turvissa matkalle. Se hänen olisi välttämättä pitänyt tehdä, mutta hän harkitsi matkani tulevan huokeammaksi, kun hän antaa oman muulinsa minulle; sillä hän ei niinkään ajatellut matkan vaaroja kuin sen vähintä maksavaisuutta. Päätin siis korjata hänen erehdyksensä; jos onni sallisi minun päästä Pennafloriin asti, niin ottaisin ja möisin siellä muulini, ja jatkaisin matkaani jonkun muulinajajan seurassa Astorgaan ja sieltä samallaisella kyydillä Salamancaan. Vaikken ollut milloinkaan käynyt Oviedon ulkopuolella, niin tiesin kuitenkin niiden kaupunkien nimet, joiden kautta matkani kulki; olin ennen lähtöäni ottanut siitä selon.

Saavuin onnellisesti Pennafloriin; pysäytin erään ravintolan edustalla, joka oli jotenkin siistin näköinen. En ollut vielä ehtinyt maahan hypätä, kun isäntä tuli ylen kohteliaasti minua vastaanottamaan. Hän otti omin käsin matkalaukkuni irti, viskasi sen hartioilleen, ja johdatti minut huoneeseeni; samalla eräs hänen palvelijoistaan vei muulini talliin. Ravintolan isäntä, joka oli tunnettu suurimmaksi suunsoittajaksi Asturiassa, oli yhtä valmis kenenkään kysymättä lörpöttelemään omat asiansa muille kuin utelias urkkimaan toisten salaisuuksia. Hän ilmoitti nimensä olevan Andre Corcuelo; ja kertoi palvelleensa pitkät ajat kuninkaan sotaväessä, ja olevansa kersantin arvossa; viisitoista kuukautta sitten sanoi eronneensa palveluksesta. Sen lisäksi hän jutteli vielä lukemattomia muita asioita, joiden kuuleminen ei minua vähääkään huvittanut. Uskottuaan täten minulle kaikkensa, hän luuli oikeudekseen vaatia minulta samaa; hän alkoi udella, mistä tulin, mihin menin ja kuka olin. Hän pani minun vastaamaan erittäin joka asiaan, sillä hän säesti kaikkia kysymyksiään syvällä kumarruksella ja pyysi niin kunnioittavilla liikkeillä anteeksi uteliaisuuttaan, etten mitenkään saattanut kieltäytyä. Jouduin siten pitkään keskusteluun hänen kanssaan. Kerroin hänelle, kuinka suurella menestyksellä olin harjoittanut opintojani, sitten sanoin aikovani myödä muulini ja kerroin myöskin syyt siihen; lopuksi mainitsin aikomuksestani jatkaa matkaani muulinajajain seurassa. Hän piti aikomustani erittäin onnistuneena, hyväksymistään hän ei vaan ilmoittanut yhdellä sanalla, vaan luetteli samalla kaikki onnettomuudet, mitä minulle voi matkalla sattua, sekä kertoi suuren joukon historioita matkustajista, joille oli huonosti käynyt matkalla. Pelkäsin jo ettei hän aio lopettaa ensinkään. Sen hän sentään teki, mennessään lausuen tuntevansa rehellisen hevoskauppiaan, joka voisi ostaa muulini, jos halusin sen myödä. Lausuin olevani hyvin kiitollinen, jos hän lähettäisi noutamaan sitä miestä, ja silloin hän läksi suurimmalla kiireellä matkaansa.

Tuotapikaa hän tuli takaisin, seurassaan mies, jonka rehellisyyttä oli kehunut. Kaikin kolmen menimme pihalle, johon muulinikin tuotiin. Se sai astella monta kertaa edestakaisin hevoskauppiaan edessä, joka nuuski sitä visusti päästä jalkoihin asti. Hän keksi siinä pian paljon vikoja. Myönnän tosin, ettei muuli paljon kehumista kannattanutkaan, mutta olisipa se ollut vaikka paavin ratsu, niin tämä mies olisi sitä moittinut, sillä hänen sanainsa mukaan sillä oli kaikki mahdolliset ja mahdottomat viat; ja saadakseen minut paremmin uskomaan hän vetosi isäntään, jolla oli epäilemättä omat syynsä olla samaa mieltä hänen kanssaan. "Niinpä niin!" lausui hevoskauppias lopuksi välinpitämättömästi, "paljollako siis möisitte tuon luuskan?" Hänen ylistyspuheensa jälkeen, ja sennor Corcuelon todistuksen johdosta — pidin nimittäin häntä kunnon miehenä ja asiantuntijana — olin valmis antamaan hevoseni ihan ilmaiseksi. Senvuoksi vastasin kauppiaalle luottavani hänen rehellisyyteensä; määrätköön hän hinnan omantuntonsa jälkeen; minä lupasin olla siihen tyytyväinen. Silloin hän otti perin rehellisen muodon ja lausui, että omaantuntoon vetoominen koskettaa hänen arinta paikkaansa. Eipä se todella ollut hänen vahvinkaan puolensa, sillä kymmenen tai kahdentoista pistoolin sijaan, joiden arvoiseksi enoni oli muulinsa harkinnut, tuo hävytön tarjosi minulle kolme kultarahaa. Ne otin kuitenkin vastaan suurella mielihyvällä, ikäänkuin olisin hyvänkin kaupan tehnyt.

Päästyäni näin edullisella tavalla muulistani läksin isännän seurassa erään muulinajajan luo, jonka piti seuraavana päivänä lähteä Astorgaan. Muulinajaja sanoi lähtevänsä matkalle jo ennen päivänkoittoa sekä lupasi tulla minua herättämään. Sovimme maksusta: yhden muulin vuokrasta ja rimastani matkalla; tultuamme kaikesta yksimielisyyteen läksin ravintolaa kohden takaisin Corcuelon kera, joka alkoi astuessamme kertoa muulinajajan elämänvaiheita. Hän mainitsi joka asian, mitä kaupungissa tiedettiin muulinajajasta. Hänen kauhea sanatulvansa olisi taaskin saanut minut pian epätoivoon, ellei onneksi eräs hyvin siistin näköinen mies olisi tullut häntä keskeyttämään. Tulija puhutteli häntä erittäin kohtelijaasti, ja minä jätin heidät siihen, jatkaen matkaani. En aavistanut vähääkään, että minä olisin jollakin tavalla heidän keskustelunsa esineenä.

Ravintolaan saavuttuani pyysin illallista. Oli paastopäivä, jonkavuoksi sain munia ruuaksi. Kun munakakku oli valmis, istuin yksin ruokapöytään. En ehtinyt maistaa vielä palaakaan, kun isäntä astui tupaan seurassaan sama mies, joka hänet oli pysäyttänyt kadulla. Tämän herran kupeella riippui pitkä lyömämiekka; ijältään hän saattoi olla kolmenkymmenen seuduissa. Hän lähestyi minua erittäin kunnioittavasti, ja lausui: "Herra ylioppilas, olen saanut kuulla, että te olette herra Gil Blas, Santillanasta, Oviedon kaunistus ja filosofian valosoihtu. Oletteko te todellakin se suuri tiedemies, tuo loistava nero, jonka maine on tunnettu kautta maan? Te ette tiedä, jatkoi hän, kääntyen isännän ja emännän puoleen, te ette tiedä, kuka luonanne asuu; kattonne alla vierailee aarre: tämä nuori herra on maailman kahdeksas ihme." Sitten hän taas kääntyi minuun ja halasi minua liikutettuna ja huudahti: "Antakaa anteeksi riemuni, en voi hillitä tunteitani, joita tunnen teidät nähdessäni."

En voinut heti vastata hänelle, sillä hän puristi minua niin tiukasti, että saatoin tuskin hengittää; vasta kun sain pääni irti hänen halauksestaan sanoin hänelle: "Arvoisa herra, en luullut nimeni olevan tuttu Pennaflorissa." — "Mitenkä? tuttuko!" huudahti hän samaan nuottiin; me pidämme luetteloa kaikista huomattavista henkilöistä kahdenkymmenen peninkulman alueella tästä ympärillä. Teitä pidetään täällä ihmeitten ihmeenä; ja olenpa varma siitä, että Espanja vielä kerran ylpeilee teistä yhtä paljon kuin Kreikanmaa viisaistaan. Näitä sanoja seurasi uusi syleily, jonka uhriksi hän armotta minut pakotti ja joka oli tuottaa minulle Anteuksen[4] kohtalon. Jos minulla olisi ollut hiukkanenkin kokemusta, niin en olisi antanut noitten ihastushuutojen ja ylistysten pettää itseäni; olisin hänen kouraantuntuvasta mairittelustaan älynnyt hänet yhdeksi noita loiseläjiä, joita on joka kaupungissa ja jotka vieraan saapuessa paikkakunnalle hierautuvat hänen seuraansa, täyttääkseen vatsansa hänen kustingillaan; mutta nuoruuteni ja turhamaisuuteni saivat minun katselemaan asiaa aivan toisilla silmillä. Ihailijani tuntui minusta erittäin kunnon mieheltä, jonkavuoksi pyysin häntä syömään kanssani illallista. "Suurimmalla mielihalulla", huudahti hän, "olen liian kiitollinen, kun onnentähteni soi minun kohdata kuuluisan Gil Blas'in voidakseni olla nauttimatta hyvästä onnestani niin kauan kuin suinkin. Ruokahalua en tosin tällä hetkellä erittäin tunne, istun pöytään vaan pitääkseni teille seuraa, maistan muutaman palasen ainoassaan teidän mieliksenne".

Näin lausuen ylistelijäni istahti pöytään minua vastapäätä, ja hänelle tuotiin lautanen. Sitten hän hyökkäsi paikalla munakakun kimppuun sellaisella innolla, kuin ei olisi saanut ruuan kipenettä kolmeen päivään. Kun näin millä nautinnolla hän evästäni kulutti, niin käsitin pian, ettei se kauan kestäisi, ja tilasin senvuoksi toisen kakun, joka valmistui niin väleen, että joutui pöytäämme meidän, tai oikeammin hänen juuri lopettaissaan ensimmäistä. Hän teki yhtä sievään puhdasta siitä kuin edellisestäkin, ja osasi sen ohessa, päästämättä murentakaan hukkaan, laulaa minulle ylistyslauluja toisen toistaan ihanampia, mikä tuotti suurta tyydytystä minun vähäiselle persoonalleni. Samalla hän muisti ahkerasti kallistella lasia, juoden milloin minun, milloin isäni ja äitini terveydeksi, joita hän ei voinut kyllin onnellisiksi kiittää, kun heillä oli minunkaltaiseni poika. Samalla hän kaatoi aina minunkin lasiini viiniä, kehottaen juomaan kanssaan. Vastasin uskollisesti hänen kaikkiin terveyksiinsä, mikä imartelujen ohella pani minut huomaamattani niin hyvälle tuulelle, että, nähdessäni toisen munakakun kohdakkoin loppuvan, kysyin isännältä, eikö hänellä ole kalaa tarjolla. Herra Corcuelo, joka kaikesta päättäen oli yhdessä juonessa veijarin kanssa, vastasi: "Minulla on yksi mainio harjuslohi, mutta sen pöytään tuominen maksaa rahaa, teille se on liian kallista herkkua". — "Mitä te kutsutte liian kalliiksi herkuksi?" sanoi imartelijani silloin kiivaalla äänellä, "ajatelkaa mitä sanotte, ystäväni, tietäkää, ettei teillä voi olla mitään liian hyvää herra Gil Blas'ille, jolle oikeastaan kuuluisi ruhtinaallinen kohtelu joka paikassa."

Olin varsin hyvilläni, että hän antoi vastauksen isännän viimeisiin sanoihin; siinä hän ennätti oman aikomukseni edelle. Tunsin loukkaantuneeni ja lausuin ylpeästi Corcuelolle: "Tuokaa lohenne tänne, älkääkä olko huolissanne muusta."

Isäntä, joka ei muuta toivonutkaan, rupesi kohta hommaan ja toi sen nopsasti pöytään. Nähdessään tämän uuden herkun välkähti veijarin silmissä suuri ilo; hän sai uudelleen tilaisuuden osoittaa kohteliaisuuttaan, toisin sanoen tehdä kalalle saman kunnian kuin munakakuillekin. Lopulta hänen kuitenkin tuli pakko heretä, ettei halkeisi näet. Syötyään siis ja juotuaan vatsansa täpötäyteen, häntä huvitti tehdä pilasta lopun. "Herra Gil Blas", lausui hän nousten pöydästä, "olen liian tyytyväinen kestitsemiseenne, voidakseni jättää teidät antamatta teille hyvää neuvoa, jota totisesti näytte tarvitsevan. Älkää olko vast'edes niin herkkä imarruksille, ja varokaa ihmisiä, joita ette tunne. Voisitte muuten yhyttää muitakin, jotka minun tavallani haluaisivat pitää hauskaa teidän herkkäuskoisuutenne kustannuksella, ja ehkä jatkaa pilaa pitemmällekin. Älkää antako kehun nousta päähänne, älkääkä heidän sanastaan olko heti valmis uskomaan itseänne maailman kahdeksanneksi ihmeeksi." Sitten hän nauroi vasten naamaani ja läksi.

Tämä kolhaus koski minuun yhtä kipeästi kuin suurimmatkin pahanonnen tempaukset, joita olen sittemmin kokenut. Perin surkeata oli huomata itsensä niin tuhmasti narratuksi, tai paremminkin, ylpeytensä niin masennetuksi. "Niinkö", sanoin itsekseni, "tuo konna on siis tehnyt pilkkaa minusta. Hän puhutteli siis isäntääni urkkiakseen vaan häneltä joitakin tietoja minusta, tai kukaties olivat yhdessä juonessa molemmat. Voi, Gil Blas parka, mene ja kuole häpeästä, kun olet antanut tuollaisten pitää itseäsi narrinaan. He saattavat sepittää tästä kauniin historian, joka voi kulkeutua Oviedoon asti ja tuottaa sinulle paljon kunniata. Vanhempasikin tulevat varmaan katumaan antaneensa niin paljon opetuksia mokomalle tomppelille: sensijaan että epäsivät minua ketään pettämästä, heidän olisi pitänyt varoittaa minua antamasta muitten vetää itseäni nenästä." Näiden ajatusten jäytäessä mieltäni ja harmista halkeamaisillani, sulkeuduin huoneeseeni ja heittäysin vuoteelleni. Mutta nukkua en voinut; en ollut silmäänikään ummistanut, kun muulinajaja tuli ilmoittamaan, että kaikki oli lähtöä varten valmiina; minua vaan odotettiin. Nousin heti ja pukeutuessani toi Corcuelo laskun, josta ei ainakaan lohi ollut unhottunut; eikä siinä kyllin että olin aivan aseetonna hänen nylkemistään vastaan, vaan sain vielä niellä senkin harmin, että tuo lurjus selvästi osotti muistavansa eilistä tapahtumaa. Saatuani siten kuitatuksi kalliin illalliseni, jonka sulattaminen oli ollut niin vaivaloinen, läksin muulinajajan luo kantaen matkalaukkuani ja toivottaen hiiden pisaan sekä eilisen vieraani että isännän ravintoloineen.

Kolmas luku.

Jossa kerrotaan, mitä pahoja muulinajaja koetti tehdä matkustajille, ja miten Gil Blas yritti karttaa ojaa, mutta hyppäsikin suoraan allikkoon.

En matkustanut yksin muulinajajan kanssa; muita matkustajia oli kaksi lasta, jotka kuuluivat erääseen Pennaflorin hienoimmista perheistä, muuan pieni kuleksiva kirkkolaulaja Mondognedosta, sekä eräs nuori astorgalainen porvari, joka oli kotimatkallaan nuoren vaimonsa kera, jonka hän oli juur'ikään nainut Vercossa. Tutustuimme pian ja kerroimme toisillemme, mistä tulimme ja mihin olimme menossa. Kaikeksi onnettomuudeksi kuului kyytimiehemme niihin, joita huvittaa pilanteko. Hänen päähänsä pälkähti hankkia itselleen huvia peljättämällä meitä. Koko päivän hän kantoi mielessään tätä ihanaa ajatusta, jonka päätti panna toimeen yöpaikkaan tultuamme.

Yöksi saavuimme Cacabelos'iin, jossa hän majoitti meidät ensimmäiseen ravintolaan tiemme varressa. Siellä hän antoi meidän syödä rauhassa illallisemme; mutta juuri lopettaissamme atriaa hän hyökkäsi raivoisena huoneeseen ja huusi: "h——tti, minulta on varastettu. Minulla oli sata pistoolia nahkaisessa kukkarossa; ne pitää tulla takaisin. Minä menen paikalla kaupungin tuomarin luo, joka ei kärsi leikkiä sellaisissa asioissa, ja te joudutte kaikki piinapenkkiin, kunnes tunnustatte rikoksen ja annatte rahat takaisin." Hänen sanansa ja vihansa tuntuivat vallan luonnollisilta, ja senvuoksi jouduimme hänen mentyään suunnattoman kauhun valtaan.

Mieleemme ei juolahtanut, että tämä oli juonta kaikki tyyni, sillä emme olleet vielä tarpeeksi tuttuja, voidaksemme toisistamme vastata. Minä puolestani epäilin paikalla pientä kirkkolaulajaa, ja hänellä oli kukaties sama ajatus minusta. Olimmehan muuten nuoria hupakkoja jokainen, emmekä tienneet ollenkaan, miten tämmöisissä tapauksissa yleensä meneteltiin, vaan uskoimme vahvasti yksinkertaisuudessamme, että meitä vietäisiin suoraa päätä piinapenkkiin ruuvattaviksi. Senvuoksi juoksimme kauhuissamme talosta pois minkä jaloistamme läksi. Toiset tölmäsivät kadulle, toiset puutarhaan; jokainen koetti paolla pelastua.

Minä puolestani, joka ehkä olin kaikista enimmän säikähtänyt, läksin kiitämään vainioille, jossa juoksin tiesi kuinka monen pellon ja kankaan poikki ja hypin lukemattomain ojain yli, kunnes vihdoin saavuin erääseen metsään. Olin juuri heittäymäisilläni piiloon tiheimpään pensastoon, kun samassa äkkäsin kaksi miestä ratsain ihan edessäni. He huusivat: "Kuka siellä?" ja kun minä en hämmästykseltäni saanut heti vastatuksi, niin he lähestyivät minua ja ojensivat kumpikin pistoolin rintaani vasten vaatien minua ilmoittamaan, kuka olin, mistä tulin, mitä varten olin tullut metsään, ja puhumaan yleensä heille kaikki mitään salaamatta. Tällä tapaa kysyttynä, mikä tuntui minusta likipitäin samanlaiselta kuin muulinajajan uhkaama kidutus, vastasin olevani nuori mies Oviedosta ja meneväni Salamancaan; kerroin myöskin, miten meitä oli pelotettu ja tunnustin, että piinapenkin pelko oli saanut minut lähtemään käpälämäkeen. He päästivät räikkänaurun kertomukseni johdosta, joka osotti suurta yksinkertaisuuttani, ja toinen heistä lausui: "Ole hyvässä rauhassa, ystäväni; tule meidän kanssamme, äläkä pelkää mitää; me saatamme sinut varmaan paikkaan". Sitten hän käski minun nousta taakseen hevosen selkään, jonka jälkeen painausimme metsän sisään.

