SELKÄ SEINÄÄ VASTAAN

I.

Oli ankara talvi, julmin, mitä se oli vielä kokenut; ja karhuksi se jo oli kokenut koko monta. Varhain se oli alkanut, pakkasineen purrut läpi luiden ja ytimien, halkoillut puita, joiden oksissa vielä tapasi liikoja mehuja, ja kostean maan toukkineen, juurineen ja mukuloineen sulkenut teräspanssarin taa. Sitten oli tullut myrsky myrskyn jälkeen pakkasen poistumatta, ja kovaa kuivaa lunta kuin valkoista hiekkaa, joka tuiskui silmiä sokaisten, minnekään vakautumatta, karttui niin vahvalta, että pitkäkoipinen, lumikenkäkavioinen hirvikin siinä kaaloi mahaa myöten. Ei edes vanhain kuusimetsäin uumenissakaan ollut kunnollista suojaa hirmutuiskujen raivoa vastaan, niiden kylmyys tunki syvimmänkin salon sydämeen ja kylmi nälkiintyneet ilvekset pesäänsä.

Nuoruutensa herttaisina ja suruttomina aikoina iso musta karhu oli oppinut pitämään arvossa emonsa opetusta ja lihomaan talveksi. Täpösen täynnään mustikkaa ja syksyn muuta hedelmää, hunajaa ja jauhoista juurta ja loppukesän monenlaista kuhisevaa lihavaa pientä maimaa, se rasvavaroineen aina kylmäin lähestyessä oli tuntenut unetusta ja koukistunut nukkumaan johonkin syvään koloon, kallion tai petäjän juurakon alle, ja antanut suurien lumien haudata itsensä alleen hamaan kevääseen saakka. Mutta käytyään ikää voittaen levottomaksi ja ärtyiseksi ja enemmän lihan ja veren persoksi kuin nuoruutensa verettömän ruokajärjestyksen aikana, se oli menettänyt talviunen mainion lahjan. Suvun akkaväen ja hyvätapaisten urospuolisten nuorukaisten rauhassa nukkuessa katkerat tuimat myrskykuukaudet, se rauhattomana vaelteli tyhjyydessä, nälästä alati valveillaan, kaikella taidollaan metsästäen ja tuskin sen vertaa saaden pitkäkoipista jänistä, että lopen laihtuneilla kyljillä oli lihan hiventäkään.

Helmikuun puolivälissä, seudun kaikkien kotoisten petoeläinten — karhujen, kettujen, kalastajanäätien ja turkkinäätien — jo tapellessa nälän kourissa, hyökkäsi sinne uusia ahnaita riistan etsijöitä. Pohjoisesta ryntäsi laumoittain suuria harmaita metsäsusia, joita ei näillä kulmilla viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana tunnettu muuta kuin muistotiedon mukaan. Vanha musta karhu ei penikka-ajoistaan ollut pelosta tiennyt; mutta nyt kuullessaan tuon valittavan kamalan laumaulvonnan värähtelevän lumella hiljaisen kuun alla, se tunsi sydäntään hyytävän. Ja kun se jonkun lauman jäljille sattuessaan huomasi vieraitten jalanpainalmusten suuren luvun, niin sen niskakarvat nousivat kankeina pystyyn sekä pelosta että vihaisesta inhosta. Se tunsi pitävänsä puoliaan puolelle kymmenelle moiselle kalpeasilmäiselle, raatelevalle tunkeilijalle kerrallaan ja päätteli sen vuoksi, etteivät ne luultavasti sentään hullaantuisi etsimään riitaa hänen kanssaan. Mutta se arveli kuitenkin viisaimmaksi välttää niiden tielle joutumasta.

Karhu oli asunnokseen valinnut väljän kuusikorven, jonka tiheät kätköt suosivat riistan ajoa ja soivat jonkun vähän suojaa tuultakin vastaan. Mutta eräänä päivänä se vimmastuneena siitä, kun ei ollut mitään, mitä ajaa, lähti paljaitten maitten poikki koettamaan onneaan niillä ryhmyisillä sekametsämailla, joita oli ylämaan liepeillä. Paljaat maat olivat lakeat ja aavat, mutta kirjavanaan lukemattomia pieniä vesakoita, joissa se arveli ehkä tapaavansa piileviä riekkoja, taikka suuria lumikenkä-käpälällisiä jäniksiä haavanoksia kolomassa. Kaukana aavikon toisella puolella se erotti mustan vuoren, josta oli toiselle puolelle sortunut kiviröykkiö, ja sitä kohti se suuntasi kulkunsa siinä mielessä, että sen koloista ehkä löytyisi joku sopiva luola, joka paremmin kestäisi tuulta kuin hänen kuusikorpensa. Jos luolassa jo olisi asukas, niin sen parempi. Silloinpa hän saisi sekä pesän että vielä hyvin varustetun ruoka-aitankin.

