I.

KUORMASTOPOIKA.

Erään järven rannalla — muutaman niistä kauniista metsäjärvistä, joista Smålanti on niin rikas — istui kaksi pikku tyttöä leikkien kukilla, jotka kasvoivat heidän ympärillään, leppoisan suvituulen liidellessä niityn ylitse ja huojutellessa kukkien vanoja, hyväillessä lasten kiharapäitä ja pannessa järven peilipinnan väreilemään. Aurinko oli menossa mailleen, ja metsästä lähimmältä vuorelta kuuluivat paimenlaulun sävelet.

"Se on Pekka, torpanpoika!" selitti toinen tytöistä, joka saattoi olla kymmenen vuoden korvilla, ihmeen kaunis lapsi, vaikkakin hipiä oli hieman tumma. Mutta hänen silmänsä säteilivät kuin kaksi tähteä ja antoivat eloa ja loistetta koko hänen olennolleen.

Tämä oli Susanna Witte, Kasper Witten tytär, erään hollantilaisen, joka oli astunut Ruotsin sotapalvelukseen ja asui Stensjön herraskartanossa Svenarumin pitäjässä. Hänen leikkitoverinsa oli pieni sinisilmäinen, valkokutrinen tyttö, joka näytti paria vuotta nuoremmalta kuin Susanna. Hän oli Johan Niilonpoika Skytten tytär ja oli tullut joksikin aikaa vierailemaan Stensjöhön. Tämä Johan Niilonpoika oli muuten mies, joka eleli hiljaisuudessa, jollaikaa hänen kolme veljeään samoin kuin niin monet muutkin tähän aikaan voittivat arvoa ja kunniaa ja vihdoin aateluuden.

"Tiedätkös, hän, samainen Pekka, osaa niin monta laulua ja satua", jatkoi Susanna, "jottei niillä, tiedätkös, ole lainkaan loppuakaan. Näetkös, tuolla hän tulee näkyviin kalliontöyräällä, näetkös, ja vuohet hyppelevät hänen ympärillään. Pian saat kuulla, kuinka hän alkaa laulaa keijukaisista, jotka karkeloivat täällä niityllä, kun kuu paistaa korkealla taivaalla, tai ritarista, joka ratsasti vuoresta ilmoille, tai vuorenhaltian tyttärestä, joka seisoo niiaillen kynnyksellä."

Anna kuunteli tarkkaan mitä hänelle kerrottiin ja hänen kasvoistaan näkyi selvästi, että hän halusi itse kuulla mainittuja lauluja, vaikkakin hän samalla värisi joko ihastuksesta tai pelosta.

"Mutta luuletko, Susanna", kuiskasi hän painautuen leikkisiskoonsa kiinni, "luuletko, että tohdimme odottaa auringonlaskua ja keijukaisia… Täällä niityllä on niin hiljaista ja yksinäistä, minua pelottaa, tiedätkös…"

"Hiljaa, Anna,", kuiskasi Susanna, "mitä lörpötteletkään… voitko pelätä jotakin niin ihmeen kaunista kuin keijukaisten karkeloa… Sanotaan myös näkin toisinaan soittavan täällä ruohikossa, ja tätä kaikkea tahtoisin niin mielelläni nähdä ja kuulla, ja tänä iltana sopisi se niin hyvin, kun äiti on yksin kotona eikä kukaan löydä meitä täältä niityltä näin kaukaa. Kas, nyt aurinko laskee, kas, nyt pilkottaa se vain kuten kultainen nappi vuorenhuipun takaa… Oi, kuinka hauskaa, Anna!"

Ja säteileväsilmäinen, haaveellinen tyttö taputti pieniä kätösiään ja suuteli ihastuksissaan leikkisiskoaan. Tämän posket vaalenivat entistäänkin kalpeammiksi, ja hän tohti tuskin hengittää, ja silmät olivat kyyneliä tulvillaan.

Mutta aurinko vaipui metsän taa, ja hämärä levitti siipensä yli niityn ja järven, josta alkoi kohota ohut usva ja liukua keveäin, liiteleväin haamujen tavoin tuulen henkäysten ajelemana. Ja paimenpoika lauleli kallion kielekkeellä parhaita laulujaan. Hän oli niin lähellä, että saattoi selvään nähdä molemmat tytöt, jotka itsekin näyttivät parilta keijukaiselta kukkien keskellä järven rannalla. Hän lauloi parhaallaan näkistä, joka istui suruissaan aalloissa ja toivoi rauhaa ja sovintoa.

Ja aivan kuin hän, laulun näkki, tosiaankin istuisi kaislikossa, kuului järveltä kevyttä kahinaa ja hiljaista loisketta. Molemmat tytöt nousivat nopeasti.

"Siellä on näkki", huudahti Anna ja alkoi juosta niittyä poispäin. Rohkeampi Susanna seisoi paikallaan ja kääntyi järvelle päin. Mutta hänenkin poskensa kalpenivat ja hän alkoi juosta.

"Odottakaa, odottakaa, lapset!" kuului silloin huuto, ja mustaverinen mies astui esiin ruovikosta, jossa saattoi nähdä venheen kokan. "Älkää peljätkö, en tee teille mitään pahaa… Voitte uskoa minua!"

Molemmat pakolaiset pysähtyivät, ja mies tuli heidän luokseen.

"En minä ole näkki", sanoi hän koettaen puhua niin vienolla äänellä kuin suinkin. "Mutta minä näytän teille hänet, jos tahdotte… Tulkaa mukaan!"

Ja hän tarttui heihin, toiseen vasemmalla, toiseen oikealla kädellään, ja niin lähti hän venhettä kohden järven rannalle.

Pekka, paimenpoika, huomasi sen, mutta sumu oli nyt levinnyt yli koko niityn, ettei hän voinut nähdä enempää. Mutta hän lakkasi laulamasta ja kuunteli, ja hän kuuli silloin tällöin hiljaista airojen loisketta. Hän seurasi ääntä silmillään, ja kaukana järvellä, jossa karkeloivat usvahaamut olivat ikäänkuin jakaantuneet erilleen, näki hän tumman pisteen.

Silloin hyppäsi paimenpoika nopeasti pystyyn ja ajoi aika vauhtia vuohiaan kotia kohden.

Siellä kotosalla oli tyyntä ja rauhallista. Äiti istui tuvassa ja kehräsi veisaten virrenvärssyä, mutta isää, Jussi torpparia, ei näkynyt. Nainen oli parhaissa vuosissaan, ja hänen puhtaat, kauniit kasvonpiirteensä ja lempeä tyytyväisyys, joka pilkotti hänen silmistään, loisti kuin päivänsäde yli vaatimattoman asunnon ja täytti tuvan rauhan ja tyyneyden tuoksulla.

"Hyvää iltaa, äiti!" tervehti poika astuessaan sisään kynnyksen ylitse ja lisäsi turhaan etsittyään silmillään isäänsä: "Missä on isä?"

"Jumala sinua siunatkoon, poika", vastasi äiti. "Hän on rikkaan Laurin luona!"

"Rikkaan Laurin?" huudahti Pekka vilpittömästi kummissaan. "Oikeinko todella, äiti… rikkaan Laurin luona?"

"Oikein todella… Mitä hän tahtoo, Jumala sen tietänee, mutta Pietari Laurinpoika tuli tänne hyvän aikaa sitte kutsuen isää tulemaan heille, ja isä meni."

"Isä meni!" huudahti poika ja harmi kuvastui hänen kasvoillaan, jotka suuresti muistuttivat äidin kasvojen piirteitä, vaikkakin niiden ilme oli päättäväisempi. "Isä meni, niin, milloin hän on muuten tehnytkään… ja tuskinpa hänen hyvää sydäntään palkittanee nyt paremmin kuin ennenkään… Mutta mitä te, äiti, ajattelette?"

"Mielestäni isä teki oikein, nyt kuten ennenkin… pitkät vuodet ovat kuluneet sen jälkeen kuin viha juurtui rikkaan lankoni sydämeen, ja sekä minä että isäsi olemme odottaneet koittavan sen päivän, jolloin hänen pimeä ja kylmä mielensä kirkastuisi ja lämpenisi jälleen… kentiesi on nyt se päivä käsissä… Herra on väkevä ja voi kääntää pahan hyväksi, vaikkei aina käy, kuten tahdomme."

"Mutta ettekö sitte voi, äiti, kerran minulle sanoa, mitä oikeastaan on isän ja rikkaan Laurin välillä? Mitä on isä voinut hänelle tehdä, joka on niin syvälle pureutunut hänen mieleensä?"

"Sanon sen kyllä aikanaan, poika… mutta en vielä."

"Kyllä, vaimo", kuului ääni ovelta, jota ei äiti eikä poika ollut kuullut avattavan. "Saakoon poika sen tietää nyt…!"

Tulija oli isä Jussi, kookas, vahvarakenteinen mies, jolla oli niin miehekkään kauniit kasvot, että niitä tuskin saattoi uskoa köyhän torpparin kasvoiksi. Ulkona puhalsi raitis tuuli, ja taivas oli niin valoisa ja kirkas, ja kuu hulvaili hopeitaan kasvoille ja esineille tuvassa, niin että kaiken saattoi nähdä yhtä selvään kuin päivän valossa. Nainen pani kätensä ristiin ja katsoi levotonna tupaan tulleeseen mieheen, jonka kasvot ilmaisivat syvintä surua.

"Kuinka on laita, isä?" kysyi hän, ja ääni helähti niin sydämelliseltä.

"Huonosti, äiti… pahemmin kuin huonosti… sillä ei ole kysymys ainoastaan minusta, vaan myös sinusta ja pojasta… Jumala meitä armahtakoon!"

"Mitäs Jumalan nimessä nyt sitte on kyseessä, isä?" kysyi äiti, pojan seistessä hänen tuolinsa takana.

"Sitä, että huomenna tai ylihuomenna saattaa tulla vouti ja viedä minut Jönköpinkiin, ja siellä saan minä heittää henkeni,… niin on laita!"

Sanottuaan tämän istuutui isä jakkaralle vaimonsa viereen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä, samalla katsoen hänen kalpeihin, surullisiin kasvoihinsa, joilla kyynelet helmeilivät välkkyvinä kuun valossa poskia pitkin. Istuttuaan näin hetken aikaa huokasi isä syvään.

"Tiedät hyvin, äiti", sanoi hän, "olenko minä pahantekijä ja ansaitsenko pahantekijän kuoleman… olenko tehnyt mitään pahaa kuningasta ja valtakuntaa kohtaan… ja sinä, poika, muista, kun tulevaisuudessa kuulet puhuttavan isästäsi, että hän oli kunniallinen mies, ja vaikka hänet tuomittiinkin pahasta teosta, niin voi hän vastata siitä."

Isän puhuessa meni Pekka luo ja nojautui hänen olkapäähänsä.

"Kuningas tuomitsee toki oikein, isä", sanoi hän. "Mitä lienettekin tehnyt, niin voitte siitä vastata kuninkaan edessä, ja minä kyllä vien hänelle tiedon!"

"Rakas poika", vastasi isä surumielisesti hymyillen, "ennenkuin ehdit kuninkaan luo, riippuu isäsi hirsipuussa… Ei, ei, minkä täytyy tapahtua, se tapahtuu… Mutta kun omatunto on hyvä, on kaikki hyvin. Ja nyt saat kuulla, kuinka on laita minun ja lankoni välillä, jotta tiedät erottaa, mikä on totta ja mikä perätöntä. Hän, rikas Lauri, ja minä olimme renkeinä vanhalla Pietarilla Hjelmserydissä, ja me kosimme molemmat hänen ainoaa tytärtään. Mutta vanha Pietari oli mennyt uusiin naimisiin erään toisen rikkaan miehen lesken kanssa ja saanut hänen mukanaan tytärpuolen, ja Jumala tietää, että sadut puhuvat totta kertoessaan, että lapsipuolet syövät omat lapset. Kuinka kaikki kävi, en ole kuunaan päässyt oikein tietämään, mutta Pietarin oma tytär läksi tyhjin käsin isänsä kodista, lanko Laurin ottaessa kaiken omiin hoteihinsa… Muutamia päiviä ennen kuolemaansa sanoi Pietari sinun äidillesi, että hänen täytyy valita kahden asian välillä, joko täytyi hänen ottaa Lauri tai lähteä perinnötönnä isänkodista… Ja äiti, hän… hän valitsi…"

Mies paran ääni tyrehtyi kurkkuun, ja hän puristi hiljaa vaimonsa kättä, samalla pyyhkäisten kyynelen silmästään.

"Mutta eihän vouti voi sinua, isä, saada tämän tähden valtaansa!"

Isä nousi ja meni tuvan nurkassa olevan kirstun luo, ja avattuaan kannen ja haparoituaan kädellään jotakin kirstun pohjalta, palasi hän jälleen vaimonsa ja poikansa luo. Hän piti silloin oikeassa kädessään pientä kiveä, johon oli kaivettu reikä ja sen lävitse pujotettu ohut nahkanauha, siksi pitkä, että kivi mukavasti voi riippua kaulassa.

"Kas tässä", sanoi hän, "tämän kiven sain kerran monta vuotta sitten, juuri vuotta ennen kuin ukko Pietari kuoli, ja sen teon tähden, jonka tein, kun sain kiven… sen tähden täytyy minun heittää henkeni."

"Se teko oli toki hyvä, sen voin vakuuttaa", lausui poika katsoen lämpimästi isään.

"Siitä saat olla varma, Pekka," puuttui äiti puheeseen, isän ajatuksiinsa vaipuneena katsellessa ikkunasta pienen seljapensaan ylitse, jonka oksia kuutamossa tuuli heilutteli hiljalleen sinne ja tänne, "siitä saat olla varma, Pekka, ja sen teon tähden rukoilen joka ilta sydämessäni isän puolesta… ja kentiesi en olisi koskaan ollut sinun äitisi, jollei olisi ollut sitä yötä ja mitä silloin tapahtui!"

"No niin, äiti", keskeytti isä, mitä lörpötteletkään poikaselle… Näetkös, asianlaita oli yksinkertaisesti niinikään, että hieman kolmattakymmentä vuotta takaperin oli maassa taistelu ja meteli valloillaan, ja silloin olivat kovilla monet korkeat herrat ja myöskin rahvaan miehet. Nyt oli asianlaita niin, että ukko Pietarilla oli ainoa poika, jonka piti ottaa huostaansa talot ja tilat, kun hänestä aika jätti, ja tämä oli suuri, väkevä ja urhakka poika… mutta hän piti niiden puolta, jotka taistelivat kuningas Sigismundin puolesta, ja kun sitte herttua pääsi valtaan, täytyi sinun enosi paeta… sillä jotenkuten oli saatu tietoon, ettei hän ainoastaan pitänyt herrojen ja kuninkaan puolta herttuaa vastaan, vaan oli auttanut useita pakenemaan herttuan vihaa, ja niihin aikoihin tarvittiin tuskin muuta kuin syyttää, kun mies oli tuomittu ja hänen täytyi kuolla… Näetkös, silloin autoin minä enosi pakoon eräänä pimeänä yönä, voudin häntä parhaallaan etsiessä tuvasta, ja silloin, näetkös, erotessamme antoi hän minulle tämän kiven ja sanoi: "Kiitos, Lauri", sanoi hän, "ja Jumala olkoon kanssasi, mutta tämän kiven saat muistoksi minulta, ja kätke se hyvin, sillä se on onnenkivi…"

"Lauriko!" huudahti Pekka. "Jussi kai tarkotat, isä!"

"En, en… muistan sen vielä yhtä hyvin kuin kuulisin hänen puhuvan… ja kentiesi hän pitikin minua Laurina, sillä sysimustassa yössä ei hän nähnyt minua emmekä me vaihtaneet taipaleella sanaakaan… Hän sanoi, että hänelle jäi vielä toinen kivi, samanlainen kuin tämäkin… molemmat olivat tarpeelliset onnen saavuttamiseksi, mutta nyt saattoi hän tyytyä puoleen onneen, arveli hän, ja suoda minulle toisen puolen. Niin erosimme… muistan vielä, että poistuessani hänen luotansa pysähdyin useita kertoja ja kuuntelin, sillä olin kuulevinani askeleita toiselta taholta, mutta sitte huomasin niiden olevan vain enosi askeleet ja jatkoin matkaani kotia kohden."

"Onnesi puolikas ei sentään ollut paljon arvoinen, isä", huomautti poika. "Mutta, kuten äiti sanoo, sitä tekoa ei sinun tarvitse katua, seurasipa siitä sitte hyviä tai pahoja päiviä. Mutta mitä voudilla nyt on taikakiven kanssa tekemistä?"

"Lauri oli seurannut minua", sanoi isä hetkisen vaiettuaan, "ja siitä pitäen olin hänen vallassaan… Onnettomuuteni saapui pian, minun täytyi poistua talosta… siitä pitäen olen istunut torpassa täällä Stensjön rannalla, ja sitte kuulin, kuinka äitisi joutui perinnöttömäksi minun tähteni ja kuinka Lauri nai tytärpuolen ja niin edelleen… Vasta kymmenen vuotta myöhemmin jouduimme yhteen, äitisi ja minä… ja Jumala tietää, että se oli ainoa onni, minkä kivi on minulle lahjottanut… muuten en ole tahtonut pahusta kantaakaan, vaan on se saanut maata arkussa, mutta voit ottaa sen, Pekka, muistoksi minulta ja siitä teosta, jonka tähden minä saan kärsiä pahantekijän kuoleman."

Ja näin sanoen ripusti hän kiven pojan kaulaan ja tämä seisoi äänetönnä mietteissään ja nojaten isänsä olkapäähän. Mutta äiti, joka levotonna oli tarkannut miehensä käytöstä ja hänen vakavuudestaan päättänyt, että hänen surunsa täytyi olla syvä, keskeytti hiljaisuuden sanoen:

"Aikooko hän sitte todellakin antaa sinut ilmi, isä?"

"Niin, aikooko hän!" vastasi mies vain.

Ei äiti eikä poika tahtonut enempää kysellä, sillä he näkivät, kuinka syvälle isän mieleen oli painunut se, mitä oli tapahtunut illalla langon luona, mutta isä jatkoi itsestään hetken kuluttua:

"Näettekös, kuningas Sigismund", sanoi hän, "ei näytä luopuneen tuumistaan Ruotsin valtakuntaan nähden, ja nyt ovat sotamiehet Kalmarin seuduilla alkaneet nousta päällikköjään vastaan, ja Moren rahvas on yhtynyt heihin, mutta on käynyt nyt kuten autuaan Kaarle kuninkaan aikaan, kapinoitsijat ovat saaneet rangaistuksensa, Jödde Stim, kapinan nostattaja, on viety Tukholmaan, ja muutamat hänen kannattajansa, jotka koettivat puolustautua eräässä kylässä, ovat kukistetut ja poltetut koko kylän keralla… Tästä kaikesta kertoi nyt Lauri minulle ja sanoi lisäksi, että joukko kapinoitsijoita on vetäytynyt ylöspäin Smålantiin ja parinen heistä on paennut metsiin itänne ympäristöön…"

"Senkin puolalaiset koiranleuat!" huudahti Pekka kiihkeästi, käyttäen silloin tavallista nimitystä näille partioretkeläisille, jotka koettivat Kustaa Adolfin sodan aikana Puolaa vastaan kylvää eripuraisuutta täällä kotimaassa. "Tarkotan, että minä hakkaisin heidät kappaleiksi ja mäsäksi, jos he osuisivat minun tielleni! Mutta vouti lienee jo heidän jälillään… niin ainakin sanoivat kartanon rengit päivällä!"

