TALVI

1.

HUVILA.

Elokuun 24 pnä ….

Vihdoinkin siis valmis! Kaukaiset aavistelut, vuosikausien unelmat, pitkä-aikaiset suunnittelut määrätyn muotonsa saavuttaneina, kovasta, harmaasta kivestä, ja puhtaasta, vieläkin pihkalle tuoksuvasta puusta rakentuneina. Kaikki on paikoillaan pienintä penkkiä ja matalintakin rahia myöten, niin paikoillaan, että mitään ei voisi enää alaltaan siirtää, muualle muuttaa, muuttamatta osaa itsestään, näkymätöntä, ehkä tärkeintä osaa, uniaan särkemättä, elämäänsä pirstomatta, joka muutoinkin on niin kovin pirstaleista. Ja mitäpä kaupunkilaisen, varsinkaan tämän maan pääkaupungin asujan elämä muuta voisi olla? Pelkkää pirstaletta, josta on vaikeata, vieläpä ajan mittaan ainakin tuossa kaupungissa mahdotonta mitään kokonaista ja pysyväistä rakentaa.

Istun ullakko-työhuoneessani kirjoituspöydän ääressä, kaistale valkeata paperia edessäni, toimeton kynä kädessä, sillä kirjoittaa en tällä hetkellä voi, tuskin tahdonkaan. Olen katsellut auringonlaskua, ihmeellistä, ihanaa poismenoa päivän, jommoista en elämässäni muista ennen nähneeni paitsi juuri tällä seudulla. Järvi kimaltaa avarana alla ja edessäni; se ei ole mikään rajaton, rannaton ulappa, mutta rakennus on varsin korkean kallion laella, ja senvuoksi kaikki suhteet suurentuvat, viivat käyvät valtavammiksi, välimatkat kasvavat, kaikki etääntyy, käy kaukaisemmaksi, väljentyy, vapautuu — siinä koko salaisuus. Pienessä, rajoitetussa maailmassa täytyy kaikkea koettaa käyttää rajattomasti hyväkseen, ellei sillä ketään vahingoita; eikä itsensä hyödyttäminen, kun se ei kenenkään muun kustannuksella tapahdu, ketään vahingoittaakaan voine.

Kuinka kummasti voimakkaiden petäjien rungot nyt päivänlaskussa punertuvatkin! Ja iltapilvet ja lännen pienet laineenkareet, joihin puhkee ihan violetti värituntu. Tuskin muistan sormukseni ametistikivenkään koskaan niin tummansyvänä säteilleen — ainoa "kappale luontoa" muutoin mikä vuosikymmeneen on lähelläni ollut. Tämä on jo todellakin rappeutumista, dekadenssia! Ainoana luonnonnautintona kova, kylmä kivi, miten kaunis ja kimaltava se muutoin lieneekin.

Tämä kesä oli elämäni painostavimpia. Mitään ulkonaista epäsointua ei ollut, sillä olinhan niin monet muut kesät viettänyt kaupungissa, ja luullut suuresti siitä nauttivanikin, mutta kaikki sisäiset vaistot vetivät nyt sieltä kauas tänne pohjoiseen, pois hälinästä, pois ystäväpiiristä, pois elämän myllertävästä tyhjyydestä ja autiudesta tänne äänettömään, kuolonhiljaiseen elämän täyteläisyyteen, josta en ensi hätään aio paeta takaisin tuonne, tuonne… en tahdo lausua ääneen sitä sanaa, en kirjoittaa sitä paperille, sillä pelkään että se ei olisi kaunis. Ja täällä kammoan kaikkea rumaa, sillä se tuntisi itsensä varmaan kovin kodittomaksi ja orvoksi kaiken tämän hyvän ja hiljaisen ja kauniin sitä täällä ympäröidessä.

Aion asettua kokonaiseksi vuodeksi tänne huvilalle työskentelemään. Sivumennen sanoen vihaan tuota huvila nimitystä, sillä tarkoitukseni ei suinkaan ole milloinkaan missään pelkästään "huvitella", elämä on liian vakavaa ja vaativaa tässä iässä jo moiseen ajanvietteeseen, mutta paremman puutteessa käytän tätä sanaa vanhasta tottumuksesta ja mukavuuden rakkaudesta, ja tänne jään siksi, että tahdon nähdä oikean syksyn, ja ennen kaikkea oikean talven, sydänmaan kovan, karun, ankaran, totisen talven, jollaista en milloinkaan ennen ole nähnyt. En tiedä talvesta oikeastaan yhtään mitään, sillä eihän kaupungin talvi ole muuta kuin narrinpeliä. Sillä mitä muuta kuin narrinpeliä on sellainen, että ensi tuimemman tuiskun ja pyry-ilman sattuessa vedätetään satojentuhansien kustannuksella lumi niin tyystin pois kaduilta, että suojan sattuessa pari päivää myöhemmin sama lumi on vedettävä kaduille takaisin maksamalla uudet, ihkaisen uudet sadattuhannet ilosta käsiään hykerteleville ajomiehille. Kaupungin talven vaiheet ja kauneus riippuvat tarkoin poliisisääntöjen määräyksistä — siis jonkunverran rajallista, jotta en sanoisi rajoitettua kauneutta. Olisi somaa nähdä jouduttuaan jo tuollepuolen kolmenkymmenen ikävuotensa ensi kerran poliisin mielestä ja vallasta, vaikkapa nyt suorastaan konstaappelin mielivallasta riippumatonta kauneutta.

Useat kaupunkilaisystävät järjestävät syöntinsä, juontinsa, vieläpä rakkauselämänsäkin poliisisäädösten mukaan. Heistä tuntuu elämä hyvin miellyttävältä, ja ennen kaikkea turvalliselta.

2.

SYYSTÄHDET.

Syyskuun 24 pnä ….

Ja minä kun luulin kadottaneeni kaikki ystävät asettuessani tänne kauaksi sydänmaalle! Tai oikeastaan toivoin sitä; olin niin perinjuurin väsynyt seurusteluun, tuohon rauhattomaan, pahaksi tottumukseksi tulleeseen tapaan, joka rajalliselta ihmiseltä vaatii rajatonta sukkeluutta ja säkenöivää neronilotulitusta joka sekunti, muuttaen älykkäimmän, herttaisimmankin olennon lopulta iankaikkisesti itseään ja toisia toistavaksi koneeksi, jonka oppii jonkun ajan kuluttua "kannesta kanteen" ulkoa. Seurustelun pitäisi olla lepoa, ihanaa lievitystä yksinäisyyden, työn kovien ponnistelujen perästä, sydäntä ja aivoja avartavaa suurta sopusointua, joka jättää "päämme" rauhaan, meidän silti tarvitsematta suinkaan typeriä olla, tai siltä edes näyttää. Mutta aivot eivät saa levätä, puhumattakaan hermoista ja elimistöstä, jotka suorastaan surmataan ylen syömisellä ja juomisella. Niin järjettömäksi on seura-elämä varsinkin pääkaupungissamme, muita en tässä maassa tunnekaan, lopulta kehittynyt, että kaksi ystävää ei voi ajatella sanankaan vaihtoa, ellei kummankin kädessä välkähtele lasi kuin mikäkin jalo ase, terävä tikari, joka monasti sekoittaa kantajansa siihen määrin, että nämä aamu-yöstä eivät voi mitenkään toinen toistansa enää tuntea. Jotkut "järkevät" kansalaiset kertovat kehittyneensä jo niin pitkälle, että lasittomina tuntevat olevansa avuttomampia kuin jos äkkiä olisivat joutuneet ilki-alastomina suureen ihmisjoukkoon häärimään. No niin, taistelkoot minun puolestani siellä rauhassa pikareineen, tikareita heissä ei kuitenkaan olisi miestä käyttämään, vaikka siihen paikkaan kunniattomina kaatuisivat.

