KOLMINAISUUDENYÖ

LAPSET LAULAVAT.

Oi terve, kiltti aurinko, pois ajoit pohjatuulen; sa koko talven nukuit jo, taas näytät hymyhuulen. Maa lämmitä, niin kasvaa se ja antaa täydet aumat; luo lämpös lahtiin, laineille, miss' uivat lapsilaumat. Oi terve, kiltti aurinko, valaise vettä, maata; nyt helkkyy laulut, viulut jo, nyt tanssimast' ei laata.

CHRYSAETOS.

Mitä parvi kärtyisten varisten syyskankaalla odottaa? Puut tuulessa paljaiksi karisten ne kohta vieraiksi saa. Mitä parvi ärtyisten varisten nyt liitelee väijyen? Talon teurastusmies palan heitti kenties? Haaska jäänytkö on pajupensastohon, tahi tanssitko lie varisten?

Mitä parvi ärtyisten varisten pihamaallani odottaa? Ne oksilla kiikkuvat, tuulessa liikkuvat; yöpuulla ne vaakkuvat, aamulla raakkuvat päin päivää valkenevaa.

Mitä mustat koirat etsien nyt ulvovat naapurissa? Ne laukkaavat halki metsien; ne lienevät vartioina. Mitä mustat koirat laulavat? Ne laulaako kuolemaa? Ne piirissä pyörii, ja vinkuu ja hyörii, kurottaen kaulaa ne ulvoo ja laulaa… Kuonot kuumina vainuu… Nyt ulvonta murinaksi painuu, huhun huuhkat kun alottaa.

Mitä huutavat huuhkajat piirissä nyt latojen harjalla, yön viima kun tuuliviirissä kadon laulavi laulua? Mitä viiri ruostunut laulaa sydänyön surusoitto kun soi? Laulu kuolonko lie? Eessä Tuonenko tie? Murhe mittaamaton? Enne kuolon se on. Yössä vainajat vaikeroi!

Mitä miehet kumarat kulkevat lumikentällä? Permeillään jäniksiltä ne tien kai sulkevat nyt ollessa suojan sään. Ne hakoja viskovat, seipäitä kiskovat, viittoja tuovat; tien auki ne luovat jalaksen juosta, tohtiiko tuosta kulkea ylitse järvien jään?

Mitä miehet kumarat pimeellä edustalla käy kartanon? Talonportin iskulla kimeellä lyö tuuli nyt lukkohon. Hakoja kuusien heittävät hankehen; hiutaleet heijaa, kylminä leijaa jäljet peittäen; hautaan heittäen kaiken, ah kaiken pois! Lumi on kirpeetä niinkuin suolaa se ois! Rekiä saapuu, hoilaa ja laulaa ajurit, lankee äänetön yö. Miehet ne kantaa, miehet ne naulaa… Loppu nyt lyö! Loppu nyt lyö!

Kirkaisu kaikui…

Kirkaisu kaikui silloin portaissa, kumisten pihain poikki kujiin ehti, kätensä risti ohikulkija vavisten paikoillaan kuin haavanlehti. Ylhäällä ikkunassa talon aution, puut paljaat allaan, kantain kynttilätä mies tuijottavi yöhön kolkkohon, ikäänkuin valaista hän aikois tätä; kuin mieletön hän pedon lailla karjuvi, min ahdas häkki veriin raateli: Chrysaetos kuollut on! Ja huuto kiirii vaikertaen kankaan yli, kunnes se kuollen häipyy pohjoiseen, mut huutoon vastaa metsän herkkä syli, nyyhkyttäen, mut lyhyeen: Chrysaetos kuollut on!

Huoneissa tyhjissä hän harhaa yksin, sytyttää lamput, kruunut kaikki palamaan… Seinältä salin kylmin silmäyksin tuijottaa kuva häneen puitteistaan… Huoneista kaikista hän hakee, riehuu, hän turhaan etsii ikimennyttä, vimmasta mielipuolen veri kiehuu; ei muista hän, mit' aikoi etsiä…

Hän laatikot ja kaapit penkoo, vääntää… Hän keittiöön käy halki käytävän, ja penkit, pöydät kaikki nurin kääntää… Eteiseen viimein joutuu hän.

On pikku vaippa jäänyt sinne naulaan, kulunut turkis paikan osoittaa, mi hyväellen sattui poskeen, kaulaan… Nyt palaa muisti, silmä leimuaa!…

Ulos yöhön…

Ulos yöhön ja tuiskuun syöksyen hän juoksee ja hakee, yli ojien hyppää ja aitojen, siks kunnes on eessänsä kangas lakee!