"Jos on totta, mitä poika sanoo", puuttui äiti puheeseen ja tarttui miehensä käteen, "jos se on totta, niin ymmärrän kyllä, mitä Lauri sinulta tahtoo, isä… heidän pitäisi saada…?"

"Niin", myönsi isä, "hän tahtoo, että heidän pitäisi saada piilopaikka täällä luonani…"

"Ja siihen sanoit sinä ei, ja silloin uhkasi hän…"

"Niin, hän uhkasi, ja minä sanoin ei sittekin… ja niin minä läksin… ja nyt tiedätte kaiken."

"Sitte häntä kai epäillään itseään, kun hän niin kivistää…"

"Niin, häntä epäillään…"

"Mutta eikö hän sentään voi vapauttaa itseään, vaikket sinä tahdokaan ottaa pakolaisia vastaan?"

"Vanhalla ketulla on monta polkua luolaansa, äiti… ja voudin korvat eivät liene kuurot hopean helinälle. Hänen lienee helppo vierittää syy minun niskoilleni, varsinkin, kun minä en kiellä, mitä tein veljellesi, jos Lauri antaa minut ilmi ja vouti kyselee minulta siitä."

Isä huokasi syvään ja nousi, alkaen kävellä tuvassa edestakaisin. Äiti pani kätensä ristiin ja luki hiljaa rukouksen, jollaikaa Pekka asettui ikkunan eteen ja silmäili ulos avoimelle kentälle ikkunan edessä ja ylös suuriin puihin, jotka korkeina ja äänettöminä ojensivat latvansa taivasta kohden.

Äkkiä kumartui hän eteenpäin ja terotti silmänsä esineeseen, jonka hän näki liikkuvan sen kummun juurella, jolla tupa seisoi. Tämä esine näytti lähestyvän tupaa.

"Kellopukki!" huudahti hän vihdoin, sillä suuri tiukukaula pukki oli hänen erittäin hyvä ystävänsä, ja hän vetosi sentähden tähän jokaisessa tavattomassa tapauksessa. "Kellopukki, jollei tuolta tulla tallustele itse rikas Lauri, niin eivät silmäni kelpaa mihinkään."

"Rikas Lauri!" huudahti äiti, ja isä pysähtyi kävelystään.

Ei kuitenkaan ehditty lausua sanaakaan enempää, ja hetkistä myöhemmin astui tosiaankin rikas Lauri tupaan. Hän oli pieni, mitättömän näköinen mies, hänen päänsä oli kumarassa ja hänen silmäparinsa loisti tulisina kekäleinä tuuheain, töyhtömäisten kulmakarvojen alta. Hän oli puettu pitkään takkiin ja oli hänellä sauva kädessään.

Tupaan astuttuaan alkoivat hänen silmänsä vilkua ympärinsä ja pysähtyivät hetkiseksi vaimoon, mutta ainoastaan ikäänkuin vielä pikaisemmin tehdäkseen sitte kierroksen esineestä esineeseen, kunnes ne taasen pysähtyivät samoihin kasvoihin, joista olivat lähteneet. Hänen näytti olevan vaikea tuoda ilmoille mitä aikoi.

"Mitä täältä haet, Lauri", kysyi torppari vihdoin, katkaisten pitkän hiljaisuuden, joka uhkasi tulla yhtä kiusalliseksi hänelle ja hänen vaimolleen kuin se ilmeisesti oli rikkaalle Laurillekin. "Mitä täältä haet, kodistani? Tuletko vielä kerran kuulemaan, kuinka sanon pyyntöösi 'ei', tai oletko… oletko kentiesi katunut?"

"Katunut!" puuskahti Lauri narisevalla äänellä, jonka kuuleminen jo yksistään vaikutti vastenmielisesti. "Katunut… mitä minulla olisi kaduttavaa… sekö, että minulla on talot ja tilat, että silmääni ilahduttavat suuret laumat lehmiä ja härkiä ja lampaita, kun ne tulevat iltaisin kotiin, tai että minua pidetään kunniassa ja arvossa Svenarumin rikkaimpana talonpoikana, ja että minulla on poika, joka on vanhuuteni ilo ja joka varmaankin voi kohota niin korkealle, että toiset panevat parastaan päästäkseen palvelijaksi hänen taloonsa… Luojan kiitos, minulle on käynyt hyvin, ja voi koittaa päivä, jolloin poikani on tämän pitäjän kirkkoherrana, kun toiset saavat hiipiä ympäri maita ja mantereita koettaen peittää isännimeään…"

Mies puhui omituisesti hätiköiden, ikäänkuin hän olisi tarvinnut tätä keinoa saadakseen ilmoille, mitä hänellä oli sydämellään, ja jos seurasi hänen katsettaan hänen puhuessaan, ei ollut vaikea huomata, ketä hän oikeastaan tarkotti niin loistavasti kuvaillessaan rikkauksiaan, arvoaan ja isäniloaan. Tämä katse oli näkemisen arvoinen. Se pysähtyi vähänväliä torpanvaimoon, kieri ympärinsä ja pysähtyi taasen häneen. Se ei jäänyt torpparilta huomaamatta, ja muinaiset muistot heräsivät hänen sielussaan, ja hänen mielensä katkeroitui.

"Voi käydä niinkin", sanoi hän, "että kun tulee hetki, joka meille kaikille on määrätty, niin saat muuta ajateltavaa, Lauri, kuin härkiesi paljoutta ja suurta herra poikaasi… Hän täällä, vaimo, joka sinun tähtesi lähti köyhyyteen ja kurjuuteen isänsä kodista, hän voi seista kuolinvuoteesi ääressä, Lauri, ja mitä voit vastata hänelle? Ja mitä viittailet meidän poikaamme, niin olen varma siitä, ettei hän koskaan tule harhailemaan ympäri maita ja mantereita… yhtä varma kuin hänkin voi olla siitä, ettei hänen koskaan tarvitse laskea päätänsä alas häpeästä isänsä nimen tähden, millaiseksi sitte loppuni tulleekin."

Rikkaan Laurin huulet irvistyivät leveään ja kiukkuiseen hymyyn, ja hän heitti katseen Pekkaan, joka seisoi ikkunan luona, ja hän katsoi häntä päästä jalkoihin. Se oli kookas, vahvarakenteinen poika, jolla oli viisaat ja lempeät silmät, jotka nyt paloivat harmista ja vihasta. Mutta rikas Lauri hymyili yhä leveämmin, mitä kauemmin hän katsoi poikaan, ja hänen katseessaan piili viha, pitkien vuosien viha, halveksitun rakkauden viha.

"Tulevaisuus näyttänee", sanoi hän, ja hänen aivoissaan kiehui, ja sanat paisuivat hänen huulillaan niin suuriksi, niin suuriksi. "Hänen päivänsä täällä Angvedissa lienevät yhtä helposti luetut kuin sinun, Jussi, ja vaimosi myös…"

"Siinä puhuitte totta", puuskahti Pekka reippaasti. "Täällä en taida vanheta, sillä Stensjön kapteeni tahtoo minut kuormastopojakseen, ja niin seuraan minä mukana sotaan…"

"Vai niin… kuormastopojaksi", matki Lauri, "olisihan se hyvä alku, ja niin olisi hän harjaantunut vaellukseensa ympäri maita ja mantereita pussi selässään, sillä hän tuskin lienee sen arvoinen, että kuula hänet kaataisi… mutta huomispäivän jälkeen luulen saavasi etsiä toisen alun vaelluksellesi, poikaseni! Sillä tuskinpa kapteeni tahtonee pahantekijän poikaa palvelukseensa…"

"Ja nyt lopetamme tuon laulun, Lauri", puuttui torppari puheeseen, mennen pikku miestä kohden, joka arasti väistäytyi syrjään. "Saattaisi helposti tapahtua, että heti paikalla panisin mustan veresi vuotamaan, ilkeä ahmatti!"

"Silloin olisi viimeinen tekosi ensimäisen arvoinen, Jussi… ajattelin muuten, että nyt voisin ojentaa sinulle auttavan käden, ainoastaan vaimosi tähden", ja hänen näin sanoessaan kiiri jälleen katse ympäri tupaa. "Et tahdo pelastaa itseäsi ja häntä, vaikka sinun kellarisi on melkein tyhjä eikä kukaan voisi sinua epäillä… no hyvä, kullakin on oma makunsa, ja minulla on minun. Nyt olen tullut ajatelleeksi, että sinä sentään voisit kerran olla minulle hyödyksi, ja aion sitä nyt kysyä… jos vastaat kieltävästi siihenkin niin olkoon arpa langennut…"

"Ja minkä mustan munan aivosi nyt ovat munineet?"

"Mustan tai valkoisen, niin on siinä sentään ruskuaisensa, ja sen saat sinä, Jussi!"

Kaikki läsnäolijat kuuntelivat jännitetyllä tarkkaavaisuudella, mitä rikkaalla Laurilla saattoi olla sanottavaa, ja tämä alkoi niin vienon sävyisästi kuin hän suinkin kykeni.

"Minulla on tarjottavana sinulle uusi ehto, Jussi", sanoi hän. "Siinä et löytäne mitään, jonka tähden omatuntosi estäisi sinut siihen suostumasta… minulla on muuan kirje Stensjön kapteenille… se on sinun vietävä hänelle, mutta hänellä on se oleva käsissään varhain huomisaamuna… Jos tahdot sen viedä perille, lupaan sinulle saman kuin hetkinen sitte pyytäessäni sinua ottamaan pakolaiset suojaasi… vaikenen vanhoista, vieläpä pidän huolta vaimostasi kuolinpäivään asti, ja poikasi pääsee rengiksi talooni… Mutta jollet tahdo täyttää pyyntöäni, niin vannon kalliin valan, ettei ainoastaan sinua viedä huomissa päivänä kahleissa Jönköpinkiin, vaan vaimosi ajetaan pilkalla ja häpeällä täältä Angvedista, ja poikasi…"

"Kylliksi, Lauri", ja hänen äänensä helähti kuin harpun viimeinen kieli, joka sekin on valmis katkeamaan. "Suurempaa häpeää kuin että vaimoni söisi sinun armoleipääsi, saatan tuskin ajatella, ja Pekka on nyt niin vanha, että hän voi alkaa ajatella puolestaan… Heidät molemmat jätän Jumalan huostaan, ja ainoastaan hänen pöydästään kerjätkööt he armoa, se on oleva viimeinen rukoukseni täällä maan päällä, ja tämän ainoan rikkauden voin jättää sinulle perinnöksi, Pekka…"

Rikas Lauri katsoi hetkisen kummissaan köyhään mieheen, joka seisoi niin korkeana ja ylpeänä hänen edessään, ja hänen katseensa kierähti kerran ympäri hänenkin edessään, ja hymy katosi puoleksi hänen huuliltaan, kun hän kysyi:

"Ja minkä vastauksen annat minulle?"

"Sen vastauksen", vastasi Jussi, "että käsken sinua loittonemaan siltä lattialta, jota syntiset jalkasi ovat uskaltaneet tallata, sen vastauksen, etten kuunaan tahdo kulkea sinun asioillasi, näyttäköötpä sitte hyviltä tai pahoilta, ja kohtaloni minua kohdatkoon!"

Tupaan tuli hiiskahtamaton hiljaisuus. Mutta rikas Lauri tökkäsi sauvansa lattiaan ja laski oikean kätensä sen nupille. Ja kuten lapsi antaa kirkasta pintaa vasten murtuneen valonsäteen välkkyä ympärillään, hänen ajatustensa sillaikaa kulkiessa omaa kulkuaan, niin harhailivat hänen silmänsä paikasta paikkaan, hänen ajatuksillaan, kuten näytti, olematta niiden kanssa mitään tekemistä. Kului hetken aika, ja niin pysähtyi hänen katseensa naiseen, ja hänen huulensa liikkuivat ensin äänettöminä, sitte lausuen kuultavia sanoja.

"Ja mitä te sanotte siihen, äiti?" kysyi hän.

"Rakas, rakas Lauri", alkoi vaimo, ja suuret kyynelet valuivat hänen poskilleen. "Isäni muiston nimessä, hänelle, jolle sinä olit niin rakas, vieläpä rakkaampi kuin hänen oma lapsensa… ole armahtavainen! Sydämesi ei voi olla niin kova, että tosissasi voit saattaa häviöön sen, joka pelasti isäni pojan, ja juuri sentähden, että hän pelasti hänet… Jos kerran minua rakastit, kuten olet sanonut, niin ole toki taipuvainen… Me olemme eläneet köyhyydessä, kun sinulla sen sijaan on ollut yllin kyllin tämän elämän hyvyyttä… Mitä vielä tahdot?"

Hän tuli kaunopuheliaaksi surussaan, tämä puoliso ja äiti parka, ja toivo, kuinka heikko se olikin, toivo saada sentään tämän rikkaan langon sydän heltymään, antoi hänen kasvoilleen taivaallisen sulon. Mutta juuri se, minkä hän luuli puhuvan rikkaan sydämelle, juuri se herätti uudelleen koko hänen piintyneen vihansa ja kaunansa, varsinkin kun vanhat muistot herätti eloon itse tämä nainen, jonka kauneus oli tehnyt häneen häviämättömän vaikutuksen. Mutta anoja selitti aivan toisin miehen hiljaisuuden ja ilmeen hänen silmissään.

"Älä kiusaa kaikkivaltiasta, Lauri", jatkoi hän. "Hän on antanut sinulle rikkautta, valtaa ja arvoa… ja vaikka vaimosi lepää mustassa mullassa, niin suo hän sinulle kumminkin iloa pojastasi… Ja tämä poika voi nousta korkealle radallaan, hän voi lopuksi istua Wexiön piispanistuimella, kun sen sijaan meidän Pekkamme parhaassa tapauksessa saa odottaa päiviensä päättymistä täällä metsän torpassa… Kas, niin ovat osamme jaetut, Lauri… suo meille se vähä mikä meillä vielä on jälellä… suo meille kunniallinen nimemme…"

"Hm, hm", murisi Lauri, "sinä tartut rukouskirjaan… minä tein niin kerran minäkin, muistatko sen, Maria, ja minkä vastauksen minulle annoit? Kas, nyt on tuuli kääntynyt, ja sinä seisot edessäni rukoillen ja itkien, ja minä sanon, kuten sinä sanoit silloin… minä sanon ei! Kysy häneltä tuossa, tuolta ylpeältä talonpojalta, kysy häneltä… jos hän tahtoo toimittaa asiani, niin pysyn minä sanassani, jollei hän tahdo, niin…"

"Kas niin, äiti, hän ei ole kyyneliesi arvoinen", sai nyt mies sanoiksi ja meni aivan Laurin eteen, "ja nyt tahdon minä, että sinä poistut tuvasta, Lauri!"

Ja näin sanoen tarttui hän pikku miehen kaulukseen, avasi tuvan oven ja nosti hänet ulos, suunnilleen samoin kuin suoriudutaan syyhyisestä koirasta. Uudestaan suletun oven takaa kuului tuima kirous, ja sitte tunnottoman miehen askeleet hänen poistuessaan.

Mutta mökinmies sulki vaimonsa syliinsä ja laski siunaten kätensä pojan päälaelle.

* * * * *

Pian levitti yö siipensä murheellisten mielten ylitse, ja tupaan tuli hiljaisuus, vaikkei kukaan näistä kolmesta voinut saada unta silmiinsä. Pekka istui vuoteensa reunalla nojaten päänsä käsiinsä ja ajatteli illan tapahtumia ja mitä hän oli saanut tietoonsa, ja kun hän mietti, kuinka hän pian olisi yksin maailmassa ilman toivoakaan saada palveluspaikkaa, "sillä hänen maailmansa ei ulottunut kauas Stensjön ja Svenarumin pitäjän ulkopuolelle", niin pisti hänen sydäntään ja hän itki hiljaa itsekseen. Ja kuinka silloin kävisi hänen rakkaalle äidilleen, jollei hän voinut saada mitään paikkaa; se ajatus oli kentiesi katkerin kaikista. Mutta pelko, että hän menettäisi paikan, jonka Stensjön kapteeni oli hänelle luvannut, ja suru tämän vahingon johdosta, joka hänen kiihottuneessa mielessään näytti pian varmalta, vei aivan luonnollisesti hänen ajatuksensa kaikkeen, mikä olisi voinut toteutua, jos hän olisi päässyt mukana sotaan, ja lanka, joka täten punoutui, ei päättynyt mihinkään vähempään kuin että hän itse oli kapteeni urheain poikain etunenässä, jotka hyökkäsivät kaikkea pahaa vastaan maailmassa, kajahduttaen vanhan, tutun sotahuudon: Jumala kanssamme!

Tehtyään tämän lennähdyksen tulevaisuuteen palasi ajatus taasen nykyisyyteen, ja poika huokasi syvään. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun hän jälleen oli ajatuksineen Stensjössä, ja nyt pulpahti hänen mieleensä molempien tyttöjen kuva, joiden hän oli nähnyt sitovan seppeleitä niityllä, sellaisella pontevuudella kuin ainakin muisto, joka on piillyt pohjalla ja jonka on tukehduttanut väliintullut odottamaton tapahtuma, mikä on kiinnittänyt sielun kokonaan, mutta joka, kun tämä toinen tapahtuma höllittää, elpyy uudestaan ja näyttäytyy ennen aavistamattomassa valossa! Hän näki heidät nyt niin selvästi edessään kuin olisi vielä istunut kallion kielekkeellä ja laulanut heille, ja hän oli kuulevinaan heidän puhuvan kukkiaan sitoessaan. Mutta mihin he joutuivat?

"Mihin he joutuivat?" kertasi hän itsekseen, ikäänkuin olisi vasta nyt tullut ajatelleeksi, että se, mitä hän oli illalla nähnyt, oli jotakin tavatonta. Ja niin sepitti hän yksikseen sadun kahdesta kuninkaan tyttärestä, jotka noita oli ryöstänyt ja joita hänen täytyi lähteä pelastamaan. Ja sen voi hän kyllä tehdä, koska hän oli jo tulemaisillaan kapteeniksi. Mutta äkkiä jätti hän tämän toivon sikseen, ja kun hän ajatteli rikasta Lauria ja mitä tämä oli sanonut, oli kuin mikäkin musta petolintu olisi pyyhkäissyt pois hänen tulevaisuuden tuumansa.

Mutta keskeltä sitä tulvaa, jonka tämä ajatus sai aikaan, pisti näkyviin ikäänkuin kuiva paikka, johon hän saattoi laskea jalkansa ja josta hän saattoi silmäillä kaiken ylitse. Hän nousi, ja lihakset jännittyivät hänen käsivarsissaan, ja hän katsoi lujalla ja säteilevällä katseella ikkunasta kuun valaiseman seljapensaan ylitse, joka seisoi ulkona viittoen hennoilla oksillaan.

Muuan ajatus, muuan päätös oli syntynyt hänen mielessään.

Hän lähestyi hiljaa ovea. Siellä kääntyi hän ja katsoi tuvan vastakkaiseen nurkkaan, jossa vanhemmat nukkuivat.

Ja niin meni hän ulos. Ulkona oli kirkasta kuun valossa, mutta varjossa niin mustaa, että päivä ja yö, valo ja pimeys näyttivät viihtyvän rinnakkain samaan aikaan. Viillyttävä tuuli henkäili puiden välitse, ja kun hän oli kulkenut tietä niin pitkältä, että voi nähdä yli järven, jonka toisella puolen, etäisimmällä rannalla, seisoi Stensjön kartano kuin mikäkin lumolinna, johon sisältyi kaikki se ihanuus, mistä hänen satunsa tiesivät kertoa, silloin pamppaili hänen sydämensä, ja hän kiiruhti kulkuaan.