Puhuin alussa ystävistä, jotka luulin tyystin menettäneeni, mutta ihmeekseni olenkin huomannut, että suurin osa on seurannut minua tänne. Tai täällä ne vasta jälleen olen tavannut, nuo oikeat tosi-ystävät, lapsuuden, nuoruuden unien totiset, äänettömät toverit, jotka minulle kuitenkin niin rajattoman paljon puhuvat, ovat aina puhuneetkin. Ja ilta illalta niitä vain uusia ilmestyy; minä mainitsen niitä nimeltä, en ainoatakaan ole vuosien kuluessa unohtanut, eivätkä ne minua, siltä minusta tuntuu. Ja mitä pimeämmiksi ja äänettömämmiksi illat tulevat, sitä ystävällisemmiksi ja kirkkaammiksi niiden silmien säteet vain käyvät, sillä miljoonia vuosisatoja ne jo sijoillaan ovat säkenöineet, ja miljoonia, ja taas miljoonia vuosmyriaadeja ne sammumiseni jälkeen tulevat yhä vain siintämään iäisten avaruuksien kuolon autiossa yössä. Ja eläviä ystäviä ne ovat, paljon elävämpiä kuin mikään lasia kallistava veli siellä kaupungin vilinässä. Eläviä, sillä kuka meistä pystyisi edes kuvittelemaankaan, miten suunnattomat määrät kuohuvaa, myllertävää elämää yksi ainoa tuollainen palava piste säteisiinsä kätkee. Tungettelevia ne ystävät eivät tosin ole, lähimpään saisin neljäkymmentä miljoonaa ajast'aikaa pikajunalla ajaa huristaa, mutta läheisiä ne sittenkin ovat, läheisempiä minulle kuin kukaan tämän pallon asujista. Eivätkä ne minulta kysele, eivät tietojani tavoittele, itse vain väsymättä haastavat, milloin heitä kuunnella tahdon, ja siihen erakolla kyllä on aikaa. Aikaa pitkistä ajoista, sillä kaupungin kivimuurien taa ne tavallisesti peittyvät, ellei sumu ole niitä peittämässä, mikä merenrantakaupungissa ei monasti suinkaan jää tapahtumatta.

Ja mitä nuo ystävät pitkinä, pimeinä, äänettöminä syysiltoina erakolle puhuvat? Kummaa satua ne kertovat, tosisatua, kaikkia satuja kauniimpaa totta, joka kirkastaa pimeimmänkin illan päivänpaistavaksi, korven kolkoimmankin kohinan suvituulen helläksi hyminäksi muuttaa. Ne kertovat, että minunkin erakkomajani on tähdelle rakennettu, pienelle, sinisenä siintävälle taivaan kiiluvaiselle, joka kuuluu suureen aurinkokuntaan, ja se taas vuorostaan vielä suurempaan, yhä vain aste asteelta suurempaan, että kaikki kuuluu yhteen, ja yksi kaikkeen, kaikkeuteen, jolla ei ole mitään rajaa, eikä mitään mittapuuta. Lukemattomia vihannoivia saaria vain äärettömän eetterivaltameren helmassa. Täällä tunnen niin selvästi olevani kauniin, sinervän tähden asukas, ja kaikki tähdet kun kerran taivaalla loistavat, niin olen minäkin taivaassa, olen avaruuksien, maailmankaikkeuden vapaa, onnellinen kansalainen; miksi, miksi on tätä ajallista ja samalla iankaikkista asumusta murheen laaksoksi opetettu sanomaan, ja siitä todella murheen laakso tehtykin? Eivätkö ihmiset viihdy taivaassa, koskapa heidän kerran on täytynyt tästä taivaasta itselleen helvetti rakentaa, itselleen ja kaikille muille?

Vastako yksinäisyydessä ja äänettömyydessä ihminen uskaltaa tuntea taivaassa asuvansa?

3.

VARISEVAT LEHDET.

Lokakuun 15 pnä ….

Niin, taivasta on yksin-olo, ja autuutta ääretön, ainainen äänettömyys. Lehdet varisevat, lehdet varisevat…

Punaisina ne putoavat, keltaisina ilmassa karkelevat. Ne täyttävät tieni, ja peittävät polkuni, mutta kukaan ei saa niitä pois siitä laasta. Halki avaruuksien ne leijailevat kuin pienet, puuntavat tähdet, kirkkaat, kipenöivät kulta-auringot, ja taivaat kaartuvat korkeina, läpikuultavina kuin olisivat ne kristallista rakennetut, eikä näy pilvenhattaraakaan ilmanrantojen kummallista kirkkautta sumentamassa.

Minä yhä vain etsin suurempaa yksinäisyyttä, täydellisempää hiljaisuutta. Työnnän venheeni vesille, melon hitaasti pitkin peilityventä järven pintaa. Kuinka kaunis tämä maailma sittenkin on, kaunis, hyvä ja hiljainen. Pyhä, tahtoisin suoraan sanoa. Miten korkeiksi rantojen kalliot ja vuorenharjanteet ovat kasvaneet, kun niiden lehtimetsät nyt punakeltaisissa lieskoissaan palavat! Kesän vellova vehmaus on niin täyteläistä, liian runsasta ja raskasta, se melkein pusertaa, ahdistaa, kutistaa kokoon. Mutta tämä miltei aineeton kuulaus ja kirkkaus kohottaa kaiken korkeammaksi, nostaa, kasvattaa, keventää ja henkevöittää. — Jonkun matkan päässä puuntaa pienellä rantatöyräällä rakennus, jonka asukkaat ovat hiljan paenneet tätä kauneutta pois kaukaiseen, rumaan kaupunkiin. Melon melkein haikealla mielellä tuota yksinäistä hyljättyä huvilaa kohti.

