PUNA-DANDY JA MAC TAVISH

I.

Aamun ensimäinen sarastus lepäsi rusottavana ja kastekylmänä vuoren paljaalla kallellisella selällä. Hitaasti se hiipi alemmaksi pitkin uurteisia kallioita, raikkaasti kirkasti tiheät vesakot ja lopulta kiidätti ohuet ilmavat valo- ja värisäteensä alas lehtoihin ja saarnien, kastanjain ja vaahterain oksien alle, joilla juuri kuti kevään varhaisin vihanta.

Syvään pieneen notkelmaan se viimeksi osasi kuivien oksien pohjaamaan, viiniköynnösten ja karhunvatukkain puoleksi tukkimaan, kahden mahtavan kastanjapuun oksillaan kattamaan. Se oli niin salattu notkelma, että valon pitkät rusosormet vain vaivalla sinne osasivat ja näyttivät jonkun aikaa kopeloivan, ennen kuin sieltä löysivät mitään näytettävää. Lopulta ne kuitenkin löysivät jotain ja paikalla, ikään kuin löydöstä hyvillään, leimauttivat notkelman täyteen haaleata rusopihkaista valohehkua.

Se valaisi nähtäväksi, tämä herkkä valo, nuoren hirvaan vasikan, jonka suuren suuret sulavat, lempeät silmät ihmetellen sen kohtasivat. Pensaan alla koukussa maaten se punaisenruskeine karvoineen ja kermankeltaisine pilkkuineen tuskin ollenkaan erosi ruskean kirjavista lehdistä, joilla se lepäsi. Mutta aamun sarastuksen omituinen kristallikirkas, vaikka värikäs valo teki sen äkkiä silmään pistäväksi. Hetkisen ihmeteltyään se näytti huomaavan, ettei enää ollutkaan näkymätön. Se painoi lapsen päänsä kavioittensa väliin ja näytti vaipuvan valppaaseen liikkumattomuuteen. Näytti melkein siltä, kuin olisi sen väritys paljaan tiedottoman halun kautta menettänyt kirkkauttaan ja se taas paljaan liikkumattomuutensa kautta alkanut hävitä ympäristöönsä.

Mutta tuo hetken liike, pään alas painaminen, oli riittänyt pahuutta aikaan saamaan. Siihen oli notkon yläreunalta sattunut kahden valppaan ja julman silmän huomio. Kuljeskeleva varjoharmaa olento, hiljaa hiipivä kuin itse aamunkoiton liike, kyyristyi äkkiä aivan maata myöten ja tuijotti alas pelottavalla mielenkiinnolla ruskahtavaa täpläistä pikkii olentoa, joka lepäsi pensaitten alla. Toinen varjomainen haamu, jolla oli samanlaiset kalpeat, läpitunkevat kuutamosilmät, hiipi ylös ja kyyristyi edellisen viereen.

Ne olivat synkän näköisiä petoja nämä molemmat ilvekset, kumpikin lähes neljänkymmenen naulan painoinen, käpälät suuret ja pantterimaiset ja lihakset teräksiset, nopeasti liikkuvat löyhän pitkän karvan alla. Takaruumis oli luonnottoman suuri ja voimallinen eturuumiiseen verraten ja takajalat alle koukistettuina valmiina äkkihyppyyn, ikään kuin ne olisivat olleet hirveitä raatelevia jäniksiä. Häntää niillä ei ollut muuta kuin paksu tynkä, joka ilmeisestikin oli aivan joutava kaikkiin niihin tarkotuksiin, joihin häntää tavallisesti käytetään. Niiden pyöreissä ilkeissä naamoissa oli julmat viikset ja naaman ympärillä leuan alta esiin kähertyvistä pitkistä karvoista jonkinlainen röyhelö, korvissa pitkät kankeat tupsut. Väri oli vaaleanharmaa, haaleata keltaisenruskeaa sekaan siroteltuna — joka väri teki ne melkein näkymättömiksi varjoisissa metsissä, suurien kalpeitten silmien säpsähdyttävää kirkkautta lukuun ottamatta.

