LUSIFER

Lusifer, valontuoja ja koin korkea tähti, miksi ihmiset Sinua paholaiseksi sanovat? Aamulla aina, vähän ennen sarastusta, kun kaikki muut tähdet ovat jo valkenevien avaruuksien äärettömiin aaltoihin rauenneet, sinä vielä luot puoleemme ylimaailmallisen silmäsi puhtaat, valkoiset, surumieliset säteet, jotka paistavat kuin aateluuden merkki karuissa taistoissa ja kärsimyksissä kirkastuneiden ihmisten otsalla. Sinäkö olisit tuo tuhman ylpeytensä vuoksi taivaista alas syösty enkeli, joka kerran itsekin kahlehdittuna tulisit onnetonta ihmissukua loimottavissa lieskoissa kiduttamaan? Mahdotonta. Toisen tarun tahtoisin Sinusta kertoa; sinun säteittesi koskemattoman pyhä siinto itse on sen kerran minulle kuiskannut.

Aikojen aamuhämärissä, jolloin nyt kullan-keltaisena kuumottava aurinkomme vielä heitti huikaisevan valkoiset, hehkuvat säteensä jääkylmiin avaruuksiin.

jolloin sen kiertävien lasten kipinöivä lauma juuri oli sen säkenöivästä äidinsylistä irtautunut, ja alottanut iäisten ratainsa palavan piirikarkelon alkulähteensä ympäri,

jolloin luomisen ensimmäinen raivomyrsky ei ollut ehtinyt tyvenenä seijastelevaksi sydänpäiväksi seestyä,

silloin asuit Sinä vielä ikuisen Isän etäisissä taivaissa, joiden esikartanoita myriaadit aurinkosaatot ovat, ja joiden kaukaisimpina kurkihirsinä sinervät tähtisumut siintävät.

Halki suunnattoman pimeyden syöksyvät jättiläismaailmat Ikihengen valta-istuinta valaisivat, iäisyyden äärestä ääreen seppelenä kiertävä Linnunrata hänen kiireellään sädekehänä siinti, ja rajattomat avaruudet lukemattomine aurinkoineen ja määrättömine maailmoineen hänen kunniansa korkeata laulua lauloivat.

Ja enkeleiden laumat hänen töittensä ikuisen viisauden edessä kasvonsa maahan kumarsivat.

Mutta hengelleen voimaa noutaakseen he yhä käänsivät katseensa niiden salamoivien, suunnattomien pallojen puoleen, jotka myrskyn lailla jylisten lensivät ratojaan avaruuksien kylmässä, äänettömässä yössä.

Silloin silmäsi sattuivat kerran tuohon pieneen, juuri syttyneeseen valkeaan aurinkoon, joka karkeloivien lastensa ympäröimänä kiiti kuin ilosta säihkyen kohti tuntemattomia maaleja kaikkeuden himmeässä helmassa — niin nuori, niin luomisen riemusta juopunut se vielä oli.

Mutta elämän ihana kukka ei ollut vielä millään noista pienoisista palloista kastekimaltavaa, suurta umpuaan avannut.

Hehkuvina kuin tulenlieskat ne kaikki yhä parveilivat emonsa ympärillä paitsi yksi, jota ei erottanut auringosta kuin kaksi vielä sitäkin pienempää palloa. Tuo pienoinen maailma, jonka retkeä yksi ainoa lapsonen alati uskollisesti seurasi, oli ennättänyt avaruuksien jäätävässä pakkasessa jo kovaksi, kiinteäksi tähdeksi jähmettyä.

Lempeänä, safiirin sinisenä se yksin loisti noiden muiden väkevien liekkien lomassa, se näet eli vain auringolta lainaamallaan valolla, jota sen tiheä, suojaava ilmakehä ympäri avaruutta heijasteli. Ilman tuota äidiltään saamaansa lainaa se olisi ihan mustana ja kolkkona kulkenut kylmässä yössä, ja ollut siten suorastaan tuon muutoin niin loistavan ja ylvään perhekunnan häpeäpilkkuna.

Säälien Sinä tuota pientä, poloista palloa katselit, joka niin karuna ja köyhänä oli tuomittu sisarustensa loisteliaassa laumassa kulkemaan, mutta hetken kuluttua lähestyit Sinä Isän istuinta, polvistuit hänen eteensä ja lausuit:

— Ikuinen, Sinä tiedät tuon pienen, vastasyttyneen valkean auringon jäähmettyneen, kiertävän tähti-lapsen. Sallitko, että palvelijasi sinne lentää, vieden mukanaan iäisen rakkauden elämää synnyttävän siunauksen sen karulle kamaralle?