En tiennyt, mitä minun piti tästä tapauksesta ajatella, en kuitenkaan mitään erittäin pahaa odottanut. "Jos nämä miehet olisivat varkaita, lausuin itsekseni, niin he olisivat minut rosvonneet ja kenties murhanneet. He ovat varmaankin jaloja aatelismiehiä tältä seudulta, jotka huomatessaan pelkoni säälivät minua ja vievät minut kotiinsa sulasta ihmisrakkaudesta." Kauan minun ei tarvinnut olla siitä epätietoisena, sillä tehtyämme syvässä hiljaisuudessa moniaita mutkia metsässä, saavuimme erään kummun juurelle, jossa nousimme ratsailta. "Tässä me asumme, lausui toinen ratsumies." Minä kuuhoilin joka taholle, mutta en nähnyt taloa en mökkiä enkä minkäännäköistä ihmisasuntoa. Sillävälin miehet nostivat maasta suuren puisen laskuoven, joka oli kokonaan pensaitten ja risujen peitossa, ja jonka takaa aukeni pitkä, viettävä maanalainen käytävä. Hevoset astuivat sinne itsestään kuin vanhasta tottumuksesta. Miehet veivät minut mukanaan ja laskivat oven taas paikalleen köysillä, jotka olivat sitä varten siihen kiinnitetyt. Niinpä oli siis enoni, Perez'in arvoisa nepain joutunut satimeen kuin rotta loukkuunsa.

Neljäs luku.

Jossa kerrotaan luolasta ja mitä Gil Blas siellä näki.

Tiesin siis jo, minkälaatuista väkeä ystäväni olivat, ja on helppo arvata, että äskeinen pieni huoleni haihtui. Sensijaan valtasi paljon suurempi ja oikeutetumpi pelko mieleni; uskoin meneväni tukaatteineni suoraan surman suuhun. Tuntien siis itseni karitsaksi, jota teuraaksi talutetaan, astuin jo enemmän kuolleena kuin elävänä saattajaini välissä, jotka hyvin huomasivat vapisevani kovasti ja koettivat senvuoksi turhaan kehottaa minua olemaan aivan pelvotta. Astuttuamme siten noin kaksisataa askelta polkuamme, joka kulki kiertäen alaspäin, saavuimme holvikattoiseen talliin, jota valaisi kaksi suurta rautalamppua. Siellä oli suuri kasa olkia ja useita tynnöriä ohria. Kaksikymmentä hevosta olisi mukavasti sinne mahtunut; mutta nyt siellä ei ollut muuta kuin ne kaksi vastatullutta. Eräs vanha neekeri, joka näytti kuitenkin vielä jotenkin virkulta, talutti ne parsiinsa.

Läksimme tallista luolaan. Sitä oli useita lamppuja valaisemassa, mutta niiden murheellinen tuike näytti vaan paljastavan paikan kolkkouden kaikessa kauheudessaan. Tulimme kyökkiin, jossa eräs vanha eukko oli paistamassa lihaa tulella valmistaen illallista. Kyökki oli varustettu kaikilla tarpeellisilla talouskaluilla, ja sen vieressä olevassa ruokakammiossa näytti olevan viljalti kaikenlaista ruokatavaraa. Keittäjätär (täytyyhän minun kuvata hänetkin) näytti olevan ijältään jonkun vuoden seitsemännellä kymmenellä. Nuorempana hänellä oli ollut tulipunainen tukka, sillä aika ei ollut ehtinyt sitä niin haalistaa, ettei alkuperäinenkin väri olisi vielä jossakin määrin näkynyt. Hänen ihonsa oli kellertävä, leuka oli pitkä ja terävä, ja huulet kutistuneet; suuri kyömynenä riippui suun yli, ja silmät olivat koreasti tulipunaiset.

"Katsokaahan, Leonarda rouva; sanoi toinen miehistä esittäessään minua tälle pimeyden armaalle enkelille, katsokaahan tätä sievää poikaa, jonka me teille tuomme." Sitten hän kääntyi minuun, ja lausui, huomatessaan, kuinka kalpeana ja peloissani olin: "Heitä pelkosi ihan kokonaan; ei täällä sinulle mitään pahaa tehdä. Me tarvitsemme apulaista emännöitsijällemme; yhytimme sinut, ja se oli sinulle onneksi. Sinä tulet erään pojan sijaan, joka kuoli neljätoista päivää sitten. Hän oli kovin heikko ruumiiltaan. Sinä näytät minusta paljon vankemmalta kuin hän, et sinä niin heville kuole. Tosin et enää saa konsaan aurinkoa nähdä, mutta sensijaan sinulta ei pidä hyvää ruokaa ja lämmintä puuttuman. Päiväsi saat viettää Leonardan seurassa, joka on hyvin siivo eukko: ja kaikki pienet mukavuutesi saat järjestää mielesi mukaan. Sinä et olekaan", lisäsi hän, "joutunut kerjäläisten joukkoon, kuten kohta saat nähdä." Näin lausuen hän otti tuohuksen käteensä käskien minun tulla perässään.

Hän vei minut erääseen kellariin, jossa näin mahdottomat pinot hyvin tulpatuita pulloja ja saviruukkuja, joiden hän sanoi olevan täynnä erinomaista viiniä. Sitten hän kuletti minua useitten kammioitten läpi. Muutamissa oli palttinakasoja, toisissa taas villa- ja silkkikankaita. Eräässä näin kultia ja hopeita sekä paljon kallisarvoisia pöytäkaluja useissa kaapeissa. Senjälkeen tulimme erääseen suureen saliin, jota valaisi kolme messinkistä kynttiläkruunua ja joka oli kammioitten keskuksena. Siellä hän rupesi taas minua kuulustelemaan. Hän kyseli, mikä nimeni oli ja miksi olin lähtenyt Oviedosta; tyydytettyäni hänen uteliaisuutensa, hän lausui: "No niin, Gil Blas, sinähän olet lähtenyt kotiseudultasi ainoastaan löytääksesi hyvän toimen; oletpa siis onnen poika, kun satuit meidät yhyttämään. Kuten olen jo sanonut, tulet elämään täällä kuin kuningas, ja kultaa ja hopeata on kuormittain. Sitäpaitsi olet varmassa tallessa, sillä tämä luola on sellainen, että pyhän hermandadin[5] miehet saavat sata kertaa tulla tähän metsään sitä löytämättä. Sen ovea ei tunne kukaan muu kuin minä ja toverini. Kysyt ehkä, miten olemme voineet sen tehdä seudun asukkaiden huomaamatta: mutta, katsos, se ei ole meidän työtämme, vaan se on ikivanha. Siihen aikaan kuin maurilaiset olivat valloittaneet Granadan, Aragonian ja melkein koko Espanjan, niin kristityt, jotka eivät halunneet antautua uskottomain ikeen alle, pakenivat ja piiloutuivat näille seuduille, Biscaijan rannoille ja Asturian vuoristoon, johon urhokas don Pelayo oli vetäytynyt. Pakolaisina hajallaan eläen he viettivät aikaansa vuoristoissa ja metsissä. Toiset asuivat vuorenonkaloissa, toiset kaivoivat itselleen luolia, joihin tämäkin kuuluu. Saatuaan lopulta viholliset karkoitetuksi Espanjasta he palasivat kaupunkeihinsa takaisin. Siitä pitäin ovat heidän vanhat pakopaikkansa olleet meikäläisten tyyssijoja. Onhan pyhä hermandad tosin löytänyt ja hävittänyt niitä moniaita, mutta on niitä vielä keksimättäkin, ja jo viisitoista vuotta olen, jumalankiitos, kenenkään häiritsemättä asunut tässä. Minun nimeni on kapteeni Rolando. Olen joukkomme päämies, ja se mies, joka oli kanssani, on eräs apulaisiani."

Viides luku.

Luolaan saapuu useita muita rosvoja, jotka pitävät hupaista keskustelua aikansa ratoksi.

Kapteeni Rolandon lausuessa viimeisiä sanojaan, ilmestyi saliin kuusi uutta naamaa. He olivat: luutnantti viiden miehen kera, jotka palasivat saaliineen kotiin. He toivat kaksi korillista sokeria, kaneelia, pippuria, viikunoita, mantelia ja kuivatuita rusinoita. Luutnantti ilmoitti kapteenille ottaneensa korit eräiltä kauppamieheltä, jonka muulin hän myöskin toi mukanaan. Tehtyään siten selkoa matkastaan hän käski viedä saaliin varastohuoneeseen. Sitten ei ollut muuta tehtävää kuin saada ilta rattoisasti kulumaan. Saliin asetettiin suuri pöytä, ja minut lähetettiin takaisin kyökkiin, jossa Leonarda rouva opasti minua tehtäviini. Minä alistuin kohtalooni, koskapa paha onneni kerran oli sen niin asettanut, ja valmistausin palvelemaan noita arvonmiehiä.

Alotin virkani tarjoilupöydästä, jonka koristin hopeamaljoilla ja saviruukuilla, jotka olivat täynnä sitä Rolando herran ylistämää hyvää viiniä. Sitten vein pöytään kaksi vadillista höystelihaa; heti niiden tultua pöydälle miehet istuivat syömään. Ruoka maistui heille mainiosti; ja minä seisoin suorana heidän takanaan, valmiina täyttämään laseja. Tehtäväni luonnistui minulta erinomaisesti, ikäänkuin en olisikaan sitä ensi kertaa toimittanut, niin että sain herroiltani siitä oikein kiitoksia. Päällikkö kertoi heille muutamilla sanoilla historiani, joka huvitti suuresti heitä. Muuten hän puhui heille varsin edullisesti minusta, mutta minä olin jo parantunut kiitoksenhalusta, niin että saatoin kuulla hänen kehujaan aivan vaaratta. He kuitenkin jatkoivat yhä kehuskeluaan; he sanoivat, että minä olin kuin luotu heidän edeskäyväkseen ja että olin ainakin sata kertaa parempi kuin talon edellinen passari Ja koska hänen kuoltuaan Leonarda rouvalla oli ollut kunnia olla juomanlaskijana näille maanalaisille jumalille, niin he nyt ottivat sen toimen häneltä pois siirtäen sen minulle.

Suuri vadillinen paistia, joka tarjottiin heti höystelihan perästä, lopetti täydellisesti rosvojen nälän. Kun he sen ohessa samalla mitalla joivat kuin söivätkin, niin he tulivat pian hyvälle tuulelle, joten heidän haastelunsa paisui vähitellen aika meluksi. He puhuivat kaikki yhtaikaa. Mikä alkoi kertoa jotakin tarinaa, mikä päästi sukkeluuden; mikä huusi, mikä lauloi; lopuksi he eivät enää kuulleet omaa ääntänsä. Silloin Rolando, kyllästyneenä hälinään, johon hän turhaan koetti saada järkeä, kohotti äänensä niin mahtavaksi, että seurueen täytyi vaieta. Hän lausui käskijän äänellä: "Hyvät herrat, kuulkaahan, minulla on eräs ehdotus. Nyt me huudamme toistemme korvat lumpeen puhumalla kaikki yhtaikaa; eikö olisi parempi, että viettäisimme joutohetkemme järkimiesten tavalla? Mieleeni johtuu eräs tuuma: siitä pitäin kuin toisiimme yhdyimme, emme ole olleet niin uteliaita, että olisimme kyselleet sukusuhteitamme ja niitä kohtalon keikauksia, jotka ovat johtaneet meitä nykyiseen ammattiimme. Minusta sitä olisi sentään hauska kuulla. Kertokaamme siis nyt ne salaisuudet toisillemme näin illan kuluksi." Luutnantti ja muut miehet suostuivat suurella riemulla kapteenin ehdotukseen, ikäänkuin heillä olisi ollut jotakin erinomaista kerrottavana. Kapteeni alkoi ensiksi, kertoen seuraavaa:

"Tietäkää, herrat, että minä olen erään rikkaan porvarin ainoa poika Madridista. Synnyinhetkeni tuotti suunnattoman ilon perheelleni. Isäni, joka oli jo vanhanpuoleinen mies, tunsi rajatonta riemua perillisen saadessaan, ja äitini rupesi ravitsemaan minua oman rintansa maidolla. Siihen aikaan eli äitini-isäkin vielä korkeassa ijässä. Hän oli herttainen vanhus, joka ei enää muuta tehnyt kuin luki rukousnauhaansa ja kertoili sotamuistelmiaan; sillä hän oli ollut pitkät ajat sotilaana ja kehui olleensa monta kertaa tulessa. Minä tulin vähitellen näiden kolmen epäjumalaksi; he kantoivat minua lakkaamatta käsillään. Siitä pelvosta, etten liikanaisista ponnistuksista ennen aikaani väsähtyisi, minun annettiin viettää lapsuuteni vuodet huolettomimmissa leikeissä. Isälläni oli tapana sanoa, ettei lasten pidä ennen ruveta itseään rasittamaan, kuin ikä on hiukan kypsyttänyt heidän älyään. Tätä kypsymistä odottaissani jäin oppimatta sekä lukemaan että kirjoittamaan; mutta siltä ei aikani suinkaan hukkaan mennyt, sillä isäni opetti minulle tuhansia eri leikkejä. Kortit tunsin kuin viisi sormeani, noppaa pelasin kuin mestari, ja äidinisäni jutteli minulle kaskuja omilta sotaretkiltään. Hän lauloi päivät päästään samoja lauluja minulle. Kun siten olin pari kolme kuukautta laulellut kymmentä tai kahtatoista säettä, joten opin ne ulkoa, niin vanhempani kovin ihmettelivät muistiani. Yhtä tyytyväisiä he olivat järkeeni, sillä kun sain kenenkään kieltämättä puhua mitä tahdoin, niin sekaannuin heidän keskusteluunsa rikkiviisailla kysymyksilläni. 'Tuota herttaista poika kultuani!' huudahti isäni, silmät ihastusta säteillen. Äitini oli tukahuttaa minut hyväilyillään, ja isoisäni itki sulasta ilosta. Siten tulin jo kahdennelletoista vuodelleni, enkä ollut vielä mitään oppinut. Nyt minulle hankittiin opettaja, mutta hän sai heti ankarat määräykset opettaa minua suurimmalla hellävaraisuudella; hänelle suotiin sentään lupa, hiukkasen pelontunteen herättämiseksi, silloin tällöin hieman uhkailla minua. Tästä luvasta ei ollut järin paljon hyötyä, sillä minä joko tein pilkkaa opettajani uhkauksista, taikka juoksin kyyneleet silmissä kantelemaan äidilleni tai isoisälleni ja sain aina heidät uskomaan, että hän oli minua rääkännyt. Koulumestari parka koetti väittää minun valehtelevan, mutta häntä ei uskottu ensinkään; häntä ruvettiin pitämään raakana pöllönä ja minun sanani painoi aina enemmän kuin hänen. Eräänä kauniina päivänä pisti päähäni raappia itse itseäni; sitten rupesin rääkkymään kuin pistettävä nauta; äitini riensi luokseni ja ajoi opettajan paikalla tiehensä, vaikka hän intti vastaan, ottaen taivaan todistajaksi, ettei ollut tehnyt minulle niin mitään."

"Samalla tavalla toimitin kaikki muutkin opettajani matkoihinsa, kunnes sain erään, joka minulle soveltui. Hän oli mainio opettaja, sopiva rikkaan talon pojalle. Hän rakasti leikkiä, eikä sylkenyt lasiin: parempiin käsiin en olisi voinut joutua. Hän päätti voittaa minut hyvyydellä; se onnistui, ja sillä hän saavutti vanhempainikin täyden suosion, niin että he uskoivat minut kokonaan hänen huostaansa. Kulettamalla minua rohkeasti niihin paikkoihin, joita hän itsekin rakasti, hän sai minuunkin sellaisen mieltymyksen niihin, että olin pian varttunut pojaksi, joka latinaa lukuunottamatta tiesi vaikka mitä. Käsitettyään, etten enää tarvinnut hänen opetustaan, hän läksi pois jakaakseen sitä toisaalle."

"Mutta jos olin lapsena saanut nauttia mielinmäärin vapautta, niin se kävi vieläkin vinkeämmäksi, kun pääsin omaksi herrakseni. Omassa perheessäni harjoitin häpeämättömyyteni ensimmäisiä mallinäytöksiä. Lakkaamatta pidin ilvettä isäni ja äitini kanssa. He eivät voineet muuta kuin nauraa tempuilleni; kuta hurjempia ne olivat, sitä enemmän ne heitä huvittivat. Siihen aikaan harjoitin jo kaikenlaisia irstailuja muiden samankaltaisten kanssa; ja kun emme saaneet vanhemmiltamme rahaa riittävästi niin suloista elämää varten, niin jokainen varasti kotoaan, mitä vaan sai; ja kun sekään ei enää riittänyt, niin me rupesimme harjoittamaan varastelua öisin, mikä tuottikin melkoiset saaliit. Kaikeksi onnettomuudeksi sai corregidor[6] vihiä meistä ja tahtoi panna meidät telkien taa, mutta me saimme tiedon hänen pahasta aikomuksestaan ja pistimme pillit pussiin lähtien pois toisille seuduille, jossa rupesimme verottelemaan matkustajia suurilla maanteillä. Ja siitä pitäin, hyvät herrat, on Jumala armollisesti suojellut minua toimessani ja kaikissa vaaroissa, joita se niin viljalti tarjoo."

