LUKUKAMMIO.

FAUST. MEFISTOFELES.

FAUST. Sisähän, ken kolkuttaa! Ken taas mun rauhan' esti?

MEFISTOFELES. Mä vaan!

FAUST. Sisään!

MEFISTOFELES. Se lausu kolmannesti!

FAUST. Sisään siis!

MEFISTOFELES. Kiitos! Näin oot mieliks' mulle! Ei meille riita-väliä tulle; Mä houreitas näät poistamaan Nyt nuorna aatelisna tänne saan, Punainen ylläin kullan-kirjo takki Ja silkka silkki vaippanain, Ja päässä kukonsulka-lakki Ja pitkä miekka kupeellain. Nyt suorastaan sua neuvollen: Pukeudu siekin samaten, Jott' ikävistä irroillas Iloita saisit elostas!

FAUST. Pukuni olkohon mi hyvänään, Maan raskas elo painaa mua kuin vuori. Ma liian vanha oon vaan leikkimään, Ja toivomatta jäämään liian nuori. Mink' onnen mailma mulle suoda vois? "Oi kielly! heitä liika-toivot pois!" Kas noin se vanha virsi kaikuu, Mi soipi kunkin korvihin, Jot' aina vaan yhä käheemmin Jok' ainut hetki meille raikuu. Kauhulla mielin aamuin valvahdan Ja karvas itku poskiani valaa, Kun päivän nään, mi kulkiessahan Ei täytä rahtuakaan mitä sydän halaa. Jok' inttäyksin turhin turmelee Mult' ilon haimit pienimmätkin, Ja valhe-elon ilvein häiritsee Maailman, jonka sydämeeni kätkin. Ja yö kun vihdoin mua varjoaa, Ma tuskitellen väännyn vuoteellani, Ja hurjat unelmat mua kauhistaa, Ja rauha kauas karkaa sielustani. Jumala tuo, jok' asuu rinnassain, Syvälti voi sen tunteet kuohutella; Hän vallitsee mun hengen-voimiain, Mutt' ulospäin ei voi hän toimiella. Mua olemuksen kuorma vaivuttaa. Ma vihaan elämää ja toivon kuolemaa.

MEFISTOFELES. Eip' ollut kuolo mielivieras milloinkaan.

FAUST. Oi autuas, jonk' ohimoille köyttää Hurmeisen laakerin hän, voiton säteillessä; Jonk' ilotanssin tyrskyttyä löytää Hän helmass' immen, lemmen liekitessä! Oi, jos tuon suuren hengen eteen vaipunut Ma haltioissa hengetönnä oisin!

MEFISTOFELES. Eräästä yöstä muistuttaa nyt voisin, Kun rusko-lient' ei muuan maistellut.

FAUST. Näyt mielelläs sä urkkivan.

MEFISTOFELES. En kaikkitietävä oo, mut paljo huomajan.

FAUST. Jos hurjan hyrskyn rinnassani Sai kallis sointu soipumaan, Ja mit' on lapsitunteitani Lumos' entis-aian kaiullaan — Nyt kiroon kaiken, mikä liettää Mun sielun' harhain ilve-verkkoihin, Ja surun-alhoon vielä viettää Mua tenho vehkein mairehin! Kirottu kerskuvainen aate, Jonk' kesken henki herkkuilee! Ja ilmiöiden kiiltovaate, Jok' aistit meiltä hurmaisee! Kirottu kunnianhalu, maine, Jok' unelmiis meit' uinutat, Ja kaikki ylpeilyksen aine, Talo, perhe, aura, palveljat! Kirottu Mammon, taisteloihin Jos yllyttää meit' aarteillaan, Tai jos hän laiskan nautinnoihin Levitti meille patjojaan! Kirottu viinin riemumesi! Kirottu lemmen mairitus! Kirottu usko toivoinesi! Ja julmin olkoon maltin kirous!

HENKEIN-KÖÖRI (näkymätönnä).

Ah! voi! Sen sortanut oot, Sulo-maaliman, Käsin ankarin. Se raukevi pirstoihin. Sä puol'jumal' oi! sen murskaat! Mityyden maille pirstat viemme, Ja hurskaat Soi itkuvirret kaunihista. Oi, mahtavin Sä maallisista, Kahtakin Suloisemmaksi jälleen tuo Sun povesi pohjaan luo! Ja uutta elämää Aloittaos Sä riemumielin, Ja laulun nuorennos Soikoon sointokielin!