— Nouse, Lusifer, sillä se on nimesi tästä lähin oleva, ja vie rakkauden iäinen valo tuolle pienelle tähdelle, jotta se kirkkaimmaksi helmeksi säteilevien sisartensa seassa kävisi.

Ja tuon ikuisen aurinkojen Auringon huikaisevana säteenä Lusifer syöksyi halki äärettömien avaruuksien kantaen elämän iäistä siementä tuolle pienelle tomuhiukkaselle tuhansien muiden tähtien joukossa, josta oli kirkkain helmi sisarustensa siintävään sarjaan tuleva.

Ja katso, kun tuo säihkyvä säde oli maanpinnan saavuttanut, kuohahtivat meret pohjiaan myöten sijoillaan, niin että niiden pärske pilviä tavoitteli, ja kuohuen ne vetäytyivät edelleen ja tekivät tilaa mantereelle, joka milloin viljavana laaksona, milloin karuina vuorina ja tunturiseutuina merien muinaisille paikoille leveni.

Ja aukenevaan, aavistelevaan maahan Lusifer, valontuoja, elämän siemenet siroitti, kylvi niitä kaikkialle, pauhaaviin meriin, tuimien tunturien laelle ja mustaan, odottavaan multaan, ja pian tuhatvivahteinen, tykyttävä elämä täytti joka pienimmän sopukan ja salatuimmankin kätkön maanpinnalla, ylhäällä ilmoissa ja vielä matalalla maankin alla ja merien mitattomissa syvyyksissä.

Ilo ilmoissa helisi, sulotuoksuvien kukkien meret alhaalla aaltoilivat, eläimet, suuret ja pienet, kisailivat metsissä, vuorilla ja vesillä, ja valkean, hellän aurinko-emon hymy säteili virvoittaen ja eloa antaen kaikkialla kuin Ikihengen rakkauden rajaton siunaus halki hyisien, autioiden avaruuksien.

Mutta monasti tylyt, kovat vallat hävittivät lyhyessä hetkessä Lusiferin työn. Milloin valtavat jäävuoret vyöryivät hyisiltä sijoiltaan haudaten alleen kukoistavimmat kentät, milloin taas maa avautui ja syöksi hehkuvista syvyyksistään hirvittävät tulivirrat, jotka polttivat kaiken ympäristön tyystin karrelle, niin ettei silmänkantamiin näkynyt vihantaa kortta eikä virvoittavaa yrttiä.

Mutta Lusiferin ikuinen voima oli rakkaus, joka ei milloinkaan masennu, ei koskaan kukistu, vaan vaivoista ja kärsimyksistä kirkastettuna käy väsymättä uudelleen työhön, kunnes on sen voitollisesti loppuun suorittanut.

Ja vihdoin oli leppymättömän luonnon tyly valta murrettu, ja maa kypsynyt ihmisen, valtiaansa ja vaalijansa synnyttämään, ja hänelle Lusifer siunaten luovutti tämän elämää kuohuvan kirkkaan tähden, joka sinisenä jalokivenä säihkyen kantoi elämää keskellä kuoleman autiota, kylmää yötä.

Tämä on taru taivaallisesta rakkaudesta, elämää ja valoa tuovasta enkelistä, jota ihmiset paholaiseksi sanovat.

Ja kun aamuisin aina, vähän ennen sarastusta, näen tuon ylimaailmallisen siiman puhtaat, valkoiset, surumieliset säteet halki äärettömien avaruuksien tänne saakka hohtavan, niin mietin mielessäni, että hän, valontuoja, maan kukoistavana meille annettuaan, siirtyi naapuritähdellemme, joka kait senvuoksi vielä tänäkin päivänä ikirakkauden jumalaista nimeä kantaa.

Sekin tähti näet oli ehtinyt jo vuosmyriaadien kuluessa kovaksi ja kiinteäksi palloksi jäähmettyä, ja sen karulle pinnalle Lusifer nyt elämän ihanaa siementä siroittaa, jotta sekin kerran rikkaana, kirkkaana helmenä kaksoissisarensa rinnalla voisi läpi tyhjien, autioiden avaruuksien tanssia, ja elämän liekkiä yhä jatkuvasti vaalia, Sittenkun meidän tähtemme kerran aikansa loppuun elettyään kuoleman jäisiin, kylmiin kääriliinoihin kietoutuu.

Mutta sieltä kaukaa Lusifer, valontuoja ja koin korkea tähti, vielä aamuin, illoin kohti entisiä olinsijojaan puhtaan, valkoisen, surumielisen silmänsä siunaten kääntää.

