ISÄ.

Joka kevät anivarhain he aina saapuivat Kallionkupeelleen, isä, äiti ja pienoinen poika. Heidän Kallionkupeensa kohosi jyrkästi koivikkorantaisen aavan järven helmasta, kasvoi vallan vuoreksi, ja vuoren laella ihan oli heidän korkea kotinsa, jonka punainen katto ja vihreät nurkat paistoivat kauaksi yli valoisien ulappain. Ulappa oli näet etelään, ja siten pääsi aurinko koko kesän esteettömästi nousustaan aina laskuun saakka heille paahtamaan, sillä itään ja vielä länteenkin riitti pelkkiä iloisia ilmoja, joihin nousi lehtipuita vain senverran, että vipajavaa, hilpeätä huminaa kesti kaiken päivää lempeitten tuulien liehtoessa. Mutta pohjaa päin seisoi vankkana vartiona ikihongikko, jonka lävitse viluiset viimat eivät milloinkaan uskaltaneet, niin että kylmimmällä tuulella, jolloin muut nurkuen vetäytyivät suojiinsa, heillä vallitsi melkein kaikkein lämpöisin ja tyvenin sää. Silloin pienoinen leikki aina avopäin ja avojaloin nurmikolla, jonka kirjavan kukkameren kiltti aurinko sai yhä vain valoisampana ja loistavampana siintämään ja läikkymään.

Mutta lumien sulaessa ennenkuin yksikään kukka Kallionkupeella oli ehtinyt vielä iloisen silmänsä avata, kuohuivat ja hyppelivät hilpeät kevätpurot pitkin vuorenrinnettä alas järveen, joka juuri taisteli viimeistä voitollista taistoaan pakenevan talven valtaa vastaan. Ranta-äyräillä kohisi kuin heräävän elämän väkevä laulu ikään; jäät kaikkosivat kauemmaksi ulapoille, uimahuoneen ympärillä keinuivat vallattomat pikku vaahtopäät jo ihan vapaina ja niiden kuohuun yhtyivät alas kalliota kierivät kevään ouruvedet muodostaen lopuksi kuin pienen kihelmöivän kosken ryöpyn. Vallankuin vaistomaisesti pienokainen kuuli näiden äänien kutsun aina rumaan harmaaseen kaupunkiin saakka, vaikka talven valta näytti yhä vielä niin varmalta ja järkähtämättömältä ylt'ympärillä. Mistä johtui tämä vaisto? Kysy muuttolinnuilta, jotka kaukaa auringonmailta kevääksi tänne aina kerkiävät. Eikä poikanen tämän koommin antanut vanhemmilleen enää pahaakaan rauhaa, ennenkuin nämä olivat koonneet kaikki kesää varten tarvittavat tavarat, sulkeneet tiukasti kaupunki-asunnon ovet ja istahtaneet ikävään, ahtaaseen rautatievaunuun, joka hitaasti kuljetti heitä läpi lumisten, surullisten seutujen. Mutta jo seuraavana päivänä pienokainen ilosta huudahdellen rakensi pyöriviä rataslaitoksiaan ja jauhavia myllyjään pauhaaviin puroihin, ja hänen suuret rauhalliset silmänsä kuulsivat tummina ja vakavina kuin petäjikkö, jonka varjossa hänen keväisten leikkiensä paikka oli. Isä mukautui tuossa tuokiossa aina tähän olosuhteiden vaihdokseen, sillä hän viihtyi yleensä kaikkialla, missä hänen työnsä sujui hyvin, ja missäpä se sitten paremmin olisikaan sujunut kuin tuolla kauniilla, väljällä, korkealla Kallionkupeella, missä näihin saakka ei ainoakaan epäsointu ollut vielä sorahtanut.

Mutta toisin oli äitirukan laita. Joka päivä hän sanomalehdestä luki, mitä teattereissa ja oopperoissa milloinkin esitettiin, mitkä maailmankuuluisuudet näin huvikauden lopussakin vielä vierailivat missäkin taidelaitoksessa, ja aivankuin kiusaksi kaikki suurimmat siellä näihin aikoihin nyt vierailivatkin, jolloin hänen pienoisen poikansa hyödyttömät rattaat yötä päivää jauhoivat tyhjää Kallionkupeen vallattomien kevätpurojen niitä pyörittäessä. Ikäänkuin noiden suurien kuuluisuuksien hyörintä ja pyörintä ei loppujen lopuksi olisi ollut aivan yhtä tyhjää, ellei monasti tyhjempääkin kaikessa kiillekultaisessa koreudessaan ja tekemällä tehdyssä valhekuoressaan. Mutta tämä oli nyt kerta kaikkiaan äidin mielioikku, josta hän ei mihinkään päässyt, yhtävähän kuin hän sillä mitään pahaa kenellekään tarkoitti. Ei, päinvastoin. Hyvähän äiti oli, hyvänkin hyvä, mutta hän nyt oli vain tottunut saamaan elämältä kaiken, mitä milloinkin tavoitteli, — niin aulis oli elämä hänelle ollut, — ja sellaisissa oloissa käy aina hiukan hemmoitelluksi, jolloin pienimmätkin näennäiset vastoinkäymiset ärsyttävät liiaksi mieltä, joka ei ennestään ole tottunut kenenkään muun tahtoon taipumaan.

