HYÖKKÄÄJÄT

II.

Se järvi oli pohjan puolen paljailla mailla. Sen laaja pinta, sileänä kuin lasi pilven pimittämättömän auringonlaskun alla, oli väkevää vaikka hieman savuista oranssia, viheriäksi sulautuen keskitaivaan syvässä kajastuksessa. Etäinen, matalan kuusikon paartama länsiranta näkyi hampaisena ja mustana taivasta vastaan. Itäranta, joka vain epämääräisesti esiintyi autiossa, maille valuvassa hehkussa, oli laaka ja paljas, lukuun ottamatta paju- ja haapalehtoa, joka kasvoi joen laskupaikalla. Tyyni väritulva, kaiken taivaanrannan matala kaukaisuus, järven pinnan ilmeinen kuperuus, se kun näytti kumpuavan ylöspäin ilman riippuvaa kaarta kohti, ne suostuivat toisiinsa autiuden sanomattomaksi kauneudeksi.

Ilmestyi samassa musta pilkku — ei, kaksi mustaa pilkkua — moitteettoman peilin kiillolle, länsirannan mustasta reunasta eroten. Edeten sädehtivän kalvon poikki nopeaan, rinnakkain, ne rikkoivat sen pitkillä, sileillä, toisistaan eroavilla aalloilla, jotka eloisina kimaltelivat niiden takana, niiden viiltäessä uraansa suoraan ulos järven keskustaa kohti. Aution valohehkun alla nuo mustat pilkut selvenivät kahden uivan hirven, naaraan ja uroon, päiksi.

Ne uivat aivan veteen painuneina, tummia, kömpelöitä, mutta uljaita päitään lukuun ottamatta, pitkäveteiset kuonot kurotettuina ja pintaa jakaen. Uroon valtavat jykevät sarvet leveine sormineen olivat takakenossa pintaa pitkin ja näkymättömien, voimallisesti työskentelevien, vettä vellovien lapain päällä. Parikunnan silmissä oli utelevaa pelkoa, hurjuutta kuin pakokauhusta. Se oli outo katse erämaan suurissa valtijoissa tähän vuodenaikaan, jolloin jättimäiset uroot tappelun himossaan uhmaten uhkailevat koko luomakuntaa. Mutta se ainoa pelko, joka saattoi ne lannistaa, oli yllättänyt ne äkkiarvaamatta — tuntemattoman pelko.

Parikunta oli ollut avoimella rannan kaistaleella, toisella kädellä kuusikko, jossa ne vaeltelivat, toisella rantavesi, jossa niiden oli tapa rypeä ja kiskoa ulpukanjuuria, kun kauhu ne valtasi täydellä voimalla ja ajoi ne ulos järven oranssinkarvaiselle peilille takarannan paljailta mailta tyyssijaa etsimään. Eikä kumpikaan tiennyt, mitä paettiin. Naaras oli ollut levoton monta päivää, uros kiukkuinen ja epäluuloinen. Jonkun epämääräisen, käsittämättömän vaaran, lähenevän mutta vielä havaitsemattoman tuhon tuntua oli ilmassa. Toisten, heikompain metsäneläinten ihmettelystä ja pelosta ja hämmästyksestä se oli jonkun hämärän kaukovaikutuksen kautta tarttunut suuren levollisen hirven hermoja järkyttämään.

Mutta nyt, lokakuun auringonlaskun viileässä loistossa, salauhka oli tullut lähemmäksi — oli tullut tuntuvammaksi, käymättä siltä vähemmän salaperäiseksi. Naaras seistessään yksin veden partaalla kumppaniaan kutsuen, oli tuntenut hämärää painostavaa pelkoa, että joku muu kuin aviopuoliso ehkä saattoikin ilmestyä, noudattaen hänen kutsunsa kummaa tunnetta.