Molemmat ilvekset tuijottivat muutaman pitkän sekunnin silmiään rävähdyttämättä pahaa aavistamattomaan vasikkaan, jonka lempeät silmät katselivat toiseen suuntaan, huolestuneesti odotellen emon paluuta. Äkkiä, vaikk'ei ainoatakaan ääntä eikä henkäystä ollut sen korviin kantanut, joku herkkä varotus väräytti sen lapsenhermoja ja se käänsi päätään taakseen katsoakseen.

Kaksi hämärää harmaata olentoa, julmat silmät häneen kiinnitettyinä, hiipi par'aikaa notkelmaan.

Vasikka ei ollut monenkaan tunnin ikäinen. Se ei vielä ollut mitään oppinut ilveksistä, sen enempää kuin kuolemastakaan. Mutta se ei kaivannut opettamista älytäkseen, että nuo molemmat hämärät olennot aikoivat tappaa. Avaten ammolleen kapean turpansa se huuti emoaan — omituisella kimakalla, puoleksi määkäisevällä, puoleksi kiljaisevalla huudolla, jonka tuskasta ja avunpyynnöstä ei voinut erehtyä.

Huutoon vastasi paikalla aivan läheltä kirkas kiljaus, ja melkein seuraavassa sekunnissa emo saapui, hypäten kauhealla loikkauksella lähimpien pensaitten yli. Se ei suinkaan ollut sen tavanmukainen paluureitti. Tavallisissa oloissa se olisi lähennellyt ääneti, oksankaan risahtamatta. Mutta vaaran uhatessa pienokaista se heitti varovaisuuden ja tuli lyhyintä tietä.

Hellin pienin supatuksin rauhotellen punainen emo haisteli vasikkaansa, nuuskien sen ylt'yleensä ikään kuin kysyäkseen, mikä sitä vaivasi. Vasikka värisi, ja tuota pikaa emo katsahti ylös nähdäkseen, mikä oli sitä niin säikäyttänyt.

Emon niin äkkiä ja rajusti paikalle ilmestyessä molemmat ilvekset olivat yht'äkkiä pysähtyneet, kyyristyen valmiiksi kaikkien tapauksien varalle. Nähdessään emon kumartavan alas päänsä ja kiinnittävän kaiken huomionsa pienokaiseen, ne jälleen hiipivät eteenpäin. Mutta nyt ne erosivat, toinen oikealle, toinen vasemmalle hiipien. Ne tiesivät, että emohirvaskin vasikkaansa puolustaessaan on liian vaarallinen vastustaja yhden ilveksen yksinään kimppuun käydä; mutta hyökäten samalla haavaa kummaltakin sivulta ne luulivat saavansa sen hämmästymään ja siten välttävänsä sen vaarallisten, veitsenterä-kavioitten salamaiskut.

Emo päätä kohottaessaan ympäri katsellakseen näki koirasilveksen leppymättömät silmät vajaan kolmen sylen päässä ja sen paraillaan kyyristyvän hyppyyn. Tappelun taitoisena se ei odottanut tuota murhaavaa hyppyä, vaan kimakalla uhman korskahduksella hyppäsi vastaan, loikaten eteenpäin uskomattoman keveästi ja kiiltävillä, terävillä ja teräskovilla kavioillaan sohien vimmatusti eteensä.

Äristen ilves hyppäsi taapäin, uskaltamatta vastaanottaa niitä iskuja. Emo vaistomaisesti vilkaisi taakseen nähdäkseen, oliko pienokainen vielä turvassa. Naarasilves oli juuri hänen niskaansa hyppäämässä. Emo ei ennättänyt ajoissa väistää tätä hyppyä, mutta se ennätti ajoissa torjua sen vajanaisesti, lyhyellä viiltävällä iskulla. Semmoinen isku ei voinut pysäyttää ison kissaeläimen hyppyä, se kun jo oli tulossa, mutta se riipaisi pitkän punaisen haavan sen harmaaseen kylkeen ja sen verran poikkeutti hyökkäystä, etteivät hyökkääjän kynnet uponneet saaliinsa kurkkuun, vaan lapoihin.