Kuivuneet lehdet kahisevat jaloissani kiertäessäni sen autiota pihamaata. Niitä on kaikkialla, rantatörmä on niitä täynnä, tiet, polut puutarhassa ja rakennuksen ympärillä. Tyhjällä kuistilla ne kahajavat, talon katonkin ne ovat peittäneet kuin pahin talvinen pyry-ilma, kartanolla ne ihan nietoksina nousevat, kinoksina kohoavat. Ei ole ihmiskäsi pitkään aikaan mihinkään koskenut; suunnaton rauha, ikuinen lepo on kaikkialle laskeutunut. Syksyn lyhyt päivä on jo mennyt mailleen, tuulen viimeinen henkäys häilyttää vielä herkästi kuihtunutta kaislikkoa, mutta kuolee kohta, soinnahtaa pois, ikäänkuin ei koskaan olisi elossa ollutkaan. Ja sitten tuntuu hiljaisuus ihan aavemaiselta. Ei se painosta, ei ilahduta, ei itketä, mutta iki-autiuden siiven suhinan tuntee vain sielussaan soivan. Niin perinpohjin äänetöntä, niin äärettömän autiota! Kaikki ikkunat ovat peitetyt valkealla sanomalehtipaperilla, mutta ei tunnu sittenkään siltä kuin kuollut siellä lepäisi, hautaholvit kylmää, kosteata kolkkouttaan huokuisivat. Suurempi valtias, mahtavampi majesteetti siellä asuu. Tyhjyys sieltä peitettyjen ikkunain läpi tuijottaa, autius siellä asuu, äänettömyys siellä öisin pitkän pöydän päässä istuu, kuun kummasti kajastaessa ohuitten peitepapereitten puhki sisään. Tyhjyys, autius, äänettömyys, kolme kummaa sisarusta, kolme kolkkoa kumppania, jotka joskus kumminkin voivat niin kovin rakkaiksi ja läheisiksi käydä.

Kuuluu kuin äänetön, aivan äänetön huokaus soisi jossakin, kuiva lehti lehahtaa jo melkein alastomasta koivusta lentoon, häilyy hetken ilmassa, ja putoo sitten pimenevään maahan. Lähden kulkemaan metsäpolkua myöten kotia.

Polun varrella on avara, laaja viljavainio, jota kellervät kuhilaat nyt kauttaaltaan peittävät. Sen takana näen pimenevässä illassa kotini kohoavan. Vaimoni käy juuri pihamaan poikki aittaa kohti. Siunaan hänen askeleitaan, jotka tähän saakka ovat vain tanssiaisesta toiseen kulkeneet, mutta nyt niin kevyesti kahisevissa, kellastuneissa lehdissä karkeloivat. Ja siinä halki hämärän tuijottaessani tunnen, että olen tähän pieneen maantilkkuun, karuun kamaraan jo kuin kiinni kasvanut, tänne ovat juureni juurtuneet, joita niin auttamattoman irrallisina jo pidin. Ei tunnu tukalalta enää mikään, päinvastoin iloisena, toivorikkaana katson tulevaisuuteen, vaikka tuhkanharmaa hämäryys hiipii yli seudun, ja kotini peittyy syysillan synkkään, lohduttomalta näyttävään pilkkopimeyteen.

4.

ENSI LUMI.

Lokakuun 23 pnä ….

Varhain se tänä vuonna tulikin; tuskin kahta kuukautta sitä täällä tarvitsi varrota. Aamusella maa makasi vielä ihan mustana ja kolkkona, mutta hämärissä avaruudet alkoivat äkkiä heijastella outoa valkeutta, ja ihmeellinen odotus täytti ihmisen rinnan. Sitten rupesi ilmassa liihoittelemaan suuria, raskaita hiutaleita, pehmeitä kuin pehmein pumpuli, valkeita kuin valkein vaahti meren raivoisena vyörytellessä vesivuoriaan rantakallioita vasten. Mutta mikään ei täällä raivonnut, ei riehunut, kaikki kävi päinvastoin entistäänkin hiljaisemmaksi ja äänettömämmäksi. Liipoitteli ilmassa vain kuin eksyneitä suuria valkoisia lintuja, jotka eivät jaksaneet enää lentää, vaan uupuneina, siivet levällään vaipuivat maahan, jääden siihen paikoiltaan hievahtamatta makaamaan. Hiipi koko luontoon kuin ääretön väsymys, suunnaton raukeus; teki mieli melkein heittäytyä siihen yhä vain lisääntyvään lumeen, painaa päänsä puhtaaseen nietokseen, ja antaa hiuteiden tippumistansa tippua ylleen, kietoutua kinosten valkeihin, viileisiin kääriliinoihin, ja nukahtaa pois vuosituhansien pituiseen uneen, loppumattomaan, iankaikkiseen lepoon, mistä minkään tuomion torvet eivät turtunutta enää kutsuisi tilinteolle elämästä, jota hän ei ollut keneltäkään pyytänyt, eikä näin ollen ollut siitä muille kuin itselleen tilinvelvollinen. Mutta hiutaleet vain putoamistaan putosivat, ikäänkuin mitään elämää ei tällä maapallolla milloinkaan olisi ollutkaan, tai olisi sen viimeinenkin säkene jo vuosisatoja sitten sammunut, soinnahtanut pois avaruuksien ainaiseen yöhön…

* * * * *

Hetken tunnelmaa, muuttuvaa mieli-alaa, väistyvää väsymystä.

Täysi kuu on juuri kohonnut pimeän metsän takaa, jonka puiden varjot vallankuin uhkaavina hiipivät lähemmä taloa. Lähestykööt, tulkoot, tuttaviksi kait vain taipuvat. Itse en tahdo välimatkan synnyttämää salaperäisyyttä särkeä, mutta jos luonto luokseni pyrkii, niin en rajoja rakenna, telkiä tee; saa korpi kasvaa kartanolleni, koivut kuistini eteen kohota, hongat tien vaikka huoneeseeni hakea. Tulkoon kansoineen, käyköön karjoineen, en käske, en kiellä… Sammutan suuren kattolampun, vedän verhot tuvan ikkunain edestä, kuun outo kuulto valuu kummana kultavirtana sisään. Näin salaperäisenä en ole maailmaa milloinkaan ennen nähnyt. Kaikki on himmeätä, mutta hohtaa kuitenkin. Pienten alastomien lehtipuiden, ja voimakkaan, korkean kotipetäjän varjot kiemurtelevat niin ihmeellisinä pihamaan hangella. Ulkohuoneet, aitat, halkovajat, ometat kutovat omituisen varjokujan, joka yhdistää ne salamyhkäisesti toinen toiseensa, odottaa melkein pienen, harmaan kotitontun punaisen hiippalakin vilkahtavan jonkun nurkan takaa, tuskin tuota näkyä ainakaan suuresti ihmettelemään kävisi. Lieneehän vielä nykypäivinäkin elossa jokin vanhoista, hyvistä valloista, tokko tänne sydänmaalle saakka ikävä, järkeilevä järki niitä kaikkia on surmaamaan ulottunut; sitä en ainakaan tahdo todeksi myöntää, en voi, enkä saakaan niin uskoa.

Ei ole äänettömyys koskaan ennen ollut niin täydellinen kuin nyt, istun kuin kivettyneenä siinä ikkunassa tuijottaen ulos valkeille lakeuksille. Avarat niitut ja vainiot ovat ikäänkuin entisestään vain avartuneet, kasvaneet kauaksi näköpiirin tuollekin puolen, ja kuu seuloo ihmeellistä utuaan, himmeätä hopeaansa niille. Ja kaukana silmänkantamattomien lakeuksien takana näen toisia lakeuksia, toisia sydänmaita nukkuvine tölleineen ja taloineen, korpineen ja kankaineen, ja kaiken yli kuu kutoo vain salaperäisiä satuverhojaan, ja minä yksin vain valvon avarassa, autiossa, kuun hopeoimassa maailmassa, ja yksinäisyys ja äänettömyys ovat ainoina kumppaneinani. Ja ne kaksi vain kanssani tämän täysin ymmärtävät, täysin tajuavat ja tykkänään tietävät, kuinka rajatonta kaikki rajallinenkin rajattomassa rajattomuudessaan on.