ELÄMÄ JA KUOLEMA

Tummanvihreällä varjostimella peitetty lamppu paloi himmeästi sairasvuoteen vieressä olevalla yöpöydällä, jolle sitäpaitsi tietysti oli ladottu asiaankuuluvat lääkepullot, kuumemittari sekä sydämentoimintaa ja ruumiinlämpöä osoittava taulukko. Ja mitäpä muuta kuolemaa vartoavan pöydällä olisikaan ollut? Ei hänen aistinsa kukkien sulotuoksua tajua, silmät eivät kuvia eivätkä kirjaimia eroita, eivätkä aivot jaksa enää toisten ajatuksia ja sanoja seurata. Taulukolle piirretty, kovin korkealle nouseva ja matalalle jälleen laskeva aaltoviiva muistutti milloin herkkää, värähtelevää hermosäiettä, milloin taas kuin hentoa, haurasta kortta, niin haurasta, että hukkuvastakaan ei enää tuntunut maksavan vaivaa siihen tarttua; ei se kumminkaan olisi kestänyt, ja hukuttavahan hänen nyt kait joka tapauksessa loppujen lopuksi sittenkin oli. Ja luultavasti oli koko taulukkokin sitäpaitsi hänen mielestään jo kohtalaisen kotvan sitten häipynyt. Toiset kädet tuota kohtalokasta viivaa olivat koko ajan kuljettaneet, sairaasta toisinaan tuntui kuin olisi näkymätön sormi siinä hänen elonlangallaan leikitellyt; ja niinpä kait tuon asian laita useimmiten lieneekin. Niin perin vähän me ainakin itse olemme siinä mieskohtaisesti määräämässä. Jumala, kohtalo, sallimus, sattuma — kaikki sanoja, mielikuvia, jotka jotakin suurta Tuntematonta, tai ainakin suurimmaksi osaksi tuntematonta tarkoittavat. Sillä ei ole vielä olemassakaan sitä alaa, minkä ihminen perinjuurin tuntisi, minkä syvyydet hän olisi pohjia myöten sukeltanut, ja jonka hämärimmätkin uumenet hän olisi päivänvaloon tuonut. Ihmiskunnalta on kaikki vielä kesken, ja senvuoksi suuri Tuntematon meihin kaikkialta tuijottaakin. — —

Ikkunaverhot olivat vedetyt syrjään, sillä ulkona oli jo pilkkopimeä. Syyskesän muutamat suuret, palavat tähdet tuikkivat vain hiljaa sisään, eivätkä ne suinkaan sairaalta rauhaa riistäneet, jos hän niitäkään nyt edes jaksoi enää huomata. Iltapuolella tuskat ja kuume olivat kohoamistaan kohonneet. Tuon seitsen-, kahdeksantoistavuotiaan nuorukaisen ruumis oli kouristuksessa ihan väännellyt vuoteella, sillä siksi nuoret, turmeltumattomat voimat taistelevat vielä vallan epätoivon vimmalla viluista vierasta vastaan. Kumpikaan ei tahdo otettaan ollenkaan hellittää, ei elämä eikä kuolema, jotka tässä tapauksessa ovat useimmiten kiduttavan tasaväkiset, ja on niiden kamppailu senvuoksi kahta kauheampi, sitä kauheampi vain, mitä pienempi taistelevien voimien ero on. Lääkäri oli sanonut, että tauti alkoi lähestyä nyt käännekohtaansa, tänä yönä lankesi elon ja kuolon arpa, kuolon hän arveli äänettömästi päätään puistaen, sillä siksi heikentyneet sairaan voimat olivat, mutta ääneen hän kyllä tahtoi jotakin toivoa antaa, mikä hänen velvollisuuteensa nyt kuuluikin. Sitten hän poistui jättäen potilaan tottuneen hoitajan varaan. Tuskat vain lisääntyivät ja kävivät yhä väkivaltaisemmiksi. Aistit herkistyivät kummallisesti, milloin ärtyivät, milloin viihtyivät ihmeelliseen lepoon, suurentivat ja pienentivät ulkonaisia ilmiöitä, sekoittivat ne sisäisiksi, toisin vuoroin taas heijastivat sisäiset ulkonaisiksi, milloin heikensivät, milloin taas monistivat joka äänen, pienimmän äännähdyksenkin moninkertaiseksi. Aivot alkoivat kutoa omia kuviaan, kangastelivat näkyjä ihmisolemuksen ja -kohtaloiden kuiluista, kunnes kaikki oli vihdoin sotkeutunut yhdeksi ainoaksi sekavaksi vyyhdeksi, josta ei voinut alkua eikä loppua, oleellista eikä epä-oleellista toisistaan eroittaa.

