I. (continued 2)

"Luulen, että olet taas tehnyt jotakin hullua, Städ", sanoi Hammar, nousten olkipehkuilta, joilla hän makasi, ja tarttuen Städin käteen. "Olet ollut valtiokanslerin luona… oletko saanut hänen määräyksensä minun vapauttamiseeni, onko minun asiani uudestaan tutkittu ja minut julistettu syyttömäksi…?"

"Milloin olen tehnyt muuta kuin hullua, Hammar?" sanoi Städ. "Mutta nyt täytyy siitä kerran tulla loppu… Sanon sen tosissani, anna minulle anteeksi, Hammar, ja kun tulet kotiin Svenarumiin, niin tervehdi isää ja äitiä ja sano, että kuolin kuin kristitty ihminen… Ja sitte voit antaa heille tämän ja lisätä, ettei näissä kultarahoissa ole verta eikä kyyneliä, sillä useimmat niistä sain itsensä autuaan kuningasvainajan nähden, kun olimme siepanneet Würzburgin, kun vanha arkkunen kannettiin ylös kellarista ja pohja irtaantui ja kultarahat vierivät pitkin linnanpihaa, muut olen säästänyt kokoon." Näin sanoessaan ojensi hän kukkaron ja ylijääneet kultarahat Hammarille ja lisäsi: "Olen ollut tuhma, minun olisi pitänyt aina antaa sinun ajatella ja toimia vain kuten sinäkin;… nyt on se myöhäistä…"

Hän kertoi, kuinka kaikki oli käynyt valtiokanslerin luona, oman tunnustuksensa, kenraalien ja everstien käynnin ja että valtiokansleri oli heidän vankinaan ja että jo tänään tai huomenna koko sotajoukko joutuisi Olut-Yrjön haltuun, jollei sitä ennen tapahtuisi jotakin, joka tekisi tyhjäksi petollisten herrojen vehkeet.

"Sotamarski!" huudahti silloin Hammar, unhottaen oman vaaransa ja sen kuoleman, joka häntä odotti.

"Sotamarski", toisti Städ, "hän oli minunkin mielessäni, ja huomaan, etten tällä kertaa ajatellutkaan niin tuhmasti, ja sentähden olen nyt täällä, ja sinun on tällä kertaa toteltava minua… me olemme yhtä pitkät ja ulkona alkaa pian hämärtää, vanginvartia ei huomaa että ulos menet sinä enkä minä…"

"Minä? Onko minun…?" kysyi Hammar ja laski kätensä Städin olalle. "Ei, ei, Städ,… tuon tehtävän saat itse suorittaa, ja sillä ratsastusretkellä tulet niin varmasti korpraaliksi kuin minä…"

"Minä en jaksa", keskeytti Städ sallimatta Hammarin päättää ajatustaan. "Isku, jonka annoit minulle, kävi syvemmälle kuin sinusta uskoin, minä en jaksa nousta hevosen selkään."

Ja kuinka hän puhuikaan, kääntyi asia niin, että Hammar harrastui valtiokanslerin pelastukseen yhtä tulisesti kuin hän innostui Städin menettelyn jaloudesta. Hän puristi lämpimästi tämän kättä ja sanoi lähtöä tehdessään:

"Sinä olet saavuttava tarkotuksesi, Städ, niin totta kuin nimeni on Hammar ja me molemmat olemme Svenarumin poikia, tahdon lähteä sinun asiallesi ja suorittaa sen mitä sinä olisit suorittanut, jollei taistelumme aamupäivällä olisi tullut väliin… ole tyyni, olen täällä takaisin aamulla hyvissä ajoin, ja sentähden en tahdo ottaa aarrettasikaan!"

Städin vielä tehtyä selkoa, missä hevonen oli, lähti Hammar, eikä vanginvartia lainkaan estellyt häntä menemästä. Olihan tullut vain yksi mies ja yksi mennyt, ja se oli antanut hänelle kunniallisen palkkion, — siinä kaikki, mitä vanginvartian aivoihin mahtui, ja tyynellä omallatunnolla sulki hän oven Hammarin jälkeen.

Hammar löysi pian hevosensa, joka iloisesti hirnui häntä vastaan, ja silmättyään eteiseen — sillä huolimatta katkerasta tappiosta, jonka hänen sydämensä oli tänään kärsinyt, ei hän kuitenkaan voinut unhottaa kuinka paljo hänelle kallisarvoista oli siellä sisällä heittäytyi hän satulaan ja ratsasti matkaansa. Onneksi Hammarille oli vahdinmuutto äsken tapahtunut kaupunginportilla, ja uusi vartiojoukko, joka hyvin tunsi hänet, vaan ei vielä ollut kuullut puhuttavan siitä rikoksesta, josta hänet oli tuomittu, päästi hänet estelemättä lävitse, kun hän ilmotti, että hän vei määräyksiä valtiokanslerilta sotamarskille. Ja salaman nopeudella kiidätti hän tietä eteenpäin.

Ulkona tasangolla oli vielä verrattain valoisaa, vaikkakin taivaalla alkoi vilkkua muutamia tähtiä. Hammar oli mahtanut ratsastaa neljänneksen peninkulmaa, kun hän näki edellään seurueen, johon kuului kaksi herraa ja kaksi naishenkilöä, paitsi paria palvelijaa, jotka ratsastivat soveliaan etäällä herrasväestä. Hän aavisti heti, keitä ratsastajat olivat, ja hänen aavistuksensa vahvistuivat. He olivat Susanna ja Anna ja heidän petolliset ritarinsa.

Hänen sydämensä lävitse viilsi kuin kaksiteräinen miekka, ja veri kuohui hänen suonissaan. Hänen päässään humisi, hän näki, ja kuitenkin oli ikäänkuin sumu levinnyt hänen silmiensä eteen. Hän tosin oli vähäpätöinen mies, mutta koskaan ei hän enää voinut rakastaa tyttöä, joka niin saattoi halveksua hänen varotustaan ja avosilmin ratsastaa kunniansa perikatoa vastaan. Hirveämpi ei voinut seuraavana päivänä olla hänen kulkunsa telotuspaikalle kuin hänen ratsastuksensa nyt leikkiälaskevan ja nauravan seurueen ohitse. Mutta hän ei saanut viivytellä, hänen täytyi edelle; kysymyksessä oli jotakin, joka oli paljoa enemmän kuin hänen rakastettunsa kunnia. Ja hän kannusti hevostaan, ja jalo eläin syöksi eteenpäin hänen keralla, ikäänkuin olisi aavistanut kuinka tärkeää oli päästä nopeasti hiljakseen ratsastavan seurueen ohitse.

"Seis!" jyrähti käskevä ääni Hammarin juuri kiidättäessä ohi.

Se oli ratsumestarin ääni. Hän tiesi hyvin Hammarin kuolemantuomion ja estäisi epäilemättä hänen matkaansa ja tekisi tyhjäksi Städin urhokkaan tuuman, jollei onni nyt olisi Hammarille suosiollinen. Tämä ajatus välähti kuin salama hänen sumentuneen päänsä lävitse, ja tahtomattaan sipaisi hän kädellään poveaan, jossa hän tunsi enonsa onnea tuottavan kiven. Hän iski kannuksensa hevosen kylkiin ja kiiti vastaamatta eteenpäin. Mutta ei ainoastaan ratsumestari, vaan molemmat naisetkin olivat tunteneet hänet, ja hän kuuli heidän päästävän puoleksi tukahtuneen huudahduksen.

Samassa paukahti laukaus, ja Hammar kuuli kuulan vinkuvan ohitsensa. Hän oli pari hevosen pituutta huviratsastajain edellä, ja hän kääntyi nopeasti ympäri ratsastaessaan eteenpäin, ja hän näki tai oli näkevinään molempien naisten kurotetuin käsin pitelevän ratsumestarin kättä, jossa olevasta pistoolinsuusta keveä savupilvi kiemurteli avaruuteen. Uusi laukaus pamahti ja hän kuuli nopeaa nelistystä takanaan. Hän katsoi vielä kerran taakseen. Hän näki molempien herjojen pysähtyneen naistensa kera tielle, kun taasen molemmat palvelijat kannustivat hevosiaan hurjimpaan laukkaan tavottaakseen hänet.

Muuta hän ei enää ratsastajista nähnyt, ja surumielinen, kalpea hymy vilahti hänen kauniiden kasvojensa yli, hänen taputtaessaan hevostaan kaulalle. Hän tunsi ratsunsa. Palvelijain raskasjalkaiset hevoset eivät voineet tavottaa niin jaloa eläintä, ja takaa-ajajain kaikukin häipyi yhä loitommalle kuuluvista. Vanha temppeliherrojen linna seisoi kuin kaamea kummitus hänen sivullaan, ojennellen hänen jälkeensä pitkiä käsivarsiaan, jotka näyttivät pidentyvän nousevan kuun hohteessa. Kun hän oli päässyt pois linnan varjosta, joka oli pimeämpi, kylmempi ja kaameampi sentähden, että se sulki itseensä tai tulisi sulkemaan tuhottuna kaiken sen, mitä hän oli unelmoinut ja toivonut, ihanaa ja suloista, silloin oli myös jälestäajajain hevosten töminä tykkänään hälvennyt kuulumasta.

Parin tunnin ratsastuksen jälkeen näki hän joukon ratsumiehiä istuvan hevostensa selässä pienehkön kylän suurimman talon edustalla. Hän tunsi heidät heti ruotsalaisiksi ja kysyi sotamarskia. Tämä oli tulossa, ja Hammar hyppäsi hevosensa selästä ja astui sisään. Herra Juhana Banér istui illallisellaan, ja koko hänen ulkonäkönsä osotti levottomuutta, huolia ja huonosti salattua harmia.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän tuimasti.

"Olen ratsumies herra Swickert Nierothin komppaniasta ja nimeltäni Städ!" vastasi Hammar ja kertoi sen jälkeen kaiken, minkä Städ oli kertonut hänelle saksalaisten everstien ja kenraalien esiintymisestä valtiokanslerin luona ja hänen vangitsemisestaan ja mainitsi, että ainoa pelastuksen mahdollisuus olisi se, jos sotamarski voisi saapua ennenkuin suurempia onnettomuuksia tapahtuisi.

Juhana Banér hypähti pöydästä, hänen silmänsä salamoivat ja hänen otsallaan loisti synnynnäinen majesteetillisuus.

"Minä pidän sinusta, Städ", sanoi hän lyöden Hammaria olalle. "Tästä hetkestä lukien olet korpraali Swickert Nierothin komppaniassa… ja nyt Magdeburgiin!"

Myöhään illalla saapui sotamarski Magdeburgiin. Historiasta tunnetaan kylliksi, että hänen saapumisensa pelasti valtiokanslerin, teki salaliittolaisten tuumat tyhjiksi ja teki mahdolliseksi uuden ajanjakson saapumisen tämän pitkällisen sodan historiassa. Valtiokanslerin asunnon ympärille asetetut vahdit katsoivat kummissaan sotamarskiin, jonka he luulivat olevan kaukana Magdeburgista ja johon nähden he eivät olleet saaneet mitään toimiohjeita. Pääjohtajat Krokow, Wedell ja Lohausen olivat sitä paitsi lähteneet Schönebeckiin vastaanottamaan vaaliruhtinaan määräyksiä, niin että salaliittolaisilta puuttui sillä hetkellä yhtenäisyyttä ja heidät siten helposti voitettiin. Kenraalimajurit Ruthwen ja Lesslie y.m. kutsuttiin viipymättä valtiokanslerin luo ja neuvottelussa, joka täällä pidettiin, päätettiin, että valtiokansleri lähtisi merenrantaa alaspäin "pitämään vaaria asioista alamaan puolella ja ottamaan vastaan Preussista tulevaa sotajoukkoa, jotta, jos joko miehistö hullaantuisi tai tiet tulevaisuudessa tahdottaisiin katkaista, eivät hän ja sotamarski olisi samassa paikassa", vaan jos toinen sortuisi, niin toinen voisi jäädä kykeneväksi turvaamaan Ruotsin ja evankeelisen tunnustuksen asiaa.

Tämä päätös pantiin jo samana iltana toimeen. Eskadroona eversti Hannu Wachtmeisterin ratsuväkeä ja komppania rakuunia saivat määräyksen istua ratsaille keskellä yötä ja vartoa pohjoisella kaupunginportilla. Hammar, joka ei voinut rauhottua ennenkuin sai tavata vanhaa herraansa, kapteeni Witteä, riensi heti saatuaan tiedon tehdystä päätöksestä hänen asuntoonsa.

Hämmästyksekseen tapasi hän täällä sekä Susannan että Annan, ja kun hän astui yli kynnyksen, päästivät molemmat huudahduksen ja riensivät häntä vastaan, mutta ikäänkuin heitä olisi pidättänyt jokin äänetön mahtikäsky tai pelästyttänyt ratsumiehen kalpea ja murjottu ulkonäkö ja syvä, synkkä, jäätävä katse, jonka hän heihin heitti, loivat he silmänsä maahan, vetääntyivät takaisin ja katosivat viereiseen huoneeseen.

Muutamin sanoin ilmotti Hammar kapteenille, että hän nyt saattoi naisväkineen seurata valtiokansleria pohjoiseen ja että hän oli sotamarskilta saanut siihen suostumuksen. Yhden aikaan oli kapteenin oltava pohjoisella kaupunginportilla. Lähtö tapahtuisi silloin. Tämä tieto ei kuitenkaan näyttänyt lainkaan herättävän kapteenin mielessä sitä iloa, jota Hammar oli odottanut. Hänen silmänsä viipyivät siihen sijaan tutkivina ja läpitunkevina suosikissa.

"Pekka!" sanoi hän vihdoin tarttuen nuoren ratsumiehen käteen. "Olet ollut minulle rakas jo monet vuodet ja rakkaammaksi olet tullut vuosi vuodelta… onko totta, mitä tyttäreni äsken minulle kertoi, oletko puuttunut kaksintaisteluun ja onko sinun sentähden kuoltava?"

"Kyllä!" vastasi Hammar hetken jälkeen, jollaikaa hirveä taistelu taisteltiin hänen sisällään.

"Tottele sitte neuvoani, poika… uskallan taata hengelläni, että kun asia on tullut selvitetyksi, niin sinä olet viaton… tule sentähden mukanani kotiin, kunnes saamme korjata kaiken ja sinä voit kunnialla palata uudestaan sotaan… nyt ei ole aikaa tehdä asiasta selkoa minulle eikä se ole tarpeellistakaan."

"Ei, ei, kapteeni", vastasi Hammar kiihkeästi ja pontevasti. "Sitä tietä kunniaan en tahdo kulkea, mutta voitte uskoa minua, kun sanon, että kuolen ystävyytenne arvoisena, ja tästä ystävyydestä kiitän teitä… Sanokaa myös ystävällinen sana isälleni ja äidilleni kotona, jos he elävät, ja pyytäkää heitä, etteivät uskoisi niitä pahoja sanoja, joita kentiesi kuulevat minusta!"

Kyynelet virtailivat hänen silmistään, suonenvedon tapaisesti puristi hän kapteenin kättä ja syöksyi ulos.

Siinä valonkajanteessa, joka hänen ovea avatessaan virtasi osaan eteisestä, näki hän Annan valoisan olennon. Hän seisoi siellä yhtä kalpeana kuin Pekkakin, ja tämän sulettua oven riensi hän häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä.

"Ole tyyni, Pekka", kuiskasi hän. "Susanna rakastaa sinua eikä ketään muuta!"

Enempää hän ei voinut sanoa, hän vaipui kokoon suonenvedontapaiseen itkuun. Hammar riensi kadulle tuskan valtaamana ja sisimmässään tuntien kuinka turha ja tyhjä oli tämä tunnustus, jonka tieto hänen häpeällisestä kuolemastaan oli pusertanut ystävättären huulilta.

Yhden aikaan yöllä näki hän valtiokanslerin lähtevän Magdeburgista ja hänen seurueessaan näki hän kapteenin ja molemmat neitsyet.

Kello oli juuri lyönyt kaksi, kun hän seisoi vankilan portin edustalla. Vanginvartia esteli, mutta Hammarilla oli mukanaan kaksi toveria, jotka vakuuttivat, että hän oli kuolemaan tuomittu, ja niin pääsi hän sisään.

"Sinä olet korpraali, Städ", huudahti hän tämän tavatessaan, ja sen jälkeen vaipui hän ponnistuksista ja sielunkärsimyksistä tyyten uupuneena vankilan oljille.

3.

KUSTAA HORNIN SODAN AIKAAN.

Kaikista niistä tarinoista, joita Svenarumin vanha lukkari osasi kertoa — nyt ovat hänen luunsa levänneet haudassa jo monen miespolven ajan, sillä hänkin kuului karoliinien aikaan, ja hänen nuoruutensa ja miehuutensa sattui kolmikymmenvuotisen sodan kanssa yhteen — kaikista hänen tarinoistaan ei hänen itsensä eikä hänen kuulijoidensa mielestä, hääseuroissa tai kirkkomäellä, ollut yksikään merkillisempi kuin se, joka alkoi sanoilla: "Niin, Kustaa Hornin sodan aikaan —", ja joka sentähden myöhemminkin kulki suvusta sukuun nimellä: "Kustaa Hornin sodan aikaan", jota mekin olemme käyttäneet. Tämä olkoon mainittu lyhyenä johdantona, merkitäksemme sen lähteen — suulliset kansanmuistot — josta olemme ammentaneet.

* * * * *

— — — Korpraali Städin vetivät toverit vastoin hänen tahtoaan vankilasta, johon hän oli vapaaehtoisesti heittäytynyt pelastaakseen kauan väärin tuntemansa toverin, mutta tultuaan vankilan portaille istuutui hän ja jäi siihen istumaan, sanoivatpa toverit mitä sanoivatkin. Tämä oli ainoa voimanilmaus, johon hän enää pystyi. Hänen luonnostaan hidas ajatuskykynsä oli tyhjentynyt siihen hommaan, jolla hän koetti pelastaa toverinsa Hammarin, ja nyt otti luonto oikeutensa. Lopulta oli toverien pakko hänet jättää, ja päivän ensimäinen valonsäde näki vielä kalpean ja synkän ratsumiehen istuvan vankilan porraskivellä, ovella, jonka taakse Hammar oli sulettu.

Mutta aamun vaietessa tuli myöskin se osasto, jonka oli vietävä Hammar telotuspaikalle. Se tuskin teki mitään vaikutusta Hammariin. Hän istui liikkumatonna ja katsoi synkkiin, tummiin sotilaskasvoihin, jotka olivat hänen edessään. Vankilan ovet avattiin, ja Hammar tuotiin ulos. Hän oli näköjään tyyni ja leppyisä. Nähtävästi oli hän päässyt sovintoon itsensä ja kohtalonsa kanssa, joka kenties oli hänelle tervetullut. Sillä varmaankin oli elämä hänelle nyttemmin vain taakka, josta hän halusi päästä. Hän oli pettynyt rakkaudessaan, sentähden tahtoi hän kuolla; ja että hänen kuolemansa oli yhdistynyt häpeään, — mitä ylimalkaan merkitsikään se asia niin vähäpätöiselle miehelle kuin hänelle. Suuret luodot ne murretaan myrskyn ja aaltojen kuohulla, vain niitä muistetaan, kukapa kysyykään hietajyvästä, joka on huuhtoutunut rannalta meren syvyyteen?

Korpraali Städ oli kuitenkin toista mieltä. Hänelle oli hietajyvänen kallio, joka voitokkaana kohottaisi päälakensa taivasta kohden, kun myrsky olisi mennyt menojaan ja aallot uinailisivat levossa sen jalkojen juurella. Tämä jäykkä liikkumaton olento nousi pystyyn, kun hän näki Hammarin, ja hän laski raskaasti kätensä sen sotilaan hartioille, joka oli häntä lähinnä.

