ULKOPUOLELLA KAUPUNGINPORTTIA.

KÄYPÄLÄISIÄ JOKA LAJIA LÄHTEE MAALLE PÄIN.

MUUTAMIA AMMATIN-OPPILAITA. Miks' sinne lähdetten?

TOISIA. Me mennään metsämajallen.

EDELLISET. Me "myllylle".

ERÄS AMMATTILAINEN. Vaan minun nähden Paraspa "lammikolle" käydä lie.

TOINEN. Ei, sinne ei oo kaunis tie.

MOLEMMAT. Ja entäs sie?

KOLMAS. Mä muiden kanssa lähden.

NELJÄS. Tulkaate Burgdorf'iin! Hei, siellä varmaan on Sievimmät neidot, olvi verraton Ja oikein kelpo nyrkki-kesti.

VIIDES. Syhyykö selkääs kolmannesti, Sä hullun-hurja veikko? Mua pöyristää tuo. Menköön sinne peikko.

PALVELUSTYTTÖ. Ei kuules! kaupunkiin ma palaisin.

TOINEN. Tuu pois! Hän varmaan haapain all' on tuolla!

EDELLINEN. Ja entäs onneakin, jota halaisin! Sun vieress' käy hän vaan — mä syrjapuolla Ain' olla saan! Sun vie hän tanssihin. Sun huveistasko huolisin!

TOINEN. Äl' ole nyt niin mustasukka! Hänen seurassaan on "kierotukka."

YLIOPPILAS. No hiis'! kuin kiitää neitosemme! Pois veikko! heitä saattelemme! Mehuisa olvi, piika pulska vain Ja karvas tupakka — mun mielitekojain!

PORVARIS-NEITOJA. Kas niin! kaks' oivaa nuorukaista! Häpeä on se tosiaan: On seuraa saatavissa oikein herramaista, Ja piikain jäljiss' juostaan vaan!

TOINEN YLIOPPILAS (edelliselle). Seis veikko! jäljissämme sipsuttaa Kaks vallasnaista, yllään soma verho, Ma tunnen toisen: saanko tunnustaa — Tuon ympärillä liehun niinkuin perho. Ne astuvat niin hiljakseen; Kai vartoovat ne meitä rinnalleen!

EDELLINEN. Ei veikko! herras-seuraa vieraksun. Välehen! tai riista liukuu liesuhun! Se sunnuntaisin hyvin antaa suuta, Jonk' käsiss' lauantaisin viukuu luuta.

PORVARI. Mua ei hän miellytä, pormestarimme uusi! Nyt siksi päästyään, hän pöyhkeilee kuin kuusi. Ei välitä hän kaupungista. Kyll' aian merkit yhä huononee; Mutt' onneton, ken vastaan riitelee, Vaikk' aina venyy vero-lista!

KERJÄLÄINEN (laulaa). Te naiset, herrat, parvi sievä, Iloiset, punaposkiset! On kerjääjänkin sydän lievä, Jos suotte hälle antimet. Mua älkää laulatelko suotta! Iloinen antaja vaan on. Tää juhlaisin on päivä vuotta, Se mulle lahjat tuokohon!

TOINEN PORVARI. En juhlin sunnuntaisin tiedä hauskempaa Kuin haastaa sotamelskehestä, Jot' ulkomailla, Turkiss' aina kestää, Kun kansat toisiansa kurittaa. Sit' istuu ikkunassa, särpii oluttaan Ja katsoo laivain alas-virtaa luisumista; Käy tyytyväisnä yöksi nukkumaan, Ja siunaa aikaa rauhallista.

KOLMAS PORVARI. Sen miekin, kelpo naapur', kyllä sallin: Ne listikööt päät toisiltansa, Ja menköön heillä kaikki mullin mallin, Kun meillä vaan on kaikki vanhoillansa!

ÄMMÄ (porvaris-neidoille). Ai nuorta vesaa! kuink' on kaunis, oi! Ken lempimättä teitä nähdä voi! Vähempi ylpeys ei taitais haittaa! Mit' immet halajaa — voin teille laittaa.

PORVARISNEITI. Agaata riennä! julkisesti vain En kehtaa käydä moisen noidan kanssa… Hän toimi, tok' ett' Antin-yönä sain Tulevan sulhoni nähdä haamussansa.

TOINEN. Mun sulho peiliss' näyttihen, Sotaisna, myötään monta sotilasta; Hänt' etsin, kaikkialle silmäten. — Saa nähdä, tokko löydän häntä vasta.

SOTILAITA.