Ja puoliso oli tullut äkkiä, valppaasti, ääneti, ikään kuin vähin aavistaen väijytystä tai muuta estettä. Sen korkea musta haahmo seisoi kuin varjo naaraan rinnalla, tämän ensimäisten hirnausten vielä käheinä kiiriskellessä hiljaisuuteen.

Heidän siinä seistessä neuvottelemassa herkin hellin kuonoin, oli siitä loikkinut ohi punainen sarvas, joka ilmeisestikin oli kauhuissaan, mutta osotti epäröimistä, joka niin kummasti poikkesi sen paon mallin tavallisesta hillittömyydestä. Niiden hellyys hetkeksi jäähtyi selittämättömän pelon tunteesta, ja ne tuijottivat sen perään pelokkaasti, ikään kuin olisi juokseva sarvas, mokoma tavallinen näkö, äkkiä tietänyt pahaa.

Tuskin oli sarvaan outo kauhu kunnolla unhotettu, kun kettu sukkelaan ulkoni viidakosta. Nähdessään hirviparikunnan näin vain toinen toisestaan välittäen ja mustina ja näkyväisinä seisovan siinä veden partaalla, huolimatta siitä, vaikka mitkä silmät sattuisivat näkemään, kettu asteli sirosti alas rantaan ja istahti kintuilleen tuskin parin sylen päähän. Sen viekkaat silmät tutkivat niitä kiihkeästi udellen, ikään kuin ihmetellen, tokko niiden huoleton luottamus mahtoi edustaa voimaa, jonka suojassa olisi hänellekin turvaa. Toisina aikoina nämä molemmat ylhäiset rakastavaiset olisivat suuttuneet sen tunkeilevaisuudesta ja karkottaneet sen pois; mutta tänään ne vain tuijottivat siihen kysyvällä huolestuksella. Niiden silmäin katse näytti vakuuttavan ketulle, ettei täällä avusta tietoa. Se vilkaisi levottomasti olkansa yli kohti kuusikon synkkää reunaa, josta oli tullut, nousi hitaasti jaloilleen, asteli niiden ohi kopeana ja lähti sitten järven rantaa edelleen juoksemaan. Terävillä silmillään sitä tarkkaan seuraillen, ne näkivät se oikaisevan epätoivoisen paon laukkaan, heti kun se oli päässyt pajupensaikon peittoon. Tämän äkkinäisen epätoivon näkeminen, ja vielä ketun kaltaisessa viisaassa eläimessä, lannisti niitä vasten tahtoakin. Monta ne olivat nähneet kettua, mutta eivät vielä ainoatakaan, joka olisi näin ihmeellisesti menetellyt. Mitä se heistä tahtoi? Miksi se oli niin tutkistellen heitä katsellut? Ja miksi se oli sitten pakoon lähtenyt? Niitä värisytti, ne kävivät lähemmä toisiaan, käänsivät ympäri tummat ruumiinsa, kunnes perä oli kohti hohtavaa vettä, ja tuijottivat kiinteästi metsän taajaa rintamaa, jota kettu oli niin uteliaana katsellut. Samat synkät kuusikot olivat heidän kotinsa, heidän varma tuttu suojansa, mutta nyt he katselivat niitä udellen, epäillen. Mitä petosta nuo vaikenevat varjot saattoivat valmistella?

Hirvien silmät eivät keksineet mitään, vaikka olivatkin tarkat. Mutta äkkiä niiden suuret korvat, hörössä ja jäykkinä utelusta, käsittivät äänen henkäystä äärettömän hiljaisuuden takaa. Se melkein saattoi olla monen käpälän tassutusta. Sitten tuikahti sieltä täältä muutamain mustempain varjokohtain syvyydestä vihertävää kiiltoa, kalpeita tulipisteitä, jotka saattoivat olla silmiä. Lopulta ilmanhenkäys, metsän huo'ahdus niin kevyt, ettei se edes heilauttanut uroon pitkiä kaulakarvoja, kantoi niiden pingotettuihin sieraimiin. Se oli niille tuntematon, mutta sanomattoman kamala haju. Sen uhka pelotti niitä. Harmistuen ja kauhistuen ne hitaasti, kylki kyljessä, peräytyivät takaperin veteen, katseensa metsään yhä kiinnittäen. Sitten ne, äkkiä ympäri pyörtäen, uivat ulos oranssinväriseen loistoon, ponnistaen etäisen vastarannan turviin.