Tie kiemurteli pian loitommaksi järven rannalta, ja metsässä tuli yhä pimeämpää. Mutta hän riensi nopeasti eteenpäin eikä pysähtynyt ennenkuin saapui rikkaan Laurin talon pihaan.

Täällä seisottui hän ja silmäili ympärilleen. Ainoastaan yhdestä ikkunasta loisti valoa, ja sisällä näki hän tumman varjon liikkuvan edestakaisin. Se oli Lauri itse, sen näki hän selvään, kun varjo kerran lähestyi ikkunaa.

Hän meni talon ovelle, mutta se oli suljettu. Tässä toteutui, mitä Odinin laulussa lauletaan: "Usein auki tyhjä talo, mutta rikas suljetaan." Hän kolkutti ovelle, mutta kukaan ei kuullut.

Silloin meni hän ikkunan luo, joka ei ollut erittäin korkealla, ja huusi.

Rikas talonpoika tuli ikkunan luo ja katsoi ulos. Hän näytti ensin pelästyvän, mutta hänen tunnettuaan Pekan näyttäytyi kohta taasen leveä hymy, ja hän meni avaamaan. Hetkistä myöhemmin seisoi Pekka hänen edessään hänen kamarissaan.

"Soo", sanoi hän, "isäsi on muuttanut mieltänsä… sen saatoin uskoakin. Kun oikein alkoi kirvellä selkänahkaa, pisti hän ylpeytensä taskuunsa ja antoi järjen puhua…"

"Ei sinne päinkään", vastasi Pekka. "Isä ei ole muuttanut mieltänsä eikä tule tekemään mitään."

"Eikö? Mitä tahdot sitte, vetelys… minä näytän sinulle, kuinka hyvä keppi tanssii sellaisessa selässä kuin sinun…"

"Sen kyllä uskon teistä… mutta muuten on asiani se, että tahdon viedä kirjeenne Stensjöhön!"

"Sinäkö, poika…?"

"Niin, juuri minä!"

Rikkaan Laurin silmät suurenivat ja hän katsoi hyvin epäilevän näköisenä poikaan. Tämä näytti niin karskin näköiseltä, eikä talonpojan läpitunkeva katse tehnyt häneen muuta vaikutusta kuin että hän toivoi pian saavansa kirjeen käsiinsä. Tämä oli hedelmä hänen ajatuskylvöstään istuessaan vuoteensa reunalla isänsä tuvassa, jossa hän asetti tulevaisuutensa unelmat nykyisen todellisuuden rinnalle. Hän veisi kirjeen perille ja niin saisi isä kulkea vapaana eikä äidin tarvitsisi surra eikä itkeä. Ja kävi kuten hän tahtoikin. Talonpoika otti pöydältä kirjeen, piteli sitä hetkisen kädessään ja jätti sen sitte Pekalle.

Mutta tämän lyhyen hiljaisuuden aikana kuului heikkoa ääntä, ikäänkuin nyyhkytyksiä ja valitusta. Pekasta tuntui se kummalta ja hän heristi korviaan kuullakseen, mistä äänet tulivat. Hänen oli kuitenkin mahdoton tässä suhteessa saada mitään varmuutta, sillä talonpoika, joka ilmeisesti kuuli saman äänen, alkoi nopein askelin kävellä huoneessa edestakaisin ja oli olevinaan hyvin vihainen ja aivan huusi puhuessaan.

"Kas niin, nyt olet saanut kirjeen ja suoriudu nyt taipaleelle, jotta joudut perille ennen auringon nousua, sillä tiedäkin, että silloin on vouti täällä… ja jollen ole aamulla hyvissä ajoin saanut vastausta Stensjön herralta, niin isäsi joutuu hirsipuuhun ja äitisi saa alkaa laitella kerjuupussiaan kuntoon… ja vielä yksi seikka, et saa sanoa, kuka sinulle on antanut kirjeen… sano, että se oli tuntematon mies… sillä lupaukseni vaieta isäsi rikoksesta ei merkitse mitään, jos huomaan, että olet päästänyt suustasi pienimmänkään sanan, että kirje on minulta."

"Onpa se merkillinen kirje, rikas Lauri", sanoi Pekka, punniten kirjettä kädessään. "On varmaa ettei isä olisi sitä kuunaan vienyt perille!"

Taasen kuuluivat tukahtuneet valitushuudot, ja Pekka oli nyt huomaavinaan, että ne tulivat alhaalta päin, mutta hän ei ollut kuulevinaan mitään, ja rikas Lauri seisoi ajatuksiinsa vaipuneena. Nopeasti pisti hän kirjeen taskuunsa ja juoksi ulos. Talonpoika seurasi kuitenkin häntä ja seisoi hetken katsellen hänen jälkeensä, kun hän loittoni puiden väliin.

Pekka katsoi vähänväliä taakseen, ja tuskin näki hän, että rikas Lauri oli mennyt sisälle, kun hän hiipi takaisin ja poikkesi syrjäiselle polulle talon takapuolella. Siellä kiipesi hän kuin kissa aidan ylitse ja saapui niin huomaamatta tuparakennuksen päädyn luo, jossa rikkaan Laurin kamari sijaitsi ja jossa hän luuli kuulleensa nyyhkytysten ja itkun ikäänkuin nousevan maasta. Hän hiipi aivan tuvan harmaaseen kivijalkaan kiinni, ja hänen onnekseen oli täällä vahva varjo, jotta oli vaikeaa erottaa hänet maasta harmaassa sarkatakissaan. Hän pysähtyi vähänväliä ja kuunteli, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän luuli kuulevansa saman äänen harmaan kivijalan sisäpuolelta.

Samassa kuuli hän nopeat, miltei hiipivät askeleet päätyseinän nurkan takaa. Hän painautui pitkäkseen aivan liikkumattomaksi, mutta kaikki hänen verensä syöksyi niin kiihkeästi sydämeen, että jos joku olisi hänet nähnyt, olisi hän pitänyt häntä kuolleena.

Mutta askeleet pysähtyivät, ja hän kuuli pidätetyn äänen, jonka hän tunsi selvään rikkaan talonpojan ääneksi, lausuvan seuraavat sanat, jotka tuntuivat nekin kuuluvan muurin sisäpuolelta.

"Olkaa hiljaa, lapset… voittehan aivan pelottaa väen kuoliaaksi marinallanne… kun tulee aamu, pääsette kyllä täältä."

Itku lakkasi äkkiä ja askeleet loittonivat. Pekka kuuli käynnistä, ettei häntä oltu huomattu, ja hän nosti varovasti päätänsä ja näki rikkaan Laurin menevän ulos takaportista ja lähenevän metsää. Nopeasti kuin ajatus hyppäsi Pekka pystyyn ja kiersi tuvannurkan ympäri ja löysi pian aukon kivijalassa. Kuunhohde lankesi vinoon tänne päätyseinälle ja jätti ainoastaan kaidan varjojuovan lähelle sivuseinän nurkkaa, jossa Pekka oli maannut. Täällä olisi hänet keksitty heti, jos joku olisi sattunut hänet näkemään. Hän oli kuitenkin jotensakin turvassa, mikäli ei isäntää itseään kuulunut talon takapuolelta. Mitä oli tehtävä, täytyi tapahtua pian, sillä hänellä ei ollut lainkaan aikaa hukata.

Hän taivuttautui kellarinaukosta sisään niin pitkälle kuin voi ja kysyi puolikuiskaten, oliko ketään siellä alhaalla. Aluksi ei hän saanut mitään vastausta, mutta hänen uudistettuaan kysymyksensä kuului sisältä sammaltava ääni:

"Kyllä, meitä on täällä kellarissa kaksi pikkutyttöä… rakas, auta meidät pois!"

Ääni oli niin rukoileva, ja Pekka kuuli nyt selvään, kuinka lapsirukat nyyhkyttivät ja itkivät, vaikka he koettivat tehdä sen niin hiljaa, ettei kukaan kuulisi.

"Onko siellä Stensjön Susanna?" kysyi Pekka edelleen.

"On, minä täällä olen ja Anna!" kuului sisältä. "Kuka sinä olet?"

"Minä olen paimenpoika", vastasi Pekka ja lisäsi kehottavasti: "Olkaa hiljaa, älkääkä peljätkö, minä juoksen Stensjöhön ja ennen pitkää palaan minä tänne avun keralla!"

Näin sanoen läksi Pekka juoksemaan, ja kyynelet vierivät hänen poskiaan pitkin, sillä hän ei voinut niitä pidättää, kun hän ajatteli kaikkea sitä pahaa, mitä tänä yönä oli tapahtunut, ja sitä että hän kenties voisi asettaa kaiken tai ainakin jotain ennalleen. Ja nämä ajatukset lisäsivät hänen voimiaan kaksin verroin, hän taivalsi uskomattomalla nopeudella matkan Stensjöhön.

Täällä oli vallalla mitä suurin levottomuus. Kapteeni oli heti kotia palattuaan, kun lapsia oli kaivattu ja turhaan etsitty sieltä, missä heillä oli tapana leikkiä yhdessä, lähettänyt kaiken väkensä etsimään heitä ympäri metsiä, jonne heidän oli täytynyt eksyä. Viestejä tuotiin ja vietiin vähänväliä, ja Pekka kohtasi muutaman tallirengeistä juuri tämän noustessa portaita suureen päärakennukseen. Renki tahtoi kysellä häneltä, mutta hän ei malttanut pysähtyä, vaan syöksyi sisälle.

Suuressa salissa tapasi hän kapteenin suurimmassa levottomuudessa kävellen edestakaisin, ja hänen rouvansa, Anna von Rossfelt, istui kalpeana ja epätoivoissaan ikkunan ääressä ja silmäili yli pihan ja järven. Kapteeni oli keski-ikäinen mies, ulkonäöltään jalo ja hyväntahtoinen. Hänen vaaleaveriset kasvonsa näyttivät kauniilta suurta laskokselle käännettyä pitsikalusta ja mustaa pukua vasten. Pekan saavuttua sisään pysähtyi kapteeni ja katsoi häneen, ikäänkuin ei olisi koskaan nähnyt hänen kasvojaan, vaikka hän jo monet kerrat oli puhutellut reipasta poikaa ja aina ollut suuresti mieltynyt hänen nokkeliin ja nopeihin vastauksiinsa ja juuri sen tähden selittänyt haluavansa hänet palvelukseensa.

"Mitä tahdot, poika?" kysyi hän vihdoin ja katsoi terävästi Pekkaan, joka seisoi pyöritellen lakkiaan.

"Aioin juuri sanoa, kapteeni", vastasi Pekka, "että olen saanut selville, missä…"

"Lapset…!" huudahti kapteeni, tarttui molemmin käsin pojan takinkaulukseen ja vei hänet peremmälle huoneeseen. "Vaimo, vaimo, hän on saanut selvän heistä… sano, rakas poika, missä he ovat?"

"Rikkaan Laurin kellarissa", vastasi poika, joka oli joutumaisillaan aivan tolkuttomaksi siitä tavasta, jolla kapteeni häntä kohteli, ja armollisen herrasväen ja oman liikutuksensa tähden.

Mutta nämä muutamat sanat täytyi uudistaa parisen kertaa, ennenkuin tämä levoton ja kaikessa hyväntahtoisuudessaankin tuittupäinen kapteeni voi ne oikein käsittää, ja sitte seurasi kertomus, kuinka Pekka oli heidät löytänyt.

"No, kelpo miekkani kautta", puuskahti kapteeni, "minä kyllä teen tilin tämän luihun talonpojan kanssa, jottei hän minua hevillä unhota… Ratsaille, ratsaille… seuraa minua, Pekka, olemme siellä tunnin kuluessa…"

Hän puhui vielä, kun jo riensi ulos, ja Pekan täytyi seurata häntä. Kirjeen jättämistä ei ollut ajattelemistakaan, mutta Pekka tuumi, että niin kauan kuin hän vielä oli kapteenin rinnalla, saattoi hän toimittaa tämän asian, ja nyt täytyi ensimäisen innon hieman saada asettua, ennenkuin hän toisi sen esille.

Pian oli kaksi hevosta satuloitu. Kapteeni astui yhden selkään, Pekka toisen, ja niin lähdettiin taipaleelle.

"Nyt saadaan nähdä, kelpaatko sinä ratsumieheksi, Pekka", sanoi kapteeni ratsastaessaan ulos pihasta ja kannustaen hevostaan.

Mutta Pekka osotti yllinkyllin, että hän kelpasi. Hän pysyi kapteenin rinnalla. Stensjön ja rikkaan talonpojan talon välillä oli parin tunnin matka, kun taipaleen kulki jalkaisin. Sentähden oli kulunut lähes kolme tuntia siitä, kun Pekka lähti rikkaan Laurin talosta, ja nyt koitti jo aamu ja levitti vuorille idässä punertavan värisävynsä, joka kauniina suviaamuna antaa koko luonnolle niin heleän neitseellisen vivahduksen. Kapteeni oli ottanut tallistaan parin pulskia, oivallisia hevosia, ja ne menivät eteenpäin ikäänkuin tuuli olisi kiitänyt kapeaa polkua myöten. He olivat ehtineet puolitiehen, kun heidän vasemmalla puolellaan aukeni laakson notkelma, jokseenkin pitkä, mutta kokonaan vuorien ympäröimä. Tämän laakson toisesta päästä kuului metsästä ryskettä, kuten useiden ihmisten kulkiessa tiheikköä, jossa kaatuneet puut ja kuivat oksat muodostavat tuhansia esteitä kulkijan tielle.

Kapteeni pysähdytti hevosensa ja kuunteli. Nähtävästi siellä oli muutamia hänen väestään, jotka olivat kulkeneet tälle suunnalle metsään ja nyt aikoivat verrattain aukeaa laaksoa myöten palata kotiin hyödyttömältä retkeltään, ja kapteenin mielessä heräsi ajatus, että näiden oli jatkettava matkaansa talonpojan luo, jossa he saattoivat olla tarpeen. Hän päätti sentähden heitä odottaa ja huusi kovalla äänellä: "tännepäin, miehet!" jotta metsä kaikui. Mutta mökinpoika ei koko ratsastusmatkalla ollut saanut ajatuksiaan kirjeestä, ja sitä mukaa kuin päivä valkeni, lisääntyi hänen levottomuutensa. Nyt päätti hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja jättää kapteenille kahden kesken niin tärkeän kirjeen.

"Minulla on teille myös kirje, kapteeni!" sanoi hän, vetäen sen poveltaan ja ojentaen kapteenille.

"Mikä kirje se on, poika?" kysyi kapteeni, ottaen sen. "Kuka sen on antanut sinulle?"

"Niin… minä…" änkytti Pekka, ja hänen kasvonsa lehahtivat tulipunaisiksi, "minun ei pitänyt sitä sanoa… mutta, teidän odottaessanne miehiä kiidätän minä edelle tähystelemään…"

Ja kuten myrskytuuli katosi poika kummastuneen kapteenin näkyvistä. Tämä piteli kirjettä avaamatonna kädessään ja katsoi pitkin polkua, jota myöten poika oli kiitänyt eteenpäin, ja hänen ajatuksensa risteilivät niin tämän kuin kirjeenkin ja vangittujen lasten ympärillä. Juuri kun hän tempautui irti näistä ajatuksistaan ja aikoi avata kirjeen, saapui pari miestä laaksoa myöten. Ne olivat hänen väkeään, ja kun nyt levottomuus lasten tähden täytti kokonaan hänen sielunsa, pisti hän kirjeen taskuunsa ja käskettyään miesten tulla jälestä niin pian kuin voivat rikkaan talonpojan taloon kannusti hän hevosiaan ja pyyhälsi eteenpäin, arvellen kyllä pian tavottavansa kadonneen pojan.

Tämä, joka tunsi tienoot paremmin kuin kapteeni, oli kuitenkin oikoteitä myöten ehtinyt niin paljon edelle, että hän oli hyvän aikaa ennen kapteenia saapunut metsäntylvään, joka oli talonpojan talon edustalla. Tänne sitoi hän vaahtoavan orhin ja meni nopein askelin pihaan. Aurinko oli nyt ylhäällä ja väki jo työssä. Muuan renki hakkasi puita alapihalla, ja Pekka kysyi häneltä, oliko isäntä kotona, mutta hän ei ollut eikä renki edes tiennyt, missä hän oli. Oli tavatonta, ettei Lauri ollut mukana panemassa väkeään työhön, vaikkeikään hän aina itse ottanut tähän osaa; mutta tänä aamuna oli hän lähtenyt liikkeelle niin aikaisin, ettei kukaan tiennyt, mihin hän oli mennyt.

"Onko vouti ollut täällä?" kysyi Pekka, ja hänen sydämensä hytkähti.

"Voutiko?" vastasi renki. "Olen kyllä kuullut sanottavan, että hänen pitäisi tulla, mutta vielä ei häntä ole näkynyt!"

Tästä vastauksesta hieman tyyntyneenä, meni Pekka pihaa ylöspäin tuparakennusta kohden, ja hän tuumaili itsekseen, etteiköhän rikas Lauri ollut tullut viipyneeksi liian kauan kävelyllään metsässä, jossa hänellä varmaan oli ollut jokin kohtaus puolalaisten koiranleukojen kanssa. Ja hän päätti nopeasti, että hän lähtee etsimään häntä metsästä. Kentiesi hän silloin saattoi päästä jonkin jälille, joka antaisi hänelle valtaa tämän sydämettömän tekopyhän ylitse. Mutta ensin täytyi hänen puhutella lapsia kellarissa ja ilmottaa heille heidän pelastuksestaan.

Rakennuksen tällä puolella ei ollut ketään ihmistä ja metsä seisoi hiljaisena ja korkeana jonkun matkan päässä ulkohuonerivin päädystä. Kaikki näytti siis suosivan häntä tällä hetkellä. Pamppailevin sydämin nojasi hän kellarinluukusta sisään ja huusi niin hiljaa kuin mahdollista:

"Oletko siellä, Susanna?" Kyllä, hän oli siellä, ja poika lisäsi: "Olkaa nyt hyvässä turvassa, muutamassa minuutissa on kapteeni täällä, ja silloin tulee toinen tanssi! Minä menen nyt metsään pitämään silmällä rikasta Lauria!"

Viimeiset sanat lausui hän vetäessään päätään muurinaukosta, mutta samassa tarttui luja koura hänen niskaansa.

"Rikas Lauri on aina kotosalla, lurjus!" kähisi talonpoika hänen korvaansa. "Mitä täältä haet?… Vastaa, poika…! Kuletko etsimässä isällesi salateitä minun tavaroideni luo? Mutta kyllä minä näytän sinulle tien, minä…!"

Ja näin sanoen irrotti hän kouransa pojan niskasta, mutta löi samassa poikaa sauvallaan päähän, niin että tämä kaatui kylelleen ja kalpeni kuin olisi saanut surmansa. Talonpoika kohotti vielä kerran raudotetun sauvansa, mutta silloin kuului hänen korviinsa nopeasti nelistävän hevosen kavioiden kopina, ja hän avasi pikaisesti muutaman lähellä olevan aitan oven ja heitti poika paran sinne. Sen jälkeen riensi hän takaisin pihalle, meni tupaan ja istuutui tupakamarin pöydän ääreen.

Muuan oli sentään nähnyt tämän tapahtuman, muuan pitkä, kookas mies, joka kurkisti pihaan takaportista samana hetkenä kuin rikas Lauri antoi pojalle iskun. Nähtävästi oli hän seurannut talonpoikaa metsästä tämän tietämättä, koskei talonpoika hetkeäkään hillinnyt vihaansa, jonka hän varmaan olisi tehnyt, jos hän olisi aavistanut olevan saapuvilla jonkun näkijän. Koskei ollut ainoatakaan ikkunaa tuparakennuksen tällä seinällä, oli näkijän helppo tulla takapihan ylitse sen aitan luo, jossa Pekka makasi.