Tornit ja linnat Korkea-pielet, Ilkkuvat immet Ylpeämielet Soisimme voittaa! Ryntäys uljas, Palkk' ihanin. Torvi kun soittaa, Mieltä se hurmaa, Riemua tieten, Niin kuni surmaa. Siinäpä myrsky, Siin' elon tyrsky Linnojen, impein Heittyä täytyy. Ryntäys uljas, Palkk' ihanin! Niin sotajoukko Käy kotihin.

FAUST JA WAGNER.

FAUST. Pois jäänsä virta ja lampi loi, Kevähän sulo-silmän vilkkuessa, Jo laakso toivoa vihannoi. Talv'ukko, voimansa riutuessa, Vain tunturin rotkoon piillä voi. Sielt' inhaa riitoa jatkellen, Viel' äissään lunta se laaksoon syytää, Ja paikoin vehmaan verhoa hyytää; Mutt' aurinko ei suo valkoisen Nyt vallita: kukkain kirjavuutta Se mielii, loistoa, eloisuutta. Kun nurmen kukkia viel' ei näy — Pyhävaatteissaan väki kukkina käy. — Tään harjun huipull' istukaamme, Täst' ihmisliikettä nähdä saamme. Kas kaupungin portti aukenee, Ja kansaa varjoist' aaltoelee. Nyt kelpaa lämmössä lekuttaa Ja viettää Kristuksen nousemaa, Sill' itsekin väki tais nyt nousta! Katujen, kujateiden ahdingosta, Majan alhaisen sopist' usmaisista, Käs'työn ja ammatin kahlehista, Kivikattoin, päätyjen painon alta, Yöst' arvoisain yläkirkkojen Kaikk' ahtavi päivän paistehesen. Kas vaan mikä riemu parvia valtaa Se niitylle, viitahan virtaelee, Joen kalvo jo aivan avaralta Iloisia venhoja vilisee! Ja lastistaan lähes painuksissa Pois viime pursi jo luisuaa; Vaan kaukaa vuorelta vilkahtaa Taas toisia kirjo-vaattehissa. Kylästä jo riemun melskeen kuulet: Tää kansan taivas! — vai mitä luulet…? Nyt suuri ja pien' on riemuillaan; Tääll' ihmisn' olla miekin saan.

WAGNER. Saatella herra tohtoria Tuo mulle hyötyä ja kunniaa; Enp' yksin viitsis täällä maleksia, Kosk' kaikki raakuus mua ilvoittaa. Tuo viulun vinge, keilain pauke, pauhu — Se aina ollut on mun kauhu. He telmivät, kuin heiss' ois Hornan liemu — Ja tuolle nimet suodaan: laulu, riemu!!

TALONPOIKIA (niinipuun alla; tanssia ja laulua). Ja paimen tanssiin koristiin Vöin, kirjo-nutuin, seppelin, Hän kaunis olla mieli; Puun alla kansaa kiehui vaan, Ja kaikki tanssi innoissaan. Heleia, hei! Ne tanssin tuuli vei, Ja vinkui viulun kieli.

Hän parveen rientää, tungeiksen, Ja sysää yhteen impehen — Ei loukata hän mieli… Vaan reima tyttö käännähtyi: Et saa niin tuhma olla, hyi! Heleia, hei! Ne tanssin tuuli vei, Ja vinkui viulun kieli!

Vaan hän vei neidon tanssimaan, Lens' oikeaan ja vasempaan; Ne tanssin pyörre nieli. Ja poski hohti, poltti pää, Ne helmatusten hengähtää. Heleia, hei! Taas tanssin tuul' ne vei! Siit' eihän eukot kieli?!

Et tulla saa niin lähellen! Noin pettyi moni neitonen Ja sulho valat nieli! — He salaa sentään suudellaan Puun alta kauas kaikui vaan: Heleia, hei! Kuin tanssin tuuli vei! Ja vinkui viulun kieli!

VANHA TALONPOIKA. Se oikein teiltä, tohtor', on Ett' tänään muistelette meitä, Eik' oppi korkea estä teitä Käymästä rahvaan joukkohon. Siis parhaan maljan teille tarjoan Oivinta juomaa kuohuvan; Jot' ojentaissa toivotan: Janonne juoma poistakoon, Voimanne siitä varttukoon! Elonne lanka karttukoon!

FAUST. Virvoitusmaljaa maistellen, Juon onneksenne, kiittäen.

(Kansaa keräytyy ylt' ympärille).

VANHA TALONPOKA. Se aivan kaunist' olikin, Ett' ilopäiväks' saavuitte; Olittehan myös parahin Apumme murhepäivinä. Mont' on täss', rusko poskillaan, Jonk' isänne on tempaissut Pois kalman suusta, saatuaan Tulisen taudin sammumaan. Sairasten luona kävitten, Jo silloin nuorna autellen Ruumiita paljon kanneltiin, Vaan taudin aina vältitten. Kovia näitte; korkeimmalta Sai aulis avun auttajalta.