II.

Siinä sakissa oli kahdeksan valtavaa sutta ja yksi paljon pienempi ja heikompi, jolla siitä huolimatta näytti olevan jonkinlainen vaikutusvalta tovereihinsa. Ne kahdeksan olivat semmoisia kuulumattomia otuksia, ettei olisi luullut koskaan mokomia näkevänsä idän erämaissa, sillä ne olivat kaikkein pelättävintä Alaskan metsäsuden sukua, leuat pitkät, kyljet pitkät, kallo leveä, lavat tanakat, rinta leveä, ja jok'ikinen kyllin voimakas yhdellä puraisulla katkaistakseen naaraskaribun [karibu on Pohjois-Amerikan peura] kurkut ja vetääkseen sen nurin parhaassa juoksussa. Mutta yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ne eivät olleet milloinkaan Alaskaa nähneet, eivät juoksevaa kaributa, eivät pohjan perille vieriviä tuimia jokia, eivätkä loppumattoman lumen kukkuloita. St. Lawrence joen eteläpuolella, Pohjois-Vermontin ahtaissa ja puoliasutuissa metsissä ne olivat syntyneet, sieltä havitellen samonneet luodetta kohti, avarampia erämaita etsiäkseen.

Näin suuren ja julman joukon syntyminen hyvin järjestetyssä idässä oli sattunut seuraavalla tavalla. Muutamia vuosia aikaisemmin oli eräässä Pohjois-Vermontin kylässä muhkea metsäsusi päässyt karkaamaan vaeltavan eläinnäyttelyn kokoelmasta. Sitä oli metsästetty monta päivää paljolla melulla ja puuhalla. Mutta sepä olikin viisas. Se ei pysähtynyt pitkässä väsymättömässä laukassaan, ennen kuin oli jättänyt penikulmittain suojaa itsensä ja takaa-ajajainsa välille ja löytänyt metsän, joka oli kyllin synkkä pakopaikaksi. Se oli viisaasti eroa tehden metsästänyt vain hirvaita, jäniksiä ja muuta metsän riistaa ja jyrkästi pidättänyt itsensä kaikesta semmoisesta saaliista, jonka arveli olevan ihmisen suojeluksen alaista. Tämän järkevän menettelyn vuoksi ei kukaan osannut sen oloa aavistaakaan. Jonkun ajan kuluttua kohdatessaan erään kylän läheisyydessä pitkäleukaisen, suden näköisen tiistin, jonka suonissa oli sekä hirvikoiran että eskimokoiran verta, se oli helposti saanut viekotelluksi tämän hylkäämään isäntänsä ja rupeamaan metsässä elämään, joka hämärä himo sillä olikin aina ollut. Tämä oli uskollisesti metsästellyt hänen kanssaan ja synnyttänyt kaksi poikuetta — romoluisia penikoita, jotka kehittyivät yhtä suuriksi ja hurjiksi kuin isäkin, mutta paljon tyhmemmiksi ja paljon häjymmiksi, kuten semmoisesta sekaannuksesta pyrkiikin syntymään. Ne tottelivat isäänsä ja johtajaansa, koska ne häntä pelkäsivät ja tunsivat hänen etevämmyytensä, ja kunnioittivat myös hoikan emonsa myrkyllistä ja äkkinäistä vihanliekkiä. Mutta ajan ehtiessä ja riistan vähentyessä niitä ei enää voitu estää käymästä muonaa hankkimassa kyläinkin läheisyydestä, ja niinpä ne piankin kiinnittivät itseensä ihmisten huomion. Kun joku eksynyt hieho oli saanut surmansa ja monta lammasta syöty, ja kun oli monta viatonta koiraa ammuttu epäluulosta, niin vanha viisas johtaja ankarasti kokosi joukkonsa ja vei sen itää kohti.