Kaikessa tässä ei näkynyt vielä mitään ulkonaista pahaa ennettä tulevaisista väijyvistä vaaroista, mutta ehkä piili siinä sensijaan sitäkin enemmän sisällisen, ellei nyt juuri vieraantumisen, niin ainakin vastakkaisia polkuja polkemaan pyrkivän tahdon itsetiedoton siemen. Ja itsetiedoton kasvaa niin kovin pian itsestään tietoiseksi, alkaa hiljaa kapinoida, uhkailla, uhitella, uhmata. Leimahtaa ensimmäisen ristiriidan sanoiksi, sulaa sovintoon, leimahtaa ilmiliekkeihin uudelleen, ärtyy, käy hillittömämmäksi, milloin suurentelee, milloin tekee asiat ja suhteet liian ahtaiksi, kunnes vihdoin kiihtyy silmittömäksi vihaksi ja kalvavaksi katkeruudeksi, — niin heikkoja, niin perin raukkoja me ihmisen lapset yhä vieläkin olemme.

Näin kiihtyi äidinkin valittelu kevät keväältä yhä kiihkeämmäksi, kasvoi vähitellen kärsimättömyydeksi, josta katkeroitumiseen ei enää ole kovinkaan pitkä matka. Ja kun katkeroitumisen ilme kerran on kasvoihin koteutunut, niin silloin ei enää todellinen loppu ole liiaksi kaukana. Se ilme se pimentää jumalan kirkkaan auringon, sammuttaa suuret, kultaiset tähdet taivaankannelta, ja sekoittaa ihanina riutuviin iltaruskoihin veren kaamean, sydänyön synkän värin. Silloin ei nauru enää kevyenä, virvoittavana hopeakellona huoneissa helise, eivät hellät, huolehtivat sanat toisen sielun yksinäistä hätää ja avutonta orpoutta lievennä, silloin vain haudanhiljaisuus ja kylmyys autioissa suojissa ja kolkoissa kammioissa henkii.

Miksi äiti sitten ensi kärsimättömyytensä isään kohdisti? Siksi, että eihän hän pienokaiselle mitään saattanut sanoa, tämä kun tuollaisesta mitään ymmärtämättä olisi vain herttaisesti ja avonaisesti hänelle hymyillyt. Ja jollekinhan ihmisen nyt aina sentään täytyy saada mielensä purkaa, ja ellei todellisia, raskaita syitä ole olemassa, niin mielikuvitus, tuo taivaan ihana, mutta vaarallinen lahja, kehittelee ja muovailee pienet syyt suuriksi, kevyet raskaiksi, helpot lamaaviksi, jos vain on aikaa antaa mielikuvilleen vallan, ja aikaahan juuri sydänmaalla kaikista enin on. Ja kun nyt äiti ei ollut tähän saakka tottunut kenenkään muun tahtoon taipumaan, ei hän saattanut käsittää, miksi isä niin auliisti asettui pienokaisen mielijohteiden mukaan juoksemaan, sivuuttaen siten kokonaan hänen tahtonsa. Tietysti isäkin tahtoi päästä pois kaupungista, halasi hiljaisuutta ja rauhaa, ja sitenhän hänen menettelynsä oli pelkkää itsekkäisyyttä, jota olemme oppineet pahana pitämään, vallankin kun emme satu omaa itsekkäisyyttämme huomaamaan, jonka nyt ihminen aina viimeksi huomaakin. Eikä hänen silti paha tarvitse olla, ei suinkaan, kaukana siitä; korkeintaan hän on vain hiukan ajattelematon, ja kukapa meistä ei sitä sitten loppujen lopuksi olisi? Älkäämme asettuko toistemme tuomareiksi, sillä meissä itsessämme ehkä kumminkin on aina enin tuomittavaa. Kukapa sen niin tarkasti tietää!