MEFISTOFELES.

Nuo laulajat Mun on tenavat. Kuules neuvoja näppäröitä Huvituksia koittamaan ja töitä! Erakkuudestas, Jok' aistisi, mantosi hyytää, Ulos loitommas Sua vietellä ne pyytää.

Et saa sä olla tuskais teuras, jotk' elämääs syö lailla korppien! Voit nähdä, vaikk' ois kurjaakin sun seuras, Ett' ihminen oot keskell' ihmisten. Ei siksi, että aikoisin Sua työntää roskajoukkioihin; En kuulu mailman mahtajoihin, Vaan jos elos retkihin Mun liittoa mielit käyttää, Sun toivosi tahdon täyttää; Heti suostun sun omanas, Sun kumppalinas Joka riemun hankintaan, Sua palvelemaan jopa orjailemaan.

FAUST. Vaan minkä vaadit palkinnon?

MEFISTOFELES. No, siihen vielä pitkä aika on.

FAUST. Ei! itsekäs on perkele. Jos jotakin hän palvelee, Sit' ei hän suinkaan Taivaan mieliks' tee. Siis ehtos lausu säntilleen! Tuommoinen renki vaaran tuopi huoneeseen.

MEFISTOFELES. Sitounpa täällä sulle palveljaksi. En pientä vihjaustas laimin lyö; Mut tultuamme täältä tuonnemmaksi, Sun pitää mulle tehdä sama työ.

FAUST. En huoli noista tuonen maista. Tää mailma ensin raunioiksi raista! Tuo toinen sitte syntykään! Kas tästä maasta nous' mun kaikki riemut, Valaispa tuskiain tään aurinkoisen liemut. Kun niistä ollaan erillään, Niin tulkohon mit' ikänään! En jaaritusta kuulla huoli, Kyteekö Tuonelankin yöss' Viha ja lempi, liekö myös Aloilla noilla ylä- ja alapuoli.

MEFISTOFELES. No tuolta kannaltas tuon hirvinnetkin. Käy liittohon — ja vielä näinä hetkin Saat ihmeen kummat nähdä riemuiten. Suon sulle, mit' ei saanut ihminen.

FAUST. Mitäspä piru raukan antiloista! Sun-moises voiko koskaan oivaltaa Tuot' ihmishengen lentoa korkeaa? Vaan onhan sulla ruuat, jotk' ei nälkää poista; On kultaa, joka valahtaa Pikemmin sormistas elohopiaa; On peli, miss' ei koskaan voittoa saa; On neito, joka mun rinnaltain jo toisellen Sulholle lemmen silmiä loi ja huoli; On maineen riemu ylhäinen, Mi sammuu niinkuin noidannuoli. Hedelmää näytä, tarjottaissa lahovaa, Ja uudelleen yhä lehden saapia puita!

MEFISTOFELES. Kai moinen vaatimus mua kammottaa! Nuo aarteet hankkia voin ja paljon muita. Vaan veikkonen, sekin aika saapa on, Kun rauhass' saamme kahden herkutella.

FAUST. Jos tyynnä loijun laiskan-vuotehella Ma milloinkaan, mun surma saakohon! Jos imarruksin vietellyksi Itseeni saat mua mieltymään Ja hekkumin saat villityksi, En silloin huoli elääkään! Panenpa veikkaa!

MEFISTOFELES. Pannahan!

FAUST (vastaten toisen kädenlyöntiin). Ja kouran lyömme kourahan! Jos koskaan lausun tuokiolle: "Oi, viivy vielä, armahin!" — Takoa saat mun kahleisin, Halusti heityn turmiolle! Mun silloin soikoon kuolin-kello, Sun palvelukses tehty on; Kirvotkoon näytin, seisköön kello, Ohi Faustin aika olkohon! Mietippä tyystin!

MEFISTOFELES. Meit' ei haita unhotus.

FAUST. Sun siihen onkin oikeus. Vaan uskalsinko liikaa? — En! Jos kunne käännyn, — orjailen, — Sua vaiko toista — miksi kyselen!

MEFISTOFELES. Tän' iltana jo ma tohtorkemuihin Saan palveluksen toimintaan. Vaan yhtä soisin! Kuolon-sattumaan Ma pari riviä pyytäisin!