Hae! Tuollako jäljet on? Hän on suunniltaan, jalat kivihin tarttuu ja viidakkohon, lumi-usva on seinänä vastassaan… Kuin silmitön syöksyy hän tuulta päin, pyry kelmeät posket peittää jäin, vaikk' kiivaasti valtimot lyö! Käy, taikka sun yltää yö, sua kenkään ei nää, rukoustas ei kuule, kun hankehen saat hautasi valkoisen! Sa pelkäätkö jo? On taivas synkkä kuin kalmisto, kivi haudan, min kirjoitusta ei näy. Yhä yö hämärtäy. Luja ole, tai kuoloon käy!

Hän joutunut on kukkuloille liki merta, miss' solkikoivut kohoo korkeat… Nyt herää muistot, sydän vuotaa verta… Tääll' usein rinnakkain he kulkivat…

Puolessa pohjan — silmään voiko luottaa? talonsa tyhjä, harmaa kohoaa, kuin juna, joka asemalla uottaa, sen ikkunoiden rivi kimaltaa!

Ja hän huutaa:

Jo lähtöönkö soi, häämatkalle, oi? Ma morsiamen näin harsoisen, kevätmorsiamein vihervaipassaan, ah, valkoisein, sulotuoksuvan haan olet tuomipuu, kun saapuu kukkien kuu! Elin paahteessa auringon silloin kun Chrysaetos oli mun!

Ja hän laulaa:

Kesäpäivä, lämmin syli sini-aallon, vehreen maan, köynnös tupaa kiertää, yli pöytämme luo varjoaan.

Sylitysten uimme meren keinuvia aaltoja, vesi viilee lieskat veren sammuttavi rinnasta.

Nousit, kauneutesi maahan taivutti mun jalkoihis, kerskailla tän verran saahan — ei sua näe Nemesis!

Chrysaetos!…

Chrysaetos, kultakotka, ah minut säde silmies auringon vangitsi… Yli pilvien nousimme, sieltä sinut alas maahan lauluni houkutti… Sulan tempasin siivestä loistavasta, kultamusteella kirjoitin laulut — noussehet Gehennasta, autuudeksi mi muuttuikin!

Kesä-ilta…

Kesä-ilta tyyni, lauha, vehreydestä pyökkien, mieliss' aurinkoinen rauha… kotiin, varjoon köynnösten…

Syksy, lakkaa laulamasta linnut, metsä vaikenee, kypsä kun on kukka, vasta lehdet sitten varisee!

* * *

Lumikukka lähtehellä, käärme alla lehmuksen, arvoitus on keijukaisen! Se on myöskin sun ja mun!

Ohi muistot kun kiitää…

Ohi muistot kun kiitävät ryöpyten, etemmäksi hän kulkee tuiskusäässä meren rannalle viimein joutuen, miss' auran jäljet näkyvät jäässä — Tie suora kuin viiva, min päätä ei näy, on ulapan halki viitoitettu; tien ylitse musta railo käy… Sen reunalle jää mies masennettu. Pimeästä kuuluu silloin loiskina, jyskinä, huohotus, puuskutus, ryskinä, ja sitten kauhun huuto loputon.

Pimeästä syöksyy esiin musta peto halki jään, nostaa kuohut kylmiin vesiin, viitat tappelevat keskenään. Jää murtuen väistyy tieltä, soi sirpaleet helkkyen kuin tuhannen luutunkieltä soi myrskyssä katketen. Ohi niinkuin haavoitettu valas käy laiva ja savua puuskuttaa, kaikk' aaltojen helmaan syöksyy alas, vesi valkeena aaveena vaahtoaa.

Kun aurinko noussut on….

Kun aurinko noussut on yli jään, niin miehet kumarat entävät meren rannalle tähyämään; ja varikset sinne lentävät, miss' saaliit on maukkahat. Jään reunalla koirat etsien nyt ulvoo kuin helmassa metsien, he totta ennustivat!

NÄIN UNTA.

Näin unta, että olin rampa ja istuin huoneessani omassa… Ma lampun punaisessa valossa näin ihmisparven, tutun piirteiltänsä. Ma lamppuun tuijotin, mut silmä vasen pianiinon luona näki soittajan; hän soitti, mutta säveltä en kuullut, vain kuuntelijain kasvonpiirteistä ma saatoin nähdä, kuinka vaihteli sävelten soinnut tummat, räikeät, mut ainoastaan soittoniekan selän ja hänen päänsä varjon liikkuvan näin nuoteilla ma hänen edessään. Mun huomioni kiintyi nuotteihin: etäällä niiden mustat ristit, kaaret muuttuivat kiemurrellen piirteiksi, joit' eroittaa ei voinut vieraistani. Ja hänen soittaessaan yhä kertyi vain ihmisiä täyttäen huoneeni sohvat, pöydät, hyllyt.