Pitkällä miehellä oli synkät kasvot, mustien kiharain ympäröimät, mutta hänen silmistään loisti jotakin niin lämmintä ja surumielistä, että se veti katsojaa puoleensa yhtä paljo kuin synkkyys pelotti. Se teki saman vaikutuksen kuin viimeinen päivänsäde uhkaavan ukkospilven alta. Mies tempasi oven auki ja katseli kalmankalpeaa poikaa. Takki oli revennyt auki, kun Lauri laahasi häntä aittaan, ja kivi, joka nahkanauhastaan riippui paidan alla hänen povellaan, oli samalla solunut esiin.

Mies kohotti hiljaa pojan päätä ja kuunteli hänen hengitystään, laskien kätensä hänen sydämelleen. Mutta samalla sattui hänen katseensa kiveen ja hän säpsähti, ikäänkuin olisi äkkiä löytänyt suunnattoman kallisarvoisen jalokiven. Hän tarttui kiveen ja tutki sen tarkoin, ja hänen silmänsä loistivat silloin kuten loistaa kukka, kun päivä suutelee kastehelmeä sen kuvussa. Ja kahdenkertaisella innolla antautui hän pojan hoitoon.

Vihdoin avasi Pekka silmänsä ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Vähitellen palasi tajunta hänen katseeseensa, ja samalla tunsi hän kivun huumaavan iskun jälkeen. Hän vei molemmat kätensä päähänsä, mutta mies otti taskustaan pienen pullon, josta hän kaasi jotakin käteensä ja siveli sillä kipeää paikkaa, ja silloin kipu lieveni ihmeteltävän nopeasti. Pekka tahtoi kiittää, mutta mies tarttui hänen käteensä ja pyysi häntä sanomaan nimensä.

"Nimeni on Pekka!" vastasi poika. "Ja sen nimen olen saanut enoni mukaan!"

"Ja mistä olet saanut tämän kiven?" jatkoi mies kyselyään.

Pekka selitti sen, ja tämä aiheutti yhä uusia kysymyksiä miehen puolelta, kunnes hän oli saanut täyden selon, kuinka oli kiven, vanhan Pietarin ja Pekan isän laita. Silloin vaipui hän ajatuksiinsa, hänen otsansa vetääntyi syviin ryppyihin ja yhteen puristuneet kulmakarvat varjostivat aivan näkymättömiin silmien kauniin katseen.

"Sinä olet siis vanhan Pietarin tyttärenpoika", sanoi hän enemmän itsekseen kuin puhutellen kummastelevaa Pekkaa. "Sinä olet Pietarin tyttärenpoika ja sinun isäsi pelasti… pelasti pakolaisen ja sai kiven… Poika, poika, sinulla on onnenkivi kaulassasi", lisäsi hän hetken vaiettuaan. "Säilytä se hyvin! Parempaa lahjaa ei isäsi voinut saada vanhan Pietarin tyttären myötäjäisiksi!"

Sen jälkeen alkoi hän edelleen kysellä pojalta, mitä hän nyt teki rikkaan sukulaisensa talon pihalla ja miksi talonpoika saattoi niin suuttua, kun löysi hänet kellarin luota. Ja tässäkin suhteessa antoi Pekka hänelle kaikki tiedot, sillä mies teki häneen sellaisen vaikutuksen, ettei hän voinut sitä vastustaa. Mutta kun hän kertoi molemmista vangituista tytöistä, kuinka heidät oli ryöstetty niityltä ja sitte suljettu kellariin, hypähti mies pystyyn.

"Tule, poika", huudahti hän. "Tätä tihutyötä tulee rikas Lauri katumaan."

Ja hän tarttui pojan käteen ja vei hänet mukanaan pihalle, joka oli väkeä täytenään. Kahta hevosta piteli yksi renki kutakin. Toinen niistä oli Stensjön kapteenin, toinen voudin. Mies meni pojan kera tupaan.

Kamarin ovella pysähtyi hän. Sisällä puhuttiin kiihkeästi. Tällä hetkellä kuului sieltä rikkaan Laurin ääni.

"Ei, ei… rakas armollinen herra", kuului hän sanovan. "Te erehdytte, kuinka voitte ajatellakaan sellaista… tahdon olla ensimäinen lyömään heittiötä, joka on teille tehnyt moisen kiusan… ja otan Jumalan todistajaksi, etten ole nähnyt heitä, niin etteivät he voi löytyä minun kattoni alta… Torpanpoika, mokoma metsäläinen, hän juuri on oikea… missä on hän nyt, miksei hän tehnyt teille täyttä selkoa…? Älkää koskaan luottako tuohon Angvedin väkeen, kapteeni… hän on vaarallinen mies, ja tahdon nyt teidän läsnäollessanne syyttää häntä, että hän on salaisessa yhteydessä kuninkaan ja kruunun vihollisten kanssa…"

Pekka tarttui kärsimätönnä ovenripaan rientääkseen sisään, mutta mies pidätti hänet ja antoi hänelle merkin, että hän pysyisi hiljaa. Itse oli hän kalmankalpea ja suuret hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan, ikäänkuin hän olisi taistellut vaikeaa sisällistä taistelua.

"Odota, poika", kuiskasi hän. "Meidän aikamme tulee heti paikalla!"

"Sitä varten olen tullutkin tänne", kuului lausuvan ääni, joka ilmeisesti oli voudin. "Täällä metsissä majailevat koiranleuat, ja te saatte tehdä selkoa puolestanne, isä Lauri, sillä sellaisiksi kuin nyt asiat näyttävät muodostuvan, on kysymyksessä oma nahkanne."

"Luojan kiitos", sai Lauri jälleen sanoiksi. "Siinä suhteessa ei minun tarvitse pelätä, sillä minä voin ottaa valalleni, että Angvedin Jussi on auttanut erään Sigismundin kannattajan pakosalle, ja kun niin on, tarvittanee tuskin enempiä todistuksia, että ne, jotka nyt vaanivat ympärinsä tienoolla, tulevat hänen luoksensa eivätkä minun."

Nyt aukeni ovi ja synkkä mies astui sisään taluttaen Pekkaa kädestä. Tuhkanharmaa kalpeus levisi silloin rikkaan talonpojan kasvoille, ja hän ikäänkuin lysähti kokoon, voimatta kääntää katsettaan tulijasta tai saamatta sanaakaan huuliltaan.

Kapteeni istui kumartuneena avatun kirjeen ylitse, jonka hän oli lukenut lävitse jo varmaankin kymmenennen kerran. Se sisälsi ilmotuksen, että molemmat tytöt olivat hyvässä tallessa, mutta että niistä vaadittiin melkoiset lunnaat ja että ne täytyi määrättyyn aikaan jättää miehelle, joka silloin saapuisi Stensjön kapteenin luo. Jos yritettäisiin millään tavoin ryhtyä vangitsemaan tätä miestä tai emmittäisiin lunnaiden maksamiseen nähden, maksaisi se lasten hengen.

Kun ovi avautui, kohotti kapteeni katseensa ja hänen kasvoilleen levisi vilkas ilon ilme hänen nähdessään Pekan. Tumma mies herätti kuitenkin hetkiseksi myös hänen huomiotaan.

"Minä olen mies, jota etsitte, vouti," sanoi hän kääntyen tähän. "Olen Pekka Pietarinpoika! Minun rikollisuuteni tulee tuomitsemaan korkeampi tuomioistuin kuin ihmisten on… mutta minä ikävöin vuoriani ja metsiäni, joissa nuoruuteni vietin, ja sentähden tulin takaisin… jos minut on sentähden rangaistava kuolemalla, niin tehkää se… antaudun teidän valtaanne, vouti!"

Kummastus näiden sanojen johdosta oli, jos mahdollista, vielä suurempi kuin vieraan äkillisen esiintymisen johdosta. Mutta ennenkuin kukaan ehti lausua sanaakaan, jatkoi tämä kiinnittäen leimuavan katseensa Lauriin.

"Puhuit toisin silloin, Lauri, kun sait omaksesi Pietarin, isäni, tytärpuolen ja hänen talonsa ja tavaransa…"

Puhuteltu vapisi kauttaaltaan, ja hänen katseensa ikäänkuin kutistui kokoon, samalla kuin se näytti muuttuvan niin ohueksi ja läpinäkyväksi, ikäänkuin hän olisi kyennyt raukeamaan tyhjiin ja haihtumaan kuin varjo. Mies katsoi häneen musertavalla katseella, ja hänen huuliltaan pääsi huokaus hänen kääntyessään rikkaasta talonpojasta kapteeniin.

"Kadonneet lapset, jalo herra", sanoi hän, "ovat tämän katon alla, ja tässä seisoo heidän pelastajansa, joka voi näyttää teille tien!"

Hän toi Pekan esiin, ja kapteeni hypähti pystyyn, kuohuen vihasta. Mutta hänen halunsa löytää jälleen tyttärensä pääsi voitolle, ja hän riensi ulos mukanaan Pekka ynnä vouti, joka seurasi nähdäkseen niin hyvin sen, että lapset olivat suletut kellariin, kuin senkin, että ne nyt pelastettiin.

Tuskin olivat he menneet, ennenkuin Lauri heittäytyi maahan kookkaan vieraan eteen, jolla oli niin ylpeät piirteet ja surumielinen katse. Ja nyt ryömi pönäkkä ja mahtava talonpoika hänen luoksensa kuten maan matonen ja kietoi kätensä hänen polviensa ympärille.

"Olkaa armollinen", ulvoi hän, "olkaa armollinen…!"

Mitään enempää ei hän saanut suustaan, ja sitä tuskin tarvittiinkaan, sillä mieheen eivät näyttäneet pystyvän hänen rukouksensa. Hän kumartausi ja tempausi irti hänen syleilystään.

"Niin saat pyytää armoa ensin Jumalalta, sitte sisko rukaltani ja hänen mieheltään… he ovat kuitenkin enimmän kärsineet siitä, mitä olet rikkonut. Kautta Jumalan, Lauri, sinä et ansaitse kuolemaa kunniallisen miehen kädestä… Hän, jota sisareni rakasti, hän se minut pelasti, ja sinä, joka varastit itsellesi hänen salaisuutensa, sinä puhuttelit minua ja lupasit minua auttaa… hän ei puhunut, vaan tuli yön pimeydessä ja näytti minulle tien pelastukseen… ja sinä hiivit kuten käärme jälestämme ja kuulit, kun sanoin jäähyväiseni ja annoin lahjan!… Kuinka voivatkaan aivosi keksiä niin mustan ja viekkaan juonen? Tahdoit saada taikakiven… muuten et voinut vakuuttaa isääni siitä, että sinä se autoit minut pakenemaan, ja sentähden tulit jälestäni sillan toiselle puolen ja sanoit, että sinun täytyi saada molemmat kivet…"

"Lakkaa, lakkaa!" änkytti Lauri, viipyen yhä polvistuneessa asennossaan.

"Minä annoin sinulle kiven, sillä mielestäni oli tekosi niin paljon arvoinen… ja niin ajoit Marian isänsä kodista…"

"Minä rakastin häntä niin sydämestäni!"

"Rakastit niin, että karkotit hänet isänsä talosta köyhyyteen, eikä sinun kätesi liene kertaakaan avautunut antaakseen ropoakaan varastetusta tavarastasi… Kentiesi tuntuu sinusta, kavala tekopyhä, helpommalta sanoa minulle totuus nyt, kun olet kuullut, että tiedän kaiken… Yöllä, kun puhuimme asiasta, ei sinulla ollut mitään muistutettavaa, riisuaksesi silmiltäni sen kataluuden hunnun, jonka lävitse olen tähän asti katsellut häntä ja hänen miestänsä…"

Kellarista palaavain kiivaat askeleet kuuluivat pihalta ja porstuasta, ja niiden kannustamana lähestyi Lauri vielä kerran ankaraa tuomariaan ja ojensi kerjäten kätensä häntä kohden.

"Ole armollinen", kuiskasi hän. "Pelasta minut… minulla on poika, minun on elettävä poikani tähden!"

"Siihen antakoon sisareni ja hänen miehensä vastauksen!" lausui synkkä mies hetkisen harkittuaan.

Nyt tarttui muuan käsi ovenripaan ja Lauri hypähti pystyyn ihailtavalla nopeudella ja voimalla. Sisään astui kuitenkin vain mökinpoika. Hän kertoi, että kapteeni parhaallaan asetti molempia tyttöjä hevosen selkään lähettääkseen heidät kotiin, suojelijoinaan kaksi Stensjön miestä, jotka äsken olivat saapuneet taloon. Ja hänen vielä puhuessaan tuli vouti ja kohta sen jälkeen kapteeni.

"Riennä Angvediin", sanoi silloin nopeasti eno pojalle, "riennä ja sano vanhemmillesi, että tulevat tänne."

Poika meni, ja vouti astui huoneeseen virallisen näköisenä.

"Lapset ovat löydetyt talostasi kellariin suljettuina, Lauri", alotti hän, mutta hän ei ehtinyt pitkälle, ennenkuin Lauri keskeytti hänet kirkuvalla äänellä.

"Suljettuina kellariini… Jumala armahtakoon, kuka on tahtonut niin pahaa minulle, mies paralle… vannon kalleimman valan, että olen siihen syytön, niin, vannon elämäni ja autuuteni ja kaiken pyhän kautta… vieköön minut surma heti paikalla, jollen ole syytön tähän tekoon…!"

Hänen sanansa hukkuivat huutoon pihalta, johon oli ehtinyt kertyä yhä enemmän väkeä. Ikkunasta näkivät huoneessa olijat muutaman miehen turhaan koettavan päästä parin rengin lujista käsistä.

"Kas, tuolta", huudahti Lauri, joka myös näki tapahtuman, "kas tuolta tulee hän, jota on etsitty… Nyt voin minä puhdistautua…!"

Hän vaikeni, ja toisten huomio kiintyi väkeen ja vankiin pihalla. Tämä oli riistäytynyt vapaaksi, mutta samassa sattui häneen kirves, joka heitettiin niin varmasti tähdättynä, että se sattui hänen niskaansa. Mies kaatui, ja vouti riensi pihalle tyynnyttämään hälinää ja ottamaan ahdistetun huostaansa. Mutta Laurikin sai jalat alleen tämän nähdessään. Hän sieppasi kirjeen, jonka kapteeni oli laskenut kädestään ja riensi pihalle, ja molemmat toisetkin sisällä olevat seurasivat. Molemmat tytöt olivat vielä saapuvilla. Juuri heidän lähtiessään taipaleelle oli Anna nyhjännyt Susannaa kylkeen ja osottanut erästä synkkää miestä, joka oli seissyt väkijoukossa, eikä Susanna voinut hänet nähdessään pidättää hämmästyksen huudahdusta. Tämä huudahdus herätti hevosta pitelevän miehen huomiota ja pani hänet kysäisemään: "Mitä se oli?"

"Tuolla on mies, joka narrasi meidät venheeseen eilisiltana", kuiskasi Susanna.

Hätäpikaa levisi tämä tieto, ja kädenkäänteessä oli mies otettu kiinni, ja mieliala oli niin kiihtynyt, että vähällä oltiin heti paikalla repiä julma lapsenryöstäjä kappaleiksi. Tämä oli kuitenkin väkevä ja pääsi irti ja olisi varmaan pelastunut, jollei muuan rengeistä, katkerassa vihassaan niin hyvin "puolalaista koiranleukaa" kuin lapsenvarastakin vastaan olisi heittänyt niin varmasti kirvestään häntä kohden.

Haavotettu makasi tainnoksissa, mutta Lauri piti kirjettä hänen silmiensä edessä ja sanat tulvivat hänen suustaan, ikäänkuin hän olisi ollut hullu. Hetken kuluttua avasi haavotettu silmänsä, ja nyt huudahti Lauri:

"Jos tunnet tämän kirjeen, niin sano, oletko sen kirjottanut!"

Mies viittasi kädellään ja kuiskasi heikolla äänellä: "olen". Hän näytti tahtovan sanoa enemmän, mutta osaksi sai hän tuskin mitään kuuluviin, osaksi hämmensi hänen sanansa Lauri, joka kiirehtien kääntyi voutiin ja kapteeniin.

"Tuossa on kirjeen kirjottaja", sanoi hän melkein huutaen. "Voitte siis nähdä, onko minulla mitään osaa tässä asiassa. Hän on löytänyt kellarini ja käyttänyt sitä lasten säilytyspaikkana…"

Vaikkei tämä suinkaan todistanut talonpojan syyttömyyttä, oli sentään niin kapteenista kuin voudistakin sangen otaksuttavaa, että muukalainen koetti käyttää tilaisuutta hyväkseen kiristääkseen molempien lasten avulla melkoisen summan rahaa. Kun lisäksi tulivat molempien tyttöjen sanat, että juuri haavotettu heidät oli edellisenä iltana houkutellut mukanaan, katsoivat he rikkaan Laurin viattomuuden aivan kuin todistetuksi. Onneton syytetty, joka kerran toisensa jälkeen koetti saada puhutuksi ja selitetyksi oikean asianlaidan, ei voinut saada sanaakaan suustaan. Oli sentään muuan, joka epäilevästi katsoi Lauriin ja kuunteli hänen selityksiään, ja tämä oli hänen lankonsa, synkkä Pekka Pietarinpoika. Mutta hän ei virkkanut mitään. Tässä ei kuitenkaan olisi voitu mitään todistaa, sillä hänen toverinsa oli nähtävästi loppuaan lähellä.

Vouti, pieni pystynenä mies, katsoi vilkkailla silmillään tutkivasti Lauriin, joka nyt oli päässyt jokseenkin ennalleen ja vastasi voudin katseeseen silmiään vilkuttaen, jonka tämä näytti ymmärtävän varsin hyvin.

"Asia näyttää selvältä, hyvät ihmiset", sanoi hän. "Mies on saanut rangaistuksensa, eikä isä Laurilla näytä olevan mitään yhteyttä tämän teon kanssa."

"Pekka, Pekka!" kuultiin samassa naisäänen huutavan ylhäältä portailta.

Kaikki kääntyivät sinnepäin ja näkivät Marian, Angvedin mökin vaimon, syöksevän esiin ja heittäytyvän kookkaan vieraan syliin, jonka tämä hänelle avasi. Hiljalleen seurasi mökin mies itse ja poika Pekka. Kaikilla näillä oli kyynelet silmissään, eivätkä monet ympärillä seisovistakaan voineet hillitä liikutustaan.

"Sisko, sisko", kuului silloin vieraan syvä ääni täynnä vienoa lämpöä, "kuinka ovatkaan osamme vaihdelleet sitte viime näkemän! Mutta kiitän kuitenkin Jumalaa siitä, että vielä kerran saimme toisemme kohdata ilman että minun ja sinun ja miehesi välillä on enää mitään siitä, mitä pahat kielet ovat minulle puhuneet… Kiitos, lanko", sanoi hän ojentaen kätensä mökinmiehelle, "kiitos… sinä tiedät kyllä, mitä tarkotan… kivi, jonka otit eilen esille, on tuonut tämän onnen mukanaan… Nyt voin ilolla mennä kuolemaan kuninkaani Sigismundin puolesta, kun olen nähnyt teidät…!"

