TALVEN TULLEN.
Reading edition
On talvi kohta käsissä, jo hallahenki havaa; taas luonto lumisylinsä maan asujille avaa.
Maan päälle lumihiutaleet jo taivahalta putoo ja akkunoihin uutimet jääkiteet kohta kutoo.
Pimeetä on jo Pohjola, yön synkeätä selkää. On tuska sitä tuntea ja sitä mieli pelkää.
On talvi ahne, ankara, on kovakoura, julma, ja sillä vahva vartija on pohjan kylmä kulma.
Ei talvi säästä, suojele ja tue turvatonta, ei vaipumasta varjele se lasta onnetonta.
Se koditonta kurittaa ja osatonta painaa; sen alla raukka raukeaa ja heikko ompi vainaa.
Min nälkä jätti jälelle, sen pakkanen jo pyytää; min suvi siitti elolle, sen talvihalla hyytää.
Se olla voipi onnekas, kell' ompi puita takkaan ja jolle sarka sadokas toi jauhoerän vakkaan.
Ei tätä tuuli, talvisää ja huurat huoletuta; mut mitä muiden osaks jää, se toista ompi tuta.
Kun lieden liekki hulmuva vei viime puut ja korret, on takan hiilos tuhkana ja alastonna orret.
Niin siellä sitä kysytään, ken kylmän alla kestää ja tokko tuhot talvisään voi elinvoima estää.
Ei talvi tule yksinään. Se vierahia muita tuo kerallansa kestimään tuo yhtä ahmatuita.
Tuo tullessansa tauteja se sekä sairautta, tuo tuskia ja vaivoja ja muuta raihnautta.
Näin varustaumattoman se kuolettaapi elon, ja siksi, siksi raskahan se tuopi tälle pelon.
Jos kevättoivo kellä on, hän voittanut on puolen, mut kell' on tunne toivoton, hän horjuu alla huolen.
Oi, syttyköhön sydämiin tää tunne: kevät koittaa! Saa päivänpaiste pakkasiin, uus kevät kylmän voittaa!