Rajallisen rajattomuus, siinä ainoa lohtumme, ainoa pelastuksemme, ainoa autuutemme, ja senkin me vain täysin tunnemme tällaisena yksinäisenä, äänettömänä yönä, jolloin täysikuu paistaa yli äsken sataneen lumen kaukana korpien povessa, jotka äärellisinä, mutta samalla äärettöminä uinuvat lähenevän talven kylmän, kiiluvan tähtitaivaan alla.

5.

MAISEMA.

Lokakuun 24 pnä ….

Aamulla havahtuessani oli huone tulvillaan päivänpaistetta. Pukeuduin nopeasti, ja riensin ikkunaan. Koko luonto siinti ihan huikaisevan valkoisena, auringon iloiset, vallattomat säteet aivan hypähtelivät paikasta toiseen, valon ja kimaltelevien värien rajaton riemu näytti vallanneen koko maailman, joka edellisenä aamuna vielä niin syysmustana ja kolkkona odotti tulevan, talvisen kauneutensa ensimmäistä juhlahetkeä. Ja nyt se hetki oli vihdoinkin koittanut! Kinokset olivat ihan silmissä kasvaneet, aamu-yöstä oli nähtävästi tupruttanut lisää lunta, mutta sarastaessa taivas oli seestynyt, ja pienoinen pakkanen paukutteli hyisiä kintaitaan hyvillä mielin puidenoksissa ja rakennuksen nurkissa. Kolkutti kuin sisään pyrkiäkseen, mutta tuvan suuren takan petäjäinen, räiskyvä pystyvalkea pelotti sen pian pakosalle. Pikku hupakko, kunhan siitä vain vähänkin vartut ja vanhenet, niin tuskin kovinkaan koivuinen kuumuus saa sinut loitommalla pysymään. Sinä voit vuorokaudessa, parissa päästä jo voimistasi tietoiseksi, ja silloin sinusta vasta hirmuvaltias paisuukin; purot, virrat, joet, järvet, laajat merenlahdet ja ulapatkin sinä jääkahleinesi kammitsoit, etkä ota kevätauringonkaan voimakkaammissa käsissä enää hevin lannistuaksesi; sellaiseksi porhoksi sinä pian pöyhistyt. Silloin en sinusta näin paljon pidä, mutta nyt olet soma vielä kuin pieni, pörhöinen kissanpoika, ja ihan ilokseen sinun kanssasi kisailee ja leikkiä lyö.

Mutta miten on maisema ympärilläni muuttunut, varsinkin korkea, metsäinen vuori talon takana. Kaunishan se kesälläkin oli, suuri syksyisessä väririkkaudessaan ja loistossaan, mutta nyt se on käynyt suorastaan salaperäiseksi, satujen kimaltavaksi kartanoksi, tarulinnaksi, peikkojen palatsiksi, joka päivällä jalokivisenä kimmeltää, ja hämärissä niin outona häämöittää. Kaikki jyrkät ja kirkuvat viivat ovat kadonneet, pehmeänä, sopusointuisena se nyt siinä nousee kuin olisi se luotu vain kevyitten, aavemaisen ilmavien anturain astuttavaksi. Kummaksi, salamyhkäiseksi on puiden ja pensaiden siimes käynyt, ja polut niin ihmeellisinä siinä sinervässä hämyssä luikertelevat, ikäänkuin olisi omituinen, oikullinen mielikuvitus ne siihen piirtänyt ja haahmoillut, ja kerrassa suurenmoinen on vuoren ala-osa, sen paljas, karu, rosoinen rinta, jolle sen kukkuloilta ja korkeimmalta laelta ouruava vesi on nyt paksuiksi jääpuikoiksi jäähmettynyt. Päivän säteet kun tuohon kovaan timanttipintaan taittuvat, niin välkkyy ja kimaltaa se sateenkaaren kaikissa värivivahduksissa, siinnollaan silmän ihan sokeaksi huikaisten. Koskaan ei kesä tällaiseen kauneuteen voi kasvaa; suuri taikuri on talvi, ja suuri taituri, taideniekka, joka vertaistaan turhaan saa tämän taivaan kannen alta etsiä.

Terve tuloa, talvi, sinä suuri sadunkertoja, suuri satujen sepittäjä! Satujen utua seulo maailmaan, ja kiedo satuverhoihisi suuri luonto ja pienet, pienoiset ihmisen lapset!

6.

JÄRVI JÄÄTYY.

Lokakuun 28 pnä ….

Ei vielä viikkoakaan siitä kun satoi ensi lumen ja nyt on järvi aivan kauttaaltaan jäässä. En muista talven kertaakaan tällaista kiirettä pitäneen; täytynee ihan uskotella itselleen, että tämä on tapahtunut minun vuokseni, pikemmin saadakseni sen, jota niin olen tavoitellut ja tulevaksi toivotellut.

Aamusta aikaisin on kuulunut iloisia ääniä alhaalta lahdelta; lähitienoon pienet rääsypekot, kömpelöt köntykset, siellä ovat puisilla luistimen tapaisillaan jo päivän koitosta saakka liukuilleet ja leikkineet. Ihme, että niinkin iloisia ääniä voi raikua noista litteistä rinnoista, kumma, kuinka nuo muutoin niin lasittuneet ja tylsät köyhäinlasten silmät nyt voivat kimmeltää ja välkähdellä. Talven suuri satu ei voi heitäkään olla valtaamatta; vaistomaisesti se sen ainakin tekee, miten alhaisella porraspuulla nuo olennot järjellisten olioiden joukossa muutoin lienevätkin.

Mutta miksi mietiskelemään näitä vähemmän miellyttäviä ongelmia varojen ja ihmishengen viljelyksen puutteen vaikutuksista ja tuloksista ihmisaineksessa, kun on tälläkin kertaa paljon ilahuttavampaa aprikoimisen aihetta.

Joku päivä sitten sanoin talvea taideniekaksi, ja oikeassa olin, mutta kummastella nyt taas täytyy, mikä käytännönkin nero tuossa taiturissa piilee. En tiedä ainakaan minä toista ja moista rakentajaa: rakennusmestaria, arkkitehtiä, insinööriä, kasvattajaa, rakentajaa siis juuri sanan täydessä merkityksessä. Eilen ei voinut soutaa enää kirkolle, josta posti ja elintarpeet ovat joka päivä noudettavat, rannat olivat näet jo siksi vahvassa jäässä, että ei saattanut olla puhettakaan ulapalle pääsystä. Senvuoksi oli koko järvi kierrettävä jalan, ja kesti tätä taivallusta runsaan tunnin; nyt viillätän viidessä minutissa luistimilla tuon matkan. Nerokkaampaa sillanrakennustapaa tuskin enää voisi ajatellakaan. Monista muista yhdyssiteistä ja oikoteistä puhumattakaan, joista kesä ei mitään tiedä. Vajottavat, upottavat lettosuot tämä mestari kuivaa, lyhyemmiksi korpitaipaleet taittaa, avatessaan ne lylyllä liuoteltaviksi.