Terävällä kiljauksella hirvas hyppäsi ilmaan, koettaen karistaa irti hyökkääjän. Kun tämä yritys oli turha, niin se syöksähti oksan alle, toivoen sen raapaisevan paikaltaan vaarallisen ratsastajan. Tämä onnistuikin; mutta ennen kuin se ennätti kääntyä ja uudelleen puolustaa itseään, pääsi koirasilves kurkkuun kiinni sitä kuristamaan. Ja tuokiossa naaraskin jälleen oli sen lavoissa kiinni repien sen niskaa ja viiltäen sen kylkiä raatelevilla takakynsillään. Hirvas kiljui kuin tukehtuva ja taisteli epätoivoisin potkivin hypyin. Mutta parissa minuutissa ilvekset saivat sen nurin, ja vielä muutama sekunti, niin sen sydänveri punaisena ja kuumana tulvi kuihtuneille lehdille.

II.

Mac Tavish istui aivan harjanteen huipulla ja levollisin silmin katsoi päivänkoiton kehittyvään ihmeeseen. Vasemmassa kyynärkoukussa lepäsi kätevä rihla, sininen piippu puhtaissa ohuissa säteissä kiiltäen. Iso oikea käsi askaroi mielihyvin punaisessa parrassa. Tämä auringonnousu hänestä oli juuri semmoinen kuin sen piti olla. Nuo hennot rusottavat vivahdukset, pihka, kulta, kerrassaan selittämättömässä läpikuultavuudessaan ja melkein uskomattomassa kirkkaudessaan soinnuttelivat hänen jykeviä, mutta hienosti viritettyjä hermojaan kuin viulun pitkät hitaat sävelet tyynen veden partaalla sydänkesän kuutamossa.

Skotlantilaista, walesilaista ja englantilaista verta suonissaan Mac Tavish oli, jopa jossain määrin itselleenkin, arvotuksellinen sekotus. Hän ei mielellään tehnyt millekään pahaa, mutta oli siitä huolimatta innokas metsämies ja rakasti kunnon tappelua. Matkallaan mökiltään siirtokuntaan, joka oli laakson toisella puolella parinkymmenen mailin päässä, hän oli lähtenyt läntistä rinnettä nousemaan puolen tuntia aikaisemmin kuin olisi tarvinnut — silloin tosiaan vielä oli täysi pimeä — varta vasten nähdäkseen vuoren korkeimmalta kohdalta auringon nousun, kuinka sen taivaallinen tulva puhkesi leveään laaksoon, joka oli hänen allaan. Mutta hän ei tahtonut itselleen tunnustaa, että tämä syy olisi saanut hänet niin aikaisin liikkeelle lähtemään. Hänellä oli varalla monta muuta syytä, mutta hän tiesi sydämessään, etteivät ne mitään painaneet. Ne vain olivat apuna häneltä itseltään salaamaan tämän hänen rikollisen intohimonsa auringonnousuja ja auringonlaskuja ja muita kauniita, mutta käytännössä hyödyttömiä asioita kohtaan.

Tuskinpa koskaan, ajatteli Mac Tavish punaista partaansa pureskellessaan nautintonsa hitaassa hartaudessa, hän oli nähnyt vuorensa suurenmoista näköalaa hurmaavampana, eikä koskaan auringonnousua, jonka taikalumous olisi ollut täydellisempi. Hän tuskin uskalsi hengittää, peläten sen ehkä muuttuvan joksikin toiseksi, vähemmän ihastuttavaksi vivahdusyhdistelmäksi. Hiljaisuus oli miltei pelottava täydellisyydessään — kuin määrätön saippuakupla äärimäisiin rajoihinsa puhallettuna ja ihmeen välittämänä.

