III

Väsymys

Oi Luonto-äiti käyn luokses nyt. On pääni raskas ja väsynyt.

Ma ajatella koin elämää, mut mitään voinut en ymmärtää,

vain turhuus, hulluus ol' edessäin, sen sfinksinkasvot tien päässä näin.

Oi iki-äiti sun rinnastas ma tahdon juoda sun maitoas;

kun vereen saan sen ja sydämeen, ma sfinksin eteen käyn uudelleen.

Kevään tulo

Aurinko ampuvi kultanuoliaan päivä päivältä tihentyvin parvin, päivä päivältä kauemmas pohjoista kohti. Jokaisen hangen harjalle ne sataa, kylkeen jokaisen mäen; kaikkien talojen akkunoissa ne välkkyvät; jokaisen sydämen lävitse käyvät jättäen jälkeensä hennon kipinän, joka kytee ja kytee ja paisuu liekiksi, täyttäen jokaisen rinnan, loistaen jokaisen ihmisen silmistä.

Niinpä muuanna päivänä humisee lämpöinen tuuli. Räystäät soittavat aamusta alkaen; purot paisuvat, jäät tummenevat; taivaanrannassa leijaa harmaja usva; ensimmäinen pyöreä pilvi, kesän pilvi, liukuu pinnalla korkean, sinisen taivaan.

Auringon silmä katsoo rävähtämättä liikkumatonta maailmaa. Kuuletko silloin kaukaisen humahduksen kautta mäkien, metsäin ja aukeitten rantain — Kevät saapuu, kevät saapuu! Sen ratsut nelistävät ylitse heräävän maan, laukaten kepeästi, kuin lentäen, harja hulmuten tulta jotta silmäsi sokaistuvat.

Oletko valmis silloin? Taidatko hypätä ohitsekiitävän ratsun selkään? Ilman satulaa, ilman ohjia taidatko laskea ylitse heräävän maan?

Heinäkuu

Kuljin, kuljin kankahilla kesän kultaisen. Nukuin metsätaipalilla alla kuusien. Pihka tuoksui, kilvan kukki ruohot, kanervat, puusta puuhun kutoi lukki seitit hohtavat.

Luokse tullen, luota mennen liukuu heinäkuu. Eilinen lie ollut ennen. Huomen unohtuu. Mistä tullen, minne kulki? — tieskö itsekkään? Luonto sylihinsä sulki, metsä huumas pään.

Matkalaulu

Pilvet peittää taivahan, ja ilta pimenee, vaimentuva tuulenhenki puissa hymisee.

Kunnahalta kunnahalle koukertelee tie. Matkaa vielä penikulma, toista, ehkä lie.

Kartta ties, on kylä liki lahden perukkaa; kuulin: aamupuolla sinne laiva poikkeaa.

Viel' on matkaa, mutta aikaa onhan sitäkin, vaikka laulun aikomani sanoiks laatisin,

uupunehen mielen laulun, kirkkaan, riemukkaan, vangiten sen askelteni tahtiin raukeaan.

Laukku painaa hartioita päivät yhtenään, pieksusaapas hankaa veriin kehnon kantapään.

Yksin läksin matkahan, mut parhaan seuran sain: kesä löysi käteni ja käypi rinnallain.

Päivät, yöt kuin kukkasihin vyötyt kulkueet. Linnut laulaa. Hymyy taivas. Kimmeltävät veet.

Kesä, kesä, tahtos jälkeen johda kulkijaa, joka nöyrin mielin aikoo antis omistaa.

Suvipilvet, onnen pilvet —

Suvipilvet, onnen pilvet peittää taivahan. Liikkumatta lepää pinta laajan ulapan.

Niinkuin tyttö kenkiänsä nauhaan pujottaa, niinpä päivät aurinkoiset ohi vaeltaa.

Siin' on onni — ajatella — aika etenee, kultapäivät kalliit, kalliit hukkaan hupenee.

Siin' on onni — hymyhuulin nähdä — vaihtuvat taivahalla suvipilvet lumivalkeat.

Poutapäivä

Pääskyjen liverrys poutaisella taivaalla. Pihlajanoksan varjo aitan seinällä. Ruskettuneet lapset marjaropeineen. Niityllä torkkuva hevonen, takanaan säihkyvä ulappa.

Sitä kaikkea ei voi kyllikseen katsella.

Tuntee olevansa kyllin pieni ollakseen varma ja levollinen. Tuntee olevansa tarpeeton tarpeettomassa maailmassa, jota aurinko paistaa.

Tuntee elämän niin lapsekkaan avuttomana haparoivan, kompastelevan, kapealla laudalla, kahden tyhjyyden välissä.

