← Table of contents
Eversti Stålhammar

I. (continued 3)

Lauri Soini translation

Mutta nyt muutti sota muotoaan. Keisari Ferdinand oli itse sotajoukkonsa mukana, ja hän päätti uskaltaa kaikkensa ottaakseen Egerin takaisin. Tämän johdosta syntyi joukko pieniä, mutta tulisia ja usein verisiä taisteluja, vaikkei niistä koskaan tullut ratkaisevaa ottelua. Niiden aikana alkoi ruotsalaisten soturien keskuudessa liikkua eriskummainen satu linnanrouvasta, joka parisen sataa vuotta takaperin, jolloin Böhmissä olivat samoin raivonneet veriset uskonsodat, oli julmalla tavalla murhattu, mutta jonka henki ilmestyi iloitakseen totuuden voitosta eksytysten ja pimeyden ylitse. Tuskin olivat torvet toitottaneet hyökkäykseen ja rummut alkaneet päristä ja ensimäiset laukaukset paukkua, ennenkuin saattoi varmasti odottaa näkevänsä joltakin metsäkukkulalta valkopukuisen, hunnutetun haamun istuvan valkoisen hevosen selässä ja tarkkaavasti seuraavan taistelun kulkua. Moni väitti nähneensä, kuinka kummitushevonen korskui tulta ja kuinka sen silmät loistivat kuin kaksi tähteä taivaalla yön pimeydessä. Sillä kun taistelu oli lopussa ja kentällä makasivat vain kuolleet, silloin leijaili haamu keveästi sen ylitse eteenpäin, pysähtyi jokaisen ruumiin luona, ja jokainen, joka silloin oli ulkona — ja sellaisia, jotka ryöstivät kuolleita, oli silloin suuri paljous — perääntyi ehdottomasti väristen niiltä paikoin sotakenttää, joilla linnanrouva liikkui, vaikkeikaan hänen läsnäolonsa saanut heitä kokonaan luopumaan hirvittävästä ammatistaan. Nämä tarut liikkuivat kauan miehistön kesken, ennenkuin ne tulivat upseerien korville, eivätkä ne sittekään herättäneet heissä erityistä huomiota, sillä sellaiseen oli nyt niin totuttu tämän sodan aikaan, että pikemmin olisi herättänyt kummastusta, jos tällaisia ilmiöitä ei olisi ensinkään näyttäytynyt.

Niin läheni joulukuu loppuaan. Silloin laadittiin ruotsalaisessa päämajassa suunnitelma keisarillisten yllättämiseksi ja jos mahdollista keisarin itsensä vangitsemiseksi. Vihollisten etuvartio oli ainoastaan puolen peninkulman päässä ruotsalaisten leiristä, ja Helmud Wrangel sai tehtäväkseen käydä 2,000 ratsumiehen kera tämän etuvartion kimppuun ja siepata sen vangiksi, minkä jälkeen hänen heti oli ilmotettava sotamarskille asian päätöksestä, jolloin tämä ryntäisi esiin koko ruotsalaisen sotajoukon kera.

Kuumeisella ihastuksella järjesti Helmud Wrangel kesäkuun 29 p:nä illalla ratsumiehiään, ja kun kaikki oli kuten pitikin, läksi hän taipaleelle. Oli tavattoman pimeä yö, joka oli yritykselle suuressa määrin suotuisaa, niin että torkkuva keisarillinen etujoukko, joka kaikista vähimmän aavisti niin äkillistä yöllistä hyökkäystä, oli miltei taistelutta pakotettu antautumaan vangiksi. Tämä ei kuitenkaan ollut lainkaan Dulle Wrangelin makuun. Hän tahtoi kuulla miekkojen kalskuvan ja luotien vinkuvan, muuten koko yritys ei ollut mistään kotoisin. Hän käski sentähden laskettaa eteenpäin, ja kun aurinko nousi, ratsasti hän täyttä laukkaa vihollisleirin sydämeen. Tämä kaareutui pitkänä rivinä muutamien talojen ympärille, ja parhaimmassa näistä taloista asui keisari itse. Täälläkään ei oltu lainkaan aavistettu moista rohkeutta eikä osattu sitä varoa, ja ruotsalaiset ratsumiehet seurasivat everstiään kuin olisivat hänen kanssaan olleet yhtä luuta ja lihaa, saman hengen elähyttämät, yhtä varmat voitosta.

Niin tulivat he yhä lähemmäksi keisarin asuntoa.

"Reippaasti eteenpäin, pojat!" huusi Dulle Wrangel. "Ja me teemme vuosisadan suurimman urotyön!"

Silloin nähtiin miehen rikkaasti kullalla koristellussa yönutussa hyppäävän eräästä keisarin asunnon ikkunasta. Häntä seurasi muutamia harvoja asestettuja miehiä ja vähän matkan päässä leirissä kuuluttiin hälytettävän ratsaille.

"Se on keisari!" kuului joku huutavan ruotsalaisten äärimäisellä vasemmalla sivustalla, johon pakenijat selvästi näkyivät, kun taasen ne, jotka ratsastivat oikealla, jossa Helmud Wrangel itse oli, eivät nähneet heistä mitään. Eversti kuuli kuitenkin huudon ja riensi salaman nopeudella ratsumiestensä editse vasemmalle. Hän näki muutamain miesten syöksevän eteenpäin, ja hän tunsi heidät ja huudahti:

"Hyvä, Hammar! Käy kimppuun Städin kera, niin sieppaatte hänet, kuka hän sitte lieneekin" — lisäsi hän itsekseen. Sillä ne, joille hän huusi, ja heidän seuraajansa olivat jo aikoja ennen kadonneet hänen näkyvistään, ja samassa sai hän aivan toista ajateltavaa. Muuan vihollisten ratsurykmentti kirkkaassa haarniskassa ratsasti pitkässä rivissä ruotsalaisia vastaan ja sieltä ja täältä leiristä kuului useampaan kertaan hälytyssoittoja. Dulle Wrangel hieroi käsiään tyytyväisyydestä ja näytti niin tuimalta ratsunsa selässä istuessaan, että olisi voinut pelottaa itsensä paholaisenkin. Nyt saisi hän kyllikseen miekanmittelystä ja verestä. Syntyi tulinen taistelu, mutta oli luonnollista, ettei pieni ruotsalainen sotavoima voinut vetää vertoja koko keisarilliselle sotajoukolle, vaan sai kiittää onneaan, jos jokseenkin ehein nahoin voi vetääntyä takaisin vihollisleiristä.

Mutta Hammar ja Städ ja heitä seuraava kourantäysi ratsumiehiä saivat kuumemman kylvyn. Talosta paennut oli tosiaankin keisari. Eräällä paikalla, missä useammat tiet risteilivät pikkukylän reunimmaisten talojen ympäri, kadottivat he hänet näkyvistään. Mutta pian näkivät he jälleen kullalla kirjaillun yönutun, ja he seurasivat häntä itsepintaisuudella, joka olisi ansainnut paremman onnen. Sillä kun he peninkulman matkan ratsastettuaan vangitsivat pakenijan, huomasivat he pettyneensä. Kullalla kirjailtu yönuttu peitti muuatta keisarin seurueeseen kuuluvaa upseeria, ja tämä, joka nyt katsoi herransa välttäneen vaaran, kertoi, että keisari oli lähtenyt toista tietä, suostuttuaan ensin uskotun upseerinsa pyyntöön, että tämä ajajia eksyttääkseen ottaisi hänen yönuttunsa. He seisoivat hetken neuvottomina, mitä tekisivät. Mutta sitte pakotti Hammar upseerin sanomaan, mitä tietä keisari oli lähtenyt, ja niin vähän toiveita kuin hänellä olikin saavuttaa tarkotuksensa, päätti hän kuitenkin lähteä siihen suuntaan, jollei muun vuoksi, niin tätä kiertotietä palatakseen ruotsalaiseen leiriin. Upseeri oli täysin vakuutettu, ettei keisaria voitu saavuttaa ja että, vaikkapa niinkin kävisi, ympäröisi häntä riittävä voima vastustaakseen tätä harvalukuista vihollissakkia, ja sentähden ei hän epäröinyt antaessaan niitä tietoja, joita Hammar vaati.

Heidän täytyi ratsastaa raivaamattomia polkuja tiheäin metsien lävitse, ja vasta päivän käännyttyä iltapuolilleen he saapuivat tielle, jota keisari upseerin lausunnon mukaan oli ratsastanut. Nyt olivat he kuitenkin likipitäen luopuneet toivosta tavata ajamansa rauhotetun otuksen. Sillä oli liiankin todennäköistä, että hän oli jo palannut omiensa luo tai sitte jatkanut pakoaan Pragiin, ja kummassakaan tapauksessa ei heillä ollut mitään muuta tehtävää kuin parhaimmalla tavalla raivata itselleen tie maanmiestensä luo. Kuitenkin leiriytyivät he metsään levähtääkseen ja antaaksensa väsyneiden hevostensakin hieman puhaltaa. Seutu sopi oivallisesti öiseen hyökkäykseen. Se oli mitä metsäisin ja läpipääsemättömin tienoo Böhmerwaldissa.

Ja yö tuli, ja kuu nousi heleänsiniselle taivaalle ja tuuli suhisi niin surusointuisesti korkeissa tummissa puissa. Silloin kuului lähestyvän ratsujoukon kavioiden kapse. Saattoi nähdä heidän lähemmäksi tultuaan, että niitä oli vähintään sata hevosta.

"Sieltä tulee keisari!" kuiskasi Hammar Städille, ja tämä nyökkäsi päätään.

Oltiin hetkinen kiihkeässä jännityksessä. Mutta vihdoin sanoi Hammar:

"Jos tahdot kuten minä, Städ, niin uskallamme yrittää… Hakkaa ympärillesi toisten kanssa, niin minä otan keisarin."

Taasen nyökkäsi Städ myöntävästi, ja hetkisen jälkeen törmäsi pieni ruotsalainen ratsumiesjoukko hurjasti huutaen metsänrinnettä myöten tielle. Hämmästys, ällistys valtasi keisarilliset, ja epäilemättä olisi täälläkin tehty yksi niitä satumaisia urotöitä, joita seuraavat ajat kertovat Ruotsin kuninkaasta ja hänen sinisistä pojistaan, jollei onnen hymyillessä suopeimmillaan olisi muuan vangituista keisarillisista neuvotellut ulos metsästä ja huutanut omilleen, ettei ruotsalaisia ollut enempää kuin mitä näkyi. Nyt syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta. Keisarillisten rohkeus palasi, kun he kuulivat, että heillä oli vain nämä kaksikymmentä ratsumiestä vastassaan eikä takana — kuten he ensin olettivat — odottanut suurempaa vihollisvoimaa, ja he sulkivat tiheän piirin näiden muutamain, kuolemaa halveksivaan ruotsalaisten ympärille. Nämä taistelivat kuin jalopeurat, ja monet viholliset makasivat jo maassa verissään, ennenkuin näytti edes mahdolliseltakaan heitä kesyttää. Mutta vihdoin kaatui Hammar ratsunsa selästä. Städ hakkasi ympärilleen kuin vimmattu, ja kasa ruumiita makasi näiden kahden ympärillä. Silloin sattui Städiinkin miekanpisto, ja hän kaatui. Nyt antautui viisi jälellä olevaa ruotsalaista vangeiksi, ja keisari oli pelastettu ja vihollinen ratsasti tiehensä, kuun heittäessä kylmiä säteitään paikalle, jossa Hammar ja Städ olivat uskaltaneet ryhtyä veriseen leikkiinsä.

Mutta silloin näyttäytyy valkoinen haamu, vielä valoisampana ja läpinäkyvämpänä kuun säteissä, hän, joka tarun mukaan seurasi jokaista ottelua ja näyttäytyi taistotantereella yhtä varmasti kuin jokainen oikeauskoinen soturi toivoi saavansa katsella Jumalaa kasvoista kasvoihin päätettyään vartionsa täällä maan päällä. Äänetönnä kuin henki laskeutuu hän korkean salkonsa selästä ja leijailee eteenpäin yli tien, jolla kaatuneet nukkuvat raskasta untaan. Jokaisen ruumiin luona kumartuu hän maahan, sivelee kädellään pois, jos mitä on peittämässä elottomia kasvoja, ikäänkuin hänelle olisi nautinto lukea elämän satua näistä sammuneista silmistä.

Äkkiä pysähtyy hän ja kuuntelee ja kääntyy ympäri. Kuoleman korahdus, jonkun kaatuneen suonenvedontapainen nytkähdys, soturin, jonka henki kenties juuri nyt irtaantui maallisen elämän kahleista, veti hänet sinne päin. Ja vielä kerran pysähtyy hän ja kuuntelee ja painaa kätensä sydäntään vasten. Muuan ääni puhui ja eräät silmät katselivat häntä aivan hänen jalkojensa edessä.

"Hammar!" sanoi ääni. "Hammar… missä olet, en voi ottaa askeltakaan ilman sinua, ja varmaankin olemme nyt taipaleella taivaan valtakuntaan, sillä minä näen hänet… linnanrouvan… näen hänet selvään, ja silloin ei liene pitkä matka Pyhän Pietarin luo… mutta puhuthan puolestani, Hammar… saan kai silloin jäädä oven suuhun, luullakseni… sano, Hammar, puhuthan puolestani!"

Ja valkoinen haamu siirtyi eteenpäin, kuten ajatus lentää rakastettuaan kohtaamaan, ja hän kumartui alas ja nosti hiljaa, niin hiljaa kuin kukan nostaa hyväilevä tuuli, muutaman kalpean pään läheltä sitä paikkaa, jossa puhuja makasi. Mutta näiden kasvojen piirteistä ei hän lukenut ainoastaan kuoleman kylmää kirjotusta, hän painoi kiihkeästi poskensa kuolleen poskea vasten, ja hän päästi huokauksen, niin syvän, niin sydäntä viiltävän kuin ainoastaan elävä ja rakastava olento voi.

* * * * *

Vaikkakin Dulle Wrangelin vietteli hänen tulisuutensa menemään sotamarskin määräysten ylitse ja hän siten esti koko keisarillisen sotajoukon hävityksen, joka kenties olisi saatu tulokseksi, jos kaikki olisi käynyt laskujen mukaan, niin voitettiin kuitenkin se, että keisari lähti liikkeelle Egeristä ja vetääntyi eteläänpäin Tribeliin, pieneen linnaan Piisin pohjoispuolella. Täällä jatkettiin samaa nälkäsotaa kuin Egerin tienoillakin, ryhtymättä ratkaisevaan otteluun.

Eräänä päivänä, elokuun 12 pnä, oli muutamia upseereja kokoontunut juominkeihin, joista tuli hurjan huimat, kuten aina, milloin Dulle Wrangel oli mukana. Kokkapuheet ja mehevät jutut seurasivat toisiaan. Ei edes pyhiä asioitakaan jätetty kajoamatta, ja hopeaiset ja kultaiset, kallisarvoisilla kivillä koristellut alttarikalkit, jotka olivat otetut saaliiksi joistakin kirkoista tai luostareista, mutta joita täällä käytettiin juomamaljoina, antoivat aihetta pöyristyttäviin kertomuksiin tästä pitkällisestä sodasta.

Hurjat teot, joissa halaistut pääkallot ja häväistyt naiset olivat pääsisältönä, johtivat vähitellen keskustelun naiselliseen kauneuteen, ja kukin kehui omaa ihannettaan oivallisimmaksi. Dulle Wrangel oli sillaikaa istunut vaiti ja antanut katseensa viipyä kuohuvalla viinillä täytetyssä maljassaan. Mutta äkkiä nosti hän päänsä pystyyn ja huudahti säkenöivin silmin:

"Niin totta kuin elän, ei koko kristikunnassa ole kuin yksi ainoa kaunis nainen, ja hän on vaalea ruotsalainen tyttö vanhassa linnassa Egerin varrella."

"Neitsyt Anna?" kysyi majuri Krokow ja katsoi tutkivasti everstiin. "Majuri Bertil Niilonpojan veljentytär?"

"Niin", vastasi eversti. "Ja sen vastaan hengelläni ja verelläni!"

"Olette oikeassa", palasi majuri juttuun ilkeästi hymyillen. "Olette oikeassa, jos sanotte, että hän on ollut kaunein. Sillä minusta ei perhosta, jonka siivet ovat kadottaneet ensimäisen kultajauheensa, voi enää sanoa kauniiksi, menenpä niin pitkälle, etten tahdo edes antaa nimeä kukalle, jonka ensi tuoksun ovat yölepakon siivet pyyhkineet pois…"

"Majuri von Krokow!" puuskahti silloin Dulle Wrangel ja nousi pöydästä koko pituuteensa. "Ne sanat saatte ottaa takaisin tai vastata niistä miekka kädessä!"

"Aina otatte te asian niin kuumasti", vastasi von Krokow, vielä hymyillen — "kuitenkin olen valmis kohtaamaan teitä, missä ja milloin itse tahdotte, jos todellakin pidätte kiinni väitteestänne!"

Kaksintaistelun aika määrättiin. Dulle Wrangel tahtoi, että sen piti tapahtua heti, mutta toiset olivat sitä mieltä, että se tapahtuisi vasta seuraavana aamuna ja tulisen everstin täytyi harmikseen mukaantua heidän tahtoonsa. Hän tyhjensi maljansa kerta siemauksella ja poistui seurasta. Joku hetki myöhemmin, kun hän istui teltassaan, ilmotettiin majuri von Krokow, ja hän sai heti tulla sisään.

Ensimäisten jäykkien tervehdysten jälkeen alkoi majuri puhua heidän riidanaiheestaan ja esittää niitä syitä, joihin hänen lausuntonsa Anna Skyttestä nojautuivat, ja merkillistä kyllä antoi eversti hänen puhua loppuun häntä pienimmälläkään sanalla keskeyttämättä.

Tämä teki majurin yhä varmemmaksi juomaseuran juttujen aikana muodostamassaan mielipiteessä, että hän huiman hurjapäisestä everstistä oli saanut sielunheimolaisen. Tämän mielipiteen varaan, joka perustui ihmisen tavalliseen taipumukseen arvostella muita itsensä mukaan, oli von Krokow rakentanut suunnitelman kostaakseen Annalle, joka oli halveksinut hänen rakkauttaan, ja samalla kertaa tyynnyttääkseen omia himojaan. Jos hänellä olisi liittolaisenaan se, jota hän piti suositumpana rakastajana, katsoi hän varmasti voivansa houkutella Annan ansaan ja toi sentähden lopuksi avomielisesti esiin kaiken, mitä hänellä oli sanottavaa.

"Niin on asianlaita, eversti", sanoi hän. "Kaunis neitsyt Anna jättää kauneutensa alttiiksi hylkyväelle, ja tämän johdosta täytyy jokaisen ritarin tuntea itsensä loukatuksi ja kehotetuksi kostoon… Ja nyt, eversti, jos tahdotte kuten minä, niin on miina valmis räjähtämään… Ryöstämme hänet, pakotamme hänet tunnustamaan häpeänsä, ja sitte…"

"Ja sitte…?" kysyi eversti kumealla, yksikantaisella äänellä.

"Sitte jatkakoon hän kurjaa elämäänsä leirin irtolaisnaisten joukossa!"

Eversti hypähti nopeasti pystyyn, kun hän kuuli nämä kylmät ja matalaa ja halpaa mieltä todistavat sanat, ja hän seisoi leimuavin kasvoin von Krokowin edessä. Tämä kalpeni ja tahtoi astua askeleen takaperin, mutta samalla hän sai niin navakan korvapuustin, että hän horjahti maahan. Ennenkuin hän ehti nousta ja selvitä hämmennyksestään oli Dulle Wrangel ulkona, ja tuossa tuokiossa istui hän ratsailla ja kiiti täyttä laukkaa pohjoista kohden vanhaan linnaan, jossa oli hän, ainoa tyttö, joka oli saanut hänen sydämensä lämpimämmistä tunteista sykähtelemään.

Kohta tämän jälkeen nähtiin myös majuri von Krokowin ratsastavan samaa tietä, mutta häntä seurasi pari palvelijaa.