KAIKKI. Kokenut miesi eläköön! Viel' ihmistuskaa kauan lientäköön!

FAUST. Kiitelkäät ylhäist' auttajaa, Jok' auttamaan meit' opettaa.

(Menee Wagnerin kanssa edemmäs).

WAGNER. Kuin rintas riemuinnee, sä suuri mies, Kun pilvihin noin ylistää sua kansa! Ken moisen hyödyn lahjoistansa Saa — hänt' ei paina huolten ies! Sua kiitättääpi taatto pojillansa, Kaikk' ympärilläs tunkee, utelee… Ja tanssi taukoo, viulu vaikenee. Sä käyt; ne seisoo rivittäin. Kädessä lakki, paljain päin. Vähältä vain ne lankee polvilleen, Ikäänkuin näkisit ne venerabileen.

FAUST. Viis askelt' ylös vielä, tuonne kivellen! Levähtää saamme hiukan kangasalla. Täss' usein yksin istuin, miettien; Rukoillen kiusailime paastoomalla. Ja täynnä uskoa toivollista Kuroitin kättä kohti Taivahista Ja luulin kyynelin, rukoilemalla Läpyttäväni taivaan jumalaa Jo poistamaan tuot' tautia tappavaa. Nyt kansan kiitos ilkullen vaan soi. Jos sydämmeeni voisit silmäellä, Näkisit, ettei suurin voi Ei poikaa eikä isää ylistellä. Isäni kunnon mies ol' noita hamaroita, [mystikoita] Ku selvitellä koetti uutteraan Pyhiä luonnon piirilöitä, Ja kaikellaista houri haaveissaan; Myötänsä hartaat oppilaat, Hän lieden usviss' öin ja päivin hääri Ja yhteen keitti aineet riidakkaat, Kuin reseptit sen tuhannetkin määri. Silloinpa "rusko-leijon'", aimo ylkämiesi, Nai sulo-kylvyss' "valko-liljasen", Heti kumpaisenkin tuima liekki-liesi Hääkammiosta ajoi toisehen. Vaan lasin laitaa kulta-liekit nuoli, Kun "kuninkaatar" siihen loihdittiin. — Kas siinä rohdot! — sairahat ne kuoli… Ken virkos — harvoin kyseltiin. Näin vuorilla ja manterilla Sen seitsemillä hornan-keitoksilla pahemmin riehuimme kuin ruttotaut'. Ma itse myrkyt juotin tuhansille; Ne riutuivat — ja niiden murhaajille Nyt kiitos soipi! Jumal' aut'!

WAGNER. Mutt' älkää tuosta tuskitelko! Miks' kelpo-miestä haittais pelko, Kun huolin harjoittaa ja tunnollaan Taidetta, minkä sai hän taatoltaan? Jos nuorna isälles teit kunniaa, Niin oppiaan sa imit intomiellä; Jos miesnä tiedettäs koit laajentaa, Niin poikas ehtinee viel' edemmäs sua tiellä.

FAUST. Ken eksymysten syvän aallon alta Viel' luulee nousevans' — on onnen lapsi tuo! Mi tiedetään, s' ei hyötyä meille luo, — Mi tiettävää, sen kätkee öinen valta. — Vaan meilt' ei sulolahjaa hetkisen Pilata murhe saa, ei syäntä viiltää — Oi näätkö, iltaruskon hohtaen, Kuink' armaan lehdon halki majat kiiltää! Aurinko sammuu … ei! vaan valosäteillään Hän loistamaan läks toista maalimata! Oi, jospa maasta siivin lentämään Ma saisin, aina seuraten sen rataa; Säteissä iltaruskon ikuisen Mun jalkain alla maamme uinuis untaan, Yön varjoss' alhot, vuoret lieskaten, Vuot, virrat pyrkis meren valtakuntaan. Ei sulkis jylhistöt, ei vuoren onkalot Mun taivaallista lentoan' ylähällä; Oi hämmästyn! yhdellä silmäämällä Näen meren aukeevan, sen siili-vainiot… Vaan vihdoin taivaan loistotar jo vaipuu; Mä jälkihin! mun syttyy harras kaipuu Sen leimuvirrast' ikivaloa juomahan, Edessäin päivä, yöhyt takanain, Ylhäällä taivahat, meri alla aaltoinensa! Unelma kaunis! … pois se katos oi! Ei siivistyä ruumis konsaan voi Seuraamaan sielua siivekästä lennollensa. Tok' ikikaipuun tuntevansa luulee Jokainen lentoon ylä-ilmahan, Kun suvileivon korkealla kuulee Sinervän taivaan alla laulavan, Kun kotka hajasiivin liitää Ylitse, jylhän vuorimaan, Tai kurkeloiden parvi kiitää Maan, merten poikki pohjolaan.