Siihen kapteeni lopetti kertomuksensa, ja luutnantti alkoi arvonsa mukaan haastella vaiheitaan: "Hyvät herrat", alkoi hän, "minulle on aivan päinvastainen kasvatus tuottanut ihan samat tulokset kuin herra kapteenillemmekin. Isäni oli teurastaja Toledon kaupungissa; häntä pidettiin täydellä syyllä paikkakunnan raaimpana miehenä, eikä äitini ollut paljonkaan herttaisempi. He peittosivat minua lapsena kuin hallia vaan, ikäänkuin toinen toisensa kilvalla; ei mennyt päivää etten saanut tuhansia lyöntejä. Pieninkin virheeni rangaistiin armottomalla julmuudella. Jos rukoilin armoa ja lupasin kyyneleet silmissä katua erehdystäni, niin armoa ei tullut milloinkaan, ja useimmiten rääkkääminen tuli aivan syyttömästi. Kun isäni minua hutki, niin ei äitini mieleen suinkaan juolahtanut minua puolustaa; hän päinvastoin rupesi häntä auttamaan, ikäänkuin ei isäni olisi yksinkin siitä tehtävästä selviytynyt. Tämä kohtelu sytytti minussa niin suuren vihan kotiani kohtaan, että jätin sen jo ennenkuin olin neljätoista täyttänyt. Läksin Aragoniaan päin, ja saavuin kerjäämällä Saragossaan asti, jossa jouduin kerjäläisten seuraan."

"He opettivat minua esiintymään milloin sokeana, milloin rampana nilkuttamaan, milloin maalaamaan jäseniini valehaavoja j.n.e. Aamusella me, kuten näyttelijät konsanaan, harjoittelimme osiamme. Sitten jokainen riensi paikalleen ja illalla kokoonnuimme taas. Yöt vietimme hauskasti niiden kustannuksella, jotka olivat päivän kuluessa meitä armahtaneet. Aikani kävi kuitenkin ikäväksi näiden kurjain parissa, jonka vuoksi liityin erääseen silmänkääntäjä-joukkoon, jossa opin tekemään monia somia temppuja. Mutta sitten tunsin pystyväni uskaliaampiin tekoihin ja yhdyin muutamiin rohkeisiin poikiin, jotka keventelivät matkamiesten kuormia; ja heidän elämäntapaansa olen niin mielistynyt, etten ole sen koommin tahtonut sitä mihinkään muuhun vaihettaa. Saanpa siis, hyvät herrat, kiittääkin vanhempiani heidän rääkkäämisestään, sillä jos he olisivat hiukankin leppeämmin minua kasvattaneet, niin ihan varmasti olisin nykyisin vaan rupanaamainen teurastaja Toledossa; mutta nytpä olen teidän arvokas luutnanttinne."

Sitten ne kuusi muutakin rosvoa kertoivat elämäntarinansa; ja ne kaikki kuultuani en enää ollenkaan ihmetellyt, että he olivat yhteen osuneet. Sitten he muuttivat keskustelun aihetta. He alkoivat tuumiskella tulevaa retkeänsä, jota varten oli useita eri suunnitelmia, ja saatuaan sen päätetyksi he nousivat pöydästä mennäkseen makuulle. He sytyttivät kynttilänsä ja siirtyivät kukin kammioonsa. Minä menin kapteeni Rolandon perässä hänen huoneeseensa. Auttaessani hänen riisumistaan, hän lausui minulle leikkisästi: "No, Gil Blas, nyt olet nähnyt, millä tavalla me aikaamme vietämme. Meillä on täällä ilo ainainen, kateus ja viha ovat täällä tuntemattomat; joukossamme ei ole vielä kertaakaan riitaa sattunut; me elämme sopuisammin kuin munkit. Sinä, poikaseni, tulet viettämään onnekasta elämää parissamme."

Kuudes luku.

Jossa kerrotaan, miten Gil Blas koettaa paeta ja miten yritys onnistuu.

Nämä sanat lausuttuaan rosvokapteeni meni sänkyynsä; ja minä palasin saliin, jossa korjasin pöytäkalut pois ja panin kaikki järjestykseen. Senjälkeen menin kyökkiin, jossa Domingo (se oli vanhan neekerin nimi) ja Leonarda rouva parhaillaan illastivat minua odottain. Vaikk'en tuntenut vähääkään nälkää, niin istuuduin kuitenkin heidän viereensä. En voinut mitään syödä, ja kun olin yhtä alakuloisen näköinen, kuin siihen oli syytäkin, niin nämä kaksi toistensaveroista ryhtyivät minua lohduttamaan; mutta sen he tekivät tavalla, joka pikemmin saattoi minut epätoivoon kuin huojensi raskasta mieltäni. "Minkävuoksi sinä olet niin huonolla tuulella, poikaseni?" lausui ämmä. "Iloitahan sinun pitäisi kun saat olla täällä. Sinä olet nuori ja näytät hiukan kevytmieliseltä, maailmassa sinä saattaisit joutua hunningolle. Siellä sinä varmaan olisit päätynyt irstailijain pariin, jotka olisivat vietelleet sinut kaikellaisiin huvitteluihin; sensijaan sinä olet täällä oikeassa rauhan satamassa". — "Leonarda rouva on oikeassa," virkahti nyt neekeri vuorostaan arvokkaasti, "ja siihen voimme lisätä vielä sen, ettei maailmassa ole mitään muuta kuin vaivoja ja kiusaa. Kiitä taivasta, ystäväni, että olet näin yhdellä kertaa päässyt erillesi kaikista elämän vaaroista, huolista ja murheista."

Kuuntelin tyvenesti näitä viisaita kehotuksia, sillä suuttumisesta ei olisi ollut mitään hyötyä. Käsitin hyvin, että jos olisin päästänyt harmini valloilleen, niin he olisivat vaan nauraneet. Syötyään ja juotuaan aikamiehen määrän Domingo vihdoin nousi ja läksi talliinsa. Sitten Leonarda otti lampun ja johdatti minut muutamaan komeroon, jota käytettiin myöskin niiden rosvojen hautausmaana, jotka sattuivat luonnollisella kuolemalla kuolemaan. Siellä hän näytti minulle tilaa, joka oli paljo enemmän haudan kuin vuoteen näköinen. "Tämä on sinun huoneesi, sinä veitikka", lausui hän, nipistäen minua ystävällisesti leuasta, "tässä se toinenkin poika makasi eläessään joukossamme, se jonka paikalle sinä olet päässyt, ja täällä hän lepää vielä kuoltuaankin. Hän kuolla kutkahti ihan tuoreimmassa ijässään; älä sinä vaan seuraa hänen tyhmää esimerkkiään". Näiden sanain jälkeen hän antoi minulle lampun ja meni kyökkiinsä takaisin. Minä laskin lampun maahan ja heittäysin karsinaan, en juuri lepoa saadakseni, vaan voidakseni oikein päästää ajatukseni valloilleen. "Oi taivas!" vaikeroin itsekseni, "voiko kauheampaa kohtaloa ihmiselle tulla kuin minulle? En enää milloinkaan saa nähdä päivänvaloa; ja ikäänkuin se ei vielä riittäisi, että olen elävältä haudattuna kahdeksantoista vuoden ijällä, saan vielä olla varkaitten palvelijana ja viettää päiväni rosvojen ja yöni kuolleitten keskellä." Nämä ajatukset, jotka tuntuivat minusta vuorenraskailta, panivat minun katkerasti itkemään. Mutta sitten maltoin mieleni, sillä huomasin turhaksi kuluttaa itseäni joutavalla itkulla, ja aloin miettiä keinoja pelastuakseni täältä. Lausuin itsekseni: "Onko siis aivan mahdotonta päästä täältä pois? Rosvot nukkuvat; keittäjätär ja neekeri samoin kohta; enköhän voisi heidän kaikkein nukkuessa osata tämän lampun avulla käytävään, josta tähän hornaan tulinkin? Tosin en ehkä jaksa nostaa laskuovea, joka on käytävän suulla. Mutta katsotaan; eihän mikään estä koettamasta. Hätä lisää voimiani, niin että ehkä hyvinkin onnistun."

Mietin tätä suurta suunnitelmaa. Nousin ylös niinpian kuin arvasin Leonardan ja Domingon nukkuvan. Otin lamppuni ja hiivin kammiosta, uskoen itseni paratiisin kaikkein pyhimysten huostaan. Ei ollut helppoa osata oikealle tielle tämän uuden labyrintin sokkeloissa. Pääsin kuitenkin tallin ovelle, ja näin vihdoinkin etsimäni käytävän. Kulin eteenpäin laskuovea kohden, mieli täynnä sekä iloa että pelkoa: mutta, voi hirmua! käytävän kesäpaikoilla tuli vastaani tiiviisti sulettu rautainen häkkiportti, jonka tangot olivat niin tiheässä, että tuskin voi kätensä läpi pistää. Masennuin kovin tämän uuden esteen johdosta; sillä porttia en ollut tullessani ollenkaan huomannut, syystä että se oli silloin auki. Rupesin kuitenkin tunnustelemaan tankojen vahvuutta ja tarkastelemaan lukkoa, koetinpa jo väkisin sitä irti riipaista, kun samassa tunsin harteillani viisi kuusi vihaista ruoskan iskua. Päästin siitä niin vihlovan parkauksen, että koko luola kajahti; ja vilkaistuani taakseni näin siinä neekerin paita päällä, toisessa kädessään salalyhty ja toisessa esine, jonka vaikutuksen tunsin selässäni. "Ohoo, poikaseni", rähisi hän, "vai sinä aiot karata! Hei! älä luule minua nenästä vetäväsi, minä kuulin kyllä sinun puuhasi. Luulit kai portin olevan auki? Tiedä, sinä juutas, että se pysyy tästälähin aina kiinni. Kun me kerran pidämme täällä jotakuta vasten hänen tahtoaan, niin saapi olla paljon visakampi sinua päästäkseen käsistämme pois."

Parkaukseni oli säikäyttänyt myöskin pari kolme rosvoista, jotka eivät olleet varmoja, ettei vaan itse pyhä hermandad ollut heidän kimpussaan. He hyppäsivätkin senvuoksi ylös huutaen kovalla äänellä tovereitaankin. Siten he olivat paikalla jalkeilla joka mies, ja siepaten miekkansa ja pyssynsä he riensivät melkein alastomina minun ja Domingon luokse. Mutta heti kun kuulivat, mikä hälinään oli syynä, niin heidän levottomuutensa muuttui leveäksi naurunhohotukseksi. "Mitenkä Gil Blas", lausui eräs heistä, "et ole ollut luonamme vielä kuin kuusi tuntia ja pyrit jo pois? Mene nukkumaan. Tällä kertaa pääset nyt sillä rangaistuksella, jonka Domingolta jo sait; mutta jos hän huomaa sinun kerrankaan vielä yrittävän karata, niin pyhän Bartholomeuksen nimessä me nyljemme sinut elävältä." Tämän lausuttuaan hän läksi pois. Toisetkin rosvot palasivat kammioihinsa nauraen sydämmensä pohjasta minun yritykselleni päästä eroon heidän kumppanuudestaan. Neekeri oli erittäin tyytyväinen työhönsä ja palasi talliinsa. Minullakaan ei ollut muuta tehtävänä kuin kömpiä takaisin komerooni, jossa huokailin ja itkeskelin lopun yötä.

Seitsemäs luku.

Mitä Gil Blas tekee paremman puutteessa.

Ensi päivinä luulin kuolevani kalvavasta surustani. Tuntui kuin olisin muuttunut elävältä vainajaksi; mutta sitten hyvä henkeni toi minulle ajatuksen ruveta teeskentelemään. Olin olevinani vähemmän alakuloinen; vaikkei siihen ollut hiukkaistakaan halua: osasin sanalla sanoen pakottaa itseäni niin hyvin, että Leonarda ja Domingo alkoivat uskoa sen todeksi. He arvelivat linnun suostuneen häkkiinsä. Rosvot käsittivät muutokseni samoin. Olin iloisen näköinen tarjotessani heille juotavaa ja sekaannuin heidän keskusteluunsa, kun keksin jonkun sopivan leikkisanan siihen. He eivät ollenkaan ottaneet pahakseen rohkeuttani vaan olivat päinvastoin hyvillään siitä. "Gil Blas," lausui kapteeni minulle eräänä iltana kun olin lausunut jonkun sukkeluuden, "se on oikein, että olet heittänyt kaikki surut hiiteen; minusta on hauska nähdä sinun hyvää tuultasi ja kuulla leikinlaskuasi. Ihmistä ei tunne heti ensi näkemällä; minä en tosiaankaan uskonut sinua niin sukkelaksi ja leikkisäksi."

Muutkin ylistivät minua tuhansin sanoin ja kehottivat pysymään edelleenkin yhtä rohkealla mielellä. He näyttivät minuun niin tyytyväisiltä, että päätin käyttää sitä hyväkseni. "Hyvät herrat", lausuin heille, "sallikaa minun avata sydämmeni teille. Siitä aikain kuin olen täällä asunut tunnen kerrassaan muuttuneeni. Olen mieltynyt teidän toimeenne, minä aivan palan halusta saada kunnian kuulua teidän joukkoonne, ottamaan kerallanne osaa retkienne vaaroihin." Sanani herättivät yleistä hyväksymistä, ja intoani kiitettiin paljon. Mutta sitten päätettiin yksimielisesti antaa minun palvella vielä jonkun aikaa taipumusteni koettelemista varten. Senjälkeen minut luvattiin ottaa koeretkelle. Sen johdosta ylenisin pyrkimääni arvoon, eikä suinkaan epäilty kokeen onnistumista minunkaltaiselleni hyvälahjaiselle nuorukaiselle.

Sain siis jatkaa pakollista näyttelemistäni ja toimia edelleenkin passarina. Se tuskastutti minua kovin, sillä enhän halunnut rosvoksi tulla muuta varten kuin saadakseni vapaasti mennä ulos luolasta kuten muutkin; ajattelin, että sitten retkeillessäni heidän kanssaan sopivassa tilaisuudessa livistäisin matkaani. Ainoastaan tämä ajatus piti minua pystyssä. Mutta siitä huolimatta kävi odotus pitkäksi, ja useamman kuin yhden kerran koetin pettää valpasta Domingoa, mutta hän oli liiaksi varuillaan, niin etten onnistunut. Sadan Orpheuksen nero ei varmaankaan olisi saanut tätä Kerberosta lumotuksi. Tosin en, pelvosta etten antaisi epäluulon aihetta, käyttänytkään häntä pettääkseni kaikkia keinoja, joita olisin voinut. Hän piti minua silmällä, ja minun täytyi menetellä erinomaisen varovasti, ettei puuhani näyttäisi epäilyttävältä. Koetin kuitenkin parhaani mukaan varttoa aikaa, jonka rosvot olivat määränneet minulle joukkioonsa ottamista varten, vaikka odottaminen kävi tuskastuttavan pitkäksi.

Kuuden kuukauden kuluttua se hetki vihdoinkin löi. Herra Rolando lausui eräänä iltana miehilleen: "Hyvät herrat, meidän tulee täyttää lupaus, jonka annoimme Gil Blas'ille. Minulla ei ole hetikään huonot ajatukset siitä pojasta; hän on minun nähdäkseni valmis tulemaan mukaamme; luulen, että voimme hänestä jotakin tehdä. Arvelen, että otamme huomenna hänet kerallamme maanteille laakereita niittämään. Ottakaamme huoleksemme ohjata häntä kunnian poluille." Rosvot olivat kaikki samaa mieltä päällikkönsä kanssa; ja osottaakseen katsovansa minua jo itsensä vertaiseksi, he siitä hetkestä alkain vapauttivat minut palvelijatoimestani. He asettivat Leonarda rouvan uudestaan virkaan, jonka olivat häneltä ottaneetkin antaen sen minulle. He käskivät minun riisua yltäni entisen pukuni, jona oli yksinkertainen, hyvin kulunut ihokas, ja toivat erään aatelismiehen puvun, jonka olivat äskettäin ryövänneet. Siten olin valmis lähtemään ensimmäiselle retkelleni.

Kahdeksas luku.

Gil Blas lähtee rosvojen seurassa ja tekee ensimmäisen urotyönsä

Oli aamupuoli yötä eräänä päivänä syyskuun keskipaikoilla lähteissäni rosvojen kanssa luolasta. Minulla oli kuten heilläkin aseina pyssy, kaksi pistoolia sekä miekka ja keihäs, ja minä ratsastin erinomaisella hevosella, joka oli otettu samalta aatelismieheltä kuin pukunikin. Olin oleskellut niin kauan pimeässä, että nouseva aurinko ensin aivan häikäisi silmiäni; mutta pian ne sentään tottuivat sitä sietämään.

Me ratsastimme Pontferradan ohi ja piilouduimme erääseen metsikköön Leoniin vievän tien varrella, sellaiseen paikkaan, josta voimme nähdä kaikki tietä myöten kulkijat ja pysyä itse näkymättöminä. Siinä varttosimme, että onni toisi hyvän saaliin satimeemme. Jo näimme erään dominikaanimunkin ajaa hölköttävän kehnolla muulilla. "Jumalalle kiitos!" huudahti kapteeni nauraen, "tuossahan tulee Gil Blas'in mestarikoe. Hän saa mennä puhdistamaan tuon munkin: katsokaamme, kuinka se luonnistuu häneltä". Kaikki rosvot olivat sitä mieltä, että tämä tehtävä sopi minulle erinomaisesti, ja kehottivat minua ryhtymään tuumasta toimeen. "Hyvät herrat", lausuin heille, "tulette olemaan tyytyväisiä; minä riisun tuon paimenen paljaaksi ihoa myöten, ja tuon hänen muulinsakin tänne." — "Ei, ei," lausui Rolando, "se ei maksa vaivaa: tuo meille hänen kukkaronsa vaan; muuta emme sinulta vaadi." — "Minä menen nyt", vastasin, "antamaan mallinäytökseni mestarieni nähden; toivon siis ansaitsevani heidän hyväksymisensä." Sitten karautin metsästä suoraan pappia kohden, anoen taivaalta anteeksi rikostani, jonka aioin tehdä. Olisin mielelläni käyttänyt tilaisuutta hyväkseni paetakseni; mutta useimmilla rosvoista oli vielä paremmat hevoset kuin minulla: jos he olisivat huomanneet minun pyrkivän pakoon, niin he olisivat paikalla lähteneet perääni ja saaneet minut heti kiinni; tai he olisivat kenties laskeneet minua kohti yhteislaukauksen pyssyistään, ja silloin nahkani ei olisi ollut paljon arvoinen. En rohennut siis ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen. Lähestyin munkkia ja vaadin häneltä kukkaroa ojentaen pistoolin piippua hänen rintaansa kohden. Hän pysähtyi paikalla, silmäsi minua ja virkkoi, näyttämättä yhtään säikähtyneeltä: "olet vielä nuori, poikaseni; olet kovin aikaisin ruvennut huonoon ammattiin." — "Arvoisa isä", vastasin hänelle, "niin huono kuin se lieneekin, kadun etten ole sitä ennen alottanut." — "Voi, poika parka!" vastasi tämä herttainen kirkonmies, joka ei voinut ymmärtää sanojeni oikeata ajatusta, "mitä sanot? Mikä sokeus! Salli minun esittää sinulle kauhistava tilasi…" — "Mitä joutavia, teidän kunnianarvoisuutenne," keskeytin hänet kiirehtäin, "säästäkäähän vaan opetuksenne, minä en varttoile maanteillä saadakseni kuulla saarnoja; tässä ei auta nyt muu kun raha. Rahat tänne joutuin!" — "Rahat?" sanoi hän hämmästyneenä; sinulla on kovin huonot käsitykset espanjalaisten ihmisrakkaudesta, jos luulet meidän kaltaisten tarvitsevan rahaa matkoillaan tässä maassa. Heitä se luulo pois. Meitä otetaan kaikkialla ilomielin vastaan; meitä ruokitaan, meitä juotetaan ja meille maja suodaan, eikä milloinkaan vaadita muuta korvausta kuin esirukouksia. Mitäpä me siis rahalla tekisimme matkoillamme, me luotamme ainoastaan Kaikkivaltiaaseen. — "Ettepä aivan niinkään," vastasin; "teillä on aina hyviä kultakolikoita mukana, että luottamuksemme olisi vielä lujempi. Mutta lopettakaamme jo; toverini, jotka ovat tuolla metsässä, käyvät pian kärsimättömiksi: viskatkaa paikalla kukkaronne maahan, taikka ammun kuulan lävitsenne."