Matkaa itää kohti kesti kauan, ja vaaroja oli joka puolella. Toisinaan oli niukasti riistaa ja sakki näki kauan nälkää. Toisinaan oli vaikea löytää metsämaata matkan salaamiseksi, ja toisinaan, kun täytyi verottaa jonkun kylän karjoja, tuiskahti sieltä niiden perään asukkaita semmoisen koirain ja pyssyjen ja kirousten metelin keralla, että vähitellen hurjimmatkin penikoista oppivat varomaan. Usealla oli jo nahkansa alla lyijyrakeita muistoksi siitä, että johtajan varovaisuudessa oli järkeä. Ja saapuessaan vihdoin niihin synkkiin seutuihin kuusimetsineen, järvineen ja sotkuisine joenjuoksuineen, joissa Mainen rajat sattuvat New Brunswickin ja Quebeckin alueihin, ne olivat oppineet kuria ja varovaisuutta. Kamalampi hyökkäys kuin salo oli pahimmissa unissaankaan aavistanut, hävitti nyt Upsalquitchin ja Ottanoonstin pohjoispuolisia korkeita erämaita.

Näitten itäisten salojen turkillisten ja höyhenellisten asukkaiden kesken ei ollut edes perintömuistoa semmoisesta vitsauksesta, kuin tämä nopea rosvoava sakki. Susista kyllä oli jonkinlaista hämärää perittyä muistoa, mutta se koski idän pientä "täplikästä" sutta, joka oli tavallaan kylläkin rohkea, mutta ei niin vaarallinen, että sen vuoksi olisi tarvinnut pahoja unia nähdä. Karhu ja hirvi eivät koskaan kiinnittäneet sanottavaa huomiota täplikkääseen suteen, joka olikin ollut puolen vuosisadan vaiheille melkein tuntematon näissä seuduin. Mutta huhut tästä uudesta vitsauksesta saivat veren hyytymään semmoistenkin sydämessä, jotka eivät olleet tähän saakka paljoakaan pelosta tienneet, ja jonkinlainen hämärä pakokauhu kulki hyökkäyksen edellä kauas salojokien mukana ja pitkin autioita ylämaan vesiä. Ja näin sattui, ettei seudun hallitsevista heimoista ainoakaan johonkin aikaan joutunut hyökkääjäin tielle. Jäniksien vilinästä ja hirvaitten runsaudesta sakki sai yllin kyllin riistaa, ja hämmennyksissään pakeneva riista samalla johti sitä yhä kauemmaksi itää kohti.

Mutta se maa, johon ne nyt olivat tulleet, oli karhujen maa, ja sakin täytyi kuin täytyikin iskeä yhteen niiden kanssa. Kun ne kahdeksan eräänä päivänä ääneti samosivat sarvaan jälkiä — ääneti siitä syystä, että älykäs johtaja oli opettanut niille äänettömyyden välttämättömyyden syntyseudun vaarallisissa metsissä, ja harvoin ne päästivät ääntä, paitsi kun täysikuun pakotus oli niin ylivoimainen, että sitä oli mahdoton vastustaa — niin ne olivat vähällä juosta nurin kauhean ison mustan pedon, joka seisoi aivan jälkien päällä lahonnutta kantoa kynsillään repien. Ne pysähtyivät siihen paikkaan, hajaantuivat puolipiiriin ja seisoivat varpaillaan, terävän niskan ja lapain karvat pystyssä kuin harjakset.

