ERI ASEIN

Don Almagro de Vicuña pöydänkattajana hovin elää, jalo suvultaan,

veri vanha Kastilian, maidon-valju, hidas, heikko virtaa hänen suonissaan.

Ihomaali, rautarohto ulkoa ja sisältäkin punaa veren ylhäisen.

Käyttele ei miekkaa käsi, hyväeli naista liiaks, suukkoset vei miehuuden.

Kohtaa yössä maurilaisen, orjan, vedenkantomiehen, synkkää vihaa hautovan.

Aavikon ol' vapaa poika muinen, raivas maan ja palkaks sai vain haudan harmajan.

"Seis Hidalgo! Miekka esiin! Taistoon, herra, teill' on säilä, tikari on mulla vain,

vaikka kerran vertaisina tasangoilla näillä seistiin vapahina vastakkain!"

Mutta punamaalin alla kelmenevi jalo herra, herpoo käsi ponneton.

"Henkes kurjan säästän, orja; taisto, jot' ei tasaväin käydä, kunniaton on."

"Teidän isänne, Hidalgo, meidän kirkkaat miekat mursi, käsistämme aseet vei.

Pirstaleet vain kokosimme, hioimme ne hampain, siksi pitkä orjan miekka ei!

Tikarikin lienee säilä, suvultansa yhtä ylväs kuin on sinun miekkasi.

Se on tyrannien surma, siihen sortui Caesar, konsa maailmaa hän uhmaili!"

Mutta jalo herra selän kääntänyt on orjallensa ylpeästi poistuen.

Vaippa kasvoilla hän kulkee, likaisinta rantakujaa ylvähästi astellen.

Siellä silkkinaamiossa Josephia etsii, joka myrkynsekoittaja on.

— "Djeddur, maurilainen orja!" — "Hyvä, herra! Tunnen miehen!" — "Mitä maksaa?" — "Kolikon!"