* * * * *

Pimeä puutarha. Korkealla ja kaukana välkähtelee vain joku yksinäinen tähti, jonka kipenöivässä, kylmässä kiillossa on jo lähenevän hallan ensimmäinen, aavisteleva tuntu. Pakkanen, joka panee kaikki, hyytää maat, jäätää järvet, autioittaa ihmisrinnan, joka äsken vielä niin iloisena ja elämänhaluisena laajeni tulevien ja menevien mieli-alojen kuin riemuisina poljentoina siinä vaihdellessa ja tulvehtiessa.

Näin hän miettii, tai ei oikeastaan mieti, tuntee vain, väijyessään siinä piiloon kyyristyneenä puutarhansa kaukaisimman lehtimajan tiheitten, raskaitten oksien ja runkojen seassa. Ihan sattumalta hän oli nähnyt vaimonsa ja parhaan ystävänsä tänne askeleensa suuntaavan. Merkillinen vaisto oli siinä silmänräpäyksessä ajanut hänet myös liikkeelle, ja oikotietä käyden oli hän ehättänyt ainakin jo ennen heitä tänne, ja tässä hän nyt päätti varrota, tapahtuipa sitten mitä tahansa.

Pettivätkö nuo kaksi häntä? Moinen ajatus ei ollut kertaakaan tähän saakka vielä hänen mieleensä juohtunut. Tähän tuokioon asti hän olisi pitänyt sitä ihan mahdottomana, muodottomana, mielipuolisena, hourupäisenä, mutta nyt kulki epäily ja mustasukkaisuus sähisten oudon tulisen syöstävän lailla kaikesta huolimatta hänen suonissaan. Hänen täytyi saada asiasta selko. Jos he olivat viattomia, josta hän yhä vieläkin toivoi olevansa ihan varma, niin oli kaiken epäilyn varjokin täten kerta kaikkiaan ja ikipäiviksi poistettava. Mutta jos he olivat syyllisiä, niin oli se mustin rikos, kuulumattomin häväistys ja herjaus, jota mikään mahti maailmassa ei voinut enää puhtaaksi pestä.

Puhumattakaan vaimostaan, joka itse oli häneltä niin suunnattomasti vaatinut, ja jonka vaatimukset aina olivat moninkertaisesti tulleet täytetyiksi, oli hän sitäpaitsi vielä ystävänsäkin suurin hyväntekijä. Perikadon partaalla, niin tuo mies oli ainakin silloin väittänyt, oli hän ystävänsä luo saapunut, pyytänyt apua, ja saanutkin sitä niin runsaasti, että moista ei voinut enää pelkäksi pieneksi ystävälliseksi uhraukseksi sanoa. Sillä siihen määrin hän luontaisesta järkevyydestään huolimatta oli aikojen kuluessa kietoutunut toisen asioihin, että oli tämän vuoksi sitoumuksissa koko omaisuutensa arvosta, mikä ei nyt niin aivan pieni ollutkaan. Runsaasti, vieläpä upeastikin hän perheineen eli tuon omaisuuden nykyään tuottamilla tuloilla. Isän ja äidin pienoiset perinnöt olivat kaiken alkuna ja pohjana, mutta oli hän sitä ahkeralla työllä ja säästeliäällä elämällä vuosien kuluessa aina kartuttamistaan kartuttanut, kunnes nyt vielä verrattain nuorena miehenä saattoi vetäytyä yksityiselämän rauhaan omia harrastuksiaan harrastamaan, joita hänellä olikin sangen paljon, niin ettei hän nytkään toimettomana ja laiskana suinkaan päiviään viettänyt, kuten niin moni muu hänen asemassaan olisi saattanut tehdä. Koko hänen elämänsä oli ollut alusta alkaen oikeata ja rehellistä peliä, joten hänen ei tarvinnut mielestään mitään pahojen töitten oikeutettua ja ansaittua rangaistusta odotella ja pelätä. Jos elämässä todellakin ne lait vallitsivat, joita joka ihminen täällä ihanteenaan saarnasi, niin olisi hänen loppunsa päinvastoin pitänyt olla sangenkin valoisa.