Karhulle tapaus myös oli yllätys. Yksinäisenä, pahaluontoisena yksilönä sangen yksilöllistä rotuaan se ei kuuleman eikä vainunkaan kautta ollut saanut minkäänlaista tietoa näiden pelättäväin sekasikiöitten vainoretkestä, vaikk'ei se totta puhuen olisi kovin suuria välittänyt, vaikka olisi kuinkakin selvään vainunnut. Se ei ollut niitä miehiä, jotka vähästä hätääntyvät. Kiepahtaen ympäri tunkeilijoita silmästä silmään katsomaan se istahti takakintuilleen, mörähti karheasti kurkussaan, nosti toisen suuren kämmenensä pitkine käyrine kynsineen ja niskaansa kyyristäen silmäili vastustajiaan pelvotta. Se oli valmiina tappeluun, kävi miten kävi. Samalla se oli yhtä valmiina rauhaankin sillä ehdolla, ettei häntä pienimmälläkään tavalla häiritty. Sen mieli oli liian kiinni matoloissa ja marjoissa ja lahoissa pököissä, että se olisi etsinyt tappelua tappelun itsensä vuoksi.

Sudet eivät olleet nälissään, ja ne tunsivat, ettei karhu olisi mikään helppo saalis. Epäröivällä mielellä ne odottivat, kunnes johtaja antaisi merkin hyökkäykseen. Mutta johtajalla, joka istui takakintuillaan aivan, puolipiirin keskustan edessä, kieli pitkällä roikkuen, ei ollut vähääkään kiirettä. Se tutki vihollista ja odotti sen puolelta ensi liikettä. Sillä oli kärsivällisyyden lahja, kuten niin varovaisella johtajalla sopikin olla.

Mutta se oli lahja, jota karhulla ei ollut. Hänpä nyt, nähtävästi päätellen, ettei näillä vierailla ollut halua häiritä hänen matojen kaivelultaan, kävi taas kantoon kiinni ja kerran jykevällä etukämmenellään kiskaisten repäisi irti koko toisen puolen.

Sillä samalla hetkellä tulinen pieni tiisti syöksähti kuin käärme eteenpäin ja näykkäsi sen takakoipia, toivoen kinttusuonen poikki purevansa. Mutta semmoisella salaman nopeudella tuiskahti karhu ympäri ja löi sitä, ettei se saanut muuta kuin suuntäyden karvoja hampaihinsa ja vältti raatelevan iskun vain sen kautta, että ponnahti takaisin nurin niskoin kuin löysätty jousi. Kyljessä pitkä punainen piirto osotti, ettei se aivan ehjin nahkoin päässyt.

Silmänräpäyksessä seuraten koiraemon kiivasta hyökkäystä oli koko sakki rynnistänyt eteenpäin; mutta nähdessään, että puoliso oli siitä selvinnyt, johtaja pysähtyi jyrkkään ja vihaisesti kiljuen koetti pysäyttää kumppanitkin. Nämä tottelivat, sillä ne näkivät, minkälaiseen viholliseen sitä oli yhdytty. Mutta yksi, äkkipäisin kaikista, oli mennyt liian kauas. Tuima isku sattui korkealle sen rintaan. Se nakkasi sen ilmassa takaisin tovereitten luo katkennein niskoin ja kurkku rautaisten kynsien irti repäisemänä. Sen maassa väännellessä ja kuolaa valuessa johtaja loi siihen punnitsevan katseen ja teki nopean päätöksen. Suotta oli panna sakkia alttiiksi niin voimalliselle vastustajalle, joka vielä voisi sen tuhota, etenkin kun varsinainen riista oli aivan edessä, eikä epätoivon nälkäkään pakottanut. Kutsuen sakin ankarasti järjestykseen se täyttä laukkaa johti sen sivulle päin, etsi muutama kymmenkunta syltä kauempaa uudelleen sarvaitten jäljet ja jätti uhrin ruumiin oman onnensa nojaan. Karhu mulkoili niiden perään vihaisesti mörähtäen, kunnes ne olivat näkymättömiin kadonneet. Sitten se tallusteli vainajan luo, haisteli sitä, käänteli sitä kämmenellään ja sitten tyynesti palasi takaisin kannolleen matoloita etsimään. Ei sitä maittanut susi, sen enempää kuin koirakaan.

