I

Elegia

Ne lentää, hajoo tuulihin taas lehdet kuollehet, niin moneen runosyntihin jo ennen syylliset.

Yks lehti veripunainen ja toinen musta lie, yks lennähtävi läntehen, käy itään toisen tie.

Ei itku kuulu, vaikerrus; on murhe sanaton. On suuri, suuri uupumus ja kaiken loppu on.

On turhaa vihas, rakkautes, on turha ystävyys; jäät pimeähän yksikses kun saapuu kerta syys.

Jäät pimeään. Ja jaksa et sun kättäs ojentaa kun päivän viime sätehet yön syliin katoaa.

Ei itku kuulu, vaikerrus. On murhe sanaton. On suuri, suuri uupumus. Ja kaiken loppu on.

Syys-ilta

Syksyn lehdet, kaduilta ne kootaan sateen räiskyessä, rattahitten rautapyöräin kiviin jyristessä. Syksyn lehdet, katuojista ne kootaan, repalaiset äijät niitä nostaa likaisihin kuormarattaisiin.

Kuormat poistuu. Luutaäijät poistuu. Kivikatu kiiltää kosteana, puhtahana, niinkuin vasta pesty ruumis, joka, suljettuna vajaan hämärään, laudallansa liikkumatta lepää.

Sade taukoo. Pilviverhot yltä kattojen verkkaan haihtuu, jotta paljastuupi taivaankansi, syksyn musta taivas, liikkumattomin ja kylmin tähdin.

Kylmä, kylmä on. Ja taivahalla välkkyy tähdet lukemattomat, avaruuden mykät jättiläiset.

Meren tuska

Nousevat laine ja laine rantaan laakeaan. Ulapan tuskaisin paine ajoi ne pakenemaan,

tunto niin ahdistavainen, raskas, kuin lyijyä ois, muodoton painajainen, josta ei pääse pois.

Aallot, ne rannan kohtaa rynnäten, särkyen. Pakene! — tuska johtaa takaa ahdistaen.

Idästä lännen ääriin kohina lohduton. Alku vie alutta-määriin, loputon loppu on.

Tuuli rantoja pyyhkii. Kivikot vaahtoaa. Särkyvät aallot nyyhkii, nyyhkii meri ja maa.

Peikko

Olen katsonut varjoa tuota, joka toistaa mun, joka, lähtien jalkaini luota, meren, maan yli heittää muotoni mun.

Kuva kallis, kauhistavainen, — sitä syleilen —, tuo ainoa seuralainen, näköpiirini rutsaus myrkkyinen.

Oli kerran se poikanen heikko, jota ohjata sain. Nyt on se jo mahtava peikko. Se on valtijanain.

Se on kaikkeni vienyt multa — ma en ole varjoakaan — sen askelet iskevät tulta, veri pauhaa sillä jo suonissaan.

— Ja, luojitta suuremmitta, mua onhan se vain! Se on vain itkuni mitta yli maailmain.

Virsi onnesta

Kuin heräisin ma juuri, nyt vasta havahdun, kun onni suuri, suuri on mennyt ohi mun.

— Sait tehdä turhan retken, oi onni ainoisin, mut vierahana hetken sa olit mullakin. —

On vieras suuri mennyt kuin unennäkö vain, mut valittele en nyt mun ollutta onneain;

ma toivon että voisi se löytää sydämen, mi kyllin suuri oisi myös asuttavaks sen.

Mut ei! Siks ehkä juuri lie onni koditon, se liian, liian suuri kun ihmiselle on.

Se lähettinä kulkee maan piirin valtiaan, mi eloon luo mun, sulkee mun silmäni kuolemaan.

Pääsiäislaulu

On rakkaus rahasta myöty. On ristillä poika ihmisen, on nauloilla kiinni lyöty, on etikka juomana janoisen.

On rakkaus kuollut. Ja haudassaan se nukkuvi nyt ja ainiaan. On kumpu korkea ylle luotu ja raskahin paasi sen päälle tuotu.

Ja opetuslapset, ne kallihitki, he pelkäsit, kielsit, pakenit pois. Maa järkkyi. Ja korkea taivas itki. Mut opetuslapset, he pakenit pois.

He varastit ruumihin turvissa yön, erämaahan sen piilohon veivät. He tekivät turhan, turhan työn: pois valhetta vieneet eivät.

He kerskuit: Hän noussut on, kirkastunut ja kuolosta maailman pelastanut. Se ei ole totta. On haudassa vainaa; uus rikos se paatena painaa, painaa.

Ei milloinkaan, ei milloinkaan voi rakkaus nousta haudastaan. On ihminen rahasta myöty. On pilkattu, syljetty, lyöty. Ja valhe haudalla painaa. Ei koskaan heräjä vainaa.

Turhaan

Te, ystävät, kiroan teitä — mun ainoat ystäväin. Te, ystävät, siunaan teitä. — Oman itseni teissä mä näin.

Näin sen, jota salata koittaa kukin muilta ja itseltään, sen kammon, jota ei voittaa voi ihminen yksikään,

kun huomaa kiertävänsä sisäss' ympyrän ahtahan, jok' ei laske piiristänsä, vaan tuntuu lausuvan:

»Tähän asti, ei kauemmaksi, tähän seinään uupuu mies; tähän asti, ei kauemmaksi, tähän, ihminen, päättyy ties.»

— Löit turhaan sen rautaisimman ikimuurin uksehen. — Mut kaipuusi polttavimman sinä sinkoat ylitse sen.

Oi, leijona, kaipauksesta sun tuntosi väräjää, sull' on aavistus totuudesta, jonk' et kasvoja koskaan nää.