Oli jo myöhä, kun Dulle Wrangel saapui linnaan. Hän ei ollut sinne astunut jalkaansa siitä päivin, kun hän ilmaisi rakkautensa, eikä hän olisi koskaan enää siellä käynyt, jolleivät majurin sanat olisi herättäneet halua varottaa ja pelastaa tätä naista, jota hän ei koskaan lakkaisi rakastamasta, niin kauan kuin hänen sydämensä sykki, vaikkapa tämä ei koskaan tulisikaan kuulumaan hänelle. Linnanpihalla seisoi kaksi satuloitua hevosta, joita piteli muuan kookas ratsumies, joka kohta herätti everstin huomiota, vaikkakin side hänen päänsä ympärillä aluksi eksytti hänen tarkkaa muistoaan ja sai aikaan, ettei hän heti tuntenut miestä. Mutta kun hän oli laskeutunut hevosensa selästä ja tullut aivan hänen luoksensa, tunsi hän hänet.

"Mitä, oletko se sinä, Städ", kysyi hän, "ja mitä teet täällä?"

"Kiitos kysymästä", vastasi Städ tyynesti ja kuivasti kuten tavallisesti. "He ovat paikanneet minut kokoon nyt, mukamas, jotta minä kestänen vielä ottelun tai parisen…"

Edelleen kyseltyään sai eversti lopulta selvän hurjasta taistelusta heinäkuun 30 päivän illalla, jolloin Hammar ja Städ parinkymmenen ratsumiehen kera tahtoivat siepata keisarin, joka ratsasti sadan ratsumiehen suojelemana, ja hän hymyili sen kuullessaan aika lailla ja taputti Städiä olalle. Städ kertoi myös, kuinka hänet ja Hammar ihmeellisellä tavalla oli tuotu tänne linnaan ja täällä hoidettu ja vaalittu, niin että he nyt saattoivat ajatella jälleen palaamista sotaväkeen.

"Ja missä on Hammar?" kysyi eversti.

"Hän on linnanrouvan luona, kummituksen, jonka hän aikoo naida… Nähkääs, sen ovat he tuumineet nyt, kun neitsyt on paikannut ja laastaroinut meitä molempia… He ovat vanhat tutut keskenään, aina lapsuudesta saakka, nähkääs, ja nyt oleskelevat he parasta aikaa linnan puutarhassa!"

Dulle Wrangelin aivoissa alkoi pyöriä ympärinsä. Hän oli kuullut tarun valkoisesta haamusta, joka seurasi ruotsalaista sotajoukkoa, ja hän alkoi himmeästi aavistaa, että tämä et ollut kukaan muu kuin Anna ja että se rakkaus, josta neitsyt oli puhunut hänelle, kohdistui aivan toiseen kuin siihen kurjaan, jolle hän parisen tuntia sitte oli antanut niin tuntuvan ojennuksen. Hän riensi kiireisin askelin linnan puutarhaan tavatakseen Hammaria ja saadakseen selon häneltä, ennenkuin meni tapaamaan Annaa.

Mutta hän ei ollut kulkenut montakaan askelta ennenkuin hän pysähtyi. Hänen silmiensä eteen avautui taulu, jonka sisällöstä hän sai kaikki tiedot mitkä tarvitsi, vaikkeivät hänen korviinsa olisi saapuneetkaan sanat, jotka tekivät kaiken erehdyksen mahdottomaksi. Laskeutuvan auringon viime säteiden valaisemina seisoivat Hammar ja Anna rinnatusten ja pitivät toisiaan kädestä.

"Niin tulisit kuitenkin omakseni ja Susannan ennustus täyttyisi!" lausui Hammar.

Anna painoi kauniit kasvonsa hänen rintaansa vasten ja katsoi kyynelsilmin häneen.

"Ja otathan nyt Susannan sormuksen muistoksi hänestä ja minusta ja tämän hetken ja lupaukseni merkiksi… Nyt täytyy meidän erota, mutta elinpä tai kuolin, tiedän toki, että sinä olet lupauksellesi uskollinen ja odotat minua, ja me kohtaamme toisemme täällä tai taivaassa…!"

He syleilivät, ja Dulle Wrangel saattoi tuskin temmata irti katsettaan tästä ihmeen kauniista näystä. Kyynel värähti hurjassa silmässä, ja hänen väkevä ruumiinsa vapisi. Mutta sitte kiiti hän pois, hyppäsi hevosen selkään kiirehtien ja hätiköiden, ikäänkuin olisi pelännyt omaa varjoaan, ja lasketti pois linnasta. Oli lauha elokuun ilta, ja tuuli toi niittyjen ja metsän suloisimpia tuoksuja ilmojen teitse linnanmuurin ylitse ja puutarhaan, jossa Anna istui unelmiinsa vaipuneena. Hammar ja hänen ystävänsä olivat poistuneet, ja hän pani niin vähän huomiota ajan kulkuun, että oli jo yö, ennenkuin hän ajatteli lähteä puutarhasta. Silloin lähestyi käytäviä myöten hiljaa hiipien tumma hahmo, joka antoi hänelle kirjeen ja pyysi häntä kiiruhtamaan, koska jokainen silmänräpäys oli tärkeä. Hän riensi huoneeseensa ja luki kirjeen. Se oli eversti Helmud Wrangelilta. Tämä oli haavotettu ja makasi kuolemaisillaan ja pyysi, ettei Anna kieltäytyisi kuulemasta hänen viimeistä ja ainoaa rukoustaan, vaan soisi hänelle hetkisen keskustelun, ennenkuin hän lähtisi täältä. Mitä hänellä oli sanottavaa, koski Annaa itseään lähemmin kuin häntä. Anna aprikoi hetken, jonka jälkeen hän kutsui kirjeentuojan luokseen ja koetti kyselemällä saada tältä selville, kuinka kaikki oikeastaan oli. Tumma mies, joka ulkonäöstään päättäen oli yksityispalvelua, vastasi harvoin sanoin, että everstin kimppuun oli käyty täällä linnan läheisyydessä ja hänet oli viety viereiseen tupaan. Silloin ei Anna enää epäröinnyt. Hän heitti vaipan ympärilleen ja seurasi kirjeen tuojaa. Mutta tuskin oli hän ehtinyt alas jyrkästä mäestä, joka aleni linnan portilta, ennenkuin häneen tarttui mies, joka nousi tien varresta, hänen päänsä käärittiin saaliin ja hän tunsi kuinka hänet nostettiin hevosen selkään. Mentiin eteenpäin vimmatulla vauhdilla, sanomatta sanaakaan hänen tai ryövärien puolelta. Äkkiä huusi ääni, joka hänestä tuntui tutulta, jyrisevän: "seis!" — Vaihdettiin muutamia lyhyitä kysymyksiä ja vastauksia, miekat kalskuivat ja pari laukausta pamahti, ja sitte tarttui joku hänen vyötärönsä ympäri, nosti hänet alas hevosen selästä ja otti saalin hänen päänsä ympäriltä. Paikkaa, missä hän oli, valaisi kirkkaasti kuutamo, ja hän näki edessään Helmud Wrangelin tutut kasvot.

"Tulinpa parhaaseen aikaan, neitsyt Anna!" sanoi hän. "Aikani on laskettu, ja minä viivyn leiristä poissa kauemmin kuin sopii hyvään järjestykseen… Mutta nyt seuraan teitä takaisin linnaan, ja teidän on luvattava minulle, ettette poistu sieltä millään ehdolla, ennenkuin astutte morsiustuoliin… kuuletteko sen, neitsyt Anna, ja tahdotteko luvata minulle sen?"

Anna antoi hänelle kätensä, nousi jälleen hevosen selkään ja he ratsastivat yhtä matkaa linnan portille, jossa eversti uudisti varotuksensa.

"Ja nyt hyvästi, neitsyt Anna", sanoi hän sitte. "Luulen, ettemme enää koskaan näe toisiamme tässä maailmassa!"

Hän katosi yhtäkkiä. Aamulla varhain elokuun 13 p:nä oli hän taasen teltassaan, nipin napin joutuen ottamaan vastaan niitä, joiden oli oltava todistajina kaksintaistelussa hänen ja majuri von Krokowin välillä.

"Ei, hyvät herrat", sanoi Dulle Wrangel heille, "Dulle Wrangel ei taistele majuri von Krokowin kanssa!"

"Mutta kunnia, teidän kunnianne!" väitti muuan vastaan.

"Dulle Wrangelin kunnia…?" toisti eversti nauraen. "Se ei ole paljon arvoinen, mutta niin syvälle en kuitenkaan tahdo vajota, että vedän miekkani maalle, ryhtyäkseni kaksintaisteluun ruotsalaisen sotajoukon kurjimman miehen kanssa."

Hätäiset torventoitotukset ja yhtämittaiset rummun pärrytykset ja huudot: "vihollinen!" katkaisivat herrojen keskustelun. Kukin riensi paikalleen. Vihollinen oli tosiaankin uskaltanut yllättää ruotsalaisen leirin. Urhoollinen Johan de Werth ja Montecuculi ne johtivat keisarilliset tähän uskaliaaseen yritykseen. Pian olivat kuitenkin ruotsalaiset järjestetyt, ja ensimäisenä ryntäsi Dulle Wrangel eteenpäin. Mutta taistelu oli tulinen. Keisarilliset olivat järjestäneet asiansa mitä oivallisimmin, eivätkä he mielellään luopuneet saavutetuista eduistaan. Mieshukka alkoi tulla suureksi ruotsalaisten puolella, ja maa punertui verestä. Vihdoin saapui kuitenkin pari lisärykmenttiä, ja keisarillisten täytyi perääntyä. Mutta useita satoja ruotsalaisia makasi verissään taistelukentällä, ja niiden joukossa oli Helmud Wrangel.

Muutaman ruumiskasan takana makasi urhoollinen eversti kuoliaaksi ammutun hevosensa vieressä. Hurjat kasvot olivat kalpeat ja säkenöivät silmät olivat sulkeutuneet. Hänen päänsä lepäsi Städin sylissä, sillä tämä oli ollut everstin rinnalla, kun murhaava kuula tuli. Hänen edessään oli Hammar polvillaan ja piteli kuolevan kättä. Hänet oli kutsuttu tänne ja hän oli heti saapunut. Vähän loitompana seisoi muutamia ratsumiehiä.

Kun eversti avasi silmänsä, lepäsivät ne hetken Hammarin kasvoilla, ja raukea hymy levisi voimakkaille, mutta kalpeille ja kuoleman kaunistamille kasvoille.

"Kiitos", sanoi hän, "surmaniskusta Oberndorfin luona!… Kentiesi olen nyt sinulle maksanut samalla mitalla! Mutta yhden asian saat minulle luvata… ratsasta heti morsiamesi luo ja menkää vihille… ennenkuin aurinko on laskenut, täytyy sen olla tehty… Vie hänelle terveisiä minulta, älkääkä unhottako Dulle Wrangelia!"

Kuolevan miehen sammuva katse lepäsi kuolinhetkenä sen kasvoilla, joka oli häneltä vienyt hänen ainoan rakkautensa.

Mutta ennenkuin aurinko laskeutui, olivat Pekka Hammar ja Anna Skytte laillisesti vihityt mieheksi ja vaimoksi.

5.

ENNEN JA JÄLKEEN LUNDIN TAISTELUN 1676.

Muuan sissijoukko oli hajotettu metsäseudulla Skånen ja Blekingen välillä, ja jälellä oli ainoastaan muutamia harvoja, jotka keskellä yötä, polkuja, jotka ainoastaan he tunsivat, hiipivät eteenpäin yhtyäkseen lähimpään joukkoon heidän puoluelaisiaan. Kaksi näistä, jotka koko yön olivat kulkeneet yhtä matkaa, laskeutui aamun koitteessa erään puun juurelle. Toinen heistä oli roteva talonpoika, toinen hennompi ja hienompirakenteinen ja puettu takkiin, joka kerran näytti nähneen parempiakin päiviä. He istuivat kauan vaiti, sentään vaipumatta uneen, kuten usein on laita, kun sielu on niin kokonaan kiintynyt johonkin asiaan, että ruumiin täytyy luopua levon vaatimuksestaan.

Hevosten kavioiden kapse herätti heidät vihdoin huomaamaan, mitä tapahtui ulkomaailmassa. Paikka, jossa he istuivat, oli metsäisen kukkulan rinne, jonka alareunassa kiemurteli tie. Roteva talonpoika otti pyssynsä ja tutki panosta ja sankkiruutia, ja kun kaikki oli kuten pitikin, suuntasi hän mustat, verestävät silmänsä tarkkaavina tielle. Toinen kuluneessa herrastakissaan nojautui hymyillen, miltei ivallisen näköisenä, takanojaan puunrunkoa vasten.

"Nyt kai hän ei päässe sinulta pakoon, Paavo!" sanoi hän ja heitti nopean silmäyksen talonpoikaan.

"Luulenpa, että pyssy on saanut tartunnan sinusta, musta pappi", jupisi tämä, "ja jos se tälläkin kertaa tekee yhtä huonosti tehtävänsä, niin tähtää se ensi kerralla sinuun, ja silloin ei se varmaan petä, sen lupaan!"

"Sinulla on pahat mielessä minua kohtaan, Paavo, mutta niin ei pitäisi olla…minun rahani ovat kuitenkin tehneet teille ja kuningas Kristianille parempia palveluksia kuin kuunaan sinun pyssysi, ja ne eivät koskaan pettäneet."

"Ei, sinä olet oikeassa, pappi, ne eivät koskaan pettäneet, niin kauan kuin sinulla niitä oli, mutta, kun ne loppuivat, petti tuo pyssy oikein aika lailla, sillä sitte ei siitä ole lähtenyt yhtään laukausta… Niin totta kuin nimeni on Paavo, kolistan aivot kallostasi, jos se kirottu sinitakki nytkin pääsee livistämään… sillä sitte et toki houkutelle ketään satimeen… Herra varjelkoon, kun ajattelen niin monia kelpo miehiä, jotka sinun tähtesi ovat nuuskahtaneet nenälleen…"

"Eiväthän he voineet pitää puoliaan sinitakkia vastaan", huomautti pappi, kun talonpoika etsi sanoja vihaansa purkaakseen. "Mutta mitä he eivät voineet, sen voin minä kenties suorittaa yksin!"

"Sinä!" huudahti Paavo ja mittaili halveksivin katsein puhujaa päästä jalkoihin. "Tietääkseni et voi panna kunnon panosta pyssynpiippuun etkä ole koskaan sitä tehnyt."

"Minä käytän toisenlaista pyssyä; muuten sinä ymmärrät siitä vähät, Paavo… katso nyt ensin, ettei pyssysi petä kolmatta kertaa, niin ensiksikin pääsee minun kalloni tekemästä lähempää tuttavuutta pyssysi perän kanssa, ja toiseksi siten säästät minulta vaivan suorittaa itse sen, mikä nyt voi tapahtua silmänräpäyksessä!"

"Hm! Minua haluttaa olla tahallani ampumatta, ainoastaan nähdäkseni sinun lähtevän sissiretkelle pappistapaan", sanoi talonpoika, jonka närälle oli käynyt pitkätakin puheen ja esiintymisen tyyneys ja varmuus.

Samassa kulki muutamia ratsumiehiä alhaalla tietä myöten. Etunenässä ratsasti tulisella juoksijalla kookas mies, puvusta päättäen kuuluva korkeampiin upseereihin. Hänen rinnallaan ratsasti muuan ratsumies, ja molemmat näyttivät tuttavallisesti keskustelevan keskenään. Loitompaa kuului ratsastavan ratsurykmentin töminä.

"Ammu!" kuiskasi pappi sissin korvaan ja viittasi upseeriin.

Äkkipikaa ja noudattaen oman mielensä vastustamatonta kehotusta yhtä paljo kuin toverinsa huudahdusta nosti talonpoika pyssyn ohimolleen ja nykäisi liipasinta. Mutta sankkiruuti paloi sytyttämättä panosta. Pyssy petti kolmannen kerran, ja määrätty uhri ratsasti vahingoittumatta tietään, edes huomaamatta, mitä tapahtui ylempänä metsässä.

"Joko sinitakki on varattu luotia vastaan tai sinä olet taikonut pyssyn, pappi, pirun rukouksillasi", huudahti sissi ja heitti pyssyn luotaan. Suuttumus ja mieliharmi valtasi hurjan miehen niin syvästi, että hän hetkeksi unhotti uhkauksensa, pappi vuorostaan katsoi halveksien sissiin, jonka viha kentiesi juuri sentähden tuli voimattomaksi.

"Hyvä", sanoi pappi, "minä teen sen… ja voit luottaa siihen, että se tulee tehdyksi!"

Talonpoika katsoi häneen pitkään, ja vaadittiin ikäänkuin aikaa, jotta hänen ajatuksensa voisivat siirtyä asiasta toiseen. Mutta sitte huudahti hän kiiluvin, silmin:

"Mutta sen sanon sinulle, pappi, että jollet sitä tee, niin tunnet pyssyni piipun niskakuopassasi silloin kuin sitä vähimmän aavistat, ja sinä et ole kovanahkainen, sinä…!"

Talonpoika poistui metsään päin, ja pappi jäi istumaan puun alle. Hymy oli jälellä hänen kalpeilla kasvoillaan, mutta huulet olivat puristetut yhteen, ja katse harhaili ympärinsä, ikäänkuin hän olisi satojen joukosta etsinyt parasta keinoa saavuttaakseen sen tarkotuksen, josta hänen sielunsa unelmoi. Tiellä hänen alapuolellaan ratsasti ratsurykmentti eteenpäin, ja veripunaisista lipuista saattoi nähdä että he olivat smålantilaisia. Sitte seurasi hetkisen hiljaisuus, ja sitte tuli uusi rykmentti, jota taas seurasi toinen. Ruotsalainen sotajoukko se tästä marssi ohitse, ensin ratsuväki ja sitte jalkaväki. Siinä nähtiin vanhat, koetellut kenraalit kolmikymmenvuotisen sodan ja Kaarle Kustaan päiviltä, Helmfelt, Ascheberg, Dalberg paitsi monia muita, jotka silloin olivat ainoastaan toisen luokan tähtiä, mutta nyt säteilivät ensimäisten joukossa.

Kaikki nämä väikkyivät kuin unikuvat miehen silmien editse. Hän näki heidät hyvin, mutta hän ei näyttänyt millään tavoin heihin kiintyneen. Nähtävästi eivät he olleet soveliaita käytettäviksi silmukoina siinä kudoksessa, jota hän vatvoi ajatuksissaan. Mutta äkkiä himmeät silmät välähtivät ja pysähtyivät määrättyyn esineeseen. Tuli jälleen kaksi ratsastajaa, jotka ratsastivat muista erillään tietä myöten. Toinen oli vartaloltaan solakka ja hänen jäsenensä melkein hennot, erittäinkin kun niitä katsoi hänen suurikasvuisen, miltei jättiläiskokoisen seuralaisensa rinnalla. Molemmat olivat aivan yksinkertaisesti puetut harmaihin takkeihin ja pieniin mustiin kääntöreunuksisiin hattuihin. Pienempi heistä ratsasti oikealla. Hän oli höllittänyt valkoisen hevosensa ja antoi sen astuskella verkalleen, näyttäen tarkkaavasti kuuntelevan, mitä suurella miehellä oli sanottavaa. Mutta kulmat olivat tuimasti rypyssä, synkkä tuli leimusi suurista sinisilmistä, ja suun ympärillä oli syvä surumielisyyden piirre. Jokseenkin samalla kohdalla, missä sissipappi istui väijyen tumman puun alla, tarttui ajatuksiinsa vajonnut ratsumies äkkiä ohjaksiin ja katsoi seuralaiseensa. Hän lausui muutamia harvoja sanoja ja sitte iski hän kannukset hevosensa kylkiin ja lasketti eteenpäin, ikäänkuin olisi ollut kysymys vedosta, että hän määräajassa ehtii eteenpäin marssivan joukon etupäähän.