No niin, kun kivi kerran on joutunut vierimään jyrkännettä alas, niin harvoin se pysähtyy, ennenkuin on ennättänyt alas rotkoon. Näin kävi äidinkin. Hyvään vauhtiin kerran päästyään hän ei voinut syöksyssään enää seisattua, vaan oli hänen luonnon järkähtämättömien lakien mukaan suoritettava se loppuun saakka, tuottipa se sitten onnea tai onnettomuutta. Hänen kärsimättömyytensä alkoi muuttua hiljaiseksi katkeroitumiseksi, mikä ilmeni niiden syytösten muodossa, joita hän rupesi isälle lausumaan. Enin hän valitti sitä, että oli vähitellen, vuosien kuluessa menettänyt kokonaan itsenäisyytensä, joutunut vain toisen tahdon leikkikaluksi, toisen mielivaltaisuuden pelkäksi välikappaleeksi. Tätä mies ei voinut milloinkaan todeksi myöntää, hän päinvastoin väitti vaimolleen todellisen itsenäisyyden antaneensa; hänhän tämän tuhansien muiden joukosta oli itselleen valinnut, omaan pyhään, pieneen piiriinsä eroittanut, hennoimpien, kaukaisimpien untensa korkeaksi tähdeksi tehnyt, häntä kumartanut, palvellut, hänelle tunteittensa suurimman suitsutuksen tuonut. Eikö se riittänyt, eikö se toista todistanut? Tietystikään ei; tietysti mies oli hänet kaikista muista eroittanut, voidakseen siten häntä vain paremmin vallita, tietysti yksinomaan tähän ainoaan piiriin sulkenut, jotta hän ei enää olisi voinut kenenkään muun kanssa ajatuksiaan vaihtaa, eikä siten enää milloinkaan saada silmiään auki tilansa viheliäisyyttä näkemään. Ja tässä mies muka olikin onnistunut. Ei hän, täten heikoksi heikennetty nainen, uskaltanut enää yhtään omaa ajatusta ajatella; toisen voima jo etäältä, tarvitsematta edes sanaakaan sanoa, lannisti hänet maahan, sammutti hänen joka ajatuksensa ja sanansa; mies vallankuin kaukaa vakoili ja vaani hänen sieluaan ja kaikkia sen liikkeitä, ja kaikki tämä herätti tuossa mielessä vain katkeruutta, pakahduttavaa vihaa. Eikä hän kauan sitäpaitsi näitä kiduttavia kahleita enää jaksanut kantaa.

Tottahan tietysti on, että ihminen, liitettyään kohtalonsa jonkun toisen kohtaloon, aina joutuu tavalla tai toisella kohtalotoveristaan riippuvaiseksi. Ypö-yksin hän ei enää voi joka askeltaan itse määrätä, ei olla oma herransa, mutta niinhän on tuon toisenkin laita. Molemmat he tavallaan menettävät itsenäisyytensä, mutta eivät huomaa sitä niin kauan kuin kulkevat samojen tähtien alla; vasta sitten, kun heidän poloiset tiensä rupeavat eri tahoille polveilemaan, heidän silmänsä aukenevat ja he huomaavat olevansa vankeja. Tai vieläkin onnettomammin, toinen vain luulee kahleita kantavansa ja katsoo tuohon toiseen rukkaan kuin pyöveliinsä.

Näin yritti isä sävyisästi ajatuksiaan asiasta selvitellä. Kertoi hänkin vaimonsa vuoksi suuresti yksinäityneensä, monta kelpo toveriaan jättäneensä, äiti kun vuosikausia sitten oli ollut miltei mustasukkainen miehensä ystävistäkin, mutta ei isä silti osaansa valittaa huolinut, olihan hän saanut kodin sen sijaan, ja oli se näihin saakka monin kerroin korvannut kaiken muun menetetyn. Ja oikeastaanhan äiti siis itse kauan sitten oli heidän kohtalonsa purren näille ulapoille ohjannut, monessa suhteessa oli myöhäistä enää takaisin kääntyä, ja jos kääntyikin, niin saattoi haaksirikosta olla melkein varma. Mutta mieluummin sanoi äiti ennen vaikka senkin kärsivänsä, kuin näitä yksinäisiä aavoja aina ajelehtivansa; hän tahtoi vaihtelevia vesiä, uusia rantoja, ja uusia ulapoita, täällä yhä vain näki samat aallot ja saman iankaikkisen taivaankannen rajatonten, rannatonten vetten yllä kaareutuvan.