WAGNER. On houruhorvit minullakin ollut, Halua moint' ei mieleen toki tullut. Saloja maita kyllästyn pian katsomaan, Ja linnun siipilöill' en mieli koskaan lentää. Parempi riemu aatoksell' on entää Lehdestä lehteen, kirjasta kirjahan. Yks' talviyö näin kirjoin, kynttelin Suvena sulostuttaa kaikki vaivas, Ja ah! jos auki kierit vanhan permentin, Niin astuu luokses koko pyhä taivas.

FAUST. Sua yksi vietti vainen valloittaa; Sua älköön koskaan viehätelkö toinen! Kaks mieltä ah! mun rinnass' aaltoaa, Ain' irti pyrkii toisestansa toinen. Käsvartens' iskee lemmen liekkumin Maailmaan kiinni kiihkeästi toinen; Väkisin pyrkii valko-lentimin Ylhäiseen kotiin mieli toisenmoinen. Oi, onko ilmass' henkilöitä, Jotk' alla taivaan haihattaa, Niin kultasatein alas vihmokaa, Valolla kirjailkaa mun elon öitä! Jos taikaviitta harteitani varjois Ja lennättäis mun maille kaukaisille, Sit' enpä möisi keisarille, Vaikk' kruunut, manttelit hän siitä tarjois.

WAGNER. Ei, älä huuda liutaa kuuluisaa, Jok' ilman alla virtaa kaikkialle, Ylt'ympäriltä uhkaa kuolemaa Ja tuhat vaaraa maalimalle! Ruijasta käy ne jäisin viimoineen Sun päälles, kieli terävämpi nuolta; Idästä saa ne, nääntää kuivuuteen, Kuin myrkkytuuli nousis hallasuolta; Etelän parvi aron tulta tuo — Sun jano on ja aivos palaa päässä; Ja Lännen aaveet ensin hoivaa suo, Pian sortaa sun ja viljat tulvasäässä. Vahinkoon vikkelöinä hiiskeen kuulevat, Ja tottelee sua herjat, viekastellen, Suloisina kuin taivaan palveljat, Ne kuiskii enkelkielin valehdellen. — Mutt' ilma jähtyy, ilta harmenee, ja usma laskee. Ehkä lähdemme? Ehtoolla vasta suojaas armastat. — Vaan miks' noin seisot, tuonne tuijotat? Mik' innostaa niin voi sua iltamolla?

FAUST. Kas koiraa mustaa, kuin se kiertää vainiolla!

WAGNER. Sen kauan huomasin; tuo ei sen kummempaa.

FAUST. Tähystä tarkemmin! miks' arvaat elukkaa?

WAGNER. Yks halli, joka isäntäänsä vainuu, Kutenka koirat vainunee.

FAUST. Sä näät, kuink' aina ahtaammaksi painuu Se piiri, millä meitä kiertelee. Ja ellen eksy, koiran jälkihin Ikäänkuin piirtyy tulitarha.

WAGNER. Se koir' on käpälistä korvihin, Ja teitä haittaa vainen näköharha.

FAUST. Minusta on, kuin virittäis hän ansaa, Kierrellen meitä tenho-silmuksiin.

WAGNER. Se etsii isäntään, ja häpee pahoillansa, Sen eestä kun vaan oudot tavattiin.

FAUST. Vaan piiri ahdistuu! nyt täss' se on!

WAGNER. No koira tuo! eik' aave luonnoton; Sen tavat koiran on: se vinkuu, vieraksuu, Häntäänsä hiepottaa ja maahan laskeuu.

FAUST. Tuu tänne, koira vaivainen!

WAGNER. Se villakoir' on, hullunkurinen: Hän seisahtuu, sun seisoess', Jos kutsut, hyppii rinnoilles; Jos mitä hukkuu, etsimään hän joutaa, Ja keppis maalle virrasta hän noutaa.

FAUST. Se totta lie: ei rahtuakaan näy Eläimess' henkeä; kaikk' ohjeen mukaan käy.

WAGNER. Kurinsa saanut koira ansaitsee, Ett' oppinutkin häntä hyväilee. Ei kumma siis, ett' on sun suosimas Yl'oppilaiden nöyrä oppilas.

(He astuvat sisään kaupungin portista.)