Kultakausi

Luciferin työ on valmis. Hän on takonut hienot kultaiset ketjut, vyöttänyt niillä maan ristiin rastiin.

Ja vapaan painetun sanan hän on ostanut orjaksensa. Hänen lähettinsä lentävät jokaiseen soppeen kahisevin paperisiivin ja myrkyttävät puhtaimmankin mielen.

Ei ole enään ihmisiä, ei kansoja, ei maita, ei ole tulta polttamaan valheen paljoutta, joka kasvaa kuin vedenpaisumus ja hautaa allensa kaiken.

Ihmisen jälkeläiset ovat kuolonhädässä. He liittyvät joukoiksi ja laumoiksi ja tappavat toisiaan kuin hullut. He rakentavat fraaseista Noakin-arkkeja, joita tuulet kuljettavat sinne tänne, jotka törmäävät toisiansa vasten ja luhistuvat.

Lucifer katsoo ja nauttii. Hän pusertaa maata kultaisin käsivarsin. Lucifer nauraa.

Syysuskoa

Ei, ei, tätä tunteeni lasta en laske ma kuolemaan; se on syntynyt parhaimmasta, mitä tunsin ma milloinkaan. Laps rakkauden se on puhtahimman, väliin itsekkäimmän ja vaativimman. Se ei mitään pyytänyt itselleen, ei pyytänyt itselleen.

Se tahtoi mun kaikkeni antaa sun, hennon, suojakses, se tahtoi yl' kuilujen kantaa sun hauraan askeles. Ja se ei sua koskaan löytää voinut, sen ääni ei koskaan sieluhus soinut, sen lämpö ei löytänyt rintahas sun, ei löytänyt rintahas sun.

Lie turhaa kysyä: miksi? Miten muuten olla vois! Kuin synnyimme vierahiksi, ohi vieraina painumme pois. Käs löytää voi käden lämpimän toisen, voi huulet yhtyä huulihin toisen, mut ohitse outoina sydämet käy, ohi outoina sydämet käy,

Mut silti mun tunteeni lasta en laske ma kuolemaan; nyt voimallisemmaks vasta se on tullut kuin milloinkaan, se öitteni unist' on uskoa juonut ja päivien aatos on sille tuonut kuin kukkuratäydet lupaukset, kuin kukkurat lupaukset.

Se jos sun ei löytänyt luoksi, ei silti se sammua saa. Oman orpoutemme vuoksi oma sille on avara maa. Ohi sun, ohi mun sen henkäys käyköön, yli maan sen siunaus siivittäyköön ja se osansa ääneti kantakoon, iät ääneti kantakoon.

Kera painuvan päivän ruskon se länteen painukohon. Tuhatvuoden päästä, mä uskon, idän kautta se nouseva on! Ja silloin se kypsynyt olkoon, jotta säde pienin sen, ihan huomiotta yli säikkyköön tomun sun ja mun, tomun sun ja mun.

Etsikko

Mitä nyt? Kuka julkea oveen lyö, kun nukkuu maa, kun on kesken yö?

Hoi, ken olet? Kulkijako, kenen tie vain sattumalta mun luokseni vie?

Vai minua etsitkö itseäin? Joku tuttu? Mua kutsuitko nimeltäin?

»Olen kaikkea, enk' ole mitäkään. Olen se, jot' ei tunne yksikään.

»Sun luoksesi saavuin, sun noutohos. Ovi auki. On koittanut etsikkos.

»Jätä kaikki. Ja joudu. Nyt kätehen sua tarttuu kulkija ijäinen.»

Ny-nytkö! En jaksa ymmärtää. Uni raskas mun sieluni piirittää.

Olen viipynyt vierellä kirjaimen, sua etsien vain, sua varroten.

Olen aatellut aivoni raukehiks. Olen katsonut silmäni hämäriks.

Niin tutkin, valvoin, ja odotin. Yöks äsken jo oveni lukitsin.

Nyt oviko auki! — Miss' avain ois, se muististani on häipynyt pois.

»Saat jäädä. En jouda odottaa. Mua janoten vartovi avara maa.

»Ei riittänyt uskos. Käy vuoteesees. Voi hyvin. Saat nukkua nyt ja ees.

»Ma tulenko toiste? Jo vaiti oon. Kysy sydämeltäs. Se vastatkoon.»

Talven tuomiolla

1

Kuin pelon-kalpeaksi käy poski auringon! Nyt tiliin pantavaksi maan laiho altis on.

Maa, nyt ei turvaa sulla oo pitkään tuokioon, saat tuomiolle tulla sa talven kartanoon.

Maa, peljännetkö myös sä? nyt tokko kalpenet? Pois pelko. Auki lyö sä sun rintas telkimet.

Sun valhees talvi poistaa. Sun leikkis jäätyvät. Niin totisina loistaa jo taivaan kynttilät.

Ne tuntee polton rintas, ne tuntee sydänsyys. Tuo esiin painavintas! — On liki iäisyys.

Se hetkess' iäisessä sun syliins' sulkekoon, yön silmäin säihkehessä syys, tuntos tuomitkoon.

2

Tien tuntemattomuuteen ma liian kauas vein. En jaksa jumaluuteen, min määräkseni tein.

Te tähdet, edessänne mua kylmä puistattaa, pois väärän pestessänne myös viette oikeaa.

Sa yö, sun kättes paino niin uhkaa, näännyttää, sun tuomios on vaino, sun myötätuntos jää.

Sua vastaan kapinassa on ihmiseni mun, se, katso, nousemassa on osast' poljetun.

Se kysyy: miksi, miksi ma elon lahjat sain, jos piiloitettaviksi ne tuomittu on vain?

Maan vainioille tieni! jos harhaun, kaatunen. Ma tahdon olla pieni ja kurja ihminen.