FAUST. Vai kirjallista vaadit, tyystä konna? Lie mies ja miehen sana sulle arvotonna Siin' eikö kyllin, että päiviäin Sanottu sana aina hallitseepi? Maailman virta pauhaa eteenpäin, Mua vaan yks' lupaus iäks' siteleepi? Vaan sydämiin tää taika juurraksen; Ken sieltä voi sen juuret nyhtää? Kell' usko rinnass' on, hän miekkonen! Ei paljoksu hän uhria yhtään. Mut pärmä leimoineen ja kirjoituksineen — Se aave on, ku meitä peljästyttää. Niin sulan päähän kuolee sana, Vaks' on ja nahka haltiana. Mit', ilkihenki, kiusaat mua? Paperi, pärmä, kivi, vaski tyydyttääkö sua? Piirränkö pinsin, kynin, taltoin? Valinta sun on vallassas.

MEFISTOFELES. Kuink' esitätkin seikkaa kaltoin Ja liioitellen sanatulvallas! Kelpaahan pieni paper'tilka, Jos alle piirrät hurmehin.

FAUST. Jos et mua kiusaa kauemmin, Niin menneeks' olkohon tuo narrin-ilka!

MEFISTOFELES. Veri on neste veraton.

FAUST. Ei riku liitto, ollos pelkäämättä! Oon kaiken tarmoni taistelon Luvannut sulle, lyöden kättä. Mä ennen paisuin pilvihin, Vaan Henki suur' mun halveksui; Sun luokkaas vaan ma kuulunkin. Minulta luonto sulkeutui, Aatosten langat katkiaa, Mua tieto jo kauan ilvottaa. Suo liekkuman alhoiss' sammuttaa Mun hehkuvaisia kiihkojani! Läpi-kuultamatonna verhossaan Joka taika jo olkoon tarjonani! Syöstähän aian pauhinaan, Tapausten hyrskyhyn huimimpaan! Ja murhe ja riemastus, Ja voitto ja sortumus Ne keskenään yhä vaihtukoon, Kun mies vaan kiitävi toimintoon!

MEFISTOFELES. Ei sulle määrää panna, ei! Jos mielit lennosta tavoitella Ja kaikkea hieman imannella, Niin onneks' vaan! päin tuulta, hei! Älä ujoksu, käy kiinni vaan!

FAUST. Nyt riemust' en ma haastakaan. Mua valloitelkoon hurmos, haikea nauttimus, Viha lemmekäs ja kaihon virvotus! Poveni, tiedon-poltost' toipununna, Joka tuskalle olkoon altistunna; Mik' onni kohtas kaikkea sukuani, Sen tahdon tuntea omass' sielussani, Tapailla hengelläin ylintä alhaisinta. Sen riemut tuskat kantakoon mun rinta! Näin ihmiskunnan itseks' itseni laajennan, Ja vihdoin käyn sen kanssa hukkahan.

MEFISTOFELES. Oi, usko mua, jon purtaviss' on leipä Tuo kova ollut vuosituhannet: Sulattaa vanhaa hapatusta — eipä Kehdosta hautaan voi sit' ihmiset! Meit' usko yht': tuo toimi kokonansa Jumalan on ja häntä varten vaan, Jok' asuu ijäisessä loistossansa; Hän syöksi meidät yöhön kaameaan; Ja teille kelpaa yö ja päivä vaan.

FAUST. Vaan tahdon!

MEFISTOFELES. Onpa hauska kuulla! Yks seikka haitaks' sentään lie: Lyhyt on aikas, pitkä taidon tie. Vaan käy se päinsä — mielin luulla —, Jos yhdyt jonkun runoniekan kanssa, Tuon annat häälyä haaveissansa Ja kauniihimpia avujaan Sun arvopäähäs koota vaan: Leijonan sankaruutta, Hirven sukkeluutta, Etelän tulisuutta, Pohjolan pontevuutta! Hän siihen pulmaan luokoon valon, Miten viekkauteen voit liittää mielen jalon, Sydän nuorna ja kuumana armastella Ja säännöin lempeä suuntaella. Miss' ollee tuo, minä tietää soisin, Hän "Mikrokosmos herra" nimelt' oisi.

FAUST. Jos ihmisyyden kruunua en mä saa, Jot' intomielin aistini halajaa, Mit' oon ma?

MEFISTOFELES. Juur' mit' ootkin. Pane päähäs valhekutria miljoonittain, Ja jalkas alle korkoja kyynärittäin, Sä siksi jäät, mit' ootkin vain!