"Seis!" sanoi hän. "Olen puhutellut valtiokansleria, ja Hammar saa mennä vapaana… minut on vietävä kuolemaan."

Hänet vietiin syrjään ja tahdottiin jatkaa matkaa portaita alaspäin, mutta se ei ollut Städin mieleen. Hän asettausi tielle ja huusi niin kovasti, että se olisi voinut herättää koko kaupunginosan:

"Niin kauan kuin elän ei se saa tapahtua… ainakaan en tahdo elää enää viattomasti tuomitun jälkeen!" Ja hän vetäisi miekkansa, lujasti päättäneenä, että Hammarin tie kulkisi telotuspaikalle ainoastaan hänen ruumiinsa ylitse.

Epäilemättä olisi hän siten saanutkin tahtonsa lävitse, jollei hänen ja Hammarin kohtalo olisi ollut toinen. Muutamien sylien päässä oli joukko ratsumiehiä, ja joukon johtaja oli vankilan portailla olijain huomaamatta hypännyt hevosensa selästä ja rientänyt luo. Hän oli nähnyt ja kuullut kaiken ja juuri Städin vetäistessä miekkansa maalle huusi hän jyrisevästi: "seis!" Kaikki kohottivat katseensa. Huutaja oli sotamarski, herra Juhana Banér. Huolimatta niistä tärkeistä ja huolestuttavista asioista, joiden kera niin hän kuin valtiokanslerikin olivat puuhailleet viime yön, oli viimeksi mainittu kuitenkin joutanut muistamaan ratsumiestä ja hänen kuolemaan tuomittua toveriaan. Sotamarski oli menossa leiriin, mutta alotti kierroksensa vankilasta. Kysymykseensä, mitä oli tekeillä, sai hän luonnollisesti sen vastauksen, että Hammar oli vietävä telotuspaikalle.

"Ja nimesi on Hammar?" kysyi hän kääntyen tähän. "Yöllä oli kuitenkin nimesi Städ, mitä se merkitsee?"

"Olin Städin asialla, ja kun minun oli aamulla kuoltava, niin arvelin, että voin lainata hänen nimensä, koska se koitui hänelle hyödyksi eikä vahingoksi!" vastasi Hammar.

Tyytyväisyyden ja ihailun loiste välähti Banérin suurissa silmissä.

"Sellaista väkeä pitäisi olla kosolta hädän hetkenä!" sanoi hän. "Minä vapautan teidät molemmat!"

Hän käski sen jälkeen upseeria, joka vahtia johti, ilmottamaan asian sotaoikeudelle. Städ olisi kyllä ansainnut rangaistuksen, koska oli käynyt toverinsa kimppuun, mutta hänen itsesyytöksensä ja nopea päättäväisyytensä, joka oli pelastanut valtiokanslerin, pyyhki pois hänen rikoksensa.

Tästä päivästä lähtien ei Städ eronnut Hammarista, vaan tunnusti hänet pääkseen, paremmaksi minäkseen. Kaikki kateus oli haihtunut kuin tuuleen, eikä ollut kaukana, ettei hän hävennyt korpraalintitteliään, jonka hän katsoi oikeastaan kuuluvan Hammarille. Tämä hymyili surumielistä hymyään joka kerta kuin tämä asia tuli puheeksi, mutta ei virkkanut mitään. Hän oli yleensä muuttunut tuosta päivästä, syyskuun 19:sta, jona Städin tähden oli mennyt vankeuteen. Hän oli hiljainen ja umpimielinen eikä mielellään viihtynyt toverien joukossa, ei enää ollut ensimäinen ilossa ja leikinlaskussa. Mutta kun kuulat vinkuivat ja oli käytävä vihollisten kimppuun, silloin oli hän aina kaltaisensa, kenties vain huimapäisempi kuin ennen, ja Jumala armahtakoon sitä, joka taistelun tuoksinassa osui joutumaan Hammarin ja Städin väliin; hän oli nähnyt viimeisen hetkensä, kuten ainakin vasaran ja alasimen välissä.

Ja vuodet kuluivat. Juhana Banér retkeili Saksassa sinne ja tänne, kohotti Ruotsin vaipuvan asian ja kosti verisesti viekkaalle ja pelkurimaiselle Saksin vaaliruhtinaalle, ja kaikkialla olivat Städ ja Hammar mukana, ja edellinen sai juoda kyllästymään asti entisen kateutensa maljasta, sillä huolimatta kaikesta Hammarin urhoollisuudesta ei hänen kuultu tekevän mitään vaatimuksia. Vasta viiden vuoden kuluttua eli 1640, kun Juhana Banér teki satumaisen retkensä Regensburgiin Etelä-Saksassa ottaakseen sekä keisarin että hänen luokseen kokoontuneet valtaruhtinaat vangiksi, pääsi Hammar neljännysmieheksi Smålannin ratsuväessä. Mutta sittekin hän oli askelta alempana Städiä, ja tämä kiroili ja tappeli kuin riivattu paluuretkellä Regensburgista pohjoiseen päin. Se ei kuitenkaan auttanut. Urhea Juhana Banér kuoli 1641, ja Lennart Torstensson tuli syksyllä samana vuonna Saksassa olevan sotaväen sotamarskiksi, mutta lehti ei ottanut kääntyäkseen Hammarille.

"Se käy paremmin, saatpas nähdä, kunhan kerran pääset pois porttivajasta!" sanoi korpraali Städ ja nyhjäsi Hammaria kylkeen. Se tapahtui samana iltana, jona uusi sotamarski oli tarkastanut joukkojaan Leipzigin taistelun edellä, jossa me voitimme yhden ihanimpia voittojamme tässä sodassa — kuitenkin menettäen sellaisia miehiä kuin Erik Slang ja Liljehök.

Mutta kuinka kävikään, niin portti vaja oli kylläkin pitkä. Kului edelleen kaksi vuotta, ja vasta sitte pääsi Hammar korpraaliksi. Hän itse ei siihen kuitenkaan pannut erittäin suurta arvoa eikä merkillistä kyllä Städkään.

"Se on vasta alkua!" sanoi hän. "Ja saatpas nyt nähdä, eikö se ala vedellä paremmin!"

Sinä vuonna jouduimme sotaan Tanskan kanssa, joka kadehti meitä. Lennart Torstensson ilmestyi ruotsalaisen pääjoukon kanssa Tanskaan kuten salama, ja Skåneen tunkeutui toinen ruotsalainen joukko Kustaa Hornin johdolla.

Hänen sotaretkensä sinne se on saanut nimen: "Kustaa Hornin sota" ja tämä säilyi niin kauan kansan muistossa, että vielä satoja vuosia tämän jälkeen skånelaiset talonpojat asettivat ajanlaskunsa tämän sodan mukaan ja sanoivat: "Se tapahtui niin ja niin monta vuotta ennen Kustaa Hornin sotaa tai sen jälkeen."

* * * * *

Maantietä, joka vei Svenarumin kirkolle, kulki eräänä päivänä elokuun alussa 1644 kaksi miestä. Toinen oli nähtävästi muuan niistä monista, jotka olivat palanneet kotiin sodasta, näkemättä toteentuneena ainoaakaan niistä kultaisista unelmista, joiden kera olivat lähteneet maailmaan. Hänen takkinsa oli kulunut ja ryysyinen ja lisäksi näytti hänen ulkoasunsa hoitamattomalta ja puhui pettyneistä elämän toiveista. Katse oli raukea, vaikkakin se saattoi olla ruumiillisten kärsimysten seuraus, sillä hän kulki puujalan avulla, jonka ponsi oli toisen kainalon alla ja toisessa kädessä keppi; mutta tuuhea tukka joka pörröisinä suortuvina riippui hänen päänsä ympärillä, paksu parta, joka ympäröi hänen kalpeita sisäänpainuneita poskiaan — kaikki näytti todistavan, ettei mies ainoastaan ollut vajonnut kurjuuteen, vaan että hän oli hylännyt toivonkin ponnistella pois kurjuudestaan. Toinen oli aivan toisenlainen ulkonäöltään. Hän oli pieni mies, päätään lyhempi kookasta soturia, ja hän oli ulkoasultaan kaikin puolin siistitty mies ja hyvinvoivasta, rattoisasta näöstään päättäen oli hyvissä olosuhteissa ja eli tyytyväisenä itseensä ja ympäristöönsä. Hyväntahtoiset, mutta vilkkaat silmät ja omituinen piirre suun ympärillä osotti, että mies mielellään jakoi lähimäisensä kanssa, jolleikaan juuri rahojaan, niin sitä rikkautta, jota hänellä oli sisällään. Tähän kuului ennen kaikkea tyhjentymätön varasto kertomuksia kaikista mahdollisista henkilöistä ja tapauksista, varsinkin omassa pitäjässä. Hän oli Svenarumin lukkari.

"Vai niin, hyvä mies", sanoi hän kuultuaan, että soturi parka aikoi mennä Angvediin… "Niin, siellä on nyttemmin enää vanha Katri jälellä… ukko Jussi meni pois, hän… malttakaas, niin, siitä on joulun aikaan juuri yhdeksän vuotta, se oli samana syksynä, kun Stensjön kapteeni tuli sodasta kotiin, jaa, niin oli… tunnette kai hänet, kapteenin…?"

Soturin kasvot kalpenivat kalpenemistaan hänen kuullessaan lukkarin ystävällistä puhetta, ja ilmeisesti vain suurella ponnistuksella, ainakin lukkarin mielestä, saattoi hän säilyttää tyyneytensä vastatessaan?

"Kapteenin tunnen kyllä, olen muistellut häntä juuri tuosta vuodesta, jolloin hän lähti Magdeburgista…"

"Niin", jatkoi lukkari, "kun hän palasi kotiin, toi hän mukanaan viestin, että Angvedin torpan poika… hänen olisi pitänyt olla kunnokas ja urhoollinen mies… että hän oli kuollut, ja se vaikutti niin ukko Jussiin, että hän otti ja kuoli joulun aikoihin samana vuonna…"

"Suriko hän sitte poikaansa niin paljo?" kysyi soturi.

"Kyllä, se tuli kaiken muun kukkuraksi… Nähkääs, hän oli kuvitellut itsekseen, että hänen olisi saatava suuri summa rahaa vanhalta ukko Laurilta, kunnianarvoisan kirkkoherran isältä, ja niitä hän ei saanut…"

"Vai niin, hän ei saanut…?" keskeytti soturi jokseenkin kiihkeästi, joka lukkarilta ei suinkaan jäänyt panematta merkille.

"Ei… se oli nyt vain unelma, jonka ukko Jussi oli saanut päähänsä… eikä hän saanut rahoja, ei saanut… vaan sitte hän kuoli, ja siitä päivin istuu Katri muori yksin tuvassaan Angvedissa, ja kyllä kai hänkin olisi jo aikoja sitte mennyttä, jollei…"

"Jollei…?" kiirehti soturi, kun lukkari keskeytti juttelunsa, taittaakseen muutaman pitkän koivunritvan.

"Jaa, nähkääs, se asia on yhteydessä kapteenin perheen kanssa, nähkääs… neitsyt Susanna… hän on muhkea nainen, saattepas nähdä, soreavartaloinen ja kaunis, ja hänen silmänsä säteilevät kuin tähdet taivaan laella… mutta palattuaan kotiin Saksasta mainittuna vuonna on hän ollut kuin mikäkin elävä kuvapatsas, jäykkä ja kylmä, ja aina käy hän mustiin puettuna… kukaan ei ole nähnyt hänen edes vetävän suutaan hymyyn kaikkien näiden yhdeksän vuoden kuluessa… mutta ei hänen ole nähty itkevänkään. Voisi väittää, ettei hänellä ole sydäntä, jollei hän olisi niin hyvä köyhiä ja apuatarvitsevia kohtaan. Sen sanoo hänen paras ystävänsä, neitsyt Anna Skytte, joka on pitkät ajat oleskellut hänen luonaan… Hän on myös sorea neitsyt, saattepas vain nähdä, vaikka hän on vaalea kuin lilja. Kosijoita heillä on ollut molemmilla, ja sen voi hyvin käsittää, kun he ovat niin sorjia ja lisäksi rikkaita… mutta eivät he vain ota onkeen…"

"Hm!" pani soturi ja pysähtyi kuivaten otsaansa takkinsa hihalla.

"Käytte niin kalpeaksi, hyvä mies", sanoi lukkari ja pani kätensä hänen olalleen. "Kävely on kai liiaksi kysynyt voimianne… tulkaa, niin istumme täällä hetken… vai niin, aiotte Angvediin, eihän sinne ole pitkältä, kunhan pääsemme kirkon ohitse… mutta eikö olisi parasta, että menisitte nyt suoraa tietä Stensjöhön, siellä voisitte saada hyvän yösijan…"

"Ei, ei", vastasi soturi, istuuduttuaan kivelle tien reunalla. "Ei, kun olen päässyt näin lähelle, niin tahdon mennä perille, vaikkapa lopun kulkisin ryömimällä… tunnen olevani sairaampi kuin voin sanoakaan, ja kuka tietää, enkö jäisi makaamaan Stensjöhön, ja herra voisi kutsua minut, ilman että olen täyttänyt lupaukseni, minkä annoin Angvedin torpan pojalle, josta olette puhunut…"

"Lupauksen…?"

"Niin, lupauksen, että veisin itse hänen viimeisen tervehdyksensä hänen vanhemmilleen, jos tapaisin heidät elossa… tervehdys tulee tosin myöhään, mutta tahdon sen kuitenkin viedä perille. Nyt sanotte, että muorikin olisi mennyttä, jollei neiti Susanna…"

"Niin, jollei neiti Susannaa olisi ollut. Sillä hän on vähän väliä käynyt Katrin luona, eikä mene yhtään viikkoa, jottei hän taivaltaisi kerran tai pari metsämökkiin."

"Hm… sanotteko niin?" lausui soturi ja katsoi tutkivasti lukkariin.

Istuttuaan hetkisen jatkoivat he matkaansa kirkolle, lukkarin yhä keskeyttämättä ja ilmeisellä mielihyvällä jatkaessa puhettaan Angvedista, ukko Jussista ja Katri muorista, vanhasta Laurista, joka kulki kuin varjo ympärinsä peläten pienintäkin risahdusta ja tuskin uskaltaen katsoa kehenkään ihmiseen, vielä vähemmän ketään puhutella, ja niin yhteen jonoon kirkkoherrasta, kunnianarvoisesta Pietari Laurinpojasta, Stensjön kapteenista, neitsyt Annasta ja neitsyt Susannasta. Kirkon luona he erosivat. Lukkari meni kotiinsa, ja soturi jatkoi matkaansa Angvediin, vaikkakin hänen kulkunsa kävi yhä hitaammin ja hänen yhä useammin täytyi laskeutua tielle voimia kokoamaan.

Oli ilta ja kuudan, kun hän vihdoin sai näkyviinsä pienen mökintuvan, joka pilkotti puiden välitse. Hän pani käden silmilleen, kun hän sai nähdä sen, ja seisoi kauan liikahtamatta; sen jälkeen kääntyi hän hitaasti ja näytti nauttivan siitä, että antoi katseensa verkkaan siirtyä puusta puuhun, pensaista ja kivistä nurmeen maassa, ja kukkiin ja järveen, joka hänellä oli takanaan ja josta hän kaukaa saattoi erottaa Stensjön herraskartanon. Ja vielä kerran pani hän kätensä silmilleen. Mutta sitte tarttui hän taas suurella ponnistuksella kainalosauvaansa ja kulki lyhyen taipaleen, joka enää oli jälellä hänen ja tuvan välillä. Hän ei kuitenkaan mennyt tuvan ovelle, vaan vetääntyi puiden välitse suuren seljapensaan taa ja ryömi sitte hyvin hiljaa tuvan ikkunan luo.

Kuu paistoi suoraan pieneen ikkunaan ja heitti leveän valojuovan huoneeseen, mutta seljapensas, joka ikkunasta hieman syrjässä, peitti uteliaan, jotta hän saattoi pitää silmällä kaikkea mitä tuvassa tapahtui tulematta itse nähdyksi. Sisällä istui vastatusten ja niin, että ikkunasta näki heidät syrjästä päin, kaksi naista, toinen vanha ja kyyristynyt, toinen nuori ja kaunis, jolla oli ihmeen ihanat, säteilevät silmät. Hänellä oli helmassaan suuri kirja, jonka päällä hän piti ristittyjä käsiään. Hän luki sulosointuisella äänellä muutaman rukouksen, jota vanhus hänen vastassaan kuunteli hartaasti. Kun hän lopetti rukouksen, olivat molemmat hetken aikaa vaiti. Mutta sitte sai nuorempi sanoiksi:

"Palaan nyt jälleen vanhaan pyyntööni, Katri muori, en voi sallia teidän jäävän kauemmaksi tähän vanhaan tupaan, joka milloin hyvänsä voi luhistua päänne ylitse."

"Älkää puhuko siitä!" vastasi vanhus äänellä, joka ilmaisi sisällistä rauhaa ja tyytyväisyyttä keskellä niiden aaltojen kuohua, jotka olivat musertaneet ja pyyhkäisseet pois kaiken, mikä hänelle oli rakasta ja kallista ja toivorikasta. "Älkää puhuko siitä, neitsyt Susanna… Suuri kiitos siitä, että tahdotte minulle hyvää, mutta ei minun sovi asua Stensjön herraskartanossa, ja tupa pysyy kyllä kuosillaan niin kauan kuin sitä tarvitsenkin."

"Mutta ettekö sitte ajattele sitä, että vanha Lauri voi tulla minä hetkenä hyvänsä ja häätää teidät pois?"

"Ei, sitä en luule hänen tekevän, ja jos hän sen tekee, niin tottapahan silloin löytyy joku keino…"

"Älkää sanoko niin, Katri muori… ettekö voi käsittää, että sellaiset sanat surettavat minua! Tiedätte, kuinka rakas minulle oli hän, reipas Pekka, teidän poikanne… ja Jumala tietää, että olen mielessäni ajatellut itseäni hänen puolisonaan aina siitä pitäen kuin ensin opin hänet tuntemaan, jonka tähden olen kantanut surupukua aina hänen kuolinpäivästään ja lisäksi alituisena muistona siitä surusta, jonka valmistin hänelle viimeisenä päivänä, jona näimme toisemme elävin silmin… Ah, jospa vain silloin olisin voinut hillitä hullua ylpeyttäni ja sanonut hänelle mitä oli sydämelläni, hän olisi silloin ainakin lähtenyt pois syyttämättä minua sydämessään… Kuitenkin, siellä missä hän nyt on, näkee hän ja tietää, että häntä enkä ketään muuta olen aina rakastanut enkä koskaan tule ketään muuta rakastamaan… Ja sentähden, Katri muori, kun niin on, kuinka voitte epäröidä muuttaessanne minun luokseni… Ettekö sitte ole huomannut näiden monien vuosien kuluessa, kuinka sydämestäni pidän teistä, aivan kuin olisin teidän tyttärenne… Sanokaa siis, että suostutte, Katri muori, sanokaa ja tulkaa mukanani kotiin…"

"Jumala siunatkoon teitä, jalo neiti, kaikesta hyvyydestänne ja siitä, että pidätte poikani muistoa rakkaana… Mutta kuinka voitte luulla, että hän koskaan olisi voinut kiinnittää katsettaan teihin tai sydämessään ajatella, että voisitte tulla hänen…?"