Ja suuri kasvattaja se on, talvi; minä ainakin sitä kaikesta saan tässä suhteessa kiittää. Silmäillessäni tätä ennen kirjoittamiani liuskoja, olen niissä näkevinäni aste asteelta kehittyvän kertomuksen ihmishengestä, joka oli ihan irrallinen. Irrallisen kaupunkilaiselämän kaikilta juuriltaan irroittaman sielun sekavaa olotilaa tuo elämä oli, ja oli se jo pienimpiin alku-osiinsa hajoamaisillaan, mutta löysi sitten yhdennellätoista hetkellä pelastuksensa sydänmaan luonnon ja sydänmaan talven suuresta sylistä. Aste asteelta se alkoi tunkea juuriaan tähän pieneen maankamaraan, ja tämän pienen maankamaran kautta suureen, rajattomaan luontoon, ja luonnosta maailmankaikkeuteen ja avaruuksien aurinkokuntiin. Ja tuntiessaan jälleen johonkin juurtuvansa, se alkoi elää ja kasvaa ja hedelmöityä, josta tahdon ja tarmon voima kehittyi, ja työkyky ja työn ilo moninkertaisiksi monistuivat. Sellaisen kertomuksen noilta riveiltä luin, vai näinkö sen rivien takaa nousevan, en tiedä; mutta sen tiedän, että talvea, suurta rakentajaa, suurta kasvattajaa minun kaikesta on kiittäminen.

Illalla, kun tähdet olivat jo syttyneet, sidoin minäkin teräkset jalkoihini, ja lähdin koettelemaan jään kantavuutta. Ja se kantoi, kantoi kaikkialla, siksi kova oli pakkanen jo ollut. — Kummallisen mieli-alan muutoin tuollainen ensimmäinen luistinretki pimeässä illassa herättää. Sitä pysyttelee tavallisesti aina ulapalla, missä on avarin liikkuma-ala, ja unohtaa siten kokonaan rannat, joita muutoinkin olisi vaikea pimeyden ja verrattain suuren välimatkan vuoksi eroittaa. Ympärillään, minne katseensa vain kääntääkin, näkee pelkkää mustaa, kolkkoa jäätä, johon taivaan palavat tähdet yksin himmeästi kuvastuvat. Lakkaa luistelemasta, ja kun tuo ainoa rasahteleva ääni, minkä teräs kovaa sitkeätä jäätä leikatessaan synnyttää, on vaiennut, käy kaikki ympärillä ihan kuoleman hiljaiseksi. Ainoana heikkona elonmerkkinä ovat vain halki kylmien avaruuksien verkkaan putoilevat lumihiuteet, jotka äänettömästi häilyvät hetken ilmassa, ja laskeutuvat sitten mustalle, kuolleelle jäälle. Haihtuvan ilmakehän viimeisten vesihöyryjätteitten hyytyneitä hiutaleita, jotka kuolleen kiertotähtemme käärinliinoihinsa kietovat, mietin mielessäni. Ja kuva kasvaa ja jatkuu yhä. Aurinko on jo ammoin sitten sammunut, ja itse kuolleena vetää se nyt kuolleita kiertolaisiaan perässään halki äärettömien, mitattomien avaruuksien. Millaista kohtaloa kohti? mahdotonta tietää, mahdotonta edes aavistaakaan. Mutta kuollutta vain kaikki on, kuolleempaa kuin muinoin meidän vielä eläessämme oli kuun autiolla alppipinnalla, sillä aurinko valaisi ja lämmitti sitä kuitenkin hiukan toisinaan, sulattaen jonkunverran sen vuorenhuippujen ikuista jäätä. Mutta tämä jää ei sula koskaan millimetriäkään, ei vähene eikä kasva vuosmyriaadien kuluessa, jolloin kuollut aurinkokuntamme äänettömästi liitää halki ikuisen pimeyden ikuisia, loputtomia äärettömyyksiä kohti, palavien tähtien, avaruuksien auringoiden kuvastuessa vain himmeästi tähän mustaan, kuolleeseen, autioon jäähän. Minua puistattaa, alan hitaasti liukua kotirantaa kohti.

Luistimia jalasta irroittaessani nousee kuun sirppi metsänrannan takaa. Terve tuloa, äänetön viestintuoja, valon ikuinen sanansaattaja! Sinun kapea, terävä valoviirusi kertoo, että vielä ei ole aurinko sammunut, vaikka se kasvonsa on kätkenytkin, sillä olkoonpa yö vaikka kuukausien pituinen, niin se kerran päiväksi kuitenkin valkenee, niin kauan kuin sinun sirppisi himmeästikin edes sen suurta, ihanaa valoa heijastelee.

Ja kevyemmällä mielellä nousen ylös rantatörmää kotia kohti. Huomenna sarastaa kumminkin uusi päivä, olkoonpa se sitten kuinka lyhyt ja talvinen tahansa.

7.

KIMALTAVAT HANGET.

Marraskuun 25 pnä ….

Välkehtii valkoisena hangen pinta, petäjät nuokkuu lumipeitteen alla, syänpäivän kylmä kuulto taivahalla, timanttivöissä vuoren jäinen rinta.

Väräjää metsä virttä salaisinta. Sinervät varjot peittää tummemmalla hehkulla hanget. Väleen vaipuvalla päivällä silmässään kuin palavinta

paahdetta. Syntyy aamuruskon myötä hämärä; kaikki hehkuu lyhven hetken. Kultaiset tähdet kuuluttavat yötä. Kuun sirppi uhkaavana yllä kiiltää, alottaa oudon, yöllisen jo retken. Ytimiin saakka vilun teräs viiltää.

Riimileikittelyä! — Silmäilin yhtenä päivänä Danten "Uuden elämän" sonetteja, joiden jäykästi, akateemisen määräperäisesti riimitettyihin juhlallisiin säejaksoihin mestari oli valanut etelän veren nopeata, lyhytaikaista onnen hehkua ja unten paloa. Eikö voisi vangita sen vastakohtaa, pohjan pitkän, kolkon talven tuntua samanlaisiin säkeihin? Nähtävästi. Sain sanotuksi, mitä mielin; ei jäänyt pois, ei tullut liikaa mitään. — Riimileikittelyä niin, mutta se herätti eräitä ajatuksia; jatkan nyt siis ajatusleikkiä.