FAUST. Siis ihmishengen aarteet kaikki suotta Kasaillut oon — niin turhaan, tunnen vain! Vaikk' onkisin niiss' sata vuotta, Ei uutta voimaa vuoda sielustain. En hiuksen vertaa noussut ylemmäksi, Tuot' ääretönt' en hiukkaa likemmäksi.

MEFISTOFELES. Nyt mailmaa katsot, velikulta, Kuin yleiseen sitä katsellaan. Välehen vaan työhön, ettei sulta Saa elon riemut karkaamaan! Kas lempo! onhan kädet, jalat Ja pää ja — — omias, Ja sunp' on kaikki herkkupalat, Jos nauttimaan oot keinokas! Oritta kuus', jos hinnan maksat, On voimineen sun tavaraa; Oot aika mies, kun juosta jaksat Sä koivin neljinkolmatta. Kaikk' epäilykset siis Periköön ne hiis! Päin tuulta vaan! Mun kanssani mailman pauhinaan! Mies filosofiian orjuudess' on niin, Kuin kuivall' aroll' lemmon juhta, Jot' aina ajellaan samoihin kaarroksiin, Vaikk' ympärill' on vehmas luhta.

FAUST. No kuinka aljetaan?

MEFISTOFELES. Pois pakohon! Mik' on tää virkas onneton? Itsesi vaan ja poikain piinaamista! — Se elo tosiaan on oivallista!! Sitä puuhatkoon sun naapuris Ihranen! Miks' mielit puida tyhjät oljet vaan? Parasta oppias et pojillen Sä selvittää saa kumminkaan. — Jo yhden tuolta käytävältä kuulen.

FAUST. Hänt' en nyt vastaan-ottaa vois.

MEFISTOFELES. Jo kauan vartoi poika parka. Luulen, Ei saa hän mennä lohdutonna pois. Saas tänne takkis — niin — ja lakkis sitten! (vaihtaa pukunsa) Kai kaunis oon? Ken tuta mun nyt vois! Ma pientä pilaa täällä laskenen, Ja suoritan sen piamitten; Sill' aikaa kun sä hankit riemu-matkailen.

(Faust menee.)

MEFISTOFELES. (Faustin pitkä takki yllään.) Niin halveksippa järkee, oppia vaan, Jotk' ihmisen on oppahat ja soihdut! Annappa, valheenhengen loihdut Sun noituuteen vie huimimpaan — Niin ainian sa oot mun kynsissäin. — Kas, sallimus on hälle hengen luonut, Jok' yltyen yhä riehuu eteenpäin, Jok' ylös kaikin voimin kiidättäin Maan riemullen ei silmäystä suonut. Tuon laahaan kautta elon tyrskyn Ja rojun turhaa turhemman; Viel' ongessain hän kiemuroi ja pyrskyy, Ja hän, jonk' aina henki janoo, Suuns' ohi näkee herkut heiluvan, Vaan virvotusta turhaan anoo. Ja häijyllen jos mennytkään ei oisi, Hän kadotust' ei sentään välttää voisi.

(Eräs Ylioppilas astuu esiin.)

YLIOPPILAS. Tääll' en oo ollut kauan vielä, Ja soisin nöyrimmällä miellä Nyt miestä nähdä, puhutella, Jota mainitaan vaan kiitoksella.

MEFISTOFELES. Mua kainoutenne miellyttää; Min' en oo mitään ihmeempää. Kait ootte jo katsonut ympärinne?

YLIOPPILAS. Ah! ottakaa mua turvihinne! Rohkeilla mielin tänne sain, Veri lämmin, enk' oo kassaa vailla; Ero vaikea vaan oli mammastain. Tääll' oppia soisin aika-lailla.

MEFISTOFELES. Tääll' ootte siis mitä sopivin.

YLIOPPILAS. Ja kotia kaipaan kuitenkin. On, totta sanoen, outo olla Näin kolkkoin muurien kartanolla. On aivan ahdas paikka tää, Ei ruohon kortt', ei puuta nää. Saleissa, istujana penkin, Mult' uupuu silmät, korvat, henki.

MEFISTOFELES. Totutte, aikaa voittaen. Eip' äidinrintaa lapsikaan Oo ensin kärkäs ottamaan, Vaan pian se imevi iloiten. Niin teille Viisauden rinta Koht' antavi ruokaa mieluisinta.

YLIOPPILAS. Tuon jalon rintaa imeä kyllä soisin; Vaan kuinka siihen päästä voisin?