"Sitä olette nyt kysynyt minulta joka kerta, kun olemme puhuneet tästä asiasta", sanoi Susanna, "ja yhtä usein olen sanonut teille, että poikanne ajatteli minua sydämessään ja minä kehotin häntä siihen… Ja se on minua surettava kaiket elinpäiväni, että erosimme niin kuten erosimme, sillä se oli minun vikani, enkä voi konsaan käsittää, mikä kumman henki minut oli sinä päivänä saanut valtaansa… Mutta pari isäni ystävää oli sinä päivänä luonamme ja he tahtoivat viedä minut ja ystäväni Annan erään vanhan linnan raunioille… näin, että se kiusasi Pekkaa, ja olin kyllin ilkeä siitä iloitakseni, mutta minusta tuntui, etten koskaan ollut selvemmin nähnyt, että hän todellakin minua rakasti… ei, älkää keskeyttäkö minua, tahdon muistella sitä, sillä se tekee hyvää sydämelleni;… ja kun hän sitte selvin sanoin varotti meitä seuraamasta nuoria upseereja… ette voi uskoa, kuinka kaunis hän oli silloin… ja minä vain nauroin hänelle, niin, se on totta, niin tein, ja Anna suli kyyneliin minun julmuuteni tähden, silloin meni hän tiehensä, ja suru kuvastui niin selvästi hänen kasvoillaan… Ah, hän ei tiennyt, etten konsanaan tahtonut käydä vanhassa linnassa, kun hän kerran oli meitä varottanut, ja Anna ja minä olimme ajatelleet hänen sanojaan emmekä sitä tehneetkään, vaikkakin olimme ratsastusretkellä iltapäivällä molempien upseerien keralla, jotka kaikin ajateltavin tavoin koettivat taivuttaa meitä katsomaan linnaa sisältäkin… minun mieleni oli sokaistu, tahdoin varsin kiduttaa jaloa sydäntä, jotta hän itse tuntisi onnensa sitä täydellisemmäksi, ja toivoin, että tapaisimme hänet ratsastusretkellä… Niin teimmekin, mutta… mutta…" Hän pani kätensä ristiin, ja kaunis pää vaipui huoaten hänen rinnalleen.

"Miksi repiä vanhoja haavoja auki, neitsyt Susanna?" sanoi Katri muori lempeästi ja laski hiljaa kätensä tytön pään päälle. "Miksei mieluummin koettaa haudata tätä kaikkea unhoon?"

"Ei, Katri muori", vastasi Susanna lämmöllä ja kohotti jälleen päänsä. "En saa, en tahdo unhottaa… muisto on rangaistukseni, mutta se on lisäksi taivaani, ja monta kertaa olen kuulevinani äänen kuiskaavan sisimmässäni: 'Hän on antanut sinulle anteeksi!'… Hän tuli meidän ratsastaessamme tietä eteenpäin", hän keskeytti, sillä vanhus ei ollut koskaan saanut tietää, että poika oli kuollut tuomittuna lainrikkomuksesta; "hän tuli myös myöhemmin yöllä kotiin isäni luo ilmottaakseen hänelle, että hän saisi matkustaa rannikolle valtiokanslerin seurueessa, ja silloin oli aikeeni sanoa hänelle kaikki, mutta hänen muotonsa, minun levottomuuteni ja onneton ylpeyteni — kaikki oli minua vastaan, ja niin katosi hän, enkä minä nähnyt häntä enää koskaan… Hänen muistonsa tähden, äiti, sen rakkauden tähden, jota tunsitte poikaanne kohtaan, kuulkaa minua ja suostukaa pyyntööni… Nähkääs, voitte uskoa, että poikanne on täällä rinnallani ja rukoilee kanssani… voitteko vastata kieltävästi?"

Seljapensaan oksa löi kovasti ikkunaruutua vasten ja pani molemmat naiset säpsähtämään ja katsomaan ulos. Ulkona loisti kuu niin kylmänä ja kirkkaana, ja oksa liikkui vielä keinuen, ikäänkuin lintu olisi istunut sen päällä ja lentänyt matkaansa, mutta muuten oli aivan tyyntä ja hiljaista. Ei tuntunut tuulen henkäystäkään.

Ei oksalla kuitenkaan ollut istunut mitään lintua, eikä lähtenyt lentoon… Soturi oli kaatunut suinpäin maahan ja makasi aivan kuin hengetönnä pitkässä nurmikossa ikkunan alla. Mahtoiko hän sitte kaatua liiasta ruumiillisesta rasituksesta vai oliko naisten keskustelussa tuvassa ollut jotakin, joka niin syvästi liikutti hänen sydäntään, ettei hän voinut kestää jännitystä? Ja sinne jäi hän makaamaan, sillä ei vanhus, joka asui tuvassa, eikä hän, joka oli käymässä tämän luona, voinut aavistaa, että joku oli kuunnellut ikkunan alla ja tullut niin liikutetuksi heidän juttelustaan. Neitsyt Susanna poistui lyhyen äänettömyyden jälkeen tuvasta, ja Katri muori saattoi häntä kappaleen matkaa alamäkeen järvelle päin.

Palattuaan kotiin luki hän kuten tavallisesti rukouksensa ja veisasi virren, ennenkuin meni levolle. Mutta silloin avautui ovi hiljaa ja kookas haamu näyttäytyi kynnyksellä, kumartuen syvään voidakseen päästä sisään.

"Jumalan rauha ja hyvää iltaa!" sanoi haamu, ja hän oli kalpea kuin kuollut kuun hohteessa. "Voinko saada täällä yösijaa?"

"Jumala siunatkoon", vastasi vanhus ja nousi jokseenkin levotonna tuoliltaan. "Mutta mistä tulette, kun olette löytänyt tien tähän tupaan keskellä metsää…? Moneen herranpäivään ei täällä ole käynyt ketään vaeltajaa."

"Olen köyhä sotamies", vastasi kainalosauva mies, "ja minulla on terveisiä teille… mutta pääni tuntuu niin kummalliselta ja haavani tarvitsee hoitoa…"

Hänen äänensä heikkeni heikkenemistään, ja ennenkuin oli puhunut loppuun, vaipui hän aivan voimatonna penkille. Mummon sydän heltyi, ja hän tunsi ihmeellistä vetoa uupuneeseen ja sairaaseen vieraaseen. Hän vei hänet vuoteeseen ja teki kaiken voitavansa häntä hoitaakseen. Mutta vamma oli niin vaikea, ettei se parantunut yhden yön unella ja levolla. Kun aamuaurinko pilkisti sisään Katri muorin tuvan pienten ikkunaruutujen lävitse, makasi hänen pitkämatkainen vieraansa, jolla oli tuotavana hänelle terveisiä, täydessä kuumeessa, ja Katri muori istui vuoteen vieressä ja katsoi katsomistaan hourailevan kasvonpiirteitä, seuraten jokaista pienintäkin värettä tarkkaavaisuudella, jota hän tuskin olisi voinut selittää itselleenkään. Hänellä oli suuri vaiva saadessaan sairaan, joka yön oli maannut täydessä puvussaan, oikein levolle. Kun hän silloin avasi kuluneen takin riisuakseen sen pois, solahti pyöreä kivi, joka riippui nahkanauhasta soturin kaulassa, hänen näkyviinsä.

Hän tarttui siihen, mutta tuskin oli hän sen oikein nähnyt, kun hänet itsensä valtasi sellainen liikutus, että hänen polvensa tuskin jaksoivat häntä kannattaa, ja hänen täytyi istuutua, yhäti silmät kiinnitettynä kiveen, josta ne vähitellen ja ikäänkuin arastellen kohosivat katsomaan kuumeesta hehkuvia kasvoja vuoteessa. Mutta silloin syttyi hänen silmissään varmuuden ja valon välähdys, ja hän vaipui lattialle polvilleen ja rukoili hartaasti ja kostutti kyynelillään vuoteen, jolla sairas lepäsi. Ja sitte istui hän hiljaa vuoteen vieressä kädet ristissä sylissään ja kuvailematon rauhan ilme iäkkäillä kasvoillaan. Siihen aikaan ei oltu niin lääkärinhoidon hemmottelemia kuin meidän päivinämme. Sairaudetkin olivat harvinaisempia kuin nykyään, ja milloin ne ilmaantuivat, niin oli useimmittain Herra ainoa auttaja. Sentähden ei vanhuksen mieleen tuokioksikaan juolahtanut koettaa hankkia lääkärin apua. Hän odotti tyynesti, mitä Herra oli päättänyt, mutta kuta kauemmin hän katsoi sairaaseen, sitä enemmän virtasi hänen sydämeensä harras ilon tunne, jota hän ei voinut vastustaa, vaikkakin silmät vähänväliä olivat täynnä kyyneliä.

Niin kului päivä. Seuraavan illan suussa tuli jälleen neitsyt Susanna. Hän pysähtyi hämillään vuoteen eteen ja kiinnitti suuret silmänsä sairaaseen. Hänen poskensa tulivat äkkiä kalpeammaksi kuin tavallista, mutta tuokion jälkeen leimahtivat ne purppuranpunaisiksi ja hän painoi kätensä sydäntään vasten.

"Katri muori!" — huudahti hän.

"Hän on poikani!" kuiskasi vanhus ja katsoi surumielisesti hymyillen kauniiseen tyttöön. Ja Susanna, Susanna parka, joka oli kärsinyt menneinä vuosina kenties enemmän kuin hän, joka makasi hänen edessään eläen kuumehoureissaan elämää, joka oli ollut hänen toiveidensa elämä, mutta jonka todellisuus oli häneltä kieltänyt — Susanna ei tästä hetkestä lähtien poistunut sairasvuoteen äärestä. Hän kulki itsekin melkein kuin kuumeunelmissa, hän tiesi tuskin, että hän eli todellista elämää niinä hetkinä ja päivinä, jotka kuluivat. Oli niin ihmeellistä ajatella, että hän, tämä uljas nuorukainen, johon liittyi hänen uskonsa kaikkeen jaloon, hyvään ja miehekkääseen, että mies, jota hän yhdeksän vuotta oli surrut kuolleena, olisi palannut isänsä kotiin ikäänkuin vain kuollakseen hänen silmiensä edessä, hänen sylissään. Väliin hymyili hän surumielistä hymyä, väliin tahtoi hänen sydämensä murtua surusta. Ei siis riittänyt se katkera suru, jota hän oli kantanut yhdeksän pitkää vuotta, hänet oli vielä kerran asetettava koetusten vaakalaudalle, nähdäkseen elämän ja kuoleman kamppailevan siitä, joka oli hänelle rakkainta ja kalleinta maailmassa. Mutta vaakalautaa pitää elämän herra kädessään, ja hän tietää kyllä, mitä painoja hän sille asettaa.

Angvedin pojan hetki ei vielä kuitenkaan ollut tullut. Nuoruus ja turmeltumattomat ruumiinvoimat voittivat sen sairauden, joka oli johtunut ei vain huonosti hoidetusta haavasta, vaan myöskin niistä suunnattomista ponnistuksista, joita hän oli kestänyt palatessaan sotajoukosta, ja lopuksi siitä sielunjännityksestä, joka ikäänkuin oli säästynyt viimeksi tykkänään tyhjentääkseen hänen voimansa.

Aurinko oli eräänä iltana laskussaan, ja tuuli, uhkuen elokuun kukkien ihmeen suloista tuoksua, henkäili avoimesta ovesta hiljaa tupaan, jossa Katri muori istui ikkunan ääressä raamattua lukien, Susannan ollessa tavallisella paikallaan sairasvuoteen ääressä. Pekka oli vaipunut kuumeettomaan uneen, joka oli kestänyt useampia tunteja; Susanna istui katsellen vanhusta ja seljapensasta, joka keinutteli oksiaan tuulessa sinne tänne, lintusen livertäessä raikkaita lirityksiään viereisessä lehtevässä koivussa. Ja kuinka olikaan, kiitivät hänen ajatuksensa vähitellen sairaudesta ja kuolemasta lapsuuden reippaaseen elämään, ja hän näki edessään kuvan toisensa jälkeen jo ammoin menneiltä ajoilta. Hän näki pienen paimenpojan vuohineen ja kuuli hänen laulavan metsässä, ja niitty lepäsi niin vihreänä ja kukilla koristettuna alhaalla järven rannalla, jossa illoin nousi sumu ja jossa hänen ja Annan piti nähdä keijukaisten karkeloivan. Muuan varjo kiiti tämän kukkivan ja suvivaloisan taulun ylitse. Hän muisti yhtäkkiä, kuinka hänet ja Anna ryöstettiin, ja hänen ilmeikkäät kasvonsa kuvastuivat uskollisesti sitä kauhua, joka silloin kulki hänen sielunsa lävitse. Mutta sitte hymyili hän jälleen ajatellessaan paimenpoikaa, joka hänet pelasti, ja näin hymyillen käänsi hän kasvonsa ikkunasta ja seljapensaasta sairaaseen vuoteessa.

Kuten kukkakaan ei sulje kupuaan, vaan tuoksuu vielä, vaikka aurinko on peittynyt pilveen, niin viipyi hymykin kauniilla huulilla, vaikka katse kääntyi elämästä kuolemaan. Mutta tätä katsetta ja tätä hymyä kohtasi elämä. Sairaan silmä lepäsi tyynenä ja kirkkaana kauniissa ilmestyksessä hänen edessään.

"Susanna!" kuiskasi hän ja nosti raukeasti kätensä ikäänkuin koettaen tarttua tämän käteen.

Susanna ojensi hänelle kätensä ja kumartui eteenpäin ikäänkuin taikavoiman vetämänä. Ja sairaan silmistä hymyili rakkauden ja rauhan taivas ja täyttyneiden toiveiden levollisuus. Susannasta tuntui kuin enkeli olisi astunut alas taivaasta ja siivillään leyhytellyt pois menneet vuodet ja asettanut hänet taasen kukkien keskelle niitylle paimenpojan rinnalle.

"Pekka!" kuiskasi hänkin, ja niin vaipui hänen päänsä alas sairaan kättä vasten, ja tämä tunsi, kuinka kyyneleet helmeilivät hänen silmistään.

* * * * *

Varhain aamulla, viikkokausi äsken kuvatun tapauksen jälkeen, kulki Pekka vanhaa rakasta polkua, joka vei Angvedista Stensjön herraskartanoon. Hän oli vielä kalpea voittamansa sairauden jälkeen ja kantoi kulunutta takkiaan, jota Katri muori oli hädintuskin onnistunut paikkaamaan ja laittamaan siksi, etteivät sitä ainakaan mitkään repaleet koristaneet.

"Jumala on hyvä, kun antoi minun vielä kerran nähdä sinut tässä elämässä", oli vanhus sanonut, kun oli jättänyt hänelle korjatun takin. "Mutta kuunaan en uskonut, että sinä tulisit kotiin niin tyhjänä ja paljaana", oli hän lisännyt.

"En kyllä ole niin tyhjä ja paljas kuin näytän", oli Pekka vastannut. "Mutta minä halusin nähdä kaiken kuten muinaisina päivinäkin, äiti, ja sitte arvelin, että köyhän tuntemattoman olisi helpompi päästä totuuden ja oikeuden perille rikkaan Laurin luona… Teidän ei kuitenkaan tarvitse kärsiä puutetta, äiti, taipukoonpa sitte vanha Lauri tai ei, olkaa varma siitä."

Ja niin oli hän heittänyt takin ylleen, ja nyt oli hän taipaleella Stensjöhön. Muistot heräsivät kuten kukat keväällä, jokaisella askeleella, ja kun hän kulki herraskartanon veräjän lävitse, helotti aurinko niin lämpimästi pilvettömällä taivaalla, ikäänkuin olisi oikein tahtonut tehdä hänelle ymmärrettäväksi, että hän astui sisälle kaihojensa ja toiveidensa pyhään kirkkotarhaan. Hän poikkesi pienelle jalkapolulle, joka vei puutarhaan, ja siellä puiden tuuheain oksien alla kulki hän eteenpäin hitain askelin, ikäänkuin ei olisi tahtonut häiritä kukkien aamurauhaa tai ikäänkuin olisi tahtonut syvin siemauksin hengittää tuoksua maailmasta, jonka hän ammoin aikoja piti vaipuneena meren syvyyteen ikäänkuin onnellisuuden saaren.

Perimmällä puutarhaa oli ruusumaa, jossa hän lapsena oli usein toisille lapsille kertonut satuja keijukaisista ja näkistä, paimenpojista ja ryöstetyistä kuninkaan tyttäristä, ja sinne suuntasi hän askeleensa. Hänen aikeensa oli viettää siellä hetkinen oikein miettiäkseen asemaansa ja asiaansa, ennenkuin menisi kohtaamaan Susannaa ja kapteenia. Susanna ei ollut näyttäytynyt Angvedissa sen illan jälkeen, jolloin Pekan tauti kääntyi, ja Pekalle, joka samoin kuin muutkin rakastajat oli valmis heti unhottamaan, minkä vallan monivuotinen taipumus on saanut ihmissydämessä, alkoi rakkautensa vivahtaa mustalle ruusunpunaisen sijaan, mitä enemmän aika loitonsi hänet ensimäisen tunnustuksen päiväpaisteisesta hetkestä, ja tunnustukseksi hän katsoi ihanaa ilmestystä sairasvuoteen ääressä ja Susannan käytöstä siellä, kun hän kuiskasi tämän nimen herätessään kuolemasta elämään. Samassa määrin kuin hän tunsi terveytensä palaavan ja voimiensa kasvavan jälleen, sai kaikki vanhan värinsä, ja hän katseli elämää samoin tuntein ja ajatuksin kuin muinoin. Ei puuttunut paljoa, ettei hän ollut valmis katselemaan sitä, mitä oli kuullut äitinsä tuvan ikkunan alla, ja nähnyt heräämisensä hetkellä, unelmaksi vain, yhtä pettäväksi kuin suloiseksi. Lukkarin kertomus väikkyi tosin silloin hänen mielessään, mutta hän teki sitä vastaan sen väitteen, että hänen mielensä oli hänen kävellessään yhdessä ystävällisen miehen kanssa jo sairauden johdosta liiaksi sumentunut voidakseen oikein käsittää ja säilyttää mitä vaadittiin varmuuden saavuttamiseksi tässä asiassa. Kaikkea tätä oli hän nyt harkinnut itsekseen satoja kertoja, mutta vielä kerran täytyi hänen sentään käydä se lävitse, ennenkuin hän astui Susannan eteen ja pyysi tätä ratkaisemaan elämänsä onnen tai onnettomuuden. Ihminen nostattaa yhtä usein tuhansia epäilyksiä sen mahdollisuudesta, mikä on varmaa, kuin hän antaa kaihojensa ja toiveidensa palon johtaa itsensä varmuuteen siitä mikä on mahdollista. Muistettakoon myös, mitä Pekka Hammariin tulee, että hänen surunsa rakastetun olennon menettämisen johdosta ei ainoastaan ollut yhtä vanha kuin Susannankin, vaan perustui toiseen syyhyn, ei nimittäin tytön kuolemaan, vaan järkytettyyn uskoon hänen arvostaan naisena.

Mutta nämä ajatukset kaikkosivat tiehensä, kun hän astui jalkansa ruusulehtoon, ja hänen ilmeikkäät silmänsä kuvastivat elävästi, mitkä tunteet hänen sielussaan nousivat ja laskivat. Siellä istui Susanna, ei enää kalpeana ja mustiin puettuna, kuten Pekka oli kuullut hänestä kerrottavan ja nähnyt hänet edessään äitinsä tuvassa, vaan valoisana ja suloisena kuin kevätaamu. Hän kohotti katseensa kuullessaan tulijan askeleet, ja nähtyään, kuka tämä oli, väikkyi kaino mutta päiväpaisteinen hymy hänen huulillaan, ja lämmin punastus lehahti hänen hienoille poskilleen. Hammar seisoi aivan ihastuksissaan. Niin kauniina ei hän ollut koskaan, ei edes lennokkaimmissa unelmissaan nähnyt häntä.

