IV

Nuori Kain

Kain, hän on tulossa vuorenkyljiltä tuolta, missä kasvavat korkeat, ihanat puut, oksat köyrtyen raskaina maata kohti painosta suurten, mehuisten hedelmäin. Sieltä on tulossa Kain, eräretkiltänsä, ruskettuneena, ja rinnassa kirveltäin ankara haava, karvaisen kontion lyömä sylipainissa äsken.

Karhun turkki on hänen olkapäillään. Huulet on tiukasti kiinni, mut hymyssä suu; silmät varjossa tuuheitten kulmien alla; kourassa nuija, raskas ja ryhmyinen. Laaksoon on tullut jo Kain, ja hän askeleensa ohjaa rantaan, partaille juoksevan veen, vilvoittaakseen päätään ja haavojansa joen raikkaassa vuossa.

Siinä on virta. Välitse hietaisten rantain vyöryy se verkkaan mustine pyörteineen Elävä, suuri, voimakas on se. Se saattaa lempeä olla, se vihasta ärjyä voi. Voimakas on se kuin Kain, jonka suonissa uinuu rikkaat kohtalot sukujen vastaisten. — Virrassa Jumala on. — Kain polvillensa käy rannan hiekkaan.

Kuuluu silloin kahinaa. Kaksi silmää ruohostossa uhaten leimuaa. Naaraspantteri! — kyyryssä, valmiina hyppyyn. — Kain ylös nousee, ja kääntyy, kohti käy, nostaen kepeästi painavan nuijan, ääneen nauraen omalle voimalleen, iskee petoa, jotta se kerralla kaatuu ja murskana kallo.

Ääntämättä se kaatuu, ja korina alkaa kurkussa käydä, hurme punainen pursuu kuumana suusta ja sieraimista. — Kain, hän kyllältään juo pantterin verta, otuksen nylkee ja taljan täplikkään paiskaa harteillensa, lämpimän vielä. Karhuntaljan, sen äskeisen, hän virtaan jumaluhriksi heittää.

Niinpä, pitkien päivien, viikkojen jälkeen, saapui Kain kotikunnaiden kultaisten luo, saapui taasen, tuomana tulisen kaipuun, armasta nimeä huhuten kaukaa jo. Vastaan kiiruhti vaimo — mut äkkiä, niinkuin kasvoihin lyötynä, vavisten seisahtui, käsillä silmänsä peitti ja kuiskasi hiljaa: »Kain, veressä olet!»

Niin, se on totta. Mut mitä ihmettä tuossa! Miksi nyt säikkyy vaimo? — Monasti Kain lienee metsiltä tullut, hurmeessa kourat. — Nuori on Kain, ja viaton voimassaan: tuska ei ole otsaa uurtanut vielä. Vain joku aavistus, järjetön, aiheeton, joskus hiipinyt lie hänen polkunsa poikki kuin kaukainen varjo.

Kain, enskerran hän katsoo itsehensä, ensikerran pelkoa tuntee hän. — Kain, Kain, hänen kouransa herpoavat, ryhmynuija, maahan se jymähtää. — Kain, miks vapiset, sinäkin silmäsi peität? Näätkö sa eespäin, eespäin aikojen taa? Kain, isä ihmisten, isä kaikkien meidän, Kain, veressä olet!

Vanha Kain

Kain, pahasti, pahasti teit. On veljesi murha vain turhin turha sen rinnalla, mitä sä pahemmin teit.

Ei Aabel nuorella kuolollaan voi mieltäsi painaa. Nyt nukkuvi vainaa kuin herännyt ei hän ois milloinkaan.

Mut itselles mitä teit! Työs petitpä perin ja huimin verin sa siemenes uusiin polvihin veit.

Nyt on kuin sukusi tuomitun vois kirot jo kuulla kuin yhdellä suulla: Kain, Kain, miks ilmoille saatit mun!

Kain, lepohon koskaan et laill' Aabelin pääse. Sun sukusi jää se, vaikk' itse mullaksi maatunet.

Yökkö

Jo aamu sarastaa. Jo pilvet leimuavat. Niin yökön silmää sumentaa kaikk' oudot päivän tavat. Mut kiitos auringon — se ruokkii karjojansa. Oi, lihavamp' ens'yönä on mun hampahissa kansa.

Ma päiviks katoan, ei kukaan tiedä, mihin: ma ryömin piiloluolahan maan synkän uumenihin. Siell' on mun sopessain työhuone, vailla vertaa. Taon siellä lentoneuvojain, taon, uusin tuhat kertaa.

Käy, palje, tohisten, ja ahjo, säkenöi sä! Ei levon hetkeen, unehen oo aikaa yökön töissä. Kuin hyrrä, pyörii maa. Kuun kiiltää kohta sarvet, noit'ämmät luudill' ratsastaa ja kirkuu tähtiparvet.

Hei, siipi täydemmäks. Sen kaaret kantaviksi, sen runko raudan-kestäväks, sen saumat joustaviksi. — Noin välkkyy sini vieterein se, soijin sataluvuin, sen kaistat kaartuu ylitsein yömustin silkkikuvuin.

