V

Vainajien kysymys

(Tampereen vapautuspäivänä 1921)

Nuo muistot kalliit, katkerat niin taas vaativat äänensä kuuluviin ja kysyvät altista mieltä. Jos mitkään, niin tämä seutu lie, jos mitkään, niin nämä päivät lie kai täynnä muistojen kieltä.

Kera keväisten päiväin ne heräävät, tuhatjoukoin ne yhteen kerääntyvät. Tilat arkiset ei niille riitä. Joka kummulta, kentältä saapuu ne luo, katusokkelot kaikk' yhä uusia tuo, joka talosta tulvii niitä.

Ajan rattaan pyörtäen taakseppäin veri viikkojen luoksi ne vievät näin ja hetkien, jotk' on jo poissa. On kuin taas jyskisi kanuunat, tuliluikut räiskisi, taivahat ois liekkien purppuroissa. —

Nämä päivät on päiviä vainajien. Niin ystävä niinkuin vihollinen nyt olkohon likellä meitä. He saapuvat luoksemme haudoistaan, tilin vaativat meiltä he uhreistaan. Voi, jos emme kuuntele heitä!

Ei juhlat voi heitä tyydyttää. Vain sydänten kielen he ymmärtää, se voi heille rauhan antaa. He kysyvät meiltä: — Kun hetki on, me voimmeko, saakka kuolohon, saman uhrin maallemme kantaa?

Kutojat

Näin joskus, kun päivä on mennyt ja saapuu hiljainen yö, minä vasta tunnen sen nyt kuin täytenä sydän lyö.

Se on äkkiä täyttynynnä ihan tuhlaten tulvilleen, se on naurua, nyyhkyä, ynnä kuin hyökyä merten veen.

Sitä kuuntelen ihmetellen ja melkeinpä peljäten — täys, humisten, läikkyellen, on huoneeni hiljainen.

Unet saapuvat piiloistansa minut kutsuen katsomaan: ne elämänkangastansa yhä kutovat ahkeraan.

Se kangas on ihmeellinen — alun ammoin on syönyt jo koi — mut uutta on syntyminen, käy polkuset, pirta soi.

Kude hauras, niidet heikot. Ei touhusta tulosta lie. Miks unet, ne virkeät veikot, yhä sukkulata vie?

Ei kysy ne mitä ja miksi, ne kutovat, kutovat vain: näen eteeni piirtyviksi kipukankahan kudelmain.

Valo säihkyy pinnasta kankaan, sen ylitse varjot käy! — ei kutojat muistelevankaan koin hampaan tuhoa näy.

Sitä katson, en käske, en kiellä. En muista, on pitkällä yö. — Miss' unet on, totuus siellä ja kauneuden hukkatyö!

Tervehdys merelle

Meri, meri, ole tervehditty! Meren henki, ota minut luoksesi ja koettele minua: vieläkö kuulun sinulle.

Meri! Sinä olet suuri. Sinun laineesi huuhtovat kaikkien maanosien rantoja,

sinun laineesi kiertävät koko maapalloa, lakkaamatta ylistäen sinua. Sinun laineesi tulevat pohjoisesta ja etelästä, idästä ja lännestä, ja kohtaavat toisensa valtamerien äärillä.

Meren aalto, ole tervehditty! Kanna tervehdykseni yli kaiken meren, kanna tervehdykseni ikuisiin aikoihin, kanna tervehdykseni ympäri maan piirin ja solmia se vyöksi maapallon ympärille.

Meri! sinä olet suuri, sinun olemuksesi lepää liikkumatta auringon palossa,

sinä olet kirkas kuin lapsen nauru, viileä sinä olet kuin sielun rauha. Äänetön sinä olet kuin iäisyys. Mutta syvällä uumenissasi sinä elätät hirviöitä, joita ei ihmissilmä koskaan ole nähnyt. — Mitä liikuttaa sinua aaltojen pauhu, mitä minun tervehdykseni, jota ne kantavat!