Hän oli kuningas Kaarle XI, ja mies hänen rinnallaan oli Johan Gyllenstjerna, "Järeä Janne", kuten häntä kutsuttiin, ei ainoastaan tavattoman ruumiillisen kokonsa ja väkevyytensä tähden, vaan myöskin karkean esiintymisen johdosta, joka oli hänelle ominainen, joko siksi että se vastasi hänen luontoaan tai vielä mieluummin sentähden, että häntä miellytti tällaisen pinnan alle peittää mitä hienoimmin ja älykkäimmin rakennettuja suunnitelmia ja laskelmia.

Katselija ylhäällä metsässä vaipui takaisin puunrunkoaan vasten, kun kuningas ja hänen ylhäisimmät neuvonantajansa olivat kadonneet näkyvistä, ja tähän asentoon, näköjään ollen vaipumaisillaan uneen, jäi hän, kunnes hänen korviinsa taasen saapui tieltä ääniä, jotka pakottivat hänet kohottamaan katseensa. Siellä kulki rivi kuormastovaunuja, jotka seurasivat sotajoukkoa, ja näissä vaunuissa näytti sissipapin mielestä olevan jotakin paljo tärkeämpää ja merkitsevämpää kuin kaikki ne hevos- ja jalkasoturit, jotka olivat kulkeneet edeltä. Hän seurasi äärimäisellä tarkkuudella jokaista vaunua ja jokaista miestä, joka jonoa seurasi, ja hänen kasvoillaan kuvastui ilmeinen mielipaha, kun hänen silmänsä eivät näyttäneet löytävän mitä hän etsi.

Vihdoin näki hän miehen ratsailla, ja hänen katseensa tyytyväisyys osotti, että hän oli löytänyt mitä etsi. Hän riensi kiireisin askelin alaspäin maantielle, joka kulki avarassa kehässä metsän ympäri, ja se oikotie, jota hän kulki, vei hänet niin kauas kuormavaunujen edelle, että ensimäinen näistä ei vielä näkynyt, kun hän astui alas maantien ojaan. Täällä otti hän taskustaan muutamia kirjeitä, valitsi niistä yhden ja pani muut huolellisesti takaisin paikalleen. Erilleen otetun kirjeen, joka oli avattu ja ilmeisesti luettu ennaltaan moneen kertaan, silmäili hän vielä kerran lävitse, mutta repi sen sitte rikki ja piilotti palaset suuren kiven alle ojaan. Sen jälkeen nakkausi hän maantielle ja kulki aivan tyynesti eteenpäin vaunuja kohden. Ensimäiseltä kuormanajajalta kysyi hän luutnantti Lorentzia ja sai vastaukseksi, että tämän saattoi saada käsiinsä jonkun kuormavaunun luota, jonka jälkeen hän jatkoi matkaansa, kysyen näön vuoksi yhdeltä ja toiselta samaa miestä. Vihdoin tuli hän etsimäänsä niin lähelle, että viimeinen kuormanajaja saattoi viitata luutnanttiin, ja niin seisoi sissipappi hänen rinnallaan.

"Oletteko luutnantti Lorentz?" kysyi hän, saaden myöntävän vastauksen ja vastakysymyksen, joka koski hänen omaa persoonaansa.

"Olen se mies, jota etsitte!" oli papin vastaus.

Luutnantti, mies, joka siinä suhteessa oli samaa maata kuin sissikin, että hän myös oli kerran nähnyt parempiakin päiviä, iski silmänsä mustaan olentoon ja näytti odottavan jotakin, joka antaisi selityksen arvotukselliseen vastaukseen. Tämä odotettu tulikin pyynnön muodossa, että hän saisi keskustella luutnantin kanssa ilman todistajia, johon tämä suostuikin siten, että antoi viimeisten kuormavaunujen ja lähimpäin seuralaistensa mennä hieman edelle, itse jatkaen ratsastustaan käyden.

"Olette tullut tänne", alkoi silloin sissi ikäänkuin vastaukseksi luutnantin kysymykseen, mikä oli hänen lausuntonsa tarkotus. "Olette tullut tänne tuhotaksenne erään vanhan vihollisenne ja peitätte oikean nimenne otetun Lorentz nimen alle. Nyt etsitte apulaista ja olette luullut tarvitsevanne sellaisen noutaa Itämeren toiselta puolen… mutta sanon teille, ettei sitä tarvita. Minullakin on sananen puhuttavaa samaisen miehen kanssa, ja minä ajattelin, että voisimme siis olla toisillemme palvelukseksi."

Luutnantti levitti silmänsä yhä enemmän selälleen ja kuunteli miehen puhetta avoimin suin. Kuitenkaan ei hän yrittänytkään häntä vastustaa, jonkatähden tämä päätti tehdä asian vielä selvemmäksi ja viedä keskustelun alalle, jolla he voivat kohdata toisensa avomielisemmin. Hän lisäsi siis:

"Näyttää siltä kuin ette tahtoisi luottaa minuun, mutta varmaan teette sen, jos käännyn entisen eversti Fritz von Krokowin puoleen. Hänen oli pakko monta vuotta sitte, kuten itsekin muistatte, erota palveluksestaan, koska hänet oli selitetty niin raukkamaiseksi mieheksi, ettei eräs ruotsalainen upseeri nimeltään Helmud Wrangel tahtonut alentua hänen kanssaan kaksintaisteluun. Ja vaikka siitä on jo monia vuosia, ei veri kuitenkaan ole jäähtynyt, vaan hän tahtoo kostaa kohtaamansa häväistyksen, saatikka sitte sen pilkan, että mies, joka muinen oli halpa ratsumies, nyt pöyhistelee ylhäisenä miehenä sen naisen rinnalla, jota Fritz von Krokow kerran on rakastanut… olenko oikeassa, luutnantti Lorentz?"

"Mies, kuka olet?" kysyi luutnantti pidättäen hevostaan.

"Nimeni on Petter Laurinpoika, ja olen koettanut vähän kutakin, ja kun se ei vaikuta lainkaan asiaan, niin tahdon kernaasti mainita, kuinka olen saanut tämän salaisuuden käsiini. Nähkääs, kirjeen, jonka taannoin lähetitte Saksaan, olen minä lukenut. Hän, jonka piti viedä se Tanskaan, oli luotettava mies, mutta onnettomuudeksi joutui hän sen puolueen käsiin, jonka mukana minä olin… Kirje joutui sissien käsiin ja mies itse jatkaa nyt matkaansa tuntemattomilla poluilla, joilta hän ei koskaan löydä palaustietä tänne!"

Tämä viittaus oli tehnyt tarkotetun vaikutuksen. Luutnantti Lorentz alkoi yhtäkkiä ymmärtää tuntematonta ystäväänsä, ja tämä jatkoi kuormaston mukana matkaa ruotsalaiseen sotajoukkoon. Tämä saavutettiin myöhään illalla Bårslöfin edustalla Råjoen lähellä, jossa kuningas toivoi saavansa tilaisuuden taisteluun vihollisen kanssa, joka seisoi toisella puolen Quistoftan luona. Illalla ei Petter Laurinpojalla, kuten sissi nimitti itseään, ollut mitään tehtävää. Hän kulki kuin varjo ympärinsä ja näki, kuinka leiri järjestettiin ja kuinka vahdit asetettiin. Mutta varhain aamulla lähti hän siihen osaan leiristä, jossa Smålannin ratsumiehet majailivat, ja pyysi nöyrällä äänellä sitä, jonka ensiksi heistä tapasi, viemään hänet majuri Pekka Stålhammarin luo. Se kesti kotvan, mutta sitte oli hän majurin teltin edessä. Teltin edustalla seisoi vanha ratsumies, jolla oli harmahtava parta ja katse niin tuima kuin hän olisi tahtonut pelottaa kokonaisen sotajoukon pakosalle. Hänet ympäröi pian kolme nuorta miestä, ratsumiehen puvussa hekin, jotka tulivat teltistä.

Nuorin heistä, seitsentoistavuotias nuorukainen, kasvoiltaan kaunis ja iloinen kuin kevätpäivä, paiskasi nauraen kätensä vanhuksen olalle ja sanoi:

"Minä saan Mustan, Städ… isä sanoi sen nyt, ja lyön vetoa että ratsastan kymmenen kertaa ympäritsesi, kun menemme ensimäiseen kahakkaan!"

"Häpeä vähän, poika!" murisi ukko ja näytti oikein tyytyväiseltä, kun hänen silmänsä sattuivat iloiseen poikaan. "Häpeä vähän ja anna kunnia vanhoille ihmisille, poika… ensi isku luullakseni jää minulle tästälähin kuten tähän astikin!"

"Saanko puhutella majuria?" kysyi sissi pehmeällä ja vienolla äänellä, kumartaen vanhalle soturille. "Kuulen, että olette Städ, majurin vanha ystävä, josta olen kuullut niin paljo puhuttavan, että tunnen hänet pelkkien kuvausten mukaan."

Städ heitti vieraaseen tuiman ja taisteluun vaativan katseen, kolmen nuoren miehen poistuessa paikalta. Vanhuksen silmä oli terävä ja läpitunkeva, ja se sai aivan tylyn ilmeen, kuta kauemmin se viipyi miehen nöyrillä ja rukoilevilla kasvoilla. Tämä uudisti pyyntönsä saada tavata majuria, ja ratsumies nosti kätensä, viittasi teltanaukosta sisään, mutta sanoi ainoastaan sanan: "tuolla!"

Mustatakki astui sisään ja seisoi pian vielä syvempään kumarrellen kunnioitusta herättävän Pekka Stålhammarin edessä. Tämä oli yksi niiden monien joukossa, jotka alituisten sotien aikana aina 1600-luvun alusta alkaen olivat kohonneet ylös vähäpätöisistä asemista. Hän oli alkanut kuormastopoikana kahdentoista vuoden ikäisenä, kuningas Kustaa Adolfin sodan aikana Preussissa vuonna 1624. Kymmenen vuotta tämän jälkeen kirjotettiin hänet ratsumieheksi smålantilaisiin. Kun seuraavana vuonna (1635) syntyperäiset ruotsalaiset rykmentit Saksassa hajotettiin, oli niin hyvin hän kuin hänen ystävänsä Städ niiden joukossa, jotka jäivät Saksaan ja menivät saksalaiseen rykmenttiin Ruotsin palveluksessa. Ratsumiehenä ollessaan oli majurin nimi Hammar, ja koska hän kaikissa tilaisuuksissa osotti urhoollisuutta ja ymmärtäväisyyttä, pääsi hän 1640 majotusmestariksi, 1644 korpraaliksi ja sellaisena rauhan tehtyä aateloitiin nimellä Stålhammar. Samana vuonna (1650) pääsi hän kornetiksi, ja Kaarle Kustaan sodan aikaan Puolassa ja Tanskassa, jolloin hän antoi näytteen toisensa jälkeen ei ainoastaan urhoollisuudestaan vaan viisaudesta, voimasta, kunnosta ja totisesta miehuudesta, yleni hän 1656 luutnantiksi ja vuotta myöhemmin ratsumestariksi. Nerokkaan Kaarle Kustaan kuoleman jälkeen, jonka hautajaisissa hän Jaakko Creutzin kera talutti sitä hevosta, joka seurasi Liivinmaan lippua — ei vähempää kuin 59 tuollaista maakuntalippua kuletettiin kuninkaan ruumiin jälestä — tämän kuninkaan kuoleman jälkeen ylennettiin Pekka Stålhammar rauhan aikaan 1663 majuriksi, ja sellaisena ratsasti hän nyt 1675 taas sotaan, joka tällä kertaa uhkasi Ruotsin omia rajoja.

Majuri Pekka Stålhammar oli nyt 64-vuotias, mutta ulkonäöltään oli hän sellainen, että hyvin saattoi laskea pois parisenkymmentä vuotta hänen iästään. Hänen kookas, voimakas, hartiakas vartalonsa kantoi päätä, jonka raittiit posket puhuivat täydellisimmästä ruumiillisesta terveydestä ja henkisestä hyvinvoinnista.

Sellaisena seisoi entinen torpanpoika ja kuormastopoikanen kumartelevan sissipapin edessä.

"Te ette voi tuntea minua, herra majuri", alkoi tämä. "Ja kuitenkin olemme me samasta pitäjästä, nimittäin Svenarumista, ja minä seisoin kerran alttarin edessä vihkiäkseni teidät ja ensimäisen autuaan vaimonne…"

Majuri katsoi vilpittömästi kummissaan puhujaan ja koetti hänen kasvojensapiirteistään muistutella mielessään sitä miestä, joka seisoi hänen edessään pappina Svenarumin kirkossa, kun hänet vihittiin ensimäiseen vaimoonsa Kustaa Hornin sodan aikaan. Mies, jonka hän nyt näki edessään kuluneessa puvussa ja kaljupäisenä, posket kuopallaan ja iho kellertävä, muistutti kuitenkin niin vähän tunnotonta ja ylpeää pappia alttarin edessä hänen hääpäivänään, että kesti kotvan ennenkuin hän oikein voi keksiä mitään yhtäläisyyttä.

"Olisitteko siis rikkaan… rikkaan…?" puuskahti hän vihdoin, voimatta täydentää lausettaan.

"Niin, niin olen", änkytti pappi parka, pusertaen pari kyyneltä silmästään. "Olen rikkaan Laurin poika, hänen, joka ensin petkutti teiltä äidinisänne säästämät aarteet ja sitte tahtoi antaa ne teille takaisin… olen sama poika, joka estin isäni täyttämästä tämän aikeensa ja sentähden sain hänen kirouksensa Svenarumin kirkossa teidän hääpäivänänne… Olen siitä pitäen harhaillut ympärinsä koti- ja ulkomaita… milloin olen etsinyt teitä kerjätäkseni teiltä anteeksiantoa ja apua, milloin olen inhonnut ja kironnut teitä syypäänä kaikkeen onnettomuuteeni… ja nyt seison täällä edessänne… voitte rangaista minua, jos niin tahdotte, minä ansaitsen rangaistuksen…!"

Majuri katsoi häneen katsettaan kääntämättä, mutta ankaruus, joka ensin kuvastui hänen kasvoillaan, hälveni vähitellen, ja piirteet lauhtuivat vähitellen, ja lopuksi loisti hänen sydämensä hyvyys niin heleästi hänen muotonsa vakavuuden lävitse, että vähemmänkin harjaantuneelle kuin sissin silmälle oli täysin selvää, ettei tässä tarvinnut pelätä mitään kostoa eikä rangaistusta. Pikaisella katseella jaloihin kasvoihin saattoi siitä saada vakuutuksen, ja yhä oivallisemmin alkoi sissi pelata.

"Jo viimeisen tanskalaissodan aikaan etsin teitä samoilla asioilla kuin nyt, ja silloin olin Svenarumissa ja näin teidän äitinne ja rouvanne ja lapsenne, joista äsken tunsin kaksi telttinne edessä,… ja silloin sain rouvaltanne tämän kirjeen, jota tuskin koskaan uskoin voivani antaa teille… mutta Jumalan kiitos, tässä se on…!"

Hän kaivoi esiin ja antoi majurille vanhan kirjeen, jonka tämä avasi ja luki ja jonka sisältö oli sellainen, että hänen silmänsä kostuivat. — "Hellästi rakastettu mieheni" — luki siinä — "merkillinen mies on käynyt tänään luonamme, rikkaan Laurin poika, hän, joka kerran, kuten sinun entinen appiukkosi kertoi, heitti silmänsä minuun. Nyt on hän tullut etsimään sinua ja äitiäsi, ja hän on katuvaisena ja kyynelissään pyytänyt vanhalta äidiltäsi anteeksi ja äitisi on antanut anteeksi vilpittömästä sydämestä ja pyytää sinua tekemään kaiken minkä voit onnettoman miesparan hyväksi, ettet sekaantuisi siihen, missä Herra niin silminnähtävästi on viitannut sormellaan. Rakas mieheni, äitisi rukoukseen yhdyn minäkin. Unhota ja anna anteeksi, äläkä kokoa tulisia hiiliä hänen päänsä päälle. Lapset voivat hyvin, Jumalan kiitos. Kasper, Pirkitta ja Susanna käyvät ahkerasti koulua mestari Andreaksen luona ja lähettävät terveisiä isäkullalle. Niin tekevät myös pienokaiset, Juhani ja Kalle. Herra olkoon kanssasi ja suokoon armossaan meille kaikille riemullisen lopun!"

Lopetettuaan kirjeen lukemisen kohotti majuri katseensa ja kysyi, kuinka oli mahdollista, ettei tämä kirje, joka oli niin vanha, ollut ennen joutunut hänen käsiinsä. Mutta pappi voi tyydyttävästi selittää syyn siihen. Hän oli etsinyt majuria ensin Puolasta, sitte Tanskasta, ja kun hänen sieltä piti eräällä aluksella matkustaa Göteporiin, oli alus joutunut haaksirikkoon ja hänet oli pelastanut muuan englantilainen, joka purjehti Välimerelle. Siellä oli tämän aluksen ryöstänyt muuan merirosvo, joka oli myynyt hänet samoin kuin muutkin laivalla olijat orjiksi Tunisiin, ja siellä oli hän elänyt ja orjaillut suurimmassa kurjuudessa, kunnes hän vuosi takaperin oli onnistunut pääsemään vapaaksi.

Tämä kertomus ei ainoastaan mitä tyydyttävimmällä tavalla selittänyt kirjeen vanhuutta, vaan myöskin tepsi yhä tehoisammin majurin hyvään sydämeen, ja hän kysyi, millä tavoin hän voisi olla onnettomalle joksikin avuksi.

"Minun haluni on aina ollut", vastasi mies, "että voisin jollakin tavoin sovittaa teille menneisyyden, ja kun tämä ei voi tapahtua muuten kuin palvelemalla teitä, niin…" Hän ei päättänyt lausettaan, vaan katsoi rukoillen majuriin.

"Niin tahdotte astua palvelukseeni?" täydensi tämä.

Majuri vaipui ajatuksiinsa, luki vielä kerran lävitse vaimonsa kirjeen ja äitinsä pyynnön, ja sitte sanoi hän:

"Äitini tähden ja täyttääkseni hänen pyyntönsä, tahdon täyttää toivomuksesi… saat astua palvelukseeni, sikäli kuin löytyy jotakin tehtävää, johon voit puuttua."

"Johon voin puuttua!" kertasi pappi suurimman ilon kaikilla tuntomerkeillä. "Voin käydä käsiksi kaikkeen, herra majuri… Mikään askare ei ole niin halpa, etten ryhtyisi siihen sen ilon tähden, jonka olette suonut minulle tällä hetkellä, ja teidän äitinne tähden!"

"Niinpä voit koettaa!"

Tällä tavoin tuli Petter Laurinpoika majuri Stålhammarin palvelukseen, ja hän näytti kaikin voimin koettavan olla herralleen mieliksi. Itse Städinkin, joka ei suinkaan ollut vähällä tyydytetty, kun oli kysymys majurin palveluksesta, täytyi tunnustaa, että yhtä vikkelää palvelusta oli hän harvoin nähnyt. Jo seuraavana päivänä, kun hänet oli otettu palvelukseen, oli hänellä tilaisuus osottaa palvelusintoaan. Tämän päivän kuluessa tuli käsky kuninkaalta, että hän yöllä tahtoi mennä virran ylitse ja ajaa vihollisen pakoon. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä vihollinen oli saanut tiedon hankkeesta ja edeltäpäin miehittänyt Gantoftan ja Kastlösan kylät, jotka kohosivat ylimenopaikan kohdalla. Rykmentit marssivat sentähden takaisin leiriin, ja kun majuri Stålhammar astui telttiinsä, näki hän mieluisaksi yllätyksekseen, kuinka pienen arkkusen, jota hän aina kuletti mukanaan sotaretkellä, hopeakiskotus oli kirkkaaksi hangattu, jotta se loisti kuin aurinko häntä vastaan. Sen oli Petter Laurinpoika tehnyt majuria ilahduttaakseen, koska hän luuli huomanneensa, että arkkunen oli tälle rakas, kuten se olikin. Lukon herttarautaan oli kaiverrettu hänen ensimäisen vaimonsa nimi: Susanna Witte.