Vouti oli sillävälin viitannut parille miehistään, jotka tulivat rautaketjuineen vangitsemaan maankavaltajaa. Surumielistä katsetta tämän silmissä seurasi samansävyinen piirre hänen suunsa ympärillä, ja hän irrotti itsensä sisarensa syleilystä. Mutta ennenkuin mitään enempää ehti tapahtua, meni kapteeni ja laski kätensä voudin olalle.

"Vouti", sanoi hän, "armollisen kuninkaamme ja herramme nimessä ja kaikkien niiden läsnäollessa, jotka kuulevat minun sanani, tarjoudun takaajaksi tämän miehen puolesta, kunnes hänen on vastattava oikeuden edessä, jollen sitä ennen ole ehtinyt saada hänelle armahdusta."

Vouti oli taipuvainen hyväksymään tämän takauksen, mutta lausui viitaten mökinmieheen:

"Meillä on vielä muuan, jota syytetään maankavalluksesta…"

"Ja kuka syyttää?" kysyi Pekka Pietarinpoika, ja siinä määrin vaikutti koko hänen persoonallisuutensa ympärillä seisoviin, että kuulijain keskuudessa tuli aivan hiljaista, ja siihen, mitä oli seuraava hänen kysymyksestään, kiinnitettiin huomiota paljo enemmän kuin jos sen olisi lausunut kuka muu hyvänsä.

"Sen tekee isäntä Lauri!" vastasi vouti kuitenkin aivan luontevasti ja vaivattomasti. "Vai kuinka, Lauri, tehän syytätte tätä Angvedin torpparia, että hän on auttanut kuninkaan ja kruunun vihollisia…?"

Nyt seurasi näytelmä, jota tuskin voi kuvata. Rikas Lauri vääntelehti ja kääntelehti kaikkiin suuntiin, ja niin pian kuin hänen katseensa kohtasi kookkaan vieraan katseen, oli kuin hän olisi saanut piston kylkeensä.

"Ei!" sanoi hän vihdoin. "Minä en syytä… ei, olen erehtynyt, minulla ei ole mitään sanottavaa…!"

"Ja lisäksi", lausui Pekka Pietarinpoika, "on hän luvannut maksaa sisarelleni Marialle puolet siitä, mitä sai isämme, vanhan Pietarin jälkeen."

"Puo… puolet", änkytti Lauri, "olenko luvannut…?" Mutta silloin katsoi hän kookkaaseen, ankaraan lankoonsa, ja silloin tuli hän aivan toisiin ajatuksiin ja vahvisti sanotun.

"Se tapahtuu kuitenkin vain poikasi tähden", kuiskasi Pekka hänen korvaansa, mutta lisäsi ääneen: "Ja kiitos teille, kapteeni, hyvästä tahdostanne taata minua… mutta sitä ei tarvita, minä tahdon kulkea määrättyä kohtaloani vastaan… Kuningas Sigismundista en luovu enkä ota vastaan mitään armoa keneltäkään muilta. En tahdo enää poistua maastanikaan… Nyt voin kuolla!"

"Ja kirje, jonka sain", kysyi mökin poika, "se ei siis tule vahingoittamaan isää?"

Tämä kysymys, joka pojalta pääsi aivan luonnollisesti, pani alulle uuden asian, josta Laurin oli kentiesi vaikeampi selviytyä kuin mistään edellisistä. Kapteeni tarttui siihen heti sangen tulisesti.

"Kirje, poika", kysyi hän, "kuka antoi sinulle kirjeen?"

Mutta ennenkuin poika ehti vastata tähän kysymykseen ja rikkaan Laurin näyttäessä olevan mitä hirveimpäin sisäisten tuskien kalvettavana, tarttui, Pekka Pietarinpoika kapteenin käteen ja veti hänet syrjään, sanoen samassa sisarensa pojalle:

"Siitä saat olla aivan huoletta, Pekka… nyt ei isälläsi ole enää mitään vaaraa!"

Tuntien lankonsa yhtä hyvin kuin kuolevan muukalaisenkin näki hän asian selvemmin kuin kukaan läsnäolijoista, ja hän sanoi hiljaa kapteenille:

"Vaikkei lankoni olisikaan kirjottanut kirjettä, niin olen varma siitä, että hänellä on ollut hyvä osansa juonessa, eikä varmaan olisi pienempi osa lunnaista, jos kaikki olisi käynyt hänen laskujensa mukaan, jäänyt hänen kukkaroonsa… Mutta jos tahdotte seurata neuvoani, kapteeni, niin antakaa tämän asian raueta. Kovempaa rangaistusta ei laki voi tälle kurjalle tuomita kuin sen, että hänen nyt vapautuakseen on täytynyt luvata jakaa siskoni kanssa koko väärin saatu omaisuutensa…"

Kapteeni näytti harkitsevan itsekseen hetkisen, mutta hyväksyi sitte saamansa neuvon, ja Pekka Pietarinpoika lisäsi:

"Luvatkaa vain minulle, kapteeni, valvoa, että lupaus tulee täytäntöön!"

"Sen lupaan!" vastasi kapteeni.

Silloin syleili Pekka Pietarinpoika vielä kerran sisartaan, puristi mökinmiehen kättä ja suuteli sisarenpoikaansa otsalle, ja niin oli hän valmis lähtemään voudin mukaan.

* * * * *

Niin päättyi tapaus rikkaan Laurin luona, ja sellainen oli tulos hänen viekkaasti laatimastaan tuumasta kiristää Stensjön kapteenilta sievonen rahasumma. Puolalainen vakooja kuoli samana päivänä haavaansa. Pekka Pietarinpoika kuoli jonkun aikaa myöhemmin vankilassa.

Mutta saman päivän iltana, jona molemmat tytöt jälleen palasivat Stensjöhön, oli siellä iloa kattoon asti, ja torpanpoika Pekka sai olla mukana, sillä hän oli tullut kapteenille sangen rakkaaksi ja rouva Anna von Rossfeltille samoin.

Pekka oli seitsemännessä taivaassa. Hän ei ollut koskaan elänyt sellaista iltaa. Ja pikku tytöillä oli niin paljo puhuttavaa ja kyseltävää, ja aina päättyi se muutamalla sanalla Pekan kunniaksi ja ylistykseksi. Hänet saatettiin aivan pilata tällä hemmottelulla.

"Niin, nythän voin sanoa", sanoi Susanna, kun Pekan vihdoin piti lähteä, "nythän voin sanoa olleeni ryöstetty kuninkaan tytär, ja parhaallaan istuessani pimeässä vuoressa tuli paimenpoika ja pelasti minut noidan kynsistä; — sanos, Anna… emmekö todellakin olleet kaksi kuninkaan tytärtä, sinä ja minä… ja paimenpoika on meidät pelastanut."

"Niin!" lisäsi Anna. "Mutta paimenpoika nai sitte kuninkaan tyttären ja sai hänen isänsä valtakunnan."

"Niin, sen teki hän!" toisti Susanna ja taputti pikku kätösiään ja katsoi niin hartaasti Pekkaan. "Sentähden on sinunkin mentävä naimisiin minun kanssani, ja merkiksi siitä saat nämä kukat, jotka poimin niityltä eilen illalla, kun odottelimme keijukaisia… kuuletko, Pekka!"

Niin, Pekka kuuli, ja hän otti kukat ja teki silloin syvän kumarruksen, jonka äiti oli hänelle opettanut, ja hyväsydäminen kapteeni, joka oli kuullut lasten keskustelun, hymyili sille aikalailla ja sanoi Pekalle:

"Nyt saat olla alituiseen luonani täällä Stensjössä, kunnes lähdemme sotaan, ja silloin saat seurata mukana. Ja voit viedä terveisiä isällesi ja äidillesi, ettei heidän tästä päivästä lähtien tarvitse kärsiä mitään puutetta."

Ja niin Pekka lähti.

2.

AKSELI OXENSTJERNA VANKINA.

"Ei!" puuskahti eversti Wedell lyöden raskaan nyrkkinsä pöytään. "Se ei tule koskaan tapahtumaan, minä en liikahda paikalta rykmenttineni, ennenkuin saan palkkani… Kursachsen on oikeassa… Ruotsi on mennyttä kalua, ja meidän on ajoissa katsottava eteemme, ettemme palaa sodasta rutiköyhinä, paitsi häpeää, jonka me aina saamme niittää."

"Häpeän kyllä jaksamme kantaa", puuttui puheeseen eversti Winckel, vanhanpuoleinen mies, ulkonäöltään terhakka ja varma. "Kunniaa, että olemme vieneet sinisen rykmentin suuren Kustaa Adolfin komennon alle, ei kukaan voine meiltä viedä, kaikkein vähimmän Kursachsen… Kuinka rikkauden laita on, sen jätän silleen, samoin senkin, kuinka Ruotsille käy… tahdon kuitenkin muistuttaa teille, hyvät herrat, mitä suuri kuningas sanoi parooni de Charnacé'lle kohta mentyämme Saksan rajan ylitse. Kuningas seisoi puhutellen ranskalaista ja kappaleen matkan päässä seisoi muutamia ruotsalaisia herroja…"

"Tuon kyllä tunnemme!" keskeytti eversti Krokow. "Hänen ympärillään oli pelkkiä kenraaleja… niin, hyvä sekin, mutta kenraalit saavat vähän aikaan, jollei heillä ole sotajoukkoja takanaan, luullakseni… En epäile ruotsalaisten sotapäällikköjen kelvollisuutta… mutta on ero 100,000 miehellä, jotka Ruotsilla oli suuren kuninkaan kaatuessa, ja 25,000:lla, ja nämä 25,000, jotka nyt ovat Kursachsenin saartamat kaikilta puolin, ovat nykyhetkellä Ruotsin koko sotavoima saksalaisella maaperällä… Ei pidä vaatia mahdottomia! Yhtä hyvin voisimme koettaa eksyttää tästä ohitse juoksevan Elben uomastaan kuin tällä kourantäydellä väkeä nousta keisaria ja Kursachsenia vastaan…"

"Ja koko Saksaa vastaan!" lisäsi eversti Lohausen, jolla oli jalo-, jopa aivan lempeäpiirteiset kasvot, mikäli lempeydestä voi puhua näihin kolmikymmenvuotisen sodan miehiin nähden. Tämä Lohausen oli muuan vanhimmista eversteistä, ja hän oli ottanut sotaan osaa alusta alkaen ja käänsi joutohetkiensä töiksi Sallustiusta, vetäen tieteellisessä sivistyksessä vertoja lähimmälle naapurilleen, eversti Werderille, joka on kunnostautunut Tasson ja Arioston käännöksillä.

"Niin, koko Saksaa!" kertasi Krokow. "Ja me olemme saksalaisia… kas, se on jotakin, jonka olemme tykkänään unhottaneet, ja se on minun ajatukseni mukaan parasta kaikesta, mitä Kursachsen on tähän asti meille sanonut, ja parasta, mitä hän nyt voi sanoa Schönebeckissä… Autammeko edelleen oman isänmaamme repimisessä kappaleiksi?"

"Oikein puhuttu!" virkkoi Lohausen. "Näyttää olevan aika kerrankin alkaa ajatella yhteistä isänmaatamme. Jonkun aikaa takaperin kohtasin erään oppineen Emmerikistä Clevenmaassa, nimeltään Wassenberg… hän kirjottaa parhaallaan keisari Ferdinandin ja hänen sotiensa historiaa ja on kaikkien protestanttien suuri vihamies… Me kohtasimme kuitenkin ystävinä tieteen alalla, ja hän sanoi minulle sanoja, joita en koskaan tule unhottamaan. Ruotsalaiset ja ranskalaiset, sanoi hän, kerskuvat suuresti siitä, että ovat voittaneet Saksanmaan, ja Tukholmassa ja Parisissa näytellään julkisesti lippujamme, jotka me kuitenkin olemme itse riistäneet toisiltamme. Kuninkaat, joiden muinen täytyi totella keisarimme käskyjä, päättävät nyt keskellä Saksanmaata Saksanmaan kohtalosta, he kutsuvat kokoon valtiokokouksia ja lukevat meille tuomioitaan, he kutsuvat ja me tulemme, he puhuvat ja me kuuntelemme, he lupaavat ja me uskomme, he uhkaavat ja me vapisemme kuten orjat… Niin sanoi hän, ja kautta kunniallisen nimeni, hänen sanansa olivat totta. Jos kerran liittyisimme yhteen keisarimme valtikan alle… olisi helppo asia suoriutua kaikesta, tarvitsematta ajatellakaan tämän verisen sodan jatkamista!"

"Kursachsenin kautta menee tie keisarin luo!" jatkoi Krokow, hetken äänettömyyden jälkeen, jollaikaa kukin oli itsekseen harkinnut Lohausenin sanoja. "Jalo Juhana Yrjö on ojentanut meille kätensä, tarttukaamme siihen! Eikö käy jokaisen saksalaisen miehen sydämelle, kun näkee tämän ruotsalaisen aatelismiehen, valtiokanslerin, nousevan saksalaisten valtaruhtinasten ylitse. Kuka ei muistaisi hänen sanojaan, kun hän kaksi vuotta takaperin läänitti Frankenin Bernhardille, Weimarin herttualle, ja antoi Heidelbergissa hänelle läänityskirjan: 'Jääköön ikuiseksi muistoksi aikakirjoihimme, että saksalainen ruhtinas on pyytänyt sellaista ruotsalaiselta aatelismieheltä ja että ruotsalainen aatelismies Saksassa on myöntänyt saksalaiselle aatelismiehelle, mikä minusta on mahdoton toiselta puolen pyytää ja toiselta puolen myöntää!'… Nyt, hyvät herrat, näyttää minusta olevan aika käsissä opettaa näitä ruotsalaisia alentamaan suuria vaatimuksiaan… Eivätkö saksalaiset ruhtinaat, pappisvaltiaat, vaaliruhtinaat ole palvelleet tätä muukalaista, kantaneet hänelle hänen vaippansa, hänen ruokansa, hänen pesuvetensä, ja eikö hän ole antanut heille muistutuksiaan, jopa osottanut heille ilmeistä halveksumista, kuten hänen sanansa Weimarin herttualle riittävästi osottavat."

Nämä kiihkeästi lausutut sanat eivät jättäneet tekemättä vaikutustaan läsnäolijoihin. Ruotsille niin onnettoman tappion jälkeen Nördlingenin luona, tämän tappion, joka Akseli Oxenstjernalle maksoi hänen toisen unettoman yönsä, tämän tappion jälkeen Ruotsin liittolaiset ensin valtasi levottomuus, epäilys ja neuvottomuus ja sitte täydellinen toivottomuus, ja ruhtinas ruhtinaan jälkeen luopui, kaupunki kaupungin jälkeen, Augsburg, Nürnberg, Kustaa Adolfin silmäterä, oli mennyttä kalua, ja keisari kohotti taasen päänsä niin korkealle, että hänen silmiään aivan huimasi. Hän ei enää nähnytkään "pikku vihollista", jonka oli saanut niskoilleen, ja kun Kursachsen oli puolestaan tehnyt rauhan hänen kanssansa ja luvannut ajaa ruotsalaiset Saksanmaasta, ei keisari enää tahtonut kuulla heistä puhuttavankaan eikä olla heidän kanssaan tekemisissä muuten kuin alamaisensa Kursachsenin välityksellä. Hän oli liian suuri ja hänen vihollisensa liian pieni, jotta hän olisi voinut alentua tämän kanssa välittömään kosketukseen. Niin saattavat muutamat tunnit muuttaa kaiken! Niin kauan kuin ruotsalaiset marssivat eteenpäin voitosta voittoon, silloin ei keisari voinut olla heitä näkemättä, silloin kumarsivat Kursachsen, Kurbrandenburg ja kaikki muut tomuun kolmen kruunun edessä, mutta niin pian kuin onnettomuus tuli, silloin käänsivät he selkänsä ja unhottivat kaiken, unhottivat lupauksensa ja valansa suurelle kuninkaalle, joka oli uhrannut verensä heidän puolestaan, eivätkä voineet nyt kyllin joutuisasti osottaa keisarille halukkaisuuttaan liittyä häneen ja inhoaan ennen niin jumaloitua liittolaistaan kohtaan. Ruotsilla oli syksyllä 1635 vain yksi ainoa liittolainen Hessenissä, ja tämäkin horjui.

Mutta eivät riittäneet nämä luopumiset asiasta, jota oli sitouduttu henkeen ja vereen asti puolustamaan, on vielä hitunen suoruutta tässä erityisessä rauhanteossa keisarin kanssa ja niissä sitoumuksissa, joita tällöin solmittiin, mutta tämä Juhana Yrjö, joka nyt yhtäkkiä paisui kuohuvasta mahtavuutensa tunnosta, hän, joka kaksi kertaa oli nähnyt itsensä ja maansa pelastuvan keisarillisten julmasta mellastuksesta ainoastaan näiden ruotsalaisten ja heidän kuninkaansa avulla, hänellä oli kyllin väljä omatunto viedäkseen aivan kuin varkain parhaat miehet kuningasvainajan joukosta, sitte sitä enemmän hekumoidakseen jälelläolevain voittamisesta. Sekä yksityisesti että julkisesti, kirjeillä ja julistuksilla, joita naulattiin ruotsalaisten leiriin, ynnä muilla kuulutuksilla, jotka olivat täytenään mitä häpäisevintä katkeruutta, koetti hän taivuttaa kaikkia saksalaisia luopumaan ruotsalaisesta sotajoukosta. Hän menetteli aivan kuin venäläiset 1808, mutta suuri erotus ruotsalaisten sotapäällikköjen välillä silloin ja viimeisessä sodassamme Venäjää vastaan oli se, että edellisille oli isänmaa kaikkea muuta kalliimpi. Mitään Sprengtporteneja, Gripenbergejä ja Jägerhorneja ei silloin ollut ruotsalaisten riveissä. Eivät edes saksalaiset everstitkään, joiden omasta maasta kuitenkin oli kysymys, muitta mutkitta kuulleet houkuttelevia lupauksia.

Kuitenkin oli vaaliruhtinaan vaikutus viimeksi mainittuihin nähden ehtinyt niin pitkälle, että puuttui vain viimeinen ratkaiseva isku, jotta Ruotsin viimeinen sotavoima Saksan maaperällä olisi palottunut ja hävinnyt, ja sen mukana Ruotsi itse niin monien uhrausten jälkeen, niin paljo vuodatettuaan verta, ja niin paljo kunniaa saavutettuaan, saanut nöyrästi suudella vihollisensa kättä ja kiittää siitä, että sen sotajoukkojen tähteet saivat rauhassa palata kotiin eikä heitä ajamalla ajettu niiltä kentiltä, jotka puhuivat heidän uroteoistaan.

Sellainen oli asema, kun Akseli Oxenstjerna palasi Ranskasta, jossa hän oli persoonallisesti keskustellut Richelieun kanssa Kustaa Adolfin aikana solmitun liiton uudistamisesta. Se oli huolten, pelon, harmin ja mielipahan aika. Vanhan valtiomiehen täytyi vaieta ja kärsiä, jottei jollakin liian äkkipikaisella toimenpiteellä tärvelisi kaikkea. Hän sentään suurella itsensähillitsemisen taidollaan voi jotenkuten kestää pahan. Niin ei Juhana Banér, jolla oli joukkojen ylipäällikkyys. Hän kuohui harmista ja paloi halusta voimakkaalla iskulla tehdä lopun kurjuudesta ja kurittaa kelvotonta Juhana Yrjöä, Saksin vaaliruhtinasta. Hänen oli kuitenkin pakko hillitä vihaansa ja antaa miekan uinailla tupessaan. Vaaliruhtinas, joka tehtyään rauhan keisarin kanssa ei tahtonut sijottaa joukkojaan omaan maahansa, vaati, että ruotsalaisen sotajoukon täytyisi lähteä majapaikastaan Thüringissä, ja viimeiseen asti säilyttääkseen mahdollisuuden rauhantekoon, jota tahtoi sekä neuvoskunta kotimaassa että Akseli Oxenstjerna itse, täytyi vaaliruhtinaan vaatimukseen suostua. Mutta sitte vaativat saksalaiset upseerit ruotsalaisessa sotajoukossa vaaliruhtinaan vaikutuksen johdosta, että oli vetäydyttävä aina Magdeburgiin saakka, ja tähänkin täytyi Oxenstjernan ja Banérin mukautua.