Ja sitten se särkyi. Alhaalta notkosta kuului hurjaa äänten meteliä — ärinää, kiljauksia, tappelua — elämän ja kuoleman kamppailun epäämättömiä ilmauksia. Kallioiden, pensaikoiden, vihertävien puitten salaperäinen valaistus äkkiä muuttui, kävi tutummaksi, tavallisemmaksi, melkein joksikin, joka kuului elämän jokapäiväiseen kulkuun. Mac Tavish hengähti syvään, ikäänkuin voimallisesta lumouksesta päästyään. Hän tarttui rihlaansa ja syöksyi nopeaan, mutta levollisesti, rinteen alle vesakkoiseen notkoon, josta äänet tuntuivat tulevan.

Uskollinen emo oli lakannut taistelemasta, ja ilvekset, vielä vähän epävarmoina voitostaan, raatelivat molemmat julmasti sen kurkkua Mac Tavishin ilmestyessä. Käheästi äristen — kiukusta suunniltaan, kun häiritsijä ilmestyi juuri voiton hetkellä — ne kääntyivät ja asettuivat häntä vastaan, melkein kuin aikoen ryhtyä hänen kanssaan voiman koetukseen. Poskelle lensi Mac Tavishin kätevä pyssy, ja koirasilves hyppäsi suoraan ilmaan, kaikki koivet kankeiksi ojennettuina, pudotakseen sitten hervottomaksi raueten ja potkien poikkipuolin uhrinsa kaulalle. Tuskin se ennätti maahan pudota, ennen kuin naaras otti lähdön — siinä paikassa katosi, ikään kuin olisi pyssyn pamaus sen pois puhaltanut. Mac Tavish ei siitä sen koommin muuta nähnyt, kuin harmaan vilauksen kahden pensaan välistä.

Mac Tavish kohotti maasta saaliinsa, arvosteli nahkan tuntijan silmällä hyväksi, nakkasi sen sitten huolimattomasti takaisin, vähän pahoillaan siitä, kun ei ollut niin nopea, että olisi saanut molemmat harmaat rosvot. Hän tutki hirvaan varmemmaksi, oliko se aivan kuollut, veti avarasta taskustaan jonkun sylen vankkaa nuoraa ja sitoi ruumiin takajaloista päällä olevaan oksaan, pois kettujen saatavista. Sitten hän kääntyi vasikan puoleen.

Pikku eläin oli suuren suurilla, turtumuksen jäykistämillä silmillä paikaltaan katsellut. Niin monta äkillistä hirmua oli täydellisessä käsittämättömyydessään huumannut sen. Kun Mac Tavish hiljaa kättään kurkottaen meni sen luoksi, niin se tuskin osasi vierastaa. Mutta kun hän varomattomasti laski kätensä sen turvalle, niin pelätty ihmishaju loukkasi sitä ja se ponnisteli jaloilleen, kimakalla ja säälittävällä määkäyksellä taas vedoten emoonsa, joka nyt oli sille niin kuuro. Heikosti se ponnisteli pois päästäkseen. Mutta Mac Tavish piti sitä kiinni. Hän piti sitä lujasti, mutta silitteli sitä hiljaa, kyhnien selkää ja kaulaa. Ja pian se kummissaan ja osaksi rauhottuneena emonsa hajusta, joka niin ihmeellisesti sekaantui Mac Tavishin vaatteitten ihmishajuun, lakkasi oudoista huudoistaan ja makasi hiljaa metsämiehen sylissä, silmäillen häntä pelokkailla kysyvillä katseilla.

"Pikku eläin riepu!" mutisi Mac Tavish, pitäen sitä hellästi, ikään kuin se olisi ollut ihmislapsi. Ja sitten hän muisti rakastetun Burns'insa: "'Sa pienoinen värisevä'eläin parka!"

Hetkisen hän seisoi ja epäröi. Hän oli lähtenyt liikkeelle siirtokunnassa käydäkseen, eikä hän ollut niitä miehiä, jotka vähästä mieltään muuttivat. Mutta pikku eläimen tarpeet olivat hänen ymmärtävälle sydämelleen ehdoton käsky. Siirtokunnassa hän saattoi käydä jonain toisenakin päivänä. Hän nakkasi olalleen kuolleen ilveksen, asetti vasikan vasemmalle käsivarrelleen niin mukavasti kuin suinkin ja lähti takaisin mökilleen vuoren toiselle puolelle.

