YÖ.

Holvikattoinen ahdas gootilainen suoja.

FAUST (levotonna nojatuolissaan kirjoituspöydän ääressä). Ah, filosofiiaa oon ma siis. Laki- ja lääketiedelmää, Jopa teologiiaa — vieköön hiis'! — Ma tyynni pyytänyt ymmärtää. Täss' istun houru allapäin, En viisahamp' ole entistäin. "Herra maisteri" oon jopa "tohtorikin," Ja kymmenen vuotta jo suistelin Yl'oppilaitani oikiaan Ja ristin rastin, vasempaan. — Nyt näen, ettei tule totuus ilmiin; Se tuskan vettä nostaa silmiin. Tosin järjeltään ei lie mun verrat Nuo maisterit, kirjurit, kirkkoherrat: Ei tuntoni niin näin arkana väiky, En helvetin hiittä ja tulta säiky; Siks' rintani riemun äänt' ei kuule, En mitään tietäväni mä luule; En kehu voivani parannella Ma muit', en sieluja opastella. Eik' onni mulle tavaraa Oo suonut, mailman kunniaa. Näin tulkohon enää koira aikaan! Ma mielin turvata velhon taikaan; Jos hengen suin ja voimin saan Ma salat ilmi piilostaan, Enk' enää hiki otsassa Julista, mit' en ma oivalla; Jos keksisin, mi sisäisin On kaikkisuuden yhdytin, Kuink' elämä taimii, toimii voima, Ei oppini ois vain tyhjä soima.

Oi kirkas kuuhut, milloinhan Sa näet tuskani talttuvan? Tään pöydän ääress' työssä niin Mont' yötä me kahden valvottiin; Ja papereille, kirjoillen Sa liehuit, kalpea veikkonen! Oi, jospa saisin haihattaa, Sun kirkastaissa Vuorelaa, Siell' heilua henkien karkelossa Ja niityll' uinua kuutamossa, Ja tiedon-pölyst' irroillani Medelläs juottaa sieluani!

Voi! vielä tyrmäss' istuilen! Kirottu luola usmainen, Miss' armas taivaan valokin Hämärtyy varjo-akkuniin. Mua kirjakasa kaartelee, Jot' uurtaa toukat, pöly syö, Ja paper'aita ylenee, Savusta mustunut kuin yö; Koteloita, lasia joukottain, Ja huonekamsut, konehet Aioilta esivanhempain — Se mailmas! ah, sa hourailet!

Kysytkö siis, mik' ahdistaa Sydäntäs toivotonta niin? Miks' elon voimat vaimentaa Sult' outo tuska uuvuksiin? Valoisan luonnon, armahan Maailman, Herran antaman, Sa heitit, hautaan paeten Luurankoin, kalman keskellen!

Pois väljemmälle! maille pois Ja kirja, Nostrodaamuksen Kynäilys kumman-tenhoinen, Sua opastellahan se vois. Jos tähtein juoksun oivallat Ja luonnon kättä noudatat, Niin tenho syttyy mielehes Ja henki lausuu hengelles. Ei miettimällä milloinkaan Nää pyhät merkit ilmi saa: Vaan, henget, teiltä selvon saan; Jos kuuletten, oi vastatkaa! —

(Hän aukaisee kirjan ja äkkää Makrokosmon merkin).

Oi riemastusta, minkä näkö tuo Yht'aikaa luopi joka aistimeeni! Jo tunnen: pyhä raikas elon vuo Suonissa virtaa, läpi hermojeni. Nää merkit piirtänytkö Jumala, Joist' asettuu mun hyrsky hurja Ja riemastuupi sydän kurja, Ja taika-vietin vallassa Syvimmät syyt tuop' ilmi luonto nurja? Lien jumal'! oi kuin valkenee! Kas, sulo-piirroksessa tässä Hymyilee luonto ilmi-elämässä. Nyt uskon, mitä viisas sanelee:

"Ei henki-mailm' oo katkoksissa; Sä siltä suljet sielus vaan. Laps', aamuruskon sätehissä Käy maisen rintas valantaan!"

(Hän tähystelee merkkiä).