Niin kuluivat viikon päivät, ja eräänä päivänä tapahtui, kun majuri oli kahden Städin, vanhan korpraalin kera, että Petter Laurinpoika juoksi telttiin ilosta säteilevin silmin.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi majuri.

"Minulla on ollut armo puhutella hänen majesteettiaan, armollista herraamme kuningasta!" vastasi Petter, ja majurin kysymyksen johdosta, kuinka se oli tapahtunut, lisäsi hän: — "Näin hänen majesteettinsa ratsastavan virran rantaa yhtä huolestuneen näköisenä kuin hän nykyään aina on, enkä tiedä kuinka pälkähti päähäni, että minun pitäisi ilmottaa hänelle muuan kahlauspaikka virran ylitse peninkulman päässä täältä, minä kun tiedän sellaisen, sillä minä näin pari viikkoa sitte sissijoukon kulkevan siitä ylitse… minä istua kyyrötin ontossa puussa ja kiitin Jumalaa, etten ollut kuten nämä eksytetyt…"

"Olipa syytäkin", keskeytti Städ terävästi, "sillä he olivat viimeisellä retkellään eikä heistä monta päässyt pakoon, kun me heidät sitte yhytimme Hallannin harjun metsissä."

"Ja kahlauspaikka?" kysyi majuri vilkkaasti.

"Minä mainitsin siitä kuninkaalle, ja hän merkitsi sen armollisimmasti muistiin ja antoi tämän kultarahan, luvaten enemmän, jos se käy hyvin… Ohoi, kuningas tahtoo mielellään kentälle vihollista vastaan, ja minä olen vahvassa toivossa, että nyt se onnistuu, jollei, Jumala varjelkoon siitä, vihollinen vain saa varotusta… Saattepas nähdä, että pian tulee käsky lähteä liikkeelle!"

Tämän tapauksen johdosta kohosi hiljaisen ja nöyrän Petter Laurinpojan arvo yhä niin majurin kuin Städinkin silmissä. Käsky tuli tosiaankin kuninkaalta, ja joukko lähti liikkeelle yhden aikaan yöllä, ollakseen päivänkoitteessa ylimeno paikalla. Mutta tälläkin kertaa oli vihollinen saanut tiedon hankkeesta ja kun kuningas sotajoukkoineen tuli perille, olivat tanskalaiset jo paikalla. Mutta tälle tietysti Petter Laurinpoika ei voinut mitään.

Kuitenkin päätti kuningas tällä kertaa mennä eteenpäin, mitkä vaikeudet mahtoivat kohdatakin, ja niin pian kuin tykistö oli saapunut, oli ylimenoon yhdyttävä. Tämä tapahtui kuitenkin niin myöhään, että ylimeno tapahtui vasta seuraavana päivänä, nimittäin marraskuun 8 p:nä, mutta silloin oli vihollinen kadonnut, ja muutamat vangit, jotka saatiin, kertoivat, että se oli mennyt eteläänpäin kulkeakseen ylitse Käflingen sillasta. Kuningas Kaarle seurasi kiihkeästi perästä, toivoen sitä ennen voivansa tavata vihollisen, mutta se oli turhaa. Tanskalaiset olivat jo Käflinge- eli Lyddejoen eteläpuolella, ja Kaarlen täytyi taasen asettua leiriin ja odottaa parempaa tilaisuutta.

Benstorpiin pienen Örtoftajoen rannalle, missä tämä kääntyy juoksussaan vasemmalle etelään, sijotti kuningas päämajansa. Sen edustalla pitkässä rivissä, mainitusta Örtoftajoesta idässä aina Suur-Harjeen lännessä, leveni ruotsalaisten leiri kentällä, jonka monipäiväinen sade oli liottanut ja jossa saatiin kestää kaikkia kosteudesta ja liasta koituvia vastuksia. Leirin editse lännestä itään kulki maantie Pikku-Harjen kylän kautta ja Örtoftajoen ylitse Wegarpin ja Örtoftan kartanoiden välillä, joista viimeksimainitussa kenraali Aschebergillä oli majapaikkansa, kun taasen jalkaväen kenraali Schultz majaili Pikku-Harjessa. Benstorpissa kuninkaan luona asuivat, kuten luonnollistakin oli, valtakunnanneuvos Johan Gyllenstjerna ja sotamarski Helmfeldt.

Kärsien kaikenlaisia vaikeuksia, nälkää, tauteja ja kylmää, jäi sotajoukko majailemaan tänne keskelle vihollisleiriä marraskuun 11 p:stä joulukuun 3 p:vään, takanaan vihamielinen väestö, joka kaikin tavoin suosi tanskalaisia, jolleikään aivan kokonaan liittynyt sissijoukkoihin, jotka parveilivat ruotsalaisten selkäpuolella ja sieppailivat muonalähetyksiä ja kaikenlaisia varastoja. Voi saada käsityksen näiden kärsimysten suuruudesta, kun sairaus ja puute ainoastaan matkalla Helsingborgista Käflingejoelle vähensi joukosta 2,000 miestä. Ainoa mahdollisuus vapautua kaikesta tästä kurjuudesta oli se, että uskallettiin ryhtyä taisteluun, ja kuningas ja sotajoukko tahtoivatkin sitä, mutta eivät kenraalit. Tämä oli yksi niistä suurimman jännityksen hetkistä, jolloin ikäänkuin tuntuu jotakin tärkeää olevan tekeillä ja että kaikki on ratkaistava yhdellä nopanheitolla.

Nuori kuningas kulki synkkänä, hiljaisena, tutkimatonna ja itseensä sulkeutuneena, epäillen kaikkia. Mutta ei ollut ensi kerta, kun pelastus on piillyt lujassa mielessä ja palavassa luottamuksessa. Ja sankarikuninkaan rinnassa työskentelivät tämän kylmän ja läpitunkemattoman pinnan alla sydämen jaloimmat voimat sen päämäärän hyväksi, joka on ihmisen korkein, pelastaakseen isänmaan uhkaavasta vaarasta. Tähän asti oli kaikista hänen parhaimmista ponnistuksistaan huolimatta kaikki käynyt häntä vastaan. Laivasto oli lyöty, Ruotsin alusmaat Saksassa olivat menetetyt, ja Tanskan kuningas Kristian seisoi ylivoimaisine sotajoukkoineen ikäänkuin ivaten aivan hänen maansa sydämen ovella. Kaikki, mitä hän oli toivonut, kaikki mihin oli pannut luottamuksensa, oli iskenyt harhaan, oli pettänyt, ja kun hän tästä erämaasta katsoi tulevaisuuteen, oli tämä hänen edessään niin tyhjänä, niin pimeänä ja tähdetönnä ja huokui pelkkää kalmankylmää häntä vastaan. Ei ihme silloin, jos kasvot kalpenivat ja jos synkät silmät kuvastuivat sitä surua ja synkkämielisyyttä, joka piili hänen sielussaan. Tavallisesti kuunteli hän itsepintaisimmalla äänettömyydellä niitä esityksiä, joita tehtiin, eikä ainoakaan piirre hänen kasvoillaan ilmaissut, mitä liikkui hänen sielussaan, mutta kun esitys oli loppunut, laski kuningas kätensä miekkansa kahvalle ja käski sitte usein päinvastaista kuin oli kehotettu. Yksi ainoa päivänsäde oli pilkahtanut raskaiden pilvien lävitse. Se oli voitto Fullebron (Halmstadin) luona elokuun 17 p:nä 1676. Mutta tätä päivänsädettä seurasi sellainen hämärä, että se näytti pilkahtaneen ikäänkuin tehdäkseen vain pimeyden vielä pimeämmäksi. Mutta kaiken, niin hyvin ulkonaisen vaaran kuin sisäisen levottomuuden — kaiken kantoi kuningas Kaarle miehen mielellä ja miehen voimalla. Vaivat ja huolet, jotka olisivat painaneet tomuun tavallisen ihmisen, jo nuoruusvuotensa sivuuttaneenkin, takoivat vain tämän kuninkaallisen nuorukaisen sielunvoimat joustavimmaksi teräkseksi.

Niin marssitti hän joukkonsa Smålannista Skåneen, lujasti päättäneenä kenraalien neuvoista ja myöhäisestä vuodenajasta huolimatta kohdata vihollisen ja uskaltaa ratkaisevaan miekanmittelyyn, ja niin seisoi hän nyt Käflingejoen rannalla, joka virtaili niin syvänä ja leveänä, syyssateiden kohottamana tulvilleen hänen edessään ja esti hänet saavuttamasta sydämensä toivomusta, taistelua elämästä ja kuolemasta ylimielistä vihollista vastaan. Aika kuitenkin kului osaksi turhissa hommissa etsien ylimenopaikkaa, osaksi odottaessa lisäjoukkoja, jotka saapuivat, ja vihdoin marraskuun 29 p:nä oli Örtoftan kartanossa pidetty kokous kenraali Aschebergin luona, joka ilmotti kuninkaan aikovan seuraavana yönä mennä virran ylitse eräästä löydetystä kahlauspaikasta ja uskaltautua taisteluun. Kenraalit olivat vastaan; he tahtoivat odottaa vielä lisäjoukkoja. Kuningas otti heidän lausuntonsa vastaan tavallisella jääkylmällä tyyneydellään, ja kului muutamia päiviä.

Oli joulukuun 3 päivä. Oli alkanut pakkastua, ja näytti luonnistuvan niin, että talvi hädän hetkenä tulisi Kaarle XI:sta liittolaiseksi samoin kuin se oli muinen ollut hänen isänsä liittolainen Baltin luona. — Himmeä valonheijastus lehahti kuninkaan kasvojen ylitse, kun hän tänä aamuna katsoi ulos ikkunastaan Benstorpissa, ja vielä kenraali Aschebergin saapuessa sisään väikkyi heikko hymy kuninkaan huulilla. Hän katsoi kysyvästi kenraaliin.

"Talvi tekee tuloaan!" sanoi tämä. "Ja voinpa uskaltaa jotakin, jollei teidän majesteettinne pian saa toivoaan täytetyksi."

"Hyvä!" vastasi kuningas. "Oletteko kuullut mitään Dahlbergista?"

Kenraali ei ehtinyt vastata kysymykseen, ennenkuin mainittu astui sisään. Sekä Ascheberg että Dahlberg olivat Kaarle Kustaan koulun miehiä ja kenraalikunnassa ainoat, jotka olivat kuninkaan kanssa yhtä mieltä, ja joita tämä sentähden mieluimmin kuuli.

"Teidän majesteettinne!" sanoi kenraali Dahlberg ilosta säteilevin silmin. "Jos tällainen sää pysyy yli yön, voi teidän majesteettinne kulkea Käflingejoen ylitse kuten siltaa myöten, sotajoukko tiheissä riveissä!"

Kuninkaan katse viivähti hetken kenraalin kasvoilla, ja ikäänkuin sähkökipinä olisi singonnut sydämestä toiseen, syttyi hänen silmissään liekki, niin lämmin ja kirkas, että aivan luuli näkevänsä, kuinka hänen povessaan jääkahleet laukesivat ja aurinko nousi, tuoden mukanaan keväisiä tuulia ja keväistä elämää.

"Silloin voin sanoa, kuten isäni kerran sanoi: nyt saamme keskustella selvällä ruotsinkielellä, veli Kristian!" virkkoi kuningas ja lisäsi kasvojensa säteillessä yhä vilkkaampaa iloa: "Laittakaa kuntoon kaikki, mikä voi käydä ilman tarpeetonta huomiota… tänä yönä tahdomme Jumalan avulla ryhtyä toimeen! Ja nyt tahdomme kuulla saarnan yhdessä!"

Oli ensimäinen adventtisunnuntai, ja kuningas ja molemmat kenraalit menivät yhdessä kuulemaan saarnaa, jonka piti kuninkaan erittäin suuresti suosima Uplannin ratsuväkirykmentin pastori Samuel Wiraenius. Hänen yksinkertaiset, koruttomat ja voimalliset sanansa tekivät kuninkaaseen ihmeellisen vaikutuksen. Koko nuoren sydämensä lämpimillä toiveilla ja lujalla luottamuksella turvaantui hän lausuttuihin lupauksiin hänen avustaan, hänen, joka yksin voi tehdä suurtekoja pienissä asioissa, ja iloinen hymy hänen vakavilla kasvoillaan oli ikäänkuin tunnusmerkki, että synkkämielisyyden usva väistyi pois laupiaan taivaan raittiiden tuulahdusten tieltä.

Iltapäivällä teki kuningas ratsastusretken leirin lävitse, jolloin hän tervehti ja puhutteli monia harmaahapsisia sotureita suurten voittojen ja vallotusten ajoilta, ja sitte ratsasti hän ylöspäin joen vartta ja taasen takaisin alaspäin Suureen-Harjeen, josta oli katsottu mukavimmaksi mennä ylitse. Palattuaan tältä ratsastusretkeltä päämajaan, ilmotettiin hänelle, että eräs luutnantti Lorentz pyysi päästä hänen puheilleen. Suostumus annettiin, ja mainittu luutnantti seisoi pian kumarrellen hänen edessään. Hän oli vanha mies, jonka rappeutunut ulkoasu osotti, ettei hän kuluneina vuosina ollut säästänyt itseltään mitään elämän nautintoja, samalla kuin se selvästi ilmaisi että kaikki ne taipumukset, jotka hänen myrskyisen elämänsä aikana olivat piirtäneet häneen leimansa, elivät yhä raihnaan pinnan alla sellaisen intohimon koko sitkeydellä ja voimalla, joka kerran on päässyt sielussa vallalle.

"Teidän majesteettinne!" alkoi hän kuninkaan viittauksen johdosta. "Se armo, jonka olette minulle osottanut antaessanne minulle vaikkapa alemmankin paikan sotajoukossa, ynnä se rakkaus, jota vanhastaan tunnen sitä maata ja kansaa kohtaan, jota onnellistuttaa teidän hallituksenne… tämä saa minut astumaan eteenne tuoden tiedon, josta toivon teidän minua kiittävän, vaikkapa se tuottaisikin jalolle sydämellenne suurta surua."

Kuningas, jonka epäluulo heräsi, osotti sekä kärsimättömyyden että tyytymättömyyden merkkejä.

"Olen onnistunut pääsemään erään mustan juonikudoksen perille. Teidän majesteettinne", jatkoi mies kiiruhtaen suoraan asiaan, "olen huomauttanut siitä sotamarskille, mutta hän ei tahdo kuulla minua… sentähden olen rohennut kääntyä itse teidän majesteettinne puoleen!"

"Ilman mutkitteluja!" sanoi kuningas kylmästi ja käskevästi. "Mitä tahdotte sanoa?"

"Olen nähnyt kuletettavan salaisia viestejä tanskalaisen ja ruotsalaisen leirin välillä… näin sen kaksi kertaa Bårslöfin luona ja olen nähnyt sen täällä… ja nyt tiedän mistä nämä salaiset viestit ovat lähtöisin"… Ovi aukeni ja sotamarski Simon Grundel-Helmfeldt astui sisään. Hän kumarsi kuninkaalle, mutta hätkähti huomattavasti nähdessään luutnantin, ja kun hän kuninkaan kasvojen jännitetystä ilmeestä saattoi päättää, mikä käynnin oli aiheuttanut, puuttui hän jalolla lämmöllä puheeseen, ennenkuin kuningas oli täydelleen ehtinyt mainita, mistä oli kysymys.

"Kuinka kummalta se kuuluneekin, teidän majesteettinne!" sanoi hän, "niin en ole hetkistäkään voinut uskoa tähän ilmiantoon, ja menen harmaalla päälläni takaukseen Pekka Stålhammarista!"

"Pekka Stålhammarista!" huudahti kuningas ja hänen kasvonsa punehtuivat hänen heittäessään musertavan katseen syyttäjään.

"Suvaitkaa kuulla minua loppuun", sanoi tämä. "En ole tahtonut esiintyä ilmiantajana, ennenkuin minulla on todistukset kädessäni, ja asian välttämätön kiirellisyys on minut nyt pakottanut sivuuttaen lailliset muodot kääntymään välittömästi teidän puoleenne, jolla on valta kerta kaikkiaan hävittää paha juurineen. Jalolla majurilla tulee tänä yönä olemaan salainen kohtaus kenraali Merhjemin kanssa… epäilemättä aiotaan tehdä tyhjäksi ne suunnitelmat, jotka on laadittu täällä päämajassa ja jotka hän tuntee… majurin ja vihollisen välisen kirjevaihdon voin myös tuoda esiin, se on hyvässä säilössä pienessä hopeahelaisessa arkkusessa majurin teltissä."

"Ja kuinka olette itse saanut tiedon kaikesta tästä?" kysyi kuningas.

"Eräältä nuorelta tytöltä, jonka olen nähnyt käyvän majurin luona useampia kertoja, ensin Bårslöfissä ja sitte täällä leirissä, ja viime yönä näin hänen viimeksi hiipien palaavan Örtoftaan, jossa hänen olen ennenkin nähnyt pienellä tammiruuhella soutavan virran ylitse. Yöllä onnistuin saamaan hänet kiinni ja sain hänet tunnustamaan kaiken."

"Mitä sanotte tästä, sotamarski?" kysyi kuningas kääntyen Helmfeldtiin.

"Olen sen sanonut, teidän majesteettinne!… Tässä on jokin onneton väärinkäsitys, jonka toivon helposti haihtuvan, kun aika tulee…"

"Minun tahtoni on", keskeytti kuningas, "että tapahtuu ankarin tutkimus!"

Hän kääntyi pois, ja syvimmän huolen pilvi varjosti hänen kasvojaan.

Illalla jaettiin tunnussana: "Jumala meitä auttakoon!" ja samalla annettiin käsky, että sotajoukon oli oltava valmiina lähtöön kuun laskiessa aamuyöstä kahden aikaan. Tämä käsky otettiin vastaan erään aikalaisen vakuutuksen mukaan "sanomattomalla ilolla ja riemulla". Väsyneet eivät enää tunteneet väsymystään, sairaat ikäänkuin saivat uutta elämää, ja he laahautuivat esiin maamajoistaan — sellaisista oli pakkasen tähden muodostettu koko leiri suurimmaksi osaksi — laahautuivat riviin saadakseen olla mukana kaivatussa taistelussa.

Kuningas, joka oli koko aamupäivän viettänyt työskennellen kenraalien kanssa, lähti illalla leiristä, kiedottuna pitkään vaippaan ja, yksin, niin että häntä pimeässä saattoi pitää tavallisena upseerina. Hän tuli niin sille paikalle, johon Smålannin ratsumiehet olivat majottuneet, ja täällä samoin kuin kaikkialla mihin hän oli mennyt, täytti hänen sydämensä ilo nähdessään niin monia pettämättömiä todistuksia siitä, että vanha tuttu henki ja taistelunhalu vielä eli Ruotsin soturein povissa. Majuri Stålhammarin teltin edessä seisoi pitkä, kookas ukko, kuningas puhutteli häntä ja kysyi hänen nimeään. Vanhus, joka ei tuntenut kuningasta, vastasi jurosti: "Städ" ja seuraavaan kysymykseen, kuka asui teltassa, vastasi, että siellä asui Stålhammar.

Kuningas hätkähti ja seisoi liikkumatonna hetkisen, jonka jälkeen hän astui askeleen mennäkseen telttiin. Mutta silloin laski vanhus kätensä hänen olalleen ja sanoi:

"Seis, ystäväni… majuri ei ota vieraita vastaan tällä haavaa!"

Jälleen hätkähti kuningas, mutta tahtoi ratsumiehen kiellosta huolimatta täyttää aikeensa.

Städ, joka katsoi hänen menevän liian pitkälle, tarttui silloin häneen niin kovalla kourauksella, että kuninkaan täytyi sanoa, kuka hän on, jonka jälkeen ukko vetääntyi takaisin, kuten näytti, enemmän suuttumuksen kuin hämmästyksen lyömänä. Teltissä oli kaksi osastoa. Etumainen oli pimeä, mutta takimaisessa paloi valkea. Kuningas meni reippaasti sisemmälle teltanovelle, mutta pysähtyi siellä äkkiä. Hän näki vanhan miehen lepäävän polvillaan ja hänen ympärillään kolme hänen poikaansa, ja vanhus rukoili yksinkertaisin sanoin kuninkaan puolesta ja menestystä taistelussa, joka oli edessä.