Kului hetkinen kummankaan lausumatta sanaakaan. Mutta sitte Hammar rohkaisi mielensä.

"On kuin sanat kuolisivat huulillani, kun näen teidät", sanoi hän. "Ja kuitenkin täytyy minun puhua… äitini nimessä ja omassani… Mutta muutamin sanoin lausuttu kiitollisuus näyttää minusta liian vähältä siitä rakkaudesta, jota olette osottanut äidilleni, niin yksinäiselle, köyhälle halveksitulle kuin hän on… ja minun elämäni, niin merkityksettömän miehen, on tuskin sen arvoinen, että sen voisi tarjota vastalahjaksi… mutta siihen voitte luottaa, että, lähellä tai kaukana, on minulla aina oleva teidän hyvänne ja onnenne toimintani maalina, tulittepa sitte milloinkaan tarvitsemaan apuani tai ette!"

"Mitä olen tehnyt äitisi hyväksi, Pekka, on vain ollut pyrkimystä sovittamaan syyllisyyttäni sinua kohtaan", vastasi Susanna äänellä, joka vapisi voittamattomasta sisäisestä liikutuksesta; ja hän lisäsi nousten seisaalleen ja tarttuen Pekan käteen: "Ja tätä syyllisyyttä, tiedät kyllä mitä tarkotan sanomattanikin, pyydän sinulta anteeksi… ah, sinä et tiennyt…"

"Susanna", keskeytti hänet Pekka, "puhutte syyllisyydestä ja anteeksiannosta… ja minä seison täällä enkä puhu mitään, minä, joka olen monet vuodet voinut ajatella teistä niin synkkiä ajatuksia ja surra kohtaloani!"

"Ja olihan sinulla siihen täysi syy, Pekka… mutta nytkin voimme katsoa toisiimme kuten muinaisina päivinä, ja kaikki varjot ovat poissa…?"

"Niin… niin!" huudahti Pekka vilkkaasti. "Kaikki varjot ovat poissa… te sanotte sen, ne ovat poissa…!"

Hän vaikeni keskellä puhettaan, ja näytti siltä kuin ei hän olisi rohennut katsoa kaunista tyttöä silmiin. Mutta Susannan kasvoissa ja säteilevissä silmissä paloi jotakin, joka niin selvästi tulkitsi hänen sydämensä tunteita, että hämilleen joutunut soturi tarvitsi ainoastaan katsahtaa häneen saadakseen takaisin rohkeutensa, jota hän nyt tarvitsi. Ah, kun kaksi rakastavaista sydäntä yhtyvät, eivät he tarvitse monia sanoja ymmärtääkseen toisiaan. Kaikki sielun portit ovat seposelällään, ja maailman näkemättä ja kuulematta kulkevat kysymykset ja vastaukset edestakaisin, ainoastaan heidän molempain tajuttavina.

Pekka tarttui Susannan käteen.

"Olen mökin poika", sanoi hän, "ilman kultaa ja tavaraa, ja kuitenkin rakastan teitä, vieläpä siitä pitäen, kun täällä kerroin teille keijukaisista ja vuorenhaltiasta… en tiedä, mistä se johtuu, mutta oli aika, jolloin unelmoin kultaisista kannuksista ja ritarinmiekasta ja että sen kunnian saavutettuani laskisin sen jalkainne eteen ja sanoisin: neitsyt Susanna tahdotteko tulla omakseni?… Ja nyt, kuinka mitätönnä ja köyhänä seison edessänne ja puhun sentään, ikäänkuin voisin tarjota kapteeni Witten tyttärelle käteni…"

Hän vaikeni jälleen, ja purppuravirta valahti hänen kasvojensa ylitse, mutta Susanna kysyi hymyillen:

"Ja mikset voi sitä nyt, Pekka?"

"Miksi… miksi? Susanna… kysyt, miksi…?" Ja hän levitti sylinsä ja sulki ilosta säteilevän tytön sydämelleen.

"Lapset, mitä teette?" kuului silloin vakava, mutta lempeä ääni aivan heidän takaansa.

Siellä oli kapteeni Witte, jonka kaunis aamu oli houkutellut alas puutarhaan, ja siellä rakastavaisten näkemättä oli hän tullut aivan heidän luoksensa.

"Kapteeni!" änkytti Pekka, pidellen Susannaa kädestä. "Pyydän teidän tytärtänne vaimokseni!"

"Tytärtäni vaimoksenne", matki kapteeni. "Kulette reippaasti polkuanne, voinpa sanoa rohkeasti… Kuka olette ja mitä omistatte tarjotaksenne tyttärelleni? Arvelin että sellaiset asiat olisivat ensin pohdittavat."

"Ettekö tunne minua, kapteeni?… Olen mökinpoika täältä Angvedistä, ja te itse olette tehnyt minut siksi mitä olen, ja jos Herra suo minun elää, en luule iäksi jääväni korpraaliksi Smålannin ratsuväkeen."

"Toisissa olosuhteissa olisi sylini ollut sinulle avoinna tervetuliaisiksi synnyinseudulle; nyt olet pitänyt parempana tyttäreni sylin ja sentähden täytyy minun tehdä tehtäväni katsastusherrana… Olet siis korpraali, hyvä… se on aluksi jotakin, siihen olen tyytyväinen, mutta mitä sinä omistat?"

"En mitään!" vastasi Pekka kotvan mietittyään.

"Et mitään?" kertasi kapteeni. "Et omista mitään ja tahdot naida tyttäreni? Pekka, onko ymmärryksesi tipotiessään…? Ja sinä, Susanna, mitä sinä arvelet?"

Susanna heitti tutkistelevan katseen isäänsä, mutta sitte heittäytyi hän tämän kaulaan ja sanoi kyynelsilmin:

"Isä, isä, muistatte hyvin, mitä niin usein olemme puhuneet tästä asiasta, ja jos nyt olette muuttanut mieltänne, kun suojattinne palaa yhtä köyhänä kuin hän lähti maailmaan, niin…"

"Sano pois, lapsi… mitä silloin seuraisi?"

"Niin tahdon lähteä luotasi, isä, ja syödä niukkaa leipää hänen kanssansa, jolle olen luvannut olla uskollinen."

Ja hän jätti isänsä ja meni Pekan luo ja nojautui häneen. Pekan kasvot lennähtivät punaisiksi ja hän puristi lämmöllä rakastettunsa kättä.

"Antakaa minulle anteeksi, kapteeni", sanoi hän, "jos jossakin määrin olen teitä pettänyt. Mutta te tiedätte hyvin, että hyvä säilä nousee arvossa, kun se on koetettu ja kestänyt koetuksen… suo minulle anteeksi sinäkin, Susanna, että olen niin suuresti iloinnut rakkaudestasi minuun, köyhään Pekkaan, ja että olen niin kauan kuin suinkin tahtonut nauttia varmuudesta, että minua rakastat, ainoastaan itseni tähden…"

Nyt katosi ankara vakavuus hyvän kapteenin kasvoilta, ja hänen lempeä luonteensa otti oikeutensa.

"Hyvä, hyvä, Pekka", huudahti hän hymyillen. "Loppukoon nyt katselmus… Jumala teitä siunatkoon, lapset! — Tiedäkin, Pekka, että olet ollut minulle niin rakas, ja Susanna kyllä tietää, että sinusta olisi tullut vävypoikani, vaikket olisi omistanut mitään."

Ja näin sanoen ojensi hän ainoan käsivartensa Pekalle, sillä toisen oli hän menettänyt sodassa, ja näytti niin iloiselta ja tyytyväiseltä. Mutta ikäänkuin hän ei olisi kokonaan voinut karkottaa ajatuksistaan sitä tärkeätä seikkaa, että hänen tyttärensä kosijan oli omistettavakin jotakin, sanoi hän vähän myöhemmin kun he yhdessä nousivat ylämaata asuinrakennukselle, lyöden leikkisästi Pekkaa olalle:

"Voitko ostaa Stensjön, poika?"

"En tosin kokonaan, mutta kenties neljäsosan siitä, ja se kai riittääkin aluksi! Tahdon kuitenkin koettaa, enkö rikkaalta Laurilta saisi nostaa osaa iso-isäni omaisuudesta… muistatte kai, kapteeni, kuinka sen asian laita on?"

"Muistan kyllä, ja olen itsekin koettanut, mitä nyt tahdot tehdä, mutta ukko Laurilla on isäsi kuitti, että ukko on täyttänyt lupauksensa hänelle, ja niin ei päästä sen pitemmälle."

Koko tämän aamupäivän vietti sitte Pekka Stensjössä, ja siellä oli päiväpaistetta sisällä ja ulkona. Oli ainoastaan muuan, joka ei ottanut tai ainakin silmiinpistävän väkinäisesti otti osaa toisten iloon, ja tämä oli Anna Skytte. Mutta saattoihan niin olla siksi, että hänen piti seuraavana päivänä lähteä Stensjöstä. Niin selitettiin hänen kalpea ja alakuloinen ulkonäkönsä, vaikkakin sitä pidettiin omituisena, kun hän itse oli määrännyt lähtönsä eikä ollut mitään pakottavaa syytä sen kiirehtimiseen.

Iltapäivällä lähti Pekka käydäkseen rikkaan Laurin ja hänen poikansa, kirkkoherran luona, kun ensin oli sovittu siitä, että häät olivat pidettävät viivyttelemättä, sillä sitä eivät halunneet ainoastaan molemmat rakastavaiset, vaan myös kapteeni. Seuraavana päivänä piti kapteenin ja Pekan mennä yhdessä pappilaan ottamaan kuulutusta. Susanna sulkeutui huoneeseensa. Hänen sydämensä kyllyys vaati yksinäisyyttä, ja ainoastaan pyhän hiljaisuuden rauhassa sydämen kukat voivatkin puheta täyteen ihanuuteensa, samoin kuin ainoastaan suviyön yksinäisessä äänettömyydessä, kun kuu heittää lumovalonsa yli metsän, niityn ja järven, taru antaa luonnon kehketä runsaimpaan ja täyteläimpään kauneuteensa karkeloivain keijukaisten hahmossa. Mutta kun Susanna oli kävellyt ympärinsä sydämensä ruusutarhassa ja kun hän oli lämpimässä ja hartaassa rukouksessa tuonut kiitoksensa Jumalalle, joka niin pitkän, niin päättömän yön jälkeen oli antanut auringon nousta paistamaan hänen polulleen, silloin heräsi hänessä tarve jakaa muillekin onnestaan ja autuudestaan, ja hän riensi ulos. Hän etsi Annaa.

Mutta Annaa ei löytynyt; hän oli mennyt kävelemään, sanottiin, eikä kukaan tiennyt minne. Susanna lähti myös, ei siksi, että olisi toivonut löytävänsä sen jota etsi, vaan koska hän tunsi tarvetta hengittää ulkona Jumalan kauniissa maailmassa, hänen vapaan ja avoimen taivaansa alla, ikäänkuin saattaakseen ulkonaisen silmän laajentuneen näköpiirin sopusointuun sydämensä kanssa.

Hänen kulkunsa vei hänet, hänen itsensä sitä ajattelematta, alamäkeen järven rannalle, ja kun hän katseli ympärilleen, huomasi hän olevansa niityllä vuoren alla, jossa hän ja Anna olivat kerran lapsena tahtoneet odottaa keijukaisten karkeloa. Nyt oli ilta kuten silloinkin, ja järvestä alkoi nousta keveä sumu, auringon vaipuessa levolle länteen vuorten taakse. Lempeät tuulenhenkäykset panivat myös sumun hiljaiseen liikkeeseen, ja siellä ja täällä hiipi ikäänkuin valkoinen haamu notkeana riippakoivun alle ja katosi. Ruusuinen hymy lehahti kauniin tytön kasvoille, jotka olivat vieläkin kauniimmat onnessaan. Mutta äkkiä pysähtyi hänen katseensa yksinäisen puun juurelle, missä hän huomasi olennon, joka ei ollut voinut muodostua järven usvasta. Hän meni hiljaa sinne. Siellä oli Anna. Hän istui vaipuneena ajatuksiin, ja kun hän ystävän huudahtaessa kohotti katseensa, olivat hänen silmänsä kyyneliä täytenään. Hän hypähti kiihkeästi pystyyn, ja Susanna painoi hänet poveaan vasten.

"Anna!" kuiskasi hän. "Minä olen niin iloinen ja onnellinen, ja kaikki, jopa yksin taivaskin, metsä ja niitty näyttävät ottavan osaa ilooni, mutta sinä itket, eikä kenenkään, kenenkään pitäisi tuntea sydämeni autuutta niinkuin sinun… sano minulle, Anna, miksi itket?"

Mutta Annan kyynelet virtailivat kuin helmisade hänen koettaessaan hymyillä. Se oli hänen ainoa vastauksensa, ja kun ystävä edelleen puhui hänelle ystävyyden ja rakkauden sanoja, tunsi hän vain, kuinka tämä tyttö parka värisi koko olennoltaan, ikäänkuin tämä ystävyys ja tämä rakkaus olisi ollut liikaa hänen kannettavakseen.

Silloin välähti Susannan sielussa ajatus kuin salama, ja hän tarttui Annan molempiin käsiin ja katsoi sisarellisen lämpimästi hänen silmiinsä.

"Anna", sanoi hän, "sinä rakastat…"

Ja Anna peitti päänsä hänen sydämelleen, ja hänen hienot, kuvankauniit kasvonsa leimusivat purppuranpunaisina laskevan auringon viimeisissä säteissä, ja ennenkuin Susanna oli ehtinyt lausua nimeä, joka pyöri hänen huulillaan, tempausi toinen hänen rinnaltaan, riensi tuulen nopeudella niityn ylitse ja katosi.

"Anna, Anna parka!" huokasi Susanna hänen jälkeensä, ja kyynel kostutti hänenkin silmäänsä. "Olisiko tämä ainoa pilvi onneni taivaalla!"

Ja niin lähti hänkin niityltä ja käveli takaisin kotiin. Myöhempään illalla tuli muuan Pekan viestintuoja kirjeen kera kapteenin luo. Se sisälsi tarpeelliset paperit kuulutuksen ottoon ja pyynnön, että kapteeni yksin pitäisi huolen siitä, koska Pekalla oli jokin este, josta hän myöhemmin kertoisi. Kirje päättyi pyynnöllä, ettei kapteeni olisi tietävinäänkään, että Hammar, hänen tuleva vävynsä, olisi sama henkilö kuin Angvedin mökin poika.

Kapteeni pani pois kirjeen ja myhäili. Mutta aikaisin seuraavana aamuna saapui hän kirkkoherran luo ja toimitti vaikeuksitta asiansa. Kirkkoherra, herra Pietari, oli mies parhaissa vuosissaan, mutta hänen luonteensa teki hänet suuressa määrin vastenmieliseksi suoralle ja perin rehelliselle kapteenille. Se seikka, että hän oli rikkaan Laurin poika, oli kylliksi herättämään kapteenin vastenmielisyyden häntä kohtaan, ja kun lisäksi tuli muita ominaisuuksia, jotka kapteeni ja vähin jokainen tunsi ja jotka eivät suinkaan kuuluneet papille kaikessa koreudessaan, niin ei ollut kummaa, jos kapteeni ei tahtonut viivyttää käyntiään pappilassa välttämättömän tarpeellista kauemmin.

Mutta Pietari herra ei näyttänyt aikovan tällä kertaa päästää kapteenia niin helpolla. Hän alkoi tavallisella liehittelevällä ja ruikuttavalla tavallaan tehdä niitä näitä valmistavia kysymyksiä, mutta nähtyään kuinka kärsimätön puhuteltu oli, paukautti hän yhtäkkiä esiin mitä hänellä oli sydämellä, ja sekä hänen äänensä että kasvonsa muistuttivat silloin varpushaukkaa, kun se iskee saaliiseensa, ilmaisten siten, kuinka tärkeä kysymys oli hänelle itselleen.

"Ja kuinka rakastettava neitsyt Anna voi?" kysyi hän, lisäten: "Hän kukostaa kuin ruusu Herran yrttitarhassa!"

Kapteeni katsoi kummissaan ja tutkivasti häneen. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt saada sanaakaan suustaan, jatkoi kirkkoherra mielistelevällä, kuiskaavalla äänellä:

"Nähkääs, minunkin mieleeni ovat langenneet Herran sanat ja kantaneet hedelmän, ne sanat nimittäin, jotka sanovat, ettei ihmisen ole hyvä yksinänsä olla. Ja olen ajatellut, että juuri tässä hennossa liljassa Herra on minulle valinnut Rebekan, jonka kanssa voin yhdistyä."

"Vai niin, herra pastori", riensi kapteeni sanomaan. "Jaa, se on hyvä se, mutta en minä ole mikään ruusu Herran yrttitarhassa, se on ainakin varma, ja sentähden en voi puhua minkään ruusun puolestakaan, ei, sitä en voi… Jumalan rauhaan, herra pastori, Jumalan rauhaan!"

Pastorin silmissä välähti synkkä, syvä, salaluihu katse, hänen hymyhuulin ja syvään kumarrellen seuratessaan kapteenia ovelle. Mutta tuskin oli tämä sulkeutunut, ennenkuin hymy katosi ja hän muutti muotoaan. Hänen poskensa kävivät kalpeiksi ja hänen suunsa vääristyi irviin, vihan hehkuessa hänen pienissä harmaissa silmissään. Ja avaten ohuet huulensa, jotta yhteenpuristuneet hampaat näkyivät, sähisi hän kiihkeästi hieroen käsiään vastatusten:

"Odota, odota, jalo herra kapteeni, ja sinä, valkoinen kyyhkyni, saattepas kerran nähdä, ketä olette pistäneet… saattepas kerran nähdä…!"

Vihan ja loukatun itserakkauden laineet kävivät vielä korkealla, kun ovi hiljaa avaantui ja laihat, sisäänpainuneet kasvot, silmät syvällä reijissään ja niitä varjostamassa tuuhea harmaa tukka, ikäänkuin kuolleen kallolle olisi asetettu peruukki, tirkisti sisään oviaukosta, mutta arasti hätiköiden, ikäänkuin mies, jonka tämä pää oli, pelkäisi omaa varjoaan. Ovi avautui siksi paljo, että ruumis mahtui tulemaan pään perästä huoneeseen. Mies oli puettu pitkään, laahushelmaiseen, harmaaseen takkiin. Hän liukui kuin varjo yli lattian ja kyyristyi alas jakkaralle uuninnurkkaan.

"Vaiti, Petter", sanoi hän vapisevalla ja piipittävällä äänellä. "Vaiti, vaiti… olen nähnyt sen viime yönä taas… se oli hän, sanon sinulle, että se oli hän… huu, kuinka hänen silmänsä paloivat… ja hän sanoi, että suurta uunia kuumennettiin alhaalla piinanpaikassa, ja niin tehtiin minua varten… minusta kärvennetään pois kaikki ne kyynelet, kuuletko, Petter, kaikki ne kyynelet, joilla vanhan Pietarin kulta on kostutettu…"

"Hahaha, isä", nauroi kirkkoherra ivallisesti, "silloin on parasta, että annatte minulle kirotun aarteen, minä kyllä kestän suuren uunin kuumuuden, minä, älkää peljätkö, ja sitte voitte niin kernaasti laskeutua lepoon, sen parempi mitä pikemmin, ettette kulkisi kummitellen täällä maan päällä ja pelottelisi ihmisiä päivät ja yöt."