Mutta ehkäpä hän ei elämää tuntenutkaan, tai tietysti tunsi, mutta tunsi vain toisen puolen, jota vastoin hänellä ei ollut ollut aikaa eikä ehkä aina niin haluakaan tuohon toiseen puoleen tutustua, joka epäilemättä oli ikävämpi puoli, koskapa tämä toinen puoli oli niin hyvä ja valoisa ja hauska, ja ehkäpä hän ei ihmisissäkään tuntenut muuta kuin vain tuon toisen puolen, hyvän, ystävällisen, hauskan, ehkenpä — imartelevan, tuo ajatus tunkeutui kuin pistävänä okaana hänen sydämeensä. Hänhän oli niin sanottu rikas mies, jolle ehkä ei aina oltu yhtä rehellisiä ja vilpittömän epä-ystävällisiä ja karuja kuin köyhille ja vähävaraisemmille, yleensä sellaisille, joilta ei mitään hyötyä eikä mahdollisia tai kuviteltuja etuja voitu odottaa. Osaksi hänen oma tyyni, alati tasapainossa oleva luonteensakin myös saattoi etäännyttää häntä tällaisten kokemusten piiristä, jopa mahdollisuudestakin joutua noin vain äkkipäätä kosketukseen niiden kanssa.

Salaman nopeudella kaikki nämä ajatukset ja tunnot risteilivät hänen mielessään, kunnes vihdoin aivan läheltä kuului askelten narina hiekkakäytävällä. Niiden ääni oli ihan salvata hänen hengityksensä.

Sieltä he saapuivat, istuivat nyt jo tuossa, nainen turvallisesti nojaten miehen rintaa vasten, ja kumpikin lemmen valoja vannoen.

— Mitä luulet hänen sanovan, kun tämän hänelle ilmoitamme? puhkesi nainen vihdoin puhumaan.

— Onhan hän nyky-aikainen ihminen, ja silloin hänen pitäisi toisiakin modernin hengen läpitunkemia yksilöitä ymmärtää. Ja menköön sitäpaitsi itseensä, on hänkin sinua puolestaan siksi paljon pettänyt, lohdutteli mies.

Tuo pensaikkoon piiloutunut oli hyökätä esille. Kaiken rajattoman petoksen lisäksi koetettiin häneltä siis vielä valheellisesti riistää kunniakin, sittenkun nähtävästi oli jo vaimo, lapsi, hänen ainoa poikansa ja kaupan päälle vielä omaisuuskin varmasti riistetty.

— Hänkö minulle uskoton? ennen mitä muuta tahansa!

— Kas niin, onko hän oveluudessaan voinut senkin niin tyystin sinulta salata, minkä koko muu maailma varsin hyvin tietää. Kysy keltä tuttavalta tahansa.

— Vai niin, eipä sitten maksa nähtävästi vaivaa häntä käydä tässä säälittelemään. Silmä silmästä, ja hammas hampaasta! Mutta anna anteeksi, armaani, eräs kysymys. Niin, sinä et saa pahastua, ihan totta, et saa. Olen mieheltäni kuullut, että raha-asiasi ovat sangen huonossa kunnossa. Miten tulemme toimeen, miten voimme yhteiskunnan typerää tuomiota uhmata?

— Vai on tuo konna käynyt toverinsa ja tosiystävänsä satunnaista ahdinkoa maailmalle kuuluuttamassa, ja avustuksellaankin ehkä vielä ylvästelemässä.

— Kas niin, sanoinhan, että et saa suuttua, ja nyt suutuit kuitenkin. Voihan nyt toki mies vaimolleen senverran asioitaan kertoa. Etkö sinä kertoisi? Sano.

— Suuttumuksesta tuskin voin mitään sanoa. No niin, mutta vartoohan kosto tässäkin tuota kavaltajaa. Niin, älä luule, että hänelle mitään pahaa sittenkään tahtoisin, tunnen tämänkin jälkeen vielä olevani hänen ystävänsä, niin merkilliseltä kuin se kuullostaneekin, ja ystävyyttäni on todistava se, että kasvatan kunnon miehen hänen pojastaan. Niin ennakkoluuloton voi vapaamielinen mies olla!

— Niin, sinä olet aina niin hyvä ja hellä, mutta vastaahan nyt kysymykseeni tuosta ikävästä toimeentulosta.

— Siitä kyllä olen tulevaisuudestani huolehtivana miehenä murheen pitänyt. Minä en näet olekaan mikään perintöjen kantaja enkä vetelehtijä. Paimenpoikana olen elämänurani alkanut, ja nyt olen itsekirjoitettu täyttämään kasvatusopin professorin paikan, kun se kerran tulee vapaaksi. Varman tien minulle siihen jo aukaisee laaja tieteellinen tutkielmani "Aapiskukon ensi askeleet Kalevalan kankahilla", muista mieskohtaisista meriiteistäni sekä laajojen kansankerrosten luottamusta nauttivasta personallisuudestani puhumattakaan.

— Teoksesi Aapiskukosta on tietysti hyvin kaunis, mutta se munii liian vähän näin monelle hengelle, ja kasvatusopin professori on vielä verrattain nuori mies, puuttui nainen puheeseen.