"Ja nyt, pojat", kuuli kuningas vanhuksen sanovan, kun rukous oli päättynyt ja hän poikineen noussut, "näyttäkää nyt, että teillä on sydän rinnassanne ja voimaa käsivarressanne, niin voimme kohdata toisemme ilolla, tapahtuipa se sitte täällä tai taivaassa!"

Kuningas oli kiihkeästi liikutettu. Hän pani kätensä silmilleen ja syöksi ulos, ja Städ väitti sitte, että hän oli nähnyt kyynelten välkkyvän kuninkaan silmissä, kun tämä tuli teltasta ja käänsi kasvonsa lyhdyn valoon, joka riippui ulomman teltanoven pielessä. Palatessaan Benstorpiin kohtasi kuningas sotamarskin, joka oli lähtemäisillään ulos, kiedottuna pitkään vaippaan samoin kuin kuningaskin, ja hän ilmotti tälle, että hän oli päättänyt seurata luutnantti Lorentzia omin silmin nähdäkseen, mitä saattoi tapahtua, ei siksi että hänen vakaumuksensa olisi ollut järkytetty, vaan koska hän tahtoi estää kaikki kierot selitykset tulevassa tutkimuksessa.

"Hyvä!" sanoi kuningas. "Minä tulen mukaanne,… minun silmäni ovat nähneet sellaista, että itsekin tahdon mennä takaukseen ilmiannetun viattomuudesta!"

Ja niin menivät he yhtä matkaa kentälle, missä kohtasivat luutnantti Lorentzin, ja sen jälkeen menivät he alas jäälle, edelleen Örtoftaa kohden ja kappaleen matkaa sen toiselle puolen. Kuu heitti kirkkaan valon lumiselle kentälle.

* * * * *

Lähtiessään majuri Stålhammarin teltistä ei kuningas huomannut aivan nuorta tyttöä, joka, piilottuneena metsään mikäli voi, hiipi saman teltin luo. Hänkin pyysi puhutella majuria saatuaan Städiltä tietää, että tämä oli hänen telttinsä, ja kun hän edelleen oli selittänyt tuovansa viestejä Petter Laurinpojalta, antoi Städ hänen mennä sisään. Majuri seisoi nyt täysin varustautuneena tulevaan taisteluun ja valmiina lähtemään teltistään, kun hänen silmänsä sattuivat laihaan ja kuihtuneeseen hahmoon, joka seisoi teltinaukossa ja tuijotti häneen villillä ja aralla silmäparilla, ikäänkuin ei olisi oikein tiennyt, menisikö sisään vai. Hän mahtoi olla noin viisitoistavuotias. Majuri puolestaan katsoi häneen hetkisen tällä kysyvällä katseella, joka on tavallinen, kun ei oikein muista kasvoja, jotka luulee ennen nähneensä, mutta vihdoin selkeni hänen muistonsa ja hän sanoi:

"Sinäkö se olet, Metta… kuinka on äitisi laita?"

"Oh, nyt on hänen laitansa hyvin", vastasi tyttö vapisevalla äänellä. "Hän kuoli pari päivää sen jälkeen, kun te tulitte luoksemme ja pelastitte meidät nälkäkuolemasta… ja minä itse tulin sitte tanskalaisen sotajoukon mukana tänne Skälshögiin toiselle puolen jokea…"

"Ja mitä haluat minulta, lapsi?"

"Minä tuon viestejä Petter Laurinpojalta… hän makaa kuolemaisillaan ulkona kentällä Örtoftan luona ja hän tahtoisi puhua sanasen kanssanne ennenkuin lähtee täältä… Hän on saanut sivalluksen vatsaansa eräältä vanhalta vihamieheltä, joka kauan on häntä salaa seurannut, ja kun minä kuljin paikan ohitse, sillä nyt olen minä muuttanut mieltäni enkä ole enää kuningas Kristianin puolella, vaan kuningas Kaarlen, ja olin sentähden tulossa tänne ruotsalaiseen leiriin, silloin näin mustan kasan liikkuvan ojassa aivan lähelläni, ja kun minä olin mennyt sinne, niin oli siellä teidän haavotettu palvelijanne…"

Tyttö puhui hyvin kiireesti, mutta lyhyeen pysähdellen, ja lopetettuaan puhkesi hän itkuun. Hänen kummallinen käytöksensä ei voinut olla herättämättä majurin huomiota, ja hän kysyi syytä siihen. Tyttö hypähti silloin esiin ja tarttui hänen käteensä sanoen:

"Älkää menkö Petter Laurinpojan luo!"

"Rakas lapsi!" sanoi majuri hymyillen. "Poloinen Petter Laurinpoika on tainnut säikytellä ymmärryksen päästäsi…"

"Voi, minä en tiennyt, että Stålhammar oli sama mies, joka tarkotti niin hyvää äidilleni ja minulle!"

Mutta ikäänkuin pelästyen mitä oli sanonut juoksi tyttö ulos teltanaukosta ja katosi, ennenkuin majuri oli ehtinyt kysellä enempää. Hän harkitsi hetken, mutta hänestä oli niin luonnollista, että Petter Laurinpoika tahtoi tavata häntä kuolinhetkellään, ja kun vielä oli pitkältä puoliyöhön, ei hän epäröinyt täyttää onnettoman pyyntöä. Hän lähti rivakoin askelin Benstorpia kohden, mutta hieman pohjoisempaan, ja juuri hänen mennessään Örtoftajoen ylitse, erotti hän taasen omituisen tytön, joka läheni häntä.

"Kukaan ei voi välttää kohtaloaan!" sanoi tyttö, ja suuret silmät tuikkivat niin hurjina majuria kohden. "Tuolla loitommalla kentällä makaa hän. Pian näette hänet", ja niin viittasi hän kädellään, mihinpäin majurin oli mentävä.

Tämä meni osotettuun suuntaan alas Käflinge-jokea kohden, ja siellä, ojaan kyyristyneenä, oli tosiaankin Petter Laurinpoika, joka nousi ja meni häntä vastaan. Tämän nähdessään aavisti majuri kohta, ettei kaikki ollut kuten piti, eikä palvelija viivytellyt selittäessään hänelle, miten asiat olivat.

"Pysy hiljaa, Pekka", sanoi hän. "Pieninkin huudahdus, pieninkin liikahdus, jonka teet, vie kuningas Kaarlen ja hänen sotajoukkonsa perikatoon… Näetkös tuolla loitommalla joen toisella puolen, kuinka musta juova liikkuu kuin käärme valoisan kentän reunalla… siellä on tanskalainen sotaväki kenraali Merhjemin johdolla, ja tarvitaan vain, että kohotat kätesi minua vastaan, niin tapahtuu hyökkäys!"

Majuri katsoi joelle päin, ja hänen terävä silmänsä huomasi pian, että kurja petturi oli oikeassa, ja silloin tuntui ikäänkuin kaksiteräinen miekka vihlaisevan hänen sielunsa lävitse. Sellaista tuskaa kuin hän tunsi tällä hetkellä, ei hän koskaan voinut ajatella lankeavan ihmisen osalle. Ensi tuokiossa, kun veri kuumeisena syöksähti hänen päähänsä, tahtoi hän tarttua roiston kurkkuun ja paiskata hänet maahan, ja ääni hänen rinnassaan huusi, että se oli hänen velvollisuutensa, mutta samassa oli hänelle selvillä, että juuri täyttämällä tämän velvollisuutensa hän saisi aikaan paljo suuremman ja hirveämmän onnettomuuden kuin päästämällä roiston käsistään. Petter Laurinpoika silmäsi häneen, huomasi hänen epätoivonsa ja nautti siitä.

"Näes, minulla on sinulle jotakin sanottavaa", jatkoi hän, "ja vaivattuani paljo päätäni olen onnistunut löytämään paikan, joka on sangen sovelias ilmaistakseni sinulle, miltä minusta kerran tuntui seistessäni alttarin edessä Svenarumin kirkossa vihkiäkseni sinut ensimäiseen vaimoosi… Et kai muista oikein tuota päivää, mutta tahdon auttaa muistiasi oikealle tolalle. Olit houkutellut vanhan isäni jättämään rikkautensa sinulle, ja niin kietoutunut oli hän verkkoihisi, että kun onnistuin tämän estämään, tuli hän kirkkoon… kirkkoon alttarin eteen ja kirosi minut kaiken kansan nähden… Kaikki tuo on tulikirjaimin piirrettynä sieluuni, ja mitä enemmän tieni on mennyt alaspäin, sitä enemmän nämä muistot ovat kohonneet esiin ja vallanneet minut, ja minä olen vuosikaudet hautonut kostoa, joka voisi keventää kärsimyksiäni, ja niin olen kutonut silmukan toisensa jälkeen tähän kudelmaan, kunnes nyt vihdoin olen sen saanut valmiiksi… Ja nyt olet sinä kiedottu rikokseen, sinä kuten minäkin… sinä et enää koskaan ole kantava päätäsi korkealla miesten kesken… sinut tuomitaan ja sinä kuolet kavaltajana, ja jotta saisit juoda maljasi sakkaan saakka, voit viime hetkenäsi ajatella sitä, että minä, rikkaan Laurin poika, olen silloin päässyt valtaan ja kunniaan… minulla on taskussani kuningas Kristianin kirje, joka tekee minut Skånen rikkaimman pitäjän valtiaaksi… mutta käänny nyt vähän, näetkös nuo tummat varjot tuolla loitommalla Örtoftan luona? Tahdon sanoa sinulle, ketä ne ovat?… Kuningas Kaarle itse ja sotamarski seisovat siellä ja näkevät sinun puhuttelevan minua ja he ovat ennen nähneet minun tulevan vihollisleiristä ja tietävät, että minä olen salaurkkija… Luullakseni olen ajatellut asiani, ettei sitä tarvitse ajatella uudestaan!"

Näin puhui Petter Laurinpoika, ja hänen äänensä sävy samoinkuin asentonsakin ilmaisi, kuinka hän värisi nautinnosta nähdessään niitä hirveitä tuskia, jotka hän oli valmistanut viholliselleen. Mutta se äärimäinen kataluus, ihmishalveksumisen kaamea syvyys, joka ilmeni toteutetussa suunnitelmassa, teki päinvastaisen vaikutuksen kuin hän oli tarkottanut. Pekka Stålhammar pääsi jälleen oman itsensä herraksi ja hänen leimuava katseensa nöyryytti ilkeän juonittelijan. Hänellä tuskin oli aikaa ajatella muuta kuin kuinka voisi estää sen suunnitelman, joka epäilemättä oli laadittu Petter Laurinpojan ja vihollisten kesken ruotsalaisen leirin yllättämisestä yöllä.

"Petter parka!" sanoi hän, kun tämä oli lopettanut. "Kuinka köyhänä seisot edessäni… sinun laskusi ovat hyvin onnistuneet, mutta olet unhottanut yhden tärkeän asian, sen nimittäin, että on olemassa korkeampi tuomio kuin itse kuninkaankin… sen tuomiopöydän edessä olet pulmassa kaikkine juoninesi ja kurjine voittoinesi. Minusta nähden on sinua jo kohdannut tämä tuomio, ja isäsi kirous on kantanut hirveän hedelmän. Tietänet kai itsekin, että se mitä tahdot kostaa minulle on valhe, ja että sen tiedät, sen todistaa yrityksesi Kainin tavoin, veljensä murhattuaan, tukahduttaa ikuisen kostajan ääni omassatunnossasi!"

Ivahymy väreili Petter Laurinpojan huulilla, ja hän loi silmänsä maahan. Mutta silloin hätkähti hän, ikäänkuin hänet olisi vallannut äkillinen pelästys. Ja muutamien sylien päässä nousi ojasta tumma varjo, joka hyökkäsi eteenpäin vimmatulla vauhdilla ja piti pyssyään koholla.

"Nyt on hetkesi lyönyt, ilkeä petturi!" huudahti karkea ääni.

Kaikki tapahtui ajatuksen nopeudella, ja majuri näki Petter Laurinpojan nopeasti pakenevan, kintereillään roteva mies, joka oli ikäänkuin sukeltanut ilmoille ojasta. Hetkisen jälkeen näki hän vielä yhden varjon kiitävän ohitsensa kenttää myöten. Tämä oli Metta, ja hän nauroi hurjasti ja kamalasti juostessaan majurin ohitse.

Mutta tuskin puolen tunnin kuluttua kuninkaan palaamisen jälkeen Benstorpiin kajahti laukaus Örtoftasta päin. — Kenraali Ascheberg, joka oli Johan Gyllestjernan luona, kiiti kuin salama uhattuun paikkaan. Mitä tästä oli tuleva, sitä ei tiennyt kukaan, mutta levottomuus nousi huippuunsa, kun kaksi tykinlaukausta kuului samalta taholta.

* * * * *

Kenraali Merhjem oli tosiaankin tullut joen ylitse, mutta kenraali Ascheberg pakotti hänet menemään takaisin. Silloin se hälytyslaukaus jyrähti viereisestä majotuspaikasta, johon hänen poikansa, everstiluutnantti Ascheberg oli sijotettu. Tästä laukauksesta oli seurauksena, että koko tanskalainen sotajoukko lähti liikkeelle, ja jollei onni tällä kertaa olisi ollut meikäläisten puolella, on epävarmaa, kuinka asia olisi voinut kehittyä. Mutta nyt oli tanskalaiset tykkänään sokaissut heidän suurempi lukunsa ja se oivallinen kunto, jossa kaikki heillä oli, heidän runsaiden muonavarojensa ja rahvaan halukkaisuuden johdosta heitä avustamaan, eivätkä he voineet kuvitellakaan, että pieni uupunut ja nälistynyt ruotsalainen joukko uskaltaisi hyökätä heidän kimppuunsa. Hälytyslaukaukset olivat merkkejä lähtöön, mutta ei menoon Käflingejoen ylitse, vaan palausmatkan alkamiseen, ja niin selitti ruotsalaisen leirin liikkeet itse kenraali Merhjemkin. "Jumala oli lyönyt heidät sokeudella", huudahtaa henkivartiorykmentin eversti Niilo Bjelke.

Kuitenkin se, mitä oli tapahtunut, kiirehti ruotsalaisten liikkeitä. Rykmentti toisensa jälkeen lähti liikkeelle ja asettui siihen järjestykseen kuin oli käsketty. Kuudessa kolonnassa, jalkaväki järjestettynä kahteen, ratsuväki neljään, meni sotajoukko jäätyneen joen ylitse. Se tapahtui kohta puoliyön jälkeen, ja kuu oli vielä ylhäällä. Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti ja hyvin, paitsi että — kirjottaa yllämainittu Niilo Bjelke — "jää ruski kovasti, jotta ratsumiesten täytyi laskeutua ratsailta ja taluttaa hevosiaan suitsista." Heti päästyä ylitse pysähdyttiin asettuakseen taisteluasentoon ja käydäkseen suoraan vihollisen kimppuun. Silloin ilmotettiin, että maa täällä oli niin kelvoton ja leiri niin aitojen ja rotkelmain ympäröimä, että välitön hyökkäys oli mahdoton, ja kuningas päätti sentähden marssittaa joukkonsa edelleen vihollisen ympäri Lundiin. Kun kuu laskeutui kahden aikaan aamulla, lähdettiin taas liikkeelle. Kohta joen eteläpuolella marssittiin ohi Hobyn kirkon, jossa oli tanskalaisten etuvartio. Tämä huomasi ruotsalaisten retken ja ilmotti siitä päämajaan, mutta siellä pidettiin varmana, että retkeilijät olivat ainoastaan vahva osasto, joka oli lähetetty hyökkäämään Malmöhön. Tanskalaisessa leirissä ammuttiin hälytyslaukaus, mutta mitään enempää ei kuulunut, ja ruotsalaiset jatkoivat häiritsemättä kulkuaan.

Niin koitti päivä, ja nyt muuttui tanskalaisille uskomaton uskottavaksi, nyt syntyi liikettä heidänkin leirissään. He käsittivät kohta, että kuningas Kaarle tahtoi saavuttaa etua kukkuloista Lundin pohjoispuolella, ja nyt oli jouduttava ennen häntä. Kohta, kun sotajoukko oli riveissä ja järjestyksessä, alkoi siis kuningas Kristiankin suunnata kulkuaan samoja kukkuloita tai, kuten niitä nimitettiin, Helgonamäkeä kohden.

Ja niin kulkivat molemmat sotajoukot rinnatusten kuin missäkin kilpajuoksussa. Mutta ruotsalaiset ehtivät ensin perille ja hajaantuivat taistelurintamaan. Äärimäisenä oikealla olivat rakuunat, kuninkaan henkivartiorykmentti Niilo Bjelken johdolla ja eversti Braunhoffin rykmentti, toisessa rivissä samoin rakuunia äärimäisenä, sitte aatelislippu, edelleen eversti Gytenbergin rykmentti, sitte smålantilaiset ja vielä muuan rykmentti eversti Rehnsköldin johdolla. Jalkaväki asettui senjälkeen keskustaan kenraali Schulzin johdolla ja vasemmalla sivustalla oli taasen ratsuväkeä, mutta luvultaan paljo vähemmän kuin oikealla. Sotamarski Helmfeldt hoiti ylipäällikkyyttä ja hänen alipäällikkönään Ascheberg. Kuningas itse asettui oikealle sivustalle.

Aurinko nousi ja valoi kultavirtaansa avarille lumikentille, joilla oli taisteltava yksi verisimmistä ja tärkeimmistä taisteluista, vanhan arkkipiispankaupungin muurien edustalla, kaupungin, jonka ihana temppeli kohosi siellä niin korkeana ja vakavana, äänettömyydessään saarnaten riemusta taivaassa, rauhasta maassa ja ihmisille hyvää tahtoa.

Hiljaisena ja synkin mielin oli majuri Stålhammar ratsastanut väkensä edessä, ja vanhat uroot, jotka olivat olleet niin monissa taisteluissa yhdessä majurin kanssa, eivät häntä enää oikein tunteneet. Koskaan eivät he olleet häntä nähneet sellaisena, kun merkki oli annettu. Hänen päänsä oli vaipunut alas rintaa vasten, ja hän näytti tuskin tajuavan, mihin matka piti. Hänen sotaratsunsa vei häntä ikäänkuin vanhasta tottumuksesta eteenpäin. Kukaan ei ollut levottomampi kuin Städ, vanha korpraali, joka ratsasti kimollaan eikä kuullut eikä nähnyt mitään muuta kuin majurinsa ja oli oikein tuskissaan, kuinka hän pääsisi tämän puheille. Kun vihdoin oikea sivusta ratsasti Helgonamäkeä ylöspäin, joutui toinen rivi parin kiviaidan taa, jotka erottivat sen ensi rivistä ja estivät liikahtamasta lainkaan eteenpäin. Tässä vihdoin sai Städ tilaisuuden puhutella majuriaan.

Laukaukset ratisivat jo ensi rivissä. Kuningas Kristian, joka veljensä kera oli vihollisten vasemmalla sivustalla, oli alottanut hyökkäyksen, ja tanskalaiset ratsurykmentit hyökkäsivät rajuudella, joka aluksi näytti vastustamattomalta. Oli kuin he tahtoisivat näyttää teossa, mitä muuan heidän eversteistään oli niin kerskuvasti lausunut eräässä tilaisuudessa kenraali Aschebergille: "Me tahdomme ratsastaa kumoon ja tallata maahan koko teidän sotajoukkonne!" — ja suurine, hyvinruokittuine hevosineen, terveine, uhkeine miehineen, jotka muodostivat jyrkän vastakohdan ruotsalaisille, näyttivät tanskalaiset voivankin toteuttaa everstinsä sanat. Rakuunat ja suomalaiset ratsumiehet joutuivat epäjärjestykseen, ja ainoastaan kuninkaan oma kylmäverisyys henkivartiainsa etunenässä ja Niilo Bjelke henkivartiorykmentteineen onnistuivat kestämään tämän hyökkäyksen painon. Mutta vihollinen katsoi jo saavuttaneensa voiton, ja kuningas tähysteli turhaan eskadrooniaan toisessa rivissä.