Kuink' osat sujuu liitossaan. Kaikk' elää, rippuu toisistaan! Kuink' ikihenget leijuu ilman-rantaa, Ja toisillensa kulta-sangot antaa Ja auvo-siivin taivahalta Maan päälle liitää: avaralta Soi harmoniian sulo valta!

Oi näytelmää! oi pelkkä näytös vaan! Mist', ääretön, sua luonto kiinni saan? Nisiäs miss'? oi elon kaiken lähteet, Joist' imee voimaa taivas, maa, Joit' orpo sydän halajaa — Jos vuotais mulle mettänne ees tähteet!

(Hän selailee äkämielin kirjaa ja havaitsee maahisen hengen merkit).

Kuink' ihan toisin tehoo merkki tää! Lähempi oot mua, maahinen; Taas tarmo täyttää sydämmen'. Miel' on kuin aalto vaahtopää, Jo mielin mailmaan syöstä säikkymättä, Maan ilot, murheet kestää väikkymättä, Ja myrskyss' seistä sortumatta, Venheeni murtuessa murtumatta. Mua pilvet varjostaa… Kuun loiste himmenee… Soihtu sammuu! Mik' usva! punaliekit läikkyy Mun pääni ympär' … oi! Katosta kauhun viima käy, Se viistää mua! Anottu henki, kuulen siipes siukuvan. Käy nähtäviin! Haa! huimaa, huimaa sieluan'! Jo uudet tuntehet riehuu, Niiss' sielu, ruumis kiehuu! Mun koko syömmen' sulle mennä hartoo! Oi tullos, oi! jos surmakin mua vartoo.

(Hän käy käsin kirjaan ja lausuu salatenhoisesti maahengen loitsun. Punerva lieska suhahtaa suojassa. Henki ilmestyy lieskassa).

HENKI. Ken huus mua?

FAUST, (kääntyen pois). Haamu hirmuinen!

HENKI. Kehääni kauan imeskellen, Mun nosti loihtus liikkehellen, Ja nyt —

FAUST. Voi! sua mä kestä en!

HENKI. Mua nähdä pyysit intomielin, Kuulla ääntäni, katsoa kasvojain; Sua poltti kaihosi … tänne sain Sua säälien! — Vai kerskukielin Et haasta, uljas, nyt! Miss' sielus kaipuu on? Sisäinen mailmas, itseluomas verraton? Ja sydän värjähdellen riemussansa, Kun luuli henkein verraks nousevansa? Miss' on se Faust, jonk' ääni mulle soi, Jok' ikävöiden silmät minuun loi? Vai sie? jot' aave-ilma kerran lyöden Varistaa sielun juurta myöden? Maan mato kurja, käiverä!

FAUST. En väisty liekkihaamuasi! Oon Faust, oon sinun vertojasi.

HENKI. Elon vuossa, tointen tyrskyssä vaan Minä aaltona uin, Puhun myrskyn suin; Synty, hauta oon, Meri pohjatoin, Yhä hehkuva virta, Elon piukova pirta, Ajan käärimä-puulle ma loimia luon, Ja Herralle helskyten kangasta kuon.

FAUST. Maailman aavan saartavainen, Mun heimoan' oot sa, henki toimeljas!

HENKI. Oot oivaltamas hengen heimolainen, Et mun!

(Katoo.)

FAUST, (lannistuen). En sun? Ma Luojan jäljennös! En sunkaan vertojasi. (Ovella kolkutetaan) Oi surma! … kuulen … tuo on famulus! Savuna haihtuu autuus kulta! Kaikk' ilmestykset suuret multa Pilaapi kuivan imarrus!

(Wagner yönuttu yllään, yömyssy päässään, lamppu kädessä. Faust kääntyy nuivasti).

WAGNER. Anteeksi! kuulin teidän deklamoivan — Kai kreikkalaista murhenäytelmää? Ma soisin oppivan' sen taidon oivan, Se nykypäivin hyödyttää. Oon kuullut — liekö totta siltä? — Ett' oppimist' on papin aktööriltä.

FAUST. Miks ei, jos pappi on komediantti, Kutenka käykin ehkä toisinaan.

WAGNER. Museeossain kun ain' oon arrestantti, Enk' urki maalimaa kuin juhlin vaan. Ja kaukosilmin, hajamielin, Kuink' ohjaisin ma sitä tenhokielin?

