MYRSKYJÄ

MAANPAKO.

(1876).

I

Ajuri, aja, ma jotta joutuisin veljelliseen pääkaupunkiin, jossa merkillinen läsnäoloni kunnioittaisi Norjan uskollista kansaa. Ajoneuvoissa kolisevissa, hurraahuutojen vaietessa, liittolippujen levätessä, annan gudbrandsdalilaisen yksivaljakon itseäin vetää Kaarle Juhanan katua ylös. Rinteellä linnanmäen minut veljeskuningas vastaanottaa kädessä hattu, mut virkakunnitta, sotilaitta ja poliiseitta, selässä polvia notkistavaisen, perustuslaillisen oikeistolaisen hevosen, mi kumartaa mulle vasemmistolaiselle! Imarreltuna, liikutettuna vastaanotosta loistavasta käsken ajurin ajaa jotakin syrjäkatua pitkin toisen luokan majataloon, johon matkalaukkuni mitättömän sekä tunteeni kätkeä saisin.

* * *

Frognersseternin näkötornista katselen sinua, uljas Norja. Ma näen tunturisi kuin äreät metsäsian selät, missä kuusikko harjasten lailla nousee vuossataisvääryyttä vastaan ja valtiomuotoa puolittaista, vastaan perhesovinnaisuutta, perinnäisluulojen valtaa vastaan. Ja vuorenrotkossa, rannalla vuonon näen uskollisien norjalaisten poliisikonttorin, kirkon ja valtion varastoaitat, puhdasoppisen Kristianian. Ma pimeän Aulasi näen, virkamiessynnytyslaitoksen latinan myrkyttämine seinämaalauksineen, missä pitkäkorvaiset Marcellusnaamat lukevat lakia, laativat yleisillä varoilla kunnianloukkausjuttuja. Ma matkahallitsijan, kuninkaallisen matkahallituksen hotellin näen, ja mun terävä silmäni löytää myös sinut, sa hullunkurinen huvimajalinna Oscarshall, jonne vapaa kuningas vapaan kansan on sulkeutunut Jumalan vapaassa luonnossa. Ja ma näen sun harmajat seinäs, Suurkäräjätalo, asioita miss' suuria pohditaan, raskaana niinkuin Dovrekirkko, jossa luonnonäänet vielä puhuvat outoa kieltä kultuurin kastraateille, jotk' eivät äidinkieltänsä taida. Ma näen myös sinut, Akershusin linna, jossa Kruppin tykit puoltavat kuningasvaltaa sun vapauttas vastaan, Norja, jota itse sa puollat, sinä itse ja tunturisi! Ma kaduilla näen sun uppiniskaiset poikas, Norjan kansa, lainvääristäjäin kulkevan näen ma jalkakäytävillä sinun, isännän, polkiessa vain mukulakiviä liassa kadun. Mut en näe suuria miehiäsi, maanpakolaisia, jotka niin suuria ovat, ne että meillekin riittäis ruotsalaisille suunnattomille! Mut heidän äänensä kuulen, kuten nuoruudessa sen ennen kuulin, ja kun he huutavat mannermaalta, niin pimenee vuono, ja Gaustatunturi säihkyy ja kaikuen vastaa. Sa peitä pääsi, pronssikuningas vanha, päälakeesi rakehet lyövät, sa hevosen laukata anna, lumivyöry on läsnä, mi pakoon sun ajaa. lakeijat kirkukoot silloin latinankielistä veto'ansa, talonpoikien huutoon se hukkuu, kun he huutavat: "Herra hallitkohon!"

II

Idän aurinko loistaa valkeihin kallioihin, ja etelästä ma äänen kuulin, mi haastoi ja lausui: Kirottu! Kirottu ollos, sa Englanti, niin liidun-valkea päältäpäin kuin valkeeksi sivuttu hauta, mut sisältä musta, niin nokisen musta kuin kivihiiliproomu, mi ankkuroitu on Pohjanmeren ja Atlantin väliin. Kirottu ollos, sa tukkukauppiassaari, sun vähittäismyynti-valtiotaitosi Kirottu olkoon Lord Beaconsfield, mi nimessä ihmisrakkauden hoiti välitystointaan välillä Aasian, Europan kuin oikea kauppamatkustaja! Kirottu olkoon kirkkosi pyhä, tosi-naisesi kirotut olkoot, sun sukkaa kutovat, teetä hörppivät oikeat naises! Kirotut olkoot Tauchnitz-romaanisi, lähetystalosi, pelastusarmeijasi! — Mutta ma pohjasta vastasin, lausuin. Sa nokinen, valkea Albion! Sun syntisi vaikka veriruskeat oisi kuin paahtopihvisi, vaikka sun sydämes ois musta kuin hiili, niin minä, mahtava maanpakolainen, tartun liituvarastoosi ja vedän viivan suurien velkojes yli suurella mustalla taulullas; en siksi, että mun pimittänyt ois Pale-Alesi oiva ja partaveitsesi mainiot; ma sulle anteeksi annan Itä-Intian syntisi, Afrikan rikokset ja Irlannin konnantyösi; ma sulle, Englanti, anteeksi annan, en itsesi vuoksi, vaan Teidän vuoksenne Dickens, Darwin, Spencer ja Mill!