Tällöin majuri Stålhammar tuli pysähtyneeksi aivan Städin rinnalle, joka oli eskadroonan sivustamiehenä, ja korpraali katsoi tuikeasti majuriin sanoen:

"Aidat täytyy särkeä!" ja vanha rakas ääni teki terveellisen vaikutuksen majuriin. Hän kohotti katseensa, ja ikäänkuin vasta nyt olisi huomannut muurit, ratsasti hän esiin ja katseli ympärilleen eikö jostakin paikasta voisi päästä niiden ylitse. Samassa ratsasti kenraalimajuri Wittenberg paikalle.

"Jumalan tähden, kenraali, antakaa meidän laskeutua ratsailta ja repiä muurit maahan", huusi majuri Stålhammar hänelle, ja tämä antoi ehdotetun käskyn, ja joka toinen ratsumies astui maahan ja ryhtyi työhön. Yhä tulisemmaksi kävi taistelu edessäpäin, kuultiin komentohuudot ja nähtiin, kuinka suomalaiset rakuunat, yhteensä seitsemän eskadroonaa, pakenivat taistelurintamasta. Jokaista käsivartta poltti kuin tulella, ja mitä raskaampi työ oli, sitä voimakkaammin jännittyi jokaisen jänne. Majuri Stålhammar unhotti silloin hirveät ajatukset, joita hän hautoi sielussaan, ja kun oli päästy ensimäisen muurin ylitse, hengitti hän syvempään ja alkoi saada takaisin entisen tyynen, pontevan ulkonäkönsä. Vihdoin, vaivaloisten ponnistusten jälkeen onnistuttiin pääsemään toisenkin muurin ylitse. Silloin olikin jo hyvä aika. Vihollinen oli tosin lyöty takaisin, mutta selviytyi uuteen hyökkäykseen, ja ruotsalaisten rivit olivat arveluttavasti harvenneet. Henkirykmentistä olivat miltei kaikki upseerit ammutut pois tai haavotetut.

Kuningas ratsasti toisen rivin jokaisen kuuden eskadroonan luo. Hänen otsansa oli säteilevä ja hänen silmänsä kirkas. Tässä nuorekkaassa olennossa luuli näkevänsä kaiken, mitä oli jaloa ja ihanaa, eikä ollut ratsumiestakkien alla ainoaakaan sydäntä, joka ei olisi sykkinyt riemuisasta toivosta saada mennä kuolemaan tämän kuninkaan puolesta. "Muistakaa, että olette ruotsalaisia!" huusi kuningas jokaiselle eskadroonalle, ja myrskyisä hurraa kuului vastaukseksi. Niin tuli hän majuri Stålhammarin eskadroonan luo, ja hänen silmänsä viivähti hetkisen vanhassa majurissa. Tapahtuma kentällä häämötti kuninkaan muistossa ja heitti yhdessä vihollisten hyökkäyksen kanssa, joka seurasi melkein heti tämän jälkeen, varjostavan hunnun aikaisemman näyn ylitse, isän, joka poikineen rukoili Jumalalta onnea taisteluun. Mutta jalossa mielessä, varsinkin ennenkuin sydän on ehtinyt kovettua elämän koulussa, on vahvempi taipumus uskomaan hyvää, ja sentähden väistyivät syyttävät varjot kentällä salaman nopeudella takalistoon, eikä kuningas nähnyt tai ei tahtonut nähdä mitään muuta kuin kullanpuhdasta uskollisuutta ja kunniallisuutta joka miehessä, joka nyt oli valmis hänen kanssansa uhraamaan henkensä ja verensä.

Ja nyt ryntäsivät eteenpäin nämä kuusi eskadroonaa, ja kuningas oli etumaisena tulessa. Tanskalaiset taistelivat erinomaisen urhoollisesti, mutta tämän hyökkäyksen painon ja voiman edessä eivät he voineet pitää paikkansa, vaan heidät työnnettiin kukkulalta alaspäin niinsanotun Galgvuoren juurelle. Täällä nousi tulinen käsikähmä, mutta kaikki peittyi ruudinsavupilviin, ja savusta kuului laukausten pauke, ja miekkojen kalske ja kuolevain huudot veren valuessa virtanaan lumella. Tämän taistelun aikaan sattui vihollisen luoti kuninkaan hevosen "Tottin" päähän ja kimmahti kuninkaan hattua vasten, jonka tähden hän nousi valkosen ratsun selkään, minkä hän oli saanut Ranskan kuninkaalta Ludvig XIV:lta ja joka oli nimeltään "Brillant". Täällä kuningas myös joutui äkkiä viholliseskadroonan eteen, jolla oli punaiset liput ja joita hän sentähden oli luullut smålantilaisiksi, kunnes ruudinsavu hieman hälveni ja hän näki valkoiset ristit. Silloin komensi hän hyvällä tanskankielellä ryntäämään eteenpäin ja käymään leikkiin, kunnes hän pääsi takaisin omiensa luo. Vihdoin nähtiin tanskalaisten rykmenttien ryntäävän ulos pilvestä. He pakenivat, ja ruotsalaiset eskadroonat ajoivat takaa. Mutta kun tanskalaisilla oli paremmat hevoset, saattoivat he kerta toisensa jälkeen pysähtyä ja järjestyä, niin että taistelu vähänväliä uudistui. Kuitenkin täytyi vihollisen lopulta jättää kaikki hukan omaksi ja paeta Käflingejoen ylitse, jolloin muutamia satoja heistä hukkui. Kuningas Kaarle ajoi heitä puolen peninkulmaa edelleen, ja kuningas Kristian sai kiittää onneaan, kun pääsi turvaan Landskronaan.

Käflingejoen rannalla piti kuningas Kaarle väkensä katselmuksen. Monia ylimmistä upseereista ei näkynyt, he olivat kaatuneet taistelun aikana, ja eskadroonatkin olivat pahoinpidellyt. Kuningas määräsi heidät järjestymään, ja nousi kysymys, mihin nyt oli ryhdyttävä. Muutamat arvelivat, että oli ryöstettävä vihollisen kuormasto, joka juuri kulki ohitse, ja kuningas näytti olevan antamaisillaan suostumuksensa siihen.

"Teidän majesteettinne!" sanoi silloin majuri Stålhammar. "Mielestäni tarvitaan teidän majesteettianne Lundin luona, ja luulen, ettemme ehdi sinne kyllin pian!"

Muutamat väittivät, että tämä epäilemättä olisi suurimmassa määrin epäviisasta, kun saatettiin otaksua, että koko ruotsalainen sotajoukko oli hajaantunut ajamaan vihollista takaa, mutta samassa lasketti kaksi ratsastajaa täyttä laukkaa alaspäin kuningasta kohden. Ne olivat Dahlberg ja Bengt Rosenhane, ja he pyysivät kuningasta Jumalan tähden kääntymään takaisin. Vasen sivusta oli miltei lyöty ja kaikki riippui hiuskarvasta. Kuningas ei aluksi tahtonut uskoa heitä, mutta hän käski kuitenkin lähteä liikkeelle, ja pian ilmottivat jyrähtelevät tykinlaukaukset, että taistelu vielä jatkui. Se kulki eteenpäin kuin myrskytuuli, ja murhaava ottelu alkoi uudelleen. Tämä oli taistelun ratkaiseva silmänräpäys. Päivä alkoi jo solua iltapuolilleen ja ruotsalaiset ratsumiehet, jotka olivat istuneet ratsailla ja taistelleet koko päivän, olivat aivan väsyneet, mutta kuningas huusi, "että hän tahtoi voittaa tai kuolla", ja hän innostutti niin miehiään, sekä ylhäisiä että alhaisia, että vaikka nämä pitivätkin kaikkea menetettynä, seurasivat he innostuksella kuningastaan kuolemaan. Ja niin käytiin vihollisen kimppuun ja tämä viimeinen taistelu kesti, kunnes yö tuli ja teki siitä lopun. Kaikki, jotka eivät voineet paeta, olivat otetut vangeiksi. Kuningas Kaarle ja hänen soturinsa olivat saavuttaneet mitä loistavimman voiton. Mutta kentällä virui kuolleita 8 tai 9,000 paikoille: "enemmän kuin puolet molemmista sotajoukoista yhteensä". Yli 2,000 vankia, yksikuudetta kanuunaa, koko kuormasto ja runsaasti varustettu leiri joutui voittajain saaliiksi.

Kaikista niistä urhoollisista, jotka tänä päivänä olivat taistelleet kuninkaan rinnalla ja ikäänkuin hänen silmiensä edessä, oli majuri Pekka Stålhammar urhoollisimpain joukossa. Hänen kuolemanhalveksumisensa ja kylmäverisyytensä oli useampaan kertaan herättänyt kuinkaan ihailua. Ah, hän ei tiennyt, että vanha mies taisteli lujasti toivoen löytävänsä surmansa taistelukentällä. Niiden monien keskellä, jotka kaatuivat kaikilla puolin, ratsasti vanha majuri koskematonna. Hänen oma poikansa kannettiin illalla kaupunkiin, vaarallisesti, vaikkakaan ei kuolettavasti haavotettuna, mutta hän itse oli säästynyt ikäänkuin meidän herramme tarkotus olisi ollut koetella häntä paljoa ankarammassa taistelussa kuin missä oli kysymys ainoastaan ruumiista.

"Tapahtukoon Jumalan tahto!" sanoi hän illalla, kun hän seisoi poikansa sairasvuoteen ääressä, ja samassa kääntyi hän molempien toisten poikainsa ja Städin puoleen, jotka olivat samassa huoneessa, ja lisäsi: "Saatte kuulla, mitä minulle on tapahtunut!"

Ja niin kertoi hän edellisen yön tapaukset ja lopetti sanoilla:

"Olen tahtonut sanoa teille tämän, sillä en tiedä, mitä voi tulla tapahtumaan, ja te voitte elää ja kuolla siinä lujassa uskossa, ettei isänne ole koskaan poikennut kunnian tieltä!"

Kaikki olivat kuunnelleet häntä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella. Städ seisoi kalmankalpeana seinää vasten, ja haavotettu nuorukainen nosti kauniin päänsä vuoteesta ja suuteli isänsä kättä.

"Mutta yksi tietää kuitenkin, mitä voi tapahtua", kuului silloin ääni ovelta, ja kuningas, joka oli kuullut majurin kertomuksen, astui peremmälle huonetta. "Teitä on syytetty, majuri Stålhammar… mutta kuulin eilen teidän rukouksenne yhdessä poikienne kanssa ja olen nähnyt teidän tänään taistelevan kuten kunnian miehen… en tarvitse tietää enempää! Voitte olla tyyni tulevaan nähden. Mutta koska kuitenkin olen ajatuksissani tehnyt teitä kohtaan väärin, niin olen tahtonut sen teille tunnustaa, jotta voitte antaa minulle anteeksi, ja voitte luottaa minuun, ettei Ruotsin kuningas koskaan ole unhottava, mitä olette tehnyt tänä päivänä!"

Vanhusta, jota nämä sanat koskivat, ja yhtä suuressa määrin muitakin huoneessa läsnäolijoita liikuttivat tunteet, jotka vaihtelivat hämmästyksen, kunnioituksen, rakkauden ja kiitollisuuden välillä. He seisoivat vaiti. Pyhä vaatii hiljaisuutta, ja epäilemättä se oli pyhä hetki, jona toisensa kohtasivat näiden kahden miehen sydämet, yhdenvertaiset jalossa voimassa ja miehekkäässä ylevyydessä. Ja rauha, hyvän omantunnon siunaus, niin hyvin hänen sydämensä, josta suru lauhtui ja hälveni sovituksen taivaalle, kuin hänenkin, josta merkitsevät sanat lähtivät. Liikutuksella, jota hän ei voinut hillitä, tarttui majuri kuninkaan ojennettuun käteen ja päästi muutamin yksinkertaisin, mutta lämpimin sanoin sydämensä kyllyyden ilmoille.

Mutta vielä kerran aukeni ovi ja sen raosta näyttäytyi kalpea tytönpää, arasti vilkaisten huoneen ympäri.

"Niin, hän on siellä!" huusi tyttö kääntyen ulospäin. "Näin oikein, tulkaa vain, isäseni!"

Ulkoa kuuluivat raskaat, kömpelöt askeleet ja roteva talonpoika astui sisään. Hänen kasvonsa olivat verettömät, ja riepu, joka oli kääritty hänen päänsä ympärille, selitti riittävästi niin hyvin poskien kalmankalpeuden kuin hänen raukeat liikkeensäkin.

"Olette kai majuri Stålhammar", sanoi talonpoika, raskaasti nojaten sauvaansa, kiinnittäessään katseensa puhuteltuun. "Olisipa Jumala suonut minun tuntea teidät aikaisemmin! Olen nyt saanut kyllikseni tästä elämästä enkä pelkää sanoa totuutta kaikkineen… Nähkääs, olen tavotellut teidän henkeänne, ja Jumalalle olkoon kiitos, että hän pani pyssyni pettämään joka kerta, kun tähtäsin teitä…! Mutta nyt olen tehnyt tilin hänen kanssaan, joka on kiihottanut minua siihen, mikä pahaa oli, ja hän on maksanut minulle samalla mitalla… hänellä tietystikin oli kiire saada todistaja ylhäälle korkeimman tuomarin eteen. Minulle viittoo myös vaimoni, ainoa, jota olen rakastanut täällä maan päällä, mutta jonka samainen Petter Laurinpoika vietteli pois luotani… siitä on nyt monta vuotta, se tapahtui edellisen sodan aikaan, ja tämä tyttö on ilkeän papin tytär… Mutta hän jätti niin äidin kuin lapsensakin, sillä hänen piti nähdä teidän sydänverenne vuotavan, sanoi hän ja niin lähti hän mierolle, jäi mierolle, kunnes hän nyt palasi, ja silloin oli hänellä kuningas Kristianin julistus mukanaan ja hän houkutteli kansaa puolelleen, ja aina oli hänellä teidän nimenne kielellään… Minä olin niiden sissien joukossa, jotka te tuhositte nyt viimeksi Hallannin harjulla, ja niiden monien veri, jotka silloin kaatuivat, täytti minun mieleni kostolla, ja minä vannoin, etten ammu ainoaakaan laukausta muihin paitsi teihin… Niin tein samaan aikaan kuin te otitte huolehtiaksenne hyljätystä naisesta ja hänen tyttärestään, tästä tyttöparasta, joka pian on ilman hoivaa ja suojaa maailmassa… Mutta minä en tiennyt sitä, en tiennyt mitään ennen kuin viime yönä, jolloin saavuin Petter Laurinpojan kutsusta, sillä hän tahtoi näyttää minulle, kuinka hänen kätensä teidät nujertaa. Metta tapasi minut… sain tietooni kaiken… ja Petter Laurinpoikaa ei ole enää olemassa… Mutta kiitos teille, jos tahdotte ottaa kiitoksia vastaan niin veriseltä mieheltä kuin minä olen…"

Talonpojan selitys oli Pekka Stålhammarille täydellisin puhdistus, ja Metta lisäsi, mitä hän tiesi, niin että myös luutnantti Lorentzin rikollisuus tuli täysin päivän valoon. Mutta hän oli kadonnut leiristä eikä häntä enää löydetty mistään. Paavo kuoli parisen päivää myöhemmin, saatuaan majurilta lupauksen, että tämä ottaisi Mettan huostaansa.

Kuningas Kaarle piti sanansa. Seuraavana vuonna vielä yhden verisen taistelun jälkeen Landskronan luona, jossa kuusikymmenseitsenvuotias ukko samoin teki voiman ja urhoollisuuden ihmetöitä, nimitti kuningas hänet itse taistelukentällä everstiksi. Ja siitä pitäen syntyi hartaan luottamuksen suhde kuninkaan ja koetellun soturin välillä.

6.

PÄÄKATSASTUS.

Oli varhainen aamu elokuun 12 p:nä 1692. Aurinko nousi niin kirkkaana idästä ja sirotteli kuninkaallisella anteliaisuudella kultiaan Emjoen ylitse, joka hiljakseen liristen virtaili Högsbyn vanhan kirkon ja pappilan ohitse. Rovasti, tohtori Niilo Wallerius seisoi pappilan portailla ja keskusteli sangen mahtavan näköisen miehen kanssa. Tämä oli krununvouti, herra Polycarpus Skroot. Näkyi ilmeisesti, että herra kruuunvouti tunsi arvonsa ja että hän oli tottunut ottamaan vastaan kunnianosotuksia. Rovastin kaunismuotoiset kasvot — hänen ja hänen vaimonsa kuvat ovat vieläkin Högsbyn kirkossa — katsoivat huolestuneella ilmeellä suoraan eteensä.

"Luullakseni tulette sangen sopimattomaan aikaan", sanoi hän ikäänkuin vastaukseksi johonkin kruununvoudin lausuntoon. "Hänen majesteettinsa ei ole ollut erittäin hyvällä tuulella tänne saavuttuaan, ja kenraalilta, kreivi Aschebergiltä olen noin puolittain saanut selville, että hänen majesteettinsa käydessä Kalmarissa oli jokin suuressa määrin herättänyt hänen tyytymättömyyttään."

"Hehe", vastasi vouti mahdikkaasti hymyillen, "luulenpa, että uskolliselle palvelijalle on aina hänen kuninkaansa korva avoinna, ja minun pyyntöni on sitä paitsi mitä kohtuullisin… jos tahdotte ennakkoluulottomasti katsella asiaa, kunnianarvoisa veljeni, niin huomaatte sen kyllä, ja saattepas nähdä, että saan toiveeni täytetyksi, ja kun kerran tulen Tukholmaan, niin olen pitävä teidät ja lapsenne uskollisessa muistossa!"

"Ah, mitä minuun tulee, niin en toivo enempää kuin että voisin hoitaa kutsumukseni täällä Högsbyssä, jotta voin vastata siitä Jumalan ja kuninkaani edessä", vastasi rovasti ja katsoi ystävällisesti armollisesti nyökkäävään kruununvoutiin, jonka loistavat kasvot säteilivät niiden kunniasijojen aavistuksesta, jotka viittoivat hänelle epäilemättä läheisessä tulevaisuudessa. Rovasti ei kuitenkaan joutunut ymmälle, vaan rohkeni vielä kehottaa kruununvoutia luopumaan päätöksestään jo tänään puhutella kuningasta, lisäten: "Noudattakaa neuvoani ja vartokaa vielä tuonnemmaksi asioinenne!"

"Ei, ei, huolehditte suotta, ystäväni", vastasi vouti varmasti ja lisäsi: "Mutta yhden asian haluaisin saada selville, mitä ajattelette tyttärestänne, neitsyt Kristinasta? Eikö hän tarvitse tukea ja turvaa maailman pahoja kieliä vastaan?"

Rovasti heitti kysyvän ja miltei surullisen katseen voutiin, joka jatkoi:

"Älkää pelästykö, rakas veli, täksi tueksi ja turvaksi tahdon minä ruveta… Minä Polycarpus Skroot tarjoan teidän suloiselle tyttärellenne sydämeni ja käteni, ja me tulemme elämään kuin pari tunturikyyhkysiä Tukholmassa, jaa, niin tulemme."

"Mitä tarkotatte?" kysyi rovasti vakavasti.

"Mitäkö tarkotan?… Tarkotan mitä sanon… Tai eivätkö korvanne ole kuulleet puhetta, joka käy teidän kauniista tyttärestänne ja hänen majesteetistaan? Ettekö tiedä siitä, mitä heti aavistin nähdessäni nimen, jonka kuningas on timanttisormuksellaan piirtänyt kuninkaantuvan ikkunaan?"