Talvemme olennaisimpana ominaisuutena on totuttu pitämään sen muka tavatonta pituutta, yksitoikkoisuutta, elotonta jäykkyyttä. Mutta asiaa lähemmin katsoen tuskin mikään on sen epätodempaa. Pitkä se kyllä tavallaan on, mutta se ei suinkaan niin vaarallista liene, kunhan se ei vain pitkästytä. Yksitoikkoinen pitkästyttää, ja senvuoksi esim. kesä on hetkittäin minua tavattomasti tympäissyt, sillä se juuri suunnattomassa täyteläisyydessään ja muuttumattomassa yltäkylläisyydessään on talvea paljon yksitoikkoisempi. Talvessa ei ole mitään yksitoikkoista eikä jäykkää, siinä on tilaa suurimmille vastakohdille, nopeimmille ylimenoille, hetkellisimmille tunnuille ja mieli-aloille. Mikä ääretön valon ja värien ilo voi täyttää, kyllästää selkeän, kylmän, aurinkoisen sydänpäivän talvella. Mutta miten lyhyt se on. Lyhyt ja nopea kuin onnen lyhyin hehku, unten omituisin, oudoin palo, mikä silmänräpäyksessä muuksi voi muuttua.

Kaikki hehkuu, kaikki palaa siitä hetkestä saakka kuin aamuruskon ensimmäiset hennot lähteensuonet alkavat hopeisina solista, leveten, avartuen päivän voimakkaaksi, virtavaksi kultakymiksi, ja laskien vihdoin illan äärettömyyksiin asti häipyvään purppura- ja violetti-valtamereen.

Välkkyvänä hopeapurona aamun valo todellakin virtaa läpi maailman. Siroittelee milloin palavia timantteja kuuraisten puiden korallivalkeuteen, milloin muuttaa taas valkean korallin syvän punaisena puuntaviksi koralliriutoiksi ja -metsiksi. Valaisee huurteiset petäjät, jotka nukkuvat pehmeän, uuvuttavan lumipeittonsa alla, heittäen hangelle syviä, tummansinerviä varjoja, joiden välissä tuhannet jalokivet siintävät ja säteilevät, ja sitä henkevyyttä, läpikuultoisuutta, mikä talvisen päivän ilmassa värisee! Kaikki on käynyt melkein aineettomaksi, pelkäksi puhtaaksi hengeksi, mikä terästää, norjentaa ihmistä, tulistuttaa hänen verensä notkeaan, lämpimään tanssiin, jolloin aivot toimivat moninverroin entistään herkemmin, nopeammin, täsmällisemmin. Ja tarmokkaammin, sillä tahdon voimaa ja joustavuutta se suuresti kasvattaa ja lisää.

Ja olkoon kesäinen päivänlasku ja sitä seuraava häilyvä hämy miten kaunis ja riutuva tahansa, niin vertoja ei se voi vetää talviselle hämärälle, jonka ihmeelliset, salaperäiset värisoinnut vapisevat kautta koko luonnon, ja hukkuvat, haihtuvat pois pimeneviin avaruuksiin, tummuvaan yöhön. Ja avaruuksien helmaan, öiseen pilkkopimeyteen puhkeevat taivaan suuret tähdet, yön ikuiset auringot aina palamaan.

8.

TÄHTI-YÖ.

Marraskuun 27 pnä ….

Kylmin yö mitä tähän saakka on ollut, vaikka entistä kylmemmältä on tämä talvi yleensäkin tuntunut ja yhä se sitäpaitsi näyttää vain kylmenemistään kylmenevän. Ja miten aikainen se olikaan. Ensi lumi pysyi, pakkanen pani maan routaan sen läpi, ja vahvensi järven jään, joka ei sekään mistään "varmoista" ennustuksista ja merkeistä huolimatta ottanut enää sulaakseen. Vanhat, viisaat ukot ja eukot lupasivat "vissisti" mennä soutamalla vielä joulukirkkoonkin, mutta soutamatta kait jää, elleivät lumessa soutane! Kerran, pari tosin vihmoi hiukan vettä, ja silloin venyivät nuo viisaat suut tietäväiseen hymyyn virkkoen, "että sitähän sitä tässä luvattiin, ja veneellä sitä vielä mennään tänä vuonna joulukirkkoon kuin mennäänkin". Mutta yöllä pakkanen alkoi ihan kiukustuneena paukkua nurkissa, jyski aamunkoittoon asti mustalla jäällä kuin olisi sadat tykit siellä tavan takaa jylähtäneet, ja kylmät, autiot rannat kumahtelivat ja kaikuivat kolkosti kuultavan tähtitaivaan alla. Ja "vanhat, viisaat suut" vaikenivat visusti, ja vaiti ne ovat yhä vieläkin, kunnes kevätaurinko ne jälleen sulattaa kanssaihmisiä sättimään ja ihmettelemään jumalan suuria töitä ja väkeviä ihmeitä täällä kaukana salokylässä. —

Lämpömittari yhä vain alenemistaan alenee. Tähdet kipenöivät ihan kuin tulta taivailta syytäen, kuu paistaa heleästi keskellä vahvuuden kirkastettua lakea, ja jään järeä tykistö jyskää kuin kunnialaukauksia ampuen ulapan ulvoessa ja vonkuessa ympärillä. Juhlajylinää tosiaankin — pienen, hennon, juuri syttyneen ihmiselämän kunniaksi, jonka ensi äännähdykset yhä tunkeutuvat tuolta alaalta tänne yläkertaan, ensi äännähdykset ja valitukset, jotka riemu ääninä sittenkin korvissani kaikuvat. Äsken juuri pakkasen korkeimmilleen kohotessa syntyi pienoinen poikani täällä kaukana sydänmaalla öisen tähtitaivaan kirkkaasti kimaltaessa, kuun hopeavalon hangilla virratessa, ja jäätykkien alhaalla järven lakealla ulapalla jylistessä.

Olin läsnä koko ajan, vaikka en milloinkaan ennen olisi voinut edes kuvitellakaan siihen kykeneväni. Läsnä ensimmäisistä, äänettömistä poltteista aina siihen hetkeen saakka, jolloin uuden syttyvän elämän riemuitseva voitollinen huudahdus kohosi halki kylmien avaruuksien yön ikuisia tähtiä kohti, ikäänkuin tahtoen tuhansille muille elollisille maailmoille kuuluuttaa, että täälläkin oli elämää, syntyvää, kasvavaa, kehittyvää, kuolevaa, jälleen ja aina yhä uudelleen syntyvää, joka ikuista, palavaa piirikarkeloa tanssien toistui, tuli takaisin, syttyi ja sammui, iäti vain syttyi kaikkea sammumista ylpeästi uhmaten, ja itse kuolemankin lannistaen, voitokkaasti sen maan tasalle lyöden. Nyt alan ymmärtää, miksi kreikkalaiset pitivät synnytyspoltteita pyhinä.