FAUST. Mit' ette tunne, älkää tavoitelko; Hetteenä sielust' uhkuaa Se alkuvoiman aateselko, Mi syöntä, korvaa lumoaa. Te liemiänne ihmisille Herkuista muiden keitätte, Ja köyhän liekin virehille, Puhutte hiiluksestanne! Apinja, lapsi kiitostaan — Jos mielitten — voi tuosta suoda! Vaan mik' ei sydämestä vuoda, Sydäntä ei se voita milloinkaan.

WAGNER. Puhuja taidostaan saa mainehen; En kauas päässyt oo, ma tunnen sen.

FAUST. Ei auta häntä vilpin kiel'. Hän kalskukaapun riisukaan! Ei sievistele terve miel', Ja löytää sentään sanojaan. Kell' lausumaan on into tosi, Ei koru-lauselmaa hän kosi. Puheenne sievät, joissa leikellään Helyiksi mailman kiiltopapereita, On kalseat kuin tuuli syksysään, Mi kahistaapi lehtiä kuivuneita.

WAGNER. Ah! pitk' on tiedon tie Ja lyhyt elämämme; Useinpa kriitillistä työtä tehdessämme, Mult' intomielen huoli vie. Kuink' onpi työläs keksiä se silta, Mik' ohjaa opin lähteille! Ja tuskin tultu puolimatkalle, — Kun raukan tapaa tuonen ilta.

FAUST. Siis pergamentti on se pyhä vuoksi, Jost' iäks' janos sammuu juotuas? Vaan virvoitusta sulle vasta juoksi, Jos lähde kuohui itse sielustas.

WAGNER. Suvaitkaa! hauskuttaapa mua Noin aikakautten henkeen sukeltua, Katsella, mit' on entis-ajat aatelleet, Ja me kuink' oomme ihmeen kauas ehtineet.

FAUST. Niin kyllä! jopa tähtihin! Oi veikko! kirja seitsen-sinetin On sulkema tuo mennyt aika. Te aikakautten hengeks mainitte, Mik' on vain, herrat, oma henkenne, Miss' kuvastuu tuo mennyt aika. Ja siinäkös on kurja sotko, Jok' ensi silmäämättä kauhistaa: Siin' ääretöntä roskaa, rojurotko, "Pää-aktioonit" — vallan ihanaa!? — "Pragmaatiset maksiimit" lisäks' oivat, Jotk' aivan hyvin vauvan suussa soivat!

WAGNER. Mut ihmishenki, maailma — Sen tajuntaan sois kukin pääsevänsä!

FAUST. "Tajunta" mont' on laatua; Ei nimittää saa lasta nimellänsä! Ne harvat, jotka "tajusivat", vaan Ei voineet malttaa suurta sydäntänsä, Ja uskoi roskaväelle jalot näkemänsä, — Roviolle vietihin tai ristin kuolemaan! — Mut veikko! yö on kulumaisillaan, Siis jutut jääkööt toistaiseksi!

WAGNER. Halulla valvoisin vaikk' ainiaan, Kun opista näin tulis haastelleeksi. Kai suotte pääsiäisnä huomenella Mun niitä näitä tiedustella? Tiedettä harrastan, ja kiittää sietää Jo oppiain: vaan mielin kaikki tietää.

(Lähtee.)

FAUST (yksin). Se toivoaan ei heitä menneheksi, Jok' inhan kolun kesken matelee, Aarteita kaivellen, ja iloitsee, Kun rikoistaan hän — onkimadon keksi.

Tääll' ihmis-ääni soiko sellainen, Miss' ilmestystä katsoin ihaninta? Mutt' ah! täll' erää kiittelen Sua, mullan-lasta kaikkein vaivaisinta: Mun epätoivost' irti tempasit, Jonk' alla mun jo miltei hukka peri. Oi ilmestys, sä pilviin ylenit, Sun rinnallas ma oon vaan halpa keri!

Ma Luojan jäljennös, jok' arvelin Jo ikitoden peiliin katsovani, Ihailin taivaallista loistettani Ja itseäin, mi maasta ylenin! Vapaana voimani voitti kheruubit, Se luonnon suoniss' alkoi soluella Ja Luojan riemut muka aavistella — Oi tuskan sain täll' uni-autuudella! Yks leimaus! … mun maahan murskasit.