"Ei, ei, rakas poika — siitä aarteesta et saa äyriäkään… se koskee sinuakin, sinuakin… Mutta me voimme molemmat tulla pelastetuiksi, molemmat, kuuletko, Petter, molemmat voimme tulla pelastetuiksi minun kauttani… ja minä pelastan meidät, niin, sen teen!"

"Ja kuinka on se tapahtuva?" kysyi poika asettuen kädet lonkalla vanhan, pelästyneen ukon eteen.

Mutta ennenkuin ukon huulilta ehti tulla mitään vastausta, avautui ovi ja sisään astui köyhä soturi. Kirkkoherra heitti tulijaan kysyvän katseen, mutta pitkä, venytetty huuto hänen takanaan pakotti hänet kääntämään katseensa soturista isään, ja kauhu tämän vääristyneillä kasvoilla, joiden loisteettomat silmät hievahtamatta tuijottivat kookkaaseen sotilashahmoon kuluneessa, paikatussa takissa, herätti hänessä kummastusta ja hämmästystä. Hän kiinnitti taasen silmänsä soturiin ovella.

"Olen Jussi Gudmundinpojan poika", sanoi hän, "ja tulen hänen ja äitini nimessä puhumaan muutaman sanan sydämellenne; tiedätte hyvin, mistä on kysymys…"

"Olet siis Pekka Jussinpoika, joka lähti sotaan Stensjön kapteenin mukana monta herranvuotta sitte… vai niin, on siis käynyt siten, että palaat kotiin kuten mikäkin kerjäläinen… niin, niin, voin uskoa sen, voin uskoa sen."

"Luullakseni on kuitenkin parempi olla kerjäläinen kuin olla huonolla omallatunnolla rikas mies."

"Mitähän sillä tarkotat, rakas Pekka?"

"Jaa, arvelen, että sen rikkauden, joka kerran kuului äidinisälleni, pitäisi hyvin riittämän hänen tyttärelleen ja tyttärenpojalleen, jottei heidän tarvitsisi kerjätä leipäänsä joka miehen ovella, ja että siinä vielä olisi kylliksi teillekin."

"Kuules, ystäväni", vastasi kirkkoherra nostaen nenänsä pystyyn, "tahdon sanoa sinulle asian, sen nimittäin, että kunniallinen ansaitsee leipänsä työllään, hän ei sitä kerjää!"

"Sanotteko te niin, kunnianarvoisa pastori? No, no, siinä voitte olla oikeassa. Tahtoisin vain lisätä, ettei hän sitä varastakaan. Mutta millaisen vastauksen annatte siihen omaisuuteen nähden, jota te nautitte, mutta joka ei ole teidän?"

"Mies!" huudahti kirkkoherra, mutta soturi jatkoi:

"Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin voin sanoa, että olette valheella ja petoksella pimittäneet äidinisäni ja saaneet hänet ajamaan oman lapsensa typityhjänä talosta… Sanos, sinä vanha mies siellä nurkassa, mitä vastaat kerran tuolla ylhäällä seistessäsi heidän kanssansa kasvotusten? Ja te, joka olette pappi, kuinka voi teidän omatuntonne sallia, että petetyn isän ainoa lapsi syö köyhyydessä kovaa leipää, teidän kieritteleidessänne varastetussa kullassa?… Mutta minun tarkotukseni ei ollut kiivastella", lisäsi hän tyynemmin, "tahdoin vain tietää tahtonne tässä asiassa ja pyydän teidän sanomaan sen…"

Kirkkoherra oli kalmankalpea vihasta ja suuttumuksesta ja sieppasi uuninnurkasta tukevan ryhmysauvan, jonka kera hyökkäsi ovella seisovaa kookasta sotilashahmoa kohden. Tälle oli pikkuasia välttää lyönti ja nopealla kädenkäänteellä vääntää keppi papin kädestä. Samassa nousi kummitus uuninnurkasta ja tassutteli kuulumattomin askelin lattian ylitse ja seisoi, kenenkään tietämättä kuinka, kiihottuneen kirkkoherran ja soturin välissä. Luurankokäsi tarttui viimeksi mainitun käsivarteen ja käheä ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Seuraa minua!"

Kummitus meni edeltä ja Pekka seurasi. Loitottuaan talosta he pysähtyivät.

"Olen kohdannut äidinisäsi", sanoi kummitus. "Hän kuumentaa uunia minua ja poikaani varten… huu, huu, olen suuri syntinen, mutta vielä on armo tarjona minullekin… niin sanoi äidinisäsi… antaisin sinulle kuitin, jonka isäsi kirjotti, mutta se on pojallani, en saa sitä käsiini… ja sentähden saat kokonaan aarteen, kokonaan… kohdatkaamme toisemme ensi yönä kellarin luona, johon molemmat lapset olivat suletut, kohdatkaamme siellä toisemme! Mutta hiljaa, hiljaa, poikani ei tiedä piilopaikkaa, ja jos hän pääsee sen tietämään, niin ottaa hän aarteen ja palamme, niin hän kuin minäkin, palamme, palamme, palamme…"

Näin sanoen vanhus katosi. Hän juoksi pilviä piirtävän hongan taakse, ikäänkuin hän olisi ollut henkiolento, ja Pekka seisoi tiellä yksikseen, ensimältä tuskin tietäen, oliko hänen käytettävä hyväkseen mielipuolen, vanhan miehen heikkoutta saavuttaakseen mitä etsi.

Mutta kolmelta taholta kulki puoliyön korvilla kolme miestä taloa kohden, jonka omisti kirkkoherran isä, rikas Lauri. Kaksi heistä pysähtyi kellarin eteen, avasi oven ja meni sisään. Kolmas pysähtyi ulkona.

"Täältä nurkasta", virkkoi kuiskaava ääni, "löydät kivien ja risukasan alta litteän kiven ja kolme jalkaa syvemmältä löydät arkun… mutta ota se pian, ota se pian…"

Pekka alkoi syytää risuja syrjään saadakseen selvän litteästä kivestä. Sillaikaa kuuluivat raskaat, hitaat askeleet ylhäältä hänen päänsä päältä, ja hän nousi pystyyn ja kuunteli, mutta ukko jatkoi:

"Älä pelkää, äidinisäsi se kävelee ylhäällä, ja nyt hän kyllä tulee tyytyväiseksi… älä pelkää, mutta kiiruhda."

Aivan sen paikan kohdalla, missä he olivat, oli kellariholvissa aukko, joka vei yläpuolella olevaan huoneeseen, ja todennäköisesti juuri siksi kuuluivat askeleet niin hyvin. Talo oli kuitenkin monet vuodet ollut asumaton, sillä rikas Lauri oleskeli poikansa luona pappilassa, ja sentähden ei ollut kumma, jos sellaiset äänet kuin he kuulivat, vahvistivat heikkomielisessä miehessä uskoa, että henget ne harhailivat hänen vanhassa kodissaan. Pekka alkoi taasen heitellä syrjään risukasaa ja tuli siten menneeksi pitemmälle nurkkaan, jotta hän seisoi syrjässä kattoaukosta, kun sensijaan ukko, joka hänkin oli ottanut parisen askelta eteenpäin, seisoi aivan keskellä aukkoa.

Silloin kuului rapisevaa jyräkkää ja valonvilahdus näyttäytyi ja katosi aivan kuin ylhäältä päin mainitusta aukosta. Heti sen jälkeen kuului hätäinen, mutta pian vaikeneva tuskanhuuto ja koko kellari täyttyi tomulla, ikäänkuin väkevä käsi olisi liikauttanut satavuotista ryöttää sen pohjalla. Pekka pelkäsi, että jokin petos oli hankkeissa, että jokin ansa oli viritetty hänen henkeään varten, ja hän juoksi ulos. Päästyään vapaaseen ilmaan selvisi hän kuitenkin pian hämmästyksestään, kulki rakennuksen ympäri ja oli lopuksi, kun huomasi kaikki ovet suletuiksi eikä mitään merkkiä siitä, että sisällä oli ketään ilmisolentoa, sitä mieltä, että hänen pelkonsa oli aiheeton. Hän alkoi päinvastoin katua, että oli jättänyt ukon tykkänään oman onnensa nojaan, sillä epäilemättä oli vain joku kivi pudonnut vanhasta muurista. Ja hän riensi takaisin kellariin.

Mutta nyt tämä oli lukittu, ja hänen yrityksensä avata raudalla kiskotettua tammiovea olivat turhat. Sisältä kuuli hän voihkivan äänen, joka heikkeni heikkenemistään ja lopulta vaikeni tykkänään, ja sitte oli hiljaista kuin hän olisi seissyt hautakammion edustalla.

* * * * *

Hääpäivä oli käsissä, ja jumalanpalvelus Svenarumin kirkossa oli päättynyt.

Silloin tarttui kapteeni Witte tyttärensä käteen, ja vastakkaiselta puolelta kirkkoa toi korpraalin Smålannin ratsuväestä, Pekka Hammarin, esiin Jönköpingin kunnianarvoisa rovasti ja kirkkoherra, herra Johan Bazius, joka jo ylioppilasvuosilta asti Saksassa oli Stensjön kapteenin vanha hyvä ystävä ja mielellään oli tämän pyynnöstä suostunut edustamaan sulhasen isää.

Olipa se muhkea morsiuspari. Sulhanen ratsuväentakissaan, leveä miekanhihna vinossa rinnan ylitse ja valkoinen kaulus laskokselle käännettynä, herätti kaikkien huomiota reippaalla, sotilaallisella ryhdillään, ja hänen kauniit kasvonpiirteensä, hänen säkenöivät silmänsä, sanalla sanoen, koko hänen persoonansa oli sellainen, ettei kirkossa ollut ketään, jonka katse ei mielellään olisi pysähtynyt häneen, Svenarumin poikaan, paimenpoikaan, joka kaukana sodassa oli ponnistellut korpraaliksi eikä varmaan siihen pysähtyisi, jos Herra hänelle elinpäiviä suo. Ruotsalaisen luonne on sellainen; yhdenvertaisuuden vaatimus on hänen mieleensä piirretty niin syvälle, että hän ponnistaa vastaan niin kauan kuin suinkin, ennenkuin menee suuruutta tunnustamaan, mutta kun tämä suuruus, tämä oivallisuus on saavuttanut tunnustuksen sellaisilta miehiltä, joihin hän luottaa ja joille hän kysymyksessä olevassa tapauksessa tunnustaa ratkaisuoikeuden, silloin hän ei suinkaan kiellä suurta ja oivallista, vaan iloitsee siitä ja sitä kunnioittaessaan tuntee itsensäkin kunnioitetuksi. Ja miehen, joka sellaisten päällikköjen johdolla kuin ne, jotka johtivat ruotsalaisia sotamiehiä parhaallaan jatkuvassa sodassa, päällikköjen, jotka kaikki olivat oppineet sotataitonsa kuningas Kustaa Adolfin aikaan, miehen, joka heidän johdollaan oli niin kunnostanut itseään sellaisen täytyi ansaita kunniaa ja arvoa. Sitä ei epäillyt kukaan, ja sentähden seurasivat sulhasta kaikkien seurakuntalaisten lämpimät onnentoivotukset, kun hän nyt astui esiin saadakseen kauniin morsiamensa omakseen.

Ja kaunis oli Susanna, seistessään punastuen sulhasen rinnalla, kruunu ja seppele tuuheilla, tummilla kiharoillaan, jotka hunnun alla valuivat vapaina alas hänen kaunismuotoiselle kaulalleen ja hartioilleen. Kauniimpaa morsianta sai tuskin nähdä, ja kun sen lisäksi ajatteli, kuinka hän oli surrut sydämensä rakastettua ja kuinka luja ja uskollinen hän oli ollut rakkaudessaan, niin näki näissä vihkiäisissä todistuksen, että tässäkin elämässä rakkaus, usko ja toivo palkitaan, vaikka se ihmisen silmistä näyttäisi kuinkakin synkältä ja mahdottomalta.

Mutta suurin oli kuitenkin vanhan Katri muorin ilo, vaikkakin hän tuskin rohkeni kohottaa katsettaan upeaan poikaansa ja vielä viime hetkenäkin epäili sitä mahdollisuutta, että tämä astuisi morsiustuolille Stensjön ylpeän neitsyen keralla.

Kuitenkin kävi niin. Pappi avasi käsikirjan ja vihkiminen alkoi, ja Katri muorin lempeistä silmistä herahteli kyynel toisensa jälkeen. Mutta jollei hän rohennut katsoa sulhaseen ja morsiameen, niin rohkeni hän katsoa pappiin, ensin käsikirjaan, sitte käsiin, jotka sitä pitelivät ja lopuksi kasvoihin ja huuliin, jotka lausuivat pyhät sanat. Ja kyynelet kuivivat hänen poskiltaan, ja sydäntä vavahduttelivat kuumeväristykset. Niin synkkänä, niin uhkaavana seisoi rikkaan Laurin poika alttarikehyksen sisäpuolella, niin synkkiä, hirveitä, vihaisia katseita heitteli hän vähänväliä sulhaseen, Katri muorin poikaan, ja niin onttoina, niin jääkylminä kaikuivat sanat hänen huuliltaan. Ja Katri muori sanoi sydämessään: "Hyvä isä taivaassa, kuinka on tämä vihkiminen päättyvä!" Ja huolissaan hän ajatteli edelleen, kuinka paljo mieluummin hän olisi kuullut tuon lempeän, jalopiirteisen vieraan pappismiehen seisovan tällä paikalla rikkaan Laurin pojan sijaan.

Silloin seisoi yhtäkkiä ihmeellinen haamu keskellä kirkkoa, muistuttaen enemmän luurankoa kuin tavallista ihmistä, mutta hänen syvistä silmäkuopistaan leimusi katse, niin palava ja läpitunkeva kuin se olisi katsellut tähän maailmaan vieraasta maailmasta, mutta lainannut hauraan tomumajansa ainoastaan alustaksi, välikappaleeksi. Mistä haamu oli tullut tai kuinka hän oli tullut kirkkoon, ei kukaan tiennyt sanoa, nähtiin ja tunnettiin vain, että hän oli rikas Lauri, kirkkoherran isä. Kummallisia kertomuksia oli kulkenut pitäjässä parin viikon ajalla. Ne olivat keskenään sangen ristiriitaisia, mutta siinä kävivät ne kaikki yhteen, että ukko Lauri, joka jo monet vuodet oli ollut mieleltään omituinen ja ihmisarka, oli yhtäkkiä aivan tullut hulluksi ja täytyi häntä tarkoin vartioida poikansa luona pappilassa. Sentähden valtasi kaikki hämmästys, kun he näkivät mielipuolen keskuudessaan, eikä kellään ollut riittävästi mielenmalttia rientääkseen esiin ja ottaakseen hänet huostaansa.

Aavemainen ukko asteli siten estämättä alttarin luo, jossa morsiuspari seisoi ja pappi alttarikehyksen sisäpuolella. Siellä pysähtyi hän, kohotti kätensä ja huudahti kaikuvalla äänellä, joka kuului kirkon jokaiseen nurkkaan, samalla kuin hänen liekehtivä katseensa näytti tahtovan lävistää kalpean ja äkillisestä ilmestyksestä kokonaan mykistyneen pojan.

"Voi sinua, voi sinua, kolme kertaa voi sinua, joka et ollut armahtavainen isääsi kohtaan, vaan annoit itsesi sokaista kirotun kullan, johon on tarttunut niin monia kyyneleitä, niin monia kirouksia ja nyt vertakin… etkö näe, kuinka se vuoren painoisena on kietoutunut sydämiemme ympärille ja vetää meitä alaspäin, alaspäin, alas syvyyteen, kunnes ne joutuvat suureen uuniin alhaalla… liekit leimahtelevat, ne lepattelevat punaisin siivin ja karkeloivat ympärillämme… voi sinua, voi sinua, poika… sinun ympärilläsi tulevat ne palamaan jo täällä maan päällä, turhaan olet sinä etsivä puuta, joka sinua varjostaisi, turhaan lähdettä, joka sammuttaisi tulikuumien huultesi janon, ja ilma, jota hengität, tuuli, joka henkäilee ympärilläsi, on palava kuin tuli, tuli, tuli…"

Kiihkeä puhuminen näytti tyhjentäneen hirmuisen ukon viimeiset voimat. Hän vaikeni äkkiä, mutta seisoi yhä samassa asennossa käsi uhkaavasti nostettuna poikaa kohden ja silmät ikäänkuin kaivautuneina hänen silmiinsä. Tämän kasvot vääristi kauhu ja viha hirveän ja inhottavan näköiseksi. Tylyyden ilmeellä, joka melkein kiihtyi julmuudeksi, keskeytti hän vihkimisen ja huusi alas seurakunnalle:

"Viekää mielipuoli kotiin!"

Kukaan ei kuitenkaan liikahtanut penkistään alhaalla kirkossa, kaikki istuivat äänettöminä ja ikäänkuin kauhun lumoamina. Luonnoton poika kääntyi isäänsä ja huudahti:

"Poistu täältä äläkä häiritse toimitusta, jonka olen alottanut!"

Mutta samassa näytti luuranko ikäänkuin höltyvän, käsivarsi vaipui alas, kamalat silmät kadottivat loistonsa ja hän kaatui hervotonna kivilattialle. Jönköpingin kunnianarvoisa kirkkoherra ja kapteeni riensivät nyt luo ja koettivat nostaa vanhusta. Mutta hän oli kuollut. Poika lähti alttarilta ja tuli myös ruumiin luo, ja mestari Johan Bazius sanoi hänelle, että niin suurimmassa määrin odottamattomain seikkojen tapahduttua ei kukaan voinut häneltä vaatia, että hänen olisi päätettävä vihkiminen, vaan tahtoi mestari Johannes tehdä sen itse, koska sattui olemaan saapuvilla. Herra Pietari Laurinpojan kasvojen ylitse häivähti kylmä, jäykkä, katkera hymy, jota selitettiin luonnolliseksi ilmaukseksi siitä hirveästä jännityksestä, jossa hänen täytyi olla. Kuitenkin seurasi hän isänsä ruumista, jonka muutamat seurakuntalaiset kantoivat ulos kirkosta.

Katri muori, joka kaikessa tässä näki Herran rankaisevan käden, tunsi kuitenkin sääliä tätä kovasydämistä, onnetonta miestä kohtaan, joka oli saanut omasta pojastaan rangaistuksen, joka epäilemättä oli vaivannut ja raadellut häntä pahemmin kuin kukaan muu ihminen, ja vanha vaimo luki sydämessään rukouksen hänen puolestaan, jonka tähden hän oli kärsinyt niin paljo ja elänyt puutteessa, kun mies itse oli sen sijaan niin monet vuodet nauttinut väärin saatua omaisuuttaan, ja niin rukoillesaan tunsi hän ihmeellisen rauhan rinnassaan, ja kun hän nosti katseensa, näki hän lempeäkasvoisen vieraan pappismiehen vihkivän yhteen hänen poikansa ja Susannan. Ja sisäinen rauha ilmeni hymyssä, joka tosin oli surumielinen, mutta joka levisi kuin kirkastuksen hohde hänen lempeille kasvoilleen.

Ei enää tapahtunut mitään, joka olisi häirinnyt vihkimistä tai hääseuraa illalla Stensjössä. Kuitenkin jutteli kansa suurella varmuudella, etteivät häät, jotka alkoivat niin kuulumattomilla tapahtumilla, voineet viedä onnelliseen avioliittoon, ja monet vieraista olivat samaa mieltä kuin kansakin ja pudistelivat epäilevästi uljasta sulhasta ja kaunista morsianta kohden, jotka hymyilivät toisilleen ja hymyilivät tulevaisuudelleen.