Samoin myös ymmärrän nyt vasta oikein sen pyhyyden, mikä joulu-yönä kylmissä, tähtikirkkaissa avaruuksissa värisee. Mikä sydämet suurentaa, mielet avartaa, johtaa järjen ja tunteen ikuiseen sopusointuun. Mutta sitä ennen on täytynyt olla eksyksissä, rikki revittynä, juurettomana, irrallisena, on täytynyt paljon kestää, paljon kärsiä, paljon kamppailla, josta kamppailusta vasta suuri kokoontuminen, kokonaisuus, suuri sopusointu, suuri rauha on syntynyt. Ympärilläni yö on niin suunnattoman syvä, äärettömän äänetön, hiljainen ja pyhä. On kuin olisi vapahtaja minullekin syntynyt, omista sisäisistä tuskista ja kärsimyksistä kasvanut, joka nyt kapaloituna seimessään lepää. Siunaten ja sovittaen, siunaten paljon, mutta enemmän sentään sovittaen; sovittaen kaikki, mikä sovitusta kaipaa, hyvitystä halajaa. Ja sitä juuri kaikki enin kaipaa, enin tarvitsee, hartaimmin halajaa, sillä kuka ei koskaan mitään rikkoneensa tuntisi. Rikkoneensa kaikkivaltiasta, pyhää elämää vastaan. Ja elämä on vain elämällä sovitettavissa, entinen uudella, mennyt tulevalla, kuollut syntyvällä, kasvavalla, jälleen alkavalla, pyhällä myöntämisellä, kuten muuan viisas suu kerran on sanonut…

Tähdet ikäänkuin lempeämmin tuikkivat nyt taivaalla, kerääntyvät suureksi, siunaavaksi sädekehäksi seimen ylle, johon vastasyntynyt, alkava elämä kapaloihinsa käärittynä hentona ja vavahtelevana juuri on laskettu.

9.

SYDÄNTALVI.

Joulukuun 24 pnä ….

Joulukuusen viimeisetkin pienet vahakynttilät ovat jo loppuun palaneet, ja hiillos tummennut takassa, jossa neljänkymmenen pakkasasteen vuoksi pystyvalkea on melkein vuorokauden umpeensa loimottanut ja räiskynyt. Koko talo nukkuu joulu-yön rauhallista, valoisaa unta, sillä kukin on ainakin tänään koettanut kanssa-ihmisilleen iloa tuottaa, ja onnistunutkin siinä, ja senvuoksi lepo senjälkeen onkin tavallistaan syvempi ja lempeämpi. Ihminen on aina tarkoin sellainen, miksi hän oman sisäisen elämänsä ajaksi tai vaikkapa iäksikin on tahtonut ja voinut virittää. Siksi on uni nyt kunkin sisäisen, rauhallisen virityksen hiljaista, itsetiedotonta käyntiä sekä tyyntä vireistä purkautumista.

Eikä tuo hyvä, rauhallinen viritys vaikuta ainoastaan ihmisiin, eläviin, tunteviin, iloitseviin ja murehtivaisiin olentoihin, vaan ulkonaisesti elottomiin, niin sanottuihin kuolleisiinkin kappaleihin, vaikka pohjaltaan, syvimmältään ei mikään itse asiassa näytä kuollutta olevankaan. Olin esim. ennen pitänyt kertomusta kolmeatoista lyövästä kellosta pelkkänä vanhana taruna, mutta nyt olen havainnut todeksi senkin. Syksyllä oli palvelijani ehkä liian raskaan työtaakan vuoksi usein hermostunut ja huonolla tuulella. Niihin aikoihin en saanut ilta-yöstä oikein unta, ja tulin monasti laskeneeksi keittiössä olevan kellon öisiä lyöntejä. Sydänyöllä se kerran ihmeekseni löi selvästi kolmetoista kertaa. Epäilin ensin korviani, mutta tein sitten useasti saman havainnon. Ja kun toisetkin tulivat heiltä asiaa kysymättäni samaa kertomaan, niin olisihan ollut mieletöntä enää sen todenperäisyyttä epäillä. Mutta nyt vallitsi sopusointu ja rauha talossa, ja kirkkaasti ja selvästi löi keittiönkin kello äsken sydänyön kaksitoista lyöntiänsä.

Pakkanen oli niin suunnattoman kova, alun viidettäkymmentä astetta, että ilma oli kuin kummaa raskasta usmaa, sakeata, mutta kuitenkin läpikuultavaa auteretta täynnä. Ja sen takaa kuumotti täysikuu omituisena heleänä punervana pallona, jonka säteet hiipivät viluisina sisään tuvan ikkunan kautta, jonka ääressä istuin katsellen ulos tulipalopakkasyöhön. "Jumalan rauhaa, ystävä", kuulin erään kevyen säderihman itselleni kuin kuiskaavan. "Samaa sinullekin, naapuri!" vastasin yhtä äänettömästi. "Etkö tahtoisi lähteä kanssani pienelle joulu-yöretkelle suureen luontoon? siellä vietetään sydäntalven juhlaa sielläkin", jatkoi vapiseva sädeseitti vaikenevaa puhettaan. "Minulla ei ole kyllin paksuja turkkeja voidakseni lähteä tuollaisen sydänjuuria jäätävän pakkasen syliin", vastustelin. "Älä ole milläsikään; olen saanut tänä yönä senverran lämpöä lainaksi auringolta, etäiseltä isännältämme, että voit huoletta heittäytyä helmaani ja seurata paleltumatta mukanani, minne mentäneekin", kuulin säteen hennosti säkenöivän. "Kernaasti siinä tapauksessa. Mutta jaksatko sinä, vieno, hauras verkko kantaa minua, raskasta olentoa?" kysyin.

"Luulet kait minua heikommaksi kuin olenkaan. Muista, että kuljen esim. tuon suunnattoman matkan kuusta maahan vajaassa puolessatoista sekunnissa, jolla aikaa sinä tuskin ennätät käydä lattiasi yli. Älä siis epäile, lähde vain mukaan! Voihan ruumiisi sitäpaitsi jäädä kotia, henkesi näkee ilman sitä paljon paremmin, mitä minulla on sinulle nyt näytettävänä".

Ja niin sitä sitten lähdettiin. Olin tuossa tuokiossa ikkunan ulkopuolella, hennot säderihmat kutoutuivat kevyeksi, kimaltavaksi seitiksi ympärilleni, kohosivat korkealle, yhä vain korkeammalle, ja niin alkoi välkkyvä lento läpi kylmän, kipenöivän tähti-yön. Koko luonto oli kuin juhlaan pukeutunut. Korkea kotipetäjä oli kietoutunut kiiluvaan jalokiviviittaan, ja pienet, paljaat lehtipuut seisoivat siinä siintävän valkeissa silkkivaipoissaan. Maat ja metsät kimaltelivat kuin kauneimmissa timanttikoruissa, ja joka kuusi kohosi joulupuuna jääpuikkojen kirkkaina kynttilöinä niiden oksilla ja latvoissa palaessa ja tuikkiessa. Ometan ohi kiitäessämme sattui sädevaunujeni valo heittämään himmeän kajastuksen parven pieneen akkunapahaiseen, jonka kautta näin selvästi sisään sen lämpimiin, tuoksuviin heinäkasoihin. Mutta mikä kumma kimallus sieltä nyt siintikään silmään? Valovaljakkoni pysähtyi samassa, ja katseeni alkoi eroittaa yksityiskohtaisemmin, mitä siellä sisällä tapahtui. Heinät helkkyivät hopeakorsina lattialla, ennen niin tomuiset orret kulkivat kultaisina kurkihirsinä nyt tuolla timanttiluolaksi muuttuneella navetanparvella, jota sadat pienet, säkenöivät kuukivilamput valaisivat. Ja niiden valossa leikki heinien hopeakorsilla pieniä punahiippaisia tonttu-ukkoja ja -poikia, ja aivan heidän keskellään näin oman pienoisen poikani hymyilevänä ja iloisena istuvan ja leikkivän niin innokkaasti kuin olisi hän ikänsä juuri siinä seurassa ollut. "Mitä kummaa, ovatko haltiat varastaneet pienokaisen kehdosta äidin nukkuessa?" ajattelin kauhuissani. "Ole huoletta", säihkyivät säteet, "poikasi kyllä lepää kaikessa rauhassa kehdossaan, jos äiti sattuisi havahtumaan. Mutta miekkoinen on talonhaltiain lemmikki ja suojatti, ja nyt joulu-yönä he ovat saaneet hänet tänne ylisille hetkeksi luokseen leikkiä lyömään. Harvoille lapsille sellaista onnea on suotu."