III.

Mac Tavishin viihdykkäässä mökissä vasikka hoidettuna ja hemmoteltuna pian unohti hirmut, joiden keskellä se oli ensi kerran esiintynyt elämän näyttämöllä. Se oppi paikalla juomaan lämmintä lehmän maitoa ja vähän myöhemmin puremaan poikki sekä Mac Tavishin laidunraivauksen ruohoa että vielä hänen pienen puutarhansa kaikkein valioimpia vihanneksiakin. Mac Tavish pilasi sen aivan kamalasti, mutta se palkitsi hänet koiran kiintymyksellä, joka ajoittain jo saattoi näyttää melkeinpä rasittavalta. Se seurasi ainiaan hänen kantapäillään, ja kun tottelevaisuuden oppiminen näytti olevan sille aivan luonnonvastaista, niin hänen täytyi sulkea se lujien salpain taa latoon, milloin ei tahtonut sitä seuraansa, ja olla kuuro sen kauhean läpitunkeville pyynnöille.

Kuukausien kuluessa pienokaisen karva menetti kermaiset täplänsä ja muuttui kauttaaltaan lämpöisen ruskeanpunaiseksi, alapuoli vaaleaan säämiskään vivahtaen, ja siitä kasvoi erikoisen soma ja korkea-askelinen nuori sarvas. Nyt sen nimikin muutettiin "elukasta" "puna-dandyksi" eli "puna-keikariksi". Vähitellen se nyt tottui selviin, ei tosin ystävällisiin, mutta kuitenkin jotakuinkin alentuvan siedettäviin väleihin mustan ja valkoisen kirjavan lehmän, vuoden vanhan mullikan ja kahden suuren, uneliaan, porkkanan värisen härän kanssa, jotka suorittivat Mac Tavishin kyntämiset ja vedätykset. Kun sen ensimäiset sarvet alkoivat puhjeta, niin se vähitellen laski talon kaiken joutilaan kansan ehdottoman valtansa alle. Sen hoikkuudesta ja vartalon pienuudesta huolimatta ne joutuivat täydellisesti alakynteen, sillä se saattoi aina sohia niitä minne halusi, taikka antaa niille julmia iskuja etukavioillaan ja sitten uhkamielisen helposti välttää niiden vihat. Päästäkseen vähemmillä ikävyyksillä ne sen vuoksi taipuivat sen sortovaltaan, kunnes se kävi niille tavaksi. Epäilemättä tämä ylivalta oli helpompi saavuttaa sen kautta, että se nautti Mac Tavishin suosiota. Se kun puolet aikaansa vietti tuvassa Mac Tavishin kantapäillä taikka rinnalla juoksennellen, Mac Tavishin käsivarsi kaulallaan, niin muut eläimet siitä helposti alkoivat luulla, että sille kuului joku vähä Mac Tavishin isäntävallastakin. Oli ehkä onni kaikille asianomaisille, ettei talossa ollut koiraa eikä kissaa Mac Tavishin suosiota jakamassa, sillä Puna-dandy oli mustasukkainen kuin espanjan mustalainen.

Puna-dandyn täysikasvuiseksi, korkeasarviseksi sarvaaksi kehittyessä kehittyi kaksi vastenmielisyyttäkin — sikaa ja kaikkia käärmeitä kohtaan. Edelliseen ei ollut mitään ilmeistä syytä, ja aina kun sen huomattiin sitä osottavan, sai se tuimat iskut Mac Tavishin piiskasta, josta hyvästä se sitten saattoi korskuen lähteä kymmeneksi minuutiksi ladon taa jurottamaan. Sen tapana oli seisoa sikoaituuksen vieressä ja tuikkia raoista viatonta röhkijää. Tapaturmien välttämiseksi Mac Tavish kohotti aidan pääsemättömän korkeaksi ja naulasi umpeen kaikki lautain väliset raot.