MEFISTOFELES. Ehk' ensin mulle sanonette, Min tiedekunnan valitsette?

YLIOPPILAS, Josp' oikein korkean opin saisin, Niin että kaikki oivaltaisin, Mitä taivahassa ja maassa lie, Ja luonnost', tietehest' ois täysi selko!

MEFISTOFELES. No, oikea on, jota käytte, tie. Teit' älköön siinä mikään hajoitelko!

YLIOPPILAS. Hartaasti lemmin tiedettä, Vaikk' ihanaa on iloitella, Ja suvilomall' iloisella Vapaana aikaa vietellä.

MEFISTOFELES. Käytelkäät aikaa; sukkelaan se lentää! Sit' oiva järjetys voi säästää sentään. Siis, veikkoni, ensi paikallen Collegium logicum pankaatten! Se hengen hyvin äkseeraa, Ja Spanjan-kenkiin pingoittaa, Jott' aatos hiipis hiljaa vaan Ja varovasti radallaan, Eik' itsepäisenä hairahtais Ja ristin rastin rehkiä sais. Nyt kauan teille neuvotaan, Mi kävi teilt' ennen rentonaan, Niin hyvin kuin syönti, juominen, Ett' yks' kaks kolm' on siinäki tarpehen. Kyll' laita aatos-tehtahan Sama on kuin kankurin kudonnan: Yks polkemus … tuhat lankaa säpsähtää, Ja toisa toisa lentää pirta, Yks helskytys … ja lankain virta Näkymättä luo tuhat yhdelmää. Nyt viisas astuu esihin, Sanoen, ett' olla täytyy niin: Esimäinen on näin ja toinen näin, Siis kolmas myös ja neljäs näin; Ja jos esimäistä ja toist' ei ois, Ei kolmas ja neljäs olla vois. — Tuot' oppilaat joka paikass' ylistää, Vaan heiltä kangas kutomatta jää. Jos tahdot elon tutkia, kertoella, Siit ensin täytyy henki karkoitella; Nyt osat on hänen hallussaan, — Ah! puuttuu niist' elon side vaan. Encheiresin naturae kemia kutsuu sen, Ihan arvaamatta itseäns' ivaten.

YLIOPPILAS. En voi teit' oikein oivaltaa.

MEFISTOFELES. No, toiste on se jo helpompaa, Kun osaat kaikki jäsennellä Ja asian-mukaan luokitella.

YLIOPPILAS. Tuost' oon niin aivan huumeillani, Kuin mylly pyöris aivoissani.

MEFISTOFELES. Ja sitten saatte ahkeraa Myös Metafysiikkaa harrastaa, Kaikk' ymmärtää, niin mointakin, Mik' ei mahu ihmis-aivuihin. Jos käy tai ei käy — kaikillen Kyll' ilmestyy sana tenhoinen. Nyt säällisyyttä lempikää Tarkinta lukukausi tää! Viis-tuntinen on päivän työ: Läsn' olkaat, juur' kun kello lyö! Vaan valmistelkaat eeltäpäin Läksynne tyynni pykälittäin; Kas sitte näette, ettei vaan Hän muuta sano kuin kirjakaan. Tok' kirjoitelkaa vihkoon yhä, Ikäänkuin lausuis Henki pyhä!

YLIOPPILAS. Siit' älkää toiste muistutelko! Sen hyödyst' on mull' ihka selko, Kun mustaa valkoisella on, Sen vie niin tyynnä kotohon.

MEFISTOFELES. Kai meette tiedekuntaan johonkin?

YLIOPPILAS. Lakitiedett' en voi oikein suosiella.

MEFISTOFELES. Siit' ei sovi teitä moitiskella, Sen opin laidan tiedän kylläkin. Nuo lait ja asetukset vierii Eespäin kuin tauti saastainen, Paikasta paikkahan ne kierii, Ja suku ne jättää toisellen. Typertyy järki, kiusaks' suoja muuttuu; Voi! miks' oot myöhän syntynyt! Vaan oikeudet myötä perityt — Ihanpa ne jo meiltä puuttuu.

YLIOPPILAS. Sananne inhoain jo kartuttaa. Oi miekkonen, ken teiltä neuvon saa! Nyt ehkä valikoin jo teologiian.