III

Siis vihdoinkin Havre de Gracessa sinut saavutimme, sa poistuva kesä, ja mätäkuunlämpö, ensiluokan höyrylaivalla, vauhdilla kahdentoista solmun. Terve, Havre, Normandian Gosen Jumalan armosta! Terve, Ostende-osterit, ja Chablis-viini. Ja kymmenin kerroin terve teille, meloonit keltaiset, sinipunervat artisokat, rypäleet ruskeat, tulenkarvaiset tomaatti-heelmät! Terve, Café Tortoni, monopoolisikaris, terve, terve, sun kahvisi musta! Papukaijat, suukkonen teille, mesilinnut, teillekin, jotka Läns'-Intian kävijät matruusit sivistymättömät toivat Brasiliasta! Akaasiat, käteni tässä, myös teille, te plataanit leveälehdet, jotka suuria aivojani estätte päivän paahtamasta! Kas tässä jalkani, kengänkiillottajat, ja vihannes-eukot! Sylinantini sulle, oi suvi, mi pakenit häpeällisesti vanhasta Ruotsista aivankuin minä! Et sietänyt varmaan ilmanalaa, sa pohjan avioton lapsi, sa suven ja auringon poika. Mun kunnioitukseni, min velkapää säätyläismiehenä olen, mun ruotsalaisen-ryömivä kunnioituksein sun keltaista moskaasi kohtaan, kunnianarvoisa Seine, katuojista, laskutorvista juosseen kirjeenvaihtajain ihannoiman, naisnäyttelijöitä palvelevaisen, maanpiiriä parantavaisen Parisin; sinut nähnyt oon, Seine, miten uomassas ryömit kuin jättiläisankeriainen; pois syntisi pestäkses, Parisin kloakkisynnit maailmanmeressä! Sinut nähnyt oon, Seine! Nyt Parisin nähdä ma tahdon — ja elää!

IV

Nouse ja julista! Sukulaisille, vihollisille, maanpiirille kadehtivalle, mun silmäni että on sulosi nähnyt, hapankaalille, kinkulle haiseva, vaunuja vilisevä, kylteistä kiiltävä, lokakuun-likainen Parisi! Olen viimeistellyt sivistykseni huolestetun, näet öljytaulusi nähnyt olen, Louvre! Ja Milon Venuksen eessä oon ollut selälleni lentää! Pelastettu on kunniani, näet kuivaa mulla on ollut Théâtre Français'ssa, ma yhteiskunnalle sivistyneelle voin antaa hansikaskäteni, sillä Helenana kauniina nähnyt olen Madame Judic'in! Mun hyveeni kiistanalainen on eittämätön, kun tanssinut Bal Bullier'ssä oon ylioppilasmetresseiden kanssa, ja nähnyt heidän sukkanauhansa pyörteessä silkkikaulaliinain ja Talmiketjuin. Nyt arvoni oppineena on varma, kun puoli tuntia kysellyt olen Bibliothèque S:te Geneviève'ssä Gothan Missalea olematonta. Tasavalta-intoa elvyttänyt on minussa rauniot Tuileriain. Mutta mun kirottu vanha syämein on yhtä sivistymätön, yhtä oppimaton ja paatuneen kurja kuin ennen. Sa vanha, kelvoton sydän. Savustettavaksi oon kuitenkin vienyt St. Germain L'Auxerrois'han sinut, sua Marly-le-Roi'ssa oon tuulettanut Montmartressa saanut oot hyvää viiniä, huonoja naisia, kävelyttänyt oon sua Champs-Elysées'ssa, Palais-Royal'issa syönyt oot hyvin! Mitä tahdot sa vielä, ajanriennoille vieras, vanhanaikainen, tasalle ajan pyrkivä sydämen-kurjuus! Mitä tahdot sa vielä? Ahaa, sydän vilpillinen, sa kaipaat ja taistelet. Sa kaipaat tuota rumaa maata, jolla on kauniit silmät, jokapäiväistä hävyttömyyttä sa kaipaat, joka lauantaista tuhmuutta, sa kaipaat kaukaista viinamaata, ylvästä olut- ja viinamaata, sen Europan kuuluja kaakeliuuneja. Sa huokaat vapautusta punaviinistä väärennetystä, kukkakaalista pahentuneesta ja kastanjoista poltetuista. Tunnusta, sydän! Tasavaltaa et rakasta vanhoillista, sa kaipaat Kaarle kahdettatoista! Ma kuulen, sydän, kuinka sun lämsäsi lyövät, paukkuvat ovien lailla. Ja ma kuulen, sydän, vinkunaa, paukutusta, kuten piironginlaatikot vinkuu, ja pakkalaatikot paukkuu, kun matkalle aiotaan. Tunnusta, sydän: Sa olet jo matkatavarat koonnut ja piletin ostanut ehkä! Ma tiedän, että sen tehnyt oot, sydän! Näepäs! Näepäs!

AURINGONLASKU MERELLÄ.

Ma kaapelikatissa makaan "Viis sinistä veikkoa" hampaissani — en aattele mitään.

Meri vihreä on, niin tumman absinttivihreä; se on kirpeä kuin klorimagnesium ja suolainen kuin klorinatrium; se on siveä kuin jodikalium; ja unhoa, uuhetta suurista synneistä, suurista murheista meri yksin antaa ja absintti!

Oi vihreä absinttimeri, oi äänetön absintti-unho, mun aistini turruta, minut unehen uuvuta kuin kerran ennen ma nukuin lukiessani kirjoitusta Revue des deux Mondes'in!

Ruotsi savuna lepää, Maduro-Havana-sikarin savuna, ja aurinko yllä paistaa kuin puoleksi sammunut sikarinpätkä, ja taivaanrantoja saartaa punakellervät kalliot kuin bengaalitulet valaisten kurjuutta.