Näitä sanoja säestin uhkaavilla eleillä, joka sai munkin pelkäämään henkeänsä. "Vuotahan", hän lausui; "sen sinä saat, koska sitä välttämättä haluat. Minä huomaan ettei sinuntapaisiisi pysty sana." Niin lausuen hän veti viittansa alta suuren kauriinnahkaisen kukkaron, jonka viskasi tielle. Lupasin siis hänen jatkaa matkaansa, jota lupaa minun ei tarvinnut kahdesti antaa. Hän tyrkki muuliansa kylkiin, ja se läksi paikalla hyvää ravia juosta vilistämään, tehden tyhjäksi huonon luuloni siitä; minä en nimittäin arvellut sitä enoni muulia paremmaksi. Hänen poistuessaan minä hyppäsin maahan ja otin ylös kukkaron, joka tuntui raskaalta. Nousin taas hevoseni selkään ja ratsastin nopeasti metsään, jossa rosvot odottivat kärsimättöminä tuloani onnitellakseen, ikäänkuin urotyöni olisi ollut hyvinkin kuntoa osottava. He antoivat minun tuskin satulasta nousta, niin innokkaasti he minua syleilivät ja taputtelivat. "Rohkeutta vaan, Gil Blas", lausui Rolando, "sinä teet vielä ihmeitä. Pidin koko ajan sinua silmällä ja huomasin sinun reippaan ryhtisi; minä ennustan, että sinusta tulee vielä mainio maantierosvo, tai sitten minä en sitä asiaa ymmärrä." Luutnantti ja muutkin yhtyivät ennustukseen, vakuuttaen, että minä vielä kerran varmasti sen täytän. Kiitin heitä hyvästä ajatuksestaan minusta sekä lupasin kaikin voimini pyrkiä siihen päämäärään.

Ylistettyään näin minua sitä suurisanaisemmin kuta vähemmin tekoni sitä ansaitsi, heille tuli halu tarkastaa ryöstämäni kukkaron sisällystä. "Katsokaamme", sanoivat he, "katsokaamme, mitä munkin kukkarossa on." — "Se täytyy olla hyvin varustettu", jatkoi toinen, "sillä pappien ei ole tapana liikkua pyhiinvaeltajain tavoin". Kapteeni otti solmusta kukkaron nauhan ja avasi sen vetäen sieltä kaksi tai kolme kourallista pieniä kuparilanttia ja niiden seassa joukko Agnus Dei'tä[7] ja scapulairejä.[8] Näin uudentapaisen saaliin nähdessään rosvot päästivät rähisevän naurun. "Herran tulukset!" huusi luutnantti, "olemme suuresti kiitollisia Gil Blas'ille, sillä hänen koenäytöksensä tuottaa ikuisen onnen koko joukollemme."

Tämä sukkeluus houkutteli toisia perässään. Ne roistot rupesivat pitämään hauskaa minun kustannuksellani. He laskivat siitä tuhansia kompia, joita ei sovi kertoa, ja jotka osottivat heidän sisällistä kehnouttaan.

Minä vaan en nauranut, siihen ottivat rosvot minulta halun pois, sillä minähän heidän pilkkansa maalitauluna olin.

Yhdeksäs luku.

Jossa kerrotaan siitä vakavasta asiasta, joka tätä tapausta seurasi.

Me viivyimme metsässä suurimman osan päivästä, näkemättä ainoatakaan matkustajaa, joka olisi voinut maksaa munkin tekemän vahingon. Vihdoin nousimme lähteäksemme takaisin luolaamme, aikoen supistaa tänpäiväiset puuhamme minun naurettavaan yritykseeni, joka oli yhä vieläkin heidän pilansa aiheena. Silloin huomasimme etäämpää eräiden vaunujen lähestyvän, joiden edessä oli neljä muulia. Ne tulivat hyvää vauhtia, ja niiden rinnalla ratsasti kolme miestä, jotka näyttivät hyvin asestetuilta ja valmiilta meitä vastaan ottamaan, jos olisimme kyllin rohkeita hyökkäämään heidän kimppuunsa. Rolando käski joukon pysähtyä neuvottelua varten, jonka päätökseksi tuli, että hyökättäisiin. Senvuoksi hän asetti heti meidät asianomaiseen järjestykseen, ja me ratsastimme taisteluun valmiina vaunuja kohden. Huolimatta metsässä saamastani kiitoksesta, jouduin ankaran vavistuksen valtaan, ja kohta tunsin koko ruumiini valuvan kylmää hikeä, joka ei ennustanut hyvää. Kurjuuteni lisäksi ratsastin vielä ihan sotarinnassa, kapteenin ja luutnantin välissä, jotka olivat asettaneet minut siihen totuttaakseen minut tulta kestämään. Rolando huomasi kelmeyteni, silmäsi minua viistoon ja lausui tuimasti: "kuule, Gil Blas, muista tehdä velvollisuutesi; minä sanon sinulle, että jos koetat kääntyä takaisin, niin ammun kuulan kalloosi, muista se!" Olin liian varma siitä, että hän täyttäisi uhkauksensa ollakseni välittämättä varoituksesta, enkä siis ajatellut enää muuta kuin uskoa sieluni Jumalan huomaan, koskapa oli sama pelättävänä niin puolelta kuin toiseltakin.

Samalla vaunut lähestyivät meitä saattomiehineen. He huomasivat minkälaatuista väkeä me olimme; ja älyttyään käytöksemme johdosta tarkotuksemme he lähestyivät meitä pyssynkantaman päähän. Heillä oli, kuten meilläkin, aseina pyssyt ja pistoolit. Heidän valmistautuessa ottamaan meitä vastaan astui vaunuista muuan kaunis, komeasti puettu nuori mies. Hän nousi erään varahevosen selkään, jota yksi miehistä talutti, ja asettui joukon etunenään. Hänellä ei ollut muita aseita kuin miekka ja kaksi pistoolia. Vaikkei heitä ollut kuin neljä yhdeksää vastaan, sillä kuski ei liikahtanut paikaltaan, niin he lähestyivät meitä rohkeudella, joka lisäsi minun kauhuni kaksinkertaiseksi. Kuitenkin vaikka jäseneni tutisivat kuin horkassa, valmistuin laukaisemaan; mutta, lausuakseni selvän totuuden, sulin silmäni ja käänsin pääni pois pyssyä laukaistessani, ja senvuoksi en voi raskauttaa omaatuntoani sillä teolla.

Tapahtuman yksityisseikkoja esittämään en rupea, sillä vaikka olinkin siihen osallisena, niin en nähnyt mitään; pelkoni pani pääni niin perin pyörälle, etten ensinkään saanut nähdä tapausta, joka minua niin vapisutti. Ainoa, minkä tiedän, oli muskettien pauke ja senjälkeen toverieni raikuva huuto: Voitto! voitto! Tämän huudon johdosta haihtui pelkoni pois. Huomasin ne neljä ratsumiestä makaavan hengettöminä kentällä. Meidän puoleltamme ei ollut kaatunut kuin yksi mies, ja eräs oli saanut kuulan oikeaan polvilumpioonsa. Luutnantti haavoittui myöskin, mutta hyvin lievästi, luoti oli vaan hiukan hipaissut nahkaa.

Rolando herra juoksi sitten heti vaunujen ovelle. Niitten sisässä istui nuori nainen, ijältään noin kaksikymmentäneljä tai kaksikymmentäviisi vuotta. Hän näytti tavattoman kauniilta, vaikka äskeinen tapahtuma oli häneen ankarasti vaikuttanut. Hän oli nimittäin pyörtynyt taistelun aikana, ja makasi yhä vieläkin tajutonna. Rolando unhottui kokonaan häntä katselemaan, meidän toisten ajatellessa saalista. Ensiksi rupesimme ottamaan kiinni kaatuneitten ratsumiesten hevosia, jotka olivat pyssyjen pauketta säikähtäin juosseet hajalle, menetettyään ohjaajansa. Muulit eivät olleet paikaltaan hievahtaneet, vaikka kuski oli taistelun tuoksinassa hypännyt pukiltaan ja paennut. Nousimme ratsuiltamme, riisuimme muulit valjaista ja kuormitimme niiden selkään useita matka-arkkuja, jotka olivat köytettyinä vaunujen etu- ja takapuolelle. Sen tehtyä nostettiin vaunuissa oleva nainen kapteenin käskystä hevosen selkään. Eräs rosvoista, joka oli erittäin vahva mies, otti hänet käsivarsiensa varaan, ja sitten me läksimme saaliillemme kotia kohden, heittäen maantielle vaunut ja paljaiksi rosvotut ruumiit.

Kymmenes luku.

Jossa kerrotaan Gil Blas'in suuresta päätöksestä ja sen toimeenpanosta.

Yötä oli jo kappale kulunut saapuessamme luolaan. Ensin veimme elukat talliin, jossa saimme itse taluttaa ne parsiinsa ja laittaa apetta, sillä neekerimme oli ollut jo kolme päivää vuoteen omana. Leinin lisäksi, joka oli iskenyt häneen ankarasti, oli hirveä jäsenpakotus herpauttanut mieskurjalta sekä kädet että jalat, niin ettei hän voinut liikuttaa muuta kuin kieltään. Sitäpä hän sitten käyttikin, ilmaisten hirveällä sadatuksilla kärsimättömyyttään. Jätimme hänen kiroilemaan ja sadattelemaan ja menimme kyökkiin, jossa omistimme kaiken huolenpitomme kauniille vangillemme, joka oli kuin kuoleman varjoihin verhottu. Emme säästäneet mitään saadaksemme hänet virkoamaan, mikä todella lopulta onnistuikin. Mutta tajuun tultuaan ja huomattuaan olevansa aivan tuntemattomain miesten kätten varassa, hän käsitti tilansa onnettomuuden. Kaikki kauhun ja epätoivon tuskat kuvastuivat hänen silmistään, jotka hän nosti taivasta kohden, ikäänkuin valittaen kohtalonsa kovuutta. Uudet hirveät ajatukset vaikuttivat häneen niin voimakkaasti, että hän yhtäkkiä pyörtyi uudelleen; hänen silmäluomensa ummistuivat taas, ja rosvot luulivat kuoleman jo vievän heidän saaliinsa. Silloin kapteeni arveli soveliaimmaksi heittää hänet itsekseen kuin kiusata häntä uusilla yrityksillä ja käski senvuoksi viedä hänet Leonardan vuoteelle sekä jättää hänet aivan yksin, seuratkoon siitä sitten mitä tahansa.

Sitten astuimme saliin, jossa eräs rosvoista, joka oli ollut aikoinaan haavuri, tarkasti luutnantin ja toisen haavoittuneen haavat ja voiteli niitä rasvoilla. Sen tehtyä rupesimme tarkastamaan matka-arkkujen sisältöä. Toiset olivat täynnä pitsejä ja liinatavaroita, toiset pitovaatteita; mutta viimeksi avatusta lippaasta löytyi muutamia kukkaroita täynnä pistooleja, mikä tuotti suunnattoman ilon herroille rosvoille. Tämän tarkastuksen perästä emännöitsijä toi tarjoilupöydän saliin ja kattoi sen illallista varten. Aluksi keskustelimme yksinomaan suuresta voitostamme, mutta sitten Rolando kääntyi minuun seuraavilla sanoilla: "tunnustappa, Gil Blas, tunnusta pois, poikaseni, että pelkäsit kauheasti". Vastasin tunnustavani sen rehellisesti, mutta arvelin vielä taistelevani kuin sankari, oltuani vaan parilla kolmellakin retkellä mukana. Siitä koko seurue rupesi minun puolelleni, arvellen sen anteeksi annettavaksi, sillä olihan koetus ollutkin tuimanlainen; niin etten niin nuoreksi ja ruutia haistamattomaksi mieheksi ollut aivan huonosti käyttäytynytkään.

Senjälkeen keskustelu siirtyi muuleihin ja hevosiin, jotka olimme tuoneet luolaan. Päätettiin lähteä jo huomisin ennen päivänkoittoa Mansillaan niitä myömään, sillä siellä ei luultavasti oltu vielä kuultu meidän teostamme mitään. Tämän päätöksen tehtyämme lopetimme illallisemme ja menimme taas kyökkiin katsomaan vankiamme, jonka huomasimme yhä vielä olevan samassa tilassa; arvelimme, ettei hän eläisi yön yli.

Jätimme hänet omiin hoteisiinsa. Rolando ei tehnyt muuta kuin käski Leonardan hoitaa häntä; sitten jokainen vetäysi omaan koppiinsa. Minä puolestani heittäydyin tosin vuoteelleni, mutta en nukkuakseni, vaan rupesin ajattelemaan yksinomaan ryöstetyn naisen onnettomuutta. Olin varma siitä, että hän oli ylhäinen vallasnainen, ja senvuoksi hänen kohtalonsa tuntui vielä surkuteltavammalta. En voinut vapisematta ajatella, mitkä kauhut häntä odottivat, ja tunsin syvää sääliä häntä kohtaan, ikäänkuin ystävyyden tai veren siteet olisivat minua häneen liittäneet. Lopuksi, valitettuani kyllikseni hänen kohtaloaan, aloin miettiä keinoja pelastaakseni hänet vaarasta ja päästäkseni samalla itse luolasta pois. Ajattelin, ettei neekeri ehtisi parantua ja että niin ollen portin avain olisi Leonardan hallussa. Tämä ajatus kiihdytti mielikuvitustani suuresti ja sai minun keksimään pakosuunnitelman, jota punnitsin tarkasti ja aloin paikalla panna sitä toimeenkin seuraavalla tavalla.

Olin saavinani ähkykohtauksen ja aloin marista ja voihkia, ja tuontuostakin päästin aika parkauksen. Rosvot heräsivät ja keräytyivät kohta viereeni, kysyen mitä minä niin rupesin karjumaan. Vastasin ähkyn viiltelevän kamalasti vatsaani, ja saadakseni heidät paremmin uskomaan kiristelin julmasti hampaitani, vääristelin naamaani ja heittelehdin hirveissä väännöksissä vuoteellani. Sitten rauhotuin yhtäkkiä ikäänkuin tuskani olisivat hiukan talttuneet. Mutta kotvan perästä aloin taas pyllyillä karsinassani ja väännellä jäseniäni. Näyttelin sanalla sanoen niin hyvin osani, että rosvot kaikessa nokkeluudessaan antoivat pettää itsensä ja, uskoivat, että vatsassani oli täydellä todella hirveä kapina. Mutta hyvästä näyttelemisestäni johtui minulle toisia kärsimyksiä, joista oli leikki kaukana; sillä kun armeliaat toverini luulivat minun todella kärsivän, niin he kiiruhtivat joka mies auttamaan hätääni. Eräs toi viinapullon pakottaen minun tyhjentämään sen puolilleen; toinen antoi minulle aimo peräruiskauksen manteliöljyä; kolmas lämmitti ruokaliinan levittäen sen tulikuumana mahalleni. Turhaan huusin armoa; he luulivat huutoni johtuvan kivuistani ja koettivat kättä paraten toimittaa minulle todellisia tuskia yrittäessään karkoittaa teeskenneltyjä. Lopuksi, kun en enää jaksanut sitä kestää, tuli minulle pakko ilmoittaa, etten tuntenut enää yhtään vatsanväänteitä sekä lupasin olla aivan rauhassa. Silloin he herkesivät rääkkäämästä minua parannuskeinoillaan, ja minä varoin visusti enää valittelemasta, etten vaan joutuisi uudestaan heidän lääkitsemisensä uhriksi.

Tämä kohtaus kesti lähes kolme tuntia. Senjälkeen rosvot arvelivat, ettei enää ole pitkä päivänkoittoon, sekä valmistausivat lähtemään Mansillaan. Silloin minä olin nousevinani vuoteeltani uskotellakseni heille, että minullakin oli tavaton halu lähteä mukaan; muttei he estivät sen. "Ei, ei, Gil Blas", lausui Rolando herra, "jää sinä tänne, poikaseni; vatsankipusi voisi uudistua. Toiste saat tulla kanssamme; tänään sinä et jaksa meitä seurata; lepää sinä vaan koko päivä, sinä tarvitset lepoa." Minä en tohtinut olla liian itsepintainen siitä pelvosta, että pyyntööni mahdollisesti suostuttaisiin; otinhan vaan hyvin surullisen muodon sen johdosta, etten päässyt mukaan, ja sen tein niin luonnollisesti, että he läksivät luolasta aavistamatta hituistakaan tuumiani. Heidän lähtönsä jälkeen, jota olisin niin mielelläni kiirehtänyt, lausuin itsekseni: "Kas nyt, Gil Blas! nyt on aika tehdä päätöksesi. Sonnusta itsesi rohkeudella saadaksesi onnelliseen loppuun, minkä olet niin hyvin alottanut. Tehtävä ei liene vaikea: Domingo ei kykene häiritsemään sinun yritystäsi, ja Leonarda ei voi sitä estää. Käytä tilaisuutta ja pakene; ehkei milloinkaan tule tämän suotuisampaa." Nämä ajatukset täyttivät mieleni luottamuksella. Nousin ylös, otin miekkani ja pistoolini ja menin kyökkiin; mutta ovelle tullessani kuulin Leonardan puhuvan, jota pysähdyin kuuntelemaan. Hän puhui vangillemme, joka oli vironnut pyörtymyksestään ja, käsittäen täydellisesti onnettomuutensa itki katkeraa epätoivon itkua. "Itkekää, tyttöseni", lausui akka hänelle, "vuodattakaa vaan viljalti kyyneleitä, älkääkä säästäkö huokauksia; se tyynnyttää teitä. Kohtauksenne oli kyllä ankara, mutta nyt ei ole enää mitään vaaraa, kunhan vaan itkette sydämenne tyhjäksi. Surunne asettuu vähitellen, ja te totutte kyllä elämään herraimme kanssa, jotka ovat oikein kunnonmiehiä. Teitä tullaan kohtelemaan paremmin kuin prinsessaa; he keksivät tuhansia keinoja teitä miellyttääkseen. Moni rouva olisi halusta teidän sijassanne."