— Anna minun ensin puhua rauhassa loppuun saakka. Kuka hullu tässä nyt työllä on ajatellutkaan elää, en ainakaan minä, siksi neuvokas toki luojan kiitos ikäni kaiken olen ollut, hän jatkoi vaivattomasti. No niin, miehesi on minulle takuussa koko omaisuutensa suuruisesta lainasummasta, todistus muutoin hänen kevytmielisyydestään raha-asiainsa hoidossa, mikä voisi johtaa hänet suorinta tietä holhoustilaan. Siis on minulla nyt yhtä paljon rahaa kuin hänelläkin, sillä en ole noita pennejä suinkaan tuhlannut, kuten ihmiset luulevat, olenhan toki elääkseni sivistyneen ihmisen tavoin kymmeniä muita takuumiehiä ja -naisia vaivautunut hakemaan. Kun me nyt menemme naimisiin, niin teemme tietysti avio-ehdon, rahat asetetaan sinun nimiisi, minä teen vararikon, joka tietysti raukeaa senvuoksi, että velallinen ei omista mitään, ja niin elämme upeasti ja huolettomasti —

— Minun rahoillani! kivahti nainen.

Nyt piiloutunut ei voinut enää hallita itseään, vaan astui suoraan noiden kahden pettäjän eteen.

— Minun kait nuo rahat sentään loppujen lopuksi ovat, jotka minulta on varastettu, katalasti ryövätty, kuten kaikki muukin. Olen kuullut joka sanan siitä hetkestä asti, kun tänne tulitte, hän huusi hirvittävän vihan vallassa.

— Mitä, huudahti vaimo, voinko uskoa silmiäni, oletko unohtanut itsesi siihen määrin, että alennut vaimoasi vakoilemaan.

— Kaikkea voi odottaa mieheltä, joka syyttää ystäväänsä varkaudesta, puuttui tuleva kansan korkein kasvattaja puheeseen. Ei voi mikään varkaus tässä tulla kysymykseenkään, kaikki on tapahtunut ja tulee tapahtumaan rehellisesti ja laillisessa järjestyksessä. Kiitä onneasi, että ei satu olemaan kahta todistajaa läsnä, sillä silloin saisit haasteen kunnianloukkauksesta.

— Kiitä onneasi sinäkin, ettei todellakaan ole todistajia ollut kuulemassa, millä keinoin sinä olet rahoja säästänyt.

— Niin kiitänkin, ja nyt kait ovat välimme selvät. Pitempiin puheisiin en ainakaan minä puolestani antaudu.

— Ei ole minullakaan tähän mitään lisättävää. Toivoisin kuitenkin, että osoittautuisit siksi ritarilliseksi, että et erottuamme yrittäisi entisen vaimosi mainetta turmella halpamaisilla puheilla tai muilla alhaisen ja epämiehekkään koston aikeilla.

* * * * *

Masentuneena, pää kumarassa hän kulki asumatonta, autiota korpea. Ei hänellä ollut kotia, ei vaimoa, ei lasta, ei ystäviä, jos niitä nyt kellään muullakaan oli, sillä ihmiset olivat kerta kaikkiaan vain pelkkiä villipetoja, jotka toisiaan vaanivat, väijyivät ja raatelivat, puhuen suuria sanoja ihanteista ja ihmisyyden ylhäisestä voittokulusta. Tyhjiä sanoja, pikemminkin vain pettäviä naamioita, joiden alle raain petomaisuus peitettiin, peitettiin tuhansien valhekuorten verhoon, joiden nimiä oli nyky-aikaisuus, ennakkoluulottomuus, rohkeus, vapaamielisyys, miehuus. Ja jos sattumalta joku yksinäinen, rehellinen sielu erehtyi vielä noita ilvesanoja ja tuota narrinpeliä totena pitämään, elämäänsä niiden mukaan tosissaan ojentamaan, niin hänelle naurettiin, häntä pidettiin pilkkana ja perikatoon tuomittuna. Ja perikatoon hän aina totisesti kävikin. — Hänen entinen ystävänsä, pettäjänsä oli kyllä saanut palkkansa, sillä vaimo oli heti rahat omiin nimiinsä saatuaan liittynyt johonkin kolmanteen mieheen, mutta mitä se häntä enää liikutti. Häntä vain hävetti niin suunnattomasti olla ihminen, hän inhosi sydämensä syvimmästä jokaista vastaantulijaa, jos se vain hiukankin edes ihmistä muistutti, ja senvuoksi hän oli korpeen paennutkin, jotta olisi saanut olla rauhassa, rauhassa ihmisiltä, rauhassa ajatuksilta, joita elämä väkisinkin aina synnytti, rauhassa kaikelta ja kaikesta.