Käy huone helteiseksi; ovi aukee eteiseen, se on pimeä; viel' aukee ovi ulkoeteiseenkin; näin kaasuliekin himmeän, mi heitti hohteen shakkilaudan tavoin tehdylle ruutupermannolle. Ja taempana kiemurteli portaat mahonkikaidepuineen ohitse taustan kaidan porrasikkunan. Portailla seisoi nainen solakka peitossa mustan harson, liikkumaton ja kumara kuin suru vallannut ois hänet taikka syvin epätoivo…

Mun uutta uteleva silmäni luo katseen porrasikkunasta ulos… On piha pimeä, mut vastapäätä ma näen huoneuston valaistun… Damastiuutimia, loistoesineitä, ja ruokasali pöydin katetuin, vain kahdelle, mut hopeata on astiat ja kultaa pienemmät; Japanin-maljakoissa nuokkui syreeneitä tarjoilupöytä oli kukkurallaan puutarhan, meren, metsän tuotteita, mut yhtään ihmistä ei näkynyt. Langaksi punoutui katseeni, se lanka veti minut perässään, mun koko olentoni, itseni, ja tuossa tuokiossa olin siellä! Ovelle ruokasalin sokaistuna, mut arkana kuin murtovaras, jäin. Ma katsoin rääsyjäni kurjia, ja asuani sekä — sauvojani… Ma olin niinkuin vioitettu varis, min jalat roikkuu alla lentimen. Ma häpeästä itkin… Salin ovi samassa aukeni ja nainen astui sieltä; se sama, joka seisoi portailla… Hän morsian nyt oli, säteili nuoruutta, kauneutta, hyvyyttä. Hän antoi kätensä ja katse haastoi: nyt olet mun ja minä sun. Ma polvistuin ja tunsin tuokiossa, kuink' olin kurja, perinpohjin kurja, en naisen rakkauden arvoinen. Hän hymyili ja käski nousemaan.

Ma nousin, ajatelkaa, nuorena, ja terveenä, en enää rampana! Sa ootko koskaan onnest' itkenyt, kun sielu paisuu, suurentuu, ja tulvii kiitollisuustunnetta, mi kantaa kauas, tähtitarhain taa, ja kauemmaks, ei rajaa ole sillä? No niin, ma istuin vieress' armaani. Kaikk' oli mieliksein, me synnytimme, lausuimme aatteita ja sanoja, ma olin säkenöivän sukkela, me joskus aatteen lentoon kohosimme, taas sukelsimme syiden syvyyksiin; maailma, luonto, oudot onnenvaiheet selkeitä olivat kuin kirja avoin… Kaks sielua siin' yhdeks vihkiytyi…

Ma mainitsin, ett' oli moitteeton armaani käytös sekä ulkoasu. Näin jotain mautonta kaikess' sentään, mi koko ajan mua kiusasi. Punainen nauha hänen olkapäätään koristi, harmillinen nauhanpätkä. Ma väkivalloin itseäni hillitsin, mut puhellessa äkkipikaa tartuin ma vastoin tahtoain ja harkinnatta punaiseen nauhaan, ilman ilkeyttä… Mut silloin, yhdell' erää, muuttui armaani, kun alta naamion hän kasvot paljasti ne julmat oli kuin Medusan, joissa jokainen piirre muuttui käärmeeksi, ja käheällä äänellä hän huusi: — "Vai niin, sa olet turhantarkkailija, mi arvostelet, etkä ihaile?" — "En, mutta täydelliseks sinut tahdon, jos tahran näen, niin sen pyyhin pois." — "Sa tahranpuhdistaja, tiehes suori, jos mieleises en ole, muita saan!" — "Sen kyllä uskon, katu avoin on! Saat sieltä monta muuta, mua et…" Nyt alkoi sanasota loppumaton, ei toinen toisen mieltä tajua; ja siitä hirvittävä riita syntyy, päämaaliton, mi taisteluksi muuttuu… Me päivät, viikkokaudet riitelimme, ja vuodet vaihtui, sammui kynttilät, aurinko yleni ja sekunnissa kuunvaihteet toinen toistaan seurasi… Havahduin toisinaan, mut nukuin taas, ja uni sekä riita alkoi jälleen. Lopulta tappelimme, sitten itkimme niin katkerasti suurta häpeäämme… Lepyimme, suutelimme, vannoimme valoja lemmen, taistelimme taas… Ma silloin ääneen huusin: "milloin loppuu, milloinka loppuu tämä helvetti?" Ei loppunut se, mutta joka yö uudistuu uni, toinen elämäni!