MATKAMUISTELMIA.

[Tämän Kalevalan kokoonpanoon nähden epäilemättä tärkeimmän runonkeruumatkan L. alkoi 9 p:nä ja lopetti 28 p:nä syyskuuta kulkien Kajaanista ensin tavallista vesitietä Suomussalmen kirkolle ja sieltä Vuokin, Hyryn ja Viiangin kautta Kivijärveen, ensimäiseen rajantakaiseen karjalaiseen kylään. Käytyänsä Vuonnisessa ja Vuokkiniemessä L. palasi Tsenaniemen, Kivijärven, Akonlahden ja Kuhmon kautta kotiin. — Tähän suomennetut "matkamuistelmansa" L. on marrask. 18 p:nä samana syksynä lähettänyt ystävänsä, silloisen dosentti Runebergin lehteen "Helsingfors Morgonbladiin", jossa ne julkaistiin seuraavana vuonna, n:oissa 54, 56-60. Suomennosta on paikoin täydennetty L:n käsikirjoituksesta, joka on, kuten eräät samaa matkaa koskevat L:n kirjekonseptitkin, jotka tässä julkaistaan suomennettuina, Suom. Kirjall. Seuran arkistossa.]

Toivoen että sinua ja kenties osaa "Morgonblad'in" lukijoista huvittaisi saada tietoja tästä Suomen rajaseudusta, lähetän sinulle nämä matkamuistelmat, jotka syntyivät viime syyskuulla laajan tarkastusmatkan kuluessa, jonka silloin tein tässä läänissä.

Kruununvouti Vickmannin seurassa läksin illalla 9 p:nä syyskuuta Paltamosta ensin poikki Oulujärven [koillis]osan Kiehimänsuun kestikievariin, jossa olimme yötä. Huomenis jatkettiin matkaa koskia ylös Ristijärvelle ja seuraavina päivinä Hyrynsalmen ja Kiannan seurakuntiin. Koko tämä matka kuljetaan veneellä, mutta se käy useiden suurten ja pienten koskien vuoksi hankalahkoksi ja pitkälliseksi. Yleensä tähän vuodenaikaan ei voi kulkea enempää päivässä kuin 3-4 peninkulmaa, ja silloinkin täytyy varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan olla liikkeellä. Jätän tahallani mainitsematta näiden koskien nimet, sillä luullakseni ei ketään erityisesti huvittaisi kuulla lueteltavan muutamia tusinoita nimiä. Monet niistä ovat sekä vuolaat että pitkät, toiset taas heikommat ja lyhyemmät. Joka vuosi tapahtuu vahinkoja tervaveneille, jotka laskevat niitä alas, eikä tämä ole kummallista, jos ottaa huomioon, että useimmissa näistä koskista on vaan yksi ainoa kaita ura venettä varten. Tämäkin ura on monessa kohdin niin mutkainen, että perämiehen sangen usein täytyy kääntää vene kohtisuoraan sitä suuntaa vastaan, johon se juuri on kulkenut, jos mielii estää venettä särkymästä kiviin. Niillä koskilla, joita pidetään vaarallisimpina, on omat laskumiehensä, jotka asuvat niiden varsilla ja ovat velvolliset määrätystä maksusta ohjaamaan veneen koskesta alas sekä vahingon sattuessa antamaan siitä korvauksen. Tällaisen perämiehen kasvojen ilmeestä huomaa selvästi miten tärkeä yritys on, kun hän siinä nojaa melaansa, joka vahvalla koivuvaulalla varta vasten on kiinnitetty peräkeulaan. Niiden paikkojen varalle, joissa tavallista voimakkaampi ja nopeampi käännös on tehtävä, hän jo kosken niskalta ottaa veneeseen apumiehen, jonka tehtävä on koko ruumiinsa painolla käännöksessä painaa perämelaa. Ihmisen silmät ja korvat eivät koskaan tarkkaavammin voi kiintyä tarkattavaansa kuin näiden laskuperämiesten huomio on kiintyneenä koskeen sitä alas laskettaessa. Useinkaan ei ole varaa poiketa edes puolta korttelia määräsuunnasta. Monet talonpojat laskevat kuitenkin itse alas näistä koskista. On mahdotonta, että he tuntisivat niitä joka kiveä myöten, kuten varsinaiset laskumiehet. Mutta heillä on ihmeteltävän harjaantunut ja tarkka silmä jo matkan päästä havaitsemaan syvälläkin vedenpinnan alla olevia kiviä. Siinä, missä tottumaton ei näe muuta kuin vedenpinnan, joka ei ollenkaan näy eroavan tavallisesta virrasta, he voivat jo melkoisen matkan päästä sanoa kiven olevan, jopa osapuilleen kuinka syvällä vedenpinnan alla se on. Sellaisissakin koskissa, joita eivät koskaan ennen ole laskeneet, he suoriutuvat tämän taidon avulla tehtävästään, elleivät ne ole kovin vaikeakulkuiset. Kuitenkaan ei joka mies kykene tätä taitavuutta saavuttamaan. Useimpien täytyy vuodet läpeensä käyttää erityistä perämiestä, rohkenematta koskaan omin päin lähteä matkaan. Toiset, jotka uskaltavat sen tehdä, saavat joskus kalliisti maksaa huimapäisyytensä. Juuri kulkiessamme virtaa ylöspäin kohtasimme Iikosken alapuolella Ristijärven kirkon kohdalla tervaveneen, joka vähää ennen koskea laskiessaan oli särkynyt kiveen. Tervatynnyrit uiskentelivat jo matkan päässä vastaamme virran mukana; niiden keveys näet kaikeksi onneksi estää niitä uppoamasta. Venäjän puolella sijaitsevan Vuokkiniemen pitäjän suomalaiset ottavat harvoin laskumiestä mukaansa, ja kuitenkin heitä, etenkin syksyisin, sadoittain kulkee lastatuin venein näitä koskia alas. Muistin helpoittamiseksi he ovat koettaneet tavallisten runosäkeiden muodossa mainita kunkin kosken laadun. Hyrynsalmen kirkon kohdalla olevasta Siitti-koskesta sanotaan: Siitti on niskalta siliä, vaan on alla ampiaiset, (kiviä verrataan ampiaisiin). Muutamista muista koskista sanotaan: Auta Jumala Junkkosessa, katso Kalliokosessa, itse lasen Leppikosen. — Kerrotaan kuitenkin, että Jumalan apu Leppikoskessakin joskus on ollut tarpeen.

Kun hyvin ja onnellisesti on päästy alas koskesta, niin on tavallista, että otetaan ryyppy. Muutamilla koskilla on niin suuri maine, että ne vaativat useamman ryypyn, ja etenkin sanotaan osoitettavan tätä kunniaa ensimäiselle koskelle, josta matkan kuluessa lasketaan. Sillä luullaan, että sille kunniaa osoittamalla kunnioitetaan kaikkia seuraavia koskia, joita sen varsin hyvin saattaakin sanoa edustavan, koska se on sekä ensimäinen että ylin niistä kaikista. Tapahtuipa joku aika sitten, että sangen arvossa pidetty ja toimekas talonpoika oli kosken kunniaksi ottanut niin monta ryyppyä, että hänen jalkansa kieltäytyivät muuta ruumista kannattamasta. Pahaksi onneksi seurakunnan pappi sattui tulemaan paikalle, ja talonpoika piti velvollisuutenaan vanhan tavan mukaan tervehtiä häntä kädenlyönnillä. Saatuansa tovereiltaan tiedon papin tulosta hän sanoi heille, varsin paljoa tilastaan välittämättä: "No, veljet ja toverit, nostakaa nyt minut pystyyn ja tukekaa minua, että minäkin voin antaa kättä maisterille." Kaksi kumppaneista tarttui nyt mieheen käsiksi kummaltakin puolelta ja piti häntä pystyssä niin kauan, että hän sai kunnianosoituksensa papille suoritetuksi.

Matkustettuani syyskuun 14 päivään saakka yllämainitun matkakumppanini seurassa, erosin hänestä Kiannan kirkolla, joka oli noin 12 peninkulman päässä pohjoiseen Kajaanista. Pappien mukana, joiden seuraavana päivänä oli määrä pitää kinkereitä (saatavien kantoa ja lukusia) Vuohissa, läksin tähän kylään. Tämä on lähes kolmen peninkulman päässä Kiannan kirkolta, ja tämä matka suoritettiin vesitse. Sunnuntai, syyskuun 14 päivä, vietettiin täällä. Papit kuulustelivat rahvaalta sen tietoja kristinopista, minä taas lausuin suomalaisia sananlaskuja muutamille toisessa tuvassa oleville talonpojille, ja panin kirjaan runoja, joita muutamat heistä osasivat. Kinkeripaikkaan näet kokoontuu läheisistä kylistä henkilöitä, joilla ei ole mitään papin kanssa tekemistä. Sellaista väkeä kuului minun seurakuntaani.

Vaikeaa on sanoa, kuinka suureksi täydellinen suomalaisten sananlaskujen kokoelma paisuisi; mutta että siitä tulisi aika suuri, saatan päättää siitä, että joka paikassa, missä kansaa on ollut koolla ja missä olen lukenut ääneen ennen kokoamani sananlaskut, olen aina runsaasti saanut kirjoittaa muistiin uusia. Ei tarvitse lukea niitä useampia kuin kolme tai neljä, jolloin suuremmassa kansanjoukossa aina on joku, joka muistaa uuden sananlaskun ja kysyy, onko se jo ennestään kirjassa. Usein kuulee eri tahoilta niin monta, ettei mitenkään ehdi panna niitä kirjaan, ennenkuin muutamat ovat unhottuneet. Sama on arvoitusten laita, joiden luku niinikään näyttää nousevan äärettömiin ja jotka, samoin kuin sananlaskut, eri paikkakunnilla ovat hyvin erilaiset. Useimmat sekä arvoitukset että sananlaskut ovat laaditut tavalliseen runomuotoon, jälkimäisistä kuitenkin useat ovat suorasanaisia, jopa muutamat arvoituksetkin. Niiden kieli on omituisen lyhyen säntillistä ja niissä ilmenevä esitystapa ei siedä muutosta. Usea on finiittiverbiä vailla, ja jos se lisätään, koko kieli usein menettää luontevuutensa. Mainitsenpa tästä muutamia esimerkkejä: pitkä yö kylässä; kyllä vanhalla vikoja; äitin tavat tyttärellä; laps' on lapsi kuninkaanki; leikki siansa, koira kotonsa; opiksi koiralle kylmä sauna; kyllä laiskalla pyhiä; ei sodat sanomitta, pahat matkat mainioitta; ei savua, jos ei tulta; ei saunasta kastumatta; ei päältä tähteitä; köyhä sahdin sammakolta, oravalta orja olven; ei niin hyvä, ettei parempata, y.m. — Jos ryhtyy parantelemaan näitä sananlaskuja, lisäämällä finiitti-verbin, kuten esim.: pitkä yö kylässä on, kyllä vanhalla vikoja on, ei siitä savu nouse, joss' ei tulta ole, köyhä saa sammakolta sahtia, oravalta olutta, ei saunasta kastumatta päästä, ei saa päältä tähteitä tehdä, j.n.e., niin ei itse teossa ole parannellut, vaan huonontanut niitä.

Jokaisella kansalla on sananlaskunsa, ja niitä on pitäminen mittakaavana, jonka mukaan kansa arvostelee elämän yleisiä olosuhteita. Suomalaisella rahvaalla ei ainoastaan ole hyvin paljo, vaan myöskin oivallisia sananlaskuja, joita alati sovitetaan puheeseen ja jotka sangen usein osottavat ajattelevaa mieltä. Mainitsisin tässä useita, joita ei liene ennen painettu. Mutta peläten, etteivät ne kaikkia voisi yhtä suuresti miellyttää, mainitsen ainoastaan muutamia. Köyhä mies lohduttaa itseään onnettomuuden kohdattua sanomalla: en minä korkialta kaadu, luudan päältä lattialle. Kuviteltakoon tuollaista kovaosaista makaavana lattialla luuta päänaluksena, ja totisesti täytyy myöntää, ettei putous siitä ole niskaa taittava. Kun soimataan itseä tai toisia siitä, että liiaksi turvaudutaan muiden apuun, sanotaan: silloin on mieli melkiässä, kun on toisen miehen päässä, väki väljässä tilassa, kun on toisen hartioissa. Jotenkin samassa merkityksessä sanotaan: silloin toimi toisialla, kun on toisessa talossa. — Äiä on työtä orjuudessa, isännyydessä enempi; samoin: jolla on kello kaulassa, sen on pää painossa — näitä kahta sananlaskua mainitaan usein, kun on kysymys korkeampien säätyjen eduista. Vaikka rahvas joskus köyhyydessään pitää lapsia taivaan rangaistuksena, se kuitenkin usein osaa panna niihin arvoa, ja moni lapseton valittaa katkerasti, sanoen: yksin pojiton pinolla, tyttäretön huhmarella. — Vaski kulta vaivasella, tina köyhällä hopia, näin sanotaan, kun tahdotaan huomauttaa, ettei köyhällä saa olla ylenmääräisiä mielihaluja. — Suopi miehen vertaseksi, poikansa paremmaksiki. — Yleishyödyllisesti sanotaan: soisin Suomeni hyväksi, kartanoni kaunihiksi, komehimmaksi kotoni. Seuraava sananlasku ilmaisee sitä sääliä, jota on osotettava köyhälle: sikai neuo poikoansa, aidan viertä astuessa, ellös mene poikaseni köyhän miehen kynnökselle, elä vaivasen vaolle. Sananlasku: päätä juttu vaatii, ei pitkää partaa palauttaa mieleen parrattoman lähettilään vastauksen paaville. Kun kaksi henkilöä elää epäsovussa ja kun tahdotaan lykätä toisen niskoille koko eripuraisuuden syy, sanotaan: ei yksi kivi jauha. — On sitä naidessa eloa, humalassa rikkautta, on sananlasku, joka lausuttuna sopivassa tilaisuudessa on tukkinut suun monelta kosijalta sekä henkilöltä, joka juovuspäissään on kerskannut rikkaudestaan. Lörpöttelevälle kerskaajalle, turhantuumittelijalle muuten sanotaan: ei saa siltoa sanoista, puita siihen tarvitahan. Ihmisten keskinäisestä avuntarpeesta sanotaan: ei niin köyhää, jok' ei toista auta, ei niin rikasta jottei apua tarvitse. Liiallista kiitosta tai moitetta keskeytetään usein sananlaskulla: ei kenkään niin hyvä, kun kiitetään, eikä niin paha, kun pannaan.

Ja nyt kirjoittaessani tätä, muuan mies tuli sisään ja sanoi: Ainaphan teiltäkin riittää tuota kirjoittamista. Kun olin vastannut kirjoittavani heidän omia sananlaskujaan, hän virkkoi: Niinpä saattanee ollaki, sillä sanotaanki noista viisas virren laulo, tuhman tyhjistä puheista, mielettömän lausunnoista.

Rahvaan joukossa on monella toinen puoli puhetta sananlaskuja. Heidän itsensä ei tarvitse lisätä juuri muuta kuin: niin sanotaanki, tai jotakin senkaltaista, ilmaistakseen, että sananlasku on puhkeamaisillaan ilmoille. Kun kaksi sellaista sananlasku-mestaria tapaa toisensa, he saattavat ruveta varsin kohteliaasti kiistelemään sananlaskuilla, tai he sovittavat muuten puheensa sananlaskujen muotoon. Jos esimerkiksi joku seppä kerskaten itseensä sovelluttaisi vanhan sananlaskun: seppä syöpi selvän leivän, takoja palan paraimman, niin hänen vaimonsa saattaa, jos keskenään kinailevat, virkkaa: seppä syöpi selvän leivän, selvemmän sepän emäntä, tai joku muu hänen vastustajistaan sanoo: seppä syöpi sammakonki, kun ei saa sianlihoa. Tällaiset tilapäiset sananlaskut tekaistaan ja unhotetaan yhtä pian; ainoastaan silloin, kun niissä piilee oiva sukkeluus tai totuus, toiset niitä toistavat, ja vähitellen ne liittyvät yleiseen sananlaskujen joukkoon.

Sunnuntai-iltana läksin Vuokista muutamien talonpoikien veneessä, jotka lähinnä Venäjän rajaa olevista taloista, noin 4 peninkulman päästä, olivat tulleet kinkeri-paikalle. Muuan mies nimeltä Kinnunen, joka jo täällä oli minulle laulanut muutamia runoja, seurasi kehotuksestani minua 3/4 peninkulman matkan Kinnulanniemeen, minne yövyimme. Venematkalla kirjoitin muistiin lyijykynällä hänen runojaan ja jatkoin kirjoittamistani pärevalkean ääressä Kinnulanniemessä. Toivoin alussa ehtiväni kirjoittaa hänen etevimmät runonsa; mutta kun yötä jo oli pitkältä kulunut ja mies vakuutti, että hän yhtä mittaa saattoi laulaa koko huomisen päivän ja vielä sitä seuraavan yönkin, jos vaan silloin tällöin sai ryypyn välillä (toivomus, jota en nyt viinan puutteessa voinut hänen mieliksensä täyttää), niin minulta katosi halu valvoa kauemmin. Sovin kuitenkin hänen kanssaan, että palatessani matkaltani Arkangelin kuvernementista saisin tavata hänet Lentiirassa, johon ehdotukseen hän suostuikin, kuitenkaan sitten pitämättä lupaustaan.

Seuraavana päivänä en voinut kirjoittaa riviäkään, sillä hän oli palkattu soutamaan papit kotia, jota hän ennenkin asioiden vuoksi innokkaasti toivoi.

Pirtti, jossa nukuin, oli tungokseen asti täynnä väkeä, joka oli tullut kinkereistä ja pannut maata permannolle. Minä paneuduin levolle eräälle penkille, missä pian vaivuin uneen. Yöllä minun tuli jano, mutta minun oli mahdoton lattialla nukkuvien ihmisten yli päästä 3 tai 4 kyynärän päähän pöydän luo, jolla tiesin olevan ison maidonharmaalla täytetyn kiulun. Siinä minun täytyi tuntea Tantaluksen tuskia, kunnes uudelleen nukuin. Seuraavana aamuna jatkoin matkaani Hyryn kylään, missä muutamissa henkilöissä oli hermostumisesta johtuvia ihottumia. Hyry on 2 1/2 peninkulman päässä Kinnulanniemeltä, ja koko tämän matkan saattaa kulkea veneellä. Vesiväylät kapenevat kuitenkin kapenemistaan kuta lähemmäksi Hyryä tulee. Monet kosket olivat niin kapeat, että vähänkin leveämpi vene tuskin olisi päässyt niistä kulkemaan. Hyrystä kuljin eteenpäin 1 1/2 peninkulmaa Viiankiin, joka on viimeinen talo Suomen puolella. Täältä jatkoin jalkamatkaani Kivijärvelle, ensimäiseen Venäjän puoliseen kylään. Tässä kylässä on viisitoista taloa, jotka on rakennettu lähelle toisiaan, kuten näillä suomalaisilla on tavallista. Näiden kahden rajakylän väli lasketaan puoleksi peninkulmaksi. Sitä taivaltaessaan täytyy kulkea Maanselän suon poikki, josta vedet virtaavat kahteen suuntaan, nimittäin Kiannan ja Hyrynsalmen kautta Oulujärveen, sekä Arkangelin-puolisiin vesistöihin. Keskellä suota näkyi uoma, jota myöten talonpojat suurella vaivalla laahaavat veneitään. Tätä suon kohtaa ei kuulu olevan enempää kuin puolen virstan pituudelta, sitten on vettä kummallakin puolen. Tämän jälkeen seuraa kaitoja, tiheiden viidakkojen ja pensaiden peittämiä ojia (nivoja), joita pitkin ei juuri ole helpompi saada venettä liikkumaan kuin itse suolla.

Kivijärvessä satuin poikkeamaan taloon, jonka ainoana asujamena tilapäisesti oli sairas emäntä. Hän poti ankaraa sydänalanvaivaa, voihki lakkaamatta, eikä kuitenkaan tahtonut päästää minua hakemaan yömajaa rauhallisemmasta paikasta. Hän kysyi, tiesinkö jotakin lääkettä hänen tautiinsa. Ilmaisematta, että olin lääkäri, annoin hänelle muutamia lääkkeitä, joita hän rohkeni nautita, ensin kysyttyään, veisivätkö ne häneltä hengen. — Moni taitaa ihmetellä, miksi pidin salassa, että olin lääkäri, vaikka juuri ilmaisemalla tämän ammattini olisin voinut päästä mitä paraimpaan huutoon. Mutta se johtui siitä, että muuten kaikki kylän eukot olisivat pian ympäröineet minut kysyen apua mikä mihinkin vaivaan. Niin tyydytystä tuottavaa kuin olisikin jossakin ratkaisevassa tapauksessa voida tarjota apuaan, yhtä sietämätöntä on yhtäkkiä joutua useiden piirittämäksi, jotka kaikennäköisiin pitkällisiin, usein huonon, vaan auttamattoman ruokajärjestyksensä aiheuttamiin tauteihinsa vaativat pikaista ja varmaa parannusta. Tätä ikävää seikkaa välttääkseni, kuljen ammattiani ilmoittamatta, missä se vaan käy päinsä. — Mutta palaanpa sairaaseen emäntääni. Annettuani hänelle lääkkeet, saapui taloon hetken kuluttua pari miestä Akonlahdesta ja jäi siihen yöksi. Akonlahden kylä on kolmen peninkulman päässä tästä. Eukko, johon lääkkeet eivät vielä olleet ehtineet vaikuttaa, vaikeroitsi lakkaamatta ja häiritsi untamme. Lopuksi toinen miehistä nousi penkiltä, jolla oli loikonut, ja juoksi raivostuneen tavoin muorin permannolla olevan vuoteen ääreen, tarttui rajusti hänen käsivarsiinsa ja riuhtoili häntä niin, että epäilin hänen aikovan ottaa hänet hengiltä. Useita minuutteja hän piteli eukkoa tällä tavoin, mutta pian hän rupesi lukemaan muutamia hajanaisia loitsurunoja, noituen niin armottomasti, että väristys kävi koko olemukseni läpi. Jatkettuaan tätä hetken aikaa, hän palasi taas vallan levollisena ja rupesi penkille nukkumaan. Eukkokin nyt sai unta, joko se lie johtunut loihtimisesta, vai vähää ennen nautituista lääkkeistä. Kuulinpa hänen seuraavana aamuna kiittävän loihtijaa; mutta minun lääkkeeni hän kokonaan oli unhottanut.

Kivijärvestä otin ratsuhevosen Vuokkiniemen kylään, joka on kolmen peninkulman päässä, ja johon kuuluu noin 70 yhdessä ryhmässä olevaa taloa. Kyytimieheni osaksi juoksi, osaksi käveli jäljessäni, ja oli vielä päällepäätteeksi niin kohtelias, että kantoi laukkuani, jottei se olisi ollut minulla rasituksena ratsastaessani. Tosin palkitsin tämän kohteliaisuuden siten, että keskellä matkaa annoin hänen nousta hevosen selkään ja rupesin itse astumaan; mainitsen sen, koska meidän talonpojilta näillä seuduin turhaan odottaisi sellaista kohteliaisuutta. Ja jotta ei kukaan luulisi, että pyysin häntä niin tekemään, saan lisätä, että päinvastoin en tahtonut luopua laukustani, vaan tein sen ainoastaan hänen hartaasta pyynnöstään. Noin puolen peninkulman matkan jälkeen tulimme taloon, missä meitä levähtäessämme kestitettiin suurimmilla nauriilla, mitä eläessäni olen nähnyt. Saimme nauriin kumpanenkin; mutta minä en mitenkään jaksanut syödä edes puoltakaan nauriistani. Kuljettuamme kaikkiaan noin kaksi peninkulmaa Kivijärvestä, tulimme erään Köynäs-nimisen järven rannalle. Siellä tapasimme kansanjoukon, jossa muutamat ääneensä itkivät, toiset hiljaa nyyhkyttivät ja toisilla kuvastui suru muunmuotoisena kasvoista. Siinä oli joukko Vuokkiniemen kylän talojen poikia sekä heidän saattajiaan. Edelliset olivat, tavaralaukut selässä, matkalla rajan yli Suomeen; heidän sukulaistensa taas, jotka olivat saattaneet heitä tähän asti, piti palata kotia. Siinä oli edessä ero, jospa ei ainaiseksi, niin ainakin koko talveksi. Äidit itkivät poikiaan, vaimot miehiään, tytöt veljiään, ehkäpä joku sulhastaankin. Monet vastoinkäymiset, suuret onnettomuudet saattoivat kohdata heitä ennenkuin puolen vuoden kuluttua taas olivat palanneet tähän samaan paikkaan. Lisäksi olivat Suomesta viimeksi kotia palanneet kertoneet, että kuolettavat ruttotaudit rasittivat useita seutuja; saattoivatpa he itsekkin sairastua, ja kuka sitten hoitaisi heitä. Ja miten elää seuraavana vuotena, millä suorittaa ulostekonsa, jos reput ja tavarat joutuivat jonkun nimismiehen tai viskaalin kynsiin. Jotenkin tähän tapaan keskusteltiin rannalla ennen eroamista. Heidän erotessaan toisistaan päätin vesitse, tänne tulleiden naisten veneessä lähteä Vuokkiniemeen, jonka vuoksi luovuin kyytimiehestäni ja maksoin hänelle kyytirahan. Hyvien ja avuliaiden ihmisten käy aina hyvin; niinpä kyytimieheni paluumatkaltakin sai kyytirahaa; hän näet sai hevosensa selkään kuljetettavaksi koko kuorman reppuja, ja kustakin repusta noin 10 kopeekkaa kuljetusrahaa.

Kivijärven ja Köynäsjärven välisellä tiellä tuskin ollenkaan voisi kulkea tavallisilla pyöräajopeleillä, minkä vuoksi on tehty toisenlaiset ajokalut; näissä on kaksi 5-6 kyynärän pituista yhdensuuntaisesti toistensa kanssa välipuilla kiinnitettyä tankoa, jotka kannattavat koria. Ainoastaan jäljempänä olevat päät laahaavat maata pitkin, mutta kori ja muu osa ovat kohollaan maasta. Olimme kohdanneet useita sellaisia kuormia äsken kulkemallamme tiellä. Niiden omistajat olivat Uhtuesta, eräästä suuresta ja varakkaasta kylästä, joka on neljää peninkulmaa pohjoisempana Vuokkiniemen kirkkoa. Laskin miehiä olevan noin viisikymmentä; mutta kuormia ei ollut enempää kuin kymmenen, koska useat olivat saman kuorman osakkaina, ja toiset kantoivat laukkujaan selässä. Sinä syksynä piti 400 miehen yksistään Vuokkiniemen pitäjästä lähteä Suomeen kulkukauppaa harjoittamaan. Koska ei yksikään heistä palaa tuomatta mukanaan ainakin 100 ruplan voittoa, mutta monet voittavat kaksituhattakin ruplaa, saattaa olettaa, että he yhtenä ainoana talvena Suomesta vievät pois rahoja ainakin 100,000:n pankkoruplan verran. Monet heistä harjoittavat kuitenkin vaihtokauppaa, vaihtaen tavaransa turkiksiin, liinakankaaseen, raitaviin naisten hameisiin y.m. Turkiksensa he myövät enimmäkseen Kajaanin markkinoilla, mutta liinakankaat, hameet y.m. Arkangelissa.

Jouduin veneeseen, jossa vanhanpuoleinen nainen koko matkan itki äsken rannalle jäänyttä ainoata poikaansa, jota hän ei ennen tulevaa kevättä, jospa edes silloinkaan, tiennyt saavansa nähdä. Lohdutin häntä niin hyvin kuin voin, ja minun onnistui vihdoin puoleksi vakuuttaa hänelle, että poika kyllä vahingoittumattomana oli palaava takaisin, jos hän vaan voisi varoa nimismiehiä ja rosvoja. Puoli peninkulmaa Vuokkiniemen kylästä, poikkesin pienenlaiseen, nelitaloiseen Tsenaniemen kylään. Huomattavimmassa näistä taloista emäntä oli kotoisin Suomesta, nim. Kiimingin pitäjästä Pohjanmaalta. Hänen miesvainajansa oli monta vuotta oleskellut Suomessa ommellen talonpojille vällyjä ja lammasnahkaturkkeja sekä muita vaatteita. Kun hän sittemmin täältä oli nainut, oli hän palannut kotia ja saattanut sangen hyvään kuntoon erään tilan, jonka isännäksi pääsi. Hän oli kuollut noin 3-4 vuotta sitten ja paitsi leskeä jättänyt jälkeensä neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Koska hän päälle päätteeksi oli seudun etevimpiä runoilijoita, en malta olla tähän liittämättä runoa, jossa hän kuvaa osaa elämätään ja kosintaansa.

— — — — — — — — — —

Runosta, joka tästä on jätetty pois, on muuan toisinto julkaistuna kokoelmassa "Kahdeksantoista runoniekkaa" [Suomal. Kirj. Seuran "Toimituksien" 71 osa, ss. 175-181.]

Kuten tämä runo osottaa, on Kettusella ollut erittäin hyvät runolahjat. Hänestähän muutamat arkangelilaiset talonpojat noin 5-6 vuotta sitten sanoivatkin, että hän olisi voinut laulaa ainakin kaksi viikkoa, tarvitsematta keskeyttää muun vuoksi kuin syöntiä ja nukkumista varten. Hallussani on toinenkin hänen sepittämänsä runo, jossa hän on kuvannut, miten muuan mies kosi hänen tytärtään ja sai rukkaset. Kuvattuaan kosijaa mitä sattuvimmin, runoilija antaa hänen toimittaa kosintansa. Hänen äitinsä sanoo:

Mieleni minun tekisi saaha nuorta miniätä pojalleni puolisoa,

jonka jälkeen Kettunen itse tyttärensä puolesta vastaa:

Minun on piika pikkarainen, matalainen mamman alku.

Kosijan äiti, Natalia, joka oli poikansa Ortjon mukana, ymmärsi tästä, ettei Kettunen tahtonut antaa tytärtään, ja sanoi, pelästymättä vastahakoisuudesta:

En saa parkin survojaksi, enkä pehkun pieksijäksi, veisin vehnätaikinalle, paksun leivän paltahille, ruuille rukihisille. 5

Kettunen panee yhä edelleen vastaan, kuitenkin sangen kohteliaasti, puolustellen itseään sillä, että hänen tyttärensä oli liian nuori ja pieni. Hän lisäsi:

Joka korttelin kohottais, vaaksan varrelle lisäisi, pitentäisi piikoani, sille saan salpoaisin, tunkisin tuhannet markat. 5

Kosija ja hänen äitinsä hylkäsivät silloin koko homman, ja läksivät talosta koettaakseen toteuttaa tuumansa paremmalla menestyksellä muualla.

Samoin kuin itämaalaiset laulajat kernaasti mainitsevat itseään runoissaan, menettelevät meidänkin luonnonrunoilijat useimmiten. Niinpä Kettunenkin lopettaa mainitun runonsa sanoilla:

Ku on laulun laatinunna, virren pienen veisannunna? Tuo kettu kepiä poika lyhyt tukka, lysti poika, matkatessa maaselällä 5 pimiällä pilvisäällä, saetilmalla isolla.

Vielä kuolinvuoteellaan hänen sanotaan puhutelleen vaimoansa runomitalla ja muun muassa surkutelleen häntä, sanoen:

Maria mahoksi jääpi, murehille Ruotsin muori, minun mentyä manalle, matattua näiltä mailta.

Sama Mari, josta runossa puhutaan, eli vielä viime kesänä Tsenaniemessä, leskenä. Heti naimisiin jouduttuaan hän oli siirtynyt venäläiseen kirkkoon ja muutenkin omistanut täkäläiset elämän tavat, niin että ei enää olisi voinut aavistaakkaan hänen olleen kotoisin toisesta maasta ja toisista oloista. Mielihyväni ei ollut vähäinen kuullessani häntä kaikkialla kiitettävän kunnollisten emäntien esikuvaksi. Työtaidon hän oli vienyt mukanaan kotiseudustaan ja täällä hän oli oppinut naapuristonsa naisten siisteyden ja puhtauden. Muuan sanoi hänestä puheen ollen: "Onnistuupa toisinaan hyvinkin Suomesta nainti, mutta toisten varmaan käy hullustikkin." Sitten hän luetteli useoita muita Suomesta tuotuja emäntiä, joita hän moitti, että eivät muka voi tottua elämään siististi ja puhtaasti huoneissaan. Jos kaikki saisivat, hän arveli, teidän puolelta yhtäläisen vaimon kuin Kettunen, niin varmaankin meidän omat naiset usein jäisivät naimatta.

Tsenaniemestä kuljin vielä samana päivänä Ponkalahteen, joka on sieltä peninkulman päässä. Ponkalahti on pieni kylä, johon kuulun 4 tai 5 taloa. En nyt suoraa päätä lähtenyt Vuokkiniemeen, kuten ensin olin aikonut, vaan päätin mennä Vuonniseen, missä sanottiin olevan useita hyviä laulajia, ja tämän vuoksi kuljin tätä tietä. Sain, kuten olin pyytänyt, oppaaksi erään talonpojan pojan; tein viisaasti siinä, etten omin päin lähtenyt tälle sydänmaan taipaleelle, vaikkapa se ei ollutkaan peninkulmaa pitempi. Kuljimme melkein linnuntietä, sillä useimmista paikoista ei voinut huomata, että kukaan ihminen ennen olisi täällä liikkunut, Noin puolitiessä huomasimme vasta hakatussa kaskessa ristin, jossa oli kaksi poikkipuuta. Mieleeni muistuivat ne ristit, joita matkustaja useissa katolisissa maissa kuuluu näkevän teiden varrella ja jotka osottavat, että murha on tehty siinä paikassa. Kerroin tämän oppaalleni, joka ihmetteli, että saatoin ajatella sellaista heidän maastaan, lisäten: "niin myö elämmä kun lintuset metsässä." Sitten hän kertoi minulle, että edellisenä vuonna metsää tältä kohdalta kaadettaessa kaskeksi muuan mies oli ruhjoutunut kaatuvan puun alle ja kuollut siihen paikkaan. Koska oli ollut vaikeaa saada ruumis pois sieltä, oli pyydetty pappia hautaamaan hänet siihen, ja tämä risti oli sen merkkinä. Jonkunmoisella närkästyksellä muistelin nyt, kuinka meidän rahvas sellaisessa tapauksessa olisi menetellyt. Vaikka olisi ollut mitä kiireisin heinäaika, olisi ennemmin kutsuttu koko kylän väki noutamaan vainajaa kirkkomaahan kuin suostuttu hautaamaan kuolinpaikkaan.

Myöhään illalla tulin Ponkalahteen, ja talon isäntäväki kysyi heti, tahdoinko kylpeä. Luulin saunaa aikaisemmin lämmitetyn ja hämmästyin suuresti huomatessani, että sitä nyt vasta minua varten ruvettiin lämmittämään. Näin ystävällinen on rahvas täällä kaikkialla. Heidän tavalliseen kestitykseensä kuuluu ruoka, sauna sekä puolukat, joita viimemainittuja ei kuitenkaan riittäne kaikiksi vuodenajoiksi.

Seuraavana aamuna läksin edelleen Vuonniseen. Tämä kylä on kahden peninkulman päässä Ponkalahdesta, ja sinne kuljetaan vesitse Yläkuitin kautta. Sain soutajikseni kaksi poikaa, joista toinen oli 15:n ja 20:n, toinen 7:n ja 8:n vuoden välillä. Heiltä sain tietää, että edellisenä iltana Ponkalahdessa olin tehnyt tyhmyyden. Olin näet siinä talossa, jossa olin yötä, lukenut ääneen erään Kettusen runoista, jossa erästä läsnäolevaa henkilöä pahasti morkattiin ja tehtiin naurettavaksi. "Ettekö huomannut, että nainen suuttui ja läksi ulos?" kysyi vanhempi pojista. Sellaista en kuitenkaan ollut huomannut, olin vaan nähnyt useiden vetävän suutaan nauruun ja samalla katsovan toisiinsa; mutta ei kukaan ollut sanonut minulle mitään. Sittenkuin vanhempi pojista ensin oli ilmaissut suurta ihmetystään siitä, että mokoman seikan vuoksi, nimittäin vanhoja runoja kerätäkseni, olin lähtenyt tälle matkalle, hän itse alkoi laulaa muutamia vanhempia kohtia Väinämöisen, Joukahaisen ja Lemminkäisen y.m. runoista. Huomattuani, että ne monessa suhteessa erosivat ennen tunnetuista, aloin lyijykynällä kirjoittaa niitä muistiin. Kysyttyäni, mistä hän oli oppinut nämä runot, hän vastasi, että kuka tahansa osasi laulaa sen verran, jos vaan viitsi. Tätä minun kuitenkin on vaikea uskoa, vaikka onkin totta, että tuskin on ketään muita paitsi pieniä lapsia, jotka eivät muistaisi hajanaisia kohtia vanhoista runoista jopa uudemmistakin lauluista, niin että usein voivat täydentää laulua, joka heille luetaan. Lupaamalla 20 kopeekkaa yli ennen sovitun soutopalkan sain vanhemman pojan viitsimään niin kauan kuin matkaa kesti. Nuorempi veli, joka tahtoi jotakin ansaita hänkin, kysyi, enkö tahtonut antaa hänelle "rossaa" (kahdenkopeekan lantti, jossa on ratsumiehen kuva) sadusta, jonka sanoi olevansa halukas kertomaan. Lupasin hänelle kaksi, kunhan vaan malttoi odottaa, kunnes olin ehtinyt panna kirjaan kaikki vanhemman veljen runot. Siihen hän alussa suostuikin; mutta tultuamme neljännespeninkulman päähän Vuonnisen rannasta, ja kun minä yhä vaan kirjoittelin vanhemman veljen runoja, hän alkoi itkeä. Minun täytyi siis keskeyttää runojen kirjoittaminen ja käydä käsiksi hänen satuunsa. Koska tuuli ajoi venettämme rantaa kohti, käskin heidän lakata soutamasta, jotta minulla olisi enempi aikaa. Ensin annoin pojan yhteen jaksoon kertoa satunsa nähdäkseni, maksoiko vaivaa panna sitä kirjaan, varsinkin, kun en ollut varannut mukaan enempää kuin puoli kirjaa paperia, joka täten olisi voinut täyttyä kirjoituksella, niin etten olisi voinut merkitä parempia runoja. Sitten kirjoitin sen muistiin ja liittäisin sen tähän kokonaisenaan lukijan nähtäväksi, ellei se olisi liian pitkä. Ehkä minulle toiste tarjoutuu tilaisuus siihen. Se oli syöjättären tyttärestä, joka vietteli erään pojan. Panin sen kirjaan pojan sanelun mukaan näin: Oli ennen akka. Siitä saatih poika. Akka kuoli. Läksi poika metsälle. Tuli meren niemeh. Syöjätär tyttärensä väkisih myötä työnti. Lenti joutsenena meren niemeh. Poika vaatteet päältäh. Uimah läksi. Varastettih vaatteet. Niin etsi vaattehiah. Tuli vassokkaah Syöjättären tytär. Arveli poika jos miksi, niin siksi. Jos veikoksi, niin veikoksi; jos sisareksi, niin sisareksi; jos isäksi, niin isäksi; jos emoksi, niin emoksi; jos morsioksi, niin morsioksi. Tuli morsioksi. Aamulla tultih kolmella karapilla käymäh. Ajettih uninieklat pojan korvih ja kannettih karappi karapilta. Niin sano Syöjättären tytär maamolleh. — Olen tahtonut mainita tämän alun, näyttääkseni, millainen näiden satujen tyyli on. Sanojen lopussa esiintyvä h lausutaan vahvalla henkäyksellä ja olisi oikeastaan kirjoitettava kaksinkertaiseksi. Eräässä sadun kohdassa, missä poika tahtoi kuvata, miten lintu lensi yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes sitä lopuksi ei enää näkynyt, hän sen teki seuraavalla tavalla: nousi, nousi, nousi, nousi, nousi, nousi, nousi, ja lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti. Tätä sanoessaan hän hiljensi ääntään ensimäisistä nousi ja lenti sanoista vähitellen niin, että hänen lausuessaan viimeiset näistä sanoista oli yhtä vaikea kuulla hänen puhettaan kuin nähdä lintua niin korkealta kuin hän tahtoi kuvata sen lentäneen.

Tämänkaltaisia satuja on useita; ne ovat mytologisia sisällykseltään ja ansaitsisivat kyllä sen, että ne koottaisiin. Kadun, etten ennemmin, ylioppilasajallani, kesiksi asettunut asumaan näiden suomalaisten pariin sen sijaan, että olen usein asettunut saaristoon. Silloin ei olisi puuttunut tilaisuutta useiden sekä runojen että satujen keräämiseen, ja kielellisessä suhteessa olisi lisäksi voinut tehdä monta huomiota.

Minua oli Tsenaniemessä neuvottu poikkeamaan Vuonnisessa Miinan taloon, joka oli matkan päässä ylöspäin rannasta, uloinna vasemmalla. Tämän talon sanottiin olevan paraiten rakennetun sekä muuten muita varakkaamman. Tosin kerrottiin talonpoikien olevan hieman äreitä tai vakavia (vai miten lienee sana jyry oikein käsitettävä?) mutta muuten kuuluivat olevan kunnon miehiä. Etevimmän laulajan, Ontrein, sanottiin asuvan vähäisen matkan päässä siitä, niinikään toisen suuren laulajan, Vaassilan. Menin siis Miinan taloon, jossa tapasin kotona molemmat äsken mainitut pojat. Toinen heistä korjaili suurta nuottaa, toinen valmisti itselleen saappaita kauppamatkaa varten, jonka pian aikoi tehdä Suomeen. Heidän vanha äitinsäkkin, joka oli kotoisin lähellä Kivijärveä olevasta Latvajärven kylästä, eli vielä. Paitsi häntä siellä oli kaksi nuorta emäntää, nimittäin molempien poikien vaimot. Toinen heistä, kaikesta päättäen vaikutusvaltaisin, oli aikaisemmin mainitun Kettusen tytär Tsenaniemestä, ja juuri sama, jota myös ennen mainittu Ortjo turhaan oli kosinut. Hän piti minua puoleksi sukulaisena, kun itse äidin puolelta polveutui suomalaisista. Nuorempi sisarensa oli myös naitu Vuonniseen; hänen miehensä oli naapuritalon isännän, laulaja Ontrein poika. Vaikka Miinan pirtti, jonka ikkunat olivat isot ja permanto pesty j.n.e., olikin siisti ja hauska, tahdottiin kuitenkin, että minun piti asua porstuan toisella puolen olevassa kamarissa. Tämäkin oli siisti huone, valkeine seinineen, pöytineen, penkkeineen ja lattioineen ja seinillä riippuvina pyhimysten kuvineen. Noudatin siis kernaasti heidän tahtoaan. Seuraavan päivän aamupuolella laulatin Ontreita. Iltapäivänkin olisin kernaasti suonut hänen viipyvän luonani; mutta häntä tarvittiin välttämättömästi nuotan vedossa, niin ettei hän voinut jäädä. Toivotin hänelle hyvää saalista, sovittuani sitä ennen hänen kanssaan, että hän, jos saisivat määrätyn joukon kaloja, sitoutuisi laulamaan koko seuraavan päivän; tähän hän suostuikin. Saalis ei ollut niin runsas kuin olin toivonut; kuitenkin sain seuraavana päivänä hänen sanelunsa mukaan panna kirjaan useita runoja. Mutta illalla, Ontrein mentyä nuottaa vetämään, menin Vaassilan luo, joka asui kapean salmen toisella puolella. Tämä Vaassila, joka etupäässä oli perehtynyt loitsurunoihin, oli vanha ukko. Hänen muistinsa oli kuitenkin viime vuosina niin heikontunut, ettei hän enää osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista muista mytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita ennen en ollut tietänyt. Ja kun sattui niin, että hän oli unhottanut jonkun seikan, jonka minä ennestään tunsin, kyselin sitä häneltä tarkemmin. Silloin hän taas muisti sen, ja niin sain tietää kaikki Väinämöisen urostyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitten järjestänyt Väinämöisestä runot, jotka tunnetaan.

Seuraavana päivänä minua pyydettiin toiseen taloon aamiaiselle. Isäntä tarjosi minulle, paitsi aamiaista, muutamia uudempia runoja. Tämän jälkeen hän kertoi, miten hän noin 5 tai 6 vuotta sitten, ollessaan Suomessa laukkukaupoillaan, oli eräässä Hämeen herraskartanossa toverinsa kanssa laulanut koko yön. Kysyin, muistiko hän herraskartanon nimen, ja hän mainitsi Vesilahden Laukon. Saatuaan sitten tietää, että juuri sama henkilö, joka nyt oli hänen edessään, sinä yönä oli pannut kirjaan hänen runojaan, hän hämmästyi yhtä suuresti tavatessaan tuttavan kuin minä, kuullessani hänen mainitsevan paikan nimen. Puhellessamme tästä vanhasta tuttavuudestamme, syöksyi muuan pieni mies vallan hengästyneenä esiin, tarttui rajusti isännän käteen ja alkoi vetää häntä mukaansa. En tietänyt, mitä tämä kaikki merkitsi, ennenkuin kuulin, että hänellä oli riita-asia naapurinsa kanssa, jonka hevonen oli käynyt hänen pellollaan. Tämän asian tähden hän nyt tahtoi saada kylänoikeuden kokoon kutsutuksi syyllistä tuomitsemaan. Siksi hän väkisin tahtoi viedä isännän mukaansa. "Ota vahva keppi mukaasi", hän sanoi, "sillä luultavasti sitä nyt, jos koskaan, tarvitaan." Hänen mielestään olisi näet oikeuden ensin pitänyt tuomita hänen riitaveljensä selkäsaunaan ja sitten heti panna rangaistus toimeen, kuten sellaisissa tilaisuuksissa täällä lienee tavallista. Isäntä kieltäytyi kuitenkin menemästä, puolustaen itseään sillä, että hänellä oli vieras. Saattoihan mies mennä toisiin taloihin ja niistä noutaa riidanratkaisijoita. Näin siis isäntä jäi kotia, käräjöitsijän melkoiseksi närkästykseksi; tämä näet uhaten ilmaista asian ispravnikalle koetti taivuttaa häntä tulemaan mukaansa. Isännän laulettua minulle koko aamupäivän, tarjottiin minulle päivällistä, jota hyvin tukalasti sain syödyksi; sillä hampaani olivat paljosta puolukkojen syömisestä — viimeksi tässä talossa — vuolettuneet niin, että tuskin kykenin pureskelemaan ja syömään. Tarjosin hänelle rahoja sekä laulamisesta että ruuasta, mutta hän kieltäytyi kokonaan siitä ottamasta maksua, kuten minulla oli ollut syytä jo edeltäkäsin aavistaa. Kuitenkin saatoin toisella tavalla antaa hänelle korvausta. Hän näet tarjosi minulle kaupaksi vyötä sekä muutamia muita pikku tavaroita, ja ostin ne, ollenkaan tinkimättä. Tämäkin talo oli varsin siisti, lattia pesty, pöydät, penkit ja tuolit puhtaiksi huosioidut.

Joka talossa on muutamia pyhimysten kuvia seinässä. Tullessaan sisään vieras ristii silmänsä niiden edessä. Näin tehdään myös ateriaa alettaessa tai lopetettaessa sekä myöskin lähdettäessä ulkotöihin, joissa viivytään monta tuntia, ja niistä kotia palattaessa. Erään Miinan kamarissa olevan kuvaryhmän edessä oli kynttiläteline vahakynttilöineen. Kuvien vieressä oli suitsutusaineita, joita ei kuitenkaan siellä ollessani kertaakaan käytetty. Ontreilla oli kantelekkin, jossa oli viisi vaskikieltä. Sekä hän, että hänen molemmat poikansa soittelivat sitä varsin kätevästi.

Tavalliset ruuat, joita söin Miinan talossa, olivat voi, leipä ja rieskamaidon sekainen viilipiimä. Sitä paitsi oli joko perunoita, kalaa, lihaa tai lientä. Emäntä kehotti minua melkein aina, sanoen: "syö, syö kaikki", eikä näyttänyt olevan oikein tyytyväinen, jos jotakin jäi jäljelle. Maksua ei tahdottu ottaa niistä 4 tai 5 vuorokaudesta, jotka täällä vietin; kuitenkaan ei varsin itsepäisesti pantu vastaan, kun toistamiseen tarjosin sitä. — Vuonnisesta on pelkkää vesimatkaa Vuokkiniemeen, ja tämä väli luetaan neljäksi peninkulmaksi eli 40 virstaksi.

Tässä tahdon lyhyesti mainita, miten matkan pituutta lasketaan, sillä se tuntui minusta alussa hyvin kummalliselta. Suomen puolella käytetään, Kiannalla ja Kuhmossa, matkain mittoina tavallisesti vanhoja neljänneksiä, jotka ovat noin virstan pituiset, mutta joita nykyään jonkunlaisen tasauksen kautta luetaan kaksi uuteen neljännekseen eli Ruotsin neljännespeninkulmaan. Samoiten luetaan uudetkin peninkulmat, jotka ovat Ruotsin peninkulman pituiset, kahta vertaa pitemmiksi vanhoja. Sitä paitsi kuulee meidän rahvaan lähinnä rajaa usein käyttävän virstalukua. Suomen puolella rajaa asuva väestö näyttää siis olevan tottunut etupäässä venäläiseen laskutapaan, jota suuremmalla syyllä odottaisi Venäjän puolella asuvilta. Mutta kun näiltä kysyin jonkun tien pituutta, mainittiin se tavallisesti Ruotsin peninkulmissa, niin että alussa luulin heidän aina käyttävän niitä määrätessään matkojen pituutta. Mutta syynä oli vaan se, etteivät luulleet minun tietävän, kuinka pitkä virsta oli, ja sen tähden he puhuessaan kanssani välttivät tämän mitan mainitsemista.

Ontrein talon vanha emäntä sekä hänen miniänsä ja tyttärensä suostuivat soutamaan minut pieneen, Mölkkä-nimiseen kylään, joka on 2 peninkulman päässä Vuonnisesta. Soutopalkaksi määrättiin yksi riksi. Ruotsin paperiraha on täällä kaikkialla käypää. Minulle pantiin eväiksi peuranlihaa ja ohraleipää, vaikka en ollut muistanut sitä pyytää enkä siitä juuri olisi välittänytkään, kun matka ei ollut sitä pitempi. Järvessä oli monta saarta ja ulospistävää nientä; toisista soudimme ohitse, toisiin nousimme maihin syömään puolukoita. Emäntä, joka oli soutajanani, osotti ohi kuljettaissa suurehkoa metsäistä saarta ja virkkoi: "Tuonne teidän vastedes pitää tulla meitä tervehtimään." Ajattelin ensin, että saaressa oli hautausmaa, ja että hän näillä sanoilla viittasi siihen, etten enää koskaan heidän eläessään tulisi heidän seudulleen. Mutta hän selvitti minulle pian oikean tarkoituksensa kertomalla heidän seuraavana kesänä aikovan muuttaa pois isosta kylästä ja asettua tänne. Muuton syyksi hän mainitsi, että heidän nykyiset peltonsa olivat hallalle alttiina, ja tätä hän ei luullut tässä saaressa voivan tapahtua. Tämä saari oli kokonaisen peninkulman päässä Vuonnisesta. Monissa muissakin paikoin on samoin muutettu pois isosta kylästä, ja vastaisuudessa täälläkin asutus muuttunee harvemmaksi, kuten Savossa, Karjalassa ja osassa Pohjanmaata. — Kuljettuamme kahden peninkulman pituisen matkamme, emäntä kysyi, olinko tyytyväinen heidän soutoonsa. Kun minulla ei ollut mitään muistuttamista sitä vastaan, pyysi hän saada soutaa minut nuo jäljellä olevat kaksi peninkulmaa Vuokkiniemeen. Tosin olisin vaihtamalla soutajia voinut päästä nopeammin perille; mutta soin kuitenkin kernaasti edellisille saattajilleni sen raha-ansion, jota toivoivat. On aina tavallansa hauskaa nähdä ihmisten rehellisellä tavalla ja työllään etsivän jotakin ansiota, semminkin kun Suomen puolella usein kauan saa kerjätä ja pyytää, ennenkuin lupaamalla puolta suuremman soutopalkan saa samat henkilöt soutamaan edes kaksi peninkulmaa. Emme kuitenkaan yhtä päätä tulleet Vuokkiniemeen; sillä eräässä pienessä kylässä, nimeltä Pirttilahti, kohtasimme veneen, joka kuljetti myllykalua Köynäskosken myllylle. Pyysin päästä samaan veneeseen ja luovuin täällä soutajistani. Mutta kun oli ilta ja matkasta Vuokkiniemeen vielä oli jäljellä 1/2 peninkulmaa, päätimme yöpyä erääseen Pirttilahden taloon. Talon emännällä oli se tapa, että hän ainakin joka kolmannen sanansa jälkeen kirosi. Muuten hän oli hyvin hyväntahtoinen, mutta kiroileminen oli käynyt hänelle tavaksi. Myöskin hän toisinaan teki ristimerkin ja kirosi kohta päälle, välistä kasvoja ristiessäänkin. Hän risti itseään iltaisinkin, ainakin neljännestunnin jopa puolenkin tunnin ajan. Luultavasti se oli merkkinä jostakin katumuksen teosta. Minulle oli kerrottu isännän olevan erinomainen laulaja, mutta hänpä ei ollenkaan suostunut laulamaan. Varhain seuraavana aamuna kuljin myllylle aikovan väen veneessä Vuokkiniemen kylään. Poikkesin Laurisen taloon siitä syystä, että tämän talon nuori emäntä, jonka olin tavannut Köynäsjärven rannalla ennen mainitussa itkevässä seurueessa, oli kehottanut minua kaikin mokomin poikkeamaan juuri heille, eikä mihinkään muualle. Heti lähetettiin kylästä noutamaan kahta naista laulamaan minulle häälauluja. Olin ennen, toisissa paikoissa, saanut useita niiden toisintoja, mutta en kuitenkaan koskaan näin täydellisiä. Paljon sanottiin sellaisia lauluja vielä olevan, mutta en vielä ole voinut niitä saada. Niillä viidellä, jotka minulla tätä nykyä on jotenkin täydellisinä, on seuraavat nimet: 1. Alkuvirsi, 2. Vävyn virsi, 3. Kutsuvirsi, 4. Lähtövirsi ja 5. Tulovirsi. Sallittakoon minun tähän liittää näytteitä. Alkuvirsi kuuluu seuraavasti: [Niitä ruotsinnettuja häävirsien näytteitä, jotka alkuperäisessä tekstissä tavataan, vastaavat seuraavat "Naimakansan virsistä" ja "Runokokous Väinämöisestä" nimisestä kokoelmasta otetut runot ja ovat ne siis osaksi Lönnrotin kokoonpanoa.]

Lenti kokko koilta ilman, yltä ilman, alta taivon, siipi taivoa siveli, koprat merta kuopraeli; katselekse, kääntelekse, 5 liitelekse, loatelekse, liiti miesten linnan päälle, nokalla kolistelevi; miesten linna rautakatto, ei siihen sisälle päässyt. 10 Lenti kokko koilta ilman, yltä ilman, alta taivon, siipi taivoa siveli, koprat merta kuopraeli; katselekse, kääntelekse, 15 liitelekse, laatelekse, liiti naisten linnan päälle; naisten linna vaskikatto, ei siihen sisälle päässyt. Lenti kokko koilta ilman, 20 yltä ilman, alta taivon, siipi taivoa siveli, koprat merta kuopraeli; katselekse, kääntelekse. liitelekse, laatelekse, 25 liiti noitten linnan päälle, nokalla kolisteleepi; neitien linna liinakatto, jo siihen sisälle pääsi, liiti linnan ikkunalle, 30 seinälle selinäsulka, satasulka salvamalle. Katso parvesta parahan, tukkapäistä turpehimman, somahimman sormuskäistä. 35 Ken on hienoin höyheniltä, kenpä sulilta sulovin, senpä kokko kopristavi, kynsi pitkä piirrältävi, jok' on kaunis kasvannolta, 40 sekä varrelta valittu. "Jo sanoin tämän sykysyn, keskutin tämän kevään, salvatessa piilopirtin, pielet piiloikkunaisen, 45 missä neittä piiletellä, päätä kassa kasvatella: pah' on neitonen salata, hivus pitkä piiletellä, helpompi hepo salata, 50 sorajouhi suojualla." "Ja mistä tiesit teltamoinen, kuulit kultani omena, tämän neion syntyväksi, impyen yleneväksi?" 55 "Siitä tiesin teltamoinen, kuulin kultani omena: noki nousi nuorasesta, savu paksusta pakeni, neion kuulusta koista. 60 Aion ammo aamusilla mäkähti kevätkaritsa aika vihkon antajoa."

Tämä oli siis alkuvirsi. Kotka tarkoittaa joko puhemiestä tai itse sulhasta, joka tähystelee pitkähöyhenisintä pikkulintua (morsianta) ja iskee kiinni siihen. Viimeiset säkeet ovat puhemiehen tai sulhasen.

Vävyn virressä kuvataan ensin vävyn ja hänen seuralaisensa tulo, joka tapahtuu sellaisella jyryllä kuin tuulispää lähestyisi tai korkea halkopino lakoaisi maahan:

Mi on mäiskinä mäellä, mi kumu kujaisten suissa? Luulin tuulen tuulleheksi, pinon pystyn viereväksi, someren karehtivaksi. 5 Eipä tuuli tuullutkana, pino pysty vierrytkänä, someret karehtinunna; vävyni väki tulevi, väki tuleva tukulla, 10 saoin kaksin kääntelevä.

Sitten seuraa useita läsnäoleville tehtyjä kehotuksia, että pitäisivät huolta vävyn mustasta oriista, jonka hyvät ominaisuudet perinpohjin kuvataan, ja jota muun muassa verrataan lentävään korppiin ja tanssivaan vuonaan. Silkkisuitsista se on talutettava piehtaroimaan kultaisella peitteellä ja sitten vietävä juomaan maitolähteestä. Sittenkuin se on paraassa pilttuussa sidottu tammipatsaaseen, on se peitettävä hunajaruoholla ja syötettävä keitetyillä ohrilla ja kauroilla. Kun hevonen niin huolellisesti vastaanotetaan, saattaa helposti kuvitella, ettei vävyä itseään unhoteta. Kun hän suurella vaivalla on saatu tupaan, häntä näet kuvitellaan niin suureksi ja pitkäksi, ettei hän tahdo mahtua sisään tavallisesta ovesta, anoppi alkaa häntä lähemmin tarkastaa ja virkkaa:

Kylän naiset kyyhkyläiset! tuokaa tulta tuohisella, vahasella valkeata, tempoote tervaksilla; tuli on tuohinen rämäkkä, 5 savu musta tervaksinen, mustuttaa vävyni silmät. Kylän naiset kyyhkyläiset! tuokaa tulta kynttilällä, vahasella valkeata, 10 näkisin vävyni silmät, sinisetkö vai punaiset, vai on vaatevalkeuiset. Ei siniset, ei punaiset, eikä vaatevalkeuiset, 15 meren vaahen on valkeuiset, meren ruo'on ruskeuiset, meren kaislan kauneuiset.

Jotten väsyttäisi lukijaa, jätän tällä kertaa mainitsematta vieraiden virren, ja kaiken sen kestityksen, joka tulee heidän osakseen; mutta lähtövirrestä seuraavat säkeet saakoot tässä sijansa. Anoppi puhuttelee ensin sulhasta seuraavasti:

Mit' istut isosen poika, veljes vanhin valvastelet? Et istu ison hyvyyttä et emännän armautta, etkä pirtin valkeutta; 5 istut impien hyvyyttä, kanamarjan kauneutta, valvattisi valkeutta. Sulho viljon veljyeni! vuotit viikon, vuota vielä, 10 ei oo valmis valvattisi, valmis valvateltavasi, suorinut ikisopusi; puol' on päätä palmikoittu, puoli palmikoitsematta. 15 Sulho viljon veljyeni! vuotit viikon, vuota vielä; vast' on helma hiemotettu, puoli hiemoteltavana. Sulho viljon veljyeni! 20 vuotit viikon, vuota vielä; vast' on jalka kengitetty, toinen kengitettävänä. Sulho viljon veljyeni! vuotit viikon, vuota vielä; 25 vast' on käsi kinnastettu, toinen kinnastettavana.

Kun sulhasen kärsivällisyyttä täten on koeteltu, morsian viimein on valmis, ja anoppi sanoo:

Sulho viljon veljyeni! jo on valmis valvattisi, valmis valvateltavasi, 30 suorinut ikisopusi.

Ja sitten hän sanoo tyttärelleen, morsiamelle:

Mene myöten myöty neiti, kanssa kaupattu kananen, kun olit rakas rahalle, käpäs kättä antamahan, 35 kievas kihlan otantahan. Etpä äiän nuori neiti yli pääsi ymmärtänyt, kun lait kautun kaupan; Etpä kuuksi lähtenytkä, 40 puoleksi poikeltanutka, jo etkä päiväksi käennyt. Jopa läksit viikommaksi, polveksi on pois erisit, ijäksi ison koista, 45 ik' on kaikki itkeminen, vuosi voikerehtaminen, kun läksit isän koista, oman emosi elolta, kantajasi kartanosta. 50 Toivoit kuuksi lähteväsi, puoleksi poikeltavasi, päiväksi käkeäväsi. elinajaksi emosi. Aselt' on piha pitempi, 55 kynnys hirttä korkeampi, silta lautoa leveempi, kerran toisen kertoessa.

On luonnollista, että tämä puhe vaikuttaa morsiameen, jonka mieleen nyt äkkiä johtuu, miten paljon hän menettää erotessaan syntymäkodistaan, sekä epävarma tulevaisuus. Hän puhkee itse puhumaan:

"Noinpa tiesin, noinpa luulin, arvelin ikäni kaiken, noinpa polonen pakisin: Et sä neito ollekkana oman vanhemman varoissa, 5 kantajasi kainaloissa; äskenpä olisit neito luot' emosi lähtiessä, mieholahan mennessäsi, jalka toinen kynnyksellä, 10 toinen korjassa kosian; oisit päätäsi pitempi, korvallista korkeampi. Jo nyt on lähtöni lähemmä, toivoni toeksi saanut, 15 jalka toinen kynnyksellä, toinen korjassa kosian. Emp' ilolla lähtenekkää, enkä riemulla erinne, tästä kullasta koista, 20 iän nuoren istumasta. Lähen hoikka huolissani, ikävissäni eriän, syksyisen yön sylihin, keväisen kierän päälle, 25 jott'ei jälki jäällä tunnu, jalan isku iljangolla, hangella hamosen toimi; eikä äiti ääntä kuule, eikä iso itkuani. 30 Ja mitä liekkään mieli naisten, mieli muien morsianten? Niin on mieli miekkosien, kun keväinen päivän nousu. Minun on mieleni polosen, 35 kun on myötävän hevosen, tahi tamman kaupittavan, tahi ostetun orihin. Niin on mieleni polosen, kun syksynen yö pimeä, 40 talvinen on päivä musta."

Äiti, joka rupeaa häntä säälimään, latelee nyt lohdutuksiaan sanoen:

Niin sano emo tytölle, lausu vanha lapsellensa; "Elä o'o neiti milläkänä, emon tuoma tuollakana; 45 sait miehen mitä paraimman, uroita uhkeimman. Sait miehen metsän käviän, uron korven kolkuttajan, ei sen koirat koissa maata, 50 pennut pehkussa levätä. Kolmatsi tänä keväänä noussut nuotiotulelta, havannut havusialta; kolmatsi tänä keväänä 55 havu pään on harjaillut, varpa vartalon sukaillut." El' oo neiti milläkänä, emon tuoma tuollakana; ompa meiän sulhollamme 60 sata sarven kantajata, tuhat tuojata utaren. Ompa meiän sulhollamme purnonen joka purolla, aumanen joka aholla, 65 lepikköiset leipämaana, vesakkoiset vehnämaina, kaikki rauniot rahana, kivet pienet penninkinä, telat on täynnä tynnyriä, 70 tynnyrit olutta täynnä. Ja elä oo neiti milläkänä, emon tuoma tuollakana; ompa meiän sulhollamme pyyhyöt pyräjämässä, 75 vempeleellä vieremässä, kuusi kullaista käkeä lekkumassa länkilöillä, rahkehella laulamassa.

Sitten äiti jatkaa yhä puhuen tyttärelleen:

Vielä neuvon neitoani, 80 orpolasta opastan: Morsian sisarueni, kapolehti kantamani; kuulestamma kun sanelen, vaimo vanha lausuelen. 85 Tulet toisehen talohon, pereheseen vierahaseen, toisehen emän alahan; toisin toisessa talossa, toisessa emän alassa, 90 muiten muissa vierahissa, ei niinkun emon koissa, oman vanhemman varassa. Jos talo epätapanen, talo tapoja kysyvi; 95 Jos mies epäpätönen, mies on mieltä koittelevi. Kuule neiti kun sanelen, vaimo vanha lausuelen. Jos ukko susi supussa, 100 akka karhu karsinassa, sama armo antaminen, alemma kumartaminen, kun ennen emon koissa, vanhemmallesi omalle; 105 kytypä kyinä kynnyksellä, nato nakloina ovella, sama arvo antaminen, alemma kumartaminen, kun ennen emon koissa, 110 veljellesi vanhemmalle, sisarellesi omalle. Kuule neiti kun sanelen, vaimo vanha lausuelen; nisät nuoret notkuttele, 115 kaula pesty kaarruttele, niinkun tuores tuomen latva, vasta kasvava kataja. Kuule vielä kun sanelen, vaimo vanha lausuelen; 120 elä suihka sutsunatta, eläkä räämä rätsinättä, elä kengättä kehäjä. Pese penkit illoin, aamuin, pöyät keskipäivälläki, 125 lattia joka pyhäksi. Piä lusikat luvussa, astiasi arvelussa, jott'ei kasit kanneltaisi, linnut liiat peiteltäisi; 130 pyhät on pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajassa, marjaiset sitäin pyhemmät.

Tulovirsi alkaa näillä sanoilla:

Kylä vuotti uutta kuuta, miero nuorta morsianta, telat tervaista venettä, minä vuotin poikoani, poikoani, miniöäni. 5

Erityisiä selityksiä mainitut kaksi runoa eivät kaivanne. Olen aina hyvin halukkaasti niitä kokoellut ja luulen niiden antavan meille useita tietoja esi-isiemme koti-elämästä ja monesta muusta seikasta, joita nyt olisi vaikea saada selville. Jätän koskettelematta niiden omaa runollista arvoa. Vanhojen runojen sekä niiden tietojen avulla, jotka itse kieli tarjoaa, pitäisi monen seikan selvitä. Kieli esim. osottaa, että suomalaisilla, heidän muodostaessaan yhden ainoan heimon, oli käsitys yhdestä Jumalasta, ja tämä nimi on sen tähden yhteinen nyt hajalla olevilla suomensukuisilla heimoilla. Monijumalaisuus on varmaankin myöhemmin syntynyt; sillä muuten eri heimoilla ei olisi eri jumaluusolentojen nimiä, kuten asian laita kuitenkin näyttää olevan. En sentään luule suomalaisten olleen monijumalaisuuden tunnustajia; päinvastoin lienee liika aikaista tehdä pitkiä luetteloita jumalista, joita he muka ovat palvelleet. Ne nimet, joita suomalaisten luullaan jumalallisella kunnioituksella palvelleen, tarkoittavat, minun tietääkseni mytologisia henkilöitä, mitkä arvoltaan olivat kreikkalaisten puolijumalien tai kristinuskon enkelien ja pyhimysten veroisia. Mutta sillä, että jumalallista voimaa omistetaan muutamille henkilöille suuremmassa määrin, ei jumaluuden yhteyttä kielletä. Vai lakkaako aurinko olemasta yksi siltä, että se kuvastuu järveen, ja selvemmin tyyneen kuin myrskyn myllertämään veteen? — Lisäksi saa kieltä tutkimalla sen tiedon, että suomalaiset jo ennen jakautumistaan eri heimoihin, harjoittivat karjanhoitoa, kalastusta ja raudan valmistusta, kuin myös osaksi maanviljelystä. Näitä elinkeinoja osottavat sanat ovat suureksi osaksi yhteisiä eri heimoilla, ainakin Suomessa ja sen rajoilla asuvilla. Sitä vastoin he vasta hajaannuttuaan näyttävät oppineen täydellisempää kehruu- ja kutomataitoa, sillä näitä toimia vastaavat eri seuduilla erilaiset tehtävien ja työaseiden nimet (pirta, kaide; sarka, verka; levet, kielamusta; suppula, syöstäin eli syöstävä; palttina, liina, j.n.e). Millaisia vaatteita suomalaiset alkujaan ovat käyttäneet ja mitkä sittemmin kunkin heimon erityisen kehityskannan johdosta ovat tulleet käytäntöön, saattaisi myös osaksi tulla selville. Lisäksi, mitä eläimiä, kaloja, lintuja, kasveja, j.n.e. oli siinä maassa, joka oli heidän alkuperäinen asuinpaikkansa; sillä voipa olettaa, että he säilyttivät nämä nimet samoihin esineisiin kuuluvina missä hajautumisensa jälkeen tapasivat ne muuttumattomina; mutta niille esineille ja asioille, joita eivät ennestään tunteneet, heidän täytyi keksiä uudet nimet. Puut, joita ei tavata Suomen pohjoisseuduissa, mutta joiden nimi on yleinen, kuten esim. omenapuu, tammi, pähkinäpuu, samoiten eläimet, joita ei ole missään maassamme, kuten esim. tarvas, otava y.m. välttämättömästi viittaavat alkuperäiseen asuinmaahan, joissa suomalaiset ovat tunteneet noiden nimitysten esineet ja josta ovat perintönä tuoneet ainoastaan nimet. Monet kukat, kuten esim. horsma (epilob. angustif.), joilla on yhteinen nimi koko maassa, lienevät todenmukaisesti olleet suomalaisille tuttuja ennen hajaantumista. Toisia sitä vastoin, joilla nyt on eri nimet, vaikka niistä onkin joltinenkin hyöty taloudessa, luultavasti on vasta myöhemmin tavattu.

[Tästä lauseesta loppuun otettu L:n käsikirjoituksesta.] Vakaumukseni että tutustumalla eri suomalaisten heimojen murteisiin saataisiin tietoja monista nykyään tutkimattomista seikoista, olen täten lausunut. Varmasti tämä tutkimus suuressa määrin edistyisi, jos kustakin heimosta otettaisiin pari tai kolme nuorukaista, joille jossakin meidän oppikoulussa valmistettaisiin tieteellinen kasvatus. (Matkustajalla, joka ryhtyy näihin tutkimuksiin, on liian avara ala, voidakseen menetellä tarkasti). Nämä nuorukaiset saattaisivat sitten ilmaista, mitä heiltä kysymyksessä olevista asioista tahdottaisiin tietää.

Jätän nyt nämä mietteet, tai miksi niitä sanottaneen, samoin myös Vuokkiniemen laulajat. Vuokkiniemestä tulin taas Tsenaniemeen. Tänne oli muuan Kivijärven mies vähää ennen hevosineen saapunut noutaakseen kauppakuormaa. Mutta kuultuaan, että odottamansa henkilö oli saapuva vasta seuraavan päivän iltana, hän tarjosi hevostaan minun käytettäväkseni. Otin vastaan hänen tarjoomuksensa; säkki täytettiin puoleksi heinillä ja sidottiin kiinni hevosen selkään. Minun tuli sääli tuota eläin parkaa, sillä nuora vedettiin hyvin kireälle sen ruumiin ympärille, jotta säkki olisi pysynyt paikoillaan. Varmaankin tämä satula oli hyvin epämukava hevoselle, mutta ehkä sentään vähemmin epämukava kuin mitä luulisi. Teen tämän johtopäätöksen siitä, etteivät talonpojat, jotka tavallisesti pitävät hevosestaan ja varsin tarkasti tietävät, mikä on sille terveellistä, mikä epäterveellistä, käyttäisi sellaisia satuloita, joista hevoset jollakin tavoin kärsivät. Koska nyt oli ilta ja pimeä, poikkesimme yömajaan 1/2:n peninkulman päässä Tsenaniemestä. Sen talon isäntä oli kotoisin Siikajoelta Suomesta ja oli ottanut tilan uutisasutuksena viljeltäväkseen. Koko talon sisustus oli kuitenkin sellainen kuin muilla näiden seutujen suomalaisilla, ja talon tavat olivat vallan samat kuin muualla täällä. Hänen tyttärensäkkin olivat puetut maan tavoin. Seuraavana aamuna läksimme täältä aikaisin liikkeelle ja matkustimme kuutamossa; päivän valjetessa olimme perillä Kivijärvessä, ja olimme siis kulkeneet kolmatta peninkulmaa. Sama mies, joka Vuokkiniemestä oli kyydittänyt minut tänne, tarjoutui viemään minut Salmijärveen, jonne saavuimme päivällisaikaan. Olin tosin aikonut ensin käydä Latvajärven kylässä, joka on vallan päinvastaisella ilmansuunnalla, mutta kuultuani, ettei laulaja Arhippa ollut kotona, hylkäsin tämän matkan. Salmijärvessä jakelin lääkkeitä; kävin myös erään sairaan luona ja tein hänelle lääkkeen. — Voi, jota muualla olin syönyt, ei edes vivahtanut tuoreeseen voihin. Omituiselta minusta sen tähden tuntui, kun täällä sain syödä mitä parasta voita. Kysyin syytä siihen, ja minulle sanottiin sen johtuvan suoloista. (Venäjän suomalaiset ostavat suolansa Kemistä, ja se on hyvin likaista, minkä vuoksi voikin saa likaisen värin. Mutta rajakyläläiset saavat välistä Suomen puolelta parempia suoloja, kuten nyt esim. täällä oli tapahtunut. Tässä näet on vallan lähellä suomalainen kylä, jopa vaan muutaman askeleen päässä.) Täältä läksin Akonlahteen, missä jo syksyllä v. 1831 olin käynyt. Muuan tyttö, joka sieltä yksityisillä asioillaan oli tullut Salmijärveen, tuli opastajakseni, kuitenkin vasta pitkään tuumittuaan; hän näet arveli maineensa kärsivän siitä, että kahden kesken vieraan miehen kanssa kulkisi tuon puolentoista peninkulman pitkän tien. Sovimme matkalla erittäin hyvin, eikä tyttö malttanut olla perillä kiittämättä hyvää käyttäymistäni. Aina Vuokkiniemeltä alkaen tänne johtavat tiet olivat niin hyvässä kunnossa, että kaikkialla olisi voinut kulkea ratsain, jopa hätätilassa rattaillakin. Soilla ja rämeillä oli kapulasiltoja, jotka oli tehty jo 1788:n vuoden sodan aikana. Vaikkei niitä siitäperin oltu korjattu, ne kuitenkin vielä olivat jotenkin hyvät. Siitä näkee, miten kauan puu kestää vedessä. Akonlahdessa poikkesin Trohkimon taloon, missä minut vanhana tuttavana ystävällisesti vastaanotettiin. Sauna pantiin heti lämpiämään, huolimatta siitä, että jo oli sangen myöhäinen hetki; olin näet sinä päivänä kulkenut 5 peninkulmaa, 2 ratsain ja 3 jalan. Talo, joka edellisellä käynnilläni oli ollut köyhissä oloissa, oli tänä vuonna kaskimaistaan saanut paljon rukiita ja teki nyt kahta varakkaamman ja hauskemman vaikutuksen. Seuraavana aamuna läksin täältä Juortanalle Suomen puolelle. Vanha Trohkimon isäntä tuli oppaakseni ja näytti minulle matkalla lähteen, nimeltä Kultakallio. Se oli vähän matkan päässä polulta suon laidassa, josta Trohkimon kertomuksen mukaan vettä virtaa kahdelle eri taholle. Tämä lähde oli nyt miltei kokonaan sammalen peitossa, eikä siinä näyttänyt olevan muuta merkillistä kuin nimi, jota Ganander taisi pitää vielä merkillisempänä, kun on ottanut sen teokseensa "Mythol. Fennica". Ainoa, minkä oppaani siitä tiesi oli, ettei se koskaan jäädy ja että se aina sulattaa ympärilleen keräytyvän lumen. — Juortanalla aion lopettaa tämän matkakertomuksen, ja minulla on siihen sitä suurempi syy, kun sinne saavuttuani saappaani oli vallan anturatta.

E. L.

Liite.

1.

Maisteri Wirzénille Kasanissa.

(Kirjekonsepti.)

11 p:nä lokakuuta 1833.

Kiitos viime kirjeestäsi syyskuun 2:selta päivältä kuin myös siitä ehdotuksesta, että joka kuun ensimäisenä postipäivänä tahdot kirjoittaa tänne sillä ehdolla, että minä sinulle teen samoin. Tämä ehdotus oli minulle erittäin tervetullut, vaikka pelkään sinun melkoisesti siinä häviävän, kun näet minun kirjeeni täältä erämaan keskustasta eivät saata sinusta tuntua muulta kuin perin yksitoikkoisilta ja sisällykseltään köyhiltä, kun sitävastoin sinun kirjeidesi jokainen rivi minussa herättää monipuolista mielenkiintoa. Mutta sopimus on tehty, kuten sanottu, ja se, joka laiminlyö noudatettavaksi ottamansa velvollisuuden, häntä kuritetaan velttoudestaan siten, että hänen tulee kirjoittaa kaksi kirjettä siinä kuussa, jossa laiminlyöminen on tapahtunut. Jospa usein laiminlöisit ja saisit maksaa sakkoa! Syynä siihen, ettei tämä kirje lähde Kajaanista lokakuun ensimäisenä vaan toisena postipäivänä on eräs läänissä tekemäni tarkastusmatka, johon minulta on kulunut lähes kuukauden aika. — Läksin näet Kajaanista syyskuun 8:ntena päivänä ja jatkoin matkaani kruununvouti Vichmannin seurassa (kelpo mies näihin seutuihin nähden) Kiannalle, missä 14:ntenä päivänä erosin hänestä lähteäkseni Kuhmoon noin 15:n peninkulman pituisen sydänmaan läpi. Mutta päähäni pälkähti matkustaa Kiannalta Kuhmoon Arkangelin läänin ja Vuokkiniemen pitäjän kautta, ja tämän tuuman toteutinkin. Siellä viivyin syyskuun 24:nteen päivään, ja tällä matkalla kokosin koko joukon runoja vanhasta Väinämöisestä, Lemminkäisestä ja muista. Näillä seuduin asuva kreikanuskoinen suomalainen väestö eroaa mielestäni sangen edullisesti Kajaanin läänin rahvaasta. Ollen erittäin vieraanvarainen ja palvelukseen altis se lisäksi noudattaa asuinhuoneissaan suurempaa siisteyttä, kuin rahvas mainituissa Suomen puolisissa seuduissa. Pirtin lattia pestään joka lauantai, pöydät, penkit ja tuolit melkein joka päivä. Lisäksi tämä väestö on niin vilkasta puheessaan ja liikkeissään, että melkein luulisi sen olevan vallan toista kansanrotua kuin suomalaista. Vaatteet eroavat melkoisesti suomalaisen rahvaan vaateparresta. Miehillä on paidan päällä eräänlainen mekko eli lyhyt paita, joka tavallisesti on tehty sinisestä kankaasta, ja sitten vielä tämän päällä sarkakauhtana, jota kuitenkin käytetään ainoastaan matkoilla. Naisilla on omituinen puku, johon kuuluu alusliivi ja hame; se pannaan kiinni edestä pitkin hameen pituutta ja hyvin tiheään lähellä toisiaan olevilla napeilla. Liikkuessaan ulkona heillä on yllään röijy, joka on melkein paljaina hihoina. Päähineenä heillä on kämmenen levyinen punainen käärenauha, jonka ylälaidassa on kultakuteinen raita; tämä nauha kääritään koko pään ympärille ja köytetään takaa kiinni nyöreillä. Naitujen vaimojen päähine eroaa naimattomien päähineestä siinä, että sitä peittää eräänlainen myssy, kun sitä vastoin tyttöjen; on avoin. Millainen on rahvaan puku niillä seuduin? — Tytöt naitetaan täällä tavallisesti hyvin nuorina, usein 13 tai 14 vuoden ikäisinä, ja siitä on seurauksena, että he usein ennen aikojaan tulevat vanhan näköisiksi. Mutta nyt keskeytän jo tämän ja tarjoisin sinulle kernaasti uutisia, jos vaan niitä tietäisin. Kun ensi kirjeestäsi saan tietää, onko siellä suomalaisia lehtiä, koetan sovittaa antamani tiedot sen mukaan. Ellei siellä niitä ole ollenkaan, olen joka kerta, kun luen meidän lehtiä, niistä kirjoittava muistiin sellaista, minkä luulen huvittavan teitä ja täyttävä sillä kirjeeni, sillä vieraassa maassa on sentään sangen hauskaa saada tietoja kotiseudulta. — — — — — —

2.

Rehtori Appelgrenille.

(Ote kirjekonseptista.)

Kiitä häntä [Appelgreniä] kirjastansa, Rustamastansa runosta, Jonka hehki tapasin Tultuani tuonempata, Kuhmossa kulettuani, Kanssa kirkolla Kiannan, Vieläpä etempänäki Yli raukkojen rajojen, Wuokkiniemen pitäjässä, Laulupaikassa paraassa, Maalla mahtavan Venäjän, Josta laukun lastattuna Toin runoja tullessani, Kirjoitettuja kylissä, Talosissa tavatuita, Venehissä veisatuita, Laulajoilla laulatuita; Pannakseni paperille Joko vanhan Väinämöisen Virren töistä viisaista, Joko nuoren Joukahaisen Jouto juonittelemista, Kanssa kauniin Kaukomielen Lieto pojan Lemminkäisen Ainosista askareista, Elikkä seppo Ilmarisen, Takojan ijän ikuisen Sykysyisistä sysistä, Taonnoistansa talvisista, Paahtamistansa pajassa.

3.

Tohtori Cajanderille.

(Kirjekonsepti.)

3 p:nä joulukuuta 1833.

— — — Tarkastusmatkallani poikkesin Arkangelin kuvernementtiin, missä j.n.e., jotka nyt olen järjestänyt. Yksistään Väinämöisen runoja minulla on noin 5-6 tuhatta säettä, josta voit päättää, että tästä paisuu aimo kokoelma. Aion kuitenkin talvella taas pistäytyä Arkangelin kuvernementissä, enkä ennen lakkaa runoja keräilemästä, kuin niistä saan kokoelman, joka vastaa puolta Homerosta. Hallussani olevat runot ovat sisällykseltään kaikki samaa jaksoa, sen mukaan mitä muuan ukko minulle osaksi lauloi ja osaksi muuten kertoi Väinämöisestä. Niitä runoja on kokonaista 16. Omituinen on Väinämöisen runojen loppu. Se kuuluu seuraavasti.

[Seuraa runo Marjatasta ruotsiksi käännettynä.]

Vaikka tämä runo onkin sekava, jopa puutteellinenkin, huomaa kuitenkin sen viittaavan kristinopin leviämiseen, ja että runossa mainittu poika luultavasti oli itse Vapahtaja, ja että Marjatta oli Neitsyt Maria.

4.

Professori Linsénille.

(Kirjekonsepti.)

6 p:nä helmikuuta 1834.

Herra Professorin arvoisan kirjeen kuluneen tammikuun 10:nneltä päivältä ynnä siihen liitetyn Kööpenhaminan Kuninkaallisen Muinaiskirjallisuuden Seuran (Kongl. Fornskrifts Sällskapet) kirjeen vastaanotin viime kuun 28:ntena päivänä. — Varsin kernaasti olen jättävä hallussani olevat runot Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran käytettäväksi; olisin jo aikaisemmin sen tehnyt, ellei toivo saada etenkin vanhempia runoja uusien lisien kautta täydennetyiksi olisi minua siitä pidättänyt. Tämä toivo on osaksi toteutunutkin, sittenkuin viime syksynä Arkangelin kuvernementissä onnistuin saamaan melkoisen keräelmän ennen painamattomia mytologisia runoja. Verratessani niitä ennestään tunnettuihin, heräsi minussa halu järjestää ne yksijaksoiseksi kokonaisuudeksi, aikaansaadakseni siten suomalaisessa mytologiassa jotakin iislantilaista Eddaa vastaavata. Ryhdyinkin heti työhön ja jatkoin sitä usean viikon jopa kuukauden kuluessa aina jouluun asti, jolloin minulla oli valmiina aimo nidos Väinämöisen runoja, siten järjestettyinä, kuin olin ajatellut. Kiinnitin huomioni etenkin niiden urostekojen ajanjärjestykseen, joista runoissa kerrotaan. Tätä tosin alussa näytti olevan jotenkin vaikeata huomata, mutta se kävi itse työn kuluessa melkoisesti helpommaksi. Lisäksi moniaat suorasanaiset kertomukset, joita Arkangelin kuvernementissä kuulin satuina vanhoilta ihmisiltä ja jotka käsittelivät samoja urostekoja, tarjosivat minulle jonkunmoista johtoa. Olettaen, ettei herra Professori pane pahaksensa, mainitsen tässä lyhyesti kunkin sellaisen runon sisällyksen, jota varten on ollut käytettävänä täydellisiä runoaineksia. Teen tämän siinä järjestyksessä, jota yllämainitussa kokoelmassa olen noudattanut.

Ensimäinen runo. Väinämöisen tapaa hänen retkillään muuan lappalainen, joka pitkät ajat on kantanut vihaa häntä vastaan. Lappalainen ampui nuolen häneen, hänen ratsastaessaan vuolaan kosken partaalla. Nuoli osui kuitenkin ainoastaan hänen hevoseensa, joka kompastui ja veti kaatuessaan Väinämöisen mukaansa koskeen. Virta vei hänet mereen, missä hän kauan aikaa ajelehti aaltojen varassa, voimatta päästä maihin ja näkemättä muuta kuin vettä taivaanrantoja myöten.

Tähän kokoelmaan kuuluu nyt 16 runoa, joissa on yhteensä vähä yli 8,000 säkeen. Vaikka sen nyt suuremmalla syyllä kuin ennen koottuja katkelmia, voisi toimittaa painoon, luulen kuitenkin parhaaksi lykätä sen ensi kevääksi. Olen näet tänä talvena aikonut tehdä uuden matkan Arkangelin kuvernementtiin kirjoittaakseni muistoon runoja useilta kuuluisilta laulajilta, joista viime syksynä kuulin puhuttavan, mutta joita en tavannut kotona. Siten saan epäilemättä monta lisää kokoelmaan, ja hätiköimistä olisi siis, jos nyt jouduttaisi nykyistä kokoelmaa painoon. En kuitenkaan tiedä, onko runokatkelmien [Tämän sanan yläpuolelle on konseptiin kirjoitettu: "mytologisten runojen".] järjestäminen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi yhden vai eikö pikemmin useiden tehtävä, koska jälkeentulevaisemme mahdollisesti tulevat pitämään sitä yhtä suuressa arvossa kuin göthiläiset kansat Eddaa ja kreikkalaiset ja roomalaiset, ellei juuri Homerosta, niin ainakin Hesiodosta. Senpä vuoksi olenkin aikonut Kirjallisuuden Seuralle jättää käsikirjoitukseni pelkkänä ehdotuksena, siellä tarkastettavaksi.

Nyt paraikaa järjestelen kokoomiani uudenaikaisempia suomalaisia runoja. Koska tämä työ pääasiallisesti on puhtaaksikirjoitusta, toivon pian saavani sen valmiiksi ja olen sitten lähettävä ne Kirjallisuuden Seuralle.

Sitten on aikomukseni ryhtyä painatusta varten järjestämään loitsurunoja. Olen huomannut tavan, jolla melkoisesti vähennetyssä nidoksessa saan ne painetuiksi. Jokaisessa sellaisessa loitsurunossa on useita osia, joista muutamat kuuluvat yhteen ainoaan loitsuun; toiset taas ovat yleisiä eli kaikissa loitsuissa yhteisiä. Erityisesti jokaiseen loitsuun kuuluva on selitys sen pahan synnystä, joka on loihdittava pois; yleisiä eli yhteisiä osia ovat taas sellaiset kuin esim. useiden jumaluusolentojen puoleen kohotetut rukoukset, mehiläisen ja löylyn sanat y.m. Ellei tee tätä eroitusta, tulee kussakin loitsurunossa maininneeksi nuo yleiset seikat, joten alituisia toisteluja esiintyy ja runot paisuvat liian pitkiksi. Ei Topelius eivätkä muut ole ottaneet huomioon tätä, minkä vuoksi on tapahtunut, että useita yleisiä lukuja mainitaan jokaisessa runossa joko samanlaisina tai hieman muuttelemalla sanoja, ja tavallisesti jokainen niistä puutteellisena. Vahvistusta siihen loihtia sanan johtoon, jonka olen esittänyt väitöskirjassani Suomalaisten parantamisista loitsimisen kautta, olen nyt saanut siitä, että loitsuruno Arkangelin murteessa kutsutaan luoe, eikä kuten Savossa loihto; ja loitsia on siellä luoa ei loihtia.

Ollen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsen rohkenen tässä ilmaista sen toivomuksen, että Seura jollakin tavoin osoittaisi huomaavaisuuttaan etevimpiä suomalaisia luonnonrunoilijoita kohtaan. Ehkä sopivinta olisi tilata heille jompikumpi tai molemmat maan suomalaisista sanomalehdistä. Täten samalla kertaa heitä rohkaistaisiin, ja Seuran pyrkimystä levittämään hyödyllistä valistusta rahvaaseen edistettäisiin. Ei olisi vaikeata mainita muutamia etevimmistä luonnonrunoilijoista, mutta enpä tunne yhtäkään toista, joka enemmän kuin Rautalammilla asuva Korhonen ansaitsisi sellaista huomiota.

Kööpenhaminan Kuninkaallisen Muinaiskirjallisuuden Seuran erittäin kunnioittavaan kirjeeseen olen jo aikaisemmin vastannut.

Useita vanhoja suomalaisia kirjoja olen täällä koonnut, ja olen sopivassa tilaisuudessa jättävä ne Seuran huostaan.

VIIDES MATKA v. 1834.

[Tällä matkalla, jonka Lönnrot teki huhtikuun jälkimäisellä puoliskolla, oli lisäainesten kerääminen jo valmiina olevaan "Runokokoukseen Väinämöisestä" päätarkoituksena. Venäjän Karjalaan Lönnrot meni Kiannan kautta ja palasi samaa tietä takaisin käytyään rajan takana seuraavissa kylissä: Lonkassa, Vuonnisessa, Jyvälahdessa, Uhtuessa, Vuokkiniemessä, Tsenassa, Kivijärvessä ja Latvajärvessä. Suuren merkityksen sai tämä kun Lönnrot tällöin tapasi Vienan läänin paraimman runonlaulajan Arhippa Perttusen. Varsinainen matkakertomus on käännetty vuoden 1835 Helsingfors Morgonbladin numeroista 56-60; Alkuun on lisätty pari päiväkirjan-otetta, jotka on kirjoitettu vasta v. 1835, loppuun taas on liitetty matkaa koskevia kirjeitä ja sitäpaitsi pari otetta kirjeistä, jotka koskevat erästä Lönnrotin käyntiä Repolassa syksyllä 1834, josta ei ole sen tarkempia tietoja.]

1.

(Alk. suomeksi.)

4 Tammista, Sunnuntai [v. 1835].

Kiantaa pelätään samati kun muitaki erakko seurakuntia ikäväksi asuksella. Mitä lienee kun varsin asuisi, sit' en tieä sanoa, vaan huvaksi näyttää minusta elämä siellä. Eikä myös nykynen Apulainen ikävätä valittanut. Hän oli kätevä mies, laati viuluja ja muita veistöjä, leikkasi nimiä teräkseen sigilleiksi, piti koulua, jossa oli 3 lasta. Lapset pian yhtäikäset lukevat, veistelevät jousia, joilla ampuilevat, luistasivat j.n.e. jotta oli justin kaunis heidän menoansa katsella.

Kiannalta matkasin ylös Kuusamoa päin noin 5 tahi 6 penikuormaa ja olin monessaki talossa matkalla. Pian jokasessa talossa on usiampia kirjoja, joita säilytetään päretvasussa pöyällä eli penkillä. Tavallisimmat kirjat ovat Raamattu, Virsikirja, Gezeliuksen Katekismus ja muita hengellisiä kirjoja, kanssa Vegeliuksen Postilla. Jos heränneiten ilveistä emme puhu, niin on Jumalan palvellus talonpoikasessa kansassa aivan kaunis ja syämmellinen. Muutamassa talossa, 3 penikuormaa kirkosta, olin minä kerran sunnuntaina eillä puolisen. Kun talosta ei ollut ketänä, vielä kelinki kehnouelta, kirkkoon joutunut, niin piettiin kotona jumalan palvellus. Pirtti oli avara ja peretki isonen. Väki asettautu peräpenkkiä pitkin istumaan pöyästä alkain esinnä miehet sitte vaimot ja lapset. Aluksi veisattiin kauniilla ei ylen kovalla äänellä muutamia virsiä, Evangeliumin virret. Virsikirjoja riitti hyvästi, ettei kaikin paikoin tarvinnut kahtakana yhestä veisata. Veisun jälkeen luki pöyän takoa talon vaari saman päiväsen saarnan Vegeliuksen Postillasta ynnä Epistolan, Evangeliumin ja rukouksia. Siitä veisattiin päätökseksi moniahta virsi. Ennen Jumalan palvellusta olin minä ottanut kirjoitustyötä käsille, vaan sen heitin minä ja olisin mielelläni, jos kaikeksi päiväksi, heittänyt niin kaunista Jumalan palvellusta kuullakseni.

Kylmäsalmessa päätalossa makasin minä yötä. Siinä näytettiin minulle poika, joka lapsuuesta alkain oli mykkä ja kuuro. Hän taisi nyt olla 16 vanha ja näytti terveeltä ja sukkelalta. Kaikenlaisia töitä kuuluu hän muien jälkeen osoitelevan ja hyvästiki tekevän. Asian mukaan minulta ei ollut hänelle apua.

Talon muori jutteli minulle illalla Kontion peiahista hänen nuoruuessansa. Niitä oli oluella ja viinalla päivät rupiamiseen pietty. Kontion kaaettua toimitettiin kaksi miestä tuojaksi, toista kaksi vastaanottajaksi. Näillä välillänsä oli kaiken laisia asian mukaisia kyselmiä ja vastaelmia, esinnä pihalla, sitte pirtissä ja taas viimmen pääkalloa viejessä pihalla. Ei niistä päivässä loppua tullut, sano muori usiamman kerran kertoessansa. Hän ei kuitenkana enää muistanut kun muutamia runoja, sillä runoilla piettiin kaikki puheet. Vaan niistä ja muista, joita toisilta laulettiin, olen saanut seuraavat, jotka paremmin kuin muu kirjoitus näyttäköön ja selvittäköön miten karhun peiaita piettiin.

— — — — — — — — — — — —

(Karhunpyyntirunon katkelmat jätetty tästä pois.)

2.

16 Tammista, Perjantai, 1835.

Kylmäsalmen Päätalosta matkustin Tormualle, viimeiseen rajalla olevaan taloon. Tämä näytti olevan köyhä paikka, sillä aamiaiseksi oli pantu esille pelkkää pettuleipää. Täällä oli lisäksi lavantauti esiintynyt ankarampana kuin tietääkseni missään muualla. Koko talon väestä, 13:sta hengestä, oli ainoastaan muuan lapsi jäänyt eloon, kaikki muut oli kulkutauti tuhonnut. Nykyiset asujamet olivat sittemmin tähän muuttaneet. Täällä kerrottiin, että Kuusamossa paraikaa liikkui tauteja, ja talonväki piti itseään onnellisena siitä, että oli niistä onnellisesti päässyt. Äsken oltiin molemmin puolin rajaa valitettu poronvarkaudesta, jonka rajan toisella puolella asu- vien venäläisten väitettiin tehneen.

3.

Muistiinpanoja matkalta.

— — Tormualta oli tehtävä vaikeanpuolinen matka Lonkkaan, ensimäiseen Venäjän puolella olevaan kylään. Tosin väliä ei ollut enempää kuin 1/2 peninkulmaa, mutta se oli melkein kokonaan ummessa. Saavuin sinne vähää ennen iltaa ja poikkesin Martin eli Martiskan luo, joksi häntä nimensä diminutiivi- (vähennys-) muotoa käyttäen sanottiin. Jo paljoa aikaisemmin oli häntä minulle mainittu oivallisena runonlaulajana. Eikä mieheltä puuttunukkaan sanoja, vahinko vaan, etteivät ne hänellä olleet paremmassa järjestyksessä. Enimmästi hän siirtyi toisesta runosta toiseen, niin että se, minkä häneltä panin muistiin, tosin kelpasi täydentämään ennen keräämiäni, mutta ei tarjonnut mitään täydellisiä runoja. Rommipulloni, jonka sisällystä hän ahkerasti maisteli, kuten sanoi, vahvistaakseen muistiansa, yhä vaan sekoitti hänen ajatuksiaan. Tästä huolimatta hän lauloi minulle loppupuolen tätä sekä kaksi seuraavaa päivää. Etenkin viimeisenä päivänä laulaminen sujui huononpuoleisesti. Hänen näet oli vaikea muistaa uusia runoja; sen sijaan hän usein alkoi laulaa samaa, mitä edellisenä päivänä olin häneltä kirjaan pannut.

Tämä Martiska oli itsekkin runontekijä. Joku aika sitten hän oli istunut vankeudessa, osaksi Kajaanissa, osaksi Oulun vankilassa, ja oli ollut syytettynä poronvarkaudesta, seikka, joka täällä rajaseudulla tiheään saattaa rajanaapurit tekemisiin toistensa kanssa. Nyt paraikaa valitettiin yleisesti meidän puolella rajaa, että heti kun porot vaan vähänkin pistävät päätään rajan yli tai ainoastaan tulevat lähelle sitä, ollaan Venäjän puolella valmiita pyytämään tai ampumaan ne. Nyt oli vähää ennen rahvaan valitus tullut hallituksenkin korviin, minkä johdosta joku (talonpoikien kertomuksen mukaan "ensimäinen mies keisarista") Keisarillisesta Senaatista oli määrätty tutkimaan tätä asianlaitaa. Sillä aikaa, ja niinkauan kuin tuomio asiassa oli langettamatta tai ei ollut vielä tullut tunnetuksi, harjoitettiin tätä poron varkautta entistä hurjemmin. Nähdessäni eräässä Lonkan talossa muuanna iltana taaskin tuotavan kotia kahta pyydettyä poroa, kysyin, kuinka he rohkenivat jatkaa tämän ammatin harjoittamista, kun paraillaan entisistä varkauksistaan olivat syytteen alaisina. Nyt on kaikkein paras aika, vastattiin, mies se, ken jotain saa käsiinsä, sillä kaikki käy nyt entisten kustannuksella, ja entisistä ei tule mitään. —

Näissä rajaseudun poronvarkauksissa on ikävää se asianhaara, että meidän puolella rahvaalla on poroja, mutta Venäjän puolella ei. Juuri tämä seikka herättää toisen puolen rahvaassa kahta suuremman halun katsomaan lähelle rajaa tai sen yli eksyneitä porolaumoja omistajaa kaipaavaksi saaliiksi. Sen näet ei tarvitse pelätä kostoa meidän rahvaan puolelta, ja nostetuista käräjäjutuista ei tavallisesti monien lakimutkien vuoksi tule mitään, kuten Lonkan mies sanoi, tai jos joskus tulisikin, ei oikeudenhakijan voitto korvaa käräjäkuluja. Ylempänä rajaseuduilla on asianlaita toisin; siellä on kummallakin puolen rajaa asuvilla poronsa, ja kunkin täytyy pitää huolta siitä, ettei lähimmäiselleen tee sellaista, jota ei soisi toisen hänelle itselleen tekevän. Lonkan tienoilla tosin jokunen suomalainen talonpoika on koettanut estää noita kuuluisia poronvarkauksia siten, että on poronhoito-kumppanikseen ottanut venäläisen talonpojan. Tämä saattaa paremmin pitää silmällä, etteivät naapurikyläläiset tuhoa poroja, mutta tämä ei kuitenkaan voi estää mainittuja varkauksia.

Mutta palaan Martiskaan. Istuessaan syytettynä poronvarkaudesta linnassa, hän teki runon tästä asiasta. Hän itse lauloi minulle tämän runon, vaikka se, kuten hän sanoi ja kuten muutenkin saattaa nähdä, on puutteellinen, hän kun näet ei enää muistanut kaikkea, minkä sepittämiseen hänellä silloin oli ollut niin runsaasti joutoaikaa. Se minkä runosta, sekä itse tekijän että muiden kautta, jotka ovat muistaneet hajanaisia kohtia, tähän asti olen saanut muistiinpanna, on jotenkin seuraavaa:

Poron synty on Pohjolasta, Petra laulettu Lapista, Tätä riikki riitelevi, Raja raivoissa elävi. Sykysyllä seikka synty, 5 Talven tullessa tapahtu, Ruotsi tungeksen tukulle, Koko Kuusamon pitäjäs. Paljo maita matkustavat, Kyllä kyytiä tekevät, 10 Hyvin hiihto Hossalainen, Hiihto Huttu huikiasti, Oikarinen oivalailla. Lauttolammille tulevat, Siitä metsähän menevät, 15 "Mitäpä tässä?" — "ei mitänä". "Jälet tässä", — "ei jälistä", "Siat tässä", — "ei sioista". Ylös korpehen kohoovat. Tuossa kumma keksitähän, 20 Petran vasa vaipununna Kahen kallion lomahan. Päivä päätä väännetähän, Sorkkia soristetahan, Turpoakin tuuvitahan 25 Kahen kallion lomasta. Siitä Huttu huuon nosti, Kela toinen kerkiävi, Mit' on kummat kuulumassa, Mitkä ilmoset imehet. 30 Silmät on entiset elolla, Korvat vanhat valmihina, Vielä kello kelvollinen, Yht' on pikkuista vajella, Henkeä poro polonen. 35 "Tuoppas täll' on tuuli henki, Pane paarmuot ahava". Kela kellon soittajaksi, Kulkusen kolistajaksi: Kuulu kello Kuusamolle, 40 Kuusivaarahan kulina, Kiannalle kielen lyönti. Siit' on Hutun huima Antti, Vähämielinen Mikittä Vuonisehen päästyänsä 45 Katsellahan kaikki paikat. Huttu katso kaikki paikat, Nuuski nurkkajen taukset, Mit on akkaset ajettu, Tiiron piiat pirskutettu. 50 Kaikki laukkuhun latovi, Mitä missäkin näkevi, Eväs on tarves taipaleella, Moni matkassa tulevi, Tapahtuvi taipaleella. 55 Huttu huimaksi rupesi, Mielettömäksi Mikittä, Kaikkiaan kaheksan miestä, Yhen miehen ympärillä, Sito yöllä yksinäisen, 60 Kesken yötä kehkimättä, Väänti Martin väkkyrälle. "Lähes nyt Martti matkan päälle Kulkemahan Kuusamohon, Oulun linnahan lujahan, 65 Kuss' ei konsa päivyt paista, Eikä kuuhuet kumota." Sano kainu karjalainen, Yhä puoltansa puhuvi, Yhä virkko vierestänsä: 70 "Kuule Kurvilan isäntä, Jo mie sen sanon toeksi, Kun tuo härkä ammonevi, Jok' on kuollut mennä syyssä, Mennä talvena tapettu, 75 Kun on kuollut Hoiluvalla, Liha syöty, luu jätetty, Talja Sunkuhun sulettu, Laapat kaikki kaupunkihin." Jyrki viinoa vetävi, 80 Rajan poikki raukiata, Yöllä viinoa vetävi, Kulettavi kuutamella, Luoksi viinan vierahia. Tuossa tuuma tuumatahan, 85 Annill' on hyvä heponen, Saaha Martti matkan päälle. Jyrki ajo antamahan, Anni riisu rinnuksia, Hevoista on lasettelevi. 90 Ottivat omin lupinen, Martin matkahan panevat, Poron syöjän polkusehen. Jo Ruotsi hyvin elävi, Koko Kuusamo ihastu, 95 Kun on Martti matkan päällä, Poron syöjä polkusessa, Kaikki on naiset naurusuussa, Isännät iloissa mielin. Niin on Martti matkan päällä, 100 Karjalainen koilamassa, Kuuksi päiväksi kululla, Iäksi on ilman alla. Kulettavat Kuusamohon, Tuonne tuomarin tupahan, 105 Esivaltojen etehen. Koko Kuusamo kokoutu, Lautamies lakitta seiso Tuolla tuomarin tuvassa. Esivaltojen eessä. 110 Vast' on Martti matkan päällä, Kun on rautohin rakettu, Kokonansa kolmet rauat Yhen miehen ympärillä. Kulkemass' on Kuusamosta, 115 Oulun linnahan lujahan, Enarihin ilkiähän, Joss' ei puuttune porohkat, Ampuvärkit ei vähene. Ain' yhtä ajattelevi, 120 Tämä on kasvanut kaloilla, Veen kaloilla venynyt, Atrioinut ahvenilla, Ei siitä sinä ikänä Kuletettu Kuusamohon. 125 Huttu huimaksi rupesi Lähimmäinen miulla ranni; Tuli vihat viikolliset, Kaukasot ylenkatsannot, Vaikk' oli ennen ystäväni. 130 En minä huolinna hyviä, Jos olen ottanna urakan, Nukuttanut nuoren petran; Sinulle sikiät jäävi, Kaksin vaatimet vasovi, 135 Porot toisen toimittavi. Tuliko surma suutimaton, Kesken yötä kenkimätön, Sian tieän kussa synnyin, Paikan kaiken kussa kasvoin, 140 En tieä sitä sioa Kussa kuolo kohtanevi Näillä ouoilla ovilla, Teillä tietämättömillä. Ain' yhtä ajattelevi 145 Luojan luotuja sanoja, Pyhän synnyn säätämiä. Kuu keritä, päivyt päästä, Otava yhä opeta Näiltä mailta vierahilta, 150 Yhä ouoilta ovilta. Jopa tuomari tulevi, Kemin herra kerkiävi, Päästi Martin matkan päältä. Ruotsi nyt tuli tuholle 155 Veionen Venähen voitti. Huttu kulki huikiasti, Alle pöytänsä ajakse, Päähän penkin peittelekse, Itsekseen itettelekse, 160 Parempi olisi ollut, Maata koissa korkiassa. Vähä nyt tulee väkeä, Pieni arvo aartelia, Saatu on saalis suurempiki, 165 Vähemmälläki väellä.

Lonkasta on neljä peninkulmaa matkaa Vuonniseen. Tällä välillä ei ole ainoatakaan asuttua paikkaa. Martiska itse tuli minua kyyditsemään, ja meidän seuraamme tuli kaksi muuta miestä, joiden oli yksityisten asiain vuoksi kulkeminen samaa tietä. Läksimme liikkeelle varhain aamulla ja saavuimme hyvissä ajoin perille. Keskelle kyytiväliä on rakennettu metsäsauna tulisijoineen matkustajia sekä kalastajia varten, jotka viimemainitut lähellä olevassa järvessä vetävät nuottaa. Viivyimme täällä noin tunnin ajan syöttääksemme hevosia. Saunaan tehtiin tuli, ja me asetuimme niin hyvin kuin taisimme, valkean ympärille. Pian savu täytti huoneen, eikä siihen paljoa tarvittukaan, sillä se oli sekä matala että muuten pieni. Suorana ei siinä ollenkaan voinut seisoa, vaikka savultakin olisi voinut, joka kuitenkin sekin olisi estänyt pystyyn kohoamasta. Siinä söimme päivällistä, ja sen jälkeen panin vielä paperille jonkun Martiskan runopätkän, joka nyt vasta johtui hänen mieleensä. Kuta kauemmaksi sitten tultiin, sitä vähemmän lunta oli tiellä: Lonkassa, josta olimme lähteneet, oli sitä vielä puolen kyynärän vahvuiselta maassa, mutta Vuonnisessa maa oli vallan paljaana. Syy siihen on se, että Vuonninen on Yläkuitin järven rannalla, Lonkka sitä vastoin Maanselän harjanteella. Poikkesin Miinan taloon eli Teppanaan, joksi sitä myöskin ja tavallisemmin sanotaan. Täällä kaipasin ennen mainittua emäntää. [Neljännellä matkalla, ks. edellä.] Puoli vuotta sitten kuolema oli temmannut hänet pois vaikeasta lapsivuoteesta. Mies, joka kertoi hänen kuolemastaan, itki, ja minunkin täytyi itkeä. Tämä oli toistettava Tsenaniemessä, kun äiti vielä kerran perinpohjin kertoi tyttärensä kuoleman. Hän kertoi, miten sama tytär-vainajansa, Teppanan nuori emäntä, kuluneena kesänä oli ollut pahasti sairaana, niin että kaikki epäilivät hänen paranemistaan. Potiessaan hän oli nähnyt unta, jossa kirjava jänis oli näyttäytynyt hänelle, muka koko taudin aiheuttajana. Hän oli silloin kysynyt jänikseltä, eikö se aikonut jättää häntä rauhaan, ja vastaus oli kuulunut: Heittänenki nyt, vaan varote toiste tullessani. Tämän unen hän oli kertonut äidilleen, joka heti oli selittänyt sen siten kuin nyt oli käynyt, nimittäin että seuraava tauti oli vienyt hänen tyttärensä manalle. — Syötyäni Teppanassa välipalaa, jonka isäntä itse nyt kantoi pöytään, ja jona oli voita, leipää ja suolattua lihaa, ilmoittautui muuan vanha naiseläjä laulamaan muutamia runoja. Niitä ei kuitenkaan ollut useampia kuin että 2 tai 3 tunnin ajassa ehdin panna ne kaikki kirjaan. Sitten kävin Antrein talossa ja läksin sitten yöksi tai yön selkään, kuten täällä sanottiin, kylästä matkaan. Lisääntyvä kelirikko pakotti minutkin kiiruhtamaan. Sain kyyditsijäkseni keski-ikäisen miehen; hevonen tuntui minusta olevan keski-ikäistä vanhempikin. Matkan päämääränä oli Jyvälahden kylä, ja sinne kuljimme Yläkuitin jään poikki, joka nyt oli kieränä, kun kaikki lumi edellisinä päivänpaisteisina päivinä oli sulanut pois. Jyvälahti on 4:n peninkulman päässä Vuonnisesta. Läksimme matkaan vähää ennen auringonlaskua. Ensin olimme kumpikin jonkun aikaa hereillä, ja mies kertoi muun muassa, miten Teppanan isäntä vaimonsa kuoltua noin kuukauden ajan oli ollut vallan kuin järjiltään. Vaikkei hän ennen koskaan ollut maistellut viinaa eikä rommia, oli hän äkkiä ruvennut kumpaakin nauttimaan niin runsain määrin kuin ikinä kykeni, lisäksi tuskin oli puhunut sanaakaan kenenkään toisen kanssa sekä syönyt ja nukkunut sangen vähän. Vasta 3-4 viikon kuluttua hän oli ehtinyt tointua ja oli silloin palannut entiseen raittiiseen elintapaansa. Puhellessamme aurinko laski; näky oli erittäin kaunis, koko läntinen taivas kun oli punainen, ja avara, sileä jää sen alla kuvasti taivaan hohdetta, ilman että järven pintaa tarvitsi pelätä minkään tuulen rikkovan. Siellä täällä etäisyydessä haamoittavat kuusia kasvavat saaret vaan lisäsivät tämän taulun kauneutta ja ylensivät sitä vaikutusta, jonka kokonaisuus minuun teki. Muutamissa tilaisuuksissa luonnon kauneudet erityisesti meidät lumoavat ja vakaavat sielumme, ja tämä tapahtuu tavallisesti äkkiarvaamatta. Kun varta vasten olen päättänyt nauttia niistä, olen harvoin täydelleen voinut sitä tehdä, en ainakaan niin kuin niiden tarjoutuessa itsestään. Kun sitten aurinko oli mennyt mailleen, ja taivaan purppura oli kadonnut tai vaihtunut yön pimeään, jonkun tähden siellä täällä tuikahtaessa esiin, kävi niin, että me molemmat, sekä kyytimieheni että minä itse, nukahdimme. Vuode ei ollut kaikkein mukavimpia, mutta uni ei aina kysy paikan mukavuutta. Olen nähnyt henkilöitä, jotka ovat nukahtaneet satulassa istuessaan ja nukkuen jatkaneet matkaansa suistumatta alas. Näin uneen vaivuttuamme, oli hevosemme ainoa valveilla oleva koko seurassa. Enpä tiedä mikä lie ollut syynä, sekö, ettei hevonen ymmärtänyt tähtien mukaan ohjata kulkuaan oikein, vai se, että sekin tahtoi päästä nukkumaan ja sen tähden halusi päästä kotiin. Oli miten oli, mutta ympäri se vaan oli kääntynyt ja oli herätessämme verkallensa kulussa takaisin Vuonniseen, sen sijaan, että olisi mennyt Jyvälahtea kohti. Heti herättyään mies tuuppasi minua kylkeen ja kysyi: "missä nyt ollaan?" Omituinen minulle tehty kysymys, sillä kaikkein vähimmin olin nyt valmis vastaamaan siihen muuten kuin että luultavasti olimme Yläkuittijärven jäällä, sillä huomasinhan heti, ettemme olleet sen alla. — Mutta on luonnollista, että se, joka yhdessä seikassa luulee olevansa toista huonompi, usein sellaisessakin seikassa, jonka paremmin tietää, kysyy toiselta neuvoa. — Hänen neuvottomuuttaan ei kuitenkaan kestänyt kauan. Käännyttyään moneen kertaan ja useilta tahoilta tarkasteltuaan tunnettuja tähtiä hän huomasi hevosen tuumat ja käänsi sen toiseen suuntaan. Sen jälkeen hän ei enää nukahtanut, vaikka minä taas taisinkin uudestaan torkahtaa. Puoliyön aikaan tai vähäistä myöhemmin tulimme perille Jyvälahteen, kolkutimme erään talon ovelle ja pääsimme sisälle. Kiireesti meille siellä sitten laitettiin makuusijat lattialle. Tämän seudun rahvas ei tee makuusijojaan, meidän rahvaan tavoin, oljista, jotka joka ilta kannetaan sisään, vaan poronnahoista ja muista vaatteista, eikä niihin tavallisesti panna peitettä. Pidän kuitenkin enemmän meidän rahvaan olkivuoteista, sillä onpa, kun tavallisesti joka ilta tuodaan sisään puhtaat, kuivat oljet, ja niiden yli levitetään puhdas hursti, etenkin väsyneenä ollen sangen miellyttävää paneutua siihen nukkumaan. Paraassa untuvavuoteessa ei voisi nukkua pahemmin. Oljet pannaan useaan eri paikkaan, niin että kullakin pariskunnalla, joita varakkaassa talossa monasti on useampia, on oma makuupaikkansa; sitäpaitsi on naimattomilla miehillä omansa, niin naimattomilla naisillakin. Vähän arvokkaammalle vieraalle tehdään niinikään erityinen tila pitkän pöydän ääreen; huonommat vieraat, etenkin kerjäläiset, saavat tyytyä tuvan ovensuun puoleen. Vaikka saattaakin olla mukavaa että on, kuten Etelä-Suomessa, muutamia pylväsosastoja kattoon asti päällekkäin ladottuja sänkyjä kunkin perheen jäsenen tarpeeseen, pidän kuitenkin enemmän näistä lattialle joka kerta uudestaan laadituista olkivuoteista. Ne ovat itsessään siistimmät, ja päivällä on koko tupa hauskemman näköinen, kun ei siinä näe mitään huonosti kohennettuja tai aivan kohentamatta jätettyjä vuoteita. Aamulla näet, kun kaikki ovat nousseet, oljet kannetaan heti pois ja lattia lakaistaan puhtaaksi. On merkillinen ero etelä- ja pohjois-suomalaisten asuintupien sisustuksen välillä. Edelliseen kuuluu, paitsi jo mainittuja sänkylaitoksia, useita kaappeja, kirstuja, vesikorvoja, sankoja, kiuluja, pyttyjä y.m. siellä täällä hajallaan huoneessa. Lattia on usein lian peittämänä, kuten käy, kun sitä ei koskaan puhdisteta vedellä. Pöydällä on yhtä haavaa jätteitä aamiaisesta, päivällisestä ja illallisesta, siinä on huolimattomasti jätettyjä leipäpalasia, lautasia, kalakuppeja, j.n.e., jonka ohella itse pöytä harvoin on puhdas. Liedellä on kiehumassa ja paistumassa ruokia seuraavaa ateriaa varten. Savossa, Pohjois-Suomessa, mutta etenkin Pohjois-Karjalassa ovat tuvat vapaat kaikesta sellaisesta romusta, lattia on sitä paitsi jotenkin puhdas, pöydät ja penkit valkeat. Eivät mitkään likaiset kaapit, kirstut, korvot, pytyt y.m. häiritse katsetta, sillä kaikilla sellaisilla esineillä on erityinen säilytyshuoneensa (eteinen), jonne ne käyttämisen jälkeen viedään. Erityinen huone (kota) on olemassa keittämistä varten. Näin ollen pitäisi luulla, että asian laita olisi päinvastoin, kun näet etelä-suomalaiset, jotka ehdottomasti ovat varakkaammat, myös kotielämässään voisivat paremmin noudattaa puhtautta.

Jyvälahdesta läksin seuraavana aamuna Uhtueen. Tässä kylässä, joka on seudun varakkain, on 80 suurimmaksi osaksi hyvin rakennettua taloa. Nimi johtuu Uhutjoesta, joka virtaa kylän läpi. Jyvälahdesta lasketaan tänne matkaa kolme peninkulmaa Keskikuitin järven poikki. Kylä jakautuu oikeastaan neljään osaan, jotka ovat Lammin pohja, Mitkala, Ryhjä ja Likopää, ja puolet siitä on Vuokkiniemen, toinen puoli Paanajärven pitäjää, Uhutjoki näet täällä on mainittujen pitäjien rajana. Tässä kylässä viivyin koko viikon, enimmäkseen uutterasti kirjoitellen muistiin runoja ja lauluja, joita kylän sekä miehet että naiset lauloivat. Muuan leski, nimeltä Matro, kunnosti itseään ennen muita. Sittenkuin hän puolentoista päivää oli laulanut, sukankudin kädessään, astui hänen sijaansa toisia, jotka lauloivat osaksi hänen laulamiensa runojen toisintoja, osaksi toisia, uusia. Jo ennemmin, mutta etenkin kolmantena päivänä, suorittelin sen ohella tuon tuostakin lääkärin tehtäviä, niin että mukaan ottamaani lääkevarastoa oli lähtiessäni sangen vähän jäljellä. Tahdoinpa itsekkin tästä lääkärintoimesta saada jotakin hyötyä, ja minun onnistuikin monesta lääkejauheannoksesta saada vaihteena joku pitkän- tai lyhyenpuoleinen runo. Muunlaista maksua en ottanut, minkä vuoksi ne, jotka eivät osanneet runoja, saivat lääkkeensä ilmaiseksi. Mutta tästä syystä olin vaarassa syödä itseni kuoliaaksi, sillä minne vaan tulin, kannettiin eteeni ruokaa, ja syödä täytyi joka paikassa, sillä muuten olisi pantu pahaksi. Vaikka paraillaan oli paasto, ja vaikkei silloin muunuskoisillekaan kernaasti anneta muuta kuin paastoruokaa, ei nyt, harvoja paikkoja lukuunottamatta, oltu niin ankaroita eri ruokalajien suhteen, minkä vuoksi muun muassa sain voita, lihaa ja maitoa syödäkseni. Paastonaikana säilytetään maitoa erityisellä tavalla seuraavaan lihan- ja maidonsyönti-aikaan (arkeen). Annetaan sen ensin muuttua taalepiimäksi, josta kerma kuoritaan ja tehdään voiksi. Mutta sittenkuin kerma on otettu pois, jäljelle jäänyt osa eroaa sakeammaksi ja ohuemmaksi aineeksi. Jälkimäisen annetaan juosta pois, minkä jälkeen sakeampi osa kaadetaan saviruukkuihin, jotka pannaan kohtalaisen kuumaan uuniin. Siinä se muuttuu jonkunlaiseksi juustoksi, ja sitä sanotaan sen jälkeen rahkamaidoksi. Viiden tai kuuden tunnin kuluttua se otetaan pois uunista, ja sitä kuulutaan nyt voitavan säilyttää vaikka puoli vuotta sen pahenematta. Sellainen rahkamaito on sangen hyvänmakuista, jonka vuoksi olisi suotavaa, että meidänkin rahvas tutustuisi sen valmistamiseen.

Mutta palaan lääkäri-praktiikkaani. Ne taudit, joihin etsittiin parannusta, olivat paitsi ainaisia pitkällisiä sydänalanvaivoja (reväisimiä), joita kaikkialla, minne vaan tulee, on tarpeeksi, tiheitä ophtalmia- (silmätauti-) tapauksia, sekä muutamia muita tauteja, jotka tosin esiintyivät harvemmin. Eräälle 10-vuotiaalle tytölle, jonka oikea silmä oli niin pahasti kasvanut, että silmämuna kananmunan suuruiseksi tai hieman suuremmaksikin paisuneena oli pullistunut ulos kuopastaan, täytyi minun toimittaa extirpatio oculi s.o. ottaa pois koko silmä. Omituista, että muuan seudun vanha puoskarikin oli päättänyt ryhtyä tähän leikkaukseen, johon tytön äiti ei kuitenkaan ollut voinut suostua. Epäilemättä äiti siinä menetteli viisaasti, sillä kun puoskari olisi toimittanut leikkauksensa tavallisella puukolla, olisi tulos varmaankin ollut vähemmän tyydyttävä. Partaveitsiä, joita meidän rahvas tavallisesti leikkauksiin käyttää, ei täällä ole, kun näet ei kukaan aja partaansa. Minäkin, vaikka minulla olikin vähän paremmat leikkausaseet lääkelaukussani, ryhdyin leikkaukseen vasta pitkän miettimisen jälkeen, kun minun seuraavana päivänä täytyi lähteä paikkakunnalta ja jättää potilas oman onnensa nojaan. Sittemmin olen kuitenkin kotona Kajaanissa uhtuelaisilta kuullut, että tyttö on parantunut, ja kun sitäpaitsi kaikki, mitä lähtiessäni olin sanonut seuraavasta tulehduksesta, märilletulosta y.m., tarkalleen oli tapahtunut, on varmaa, että minulla ensi kerran käydessäni tällä paikkakunnalla, on oleva vielä paljoa enemmän potilaita. Nyt, kun olin leikannut pois silmän, äiti lankesi kasvoilleen jalkojeni juureen ja ilmaisi iloaan sanoen: "Jumala te oletki, kun nyt minut tästä murehesta päässittä". Sellaista kunnianosotusta ei vielä koskaan ole tullut osakseni, minkä vuoksi tämä ylennys minusta tuntui vallan oudolta. Kuitenkin on minun mainitseminen seikka, joka vähentää tämän kunnianosotuksen arvoa, nimittäin se, että tavallisille kylänloihtijoillekkin ja tietäjille välistä omistetaan arvonimi puolijumala ja puujumala. — Ikävä tapa, kenties itämaalaista syntyperää on täällä tuo, että rahvas lankeaa kasvoilleen maahan tahtoessaan oikein kunnioittaa jotakuta. Minä en koskaan, minulle sellaista kunniaa osotettaessa, ole malttanut olla huomauttamatta heille, miten arvotonta ihmisen on täten alentua, mutta huomautusteni ei ole onnistunut ehkäistä noita kunnianosotuksia. Tämänvuotisten talvimarkkinoiden aikana sain viimeksi hävetä erään vuokkiniemeläisen miehen takia, joka juuri täten oli langennut kasvoilleen, ilman että vielä olin ehtinyt saada hänet nousemaan ylös, ennenkuin muutamat tuttavani astuivat sisälle ja saivat siitä aihetta pilaan.

Paitsi runoja, ruokaa ja jumalallista kunnioitusta, jotka parantamisillani ja lääkkeilläni Uhtuessa ansaitsin, sain vielä lisäksi lahjoina messinkisormuksia ja muita samanlaisia esineitä, jotka minulla vieläkin ovat tallella. Tapasin noin 30-vuotiaan vaimon, joka oli kotoisin Rautalammin pitäjästä Suomesta. Hänen nimensä oli Anni ja hän oli jo yhdeksän vuotta sitten tullut tähän kylään, missä nyt perinpohjin kertoi minulle elämänsä vaiheet, jotka antaisivat aihetta vaikka koko romaaniin. Koetanpa, kertomustani venyttämättä, kuvata niitä. Hän oli piikana palvellut eräässä talossa Rautalammilla, kun kaksi uhtuelaista kulkukauppiasta siitä oli kulkenut maan eteläisiin osiin. Toinen näistä miehistä oli silloin tarkkaavaisesti katsellut häntä, mutta oli mitään sanomatta seuraavana aamuna taas lähtenyt matkaan. Palatessaan keväällä rannikkoseuduilta hän oli sovittanut matkansa saman kylän kautta, ja heti kun oli astunut tupaan ja huomannut hänet istumassa rukkinsa ääressä kiukaan luona, oli kavahtanut hänen kaulaansa ja sanonut: "Nyt meistä ei enää tule eroa milloinkaan. Aina viime syksystä, kun läksin täältä, en ole sinun tähtesi saanut untakaan silmiini." Sitten hän oli kehottanut häntä tulemaan mukaansa Venäjälle, siellä antaakseen vihkiä itsensä hänen kanssaan. Tyttö sanoi alussa olleensa sangen vähän taipuvainen sellaiseen askeleeseen, mutta kun mies oli uhannut, ettei ennen lähtisi pois talosta, tyttö viimein oli suostunut. Muutamat kulkukauppiaan antamat pienet lahjat olivat saattaneet tytön sukulaiset asiaan taipumaan. Näin hän oli seurannut miestä. "Ensi työksemme rajan yli tultuamme", hän kertoi, "menimme papin luo, joka minut uudestaan kastoi ja vihki yhteen hänen kanssaan." Nyt hän haki esille upeasti kirjaillun punaisen pumasenki-hameen, jonka mies tätä tilaisuutta varten oli hänelle lahjoittanut. Mutta kuten sittemmin pian sain kuulla — näin hän jatkoi — oli mieheni täällä kotona ennestään kihloissa toisen kanssa — hän mainitsi naisen nimen — joka myöskin asui tässä kylässä, ja jonka edellisenä päivänä olin nähnyt. Tämä koetti kaikin tavoin houkutella miestäni minulta pois, mutta pitkään aikaan se ei onnistunut. Mutta lopulta tuo nainen sai hänet lumotuksi, ettei hän rahtuakaan huolinut minusta, vaan seurusteli hänen kanssaan. Kun ei mitään muutosta parempaan ollut odotettavissa, matkustin viimein Kemiin ja ilmaisin asian ispravnikalle. Seuraus siitä oli tutkistelu, joka päättyi niin, että mieheni vietiin sotamieheksi, niin ettei kumpikaan meistä saanut häntä pitää. Hänen kohtalonsa tuntui minusta liikuttavalta, ehkä vielä enemmän sen vuoksi, että hän itse oli kotoisin tutulta suomalaiselta seudulta. Nyt hänellä oli kaksi lasta, poika ja tytär, joista edellistä, Venäjällä syntynyttä, hän ei voinut ottaa mukaansa Suomeen; muuten hän sanoi olevansa hyvin halukas palaamaan syntymäseudulleen. Tämä Anni oli kielensä ja kaiken muunkin puolesta siihen määrään muiden seudun naisten kaltainen, etten, erityisesti asiasta tietoa saamatta, mitenkään olisi voinut aavistaa hänen olevan muukalaisen seudulla.

Ennenkuin jätän Uhtuen, tahdon vielä mainita, että tämä nykyään varakas, suuri kylä ison vihan aikana Kaarle XII:nnen hallitessa oli niin perinpohjin hävitetty, ettei jäänyt ainoatakaan taloa. Tätä sotaa sanotaan seudulla sarkasodaksi ja myös varastussodaksi. Edellinen nimi johtuu siitä, että silloinen Kajaanin viskaali oli ottanut takavarikkoon venäläistä sarkaa, mikä tapaus juuri aiheutti tämän kauhean sodan puhkeamisen näillä rajaseuduilla. Siihen asti oli eletty ja seurusteltu toistensa kanssa hyvässä naapurisovussa, vaikka sota riehui muissa osissa maata; mutta tuon onnettoman tavarain-kiinnioton jälkeen muuttuivat olot täälläkin toisiksi. Jälkimäinen nimi kaiketi viittaa ryöstöihin, joiden takia tämä sissisota tuli niin kuuluisaksi. Olemme tottuneet yksipuolisesti arvostelemaan ja kauhusta värähtämään lukiessamme niitä hävityksiä, jotka vihollinen silloin meidän puolella toimeenpani, mutta unhotamme silloin enimmästi, ettei meidän väki hiukkaakaan paremmin ja inhimillisemmin menetellyt, tultuaan rajan yli vihollisen maahan. Samoja kertomuksia kehdossaan kuoliaaksi pistetyistä lapsista, raiskatuista naisista, elävältä poltetuista ja toisella tavoin hengiltä kidutetuista ihmisistä, joita vanhat ihmiset tietävät kertoa vihollisen kauheasta elämöimisestä meillä tänä onnettomana aikana, kuulee täällä vanhempien henkilöiden kertovan meidän omista kansalaisista. Muuan joukkio suomalaisia talonpoikia oli silloin lähtenyt rajan yli, ryöstänyt ja polttanut kaikkialla Vuokkiniemessä ja muissa naapuripitäjissä ja oli silloin hävittänyt Uhtuenkin. Kylän sanottiin sitten olleen autiona, ja ensimäinen asujan kuuluu sittemmin tulleen Kiannan kappelista täältä Kajaanin läänistä. Tämä viimemainittu seikka, jos on tosi, olkoon myös todisteena siitä, miten maa tämän sodan jälkeen lienee ollut autiona asujamista, kun ennen viljavat seudut, pellot ja niityt, sijaiten suuren kalarikkaan järven rannalla — mihin täällä kiinnitetään paljo huomiota asuinpaikkaa valittaessa — eivät voineet saada asukasta lähempää kuin Kiannalta, jonne täältä on ainakin kaksitoista peninkulmaa. En ole saanut selville, mikä tämän partioretken suomalaisen päällikön nimi oli. Kuhmossa ja Repolassa muistetaan vielä ne päälliköt, jotka siellä sarkasodan aikana olivat kuuluisimmat. Suomalaisten puolella oli muuan Olli Kähkönen ja venäläisten puolella eräs Iso-Petri niminen mies etevin. Heidän urotöistään tiedetään vielä niin paljon kertoa, että kokonaan jätän tämän seikan toiseen kertaan, pitäen parempana jatkaa matkaani. — Uhtuesta tulin jälleen Jyvälahteen, missä oleskelin ainoastaan lyhemmän aikaa, kun minun ei täällä onnistunut saada kuin yksi ainoa runonlaulaja, sekin huononpuoleinen. Rikkaan talollisen Dmitroin luona en nyt voinut käydä, sillä hän asuu peninkulman päässä syrjässä kylästä, Enonsuun kosken partaalla, joka erottaa toisistaan molemmat Kuittijärvet. Tämä Dmitrei on epäilemättä rikkain talonpoika Vuokkiniemen pitäjässä. Hänen omaisuuttaan kuulin arvioitavan 10 tuhanneksi ruplaksi, jopa toiset arvioivat sen 100 tuhanneksi. Sellainen talonpoika ei enää mielellään itse lähde kauppamatkoille, vaan saattaa rahansa toisella tavoin korkoa kantamaan. Hän hankkii itselleen monenlaisia tavaroita, jotka hän kotiseutunsa vähävaraisille osaksi myy puhtaasta rahasta, osaksi lainailee. Sitäpaitsi hän käy markkinoilla, ostelee suuria tavaravarastoja yhdeltä seudulta, kuljettaa ne toiselle seudulle ja myy. Lisäksi hän lainaa rahoja vasta-alkajille suurta korkoa vastaan. Tätä korkoa kuulin maksettavan 25-30:neen sadalta, riippuen lainanottajan luotettavaisuuden määrästä. Dmitrein suuren rikkauden alkuna eli perustuksena kuului olleen kalakauppa. Hän näet asuu hyvin kalarikkaalla seudulla ja kuului vuosittain saaneen aika kalansaaliin.

Jyvälahdesta läksin Vuokkiniemen kirkonkylään, missä poikkesin Lipposelle, jonka pojat ennestään tunsin. Täällä minulle heti tarjottiin 5-6 kuppia "tsaajua" (teetä) illalla ja samoin seuraavana aamuna. Seuraavana päivänä kävin monessa lähitalossa ja panin kirjaan runoja niin paljon kuin vain sain. Oppaani vei minut muun muassa erääseen ulkoa päättäen köyhään paikkaan, minkä emäntä, hänen vakuutuksensa mukaan, osasi koko joukon hyviä runoja. Mutta olipa mahdotonta nyt saada häntä laulamaan; hän esteli huomauttamalla, että nyt oli paastonaika, jolloin hän ei saattanut ryhtyä niin turhamaiseen toimeen. Tultuamme sieltä ulos oppaani virkkoi jo heti alusta pitäen pelänneensä, ettei vaimo suostuisi laulamaan, sillä hän oli toista uskoa. Kysyin, mitä toista uskoa. "Omp' on", hän vastasi, "kun teillä köyrötyläiset, meilläki senlaisia, jotka pitävät itsiänsä muita pyhempinä." Mies kertoi edelleen, että sellaisia lahkoja oli kolmea tai neljää eri lajia. Kysyin, mitä eri mielipiteitä heillä uskonasioista saattoi olla, mutta en saanut siihen häneltä, kuten olin toivonut, selvitystä. Jotakin hän kuitenkin tiesi, nimittäin, että toiset pitävät yksinkertaisia ristejä tarpeeksi pyhinä, toisia taas ne kauhistuttavat, sillä he uskovat ainoastaan kahdella poikkipuulla varustettuihin risteihin. Samoin toiset pitävät tavallista kirkonkellojen soittamista oikeauskoisuuden mukaisena, toiset taas eivät. Muutamat syövät kalaa paastonkin aikana, kun sitä vastoin toiset katsovat sitä paaston ajalla perin epäterveelliseksi vatsalle. Hyvin tärkeä seikka tällaisten erivierolaisten mielestä, joiksi heitä täällä sanotaan, on, etteivät ristimerkkiä tehdessään pane peukaloaan etu- ja keskisormea vastaan, kuten papit ja "papin vierolaiset" tekevät, vaan nimetöntä ja pikkusormea vasten. Tätä kolmen sormen toisiinsa liittämistä pidetään muuten kolminaisuuden vertauskuvana. Ei yksikään erivierolainen mene kirkkoon papin ollessa siellä, mutta hänen mentyään pois he siellä kyllä käyvät. Joku heistä esiintyy silloin pappina ja toimittaa jumalanpalveluksen. Eivät he myöskään anna pappien kastaa lapsia, vihkiä morsiusparia ja haudata kuolleita, vaan kaiken tämän heidän omat pappinsa toimittavat. Kuitenkin he siitä suorittavat maksun papille, joka silloin merkitsee kirjoihin ja hyväksyy nämä heidän toimituksensa. Tuoppajärvellä on kokonainen luostari, jonka kaikki munkit ovat erivierolaisia. Nämä retkeilevät joskus pitäjissä, ja he varsinaisesti näillä seuduilla ylläpitävät vanhaa uskoa estäen sitä kokonaan häviämästä. Ei yksikään erivierolainen suostu syömään samasta vadista kuin sellainen, joka lukee itsensä kuuluvaksi yleiseen kirkkoon. Samassa talossa tapasi joskus erivieroisia henkilöitä, joiden siis aina on pakko syödä erillään. Eräässä katettiin muulle talon väelle erityinen pöytä, minulle ja yhdelle ainoalle toiselle miehelle toinen. Kysyin mieheltä, miksi hän söi minun pöydässäni eikä muiden kanssa, ja siihen hän vastasi, ettei katsonut maksavan vaivaa "ruveta heidän ilvehinsä" (s.o. kääntyä heidän uskoonsa).

Lipposelta tulin "tsaajulla", ranskalaisella viinillä ja muilla talon hyvillä varoilla kestittynä Tsenaniemeen, missä tapasin jo ennen mainitun vanhan Mari-muorin terveenä ja hyvinvoipana. Täälläkin oli "tsaajua" yllin kyllin. Teetä juotaessa on yleinen tapa, ettei, kuten meillä, sekoiteta sokeria kuppiin, vaan sitä nautitaan erityisesti, kuten meillä on tavallista kahvia juotaessa. Korppuja ei ollenkaan käytetä, eikä rahvas itseään varten paastonaikana käytä kermaa, vaikka nyt minua varten tuotiin pöydälle kerma-astiakin. Muutamissa paikoin oltiin vielä niin tunnollisia, ettei edes käytetty sokeria, kun tiedettiin sitä puhdistetun verellä, eikä mitään, mikä vaan on ollut kosketuksessa veren ja lihan kanssa, sovi käyttää paaston aikana. Käytettiin hunajaa sokerin asemesta.

Tsenaniemessä olin yötä ja panin kirjaan naapurinisännältä Jyrki Kettuselta useita runoja, kirjoittaen myöhäiseen yöhön. Seuraavana aamuna jatkoin samaa työtä. En ollut edellisellä matkallani tavannut häntä kotona, muuten olisin jo silloin toimittanut tämän työn. Tämä Jyrki oli Uudessa Kaarlepyyssä tohtori Topelius vainajalle laulanut, kuten kertoi, kokonaista kolme päivää. Minua siis suuresti ihmetytti, etten Topeliuksen kokoelmasta löytänyt niitäkin, jotka hän nyt lauloi. Hän selitti minulle kuitenkin asian sanomalla: "Kuuluupa ne jo teillä olevan ennestään petsatoittuna, a miksi niitä uuelleen laulaisin." Hänen laulaessaan serkkunsa Pietari Kettusen tekemää, osalle tämän lehden lukijoista kenties jo tuttua laulua, oli saman Pietarin leski, Mari, läsnä huoneessa ja kuunteli sitä. Kysyin oliko se runon kohta, joka koski häntä, totta. Vaikka hän oli vanha, hän tällöin punastui silminnähtävästi ja vastasi: "Niin totta se on kuin sellaiset seikat lauluissa tavallisesti ovat", joilla sanoilla hän ei runoille yleensä näyttänyt omistavan täyttä historiallista totuutta. "Mutta", hän jatkoi, "paraat runon kohdat Jyrki kuitenkin on unohtanut, ja niitä ette saa keneltäkään muulta kuin minulta." Sanoin, että tuota laulua vielä osataan, jopa hänen syntymäseudullaan Kiimingissäkin, missä todellakin kerran olin kuullut erään kyytimiehen sitä laulavan. Silloin hänellä oli paljo kyselemistä minulta syntymäseudustaan, josta kuitenkin tiesin sangen vähän. Hän valitti, etteivät hänen sukulaisensa moneen vuoteen olleet käyneet häntä tervehtimässä, itse hän jo oli liian vanha sinne lähtemään. Hän oli vähällä saada kyyneleet silmiinsä, kun virkkoi, ettei nyt enää varmaankaan koskaan saisi nähdä syntymäseutuaan. On kuitenkin mahdotonta, että kukaan kokonaan unhottaisi näitä seutuja, missä ensin on nähnyt päivänvalon, kuullut ensimäisen käen keväällä ja metsässä poiminut ensimäiset marjat. Vaikka hän oli ollut täällä 40 vuotta, syntymäseudun muisto vaikutti häneen niin syvästi, että hän muutamaksi hetkeksi näytti kokonaan siirtyneen sinne. Mutta puhuttuamme taas muista seikoista, sain hänet itsensä laulamaan ne runon kohdat, jotka Jyrki, kuten hän sanoi, oli unhottanut. Ensin hän ei tahtonut siihen suostua, mutta teki sen kuitenkin lopulta, kun pojatkin häntä olivat pyytäneet. Nämä kohdat puuttuvat vielä siitä runosta, joka on painatettuna tämän lehden viime vuosikerrassa.

Tsenaniemestä tulin, siellä päivän viivyttyäni, Kivijärveen, joka on 2 1/2 peninkulman päässä. Nyt kävi päinvastoin kuin matkustaessani Lonkasta Vuonniseen. Tähän asti olivat kaikki paikat olleet lumesta melkein paljaat, mutta kuta lähemmäksi tulin Kivijärveä, sitä paremmaksi kävi keli. Herkesin kokonaan pelkäämästä kelirikkoa, ja kaduin, etten ollut malttanut viipyä kauempaa Uhtuessa, Jyvälahdessa ja Vuokkiniemessä. Lunta oli Kivijärvellä vielä puoltakyynärää vahvalta. Oltuani lyhyen ajan tässä kylässä, läksin täältä peninkulman matkan päähän syrjään Latvajärveen, missä asuvaa talonisäntää Arhippaa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi. Tämä vanhus oli nyt 80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt muistinsa. Kokonaista kaksi päivää, jopa hieman kolmatta, hän piti minua runonkirjoitustyössä. Runot hän lauloi hyvässä järjestyksessä, jättämättä huomattavia aukkoja, ja useimmat niistä olivat sellaisia, joita en ennen muilta ole saanut; epäilen, olisiko niitä enää muualta saatavissa. Hyvin tyytyväinen olin siis päätökseeni käydä hänen luonansa. Kuka tietää, olisinko enää toiste tavannut ukkoa elossa, ja jos hän olisi ehtinyt kuolla, olisi melkoinen osa ikivanhoja runojamme hänen kanssaan mennyt hautaan. Ukko innostui, kun välistä tuli puhuneeksi lapsuudestaan ja monta vuotta sitten kuolleesta isästään, jolta hän oli saanut perinnöksi runonsa. "Kun silloin", hän sanoi, "Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion ääressä, kas siinä teidän olisi pitänyt olla. Meillä oli apurina muuan lapukkalainen, kelpo laulaja hänkin, mutta ei kuitenkaan isävainajani vertainen. Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean ääressä, eikä samaa runoa koskaan kahdesti laulettu. Olin silloin pieni poika ja kuuntelin heitä, joten vähitellen opin parhaat laulut. Mutta paljon olen jo unhottanut: Pojistani ei tule yhtäkään laulajaa minun kuoltuani, kuten minusta isäni jälkeen. Ei enää pidetä vanhoista lauluista niinkuin minun lapsuudessani, jolloin niillä oli etusija, tehtiinpä työtä tai kokoonnuttiin joutohetkinä kylässä. Tosin kuulin vielä jonkun kokouksissa niitä laulavan, etenkin kun on hieman ryypätty, mutta harvoin sellaisia, joilla olisi jotakin arvoa. Sen sijaan nuori väki nyt laulelee omia rivoja laulujaan, joilla en edes tahtoisi huuliani saastuttaa. Jospa silloin joku, kuten nyt, olisi etsinyt runoja, ei hän kahdessa viikossa olisi ehtinyt panna kirjaan edes sitä, minkä isäni yksinänsä osasi." Näin puhuessaan ukko heltyi niin, että oli kyyneliin puhkeamaisillaan; minunkin oli vaikea liikutuksetta kuunnella hänen kertomustaan noista vanhoista hyvistä ajoista, vaikka kyllä, kuten sellaisissa on tavallista, suuri osa ukon jakamaa kiitosta perustui yksinomaan hänen mielikuvitukseensa. Ei myöskään vielä ole puute vanhoista runoista niin suuri kuin hän arveli, jos kohta onkin totta, että ne vähitellen häviämistään häviävät. Vielä meidän päivinämme niitä kuulee, ja ehkäpä vielä muutamia sukupolvia jälkeemme. Eikä niitä myöskään niin peräti halveksita; päinvastoin nuoret ja vanhat niitä kuuntelemat, kun niitä lauletaan. Vaikka Arhipan talo olikin köyhä, tuntui se minusta hauskemmalta kuin moni varakkaampi. Itse ukko Arhippaa koko talo kunnioitti kuin muinaisaikaista patriarkkaa ainakin, ja sellainen hän oli minunkin silmissäni. Sen ohella hän oli vapaa monesta ennakkoluulosta, jotka muualla täällä ovat vallitsevina. Hän ja koko talonväki söi minun kanssani saman pöydän ääressä, samalla kertaa ja samoista astioista, mitä harvassa muussa paikassa on tapahtunut. Mitäpä siis merkitsikään se pieni kömpelyys, jota ukko syödessään osotti! Hän esim. otti käsin kalan vadista ja pani sen minun lautaselleni. Kuinka oudolta tämä vanhuksen tarjoamistapa näyttäneekin, ymmärsin kuitenkin panna arvoa hänen hyväntahtoisuuteensa. Ruokahalu ei siitä ollenkaan kärsinyt, sillä täällä, kuten myös muissa tämän seudun taloissa, pidetään hyvin tarkkaa huolta käsien pesemisestä ennen ateriaa; tämä peseminen toistetaan aterian jälkeen. Tähän tarpeeseen on joka talossa oma pesuastia, joka riippuu orresta tuvan ovensuun puolessa, ja lähellä pesuastiaa on enimmästi pyyhinliina. Pesuastian alla on suurehko vesisäiliö estämässä lattiaa kastumasta. Nämä pesuastiat ovat jotakin metallia; puuta, tuohta, j.n.e. talon varallisuuden mukaan.

Ehkä jotakuta huvittaa tietää, miten hyvä laulaja käyttäytyy laulaessaan. Kun ei ole toista laulajaa saapuvilla, hän laulaa yksinkin, mutta jos laulajia on kaksi, kuten juhlallisempi runonlaulanta vaatii, niin he istuvat vastatusten tai vieretysten, tarttuvat toistensa käsiin, joko vaan toisella tai molemmin käsin yhtaikaa ja alkavat laulamisen. Ruumis on laulun kestäessä edes takaisin huojuvassa liikkeessä, niin että näyttää siltä kuin kumpikin vuoroin vetäisi toisen luoksensa. Toinen laulaa silloin ensin yksin runosäkeen, jonka viime tahtiin toinen yhtyy, toistaen sitten uudelleen koko säkeen. Tämän toistamisen kuluessa toisella on hyvää aikaa ajatella seuraavaa säettä, ja näin laulaminen jatkuu, jokopa sitten lauletaan jo valmista runoa tai ollaan juuri tekemässä vallan uutta. Hyvissä kemuissa, missä on useita laulajia saapuvilla, syntyy usein kilpailu heidän välillään. Heidän tuttavansa ja ystävänsä molemmin puolin lyövät keskenään vetoa siitä, että toinen ja toinen on voittava vastapuolueen sankarin. Arhippa kertoi kyläläistensä täten usein asettaneen hänet kilpailuun eikä muistanut koskaan tulleensa voitetuksi. Mutta kuinka täällä kilpaillaan runonlaulannassa? — Ei siten kuin tavallisissa kaunotaiteiden akatemioissa; palkintoa tai voittoa ei myönnetä sille tulevaksi, joka laulaa paraat laulut, vaan sille, joka kauimmin jaksaa laulaa. Ensin toinen laulaa jonkun runon, sitten hän antaa toiselle aikaa vastata siihen jotenkin yhtä pitkällä. Tämän jälkeen edellinen taas laulaa, ja näin jatketaan vuoroitellen. Jos toiselta runovarasto loppuu, toisen vielä muistaessa runoja, katsotaan edellinen voitetuksi. Jos laulajat ovat huononpuoleisia, saa kerrassaan nauraa heidän ponnistuksilleen saada viimeinen sana. Kilpailu on silloin hyvinkin kahden kanan tappelun kaltaista; se luulee olevansa voittaja, joka kaakottaa kauimmin. Täällä ovat myös parhaat laulut jo aikoja sitten unhotuksiin joutuneet; muistetaan ainoastaan hajanaisia seikkoja ja sanoja, joiden avulla koetetaan päästä voittajaksi. Toinen on hyvien laulajien laita. Se, mitä runossa sanotaan: "Laulo päivät pääksytysten. Yhytysten yöt saneli", tapahtuu täällä todella, ja uni lopettaa kilpailun, niin ettei kumpaakaan pidetä, tai että kumpaakin pidetään voittajana. Hyvä runonlaulaja alkaa tavallisesti jotenkin seuraavasti: [Ruotsalainen käännös vastaa jotenkin tarkoin Vanhan Kalevalan alussa olevaa laulajan alkuvirttä, joten se on tähän otettu.]

Mieleni minun tekevi, Aivoni ajattelevi, Mieli ruveta runoille, Laatiua laulamahan. Veli kulta veikkoseni, 5 Kaunis kielikumppalini! Harvoin yhtehen yhymmä, Saanemma sanelemahan, Näillä raukoilla rajoilla, Polosilla Pohjan mailla; 10 Pannos nyt käsi kätehen, Haka toisehen hakahan. Lauloaksemme hyviä, Parahia pannaksemme; Kuulla noien kultasien, 15 Tietä mielitehtosien, Nuorisossa nousevassa, Kansassa kasuavassa: Noita saatuja sanoja, Virsiä vetelemiä, 20 Vyöltä vanhan Väinämöisen, Alta ahjon Ilmarisen, Päästä kalvan Kaukomielen, Joukahaisen jousen tiestä, Pohjan peltojen periltä, 25 Kalevalan kankahilta. Niit' ennen isoni laulo, Kirvesvartta vuollessansa. Niitä äitini opetti, Niitä eukko neuotteli, 30 Keträvartta kiertessänsä, Väätessänsä värttinätä. Viel' on muitaki sanoja. Ongelmoita oppimia, Tievieristä tempomia, 35 Kanervoista katkomia, Risukoista riipomia. Vesoista vetelemiä. Paimenessa käyessäni, Lassa karjan katsannossa. 40 Metisillä mättähillä. Kultasilla kunnahilla Mustan Muurikin jälessä Kimmon kirjavan keralla. Sieltä sain sa'an sanoja. 45 Tuhat virren tutkelmoita; Ne virret kerälle käärin. Sovittelin sommelolle: Kerän pistin kelkkahani, Sommelon rekoseheni. 50 Viikon on virteni vilussa, Kanan kaihossa siasnut: tuonen vilusta virret. Laulut kaikki pakkasesta, Rahin rautasen nenähän. 55 Petäjäisen pienan päähän. Alle kuulan kurkihirren, Alle kaunihin katoksen, Keritellen pään kerältä, Saahen solmun sommelolta. 60 Niin laulan hyvänki virren, Kaunihinki kalkuttelen, Ruualta rukihiselta, Oluelta otraselta. Kun ei oo olutta luona, 65 Tahi taaria tähellä; Laulan suulta laihemmalta, Vetoselta vierettelen, Kuulun iltani kuluksi, Vähän päivän päätteheksi; 70 Vaiko aamun alkeheksi, Huomeneni huopeheksi?

Tullessani Arhipalle, muuan talon pikkulapsista oli viimeisillään. Niinhyvin minä kuin hekin pitivät kaikkea lääkkeiden nauttimista jo turhana. Minulta kysyttiin, miksi luulin tautia, Jumalanko taudiksi vai poiken luomaksi (ilkeiden ihmisten noitumisen aikaansaamaksi). Sanoin luulevani sitä edelliseksi, ja siihen luuloon he itsekkin näyttivät kallistuvan. Illalla me muut panimme maata, mutta äiti jäi valvomaan lapsen vuoteen ääreen. Nukuttuani vähän aikaa minut herätti kimakka, syvästi liikuttava ja korvia vihlova itkulaulu, jonka äiti viritti lapsen heitettyä henkensä. Unta ei enää voinut ajatellakkaan, vaan sen sijaan, miten saattoi pelastaa korvakalvonsa. Niin kauan tämä vielä kävi laatuun, kun äiti yksin lauloi ja itki; mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin naapuritalosta noudettiin varta vasten tilattu itkijä-nainen, jonka ääni kimakkuudessa seitsemin kerroin voitti äidin äänen. Äiti ja tämä nainen pitelivät nyt toisiaan kiinni kaulasta, ja täten syleillen toisiaan he lauloivat minkä jaksoivat. Viimein ruumis pestiin haalealla vedellä, pyyhittiin koivunlehvillä ja pantiin sitten puhtaaseen liinavaatteeseen. Suu peitettiin puhtaalla palttinatilkulla ja jalat niinikään samanlaisilla. Vyötäisille sidottiin nyöri, muka vyöksi, sillä on tavallista, että lyhemmillekin retkille lähdettäessä kuin ikäisyyteen, vyö sidotaan miehustalle. Koko tämä aika kaiutettiin yhä toistamiseen tuota tuskallista itkulaulua, jolloin äiti ja muut itkijättäret (päivällä niitä näet oli useampia) aina halasivat jotakin henkilöä, joko toinen toistaan, Arhippa-vanhusta tai jotakin muuta perheen jäsentä. Ainoastaan minua säästettiin näistä halailuista. Ukko Arhippa kehotti moneen kertaan äitiä herkeämään, mutta turhaan. Koko päivän kesti tätä itkulaulua. Tällaista surun ilmaisemista sanotaan täällä virren itkemiseksi, ja itse laulu on nimeltään itkuvirsi. — Mutta virsien sisällys minun täytyy jättää toiseen kertaan.

Liite.

1.

Lehtori Keckmanille.

(Kirjekonsepti; alk. suomeksi.)

1 p:nä toukokuuta 1834.

Myöhistynytpä kyllä on Helsinkiin lähtöni. Vaan en ole vielä tähän astik saattanut lähtiä moninaisten syiden tähden. Ensimmäisnä syynä oli että Virkani vahvistus kirjan Huhtikuun alussa saatuani piti valanteolla Oulussa käydä. Kun itse tietänet, niin siitä kaupungista ei tule paluuta noin 2:n viikon sisässä. Sitte olin epätuumanen, joko heti lähtiä Helsinkiin tahi ensin Arkangelin lääniin uusia runoja kokoelemaan. Jälkimmäinen tuuma näytti paremmaksi, enkä kadukkaan, jotta niin näytti. 13:na päivänä Huhtikuuta läksin täältä sinne matkaamaan, 15:nä olin Kiannan pappilassa, 17:nätoista tulin ensimmäiseen Venähen kylään rajan taaksi. Tässä kylässä, Lonkka nimeltänsä, kirjottelin runoja puolen kolmatta päivää. 20:na läksin siitä Vuoniseen 40:tä virstaa pitkää taivalta vaeltamaan. Vuonisessa iltapäivällä kirjottelin moniaita runoja ja vielä samana päivänä menin 30 virstaa eillen Jyvälahden kylään, joka on 30 virstaa ylempänä Vuokkiniemen kirkkoa. Yön siinä maattuani läksin toisella päivällä varahin Uhtuvan kylään, johonka vielä samana päivänä 21:nä Huhtikuuta peräytyin. Uhtuvan kylä on kooltansa paljoa suurempi Kajanin kaupunkia. Siinä kirjottelin lauluja 3:me päivää, sekä mies- että naisväeltä ja läksin 23:na p. jälille Jyvälahden kautta Vuokkiniemen kylään. Samana päivänä kirjotin muutaman laulun Jyvälahdesta, joka myös on suurenlainen kylä. Illalla myöhään Vuokkiniemeen tultuani siinä lepäsin yön. Aamulla jälestä kävelin kylässä ja kirjottelin lauluja mitä sain. Iltapuolella 24:tenä läksin siitä Tsenaan, josta vielä samana päivänä (ja toisen aamulla) aina iltaan asti kirjotin runoja. Seuraavalla aamulla varakin läksin siitä Kivijärveen, jossa vaan muutin hevoista ja peräytyäkseni Latvajärveen. Sinne tulin 25:nä p. Huuhtik. ja kirjottelin siinä sinä ja toisena päivänä aivan yheltä (mieheltä) 80:n vuoden vanhalta ukolta kaikenlaisia runoja. 27:nä päivänä, joka oli Sunnuntai, laitin sanan kylään kokoutumaan akkaväen kirjotuksillani. Tupa tulikin pian täytetyksi ja ison kattilan theevettä keitettyäni josta sai, jolla suinki suu oli, laulettiin siinä aina iltapuoliksi. Tästä palautuin minä, rajan poikitse Suomeen, vietin 28:n päivän Kiannan pappilassa, Saksan luonna ja tulin siitä kyllä vaikialla kelillä (säiden liihen) parahana säiden liiheen aikana Kajaaniin, aivin eiläispäivänä. Nyt olet kyllä kuullut vaelluksistani, vaan mitäs siitä? — ei mitääkään. Kun tietänet että kaikissa Venäjän kylissä asutaan tukulta, Uhtuvassa esimerkiksi päälle 80:n talossa yksillä pelloilla, samon Vuokkiniemessä ja Jyvälahdessaki etc. niin arvannet että mahto näillä matkoilla runoja keräytyä. Väinämöisestä on äiä kaikenlaisia uusia ja parannuksia vanhoi. Aivan hyvä oli ettei niitä entisiä ennen tullut präntätyksi. Naisväeltä kirjotin monia Vaikertoja tahi miksikä kutsuisit niitä lauluja joita muissa kielissä Balladeiksi sanotaan — saat kyllä nähä ne hetiki. Ylehensä kirjotin tällä tiellä 2 kirjaa paperia täyteen. Kaikilla matkoillani en ole tavannut parempata laulajata kun 1828 Johana Kainulaista Kesälahdessa ja tällä reisulla Arhippa Latvajärvessä. Eillisellen annon minä sillon varani mukaan 1 Ruplan ja jälkimmäiselle nyt 3 1/2 Riksiä Pankkoossa, vaan jos olisin varakkaampi, vielä mä heille antaisin kunnia palkinnoksi vaikka 20 Ruplata kummallenki. Nyt olen minä myös luvan saanut Helsinkiin tullakseni, vaan nyt ei ole lähdennöstä ennenkun tulevan viikon loppupuolella. Jos lähtisin ennen niin olis varattava että saisin vuottaa Toivolassa Kuopion tällä puolella viikkokauden, koska 5:n virstainen salmi, jota sieltä Kelloniemeen yli kuletaan ei vielä taida olla sula, eikä enää hevosellakaan ajettava. Sentähden olen aikonut lähtiä, noin 9:nä oli 10:nä päivänä täältä ja taidan Helsingissä olla keskellä Toukokuuta. Jos sinulla itsellä niin lienee siaa että siinä asuisin olisi ainaki kaikista paras sihen tulla, vaan muuten olisi aivan hyvä jos tulisin asumaan likellä sinua. Hyvä olisi se sen tähden että saataisi yhdessä suorita Väinämöisen runoja yhteen, jossa ainaki näitä vasta saatuja niihin entisiin liittäissä menne 2:si viikkoa. Myös taidan Helsinkissä kirjottaa kaikki muutki runot selväksi präntättää.