Näin hän oli kauan harhaillut, välittämättä vähääkään siitä, että pensaikkojen pistävät piikit hänen ruumistaan repivät, ja teiden terävät kivet viilsivät hänen paljaat jalkansa verille. Se pikemminkin vain tyynnytti hänen kiihtynyttä, aina levotonta mieltään. Ei hän mitään enää odottanut, ei toivonut eikä tahtonut. Ei hän edes sitäkään tiennyt, miten kauaksi oli jo ihmisten ilmoilta etääntynyt, hän ei ollut päiviä eikä hetkiä laskenut, ja näin alkoi muisti ja tietoisuus häneltä hiljalleen hävitä, ja mikäli ne hävisivät, sikäli hänen oli parempi olla. Hän ei seurannut enää ajan kulkua, ja niinpä kait oli iankaikkisuus hänelle jo auennut, sillä iäisyyttähän ei ajalla eikä ajanmäärillä mitata. Ja milläpä hän sitäpaitsi aikaakaan olisi mitannut, sillä nyt hän vasta huomasi, että oli jo kauan siitä kuin hän oli auringon viimeksi nähnyt. Hän kulki vain kuin alituista auringonlaskua kohti, mutta milloinkaan ei oikein pimennyt eikä myöskään voimakkaasti valjennut, kaikki ympärillä oli kuin omituista, outoa valohämyä, mikä ei silmiä kirveltänyt eikä ihoa kuumentanut. Lempeätä valoisuutta virtaili vain kaikkialta, metsästä, puista, kummuilta, kukkuloilta, lähteistä, jotka honkien juurilla läikkyivät, ylhäältä ilmoista, matalalta maankin alta, kaikki kappaleet ikäänkuin itsestään sitä säteilivät, ja suuret, kultaiset, kimmeltävät tähdet paloivat taivaalla. Ja tähdethän ovat iäisyyden aurinkoja, hän oli yhden ainoan auringon asemasta saanut nyt tuhansia, ainaisia tulikehriä, joiden säteet eivät polttaneet eivätkä pakahduttaneet, lievittivät vain kuin muinaisten tuskien raatelemaa rintaa, ja niinpä lienee iäisyys hänelle sittenkin alkanut.

Ja yhä harvemmin hänen mielessään vihloi muistot menneen elämän kärsimyksistä, ja jos ne joskus rauhattomiksi kuviksi rupesivatkin kokoontumaan, ojentui häntä kohti kuin valkea, näkymätön käsi, joka äärettömänä lievityksenä ja unhoituksena laskeutui koko hänen olemukseensa, niin että hän tunsi kuin olisi outo hiljaisuus häntä ympäröinyt, ihmeellinen armahdus, laupias hellyys hänet tietämisen tuskasta tuutinut pois. Aluksi oli kaikki näkymätöntä, niinkuin omituista, epämääräistä tuntua vain, mutta vähitellen kaikki alkoi olennoitua, tähtien säteet, honkien humina, lähteitten laulu, äänettömyyskin ympärillä. Eivät ne tietysti mihinkään ruumiilliseen muotoon pukeutuneet, päinvastoin kaikki kävi yhä vain aineettomammaksi, mutta olennoituminen ja ruumiillistuminenhan voivat aivan vastakkaisia asioita ollakin. Hän eroitti toisen tähden olennoituneet säteet toisista, toisen lähteen laulun toisesta lähteestä, hongan hongasta, äänettömyyden äänettömyydestä, hiljaisuuden vaikenemisesta, kukin niistä oli olento erikseen, mutta sittenkin ne muodostivat yhden ainoan äärettömän yhteyden, mikä alati, hänen istuessaan valveilla, silmät ummessa, vieläpä unessakin häntä hellästi huolitellen ja hyväillen ympäröi, ja lopuksi hän itsekin tunsi sulautuvansa, avartuvansa tuohon kaikkien suureen yhteyteen, kaikkeuteen, hän näki silmänsä säteet tähtien säteissä tuikkimassa, oman hengenvetonsa hän kuuli korpien huminassa, hänen suonensa sykkivät lähteitten suonissa, hänen äänensä lauloi ilman tuulien tohinassa, hän kasvoi ruohon, yleni yrttien, pensaiden ja puiden kera, ja alkujuurensa hän tunsi kaikkialle tunkeutuvan, maan mustiin, outoihin uumeniin ja ilmojen avaroihin, autioihin asunnoihin. Hän tiesi vielä olevansa yksilö, mutta hän tunsi, että tuo yksilöllisyys oli kerran raukeava, haihtuva pois, hän itse vajoava kuin vajoo pisara mereen, kastehelmi auringon palavaan, polttavaan paahteeseen, päivä ikuisen yön äärettömään syliin, joka on suurin, ainoin ja oleellisin, ja sitä hetkeä hän onnensa korkeimpana hetkenä odotti. Sillä silloin hän tiesi olevansa yhtä maailmankaikkeuksien kanssa, keinuvansa rajattomien, loputtomien avaruuksien alituisessa, lakkaamattomassa kehäkarkelossa, palaavansa jälleen alkulähteittensä luo, sulavansa suureen synnyttäjäänsä, jossa alku ja loppu, tietoisuus ja tiedottomuus, kasvaminen ja kuolema aina toisiaan kaulasivat.