* * * * *

Sellainen oli pääpiirteiltään Svenarumin lukkarin kertomus siitä, mitä hänen seurakunnassaan tapahtui "Kustaa Hornin sodan aikaan". Hän päätti sen aina seuraavin sanoin:

"No niin, kävi kuten saattoi käydä moisessa tapauksessa. Korpraali lähti sotaan kuukauden jälkeen tai niille paikoin, kun oli ensin parantanut haavansa, eikä Katri muorilla ollut enää mitään Stensjöhön muuttoa vastaan. Kirkkoherra muutti jonkun ajan jälkeen pois Svenarumista, sillä nähkääs, hän oli ainoastaan väliaikaisena, mutta mihin hän meni, siitä en ole koskaan päässyt oikein selville. Rikas hän oli, jotta olisi voinut peittää tien pappilasta kirkolle välkkyvillä hopealautasilla kahteen kertaan, minä sen näet tiedän, sillä minä autoin sälyttämässä tavaroita kuormaan Herrapa hänet tiennee, mistä hän sai kaiken rikkautensa. Niin tuli sitte tyyntä ja hiljaista pitäjässä joksikin aikaa. Silloin tällöin saapui kirje nuorelle rouvalle Stensjöhön, mutta korpraali Hammar itse ei saapunut; hän oli yhä sodassa. Seuraavana kesänä, kesäkuun alussa vuonna 45, syntyi Stensjössä poika, joka sai nimen Kasper äidinisän mukaan, ja sitä myöten oli kaikki hyvin, mutta kuukautta ja päivää myöhemmin oli nuori äiti kuollut."

* * * * *

Susanna Hammar kuoli heinäkuun 7 päivänä 1645.

Saman päivän illalla oli Hammar teltassaan Brunnin kaupungin edustalla Mährissä; Lennart Torstensson piiritti tätä kaupunkia, kun oli ensin perinpohjin hävittänyt kolmannen keisarillisen sotajoukon, joka oli lähtenyt sotimaan häntä vastaan.

Päivällä oli ollut kuumaa vihollisen vastassa, ja Hammar, joka oli taistellut tavallisella urhoollisuudellaan, seisoi teltan tankoa vasten nojaten ja silmäili tienoota, jonka pohjoisella taivaanrannalla nousi sakea ja musta pilviseinä, laskevan auringon kullalla reunustamana. Mutta Hammarin ajatukset liitelivät pilviseinän lävitse kauas pohjolaan, jossa hän näki kotinsa vuorien välissä ja vaimonsa, ja hän näki hänet niin selvästi kuin olisi ruumiillisesti ollut hänen luonansa, ja hän hymyili autuasta hymyä, kanuunain jyskyessä kaupungista ja ruotsalaisesta piiritystykistöstä.

"Kuollut!" virkkoi silloin karkea ääni, ja muuan hahmo näyttäytyi teltanaukossa varjostaen näköalan. Se oli korpraali Städ. Hän saapui sisään ja tällä ainoalla sanalla ilmaisi surunsa siitä, että oli päivän taistelussa menettänyt vanhan hevosensa, joka uskollisesti ja onnellisesti oli kantanut hänet niin monien taistelujen lävitse. Mutta sana, niin vähän kuin sillä olikin yhteyttä Hammarin ajatusten kanssa, kukisti yhdellä kertaa ruusuisen kodin, jossa hänen vaimonsa ja äitinsä istuivat ajatellen häntä ja puhuen hänestä, ja kamala, hirveä aavistus välähti hänen sielussaan. Oli kuin musta pilvi olisi saartanut hänen rauhallisen kotinsa kuten suuri paarivaate, ja salama, joka pilvestä välähti, tuntui toistavan ystävän lausuman sanan: "kuollut!"

4.

DULLE WRANGEL JA KORPRAALI.

Taistelu riehui hetken aikaa tulisena Lechvirran rannoilla. Ruotsalainen sotajoukko oli Kaarle Kustaa Wrangelin johdolla, joka elokuun 18 p:stä 1646 oli ruotsalaisten joukkojen ylipäällikkönä ja oli tässä arvoasemassa mainehikkaan Lennart Torstenssonin seuraaja, — ruotsalainen sotajoukko oli mennyt Lechvirran ylitse Oberndorfin luona vähän matkaa etelään Lechvirran laskusta Tonavaan. Kokoonhaalittu joukko talonpoikia koetti estää ylimenoa, mutta mitäpä voivat he sellaisia joukkoja vastaan kuin ruotsalaiset harjaantuneine johtajineen. Kuitenkin riehui taistelu hetken aikaa sangen tulisena, ja ruotsalaiset saivat muutamia haavotettuja; muiden muassa haavottui urhoollinen eversti Grundel, sittemmin niin kuuluisa Simon Grundel-Helmfeldt.

Etumaisten joukossa ruotsalaisten puolella oli Dulle Wrangel. Hänen oikea nimensä oli Helmud, mutta häntä kutsuttiin Dulleksi levottoman, hurjan mielensä tähden, joka rakasti lasien kilinää juomaseuroissa yhtä suuresti kuin miekankalsketta tulisimmassa ja verisimmässä taistelussa. Hän oli yksi urhoollisimmista ja pelottomimmista upseereista ruotsalaisessa sotajoukossa ja oli Lennart Torstenssonin aikaan saavuttanut suuren maineen ja ollut paljo käytetty, kuitenkin enimmäkseen sotajoukon etunenässä, johon hänen kuolemaa halveksiva rohkeutensa parhaiten sopikin. Niin kulki hän edeltä, kun Torstensson 1641 meni Sudetien yli Mähriin ja valtasi Olmützin ja retkeili reippaine poikineen aina Wieniin, keisarin pääkaupunkiin saakka. Kaksi vuotta myöhemmin lähti hän Torstenssonin kera Tanskaa vastaan — Kustaa Hornin sodan aikaan Skånessa — ja valtasi tammikuussa 1644 koko Juutinmaan aina Skageniin saakka. Rohkeus oli hänen luonteensa pääpiirre, ja enimmäkseen oli onni hänelle suosiollinen. Lukemattomat ovat hänen urotyönsä, jotka ympäröivät loisteella hänen nimensä niin ylhäisten kuin alhaistenkin piireissä, vaikkakin näiden suuruuden ja kunnian aikojen historialla ei ole yhtään lehteä häntä varten.

Nyt oli hän tulisella sotaratsullaan syössyt syvälle vihollisten joukkoon, ja ennenkuin tiesikään, oli hän äkkiä aivan yksin. Vihollisten joukko alkoi jo väistyä, mutta ahdinko Dulle Wrangelin ympärillä kävi yhä suuremmaksi, ja näytti pimeältä kuinka hän selviäisi. Muuan roteva baierilainen pisti hänen hevosensa kuoliaaksi, ja Wrangelin toinen jalka tarttui jalustimeen, jotta hän varmasti luuli katsovansa viimeistä hetkeään silmästä silmään. Hän hakkasi ympärilleen kuin vimmattu, mutta voimat alkoivat pettää, ja muuan vihollisjoukon ratsumies, joka vähää ennen oli saapunut paikalle, nosti jo miekkansa halkaistakseen hänen päänsä.

Silloin ratsasti joukko ruotsalaisia ratsumiehiä täyttä neliä kentän ylitse. Muuan heistä näki kihermän Helmud Wrangelin ympärillä ja kiidätti sinne, ja juuri kun vihollisten ratsumies oli upottamaisillaan miekkansa kären upiuupuneeseen Wrangeliin, kaatui hän hevosensa selästä taapäin, luoti sydämessään. Samassa iski muuan toinen ratsumies kihermään. Hänen käsivartensa oli vahva ja hänen miekkansa puri hyvin. Ei kestänyt kauan, ennenkuin vihollisparvi oli hajotettu, ja Helmud Wrangel oli yksin, nähden urhean ratsumiehen loittonevan pakenevain perästä ja katoavan yhdessä heidän kerallaan syyssumuun kentällä.

Mutta Dulle Wrangel ei koskaan unhottanut kasvojen piirteitä, jotka kerran olivat syystä tai toisesta painuneet hänen mieleensä. Monien vikojensa ja puutteidensa ohella oli hänellä ansioitakin, niiden joukossa hänen hyvä muistinsa. Mutta kun hyvä muistikin saattaa joskus viedä harhaan, koska sen tytär saattaa olla kosto yhtä hyvin kuin hyvän palkitseminen, niin oli tämä ansio kylläkin kaksimielinen, mikäli riippui hänen muistojensa laadusta, tuliko hän esiintymään pahoin vai hyvin. Myöhään illalla, kun sodan melske oli jo aikoja hiljennyt ja iltahuuto pidetty ruotsalaisessa leirissä, kulki hän telttakujia edestakaisin. Lopulta saapui hän muutaman ratsuväkirykmentin luo, joka oli majotettu muutamiin taloihin, lähellä virran rantaa. Täällä kuuli hän karkean ja äreän äänen virkkovan:

"Jumala armahtakoon moista häpeää… jos vasta jäätte jälkeen, kun hän ratsastaa edeltä, niin tahdon olla puunpalanen, jollen survaise miekkaani lävitsenne; ettekä eläessänne tule unhottamaan, että olette joutunut vasaran ja alasimen väliin…"

"Kuules, hyvä mies", sanoi Helmud Wrangel, joka oli tullut aivan puhujan luo, "mikä sinua niin suututtaa?"

"Herra paratkoon… eversti!" virkahti kiukuttelija, ensin hieman ällistyneenä nähtyään Helmud Wrangelin tutut kasvot, mutta kuitenkin pian tointuen. "Herra paratkoon, poika parat eivät ole vielä oppineet tietämään huutiaan, mutta tietysti kaikki ovat lapsia alussa… Nähkääs, he olivat jättäneet korpraalinsa kitimeen, ja hän on nyt tullut niin tulimaisen uhkarohkeaksi, että hän on aivan kuin hurja, kun puhalletaan hyökkäykseen, ja sitä en minä voi sietää, sillä nähkääs… eihän kukaan voi kuitenkaan olla mukana kaikkialla."

"Kuka on korpraali, josta puhut?"

"Korpraaliko?… Joo, hän on Hammar, hän… Hän nai, niin, siitä on nyt kaksi vuotta, ja mennä vuonna kuoli hänen vaimonsa, ja siitä pitäen… niin, siitä pitäen hän tuskin on enää kaltaisensa, ei ole… hän on nyrpällä nenin, milloin ei vain saa liehua miekkoineen taistelun tuoksinassa, ja kun hän on vetänyt miekkansa, niin…"

"Hyvä, hyvä… tuo ei kuulu hullummalta… Mikä oma nimesi on? Olet hänen hyvä ystävänsä, voin huomata, mikä on nimesi?"

"Städ, eversti…! Olen ollut mukana siitä pitäen, kun armollisen kuninkaan kera majailimme Riian edustalla, ja Hammar on ollut myös…! Hän oli silloin vain kapteeni Witten kuormastopoikana ja minä olin ratsumiehenä, sillä minä olin muutamia vuosia vanhempi, mutta sitte pääsi hänkin ratsumieheksi ja… nyt olemme korpraaleja molemmat…"

"Ja hyviä tovereja… no, siitä minä pidän; urhoollinen mies ansaitsee hyvän ystävän… ota toverisi mukaasi ja seuraa minua, niin juomme lasin viiniä yhdessä…"

"Jumala varjelkoon everstiä… mitä minuun tulee, niin käy se kyllä laatuun, mutta Hammar… nyt kuuntelee hän tuskin sillä korvalla!"

"Voit kuitenkin koettaa… tahtoisinpa nähdä sen sotamiehen, joka kieltäytyy juomasta lasin viiniä Helmud Wrangelin kanssa…"

Städ raapi korvallistaan, mutta sitte meni hän edeltä, ja Helmud Wrangel seurasi perästä. He pysähtyivät rakennuksen eteen, johon oli majotettu joukko ratsumiehiä. Muutamasta ikkunasta loisti valo, ja kun ikkuna oli aivan lähellä maata, oli helppo nähdä huoneeseen. Helmud Wrangel katsoi huoneeseen ja tarttui äkkiä Städin käsivarteen.

"Ei, ei!" huudahti hän. "Tahdon tarjota tälle miehelle kokonaan muuta… Pysähdy, mies, menen sinne itse."

Hetkistä myöhemmin aukeni ovi ja Helmud Wrangel seisoi kasvotusten miehen kanssa, joka oli pelastanut hänen henkensä. Korpraali istui kumartuneena kirjeen ylitse, jonka lukemiseen hän oli niin syventynyt, ettei hän kiinnittänyt mitään huomiota tulijaan, ja kyynel kyynelen jälkeen vieri hänen ahavoituneita kasvojaan pitkin, kielien, miten syvälle sydämeen oli täytynyt sattua niiden sanojen, joita hän luki. Tuimaan Helmud Wrangeliinkin näytti soturin liikutuksen näkeminen tekevän vaikutuksensa; ainakin vapisi hänen äänensä, kun hän virkkoi:

"Jumalan rauha, Hammar, ja kiitos viimeisestä tänään…!"

Hammar silmäsi tulijaan, ja nähtyään everstin, taittoi hän kirjeen nopeasti kokoon ja nousi.

"Antakaa tänne kätenne ja katsokaa minua kasvoihin, mies", jatkoi eversti, mieluisasti yllätettynä sotilaan uljaasta, vaikkakin surullisesta ulkonäöstä. "Olette pelastanut tänään Helmud Wrangelin hengen… kiitos siitä… valitettavasti lieneekin se ainoa palkinto, minkä minä voin antaa…"

"Ja ainoa palkinto, minkä minä tahdon saada, eversti!" vastasi Hammar ylpeähkösti.

Helmud Wrangel katsoi häneen ja hänen silmänsä loistivat.

"Äitini muiston kautta", huudahti hän ja pani kätensä Hammarin olalle, "sinä olet ylpeä, sinä olet kelpo poika, sinä olet mieleiseni mies… No hyvä, saadaanpahan nähdä, enkö voi tehdä sinulle mitään vastapalvelusta!"

Ja näin sanoen eversti lähti. Hammar katsoi hänen jälkeensä huulillaan hymy, jossa piili sekä epäilystä että surumielisyyttä, hänen huuliltaan pääsi huokaus, ja hän istuutui jälleen ja otti kirjeen, jonka lukemisen överstin tulo oli keskeyttänyt. Kirjeen ulkonäkö osotti, että sen lukeminen oli rakas ja usein uudistuva ajanviete omistajalleen; sen reunat olivat kuluneet ja siellä täällä oli kappale kirjotustakin himmennyt, aivan kuin jotakin nestettä olisi pisaroittain sille tippunut. Kirje oli aivan lyhyt, mutta sitä merkitsevämpi. Se oli hänen vaimovainajaltaan, joka parhaassa kukostuksessaan oli temmattu pois häneltä ja lapselta, jolle hän oli antanut elämän.

"Rakas sydämeni puoliso", luki hän kirjeestä, "kun tämä saapuu käsiisi, olen minä jo kuollut, ja pienellä pojallamme, joka nukkuu vieressäni, ei enää ole äitiä. Jumala siunatkoon sinua kaiken rakkautesi tähden ja antakoon sinulle kaiken onnen, joka vilpittömiä ja uskollisia odottaa. Yksi asia on sydämelläni, ja sen tahdon sinulle ilmaista, ennen kuin on liian myöhä. Lapsuuden ystäväni, Anna, rakastaa sinua ja sentähden pakeni hän häistämme. Hän ansaitsee myös sinun rakkautesi ja hänestä tulee hellä äiti pienelle pojallemme. Älä luule, että unhotat minut, vaikka otatkin hänet puolisoksesi. Ah, aivan varmaan ansaitsee hän paremmin rakkautesi kuin minä olen ansainnut, ja siinä maailmassa, johon menen ennen teitä, iloitsisin minä onnestanne ja rukoilisin laupiasta Jumalaa suomaan teille kaiken sen hyvän, joka voi tulla ihmisen osaksi. Jää hyvästi äläkä sure ja valita sitä, mikä on Herran tahto!" — —

Hammar taittoi kuluneen kirjeen kokoon ilmeellä, joka melkein muistutti hartautta, ja pani sen pieneen hopeakoteloon, jota hän kantoi kaulassaan nahkanauhassa, missä riippui myös pieni pyöreä kivi. Ja nyt, kuten aina, kun hän luki tämän kirjeen, kiiti ajatus Annan valoisaan kuvaan, ja hän näki melkein selvemmin kuin itsekään tahtoi ne monet epäilemättömät todistukset hänen rakkaudestaan, joihin ei hän ennen kiinnittänyt mieltään, mutta jotka nyt sukelsivat esiin oikeassa olennossaan, ikäänkuin manalle menneen rukousten herättäminä. Inhimilliset tunteet virtailivat lämpiminä soturinkin sydämessä, ja siinä autiudessa, joka kolkonsi hänen ympäristöään hänen puolisonsa vaivuttua tuonen uneen, alkoi hän sydämessään kaivata jotakin, johon hän voisi turvautua ja joka voisi täyttää sen tyhjyyden, jota ei menestys eikä maine eikä hänen lämmin isänmaanrakkautensakaan voinut täyttää. Sillä mitä on kunnian loiste, mitä itse elämäkään yksinäiselle? Se on kuin nummen vaaleankeltainen vihreys, verrattuna uhkeaan väriloistoon, joka rehottaa rannalla, ei ainoastaan uinuen kirkkaan puron syleilyyn, vaan saaden runsaalle kasvullisuudelleen ja kauneudelleen siltä ravintonsa ja siinä kuvastellen.

Kun Städ astui sitte illalla huoneeseensa, oli Hammar kaltaisensa, kuten tavallisesti viime vuoden kuluessa.

Niin kului syyskuu ja oltiin keskellä lokakuuta. Silloin tuli eräänä iltana Hammarin luo soturi tuoden sotamarskilta käskyn, että Hammarin heti oli saavuttava hänen luoksensa. Hammar oli valmis heti paikalla ja lähti sotamarskin, Kaarle Kustaa Wrangelin luo. Tämä oli useampain korkeampain upseerien ympäröimänä, niiden joukossa myös Helmud Wrangel. Sotamarski tarkasti saapunutta ratsumiestä päästä jalkoihin, ja hänen katseensa oli terävä ja läpitunkeva. Mutta ikäänkuin hän olisi ollut tyytyväinen tarkastukseensa, viittasi hän kädellään ja meni sisempään huoneeseen, johon Hammar seurasi.

"Tämä kirje on sinun vietävä Schlesiaan, kenraali Arvid Wittenbergille!"

Hammar otti kirjeen, mutta sai samalla suullisen viestin, joka oli erittäin tärkeä ja jota sotamarski ei uskaltanut uskoa paperille. Helmud Wrangel se oli esittänyt Hammarin tähän luottamustehtävään, jonka täyden arvon jokainen saattoi käsittää. Urhea korpraali oli herättänyt huomiota, ja silloin kuten useinkin tarvittiin tuskin enempää, jotta kelpo mies pääsisi ylöspäin ja saavuttaisi tunnustusta. Kuinka syvälle suru olikin juurtunut nuoren miehen sydämeen, ei hän kuitenkaan ollut tunteeton sille kunnialle, jota hänelle osotettiin, eikä hän kulkiessaan sitte ulomman huoneen lävitse, jossa upseerit olivat, voinut olla luomatta kiitollista katsetta Helmud Wrangeliin, joka nyökäytti niin suosiollisesti päätään hänelle, että se herätti ympärillä seisovain huomiota, ja hän kuuli huoneesta poistuessaan, että eversti oli juuri kertomaisillaan, mitä heidän keskensä oli tapahtunut taistelussa Lechvirran ylitse mennessä.