Oi aurinko kuinka se paistaa! Maa heilimöi, pääskyt livertävät, meri säihkyy, pihlajanoksan varjo keinuu edestakaisin aitan harmajassa seinässä.

Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää, ei kauniimpaa. Oi kuolema, ei mitään lempeämpää.

Koli

Nään yhä hahmon, kuinka se kolmin kummuin taivaanrannan ruskohon kuvastuu. Nään yhä kaiken. Muistanpa, aamupuolla kuinka ma nousin, jyrkkää rinnettä päin, syrjään jättäen tiet.

Syys oli tullut ja ajanut ankarin kasvoin kukkaset pois, huvikulkijat pois, pois myös maalarit, mestarit näköalain.

Vaikeni aamu. Tuuli myrskyksi kiihtyi. Pilvet lensivät, harmailla siivillään viistäen vuorta; ja satehen kuurot vuoroin vihmoi vettä, ja vuoroin taas selkeni hetkeksi taivas. — Auringon säteet kultasi seutua jylhää.

Nousinpa silloin louhista vierua pitkin suoraan hartehille Ukko-Kolin. — Silmäni mun kuin keksivät riemuiten kvartsitikyhmyt paljain sinisin pinnoin! Kvartsiti, karaistu syvällä povessa maan, katselin riemuin kovia muotoja sen, joist' oli osansa vieneet tuulet ja helteet, maajään ankara paino ja vetten vuo.

Tunsin: Tuohon on painanut jää; kas tuoss' ovat uurteet; tuolta on lohkare irti tempaunut. — Kuin sotavanhus, hiljainen, hopeapäinen, pysty vielä ja terve, mut pinnassaan pitkien vuosien uurtamat arvet.

Katselin kauan, kyhmyistä kylmää harjaa, metsän keskestä särmänä nousevaa, kuinka se välkkyi, märkänä satehesta, syksyisen päivän sätehissä kimmeltäin. Myrsky ryski sen jyrkillä rintehillä siivoten papereita ja roskaa muuta jälkeen kesän ja joukkojen julkeain.

Kaksi haukkaa vain oli liikkehessä kiertäen vitkaan tuulessa laakson yllä, vaiti, ja siivin liikkumattomin. Yhtään ihmistä ei. Sain yksin olla, katsoa kyllin, ja kyllin hengittää raikasta, kirpeätä syksyilmaa. Pilvet lensivät liepeillä jylhäin vaarain, ylitse järven, vaahtona kuohuvan.

Erojaiset

Kuun silta kromikeltainen käy ylle kylmäin vesien ja jäisten kaislarantain. Sen sillan ääriä ei näy. Yön tyhjyyteen sen holvi käy mun uniani kantain.

Ne kaikk' tän'yönä saapuivat, ne silmiänsä hieroivat kuin lapset herätessään: yks hento niinkuin henkäys, yks — irstas yökön-elämys, yks panssarpeittehessään.

Ja kullakin on maljanen, niin pieni, mut niin täyteinen, täys mykkää kaipausta. Ne mereen maljat tyhjentää. Kuin neste kallis kimmeltää! Kuin meri musta, musta! —

Nyt hiipivät ne yhtehen, käs' toisen liittyy toisehen. Ne hiljaa karkeloivat. Kuin karnevaaliruhtinaat! Mut hautajaiset autuaat niill' on, ja onpa oivat.

Ne puhaltaa mua kasvoihin, ne katsoo silmin suruisin, ne nyökkää päätä mulle. Ne karkelee mun ohitsein, ne sanattomin hyvästein käy tielle kullatulle.

Mik' ihme yhtehen ne toi? Kuin sovussa ne olla voi, tuo tuolle kättä antaa? Toi erojuhla yhtehen, ja tie, mi kerran viimeisen kuun siltaa pitkin kantaa.

Molok

Runotar, nyt voimas lainaa hetkeks kiitäväks, anna muoto lauluun, jonka tunnen syntyväks;

kauvan sitä valmistin ja kauvan ikävöin, päivät uneksuin ja olin valvehilla öin.

Vuosi vuodelt' syvemmälle opin näkemään luonnon mystilliseen yöhön, aineen hämärään.

Enpä löydä lempeyttä, suurta mieltä en. Antajaa en löydä. Löydän rosvon verisen,

hirviön kuin polyypin, kuin Molok-jumalan, nielun kaikki-nielevän ja kaikki-vaativan.

Muotoaan se näytä ei. Se, herja, häpeää; salaa imunystyränsä ihoon lähettää.