Kun tämä oli tehty, niin Puna-dandy näytti unohtavan, että sikoja oli olemassakaan. Mutta käärmeitä se ajoi aina, nousten hiipien auringon paahtamille mäille yllättääkseen ne siellä päivää paistattamassa, taikka kouhien sarvillaan sananjalkain lymypaikkoja ne aukealle karkottaakseen ja siellä sotkeakseen mäsäksi terävillä vikkelillä kavioillaan. Tässä vihassa isäntä sitä kannatti kaikesta sydämestään, sillä Mac Tavishin hieman lapsellisissa silmissä kaikki käärmeet, kirkkaat vaarattomat pienet vaskikäärmeet, samoin kuin kuoleman aiheuttava "mokkasiinikin" eli "kuparipää", olivat perkeleen sikiöitä. Tämä näytti täsmälleen olevan Puna-dandynkin käsitys asiasta. Se saattoi vainota vähäistä viatonta vaalean viheriää, ei jalankaan mittaista ruohokäärmettä yhtä reippaalla tanssivalla vimmalla kuin hävitti sylen mittaisen mustan tarhakäärmeenkin eli "sinikiitäjän". Mutta kun kysymyksessä oli kyy eli "kuparipää", niin se oli kylmäverinen ja varovainen kuin oppinut miekkailija. Se tiesi — ken voi sanoa mistä, kun ei ainakaan Mac Tavish sille opettanut — sangen hyvin semmoisten käärmeiden eron, joitten purema tuotti kuoleman, ja semmoisten, joilla ei leuoissaan ollut myrkkyhampaita.

Sattui niin että vuoren etelärinne, joka oli kaikilta tylymmiltä tuulilta suojassa ja täynnään päivänpaisteisia portaita, oli kuparipään mielipaikkoja, sillä ei missään muualla se tullut toimeen niin kaukana pohjoisessa. Ajasta aikaan, kun joku tuli purruksi, molempain laaksojen hajallaan asuvat uudisasukkaat kokoontuivat yhteiseen sotaretkeen tämän myrkyllisen maanvaivan hävittämiseksi. Mutta enimmäkseen kuparipäät pysyttelivät syrjäisillä kallionportailla ja pääsemättömissä rotkoissa ja siten välttivät huomion. Ne eivät tavotelleet kuuluisuutta ja sen vuoksi ne helposti unohdettiin.

Mac Tavish ei yleiseen muistanut, että niitä oli olemassakaan. Mutta hän muisti ne sangen äkkiä, kun se kallionpykälä, jolla hän seisoi näköalasta nauttimassa, äkkiä hänen painonsa alla lohkesi ja hän tunsi putoavansa alas pitkin paljasta hirmuista rinnettä. Tämä rinne oli melkein äkkijyrkkä ja hän putosi nopeasti sinkoavain pölyäväin kivien ja kirkkaan kuuman helteen keskellä aivan suoraan maiseman sisään. Hän luisti kapean portaan yli, tapasi kiireessä pensasta, joka sillä kasvoi, ja sai vastaukseksi vihaisen kahinan, joka hänestä tuntui kuuluvan aivan korvan juuresta. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, hän päästi irti pensaasta ja hetkisen tunsi todellista lievennystä siitä, että taas selvään putosi. Sitten hänen päänsä kolahti esiin pistävään juureen, hän poukkosi toiselta portaalta, pyörtyi, putosi nopeammin ja kieri pohjalle katkennein säärin ja mukanaan lajiteltu valikoima paukkuvia kiviä.

Hän ei tietenkään osannut sitä aavistaakaan, mutta nämä melkein liian seuranrakkaat kivet olivat hänen henkivartijansa ja aluksi sangen tehokkaatkin. Vihaisesti kähisten ja kalistellen päivää paistatteleva kuparipää-perhe hajaantui ja kiirehti tiehensä tämän kivisateen pakoon ajamana. Muutaman sekunnin kuluttua pöly painui maahan ja viimeinenkin kivi asettui paikoilleen. Ja niin teki Mac Tavishkin, sillä hän oli saanut kelpo kolauksia tässä mutkattomassa mäenlaskussa ja se isku, joka hänen päähänsä sattui, oli sangen ilkeä.

Mac Tavishin pudotessa Puna-dandy oli seisonut aivan vieressä hänen takanaan, hienolla samettiturvallaan nuuskien isäntänsä taskuja, oliko niissä jotain hänen varalleen. Se hypähti korskahtaen taapäin Mac Tavishin niin ihmeellisellä tavalla kadotessa ja loukkaantuneena poistui. Se ei ollut tottunut siihen, että isäntä käyttäytyi noin jyrkästi, taikka meni jonnekin niin äkkiä, ettei hän joutunut mukaan tulemaan. Useita minuutteja se astua patsasteli edes takaisin, pää sangen pystyssä ja silmissä hämmästynyt katse. Ruveten sitten ikävystymään se lähti jyrkänteen partaalle ja kurkisti varovasti alas. Sen jalat irrottivat muutamia pieniä kiviä, jotka pudota räiskivät alas ja iskivät kipeästi Mac Tavishia. Sarvas luuli hänen tästä hyppäävän pystyyn ja suuttuvan. Mutta sen sijaan hän makasikin aivan hiljaa alallaan.

Puna-dandy huolestui. Se lähti aivan jyrkänteen reunalle, työnsi vielä muutamia kiviä Mac Tavishin päälle ja näytti hetken aikaa hautovan semmoista tuumaa, eikö hänen ollutkin parasta lasketella itse perässä. Epäilemättä hänkin olisi alas päässyt, mutta epäilys, miten hän perille tulisi, esti yrittämästä. Se korskui levottomasti, peräytyi takaisin jyrkänteen reunalta ja lähti sitten vuoren reunaa kulkien etsimään helpompaa kohtaa, alas mennäkseen.

Kun jyrkänteen alla kaikki oli ollut jonkun aikaa alallaan, niin ilmestyi jälleen useita kuparipäitä, himmeällä loistolla auringonpaisteessa hohtaen, ja varovasti luisui takaisin paistatuspaikalleen. Heimon patriarkka, paksuvartinen, kauniisti kirjailtu junkkari, lähes syltä pitkä, kulki edellä johtajana. Se tuli vain muutaman jalan päähän pyörtyneestä Mac Tavishista, päästi varottavan kalistuksen ja kiertyi mutkiin hyökätäkseen. Muu joukko poistui äkäisellä kahinalla, jättäen mielellään koko kunnian sille.

Kun Mac Tavish ei liikahtanut, ei käärmekään hyökännyt. Se odotti, odotuksen ilmettynä kuvana, litteät himmeät silmät kiinnitettyinä salaperäiseen olentoon, joka niin salaperäisellä tavalla oli tullut heidän joukkoonsa. Se odotti ehkä kymmenen minuuttia. Vakuutettuna sitten siitä, ettei esine ollut elävä eikä vaarallinen, se avasi mutkansa ja lähti pois kiemurtelemaan.

Mac Tavish alkoi tällä hetkellä vähän tointua. Hän liikahutti kättä. Hän koetti liikuttaa oikeata jalkaansa. Voihkaus pääsi hänen kurkustaan. Iso käärme yhdellä vilauksella kiertyi mutkiinsa ja kalisti äänekkään varotuksensa tunnettuun ritarilliseen tappelunmalliinsa.

Mac Tavish tämän kalman äänen kuullessaan tointui täydelleen, äly aivan valveutuen. Hän ei liikauttanut jäsentäkään, silmänsä vain hitaasti avasi kurkistaakseen ympärilleen. Ei hänen tarvinnut paljoakaan kurkistella, sillä siinä oli iso kuparipää aivan suoraan hänen naamansa edessä, pää hiljaa heiluen, ulottumamatkan päässä ja valmiina hyökkäämään.