Städkin huomasi vilpittömällä ilolla Hammarin kasvojen muuttuneen ilmeen, niin näkymätön kuin tämä muutos olikin. Mutta ei ole harvinaista, että karkean pinnan alla ovat hienommat tunteet hyvin tarkkapiirteiset. Hän ei virkkanut illalla mitään, mutta aamun koitteessa, kun Hammar nousi ratsaille, seisoi hän hänen rinnallaan, ja silloin virkahti hän yhtäkkiä:

"Saas nähdä, Hammar, eivätkö tiemme pian tule eroamaan!"

"Kuinka niin, Städ?" vastasi Hammar. "Luulin, että nyt tunnemme siksi paljo toisiamme, jotta voimme jäädä ystäviksi koko iäksi."

"Ystäviksi, niin", tuumi Städ. "Jos kapuat ylöspäin, kuten kyllä näytät tulevan tekemään, niin riippunee ystävyys välillämme sinusta, Hammar, eikä minusta!"

Ja kauan sen jälkeen, kun hevosen kavioiden kopse oli hälvennyt aamuhämyyn, seisoi Städ samalla paikalla, jossa oli eronnut Hammarista. Tämä ratsasti reippain mielin tietänsä, säästämättä itseään tai hevostaan, ja epäilemättä oli sotamarski keksinyt hänestä oikean miehen tätä asiaa toimittamaan; sillä tarvittiin sekä neuvokkuutta että pelottomuutta yksin raivatessaan tiensä usean vihollismaan lävitse ja aina ollen urkinnan esineenä.

Kuitenkin olivat nyt asiat aivan toisin kuin kymmenen vuotta takaperin, kun saksalaiset everstit ruotsalaisessa sotajoukossa ottivat vangiksi valtiokansleri Akseli Oxenstjernan ja uhkasivat siirtyä vihollisten puolelle. Sen jälkeen oli Kursachsenia riittävästi kuritettu ja maailma kummakseen nähnyt sekä Banérin että Torstenssonin rientävän voitosta voittoon. Jo edellinen oli vuonna 1640 pakottanut Brandenburgin uudistamaan liiton Ruotsin kanssa, ja Torstensson pakotti Kursachsenin siihen 1645. Itse ylpeä keisarikin, joka vuonna 1635 ei ollut tietävinään, että hänellä oli vihollisia, joita nimitettiin ruotsalaisiksi, vaan jätti Kursachsenin tehtäväksi keskustella heidän kanssaan, — itse tämä keisarikin ei ainoastaan tunnustanut, että nämä ruotsalaiset olivat olemassa, vaan olipa vielä valmis välittömästi ryhtymään keskusteluihin heidän kanssaan. Wittstockin, Chemnitzin, Leipzigin ja Jankowitzin taisteluiden voittajat puhuivat kieltä, joka tosin oli hyvää ruotsia, mutta jota ymmärsi joka mies, ja kun tykit lopuksi jyrisivät Wienin porttien edustalla, kannatti tuskin enää ylpeillä tietämättömyydellään siitä, että tämä vihollinen oli olemassa.

Kaarle Kustaa Wrangel seisoi vuoden 1646 alussa 23,000 valiosoturin kera Böhmissä, mutta vetääntyi sieltä länteenpäin, jotta olisi lähempänä yhtyäkseen Ranskasta odotettuun apujoukkoon. Keisarilliset tulivat jälestä, ja juhannuksen aikaan ahdistelivat Kaarle Kustaa Wrangel ja arkkiherttua Leopold toisiaan Marburgin lähellä, mutta siitä ei kuitenkaan sukeutunut ratkaisevaa taistelua. Arkkiherttua perääntyi neljäntoista päivän jälkeen menetettyään 400 miestä, ja Wrangel seurasi asettuen lujaan asemaan Giessenin luona. Vihdoin monien neuvottelujen jälkeen saapui Turenne ranskalaisine joukkoineen ja yhtyi ruotsalaiseen. Silloin oli heinäkuun 31 päivä, ja yhdistyneet joukot kääntyivät kohta tämän jälkeen eteläänpäin ynnä marssivat Baieriin elokuun lopulla. Syyskuun alussa meni Wrangel Lechvirran ylitse Oberndorfin luona ja ajoi ilman vaivaa pakosalle baierilaisen talonpoikaisjoukon, jonka jälkeen Baieri oli avoinna yhdistyneille sotajoukoille. Sitä pelästystä, jonka tämä synnytti Baierin vaaliruhtinaassa, tahtoi Wrangel käyttää hyväkseen jos mahdollista erottaakseen keisarista tämän uskollisen liittolaisen, ja viesti, joka Hammarin oli vietävä Arvid Wittenbergille, oli tämän suunnitelman yhteydessä. Kaarle Kustaa Wrangel toivoi nimittäin, että Schlesiassa seisovain joukkojen ryntäyksellä saataisiin keisari joukkoineen perääntymään ja siten jättämään Baierin oman onnensa nojaan, jonka johdosta tämän maan vaaliruhtinas, jolla sitä paitsi oli monta syytä tyytymättömyyteen keisaria kohtaan, mahdollisesti saataisiin liittymään Ruotsiin, jolloin keisari olisi menettänyt kaikki liittolaisensa. Mutta nopeus oli tarpeen, sillä arkkiherttua, joka oli seurannut yhdistyneitä joukkoja ja joka tähän asti oli estetty pääsemästä Lechvirran ylitse ja tulemasta Baieriin avuksi, saattoi kuitenkin lopuksi, yhden tai toisen sattuman suosimana, todellakin onnistua pääsemään ylitse jostakin vartioimattomasta paikasta.

Sellainen oli asema, kun Hammar jätti ruotsalaisen pääjoukon mennäkseen itäisen sivujoukon luo Schlesiaan. Täälläkin oli onni ollut ruotsalaisille aseille suosiollinen. Wittenberg oli kesällä voittanut Piccolominin, joka oli perääntynyt Mähriin, jonka jälkeen Wittenberg oli tehnyt partioretken Böhmiin ja Mähriin ja käynyt auttamassa ruotsalaisia linnueita Olmützissä, Neustadtissa ja Eulenburgissa sekä sen jälkeen palannut Schlesiaan.

Kun Hammar saapui ruotsalaiseen leiriin tällä seudulla, vallitsi täällä yleinen tyyneys, eikä tällä hetkellä tiedetty mistään laajemmista hankkeista. Olipa kenraali yhdessä muutamain päällikköjen kanssa ratsastanut pohjoiseen ollakseen läsnä erään upseerinsa, majuri Bertil Niilonpojan häissä, jotka nyt näinä päivinä vietettäisiin Klossowin linnassa Bärwaldin luona Mark-Brandenburgissa. Ja Hammar lähti viipymättä taipaleelle tähän linnaan.

Illalla marraskuun 4 p:nä ratsasti hän Bärwaldin kaupunkiin. Hän meni muutamaan pikkukaupungin ravintolaan, ja kun Klossowin linna sijaitsi aivan kaupungin edustalla, päätti hän viipymättä jatkaa ratsastustaan, annettuaan hevosensa lyhyen hetkisen levähtää ja itse laittauduttuaan esiintymiseen kenraalin edessä. Hääräilevä isäntä, joka oli oivallisella tuulella niiden monien vieraiden johdosta, joita häät Klossowissa olivat hänelle tuoneet, huvitti vierastaan melkein väsyttävällä tavalla kuvaillen linnaa, sen omistajaa herra Anton von Mörneriä ja tämän vaimoa rouva Maria von Schapelowia ynnä heidän tytärtään fräulein Katharina Evaa, joka juuri tänään oli morsiamena. Sulhasen, ruotsalaisen majurin, herra Bertil Niilonpojan tunsi hän myös hyvin.

"Kas, jos olisi nyt kuten ennen", sanoi hän huokaisten, ikäänkuin tahtoisi viitata, kuinka läheisissä väleissä hän oli vanhan aatelisperheen kanssa, "nähkääs, olisipa kuten ennen, lähtisivät nyt vastanaidut täältä Zalliniin Oderin varrella, sillä herrat von Mörner lukeutuvat Klossowiin ja Zalliniin, niin tekevät… Ach mein Herr Gott, muistan vielä hyvin autuaan herra Otto Stellanin ja hänen häänsä, hän kuoli parisen vuotta sitte, jalo herra, ja hän kuoli kaukana teidän maassanne, Ume oli luullakseni kaupunki nimeltään… Autuaan herran lapset ovat kaikki teidän isänmaassanne, mutta hän olikin enemmän ruotsalainen, ja se ei ole kumma, sillä hän joutui jo 70-luvulla Ruotsiin… Ach mein Herr Gott, olen nähnyt paljo maailmaa ja tunnen monia maamiehiänne… Nähkääs, täällä, juuri tässä huoneessa asui Kustaa Horn ynnä herrat Juhana ja Kaarle Banér, antakaas, kun katson… niin, se oli 1631, kun ranskalainen parooni, herra Charnacé oli myös täällä, ja he tekivät liiton keskenään. Niin, siitä on nyt pian 15 vuotta, ach mein Herr Gott, ja sota jatkuu vielä, vaikka se onkin vetääntynyt toisille seuduille päin ja jättänyt meidät täällä meren rannalla jokseenkin rauhaan…"

Useampain vieraiden saapuminen teki vihdoin lopun puheliaan miehen sanatulvasta, ja Hammar valmistautui ratsastamaan linnaan. Täällä vilisi hevosia ja kaikenlaatuisia palvelijoita, puettuja kallisarvoisiin ja loistaviin pukuihin, tallirengistä henkipalvelijaan saakka, ja lukuisain soihtujen valossa näytti kaikki eriskummaiselta, varsinkin jos katsojan ajatukset oleskelivat toisella taholla, kuten Hammarin oli laita. Kuten usein tapahtuu, että, kun sydämen täyttää jokin rakas asia, joka ikäänkuin täytyy haudata syvälle pohjalle, jottei se vaikuttaisi lamauttavasti levottoman elämän ajatusta vaativiin tehtäviin, mitä mitättömin sattuma palauttaa ajatukset niille aloille, joilla ne ovat tottuneet liikkumaan, niin oli Kustaa Hornin nimen pelkkä mainitseminen vienyt Hammarin ajatukset hänen tärkeästä asiastaan siihen tapahtumaan, joka tähän aikaan ennen muuta liittyi tähän nimeen, nimittäin sotaan Skånessa ja sieltä aivan luonnollisesti jatkanut matkaansa hänen omaan kohtaloonsa. Ja niin kiintynyt oli hän muistoihinsa, että hän keskellä tätä kirjavaa hevosten ja ihmisten vilinää, keskellä synkkiä savupilviä, joita soihdut tupruttivat, näki vaimovainajansa kuvan ja hänen rinnallaan hänen ystävättärensä. Hän heräsi vasta linnanvoudin huudahdukseen ja ilmotti nimensä ja asiansa, että hänen täytyi tavata kenraalia, herra Arvid Wittenbergiä.

Hän laskeutui ratsailta, ja kun hevosen oli ottanut muuan tallirenki, meni hän ylös linnaan. Täällä tapasi hän hovimestarin, joka vei hänet suureen saliin, missä karkelo kävi parhaallaan. Hänen täytyi odottaa hetken aikaa salin ovella ja katseli hän sillaikaa karkeloivia, jotka vilkkaina pyörteinä leijuivat hänen ohitsensa. Äkkiä säpsähti hän ja pyyhkäisi ehdottomasti kädellään otsaansa. Näkikö hän nyt taas haaveolentoja tässä kirkkaassa kynttiläin valossa, kuten oli äsken nähnyt himmeässä soihtujen loimossa! Ei, karkeloivain parvessa oli tosiaankin muuan pari, joka aivan liian elävästi muistutti hänelle hänen elämänsä samalla suloisimpia ja katkerimpia muistoja. Mies oli pitkä ja solakka, tummakiharainen, silmät suuret ja säkenöivät ja hänen karkeloparinsa oli epäilemättä kemujen kaunein tähti, vaalea, sinisilmä tyttö, niin heleä ja valkoinen kuin äsken puhennut lilja. Tämä oli neitsyt Anna Skytte, ja hän, joka häntä kiidätti karkelossa, oli majuri Fritz von Krokow. Koskaan ei Anna ollut Hammarista näyttänyt niin kauniilta kuin tällä hetkellä, kenties yhtä paljo sentähden, että hän aina oli nähnyt Susannan tämän rinnalla eikä rakkautensa tähden huomannut eikä oikein voinut arvostella hänen kauneuttaan, kenties myös sentähden, että tunnustus hänen vaimonsa kirjeessä antoi tälle kaunottarelle aivan erityisen viehätyksen. Mutta varmaa on, ettei Hammar olisi koskaan voinut nähdä häntä vastenmielisemmässä ympäristössä kuin tämän miehen rinnalla.

Juuri sillä hetkellä, kun majuri ja hänen kaunis naisensa olivat aivan Hammarin edessä, vaikeni soitto, eikä kumpikaan heistä voinut pysähdyttyään olla huomaamatta kookasta ratsastajaa, jolla oli niin ylpeä ryhti ja miehekkään kauniit kasvot. Anna seisoi hetkisen aivan kuin kivettyneenä, sitte tarttui hän tahtomattaan majurin käsivarteen. Hänen poskensa tulivat ensi hädässä valkoisiksi kuin lumi, seuraavassa hengenvedossa tulvahti niille hehkuva puna, ja melkein kuumeisella kiihkolla pisti hän kätensä majurin kainaloon ja katosi salin toiseen päähän.

Eräs kallisarvoiseen pukuun puettu palvelija, jolla oli Mörnerin suvun vaakuna korukirjauksin ommeltu rintaan, lähestyi Hammaria ja vei hänet salin lävitse sisempään huoneeseen, jossa kenraali odotti häntä ja otti vastaan sotamarskin kirjeen ja suulliset tiedot, joita Hammar toi. Heidän keskustelunsa kesti kauan. Vihdoin sanoi kenraali:

"Sinun täytyy viipyä linnassa yli yön… huomenna tahdon vielä kysellä sinulta yhtä ja toista, jota tänään en ole muistanut, ja sitte ratsastat täältä mukanani."

Yhä vielä keskustellen hänen kanssansa astui kenraali ulos tanssisaliin, ja mahtoiko huomiota sitte herättää tämä seikka tai vieraan ratsumiehen oma persoonallisuus, se voi olla epävarmaa, mutta niin hyvin sulhanen, majuri Bertil Niilonpoika kuin tämän appikin, linnanherra Anton von Mörner, tulivat hänen luoksensa ja alottivat hänen kanssansa vilkkaan keskustelun.

"Olette menettänyt vaimonne?" sanoi majuri ystävällisen osanottavasti. "Olen kuullut sen veljeni tyttäreltä Annalta, joka on paljo oleskellut ystäväni kapteeni Witten talossa…"

Niin hyvin majuri kuin hänen veljensäkin olivat Kustaa Adolfin sodan aikana kohonneet mitättömistä asemista niihin paikkoihin, joissa nyt olivat. Vanhempi heistä Håkan oli everstinä Kronobergin rykmentissä ja oli saanut aateliskilven ja kypärän 1645. Saman kunnian saavuttivat perätysten nuoremmat veljet, niin Bertil kuin Kaarlekin. Ainoastaan Johan, Annan isä, jäi aatelittomaksi.

"Kas täällä, Anna", jatkoi majuri, joka hetkisen oli tähystellyt Annaa ja keksi nyt hänet ja viittasi luokseen, "kas, täällä on muuan vanha tuttavasi… vielä kai sinulla on joku tanssi hänen varalleen…"

Mutta Annaa seisoi niin vieraana, ja Hammarin silmistä näyttivät hänen piirteensä ilmaisevan niin pettämätöntä vastenmielisyyttä häntä kohtaan, että hän riensi vapauttamaan neidon kaikesta kiusasta, ettei tämän tarvinnut hylätä eikä ollut pakotettu astumaan tanssiin hänen kanssansa.

"Karkelot vahalattioilla", sanoi hän sentähden, "eivät enää ole minun asianani…"

"Ymmärrän teidät", keskeytti hänet majuri, "enkä itsekin ajatellut kerran niin, kun Herra kutsui ensimäisen vaimoni luoksensa… Mutta nähkääs, nuori mies, aika vie mukanaan enemmän kuin luulemmekaan, kun se kulkee kuningaskulkuaan… ja meidän surumme vaalenee lopulta!"

Keskustelun katkaisi soitto, joka kutsui taasen karkeloon. Muuan nuori upseeri tuli ja kumarsi Annalle, ja hän näytti ihastuksella rientävän pois karkeloivien parveen. Kuitenkin kiinnitti hän silloin Hammariin pikaisen, mutta levottoman, kysyvän, läpitunkevan katseen. Tämä seisoi hetken katsellen hänen jälkeensä ilmeellä, jossa oli kokonainen maailma ihmettelyä ja epäilyä, saattoiko tosiaankin tämä tyttö tuntea häntä kohtaan sellaisia tunteita, joista hänen vaimonsa oli puhunut kirjeessään. Hän poistui tanssisalista, mutta mihin hän menikään, seurasi häntä kauniin tytön kuva, arkana ja umpimielisenä, samoin kuin sadussa valkoinen orhi houkuttelee kuninkaan pojan yhä syvemmälle metsään. Vielä unissaankin näki hän kuvankauniin olennon ilmestyvän ja katoavan, mutta kadotessaan ikäänkuin viittaavan häntä luokseen, kunnes vihdoin läpinäkymättömästä pilvestä ainoastaan ihmeellinen katse säteili häntä kohden, lempeänä ja kirkkaana ja salaperäisenä kuten yksinäinen tähti keskellä sysimustaa yötä.

Kuinka suuresti ihmiselämän tapaukset lienevätkin riippuvaiset tuumailevasta järjestä ja syvästä viisaudesta, huomaa kuitenkin helposti ja juuri kaikkein tärkeimmissä ja merkitsevimmissä toimissaan, että jotakin on ollut kaiken inhimillisen laskukyvyn ulkopuolella, mutta tämä kuitenkin on niihin olennaisesti vaikuttanut. Sitä nimitetään Jumalan sallimukseksi, sattumaksi, onneksi tai onnettomuudeksi, aina kunkin luonteen ja käsityksen mukaan; nimi kuitenkin vaikuttanee vähän asiaan, kun tätä ei kuitenkaan voi kieltää. Tämä Annan satunnainen kohtaaminen, joka oli tykkänään Pekka Hammarin laskujen ulkopuolella, teki häneen sellaisen vaikutuksen, josta hän aluksi oli tuskin itsekään tietoinen, mutta joka piankin kehkeytti hänen mielessään täyteen selvyyteen sen ajatuksen, että tästä näkyi Jumalan sormen viittaus ja että kohtaus Annan kanssa oli todistus hänen vaimonsa rukousten täyttymisestä. Hänen sielunsa taipui halukkaasti siihen aavistukseen, että tämä oli taivaan viittaus, ja hän kuunteli mielellään kuiskaavaa ääntä: ota pojallesi hellä äiti ja itsellesi uskollinen ystävä.

On kyllä totta, että tämän hedelmän kypsymistä olennaisessa määrin auttoi hänen vaimonsa kirje ja ettei se ilman Annan koko viehätysvoimaa olisi häneen mitään vaikuttanut; mutta toiselta puolen on kuitenkin yhtä varmaa, että kirjeestä huolimatta hän olisi pitänyt korkeimpana onnenaan pian taistelukentällä kaatuen jälleen yhtymistä manalle menneen kanssa, jollei hänen tiensä olisi sattunut Annan kanssa yhteen.