Tämän kaiken hän oli tuntenut, vaikkakaan ei ollut saavuttanut sitä vielä. Mutta ikuisen rauhan, katoamattoman onnen aavistus täytti koko hänen olemuksensa. Hän ei tiennyt kauanko tätä tilaa oli jo kestänyt, hän ei muistanut enää sen alkua, ei ajatellut ollutta, eikä tavoitellut tulevaista, antoi tahdottomana kaiken vain tapahtua. Tapahtui kerran sitten, että hän kaukaa näki jonkun olennon itseään lähestyvän. Se likeni, rupesi saamaan inhimillisiä piirteitä, kasvoi ihmisvartaloksi, ja silloin hän vasta muisti menneisyyden, muisti ihmisinhonsa, elämän aution, tuskallisen hädän, mutta ei voinut tulevaa paetakaan, pikemmin hän istui siinä kuin paikoilleen naulittuna. Hän nosti katseensa, ja näki edessään pitkän, solakkavartisen miehen, jonka silmistä loisti suunnaton lempeys, ja jonka kirkasta otsaa orjantappuraseppel kiersi. Nuo piirteet olivat tutut, kovinkin tutut, hän katsoi niihin kuin olisi kauaksi lapsuuteensa katsonut, ja lopulta hän rupesi löytämään sanoja, ja puhkesi sitten puhumaan.

— Mestari, missä olen, mitä minulle on tapahtunut? hän kysyi.

— Olet ollut hyvin sairas, kamppaillut elämän ja kuoleman vaiheilla.

— Minä muistan, mutta sitten seurasi jotakin hämärää, kovin tuskallista ja kammottavaa, elin oloissa, tapahtui asioita, joita en todellisesta kokemuksesta tunne. Mitä oli se?

— Se oli elämän totuutta, jota et ollut vielä ennättänyt kokea, mutta joka nyt näkynä nousi eteesi ihmisolemuksen ja -kohtaloiden kuiluista. Opettiko tuo totuus sinun elämää rakastamaan?

— Se täytti sieluni jäätävällä kauhulla, mutta mikä on tämä ihana, sanomaton rauha, joka yhä vieläkin minua ympäröi?

— Kuoleman ikuinen rauha ja ylimaailmallinen kauneus se on. Rakastatko sitä enemmän kuin elämää?

— Olen siis jo kuollut? virkkoi nuorukainen tahtomattaankin vavahtaen, ja painoi päänsä alas.

— Et vielä, hymyili kruunattu ihmeellisesti. Mutta sinulle tahdottiin näyttää sekä elämän autio hätä että kuoleman ylhäinen ihanuus, jotta voisit niistä jommankumman valita. Nyt olet tienristeyksessä, nyt valitse, ja sinun tahtosi on tapahtuva.

Samassa ääretön tuska täytti nuorukaisen rinnan, ja hän tunsi kuin verta hikoilevansa.

— Vapahtajani, mestarini, en ole kuolemaan sittenkään vielä valmis, hän sanoi, päänsä jälleen pystyyn kohottaen. Anna minulle tuskat vaikka tuhat kertaa entisiä kovemmat, mutta suo minun sittenkin elämään palata. Ellen itse itseäni vain alenna, niin eivät sitä toisetkaan voi tehdä. Ja vaikka en muita voisikaan nostaa, niin en tahdo arkana sittenkään taistelua välttää enkä sitä vielä ikuiseen rauhaan vaihtaa. Anna minun ensin elää, sitten vasta katson kuoleman suuren rauhan ansainneeni.

* * * * *

Äärimmäisen tuskan vallassa sairas kääntyi vuoteellaan, avasi hiljaa silmänsä, ja katsoi hätääntyneenä ympärilleen. Mutta hänen äitinsä riensi kädet ojennettuina hänen luokseen; hänen poikansa oli äskettäin ruvennut hikoilemaan, kuume oli alenemassa, ja taudin hirvittävä valta oli nyt lopulta sittenkin murrettu.