En antanut eukon enää jatkaa lörpöttelyään. Astuin sisään, ojensin pistoolin hänen rintaansa vasten ja vaadin uhkaavasti häneltä portin avainta. Hän tyrmistyi uhkauksestani; ja vaikka hänen elämänlankansa ei enää ollut pitkä, niin hän tunsi sentään vielä sen verran rakkautta elämään, ettei uskaltanut kieltäytyä antamasta, mitä vaadin. Saatuani avaimen käteeni lausuin surun murtamalle rouvalle:

"Rouvani, taivas on lähettänyt teille pelastajan, nouskaa ja tulkaa kanssani; minä vien teidät, mihin itse haluatte."

Rouva ei ollut sanoilleni kuuro; lupaukseni teki häneen sellaisen vaikutuksen, että hän, ponnistaen kaikki voimansa, heittäytyi jalkoihini vannottaen minua suojelemaan hänen kunniaansa. Nostin hänet ylös vakuuttaen, että hän sai luottaa minuun. Sitten otin muutamia kyökissä olevia nuoria ja sidoin vankitoverini avulla Leonardan kiinni erään suuren pöydän jalkaan, uhaten samalla paikalla ampua hänet, jos hän päästäisi pienimmänkään äänen. Leonarda parka, joka uskoi minun varmasti täyttävän uhkaukseni, jos hän sanallakaan vastustaisi, päätti antaa minun menetellä kanssaan mieleni mukaan. Sitten sytytin vahakynttilän ja läksin tuntemattoman kera siihen kammioon, jossa kulta- ja hopeakaluja säilytettiin. Mätin taskuihini niin paljon pistooleja kuin niihin mahtui; ja vaadin toverini tekemään samoin, selittäen ettei hän tehnyt muuta kuin otti omansa takaisin. Siihen hän empimättä suostuikin ja otettuamme siten runsaat panokset niitä läksimme talliin, johon astuin yksinäni pistoolit vireissä. Arvelin nimittäin, että Domingo luuvalostaan ja kolotuksestaan huolimatta pyrkisi estämään minua satuloimasta ja valjastamasta hevostani, ja senvuoksi tein vakavan päätöksen parantaa hänet perinpohjin kaikista vaivoistaan, jos hän osottaisi vähänkin halua tehdä minulle kiusaa. Mutta entiset ja nykyiset kivut ahdistivat häntä niin armottomasti, että sain taluttaa hevoseni tallista, ettei hän näyttänyt sitä huomaavankaan. Seuralaiseni odotti minua ovella. Sitten pujahdimme nopeasti käytävään, josta luolaan kulettiin. Tulimme portille ja avasimme sen sekä saavuimme vihdoin laskuovelle. Suurella tuskalla saimme sen ylös, tai oikeastaan onnistuminen riippui yksinomaan siitä, että pelastumisen toivo antoi meille kaksinkertaiset voimat.

Päivä alkoi juuri sarastaa tullessamme Jumalan taivaan alle tästä onkalosta. Päätimme kiireimmiten poistua sen seutuvilta. Hyppäsin satulaan, kaunis kumppanini nousi taakseni, ja laskien laukassa ensimmäistä polkua pitkin tulimme pian metsästä pois. Saavuimme eräälle aukealle, jossa oli useita eri teitä; annoimme ratsumme umpimähkään mennä, yhtä myöten. Olin kuoleman tuskassa pelvosta, että se mahdollisesti veisi meidät Mansillaan suoraan Rolandon ja hänen toveriensa käsiin, mikä olisi helposti voinut sattua. Onneksi oli pelkoni turha. Saavuimme Astorgan kaupunkiin kello kahden seudussa jälkeen puolenpäivän, Huomasin siellä ihmisiä, jotka töllistelivät meitä tavattomalla uteliaisuudella, ikäänkuin eivät koskaan ennen olisi nähneet naishenkilön ratsastavan samalla hevosella miehen takana. Astuimme ratsultamme erään ravintolan edustalla, jossa heti käskin panna vartaaseen yhden peltopyyn ja kaniinin. Odottaissamme päivällisen valmistumista saatoin matkatoverini erääseen huoneeseen, jossa aloimme keskustella; sillä siihen meillä ei ollut aikaa matkalla — silloinhan ajattelimme ainoastaan matkan joutumista. Hän lausui, ettei voinut kyllin kiittää minua palveluksesta, jonka olin hänelle tehnyt, eikä saattanut uskoa niin ylevän teon jälkeen minua ryövärien toveriksi, joiden käsistä olin hänet pelastanut. Vahvistaakseni hänen hyvää käsitystään kerroin hänelle kaikki vaiheeni, Sen johdosta hän antoi minulle täyden luottamuksensa sekä kertoi koko onnettomuutensa historian sillä tavalla kuin seuraavassa luvussa sen aion esittää.

Yhdestoista luku.

Donna Mencia de Mosqueran historia.

Minä olen syntynyt Valladolidissa, ja nimeni on donna Mencia de Mosquera. Isäni, don Martin, hukkasi ensin melkein koko isänperintönsä sotapalveluksessa ja kaatui sitten Portugalissa sodassa johtamansa joukon etunenässä. Hän jätti minulle niin vähän omaisuutta, että olin huononpuoleinen kosittava, vaikka olinkin ainoa tytär. Kosijoita minulta ei kuitenkaan puuttunut, vaikka myötäjäiseni olivat niin keskulaiset. Useat Espanjan arvokkaimmista aatelismiehistä koettivat saada minut puolisokseen. Minun suosioni saavutti don Alvar de Mello. Hän oli nerokas ja maltillinen, urhokas ja luonteeltaan rehellinen. Sen ohessa hän oli ritarillisin mies mitä löytyä saattaa. Jos hän pani toimeen juhlan, niin ei kauniimpaa oltu vielä nähty; jos hän ilmestyi keihästaisteluihin,[9] niin kaikki ihmettelivät hänen voimaansa ja notkeuttansa. Minä asetin senvuoksi hänet kaikkein muitten edelle ja annoin käteni hänelle.

Muutamia päiviä häittemme jälkeen hän tapasi eräässä syrjäisessä paikassa sattumalta don Andre de Baesan, joka oli ollut hänen kilpakosijoitaan. He joutuivat sanasotaan ja tarttuivat miekkaan, ja don Andre jäi kuolleena paikalle. Kun hän oli Valladolidin corregidorin sukulainen, joka taasen oli väkivaltainen mies ja Mellon suvun verivihollinen, niin don Alvar päätti niin nopeasti kuin suinkin lähteä kaupungista. Hän palasi kiireimmiten kotiin, jossa häthätää kertoi minulle, mitä oli tapahtunut, samalla kuin hänen hevosensa laitettiin lähtökuntoon. "Armahin Menciani", hän lausui lopuksi, "meidän täytyy erota; muuta keinoa ei ole. Tunnethan corregidorin, älkäämme toivoko mitään, hän tulee vainoamaan minua suurimmalla innolla. Tiedäthän, mikä vaikutusvalta hänellä on: minä en ole turvassa koko Espanjan kuningaskunnassa." Hänen mielensä apeus ja vielä enemmän minun toivoton murheeni, jonka valtaan hän huomasi minun joutuvan, estivät häntä lausumasta enempää. Minä kehotin häntä ottamaan kultaa ja muutamia kalleuksia mukaansa; sitten hän sulki minut syliinsä ja neljännestuntiin emme tehneet muuta kuin itkimme ja nyyhkytimme. Vihdoin tultiin ilmoittamaan, että hevonen oli valmiina. Hän tempaisihe syleilystäni irti ja läksi, jättäen minut tilaan, jota ei voi sanoin kertoa: olisin ollut onnellinen, jos tuskani olisi tuottanut minulle kuoleman! Kuinka paljon kärsimyksiä kuolema olisikaan minulta säästänyt! Moniaita tuntia don Alvarin lähdön jälkeen corregidor sai tietää hänen pakonsa. Hän pani kaikki Valladolidin alguazilit[10] ajamaan häntä takaa eikä säästänyt mitään saadakseen hänet valtaansa. Mieheni pelastui kuitenkin hänen kostonhimonsa käsistä ja pääsi varmaan turvapaikkaan. Kun tuomari huomasi, ettei hän saanut vuodattaa mieheni verta, niin hän käytti ainoaa kostotapaa mitä voi: hän tahtoi anastaa kaiken omaisuutemme. Se onnistuikin; kaikki mitä meillä oli, pantiin takavarikkoon.

Jouduin siten sangen surkuteltavaan tilaan; minulle jäi tuskin senvertaa, että toimeen tulin. Aloin viettää hiljaista elämää, en pitänyt esimerkiksi muuta kuin yhden palvelijan. Itkeskelin päivät kaiket, en köyhyyttäni, jota kannoin kärsivällisyydellä, vaan rakkaan puolisoni poissaoloa, josta en saanut mitään tietoja. Surullisella jäähyväishetkellämme hän lupasi minulle koettavansa antaa tietoa kohtalostaan, mihin maailman kolkkaan nurja sallimus hänet johdattaisi. Mutta kului seitsemän vuotta, joina en kuullut sanaakaan hänestä. Epätietoisuus hänen vaiheistaan tuotti minulle sanomatonta huolta. Vihdoin sain sanoman, että hän oli kaatunut sodassa Fez'in valtakunnassa taistellessaan Portugalin kuninkaan sotajoukossa. Eräs mies, joka oli vast'ikään palannut Afrikasta, toi sen tiedon, vakuuttaen hyvin tunteneensa don Alvarin. Hän sanoi palvelleensa Portugalin sotajoukossa hänen kanssaan sekä nähneensä hänen kaatuvan taistelussa. Siihen hän liitti vielä eräitä seikkoja, jotka saivat minun lopullisesti uskomaan, ettei mieheni ollut enää elossa. Tämä sanoma ei kuitenkaan vaikuttanut minuun muuta kuin lisäsi suruani ja sai minun tekemään päätöksen, etten milloinkaan enää menisi naimisiin. Siihen aikaan saapui don Ambrosio Carillo, Guardian markiisi, Valladolidiin. Hän oli niitä vanhoja herroja, jotka saavat ritarillisella, hienolla käytöksellään ihmiset unohtamaan heidän ikänsä. Eräänä päivänä tuli joku sattumalta kertoneeksi hänelle don Alvarin tarinan; ja sen kuvauksen johdosta, joka hänelle annettiin minusta, hän sai halun nähdä minua. Tyydyttääkseen uteliaisuuttansa hän taivutti puolelleen erään sukulaiseni, joka sai minun tulemaan luokseen. Markiisi saapui myöskin sinne ja näki minut. Miellytin häntä, vaikka murhe ja suru olikin painanut leimansa kasvoilleni. Tahi, mitäpä sanonkaan! Ehkäpä kasvojeni suruinen sävy juuri häntä miellyttikin, sillä sehän todisti uskollisuuttani. Kentiespä juuri se synnyttikin hänessä rakkauden minuun, sillä hänen ei tarvinnut nähdä minua toista kertaa päättääkseen naida minut.

Hän valitsi sukulaiseni välittäjäksi suostuttaakseen minut tuumaansa. Tämä saapui luokseni ja esitteli minulle, että kun mieheni kerran oli sanomain mukaan kaatunut sodassa Fezin kuningaskunnassa, niin ei enää kannattanut sentähden kätkeytyä maailmasta. Olinhan jo muka kyllin itkenyt puolisoa, johon olin ollut yhdistettynä ainoastaan moniaita hetkiä, ja että minun pitäisi nyt käyttää hyväkseni mainiota tilaisuutta. Hän sanoi minua maailman onnellisimmaksi naiseksi sekä ratkesi ylistämään vanhan markiisin ylhäistä sukua, suurta rikkautta ja jaloa luonnetta; mutta turhaan hän käytti puhetaitoaan vanhan herran ansioitten luettelemiseksi, minua ne eivät voineet taivuttaa. En tosin vähääkään epäillyt don Alvarin kuolemaa, enkä pelännyt hänen äkkiä ilmestyvän eteeni, vähimmin sitä odottaissani, vaan pääeste, jota vastaan kälyni sai taistella, oli se, etten tuntenut mieltymystä kosijaan, tai ehkä enemmänkin vastenmielisyyteni mennä toisiin naimisiin avioliiton jälkeen, joka oli tuottanut niin paljon onnettomuutta. Siitä sukulaiseni ei kuitenkaan säikähtänyt, päinvastoin hänen innostuksensa vaan kasvoi puuhaamaan markiisin puolesta. Hän sai koko sukuni ajamaan hänen asiaansa. Kaikki sukulaiseni alkoivat vaatia minua suostumaan niin edulliseen tarjoukseen. En saanut olla hetkeäkään rauhassa, minua kiusattiin sillä lakkaamatta. Ja päivä päivältä lisääntyvä köyhyyteni oli omiaan heikentämään vastustustani; ainoastaan surkein välttämättömyys saattoi minun lopulta tekemään sellaisen päätöksen.

En jaksanut enää puolustaa itseäni; annoin lopulta heidän ylipuhua itseni ja menin naimisiin Guardian markiisin kanssa, joka häitteni jälkeisenä päivänä saattoi minut erääseen ihmeen ihanaan linnaan, jonka hän omisti Burgos'in kaupungin vieressä. Markiisi oli erinomainen aviomies; hän koetti edeltäpäin arvata kaikki toivomukseni. Ei milloinkaan ole aviomies ollut niin kohtelias, niin huomaavainen vaimolleen. Minun täytyi ihailla miestä, jolla oli niin ylevä luonne, ja aloin tuntea jonkinlaista lohtua don Alvarin kuoleman johdosta, koska saatoin tehdä onnelliseksi markiisinkaltaisen miehen. Jos yleensä olisin voinut don Alvarin jälkeen ketään muuta rakastaa, niin olisin ruvennut intohimoisesti rakastamaan miestäni, ikämme eroituksesta huolimatta. Mutta ensimmäisen puolisoni muisto teki hyödyttömiksi markiisin kaikki ponnistukset olla minulle mieleen. En voinut vastata hänen hellyydenosoituksiinsa muulla kuin vilpittömimmän kiitollisuuden tunteilla.

Tällaisessa mielentilassa olin, kun huomasin eräänä päivänä, seistessäni huoneeni ikkunassa raitista ilmaa hengittämässä, puutarhassa muutaman talonpojalta näyttävän miehen, joka katseli minua tarkkaavaisesti. Luulin häntä puutarharengiksi, enkä pannut sitä sen enempää mieleeni. Mutta seuraavana päivänä mennessäni ikkunan luo, näin hänet taas samassa paikassa, ja taas hän katseli minua hartaasti. Se herätti huomiotani. Rupesin — vuorostani tarkastelemaan häntä, ja jonkun ajan katseltuani alkoivat hänen kasvonsa minusta muistuttaa onnettoman don Alvarin piirteitä. Tämä yhdennäköisyys tyrmistytti minua, niin että päästin äänekkään huudahduksen. Olin kuitenkin kaikeksi onneksi kahden kesken Ines'in kanssa, joka nautti kaikista palvelijoistani suurinta luottamustani. Ilmaisin hänelle synkeän epäluuloni. Hän vaan nauroi; hän ei voinut käsittää asiaa muuksi, kuin että pintapuolinen yhdennäköisyys oli pettänyt silmiäni. "Rauhottukaa, rouva kulta", lausui hän, "älkääkä ajatelko nähneenne ensimmäistä miestänne. Eihän hän mitenkään voisi piileksiä täällä talonpojan puvussa. Ja onkohan ensinkään mahdollista, että hän eläisikään enää? Mieltänne tyynnyttääkseni pistäyn puutarhaan puhuttelemaan tuota talonpoikaa; kysyn mikä hän on miehiään, ja palaan heti kertomaan sitä teille." Ines läksi puutarhaan, mutta hetimiten hän palasi huoneeseeni ankaran mielenliikutuksen vallassa ja lausui: "Rouva, epäluulonne oli vaan liian tosi: hän on don Alvar itse; hän ilmoitti sen minulle ja pyysi päästä salaa käymään luonanne."

Kun juuri silloin voin ottaa don Alvarin vastaan, sillä markiisi oli Burgos'issa, niin käskin seuranaiseni saattaa hänet huoneeseni salaportaita myöten. Käsitätte, kuinka kiihtyneessä mielentilassa olin. En jaksanut kestää sen miehen näkemistä, joka voi täydellä oikeudella syyttää minua uskottomuudesta: menetin tajuntani hänen astuessa eteeni kuin haamu entisiltä päiviltä. He riensivät auttamaan suurimmalla innolla ja saatuaan minut tointumaan pyörtymyksestäni, niin don Alvar lausui: Rauhottukaa, Sennora, minun läsnäoloni älköön suinkaan tuottako teille mitään tuskaa; minä en tahdo saattaa teille pienintäkään huolta. En tule tänne raivostuneena aviomiehenä vaatimaan tiliä rikotusta uskollisuudesta, enkä houkuttelemaan teitä pettämään uutta liittoanne. Minä tiedän varsin hyvin, että se on teidän sukunne työtä: minä tunnen kaikki ne vainot, joita sentähden saitte kärsiä. Muuten on Valladolidissa levitetty huhua minun kuolemastani; ja te uskoitte sen todeksi sitä suuremmalla syyllä, kun ette saanut minulta mitään tietoa, joka olisi tämän tiedon kumonnut. Tiedänpä senkin, millä tavalla te elitte hirveän eromme jälkeen, ja sen, että välttämättömyys, eikä myötätuntoisuus, saattoivat teidät markiisin puolisoksi. — "Oi", huudahdin itkien, "miksi puolustatte minua? olenhan syyllinen, koskapa te kerran elätte. Mitä antaisinkaan, ollakseni vielä samassa säälittävässä tilassa, kuin olin ennen naimisiin menoani markiisin kanssa. Oi onnettomuuttani! olihan minulla silloin ainakin se lohdutus, että voisin punastumatta nähdä teidät luonani." — "Armahin Menciani", vastasi don Alvar äänellä, joka osoitti, kuinka syvästi kyyneleeni häntä liikuttivat, "minä en tahdo valittaa teidän menettämistänne; ja sitä älkää suinkaan luulko, etten teille soisi tätä loistavaa asemaa, jossa teidät näen, päinvastoin vannon olevani siitä taivaalle kiitollinen. Aina surullisesta lähtöpäivästäni asti olen saanut kärsiä nurjaa onnea: elämäni on ollut katkeamaton sarja vastoinkäymisiä: ja onnettomuuden lisäksi en saanut edes tilaisuutta lähettää tietoja itsestäni. Mutta seitsemän vuotisten kärsimysten perästä en enää voinut vastustaa ikävääni nähdä teitä. Saatuani siis pitkän orjuuteni perästä tilaisuuden täyttää toivoni, niin tulin tässä valepuvussa kiinnijoutumisenkin uhalla Valladolidiin. Siellä sain kuulla kaiken. Saavuin sitten tähän linnaan ja keksin keinon päästäkseni puutarhurin tuttavuuteen, joka otti minut puutarharengiksi. Sillä tavalla koetin päästä yksinäiseen keskusteluun kanssanne. Mutta sitä älkää luulko, että minä aion tulollani häiritä sitä onnea, jota näen teidän nauttivan. Rakastan teitä paljon enemmän kuin itseäni; minä suon teille rauhanne, ja tämän kohtauksen jälkeen lähden kauas täältä odottamaan surullisten, teille omistettujen päivieni loppua."

— "Ei, don Alvor, ei", huusin silloin, "taivas ei ole turhan tautta lähettänyt teitä tänne, enkä minä kestäisi sitä, että te toisen kerran poistuisitte luotani; minä lähden teidän kanssanne, ainoastaan kuolema voi meidät tästedes erottaa." — "Kuulkaa minua", vastasi hän, "jääkää te markiisin luokse: älkää yhdistäkö enää kohtaloanne minun onnettomuuksiini; antakaa minun kantaa yksin koko kuorma." Hän puhui vielä muutakin samaan tapaan; mutta kuta enemmän hän osotti halua uhrautua minun onneni edestä, sitä vähemmin tahdoin siihen suostua. Mutta kun hän huomasi minun lujasti päättäneen seurata häntä, niin hän muutti äkkiä ääntään ja lausui iloisesti: "Sennora, tunnetteko todella niitä tunteita minua kohtaan? Koska siis rakastatte minua niin suuresti, että sentähden olette valmis vaihtamaan koko onnenne minun köyhyyteeni, niin lähtekäämme Betancos'iin, joka on Galician kuningaskunnan viimeisillä rajoilla. Siellä minulla on varma turvapaikka. Vaikka onnettomuuteni on ryöstänyt minulta kaiken omaisuuteni, niin se ei ole kuitenkaan riistänyt kaikkia ystäviäni minulta: on minulla vielä muutamia uskollisia auttajia, jotka ovat toimittaneet minut tänne teitä hakemaan. Heidän avullaan olen teettänyt itselleni vaunut Zamorassa; olen ostanut muulia ja hevosia ja kolme varmaa Galicialaista ovat saattajiani. He ovat varustetut pyssyillä ja pistooleilla; niinpian kuin annan käskyn, he saapuvat Rodillan kylään. Käyttäkäämme don Ambrosion poissaoloa hyväksemme. Minä menen toimittamaan vaunut tämän linnan porteille asti, ja sitten lähdemme paikalla." Minä suostuin. Don Alvar riensi kuin lentämällä Rodillaan ja palasi pian, kolme ratsumiestä seurassaan, noutamaan minua neitojeni keskeltä, jotka eivät tienneet, mitä ajatella tästä naisenryöstöstä, vaan pakenivat säikähtyneinä tiehensä: ainoastaan Ines tiesi jutun juonen, mutta hän ei suostunut yhtymään lähtööni, sillä hän oli aikeissa mennä naimisiin markiisin kamaripalvelijan kanssa.

"Nousin siis don Alvarin kanssa vaunuihin, ilman muita myötäjäisiä kuin vaatteet ylläni, sekä muutamia jalokiviä, jotka minulla oli ennen toista avioliittoani, sillä en tahtonut ottaa mitään niistä kalleuksista, jotka olin saanut markiisilta naimisiin mennessämme. Suuntasimme matkamme Galiciaa kohden, tietämättä soisiko onni meidän sinne koskaan saapua. Olihan meillä syytä pelätä, että don Ambrosio kotiin palattuaan lähtisi ison väkijoukon kanssa meitä takaa ajamaan ja kiinni ottamaan. Niin kulimme kaksi päivää näkemättä perässämme ainoatakaan ratsumiestä. Toivoimme jo, että kolmaskin päivä päättyisi yhtä suotuisasti, ja haastelimme jo varsin rauhallisesti keskenämme. Don Alvar kertoi surullisen tarinan, josta oli syntynyt huhu hänen kuolemastaan. Hän oli silloin joutunut orjuuteen, jossa sai olla viisi vuotta, kunnes vihdoin onnistui pääsemään vapaaksi. Hänen sitä juuri kertoessa tulimme rosvoja vastaan, joiden joukossa tekin olitte. Hänet ja hänen kaikki väkensä he tappoivat, ja häntä tarkoittavat ne kyyneleet, joita näette minun vuodattavan."

Kahdestoista luku.

Gil Blas'in ja donna Mencian keskustelu häiriytyy sangen epämieluisalla tavalla.

Donna Mencia ui kyynelissä lopetettuaan tämän tarinan. Aioin kysyä häneltä, miten hän nyt asiain tällä kannalla ollessa aikoi menetellä, kun puhelumme keskeytyi äkkiä. Ravintolassa syntyi suuri melu, joka vasten tahtoammekin veti huomion puoleensa. Meteli johtui siitä, että Corregidor saapui taloon, seurassaan kaksi alguazilia ja useita santarmeja. He tulivat siihen huoneeseen, jossa me olimme. Eräs nuori aatelismies, joka oli heidän mukanaan, lähestyi minua ensin ja katseli urkkivasti pukuani. Hänen ei tarvinnut kauan sitä katsoa. "Pyhän Jaakopin nimessä", huudahti hän, "se on minun ihokkaani! aivan sama; tunnen sen yhtä selvästi kuin hevosenikin. Saatte huoleti ottaa kiinni tämän junkkarin; en luule, että minun tarvitsee antaa hänelle hyvitystä kunnianloukkauksesta: olen varma siitä, että tämä on yksi niitä rosvoja, joilla on tyyssijansa näillä seuduilla."

Älysin ilman pitempää tämän herran siksi rosvotuksi aatelismieheksi, jonka koko tamineita minä onnettomuudekseni kannoin, ja jouduin siitä perinpohjin ymmälle. Corregidor, jonka virka velvoitti häntä selittämään hämminkiäni pikemmin huonoksi kuin hyväksi merkiksi, lausui, ettei syytös ollut perusteeton; ja otaksuen, että seurakumppanini oli kenties rikostoverini, hän toimitti meidät molemmat vankeuteen, vaikka eri koppeihin. Niinpian kuin olin päässyt koppiini, niin hän saapui sinne kahden alguazilinsa seurassa, jotka hänen käskystään tarkastivat minut visusti, ottaen pois kaikki tyynni, mitä minulla oli. Tehtyään siten juurtajaksain velvollisuutensa, alkoi corregidor kysellä. Kerroin hänelle suoraan kaikki vaiheeni. Hän kirjoitti koko kertomukseni paperille ja läksi sitten väkineen pois heittäen minut olille makaamaan.

"Voi sinuas, ihmiselämä", huudahdin jäätyäni yksin siihen tilaan, "kuinka kummallisesti sinä heittelet täällä ihmislasta! Oviedosta lähdettyäni en ole muuta kokenut kuin onnettomuutta; päästyäni hädintuskin toisesta vaarasta lankeen jo toiseen. Tähän kaupunkiin tullessani en voinut aavistaa joutuvani niin sukkelaan corregidorin tuttavuuteen." Mutta sitten rupesin lohduttelemaan itseäni. "Älä ole milläsikään, Gil Blas", lausuin itsekseni, "ole luja; ehkäpä tätä aikaa seuraa uusi onnekkaampi. Onko sinulla nyt syytä heittäytyä epätoivon valtaan kunnollisessa vankilassa, kestettyäsi niin tukalan kärsivällisyyskokeen luolassa? Mutta, kas!" lisäsin surullisesti, "petänhän itseäni. Kuinka voisin päästä täältä pois? Minulta on riistetty kaikki keinot siihen, sillä rahaton vanki on kuin siivetön lintu."

Peltopyyn ja kaniinin asemasta, jotka olin käskenyt pistää vartaaseen, minulle tuotiin kappale mustaa leipää ja ruukullinen vettä, ja minä sain niellä harmini yksinäni. Vietin kopissani viisitoista päivää näkemättä muita kuin vartijan, jonka huolena oli uudistaa evääni joka aamu. Joka kerta kuin hänet näin, puhuttelin häntä, pyrkien jonkunlaiseen keskusteluun hänen kanssaan saadakseni hiukkasen huvitusta yksitoikkoisuudessani, mutta hän ei vastannut mitään yhteenkään kysymykseeni; en saanut häneltä niin halaistua sanaa, tavallisesti hän tuli ja meni minuun katsahtamatta. Kuudentenatoista päivänä corregidor ilmestyi luokseni ja sanoi minulle: "Sinun kärsimyksesi ovat vihdoinkin lopussa, ystäväni; minä ilmoitan sinulle mieluisan uutisen. Olen saatattanut seurassasi olleen naisen Burgos'iin; ennen hänen lähtöään kuulustelin häntä, ja tulokset olivat sinulle suotuisia. Sinä pääset vapaaksi tästä päivästä lähtien, jos se muulinajaja, jonka matkassa sanoit kulkeneesi Pennaflorista Cacabelos'iin, vahvistaa sanasi todeksi. Hän on Astorgassa. Olen lähettänyt häntä noutamaan; hän tullee kai kohta; jos hän tunnustaa tuon piinapenkkihistorian, niin olet paikalla vapaa."

Olin riemuissani tästä sanomasta, luulin jo olevani koko asiasta selvä. Kiitin tuomaria hyvästä ja lyhyestä tuomiosta, jonka hän aikoi minulle julistaa. En ollut ehtinyt vielä kiitostani lopettaa, kun muulinajaja saapui huoneeseen kahden poliisimiehen tuomana. Tunsin hänet paikalla, mutta tuo lurjus, joka oli varmaankin myönyt matkalaukkuni sisällyksineen ja pelkäsi, että hänet tuomittaisiin maksamaan takaisin siitä tulleet rahat, jos myöntäisi tuntevansa minut, lausui häpeämättä, ettei tiennyt kuka olin, eikä sanonut milloinkaan nähneensä minua. "Voi sinua, petturi", huudahdin silloin, "tunnusta pois myöneesi kapineeni ja puhu selvä totuus. Katsele tarkasti minua: minä olen yksi niitä, joita sinä uhkasit piinapenkillä Cacabelos'in kylässä ja joita sinä niin julmasti peljätit." Muulinajaja vastasi kylmästi, ettei hänellä ollut mitään aavistusta siitä, mitä puhuin; ja kun hän yhä piti kiinni väitöksestään, että minä olin hänelle aivan tuntematon, niin vapaaksi pääsyni siirrettiin toiseen kertaan.

"Poikaseni", lausui corregidor silloin, "näethän, ettei muulinajaja vahvistakaan kertomustasi todeksi: en siis voi laskea sinua vapaaksi, niin halusti kuin sen tekisinkin."

Sainpa siis uudelleen sonnustaa itseni kärsivällisyydellä ja paastota edelleenkin vedellä ja leivällä sekä nähdä vaiteliasta vartijaani. Kun ajattelin, etten voinut päästä erilleni oikeuden kynsistä, vaikken ollut tehnyt pienintäkään rikosta, niin jouduin ehdottomasti epätoivoon, ikävöinpä jo takaisin luolaan. "Lopultakaan minulla ei ollut siellä niin ikävä kuin tässä kopissa; rosvojen seurassa minulla oli hyvä pöytä, ja heidän kanssaan pidin hupaista keskustelua, ja sitäpaitsi elin poispääsemisen ihanassa toivossa; täällä sensijaan saan pitää onnena, jos viattomuudestani huolimatta pääsen täältä pois joutuakseni kaleereihin".[11]

Kolmastoista luku.

Jossa kerrotaan, miten Gil Blas pelastuu vankeudesta sekä mihin hän sitten menee.

Viettäessäni siten taas päiviäni, ajatukset ainoana ilonani, tulivat seikkailuni tunnetuksi kaupungilla tuomarille antamani kertomuksen mukaan. Monet saivat halun nähdä minua uteliaisuudesta. He tulivat toinen toisensa perään katselemaan pienestä ikkunalävestä, joka antoi niukan valon koppiini, ja tirkisteltyään jonkun aikaa he läksivät taas tiehensä. Tämä oli minulle uutta. Vankeuteen joutumisestani asti en ollut nähnyt yhdenkään ihmisen ilmestyvän ikkunani eteen, joka oli eräälle pihalle päin, missä taasen vallitsi ainainen hiljaisuus ja kolkkous. Ymmärsin siitä herättäneeni huomiota kaupungissa; mutta en ollut varma pitäisinkö sitä hyvänä vai pahana merkkinä.

Eräs ensimmäisiä katselijoitani oli pieni kirkkolaulaja Mondognedosta, sama joka oli myöskin pelännyt piinapenkkiä ja pötkinyt käpälämäkeen. Minä tunsin hänet eikä hänkään pyrkinyt tuntemattomaksi. Tervehdimme toisiamme, ja alotimme sitten pitkän keskustelun. Minun täytyi uudestaan kertoa juurtajaksain kaikki seikkailuni, mikä teki kahtalaisen vaikutuksen kuulijoihini: ensiksikin sain heidät nauramaan ja toiseksi saavutin heidän myötätuntoisuutensa. Kaikki ihmiset, jotka olivat kuten hänkin tullut sinne uteliaisuudesta, vakuuttivat onnettomuuteni liikuttavan heitä suuresti sekä lupasivat tehdä kaiken voitavansa saadakseen minut vapauteen.

He pitivätkin lupauksensa. He puhuivat puolestani corregidorille. Hän ei enää epäillyt viattomuuttani, varsinkaan nyt laulajan kertomuksen jälkeen, vaan tuli kolmen viikon kuluttua vankihuoneeseeni.

"Gil Blas", niin hän lausui minulle, "voisin vielä pitää sinua täällä, jos olisin ankarampi tuomari, mutta en halua enää pitentää odotustasi: mene, olet vapaa; saat mennä mihin haluat. Mutta, sanoppa", jatkoi hän, "jos sinut vietäisiin metsään, jossa se luola on, niin etkö voisi sitä löytää?" — "En, herra tuomari", vastasin siihen, "sillä olenhan sinne mennyt ainoastaan öiseen aikaan, ja myöskin sieltä tullut ennen päivänkoittoa, joten minun on mahdoton tuntea paikkaa, jossa se on." Silloin tuomari läksi pois sanoen käskevänsä vartijan avata ovet minulle. Kotvasen kuluttua päävartija saapuikin koppiini, erään apuvartijan seurassa, jonka kainalossa oli palttinakäärö. He ottivat totisina, sanaakaan lausumatta yltäni ihokkaan ja housut, jotka olivat hienosta kankaasta ja melkein uudet, mutta jotka tosin eivät omiani olletkaan, sekä vetivät ylleni vanhan mekkoresun ja työnsivät minut hartioista ulos ovesta. Mitään siitä, minkä olivat minulta ottaneet, en saanut takaisin, oikeuskulut olivat nielleet kaikki.

Häpeä huonosta vaatetuksestani vähensi sitä iloa, jota vangit tavallisesti tuntevat vapaaksi päästessään. Olin aikeissa pujahtaa heti paikalla kaupungista pois päästäkseni ihmisten näkyvistä, sillä minun oli vaikea kestää heidän katseitaan. Mutta kiitollisuuteni sai voiton häveliäisyydestäni: menin kiittämään pikku kanttoriani, johon minulla olikin niin paljon syytä. Hän ei voinut olla nauramatta nähdessään minut. "Kas, tekö se olette!" huudahti hän, "en ollut tuntea teitä tuossa asussa. Mikä on nyt tarkoituksenne? mitä aiotte nyt ruveta hommaamaan?" — "Minä tuumiskelen", vastasin hänelle, "lähteä Burgos'iin, siellä etsin käsiini sen ylhäisen rouvan, jonka olen pelastanut; hän antanee minulle joitakuita pistooleja; sitten matkustan Salamancaan, jossa koetan saada jotakin hyötyä latinantaidostani. Ainoa huoleni on, etten vielä ole Burgos'issa. Matkallakin on elettävä, ja tiedättehän, ettei rahatonta matkamiestä pöytään kutsuta." — "Kyllä ymmärrän", vastasi hän, "minä annan teille kukkaroni. Se on tosin hoikanlainen, mutta eihän lukkari ole minkään piispa." Samassa hän veti sen esiin, pannen sen käteeni niin herttaisesti, etten voinut olla sitä ottamatta kaikkineen päivineen. Kiitin häntä, niinkuin hän olisi antanut minulle kaikki maailman aarteet. Sitten läksin hänen luotaan ja poistuin kaupungista menemättä katsomaan muita, jotka olivat vaikuttaneet vapautumiseeni; lähetinhän heille vaan itsekseni tuhansia siunauksia palkinnoksi hyvyydestään.

Laulaja oli ollut oikeassa, kun ei ruvennut kukkaroaan kehumaan; sen sisällys oli tosiaankin niukka: moniaita lantteja. Mutta onneksi olin kahden viime kuukauden ajan saanut totutellaida hyvin suureen kohtuullisuuteen elämässäni, ja niinpä minulla oli vielä jälelläkin moniaita realeja saapuessani Ponte de Mulan kylään, joka ei ole enää kaukana Burgos'ista. Pysähdyin sinne saadakseni kuulla uutisia donna Menciasta. Menin erääseen ravintolaan, jonka emäntä oli hyvin kärttyinen ja äreä ämmä. Huomasin heti hänen happamesta naamastaan ettei juhlamekkoni miellyttänyt häntä, jonka kuitenkin annoin hänelle sydämestäni anteeksi. Istahdin erään pöydän ääreen. Söin leipää ja juustoa sekä join muutaman siemauksen viheliäistä viiniä, jota minulle tarjottiin. Aterian kuluessa, joka laatuunsa nähden mainiosti soveltui pukuuni, koetin ryhtyä keskusteluun emännän kanssa, mutta hän ilmaisi ylenkatseellisella silmäyksellä haluttomuutensa haastelemaan kanssani. Pyysin hänen sanomaan, tunsiko hän Guardian markiisin, oliko hänen linnansa kaukana tästä kylästä, ja varsinkin, tiesikö hän, mihin markiisitar oli joutunut. "Tepä nyt kyselette", vastasi hän perin halveksivasti. Ilmoittihan sentään, vaikka kyllä kovin epäystävällisellä äänellä, että markiisin linna oli vaan puolen peninkulman päässä Ponte de Mulasta.