Jo kohosimme keveästi jäässä kimaltavan vuoreni jyrkkiä jalokivirinteitä yhä korkeammalle ja korkeammalle, yli hyisten huippujen lensimme ja painuimme syvemmälle vain korpien pimenevään poveen. Metsäpolut allamme aivankuin elivät. Tuolla hyppi ja harppasi pieniä, lumivalkoisia jänöjä, ruskeita, tuuheahäntäisiä repoja livahteli paasien ja pensaiden kätköstä, ja siellä täällä juosta jolkutteli harmaa hukkakin silmät päässä kuin pienet, kirkkaat sähkölamput kiiluen. Ei niistä nyt kukaan saalista tavoittanut, riistanajoon ryhtynyt; syvä, loistava, äänettömän valtava pakkasyö oli vain kaikki jaloin juoksevaiset otukset liikkeelle ajanut. Metsien kumma kansa! Sellaista jäsenien ja liikkeitten sulavuutta, viivojen pehmeätä, kaunista kaareilua ei muualla elämässä voinut tavata. Mutta ei niidenkään näkeminen matkamme varsinainen määrä ollut, syvemmälle salon siimekseen vain tiemme tunkeutui. Suuren jättiläiskoivun huurteisille, korallivalkeille oksille vasta pysähdyimme.

Pyhä, muinainen uhripuu!

Ainainen humina käy sen oksilla ja latvassa, vaikka yö on tyyni ja äänettömän syvä. Kuin sadat tuulikanteleet sen hienoilla, jäisillä jäsenillä helisee ja soittaa, ja kummallinen kohina kiertää sen lumivalkeata, vankkaa runkoa. Ajast'ajat, aikakaudet, suvut, sukupolvet, sukukunnat laulavat sen lehvissä lauluaan, maan mustimpiin uumeniin, huimaaviin kuiluihin sen rautaiset juuret jatkuvat ja tunkeutuvat, kuin väkevän vantein se koko maapalloa vyöttää, jonka varsinaisena napana, pyhänä, pystynä pylväänä se pyhässä yössä kohoaa. Sadat kohisevat, kristalliset lähteensuonet kulkevat syvällä kätkössä sen juurien lomitse, maan kätketyimmät, kirkkaimmat vedet sen hienoissa soluissa virtaavat, maapallon kaikki aineet ja ainesosat ovat sen ravintona ja rakentajina, ja siksi siinä kaikki solisee, ja senvuoksi se on kaikki kaikessa ja kaikki. Ei ole mitään sen ulkopuolella, yläpuolella; magneettina se kaiken vetää luokseen, imee kaukana, korkealla purjehtivat pilvet ja hennot, autereiset pilvenhattaratkin valkeaan vereensä, juo merien vihreämmän veden, ja etäisen auringon huikaisevimmat, siintävimmät säteet ainaiseen janoonsa, kokoo ja taas hajottaa kaiken kaikkiin tuuliin ja ilmansuuntiin. Suurimmat ja pienimmät virrat siihen virtaavat, ja vaahdoten ne taas syöksyvät siitä pois joka taholle, elämän ainainen, vivahteleva, vaihtelevainen kudos kulkee sen yllä ja ympärillä, ja yksi ainoa öinen hetki sen oksilla on elämän iäinen, täyteläinen, täysi hetki, jonka jälkeen ei elossa enää mitään outoa eikä vierasta kohtaa. Joka hermosäikeelläsi kuulet ja tajuat sen sanattoman laulun, saat aarteita, kalleuksia, joita et enää ikänä voi kadottaa, vajoat, uppoat itse elämään, antaudut elämän kiivaimman, palavimman valtimon kuljetettavaksi, eikä retkelläsi ole enää loppua oleva. Et näe alkua missään enää, et päätöstä eroita, lennät kipinänä elämän polttavan uhritulen ainaisessa piirikarkelossa, joka palavana seppeleenä ainaisia, iankaikkisia avaruuksia iästä ikään kiertää…

Olet elänyt elämäsi pyhimmän, kirkkaimman, korkeimman joulu-yön, syntymäjuhlan, jonka jälkeen et mitään kuolemaa ole milloinkaan enää tunteva etkä tajuava.

10.

KEVÄÄN KAJASTUS.

Maaliskuun 7 pnä ….

Talven valta on taittunut. Kuin iloisena viserryksenä väistyy päivä toisen, entistään yhä vain kirkkaamman tieltä, hukkuu kuin hankien huikaisevaan kimallukseen, haihtuu raikkaitten, keväisten tuulien vapauttavaan, väkevään huminaan, joka kuin valtavana, voitokkaana virtenä laulaen lentää yli talven unesta valveutuvan maan ja jääkahleitaan luovan laajan, levottoman meren.

Jokainen päivä on kuin havahtuvan elämän uusi, hohtava synnyinhetki. Ilmat ovat täynnä aavistelevaa odotusta, joka kuin tuhansina sulotuoksuina tunkeutuu olemukseen juovuttaen, päihdyttäen, hullauttaen aistit, täyttäen sielun kuin siintävän silkin salaperäisellä suhinalla, tummien, välkkyvien jalokivien raskaalla, huumaavalla loistolla, sydänyön satakielien suurella soitolla.

Nämä alkavan kevään ensimmäiset, kuultavat päivät kuin kruunaavat talven iäisen kauneuden. Tuhatsärmäiset timantit leimuavat, syytävät tultaan kaikkialla. On kuin sokeat saisivat takaisin näkönsä, kuurojen korvat aukenisivat, mykät rupeisivat puhumaan, ja itse valjut vainajatkin nousisivat viluisista, jäisistä hautaholveistaan.

Liian köyhiä ovat sanat kuvaamaan tätä uudestisyntymisen suurta, riemuitsevaa luomisen juhlaa, liian köyhiä ja kuluneita. Viskaan pois kynän, paiskaan paperit syrjään, jätän ne päivän käsiin kellastumaan. Pivollinen kahisevia, kuihtuvia syyslehtiä, kajastuksia elämän suuren, polttavan, ainaisen auringon korkeasta, kiiluvasta kullasta. Kuvan kuva, pisaran pisara. Täyteläisyyden tyhjyys, autiuden avuttomuus, alakuloinen huokaus aavistelevassa, ainaisessa odotuksessa, kaukaisessa kaipuussa, rajallisen rajattomuudessa, jolla ei mitään alkua ole.

Yhtä vähän kuin loppuakaan.