Sakki sillä välin sekä raivostuneena että hämmästyneenä jatkoi ajoaan ja lopulta saikin saaliinsa. Ahmiessaan lämmintä sarvaanlihaa se unohti vastoinkäymisen ja menetetty jäsen helposti haihtui muistosta. Mutta opetus oli ollut sakille hyödyksi.

Oli kulunut kaksi päivää tästä, kun sudet saapuivat paljaitten maitten järvelle ja kuusimetsien synkästä varjosta ihmetellen katsoa tuijottivat ensimäistä hirveä, minkä olivat milloinkaan nähneet.

Kaksi päivää takaperin sudet olisivat pitäneet näitä molempia suuria kömpelöitä ilmestyksiä, niiden rannalla seistessä mustina vettä vastaan, vain jonkinIaisina luonnottoman suurina sarvaina ja arvelematta lentäneet niiden kimppuun. Mutta nyt ne muistivat karhun. Ne eivät aivan luottaneet näitten molempain korkeaolkaisten, pitkäkuonoisten muukalaisten näköön, niiden siinä seistessä koivet hajallaan ja välinpitämättömän näköisinä. Ne odottivat varovaisen johtajansa merkkiä, mutta varovainen johtaja ei ollutkaan kovin hätäinen merkkiä antamaan. Se ei tiennyt, mitä kuntoa, mitä odottamattomia voimia saattoi piillä moisissa ruhoissa, jotka olivat niin sarvaan näköisiä ja kuitenkin niin erilaisia. Mutta kun molemmat hirvet vihdoin, tuntemattomuutta vavisten, äkkiä syöksyivät veteen ja lähtivät uimaan pois halki oranssihehkun, niin se päätti, että ne olivat riistaa, jota oli metsästettävä. Yksin se astua patsasteli avoimella rannalla, katsoi jonkun hetken kiinteästi pakolaisten jälkeen, kunnes oli varma siitä, mihin niiden oli matka, ja sitten mittaili rantoja punnitsevin katsein puoleen ja toiseen, ikään kuin veden ympärysmittaa arvostellen. Tehtyään ilmeisestikin päätöksen, minkä kautta oli lyhyin matka ympäri, se asteli takaisin pimentoihin. Tuossa tuokiossa koko sakki oli täydessä menon toimessa suunnaten järven päätä kohti, jonne oli matkaa seitsemän tai kahdeksan mailia. Hirviparikunta sillä välin saavutti vastakkaisen rannan ja asteli vedestä pajukon laitaan, mustana ja vettä valuvana. Mutta ne eivät jääneet siihen. Vaihtelun kiihko oli ne vallannut, ja kun hirvi lähtee kulkemaan, niin se voi kulkea kauas. Juosten pitkää hoippuvaa raviaan, joka näyttää lähtevän niin helposti, ja kuitenkin niin armottomasti lyhentää taivalta, ne seurailivat jokea, kunnes oranssikiilto oli jäänyt kauas taakse ja paljaiden maiden pensaikkolakeudet alkoivat kohota mataliksi pyöreiksi ylämaiksi, joilla oli harvahkoa metsää. Niillä ei ollut muuta kuin yksi päämäärä — päästä niin kauas kuin suinkin järven synkkäin kuusikoitten vilkkuvista viheriäisistä silmistä ja käpäläin tassutuksista.

Vähän ne aavistivat, että niiden harmistuneen paon juoni lähestyi viheriäisten silmäin ja tassuttavain käpäläin suuntaa.

III.

Kuu nousi tänä yönä aikaiseen; se oli melkein täysi. Kaukana matalien ylämaitten takalistolla joki laajeni leveiksi tyyniksi suvantomatkoiksi, jotka oikeastaan muodostivatkin jonkinlaisen kiertelevän järven. Tämän järvimäisen suvannon rannalla, eräässä äkkipolvessa, jossa ryhmä korkeita saarnivaahteroita, haapoja ja seljoja loi pienen saarekkeen laajan avoimen luonnonniityn keskelle, makasi kaksi metsästäjää piilossa. He olivat lähteneet matkaan itärannikolta, kulkeneet maanselän poikki ja saapuneet lopulta tähän syrjäiseen laaksoon hirviä väijymään.