Rovasti Wallerius oli pappilaan rakennuttanut erityisen vierasrakennuksen ja maalauttanut ajan maun mukaan sileiksi höylättyihin, mutta muuten paljaihin hirsiseiniin koreita kukituksia ja koukeroita. Tässä tuvassa asui kuningas aina, kun hän vieraili Högsbyn pappilassa, ja kun tämä tapahtui kylläkin usein, jutteli kansa, että häntä veti sinne ihmeen kaunis papintytär. Kalmarin lukionkirjastossa säilytetään vielä tämän kuninkaantuvan ikkunaruutu, johon kuningas on piirtänyt nimen Kristiina.

"Rakas ystävä, kruununvouti", huudahti hyväsydäminen rovasti, "erehdytte pahasti… Sellaista surua kuin tarkotatte ei armollinen kuninkaamme voi koskaan, ei koskaan tuottaa minulle… ei, ei, ystäväni, asian laita ei ole niin…"

"No, no", keskeytti kruununvouti, "eihän mitään vahinkoa ole tapahtunut, mutta selvää on, että hänen majesteettinsa mielihyvällä kuulee kosinnastani, ja varmaankaan ei hän kitsastele morsiuslahjaa antaessaan, hihihi…"

Hämmästynyt rovasti ei tiennyt mitä sanoa, mutta kenraali, kreivi Ascheberg ja Smålannin ratsurykmentin vanha, kahdeksankymmenvuotias eversti näyttäytyivät alhaalla pihassa, ja kenraali viittasi rovastin luokseen ja heillä oli jotakin puhuttavaa, jotta rovasti pelastui pulasta vastata kruununvoudille. Tämä laittoi kenraalin nähdessään naamansa hyvin nöyrän näköiseksi ja lähti kuninkaantuvan portaita kohden. Täällä tuli pari vanhempaa talonpoikaa kuninkaan luota, ja kun kruununvouti ilmottautui puheille pyrkijänä, sai hän heti suostumuksen. Lempeä rovasti näki huolestuneena pöyhkeän miehen katoavan kuninkaantupaan ja odotti levotonna, kuinka kaikki kävisi. Mies viipyi kotvan, jollaikaa rovasti mietti, etteihän vain hänen äänettömyyttään kruununvoudin kysymykseen nähden voinut selittää suostumukseksi, ja kuta kauemmin kuninkaan vastaanotto kesti, sitä kiihkeämmin kuohui hänen povessaan. Vihdoin tuli kuningas ulos, ja hänen kasvoistaan kuvastui mitä suurin suuttumus. Mahdikas kruununvouti seisoi hänen takanaan, mutta hänen kiiltävät kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hän käytti ensimäistä tilaisuutta hiipiäkseen pois, sanomatta sanaakaan tai edes ottamatta jäähyväisiä rovastilta.

Kuningas oli tavallista tuittupäisempi. Hän heitti ankaran katseen pihalle, jossa muuan tallirenki piteli hänen hevostaan, ja lähestyen kumartelevia herroja sanoi hän äkkijyrkästi:

"Katsastukseen, herrat!… Toivottavasti rykmenttinne on hyvässä kunnossa, eversti?"

"Toivon niin!" vastasi harmaahapsinen ukko ja katsoi uskollisesti kuninkaaseensa.

Kuningas Kaarle XI oli retkillään ympäri valtakuntaa, tarkastaakseen rykmenttejään ja omin silmin nähdäkseen, kuinka hänen määräyksiään noudatettiin. Tukholmasta alaspäin mentäessä oli matka suunnattu Jönköpingin ja Wexiön kautta ja viimeksi mainitussa paikassa oli kuningas syönyt päivällistä suuressa arvossa pitämänsä Samuel Wiraeniuksen, nyttemmin Wexiön piispan, luona, ja tarkastettuaan sikäläisen sotaväen lähti hän Karlskronaan, jossa samoin katsastettiin tekeillä oleva laivaveistämö ja telakat. Karlskronasta oli matkaa jatkettu Kalmariin ja sieltä tänne Högsbyhyn Emjoen varrella, jossa jo oli Kalmarin jalkaväkirykmentti tarkastettu ja tänään oli tullut eversti Stålhammarin johtaman Smålannin ratsuväen vuoro. Kuningas arvosteli sellaisissa tilaisuuksissa niin tarkasti, että se läheni ankaruutta, kaikkea, mikä koski niin hyvin sotilaiden kuin upseerienkin varustusta ja harjotusta, ja hänen vanhat, sotavuosina koetellut ystävänsäkin saattoivat silloin joutua toisinaan koviin pinteihin.

"Tänään on kysymys henkikomppaniasta!" sanoi kuningas eversti Stålhammarille, juuri tämän rientäessä ratsaille ollakseen rykmenttineen reilassa kuninkaan saapuessa.

Kun vanha mies sitte ratsasti pois tietä myöten, seurasi kuningas häntä katseella, josta ankaruus näytti olevan valmis lähtemään tiehensä.

"Kas siinä on mies, joka kantaa vuotensa kunnialla!" sanoi hän ympärillään seisoville. "Hän on kuitenkin ollut mukana siitä lähtien, kun suuri Kustaa Adolf majaili Riian edustalla!"

Sitte nousi kuningaskin seurueineen ratsaille. Mutta hän ratsasti sangen verkkaan, ikäänkuin antaakseen everstille aikaa järjestää joukkonsa tarpeelliseen reilaan. Kun hän vihdoin tuli perille ja näki uljaan rykmentin pyörähtelevän pitkässä rivissä ja kuuli vanhan miehen komentosanat, miehen, jonka ääni niin monta kertaa oli voittanut tykkien jyrinän ja huutanut eteenpäin, eteenpäin voittoon Ruotsin maan ja Ruotsin kuninkaan puolesta, niin hänen mielessään heräsivät monet uinailevat muistot menneiltä ajoilta, ja kuninkaan kasvot kirkastuivat yhä enemmän. Mutta nämä muistot eivät kuitenkaan jaksaneet kokonaan karkottaa hänen mielestään katkeruutta ja ärtyisyyttä. Ne olivat kuin leutoja länsituulen hengähdyksiä, mutta tarvitaan myrskyä puhdistamaan ilmaa kuuman päivän jälkeen.

Ja kun pitkä rivi hajotettiin ja komppania toisensa jälkeen ratsasti pois, nousi ukkospilvi kuninkaan otsalle jälleen sitä mukaa kuin rykmentti väheni.

Harmaahapsinen everstikin istui vaiti ja katsoi poistuvia eskadroonia ilmeellä, joka vivahti raskasmielisyyteen. Hänen silmänsä seurasivat joka miestä ja kun hän näki jonkun vanhan uroon, jonka pää oli yhtä valkoinen kuin hänenkin, kirkastui katse ihmeellisesti riemusta, kuten silloin, kun elämänsä iltana näkee lapsuutensa muiston kohottavan päänsä uuden polven kirjavan vilinän ylitse. Mutta he katosivat, osasto toisensa jälkeen, ja pilvi peitti heidät peittämistään. Tuolla ratsasti hänen vanhin poikansa toisista naimisista, Johannes, komppaniansa etunenässä, tuolla toinen, Kaarle, samoin omansa, ja tuolla ratsumestari Loodin rinnalla näki hän kolmannen poikansa, Jonin, joka vasta oli ainoastaan luutnantti. Nyt oli enää hän itse henkikomppanian kera jälellä, ja kun hän kääntyi ja silmäili sen rivejä ja hänen silmänsä pysähtyivät sivustamieheen, ei ollut kaukana, ettei kyynelhelmi kihonnut hänen silmäkulmaansa. Tämä sivustamies oli rykmentin vanhin ratsumies ja nimeltään Städ, ja hänet nähdessään oli kuin ne monet, monet muistot, jotka olivat heränneet everstin sielussa, olisivat kiertyneet kehään hänen ympärilleen ja varjostaneet tykkänään näköalan nykyisyyteen. Vanhuksen rinnalla istui tulisen hevosen selässä valkotukka ja vilkassilmä nuorukainen, ikäänkuin toivo ruumistuneena muistoseppeleen keskelle. Tämä oli everstin pojanpoika, joka palveli rykmentissä alhaisena ratsumiehenä.

Ja nyt ratsasti hän henkikomppaniansa kera tarkastuspöydän eteen. Siellä istui ankara kuningas ja silmäili kotkankatsein joka miestä komppaniassa. Mutta ennenkuin tarkastus oli vielä alkanut, hypähti hän pystyyn purppuranpunaisin kasvoin ja leimuavin silmin ja osotti muuatta ratsastajaa ensi rivissä.

Hän oli kookas muhkea mies, mutta hänen takkinsa oli kulunut ja sopi hänelle huonosti, ja hänen hihnastonsakin oli vanha ja kulunut.

"Tuollaistenko miesten kera tahdotte ratsastaa tarkastukseen, eversti Stålhammar?" kysyi kuningas ja lisäsi everstin aikoessa vastata: "Siihen ette voi sanoa mitään… se on leväperäisyyttä minun ja valtion palveluksessa, ja minua ihmetyttää, että te, niin vanha mies, voitte siten lyödä laimin käskyjäni… Saatte vastata minulle siitä, eikä meidän vanhaa ystävyyttämme eikä teidän harmaita hapsianne silloin oteta lukuun… Kas niin, alkakaamme nyt!"

Kaarle XI kaikista oivallisista ominaisuuksistaan huolimatta äärimäisen kiihkeä, ja hänen elämänsä viime vuosina oli hän vieläkin ärtyisämpi ja oli hänelle vaikeampi tehdä mieliksi, erittäinkin, jos jotakin oli tapahtunut, joka oli täyttänyt hänen mielensä tyytymättömyydellä ja harmilla. Eversti katsoi kummissaan kuninkaaseensa, ja se liikutus, jonka aallot tuskin olivat ehtineet asettua hänessä lepoon, nostatti omituisen värähdyksen hänen kasvojensa jaloille piirteille. Hän tunsi tosin kuninkaansa perinpohjin, mutta häntä suretti, enemmän tämän puolesta kuin omastaan, että kuningas niin hyökkäsi hänen kimppuunsa, erittäinkin tässä tilaisuudessa, jolloin everstillä on sydämellään eräs asia, joka juuri siten saattoi saada aivan väärän valon ja tulla tykkänään väärin ymmärretyksi.

Eversti Pekka Stålhammar oli tällä kertaa ratsastanut Högsbyhyn siinä aikeessa, että hän ottaa eron rykmenttinsä päällikkyydestä. Tässä samassa rykmentissä hän oli kohonnut kuormastopojasta vuoden 1633 jälkeen, ollut mukana sotaretkellä Saksassa, Puolassa ja Tanskassa ja saattoi osanottajana ja silminnäkijänä kertoa loistavista voitoista näiltä ajoilta samoin kuin niistä voitoista Fullebron, Lundin ja Landskronan luona, mitkä voitettiin tämän ankaran kuninkaan aikana, joka nyt oli katsastusherrana, ja joka viimeksi mainitulla taistelukentällä nimitti hänet everstiksi viisitoista vuotta takaperin. Käsillä oleva hetki oli sentähden hänelle merkitykseltään tärkeä hetki, ja senpätähden hänen vanhan, rakkaan rykmenttinsä näkeminen saikin hänen silmissään niin omituisen värisävyn.

Kuningas ei nähtävästi ollut tätä odottanut. Sen saattoi nähdä siitä kummastuksesta, jolla hän katseli vanhaa soturia. Vaikkei hän sanonut mitään, sillä tyytymättömyys huonosti varustettuun ratsumieheen kyti vielä hänen mielessään ja oli kuin öljyä tuleen, joka paloi hänen rinnassaan — niin vaikutti kuitenkin everstin eronpyynti niin paljo, että katsastus sitte kävi helpommin kuin aluksi oli uskallettu toivoa. Kun ratsumies onnettomine takkeineen ja kuluneine hihnoineen tuli esiin, katsoi kuningas terävästi koko varustukseen ja kääntyi sen jälkeen everstiin. Mutta nytkään ei hän sanonut mitään. Niin paljo vanha ystävyys sentään sai aikaan hänen mielessään, vaikka hän olikin kiihottunut. Mitä hänellä nyttemmin oli enää sanottavaa, koskikin pääasiallisesti tulevaa everstiä. Kun viimeinen henkikomppanian ratsumies oli ratsastanut esiin ja vastannut kuninkaan kysymyksiin, oli katsastus tälle päivälle lopussa, ja kuningas lähti pois.

Seuraavana päivänä, joka oli lauantai, jatkettiin katsastusta tarkastamalla everstiluutnantin komppaniaa ja iltapäivällä pidettiin muutamia jalka- ja ratsuväen yhteisiä harjotuksia. Kuningas oli hieman ystävällisempi kuin edellisenä päivänä, mutta ei läheskään ennallaan, ja Pekka Stålhammar tunsi mielensä yhä raskaammaksi, ja hän ajatteli vähänväliä itsekseen, että hän oli liian vanha ja että uusi aika vaati toisenlaisia voimia kuin hänen. Ikäänkuin sattumalta tuli kuningas harjotusten jälkeen sen ratsuväen komppanian luo, jossa eversti oli. Näytti kuin hänellä olisi jotakin sanottavaa, mutta siitä ei tullut mitään. Eversti siihen sijaan pyysi, että hän saisi ratsastaa kotiinsa, kartanoonsa Hulsvikiin. Kuningas katsoi hetkisen kysyvästi häneen.

"Sen voitte tehdä, Pekka Stålhammar", sanoi hän sitte, "ja voitte jäädä sinne, jos haluatte."

Kuninkaan äänensävy ei ollut ystävällinen eikä epäystävällinen, kun hän sanoi tämän, jonka liiankin hyvin saattoi selittää karkotukseksi. Siinä mielentilassa, johon kuninkaan huono tuuli oli saattanut niin everstin kuin muutkin, annettiinkin tämä selitys Hänen sanoilleen. Mutta Pekka Stålhammar oli liian ylpeä valittamaan eikä ollut oppinut notkistamaan selkäänsä niin paljoa kuin itsevaltias kuningas kenties vaati. Hän siis ainoastaan kiitti siitä suosiosta, jonka kuningas oli hänelle osottanut, ja ratsasti matkaansa.

Oli jo iltamyöhä, kun hän ratsasti kartanoonsa Hulsvikiin, Hjertat-nimisen järven eteläisellä rannalla. Hän ei tahtonut herättää ketään, vaan pani itse hevosensa talliin ja meni sitte huoneeseensa, jossa istuutui sohvalle ja vaipui pian uneen. Unissaan oli hän näkevinään manalle menneet suurmiehet, niin kruunupäät, Kustaa Adolfin ja Kaarle Kustaan, kuin heidän miehensäkin, Juhana Banérin, Lennart Torstenssonin, Kustaa Hornin ja heidän rinnallaan joitakuita niistä monista, jotka jonkun aikaa olivat eläneet hänen rinnallaan, mutta menneet ennen häntä valoisampiin avaruuksiin. Helmud Wrangel seisoi siellä reippaine hymyineen, ja hänen ensimäinen vaimonsa, Susanna, katsoi enkelin katseella hänen sydämeensä ja leyhytteli sen ylitse rauhaa ja sovitusta.

Hän heräsi varhain sunnuntaiaamuna suuteloon, joka painettiin hänen otsalleen. Se oli hänen toinen vaimonsa, rouva Anna Skytte, nainen, jonka kasvojen piirteissä vielä vanhuuden päivinäkin näkyi harvinaisen kauneuden jälkiä. Hänen silmänsä katselivat niin rakastavasti palanneeseen mieheen, ja saattoi sanoa hänet nähdessään, että hänen henkensä ikäänkuin kuulti ruumismajan lävitse ja antoi tälle heijastuksen omasta katoamattomasta, korkeammasta kauneudestaan.

He juttelivat kauan keskenään, ja kun he sitte päivällä olivat palanneet kirkosta ja päivällinen oli syöty, istuivat he lastensa ja lastenlastensa ympäröiminä ja puhelivat vanhoista muistoista niin hyvin heidän oman kuin lastenkin nuoruuden ajoilta.

Kaksi vanhinta poikaa samoin kuin tytärtäkin oli naimisissa, ja molemmat miniät olivat Hulsvikissä, heidän miestensä ollessa kokouksessa. Iltapäivällä saapui viestejä myös Kasper Stålhammarilta, joka oli everstiluutnanttina Pohjanmaan rykmentissä ja oli everstin ainoa poika ensimäisistä naimisista. Tässä maalaisessa seurapiirissä oli siten runsaasti keskustelun aiheita, ja heillä olisi ollut verrattoman rauhaisa ja tyyni iltapäivä, jollei vanha eversti olisi silloin tällöin virkkanut sanan, joka ilmaisi että hänen ajatuksensa sentään yhä palasivat kuninkaaseen ja Högsbyhyn.

"Luulen kuitenkin, äiti", sanoi hän parisen kertaa, "että ratsastan huomenna takaisin kuninkaan luo!"

"Minusta tuntuisi olevan parasta", vastasi hänen vaimonsa, "että antaisimme huomenen tulla ensin… siihen mennessä voi tapahtua paljo, joka auttaa meidät oikealle tolalle."

"Mutta kuka on harmaaviitta?" huusi Ulrika Eleonora, pieni tyttö, jolla oli suuret, sielukkaat silmät, ja viittasi pihaan tuovalle ajotielle.

Sieltä tuli ratsain mitättömän näköinen mies, puettuna pitkään, harmaaseen sarkaviittaan ja kolmikolkkainen musta hattu vedettynä syvään otsalle. Hänen takanaan hevosen selässä istui pieni poika, joka saattoi olla yhdeksän tai kymmenen vuoden ikäinen.

Vanhukset eivät panneet kovinkaan suurta painoa siihen, kuka vieras mahtoi olla. Heidän talonsa oli vierasvarainen, ja oli sangen tavallista, että vieraat tulivat ja menivät. Mutta vilkas Ulrika Eleonora ja toiset lapset olivat uteliaampia, ja he antoivat säännöllisesti ja tarkasti tarpeellisia ja tarpeettomia tietoja kaikesta mitä tapahtui.

"Nyt kääntyy hän veräjän luona!" juoksi muuan kertomaan.

"Hänellä on Björkmossan majatalon hevonen", kertoi toinen.

"Nyt ratsastaa hän pihaan!" ilmotti kolmas ja pisti hädintuskin päänsä näkyviin oven raosta, luonnollisesti menettääkseen aikaa niin vähän kuin suinkin.

"Ja takana on Pekka ratsailla!" tuli vihdoin Ulrika Eleonora sanomaan suurella arvokkuudella, mutta sellaisella äänellä, että se selvään ilmaisi hänen pettyneen. "Kuka vieras on, sitä en tiedä."

* * * * *

Björkmossa oli lähin majatalo mentäessä Hulsvikista Högsbyhyn. Siellä oli sunnuntaina elokuun 14 p:nä iltapuoleen suuri kansankokous; sillä mahtava kruununvouti Polycarpus oli kuuluttanut veronkannon seuraavaksi päiväksi. Parvi lapsia juoksenteli ulkona ympärinsä ja niiden joukossa ratsumestari Kaarle Stålhammarin poika Pekka. Hän oli kolmas poika järjestyksessä, pieni, vahvarakenteinen poika, vilkas kuin tuli, noin yhdeksän tai kymmenen ikäinen. Hän oli epäilemättä ylhäisin joukossa, ja pidettiin suurena kunniana saada olla hänen leikkitoverinaan. Laurentius, kruununvoudin sisarenpoika, oli myös lapsiparvessa. Hän oli jokseenkin samanikäinen kuin Pekka, mutta siinäpä olikin kaikki yhtäläisyys, sillä muuten näytti hän olevan Pekka Stålhammarin täysi vastakohta. Laurentius oli parhaassa vauhdissaan kertomassa, kuinka rikas ja arvokas hänen enonsa oli, ja koko lapsiparvi kuunteli korvat höröllään. Myös muuan pienoinen, harmaaviittainen mies seisoi hieman loitompana, katsellen lasten leikintää ja kuunnellen heidän jutteluaan.