Pois harmaanvalkoisten lakeitten poikki, selkeän, haaleahkon taivaan matalan kaarron alatse, se hitaasti rähmi, musta ruho kaiken matkaa kirpeästi silmään pistäen. Lakeudet karmeassa valkoisessa autiudessaan saivat ajattelemaan paljasta graniittia, hajanaisia ja puoleksi lumeen peittyneitä viidakoita näkyi siellä täällä tummanharmaina ohuina viivoina, tukkoina ja pisteinä. Leveäsiipinen valkoinen lumipöllö, nietospoimujen päällitse matalalta lentäen, seurasi lumikon jälkiä, lumikon itsensä nälkäisenä ajaessa takaa pakokauhuista hiirtä. Nälkä, epätoivo ja armoton kylmyys olivat näköpiirin valtiaat.

Jonkun vähän aikaa karhu, tyhjyyden poikki liikkuessaan oli korvissaan epämääräisesti tuntenut kuin susilauman etäistä värjöttävää ulvonaa. Mieli omissa tarpeissaan se ei ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota, paitsi että epämääräisesti, vaikka kiukkuisesti, kadehti metsästäviltä ajettua saalista — kaributa ehkä, tai mahdotonta uroshirveä, jota kyllä kestäisi ajaa enemmänkin aikaa, mutta sitten hyväksi lopuksi syödäkin vatsansa kylläiseksi. Se kaaleli edelleen, nälkäisin silmin lunta etsien. Lopulta se tapasi verekset jäniksen jäljet ja ne johtivat muutaman sadan askelta oikealle kädelle syvälle hautaantuneeseen viidakkoon. Sen aistit terottuivat ylimmilleen, se kyyristyi niin matalaksi, että lopulta miltei katosi näkymättömiin syvään lumeen, ja alkoi jälkiä seuraten ääneti ryömiä eteenpäin. Täytyi hämmästyä, kuinka pieneksi ja näkymättömäksi se sai itsensä.

Mutta nyt se, aistiensa äkkiä niin tarkoiksi valveuduttua, huomasi tavattoman sävyn tuossa monikurkkuisessa luikkuussa, jota kuului kaukaa takaa päin. Se ei ollut aivan samanlaista kuin lauman helppoa saalista ajaessa. Siinä oli vihan soinnahdus, verinen uhka ja uhma. Ja lisäksi se nyt oli lähempänä; se epäilemättä lähestyi.

Äkkiä karhu nousi jäljilleen suoraksi seisomaan ja vähän mörähtäen tuijotti taakseen. Sen sydän hytkähti raivosta ja sitten hetkeksi aivan pysähtyi. Hän itse oli tällä kertaa riistana.

Joitakuita sekunteja se, ollen niitä, jotka tappelevat viimeiseen veripisaraan, arveli jäädä paikalleen ja tässä tapella näitä röyhkeitä tunkeilijoita vastaan. Loipa se silmäyksen viidakkoonkin, jossa kaniini lymysi, ehkä aikoen ottaa sen kiinni ja tyynnytellä nälkäänsä, ennen kuin ulvova lauma saavuttaisi. Mutta juuri samalla se sattui näkemään lauman tulevan ulos kuusimetsästä ja hetkeäkään epäilemättä lähtevän hänen jälkiään pyyhkäisemään. Kuinka määrättömästi niitä oli! Tämä näky joudutti sen päätöstä. Hänet piiritettäisiin, eikä olisi mitään mahdollisuutta näyttää, kuinka oikein tapellaan. Se kääntyi taas ympäri vuorta kohti ja oikaisi pitkään töyssyvään laukkaan. Jos hän sinne pääsisi, niin löytyisi sieltä joku parempi paikka, jossa voisi taistella tasaisemman tappelun.

Huolimatta koostaan ja päältä nähden kömpelyydestään karhu teki taivalta nopeaan. Suurella voimallaan se saattoi jonkun aikaa voittaa lumen hankalan pehmeydenkin, joka tosiaan takerruttikin yhtä pahasti takaa-ajajia kuin sitä itseäänkin. Se oli laiha ja sitkeä ja rintakin sen mukaan selvä, ja sen tahto saavuttaa vuori oli järkähtymätön. Susilauma juoksi nyt ääneti, mutta sen kamala äänettömyys oli kahta uhkaavampi kuin äskeinen selkää karmiva yhteisluikkuukaan. Se lähestyi nopeasti, mutta pakolainen oli riittävän kaukana edellä. Sudet olivat siitä puolen sadan askeleen päässä, kun se pääsi vuorelle.

Vuoren rinta oli sillä kohdalla pystysuora ja aivan sileä. Karhunkaan, joka oli niin kokenut kiipijä, ei ollut yrittämistäkään kiivetä sen päälle. Mutta se sai siitä, mitä ennen kaikkea kaipasikin — vakuuden, ettei takaa päin yllätettäisi. Se pyörähti ympäri kuin salama, työnsi selkänsä kalliota vastaan, nousi hillityn valmiuden asentoon istumaan, kohotti molemmat asestetut etukämmenensä ja odotti vainolaisia ääneti, huulet irvissä keltaisten hampaitten päältä ja pienet silmät sinivihreinä palaen syvissä kuopissaan.

Työntäen etukäpälänsä syvälle lumeen sudet pysähtyivät jyrkkään vajaan kahden sylen päähän. Tämä oli riista, jommoista ne eivät olleet vielä koskaan ajaneet. Ne hajaantuivat karhun eteen puoliympyrään, toiset levottomasti edes takaisin tallaillen, toiset takakintuillaan istuen, mutta kaikki keskittäen siihen pelättävät silmänsä. Niiden johtaja, joka oli vähän edellä, seisoi ja aprikoi; ja karhu odotti, isoa päätään puoleen ja toiseen hitaasti häälytellen.

II.

Vaikka olikin se talvi niin hirveä kaikille metsän kesyttömille eläjille, niin ei erämies Job Thatch lumeen peittyneessä mökissään vuoren takana alussa ollut sen uhkailuista milläänkään. Mökki oli kodikas, polttopuita seinustalle runsaasti pinottuina ja siirtokunnasta hän oli kantanut jonkun verran jauhoja, suolalihaa, teetä ja siirappia lisäksi tuoreeseen lihaan, jota hän varmaan saattoi otaksua pyssyllään hankkivansa. Riistan vähenemisestä oli hänelle vähemmän haittaa kuin kenellekään muulle, jonka ravinto saloa juoksenteli, sillä nelijalkaisista eränkävijöistä ei ainoakaan vetänyt hänelle vertoja omassa ammatissaan. Kaiken muun kuin vainun puolesta hän oli etevämpi metsästävä eläin kuin paraskaan niistä. Hänen kuulonsa oli yhtä tarkka kuin kuuntelevan hirven. Hän näki yhtä pitkälle kuin ilves, ja hänen katseensa selvitti paremmin. Lumikengillään hän juoksi keveästi ja uupumatta, muiden kinoksissa rämpiessä, ja rihlallaan hän saattoi tappaa niin pitkän matkan päästä, ettei varovaisinkaan riista, jonka jälkiä hän seurasi, hänen takaa-ajoansa aavistanut, ennen kuin pehmeänokkainen luoti sen kaatoi omille jäljilleen. Tämän etevämmyyden tunnustaen jotkut vähemmistä saaliin etsijöistä, vaikka ne häntä pelkäsivät ja vihasivat, alkoivat häntä salaa seurailla, päästäkseen hänen riistansa tähteille.

Mutta John Thatch'in luottavan saavuuden seuraus oli se, ettei hän koskaan koettanut itseään varustaa kovan onnen varalle. Hän hankki verestä riistaa vain tarpeen mukaan ja vain semmoista riistaa, joka sattui vastaan tulemaan, hänen kiertäessään jokapäiväistä reittiään kaukana hajallaan olevia ansoja kokemassa. Ja kun siis kova onni häntä kohtasi, teljeten hänet mökkiinsä vangiksi, niin oli hänellä alkuperäisessä jäähdytyslaitoksessaan vain viimeinen vajaa puolikas karibun reittä ja pari jänistä, joissa ei ollut muuta kuin luuta ja nahkaa.

Ja tällä tavalla sitten erämaan synkät voimat, joita hän aina oli kuvitellut niin varmaan hallitsevansa, häntä vastaan äkisti kääntyivät ja hänet maahan löivät. Hänen keveästi juostessaan lumen pintaa erään rotkon reunalla, tarttui lumikenkään lumeen peittynyt vekara ja kaatoi hänet. Hän putosi väännältävällä nytkäyksellä suin päin pienen jyrkänteen alle. Pudotessaan hän tunsi kauhistuksen ja tuskan väristyksen kulkevan kautta ruumiinsa ja kuuli oikean sääriluunsa katkeavan tylsällä vihlovalla naksahduksella.

Sekunnin tai pari hänestä tuntui, että tämä oli hänen loppunsa. Hän tiesi niin hyvin mitä se merkitsi, sillä hän tunsi niin hyvin erämaan leppymättömät voimat, jotka näin olivat kääntyneet häntä vastaan ja saaneet hänet niin toivottomasti alakynteen. Äkillinen tuska hetkeksi turrutti hänen tahtonsa ja hänestä tuntui parhaalta maata siinä, missä oli, ja antaa jäätävän pakkasen tehdä työnsä niin äkkiä kuin suinkin. lämpötilan ollessa niillä vaiheilla, jolloin elohopea kuulassaan jäätyy kovaksi, ei kauaakaan kuluisi, ennen kuin tuska suloisesti lieventyisi ja hän saisi vaipua iäiseen uneen.

Sitten hänen järkensä selkisi ja vanha isäntävalta heräsi hänen tahdossaan. Valkoinen kuolema, jota hän oli niin kauan ja luottavasti torjunut, ei saisi nytkään häntä narrinaan pitää eikä hänen päiviään päättää. Metsän turkilliset rosvot, joita hän oli metsästänyt ja ansoilla pyytänyt, eiväthän ne saaneet tulla hänen lihojaan pureskelemaan ja luitaan hajalle kiskomaan. Paljaan päätöksen voimalla hän pakotti veren uudelleen urheasti kiertämään suonissaan ja nauroi ääneensä, karskisti, reitensä tuskille. Sitten hän ryhtyi toimeen ryömiäkseen takaisin mökilleen.

Ensin hänen täytyi kulkea siitä suoraan poispäin rotkon suuta etsimään, sillä kiipeämään sen jyrkkiä rinteitä hän oli aivan kykenemätön. Lumikenkiään hän nyt piti käsissään, eikä jaloissaan, tallaten niillä tien, jota pitkin saattaisi hiljalleen ryömiä eteenpäin. Se oli tappelua joka tuuma, mutta hänen tahtonsa oli järkähtämätön, rintansa kuin suden ja jäsenensä väsymättömät kuin lumikon punotut suonet. Suotta pakkanen vaipui maahan ja häntä ahdisti, taistelu piti häntä kuumana ja murtuneen luun repimiset joka liikkeellä raatelivat häntä raivoisiin ponnistuksiin. Ja seitsemän tunnin jättiläismäisen taistelun jälkeen kuolemaa vastaan hän pääsi mökkinsä ovelle, kohottautui lumikengillä kuten kainalosauvoilla pystyyn, niin että saattoi nykäistä salpanuorasta, ja kaatui kynnykselle.

Nyt hän samalla hetkellä, kun oli voittanut, oli kaikki menettämäisillään. Uupumuksesta juopuneena hän luulotteli olevansa turvassa ja oli juuri uneen vaipumaisillaan, ovi puoleksi avoinna. Jos hän olisi sen tehnyt, niin olisi tuli pian sammunut, valkoinen kuolema olisi hiipien löytänyt hänet siitä samaisesta paikasta ja jäljestäpäin olisivat saaliin hakijat löytäneet näihin odottamattomiin pitoihin. Mutta jokin ääni aivojen syvyyksissä huusi terävän varotuksen ja hän heräsi. Hän sulki oven, pinosi pesään hiilloksen päälle puita, näki valkean hyvin syttyvän, sulki ilmareiän ja makasi sitten tunnin verran lattialla. Herätessään hän keitti kattilallisen väkevää teetä ja tunsi itsensä jälleen kohtalonsa valtiaaksi.

Hänen ensimäinen pelkonsa oli nyt se, että ellei murtunut luu tulisi paikoilleen, niin hänestä tulisi raajarikko koko loppuiäkseen. Vähän kyllä hän tiesi haavalääkärin ammatista, mutta kokenut eränkävijä on monitaitoinen mies. Etsien avukseen pienimmänkin muistotiedon, mielijohteen ja kuulopuheen rippeen, mikä vain koski murtuneita luita — ja hän huomasi, että hänen aivoissaan olikin hajallaan koko joukko semmoisia rippeitä — hän ryhtyi pesän sytykkeiksi kokoomastaan tuohesta ja kevyestä puusta rakentamaan karkeatekoisia lastoja. Sitoen sitten katkenneen säären jalan lujasti vuoteen patsaaseen hän asetteli lastat ja siteet löyhään paikoilleen sen ympärille ja alkoi kiskoa taittuneita luunpäitä sijoilleen. Se kysyi kamalia ponnistuksia. Tuskan hiki pursusi hänen harmaanvalkoiselle otsalleen ja hengitys kitisi yhteen purtujen hampaitten välissä. Vihdoin päät masennetulla, luontoa käännättävällä loksahduksella menivät sijoilleen. Rautaisella tahdon lujuudella hän kiristi lastat ja-sitoi ne niin, etteivät ne voineet liikkua. Sitten hän vähäksi ajaksi meni tainnoksiin.

Viikkoon tai pariin ei vangilla nyt ollut muuta huolta kuin kärsiä sääriluun kamalia vihlovia tuskia, kampia hitaasti ja suurella vaivalla ympäri pirttiä, niin etteivät lastat liikkuneet, ja tuntea tämän hiljaisen ajallisen elämän kuolettavaa yksitoikkoisuutta, suonien tarmoa sykkiessä. Aikaa hänellä oli vaikka kuinka paljon, ja kauhistuksella ajatellessaan sitä, että täytyisi kulkea koko elämänsä toinen jalka kelvottomana, hän piti pienenä asiana menettää pari tuntia neljän halon saantiin metsästä pirttiin.

Mutta kaiken aikaa hänen piti syödäkin, eikä hän huomannut pakollisen toimettomuutensa suurestikaan haittaavan ruokahaluaan. Kun vähäinen varasto verestä lihaa oli kaikki syöty, niin tuli hän moniaan päivän sangen Hyvin toimeen sian lihalla ja leivällä. Sitten hän hytkähdyksellä, joka melkein lähenteli silmitöntä säikähdystä, huomasi näiden varastojen vähenevän kamalan nopeasti.

Hän suoraa päätä määräsi itselleen tarkkaan vähennetyt ruoka-annokset. Sitten hän laski, moneksiko viikoksi hänellä vielä oli ruokavaroja. Hänen rohkeutensa laski kilpaa lämpömittarin kanssa, kun hän huomasi, että ruokavarat, korkeintain riittivät kolmeksi viikoksi ja muutamaksi päiväksi, ja vain töin tuskin vireillä pitämään ruumiissa elämän häälyvää liekkiä. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kauanko kuluisi, ennen kuin sääri jälleen olisi terve, mutta se hänestä tuntui sangen varmalta, että kolme viikkoa ja pari kolme päivää oli riittämätön aika parannukseen.

Tässä se äänetön vihamies jälleen oli hänen kimpussaan, eikä tällä kertaa äkkihyökkäyksen kiivaudessa, vaan hitaasti piirittäen ja leppymättömän kärsivällisenä, jonka hän älysikin vaarallisimmaksi hyökkäyksen malliksi. Hän ei masentunut, mutta hän alkoi tuntea, että nyt oli selkä seinää vastaan.

Onni oli, että puita oli melkein vaikka kuinka paljon, hän kun poltti niitä nyt säästelemättä, rihloineen maatessaan avoimessa ovessa, kunnes melkein vilusta jähmettyi, jos ehkä joku karibu tai sarvas sattuisi siitä ohi kulkemaan. Tämän toivon petettyä joka päivä hän lopulta uskalsi suurella vaivalla ryömiä lumelle ja melkein käsittämättömällä työllä virittää mökin taa muutamia ansoja. Mutta kaikista erämiestaidoistaan huolimatta hän ei saanut toivottoman kömpelöitä jälkiään kunnolla peitetyiksi, ja kaikki metsän eläjät niin selvin varotuksin pilkkasivat moisia kelvottomia ansoja. Yhden jäniksen hän vain sai kaksi viikkoa pyydystettyään, ja tämänkin hän töin tuskin sai pelastetuksi nälkäisen ahman hampaista.

Sitten hänen mieleensä äkkiä juolahti ajatus, että talven ankaruuden ohella oli joku erikoinenkin syy riistan tavattomaan vähyyteen. Tämä ajatus iski häneen, kun hänen korviinsa kuutamoyön ihmeellisessä hiljaisuudessa kantoi tuo pitkä, korkea ja väräjävä joukkoulvona, jota hän ei ollut kuullut siitä pitäen, kun Mackenziellä rakenteli ansojaan. "Metsäsusia!" hän mutisi. Ja kampien suurella vaivalla akkunalle hän ulos katsoessaan joutui näkemään susilauman taajassa ja hyvässä järjestyksessä juoksevan kaukana hohtavalla lakeudella.

Tämän jälkeen hän päätti, että susia hän väijyisikin avoimessa ovessaan. Jos hän saisi yhdenkään ammutuksi ja ruumiin pelastetuksi muulta laumalta, niin riittäisi se ylläpitämään elon kipunaa suonissa, vaikk'ei ruoka juuri ollutkaan hänen makunsa mukaista.

Moneen päivään ei tämän päätöksen jälkeen kuitenkaan tullut mitään mökin näkyviin eikä kuuluviin, ei edes metsästävää lumipöllöä; ja hyllyillään vain kolmen päivän niukat annokset John Thatch alkoi itsekseen tuumia, että jo oli aika ruveta ajattelemaan niitä tarpeita, jotka saattoivat sielu parkaa odottaa olemisen kynnyksen tuolla puolella. Tehden tiliä itsensä kanssa hän tuli siihen päätökseen, että kun hän ei ollut hätähousuja tässä elämässä, niin tuskinpa vain hän lähtisi hätähousuna tulevaankaan. Ja lisäksi hän päätti, että koska hän tässä elämässä oli parhaan taitonsa mukaan ollut ihmisten kanssa rehellisesti, niin varmaan se näkymätön voima, jota hän puolittain tietoisesti oli tunnustanut ja kunnioittanut, pitäisi huolta siitä, että häntäkin rehellisesti kohdeltaisiin tulevassa elämässä. Rehellinen kohtelu, siinä kaikki, mitä hän pyysi, ja itseensä luottaen hän aikoi hoitaa korttinsa loppuun saakka.

Kesken näitä filosofisia, mutta mieltä vahvistavia mietelmiä, hän hätkähti susilauman lähestyvää luikkuuta. Pyssynsä temmaten hän ryömi ovelle.

Sieltä ei näkynyt mitään. Sudet olivat suuren kallion takana. Muutamassa sekunnissa hänen tottunut korvansa oli selvillä siitä, että vaikka ne vielä olivat kaukana, niin lähestyivät ne suuntaa, joka veisi ne sivuitse oikealla puolella olevaan ryhmyiseen maahan, joten ne eivät kulkisi mökin ohi pyssyn kantaman päässä, ehkä eivät edes näkyvissä.

Hetken hän oli kahden vaiheilla. Kamalasta yhteisluikkuusta kuului selvään, että lauma oli sangen suuri, eikä hän taas kelvottomine, haittaavine säärineen juuri ollut taistelukunnossa. Mutta äkkiä hän teki päätöksensä. Parempi joka tapauksessa kuolla tapellen kuin kuolla viluun. Hän vilkaisi rihlaansa — se oli repeteri — nähdäkseen, oliko makasiini täysi, sieppasi patruunavyön ja kirveensä ja innostuneena kämpiä hinkkasi kallion alatse semmoiseen paikkaan, josta hän näki aseman. Hän näki karhun valtavan näivettyneen muodon, joka puolensadan sylen päässä ponnisti kalliota kohti. Hän näki ahnaan susilauman sen kintereillä. Hänen ensimäinen mielijohteensa oli paikalla ampua karhu, koska karhun liha oli hyvää. Mutta hän tiesi, että jos hän sen tekisi, niin ei hän saisi maistaa riekalettakaan siitä lihasta, sillä susiin se katoaisi ajattomassa ajassa. Hän katsoi lauman pääluvun. Sitten hän huomasi kaukana takana päin toisen ja suuremman lauman laukkaavan paikalle saamaan osaansa saaliista. Hän näki, kuinka toivottomaan yritykseen hän oli hairahtunut; ja tylysti päättäen, että hänen henkensä hinta susilla maksettuna olisi oleva sangen suuri, hän kohotti itsensä kallionkoloon, jossa saattoi itseään tukien seisoa pystyssä ja hyväksi lopuksi vapaasti kirvettään heilutella.

Näin tehdessään hän näki karhun saavuttavan kallion, kiepahtavan ympäri ja julmana kääntyvän takaa-ajajainsa paljoutta vastaan.

"Ollaankos yksistä puolin, vanha veikko!" Thatch mutisi. "Onpa mieleni hyvä, etten ampunut!"

III.

Karhu istui siinä tuokion takakintuillaan, pelättäviä vastustajiaan silmäillen. Ne olivat hänelle kalliita hetkiä, sillä näin hän pääsi hengästyksestään, mutta tätä eivät sudet raukeamattomine suonineen ja nahkakeuhkoineen vähääkään tulleet ajatelleeksi. Ei niiden välillä tapahtunut mitään havaittavaa neuvottelua, eikä karhu sen enempää kuin kalliolta väijyjäkään voinut huomata, että johtajan ja muun lauman välillä olisi kulkenut minkäänlaisia näkyviä merkkejä. Ja kuitenkin johtaja yht'äkkiä ikään kuin sovitun merkin mukaan syöksähti eteenpäin ja koko lauma vaieten sen perässä.

Johtaja oli etunenässä, mutta se ei ollut johtaja vain suuremman kokonsa ja voimansa vuoksi. Sen oli etevämpi älykin. Se tiesi, kuinka tässä yhteentörmäyksessä ensimäiselle ehdottomasti kävisi. Viime hetkessä se poikkesi syrjään ja kyyristyi maahan. Lähin seuralainen joutui eturintaan ja sai karhun oikeanpuolisesta kämmenestä iskun, joka mäsäsi sen pään aivan lapain sisään ja lennätti hengettömän ruhon ilmassa kauas lauman selkäin yli, jossa sen paikalla anastivat ja repivät ne sudet, jotka eivät päässeet tunkeutumaan taistelurintamaan.

Vaikka lauman johtaja oli tuhoiskun välttänyt, niin ei se siltä ollut pelkuri; sitä susilauman johtajan ei kannata olla. Samassa kun karhu iski, se juoksi sen kohotetun kämmenen alle ja repi arkoja suojattomia kylkilihoja julmasti. Kamalan pitkillä ja voimallisilla leuoillaan se sai aikaan ilkeän haavan. Mutta nopeasti se sai uhkarohkeutensa rangaistuksen. Ennen kuin se pääsi takaisin hyppäämään, putosi vastustajan vasen kämmen sen päälle — nopealla leikkaavalla iskulla, kaikki kynnet harassa — ja katkennein selkärangoin se sortui toveriensa jalkain alle.

Sen kadotessa katosi karhun musta ruhokin, susiaalto kerrassaan peitti sen. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä aalto nousi, murtui ja vyöryi takaisin. Niin kuin räjähdyksen kautta sieltä singahti susia, singahti kuin penikoita, käpälät taivasta kohti ja selkä koukussa, ja karhu puhkesi näkyviin silmät palaen, leuat ja olkapäät valuen verta, joka ei kaikki ollut sen omaa.

"Oikein, kunnon toveri!" kiljaisi Thatch, unhottaen kaikki, niin uljaasta tappelusta innoissaan.

Tämä innokas rohkaisu ei näyttänyt tekevän karhuun vaikutusta, sillä sen koko huomio kiintyi nyt hyökkääjien palaavan aallon takaisin torjumiseen salamanopein iskuin. Mutta sudet kuulivat sen — ne niistä, jotka häärivät tappelun liepeillä, mikä mitäkin yrittäen. Niiden silmien kapeat viheriät liekit kääntyivät nyt kaikki mieheen, joka oli huutanut. Sitten ne, ehkä parikymmentä kappaletta, hyökkäsivät hänen kimppuunsa. John Thatchilla ei ollut aikaa lukea niitä sen tarkemmin, sillä hän huomasi, että toinen lauma oli saapumaisillaan paikalle.

Rihla alkoi puhua, melkein yhtä nopeaan kuin hän sai liipasinta vedetyksi, ja edellimäiset sudet mukelsivat nurin. Useimmat jäljelle jääneistä olivat liian ahnaita ajatellakseen muuta kuin vatsansa hurjaa nälkää ja jäivät syömään täten tarjottua lihaa, mutta kolme juoksi suoraa päätä eteenpäin. Yksi ennätti Thatchin pyssyn suulle ja melkein räjähti mäsäksi, mutta molemmat toiset olivat hänen kimpussaan, ennen kuin hän ennätti ojentaa pyssynsä niitä kohti! Toisen hän torjui pyssyn perällä, ruhjoen sen olkapään, mutta toinen sai kiinni hänen säärestään. Se oli se taittunut sääri, ja John Thatchilta pääsi nauru, sillä lastoihinhan sen kamalat hampaat kuluttivat raivoaan. Hän iski kirveellään sivuttain. Punainen lähde pulpahti juoksemaan ja susi mukelsi itseään väännellen taapäin alla olevaan rumaan rähäkkään.

Voitostaan sykkivin suonin Thatch vilkaisi karhun puoleen nähdäkseen, miten siellä päin asiat luonnistivat. Tappelua yhä jatkettiin. Yhä kohosi musta, mutta verinen pää pelottomana ja raivoisena näykkivästä laumasta, yhä sen raskaitten etukämmenten mahtavat kurikat tappoivat. Mutta äsken tulleet karkasivat nyt sorretun heimonsa apuun ja Thatch huomasi, että raju vanha sankari pian nujerrettaisiin. Siepaten jälleen pyssynsä hän sukkelasti täytti makasiinin ja alkoi pumputa lyijyä äsken tulleihin, joista edellimäiset jo olivat seisahtuneet haavotettuja heimolaisiaan repimään.

Vaikutus oli melkein välitön, ainakin karhuun nähden. Sen kiivaimmat kimppuun kävijät, jo ennaltaankin epäröivinä, hämmästyivät pyssyn pamauksista ja poistuivat äreinä ja vitkastellen, repäisemään suupalan tai kaksi kuolevasta toverista. Karhu äkkiä voittonsa älytessään rusensi viimeisenkin peräytyvistä hyökkääjistä murhaavaan syleilyyn ja laskeutui sitä pureskelemaan nälän sekaisella raivolla.

Uudet tulokkaat, jotka olivat kokonaan kiintyneet nälkänsä tyydyttämiseen, eivät muutamaan minuuttiin näyttäneet huomaavan, kuinka kuolema niiden kesken mellasti. Mutta kun nälkä lakkasi kiusaamasta, niin ne jälleen alkoivat muutakin ajatella. Yksi, jota luoti juuri oli vikuuttanut, kiljaisi ja puri haavaa. Sitten kaikki eloon jääneet äkkiä näyttivät yksin neuvoin huomaavan, että tovereita kaatui joka puolella, toiset paikalla käpertyäkseen, toiset maassa potkiakseen ja kouristuksissa riuhtoakseen. Niiden korvat kääntyivät tuhoavia pyssynpamauksia kohti; niiden silmät kaikki tuijottivat äkillisellä pelolla ihmisolentoon, joka seisoi tuolla komerossaan. Silloin niiden harmaat pörhökarvaiset hännät käpertyivät koipien väliin, ne juoksivat sukkelaan yhteen, uhkaavan äänen kokoon paimentamina ja kaikki hyökkäsivät matkoihinsa pitkin murtomaan lievettä, joutumatta edes taakseen katsomaan.

Karhu, nälkänsä vihaisimmat tuskat tyydytettyään, kohotti näivettyneen ja verta vuotavan päänsä ja tuijotti uhmaavasti Job Thatchiin. Jos tämä oli uusi vihollinen — hyvä, hän oli valmis uuteen tappeluun. Thatch kohotti hitaasti rihlansa.

"Karhun liha on hivenen parempaa syödä kuin suden", hän mutisi.

Sitten hän taas antoi aseensa vaipua.

"Ei sentään, vanha veikko", hän jatkoi kovalla äänellä ja epäröivän näköiselle elukalle suoraan puhuen, "se sentään olisi ruma teko siihen nähden, kuinka tässä on rinnakkain tapeltu. Ja oikein reilusti sinä tappelitkin! Ei muuta kuin parhaat toivotukseni ja koeta nyt pysyä erilläsi minun ansoistani!"

Ikään kuin levottomana ihmisäänen soinnusta karhu hitaasti poistui, vetäen mukanaan yhtä kuolleista susista ja etsien silmillään louhikosta piilopaikkaa, jossa voisi olla suojassa ihmisen huolestuttavilta katseilta. Sitten Thatch laskeutui alas turvapaikastaan. Hän valitsi kolme nuorinta ja vähimmän luulaihaa suden ruumista, köytti ne sääristä yhteen ja lähti vaivalloisesti vetämään niitä mökilleen, aikoen palata takaisin enemmän hakemaan, kunhan oli saanut päivällisen tulelle. Hän vähän häpesi heikkouttaan, kun oli päästänyt karhun menemään, mutta vähän tuumailtuaan hän keksi itselleen puolustuksen.

"Ei se karhu ollutkaan kuin luupussi", hän mutisi. "Se oli vanha ja sitkeä, ja kovin se olisi tainnut olla eltaantunutta syötävää. Mutta nuori susi, hyvin keitettynä, ei taidakaan olla hullumpaa!"

Hitaasti hän kämpiä kihnutti mökilleen saaliineen, tuimat kasvot voiton innosta hehkuen. Häälyvässä, mutta mystillisessä mielikuvituksessaan hän näki erämaan mahtavain, äänettömäin, näkymättömäin voimain, jotka niin kavalasti olivat häntä vastaan juonineet, vakavan tappion kärsittyään peräytyvän.