Syötyäni ja juotuani sanoin haluavani mennä levolle, sillä yö oli jo käsissä, sekä pyysin huonetta. "Huonetta teille!" vastasi emäntä äärettömällä ylenkatseella, "ei minulla ole huonetta sellaisille, joiden illallisena on palanen juustoa. Kaikki vuoteeni ovat otetut. Latooni voitte mennä maata, ei minulla ole teille sen parempaa sijaa: ettepä te ensimmäistä kertaa tainne olilla maata." Hän ei itsekään aavistanut, kuinka totta puhui. En vastannut mitään hänen sanoihinsa, vaan päätin viisaasti hyväksyä hänen olkikuponsa, joille nukuin pian niin rauhaisasti kuin pitkästä matkasta väsynyt ainakin.

Neljästoista luku.

Jossa kerrotaan miten donna Mencia ottaa hänet vastaan.

Nousin aamulla ani varahin ylös ja menin tekemään tiliä emännälle, joka oli jo jalkeilla. Kylässä tiedustelin sitten tietä linnaan, johon olin matkalla. Satuin kääntymään kysymykselläni samanlaatuisen henkilön puoleen kuin Pennaflorin ravintolan isäntä. Hän ei tyytynyt vastaamaan yksinkertaisesti kysymykseeni, vaan ilmoitti samalla don Ambrosion kuolleen kolme viikkoa sitten, ja markiisittaren, hänen puolisonsa, vetäyneen erääseen luostariin Burgos'issa, jonka hän myöskin mainitsi nimeltään. Läksin siis suoraa päätä kaupunkia kohden, enkä linnaan, kuten olin aikonut, ja riensin kuin lennossa luostariin, jossa donna Mencia asui. Pyysin portinvartijatarta sanomaan markiisittarelle, että eräs nuori mies, joka on vastikään päässyt Astorgan vankilasta, haluaisi puhutella häntä. Portinvartijatar meni heti täyttämään pyyntöäni. Hän tuli hetimiten takaisin ja saattoi minut erääseen keskusteluhuoneeseen, jossa minun ei tarvinnut kauan odottaa, ennenkuin don Ambrosion leski saapui synkeässä surupuvussa ristikon taa.

"Olkaa tervetullut", lausui hän minulle herttaisella äänellä. "Neljä päivää sitten kirjoitin eräälle henkilölle Astorgaan, pyytäen häntä etsimään teitä minun puolestani ja pyytämään hartaimmasti teitä saapumaan luokseni heti kun pääsette vankeudestanne. En epäillyt, että teidät laskettaisiin viipymättä vapauteen, sillä puhuin viattomuutenne puolesta Corregidorille, niin ettei enempää liene tarvittu. Silloin sain sen vastauksen, että olitte päässyt vapaaksi, mutta ettei kukaan tiennyt, mihin olitte hävinnyt. Pelkäsin jo, etten enää teitä näkisi enkä saisi iloa osoittaa kiitollisuuttani teitä kohtaan, mikä olisi ollut sangen ikävää minulle. Älkää olko millännekään," jatkoi hän, huomattuaan, kuinka minua hävetti esiintyä niin surkeassa vaatetuksessa. "Sen suuren palveluksen jälkeen, jonka olette minulle tehnyt, olisin kiittämättömin nainen maailmassa, ellen tekisi jotakin puolestanne. Minä haluan nostaa teidät vaikeasta tilastanne ylös; se on velvollisuuteni, ja minä voin sen tehdä. Minulla on kylliksi varoja voidakseni suorittaa velkani teille, tuottamatta sillä mitään haittoja omalle mukavuudelleni."

"Te tunnette", jatkoi hän, "minun vaiheeni siihen päivään asti, jona meidät molemmat vangittiin: minä kerron teille nyt, mitä minulle on tapahtunut siitä lähtien. Kuultuaan suustani tosi tarinan elämänvaiheistani, antoi Astorgan corregidor saattaa minut Burgos'iin, joten tulin takaisin don Ambrosion linnaan. Paluuni tuotti suunnattoman hämmingin sinne; sanottiin tulleeni liian myöhään. Markiisiin oli pakoni koskenut kuin salaman isku; hän oli äkisti sairastunut, ja lääkärit olivat jo toivottomia. Tämä oli minulle uusi syy valittaa kohtaloni kovuutta. Annoin kuitenkin ilmoittaa tuloni. Astuin hänen huoneeseensa, heittäysin polvilleni hänen vuoteensa viereen, silmät täynnä kyyneliä ja sydän tuskasta pakahtumaisillaan. 'Mikä teidät saattoi tänne', lausui hän huomattuaan minut, 'tuletteko katsomaan työtänne? Eikö teille riitä se, että olette elämän ryöstänyt minulta? Pitääkö teidän olla vielä kuolemani todistajana, ennenkuin olette tyytyväinen?' 'Sennor', vastasin hänelle, 'Ines on varmaankin kertonut paenneeni edellisen puolisoni kanssa; ettekä olisi ilman surullista tapausta, joka hänet taas riisti minulta, milloinkaan enää nähnyt minua.' Sitten kerroin hänelle don Alvarin murhasta. Kerroin rosvojen hyökänneen kimppuumme ja vieneen minut luolaansa. Puhuin don Ambrosiolle kaikki muunkin, mitä minulle oli tapahtunut."

"Lopetettuani kertomukseni don Ambrosio ojensi minulle kätensä. 'Tämä riittää', lausui hän hellästi, 'raskas suruni on poissa. Mitenkä voisinkaan moittia teitä? Te löydätte rakkaan puolisonne; te lähdette luotani hänen seurassaan: voinko teitä siitä syyttää? En, Sennora, olisi liikaa sentähden nurkua. Enkä minä tahtonut teitä edes takaa ajaa, vaikka teidän menettäminen olikin minulle sama kuin kuolema. Minä kunnioitin ryöstäjänne pyhiä oikeuksia teihin, jopa teidänkin kiintymystänne häneen. Sanalla sanoen, tahdon tehdä teille oikeutta, ja palaamisenne herättää minussa eloon kaikki entisen rakkauteni. Niin, armas Menciani, teidän läsnäolonne täyttää sydämeni ihanimmalla ilolla; mutta! enhän saa siitä kauan nauttia! Tunnen viimeisen hetkeni lähestyvän. Tuskin olen saanut teidät taas nähdä, kun täytyy lausuani teille ikuiset jäähyväiset.' Näiden liikuttavain sanain johdosta alkoivat kyyneleeni valua vielä viljemmin. Tunsin ääretöntä tuskaa, jota en voinut olla lausumatta hänelle. Don Alvarkaan, joka oli minulle niin rakas, ei ole saanut kyyneleitäni niin runsaasti vuotamaan. Don Ambrosio oli tuntenut oikean aavistuksen kuolemastaan; hän kuoli seuraavana päivänä, ja minä tulin melkoisen omaisuuden perijäksi; sen hän oli määrännyt minulle jo naimisiin mennessämme. En aio sitä käyttää huonoihin tarkoituksiin. Minä en tunne enää vetoa maailmaan, aion päättää päiväni tässä luostarissa, viettäen aikani hyväntekeväisyydellä."

Niin kertoi donna Mencia. Sitten hän veti vaatteidensa poimuista esiin kukkaron ja viskasi sen minulle lausuen: "Tässä on sata kultarahaa, jotka annan teille ainoastaan pukemistanne varten. Tulkaa sitten taas luokseni; aikomukseni ei ole supistaa kiitollisuuttani niin vähään." Kiitin häntä tuhansin kerroin ja vakuutin, etten lähde Burgos'ista käymättä sanomassa jäähyväisiä hänelle. Tämän lupauksen jälkeen, jonka aioin vahvasti pitää, läksin etsimään jotakin ravintolaa. Astuin ensimmäiseen parhaaseen, joka sattui tielleni. Pyysin huonetta, ja ehkäistäkseni surkean asuni herättämästä huonoja ajatuksia itsestäni sanoin isännälle, että ulkoasuni kehnoudesta huolimatta kykenin runsaalla mitalla maksamaan kortteeristani. Silloin isäntä, nimeltään Majuelo, joka oli luonteeltaan suuri koiransilmä, mittasi minut silmillään päästä jalkoihin asti ja vastasi kylmällä, häijynilkisellä äänellä, ettei hän ollenkaan tarvinnut tätä vakuuttamista ollakseen varma, että minä tuon paljon rahaa hänelle; sanoi vielä vaatteitteni alta huomaavansa ikäänkuin jotakin ylhäistä pilkistävän, joten hän oli ihka varma siitä, että minä olin jalo aatelismies. Huomasin tuon herjan tekevän vaan pilaa minusta; senvuoksi näytin hänelle kukkaroni tehdäkseni kerrassaan lopun hänen ilvehtimisestään. Luin hänen nähtensä kultarahani eräällä pöydällä, ja huomasinpa että kolikkoni vaikuttivat suosiollisen muutoksen hänen arvosteluunsa minusta. Pyysin hänen toimittamaan luokseni räätälin. "Eiköhän ole parempi noudattaa tänne vaatekauppias", sanoi hän, "hän tuopi muassaan kaikenlaisia vaatteita, joten pääsette kunnon pukeeseen muutamassa hetkessä." Minä hyväksyin hänen ehdotuksensa, mutta kun päivä lähestyi jo loppuaan, niin päätin siirtää vaatteiden ostamisen huomiseen. Aioin iltasella pitää huolta vaan hyvästä atriasta, korvatakseni kehnoa muonanpitoa, johon olin saanut tyytyä luolasta lähdöstäni asti.

Viidestoista luku.

Jossa kerrotaan miten Gil Blas pukeutui, minkä uuden lahjan hän saa donna Mencialta ja millä tavalla hän lähtee Burgos'ista.

Minulle tuotiin runsas annos lammashakkelusta, jonka söin melkein kaikki. Yhtä runsaalla mitalla join hyvää viiniä, ja sitten menin makuulle. Minulla oli jommoinenkin vuode, ja senvuoksi toivoin pian vaipuvani virkistävään uneen. Mutta en voinut silmäänikään ummistaa, sillä ajatukseni asuivat kokonaan vaatteissa, jotka aioin hankkia itselleni. Mitä minun on tehtävä? lausuin itsekseni: noudatanko alkuperäistä aikomustani? Ostaisinko maisteripuvun mennäkseni Salamancaan etsimään jotakin opettajanpaikkaa? Mutta miksipä maisteripukua? Onko minulla halua antautua hengelliselle alalle? Vetävätkö taipumukseni siihen suuntaan? Ei suinkaan, vaan tunnen aivan päinvastaista halua itsessäni; minä tahdon pysyä miekan miehenä ja olla oman onneni seppä. Tähän päätökseen pysähdyin.

Aioin siis ostaa aatelismiehen puvun, olin varma, että siinä puvussa saavuttaisin soveliaan ja tuottoisan paikan. Näissä suloisissa aatoksissa odottelin päivän nousua suurimmalla kärsimättömyydellä, ja niin pian kuin sen ensi säteet hipasivat silmiäni nousin vuoteeltani ylös. Nostin niin suuren melun ravintolassa, että kaikki nukkujat siitä heräsivät. Huutelin palvelijoita, jotka viruivat vielä vuoteillaan, vastaten kutsumisiini järeillä kirouksilla. Heidän täytyi kuitenkin nousta, enkä minä antanut heille hengähtämisen rauhaa, ennenkuin he toimittivat luokseni vaatekauppiaan. Pian muuan sellainen ilmestyikin taloon. Hänellä oli seurassaan kaksi apulaista, jotka kumpainenkin kantoivat viheriäisellä palttinalla peitettyä nyyttiä. Hän tervehti minua erittäin kohteliaasti, lausuen: "Teidän armonne teki onnellisen vaalin, kääntyessänne minun, ettekä kenenkään muun puoleen asiallanne. En tosin tahdo ollenkaan panetella virkaveljiäni; Jumala varjelkoon minua leikkaamasta millään tavalla heidän kunniaansa! mutta, meidän kesken sanoen, heissä ei ole yhtäkään omantunnon miestä; he ovat järkiään pahempia kuin juutalaiset. Minä olen ainoa tunnollinen vaatekauppias koko kaupungissa. Minä otan vaan pienen kohtuullisen voiton, markka viidestä pennistä — yhm! viisi penniä markasta piti sanomani. Minun ei tarvitse, taivaalle kiitos, harjoittaa ammattiani veijarin tavalla."

Pidettyään tämänkaltaisen alkulauseen, jonka minä pöllöydessäni uskoin puustavin mukaan, vaatekauppias käski apulaistensa avata nyytit, joista tuli näkyviin vaatepukuja kaikkia eri värejä. He näyttivät minulle moniaita yksinkertaisempia vaatekappaleita, mutta ne minä hyljäsin heti ylenkatseella, sillä ne olivat minusta liian vähäpätöisen näköisiä. Mutta sitten he koettivat ylleni erästä, joka oli kuin minulle tehty. Se miellytti muutenkin minua suuresti, vaikka olikin hieman haalistunut. Se oli sinisestä sametista tehty ihokas, jonka hihat olivat varustetut koristeleikkauksilla, sekä housut ja mantteli samasta aineesta; ja kaikki olivat koristetut kultaompeluksilla. Puku viehätti mieltäni paljon; ilmaisin haluavani ostaa, sen. Huomattuaan puvun minua miellyttävän, kauppias kehui erinomaista aistiani. "Peijakas!" huudahti hän, "näkee heti, että te olette oikea asiantuntija. Tietäkää siis, että tämä puku on tehty eräälle maan ylhäisimpiä herroja, eikä sitä ole pidelty kuin pari kolme kertaa yllä. Koetelkaahan samettia, kauniimpaa ette löydä mistään; ja katsokaa koruompelusta, parempaa työtä ette ole nähnyt." — "Mikähän olisi tämän hinta?" kysyin sitten. — "Kuusikymmentä tukaattia", vastasi hän, "sillä hinnalla olen jo kerran kieltäytynyt sitä myömästä, niin totta kuin olen rehellinen mies." Todiste oli vaikuttava. Tarjosin neljäkymmentäviisi; siinäkin oli kukaties puolet liikaa. "Teidän armonne", vastasi kauppias kylmästi, "minä en vaadi liikoja, minulla vaan on yksi hinta. Mutta tämä", jatkoi hän, näyttäen hylkäämääni pukua, "ottakaa tämä, sen voin myödä halvemmalla." Tämähän vaan kiihotti haluani ostamaan edellistä; ja kun luulin, ettei hän aio vähääkään helpottaa, niin luin kuusikymmentä tukaattia hänen käteensä Huomattuaan kuinka helposti rahat minulta lohkesivat, niin luulen, että hän tarkasta omastatunnostaan huolimatta alkoi katua, ettei enempää pyytänyt. Tyytyväisenä hän sentään lähti voitettuaan markan viidestäpennistä.

Olinpa nyt kuitenkin muhkean manttelin, ihokkaan ja housujen omistaja. Aamupäiväni kului vielä puuttuvain vaatekappalten hankkimisessa. Ostin alusvaatteita, hatun, silkkisukat, kengät ja miekan, jotka kaikki sonnustin viipymättä ylleni. Mikä riemu oli katsella itseään niin hyvin puettuna! En voinut kyllikseni peilailla pulskaa asuani. Ei ole koskaan riikinkukko niin ihaillut höyheniään kuin minä pukuani. Iltapäivällä kävin toisen kerran donna Mencian luona, joka otti taas perin herttaisesti minut vastaan. Hän kiitti minua uudelleen avustani. Sen jälkeen lausuimme toisillemme kohteliaisuuksia molemmin puolin. Sitten hän toivotti minulle kaikenlaista onnea ja läksi pois, antamatta minulle muuta kuin yhden sormuksen, noin kolmenkymmenen pistoolin arvoisen, jonka pyysi minun ottamaan muistoksi häneltä.

Seisoin siinä kuin puusta pudonneena sormuksineni; olin tietysti odottanut paljon suurempaa lahjaa. Enpä ollut siis ensinkään tyytyväinen rouvan anteliaisuuteen palatessani syvissä mietteissä takaisin ravintolaan; mutta sinne tullessani tapahtui jotakin mieluista minulle: eräs mies, joka oli astellut jälessäni sinne, laski perille saapuessamme manttelin yltään ja veti kainalonsa alta ison pussin. Pussin nähdessäni, joka tuntui olevan aivan täynnä rahaa suurenivat silmäni, kuten kaikkein muittenkin läsnäolevain, ja enkelien laululta kuului minusta, kun mies lausui, asettaissaan pussin eräälle pöydälle: "Herra Gil Blas, rouva markiisitar lähettää tämän teille."

Tein syviä kumarruksia tuojalle ja kiittelin häntä tuhansilla kohteliaisuuksilla; ja niinpian kuin hän lähti ravintolasta, hyökkäsin kuin haukka saaliinsa kimppuun pussiin käsiksi ja vein sen huoneeseni. Minä luin ne viipymättä, siinä oli tuhat tukaattia. Viimeisiä kolikoita laskiessani astui isäntä huoneeseeni katsomaan, mitä pussissa oli, sillä hän oli kuullut tuojan sanat. Rahani, jotka olivat kasassa pöydällä, vaikuttivat häneen valtaavasti. "Saakeli soikoon, onpa siinä rahaa", huudahti hän. Kerroin hänelle silloin donna Mencian historian, jota hän kuunteli suurella tarkkaavaisuudella. Sitten puhuin hänelle suoraan omatkin vaiheeni, ja kun hän näytti mielenkiinnolla ottavan osaa asioihini, niin pyysin häneltä neuvoa, miten nyt rupeisin menettelemään.

Hän mietti kotvasen ja lausui sitten vakavasti: "Herra Gil Blas, olen mieltynyt teihin, ja koska te olette niin avomielisesti uskonut minulle ajatuksenne, niin minäkin tahdon mairittelematta lausua teille, mihin katsoisin teidän parhaiten soveltuvan. Te näytätte minusta syntyneen hovimieheksi; kehottaisin teitä senvuoksi lähtemään sinne ja liittymään jonkun ylhäisen herran seurueeseen. Neuvon siis teitä menemään Madridiin; mutta palvelijoitta ette voi sinne lähteä. Siellä arvostellaan ihmistä kuten muuallakin sen mukaan, kuinka komeasti hän esiintyy. Minä annan teille palvelijan, luotettavan miehen, joka on samalla terävä päästään, sanalla sanoen, oman kasvattamani pojan. Ostakaa kaksi muulia, toisen itsellenne, toisen hänelle, ja lähtekää matkalle niin pian kuin mahdollista."