"Jaa, eno saa itsensä kuninkaan kera istua pöydässä!" vakuutti Laurentius ja katseli ylen ylhäisesti ympärilleen. Nähdessään huonosti puetun pojan, joka tuli majatalosta kädessään pussi omenia, kiintyi tähän koko hänen huomionsa, ja hän huusi: "Tule tänne, Antero, ja tarjoa omenistasi!"

Mutta Antero ei tahtonut kuulla sillä korvalla.

"Tule tänne, sanon minä", uudisti Laurentius käskynsä. "Uskallatko sanoa vastaan minulle, kruununvoudin sisarenpojalle!"

Antero uskalsi kuitenkin sanoa vastaan ja kääntyi näköjään sangen tyytyväisenä ja hyvillään muutamalle jalkapolulle, joka vei metsään. Tuossa tuokiossa oli Laurentius hänen kintereillään, tarttui häntä vyötäisiin ja paiskasi hänet mäkeen, jotta omenat vierivät ympärinsä ja Antero parka piteli tyhjää pussia kädessään. Kaatuessa oli Anteron nenä sattunut kiveen, jotta hänen noustessaan olivat puolet hänen kasvoistaan verissään, ja sillaikaa poimi Laurentius omenat parempaan talteen. Silloin alkoi Antero itkeä.

"Jollet olisi kruununvoudin sisarenpoika", sanoi hän, "niin kyllä minä sinulle näyttäisin!… Äiti rukka, nyt saat sinä jäädä ilman, kun saatkin!"

"Tahtoisiko äitisi saada omenia?" kysyi Pekka Stålhammar.

"Hyvä isä, tietysti", vastasi poika, "hän on niin sairas, ja minä ajattelin, että ne virkistäisivät häntä, ja sain ne majatalon muorilta."

"Anna nyt vain pois omenat!" sanoi Pekka Laurentiukselle, mutta tämä ainoastaan nauroi ja pisteli suunsa täyteen, ja tätä ei Pekka voinut sietää, vaan hyökkäsi Laurentiuksen kimppuun ja antoi hänelle loikkiin niin kelpolailla, että hänen lopulta täytyi luvata antaa takaisin mitä oli ottanut.

"Älä itke enää", sanoi Pekka sitte Anterolle, joka kuivaili veriään nyhtäisemällään nurmitukolla, "älä itke, minä sanon isoisälle, niin kyllä hän sinua auttaa."

"Kiitos siitä", vastasi poika, "hän tuskin kuitenkaan voinee auttaa enempää kuin on auttanut… Äiti on ollut sairaana isän kuolemasta asti, ja huomenna kai ankara vouti häätänee hänet talostaan."

"Minkätähden, poika!" kysyi harmaaviittainen vieras, joka tapauksen aikana oli tullut aivan lasten luo.

"Joo", vastasi poika, "isän kuolemasta lähtien on äiti maannut sairaana ja kaikki on mennyt taaksepäin, ja nyt ajanee vouti hänet ratsutilalta, sillä hän ei enää jaksa pitää ei miestä eikä hevosta… Ja nytkin katselmukseen auttoi Hulsvikin eversti äitiä sekä hevosella että tamineilla."

"Hm!" rykäisi harmaaviitta ja antoi pojalle hopearahan. "Kenties voi eversti kuitenkin auttaa kaiken oikealle tolalle!"

Näin sanoen jätti hän lapset ja meni takaisin majataloa kohden. Mutta aivan äkkiä kääntyi hän taas ja huusi, voisiko köyhä poika näyttää hänelle suoremman tien kuin maantie Hulsvikiin. Sitä ei kuitenkaan Antero voinut, mutta pieni Pekka juoksi esiin säteilevin kasvoin, onnellisena siitä, että sai osottaa palvelevaisuuttaan ystävälliselle vieraalle.

"Jos tahdotte mennä Hulsvikiin", sanoi hän, "niin tiedän minä hyvin tien, sillä siellä asun minä ja isoisä!"

Ja niin sai Pekka istua taakse ratsaille, ja niin ratsasti harmaaviitta Hulsvikiin suuresti huvitettuna pojan liukaskielisyydestä, ja ennenkuin he ehtivät puolitiehenkään, tunsi harmaaviitta kaikki Hulsvikin olosuhteet, kuitenkin etupäässä ne, jotka koskivat "isoisää".

"Nähkääs, isoisä oli tällainen pojanvekara kuin minäkin", kertoi Pekka, "sillä hän on kertonut sitä monet kerrat, ja köyhäkin hän oli, mutta hän pääsi kuormastopojaksi ja lähti sotaan, ja siellä oli hän tuulissa jos tuiskuissakin, ja kun vihdoin tuli rauha, niin, minä en ollut silloin vielä syntynytkään, mutta isoisä on kertonut tästä kaikesta, niin oli isoisä eversti, ja Städ oli mukana, vaikka hän oli vain korpraali… Niin, saattepas nähdä, kunhan vanhat ratsumiehet tulevat isoisän luo… silloin saa oppia jotakin… Juhana Banérin minä tunnen ja Torstenssonin myös, niin, tunnen minä, ja monia monituisia muitakin."

"No, voitko sitte sanoa minulle", kysyi vieras hymyillen, "pitääkö isoisäsi ratsumiehiään silmällä yhtä paljo kuin hän heitä suosii?"

"Siitä voitte olla varma", vastasi Pekka varmasti, "mutta kyllä hän heitä auttaakin pulasta, kun niin tarvitaan… Nytkin, kun hänen piti ratsastaa katsastukseen kuninkaan luo, tuli sana Anteron äidiltä, ettei hänellä ollut hevosta eikä tamineita, ja isoisä oli niin vihainen, niin vihainen, ettei hän ollut saanut sitä tietää aikanaan. Nähkääs, isoisä oli vaatettanut kaksi muuta, joiden laita oli yhtä huonosti, ja nyt ei ollut muuta turvaa kuin muuan isoisän vanhoista takeista, jota he alkoivat kiireesti laittaa, takki kävi kuitenkin hyvin laatuun, mutta saappaat, ne olivat kaikista pahimmat, sillä ne olivat isoisällä Landskronan luona ja siitä pitäen olivat ne olleet liikuttamatta vaatekamarissa ja olivat aivan mennyttä kalua. Niin oli laita päitsien ja satulankin, mutta hevonen, kas, se olisi teidän pitänyt nähdä… se oli paras hevonen tallissa isoisän oman hevosen jälkeen… niin, Jumala siunatkoon ukkovaaria, on isäkultani tapana sanoa, hän on hyvä kuin kulta, vaikka hän voikin olla tulinen toisinaan! Mutta niin on kuningaskin, sanoo isoisä, ja niin ovat melkein kaikki hyvät ja kunnon ihmiset!"

Vieras nauroi makeasti pienelle matkatoverilleen, mutta tämän kertomukset tekivät häneen sellaisen vaikutuksen, että kun poika vaikeni, niin hän uudella kysymyksellä herätti uuden jutun, ja Pekan varasto näytti olevan tyhjentymätön. Niinpä kysäisi harmaapukuinen Städistäkin, ja tämä nimi olikin ilmeisesti isoisän jälkeen pojalle milteipä rakkain, kenties juuri siksi, että se olin niin läheisesti yhdistynyt kaikkeen, mikä koski edellistä.

"Joo, Städ, saattepas nähdä, hän on mies sormenpäitään myöten, ja hänen veroistaan korpraalia ei ole toista kuninkaan koko sotajoukossa… Hän se on minulle jutellut kaiken tuon isoisästä ja kuinka paljo hyvää hän tekee… Mutta sittepä hänkin saa hyvää puolestaan ja sen hän ansaitsee, sanoo Städ… Sanon teille mielelläni, että pidän oikein paljo kuninkaasta…"

"Miksi niin?" kysäisi ratsastaja, joka ei voinut olla huomaamatta hieman odottamatonta vakavuutta, jolla poika lausui tämän.

"Joo, siksi että isoisä pitää hänestä ja Städ myös… Nähkääs, kuningas on lahjottanut Stensjön kartanon Svenarumissa isoisälle… voinhan kertoa teille, kuinka se kävi. Nähkääs, isoisällä ei ollut varoja pitää enempää kuin yksi renki eikä tämä tietysti ehtinyt tehdä kaikkea. Kerran piti viedä jyviä myllyyn jauhatettavaksi, ja renki oli metsässä puita hakemassa, ja silloin ajoi isoisä itse myllylle ja kantoi säkitkin yksitellen rattailta. Samassa tuli kuningas ja kysyi, tiesikö isoisä, oliko eversti Stålhammar kotona Brevikissä, sillä isoisä asui silloin siellä. 'Se olen minä, se', vastasi isoisä ja meni ylös säkkeineen edes kääntymättäkään. Silloin kysyi kuningas, tarvitsiko hänen, joka oli eversti itse, kantaa säkkejä myllyyn, ja isoisä sanoi asian kuten se oli. Kuningas ratsasti Brevikiin ja sitte tuli isoisä perästä, ja silloin antoi kuningas hänelle Stensjön kartanon, jotta hän voisi pitää yhden rengin lisää."

"Sinulla on hyvä muisti, rakas Pekkaseni!" virkkoi harmaaviitta, "ja Städillä täytyy olla vielä parempi."

"Niin, olkaa varma siitä… hänellä on muistia kymmenelle… Jos tapaatte hänet, hän on nyt Högsbyssä kuninkaan luona, hän kuuluu näet henkikomppaniaan ja ottaa nyt eron palveluksesta, sillä hän ja isoisä kulkevat nyt yhtä matkaa kuten ennenkin, sanoo Städ, jos tapaatte hänet, niin voitte kernaasti sanoa terveisiä minulta ja pyytää häntä kertomaan teille vanhasta Hulsvikin everstistä ja silloin saatte kuulla!"

Tähän tapaan kävi Pekka Stålhammarin kieli, ja harmaaviitalla oli koko ilo hänestä. Tie jäi hupaisasti taakse, ja niin saapuivat he illan suussa Hulsvikiin.

Monien raporttien jälkeen olivat vanhukset nähneet olevan syytä mennä suureen saliin, ja siellä olivat nyt sekä eversti että hänen rouvansa miniöineen, kun harmaaviitta astui sisään.

"Jumalan rauhaa!" tervehti tämä ja pysähtyi oven suuhun. "Voinko saada täällä yösijaa?"

Eversti tervehti ystävällisesti takaisin ja sanoi, että sitä hän voi kyllä saada sekä itselleen että hevoselle.

"Hyvä!" vastasi harmaaviitta. "Ja huomenna menemme yhtä matkaa Högsbyhyn!"

"Niinkö luulette?" vastasi eversti ja katsoi terävästi vieraaseen, jonka äänen hän oli tuntevinaan, mutta jonka kasvojen piirteitä hän ei voinut nähdä, koska huoneessa jo hämärtyi.

Vieras heitti sillä välin hatun ja viitan yltään, ja kun samassa tuotiin valoa saliin, nähtiin kuninkaan seisovan ovella. Hänen kasvonsa olivat tyynet ja kirkkaat, ja hänellä oli hymy huulillaan.

"Vanha Pekka Stålhammar!" sanoi hän rientäen hopeahapsista vastaan. "En ole saanut pahaakaan rauhaa sieluuni sittekuin eilen erosimme toisistamme."

"Teidän majesteettinne!" änkytti ukko voimatta pidättää kyyneliään. "Jumala siunatkoon teidän majesteettianne… tämä on liian suuri kunnia minulle!"

"Ei, ei!" huudahti kuningas. "Ja jos tahdotte antaa anteeksi kiihkeyteni ettekä tehdä ylen tarkkaa tiliä kuninkaanne kanssa, niin eroamme hyvinä ystävinä."

Näin sanoen sulki kuningas vanhan miehen syliinsä, ja Hulsvikissa oli sinä iltana ilo, jolla ei ennen eikä jälkeen ole ollut vertaistaan. Kuningas istui pöydässä everstin ja hänen rouvansa välissä, ja ympärillä istuivat suvun vanhemmat jäsenet, ja juhlallinen riemu oli vallalla koko seurassa.

"Aikaisin aamulla ratsastamme täältä", sanoi kuningas, kun eversti saattoi hänet makuuhuoneeseensa, "ja seuraattehan te mukana, sillä teidän on saatava hyvitys rykmenttinne edessä!"

Maanantaina aamupuolella päivää ratsastivatkin kuningas Kaarle ja Pekka Stålhammar rinnatusten; mutta kuninkaalla oli sarkaviittansa yllään, niin ettei kukaan muu kuin eversti tiennyt, kuka hän oli. Björkmossassa he pysähtyivät. Siellä kävi veronkanto parhaallaan, ja Polycarpus Skroot istui niin mahtavana ja pöyhkeänä pitkän pöydän päässä ja otti vastaan rahoja minkä ehti, samalla tehden muistoonpanojaan kantoluetteloon. Hän ei edes hievahtanutkaan noustakseen ylös ja tervehtiäkseen, kun vanha eversti saapui, ja vaatimattomalle sarkaviittaiselle miehelle hän tuskin soi katsettakaan.

Kuningas sai siten tilaisuuden huomaamatta tunkeutua aina voudin tuolin taakse, jonne hän istui penkille, seuraten voutia suurimmalla tarkkaavaisuudella. Lopuksi huusi hän ratsutilallisen lesken, jonka ratsumies ratsasti everstin vaatteissa, mutta lisäsi:

"Jaa, ei maksa vaivaa huutaa häntä, hän saa lähteä talosta!"

"Voitte lukea tämän ensin", sanoi eversti ja jätti voudille kirjeen.

Tämä otti ja luki sen. Se oli ratsutilan lahjotuskirja lesken pojalle, ja kirjan mukana seurasi määräys kuninkaan käskynhaltialle, että hevonen ja tamineet olivat köyhän lesken puolesta maksettavat kruunun varoista. Vouti näytti sangen nololta ja antoi kirjeen takaisin, lyöden samassa kiinni rahalippaan kannen ja kantoluettelon.

"Joo, on sekin lain ja järjestyksen ylläpitämistä!" jupisi hän itsekseen, samassa nousten ja aikoen tarttua lippaaseen.

Mutta silloin oli lippaan kannelle jo laskettu toinen käsi, ja kun vouti kääntyi, näki hän vaatimattoman sarkaviittaisen miehen seisovan siellä niin varmana kuin aikoisi hän pitää lippaan, vieläpä tungetteleva vieras uskalsi lausua:

"Tämän otan minä huostaani!"

"Minä olen kruununvouti täällä!" karjaisi Polycarpus Skroot. "Ja tahtoisinpa nähdä sen, joka voi ottaa minulta tämän lippaan!"

"Mutta minä olen Ruotsin valtakunnan kuningas!" vastasi kuningas ja avasi viitan, jotta jokainen saattoi tuntea kuka hän oli. "Ja te, vouti, saatte tehdä minulle tilin voudintoimestanne…!"

Nyt kalpeni vouti pelosta ja horjahti taaksepäin, ikäänkuin olisi saanut halvauksen, mutta kuningas lähti huoneesta everstin seuraamana, talonpoikien virittäessä äänekkään hurraahuudon rakastetulle ja oikeamieliselle kuninkaalleen.

Kuningas ratsasti äänetönnä ja umpimielisenä, eikä eversti tahtonut häiritä häntä. Hän mietti, kuinka paljo olikaan, joka saattoi ja jonka täytyi horjuttaa tasapainoa sellaisen kuninkaan mielessä, joka niin valvoi asioita ja puuttui pienempiinkin osiin valtakuntansa hallinnossa, ja hän katui, että oli edes hetkiseksikään saattanut tuntea loukkautuneensa siitä kohtelusta, jota oli kokenut, kun hän kuitenkin niin perinpohjin tunsi rakkaan kuninkaan tunnollisen, vaikka kiihkeän luonteen.

Vihdoin katkaisi kuningas äänettömyyden sanoen:

"Tiedättekös, Pekka Stålhammar, että minä katson tehneeni tänään hyvän työn kahdessakin merkityksessä…?" Ja hän jatkoi, kun eversti ilmeisesti ei voinut käsittää hänen tarkotustaan: "Olen vapautunut uskottomasta palvelijasta, joka maksatti talonpojilla kaksinkerroin sen, mihin he olivat velvolliset, ja pisti liian omaan taskuunsa, tämä rahalipas voi siitä jutusta kertoa kylliksi… Mutta ei siinä kylliksi, olen vielä vapauttanut nuoren tytön itsepintaisesta kosijasta, jota hän inhoaa…"

Eversti hymyili, ja kuningas näytti sangen tyytyväiseltä.

"Tietäkääs", jatkoi kuningas, "että tämä petturi, voutini, on iskenyt silmänsä tohtori Niilon tyttäreen, ihanaan neitsyt Kristinaan Högsbyssä, ja hän oli kylliksi julkea tullakseen minulle latelemaan tuumiaan, arvellen, että minä näkisin mielelläni tämän asian, toteutuvan, koska, sanoi hän, kansan puheet minun rakkausseikoistani neitsyen kanssa siten vaikenisivat… voitteko ajatellakaan moista, Pekka Stålhammar, ja voitteko nyt ymmärtää, että moiset pikku pistot kykenevät viemään ilon ja riemun kunniallisen miehen sielusta…?"

"Ah, herra kuningas, sen ymmärrän kyllä hyvin", vastasi eversti lämpimästi, mutta hänet keskeytti kuningas, joka oli tyytyväinen, kun vain kuuli, että vanha mies oli nyt oikein käsittänyt, mikä hänen synkän mielialansa oli aiheuttanut katsastuspäivänä, ja hän lisäsi:

"Sentähden on teidän minua autettava ja tutkisteltava neitsyt Kristinan sydäntä, onko hänellä ketään, jota hän pitää rakkaana, ja morsiuslahjan tahdon minä kustantaa, se on kuitenkin pikkuasia verrattuna siihen pilkkaan, jota hän varmaan on kärsinyt minun tähteni…"

Puolipäivän rinnassa saapuivat he leiriin Högsbyhyn, ja nyt oli kuningas aivan ennallaan, vaikkei hän tosin hellittänyt ankaruudestaan katsastukseen nähden. Tätä jatkettiin samana iltapäivänä tarkastamalla majurin komppania ja viikon kuluessa muut komppaniat. Keskiviikkona pidettiin suurempi jalkaväen harjotus. Lauantaina, kun koko ratsurykmentti oli katsastettu, ratsasti vanha eversti Stålhammar viime kerran rykmentteineen kuninkaan eteen.

Ja kuningas, joka istui ratsailla kenraali Aschebergin ja muutamien muiden korkeampain upseerien ympäröimänä, kiitti lämpimimmin ja sydämellisimmin sanoin vanhaa miestä hänen uskollisuudestaan ja innostaan, hänen urhoollisuudestaan sotakentällä ja hänen väsymättömästä toiminnastaan kuninkaan avuksi ruotujakolaitoksessa.

"Älköön Ruotsilta", — niin päätti kuningas — "koskaan puuttuko sellaisia miehiä kuin Pekka Stålhammar, silloin se turvallisesti kestää kaikki ajan vaihteet. Lyhyt on ihmisen elämä, kuinka kauan se kestäneekin, mutta urhon muisto elää, ja olen varma siitä, että sinun nimesi säilyy jälkimaailmalle Lundin ja Landskronan voittojen keralla, yhtä varma kuin sinä voit olla siitä, että sinulle aina sykkii uskollinen sydän kuninkaasi povessa!"

Aniharvat niistä, jotka täysin kuulivat kuninkaan sanat, voivat olla tulematta liikutetuksi, mutta liikutus kohosi korkeammilleen, kun sitte kahdeksankymmenvuotias eversti vastasi kuninkaan puheeseen. Kaikki, mitä hän sanoi, oli lyhyttä, mutta ytimekästä, ja kun hän sen jälkeen kääntyi pitkiin ratsumiesriveihin ja tunsi niin monet kasvot muinaisilta voiman päiviltä, nyt yhtä ryppyisinä ja valkohapsisina kuin hänen omansakin, silloin puhkesi hän itse kyyneliin, eikä ollut silmää, joka pysyi kuivana.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings