MATKAMUISTELMIA. (continued 3)

Tsinkka on nimeltään tanssi, johon kukin nainen pyytää miehen mainitulla tavalla, ja parit asettuvat kuin tavalliseen neljäiseen eli katrilliin. Vastaisten puolten parit astuvat nyt toisiaan vastaan, niin että miehet hylkäävät naisensa ja juoksevat toistensa ohi, pyörähtävät sitten toiselle puolelle jääneen naisen ympäri, jolloin naisetkin rupeavat vallan samalla tavalla juoksemaan, kukin muodostaen lattialle suuren 8:nmerkin muotoisen kuvion. Kun kahden puolen parit näin kahteen kertaan ovat juosseet, he taas pysähtyvät paikoilleen ja päästävät sivulla olevat vastakkaisparit lattialle toistensa ohi samoin pujoittelemaan. Näidenkin tanssittua kuten juuri on selitetty, alkavat miehet juosta piirissä myötäpäivään, ja naiset vastapäivään, ja miehet tarttuvat ensin oikealla käsivarrella omaan naiseensa, sitä seuraavaan vasemmalla käsivarrella, ja näin eteenpäin vuoroitellem. Kun kukin taas on saanut oman naisensa, alkaa vastahyppely uudestaan, j.n.e.

Kävelykisaksi sanotaan hidasta tanssia, jossa parit ensin seisovat perätysten oven seuduissa. Etumainen pari astuu ensin esiin ja sitten järjestänsä muut parit huoneen toiseen päähän, kääntyvät siitä kummallekin puolelle ja kulkevat takaisin etenevien parien sivuitse. Näin syntyy 4 liikkeellä olevaa jonoa, kaksi keskeä kulkevaa, jotka astuvat eteenpäin, ja kaksi sivulla kulkevaa, jotka astuvat takaisinpäin [s.o. oveen päin], mutta liikkuen niin yhtämittaisesti, ettei näe mitään keskeytystä, sillä samassa kun pari on saapunut lähtöpaikkaan, toinen tarttuu toisen käteen ja kulkee eteenpäin.

Juoksentakisa on hieman edellisen kaltainen, mutta eroaa siitä siinä, että juosten kuljetaan eteenpäin, ja ensin miehet juoksevat toisessa, naiset toisessa jonossa, sitten he kääntyvät jäljessä juoksevain ulkopuolitse ja sitten taas perässä tulevien ulkopuolitse, minkä jälkeen lopuksi taas joudutaan juoksemaan keskimäisissä riveissä, vaikka vastakkaiseen suuntaan kuin alussa.

Käsivetelys on yksinkertaisempi ja tapahtuu siten, että nainen ja mies pitävät — — —

Rämsy y.m. ovat toisia tansseja.

Tavallisesti leikitään korolia viimeiseksi; siinä leikkijät istuvat piirissä; yksi panee kätensä alimmaksi, muut sitten järjestänsä hänen kätensä päälle, alimmat kädet siirtyvät vuoroonsa muiden päälle, ja tätä jatketaan 14 kertaa. Se, jonka käsi 14:nnellä kerralla jää ylimäiseksi, on koroli (kuningas), ja hän määrää, mitä muiden on tekeminen. Tälläisiä hänen säätämiään tehtäviä on, että tulee; syleillä jotakuta henkilöä, kumartaa jonkun edessä j.n.e.

Tanssin ohella muuten lauletaan; vilkkaampien tanssien ohella, joissa juostaan, ovat laulujen sanat venäjänmongerrusta, hitaammissa sekä venättä että suomea (karjalaa); Joskus, kun kaikki ovat hoilottaneet tai laulaneet äänensä käheäksi, ennenkuin jalat vielä ovat tarpeeksi väsyneet, tanssitaan vallan ilman laulua tai soittoa.

25.

[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 1 p:nä helmikuuta 1837.

Pallokisa: suurta nahkapalloa potkitaan; se, joka saa potkituksi rajan yli, voittaa.

Kaposilla. [Tästä muistiinpanon loppuun kirjoitettu suomeksi, paitsi mitä seur. alimuistutuksessa erotetaan.] Seiväs maassa, kapoja sidottu juurelle. Yksi vartiona. Potkia pitää varkaita. Jos ken pääsee ilman potkutta lähelle, hän on kapojen herra; ja uusia varkaita.

Kiippisillä — — —

Räähkä ajetusta parrasta, leikkaamattomista hivuksista, aivan tyyni päälaki keritty Pääjärvellä, Kieretissä; tupakasta; jos toisesta kerrasta jäänyttä keitosta syö; jos veren eläviltä ruoaksi tekee tahi toisen tehdä antaa; jos maksan ja sisälmykset ottaa j.n.e. Karjaa teurastettaessa ei verta oteta talteen, se kun pidetään saastaisena. Lihakin on tarkoin pestävä puhtaaksi ja liotettava avannossa.

Jaara, peurannahkainen päällyssaapas; pääkkö, puolisukka (syylinkä, nenänen), peuran päänahkaa. [Tämä kappale ja edellisen kaksi viimeistä lausetta, jotka on edellä olevien kisankuvausten seasta tähän sovitettu, on alkuaan ruotsiksi kirjoitettu.]

Nuotio. Sen piusta kaksi honkaa, miten väkeä. Päällitystin. Päällimäinen koholla pietään vivulla kummastai päästä, sillä tavalla, että nalkki lyöään kumpaan päähän ja sihen vipuvitja kiinnitetään. Lumi luoaan kun seinä makaajia vasten toisella puolella.

Kattilat matkoissa heinätielläki.

Tyttäret usein karkaavat miehillä [= miehille, s.o. miehelään]. — Vanhempia pidetään usein pahasti lapsiltansa — Lapsia vähin koista autetaan — Veli veljensä naista pitää sekaluutta — Huoruutta jos nainut mies naimattoman tytön kera, ei suurena räähkänä henkii[n]sä —

Kaukanako on Suomi Kajaanin paikalta?

30.

[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 1 p:nä helmikuuta 1837.

Hänninen huomautti Huotilan äijälle, kuka minä olin; heti tuotiin esille voita, ja äijä pyysi anteeksi. — Hänninen maksoi 30 kopeekkaa puudan kuljetuksesta Kieretistä Kuusamoon, jota matkaa on 188 virstaa; joskus saa 25:stäkin kopeekasta kuljetetuksi. — Tämä kuljetus on vaarallista, sillä kerran oltiin Jäletjärvessä vähällä ryöstää pois kaikki. Mihkali ukko tapasi koko joukkion ja ajoi sen pakoon. — Viinaa kysyttiin ainakin seitsemän kertaa Jäletjärvessä, vaikka usein on ryöstetty pois viina niiltä, jotka sitä ovat tuoneet. Tämän tiesin ja sanoin: eihän kuulu olevan luvallista j.n.e.

Seuraavana sunnuntaina pantiin toimeen tanssit pirtissä. Minua pyydettiin puhaltamaan huiluani, mutta ollen hieman närkästynyt heidän eilisestä loruilemisestaan, en siihen suostunut. Vielä maanantaina tuli luokseni muuan mies, joka tarjoutui minua kyyditsemään. Sanoin, etten huolinut kyydistä. Aikomukseni oli, ellei Mihkalia sinä päivänä olisi kuulunut, seuraavana yönä joko lähteä takaisin Heinäjärveen tai ottaa talon vanhin poika, joka näytti olevan hieman parempi mies, oppaaksi, ja ollenkaan aikeistani ilmaisematta jalan kulkea neljän peninkulman taival Uuteenkylään. Tätä minun ei kuitenkaan tarvinnut tehdä, sillä Mihkali tuli maanantaina; — mutta kun kieltäydyin ottamasta tarjottua kyytiä, äskeinen mies pyysi talon poikaa kanssaan ulos ja neuvotteli siellä kauan, mistä, sitä en saanut tietää, mutta minulla on syytä luulla hänen neuvotelleen siitä, että minut ainakin ryöstettäisiin; niin luulen sitä suuremmalla syyllä, kun eräs talon naisista piti tärkeänä mennä heidän puhettaan kuuntelemaan. Ainoa, minkä poika lähtiessäni virkkoi, oli: "Milma [minua] jo hätäytellä alettiin, kun teitä tässä viikon [kauan] pi'in ja käskettiin pois ajamaan." Kovin kernaasti läksin kolmannen päivän aamuna tästä sekä tapojen että ravinnon puolesta kurjasta kylästä. Mutta enpä vielä päässyt rauhaan tästä roskajoukosta. Muuan miehistä, Mihkali Sergein poika, oli yhdessä toisen hyvän toverin, Kirilä Hilipän pojan kanssa Särkiniemestä lähtenyt vähää jälkeen Kierettiin matkustamaan samaa tietä, jota minun oli kulkeminen. Jäletjärven ja Uudenkylän välillä on puolitiessä, 20 virstan päässä kummastakin paikasta, mökki, jonka luona matkustajat syöttävät hevosiaan, ja jossa itse syövät. Siinä he meidät saavuttivat. Alettiin taas puhua passistani. Sanoin, että enhän ollut millään karkulaismatkalla, kun matkustin Kierettiin, missä passi kyllä oli näytettävä. Sen jälkeen he syytivät muutamia haukkumasanoja Mihkalille, joka kehtasi kyyditä sellaista henkilöä. Koko ajan he täällä ahdistelivat minua, ja huomasin, ettei minulta puhetta riittänyt heidän sanojensa vastimeksi. Sitten matkustettiin Uuteenkylään. Siellä satuimme suureksi ilokseni poikkeamaan eri taloihin. Seuraavana päivänä taas satuimme yhteen eräässä mökissä, joka oli 20 virstan päässä Uudestakylästä. Siellä alkoi taas sadella entisiä haukkumasanoja. Uhattiin panna minut köysiin, kun tullaan Kierettiin. "Tehkääpä se nyt tässä paikassa, jos luulette olevanne siihen oikeutetut." Mitä muuta he minusta sanoivat, en tässä tahdo kerrata, mutta seuraavalla tavalla minun onnistui saada toinen miehistä vaikenemaan. Olin näet hänestä, Mihkali Sergein pojasta, kuullut, että hän oli tuppautunut asumaan erääseen Särkiniemen taloon, ja että hän siellä eli hyvissä väleissä emännän kanssa ("piti pyhävellenään"). Mies, joka tietystikkään ei tähän ollut kovin tyytyväinen, oli koettanut ajaa hänet pois, mutta ei siinä mitenkään ollut onnistunut, sillä tungettelija oli roteva mies. Kerran isäntä tosin kylän miesten avulla oli sitonut hänet ja kuljetuttanut Jäletjärvelle, mutta sekään ei auttanut. Mies palasi pian taas takaisin. Toisen kerran olivat Särkiniemen miehet uhanneet hukuttaa hänet ja siinä määrin panneet uhkauksensa täytäntöön, että olivat vieneet hänet järvelle ja kastaneet veteen, mutta sitten päästäneet hänet irti. Täten kuitenkin voitettiin vielä vähempi, sillä Sergein poika oli uhannut kannella herroille, että he olivat tahtoneet hänet hukuttaa, ja tällä uhkauksellaan pakottanut heidät antamaan sovintolunnaat. Yhä edelleen hän enimmäkseen asuu mainitussa talossa, elää ja käskee kuin toinen isäntä ainakin. Mies ei kuulunut sanoilla eikä kurituksella, jos hän sitä uskalsi käyttää, mitään voineen aikaansaada vaimonsa oikaisemiseksi, joka yhä vaan edelleen — —. Kuultuani tämän kertomuksen, kysyin kertojalta, miksi rahvas ei ollut ilmiantanut tätä väkivallantekijää, jolloin hänet luultavasti olisi viety sotaväkeen. Jos tiedettäisiin, että näin kävisi, vastasi hän, niin oltaisiin jo aikoja sitten niin tehty. Mutta jos hän saa jäädä kotia, hän polttaa koko kylän ja lyö kaikki asujamet kuoliaaksi. Nyt tämä sama mies, joka Jäletjärvessä oli muiden kanssa väittänyt, ettei laki sallinut ottaa kyytiä toisesta kylästä, taas rupesi ahdistelemaan minua. Juuri kun hän oli päässyt hyvään vauhtiin, minä sanoin: sinä selvittelit toissapäivänä minulle lakia, että en muka saisi ottaa kyyditsijätä [toisesta kylästä], mutta tiedätkös myös, mitä laki määrää sille, joka valtaa toisen talon ja vaimon? Minun tekee mieli tultuani Kemiin kysyä herroilta sen asian laitaa. Jäletjärvi näet on Kemin piiriä, mutta Särkiniemi Kuolan piiriä (ujesd). "A siitä laki ei sano ni mitä, se ni meillä tapa" j.n.e. useat huusivat yhtä kulkkua, jopa kyytimieheni, 80-vuotias Mihkali yhtyi siihen. Mutta mies, jota asia koski, punastui peräti, astui pari askelta lähemmäksi minua ja mutisi ensin muutamia sanoja vihapäissään, mutta hillitsi itsensä pian. Hänen toverinsa, toinen Särkiniemen mies, ei juuri pitänyt siitä, että paras heistä näin joutui hämilleen, minkä vuoksi hän yllytti häntä sanoen: "ja siinä sinä töllistelet, lyö kirves kulkkuun tahi vie pirttiin ja ripusta sinne jaloista kattoon savun sekaan". Keitettiin näet paraikaa mökissä, joka oli lattiata myöten täynnä savua, vallan kuin sauna, kun sitä lämmitetään, sillä näissä ei ole muuta savureikää kuin ovi. Tämä hänen kehotuksensa kajahti kuitenkin kuulemattomiin korviin, sillä mies muutti tämän jälkeen kokonaan puheensa, ja hänestä melkein tuli nöyrin palvelijani. Mitä minä kaiken tämän kuluessa lienenkään lörpötellyt, en oikein tiedä, mutta huomasin, ettei edes Vanha Mihkali enää varmasti tietänyt, mitä minusta ajatella. Lieneekö hän luullut, että aioin karata matkalla, kun hän, ennenkuin läksimme viimeiselle 20 virstan taipaleelle, muistutti, että minun piti maksaa kyytirahat. Tämä muistuttaminen tuntui minusta perin naurettavalta, minkä vuoksi en täyttänytkään hänen pyyntöänsä, vaan kysyin, mihin hän nyt matkalla tarvitsisi rahoja. Hän virkkoi, ettei tosin matkalla tarvinnut, mutta kylläkin Kieretissä. No, siellä kyllä saat minulta kyytirahat, minä vastasin, ja ettei sinun tarvitse pelätä minun karkaavan pois, siitä sinulla on kylliksi takeina laukkuni (tämän hän oli jo aamulla ottanut omaan rekeensä, vaikka itse ajoi minun reessäni); johan itse nahan arvo nousee melkein kyytimaksun suuruiseksi, ja onhan nahan sisälläkin vielä sitä paitsi jotakin. Siihen asia jäi. Olisin kyllä jo silloin voinut maksaa, mutta pelkäsin, että jos nuo puolivillit miehet olisivat saaneet nähdä rahaa, heissä sen himo olisi voinut käydä liian voimakkaaksi.

Tie Jäletjärveltä. Ensin kuljettiin muutama virsta Jäletjärven rantaa pitkin, sitten seurasi vaihdellen metsää, soita ja pieniä lampia, kunnes tulee kymmenen virstan päähän kylästä. Siitä alkaa Merijoki, joka kyllä on niin kaita kuin leveähkö maantie, mutta joka on saanut komean nimensä siitä, että laskee mereen. Tätä Merijokea seurataan, lukuunottamatta koskia, Uuteenkylään saakka, siellä poiketaan siitä pois ja kuljetaan milloin maata, milloin pieniä sisäjärviä. Viimein saavutaan suurelle Luovuskajärvelle, missä huomioni erityisesti kiintyi useihin korkeihin saariin. Ne eivät muuten näyttäneet alaltaan olevan suuret, mutta kohosivat monessa kohdin jyrkkinä kallioseinineen, joiden alapuolella oli metsää. Tämän järven päässä, josta on 10 virstaa Kierettiin, käännytään isolle maantielle, joka tulee Kemistä, ja ihmetellen näin tämän tien järvellä olevan viitoitetun. Maalle-nousun kohdalla oli metsää kaadettu molemmin puolin tietä maantien leveydeltä, mutta pienet siellä täällä vallan raiteen vieressä esiin pistävät vesat todistivat, ettei siinä kesällä ole muuta kuin tavallinen polku, ja niin onkin asian laita.

[Päiväkirjanote on tähän katkaistu seuraavan yhtenäisen matkamuistelman vuoksi, joka sisällyksensä puolesta näytti parhaiten sopivan tähän, ja jatkuu katkaisukohdastaan etempänä 32:ntenä n:rona.]

31.

Kolme kuukautta Venäjän Karjalan pohjois-osissa.

[Juhlalehdestä "Per Brahes minne" (12.IX.1880); alk. suomeksi.]

Vaikka vuonna 1836 jo olin useampia kertoja käynyt Venäjän Karjalassa runoja, satuja ja muuta senlaista keräämässä, niin sen pohjaispuolisia seutuja ei kukaan vielä ollut siinä tarkotuksessa tutkinut. Kun siis oli aivan tietämätöntä, mitä runovaroja niillä paikoin voisi löytyä, niin päätin, virkavapausluvan esivallalta ja matkarahoja Suomen Kirjallisuuden Seuralta sitä varten saatuani, syksyllä vasta mainittuna vuonna lähteä tarkastamaan, kuinka kauvas pohjan puolelle Suomen runotar olisi paennut siinä turvattomuuden tilassa, josta se sitten lauloi:

"Piennä jäin minä emosta, Matalana maammostani, Vaimon Tierahan varahan. Ehtohon emintimaisen; Se mun kaikotti katalan. Ajoi lapsen armottoman. Tuulipuolelle tupa'a, Pohjoispuolelle kotia, Vilussa värisemähän, Pakkasessa parkumahan. Joka tuulen tuntemahan, Ärjynnän älyämähän."

Matkoistani Vuokkiniemeen, Uhtuvaan ja muihin syrjäkyliin olen tietoja antanut muissa kirjotuksissa kuin myöskin nykyisen matkan loppupuolelta Kuolan kaupungista alkain Lapinmaan kautta kotiseuduilleni Kajaanissa. Niistä siis ei sen enempätä, vaan lähdetään Uhtuvasta suoraan kylihin Tuoppajärven ja Pääjärven ympäristöille. — Matka kulkee vaihetellen soita, lampia, korpia ja kankaita; keli huononpuoleinen ja suot eivät kannata paremmin kuin että muutamassaki paikassa hevonen rinnuksista asti vajosi suohon, josta töin tuskin saatiin ylös autetuksi. Saatiin kuitenki, mutta kyyditsijä tiesi kertoa samaan paikkaan hevosia toisinaan jääneenki. Pari penikulmaa kuljettuamme tulimme metsäsaunalle, jossa eräs Uhtuvan mies, joka oli tullut lähellisestä lammista kaloja pyytämään, poikansa kanssa istui valkean ääressä. Oli siihen myös vähä aikaa ennen meitä tullut Koljolan kylästä ukko vaimonsa ja tyttärensä kanssa, joilla oli mielessä lähteä "pääelolle" s.o. kerjäämällä itsiänsä paremmilla ruokapaikoilla elättämään. Sitä varten kulkivat vanhalla hevoskaakilla, reessä pata, kuppiloita ja pussiloita. Tässä olivat kalastajalta saaneet kaloja keitokseksi, isoja lähes puolentoista korttelin pituisia valkoisia muikkuja, joita muutamissa harvoissa lampiloissa tavataan, ja jotka sanottiin myöhään syksyllä jään alla kutevan. Niistä ukko nyt keitti rokkaa, jota jäi vielä meidän lähtiessämmeki keittämään. Kuultuani ukkoa kiitettävän hyväksi laulajaksi pyysin häntä laulamaan runojansa, johon hän ei kuitenkaan myöntynyt, kun sanoi kielensä ei kääntyvän laulamaan, ennen kuin saisi ryypyn tahi kaksi suuhunsa, jota tarvetta en ollut tilaisuudessa täyttämään. Vaikeata olisi ilmanki ollut ruveta savun seassa polvet pöytänä kirjottamaan. Sanottiin häntä myös paikkakunnan parhaaksi loitsiaksi, ja itseki kerskasi hän siitä taidostansa. Oli häntä kerranki, lausui hän, kuljetettu päälle viidenkymmenen penikulman aina Petroskoille asti Äänisjärven rannalla parantamaan suurta herraa, joka oli mielenrikkoukseen tullut. Kun sitten kysyin, no voitko päästää hänen mielenrikkouksestaan täyteen järkeensä, vastasi ukko: mintähdenpä tuonne ilman olisin lähtenytkään. Uudelleen kysyttyäni, mitä palkaksi sai, sanoi ukko itsensä ei koskaan suuren palkoillansa olleen, ja niin silloinki ei ottaneensa kuin yhden sinikön (5 ruplaa), vaikka oli tarjottu tukku valkoisia punakoita (25:den ruplan seteliä). Ukko ei ollut pidempi kuin jos korttelin kolmatta kyynärää, jonka tähden hän kyllä, niinkuin kyytimieheni kertoi, nuorempana lieneeki taitanut kädet ja jalat haralla rattaan tavalla maassa pyöriä ja kuin orava puusta puuhun hypätä. Lähikylissä miehet myös olivat tavallista lyhemmät kasvultansa, jos lienevätki lappalaista alkuperää vai muutenko.

Kylät Ohta, Pistojärvi, Suvanto, Makari, Tuhkala ja Iljala, joiden kautta sitten matkani kulki, olivat perin köyhiä niin runoin kuin kaiken muunki puolesta. Millä elänevätki, en tiedä, mutta paikoin en nähnyt muuta ruoka-ainetta, kuin ohran tähkistä keitettyä velliä. Täytenä totena kerrottiin muutamalla vanhalla miehellä olleen tapana syystalvesta mennä metsään, ja siellä karhun tavoin talven elettyänsä, keväällä jälleen ihmisten sekaan ilmautuneen, jota en kuitenkaan voinut enkä voi todeksi uskoa.

Olen Lapissa öitä maannut sekä ulko-ilmassa lumella että sisällä lapintuvissa ja matkasaunoissa, mutta niin vaikeata ja levotonta yötä en muista missään viettäneeni kuin Makarin kylässä 30:tä marraskuun päivää vastaan. Sain tosin makuusijakseni laattialle levitetyn peurantaljan, mutta ei minkäänlaista peitteentapaista, joksi omasta kevyestä takistanikaan ei ollut paljon apua, kun tuuli alinomaa paasasi ovesta, akkunoista ja laattianki raoista sisälle, ja tupa jo päivälläki oli niin kylmä, että kynä kirjottaissani tuskin pysyi hyppysissäni.

Matka Iljalasta Suurjärveen sanottiin kulkevan Akkalan ja Käpälin kylien kautta, mutta olevan lähes penikulman pidempi, kuin jos lähtisi suoraan sydänmaan halki, jota ei tulisi päälle kolmen penikulman, vaan joka oli aivan umpea suksilla hiihdettävää. Päätinki lähteä sydänmaan halki, jos vaan saisin jonkun taitavan oppaan, joka tuntisi matkan suunnan. Siksi tarjousikin eräs läsnä-olijoista, jonka sittemmin kuulin olevan sotapalveluksesta karanneen, täällä piilossa elelevän miehen. Ruplan palkasta hän lupasi kantaa laukkuni ja hiihtää jäljen eteeni, jonka tekikin, kunnes puolimatkassa väsyi niin, että ensin piti laukku omaan selkääni ottaa ja lopulta edellä hiihtäjäksiki ruveta, vaikka kyllä jo itseki olin väsymäisilläni. Illaksi pääsimme kuitenki perille ja yövyimme tuhkaispapin Homan taloon. Sauna oli juuri valmis kylpemistä varten, ja väsyksissä kun olin, teki mieleni muiden kanssa mennä saunaan, mutta sitäpä pappi ei suvainnut, vaan käski minun odottamaan, kunnes hän itse, oppaani ja kaikki muut olivat kylpeneet. Vähän suutuksissani semmoisesta ylenkatseesta en sitten huolinut toisten perästäkään saunaan mennä. Aamulla jälkeen havaitsin akkunan päällisellä savustuneella laudalla muutamia yhtä mustaksi savustuneita kirjoja. Otin yhden niistä alas katsellakseni, se oli vanha hengellinen slavonilaisilla puustaveilla painettu kirja. Homa pappi kysyi, ymmärsinkö minä kirjaa lukea, johon vastasin kirjasta kyllä ymmärtäväni venäjänki kieltä, ja puheeni todistukseksi käänsin siitä muutaman paikan karjalaksi. Vähän parempaan arvoon tulin siitä Homan silmissä, vaikka väittiki kirjan ei olevan venäjän vaan gretsjeskan (s.o. kreikan) kieltä.

Näillä seuduin ollaan kolmea eri uskontoa eli vieroa, joksi uskontoa täällä sanotaan. Ne ovat oikea papinviero, johon kuuluu hyvin pieni vähemmistö, toinen vanha viero, starovertsat, johon enin osa kansasta kuuluu ja kolmas Saaren monasterin eli luostarin viero, jota vaan muutamat harvalukuiset seuraavat. Jos Tuhkasen viero jollain tavalla eroaisi vanhasta vierosta, niin tulisi vielä neljäski viero eli uskonto, mutta minusta nähden se näyttää yhtä vanhan vieron kanssa olevan, vaikka sitä täällä eri nimellä Tuhkasen vieroksi sanottiin. Sen ylipappi sanottiin asuvan Karkalahden kylässä meren rannalla Kieretin kauppalan ja Kemin kaupungin välillä. Mutta kun hänellä on ylen suuri lääni aliansa, on hänen täytynyt asetella alapappeja, jotka pienemmissä piireissä käyvät lapsia kastamassa, pariskuntia vihkimässä ja ruumiita hautaamassa. Niin häntä kuin hänen asettamia apupappejansa pitää maakunnan (Tuhkalaisten) maksutta ruokkia ja kyydittää heidän virkamatkoillansa; muuta palkkaa heille ei lienekkään, jos ei joku vapaehtoisesti tahtoisi heille jotaki vaivanpalkkioksi antaa. Paljoksihan tulisi kahdenkertaiset papit palkata, sillä varsinaiselle esivallan asettamalle papille, joka tuhkaispapin ristimät, vihkimät ja hautaamat kirkonkirjaan ottaa, pitää myös jotakin hänen vaivoistansa maksaa. Usein olen tuhkalaisilta kysynyt, missä heidän uskonsa eroaa papin uskosta, vaan siitä en muuta selvitystä saanut, kuin että papin uskolaiset molivat s.o. ristitsivät itsensä toisilla sormilla kuin millä Jumala on käskenyt. Muutamat vielä lisäävät siihen, että se on proklatoi (kirottu), joka molii papin tavalla.

Suurjärvestä hiihdin Vaarakylään, jossa Joukkosen talossa viivyin kaksi päivää. Talo oli vähän parempi ja varakkaampi muita taloja näillä seuduin, ukko ja akka olivat vielä kumpainenki elossa ja heillä neljä poikaa sekä neljä miniätä. Oli vasta käyty Kieretin kauppalassa Vienan meren rannalla ja sieltä tuotu jauhoja, joita yhtäläiseen tarvitseville myytiin kolmesta ruplasta ja 60:stä kopekasta puuta. Ukkoa piti miniäin palvella kuin patriarkkaa muinenki, iltasilla riisua kengät ja sukat jalasta, aamusilla ne ja muut pukimet hänelle kantaa ja päälle pukiessa apuna olla. Oikein lystikseni katselin, kuinka häntä miniät, kun hän toisena päivänä uudelleen läksi eloa Kieretistä noutamaan, varustivat matkalle, saattivat ja peittivät rekeen, josta heillä oli paljonki työtä ja hommaa. Päivällä jälkeen minäki astuin suksilleni ja hiihdin Vaarakylästä Skiittaan, jota matkaa sanottiin 12 venäjän virstaksi. Skiitassa olin kuullut jonkunlaisen naisten luostarin olevan, jota mieleni teki nähdä, mutta paikalle tultuani ei silmäni mitään semmoista erottanut. Olihan koko Skiitta vaan Tuoppajärven lounaisrannalla kuin moni muukin järjestyksettä rakennettu venäjänpuolinen kylä näillä seuduin, huoneet siki soki, ei juuri nurkka nurkasta toisissaan kiinni, ei paljon vähäkään, ja pieni kirkonmuotoinen kylässä. Siinä kirkossa naiset joka päivä toimittivat jumalanpalvelustansa, ja heidän sanottiin itsekunki Tuoppajärven luostarista "Pyhästä Saaresta" miilostia (elatusta) 25 ruplaa vuoteensa saavan, jota kuitenki moittivat vähäksi. Mitä näillä "pyhillä naisilla" muutaki työtä, paitsi jumalanpalvelustansa lienee, sitä en tiedä, jos eivät opettane muutamia tyttölapsia, joita sitä varten niiden vanhemmat olivat tänne tuoneet. Niin tapasin täällä Jaakkosenki tyttäriä Jyvälahdesta, jotka vaativat minua sekä venäjän kirjoja lukemaan että Karjalan lauluja laulamaan. Heidän opettajansa oli ummikko venäläisakka, lieneekö alkuansa ollutki herrasväen sukua. Nuoremmat "pyhät naiset", joiksi Jaakkosen tyttäret ei vielä suinkaan olleet koronneet, asuskelevat lukon varassa, eivätkä laske tuntemattomia puheillensa; niin muutamat vanhemman ikäisetki. Miehen puolia Skiitassa en paljon nähnytkään.

Vielä samana päivänä, kuin tulinki, läksin Skiitasta ja hiihdin 8 venäjän virstaa Pyhään Saareen, joksi Tuoppajärven saarella olevaa monasteria eli luostaria tavallisesti nimitetään. Matkalla, joka on järveä, tulin muutaman pienemmänki saaren poikki kulkemaan, ennen isoon saareen tultua. Tämä iso saari sanottiin olevan noin penikulman pituinen, ja sen ympärillä useampia pieniä saariloita. Ilta pimeä oli minun jo jäällä yllättänyt, jotta kylään tultuani kyllä arvelutti, mihin yöksi menisin. Eräältä mieheltä, jonka tapasin, kysyin, missä täällä voisi yömajan saada ja hän johdatti minun luostarin päällysmiehen luoksi, jota kutsui polsakka startsaksi, ja jonka kysyttyäni, ymmärsikö Karjalan kieltä, sanoi kaiken maailman kielet osaavan. Tämä polsakka startsa, ei erittäin vanha, silmäpuoli mies, asui kahdessa pienessä huoneessa, eikä vielä niitäkään yksinänsä viljellen, vaan jonkun toisen toverinsa kanssa, joka sisämäisessä kammarissa istui ja luki jotaki kirjaa pöydän ääressä. Sisään tultuani pian havaitsin, ett'ei suomi, ruotsi, saksa eikä latinakaan kuulunut niihin kaiken maailman kieliin, joita hänen piti osaaman, vaan venäjänkielellä sanoi hän, että hänen tuli lähteä iltakirkkoon, ja käski saattomieheni viemään minua matkamiesten majaan, jossa sitten yön lepäsin, enkä koko polsakka startsaa sen enempää nähnyt, vaikka seuraavana päivänä pari kertaa kirkossaki kävin. Jos, niinkuin muutamat olivat tietävinänsä, hän oli Venäjänmaalta tullut pakolainen, joka kaksintaistelussa oli toisen silmänsä menettänyt, niin kyllä oliki syytä peljätä minua vaaralliseksi tiedusteliaksi, jota oli parempi karttaa kuin kohdella.

Majahuoneen perässä oli toinen vähän pienempi huone, jossa ruokia keitettiin ja valmistettiin ja jossa niiden kokki, joka usein kävi edes takaisin vierasmajan läpi, yönsäki vietti. Minulle levitettiin etuhuoneessa peurantalja lavitsalle vuoteeksi, jossa nukuin laukkuni päänalaisena, muita matkamiehiä makasi laattialla, ja sanottiinki alinomaa vieraita kesät talvet paikalla kuljeksivan. Kirkko kuin kaikki muutki rakennukset olivat niin kehnoja ja vähä arvoisia, ett'ei tarvinnekkaan niistä sen enempätä lausua. Kun myös en tiedä, kuinka monta munkkia luostariin kuului, jotka enimmät aikansa kuljeskelevatki Venäjänmaalla tarpeellisia toimeentulovaroja keräämässä, niin kyllä jo lieneeki aika jättää koko Pyhä Saari luostarinensa oman onnensa nojaan.

Pyhästä Saaresta lähdettyäni ja muutamissa kylissä Tuoppajärven ympäristöllä käytyäni päätin joulunpyhiksi lähteä Suomen puolelle Kuusamon pitäjään, ja niin lähdinki. Sieltä uuden vuoden jälkeen palattuani matkustelin Pääjärven ympäristöllä, kunnes viimein saavuin Heinäjärven kylään, johon asetuin muutamiksi päiviksi parempaan järjestykseen saattamaan eripaikoissa hätäisesti kirjotettuja muistoonpanojani. Kun kylät ja niiden asukkaat näillä seuduilla näyttivät olevan hyvinkin epätaattavia ja varottavia, niin olin edeltäpäin kysellyt, mihin taloon Heinäjärvessä olisi parasta majautua ja vastaukseksi saanut, ett'ei sen taloista toinen ollut paljon toista parempi, ja erittäinki olivat varottaneet minua mihinkään keskuuksiin rupeamasta erään miehen kanssa, jonka sanoivat päärosvoksi, ja josta ilman rosvoamisiansaki tiesivät kaikenlaista pahaa kertoa. Kun muutamat kuitenki olivat arvelleet Kontratilan talon vähän toisia paremmaksi, niin siihen nyt poikkesinki. Sama mies, jota minun oli karttamaan neuvottu, pian tuliki ja kysyi, minne olin matkalla ja koska lähtisin, niin lupasi kyyditsemään tulla. Katsoin parhaaksi en ruveta hänelle selittelemään, en minne menisin enkä koska lähtisin, josta en talonväellenkään ollut sen parempaa selkoa antanut, sillä jo edeltäpäin kuultuani kylää niin pahamaineiseksi, olin pyytänyt erään taatun talonisännän Majavanlahden kylästä tulemaan kahden päivän päästä ja kyyditsemään minua Heinäjärveltä Kierettiin. Toisena päivänä, joka oli pyhäpäivä, kokousi nuorta kansaa Kontratilaan tanssimaan, mainittu rosvomainen mies heidän seurassansa. Minuaki tahdottiin kaikella tavalla tanssiin, jonka tähden, kun penkillä istuessani en saanut rauhaa, enkä tietänyt, mitä lopulta tekisivät, pakenin ylös palatille (venäjän pirteissä tavalliselle liki kattoa olevalle makauslavalle) varastettuna vastarintaan, jos joku yrittäisi perästä tulla. Sinne ei kuitenkaan kukaan tullut, vaikka kyllä sain herjaussanoja tarpeekseni kuulla.

Määrättyyn aikaan tuli Majavalahden mies saattamaan minua Kierettiin, jonne Heinäjärveltä oli noin 6 penikulmaa melkein kylätöntä matkaa. Puolivälissä oli matkasauna, jonka luona kyytimies rupesi hevostansa syöttämään. Vähän ajan päästä saapui siihen myös ennen nimitetty Heinäjärven rosvo hevosellaan ja rupesi ensin sättimään minua, kun olin vieraan kylän miehen enkä häntä saattajakseni ottanut. Kääntyi sitten kyytimieheni puoleen sanoen: "ja sinäki mitä ajattelit kun läksit tuommoista Ruotsin biegloa (karkuria) kyyditsemään, parempi olisi, tekisit silmukan nuoran päähän ja vetäisit hänen ylös tuonne kattoon. Saat nähdä, kun Kierettiin tullaan, pannaan tyrmään (vankihuoneesen) niin hän kuin sinä itseki." Kun sitten vielä mökisi ja sanoi olevan vastoin Venäjän lakia, ottaa kyytimiestä toisesta kylästä kuin siitä, mistä lähtiki, niin en voinut kauvemmin häntä kuunnella, vaan keskeyttäin hänen puheensa kysyin, mitä Venäjän laki siitä ja siitäki määrää, luetellen toinen toisensa perästä kaiken pahan, mitä hänestä olin kuullut, muiden seassa senki, että kun kerran talvisella yöllä oli havaittu jossaki toisessa kylässä luvatonta työtä harjottamassa, olivat kylän miehet saaneet hänen kiinni, sitoneet seljälleen rekeen, kääntäneet hevosen hänen kotiinsa päin, lyöneet ruoskalla selkään ja niin lähettäneet hänen Heinäjärvelle takaisin. Näistä kysymyksistä mies tuli äänettömäksi, kun hyvin huomasiki, ketä tarkotin. Hän sen perästä ei virkkanut sanaakaan nuoran silmukasta eikä muutakaan, vaan seurasi meitä hiljaisesti Kierettiin, jossa kyytimieheni puheen jälkeen olisi kelpo selkäsaunan polisilta saanut, kun olivat kuulleet, kuinka hän oli matkalla käyttänyt itsensä ja minun passistani, jota kohta perille päästyämme tultiin kysymään, nähneet ett'en ollut mikään "Ruotsin biegloi".

Tähän nyt päättyköönki kertomukseni siitä matkasta, jolla 44 vuotta sitten olin Venäjän Karjalan pohjoisimmissa osissa, ja joka, vaikka vastoin toivoani ei tuottanutkaan mitään sanottavaa lisäystä entisille runokokouksilleni, kuitenki oli tarpeellinen tehtävä, kun ilman oli mahdotonta tietää, mitä uusia runoja sieltä ehkä voisi saada uuden Kalevalalaitoksen parannukseksi, jota jo silloinki rupesin miettimään. Näiden seutujen yleisestä, surkuteltavasta köyhyydestä mainitsin jo ennen; oli kuitenki varallisempia taloja myös paikoin tavattavana, ehkä neki, paha kyllä harvoin olivat siihen tilaan rehellisellä työllä ja toimella, vaan petoksilla ja muulla vääryydellä pääsneet, jos muuten oli syrjäisten puheita uskominen. Muutamista paikoista oli täältäki miehiä laukkukaupalle Suomeen lähtenyt. Peuroja eli poroja kävivät Kuusamon rajoilta varastelemassa, kun niitä ei enää sipienkään tarpeesen omalla puolella löytynyt. Muuten niin porovarkautta ei pidettykään häpeällisenä työnä, se enemmin ylensi miehen arvoa, jos oli siinä toimessa hyvin onnistunut. Niin edellä mainitusta Koljolanki ukosta kerskattiin, kuinka älykkäästi hän oli porovarkautta harjotellut. Muutamanki kerran oli hiljaa hiipinyt kuusamolaisen porokarjan lähelle ja sitten paimenen havaitsematta puikahtanut ulos metsästä, leikannut poron raidosta irti ja lähtenyt kotiinsa kuljettamaan. Mutta kun pelkäsi poroa pian kaivattavan ja jälkiä myöten hakemaan tultavan, riisui kengät jalastansa ja sitoi ne poron takajalkoihin terät taas — ja kannat eteenpäin; niin talutti, itse sukkajalassa tallustaen, poron häirimättä kotiinsa, sillä poro kun astuu takajaloillansa aivan etujalkain jälkiin, ja niissä nyt oli kengät edestakaisin sidottuna, niin poronjälkiä ei nähty minnekkään päin kauvas syöttöpaikasta ulkoutuvan, joita myöten olisi arvattu hakemaan lähteä.

Erään toisen kerran oli juuri kotirannalle varastetun poron kanssa päästyänsä nähnyt ulompana järvellä miehiä luoksensa hiihtävän, joita kohta päätti poron omistajiksi. Jos olisi lähtenyt poroa rannalta ylös taluttamaan, niin miehet kyllä olisivat poronsa havainneet. Mikäpä nyt neuvoksi? Ei mikään muu kuin hetimmiten ranta-avennosta työntää poro sarvineen sorkkineen jään alle. Sen tehtyä astui itse suksille ja läksi poromiehiä vastaan hiihtämään. Likelle tultua poromiehet kysyivät, eikö olisi poroa missään nähnyt. Vastikään näin muutaman tuolla rannalla, vastasi ukko ja osotti miehet peräti toiselle suunnalle. Sitten vähän ajan päästä itse takaisin tultuansa otti poronsa avennosta ja vei kotiinsa. Kolmannen kerran oli hevosella metsässä käynyt, poron ampunut, rekehensä köntännyt, kotiinsa lähtenyt. Eräälle lammille tultuansa näki suksimiehiä jälestä hiihtävän, jotka tiettävästi olivat poron omistajia ja pian olisivat hänen yllättäneet, kun rekikeli oli huono mutta hyvä lipu suksilla. Ennätti kuitenki rantaan ja siitä vähän matkaa maalle pois näkyvistä päästyä otti omat suksensa reestä, käänsi ne rantaan päin, löi hevosta selkään, että juoksisi kotiin, johon pitkää matkaa ei enää ollutkaan, ja jäi itse paikalle. Sitten miesten lähelle saapuessa heittäytyi pitkälleen maahan, alkoi surkeasti voivotella ja valitti äkillisen kohtauksen tulleen, ett'ei pääsnyt paikasta liikkumaan. Miesten tuli sääli häntä ja ottivat ukko köpelyksen selkäänsä häntä niin kotiin kantaaksensa, mutta kun tämä ei laannut voivottelemasta, niin kiinnittivät hänen suksensa vieretysten yhteen, laskivat hänen seljällensä niille ja vetivät perässänsä. Ennen kuin sitten kerkesivät ukon kotiin, oli akka siellä ennättänyt sekä hevosen riisua että poron reestä näkymättömiin korjata. Myöhäinen kun oli, jäivät miehet yöksiki paikalle, jonka tähden ukon täytyi runtukalla maatessansa halki yön tekotaudissansa voihkaella. Vaan aamulla jälkeen, kun miehet olivat menneet, kyllä ukkoki pian putkahti jaloillensa ja sanoi: "jo sen vietävät viimeinki läksivät, akka, mihin poron kätkit?"

Kun tämmöisiä seikkoja porovarkauksista kerrottiin ennemmin ylistykseksi niiden harjoittajille kuin miksikään paheksimiseksi, niin porovarkautta näillä seuduin ei näytä suurempana rikoksena pidettävän kuin meillä tavallisesti metsänvarkautta pidetään. Voisipa melkein porovarkaat täällä verrata naurismaan varkaihin Suomen puolella, joita vanha sananlasku päättää ei hirtettävän.

Elias Lönnrot.

32.

[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 1 p:nä helmikuuta 1837.

Kieretti on kauppala, johon kuuluu toista sataa taloa ja kirkko. Siinä on yksi ainoa katu, joka pohjoispäässä jakautuu kahtia, ja molemmin puolin sitä ovat talot, jotka enimmäkseen ovat kaksikerroksisia. Kyytimieheni poikkesi ensimäiseen taloon, ja siihen kannoin minäkin vastaiseksi laukkuni. Menin sitten viina-arentiherran luo, jonka sanottiin puhuvan saksaa. Hänen luonaan tapasin pastorin perheensä naishenkilöiden kanssa, jotka pelasivat korttia ja joivat kahvia. Minäkin olin tervetullut vieras; minua kestitettiin ensin kahvilla, kahvinjuonnin välillä viinaryypyllä, ja viimeksi tarjottiin totia. Otin käteeni venäläisen kirjan ja rupesin sitä selailemaan. Kysyttiin, osasinko lukea venättä. Sanoin osaavani ja annoin siitä näytteen, millainenhan sitten lie ollutkin. Yritinpä suoraa päätä kääntääkkin hieman saksaksi talon isännälle, jonka jälkeen kaikki ihmettelivät, että osasin lukea niin hyvin (?) ja että ymmärsin venäläistä kirjaa, ymmärtämättä, mitä puhuttiin, ja osaamatta itse puhua tätä kieltä. Sanoin osaavani muitakin kieliä samalla tavalla, nimittäin niin, etten osannut puhua, paitsi saksaa auttavasti ja hieman latinaa, jota pastori ei kuitenkaan sanonut osaavansa. Sitävastoin hän näytti minulle kultarahaa, joka hänellä oli rinnassaan ja jonka toisella puolella oli kirjoitus za spasenija tshelatshestva [? za spasenie tshelatshestva? ihmissielujen pelastamisesta?] toisella puolella keisarin rintakuva ja nimi. — Viinaherralta kysyin, mistä voin saada kortteeria. Hän vei minut ensin erääseen taloon, ja kun minä en siitä pitänyt, koska isäntä ja emäntä öisin tahtoivat nukkua minun huoneessani, osotti hän minut toiseen taloon, missä vuokrasin kamarin, josta ynnä sen lämmityksestä vaadittiin 5 ruplaa viikolta. Miten hän liekkään asiani puhunut, mutta mielipahakseni olen saanut kokea, että täälläkin isäntä vaimonsa kera yöksi majoittui minun huoneeseeni. Vähän sen jälkeen kun olin asettunut tähän taloon, isäntä tuli luokseni tulkin ja kolmannen miehen seurassa, jonka sanottiin olevan sossedaateli [oikeuden jäsen], ja joka tahtoi nähdä passini. Näytin sen hänelle, mutta se ei ollut oikein hänen mielensä mukainen, kun siinä ei ollut Kuolassa saatua allekirjoitusta. Sanoin, ettei se ollut tarpeen, ennenkuin muuten saavuin Kuolaan, jolloin se kyllä allekirjoitettaisiin, jos sitä siellä pidettäisiin tarpeellisena. Siihen asti minun oli lupa matkustella ja oleskella maassa, ilman että minun ensin täytyi matkustaa sinne. Hän väitti päinvastaista, ja vähäinen kiista syntyi, jossa minun täytyi ottaa avuksi venäjäni, se vähä minkä osasin. Asia päättyi siten, että pyysin tulkkia sanomaan herra sossedaatelille, että minulla paraikaa oli tärkeätä kirjoittamista, minkä vuoksi hän saattoi mennä ulos ja siellä tuumia asiaa miten tahtoi, minua se ei liikuttanut. Ulkona hän vielä oli sanonut, ettei minun ollut lupa viipyä kylässä vuorokautta kauempaa, jota varten kyläoikeus seuraavana päivänä oli kokoonkutsuttava asiaa lähemmin pohtimaan. Mikä päätös siinä lienee tehty, en vielä tiedä, mutta sossedaateli ei enää ole tullut näkyviini, seikka, jota olinkin tulkin kautta häneltä pyytänyt. — Ei ole muuta johtunut mieleeni kuin että ei ole koskaan tai ainakin ani harvoin ennen nähty passitettua henkilöä.

Onni se vei katalan kauas kotimaaltahan poies Toisia tutkimahan paikkoja vierahien. Toisin toinen maa, niin ei mitänä kuni koissa, Tuttua ei ketänä kelle sanan sanoa. Vieras kieli ja outo eläntä ja muut tavat ouot, Kaikki kovat kokea, kaikki nähä kamalat, Muistan muinoiset, kuni koiss' elelin minä ennen, Niin menivät päivät, kun savunen katoaa, Niin menivät päivät, eik' ollut yökänä pitkä. Pitkä on päiväni nyt, pitkäpä päivä ja yö Kun auringon konsa näen jopa aattelen aina: Voi jos koissani nyt paistelevan näkisin, Tai otavan kuni nään minä yöllä ja muut tähet armaat, Heitäki mielemmin katselisin kotona. Ei kauniit ole niin aurinkokaan eik' otavaiset Eikä tähetkänä myös, koissa ne kun olivat. Vaan kun tuuli puhuu pohjasta ma toivotan aina Saahani siipiähän lenteä taas kotihin.

* * * * *

Jo Jäletjärvessä olin pitänyt lieveätä paastoa, sillä minulla oli mukanani ainoastaan leipää, eikä edes sitä riittävästi. Talosta, jossa asuin, ei saanut juuri muuta kuin vesivelliä, johon puoleksi oli sekoitettu pettujauhoja. Autiossa mökissä, missä syötimme hevosia, söimme itsekkin. Minulla oli yksi ainoa leipäpala jäljellä ruokavaroistani, Mihkalilla ja hänen rengillään taas oli mukanaan kalaa, lihaa ja vähän jauhoja. Renki keitti kalakeittoa, jota söivät ilman leipää, minä taas söin pelkkää leipää, ilman mitään muuta ruokaa. Suomalainen sananlasku: millon lientä leivätöntä, millon leipeä lihatta, toteutui täällä molempiin osiinsa nähden. Kernaasti olisin maksusta pyytänyt itselleni vähän Mihkalin rokasta, mutta luulin hänellä itselläänkin olevan sitä liian niukalti. Kuultuani sitten, että hän vei kaloja Kierettiin kaupaksi, käskin häntä toisissa pysäyspaikoissa keittämään minullekin.

Kuusamossa lueteltiin seudun tavallisimpina leikkeinä majasilla, nuorasilla, leskisillä, kuurosilla, sokkosilla, polttosilla oleminen sekä sotaleikki lyöä pitkää pallia. Majasilla ollaan kenties yli koko maan käytännössä olevalla tavalla, nimittäin että muuan seurasta ottaa sauvan käteensä, ja muut istuutuvat seinämille. Se, jolla on sauva kädessä, kulkee toisesta toiseen, nojaa sauvalla lattiaan ja kysyy: saako (annetaanko, joutaako) majaa? Se, jolta kysytään, vastaa: mee toiseh taloh, siellä kissan päätä keitetään. Tämän lyhyen keskustelun aikana toiset koettavat vaihtaa paikkoja; kuta pitemmän välin pääsee siirtymään ja kuta useammin, sitä parempi. Jos nyt majan etsijä ehtii tällaisten vaihtojen tapahtuessa istuutua johonkin paikkaan ennen paikkojen vaihtajia, niin hän on vapaa kulkemasta ympäri sauva kädessä, ja sen, joka jää ilman paikkaa, täytyy astua hänen sijaansa. Tätä leikkiä sanotaan monessa paikassa natthelperiksi (nattherberge) ja lienee se saatu ruotsalaisilta.

Leskisillä oleminen on myös tavallinen yli koko maan; sitä ei tarvinne selittää, sillä varmaankin se jo jossakin on selitettynä.

Samoin kuurosilla oleminen, joka on tunnettu, jospa ei juuri kaikkialla, niin ainakin suurimmassa osassa maata, vaikkapa toisennimisenä. Minun kotiseudullani sanotaan, samaa leikkiä tarkoittaen, oltavan lymysillä ja muutamilla muilla seuduilla sitä taidetaan sanoa piilosilla tai peittosilla olemiseksi. Kuusamossa sekä sen lähiseuduilla sitä leikitään seuraavalla tavalla [tästä seuraavan kappaleen loppuun suomeksi muistiinpantu]: yheltä siotaan silmät taikka meneepi hän johonkuhun paikkaan, josta ei voi toisia nähdä, jotka kaikki lymyävät, paitsi yhtä, jota sanotaan vartiaksi. Koska kaikki muut ovat piilossa huutaa vartija: "kurluikkis! kuuro heräjä!" Samassa ottaa kuuro peitteen silmiltänsä taikka uloutuupi loukosta ja rupeaa etsimään piilossa olevia. Kun kerran löytää, juoksevat kumpasetki kilvan johonkuhun määrättyyn paikkaan, kumpi ennättäisi sihen ensin sylkeä. Jos piilossa ollut ehättää, niin häntä vaan ei millään eholla piä kuuroksi tehtää seuraavalla kerralla, vaan jos etsiä eli kuuro ennättää hänen, on piilossa ollut velvotettu seuraavalla kerralla kuurona olemaan, ellei ketään hänen jälestä löyetä, joka ei ennen kuuroa ennätä määräpaikkaan päästä. Vaan jos hän yksin olisi kuurolta ennäitetty, ja toinen häntä jälkemmin, niin pitää tämän jälkimmäisen jäähä kuuroksi, hänen vartiaksi. Ja jos kuuro olisi ylen montaki ennättänyt, tulevat aina ne kaksi jälkimmäistä nimitettyhin virkohin pantaviksi. Konsa niin tapahtuisi, että kaikki löyetyt olisivat ennen kuuroa määräpaikkaan ennättäneet, tulevat entiset kuuro ja vartia siallansa olemaan.

Olla nuorasilla. Otetaan pitkä nuora (köysi) ja siotaan päästä yhteen. Yksi pannaan sisään, ja kaikki muut seisovat nuorasta käsillä pitäen ringissä ympärillä. Sisällä oleva tavottelee kosketella yhtä ja toista, ketä katsoo, vaan tämä jos ennättää ennen nuoran käsistään heittää ja ulommaksi juosta, on hänestä vapa ja voipi uuelleen nuoraan tarttua. Ellei ennätä, pitää hänen astua sisään, ja sitä ennen siellä ollut käypi ulkopuolelle muiden tavalla nuorasta pitämään.

Sokkosilla oleminen on kyllä yleisesti tunnettu.

Polttosilla olo lienee myöskin tunnettu leikki ja se esiintyy ruotsalaisella nimellä leka brännboll tai bränna boll. Kuitenkin katson erityisestä syystä olevan aihetta antaa siitä kuvaus. Kaivetaan juuri yhtä monta kuoppaa kuin on leikkiin osanottajia. Yksi kuopista tehdään suurempi ja kaivetaan keskelle muita, pienempiä. Sitten kukin ottaa sauvan käteensä, ja kaikki muut asettuvat ympärillä olevien kuoppien ääreen, mutta yksi, polttaja, jää ilman kuoppaa, sillä hänen tehtävänsä on tavalla tai toisella saada sauvallansa survaistuksi palloa siten, että se sattuu johonkuhun kuopan ääressä seisovaan. Ainoastaan siinä tapauksessa, että pallo on kierinyt määrätyn matkan, tavallisesti 50 tai 100 askeleen päähän, on hänen lupa viskaamalla tähdätä pallo johonkuhun muista leikkijöistä; muuten hän ei saa kädellä kosketella palloa. Hänen koetellessaan saada joku poltetuksi, s.o. pallolla kosketelluksi, koettavat muut, sekä se, johon — — —

Erivaraisia porvareita tai oikeammin talonpoikia on Kieretissä. Muutamien varojen sanotaan nousevan 100,000:en ruplaan, jopa enempäänkin. Heidän kaupankäyntinsä on pääasiallisesti siinä, että j.n.e. ja viljaa, jota venäläinen talonpoika tosin ei ole oikeutettu kaupittelemaan, kun hänen näet vaan on lupa omasta puolestaan ostaa sen verta kuin voi ja tarvitsee. Nämä talonpojat eivät sitä kaupitsekkaan, sillä toiset talonpojat ovat pyytäneet heitä heidän nimessään ostamaan viljaa, ja näin he ostavat kuinka monta tuhatta tynnyriä tahansa. Mutta talonpojat, jotka ovat antaneet jollekin toimeksi ostaa, tosin välistä laiminlyövät rahojen hankkimisen viljan lunastamista varten, ja kukapa siis saattaisi moittia tätä yleistä viljan tukku-ostajaa siitä, että hän myy viljansa kelle voi ja siitä hinnasta, jonka mahdollisesti voi saada.

Tästä muistan, miten naapurit olivat kehottaneet erästä venäläistä talonpoikaa viemään heidän pellaviaan Suomen-puolisille markkinoille. Hän tulikin sinne mukanaan 3-4 kuormaa, jotka kaupungin viskaali suvaitsi ottaa takavarikkoon. Alkoi käräjöiminen, joka kuten tällaisissa asioissa tavallisesti käy, venyi sangen pitkälle, kunnes talonpoika asianajajansa kehotuksesta ehti saada naapureiltaan todistukset, joiden mukaan yksi oli uskonut hänelle 1 leiviskän, toinen 2, kolmas 3 j.n.e., kunnes kaikkien kuormien sisältämä pellavamäärä oli saatu täyteen. Tämän todistuksen avulla myyjä ei ainoastaan saanut takaisin pellaviaan, vaan niiden takavarikkoon-ottaja lisäksi alemmassa oikeudessa tuomittiin maksamaan hänelle melkoiset oikeuskulut ynnä monet matka- ja muut niistä aiheutuneet kustannukset. Miten muuten oikeusjutuissa asiat hyvinkin usein kääntyvät milloin toiselle, milloin toiselle tolalle, riippuu useimmiten pelkästä sattumasta. Jos takavarikkoon-ottaja olisi tiennyt tai tahtonut hankkia itselleen vastatodistuksia siitä, etteivät samat talonpojat, jotka olivat antaneet markkinamiehelle toimeksi myydä heidän valmistamiansa pellavia, koskaan olleet viljelleet pellavaa, jopa kenties, ettei pellavaa niillä seuduin kasvakkaan, tai ettei sitä ainakaan viljellä 30 peninkulmaa lähempänä, niin miten silloin olisi käynyt? Sellainen menettelytapa esiintyy usein oikeudenkäynneissä, jotka aiheutuvat kulkukauppiaiden laukkujen ja tavaroiden takavarikkoon-ottamisesta. He ottavat passinsa Kemistä mennäkseen milloin puoleksi, milloin koko vuodeksi Suomeen etsimään työansiota. Tämä on siinä, kuten tiedetään, että he suomalaisten kauppiasten vahingoksi kaikennäköisillä huonoilla huiveilla, nauhoilla, sormuksilla, neuloilla, naskaleilla, kammoilla, napeilla, kanvertilla, arsenikilla y.m. maasta viekottelevat itselleen vuosittain useita satoja tuhansia ruplia. Täksi summaksi näet heidän raha-ansionsa välttämättömästi on arvioitava, kun Vuokkiniemeltä nykyään 5-6 sataa miestä vuosittain lähtee liikkeelle, ja kun toisista pitäjistä kuten Paanajärveltä, Tuoppajärveltä, Pääjärveltä, Kiimasjärveltä, Repolasta y.m. yhteensä ainakin yhtäsuuri lukumäärä ryömii esille. Tasaluvuin oletettakoon siis, että noin tuhatkunta miestä täten joka syksy lähtee Suomeen keinottelemaan. Kullakin näistä täytyy olla ainakin 200 ruplan voitto, ja jos muutamat saavat vähemmän tai jos eivät saa mitään, niin muut sitä vastoin saavat monta vertaa enemmän. Mutta jos lasketaan 200 ruplaa miestä kohden, niin nousee maan heille suorittama verotus vuosittain 200,000 ruplaksi, joka ei siis ole mikään mitätön summa. Sitäpaitsi he rasittavat maata toisessa suhteessa ja tuottavat sille vaivaa yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin yhtä suuri kerjäläisjoukko, sillä harvoin he maksavat ruuastaan, vaan ovat taitavat viekkaasti hankkimaan sitä itselleen monella tavoin.

Ehkä jollakulla on edullisempi ajatus tästä kaupasta. Hän tarkastakoon maan tilaa, maanviljelystä, karjanhoitoa, käsitöiden tilaa näillä seuduin ja lisäksi verratkoon jonkun täkäläisen maa-alueen väestölukua yhtä suuren alan väestölukuun Suomessa. Hän on varmaankin myöntävä, että olen oikeassa, kun väitän, että talonpojan oikeastaan pitäisi pysyä maantyössä eikä tottua metsään ja kauppaan. Ainoa tapaus, joka voisi tehdä hänestä puoleksi kauppiaan, on se, että hän ostaisi naapuriensa tavaroita, myisi ne ja toisi palatessaan kaupungista, mitä he enimmin tarvitsevat. Mutta tämäkin helposti johtaa siihen, että kun joku sen kautta joskus joutuu jonkunlaiseen varallisuuteen, noudattavat monet sadat hänen esimerkkiään, kaikki tahtovat ostaa, ei kelläkään ole mitään myytävää, ja tämä tuottaa välttämättömästi köyhyyttä koko seudulle y.m.

Ainoa todellinen hyöty, jonka Vuokkiniemen ja muiden seutujen miehet saavat matkoistaan Suomessa, on jonkunmoinen sivistys, jota kaipaa muilla lähiseuduilla. Lisääntyköön se, mutta hylättäköön kauppa, ja viihtykööt maanviljelys, karjanhoito sekä käsityöt paremmin!

33.

[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 2 p:nä helmikuut 1837.

En ole vielä kuullut, mikä päätös on tehty passini suhteen. Mutta eilen olin ainoan täkäläisen herrasmiehen, herra Baitramin, luona, jolla on valvontansa alaisena kruunun viina Kieretissä, Koudassa, Kannanlahdessa ja Umbassa. Häneltä kuulin, että yleisesti pelättiin kauempaa majoittaa minua kylässä, ja ettei tiedetty, mitä pahaa vielä voin heille tehdä. Minä kuitenkin levollisesti odottaisin heidän päätöstään, jos olisin saanut paremman kortteerin, mutta harmikseni olen huomannut, että talonväki vaan yhä enemmän tahtoo päivilläkin asustaa minun huoneessani, missä tekevät kauppasopimuksensa, ja naiset päällepäätteeksi ompelevat päivät läpeensä. Senpä vuoksi taidan lähteä matkaan aikaisemmin kuin ensin ajattelin, sillä käy kuitenkin mahdottomaksi rauhassa tehdä työtä tässä paikassa. — Suureksi ilokseni ja hämmästyksekseni huomasin eilen, että Baitramin rouva, joka on kotoisin Arkangelista, puhui selvää suomea, sellaista, jota puhutaan Viipurin läänissä. Kysyin häneltä, miksei hän edellisellä kerralla ollut ilmaissut osaavansa meidän kieltä, ja tähän hän vastasi, ettei ollut luullut minun osaavani puhua sitä suomea, hänen kun näet oli vaikea ymmärtää sellaista suomea, jota näille seuduille matkustavat talonpojat puhuivat. — Missä hän oli oppinut Suomen suomea? — Hänen äitinsä oli ollut kotoisin Viipurin läänistä, josta hän äitinsä ja isänsä mukana kolmivuotiaana oli muuttanut Arkangeliin. Tämä äiti oli sekä hänen että muiden lastensa kanssa useimmiten puhunut suomea, kun ei yhtä hyvin ollut osannut saksaa eikä alussa venättä juuri ollenkaan. Siitä Baitramin vaimolla nyt oli tämä minulle sangen tervetullut kielitaito. Mainitun Baitramin isä oli 1788:n vuoden sodan aikana ollut luutnantti Venäjän palveluksessa, oli ollut mukana Suursaaren meritappelussa ja siinä tai myöhemmin joutunut ruotsalaisten sotavangiksi, minkä näin hänen poikansa hallussa olevasta sukukirjasta. Päästyään vapaaksi vankeudesta hänestä oli sittemmin tullut karanteenintarkastaja Arkangeliin. Muuten poika kertoi hänen olleen kotoisin Viipurista. Että hän oli ollut kielitaitoinen mies, huomasin, paitsi pojan kertomuksesta, mainitusta sukukirjasta, jonka sadat sydämelliset runopätkät ja nimikirjoitukset eräänä iltana läpikävin. Runot olivat kirjoitetut milloin saksaksi, ruotsiksi, ranskaksi, venäjäksi, hollanniksi, englanniksi, latinaksi ja tanskaksi. Poika sanoi hänen sitäpaitsi puhuneen juutalaisten kieltä jopa suomeakin, mutta näillä kielillä ei ollut kirjoitettuna yhtään runoa.

* * * * *

Harvoissa paikoissa on seppää, ainakaan ei kunnollista. — Sepät suomalaiset. — Pöydät ja tuolit Arkangelista. — Naisväen kaikki vaatteet ostettuja. Voin valmistus huonoa. — Kaikki pellava ja hamppu ostetaan. — Ikkunalasia ei ole. — Juustonvalmistus tuntematonta. — Perunoiden viljelys puuttuu kokonaan tai on vallan mitätön. — Verrattakoon nyt siis Venäjän-puolista varallisuutta Suomen puolella esiintyvään. — On Venäjän puolella niitä, jotka eivät vähääkään tiedä, mitä he seuraavana päivänä saavat.

Hospodi, kun pellit avataan. — Tuhkaispapille [tästä kappaleen loppuun alk. suomeksi] kuolleista 10-25 ruplaa, jotta molisi taikka palkkaa toisia molimaan, kun itse ei kerkiä — oikialle papille 5 ruplaa, jotta kirjaan panee.

34.

[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 3 p:nä helmikuuta 1837.

Rahvaan pääasiallinen elinkeino Kieretissä on kalastus. Paremmanpuolisilla taloilla 300-1,000 botskaa [= tynnyriä] silliä, jotka myydään Arkangelissa 1:stä ruplasta tai enemmästäkin kappale. Nämä ovat näet pienet. Sitä paitsi he kulkevat aluksillaan kalastuspaikoille Vienanmeren rannoille, ostavat siellä kaloja halvemmalla ja vievät sinne ruokatavaroita sekä muita tarpeita, kuten esim. viinaa y.m.

Maalla pannaan maata kello 5 tai 6, ja noustaan kello 2, oikeastaan tyhjää toimittamaan. Koko pitkän aamun miehet vetelehtivät runtukalla tai palatilla tai käyvät välistä ennen aamiaista noutamassa puita tai heiniä kuormallisen. Naiset taas puuhaavat hauteen keitossa lehmilleen, leipovat — toimi, jonka välttämättömästi täytyy tapahtua joka aamu —, keittävät aamiaiseksi rokkaa tinaamattomissa kuparikattiloissaan, survovat tai jauhavat. On täten hommattu paras osa päivää, jotta aamiainen saataisiin valmiiksi. —

Eilen ispravnikka tuli Kierettiin, ja minua käskettiin näyttämään hänelle passiani. Vähän sen jälkeen isäntä tuli luokseni ja virkkoi, että ispravnikka oli pyytänyt kysyä, enkö voinut luovuttaa hänelle yhtä tai puolta kartuusia ruotsalaista tupakkia (datskoi). Minun täytyi vastata kieltävästi. Sitten menin hänen luokseen keho 2 j.pp., mutta silloin hän paraikaa oli kylpemässä ja paria tuntia myöhemmin hän lepäsi sen jälkeen. Nyt aamuhetkellä olin siellä ja näytin passini, joka huomattiin oikeaksi.

35.

[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 6 p:nä helmikuuta 1837.

Kirkossa kerrotaan säilytettävän jonkun Varlam (Bartholom) nimisen miehen muumiaa, jonka arkku kuuluu olevan katosta riippumassa. En ole tullut itse menneeksi sinne sitä katsomaan, kirjoitan vaan, mitä maalla kuulin. Tästä Varlamista kerrottiin, että hän tehtyään jonkun törkeän synnin, murhan, ryöstön tai jonkun senkaltaisen teon, oli tullut jumaliseksi ja viimein saanut pyhimyksen maineen. Elämänsä viimeisinä vuosina hän oli rakennellut ristejä ja kappeleita kaikille Kieretin läheisille niemille ja siitä kauemmaksikin. Tässä toimessa hän kuuluu olleen niin uuttera, ettei koskaan ollut pannut maata katon suojaan; miten lie ollut talvella, sitä en erityisesti tullut kysyneeksi. Sillä ajalla hän ei kuulunut syöneen lihaa eikä muuta sellaista. Mikäli minä kertomukset käsitin, hän ensin oli vääryydellä hankkinut itselleen suurehkon omaisuuden, oli sitten saanut tunnonvaivoja ja yllämainitulla tavalla koettanut sovittaa omantuntonsa ja rikoksensa, s.o. oli hankkinut itselleen vaivaa ja työtä, siis vallan päinvastaista kuin mitä kaiketi ensin teollaan oli tavoitellut. Nyt hän on niin suuri pyhimys, että kun Arkangelin arhhierei kolme vuotta sitten tahtoi hänen muumiataan nähdä, oli hän siitä saanut sellaisen hengellisen järkytyksen, että oli hoiperrellut taaksepäin ja ollut vähällä pyörtyä. — Mutta itse muisto vaikuttaa siveellisesti pahoin.

36.

[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 6 p:nä helmikuuta 1837.

Toukokuun keskivaiheilta loppuun täällä on alituinen matkustavien tulva. Kemin seuduilta, Sumasta, Sungusta j.n.e. matkustaa väkeä, niin sanottuja murmanskoita, Kannanlahteen ja sieltä Pohjanmerelle [tarkoittaa tietysti pohjoista Jäämerta] kalastamaan. Niin pitkältä kuin tietä riittää, näkee hevosta hevosen jäljessä, ja tätä kestää kokonaista kaksi viikkoa. Aina 100:n, jopa 200:n virstan päästä tulee talonpoikia hevosillaan ja poroillaan kyyditsemään. Sellaisen kalastajan sanotaan voivan ansaita 100, 200 ruplaa, jopa enemmänkin kesässä. He kalastavat joko omasta puolestaan tai ovat jonkun Kieretin, Koudan, Kannanlahden, Umban, Kuolan tai muun seudun talonpojan palkkamiehinä, jolloin heidän isännät tavallisesti hankkivat heille ruuan, aluksen (nokka) sekä kalastusneuvot; he saavat tällöin kolmanneksen saaliista. Omituinen on venäläisen talonpojan halu petkutukseen. Olen jo Vuokkiniemen talonpojasta tätä huomauttanut. Nämä taas ikävöivät kalastusaikoja. Palattuaan kalaretkeltään syksyllä, eivät edes silloin jää kotia. Kauppamatkat, markkinareisut ja muut matkat vievät heiltä siihen määrään ajan että viettävät korkeintaan harvat, luetut viikot kotona.

37.

[Päiväkirjasta.]

Kuola, 13 p:nä helmikuuta 1837.

Perveni huc tandem, (nobis ubi defuit orbis) mihi quo jam defuit orbis.

[Läksin] Kieretistä helmikuun 6:ntena p:nä iltapäivällä. Kortteeri maksoi 6:lta päivältä 10 ruplaa, siihen luettuna vähä leipää, maitoa ja teetä (huonoa). Paha onni saattoi jamstjikaksi [= kyytimieheksi] erään Heinäjärven miehen, joka itsekkin matkusti Koutaan. Olin hänen tähtensä kahta levottomampi, kun hän oli kotoisin likeltä mainittua Jäletjärveä, ja kun joku majatalossani lähdettäessä oli sanonut: "kun ei vaan oltais rasboinikkain kera tuumailtu." En rohjennut nukkua, vaikka matkustimme pitkin yötä; kuitenkin hieman rauhoituin päästyämme ensimäiset 10 virstaa kylästä. Puoliyön aikaan tulimme Mustanjoen kylään, joka on ensimäinen Kieretistä pohjoiseen päin tultaissa, viimemainitusta 40 virstan päässä. Tämä kylä on melkoinen, siinä on 50-60 taloa molemmin puolin Mustanjokea. Asukkaat elävät kalastuksella ja ovat enimmäkseen köyhiä, toiset tosin hieman varakkaampia, eivät kuitenkaan siinä määrin, että voisivat harjoittaa mainittavaa kauppaa. En nähnyt yhtään mastolaivaa, lukuunottamatta muuatta vanhaa. Talossa, johon jamstjikka minut vei, nukuin seuraavaan aamuun kello 8:aan, söin aamiaista ja kävin sitte muissa taloissa kysymässä, oliko karjalaisia lauluja saatavissa. Näitä ei kuitenkaan ollut, olipa vaan ruskia päsni [= venäläisiä lauluja], minkä vuoksi noin kello 2 i.p. läksin edelleen matkustamaan Koutaa kohti. Saavuin sinne kuljettuani 2 peninkulmaa 3:n tunnin ajassa. Heinäjärven mies oli seurassani, mutta minulla oli talosta toinen jamstjikka. Tämä pysyttelihe enimmän aikaa edellisen reessä, ja välistä taas molemmat tulivat istumaan minun rekeeni, puhellen ja neuvotellen keskenään venäjäksi, jota puhetta en ymmärtänyt. Suuri osa heidän uutteraa neuvotteluaan lienee koskenut kysymystä, miten voisivat kiristää minulta juomarahoja, ainakin kumpikin rupesi puolitiessä kiusaamaan minua, että lupaisin heille perille saavuttua antaa 40 kopeekkaa "viinarahoiksi". Sillä he eivät kuitenkaan voittaneet mitään, sillä minä vakuutin, etten aikonut antaa kopeekkaakaan, ja niin kävikin. Pelkoni olin suurimmaksi osaksi voittanut ja olin valmis panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan, jos se olisi tarpeellista. Niin ei kuitenkaan ollut, vaikka nytkin olin varuillani. Tämä pelko tuntuu ehkä monestakin naurettavalta, jopa itsestänikin siltä tuntuu, kun nyt ajattelen, että melkein oli mahdotonta valtatiellä käydä minuun käsiksi. Kuitenkin se kiusasi minua Koutaan ja osaksi Kannanlahteen saakka ja oli seuraus Jäletjärvellä saavuttamistani kokemuksista. En voinut niin hallita itseäni, että olisin saattanut vapautua siitä, vaikkapa kovasti koetinkin ja lisäksi jo pelkäsin, että siitä olisi voinut syntyä häijy kiusanhenki, nimeltään piintynyt päähänpisto (idea fixa), joka monimuotoinen haamu aika kauan olisi voinut minua vaivata; (se näet tavallisesti rupeaa sen seurakumppaniksi, joka on tarjonnut sille majaa).

Illalla saavuin Koutaan, joka on melkoinen, pohjoispuolella Koutajokea ja -koskea sijaitseva kylä eli kauppala. Tänne poikkesin yöksi ja tiedustelin tavallisuuden mukaan runoja, joita täällä oli yhtä vähä kuin Kieretissä ja Mustassajoessa sekä seuraavissa kylissä, Knäsoissa ja Kannanlahdessa. Suomalaisia tapasin kyllä; he olivat enimmäkseen muuttaneet tänne karjalaisista kylistä tai lähimmiltä Suomen-puolisilta rajaseuduilta. Näitä tapaa toisissakin äsken mainituissa kylissä, vähemmin kuitenkin Kieretissä kuin muissa. Tapasin m.m. kaksi tällaista suomalaista perhettä, jotka olivat kotoisin Kemijärven pitäjästä; he elelivät pienissä kurjissa saunoissaan, kun heidän ei ollut onnistunut saada parempia asuntoja. Toista näistä perheistä kävin usein katsomassa; siinä oli 70-vuotias ukko, hänen 60-vuotias vaimonsa ja kaksi lastansa. Ukko sanoi kesinä paimentavansa kauppalan karjaa, yhteensä noin 70 tai 80 lypsylehmää, siis 1/3 vähemmän luvultaan kuin taloja. Kustakin lehmästä hänelle maksettiin 80 kopeekkaa koko kesältä, niin että hänen tulonsa nousivat hieman yli 50 ruplan. Talvisin hän teki länkiä, kelkkoja ("vetureita") lapsille y.m. Paraikaa hän korjaili lapsenkelkkaa. Se oli kaikinpuolin tavallisen poronpulkan (ahkion) näköinen, nimittäin kuin pitkin pituuttaan keskeltä halkileikattu, hieman kupera, ontelo särmäkartio, jonka alle oli kiinnitetty 3-4 tuuman levyinen jalas. Se ei kuitenkaan ollut 5 korttelia pitempi, kun ahkiot taas tavallisesti ovat 2 1/2-3 kyynärän pituiset. Kysyttyäni miten selkänoja sellaiseen kelkkaan oli laitettava, hän vastasi että se tehdään puoliympyrän muotoisesta laudasta siten, että tämän kehäpuoli liitetään pohjaan ja halkaisija asetetaan ylöspäin. "Sillä", hän sanoi, "tämä kelkka on tuleva rikkaimman isännän, Merikkäisen tytölle; vähempivaraisille kiinnitetään vaan vitsa selkänojaksi." Tämä vähäpätöinen etu, joka rikkaiden lapsilla on kelkkoihinsakkin nähden, lienee sydämellisesti huvittanut ukkoa, sillä hän nauroi sille moneen kertaan. Muuten ukko ei kiitellyt elantoansa täällä ja sanoi ensi kesänä muuttavansa takaisin, vaikka, kuten virkkoi, köyhyys ei parane, tulipa minne tahansa, mutta saisivathan ainakin hänen luunsa siten kristillisen hautauksen. Kysymykseeni eikö hänellä ollut halua useiden muiden tavoin, jotka ovat tulleet Suomesta muuttaneeksi näihin kyliin, kääntyä kreikanuskoon, hän vastasi kieltävästi eikä näyttänyt pitävän koko asiasta. Sitten hän alkoi valittaa, että virsikirjansa oli vallan piloille kulunut, ja ettei hänellä ollut mitään toiveita saada uutta.

Kouta on Kierettiä hieman pienempi kauppala, mutta vähän paremmin rakennettu, kuten minusta tuntui. Puolet taloista ovat kahdenkertaisia, kuten Kieretissä, s.o. pirtti tai kaksi alhaalla ja niiden yläpuolella kaksi. Näitä pirttejä saattaa kuitenkin yhtä suurella syyllä sanoa kamareiksi, sillä paitsi että ne aina ovat puhtaiksi pestyt, niissä on useita ikkunoita, tavallisesti 6 kolmen korttelin korkuista ja suhteellisesti leveätä lasi-ikkunaa. Kaikissa taloissa on savupiiput, vaikka uuni muuten on muodottoman suuri ja niin laitettu, että siinä voi keittääkkin. Laivoja, s.o. kolmimastoisia lotjia, sanottiin olevan 6-7; ne olivat jo mainitun Merikkäisen ja toisen yhtä rikkaan talonpojan, Klementsjoffin ynnä muiden omaisuutta. Nämä talonpojat ovat rikastuneet oikeastaan viljan myynnillä ja muulla kaupalla. —

Koudasta saavuin aamupäivällä Knäsoihin, pienen puoleiseen kylään, jossa oli 30 taloa. — Samana päivänä iltapuolella tulin perille Kannanlahteen. Muuan Kuusamossa syntynyt, venäjänuskoon kääntynyt, täällä kirjoissa oleva talonpoika kuului olevan joltisestikkin varakas, muut olivat köyhiä. Kun hevosia ei ollut kylässä, käytettiin tilaisuutta hyväksi ja kiskottiin minulta tavallista suurempi kyytimaksu. Tavallisesti maksetaan 5 kopeekkaa virstalta. Täälläkin kuten Koudassa, minun täytyi näyttää passiani, josta eivät näyttäneet viisastuvan, sillä toistamiseen kysyivät, kuka olin ja millä asioilla liikuin.

38.

[Päiväkirjasta.]

Kuola, 14 p:nä helmikuuta 1837.

Päivää ennen kuin matkustin pois Kieretistä, minulle kerrottiin, että sossedaateli, sama joka oli ollut niin innokas passiani tarkastamaan, oli antanut Jäletjärven miehelle muutamia kelpo korvapuusteja siitä, että hän oli hätyytellyt minua matkalla, josta sossedaatelin sanottiin saaneen vihiä, vaikken minä sitä ollut kenellekään kertonut. Mistä hän nyt oli saanut moisen innon minun hyväkseni, kysyin talonmieheltä, joka oli kertonut minulle asian, kun kuitenkin äskettäin ajoin hänet ulos luotani? Hän luultavasti pelkää, että te tulette kertomaan ispravnikalle, miten hän tahtoi estää teitä jäämästä muutamaksi päiväksi Kierettiin, oli vastaus; luultavasti hän silloinkaan ei tarkoittanut muuta kuin että olisi saanut houkutelluksi teiltä muutaman ruplan, mutta kun ette antanut vetää itseänne nenästä, niin hän tietysti on peloissaan.

Kello 2:n ja 3:n välillä läksin Knäsoista 3:n peninkulman pituiselle kyytivälille Kannanlahteen päin. Alkaen Kieretistä tie oli silloin tällöin kulkenut muutamien kapeiden, maahan pistävien merenlahtien poikki, mutta täältä lähtien täytyi ajaa muutamien suurempien, jopa yhden 8:n virstan levyisen yli. Näiden lahtien jäällä on tukalaa matkustaa, kun merivirta tulvii niiden yli, ja kun suolaveden ja lumen muodostama sohjo hidastuttaa jalasten kulkua. Tätä sohjoa sanotaan myös pihaksi: "Paljo pihkaa tiellä." — Aikaisemmin ei kulku näiden lahtien jäillä minusta ollut tuntunut niin hankalalta, ne kun näet osaksi olivat kapeammat, ja kun toisekseen ilma oli tyyni. Mutta nyt tuuli ja pyrytti tai satoi lunta niin ankarasti, ettei voinut nähdä monta kyynärää eteensä. Monta kertaa muistelin sananlaskua: Turkki tuulella j.n.e. ja olisin kovin halunnut turkkeja, joita vailla minun kuitenkin täytyi olla. Suurin huoleni oli kuitenkin se, ettei ämmä, joka oli ajajanani, eksyisi pois tieltä. Tämä tosin oli "viehkotettu", mutta viehkat olivat lyhyet, kumoon ajetut ja niin pitkän matkan päässä toisistaan, ettei niitä nyt ainakaan voinut nähdä. Tämän lisäksi muori ei pyryilmalta voinut istua kasvot menosuuntaan päin, vaan käänsi selän reen keulaan päin ja paneutui loikomaan. Menköön sitten Jumalan nimeen, minä ajattelin ja toivoin, että, jos hevonen poikkesikin tieltä, se ainakin kääntyisi rannanpuolelle. Ulompana näet jää niemien kohdalla on niin heikkoa, ettei se kanna, ja ulapalla meri on avoin. Onpa joskus tapahtunut, että hevonen on poikennut tieltä ja hukkunut. Niinpä muuan Mustanjoen mies kosioretkellään Kieretissä hyvin asiat toimitettuaan oli pannut maata rekeensä ja nukkunut. Eräällä merenlahdella tie polveilee rantaa pitkin, koska jään heikkoudelta ei ole mahdollista ajaa suoraan lahden poikki. Mutta ohjaajatta kulkeva hevonen ei ollut niin tarkoin laskenut jään heikkoutta kuin sitä etua, joka oli suoraan vastakkaiselle rannalle, maallenousupaikkaan, kulkemisesta. Ennenkuin se saapui sinne, jää murtui, ja hevonen, reki ja mies joutuivat veteen. Mies pelastui kuitenkin jäälle, mutta oli vähällä paleltua kuoliaaksi, kun tuiki kohmettuneena ei voinut liikahtaa paikaltaan. Toiset matkustajat, jotka sattumalta tulivat paikalle, pelastivat hänet, muuten hänkin olisi kuollut eikä olisi kaikista ponnistuksistaan huolimatta voittanut hevoselleen muuta etua, kuin että se olisi kuollut jään alle, ja hän itse jäälle. — (Pilajuttu: Ta kuinka nyt pyhä velli hepo seisoo ta metsä juoksee.) — Asioiden näin ollen jäällä Knäsoin ja Kannanlahden välillä, ei mikään saattanut olla minulle mieluisempaa kuin kuulla postin saavuttavan meidät. Pelkoni eksymisestä katosi, ja akan hevonen alkoi hieman juosta hölkyttää postihevosen jäljessä. Kello 10:n ja 11:n välillä saavuimme Kannanlahteen, missä sekä posti että minun jamstjikkani ajoivat ensimäisen talon pihaan, seikka, joka sekin oli minulle tervetullut, kun en mitään halukkaammin toivonut kuin taas pääsöä lämpimään huoneeseen. Pääsinkin ensiksi postiljonin tai postiherran luo. Kumpi hän lie ollut, en tiedä, mutta ensi katseelta hyvin kummallisen näköinen mies hän vaan oli. Hän oli lyhyt varreltaan, tukka pikimusta, kasvot laihat ja nenä suunnattoman suuri; yllään pitkä univormutakki. En tullut kysyneeksi, oliko hän synnyltään venäläinen. Myöhemmin, kuten pian olen kertova, oudoksuin vähemmin hänen ulkomuotoaan, mutta ensi hetkellä toivoin pääseväni jonnekkin muualle yöksi. Tämä toive muuten toteutuikin, sillä kohta sain sanan tulla alapirttiin, jossa talonväki loikoi täyttäen lattian. Näin tämä päivä päättyi. Kun seuraavana aamuna oltiin kuultu, että olin suomalainen lääkäri, minut pyydettiin teetä juomaan postiherran luo, joka näytti minulle napatyrän vaivaamaa lastansa ja selitti, mitä henkilöitä seinillä riippuvat vanhat pyhimysten kuvat esittävät, niin hyvin kuin osasi tehdä itsensä ymmärretyksi venäjänkielellään. Sitten kävin kahdessa suomalaisessa perheessä, jotka asuivat samassa pirtissä. Ne olivat molemmat kotoisin Kuolajärveltä (Sallasta), vasta erotetusta Kemijärven seurakunnan kappelista. Kumpikin perhe eli osaksi kerjäämisellä, osaksi työansiolla, kumpikin ylisteli kotiseutuaan ja moitti sitä seutua, missä paraikaa asuivat. Mieleeni muistui täällä mitä ennen usein olin kokenut Turussa ja Helsingissä. Huononpuoleinen Ruotsista sinne tullut väki ei ollenkaan lakkaa ylistelemästä Ruotsia, synnyinseutuaan, ja alentamasta Suomen arvoa. Miksikä näin ollen eivät jää tuolle paremmalle seudulle, eihän kukaan kehota heitä tai pyydä tulemaan huonompaan maahan? Oma maa mansikka, muu maa mustikka. — Toinen miehistä tuli jotenkin hyvin toimeen venäjänkielen puhumisessa ja luuli osaavansa sitä vielä paremmin kuin osasikaan. Ainakin hän monta kertaa kerskasi 6:ssa viikossa oppineensa puhumaan venättä paremmin kuin moni venäläinen itse puhuu. Jopa hän olisi ottanut opettaakseen minullekin venättä ja sanoi, että kun osasin kirjoittaa, sen voisi suorittaa parissa tai kolmessa päivässä. Niinpä hän oli opettanut erään Kemijärven miehen, joka niinikään oli osannut kirjoittaa, vähässä ajassa puhumaan venättä. Aluksi hän antoi minulle sen ohjeen, että kieli oli asetettava paljon jäykemmäksi, tai kuten hänen omat sanansa kuuluivat: kielen pitää olla paljo kovempana. Vaikkapa tilaisuus olisikin ollut kovin houkutteleva, kun näin lyhyessä ajassa olisi saavuttanut taidon puhua venättä, en kuitenkaan voinut käyttää sitä hyväkseni, jos kohta huomasin, että hänen metodinsa olisi ollut helpompi kuin tavallinen. Monia s-äänteitä varten hän ei tarvinnut muuta kuin meidän tavallisen suomalaisen s:n, ja koko substantiivien taivutus oli sillä suoritettu, että tunsi yhden yksikön ja samoin yhden monikon sijan, kummastakin sen, jonka pääte enimmin vivahti johonkin suomalaiseen päätteeseen. Koko Gretsch'in konjugatsioni-kaavaa ei tarvittu, sillä tarvitsi vaan tuntea verbin infinitiivi tai joku sellainen preesensin tai perfektin persoona, joka paraiten soveltui suomalaisen kielen äännettäväksi; sitä sai käyttää kaikkialla. Sellainen hänen opetustapansa olisi ollut, ja sellaisella kielen käyttämisellä hän hyvin tuli toimeen venäläisten parissa, samoin kuin karjalaiset yleensä eivät puhu kieltä paremmin, mutta vaikeudetta suoriutuvat kaikissa asioissaan. En tiedä, johtuneeko tästä, että koko ruumis on liikkeessä, eikä vaan, kuten muuten, kieli. Mies pyysi minua illalliselle luokseen, jota hänen kutsuansa noudatin. Vanha tynnyri pantiin pohjalleen seisomaan penkin eteen, ja sitä käytettiin pöytänä; muuta pöytää ei ollut. Sille kannettiin sitten kookas vati täynnä poron- ja lampaanlihaa, joka nauriiden kanssa oli keitetty lihakeitoksi; tämä ruokalaji oli sangen hyvänmakuista. Itse keitoksen ohut osa (liemi) oli kaadettu toiseen puukuppiin, jonka isäntäni minua varten oli veitsellä vuollut ulkoa ja sisästä, niin että se näytti äsken tehdyltä. Enemmän kuin itse ruokalajit minua kuitenkin ilahutti, että hän rehellisellä tavalla oli ne hankkinut, seikka, jota ensin hieman epäilin hänen kerjäläis-elantonsa vuoksi. Hän oli näet vähää ennen tehnyt pitkänpuolisen retken lappalaisten alueelle ja oli sieltä paitsi poronlihaa saanut koko lampaan. Hän kertoi kuljettaneensa kokonaista 31 [? numerot epäselvät] puutaa ahkiossa. Lappalaiset eivät hänen kertomuksensa mukaan itse syö lampaanlihaa. Mies oli sen verran kääntynyt venäjänuskoon, että oli ahtanut parran kasvaa, jota tekemään kehotti toveriansakkin. Tämä näet pyysi minulta lainaksi partaveistä ajaakseen pois partansa, mutta Kurtti — se oli mainitun kielimestarin nimi — kehotti häntä luopumaan tästä parranajo-aikeesta, koska häntä parrattomana ei seuraavana kesänä otettaisi jamstjikaksi Kannanlahden ja Kuolan väliselle postitielle, johonka toimeen kumpikin aikoi pestautua. Seuraavana aamuna kävin taas Kurttia katsomassa, ja minua kestitettiin aamiaiseksi samanlaisella ruokalajilla kuin edellisenä iltana illalliseksi. Hänen asuintoverinsa, entinen lautamies (jota venäläiset nyt ivalla sanoivat "sossedaateliksi") oli tullut erotetuksi ja lisäksi tuomittu 28:ksi päiväksi vedelle ja leivälle, minkä vuoksi nyt juuri oli paennut ja tahtoi vaan tietää, kuinka kauan hänen tuli olla täällä karkulaisena, siksi kuin rangaistusaika oli umpeen mennyt. Minä en ollut niin lakiin perehtynyt, että olisin varmasti voinut sitä sanoa, mutta oman laintuntemuksensa nojalla hän oli muistelevinansa, että tuo aika vuoden ja yön kuluttua oli lopussa. Minun syödessäni aamiaista, läksi hänen vaimonsa kaksi lastansa mukanaan ulos kerjäämään almuja (milosti). Täällä ei kerjätä samalla tavalla kuin Suomessa vaan kerjääjät pysähtyvät kuppi kädessään ikkunan alle ja huutavat tai oikeammin laulavat: milosti, milosti, milosti — — — kunnes ikkuna avataan ja siitä pannaan jotakin kuppiin. Kieretissä ja sitä pohjoisemmissa seuduin ensin huomasin tämän kerjäämistavan. Karjalaisissa kylissä, missä suomalaisia asui, kerjäläiset menivät pirttiin ja seisoivat oven suussa useinkaan mitään sanomatta, tai myös sanoen: (antakaa) Jumalan nimeen (sanaan) milostia. Kumpi tapa lie parempi, on vaikeata sanoa. Edellinen taitaa olla parempi antajalle, jälkimäinen kerjäläiselle. Kyläkerjäläiset, s.o. sellaiset, jotka samoilematta eri seuduilla, oleskelevat yhdessä ainoassa kylässä, kiertävät muuten säännöllisesti kylää kaksi kertaa päivässä, aamulla aamiaisen (murkkinan) aikaan ja iltapäivällä hämärässä, tähän vuoden aikaan silloin, kun on tapana syödä toinen ateria.

Yön kuluessa tai jo edellisenä päivänä huhu oli levittänyt sen tiedon, että olin lääkäri. Sen tähden luonani kävi useita potilaita, joita taitoni mukaan autoin lääkkeillä tai pelkillä neuvoilla. Kurtti oli kaikkialla tulkkinani. Kun laitoin napasidettä yllä mainitun postiherran lapselle, postiherra sattui näkemään kelloni, jonka tahtoi välttämättömästi vaihtaa omaansa; tällä oli näet se paha tapa, että usein seisattui. Kun en yleensä pidä sellaisesta vaihtokaupasta enkä muista koskaan ennen tosissani vaihtaneeni mitään, en nyt tahtonut tähän suostua. Mutta hän kuvasi miten suuresti hän tarvitsi käypää kelloa, hänen kun aina minuutilleen täytyi merkitä kirjaan, milloin posti kävi Kannanlahdessa, jotta keisari sen tietäisi. Ottaen huomioon tämän hänen suuren tarpeensa ja sen seikan, että itse mahdollisesti voin joutua rahoja tarvitsemaan, suostuin nyt vaihtokauppaan. Välirahat määrättiin 40:ksi ruplaksi, jotka hän maksoi minulle puhtaalla hopearahalla. Mutta pahaksi onneksi unhotin neuvoa hänelle, miten kelloni oli vedettävä. Jos hän samalla tavalla myötäpäivään rupeaa sitä kiertämään kuin omaansa ennen, niin luulen, että siitä jo on ponnin poikki. Siinä suhteessa hän kumminkin lie hävinnyt tässä kaupassa, että hänen kellonsa helposti oli korjattu, niin että se nyt käy yhtä hyvin kuin minun entinen kelloni. Saatuani tämän toisen kellon, tein itselleni jonkunlaisen puhallusputken ja puhalsin sillä rattaiden väliin, jonka jälkeen kello on käynyt hyvin. En rohjennut ryhtyä sitä korjaamaan purkamalla koneistoa, kun näet sellainen yritys kesällä v. 1828 Suomen-Karjalassa onnistui niin peräti huonosti, etten mitenkään enää voinut saada kaikkea jälleen paikoilleen, ja että siis huonosti käyvän kellon asemesta sain kellon, joka ei käynyt ollenkaan. — Harjakaisiksi juotiin tsaajua ja viinaryyppy. — Sitten kävin taas parin potilaan luona, ja varustauduin matkalle, kuljettuani vielä kerran kylää katselemassa. Rakennustavaltaan se on Koudan kaltainen, mutta paljoa huonompi. Se sijaitsee Kannanlahden koillisella rannalla likellä lahden pohjukkaa [;] idästä laskeva, ei varsin leveä oja muodostaa mainittua lahtea vastaan niemen, mille suurin osa kylää on rakennettu; muutamia taloja on ojan toisella rannalla. Mastollisia laivoja luin kolme, eikä tätä nykyä kuulu useampia olevankaan. Mutta paljaita lumituntureita laskin pohjoisessa, luoteessa ja koillisessa olevan kokonaisen tusinan. Tällaisia vallan metsättömiä tuntureita en ennen ollut nähnyt, tästä alkaen taas niitä kyllä näin. — Kirkkoja on kaksi, yksi kummallakin rannalla. Eteläpuolisella, joka sijaitsee kunnaalla, on varsin sievä asema, mutta se on vanhentunut eikä enää käytännössä. Maanviljelystä on täällä yhtä vähä kuin muissa kylissä, Kierettikin lukuunotettuna. Ainoa viljelyskasvi, joka täällä on saatavissa, on jokunen määrä naurista, ja pienten vihannestarhojen näköisiä, aidattuja naurismaita on useita. Ei ole epäilystäkään, että eivät ohra ja ruiskin täällä menestyisi, mutta kalastuksen ollessa pääelinkeinona ei ryhdytä tähän aikaa vetävään työhön.

Iltapäivällä olin matkaan valmis ja istuuduin Kannanlahdessa ensi kerran poronpulkkaan. Minulta kysyttiin, olinko ennen ajanut porolla; en tahtonut vastata kieltäen, vaan sanoin varmaa vastausta vältellen, että kyllä luulin siitä hyvin suoriutuvani. Tämän laita oli kuitenkin niin ja näin, sillä parin virstan päässä poro vei minut pois tieltä metsään, kaatoi pulkan ja minut, joka varmaan olisin jäänyt siihen, ellen varovaisuuden vuoksi olisi lähtiessäni köyttänyt ohjan päätä vyöhöni. Kohta sen jälkeen tuli suuri alamäki, ja siinä olin vielä pahemmassa pulassa. Pulkka kaatui taas ja poro laahasi minua perässään ulkopuolella pulkkaa pitkää mäkeä puoliväliin alas. Sitten alkoi mennä paremmin, ja 10 virstan matkan jälkeen saavuimme Imandran järven eteläpäähän, missä tasaisella jäällä ei enää ollut mitään hätää. Imandran jäätä ajettiin sitten vielä 20 virstaa ensimäiseen postiasemaan, Sassegaan. Olin sopinut Kannanlahdesta lähteneen kyytimieheni kanssa, että hän veisi minut vielä 16 virstaa eteenpäin erään lappalaisen luo, joka asui syrjässä postitiestä, Kemiönniemessä, mistä luulin saavani halvemman kyydin kuin muuten. Olen näet aina edeltäkäsin tahtonut laskea, miten halvimmalla pääsee perille; tämä onkin välttämätöntä pitemmillä matkoilla, sillä sellaisia tilaisuuksia, jolloin saa maksaa kalliit rahat, tulee kuitenkin odottamattakkin. Sitäpaitsi halusin kernaasti nähdä lappalaisia muuallakin, kun tien varsilla asuvien sanottiin jo olevan siihen määrään venäläistyneitä, että kaikki, vaimot ja lapsetkin, paitsi omaa kieltänsä, puhuvat venättäkin.

39.

[Päiväkirjasta.]

Kuola, 15 p:nä helmikuuta 1837.

Olenpa joutunut keskelle todellista kieltensekoitusta, melkein samanlaiseen kuin se, joksi saattaa kuvitella Baabelin tornin jälkeistä. Jo Kieretissä oli mielestäni liikaa, että noin yks kaks tuli tekemisiin venäläisten ja saksalaisten kanssa. Kuitenkin se vielä jotakuinkin meni mukiin, kun en vielä puhunut edellisten kieltä ja joltisestikin muistin saksalaisia sanoja siitä, mitä olin lukenut tätä kieltä kirjoista, sillä enpä sitä sanottavasti ollut ennen puhunut. Kannanlahdesta alkaen tulin tekemisiin lappalaisten kanssa, joiden kanssa tulin toimeen samoin kuin venäläisten kanssa Kieretissä, nimittäin siten, etten puhunut heidän kanssaan. Tärkeimmät sanat hain venäläisestä tulkkikirjasta ja suoriuduin siten. Mutta täällä Kuolassa olen nyt alkanut puhua venättä, puhun toiste saksaa kaupunginpäällikön rouvan kanssa, toiste taas latinaa tohtorin kanssa, joka, häpeä tunnustaa, puhuu tätä kieltä paremmin ja sujuvammin kuin minä, toiste suomea talonpoikien kanssa. Mutta ruotsia, joka on melkein toinen äidinkieleni, en saa käyttää missään, jos en ota lukuun muutamia tapauksia, jolloin sitä puhun isäntäni kanssa; tämä näet Vuoreijassa on oppinut muutamia norjalaisia sanoja, joita hän joskus keskustelussa käyttää. Mutta jos siis ruotsikin voidaan ottaa lukuun, olen yhtä haavaa tekemisissä viiden kielen kanssa, ja onhan siinä jo kylliksi. Älköön kukaan luulko minun mainitsevan tätä kerskatakseni; niin ei suinkaan ole asian laita, sillä päinvastoin minun on tunnustaminen, etten tunne ainoatakaan niistä oikein hyvin, sillä onhan suuri ero, jos välttävästi puheessa ja kirjoituksessa osaa käyttää jotakin kieltä, ja jos osaa sen täydellisesti. Että sellaisessa kieltensekoituksessa välistä täytyy syntyä naurettavia erehdyksiä, varsinkin kun äskettäin olen ruvennut puhumaan venättä ja saksaa, on vallan luonnollista. Niin esim. isäntäni eräänä päivänä kysyi minulta venäjäksi, oliko minulla vaimoa. Liekkö hän tahtonut, että paremmin olisin häntä ymmärtänyt, vai liekkö hänen käyttämänsä sana muuten tavallinen paikkakunnalla, oli miten oli, hänpä tuli käyttäneeksi norjalaista tai tanskalaista sanaa kona, joka hänen venäläisellä ääntämisellään kuului konj tai koni, niin että minä ymmärsin kysymyksen, ikäänkuin hän olisi tahtonut tietää, oliko minulla kotonani hevosta. Vastasin, että minulla oli kaksi, ja tämä vastaus pani emännän ensi suurin silmin katsomaan minuun ja erehdyksen tultua ilmi oikein makeasti nauramaan. Tämä seikka, että emäntäkin ymmärsi sanan tanskalaisen merkityksen, antaa minulle aihetta uskoa, että kona sanaa Kuolassa käytetään zhena, zhenjka sanojen asemesta. Monta tällaista nurinkurista vastausta on sattunut, mutta en nyt huoli niitä mainita. Paitsi mainittuja kieliä minulla vielä olisi tilaisuus puhua ranskaa ispravnikan rouvan kanssa, jos olisin siihen paremmin perehtynyt, ja lisäksi lappia useiden kanssa, siis kaikkiaan 7 kieltä, siinä jo tarpeeksi näin vähäisellä seudulla.

Venäjän-puolinen rahvas (jopa Kuolan asujamet) alkavat ateriansa rokalla ja sitten siirrytään kalaan tai lihaan ynnä muihin ruokalajeihin. Kuolassa kannettiin eteeni pöytään ensin sonkaa (ruots. songa) ja lohta perätysten, sitten lihaa ja lopuksi maitoa, ja tätä ruokajärjestystä noudatettiin sitten joka kerta ilman muutosta. Ruokaryyppyä eivät he näyttäneet tuntevan. Mutta teetä juotiin kahdesti päivässä. Koko ruokajärjestys oli seuraava: kello 8 aamulla 4-5 suurta kuppia teetä, aamiaista kello 11, teetä kello 5, illallista kello (7 tai) 8.

40.

[Matkakirje.]

["Mehiläisessä" v. 1837, toukok.]

Kuolasta, 16 p:nä helmikuuta 1837.

Post varios casus, varia et discrimina rerum Stetimus hic tandem — — —

Muusta matkastani tällä kertaa en huoli'kan mainita, vaan ainoasti muutamilla sanoilla kirjottaa Suomalaisten ja Lappalaisten asuinpaikoista ja rajoista näillä seuduin. Kotoa matkaan antautuessani luulin suomalaisia kyliä löytyvän sillä saarennollaki, jonka rajottaa pohjaspuolelta Jäämeri, itäpuolelta Valkiameri, etelätse Vienameri ja Kantalahti, lännetse vastamainittu lahti, Imantrajärvi, Kuolajärvi, Kuolajoki ja niiden välimanteret. Vielä luulin Petsoran maallaki, Vienan kaupungista itäänpäin, Suomalaisia paikoitse asukselevan, koska kartasta katsoen siellä löytyy suomalaisia nimiä, esimerkiksi Kylmajoki, Elmajoki, Usajoki, Jeletsjoki, Kolvajoki j.n.e., jotka näyttää tavallisista suomalaisista nimistä Kylmäjoki, Ilmajoki, Uusijoki, Jäletjoki, Kolvajoki tulleen. Vaan täällä ja matkallani ylöspäin tarkemmin asiata tiedusteltuani, edellämainitulla saarennolla ei asu, kun harvakselta Lappalaisia ja Petsoran maalla ei muuta, kun Samojeetalaisia. Heitä siis en ni kehtaa'kan paikalla katselemaan lähteä, jolla toimeni, Suomen runoja ja muita sellaisia kerätä, tulisi kehnosti täytetyksi, vaan sen siasta lähden täältä Suomen puolelle Inarin seuduille ja siitä rajaa myöten eteläksi Pääjärven paikoille, josta taasen käännyn Venäjän Karjalaan Tuoppajärven ja Alakuittijärven itärantoja Kemin linnaan saati seuraten. Niin sieltä taasen lähden Suomen rajoja kohti ja tulen Toukokuun alussa viikoksi eli kahdeksi Kajaaniin, kesävaatteisiin muuttaumaan. Siitä sitten matkaun rajaa myöten Sortavalan kaupunkiin saati ja luultavasti edelle Aunuksen maalle. Sillä tavoin Vienassa eli Arkankelissa en tule'kan käymään, vaikka esinnä aion. Se matka vaan suotta veisi minulta kaksi eli kolme viikkoa, ettei siitä olisi muuta hyötyä, kun vähäsen itselleni, jos voisin oppia paremmin Venäjän kieltä sillä ajalla puhumaan. Täällä ja kylissä Kannanlahden rannalla olen mainittua kieltä viikkokauden lukenut ja kirjottanut, jotta puhe jo alkaa jotensa'ki käydä, vaan peräti toisin, kun tavallisesti tapahtuu. Muut oppivat esinnä ymmärtämään, siitä puhumaan outoa kieltä, vaan itse olen oppinut ennen puhumaan, kun oikein ymmärtämään, mitä toiset puhuvat. Sentähdenpä isäntäni, kun muuten en saa tolkkua, välistä kirjottaa sanat paperille, josta paremmin älyän. Ilman on minulla ollut kyllin kielien kanssa näinä aikoina tekemistä. Kylissä Kannanlahden länsirannalla puhuttiin enimmäksi Venäjän kieltä, harvat Suomen eli Karjalan kieltä, Kannanlahden päästä pohjaseen tuli Lappi vastaan ja Kuolassa puhutaan Venäjätä, paitsi mitä kaksi eli kolme miestä, jotka ovat tänne Karjalan kylistä muuttauneet, vähin puhuvat suomeaki. Tohtori taasen puhuu latinata ja Kommentantin roua saksaa. Niin on minulla välistä neljän eli viiden kielen kanssa yhtaikaa tekemistä. Jotta sillätavoin toisinaan naurattavia sekannuksia ja erhetyksiä tapahtuu, on kyllä arvattava asia. Niin kysyi muutamana päivänä isäntäni minulta Venäjästi, jos minulla oli vaimoa. Vaan kun hän paremmin älytäkseni, eli muutenko, ei käyttänyt venäläistä sanaa zhena, vaimoa merkitsemään, vaan juutilaisen eli ruiaiaisen sana kona, niin älysinki kysymyksen, kun olisi hevosia (konj) vaarantanut ja sanoin kaksiki itselläni kodissa olevan. Roua, joka myös oli huoneessa, silmäili esinnä pitkältä minua ja sitte, asiasta oikian tolkun saatua, rupesi nauramaan, jotta ei tahtonut loppua tulla.

Vaan näistä ja muista mainitessani, jopa peräti unohdan asian, josta esinnä rupesin kirjottamaan. Niin on siis viimmenen Suomalainen kylä Venäjän puolella rajaa, Tumtsa, Pääjärven pohjaspäässä Suomen pitäjän, Kuusamon, pohjaspäätä kohti. Siitä, jos suoraan lähdet Kannanlahden päähän, ei ole yhtäkän kylää välillä, eikä pohjaspuolella sitä liniata ollenkan suomalaisia kyliä, harvassa likimmäisillä seuduilla eteläpuolellaki. Tavalliset taipalet kylien välillä ovat 2, 3 ja 4 penikuormaa. Kantakylissä Vienamerta vasten puhutaan kaikissa Venäjän kieltä, harvat malttavat karjalata eli suomea. Semmoisia kyliä mainitulla rannalla löytyy 1. Kieretti, siitä 40 virstaa luoteesenpäin 2. Mustajoki (Venäj. Tjsernarieka), 20 virstan päässä yhtä suuntaa 3. Kouta, siitä pohjaseen 30 virstan matkalla 4. Knäsoi ja viimmeseksi koillista suuntaa 5. Kannanlaksi, taasen 30 virstaa matkattua. Niin tällä 120 virstan pituudella ja itsellä meren rannalla ei ole, kun viisi kylää, vaikka kyllä Kieretti ja Kouta ovatki suuria, kun Kajaanin kaupunki. Vähän pienempi on Kannanlaksi ja Mustajoki ja Knäsoi vielä pienempiä, noin 30 eli 40 talosia. Mitä vähä ulompana meren rannasta pienoisia kyliä löytyy, niissä kaikissa paajitaan (puhutaan) karjalaksi, vaikkei ole'kan niissä sitä miestä, tuskin pientä poikanalikkaakan, joka ei keralla sökertelisi Venäjänki kieltä. Karjalan runot ovat niissä pian kokonansa hävinneet ja Venäjän tavalliset pajahdusvirret niiden siaan tulleet. — — — — —

41.

[Päiväkirjasta.]

Kuola, 19 pnä helmikuuta 1837.

Sittenkuin viime rivit kirjoitin minulla on ollut ankara katarri ja rinnankipu, joka nyt kuitenkin on parempi. Sain 15 p:nä kirjeen Kajaanista ja Oulusta, lähetin mainittuihin kaupunkeihin kirjeitä 18 p:nä aamupäivällä; 17 p:nä minut oli kutsuttu uzhina'an [illalliselle], joka alkoi kello 12, ja 18 p:nä häihin.

Jo Koudasta alkaen, Knäsoissa, Kannanlahdessa ja lappalaisilla Kuolassa kuljetetaan puita (heiniä) j.n.e. koirillakin. Sellaiset koirat ovat enimmäkseen ruskeat, tai valkeatäpläiset, muutamat jotenkin suuret, ja niitä sanotaan hurtiksi. Näiden valjaat kiinnitetään täytettyyn kaulapaatsaan, mistä kaksi hihnaa, yksi kummallakin puolella, kulkee veturiin eli ahkioon, niin että koira kulkee hihnojen välissä, kuten hevonen aisoissa. Ohjia käytetään yksi ainoa, selän yli heitettävä, kuten poroilla. — Sellainen koira vetää tiellä sangen helposti miehen, mutta on joskus, kun sitä on liiaksi rasitettu tai kun se on eksynyt tieltä, ollut hyvinkin kallispalkkainen kyyditsijä, kun on näet vaivoistaan syönyt suuhunsa ajajan. Jotta se estettäisiin puremasta, kun vihastuu, käytetään sen vuoksi usein nauhaa kuonon ympärillä. Siitä on tullut sananparsi: Pane panta pihlajainen ympäri nenän nykerän j.n.e.

Tiemme kulki ensimäisen kievaripaikan, Sasseegan ohi. Tultuamme sinne katsoimme parhaaksi antaa porojen hieman levätä, niiden juostua 30 virstaa, ja ennenkuin taas lähdettiin kulkemaan jäljellä olevaa 15 virstan pituista taipaletta. Tuvasta vielä loisti meitä vastaan kirkas takkavalkea, joka vielä enemmän houkutteli meitä poikkeamaan sisälle lämmittelemään, vaikkei vilu meitä suuresti vaivannutkaan. Mutta sattuma oli tuonut muutaman talonpojan tai sentapaisen tänne Kannanlahdesta, ja hänkin matkusti Kuolaan. Nyt hänelle oli edullista matkustaa minun kanssani perille, kun hänen muuten olisi ollut pakko maksaa enempi kuin jos kaksi käytti samaa jamstjikkaa. Sitä paitsi hänen tarkoituksensa jo silloin lienee ollut kehottaa jamstjikoita minulta, oudolta ja muka varakkaalta mieheltä, vaatimaan koko kyytimaksu molemmista kyydeistä, niin että hän olisi päässyt korkeintain tarjoamalla muutamia viinaryyppyjä. Nämä tuumat mielessään hän kuiskasi jotakin kievarinisännälle ja minun Kannanlahdesta lähteneelle jamstjikalleni, minkä jälkeen edellinen selitti minulle, ettei minulla ollut oikeutta ajaa ennen vuokratulla porolla tästä kievarista eteenpäin, vaan että minun asetusten mukaan sieltä oli ottaminen uusi poro. Toista lappalaista, joka sokerteli suomea, käytettiin tulkkina. Tähänastinen jamstjikkani myös sanoi, että hänen nyt täytyi jättää minut, minkä vuoksi maksoin hänelle 30 kopeekkaa vähemmän. Sitten isäntä ja tulkki pyysivät minua iskemään heiltä suonta, minkä teinkin, ja siitä maksoivat 40 kopeekkaa kumpikin. Kaiken tämän jälkeen lähdettiin matkaan uuden kumppanin seurassa. — Ensimäisen kyytivälin maksu oli sovittu 1 ruplaksi 20 kopeekaksi, mikä kyllä riitti yhdestä porosta, sillä muut kuuluvat pääsevän 80 kopeekallakin — mutta luullen näin kaikkialla pääseväni 40 kopeekalla peninkulman, en edeltä tehnyt mitään sopimusta seuraavan, 48 virstaa pitkän Jogostrovan ja Rasnovologan välin suhteen, jotka ajettiin samoilla poroilla, vaikka 33 virstan päässä oli kievaripaikka, nimeltä Rikkataival. Tämä ja edellinen kyytiväli oli kuljettava suurimmaksi osaksi Imandran jäitä, joskus poikki suurehkojen tai pienten nienten ja saarten. Saaria näet on paljo tässä järvessä. Suuret paljaat ylängöt olivat siihen määrään valkeiden pilvien kaltaiset, etten aina varmasti tietänyt, olivatko pilviä vai vuoria. Matkalla kumppanini usein ajoi poronsa edellä ajavan jamstjikan poron rinnalle ja neuvotteli kauan uutterasti hänen kassaan. Arvasin jo, että neuvottelu koski minua, ja että aiottiin kiskoa minulta tavallista runsaammat kyytirahat. Näin olikin asian laita. Tultuamme Rasnovologaan kysyin, mitä olin velkaa. Kyytimies näytti ikäänkuin tuumivan tai vielä lähemmin asiaa ajattelevan, minkä ajan käytin hyväkseni sanoen: onko 1,50 tai 1,60 tarpeeksi? "Tshto, toljko poltora rubli; net, tri rubli" [Kuinka! Ainoastaan puolitoista ruplaa! Eipä toki: kolme ruplaa!] Mutta tähän minäkin vastasin nietu, ja sanoin: tuossa saat kaksi ruplaa; jos et huoli, niin ole ilman, sillä et saa kopeekkaakaan enempää. Turhaan muutamaan kertaan sanottuaan pribavi [lisää], ilman että se auttoi, otti hän rahat. Mutta mirabile visu [ihmeellistä nähdä], nyt hän meni matkakumppanini luo ja alkoi pribavoida häntä, vaikka tuo mies aikaisemmin oli antanut hänelle jotakin, jota me muut pirtissä olijat tosin emme olleet nähneet, mutta jonka muka piti olla kyytirahaa. Se lienee kuitenkin korkeintain ollut joku 40 kopeekan kolikko, sillä muu oli sopimuksen mukaan kiskottava minulta. Kun se nyt ei onnistunut, niin täytyi hänen, homman alkuunpanijan, maksaa oma kyytinsä. En kuitenkaan luule että hänen maksettavakseen tuli enempää kuin rupla, tai korkeintaan 1,20, kun minä maksoin 2 ruplaa. — Jos tällä kertaa olisin maksanut vaaditut 8 ruplaa, niin olisin ehdottomasti joka seuraavalla taipaleella saanut maksaa suhteellisesti yhtä paljon tai enemmänkin. Ehkäpä kunnon matkakumppanini vielä olisi voinut keksiä sen sukkelan kepposen, että olisi kehottanut kyytimiestä ottamaan minulta yli molempien kyytimaksujen; nimittäin heille kummallekin vähän juomarahoja. Kun nyt ensimäinen tuuma täten meni myttyyn, lienee matkakumppanini pitänyt turhana toisilla taipaleilla antaa ohjeitaan kyytimiehille, sillä kaikkialla he olivat perin tyytyväiset 40 kopeekkaan peninkulmalta. Tämä kuuluukin olevan enemmän kuin mitä tavallisesti maksetaan avoimesta ahkiosta, sillä Kannanlahdessa sanottiin, että hyvin pääsee 30 kopeekalla, jopa vähemmälläkin peninkulman. Niiden, jotka ajavat kuomipulkalla, täytyy maksaa paljoa enempi, nimittäin 1 rupla peninkulmalta. Mutta he tarvitsevatkin, paitsi jamstjikkaa, toisen miehen, joka suksilla seisten liukuu pulkan jäljessä pitäen siitä kiinni, ettei se saa kaatua. Sitä paitsi tällaisella kyydillä ajettaissa täytyy olla muassa varaporo tai kaksi. Tällä tavoin matkustaminen tosin on mukavampaa, mutta näköala menee hukkaan ja lisäksi kyytirahoja. Rikkataival-nimisessä kievaripaikassa, joka sijaitsee Jogostrovan ja Rasnovologan välillä, syötettiin poroja. Matkatoverini tarjosi lappalaiselle 3-4 ryyppyä viinaa, jota korvatakseen tämä keitti teetä ja tarjosi minullekin. Ruokaakin keitettiin joka paikassa, minne poikettiin, lihaa tai kalaa, josta ei tahdottu ottaa mitään maksua; oltiin hyvin tyytyväisiä, kun tavallisesti annoin 10, 15 tai 20 kopeekkaa. Muissa paikoissa asui ainoastaan yksinäisiä lappalaisperhekuntia pienissä pirteissä, joissa oli avoin kiuas ja 2-3 suurehkoa lasi-ikkunaa ynnä puulattia.

Maaselässä, ensimäisessä kievaripaikassa Rasnovologasta 85 virstaa eteenpäin, oli kokonainen kylä sellaisia lappalaistupia sekä myös muuan säässynä eli kirkko ynnä kello, jota uutteraan soitettiin, sillä oli sunnuntai. Tämä kello ei kuitenkaan ääneltään ollut suurta lehmänkelloa juuri parempi. Tässä kylässä ostin itselleni koipikintaat ja jaarat niihin kiinnitettyine housuineen. Edellisistä maksoin 1 ruplan, jälkimäisistä 5 ruplaa. Poromekkoa (petjskiä) minulle niinikään tarjottiin ja pyydettiin siitä 10 ruplaa, mutta kun sitä piti pukea ylleen niin tyhmällä ja epämukavalla tavalla, en siitä huolinut. Rasnovologassa, missä riideltyäni lappalaisen kanssa kyytirahoista, olin lainannut talosta petjskin, olin sitä ylleni pukiessani satuttanut silmäni, ja minulla olisi ollut täysi syy olettaa, että lappalainen oli niin noitunut, jos olisin ollut taikauskoisempi. Koetin kuitenkin vapautua siitä luulosta, hyvin tietäen, että silmä siitä todella olisi voinut tulla kipeäksi ja noidutuksi, sillä se oli jo muutenkin kolmatta vuorokautta kipeänä. — Maaselästä on seuraavaan asemaan, Hangaskorvaan, 18 virstaa, mutta siellä ei vaihdettu poroja, vaan matkustimme samoilla vielä eteenpäin 20 virstaa Kiitsaan, jonne saavuimme myöhään illalla, vaikka 10:n aikaan olimme lähteneet Maaselästä. Sama matkatoveri, joka aikaisemmin oli neuvonut kyytimiehiä minulta liikoja kiskomaan, tuli nyt, maksaessani kyydin, 1 rupl. 20 kop., luokseni ja sanoi, ettei minun ollenkaan olisi pitänyt maksaa tästä kyytivälistä, kun porot olivat niin huonot, Luultavasti hän itsekkin olisi tehnyt samoin, mutta maksoi hänkin, kun minä en välittänyt hänen joko tosissaan tai leikillä lausumastaan kehotuksesta. Kiitsassa panimme maata vähäksi aikaa ja läksimme sitten matkaan niin varhain, että päivän valjetessa seuraavana aamuna saavuimme Kuolaan, minne täältä vielä luettiin matkaa 30 virstaa. Näin siis olin saapunut Kuolaan ja samalla päässyt rasittavasta matkatoveristani, joka seikka olikin ollut yhtä hartaana toiveenani. Sitä miestä yhä vieläkin harmilla muistelen. Jokaisessa kievaripaikassa hän kerrassaan kärvensi itseään valkean ääressä tavalla, jota en saata mainita säädyllisyyttä loukkaamatta, ja jommoista en ennen ole nähnyt kellään, kuinka raakoja ja sivistymättömiä lienevätkin olleet. Huomasinpa että kievaripaikoissa olevat lappalaisetkin pitivät sitä säädyttömänä.

— Metsät ovat Kannanlahdesta alkaen Maaselkään ja etemmäksikin kohtalaisen hyvät ja tuottavat seudulle hirsiä ja muuta tarpeellista puuainesta. Lähempänä Kuolaa ne huononevat, hirret ovat uitettavat Kuolaan Tuulomajokea pitkin aina 10:n peninkulman takaa. Polttopuita, petäjää ja koivua saadaan kuitenkin verraten läheltä, nimittäin puolen tai yhden peninkulman päästä. — Imandran järvi täyttää melkein puolet Kannanlahden ja Kuolan väliä, vaikkei sitä kuitenkaan tule kulkemaan päästä päähän. Sen pisin perä, joka antaa koilliseen, jää tiestä sivulle. Suuria selkiä ei ollut varsin monta, kuten olin luullut, vaan leveät tai kaidat niemet katkaisivat ne usein. Tällä kertaa ei myöskään sattunut pyryilmaa, joka joskus kuuluu tuottavan paljon vaikeutta. Kun on vastatuuli, kuuluvat porot usein sellaisella pyryilmalla sanovan itsensä irti kontrahdista, kääntyvän päin ahkiota ja töllistelevän ajajata kasvoihin, ilman että niitä mitenkään saa eteenpäin kulkemaan. Meidän porot tosin välistä tekivät niin, mutta taipuivat kuitenkin taas sävyisästi jatkamaan matkaa. Muuten tämä poron tapa kääntyä sarvineen ahkioon päin ja töllistellä on ikävintä, mitä porokyydillä ajaen olen kokenut. Aina vaaditaan aikaa, ennenkuin sen saa jälleen liikkeelle, usein täytyy ajajan nousta ahkiosta ja ensin ohjasta taluttaa sitä joku matka, ennenkuin se suostuu jatkamaan. Kesällä matka Kuolaan kuitenkin kuuluu olevan paljoa tukalampi. Imandralla sattuva myrsky ja vastatuuli kuuluvat usein monta vuorokautta tai koko viikon viivyttävän matkaa, ja muuten kuuluu polkuakin haittaavan vuoret, kivet ja suot.

Näin siis olin tullut Kuolaan saamatta matkalla tai sen jälkeen muuta ikävyyttä, kuin kovan katarrin, joka oli niin ankaraa laatua, että muutamaksi päiväksi kiinnitti minut vuoteeseen rasittaen minua päänsäryllä, korvainsuhinalla ja muilla katarrin tukalilla seuralaisilla.

42.

Tohtori Rabbelle.

Kuola, 3 p:nä maaliskuuta 1837.

Rakkahin Veli!

Juuri kun otan esille tarpeelliset kirjoitusvehkeet muuten tervehtiäkseni Sinua täältä Pohjolan ylimmästä kaupungista, sain tavattoman tervetulleen kirjeesi. Jokikinen kotimaasta tullut kirjain minua tavattomasti ilahuttaa talla vieraalla seudulla, missä minulla nyt kahden viikon aika on ollut oikein ikävää. Isäntäväkeni ei puhu muita kieliä kuin venättä, johon en vielä ole oikein perehtynyt. Muista kaupunkilaisista ainoastaan tohtori, kunnon mies, puhuu latinaa, ja komendantin rouva, kotoisin Riiasta, puhuu saksaa. Ilman heitä kenties jo olisin menehtynyt pelkkään ikävään. Varsinkin tohtorin luona olen usein käynyt ja heittänyt hiiteen raittiusseuran, jonka jätin Kajaaniin paluuseeni säilytettäväksi. Saatat kuitenkin tästä kirjeestä päättää, etten ole tehnyt kovin suurta poikkeusta, sillä hetki sitten palasin hänen luotaan. Mutta kun hänen kanssaan laverran latinata, tapahtuu joskus, että sama kieli tuppaa tunkeutumaan venäjäänkin, jota minun on pakko puhua kortteerissani. Niinpä olen jo useammin kuin kerran emännän kanssa alkanut puhua latinaa. Tämä ei kuitenkaan ole mitään verrattuna hullunkurisiin erehdyksiin, jotka tämä kieltensekoitus on aiheuttanut. Niinpä isäntäni joku päivä sitten kysyi minulta, oliko minulla vaimoa. Mutta kun hän joskus on käynyt norjalaisessa Vargön kauppalassa ja kuullut vaimoa siellä sanottavan konaksi, niin hän sovitti saman sanan venäläiseen kysymykseensä, joka koski vaimoa. Mutta minä käsitin kysymyksen kuin olisi se koskenut hevosia, kun hevonen on venäjäksi konj. Sen tähden vastasin, että minulla oli kokonaista kaksi — "konia", mikä ensin pani hänet ja muut läsnäolijat suuresti hämmästymään, ja sitten, kun asia lähemmin selveni, nosti yleisen naurun. Täällä oloni ensi päivinä alotin venäjän kielen opiskelua, mutta kyllästyin siihen sitten niin täydellisesti, etten viikkoon ole aukaissut ainoatakaan venäläistä kirjaa. — Tähänastisesta matkastani saan kertoa, että se enimmäkseen on ollut ikävä, mutta tästä lähin toivon sen käyvän hauskemmaksi. Osaksi olen kulkenut jalan, osaksi hiihtänyt, osaksi ajanut hevosilla tai poroilla. Koirilla en vielä ole tullut ajaneeksi, vaikka Kannanlahden rantakylissä, joiden kautta matkustin, yleisesti ajettiin niillä. Niinpä täällä Kuolassa kaikki puutkin kuljetetaan metsästä kotia koirilla, joita joko yksi tai pari valjastetaan eteen. Halkometsää ei kuitenkaan ole peninkulmaa likempänä. Hevoset ovat harvinaiset, eikä muutamia vuosia takaperin ollut niitä koko kaupungissa muuta kuin yksi; nyt kuitenkin on 4-5, joilla ajaen välistä pidetään hemmetin-moista melua kaduilla, vaikka kyllä useimmat huviretket tehdään poroilla. Vallashenkilöitä täällä on tusinan vaiheille: Komendantti, ispravnikka, sudja [tuomari], kaksi sossedaatelia, tohtori, postinhoitaja, jauhomakasiinin hoitaja, suolamakasiinin hoitaja, viinaherra, tullinhoitaja, kaksi pappia, kirjuri y.m. Itse kaupunki on niemellä Kuolan- ja Tuulomajokien välissä. Ne yhtyvät heti kaupungin alapuolella ja muodostavat alun neljän peninkulman pituiseen Kuolanlahteen, joka tosin on Jäämerta, mutta jota ei siksi luulisi, kun se tuskin koskaan jäätyy talvella. Taloja on ehkä vähä toista sataa, 5-6 hieman paremmin rakennettua. Yksi pääkatu, muut mitättömiä kujia. Kirkkoja kaksi, toinen suuri puukolossi, toinen kivestä ja oikein hyvin rakennettu. Rahastorakennus niinikään kivestä tehty, mutta mitätön. Joka taholla kaupungin ympärillä alastomia korkeita vuoria ja melkein alituinen myrsky niiden välisellä alangolla. Enempää ei minulla tällä kertaa ole Kuolasta sanottavaa. Ensi syksynä tullessani Helsinkiin kerron lisää. Lähden nyt Inariin ja sieltä kuljen Suomen puolta rajaa pitkin; toukokuussa tulen Kajaaniin kirjoittamaan reseptejä Malmgrenille ja tilaamaan Uudet vaatteet. En näet ollut arvannut, että vaatteet puolessa vuodessa niin kokonaan voisivat kulua, kuin nyt alkaa olla laita. Kajaanista lähden sitten rajaa pitkin Sortavalaan, poiketen sekä Venäjän että Suomen puolelle; Sortavalasta Viipurin läänin kautta Helsinkiin. — Kyhäystäni rokotuksista saatte kernaasti muuttaa, niin ettei sen tarvitse vaikuttaa minun paluuseeni. Hyvä, jos siitä korjaamallakaan voi jotain tulla.

Jää hyvästi!

E. Lönnrot.

J.K. Olinpa vähällä unhottaa pyytää Sinua tervehtimään ensin, joskin minulle tuntematonta, suuresti kunnioitettua rouvaasi, ja sitten muita sikäläisiä tuttavia! Jumala pitäköön teidät kaikki terveinä! Huomenna tai ylihuomenna lähden matkaan. Lappalaisia saapui tänään siltä puolen, mistä olen tilannut itselleni kyyditsijöitä Suomen rajalle. Tähän asti olen ollut vailla sekä kauhtanaa että turkkeja, mutta nyt minun kait talven jäljellä oleviksi viikoiksi on hankkiminen turkit tai poromekko, kun en muuten uskalla lähteä 20 peninkulman pituiselle erämaan-matkalle. Jos vastedes tahdot ilahuttaa minua muutamilla riveillä, niin lähetä ne toukokuuksi Kajaaniin. Jätän tällä kertaa Arkangelin matkan kokonaan sikseen, kun se on turha tarkoituksilleni.

43.

Arkiaterinrouva Törngrenille.

Kuola, 3 p:nä maaliskuuta 1837.

Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen arkiaterinrouva!

Tuota perin miellyttävää lupaa, jonka kerran annoitte minulle, että välistä saisin kirjoittaa sinne Teille jonkun rivin, pelkäämättä siten häiritseväni, tahdon nyt kahta kernaammin käyttää hyväkseni, kun sen kautta tältä vieraalta ja minulle hieman ikävältä seudulta ainakin hetkeksi saan siirtää ajatukseni hauskemmille seuduille ja rakkaampiin esineisiin. Harras toivoni on, että nämä rivit, kuten toisetkin vastedes, tapaavat Teidät täydellistä terveyttä nauttivana. Herra arkiaterin viime kesänä lähettämästä kirjeestä huomasin, ettei terveytenne silloin ollut hyvä, mikä seikka suuresti minua huolestutti, vaikkei siihen ollutkaan syytä.

Teidän luvallanne saan nyt kertoa hieman siitä matkasta, jolla paraikaa olen. — Jo syyskuussa viime vuonna läksin Kajaanista ja kuljin ensin noin 30 peninkulmaa jalan. Sittemmin olen, kun lunta tuli tarpeeksi, jatkanut matkaa osaksi hiihtäen, osaksi hevosella tai poroilla ajaen. Viimemainittuun matkustamistapaan sain tutustua etenkin matkallani Kannanlahdesta tänne. Tätä taipaletta luetaan olevan hieman kolmattakymmentä peninkulmaa, eikä sillä asu muita kuin lappalaisia poroineen. Täältä on minun vielä matkustaminen ainakin neljäkymmentä peninkulmaa poroilla, nimittäin toinen puoli siitä Inariin ja toinen Sodankylään, miltä jälkimäiseltä seudulta vasta pääsee jatkamaan hevosilla. Täällä Kuolassa näkee enimmäkseen ajettavan koirilla, joita on joko yksi tai kaksi reen (ahkion) edessä. Täten kuljetetaan kotia melkein kaikki puut metsästä, ja niitä noudetaan tavallisesti peninkulman päästä, sillä lähempänä on ainoastaan alastomia tai mitättömän risumetsän peittämiä vuoria. Samoin näin jo Kannanlahdessa ja muissa tämän saman Vienanmeren rannalla sijaitsevissa kylissä ajettavan koirilla, vaikka siellä oli hevosiakin. Täällä Kuolassa olen ollut noin pari viikkoa ja sillä ajalla todenteolla koettanut ja kokenut, mitä ikävä merkitsee. Isäntäväkeni ei ymmärrä sanaakaan muita kieliä kuin venättä, jota en vielä hyvin ymmärrä ja vielä huonommin puhun. Ainoastaan tohtori puhuu latinaa, ja komendantin rouva, joka on kotoisin Riiasta, puhuu saksaa. Ilman heitä luultavasti jo olisin puolikuollut ikävästä. Etenkin tohtorilla olen usein käynyt.

Hieman lopuksi Kuolan kaupungista: se on niemellä kahden joen välissä, jotka kaupungin alapuolella yhtyvät ja yhdessä muodostavat Kuolanlahden alun, joka, vaikka onkin Jäämerta, koko talven on sulana. Avoimeen eli suureen Jäämereen täältä vielä luetaan neljä peninkulmaa. Joka taholta tätä kaupunkia ympäröivät korkeat, alastomat vuoret, joiden väliin tuuli niin sulloutuu yhteen, että melkein lakkaamatta on myrskynnyt.

On yksi ainoa pääkatu, muut ovat vaan ahtaita kujia; taloja on lukuaan sata, hyvin harvat niistä ovat paremmin rakennettuja. Kirkkoja on kaksi; toinen kivestä ja jotenkin kaunis. Mutta minun täytyy keskeyttää tässä saadakseni tilaa kunnioittavasti tervehtiä herra arkiateria, ja pyydän myös, että suvaitsette Atelle ja Kallelle minulta sanoa mitä sulimmat terveiset. Ensi syksynä tulen Helsinkiin ja saan silloin kauan toivomani tilaisuuden tavata Teidän perhettänne joko siellä tai Laukossa. Minun on kunnia alati olla, arvoisa arkiaterinrouva, Teidän nöyrin palvelijanne

Elias Lönnrot.

33.

Lehtori Keckmanille.

(Alk. suomeksi.)

Kuolasta 4 (Posti lähtee 6 päivä) Maalisk. 1837.

Rakas Veljeni!

