AURINGOSTA OLET SINÄ TULLUT JA AURINGOKSI PITÄÄ SINUN JÄLLEEN TULEMAN

Auringosta olet sinä tullut, pyhästä, polttavasta piiriloimusta, jonka alku on siellä, kunne sen viimeisetkin rajat raukeavat.

Aurinko, miljoonat, määrättömät auringot, ovat yhtä. Niissä on elämän alku, samoinkuin sen viimeisinkin palava päätepiste. Ulkopuolella sen on kuolema, kolkko ja iäinen, sen piirissä elämän hyvä, lempeä, laupias rajattomuus.

Aurinko on sinun alkusi, Jumalassa ovat sinun syntysi pyhät, iäiset juuret. Aurinko on Jumala, ja Jumala on aurinko, nimistä vähät, kunhan niitä vain nöyrinä, kasvot maahan luotuina kumarrat.

Sillä suurta, iäistä, pyhää on nöyränä lähestyttävä, — tuhon ja kadotuksen lapsi olet, jos korskana ja uhmaten kuolemattomia valtoja liki käyt.

Sillä ne kostavat, eivät kyllä kosta siten kuin meidän aivomme ovat oppineet ajattelemaan, mutta ne kostavat sokaisemalla meidät, niiden ikuista, pyhää paistetta meidän pienet, ajalliset silmämme eivät kestä, ne pimenevät, meidän ajatuksemme sekoovat, hullautuvat, ja elämään mahdottomina, tylyinä, kelvottomina me kuljemme omiin tyhjiin toimiimme.

Mitä me olemme, jos olemme irti elämästä, Jumalasta? Me olemme kuin tuuli, joka tyhjään puhaltaa, kuin lehti, joka autioon avaruuteen lennähtää.

Irti ovat meidän kaikki juuremme, emmekä enää elävinä, vaan jo elossa kuolleina, elävältä kuolleina kuljemme omia, elämälle vieraita ratojamme.

Elämän iäinen tarkoitus on elämä, Jumala: iäinen hyvyys, iäinen kasvaminen, aina kehittyminen yhä korkeampaan ja parempaan, joka elämän tarkoitusta palvelee, elämän, elävän Jumalan suurta suunnitelmaa toteuttaa, vie ylöspäin, kohottaa meitä.

Näin me olemme auringosta tulleita, auringon hiljaisina, nöyrinä lapsina on meidän elettävä, ja aurinkoon on meidän aina aikamme täällä vaellettuamme jälleen palattava.

Sillä auringot syttyvät, auringot sammuvat, ja sammuttuaan jälleen uuteen aurinkoon, uuteen elämään, Jumalaan yhtyvät, jota lakia ilman ei elämää olisi, ei syttyisi mikään, ei kukkisi, kasvaisi ja kehittyisi, ei hedelmää kukintansa jälkeen koskaan kantaisi.

Niin paistaa aurinko väärille kuin vanhurskaillekin, mutta iäinen ilo on vanhurskaan sen suurissa, suloisissa säteissä jäykkiä jäseniään paahdattaa.

Hyvyyttä, lempeyttä, viisautta auringon säteet vanhurskaan olemukseen ohjaavat, mutta väärä sen säteitten iäistä kultaa sadattelee.

Mutta iäisempää on siunata kuin sadatella, sillä siunaus tuo aina siunausta myötänsä. Ja vaikka sinä olisit kyynelin kylvänyt, vaikka väärät sinua syyttä olisivat soimanneet ja sadatelleet, niin kulje rataasi aina sittenkin kuin aurinko, siten lopulta raskaimmat ja synkimmät pilvet tieltäsi sentäänkin hajoavat.

Sillä hyvän valta on aina suurempi kuin pahan, ja hyvänä, alati hyvänä, vaikkakin sanomattomasti, äänettömästi kärsien, sinä lopultakin olet voittava, olet elämän säteilevän, päivänpaisteisen kruunun saava, ja hiljainen, hyvä hymy huulillasi nukut myrskyistä herätäksesi äänettömässä, valkeassa maailmassa, missä kyynelet pyyhitään pois, missä tuskia ei ole, ja missä elämä korkeampana, korkeammalle kehittyneenä kukkii kuin täällä.

Auringon lapsi, älä paaduta sydäntäsi, siliä korskana ei kohti korkeutta kuljeta, ei vihan ja pimeyden lapsena ylhäisille, päivänpaisteisille rinteille kohota. Ei, vaan käydään aina vain alemma pimeyttä kohti, missä paha asuu, missä pahaa kaikille tahdotaan, ja jokaiselle tehdään, kenelle vain tehdä voidaan.

Auringon lapsi, sinun tiesi ei kulje alas, ei alas alhaisuuteen ja ilkeyteen; sinun tiesi nousee, yhä vain nousee, kunnes osaltasi olet sen täydellisyyden saavuttanut, mikä saavutettavissasi on. Ja niin kuljet auringon, pyhän Jumalan polkuja keskellä pimeyden ja kuoleman yötä, josta aina yhä uudet auringot, elämän uudet, pyhät hiljaiset puistot kautta kylmän ja kolkon tyhjyyden silmääsi kangastavat.

Sillä kaikki ovat yhtä, kaiken kautta kulkee sama pyhä, iäinen voima, minkä meidän himmeät silmämme, rajoitettu ajatuksemme vain aavistavat. Mutta se silmä, jonka usko on kirkastanut, ja se ajatus, jolle nöyrä, omien pienten, vähäpätöisten rajojensa tunteminen on voimia antanut, se näkee, tuntee kaiken.

Näkee kuoleman keskellä elämän, joka pyrkii kasvamaan, ja joka hetki tekeekin sen, näkee ainaiset auringot maailmoineen, jotka juuri ovat tämän pyhän, aina kasvavan elämän asunnoita, koteja lapsien, jotka auringosta ovat tulleet, ja joiden aina ja iankaikkisesti pitää auringoksi, elämän hehkuvaksi, kasvavaksi ja iäti kehittyväksi polttopisteeksi jälleen tuleman.