Kummallakin oli pyssy. Toisella, joka oli jättiläinen miehekseen ja puvustaan päättäen ilmeisestikin opas, oli myös pieni kirves ja pitkä käärö koivuntuohta, joka oli kiedottu torven muotoiseksi. Tämä oli nimittäin hirvien hirnunta-aika.

Istuen selkä suurta saarnivaahteraa vastaan ja semmoisessa paikassa, ettei heitä paljoa näkynyt, vaikka he selvään näkivät joka suunnalle väijytyksestään, molemmat miehet varustivat itselleen niin mukavat tilat kuin suinkin, sillä nyt oli odotettava kauan ja liikkumatta. Kymmenen tai viidentoista minuutin hiljaisuuden jälkeen, joka olisi rasittanut vaikka kenen tottumattoman hermoja, jättiläisopas Adam Moore kohotti tuohitorven huulilleen ja torautti sillä naarashirven omituisen käheän ja muodottoman, mutta sanomattoman jylhän ja aution hirnauksen — lannistamattomien erämaitten ilmetyn perussävelen. Vitkastellen se lähti oppaan taitoisilta huulilta.

"Totta puhuen, Adam", mutisi Rawson, "olettepa te oppinut tepsivän kutsun!"

Moore suvaitsi hieman naurahtaa myönnytykseksi, sillä tämä laiha, ahavoitunut, kylmäkatseinen englantilainen, joka oli metsästänyt suurta riistaa kaikissa maailman äärissä, oli yksi niitä sangen harvoja urheilijoita, joiden kehumisesta hän vähän välitti. Lyhyen väliajan jälkeen hän soitti kutsunsa uudelleen ja vielä entistä tehtoisammin. Sitten hän antoi tuohitorven vaipua, laski sen poikkipuolin polvilleen ja odotti.

Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut. Liikkumaton äänetön erämaa näytti kuin lasiksi lumoutuneen sinivalkoisen kuun kumotuksessa. Mutta äkkiä kuului risahtavien oksien etäistä ääntä. Se läheni nopeaa.

"Arvasinhan minä, että se vetäisi, Adam", mutisi Rawson, ei kovempaa kuin tuulen henki poppelien lehvissä. Hän kohotti pyssynsä ja nousi hiljaa toiselle polvelleen.

Heti sen jälkeen Moore laski suuren kätensä hiljaa hänen käsivarrelleen.

"Kummallista", hän kuiskasi — "niitä on tulossa kaksi!"

Tiheästä viidakosta niityn takaa, ehkä parinsadan sylen päästä, syöksyivät sitten molemmat pakolaiset esiin. Niinkin pitkän matkan päästä näki, että ne olivat kovin ahtaalla ja nääntymäisillään. Naaras varsinkin horjui lähestyessään. Uroolla oli suurenmoiset sarvet, mutta Rawson ei nyt joutunut muuta näkemään, kuin uljaan eläimen ahdingon, ja vaistomaisesti hän laski alas pyssynsä.

"Minä en tätä ymmärrä", mutisi opas, kohoten varovaisesti jaloilleen seljapensaiden takana.

Pakolaiset painoivat yhtä suoraa eteenpäin, pyrkien saarnivaahteraryhmän suojaan takaa ajavan tuntemattoman uhkan kauhuissa, välittämättä mitään vaaroista, mitä siinä ehkä saattoi piillä. Niityllä oli puolitiessä poikittain kaatunut puu, jonka tulva joskus oli siihen tuonut ja jättänyt. Iso uroshirvi harppasi sen yli juoksussaan, mutta naaras, ilmeisestikin puolisokeana uupumuksesta, kompastui siihen ja sortui kuonolleen määkäsevällä mölähdyksellä ja jäi siihen makaamaan, ikään kuin välittämättä sen koommin, mitä kohtalo helmassaan toisi.