En vertas' oo: sa asut korkealla; Jos pystyinkin sua esiin loitsimaan, Sua pysyttää — sit' enpä voinutkaan. Tuoll' olin hetkell' enkel-autuaalla Niin suur', niin pieni mielestän'; Mun työnsit kädell' ankaralla Taas ihmis-eloon synkkähän! Mitä karttelen, tai ken mua johtaa? Seuraanko mieltä kaipaavaa? Jos toimin, taikka kärsimys mua kohtaa, Eloni virta tuohon seisahtaa.

Suloisimmatkin hengen lahjat varhain Pilaapi vieras liikatavara; Tän mailman auvot löyttyämme, parhain On muka taikaa, petosta. Ens' elon antajat, pyhimmät tuntehemme Ne hyytää huoli maan, alhaiset askaremme. Kun sielu ennen toivon lentimin Jo liehui tähtitarhan tuolla puolla, Nyt soppihin se suostuu ahtaisin, Kun onni kiiltää, hukkuu ajan vuolla. Sydämmen juureen murhe muuttaa majaa, Vireille sala-tuskat ajaa, Levotta hyörii hän ja rauhas runtelee; Ja haamuaan hän aina vaihtelee: Mut haamun' olkoon vaimo, lapset, suku, Tai veitsi, myrkky, vesi, valkia — Sä säikyt nuolta, jok' ei kannata, Sit' itket, mik' ei sulta koskaan huku.

Ma Luojan vertainen? Syvälti tunnen vaan: Oon madon vertainen, jok' uurtaa sorassaan, Sorassa-eläjän ja -syöjän, kun Sen käymär' astuu, hautaa tomuhun.

Soraahan on tää seinä korkea, Mua sadoin hyllyin aitaellen, Nää kamsut tässä toukkakunnassa, Tuhansin roskin mua ahdistellen! Vai täällä kaipaamani saan? Tuhatko kirjaa lukemalla tietää, Ett' ihmiset on kurjat ainiaan, Ett' onnen päivää joskus harvat viettää? — Mit' irvit, ontto ihmiskallo sie? Kai sunkin aivos kerta eksyksissä Totuutta lempi, valoa etsi — mutta lie Hapuillut surkeasti hämärissä! Mua varmaan ilveilette, konehet, Sulimet, putket, rattahat ja kalvat; Ovella oon, te muka avaimet, Haittanne haarakas, vaan sill' ei taitu salvat. Kas päiväsyännä piiloten, Ei verhoaan suo luonto riistää; Mit' ei hän huoli näyttää ihmishengellen, Et kairoin, vääntimin voi hältä irti kiistää.

Sa vanha kalusto, jot' en oo viljellyt, Tääll' oot, kuin olit isäni eläessä. Oi kääry vanha, ootpa kärvennyt, Pöydällä untelon tään lampun kärytessä. Parempi oisi mun nuo vähät tuhlata, Kuin niiden orjuudessa huokaella! Perintös hanki kättes voimalla, Niin saat sit' omanasi nautiskella! Mist' et sä hyödy, taakk' on tukala, Min hetki tuo, se hyöty hetkisellä.

Vaan miksi katsantain niin kiintyy tuolle kohtaa, Kuin malja tuolla silmillein maneetti ois? Miks' äkkiään niin suloiselta hohtaa, Kuin yöllä välkettään kuu korpeen lois?

Ma tervehdän sua, sarkkaa armahinta, Jonk' alas otan hartahinna rinta! Sua kiittäin, ihmisneroa kiittelen. Suloisten hortolienten yhdysjuoma, Salaisten surmavetten hengen-luoma, Nyt mestarilles ollos armoinen! Sua katselen, ja tuska lieveneepi, Sua kosketan ja rauha hymyileepi, Ja hengen tyrsky talttuu vähittäin: Vesille viiletän mä väljemmille, Miss' aava pinta välkkyy kristallille, Uus' aamu viittaa ikimaille päin.

Kas, liehusiipein valjahissa liitää Tuliset vaunut alas! valmis oon! Halk' ilman mielin uutta tietä kiitää Ma sfeerein uutten selvään toimintoon.