Mac Tavish ajatteli ankarasti. Hän tiesi, ettei vihollinen hyökkäisi, niin kauan kuin hän pysyi aivan hiljaa. Mutta hän tiesi myös, että käärme nyt älysi hänen elävän ja että se sen vuoksi saattoi odottaa vaikka kuinka kauan. Kuinka kauan hän voisi pysyä alallaan? Taittunutta jalkaa alkoi särkeä kauheasti. Muita käärmeitä saapuisi tuota pikaa lymypaikoistaan. Kylmä hiki alkoi valua hänen koko ruumiistaan. Sitten hän tunsi päätään jälleen huimaavan ja pyörtymyksen palaavan. Kauhun jäätämänä hän koetti pakottaa järkensä velvollisuutensa tekemään, häntä hirvitti, jos hän pyörtyneenä sattuisi liikahtamaan. Heikkoudessaan hän alkoi hautoa kaikenlaisia mielettömiä suunnitelmia, hairaisiko maasta kourallisen kiviä ja niillä nakkelisi vihollista, vaikka hän sangen hyvin tiesi, että vihollinen saattoi pistää ainakin kolme tai neljä kertaa nopeammin kuin hän kättään liikuttaa.

Tuska ja jännitys ja ajatusten sekavuus alkoivat taas ruveta saamaan ylivaltaa, kun hän takaansa kuuli kavioitten kapsetta. Hän ei uskaltanut kääntää päätään katsellakseen, mutta hän tunsi, ken se oli, ja hänen aivonsa alkoivat jälleen selvitä. Hän näki kiertyneen käärmeen muuttavan päätään, ikään kuin antaakseen toisen suunnan sen iskulle.

Ja siinä samassa Puna-dandy tulla sipsutteli näkyviin, tanssien samaa kevyttä sotatanssiaan kuin puolustusmahdollisuuksia puuttuvaa sikaakin härnätessään. Se pyörähti pois toiselle puolelle, kääntäen kuparipään huomion pois Mac Tavishista. Sitten se varovasti laski hyökkäykseen sarvensa päät, juuri ulottumamatkan päähän. Käärme pisti kuin salama kahdesti, hukaten turhaan myrkkynsä läpäisemättömään sarveen. Tämän vimmastuttavan sarven ärsyttämänä se hyökkäsi yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes ei lopulta herahtanut ainoatakaan myrkkypisaraa. Sitten äkkiä älyten menettäneensä voimansa ja väkensä, kunnes ennättäisi varastonsa uusia, kuparipää nopeasti kehi auki mutkansa ja syöksyi piiloon.

Mutta vaikka se oli vikkelä, niin vielä vikkelämpi oli sarvas. Teräväreunainen kavio, kostonhimon voimalla alaskäsin viiltäen, kohtasi käärmeen niskan jumi siihen kohtaan, jossa se kalloon yhtyi. Tämä isku jakoi sitkeät suomut ja leikkasi selkärangan aivan poikki.

Murhaava pää putosi eteenpäin aivan voimatonna, mutta elinvoimaa ja väkeä uhkuva ruumis kiertelihe rumiin sätkiviin mutkiin. Puna-dandy vielä toisella iskulla ruhjoi voimattoman pään. Sitten se sotki ja polki maahan kiemurtelevat mutkat, kunnes ne olivat paloiksi katkotut ja sen somista vuohiskarvoista tippui verta. Eikä se tästä herennyt eikä tunnustanut voittoansa täydelliseksi, niin kauan kuin oli jäänyt vähääkään kiemurtelemaan.

Mac Tavish, tuntien nyt ainakin käärmeiden puolesta olevansa hyvässä turvassa, salli itsensä vähäksi ajaksi pyörtyä. Jälleen tointuessaan hän tunsi voivansa paremmin ja Puna-dandy seisoi hänen rinnallaan haistellen hänen kasvojaan. Hän hyväili kapeata pehmeätä turpaa minuutin tai pari, ilmaisten peittelemätöntä ihastustaan pelastajansa voiman ja taidon johdosta; ja tuimasti hammasta purren hän sitten lähti hitaasti ja tuskalla kämpimään lähimpään taloon.