Ma uskon itsehein, en jumalihin taivaan. Ma itse joka naulan tein mun yöni lentolaivaan. Niin kauvan, kuitenkin, kun kestää siipi-silta, kuin haukka, isken saalihin ma ilman tanhuvilta.

Opastusta

Maantiellä matkalaisen näin kerran — askelet ja käynti nuorukaisen, ja silmät avoimet.

Kai näytin luotetulta. — »Hyv' iltaa», vaihdettiin. — Hän kysyi tietä multa ja matkaa kievariin.

Sen luottamuksen täytin kuin veli, ihminen: tien veljelleni näytin ja neuvoin mutkat sen,

mut salaa tuumin: tiellä mies kiipelissä lie, saa houkan Horna niellä, tie onhan väärä tie. —

Se mies, se hullu, kiitti ja nosti hattuaan. Niin menköön — kyllä riitti tie moisen tappamaan.

En tunne katumusta, mut — mies, hoi, käänny pois! — Sait kurjaa opastusta kun parempaakin ois.

Nyt hartiaini määrin sua suulle lyövä lien: mua neuvoit, roisto, väärin ja näytit väärän tien!

Rakastaja

Olet mun. Sinun puolehes taipuu koko olentoni mun. Veren kauvan kahlittu kaipuu on suuntaunut sinuhun.

Tuta saat: joku kestävä voima käy hyökyen ylitses — olet kaipuuni kammitsoima kuhun viekin askeles.

Kuin lyökään laine ja laine yhä pintaan kallion, niin aina mun verteni paine sua ahdistava on;

sua seuraten lakkaamatta käy mieleni läikkyvä vuo, ja, hetkeä tiedustamatta, tulen luo, tulen luo. —

Ole vastaan tai ole myötä, tulen peikkona unihis: ei, ei mene päivää, yötä etten sua syleilis.

Tuhlaajat

Ei ketään muuta Me kahden vain. Nyt syliä, suuta, mun armahain!

Maan laveilla teillä me lasketaan ja valjakot meillä on ruhtinaan.

Ei rikkahan juhlaa raha valkaista voi. Mut köyhä kun tuhlaa, niin taivahat soi

ja vavahtaa rinta tylyn, katellen maan. Ja vertemme hinta vain tuhlataan!

Uimari-Dionysos

Meren aallot, ne suuret, ne voimakkaat, mua heikkoa kantaa ne, kantaa. Meren aallot, ne nälkäiset, raivokkaat, ne mun veikaten leikkiä antaa. Käsvarteni lyön yli aallon tuon, sen harjalta vaahtoisen maljan juon ja mun ruumiini jäsenillä sitä syleilen, lämpöisillä.

Meri, kuohuta kylmintä vaahtias, te ahmivat aallot, te lyökää ihon pintaan hampaanne raivokas ja mun lihani kalvaen syökää. Olen tullut leikkikin uhkapäin. Olen kapinan tuntenut veressäni, joka pilkkaa kylmyyttänne ja julmaa leikkiänne.

Yli pään, yli vartalon, aalto, lyö, sylinantisi kirpeä anna, pien' lämpöni juo, pieni voimani syö, mut kanna, mun riemuni kanna! Olen hehkunut sylissä maan tytärten, olen kiihkeä, hullu ja kylläinen, olen juopunut riemusta voitokkaasta. Olen tullut maast', olen tullut maasta.

Hyvin, aalto ahnas, jo rinnassain sun tunnen nälkäisen hampaas; sua rakastan, mut sulle nauran vain — en ole sun uhrilampaas. Sua syleilen, puren, sua suutelen, lyön, sun lävitsesi ma itseni syön. Olen tullut maast', olen tullut maasta. Olen juopunut lämmöstä voitokkaasta.

Ilohuutoni aallolta aallolle käy yli vihreävaippaisten aavain ja naurujen parvet ne lennättäy kuin lintujen, siiville saavain. En tiedä, minne ne matkalla lie, mut aaltojen läikky ne leikkikin vie. Ne karkurit! Niillä on uskallukset! — ne pienet, nauravat Ikarukset.

Kohtalolaulu

Pyöreä on onni, pyöreä on maa. Pyöri, pyöri, rullaa jotta päätä huilaa, tunto raukeaa.

Kohtalo on pallo, lyijypallo vain, mutta katso — hurraa! laskee sekin kurraa vavistessa maailmain.

Pyöri, pyöri, rullaa, hiiu-viiu-vei! Haljetakses rullaa jotta päätä huilaa. Hiiu vei, hiiu vei.

Matkamies

Tuuti, sieluni, nukkumaan vieraassa kaupungissa, raajani hetkeks oikenemaan vieraissa vuotehissa.

Vieraskodista toisehen, hotellihuoneesta toiseen. Tyydy, sieluni iloinen, sutten kulkuhun moiseen.

Kulkuri-hukka, sa ryömi näin luolaan, mi sattui vastaan, tääll' olet seurassa ystäväin outojen ainoastaan.

Sulle he paljon on jättäneet tietämätt', tahtomattansa, itsensä tänne unohtaneet — vieneet rihkamansa.