Ja niin oltiin nyt Magdeburgissa, ja saksalaiset everstit olivat käyttäneet Juhana Banérin matkallaoloa pitääkseen viimeisen neuvottelun siitä, mitä olisi tehtävä.

Käyttäen hyödykseen sitä vaikutusta, jonka hänen sanansa olivat tehneet, jatkoi eversti Krokow puhettaan alkamaansa suuntaan. Hän oli sieluna siinä kapinaliitossa, joka nyt muodostettiin, ja hänen nyt puhuessaan leimahtelivat hänen katseensa sytyttävinä miehestä mieheen.

"Miksi viivyttelemme, jalot herrat?" huudahti hän. "Miksi annamme ajan kulua hyödyttömään keskusteluun siitä, mitä olisi tehtävä? Jos tahdomme toimia kuten miehet, niin tarttukaamme tilaisuutta kaulukseen! Nyt on sotamarski poissa ja valtiokansleri meidän vallassamme… Neuvoni on, että vielä tänään opetamme hänet ymmärtämään sen…"

"Valtiokanslerin!" huudahtivat kaikki ja katsoivat hämmästyneinä rohkeaan puhujaan.

Mutta tämä kohtasi heidän katseensa sellaisella tyyneydellä kuin olisi puhunut parhaimman asian puolesta maailmassa.

"Aivan niin", sanoi hän, "juuri valtiokanslerin! Kuka seisoo rauhan ja Saksanmaan yhteyden tiellä, jollei juuri tämä ruotsalainen valtiokansleri, ja jos tahdomme tätä rauhaa, jos tahdomme todellakin tehdä jotakin muuta kuin ainoastaan pakinoida siitä kieroudesta, että saksalaiset repivät kappaleiksi omaa maatansa, niin on meidän kuten miesten tartuttava niihin keinoihin, jotka meille ovat tarjolla päämäärämme saavuttamiseen… Ja sentähden, ylös, jalot herrat, toimintaan…! Yhteisen isänmaamme nimessä, toimintaan…! Kun valtiokansleri on käsissämme, niin voitto on meidän ja päämäärä saavutettu!"

Joitakuita kyllä hämmästytti tämä rohkea hanke, mutta toisia taasen ihastutti kunnia, joka sitä seuraisi ja heijastaisi kaksinkertaisella loisteella isänmaan vapauttajain ylitse, ja lopulta vaikutti tämä innostus epäileviinkin. Huokaileva Saksanmaa tarvitsi uutta Hermannia, ja Magdeburg olisi ruotsalaisille tuleva siksi mitä Teutoburgin metsä oli roomalaisille legiooneille.

"Olkoon päätöksemme tehty hyvänä hetkenä!" huudahti eversti Lohausen. "Ja huutakoon Ruotsi, samoin kuin roomalainen keisari, valittaen Akseli Oxenstjernalleen: 'Redde meas legiones!'"

["Anna minulle legioonani takaisin!" Kun roomalaiset keisari Augustuksen aikana Galliasta (Ranskasta) käsin koettivat vallottaa Germaniaa (Saksaa), kokosi muuan germanilaisista ruhtinaista, nimeltään Herman, eri germanilaiset heimot ja kukisti Teutoburgin metsässä koko roomalaisen sotajoukon. Kun tieto tästä onnettomuudesta saapui keisarille Roomaan, joutui hän epätoivoon ja kulki valittaen ympäri palatsiaan, huudahtaen kerta toisensa jälkeen: "O Vare, Vare, redde meas legiones!" (Oi, Varus, Varus, anna minulle legioonani takaisin!) Varus oli tuhotun sotajoukon ylipäällikkö.]

Ja niin päätettiin valtiokansleri vangita, ja niin erosivat jalot herrat neuvoteltuaan vielä hetken. Sovittiin, että tehty päätös pannaan toimeen vielä samana päivänä iltapuoleen. Kokous oli pidetty eversti Krokowin luona, ja kun tämä jäi yksin, istuutui hän kiireesti pöytänsä ääreen, tarttui kynään ja kirjotti niin nopeasti kuin hänen raskas kätensä salli, puhtaalle paperiarkille. Hänen ollessaan näissä hommissaan, astui huoneeseen muuan nuori upseeri loistavassa asussa. Hyvinmuodostuneet kasvot, suurine, salamoivine silmineen, joita ympäröivät tummat kiharat, näyttivät sangen kauneilta loistavanvalkoisen, laskoksille käännetyn kauluksen yläpuolella. Mutta nämä kauniit kasvot olivat kalpeat ja aikaisin vetäytyneet ryppyihin, ikäänkuin mies olisi antanut intohimoilleen liian suuren vallan leirielämän usein hillittömissä irstailuissa, ja aistillisuuden ja julkeuden piirre pilkkui niin hänen katseestaan kuin hänen omituisesta hymystäänkin suun ympärillä.

Eversti kohotti katseensa upseerin saapuessa, mutta nyökäytti vain päätänsä ja jatkoi kirjottamistaan samalla kiireellisyydellä. Kun hän vihdoin taittoi paperin laskoksille ja painoi sille suuren sinettinsä, sanoi hän tuttavallisuuden ja alentuvaisuuden sekaisella äänellä odottavalle upseerille:

"Nyt se on valmis, Fritz, ja tänä iltana räjähtää ensimäinen miina…!"

"Valtiokansleri?" kysyi upseeri. "Oikein, valtiokansleri", vastasi eversti. "Mutta jottei teko jäisi puolinaiseksi, täytyy vaaliruhtinaalle ilmottaa mitä on tapahtunut, jotta hän tulisi meitä hieman lähemmäksi, ja siitä asiasta saat sinä, Fritz pitää huolen… Tämän kirjeen täytyy ennen iltaa olla vaaliruhtinaan käsissä… Ruotsalaiset ovat vähälukuiset, mutta heidän kanssaan ei ole leikkimistä, ja jos sotamarski palaa ennen kuin kaikki on valmiina, niin voimme olla hukassa. Mutta varovaisuus ennen kaikkia! Vaikkakin olemme sotamarskin suostumuksella neuvotelleet vaaliruhtinaan kanssa, niin on mielestäni parasta, jos tämä kirje tulee vaaliruhtinaan käsiin sinun tai minun tulematta näkyviin… ymmärräthän!"

Upseeri nyökkäsi, ja hetkistä myöhemmin lähti hän everstin asunnosta. Harkiten parasta tapaa, miten voisi suorittaa everstin antaman tehtävän, kulki upseeri katua eteenpäin ja tuli kauppatorille, jonka ylitse hän jatkoi matkaansa vinoon suuntaan. Keisari Otto Suuren ikivanhan kuvapatsaan juurella, joka vieläkin koristaa tätä toria, kohtasi hän muutaman toisen upseerin, ja molemmat herrat tervehtivät toisiaan hymyillen. Oli vielä aikainen aamu, ja torilla oli vielä joukko ihmisiä liikkeellä, niin että molemmat herrat saattoivat erityistä huomiota herättämättä vaihtaa ajatuksiaan.

Torilla liikkuvain joukossa oli kuitenkin myös muuan nuori ratsumies, joka oli saapunut torille, vaikkakin toiselta taholta, melkein samaan aikaan kuin ensiksi mainittu upseeri. Tummansiniset silmät ja vaalea tukka ilmaisivat, että tämä ratsumies kuului johonkin syntyperäisistä ruotsalaisista rykmenteistä. Hän oli vartaloltaan sorearakenteinen, pitkä ja solakka, ja hänen ryhtinsä ja liikkeensä osottivat sekä voimaa että vilkkautta, samalla kuin niissä ilmeni luontevuutta, joka antoi koko miehelle miellyttävän ilmeen. Hän piteli vasemmassa kädessään muutamia tavattoman kauniita kukkia ja näytti hänellä olevan kiire. Mutta tuskin olivat hänen vilkkaat ja terävät silmänsä loitompaa huomanneet kuvankauniin upseerin, ennenkuin hän hiljensi käyntiään ja seurasi tätä väijyvän tarkkaavin katsein. Kun sitte upseerit pysähtyivät kuvapatsaan juurella, alkoi ratsumies vähitellen lähestyä ja onnistuikin tulemaan aivan sen luo molempien vilkkaaseen keskusteluunsa kiintyneiden herrojen huomaamatta.

Ratsumies seisoi katsellen kukkia kädessään ja asetteli niistä milloin mitäkin sormellaan paikoilleen, mutta koko ajan oli hän koko sielultaan kiintynyt herroihin patsaan toisella puolen ja heidän keskusteluunsa. Tämä kuitenkin kävi niin hiljaisella äänellä, ettei montakaan sanaa voinut siepata. Kuitenkin kuuli ratsumies selvään, että oli kysymys ratsastusmatkasta Sehausenin vanhan temppeliherranlinnan raunioille, joille oli parin tunnin matka Magdeburgista ja jossa sopimuksen mukaan kaiken piti olla valmiina.

"Jokseenkin tavaton morsiuskammio", sanoi senjälkeen mustakiharainen upseeri. "Mutta ei suinkaan minun ruusuni sen asian tähden menetä tuoksuaan…"

"Ja minun liljani", lisäsi toinen, "on säteilevä sitä ihanammin, kastehelmistä kimallellen."

"Oivallista!" huudahti ensimäinen. "Ruusu ja lilja… parempaa tunnussanaa et olisi voinut valita."

Näillä sanoin erosivat upseerit, ja ratsumies näki heidän menevän kunkin taholleen. Mutta hänen tummansinisissä silmissään vaihteli valo ja pimeys, ja katse tuli niin syväksi, niin hämyiseksi, hehkuvan punan levitessä hänen poskilleen. Hänkin poistui pian vanhan keisaripatsaan luota, ja nyt kulki hän juoksuaskelin katua eteenpäin, kunnes saapui lähelle Elbeä vaatimattoman talon luo, jonne hän meni sisään.

Tässä talossa asui muuan ruotsalainen kapteeni, nimeltään Kasper Witte, tyttärensä ja hänen ystävättärensä keralla. Kapteeni oli sodassa menettänyt toisen käsivartensa ja oli aikeissa palata Ruotsiin, jossa hänellä oli maatila. Ja hänen tyttärensä, nuori, kaunis Susanna, joka oli tullut hoitamaan isäänsä kuumeen johdosta paljo pahentuneen sairauden aikana, oli tuonut mukanaan lapsuudenystävänsä, Anna Skytten; molemmat olivat jo edellisestä syksystä lähtien oleskelleet Saksassa sotajoukon mukana tai sen läheisyydessä.

Nyt vihdoin oli kapteeni niin toipunut, että hän täydellä todella saattoi ajatella kotimatkaa. Tätä oli kuitenkin viivytetty viikko viikolta, koska oli vaikeaa lähteä pohjoiseen päin, kun koko maa oli täällä nyit emmin vihollisten maata. Mutta oli toiveita, että osa sotavoimaa pian lähtisi pohjoiseen päin ja tahdottiin olla valmiina siltä varalta. Sentähden olivat matkalaukut ja sälylaatikot kunnossa, ja tänään olivat kapteenin oman valvonnan alla pakattavat viimeiset ja kalleimmat tavarat. Kapteeni Witte istui nojatuolissa huoneen päässä ja piti silmällä ja neuvoi ja määräili, kun ratsumies astui huoneeseen. Siellä oli jo ennestään muuan ratsumies, pitkä, valkotukkainen mies, ulkonäöltään hyväntahtoinen, ja hän juuri oli tavaroita pakkaamassa.

"Hyvä, että kerrankin palaat, Pekka!" murisi kapteeni tulijalle, joka tervehti kunnioittavasti, samalla heittäen katseen sisempään huoneeseen, johon ovi oli avoinna ja mistä kuului kahden iloisen, nuorekkaan äänen sydämellinen nauru.

"Minulle tuli vähän viivykkiä, kapteeni… kenraali Patrik Ruthwen oli matkalla valtiokanslerin luo, ja kun hän ratsasti aivan yksin, käski hän minua pitelemään hevosta sen ajan, kun hän oli sisällä…"

"Ja nuo kukat kai poimit odottaessasi…?"

"Ei, ei, armollinen herra, ne olivat minulla ennen… ja teidän luvallanne tahdon antaa ne tyttärellenne, neiti Susannalle."

"Tee se sitte!" virkkoi helposti leppyvä kapteeni. "Mutta pian, sillä kaikki käy nurinkurin, kun sinä et ole mukana."

Solakka, uhkea nainen nuoruutensa täydessä suvikukoistuksessa näyttäytyi samassa sisemmän huoneen kynnyksellä, ja hänen katseensa viivähti teeskentelemättömän tyydytyksen tunteella upeassa ratsumiehessä, jollaikaa hänen takanaan näyttäytyivät toiset kasvot, jos mahdollista vieläkin kauniimmat kuin ensimäiset, mutta aivan toisellaista kauneutta. Toinen oli loistava ruusu, toinen puhdas lilja, mutta yhdessä muodostivat he taulun, jossa kaikki, mitä runoilijat voivat loihtia esiin kaunista ja suloista, esiintyi täydellisenä todellisuudessa.

Ratsumies kumarsi sellaisella luontevuudella, joka osotti, että hänellä oli ollut tilaisuus seurustella muidenkin kera kuin toverien leirissä. Niin olikin laita. Hän oli jo poikasena seurannut kapteeni Witteä tämän maatilalta Stensjöstä Svenarumin pitäjässä ja oli siitä pitäen ollut hänen tunnustettu suosikkinsa ja häneltä itseltään oppinut lukemaan, kirjottamaan ja laskemaan, taitoja, joita monet korkeammastakaan päällystöstä niin ruotsalaisten kuin vihollistenkin joukoissa evät tähän aikaan omanneet. Hänen hyvä päänsä ja hänen reipas ja pelkäämätön olentonsa oli monta kertaa keventänyt kapteenin vaivoja ja antanut hänelle runsaan korvauksen sekä tehnyt pojan ensin ja nuorukaisen sitte hänelle yhä rakkaammaksi. Mennä vuonna oli yksikolmattavuotias Pekka kirjotettu ratsumieheksi Smålannin rykmenttiin ja silloin saanut nimen Hammar, ja hän oli kohta saavuttanut esimiestensä ja toveriensakin suosion, niin että jokainen aavisti, ettei hän kauaksi aikaa jäisi yksinkertaiseksi ratsumieheksi rykmenttiin.

Ainoastaan muuan oli eri mieltä kuin toiset, ja tämä yksi oli eskadroonassa Hammarin lähin mies, joka omituisesta sattumasta oli saanut nimekseen Städ. [Hammar merkitsee suom. vasara; Städ = alasin. Suoment. muist.] He olivat molemmat samasta pitäjästä, mutta Hammar oli ainoastaan torpanpoika, Städin isä oli talollinen, ja jo ensi kertaa kohdatessa antoi Städ ymmärtää, että hän tahtoi saada etusijan torpanpojan rinnalla. Hän katsoi merkitsevänsä enemmän, palveluksessa kuin äskenleivottu toveri ja tahtoi sentähden kunnian käydä ensiksi vihollisen kimppuun ja palata myöhemmin taistelusta kuin hän. Mutta kuinka ollakaan, oli Hammar korkeammalla yleisessä mielipiteessä. Toiset toverit vetosivat useammin hänen arvosteluunsa kuin Städin, ja milloin joku korpraali tai vänrikki kulki telttakujaa ja sai näkyviinsä molemmat uljaat ratsumiehet, jotka seisoivat rinnatusten, hymyilivät hänen silmänsä Hammarille, kun hän Städiä tuskin huomasikaan. Städ puri hampaansa yhteen ja vaikeni, ja lähimmässä taistelussa tappeli hän neljän edestä, mutta se oli aivan kuin riivattua, "tulokas, torpanpoika, näytti syntyneen hänen kiusakseen".

Tämä Städ se nyt oli kapteeni Witten luona Hammarin saapuessa, ja hän oli kaltaisensa. Väri vaihtui hänen poskillaan, kun hän kuuli, että kenraalimajuri Ruthwen oli suonut Hammarille kunnian pidellä hänen hevostaan, hän itse mukamas ei tällä kertaa yhtä vähän kuin muillakaan voinut olla käsillä; hän puri huultaan ja yskäisi kapteenin sanojen johdosta Hammarille, sanojen, jotka nekin jokseenkin selvästi sisälsivät muistutuksen häntä kohtaan.

"Niin kauniita kukkia, Pekka!" virkkoi Susanna ottaessaan kukat kumartavan ratsumiehen kädestä. "Näetkös, Anna, tuon ruusun, kuinka kaunis se on… kiitos, kiitos, Pekka!"

Ja hän kohotti kukat kasvojensa eteen, jotka nekin häivähtivät punaiselle, kilpaillen tummanpunaisen ruusun kera. Ken tiesi se vain tämän heijastus punasikin hienohipiäisen posken. Sitä ei voinut niin tarkoin nähdä, mutta ratsumiehen posket liekehtivät, kun hän huomasi, miten hyvin hänen lahjansa otettiin vastaan.

Samassa kuului oven edustalta askeleita, ja kohta astui kaksi nuorta upseeria huoneeseen, jossa kapteeni istui. He olivat ratsumestari Fritz von Krokow eversti Krokowin rykmentistä ja Werner von Trautmann, luutnantti samasta rykmentistä. He tervehtivät eräänlaisella toverillisella vapaudella ensin kapteenia ja sitte nuoria naishenkilöitä, jotka tulivat ulompaan huoneeseen.

"Näettekös, että pidämme sanamme, neitsyt Susanna", sanoi ratsumestari kohteliaasti hymyillen. "Tie on meille auki vanhaan ritarilinnaan, ja me tulemme nyt pyytämään sinne pienelle huviratsastukselle."

"Vanhaan ritarilinnaan…?" kysyi kapteeni, joka ilmeisesti ei tiennyt, mitä tästä asiasta oli ennen puhuttu ratsumestarin ja hänen tyttärensä kesken.

"Niin", selitti ratsumestari. "Tyttärenne ja hänen ystävättärensä, jotka ovat kuulleet niin monia satuja temppeliherrojen ajoilta, satuja, jotka ovat yhteydessä heidän vanhan linnansa kanssa, ovat ilmaisseet haluavansa käydä siellä, ja kuinka vaikea heidän toivomustaan on ollutkin täyttää rettelöiden johdosta Kursachsenin kanssa, joista tekin kyllä tiedätte, niin on meidän nyt kuitenkin onnistunut hankkia vapaa pääsy linnaan, ja jollei teillä ole mitään sitä vastaan, niin tahdomme nyt lupauksemme mukaan viedä neitsyet sinne."

Kapteeni ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä ehdotukseen, mutta hänen tyttärensä ja neitsyt Anna ottivat sen ihastuksella vastaan, ja pakinoiden ja nauraen vetääntyivät he upseerien kera sisempään huoneeseen, johon vievä ovi oli auki edelleen. Temppeliherrat ja linna olivat alusta loppuun se lanka, jonka ympärillä heidän keskustelunsa liikkui, ja jokaisen sanan kuulivat nuo kolme ulommassa huoneessa olijaa. Kapteenin kasvot pilveytyivät yhä enemmän, Hammarin samoin, mutta Städ katsoi vähäväliä eräänlaisella tyytyväisyydellä Hammariin. Tämä herätti lopulta Hammarin huomiota, ja hän piti salavihkaan silmällä Städiä, jonka liikkeet selvään ilmaisivat, että hänen sielunsa oli kiintynyt johonkin aivan toiseen kuin mitä hän askarteli käsillään.