Meri, sinut tahtoisin juoda sieluuni, sinun viileän kirkkautesi, viimeiseen pisaraan asti.

Tahtoisin juoda sinut kuiviin ja nähdä salaisuuksiesi paljastuvan. Silmästä silmään tahtoisin katsoa synkimpiä käärmeitäsi, katsoa ovatko ne kamalammat kuin minun.

Ja laivat ne lähtivät —

Ja laivat ne lähtivät retkilleen kun kukkivat kesäiset päivät, ne lens' yli metallinhohtavan veen, vanat valkoiset jälkeen jäivät.

Oi, sieluni mun, mitä tunnetkaan? Olet aivan oudolla miellä! Ilon näitkö sä nousevan haudastaan syvält' jostain, rinnassa siellä?

Tosin nääntymys paina ei suonissas, ei horna sisällä polta, kuin ennen, et kalva olentoas joka tuokio tuokiolta;

mut punniten katsotko menneeseen, vai hyljitkö vastaisuutta? yli kukkivan maan, yli välkkyvän veen taot ehkä jo tuskaa uutta?

Et aattele tuota. Sa ihmettelet vain ett' olet nyt, olet tässä, ett' huuliltas sanat voitolliset ovat lauluksi helähtämässä:

Ja laivat ne lähtivät retkilleen kun kukkivat kesäiset päivät, ne lens' yli metallinhohtavan veen, vanat valkoiset jälkeen jäivät.

Mysterio

Jot' en toivonut, tiennyt, sen lahjaksi saan. Yö saapuvi, kirkkaus kulmillaan. Päiv' synkkeni, yö tuli valoisaks, suur' pieneksi, pien' yhä suuremmaks.

Kuin keskessä hehkuvan auteren. Kuin tuoksussa ulapan suolaisen. On tyhjästä syntynyt ihme uus, on tuskaisen-suloisin toivottomuus.

On loppunut liike. Paikalleen jäi kierto maailman uupuneen. Käsvartensa levitti Kauneus kuin omaa sen oisi kaikkeus.

On yhtynyt toivo ja toivottomuus, on seonnut uni ja todellisuus. Olen verhottu kultaan ja purppuraan. Mit' en aavistanut, sen lahjaksi saan.

Satu

Mitä oli, mitä meni? — Mitään ei, ei milloinkaan. Kuka kulki ohitseni? — Eihän ketään ollutkaan. Oli unennäkö vain, leikki aaltoin keinuvain, tuulen kulku rannan kaislikoissa.

Yks on totta: leikki lasten. Yks on varma lupaus: touhut satukuningasten, satu, uni, unohdus. Sauhu ilmaan hajoaa. Unho peittää nukkujaa. Mitään ollut ei, ei mitään ole poissa.

Unohtunut

Vapauden tunnen kuin en milloinkaan — vapahaksi kun en koskaan tullutkaan.

Unohduinko? — Minne? Katu, kivilles? Kentät, kukkiimme? Ilma, sinehes?

Enhän tiedä — taikka senkin unohdin. Enhän muista vaikka kuollut olisin.

Oodi

Yöt' ei, päivää ei ole koskaan ollut; maailmaa ei, kohtalon kätt' ei liioin; ihmist' ei oo tavattu; ihmisyyttä koskaan ei ollut.

Hiljaisuus vain, humisten, pyörremyrskyn lailla kiitää, hulluna, juopuneena. Näätkö kuin sen tunnoton, vaisu katse unias vaanii!

Nouskoon laulu — turhista kaikkein turhin, vertes painon ruokkima hetkest' hetkeen, oikku kaiken-kieltäjä, kaiken-luoja, hyödytön laulu —

niinkuin suihkukaivo, mi yksiksensä, itsekkäänä, painolla synkän tahdon, tuulten leikin vietäväks' piirtää ylvään välkkyvän oodin.