Nyt olen jo kohta menettänyt ensimmäisen puolen lupa-ajastani ja tullut tänne Kuolaan, josta vähitellen aion jälelle kääntyä eteläisiä puolia katselemaan. Köyhät runoista kyllä ovatki tähän saati nämät pohjaset maailmat olleet, paljo köyhemmät, kun päältä ajatellen toivoin. Kehutuista Pääjärven kylistä en voinut saada suuresti mitänä, paitsi muutamia joiuntavirsiä Lapin tapaan, ei suuresta arvosta. Mitä kylissä ennen kerätyistä vanhoista runoista luin, näytti [heil]le enimmiten outoa olevan, jotta paljo en luule'kan erehtyväni jos päätän, niistä ei vastakan mitänä mainittavata apua Kalevalaan taikka muuhun Suomen Runostoon saatavan. Ovatki kylät pienosia ja harvassa, 3 eli 4 penikuormaa toisistaan erillä ja semmoisissa ei konsa runoja lauleta, kun missä tukummin asutaan. Ilman sitä on niissä Venäjän kieli niin vallan saanut, ettei löydy täysikasvuista miestä, tuskin pientä poikanalikkaakan, joka ei sokertele Venäjän puhetta ja pajahda Venäjän virsiä, semmoisia ulvomisia, kun toisinaan Helsingissä kuulet soltattain ääntelevän. Pääjärven pohjaspäässä on äärimmäinen Suomalainen tahi Karjalainen kylä, Tumtsa nimeltä ja siitä alkaa Venäjän puolella rajaa Kotalappi elellä. Mainitun Tumtsan ja Kannanlahden välillä ei ole kun karuja metsiä, soita ja järviä, asuttua paikkaa ei ni ollenkaan, eikä pohjaspuolella tätä liniata muita kun lappalaisia asukkaita. Niin juokseeki Venäjän puolella rajaa Lapin kansa paljo etelämmäksi, kun Suomen puolella, jossa vielä Inarin järven länsirannalla kuuluu vähäinen suomenpuheellinen kylä löytyvän. Sinne aionki nyt täältä lähteä ja siitä rajaa myöten Suomen puoletse eteläksi Kuusamon pitäjän pohjaspäähän saati, josta taasen käännyn Pääjärven poikki ja Tuoppajärven itärannoitse Kemin linnaan asti. Saarennolla, joka jääpi Kannanlahden, Vienameren ja Jäämeren välisiaan, minun kuitenkan ei ole mitänä tekemistä, koska sillä ei asu muita kun Lappalaisia harvakselta. Sen siaan on Kemijärven kirkolta länneksi rajaa myöten paljo suomalaisia kyliä Kuolajärven eli Sallan Lapin nimellä, joilla tähän asti ei ole ollut ni kirkkoa, eikä pappia, paitsi mitä Kemijärven eli Kuusamon kirkossa kahdeksan ja kymmenen penikuorman päästä harvakselta ovat käyneet. Sinne kehotti minua eräs Kannanlahdessa asuva, sieltä kotoperänen mies, runoetsintään lähtemään ja niin nyt olen lähteväki sekä sinne, että esinnä Kemijärven ja Sodankylän muihinki rajavaiheellisiin kyliin, jotka sekä von Bekkeriltä että Sjögreniltä näyttää käymättä jääneen. En kyllä voi'kan päältä arvata, jos maksanevat käyntivaivan, mutta kuitenki on heissä käytävä, koska onki aikomukseni kaikki paikat tällä kerralla kulkea, josta vaan olisi mahdollinenki uusia runoja eli vanhoja täydellisempänä saada. Nykystä päätöstäni myöten en Kemistä lähde'kän Vienaan eli Arkangeliin, vaan käännyn Oniegan linnan puoleen ja sieltä Vuigujärven ja Oniegan meren pohjaspään tienoitse Repolan pitäjätä kohti, johon arvattavasti tulen noin keskellä Toukokuuta. Vienan matka minulta vaan suotta anastaisi kaksi, kolme eli usiampaaki viikkoa ilman minkänlaista hyödytystä muille, kun itselleni, jos voisin paremmaksi Venäläiseksi sillä ajalla opastua. Elä siis kirjaa minulle Vienaan lähetä, vaan sen siasta Kajaaniin, johon Repolasta pistäyn noin viikon ajaksi kesävaatteisiin muuttaumaan. Kajaanista sitte taasen Toukokuun lopulla lähden esinnä Nurmeksen pitäjään ja siitä pitkin rajaa sekä Venäjän, että Suomen kylitse Sortavalaan ja Aunuksen maahan. Vaan sopiiki niistä vasta tarkempi tieto antaa. Kirjallisuuden Seuralle en nyt mitänä erittäin kirjota; jos luulet tarvitsevan ja sopivan, niin sano, että olen kyllä kokenut täyttää velvollisuuteni ja niin yritän vastapäinki. Matkani lopulla on niistä kuitenki kerrassaan tili tehtävä. — Tänne tultuani luekselin ensimmäisinä päivinä Venäjän kieltä, vaan kyllästyin sitte taasen, rupesin Suomen Lausukkasanoista (de Verbis fennic.) aikani huviksi kirjottamaan. Siitä on minulla ollut täysi tekeminen koko viikon aika, enkä ole vielä valmiiksi saanut. Von Bekkerin kieliopissa on mielestäni Lausukkaoppi paljo puuttuvainen. Ensiksi on peräti osottamatta jäänyt, kuinka kaikkein kielessä löytyväin erityisten Lausukkain käytelmät (conjugationes) seuraavat yhteistä lakia s.t.s. kuinka samaa lakia myöten, kun Lausukasta nostan Lausuntatavassa (Mod. Infinitiv.) tulee nostaa'. Lausukoista arvaan, kuulen, taritsen edl. tulevat arvata', kuulla', tarita' edl., arvannen, kuullen, tarinnen myös samate kun nostanen. Toiseksi hän ei ole malttanut, että nostan, arvaan, kuulen edl., Aikansa (Tempus) vuoksi niin hyvin ovat Tulevata kun Nykyistäki Aikaa. Suomen Lausukoissa ei eroteta kun kaksi Aikaa: Mennyt (Praeteritum) ja Menevä (Praesens et Futurum). Tavoissa (Modi) on hän vielä enemmin erehtynyt. Niitä Suomen Lausukoilla pidän olevan kahdeksan: Sanonta-, Kerronta-, Arvelo-, Ehdonta-, Toivonta-, Käskentä-, Lausunta- ja Maininta-Tapa (Modus Indicativus, Historicus, Consessiv., Conjunctiv., Optativ., Imperativ., Infinitiv., Participialis). Kullaki näillä on mainitut kaksi Aikaa: nostan, olen nostanut; nostin, olin n.; nostanen, ollen (lienen) n.; nostaisin, olisin n.; nostaon, ollen n.; (nostakan, olkan n.;) [yläpuolelle kirjoitettu: nosta', ole' n.] nostaa!, olla! n.; nostava, nostanut. Kuinka esimerk. taitaisi nostaisin olla Imperfektum (Praeteritum), joka ei koskaan merkitse mennyttä, vaan menevätä Aikaa, ehkä toisella Tavalla, kun käytös: nostan, nostanen edl. Kolmanneksi Bekkeri suotta on laittanut Verba anomala et defectiva Suomen kieleen joita ei juuri löydy'kän. Neljänneksi on hän usiammassa muussa paikassa erehdyttävä; katso esim. sivu 100. 4., jossa hän nimittää vaan kolme Lausukkaa: auttaa, saattaa, kaataa, joilla Kerrontatavassa olisi sekä oi että i semmoisista kaksitavuisista Lausukoista tätä Käytelmää, joilla edellisessä tavuessa on a. Minne jäävät siis Lausukat: kaartaa, haastaa, vaihtaa, maistaa, paistaa, laittaa, naittaa, taittaa, malttaa, karttaa, kastaa, kattaa edl., vai eikö niistäki sanota sekä: kaarti (kaarsi), haasti, vaihti, maisti edl., että kaarto, haasto, vaihto, maisto, paisto, laitti. Ylehensä on oi sekä i päätteenä kaikissa semmoisissa Lausukoissa, joiden päätteenä on taa ja edellisessä tavuessa a seurattuna joltai toiselta kirjaimelta paitsi l, n, r. Monta muuta puutosta sekä erehdystä olen tullut havatsemaan, vaan joista nyt en tahdo mainita. Mieleni on sentähden saada Lausukkaoppi sihen tapaan perustetuksi, ettei jäisi mitänä epäilyksiin ja luulenki jo hyvällä tiellä olevani, vaikka kyllä vielä menee toinen ja kolmaski viikko, ennenkun saan kaikki valmiiksi, ynnä mitä jo kotona Kajaanissaki sitä varten usein miettielin. Forma Activa ja Passiva olen nimittänyt Tehtävä ja Suattava Muoto ja jakanut Tehtävän Muodon Lausukat kolmeen Lajiin (Genus), jotka nimitän seuraavasti: Muunnehtuva, Itsehtyvä ja Oleutava Laji (G. Activ., Reflexiv., et Neutrum). Itsehtyvän Lajin olen taasen kahteen Rotuun eli Syntyyn (Species) jakanut, jotka ovat Johderotu ja Liiterotu (Sp. derivatum et compos.). Liiterotua Itsehtyvän Lajin Lausukoista ovat semmoiset, kun esimerk. annoksen, te'eksen, vaan Johderotua: antauu, antautuu, antauntuu; tekeyy, tekeytyy, tekeyntyy, jonka tähden Johderodun Itsehtyvät Lausukat jakauvat kolmeen Pukuun (Varietas). Suattavan Muodon Lausukat taasen olen erottanut vaan kahteen Lajiin: Kohdallinen ja Otollinen Laji (Gen. personale et impersonale). Latinaiselle: Persona olen antanut Suom. nimen: Kohta ja erottanut: Omakohdan, Kerakohdan ja Varsikohdan (1. 2. 3.. Pers.). Varsikohdan nimen otin siitä, että Lausukan Varsi (Radix), jonka kanssa minun on ollut paljo toimittamista, Yksikön kolmannessa Kohdassa, Sanontatavassa, useimmiten tavataan selvänä eli vähemmin kun muualla muutettuna. Tämmöisellä kirjotuksella olen nyt kirjani, Sinulle lähetettävän, pidentänyt, koska tiedän, semmoisia Sinulta mieluisesti luettavan. Kirjota suotta Toukokuuksi Kajaaniin, mitä tästä vähästä Lausukkaoppini osotuksesta päätät koko saman opin suhten ja erittäinki uusista nimilaitoksista. Terveisiä ystäville! Voi hyvin toivottaa

Veljesi Elias Lönnrot.

P.S. Kirjaa Sinulta tahi muilta Helsingissä en ole saanut, paitsi Rabbelta. Enkä jouda enä odottamaan, vaan täytyy huomena eli ylihuomena lähteä [tuol]le pitkälle taipalelle, jossa 3 yötä saan lumikinoksessa maata.

P.S. N:o 2. Vastikän pääsin Lappalaisten kera Venäjän, Lapin ja Suomen kielellä yhtaikaa riitelemästä. Heillä oli mielessä ottaa kahdenkertanen kyytipalkka minulta, vaan jota eivät saaneet täysiin määriin. Niin siitä toimesta päästyäni rupesin kirjoja kiinnittämään ja havatsin, että taasen tulen vaivamaan Sinua muillaki kirjoilla, kun omallasi. Törngrenin rouan on Tamperiin ja Laukkoon lähetettävä, jos ei asuisi Helsingissä (taikka jos itse Törngreni on siellä, anna hänelle).

45.

[Lähtö Kuolasta.]

[Seuraava matkamuistelma-sarja on Suom. Kirj. Seuran arkistossa, Lönnrotin muistiinpanoissa, nidoksessa R. 185-200. — Alkusivun yläreunassa lisäksi seuraava muistiinpano: "Laulu Kuolan kaduilla. Tansseja vuoroin. Tsajua j.n.e. Kildinanmatkat."]

Kuolasta matkustimme, nimismies Ekdahl ja minä, 9:ntenä p:nä maaliskuuta (1837). Aikomuksemme oli ollut jo edellisenä päivänä lähteä matkaan, mutta Muotkan lappalaiset, joiden oli määrä kyyditä meitä, juhlivat kukin eri tahollaan kaupungissa eikä heitä voinut saada koolle. Tosin joskus saimme heitä kolme tai neljä yhtaikaa kokoon, mutta kun he kaikki olivat melkoisesti hutikassa, emme katsoneet sopivaksi lähteä matkaan heidän kanssaan, jos heidät olisikin saanut taivutetuiksi lähtemään ja jättämään sinne toverinsa seuraavaksi päiväksi makaamaan pois humalansa. On näet Kuolasta ensin matkustaminen puoli peninkulmaa Kuolajoen rantaa pitkin ylös päästäkseen joen yli, sillä alempana se on koskinen ja enimmäkseen sulana. Vaikka porot ovatkin keveät, on kuitenkin joskus sattunut, että ylimenopaikalla on ajettu sulaan, ja tämä olisi vallan hyvin voinut tapahtua meillekin, jos iltapimeällä olisimme lähteneet matkaan juopuneen väen seurassa. Kaiken tämän vuoksi päätimme odottaa seuraavaan päivään. Varhain seuraavana aamuna lähetimme erään sotamiehen lappalaisten majapaikkaan kehottamaan heitä matkalle lähtemään, ennenkuin taas olisivat ehtineet juopua. Tämä sotamies, joka oli syntynyt Kemin pitäjässä Oulun lääniä, sanoi nimensä olevan Heikki Naakkula, mutta häntä sanottiin Kuolassa Grigoriksi, koska hän luultavasti oli kääntynyt kreikanuskoon ja silloin ottanut tämän nimen. Itse hän kielsi muuttaneensa uskoa, mutta kun sangen usein huomasin että hän valehteli, en voinut luottaa tähän hänen kieltoonsa, varsinkaan, kun hän siten luuli kohoavansa minun silmissäni. Totta ei liene ollut sekään, mitä hän kertoi menostaan tai joutumisestaan sotapalvelukseen. Hän sanoi jonakin katovuonna tahtoneensa etsiä työansiota Venäjältä ja siten tulleensa Kierettiin, Vienanmeren rannalla olevaan kauppalaan, josta ennen olen puhunut. Siellä oli vähän hänen tulonsa jälkeen tapahtunut sotamiesten otto, mihin kauppala oli käyttänyt hänet, niin että hän, ennenkuin hän itse oli tietänyt asiasta mitään, huomasi olevansa kirjoitettu sotilasluetteloihin. Tosin hänellä ei ollut passia, mutta tuskinpa saattaa uskoa, että hän näin vasten tahtoaan ja tietoaan olisi joutunut sotapalvelukseen. Hän syytti sitä, ettei hän silloin osannut venättä, jotta olisi tällä kielellä voinut herroille selittää oikean asianlaidan. Kun hän vihdoin sitä oppi, oli liian myöhäistä saada aikaan mitään tilansa muutosta. Muuten hän ei valittanut palvelusaikaansa, joka seuraavana talvena oli menevä umpeen, jolloin sanoi tahtovansa palata Suomeen. Minä sain nyt toimekseni kirjeen kautta, joka oli osotettu hänen sisarelleen, ilmoittaa tälle ja muille sukulaisille, millä kannalla asiat olivat. Annettuani hänen kertoa, mitä toivoi saavansa kirjoitetuksi, istahdin kirjettä kirjoittamaan. Luin sen sitten hänelle, ja se oli niin hänelle mieleen, että sanoi, ettei itse olisi voinut sitä paremmin kirjoittaa, arvostelu, jonka muuten harvoin kuulee arvostelijan suusta. En katsonut haitalliseksi kiinnittää hänen huomiotaan siihen, että pikkuseikoissakin tulee punnita sanojaan, ja kysäisin sen vuoksi, osasiko hän ollenkaan kirjoittaa. Hän huomasi heti erehdyksensä ja sanoi, että hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut ollut verrata itseänsä minuun, vaan että oli tahtonut sanoa kirjeen olleen hänen mielestään niin hyvän, ettei parempaa voinut toivoa, seikka, jonka kyllä muutenkin ymmärsin. Tätä samaa sotamiestä Ekdahl oli käyttänyt tulkkinaan, ja oli tämä toimessaan osannut omistaa itselleen sellaisen mahtipontisuuden, että tottumaton olisi luullut häntä herraksi ja Ekdahlia hänen palvelijakseen. — Mutta olkoon jo kylliksi sanottu hänestä ja hänen jutuistaan, joilla muuten voisi täyttää useat lehdet. Kuten jo sanoin, lähetimme hänet varhain aamulla liikkeelle kutsumaan lappalaisia koolle. Viivyttyään jonkun aikaa tai pari tuntia tällä asialla, hän palasi 8:n aikaan ja kertoi lappalaisten taas olevan uudestaan päihtymäisillään viinasta, ja hänen omakin tuntuva humalansa ainakin puoleksi todisti tämän hänen väitteensä. Meidän täytyi siis muilla henkilöillä kutsuttaa heidät koolle, mikä viimein onnistuikin kello 9:n aikaan, tai hieman yli. Mutta kun lähtömme on lykkäytynyt näin pitkälle, ei minua moitittane siitä, että myös venytän kuvauksen siitä yhtä pitkäveteiseksi. Kun sitten tulemme tuntureille, missä porot ilman estettä ja pysähdystä rientävät eteenpäin laajoja lumiaukeita pitkin, on kertomuksenikin saava enemmän vauhtia. Tarkoitan tällä, että minun pitäisi lisätä tähän muutama sana lappalaisten matkoista Kuolaan. Erityisistä lähikylistä, joita ovat lännessä: Muotka 8:n peninkulman päässä, Nuottajärvi (Notozepo), samoin 8:n peninkulman päässä, Suonikylä (Sonjdela) vähän kauempana, molemmat Muotkan eteläpuolella, Hirvaskylä vielä etelämpänä, Petsamo, Paatsjoki ja Näytämö länteen Muotkasta, Kildina itäpohjaan 3:n peninkulman päässä, Maaselkä etelään 7:n peninkulman päässä — kaikista näistä sekä niemimaalla Kuolan itäpuolella olevista kylistä, joita en edes tunne nimeltä, tekevät lappalaiset 3-4 matkaa talvessa Kuolaan. Raitoahkioissaan (kuormapulkissaan) he kuljettavat myytäviä tavaroitaan, kuten poronlihaa, poronnahkoja, sarvia, poronkoipia eli sanalla sanoen kaikkea, mitä poro tuottaa. Sitäpaitsi vähän lintuja, revonnahkoja, majavannahkoja, majavanhaustaa y.m. Koko kylä, tai oikeammin sanottuna mies tai pari kustakin kodasta, matkustaa yhdessä seurassa, sillä tien vuoksi, jonka pian taas pyryttää umpeen, on parempi, että seurue on niin suuri kuin mahdollista. Täytyy näet usein vaihtaa etumaisia poroja, joiden on kulkeminen tukkiutunutta jälkeä. Heidän saavuttuaan perille kukin eroaa majataloonsa kaupungille, varakkaampien porvareiden luo, antaen isäntäväelle lahjoja, milloin jonkun revonnahan, milloin muuta. Isäntä koettaa kaikin tavoin pitää vierastaan hyvänä, tarjoten hänelle ruokaa ja viinaa, niin paljon kuin tämä jaksaa nauttia, sillä siitä riippuu seuraavan kerran lahja, ja täten myös kauppa, jonka hän tekee lappalaisen tavaroista, taitaa tulla edullisempi. Näin lappalainen jo majapaikassaan tulee tarpeeksi ryypänneeksi, ja missä vaan hän liikkuu kaupungilla, sama kestitys tulee hänen osakseen, ja vaikka se annetaan ilmaiseksi, odotetaan, että lappalainen ymmärtää toisella tavalla maksaa kekkerit, ja sen hän tekeekin. Hänellä näet on jonkunmoinen kunniantunto tässä suhteessa. Vielä lähtiessään lappalaiset saavat eväiksi viinaa, piirakoita ja senkaltaista. Sotamies Grigor, joka tiesi tämän, sanoi, kun pyysin häntä ostamaan evästä minulle: "Ei teidän tarvitse hankkia evästä, sillä sekä kortteeristanne että muista paikoista pannaan teille sitä niin runsaasti, että teidän tulee olemaan vaikeata saada perille kaikkea." — Osaksi hän olikin oikeassa, sillä esikuntalääkäri käski todella emännöitsijänsä kantamaan minulle evästä ja oli lisäksi kieltänyt häntä ottamasta juomarahoja. Mutta mitä Grigor väitti yleisen tavan vaativan että matkaan lähtevä vieras muka majatalosta evästettäisiin, ei suinkaan toteutunut minun suhteeni, ja kukapa sitä edes olisi odottanut. Vieraanvaraisuudella on sivutarkoituksensa, auliilla anteliaisuudella niitä on vielä enemmänkin, ja suomalainen sananlasku sanoo: vuoroin vieraissa käydään. — — — — —

Matka Kuolasta Muotkaan.

Lappalaisten kokoonnuttua kello 9:n ajoissa aamulla, lähdimme vähää myöhemmin matkaan. Koska useammat tulomatkallaan Kuolaan eivät olleet tehneet kierrosta Kuolajoen koskien yläpuolitse, vaan olivat kulkeneet joen poikki veneellä, olivat heidän pulkkansa ja osa poroista kosken toisella puolella metsässä. Kaupunkiin oli tuotu ainoastaan niin monta poroa kuin meitä oli henkilöitä, mutta pulkkia ei ollut riittämään asti. Minulle oli hankittu kaupungista lainapulkka, mutta se oli niin vapera, että mitä suurimmalla vaivalla ja laahaten molemmilla käsilläni hankea pitkin sain ajetuksi ensimäiset 3/4 peninkulmaa, kunnes sitten sain paremman. Sen liitämistä Kuolan katujen kalteisilla iljanteilla en voi verrata mihinkään muuhun kuin siihen matkaan, jolta eräänä aamuhetkenä saavuin samaan kaupunkiin unisena ja peräti viluissani. Sitten tosin sain paremman pulkan, mutta kun sen selkänoja ensimäisen peninkulman päässä murtui liitteestään, oli edessäni taas surkea viippuminen jäljellä olevien kuuden peninkulman matkalla. Jokainen tietänee hieman, miten tukalaa on istua rattailla, joissa ei ole selkälautaa; pulkassa on vielä vaikeampi, kun jalkojen siinä täytyy olla yhdensuuntaisina itse istumasijan kanssa. Mutta se ajatus, että matka kuitenkin sujui, sekä tieto, että se illalla oli loppuva, pitivät minun sekä yhtä huono-osaisen Ekdahlin rohkeutta yllä. — Olin lappalaisten — ja miksen itsenikin — varalle Kuolasta ennen lähtöä ostanut pari kannua viinaa, ja jokikisellä lappalaisellakin oli oma nassakkansa tai pullonsa. Näiden sisällystä maisteltiin ahkerasti matkalla, ehkä ahkerammin kuin mitä minun tottumattomuuteni vuoksi olisi ollut sopivaa. Ainakin minun yhteen kotvaan oli vaikea kävellä, minkä vuoksi niissä paikoissa, joissa poroja puhallutettiin, jäin istumaan pulkkaan, jotta en olisi antanut lappalaisille aihetta hilpeyteen, ja mietiskelin siinä syvästi Kajaaniin koko vuodeksi jättämääni raittiusseuraa. Illalla 10:n aikaan saavuimme perille Muotkaan, jossa kylässä on yksitoista lappalaisperhekuntaa. Tie oli enimmäkseen kulkenut vähäisten metsien läpi ja lampien yli; tuntureille ei vielä oltu päästy. Kun lappalaisten matkan varrella osottama vieraanvaraisuus ja oma ajattelemattomuus pitivät minut suurimman osan päivää tilassa, jota ei suinkaan voi sanoa raittiiksi, tiesin varsin hyvin, että ainoastaan kaitselmuksen huoltapitävä käsi oli saattanut minut vahingoittumattomana perille. Vielä muistan selvästi, miten eräässä jyrkässä mäessä, jossa oli puita molemmin puolin ajouraa, poron juostessa täyttä vauhtia pulkkineni päivineni kaaduin, ja miten poro laahasi minua täten suurimman osan mäkeä alas, kunnes väsyi minua täten vetämään.