Pettävä sen ääni on. Se harhaan johti mun. Sokeana antausin sen juhlakutsuhun.

Kaiken muun ma hylkäsin, sen seuraa yksin hain, luulin, sitä liki olin niinkuin harvat vain.

Luulin, äidinrinnasta sen maitoa ma join. Iloitsin. Ja lahjaks sille nuoruuteni toin. —

Nyt sen huomaan, verrattava olin houkkioon — omaa mielikuvaani vain kurkottanut oon.

Kaipuustani sen muodon tein ja sitä palvelin, sille uhrit uhrasin ja sitä ylistin.

Luonto, julmin Molok, kaikki antimeni vei, mitään sijaan antanut — tai kiittänyt — se ei.

Luullessain ett' virvoitusta rinnoilta sen toin — omaa sydänvertani sen maitona ma join.

Nuoruus hukkaan juossut on, ja koht' on eessä syys. Sydän mitään saanut ei, vaikk' hartahasti pyys.

Mitään en ma omista. En ole itseäin. Luonto imee nieluunsa mun pientä sydäntäin

ravitakseen lihavuuttaan rasvan-tihkuvaa, jonka pelkkä aavistus jo kuohuksiin mun saa.

Voimaton, en mitään luonnon hornalle ma voi; yhtä turhaa, rukoili tai vastaan kapinoi.

Voin vain tyynin mielin, mutta silmin avoimin jättäytä sen valtaan, jota vihaan, halveksin.

Riemu mennyt. Tuska mennyt. On vain tyydytys uhkamielin ottaa vastaan karvas täytymys.

Kevätruno

On viikon vettä vihmonut ja tuossa on sen työ: on salaa kevät puhjennut kun vaihtui viime yö.

Kohtsiltään syttyy nurmikot ranunklein kultatuohuksiin ja kaikki kolkot kalliot ne peittyy kukkasiin.

Näen ihmehen ma edessäin. Mut sille kuulu en. Kai syrjään kevähästä jäin. En myönnä kieltä sen.

Hoen turhaan: sydän, tunne, kuin jo kevät puhkeaa, jo huokaa metsät havahtuin, jo herää kylmä maa!

Mut sydän vartoo, vaikenee, vain hiukan hymähtää — se kuuntelee, se katselee, mut mitään ei se nää.

Kuin tuhatvuodet paikallaan se todistanut ois, kun vuodet tuuppi toisiaan ja häipyy ohi, pois.

Kuin silmäinlumett' oisi tuo kaikk' ympärillä sen, vain valhetta, kuin pelko luo ja harha aistien.

Kuin totta vain ois sittenkin sen oma kaipaus, sen verenlyönti tulisin, sen rohkein aavistus.

Sa sydän, vanhempi sa oot kuin aurinko ja maa! Vaikk' seirenit sua kutsukoot, sua ei ne silti saa.

Sa itse syksyt synnytät ja talvet, keväimet; ne todemmat on, täydemmät kuin kaikki entiset,

nuo, jotka saapui houkuttain, niin paljon luvaten, mut jättäin heikon riemun vain ja heikon murehen.

Nuo muistot silti saattajas sun tielläs olkohon kuin askeljäljet astumas, jotk' takanasi on,

kun yksinäisin hetkin käyt yl' kuiluin syvimpäin, kun ohjaavat sua untes näyt sun kohtaloitas päin.

Katsastus

Miks en valmis ma oisi omani omistamaan? Miks en maljaani joisi sakkahan pohjimpaan?

Pelko ei puolitiehen askelta jättää saa; Hornassa käynehen miehen täytyy uskaltaa

vaakalautahan lyödä näkynsä jokainen, kalliisti kuololle myödä hyvä ja alhainen.

Näyt ne arkalastaan esihin tuotakoon. Itseppä niistä vastaan. Itse niissä ma oon.

Karaistu Hornan öissä niistä jok'ainoa on, niillä on pahankin töissä oikeus armohon,

niillä on omanansa armon runsaus, niillä on muodoissansa oikea vapaus;

jokainen oikku niitten mailma on itsessään, hyvien henkein ja hiitten veren mä niissä nään.

Niillä on oikeus ääntää omasta tahdostaan, niillä on oikeus kääntää auringot paikoiltaan,

niillä on oikeus ylväin polttaa ja myrkyttää, tuhkaan kuumahan kylväin totuuden lause tää:

Katso, ne Graalia kohti jokainen uneksivat, alttiiksantaa ne tohti sen, mitä tunsivat;

niihin ei lait yllä, mailman ei viisaus; niillä on lakinsa kyllä: oikku ja vapaus.