MEFISTOFELES En tuotakaan voi kiittää liian — En tahdo teitä eksyttää: Siin on niin paljo harhailulla tilaa, Ja paljo piilee myrkkyä, Mi lääkkehetkin meiltä pilaa. Paras tässäkin vaan yhtä kuunnella, Ja mestarinsa sanoja myöten vannoa. Yleensä sanaan turvatkaatte, Niin valtatietä käydä saatte Te vakuutuksen templihin.

YLIOPPILAS. Kai sanass' sentään asuu aatoskin?

MEFISTOFELES. No niin, vaan älkää tuskitelko sentään; Sill' aatos jospa puuttuukin, Kyll' avuks' aiallaan tuo sana lentää. Sanoilla kelpaa sotiella, Systeemit sanoin rakennella, Sanaanpa kelpaa uskaltaa, Et rahtuakaan sa sanast' ottaa saa.

YLIOPPILAS. Anteeksi! jos en teitä estä, Niin suokaa vielä hetkinen! Pyytäisin lääketietehestä Myös kuulla tenho-lausehen. Vuos'-kolminen niin lyhyt on Ja tiede ah! — on suunnaton! Vaan jos ees vihjauksen saa, Voi tiensä kauemmas jo vaistoella.

MEFISTOFELES. (itsekseen). Tuo kuiva nuotti mua jo suututtaa, Taas tahdon pirua osoitella! (Ääneensä.) Helposti lääketieteen hengen oivallatte: Maailma tutkikaa te pieni ynnä suuri, Ja loput luistaa antakaatte, Mitenkä Herra tahtoo juuri! Tieteissä suotta vaan moni haparoi; Jokainen oppii sen, mink' oppia hän voi. Vaan tuokion ken siepata ties', Se vasta aika mies! Olette sorjavartinen, Ei puuttune teilt' uskallusta; Jos itseenne vaan luotatten, Kyll' saatte muilta luottamusta. Etenkin osatkaatte naista johtaa; Sen ait ja voit nuo ikuiset Ja tuhannet Parantaa voip' yhdeltä kohtaa. Jos puolin siveään se tapahtuu, Ne kaikki valtahanne antauu. Jos sitten arvonimen loistehella, Lumootte silmät, sulkein kateet suut, Niin korua saatte kyllin sormiella, Jota kierteli vuosikausin muut. Myös pikkupulssia koitelkaa te hiukka, Ja ettei kureliiv' ois liian piukka, Povelle heiluvalle kietaisette Kätenne, viekkahasti silmäilette.

YLIOPPILAS. Täss' selv' on missä, kuinka. Tähän mieltynen.

MEFISTOFELES. Kaikk' oppi harmaa on, oi veikkosen', Elämän kultapuu on vihree vaan.

YLIOPPILAS. Kuin unelmaa tää kaikk' on tosiaan. Ah, jospa toiste saisin teitä puhutella Ja viisautta syvää ammennella!

MEFISTOFELES. Min voin, teen teille mielelläin.

YLIOPPILAS. En saata mennä täältä näin; Sen suosion viel' antanette, Ett' albumiini rivin kyhäisette?

MEFISTOFELES. Halusti!

(Kirjoittaa ja antaa kirjan takaisin.)

YLIOPPILAS (lukee.) Eritis sicut Deus, scientes bonum et malum.

(Sulkee kirjan kunnioittavaisesti, kumarteleiksen ja menee.)

MEFISTOFELES. Sä neuvoa seuraa tätini, käärmeen, antamaa, Kyll' jumalankaltaisuutes viel' sua kauhistaa.

FAUST (astuu sisään.) No minne matka nyt?

MEFISTOFELES. Mihinkä mielit juuri! Me nähdään pieni mailma, sitten suuri. Mink' ilon, hyödyn norkkehella Saat tällä retkellä herkutella!

FAUST. Ei pitkä partan' siedä tätä Niin heiluvaista elämätä; Se tie mua perillen ei viene, En mailmuriksi luotu liene; Niin piennä muiden kesken tunteun, Ja ainiaan ma kainoksun.

MEFISTOFELES. Se haihtuu itsestään, oi ystäväinen. On itseluotto elon sääntö ensimmäinen.

FAUST. Kuink' ulos sitte päästähän? Sa voitko vaunut, varsat, ajajan antaa?

MEFISTOFELES. Tään viitan vaan mä levitän, Se ilman halki meitä kantaa. Tok' uljahalle lennolle Et suurta sälyä ottane! Teen hiukan ilmaa lieskaavaista, Se nostaa meidät oitis maista, Pian höyhkinä tuolla me liidellään. Nyt onnea vainen uuteen elämään!