On kuin kasvi niin ihmeellinen täyttäis jok'ainoan loukon, kukkia kantaisi oksat sen lukemattoman joukon.

Puun sen tunnen luonani nyt, puun sen huumaavaisen, johon on jokainen ympännyt sielunsa matkalaisen.

Hiljainen vieras

Kiitos, elämä, antisi eestä, täyteiset maljat pöytääni kannoit; maistoin kyllä, ja myönnän kyllä: parhainta puolestas kaiketi annoit Maksamatta jos laskuni jää, ota laulu tää.

En ylenkatsonut oo sua koskaan (en niin hulluksi koskaan tulle), niin, sitäpaitsi, kiitollisuuden melkoisen olen velkaa sulle (jos en ehkä sun lahjoistas niin sun oppikoulustas).

Kiitollisuuden siitä ett' luonas oppia sain mitä tarvitsinkin: puhele ääneen, kuuntele hiljaa, aattele hiljaista hiljemminkin. Mitäpä nyt aattelen, haasta en, kiitän vain, ja laulelen:

Katso, ma kaikkea antias maistan, nyökkään sulle: maljasi, vaari! pehmeä tuolis on, tyttäres auliit, hieno on viini, ja kuohuva. Hiukkasen maistan, hiukan kastan huuliain.

Mutt' älä pahastu, jos näet kerran tuolini tyhjänä, tuoppini täynnä. Aattele: jospa se mies ois kerran armaan unosen helmaan käynnä, jospa se oikeuden ottanut ois vaieta ja mennä pois. Vapaasti ja julki

Soturi

Vapaasti ja julki — hei, sotamies — kuoloon asti kulki aina sun ties.

Kuolo kell' on eessä, — hei, sotamies — olkoon otsa seessä, poissa vihan ies.

Vääryys on vastass', — hei, sotamies — hohtaa haarniskastas auringon lies.

Vapaasti ja julki — hei, sotamies — kuoloon asti kulki aina sun ties.

Haukka

On tilaa taivahalla. On äärtä yllä, alla. Tuul' viuhuu siivissäni mun ja aurinko on mun. Ei viha, ystävyys mun luokseni voi kantaa, ei talvi, kesä, syys, voi mitään mulle antaa; mun on vain totuus ylhäinen, jääkylmä, ikuinen. Mun silmäni ei pettäneet ma vaikka katsoin aurinkoon, mun siipeni ei uupuneet, vaikk' yli vuorten noussut oon. Mun kotini on avaruus, mun määräni on jumaluus. Kun uuvun kerran, putoan, ma korkealta putoan.

Myyrä

Mikä pauhu kattavi maata! Miten valo on räikeää! Vuoks melun en kuulla saata, valon paljoudelta en nää.

Pois täältä. Toivottomuuteen hukun, jos vain tänne jään. Pois, syvälle, hiljaisuuteen, maan povehen himmeään. —

Nyt ylläni pauhata sietää. Ja pyytehet raivotkoon. Niist' en nyt aijo ma tietää; nyt syvällä, syvällä oon.

Minä kaivan karua maata, teen tunnelit syvyyksiin; minä tahdon rauhani taata, ja en luota ma ihmisiin.

Niin, heille, tuoll' yläpuolla, mun muistoni kuolkohon. He ei voi minulta kuolla. He yhäti luonani on.

Yhä seuraan kaikkia heitä joka tiimoin ja tuokioin. Minä valvon elämän teitä. Minä maata vartioin.

Ne on luonani juurillansa pien' korsi, ja vahva puu, joka korskalla kruunullansa päin pilviä kurkottuu.

Saan tuntea kuinka ne varttuu; solukasvun kuulla saan; ja nähdä voin, miten tarttuu ne maahan juurillaan.

Voin tuntea elämyksen mitä herkimmän, salaisen, tuta siinäkin kärsimyksen, koko kohtalon ihmisen.

Maan elämän kohtaloissa yhä mukana elävä lien, mut pinnan tuulista poissa, pois parvista meluajien.

Tuutulaulu

Suvut uudet nousee, vanhat katoaa. Alati, alati ajan hammas nakertaa, seinäseppä hakkaa, koi syö.

Turha vaiva, hukkatyö. Lakkaa, lakkaa, vaivu nukkumaan. Miksi heräsitkään mailinaan olemattomaan, tietämään, tuntemaan miksi heräsitkään!

Mitään ethän tietää voi. Turhaan rintas kapinoi. Paljon tiedät, tietäen aallonkäynnin allas, keinuen, keinuen, heräten, haihtuen aallon leikkiin allas.

Varjot

Hst! — Varjoin maailmassa sa ootko milloinkaan heit' käynyt katsomassa, jotk' eivät milloinkaan

voi päästä lepohonsa, ei mullan rakohon? He eivät pääse konsa maan mullan rakohon,

vaan kotiansa vailla iät kaiket kulkevat. Kai kuollehilla mailla he kerran kulkevat,

niin koskaan väsymättä iät etsein itseään kuin koskaan syntymättä he etsi itseään.