"Kuinka ilkeä ratsumestari voikaan olla!" kuului Susanna sanovan. "Aivanhan panette meidät piinapenkkiin… ei ennenkuin huomenna? Kuinka voi eversti pakottaa teidät niin kiireiselle retkelle juuri tänään?"

"Sille en voi mitään, armoni!" kuului ratsumestari vastaavan. "Palvelustehtävät ennen kaikkea, ja kirjeen täytyy jo tänään olla vaaliruhtinaan käsissä!"

"Älkää uskoko häntä!" puuttui puheeseen luutnantti von Trautmann. "Hän vain tahtoo tekeytyä niin kallishintaiseksi kuin mahdollista, jotta hänen arvoisa persoonansa saisi mahdollisimman suuren arvon."

Tätä lausuntoa seurasi läsnäolijain ilakoiva nauru, jota ratsumestari itsekin säesti. Kuitenkin hän lisäsi sitte, että hän oli sanonut kaiken täydellä todella.

"Leikki sikseen, Fritz!" sanoi silloin luutnantti. "Vai tahdotko tosiaankin uskotella meille, ettei leirissä löydy ratsumiestä, joka voisi viedä kirjeen perille yhtä varmasti kuin sinä itsekin?"

Luutnantin sanojen jälkeen kuului ovelta asentoaskel, ja siellä seisoi kookas Städ suorana ja jäykkänä.

"Minä otan viedäkseni kirjeen perille!" sanoi hän.

Kaikki katsoivat kummastuneina ratsumieheen, johon itseensä eivät näyttäneet pystyvän ne katseet, jotka häneen suunnattiin.

"Jos kapteeni suostuu minut vapauttamaan pakkauksesta, niin nousen heti satulaan!" lisäsi Städ.

Koska pakkauksesta oli enää vain pieni osa jälellä, ei kapteeni voinut keksiä mitään syytä kieltoon, ja niin sai Städ luvan lähteä kapteenin luota ja poistui ratsumestarin keralla. Hetkistä myöhemmin lähti luutnanttikin.

Mutta Hammarin sielu ei voinut lainkaan rauhottua kuultuaan kaiken tämän. Hän suoritti työnsä sellaisella kiireellä kuin olisi hänet vallannut kuumeinen rauhattomuus. Kun hän vihdoin oli sulkenut suuren arkun kannen, katsoi hän ympärilleen huoneessa. Kapteeni oli mennyt ulos; hän oli aivan yksin, mutta hän kuuli molempain tyttöjen olevan vielä viereisessä huoneessa, ja hetkisen mietittyään, samalla ikäänkuin koettaen hillitä paloa sisällään, astui hän päättäväisesti kynnyksen ylitse sisempään huoneeseen.

Susanna istui käsi poskella, ja hänen silmänsä lepäsivät hänen huomaamattaan kukilla, jotka olivat pistetyt hopeapikariin pöydällä, mutta joiden kaunein sisko, kallisarvoinen purppuranpunainen ruusu, lepäsi rikkinypittynä ja tallattuna lattialla. Neitsyt Anna istui ikkunan ääressä katsellen kadulle. Nähtävästi odotti hän molempain upseerien palaamista.

Kysyvin katsein, kummissaan kohotti Susanna katseensa Hammariin, ikäänkuin tahtoen kysyä: mitä täältä haet?

"Anteeksi", änkytti Pekka, "minulla olisi rukous teille, neitsyt Susanna…"

"Siihen suostun jo etukäteen", vastasi Susanna hieman nyreissään siitä, että häntä oli häiritty unelmissaan. "Mutta nyt ei minulla ole aikaa kuulla sitä… huomenna, Pekka, huomenna!"

"Älkää sanoko niin, neitsyt Susanna", jatkoi Pekka. "Saatatte minut epätoivoon, varsinkin, kun minun täytyy näyttää teistä käsittämättömältä, mutta minä pyydän teitä… tahtoisin varottaa teitä… älkää ratsastako temppeliherrojen linnaan!"

Kummastus Susannan kauniilla kasvoilla muuttui suuttumukseksi, ja hänen suuret, säteilevät silmänsä katsoivat niin kylminä kuin talviyön tähdet uhkarohkeaan ratsumieheen, joka ei rohennut ainoastaan pyytää, vaan antaa neuvoja ja varotuksiakin. Annankin hienohipiäiset kasvot purppuroituivat, ja hänen suloinen katseensa suuntautui hetkiseksi mieheen, joka seisoi niin ymmällä ja hämillään ja tuskin rohkeni kohottaa katsettaan.

"Te vihastutte minuun, ylpeä neitsyt", sanoi hän vapisevalla äänellä. "Näen sen, mutta te tiedätte kuitenkin hyvin, että tahtoisin mennä kuolemaan teidän tähtenne, jos sitä vaatisitte… tämä nyt maksaa teille samaa kuin elämänne ja enempääkin…"

"Etkö ymmärrä, Pekka", sanoi Susanna, "että sanasi sisältävät syytöksen niitä miehiä kohtaan, jotka kuuluvat isäni seurapiiriin?"

"Juuri siksi, neitsyt Susanna, on minun niin vaikea sanoa teille mitä tahdon."

"Silloin on parasta jättää se sanomatta!"

"En voi todistaa, mitä pelkään, mutta pyydän teitä isänne tähden… jättäkää aiottu ratsastusretki, sikseen, sanon teille, että se voi päättyä surullisesti! Tietäisittepä oikein, millaista tämä leirielämä on, voisittepa aavistaa, kuinka nämä nuoret herrat leikkivät pyhimmällä maan päällä, ette pitäisi rukoustani uhkarohkeana, vaan kuulisitte sitä…"

Anna lähti ikkunan luota ja meni Susannan luo, jonka käteen hän tarttui, katsoen häneen rukoillen miltei kyyneltyvin silmin. Susanna punastui hieman, mutta kävi kohta sen jälkeen jos mahdollista vielä kylmemmän ja ankaramman näköiseksi.

"En tiennyt, että Pekka Hammar tulisi kielittelemään minulle…"

"Ette siis tahdo kuulla minua?"

Susanna erehtyi tykkänään ratsumiehen menettelyn syihin nähden. Hän tiesi, että tämä rakasti häntä, ja paitsi sitä tulevaisuutta, joka, kuten hänen isänsä oli monta kertaa lausunut, avautui Pekan eteen, oli tämän oma sisäinen ja ulkonainen persoonallisuus vaikuttanut häneen niin syvästi, että hän itsekin monina hetkinä unelmoi onnesta uljaan nuorukaisen rinnalla. Mutta sitte tuli saksalainen ratsumestari ja kiinnitti silmänsä häneen, ja niin vähitellen, hänen itsensä sitä huomaamatta, peittyi sumuun kookkaan, vakavan ruotsalaisen nuorukaisen kuva, ja häntä tahtomattaankin ihastutti Fritz von Krokowin häikäisevä kauneus ja ritarillinen esiintyminen. Nyt käsitti hän Pekan esiintymisen pelkäksi mustasukkaisuuden ilmaukseksi, ja hän suuttui sisimmässään nuoren miehen omahyväisyyden ja hävyttömyyden tähden. Sentähden tarttui hän Annan käteen ja poistui huoneesta suomatta Pekka paralle katsettakaan jäähyväisiksi.

Tämä seisoi hämmentyneenä ja tuijotti hetken aikaa eteensä. Hänen rinnassaan tuntui yhtäkkiä niin tyhjältä ja pimeältä, koko hänen elämänsä ilo näytti hävitetyltä, juuriltaan temmatulta ja tallatulta samoinkuin kaunis kukka, jonka lehtien ylitse hänen unelmiensa ylpeä hallitsijatar äsken oli kulkenut. Hänen epätoivonsa pääsi ilmoille raskaassa huokauksessa, joka ryöstäytyi hänen huuliltaan, ja sitte lähti hän vitkallisin askelin kapteeni Witten asunnosta.

Rakkaus on ihmeellinen asia, ja syystä kuvataan sitä side silmillä. Halpa, köyhä ratsumies, joka oli lähtenyt töllin tuvasta, rakasti kaunista, säteilevää Susanna Witteä! Hän tunsi itsekin kulkiessaan katua eteenpäin, kuinka uhkarohkeasti hän oli heittänyt ajatuksensa korkeuteen, johon hän ei tietenkään voinut koskaan päästä, ja silloin hänen hyvinmuodostuneet huulensa vetääntyivät surumieliseen hymyyn. Mutta se oli eri asia, voiko hänen rakkautensa koskaan saavuttaa päämääräänsä, toinen asia oli, kuinka hänen mielitiettynsä oli pelastettava vaarasta, joka uhkasi viedä hänet perikatoon. Tähän yksistään suuntasi Pekka kaikki ajatuksensa, ja kuinka ne risteilivätkään, pysähtyivät ne aina siihen, että äkillinen lähtö kaupungista oli ainoa mahdollinen keino pelastaa Susanna. Mutta kuinka se voisi käydä laatuun?

Hänen juuri tätä kysymystä tuumiessaan kuului hänen korviinsa ripeä kavioiden kopse, ja hän kohotti silmänsä. Ratsastaja oli Städ, joka pyörähti kulman ympäri kadun toisesta päästä. Hänen oli nyt täytettävä lupauksensa ratsumestarille. Tämä vei Pekan ajatukset äkkiä toiselle tolalle, ja hän näki nyt Städin ryhtyneen tehtävään, johon hän ei varmasti kyennyt, mutta joka kentiesi suistaisi hänet, vieläpä toisi mukanaan jotakin pahempaakin. Sillä sellaisen pään kuin Pekka Hammarin oli helppo käsittää, ettei kaikki se, mitä viime aikoina oli tapahtunut, ollut sellaista kuin valtiokansleri tai sotamarski, herra Juhana Banér olisi tahtonut, ja kuta enemmän hän keskitti ajatuksiaan tähän, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että täytyi olla tekeillä jotakin, joka kentiesi voitaisiin estää, jos joku odottamaton vastus nousisi sen suunnitelman tielle, minkä Ruotsin vihamiehet olivat laatineet. Ainakaan ei ruotsalaisen miehen, kaikkein vähimmän niin perin kunniallisen ja rehellisen pojan kuin Städin pitänyt ratsastaa lähettinä juonittelijain välillä. Sitä paitsi, kuka voi tietää, jollei hän, mikäli hänen onnistui estää Städin suorittamasta ratsumestarin antamaa tehtävää, juuri siten voinut estää myös sen onnettomuuden, joka uhkasi Susannaa?

Nopeasti kuin salama risteilivät nämä ajatukset hänen sielussaan, ja yhtä nopeasti oli hän tehnyt päätöksensä. Aikaa ei ollutkaan hukata, jos hän mieli tavottaa Städin. Hammar satuloi sentähden hevosensa, suuren oivallisen eläimen, jolla tuskin kukaan muu koko eskadroonassa kuin hän kykeni ratsastamaan, ja tuokion jälkeen kiiti hänkin tietä Schönebeckiin ja Barbyhyn, jossa oli Kursachsenin päämaja. Hän oli ehtinyt noin puolen peninkulmaa Magdeburgista länteen päin näkemättä vilahdustakaan Städista, jonka siis oli täytynyt laskettaa vimmatulla vauhdilla, kunnes hän äkkiä näki kaatuneen hevosen tiepuolessa. Hän ei aluksi tuntenut elukkaa. Städin se ei ollut, sillä hänen hevosensa oli aivan toisenkarvainen ja olisi hyvin kestänyt matkan Barbyhyn. Mutta lähemmin katsottuaan tunsi hän selvään sen muutamaksi kuormahevosista, ja nyt välähti hänen mieleensä, ettei Städ nähtävästi ollut tahtonut käyttää omaa ratsuaan tähän ratsastukseen. Tyytyväisyyden ilme levisi hänen kasvoilleen, ja hän jätti kuolevan eläimen vakuutettuna siitä, että hän nyt pian tulisi Städin saavuttamaan.

Niin kävikin. Kului hetkinen, ja hän näki Städin kiireisin askelin kulkevan tietä edellään.

"Helei, Städ!" huusi hän ehdittyään niin lähelle, että hänen äänensä saattoi kuulua ja lisäsi luo päästyään: "Aiotko tosissasi kulkea tien jalkaisin?"

Mutta Städ ei vastannut. Hän näytti tuimalta ja kiirehti askeleitaan katsomattakaan Hammariin.

"Olen kiirehtinyt jälkeesi", jatkoi tämä, "ainoastaan puhuakseni kanssasi parisen sanaa, ennenkuin suoritat ratsumestarin antaman tehtävän… oletko oikein harkinnut, Städ, kun kuljet saksalaisten asioilla… olet suutuksissasi minulle, tiedän sen, mutta voit kuitenkin uskoa, etten tahdo sinulle mitään pahaa, vaan ennemmin tahdon auttaa sinua mikäli suinkin voin."

Städ alkoi tuhkoa ja syleksiä. Se oli merkki, että hänen kielensä siteet pian laukeaisivat. Mutta vielä ei hän virkkanut mitään.

"Ymmärtänet kai", jatkoi Hammar, "ettei ole oikein kaiken sen laita, mitä nyt on hankkeissa… Ne, joiden pitäisi olla ystäviämme, nousevat ja käskevät ja heristelevät vain, ja niin lähdemme me oikopäätä liehkaan ja jätämme hyvän aseman toisensa jälkeen… Sanon sinulle varmasti, Städ, kirje, joka sinun on vietävä Olut-Yrjölle" — niin mainittiin pilkkanimellä Saksin vaaliruhtinasta — "kutoo puolestaan tätä juoniverkkoa kuten sukkula kangasta!… Ja sinäkö kulkisit moisilla asioilla, Städ… sitä en voi uskoa Svenarumin pojasta…"

"Lörpötellä sinä osaat!" ärähti vihdoin Städ, ja keveä punastus punasi hänen ahavoituneet kasvonsa hänen lisätessään: "Saadaanpas kerran nähdä, eivätkö teotkin voi puhua…"

Hänen silmänsä paloivat tuimasti, ja hän astui parisen jättiläisaskelta osottaakseen Hammarille, että hänen päätöksensä oli luja, mitä hän sitte mahtoikin tarkottaa "teollaan", joka puhuisi paremmin kuin Hammarin "lörpöttely". Mutta tämä seurasi itsepäisesti mukana, ja yhä kiihkeämmiksi kävivät Städin liikkeet. Lopulta hänen sisunsa kuohahti ja hän tempasi esiin pitkän ratsupistoolinsa, jonka hän oli ottanut kaatuneen hevosen satulakotelosta, ja ojensi sen piipun Hammaria kohden.

"Käänny takaisin!" karjaisi hän. "Muuten on tämä viimeinen hetkesi… luuletko sinä, että miehekäs käsivarsi iätkaiket väistyy puhuvan kielen edessä?… Tahdon näyttää sinulle muuta… kenraali, eversti, kaikki huomaavat he vain sinut… siitä laulusta on tuleva loppu, ja siksi kulen tätä tietä, ja joko tulen korpraaliksi ennen vuoden loppua tai heitän henkeni… kas niin, nyt tiedät, mitä tarvitset tietää, ja jätä nyt minut rauhaan!"

Nämä sanat ilmaisivat selvästi, että miehellä oli mielessä jotakin, jonka hän aikoi toteuttaa, ja että hän oli käyttänyt ratsumestarin asiaa keinona saavuttaakseen omat tarkotuksensa. Mutta Hammarin terävälle katseelle oli myös selvää, että toverin päässä syntynyt päätös oli jotakin epätoivoista. Hän pysähtyi hetkiseksi, mutta teki nopeasti päätöksensä hänkin ja oli hengenvedossa jälleen Städin rinnalla. Tämä oli sanottavansa sanottuaan jatkanut käyntiään, täysin vakuutettuna, että Hammar nyt käsitti, kuinka mahdotonta oli häneen millään tavoin vaikuttaa. Kun hän nyt taasen kuuli kavioiden kopseen viereltään, kääntyi hän kipakasti ja hyökkäsi silmittömästi Hammaria vastaan. Tämä voi ainoastaan äkillisesti heittäytyen syrjään välttää Städin luodin. Hammarin tyyneyden yhä enemmän ärsyttämänä sieppasi Städ miekkansa ja tähtäsi sen kärjen hevosen rintaan, mutta yhtä nopeasti välähti miekka Hammarinkin kädessä ja vaivutti voimakkaalla iskulla Städin miekankärjen maahan.

"Oletko järjiltäsi, Städ?" huusi Hammar hypäten hevosensa selästä.

Nyt alkoi tulinen taistelu elämästä, ainakin hyökkääjän puolelta, sillä Städ löi aivan mielettömästi Hammariin. Tämä oli kuitenkin taitava miekkailija, ja hänen käsivartensa oli ainakin yhtä jäntevä kuin Städin, niin että hän kykeni puolustautumaan. Ilmeisesti oli hänen tarkotuksensa, jos mahdollista, väsyttää Städ ja sitte riisua hänen aseensa. Mutta näytti siltä, kuin Hammarin aikeet jäisivät silleen, sillä Städ ei ollut niitä miehiäkään, jotka niin pian väsyvät, ja viha lisäsi sitä paitsi nyt hänen voimiaan uskomattomiin. Tämä pakotti Hammarin vähitellen vastoin aikeitaan menettelemään hyökkäävään tapaan.

Heidän parhaalleen vaihdellessa iskujaan, tuli osasto ratsumiehiä täyttä laukkaa tietä myöten. Tämä osasto kuului Krokowin rykmenttiin, ja kun johtaja sai näkyviinsä molemmat ratsastajat, kannusti hän hevosiaan. Tuokiossa oli hän heidän rinnallaan, niin että he aavistamattaan joutuivat umpinaisen saarroksen sisään. Tämä tapahtui samana hetkenä, kun onni tai onnettomuus satutti Hammarin säilän Städin käteen, joka puristi miekankahvaa, niin että hän menetti kolme sormeaan ja sen lisäksi sai hyvän haavan käsivartensa alaosaan.

Ruotsalaisessa sotalaissa olivat kaksintaistelut ankarasti kielletyt, ja tämä asia oli päivänselvä ja näytti lisäksi pikemmin salahyökkäykseltä, sillä niin hyvin joukon johtaja kuin jokainen ympäröivistä ratsumiehistä saattoivat ottaa valalleen, että Hammar oli hyökännyt Städin kimppuun ja olisi epäilemättä päättänyt hänen päivänsä, jolleivät he hyvissä ajoin joutuneet estämään. Hammar otettiin heti kiinni ja vietiin Magdeburgiin, jossa sotaoikeus oli pian vetäisevä viivan hänen kaikkien tulevaisuusunelmiensa ylitse.

Städ sidottiin niin hyvin kuin voitiin, mutta sen sijaan, että olisi jatkanut matkaansa Barbyhyn, kääntyi hänkin Magdeburgia kohden. Niin paljo oli Hammar sentään saanut aikaan, vaikkakin, jos hän korvaukseksi siitä oli menettävä elämänsä, hinta oli liian suuri.