Eivätkö he jo olleet eroon kypsiä? Eivät vielä, sillä ero on vaikeampaa ja raskaampaa kuin ehkä luullaankaan, se voi olla kuolemaakin raskaampi, sen leikkauksen tuskat ovat hirvittävämmät kuin leikkausveitsen viillokset arassa, vavahtelevassa, avoimessa lihassa, ja senvuoksi poloiset ihmiset koettavat siirtää sitä tuonnemmaksi, aina vain tuonnemmaksi. Niin tapahtui nytkin. Nuo kaksi ihmistä vieraantuivat kyllä toisilleen jonkun verran, alkoivat laiminlyödä kotiaan, etsivät kukin oman seurapiirinsä, isä varsinkin, joka saattoi viipyä vuorokausiakin poissa, mutta aika ajoin he kuitenkin taas rupesivat toisiaan etsimään. Mutta tällaisen elämän onttous hivutti sittenkin heidän hermostoaan, kulutti sitä, rappeutti sen, ja mitä rakkauselämästä vielä oli jäljellä, kävi sekin kiihkeäksi, saitaloiseksi toinen toisensa kiusaamiseksi ja kiduttamiseksi. Lopuksi oli vaikea sanoa, kumpi heistä oli syyllisempi, ehkä kummatkin, ehkä ei kumpikaan.

Mutta miehen rakkaus ei ollut sittenkään sammunut, yhtä vähän kuin se koskaan voi sammuakaan, jos se kerrankin on ollut suuri, rakastavaa itseään suurempi, suurempi kaikkea muuta jumalan kirkkaan auringon alla. Ja senvuoksi isä eräänä päivänä, kun äiti viimeinkin tuli ilmoittamaan, että hän nyt lopultakin aikoi iäksi lähteä, kuunteli häntä kuin olisi omaa kuolemansanomaansa kuunnellut.

— Mitä nyt olen tehnyt? hän kysyi koneellisesti.

— Et tietysti nyt entistä enempää, mutta täytyyhän lopun kerran kuitenkin tulla, ja parempi tietysti ennen kuin toinen tai toinen todellakin ennättää jotakin entisen lisäksi tehdä.

— Etkö nytkään ole saanut olla itsenäinen? Rakastan yhä vieläkin sinua, sinä tiedät sen, ja tulen aina rakastamaan, ja senvuoksi olen koettanut antaa sinun seurata kaikkia yksilöllisiä vaistojasi, itsenäisyyspyrkimyksiäsi.

— Uskon kyllä, että minua rakastat, mutta sehän se tekee itsenäisyyteni juuri ihan mahdottomaksi. Rakkautesi on käynyt yhä kiihkeämmäksi, se ihan minut tukahduttaa, sinä ehkä tietämättäsi minut ihan masennat maahan sillä, sinä vallankuin henkisesti jo kaukaa vaanit ja vartioit minua, sanattomasti epäilet, solvaat, muserrat. Ja senvuoksi, jos tahdon elää, minun täytyy lähteä. Ja minä tahdon elää.

— Entä poikamme?

— Hän on vielä niin pieni, parhaiten hän toistaiseksi äitiä tarvitsee; siinä suhteessa tuo muutoin niin typerä lakikin asettuu ihmistä auttamaan.

Ihmistä auttamaan! Eroa pojasta isä ei ollut milloinkaan tottunut mahdollisena ajattelemaankaan. Pojassa hän oli nähnyt sen auringon, joka paistaisi hänelle, vaikka avaruuden kaikki muut auringot sammuisivat, vaikka tähdet tyhjiksi palaneina tippuisivat kuin turhat karstat alas taivailta, vaikka hän itse milloin tahansa kesken kaatuisi, — silloinhan poika vain entistä kirkkaampana ryhtyisi hänen uniaan, hänen työtään, hänen tahtoaan jatkamaan. Nyt hänellä ei ollut enää poikaakaan, ei aurinkoa, ei tähtikukkivia avaruuksia, nyt oli kaikki turhuus, pimeys ja autio tyhjyys. Ihmistä auttamaan! soi kuin kolkkona viimana hänen muutoin kuuroissa korvissaan. Ihmistä auttamaan! kauas, kauas pois täältä!

Ja isä läksi. Mutta eivät tuntuneet ihmiset apua missään tarvitsevan. Jonkun aikaa he vain äitiä säälivät, jonka kauniit nuoruudenunelmat, ihanan kotielämän tuo kova, kylmä, tyrannimainen mies oli niin säälimättömästi särkenyt; mutta äiti kyllä piti huolen itsestään, ja niin ihmiset unohtivat mielellään tuon ilkeän miehenkin pian.

Ja kaikkien unohtamana hän sitten eli, tuskin hänen pienoinen poikansakaan monasti kuuli isänsä nimeä mainittavan. Pimeää hänelle oli kaikki, pimeää kaikkialla, sillä koti oli ollut hänen ainoa valkeutensa, hänen ainoa aurinkonsa, uskonsa ja autuutensa, ja kun se häneltä riistettiin, ei hänelle mitään jäänyt jäljelle.

Autiota ja ilotonta oli kaikki, ja tuskin satujen sininen lintukaan edes hänen haudallaan unhoa ja sovitusta lauloi, sillä kaikki olivat hänet jo sitä ennen unhoittaneet, ja hän kaiken ja kaikki.

14.1.1916.