Tämä neuvo oli liiaksi omaa mieltäni myöten ollakseni sitä seuraamatta. Niinpä ostin siis seuraavana päivänä kaksi kaunista muulia ja otin palvelukseeni miehen, jota minulle oli suositettu. Hän oli kolmenkymmenenvuotias mies, näöltään siivo ja yksinkertainen. Hän sanoi olevansa kotoisin Galiciasta; nimeltään hän oli Ambrosio Lamelalainen. Omituiselta vaan tuntui minusta, ettei hän yhtään näyttänyt huolehtivan siitä, mikä palvelijoille tavallisesti on pää-asia, nimittäin hyvästä palkasta, vaan selitti päinvastoin olevansa aivan tyytyväinen siihen, mitä minä hyvästä suomastani hänelle antaisin. Sitten ostin vielä puolisaappaat sekä matkalaukun alusvaatteitani ja rahojani varten. Suoritettuani laskuni isännälle läksin seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa Burgos'ista matkalle Madridiin.

Kuudestoista luku.

Jossa näytetään, ettei onneen ole luottamista.

Ensi yön nukuimme Duennas'sissa, ja seuraavana päivänä saavuimme kello neljän seudussa iltapäivällä Valladolidiin. Pysähdyimme erääseen ravintolaan, joka näytti olevan kaupungin parempia, Heitin muulit palvelijani huostaan ja astuin erääseen huoneeseen, johon käskin ravintolanpalvelijan tuoda matkalaukkuni. Kun tunsin itseni hieman väsyneeksi, niin viskauduin vuoteelleni ottamatta kenkiä jalastani, ja nukuin siihen huomaamattani. Herätessäni oli jo melkein yö. Kutsuin Ambrosiota. Hän ei ollut sillä hetkellä saatavissa, mutta saapui kohta. Tiedustelin, missä hän oli ollut, ja hän vastasi hurskaan näköisenä tulevansa kirkosta, jossa oli ollut kiittämässä Jumalaa siitä, että Hän oli varjellut meitä kaikilta onnettomuuksilta Burgos'ista Valladolidiin asti. Minä hyväksyin hänen tekonsa, ja käskin sitten hänen tilata minulle kananpaistia illalliseksi.

Antaessani hänelle tätä määräystä isäntä astui huoneeseeni kynttilä kädessä. Hän valaisi sillä erästä naista, joka näytti minusta enemmän kauniilta kuin nuorelta ja oli erittäin ylellisesti puettu. Hän nojautui vanhaa palvelijaa vasten, ja pieni maurilaispoika kantoi hänen helmustaan. Ällistykseni ei ollut vähäinen, kun tämä kaunotar teki ensin syvän kumarruksen minulle ja kysyi sitten, enkö ollut herra Gil Blas Santillanasta. Tuskin ehdin myöntävästi vastata tähän kysymykseen, kun hän heitti palvelijansa käsivarren ja riensi syleilemään minua ylenpalttisella riemulla, joka teki hämminkini vielä suuremmaksi. "Taivas olkoon ijäti kiitetty", huudahti hän. "Teitä minä juuri etsin, herra ritari!" Tämä esipuhe johti heti mieleeni Pennaflorin veijarin, ja aloin epäillä naista häpeämättömäksi seikkailijattareksi; mutta sitten hän lisäsi jotakin, mikä muutti ajatukseni hänestä edullisemmaksi. "Minä olen", jatkoi hän, "donna Mencia de Mosqueran serkku, hänen, joka on teille niin suuressa kiitollisuudenvelassa. Sain tänä aamuna häneltä kirjeen. Kuultuaan teidän aikovan Madridiin hän pyytää minun pitämään teistä hyvää huolta, jos tulette tämän kautta kulkemaan. Olen jo kaksi tuntia juossut ympäri kaupunkia. Olen käynyt ravintolasta ravintolaan tiedustamassa, mitä vieraita niissä on; ja sen kuvauksen johdosta, jonka olen isännältä saanut teistä, arvelin teidän olevan serkkuni vapauttajan. Ja nyt, kun kerran tapasin teidät", jatkoi hän, "tahdon näyttää, kuinka suuressa arvossa pidän suvulleni ja varsinkin rakkaalle serkulleni tehtyjä palveluksia. Pyydän teitä ystävällisesti tulemaan luokseni asumaan; siellä teillä on paljon mukavampaa kuin täällä".

Pyrin estelemään, huomauttaen, että minusta olisi liikaa vaivaa; mutta pian olin neuvotonna hänen pyytämistään vastaan. Ravintolan portilla oli vaunut meitä odottamassa. Hän itse huolehti siitä, että matkalaukkuni toimitettiin vaunuihin, "sillä", lausui hän, "Valladolidissa on niin paljon varkaita"; mikä ei valetta ollutkaan. Sitten nousin vaunuihin kauniin kestiemäntäni ja hänen vanhan palvelijansa kera, antaen siten riistää itseni ravintolasta pois, suureksi mielipahaksi isännälle (niin ainakin luulin), joka jäi ilman niitä runsaita rahoja, joita oli luullut minulta saavansa.

Jonkun ajan kuluttua vaunumme pysähtyivät. Nousimme niistä pois suuren rakennuksen kohdalla ja astuimme erääseen perin komeasti kalustettuun huoneeseen, jota valaisi pari-kolmekymmentä vahakynttilää. Siellä oli useita palvelijoita, joilta saattajattareni kysyi heti, oliko don Rafael jo tullut; he vastasivat, ettei hän ollut vielä tullut. Silloin hän lausui minulle: "Herra Gil Blas, minä odotan veljeäni. Hänen pitäisi saapua tänä iltana linnastamme, joka on kahden peninkulman päässä kaupungista. Kuinka hauskaa hänelle nähdä talossaan miehen, jolle koko perheemme on niin paljosta kiitollinen!" Hänen tätä sanoessaan, alkoi kuulua melua käytävästä, ja kohta näimme sen syntyneen don Rafaelin tulon johdosta, sillä hän astui samassa huoneeseen. Hän oli solakka, erittäin miellyttävän näköinen mies. "Onpa hyvä että tulit veliseni", lausui sisko hänelle: "tiedätkö, että herra Gil Blas on vieraamme; sinun tulee häntä huvittaa minun kanssani. Emme voi kylliksi kiittää häntä siitä hyvästä, minkä hän on tehnyt sukulaisellemme, donna Mencialle. Katsohan", jatkoi hän, "tässä on hänen kirjeensä". Don Rafael avasi kirjeen ja luki ääneen seuraavat sanat:

"Rakas Camillani!

Herra Gil Blas, Santillanasta, joka on pelastanut sekä elämäni että kunniani, tulee matkustamaan hoviin. Hän kulkee silloin epäilemättä Valladolidin kautta. Veriheimolaisuutemme nimessä, ja vielä enemmin sen ystävyyden tähden, joka meitä yhdistää, pyydän teitä ottamaan hänet vieraaksenne ja pitämään häntä jonkun aikaa luonanne. Rukoilen teitä ja serkkuani don Rafaelia täyttämään pyyntöni osoittamalla pelastajalleni kaikkea kestiystävyyttä Burgos'issa.

Uskollinen serkkunne: Donna Mencia."

"Niinkö!" huudahti don Rafael, luettuaan kirjeen, "tämä herrako on serkkuni pelastaja? Olkoon taivas kiitetty, että saan teidät nähdä." Näin lausuen hän lähestyi minua sulkien minut lujasti syliinsä. "Mikä riemu nähdä teidät täällä, herra Gil Blas! Turhaa oli serkkuni suosittaa teitä luoksemme; hänen olisi tarvinnut vaan ilmoittaa teidän matkustavan Valladolidin kautta; se olisi riittänyt. Sisareni Camilla ja minä tiedämme hyvin, mitä meidän on tehtävä miehelle, joka on tehnyt rakkaimmalle sukulaisellemme suurimman palveluksen, minkä ihminen voi toiselle tehdä!" Vastasin parhaani mukaan näihin sanoihin, joita seurasi paljon samanlaisia ylistyksiä ja armasteluja. Kun hän huomasi, että jalassani oli yhä vielä puolisaappaat, niin hän oitis toimitti palvelijansa vetämään ne pois.

Senjälkeen astuimme erääseen huoneeseen, jossa oli pöytä katettu. Istuimme kolmen pöytään, don Rafael sisarineen ja minä. Aterioidessamme he lausuivat minulle väsymättä uusia kohteliaisuuksia. Joka-ainoaa sanaani he ihmettelivät kuin mitäkin viisauden kukkasta; ja olisipa kannattanut nähdä, millä huomaavaisuudella he kumpikin pitivät huolta tarjoomisesta. Don Rafael joi donna Mencian terveydeksi, ja minä noudatin tietysti hänen esimerkkiään. Suuremmitta estelyittä suostuin myöskin hänen pyyntöönsä, johon Camillakin yhtyi, että nimittäin jäisin muutamaksi aikaa heidän luokseen.

Huomattuaan päättäneeni jäädä toistaiseksi heidän luokseen don Rafael ehdotti, että lähtisin hänen linnaansa. Hän antoi siitä loistavan kuvauksen, ja haasteli laveasti huvituksista, joita hän voisi siellä toimittaa minulle. "Siellä", lausui hän, "voimme ensin huvittaa itseämme metsästyksellä, sitten kalastuksella; ja jos rakastatte kävelyitä, niin siellä on metsiä ja puistoja mitä ihanimpia. Muuten siellä on runsaasti seuraa; toivon, ettette ikävysty aikojanne". Suostuin ehdotukseen; ja päätimme lähteä tähän ihmeelliseen linnaan seuraavana aamuna. Tämän viehättävän päätöksen tehtyämme nousimme pöydästä. Don Rafael näytti aivan hurmaantuneelta. "Herra Gil Blas", lausui hän syleillen minua, "jätän teidät nyt sisareni seuraan. Lähden heti antamaan tarpeellisia ohjeita lähtöä varten ja ilmoittamaan siitä kaikille niille, joita haluan mukaamme." Senjälkeen hän lähti huoneesta, ja minä jäin kahden kesken Camillan kanssa. Hän tarttui käteeni ja lausui katsellen sormustani: "Teillähän on sangen kaunis timantti, mutta jotenkin pieni. Oletteko jalokivien tuntija?" — Vastasin, etten ole. — "Sepä ikävää", vastasi hän, "olisitte saanut arvostella tämän hinnan." Hän näytti minulle suurta rubiinia, joka oli hänen sormessaan, ja sitä katsellessani hän jatkoi: "Eräs setäni, joka on ollut kuvernöörinä Espanjan siirtomaissa Filippiineillä, on antanut sen minulle Valladolidin juvelisepät sanovat sen olevan kolmensadan pistoolin arvoisen." — "Sen hyvin uskon", vastasin, "sehän on tavattoman kaunis." — "Koska se teitä miellyttää, niin vaihtakaamme niitä", vastasi hän. Samassa hän otti sormukseni ja pisti omansa minun pikkusormeeni. Tämän vaihdon jälkeen, joka tuntui minusta hienotunteiselta lahjan antamiselta, Camilla lausui hyvää yötä ja läksi.

Sulkeuduin makuuhuoneeseeni käskettyäni palvelijani tulla herättämään minua aikaisin aamulla. Nukkumista vaan en joutanut ajattelemaan; matkalaukkuni ja rubiinini täyttivät kokonaan mieleni kaikenlaisilla kauniilla unelmilla. "Jumalan kiitos", lausuin itsekseni, "onneton olen ollut, mutta en ole enää. Tuhat tukaattia yhtäältä, kolmensadan pistoolin arvoinen sormus toisaalta; ei ole huolta huomisesta." Nautin jo edeltäkäsin niistä iloista, joita don Rafael valmistaa minulle linnassaan. Mutta kesken näitä ihania aatoksia toi uni uuvuttavia tuoksujaan ympärilleni; riisuin siis vaatteeni ja menin makuulle.

Herätessäni seuraavana aamuna huomasin ajan jo myöhäiseksi. Olin hyvin ihmeissäni, ettei palvelijaani näkynyt, vaikka olin antanut hänelle nimenomaisen määräyksen. "Ambrosio", mietin, "uskollinen Ambrosioni on taas kirkossa, tai sitten hän on tänään hävyttömän laiskalla tuulella." Mutta pian vaihtui tämä ajatukseni paljon pahempaan; sillä noustuani huomasin matkalaukkuni olevan poissa, ja päähäni lennähti heti epäluulo, että hän oli varastanut sen yöllä. Saadakseni asiasta varmuuden avasin huoneeni oven ja kutsuin Ambrosiota useita kertoja. Huutoni johdosta tuli eräs ukko luokseni ja kysyi:

"Mitä haluatte, herra? Kaikki teidän väkenne lähtivät talostani ennen päivänkoittoa." — "Mitenkä, teidän talostanne?" huudahtin; "enkö siis olekaan don Rafaelin luona?" — "Minä en tunne sen nimistä herraa", vastasi hän. "Te olette matkustajahotellissa, ja minä olen isäntä. Eilen illalla, tuntia ennen teidän tuloanne tänne tuli se nainen, jonka kanssa söitte illallista, ja vuokrasi tämän huoneen erästä suurta herraa varten, joka matkustaa tuntemattomana. Hän suoritti jo maksunkin etukäteen."

Nyt olin selvillä. Käsitin jo, mitä minun piti ajatella Camillasta ja don Rafaelista; ymmärsin, että palvelijani, joka tarkalleen tunsi asiani, oli myönyt minut noille roistoille. Itseäni en kuitenkaan syyttänyt tästä kolauksesta; en ajatellut, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut, jollen olisi turhanpäiten itse lörpötellyt salaisuuksiani Majuelolle; vaan sen sijaan panin sen viattoman sallimuksen laskuun, sadatellen julmasti huonoa onneani. Ravintolan isäntä, jolle kerroin koko tapahtuman, minkä hän muuten luultavasti tunsi yhtä hyvin kuin minäkin surkutteli kovasti onnettomuuttani. Voivotellen hän vakuutti olevansa perin onneton siitä, että tämä petos oli tapahtunut hänen kattonsa alla; mutta hänen vakuutuksistaan huolimatta pelkään pahoin hänellä olleen yhtä tarkat tiedot jutusta kuin burgosilaisellakin isännälläni, jolle olen aina antanut kunnian sen keksimisestä.

Seitsemästoista luku.

Jossa kerrotaan, mitä Gil Blas päättää tehdä tämän onnettomuuden jälkeen.

Surkeiltuani kauan turhaan onneni nurjuutta, älysin lopuksi, että olisi paljon hyödyllisempää karaista itseäni onnettomuuksia vastaan kuin heittäytyä joutavaan huolehtimiseen. Kutsuin rohkeuttani ja lohdutin itseäni pukeutuessani sillä, etteivät rosvot sentään olleet vieneet vaatteitani ja muutamia tukaatteja, jotka olivat taskussani, joten onneni ei siis ollut ihan lopussa vielä. Siitä hienotunteisuudesta olin heille erittäin kiitollinen. Puolisaappaat he olivat myöskin suosiollisesti heittäneet minulle; ja ne annoin isännälle noin kolmannella osalla sitä hintaa, minkä ne olivat minulle maksaneet. Sitten poistuin ravintolasta, enkä tarvinnut nyt jumalankiitos kantajaa tavaroilleni. Ensiksi menin katsomaan, olivatko muulini vielä siinä ravintolassa, johon olin edellisenä päivänä mennyt. Arvasin tosin Ambrosion pitäneen niistäkin huolta, ja suokoon herra, että olisin aina niin paikalleen hänen tekojaan arvannut! Kuulin hänen jo illalla käyneen noutamassa ne pois. Käsittäen siitä, etten enää saisi niitä nähdä, enempää kuin rakasta matkalaukkuanikaan, läksin allapäin astelemaan katuja, miettien mitä nyt ottaisin eteeni. Tuumiskelin jo lähteä takaisin Burgos'iin kääntyäkseni vielä kerran donna Mencian puoleen; mutta sitten ajattelin, että se olisi hänen hyvyytensä väärinkäyttämistä, ja sen ohessa esiintyisin tyhmänä moukkana, joten luovuin siitä ajatuksesta. Tuon tuostakin vilkaisin sormukseeni; ajatellessani sen olevan lahjan Camillalta, päästin raskaita huokauksia. "Niinpä niin," lausuin itsekseni, "jalokiviä en tunne, mutta tunnen ne ihmiset, jotka sen vaihettivat. Enpä luule tarvitsevani mennä kultaseppään saamaan varmuutta siitä, että olen suuri tomppeli."

Halusin kuitenkin tietää, minkä arvoinen sormukseni oikeastaan oli, ja menin siis muutamaan juveliseppään, jossa se arvioitiin kolmen tukaatin hintaiseksi. Tämän kuultuani, mikä ei tosin vähääkään ihmetyttänyt minua, toivotin Filippiinein kuvernöörin veljentyttären hittoon, johon olin jo ennenkin hänet lähettänyt. Tullessani juvelisepästä kulki ohitseni eräs nuori mies, joka pysähtyi katselemaan minua tarkasti. Hän näytti minulle tutulta, vaikkei paikalla juolahtanut mieleeni, kuka hän oli, "Ohoh, Gil Blas", lausui hän, "etkö ole tuntevinasi minua? vai onko kaksi vuotta ehtinyt niin muuttaa parturi Nunez'in pojan näön, ettet enää häntä tunne? Muistelehan Fabriciota, koulu- ja kasvinkumppaniasi."

Olin jo tuntenut hänet, ennenkuin hän lopetti puheensa; syleilimme toisiamme sydämellisesti. "Kuinka hauskaa tavata sinua, ystäväni!" lausui hän sitten, "en voi sanoin lausua iloani siitä… Mutta", jatkoi hän hämmästyneenä, "missä asussa näenkään sinut? Taivahan taatto, olethan puettu kuin prinssi! Kaunis miekka, sukat silkkiset, samettimantteli ja ihokas ja kaikki sen lisäksi kullalla ommeltu! Perhana! sinä taidat olla oikea onnen kultapoika". — "Sinä erehdyt", lausuin; "asiani eivät ole ollenkaan niin loistavalla kannalla kuin luulet". "Ahaa", vastasi hän, "sinä haluat säilyttää salaisuutesi. Ja mikäs tuo kaunis rubiini sormessasi on?" — "Sen olen saanut eräältä varasnaiselta, oikein kirjansalukeneelta".