Hammar oli parhaallaan näiden ajatusten saartamana, kun hänet kutsuttiin kenraalin luo. Tämä oli päättänyt lykätä lähtönsä puolipäivään, koska oli tullut tietoja, että hän silloin saisi käsiinsä postin Ruotsista, ja sen johdosta joutui Hammarkin viipymään Klossowissa pitempään. Kuultuaan tämän tiedon päätti Hammar, maksoi mitä maksoi, koettaa puhutella Annaa. Mutta kuinka tämä kävisi laatuun? Jos Susannan käsitys oli oikea, jos Anna rakasti häntä todellakin, eikö hän silloin hyvällä syyllä saattanut toivoa, että tämäkin haluaisi, jollei tavata, niin ainakin nähdä häntä ja että siten keskustelu olisi mahdollinen. Tätä tuumien kulki Hammar verkalleen käytävää kenraalin huoneesta, kun hän äkkiä muutamasta puoliavoimesta ovesta näki puvun vilahduksen, ja hän rohkaisi mielensä ja astui huoneeseen. Siellä oli tosiaankin Anna. Hän oli kaunis kuten aina, mutta Hammarista näytti kuin hän olisi itkenyt, vaikkakin hän hänet nähdessään tekeytyi niin jäykän ja kylmän näköiseksi, että se aivan vihlaisi Hammarin sydäntä.

"Suokaa anteeksi, neitsyt Anna", sanoi hän, "että käytän tilaisuutta hyväkseni saadakseni puhutella teitä, mutta tiedätte aivan hyvin, ettei sotilaan aika ole hänen omansa… minun täytyy pian ratsastaa täältä, ja sitte ei tiedä kukaan, milloin saan teitä nähdä tai saanko koskaan…"

"Kuulostaa siltä kuin teillä olisi jotakin hyvin tärkeää minulle sanottavaa", virkahti Anna, ilmeisesti koettaen näyttää niin välinpitämättömältä kuin mahdollista. "Voinenko kentiesi teitä jotenkuten palvella?"

"Kun puhutte minulle tuolla vieraalla äänellä", keskeytti Pekka, "niin teitä tuskin tunnenkaan… Ja kuitenkin muistan niin hyvin kuin se olisi ollut eilen, kun te monta vuotta sitte sanoitte minulle kerran Magdeburgissa, että hän, joka silloin oli ajatuksissani, rakasti minua… Sen päivän jälkeen olen tuskin saanut sanoa teille sanaakaan, ja häideni aikaan…"

Hän katkaisi puheensa. Annan kasvot olivat niin kalpeat kuin marmoriuuni, jonka reunustaan hän, näköjään yhtä kylmänä kuin sekin, nojasi päätänsä, toinen käsi sydämellään. Hammar, joka ei voinut käsittää, että tämä ulkonainen kylmyys oli seuraus äärimäisistä ponnistuksista, joilla hän koetti säilyttää tyyneyttään, piti hänen käytöstään todistuksena siitä, että tyttö oli aivan tunteeton häntä kohtaan, ja sanoi sentähden surumielisesti värähtävällä äänellä:

"Pyydän vielä kerran teitä antamaan minulle anteeksi, neitsyt Anna… en valitettavasti ole oppinut sovittamaan sanojani niin sirosti kuin kenties tarvittaisiin, kun nyttemmin puhun teidän kanssanne… ja kuitenkin on meillä niin monia yhteisiä muistoja, että luulin voivani puhua teille kuten siskolle ja avata teille sydämeni pelkäämättä tulevani ymmärretyksi väärin."

"Ja niin voittekin!" sanoi Anna niin kuiskaavalla äänellä kuin sanat tuskin olisivat uskaltaneet tulla hänen huultensa ylitse.

"Voinko minä?" huudahti Hammar tarttuen hänen käteensä ja pitäen sitä omassaan hänen yrittämättäkään vetää sitä pois. "No, hyvä, kuulkaa sitte minua, minulla on teille jotakin tärkeää sanottavaa, jotakin, joka toisissa olosuhteissa epäilemättä olisi toistaiseksi jäänyt sanomatta, mutta nyt saatte sen kuulla." Hän kertoi nyt vaimonsa kuolemasta, surustaan ja ikävöimisestään, että pian saisi muuttaa siihen maahan, jossa hän oleskeli.

"Ja tämä on ollut ainoa toivoni siitä pitäen, huolimatta siitä, että Susannan viimeinen rukous oli, että minun olisi etsittävä toinen puoliso, ja hän itse on minulle maininnut yhden, jonka rakkauden hän luuli minun voivan saavuttaa ja johon hän ilolla voisi katsoa alas taivaastaan. Olen nähnyt tämän naisen, ja luulen, että hän voisi tehdä minut onnelliseksi ja tulla äidiksi pojalleni… Sanokaa minulle nyt, mitä te arvelette asiasta?"

"Enhän tiedä, kenestä puhutte!" vastasi Anna, veren virtaillessa hänen kasvoihinsa.

"Teistä itsestänne, neitsyt Anna!" lausui Pekka katsoen häneen niin sydämellisesti ja lämpimästi, että jo yksin tämä katsekin olisi voinut sulattaa jään hänen sydämestään, jos siellä todella olisi sellaista ollutkaan.

Annan valtasi äkillinen väristys, ja kun se oli lakannut, istui hän ikäänkuin uneksien, kädet ristissä ja tuijottaen eteensä.

"Nyt olette kuullut kaiken, mitä minulla on sanottavaa… Kenties olen loukannut teitä, kun olen puhunut teille tällä tavalla, mutta jos niin on, niin suokaa minulle anteeksi ja uskokaa, ettei muistonne koskaan vaalistu, tulinpa sitte elämään kauemmin tässä maailmassa tai en."

Hän tarttui puhuessaan Annan käteen, jota hän lämpimästi puristi, etsiskellen kauniista kasvoista vastausta kysymykseensä.

"Jaa vai ei, Anna", sanoi hän, "mieluimmin Söisin kohtaloni tulevan ratkaistuksi yhdellä kertaa, mutta jollette nyt voi tehdä päätöstänne, niin voin kyllä odottaa."

Torventoitotus alhaalta linnanpihalta ilmaisi, että ruotsalainen kenraali aikoi nyt nousta ratsaille, ja samassa kuuluivat kiirehtivät askeleet käytävästä. Useampia upseereja riensi sen lävitse ja lopuksi tuli joku, jonka kulku tuntui suuntautuvan tämän huoneen ovelle. Jos Hammar olisi löydetty kahdenkesken Annan kanssa, olisi se ollut samaa kuin pakottaa tämä vastaamaan hänen kysymykseensä "jaa", ja sen tähden riensi Hammar salaman nopeudella ovelle, ja joutui siten ennen tulijaa, joka oli oven ulkopuolella eikä ollut kukaan muu kuin kenraali itse.

Hän näytti kummastuvan nähdessään Hammarin tulevan tästä huoneesta, mutta kysyi vain, jatkaen kulkuaan, oliko majuri Bertil Niilonpoika mennyt alas.

Tuskin oli ovi sulkeutunut Hammarin jälkeen, ennenkuin Anna vaipui polvilleen ja peittäen kasvonsa käsiinsä huudahti kyyneltynein silmin nimen: "Pekka!"

Hetkisen jälkeen ratsasti Arvid Wittenberg upseereineen Klossowin linnasta, ja hänen seurueessaan oli Pekka Hammar.

* * * * *

Oli juhannuksen aika 1647. Ruotsalainen sotajoukko oli hyvin linnotetun ja vielä paremmin puolustetun Egerin kaupungin edustalla Luoteis-Böhmissä samannimisen virran rannalla. Kaarle Kustaa Wrangel oli pakottanut Baierin vaaliruhtinaan luopumaan vanhasta liittolaisestaan keisarista ja liittymään Ruotsiin. Välirauha tämän vaaliruhtinaan kanssa tehtiin maaliskuussa mainittuna vuonna, ja tämän kuun puolivälissä, kun Turenne ranskalaisine joukkoineen oli erotettu ruotsalaisista, lähti Wrangel liikkeelle Schwabista ja marssi Frankkiin Keski-Saksassa, jossa hän vallotti Schweinfurtin ja kääntyi sitte itäänpäin ja meni Böhmiin.

Täällä yhtyi hän Wittenbergiin, joka tuli Schlesiasta, ja alkoi piirittää Egeriä. Kun tämä piiritys pitkittyi eikä ketään vihollista ollut läheisyydessä, sillä keisari oli nyttemmin jätetty tykkänään omalle onnelleen ja omien voimiensa varaan ja varusti parhaallaan sotajoukkoa, niin oli ruotsalaisilla upseereilla hyvää aikaa käydä ympärillä sijaitsevissa linnoissa ja solmita tuttavuuksia. Böhmi oli maa, jossa syttyi tämä pitkällisen sodan ensimäinen kipinä, ja vielä, huolimatta kaikesta vainosta keisarin taholta ja huolimatta siitä kauheasta hävityksestä, jonka Juhana Banér sai aikaan 1639, kun koko maa Elben pohjoispuolella muutaman senaikuisen kirjailijan mukaan muistutti liekkimerta ja kalliot kaikuivat pakenevain valitushuudoista, — huolimatta kaikesta tästä oli täällä joitakuita vanhan kansan miehiä, jotka säilyttivät uskollisessa muistossa kreivi Henrik Matthias von Thurnin, böhmiläisen kuningas Fredrikin ja hänen ystävänsä, ja jotka ilolla tervehtivät ruotsalaisia vapauttajina.

Sellainen mies oli eräs vanha kreivi muutamassa linnassa Egerin läheisyydessä, ja hänen vierasvaraisessa kodissaan oli milteipä päivittäin pöytä katettuna ruotsalaisille upseereille. Elämä täällä oli sitä miellyttävämpää, kun useammat ylhäiset ruotsalaiset rouvat, jotka seurasivat miehiään sotaan, asuivat linnassa. Näiden joukossa oli myös äskennaitu rouva Katharina Eva Mörner, jonka seurassa oli hänen veljensä tytär Anna Skytte. Kauneutta, nuoruutta ja suloa oli runsaalla mitalla tässä vanhassa linnassa, mutta korkeimmalla kaikista seisoi pohjoismaalainen neitsyt, jolla oli niin liljanvalkoinen hipiä ja niin vaaleat kutrit ja haaveellisen ihana, miltei hämyinen kaihon ilme sinisissä silmissään. Näiden silmien himmeä tuli haavotti monen soturin sydämen, ja he huokasivat salavihkaa kainossa halussaan voittaa tällaisen naisen käsi, mutta kukaan ei voinut kerskailla, että olisi nähnyt vastataipumuksen vilahdustakaan tämän ihanan immen puolelta, johon sydämen hellemmät tunteet eivät ensinkään näyttäneet pystyvän. Kuitenkin oli yksi, joka näki vaivaa enemmän kuin muut saavuttaakseen sellaisen suosion. Hän oli loistava, aivan epäilemättä kaunis, Fritz von Krokow. Hän tunsi perinpohjin taidon voittaa naissydämiä ja hän piti aluksi pohjoismaalaisen viattomuuden voittamisen helpoimpana asiana maailmassa, mutta huomasi pian siinä pettyneensä. Ja tämä kannusti häntä uusiin ponnistuksiin. Hän oli väsymätön keksimään uusia keinoja, mutta kaikki näytti olevan turhaa.

Hän alkoi silloin tähystellä, missä saattoi piillä syy hänen onnettomuuteensa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän pääsi tai luuli päässeensä siitä selville. Rakkaus toiseen se oli Annan läpitunkemattomana kilpenä. Siinä hän nyt kenties olikin oikeassa, mutta hän erehtyi sitävastoin tykkänään tämän rakkauden esineeseen nähden.

Eversti Helmud Wrangel oli myös niiden upseerien joukossa, jotka kävivät kreivillisessä linnassa, ja hän syttyi ensi kerran Annan nähdessään liekkeihin, joita hän ei voinut hillitä. Majuri von Krokow näki sen, kuten kaikki muutkin, ja hymyili, mutta hymy vääristyi pian ja jätti tilaa aivan toiselle ilmeelle. Helmud Wrangel ei läheskään voinut vetää Fritzille vertoja ulkonaisessa kauneudessa, mutta hänen korkeasta otsastaan ja hänen tulisista, tummista silmistään liekehti sellainen miehekäs voima, ja koko hänen olennossaan oli jotakin siitä vapaasta, avonaisesta, joskus kiihkeästä ja maltittomasta, mutta aina lämpimästä ja hehkuvasta luonnonlaadusta, joka harvoin jättää tekemättä naiseen vaikutustaan. Eikä löydykään naista, joka voi pysyä välinpitämätönnä palavalle, syvälle ja vilpittömälle rakkaudelle, vaikkei hän voisi siihen vastatakaan. Ja Helmud Wrangel rakasti tulisen sielunsa koko voimalla tätä impeä, jonka näkeminen oli hänelle kuin rakkaan kotoisen laulun sävel tai kuten ilmestys suloisen lumouksen maailmasta, maailmasta, johon hän oli vähän perehtynyt, jollei siellä kokonaan vieraskin, ja jonka tenho hänet sentähden valtasi kokonaan.

Muutamia kertoja oli eversti puhutellut Annaa, mutta lyhyesti ja jyrkästi, melkein käskevästi, ikäänkuin olisi istunut ratsunsa selässä prikaatin edessä ja olisi ollut kysymys iskemisestä vihollisen kimppuun, ja majuri hymyili hänen kömpelyydelleen ja oli varma asiastaan. Mutta kuinka olikaan, ei Annan huulilla näkynyt mitään sellaista hymyä. Hän näytti päinvastoin eräänlaisella mielihyvällä kuuntelevan Dulle Wrangelin sanoja ja itse auttavan häntä oikealle tolalle, kun häneltä näytti ikäänkuin puuttuvan sanoja sanoakseen mitä tahtoi.

Eräänä iltana olivat tanssiaiset linnassa. Majuri tanssi Annan kera ja eversti seisoi katsellen. Mutta hänen silmänsä salamoivat ja hänen huulensa olivat lujasti yhteen puristuneet. Majuri kuiskasi jotakin Annalle, ja tämä kalpeni silloin äkkiä, mutta vastasi jotakin, joka vuorostaan pani majurin kalpenemaan. Ja yhä kiihkeämmin kuohui veri tuittupäisen Dulle Wrangelin suonissa. Vihdon päättyi tanssi. Silloin meni hän lujin askelin sille paikalle, jossa Anna istui, ja pyysi puhutella häntä. Hän tarjosi Annalle käsivartensa, johon tämä kernaasti tarttuikin, ja he menivät suuren tanssisalin viereiseen huoneeseen. Tässä huoneessa oleskeltiin harvoin ja oli se nyt illalla, vaikka oltiinkin keskellä kesää, valaistu vahakynttilöillä, jotka paloivat paksuissa hopeajaloissa.

"Minä rakastan teitä, neitsyt Anna", sanoi eversti heidän päästyään oven sisäpuolelle, "ja tahdon teidät saada puolisokseni."

"Herra eversti!" änkytti Anna, ja äkillinen punastus lehahti hänen poskilleen.

"Mitä, ettekö usko minua?" puuskahti Wrangel tarttuen hänen käteensä. "Te olette ainoa nainen, jolle konsanaan olen palanut ja jolle konsanaan tulen palamaan… kas niin, nyt se on sanottu!… Mitä te sanotte?"

"Minun vastaustani ei teidän tarvitse odottaa", vastasi Anna hieman mietittyään, "ja koska tunnen teidät kunnian mieheksi, herra eversti, niin tahdon vastata yhtä suoraan kuin te olette kysynyt… Minäkin rakastan…"

"Rakastat… tyttö, tyttö… rakastatko minua?"

Kiihkeän, hurjan miehen kasvoille tuli sellainen ilme kuin taivas olisi avautunut hänen näkyviinsä ja hän yhtäkkiä saanut katsella koko sen ihanuutta. Hän pani kätensä ristiin ja katsoi miltei jumaloiden vapisevaan tyttöön. Annan mielessä herätti tämän miehen, jota hän yleensä piti suuressa arvossa, hehkuva tunnustus pelon ja surun tunteen.

"Minä rakastan, herra eversti", sanoi hän, "mutta minä rakastan toista!"

Helmud Wrangel hypähti taaksepäin, mutta pysähtyi äkkiä ja katsoi ylpeänä ja jäykkänä tähän tyttöön, joka oli uskaltanut lausua kuolemantuomion hänen rakkaudelleen.

"Älkää vihastuko", jatkoi Anna, "älkää vihastuko… Ainoastaan siksi, että tunnen teidät jaloksi ja ritarilliseksi mieheksi, olen teille ilmaissut, mitä ei kukaan muu tiedä…"

"Teidän ei tarvitse sanoa enempää", keskeytti eversti tehden torjuvan liikkeen kädellään. "Tunnen paremmin kuin luulettekaan miehen, joka on voittanut teidän rakkautenne, enkä voi muuta kuin surkutella teitä…! Tämä on myös luottamuksella sanottu, neitsyt Anna, ja jos tahdotte noudattaa miehen neuvoa, miehen, joka aina pitää korkeimpana teidän onnenne, niin olkaa kuulematta tätä rakkautta!"

Helmud Wrangel lausui nämä sanat hirveällä tyyneydellä, ja ikäänkuin hänen tulivuoren tapainen luonteensa korvaukseksi siitä vaatisi oikeutensa suuremmalla rajuudella tai kuin ei hän enää olisi voinut sietää nähdä tätä naista, joka oli sytyttänyt hänen sydämensä paloon, törmäsi hän ulos huoneesta. Onneksi — sillä itse ei hän kiihtyneessä tilassaan sitä ajatellut — tuli hän valinneeksi oven, joka vei linnanpihaan johtavaan käytävään, ja vältti siten herättämästä tarpeetonta huomiota sekä itseensä että Annaan.

Kulettuaan linnanpuutarhan lävitse linnanpihaan käski hän esiin hevosensa ja lennätti pois kreivillisestä linnasta. Minne hänen matkansa piti, tiesi hän tuskin itsekään, mutta aamulla tämän yön jälkeen tuli hän jalkaisin ruotsalaisten leiriin. Hänen kuoliaaksi ajetun hevosensa ruumis löydettiin parisen päivää myöhemmin jylhimmästä vuoriseudusta Egeristä pohjoiseen päin. Lähinnä seuraavat päivät oli Helmud Wrangel sulkeutuneena telttiinsä, ja kun hän vihdoin näyttäytyi, pani hän toimeen muutamat murhaavimmista juomingeistaan, joista hän nousi syöstäkseen suin päin hurjimpaan taisteluun, kun nyt ryhdyttiin hyökkäykseen kaupunkia vastaan.

Ruotsalaiselle sotamarskille oli nimittäin saapunut viesti, että keisarillinen sotajoukko lähestyi kreivi Holzapfelin johdolla — tai "Hapanomenan", kuten meikäläiset sotamiehet häntä nimittivät — ja sentähden olivat kaikki voimat ponnistettavat Egerin pikaiseen vallottamiseen. Vihdoin pakotettiinkin urhoolliset puolustajat avaamaan kaupungin portit. Se tapahtui heinäkuun 7 p:nä, ja kolme tuntia myöhemmin nähtiin keisarillisten joukkojen sotalipun vilkkuvan kukkuloilla etelässäpäin. Ruotsalaisten ilo oli suuri ja tuli vielä suuremmaksi niiden muonavarastojen tähden, jotka olivat kootut Egeriin ja jotka nyt joutuivat heidän saaliikseen.