SYDÄNKESÄ
Aarni Kouta translation
PURJEHTIMASSA.
Pidä lujasti mastosta kiinni, nyt tuuli käy vastahan. Sinihäilyvän harsosi näen ja tukkasi hulmuavan!
Sun häilyvän harsosi näen ma lomassa mastojen, siniviirinä taivaan se liehuu, ja läikkänä laineiden.
Ma kymmenen vuotta sitten enskerran sen kohtasin, oli taistelut suuret, mut suurin on rakkaus kuitenkin!
Kuningattaren-kadulla silloin kesäauringon paahteessa me toisemme kohtasimme katukäytävän hiekalla.
Väkijoukkohon sitten sa häivyit ohi suurien kauppojen, pian vaikeni narina kengän, ja kahina laahuksen.
Yli hattujen, päivänvarjoin siniharsosi leijaili, ja ihmisvirtahan vaipui, mi pois sen kuljetti.
Ma löysin sen kuitenkin jälleen, ja mastoni huippuhun sen nostin aina, kun aloin ma myrskyssä taistelun.
On häilyvän harsosi sini yhä vieläkin siintävin, sama ei, mut iäti sama se mulle on sittenkin.
Pidä lujasti mastosta kiinni, vaikk' kuohuja pelkää et. Me myrskyjä uhmaamme, mutta on kotona pienoiset!
LAUANTAI-ILTA.
Tuuli uinuu, peilityynnä lepää lahti, mylly nukkuu, taukoo airon tahti. Karja kulkee kohti vihannoivaa hakaa, saapuu lepopäivän rauha vakaa.
Lintuparvi painuu metsän syliin; kuuluu vetopelin ääni kyliin, tytöt kuistin, pihan puhdistavat, kukat kastellaan ja taimilavat.
Nojaa kukkapenkereitä vasten tulpaanien alla nuket lasten. Pallo ruohistohon piiloon kieri, torvi vesitynnyrihin vieri.
Vihreet luukut suljetut jo ovat, salvat ovella ja lukot kovat, sammunut on viimeinenkin valo, kohta unessa on koko talo.
Kesäöiseen hämyyn seutu hukkuu, talon vanha tuuliviiri nukkuu, mutta rannalla soi pauhu hyrskyn; maininki vain menneen viikon myrskyn.
AAMU.
Metsät ja luodot kimmeltäin hehkuvat hohteessa aamun, leyhyy läntinen maalta päin, taivas poutaa tietää.
Kahvikeittiö kuistilla hiljaa poristen kiehuu, talo vielä on unessa, herra jalkeilla yksin.
Nauttii kahvin ja polttelee nojatuolissa rouvan, paperit salkkuun lukitsee ja poistuu vallan hiljaa.
Kasvitarhaan poikkeaa, lavoja, penkkejä tutkii, oksat karsii ja puhdistaa, matoja kaalista poimii.
Lähtee vuorelle nousemaan, kuusikko pihkalle tuoksuu, tupa, valkea nurkiltaan, alhaalla laaksossa puuntaa.
Siellä rinnalla äityen lapsoset vielä uinuu, heille lentosuukkosen heittää ja metsään painuu.
Orvokin poimii ja kieloja, teiri viidassa soipi, orava keinuu oksalla, tavi parkuu suolla.
Lahtimajansa lempeän varjoon rannalle rientää. Päivä ja läikkyvät laineet! hän siell' ivalauluja laatii!
Rientää sitten kotia, lapset käy suudeltaviksi, iva heitä ei tarkoita, kilttejä ovat he siksi!