* * * * *

Suuressa korkeassa huoneessa, joka oli sisustettu 1600-luvun vakavan ja raskaan maun mukaan, syvät ikkunakomerot verhotut paksuilla, ripsureunaisilla uutimilla, verrattain matalat ovet, paneloidut, runsailla leikkauksilla koristetut seinät ja pitkälle huoneeseen ulkoneva takka, koristettu mestarillisilla kuvan veistoksilla — tässä huoneessa istui Ruotsin valtiokansleri, Akseli Oxenstjerna.

Hänen kookas, voimakas vartalonsa oli vielä kumartumaton, vaikkakin tukka oli alkanut harmaantua, ja hänen suuret, eloisat silmänsä tähystivät samalla tyynellä terävyydellä kuin aina menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden ylitse. Hän istui takanojassa muutamalla korkealla nahkapäällysteisellä nojatuolilla, ja hänen kätensä lepäsi avatulla kirjeellä, jonka hän äsken oli saanut Ruotsin neuvostolta. Kirje oli hänen edessään suurella pöydällä, joka oli kauttaaltaan kirjotusten peittämä. Vasen käsi kannatti alaspainunutta päätä. Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, ja hänen ympärillään oli niin hiljaista kuin haudassa tai mieluummin maassa, jossa toimivat näkymättömät voimat, valaen elämännestettä puiden juuriin.

Aika olikin nyt enemmän kuin koskaan sellainen, että se vaati kaikkien voimien ponnistusta, yksimielisyyttä, sitkeyttä ja rohkeutta, jottei koko se ylpeä rakennus, jonka sankarikuninkaan suuruus oli kohottanut, sortuisi maahan ja kukistuessaan vetäisi mukanaan ei ainoastaan ulkonaisten laitosten loiston ja mahtavuuden, vaan myöskin sisäisen elämän, hengen ja sydämen vapauden, itsenäisyyden ja rauhan, juuri sen, joka oli ollut iäkkään ministerin ja hänen kuninkaallisen ystävänsä parhaan työn päätarkotus. Eikä pidä ihmetellä, vaikka jolloinkin, kun, kuten nyt, tietoisuus inhimillisten pyrintöjen turhuudesta tunkeutui syvemmälle sieluun, ihminen otti oikeutensa myös tässä voimakkaassa hengessä ja kasvojen piirteet ilmaisivat taistelua, jota käytiin hänen sisimmässään. Mutta siinä suhteessa oli Akseli Oxenstjernan sieluntaistelu toisenlaatuinen, että hänellä ei taistelussa ollut kysymystä oikeasta tai väärästä tai kiusauksesta tavallisessa merkityksessä, vaan siitä, mikä saattoi olla parhaaksi isänmaalle, mikä viedä suorinta tietä päämäärään, jonka hyväksi suuri kuningas ja niin monet, monet hänen keralla olivat antaneet elämänsä. Ja nyt, tällä hetkellä, oli vähemmän kysymys menosta eteenpäin tätä päämäärää kohden kuin vähimmällä tappiolla peräytymisestä poispäin. Näiden kaikkien saksalaisten durchlauchtien epäluotettavuus, arkuus ja voitonhimo, ja levottomuus, suuttumus, oikeutettu sankarillinen viha, kun tämän johdosta oli pakotettu taipumaan katsomustapaan ja menettelyn lähtökohtaan, joka oli niin uusi, niin äkillinen, tämä muodosti yhteensä sulatusuunin, jonka tulisista liekeistä tuskin toinen henki kuin Akseli Oxenstjernan olisi voinut päästä säilyttäen tahtonsa kullan.

Hänen ajatuksensa keskeytti asentoaskel erään oven luona — valtiokanslerin työhuoneeseen vei kolme ovea, — ja kun hän kohotti katseensa, seisoi pitkä, leveähartiainen ratsumies ovella. Valtiokansleri katsoi kummastuneena mieheen.

Ei ollut tavallista, että joku ilmottamatta astui hänen työhuoneeseensa, varsinkin sitä tietä, jota ratsumies epäilemättä oli tullut ja jota käyttivät yksinomaan valtiokanslerin omat palvelijat. Kuitenkin seisoi ratsumies siinä, äänetönnä ja jäykkänä, ikäänkuin hän olisi kuulunut seinän veistokuviin ja aivan äkkiä tullut työnnetyksi paikalleen. Valtiokansleri odotti kotvasen saadakseen kuulla hänen asiansa, mutta kun niin ei tapahtunut, kysyi hän vihdoin mieheltä, mitä tämä tahtoi.

"Konnantyö!" sopersi ratsumies, aivan kuin hänen olisi vaikea saada sana huuliltaan.

"Rakas ystävä!" lisäsi valtiokansleri, "jos olet päässyt jonkin sellaisen jälille, joka koskee sinua itseäsi, niin ilmota se kapteenillesi tai everstillesi… tai onko tarkotuksesi kääntyä erityisesti minun puoleeni?… Mikä on nimesi ja mistä olet?"

"Städ, armollinen herra, on nimeni ja kotoisin olen Svenarumin pitäjästä Smålannista… ja nyt on asianlaita siten, että…" Sanomalla nimensä ja syntymäpaikkansa näytti hän saaneen kielensä kantimet heltiämään, mutta sitte pysähtyi hän yhtäkkiä uudestaan, ja valtiokanslerin täytyi uudelleen kysyä, mitä hän oikeastaan tahtoi.

"Nähkääs, minulla on kauan ollut vähän käniä Hammarille", sanoi hän vihdoin, "ja nyt on asia niin että hänet aiotaan ampua huomenna… mutta se on huutava vääryys eikä se saa tapahtua, niin totta kuin olen hänen lähin miehensä rivissä…"

Städ kertoi vähitellen ja monta kertaa keskeyttäen juttunsa ja syyn, miksi hänellä oli "vähän käniä" Hammarille, jonka jälkeen hän lisäsi:

"Ja nyt, armollinen herra, löin minä ensiksi eikä hän, ja tahdon nyt myöntää, että Hammar on muhkea poika, ja hän osaa hoitaa miekkaa yhtä hyvin kuin minä, ja paremminkin… ja sentähden jääkööt vihottelut, ja nyt tiedätte kaiken, ja jos joku henki on hukattava, niin on se minun eikä Hammarin… hänellä onkin pää ja silmäpari, joka näkee sakeimmankin pimeyden lävitse, niin että hän voi, mikäli elää ja terveenä on, olla valtakunnalle suuremmaksi hyödyksi kuin minä voin…"

Valtiokansleri katsoi ilmeisellä mieltymyksellä kalpeaan ratsumieheen, jonka kivikovan pinnan alla piili niin paljo tunteellisuutta, ja koska, kentiesi juuri tämän johdosta, hänen mielensä kiintyi enemmän kuin muuten oli tavallista niin hyvin Städiin kuin hänen kuolemaan tuomittuun toveriinsakin, kysyi hän lähemmin, mikä oli aiheuttanut kaksintaistelun. Städ alkoi änkyttää ja näytti hänen nyt olevan vaikeampi kuin ennen saada ilmoille mitä hän tahtoi sanoa.

"Kuuriruhtinas", alkoi hän, ja valtiokanslerin uudistetun kysymyksen johdosta sanoi hän ikäänkuin selittääkseen mitä hän tarkotti kuuriruhtinaalla, "niin, Olut-Yrjö tietysti… nähkääs, olin menossa suoraa päätä ottamaan hänet hengiltä…"

"Mies, mitä rohkenet sanoa…?" huudahti kansleri hypähtäen tuoliltaan.

"Joo, tahdoin murhata kuuriruhtinaan", sanoi Städ aivan tyynesti. "Tietysti rehelliseen tapaan, armollinen herra, ruotsalaiseen tapaan… tahdoin sanoa hänelle totuuden suoraan vasten kasvoja, tahdoin sanoa, että nyt kohtaamme toisemme armollisen herramme, autuaan kuningasvainajan edessä, taivaassa Jumalan luona, ja niin antaa hänelle rehellisen, ruotsalaisen iskun läpi pelkurisydämen… ja sitte, kun olisin ollut kuollut, sillä sen voin hyvin käsittää, ettei henkeni sen jälkeen olisi paljoa maksanut, olisin kai sentään kerrankin saanut etusijan Hammarin rinnalla, ajattelin… mutta nyt en enää sitä ajattele, ja nyt on kuten on, ja mikä on oikein, on oleva oikein…"

Kummissaan kuunteli valtiokansleri rohkeaa ja omituista päätöstä, jonka kilpailuhalu oli synnyttänyt jäykän sotilaan mielessä, ja hän näytti tarkoin harkitsevan kaikkea yksikseen. Vihdoin kysyi hän, kuinka Städ oli voinut päästä leiristä ja kuinka hän oli aikonut menetellä päästäkseen vaaliruhtinaan luo. Mutta Städ otti aivan tyynesti esiin ratsumestarilta saamansa kirjeen ja kertoi lisäksi kuinka oli saanut sen. Valtiokansleri aikoi kysellä enemmän, kun ovi aukeni ja muuan vahtiupseeri astui huoneeseen ja ilmotti joukon everstejä, jotka pyrkivät viipymättä valtiokanslerin puheille. Tämä ei näyttänyt kiirehtivän vastaamaan, vaan kääntyi ratsumieheen, lähettääkseen hänet ensin pois; mutta hänen huuliltaan ei ehtinyt päästä sanaakaan, kun ilmotetut everstit ja kenraalit näyttäytyivät ovessa, tunkeillen synkin katsein ruotsalaisen valtiokanslerin eteen odottamatta hänen suostumustaan ottaa heidät vastaan.

Städ vetäytyi takaisin sitä ovea kohden, jonka kautta hän oli tullut huoneeseen, mutta hän ei poistunut huoneesta, vaikkakin suuri esiinpistävä takka suojeli hänet toisten katseilta, niin että he puhuivat ja toimivat täysin vakuutettuina, että olivat valtiokanslerin kera yksin. Tämän katse hipaisi tyynesti ylpeitä herroja ovella, ja sellaisen vaikutuksen teki tämän miehen pelkkä näkeminen, sellainen majesteetillisuus oli koko hänen olennossaan, että tuimat sotilaat seisoivat hetken aikaa neuvottomina, ikäänkuin hämmästyksen lyöminä oman hankkeensa johdosta. Moni silmä ei voinut kestää vanhan valtiomiehen tyyntä, mutta tutkivaa ja lisäksi nuhtelevaa katsetta, miehen, jonka nimeä he niin monien vuosien kuluessa olivat tottuneet kunnioittamaan; moni arpinen poski hehkui purppurassa ja moni jalka jo liikahti tehdäkseen kokokäännöksen. Silloin astui eversti Krokow esiin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen äänensä vapisi, kun hän puhui, samalla kuin hänen silmänsä ikäänkuin ponnistivat viimeiset voimansa kohotakseen kohtaamaan valtiokanslerin katseen. Mutta miehellä oli sellaista rohkeutta, jota epätoivoinen yritys vaatii, ja kun hän oli päässyt niin pitkälle, että hän rohkeni katsoa jaloa vastustajaansa silmiin, tuli julkeus hänelle avuksi, eikä hän luonut enää silmiään maahan.

Hän esitti aluksi yleisen kuvan silloisesta asemasta ja siirtyi vähitellen yksityisempiin seikkoihin, kunnes hän vähitellen joutui heidän esiintymisensä tarkotukseen valtiokanslerin luona, ja epäröimättä, miltei terävällä katseella ja äänellä, esitti hän ne vaatimukset, jotka saksalaiset kenraalit ja everstit asettivat Ruotsin hallitukselle ja valtiokanslerille, tämän asiamiehelle. Hänen lopetettuaan seurasi yleinen hiljaisuus, ja kaikkien silmät suuntautuivat valtiokansleriin. Kuten lauma pelästyneitä puhveleja, kun rohkein niiden joukosta uskaltaa pysähtyä ja kääntyä vihollistaan vastaan, vähitellen hiljentää vauhtiaan, kääntyy ympäri ja vitkasteltuaan lopulta karkaa yhdestä tuumin siihen suuntaan, jonka johtaja on määrännyt, niin nousi täälläkin vähitellen katse katseen jälkeen lattiasta, niiden ilmeet vaihtuivat pelosta ja kunnioituksesta vihaksi ja nuhteeksi, ja lopulta pysähtyivät ne taisteluun vaatien saaliiseensa.

Akseli Oxenstjernan kasvoilla ei saattanut huomata vivahdustakaan, joka olisi pienimmälläkään tavalla ilmaissut, mitä hänen täytyi tuntea sydämessään kuullessaan everstin puhetta, joka oli ilmaus herrojen aamulla tekemästä päätöksestä.

"Lyhyesti, eversti Krokow", sanoi hän, "Akseli Oxenstjerna, Ruotsin valtakunnan kansleri, on teidän vankinne… sitäkö olette tullut minulle ilmottamaan?"

"Jaa!" vastasi eversti. "Meidän täytyy mennä äärimäisyyksiin, se on aina keino saavuttaaksemme sen päämäärän, jonka puolesta tahdomme uhrata henkemme ja veremme."

"Hyvä, eversti, mutta minä tiedän toisenkin keinon", jatkoi valtiokansleri leimuavin silmin, "tiedän toisenkin keinon saavuttaaksenne päämäärän, jonka puolesta tahdotte uhrata henkenne ja verenne… että pidätte lujina ne lupaukset ja valat, jotka olette vannoneet, että hylkäätte ne neuvot, joita nyt suositte, mutta jotka aikalaisten ja jälkeentulevien edessä ovat painavat teihin kavaltajan polttomerkin. Mitä… voitteko hetkistäkään luulotella, että isänmaanne on saavuttava vapauden ja rauhan, nämä kallisarvoiset asiat, joita te kaikki ikävöitte, voitteko luulotella, että Saksanmaa on saavuttava tämän päämäärän, jos te Saksin vaaliruhtinaan kera auliisti taivutte katolisen keisarin mielivallan alle… Ja mitä ajattelette sitte siitä uskon ja tunnustuksen vapaudesta, jonka lipulle me kaikki olemme vannoneet uskollisuutta, jonka puolesta suuri manalle mennyt kuninkaamme uhrasi henkensä? Luuletteko, että tämä vapaus saavutetaan siten, että te häpeämättä tahdotte rikkoa pyhimmät valat ja sitoumukset…? Voitte olla varmat siitä, etteivät lupauksenrikkojain saastutetut kädet voi konsanaan kannattaa pyhää asiaa… Ja sentähden kuulkaa sanani ja harkitkaa niitä tarkoin… vielä on aikaa peräytymiseen… ottakaa sananne takaisin ja ajatelkaa, että mitä me nyt toimimme, se on kerran alistettava tulevaisuuden lahjomattoman tuomion alaiseksi… ottakaa sananne takaisin, ja mitä nyt olette tulleet lausuneeksi jalon mielen kuumeisessa levottomuudessa ja jännityksessä, toivoen kerrankin saavuttavanne korkean päämääränne, sitä ei tulla lukemaan teille pahaksi, enkä minä sitä koskaan muista muuten kuin, kuten nyt olen sanonut, todistuksena siitä, mihin jalotkin miehet voivat tapausten ja toiminnan ahdingossa joutua."

Jos nämä sanat olisi lausuttu yksitellen näille miehille, olisi epäilemättä valtiokansleri saavuttanut tarkotuksensa ja asiat painautuneet entiseen luonnolliseen uomaansa, mutta nyt pidättivät he toinen toistaan, kukaan ei uskaltanut rikkoa tehtyjä keskinäisiä sitoumuksia, ja sille ainoalle heistä, joka uskalsi johtaa puhetta, oli yksityisesti enemmän hyötyä siitä, jos heidän aikeensa onnellisesti vietiin perille. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt lausua mitään enempää, käänsi valtiokansleri herroille selkänsä ja meni muutamaan sisempään huoneeseen. Hänen katseensa oli hetkisen viivähtänyt vanhassa eversti Winckelissä, ikäänkuin hän olisi tahtonut tätä erityisesti puhutella, mutta sitte poistui hän. Everstit ja kenraalit seisoivat ilmeisesti neuvottomina, ja useammat nostelivat jo jalkojaan seuratakseen poistunutta, erittäinkin sinisen rykmentin eversti, joka kenties elävämmin muisti käytyjen taistelujen loiston ja ne siteet, joilla nämä taistelut ja sankarikuninkaan muisto sitoivat yhteen hänen sotilaansa: ja kohtaus valtiokanslerin kanssa näiden tunteiden vaikutuksen alaisena olisi saattanut murtaa rikki salaliiton. Mutta silloin otti eversti Krokow sananvuoron, ja hän osasi niin kietoa horjuvamieliset, että hän sai tahtonsa lävitse ja päätettiin asettaa luotettavia vahteja Krokowin omasta rykmentistä sen talon ympärille, missä valtiokansleri asui.

Städ oli ollut tämän kaiken hiljaisena ja näkymättömänä todistajana, ja tälle jäykälle, hidastuumaiselle miehelle, jonka tahdonsuunnan yleensä määräsi enemmän vaisto kuin harkitseminen, selkeni asia, joka hänelle kentiesi ainaiseksi olisi jäänyt pimeäksi, jolleivät tämän päivän tapahtumat ja se suonenisku, jonka hän oli saanut, olisi ikäänkuin virittäneet hänen mieltään erityiseen herkkyyteen, jollainen tavallisesti ei tullut hänen osakseen. Hän hiipi ulos ja onnistui huomaamatta pääsemään kadulle. Hänen askeleensa olivat hieman veltot verenvuodon tähden, ja turvonnutta käsivartta särki kovasti, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan käveli kuumeisella joustavuudella katua eteenpäin. Saavuttuaan asuntoonsa otti hän laukustaan nahkakukkaron, jonka hän kiireesti avasi. Se oli täynnä kiiltäviä kultarahoja, osaksi hänen monivuotisen säästäväisyytensä ja kieltäymystensä hedelmiä. Hän pisti sen taskuunsa, riensi talleihin ja satuloi, niin nopeasti kuin hänen kipeä käsivartensa salli, Hammarin hevosen, tarttui ohjaksiin ja talutti sen Witten asunnolle, missä hän sitoi sen porraspieleen. Sen jälkeen käveli hän katua myöten suuren, synkän talon luo, joka ei ollut varsin kaukana, ja kolkutti portille.

Vanhanpuoleinen mies tuli suuri avainkimppu kädessään ja avasi, ja Städ pyysi, että hänet vietäisiin Hammarin luo. Siihen ei mies suostunut, mutta lopuksi onnistui Städ käyttämällä sitä kaunopuheisuutta, joka hänen nahkakukkaronsa sisällöllä oli, saamaan tahtonsa lävitse, ja hetkistä myöhemmin seisoi hän kalpeana ja kookkaana vangitun, kookkaana tuomitun toverinsa edessä. Mutta täällä näytti hänen olevan vaikeampi kuin konsanaan saada sanaakaan huuliltaan, ja jos pimeässä huoneessa olisi ollut valoisampaa, olisi Hammar huomannut, kuinka suuret kyynelet raskaasti vierivät Städin poskia ja partaa pitkin. Nyt ei hän sitä nähnyt, ei edes tiennyt, kuka hänen luoksensa tuli, ja pysyi sentähden vaiti. Städin epätoivoinen yritys saada suustaan joku käsitettävä sana, josta yrityksestä kuitenkin sukeutui rajulta nyyhkytykseltä kuuluva ääni, johdatti äkkiä Hammarin ajattelemaan, että hänen luonaan tosiaankin oli Städ.

"Sinäkö se olet, Städ?" kysyi hän.

"Niin!" vastasi Städ. "Ja minä vaihdan paikkaa sinun kanssasi, ja huomenna ammutaan minut, eikä sinua, minä olen ollut valtiokanslerin luona…"