Oi ylhäis-riemu, suotu jumaloille! Sä äsken toukka, senkö ansaitset? Niin, horjumatta maamme auringolle "Hyvästit" huuda viimeiset! Sä hirviä se lukko luikahuttaa, Jonk' ohi kaikki hiipii peloissaan! Nyt aika on se aatos toteuttaa, Ett' Ikuisen on vertainen mies arvoltaan; Ja huolimatta hirmuluolan yöstä Miss' ikivitsat fantasiia loi, Nyt kohden soukkaa käytävää vaan syöstä, Jon suulla hornan lieskat räiskyin soi; Tuo askel hilpein mielin astuttava, Vaikk' oisinkin ma — tyhjiin raukeava.

Nyt alha saa, kristallimalja kulta! Ma riisun vanhan koterosi sulta; Niin monta vuotta voin sun unhottaa! Isäini ilojuhliss' olit kirkas Ja jäykät kasvot kirkastit — se virkas, Kun miesten kesken kiersit ahkeraa. Sua kuvat viljavat kun koristaa, Ja juojan määrä niistä laulut luoda, Ja henkimättä malja tyhjäks juoda Mont' onnen yötä mulle muistuttaa; Nyt en sua tarjoo pöytäkumppanille, Sun tähtes en käy sanaleikkisille. Täss' neste on, jok' äkin juovuttaa. Kun rusko-vaahtos valaa huuliani, Pian mailma haihtuu muistostani! Nyt viime maljan koko innollani Juon Aamun juhlaterveheks'! sen kunniaa!

(Hän nostaa maljan huulillensa).

KELLON-SOITTOA JA KÖÖRILAULUA.

ENKELEIN LAULU.

Kristus on noussut! Riemuitse syntinen! Taistaja syntien Sielua saartavan, Sortavan, kaartavan Vallan all', auttajan Löytänyt oot.

FAUST. Mi soiton pauhu, sävel sulavin Mun huuliltani maljan tempajaa? Vai ilmoitatte, kellot, sävelin Ens juhlaa pääsiäisen tulevaksi? Te köörit, veisaattenko virttä suloisaa Jok' enkel-suusta, varjotess' yön Golgathaa, Soi uuden liiton solminnaksi?

VAIMOJEN KÖÖRI.

Tuoksuvin nestein Häntä me vaalittiin, Myrhalla pesten Laskimme uinuksiin, Palttina päällä Hohtava verhonaan. — Ah, eipä täällä Kristus oo vaan!

ENKELEIN KÖÖRI.

Noussut on Herra! Rakkaus, kestäen Murheiden koetusten Ahjossa, autuuden Löytävi kerran.

FAUST. Sävelet taivaan, vienot valtavat, Miks' etsitte mua täältä tomustani? Oi soikaat, miss' on sielut hennommat! Sanoman kuulen, uskon vilu pani: Ihmettä usko hellii lempilapsenaan. Ilmoille noille pyrkiä en tohdi, Mist' ilmoitus tuo kajahtaa; Ja armas lapsuuteni sävel saa Mun vilkkumaan tok' elon rantaa kohdi. Mua muinen taivaan lempi syleili, Sabbaatin juhlarauhaa välkähdellen; Ja kelloin sävelvirta soi niin aavistellen, Rukoilu hekkumin mua viehätti; Salaisen sulokaipuun ajamana Ahoille astuin, saloillen, Ja kyynel vieri viljavana, Kun mailma heräs minullen. Se virsi riemukisat nuorisolle tiesi, Keväisen juhlan onnea; Muistelless' hellyn: laps' nyt oon, en miesi, Enk' astua voi synkkää viime askelta. Oi vieri, vieri taivaan virsi soma! Mun tihkuu kyynel, jälleen oon maan oma.

OPETUSLASTEN KÖÖRI.

Onko jo kiitänyt Haudasta ylhä Sankari, liitänyt Korkea jylhä? Luominen sielläkö Sull' ilon antavi? Kurjia vieläkö Maan povi kantavi? Mestari, meitä Onnesi itkettää. Meit' älä heitä! Luoksemme jää!

ENKELEIN KÖÖRI.

Laskipa Herran Kalma jo helmastaan. Sielunne kerran Irtaukaan! Töin Häntä kiitellen, Lempeä liitellen, Kurjia hellien, Kulkien, saarnaten, Onnea luvaten, Mestarin löydätten. Läsnä hän on?