Uroshirvi seisahtui jyrkästi huomatessaan, ettei toveri enää ollutkaan rinnalla, pyörsi takaisin, kumarsi mahtavan päänsä ja haisteli sitä huolestuneena. Se työnsi sitä kuonollaan; jopa iski sitä kipeästi sarviensa terävillä kärjillä, koettaen pakottaa sitä uusiin ponnistuksiin. Ilmeisestikin päätettyään, että nämä yritykset olivat turhia, se seisahtui sen eteen ja tuijotti takaisin jälkiä pitkin, sinne mistä olivat tulleet.

"Eikö se ole uljas!" mutisi Rawson, silmät ihastuksesta loistaen.

Seuraavassa tuokiossa alusmetsä niityn takana kahahtaen jakautui ja laihoja haamuja hyppi siitä esiin kuutamossa.

"Susia! Metsäsusia!" huudahti Moore säikähtäneellä äänellä. Hän oli ollut lännessä ja tunsi lajin. Kahdeksan kappaletta! Hän nakkasi pois tuohitorvensa ja tempasi maasta rihlansa.

Raivoisina pitkästä takaa-ajostaan sudet eivät epäilleet sekuntiakaan, vaan hyppäsivät suoraa päätä saaliinsa kimppuun, harmaa johtaja puolen mittaansa muitten edellä. Hampaat irvissä ne tulivat, valkoiset hampaat ja kylmät silmät kuutamossa loistaen, mutta odottava uroshirvi ei liikahtanut paikaltaankaan. Samassa kun johtaja hyppäsi sen kurkkua kohti, se nousi takajaloilleen, kohoten valtavan korkealle hyökkääjän yli ja iski raivoisesti veitsireuna-kavioillaan. Aavistamatta tätä uudenlaista puolustusmallia johtaja kesken hyppyään sai moisen junttaiskun aivan vasten tauluaan. Se lysähti maahan, koko pää luttuun ruhjottuna.

Seuraavassa sekunnissa pamahti Rawsonin rihla. Toinen susi mukelsi. Muut jäljelle jääneet jo hyppivät uljaan uroshirven kylkiin ja lapoihin kiinni koettaen kiskoa sitä nurin. Raivostuneena tästä näystä englantilainen syöksyi eteenpäin sen avuksi, laukaisten uudelleen pyssynsä, vaikk'ei hän joutunutkaan katselemaan, millä menestyksellä, ja heilutellen sitä sitten kuin nuijaa. Moore, joka ei voinut ampua, kun olisi voinut Rawsoniin sattua, laski pyssyn kädestään ja seurasi mahdottomilla juoksuaskelilla.

Rawson juuri löi lähimmältä sudelta, joka takajaloillaan seisten repi uroshirveä kaulasta, pyssynperällä poikki selän, kun hän silmäpielestä näki pienemmän ja hinterämmän pedon hyökkäävän kimppuunsa sivulta päin. Hän huusi vaistomaisesti "alas!" alas! (kuten on tapana huutaa koirille) ja antoi hyökkääjälle kiukkuisen potkun, joka sattui sen leuan alle. Ellei hänellä olisi ollut niin täysi työ edessäpäin, niin hän olisi suuresti hämmästynyt nähdessään tämän yhden vastustajan kiljahtaen pistävän häntänsä koipien väliin ja pyörähtävän hänen taakseen seistäkseen siellä tuijottavin silmin, hämmentyneenä ja nöyränä. Käskevä isännän ääni oli äkkiä pakottanut tiistin nöyrtymään entiseen alamaisuuteensa.

Sekasikiöt, joille ei viisas johtaja enää voinut oppejaan jaella ja jotka olivat raivoissaan tästä odottamattomasta sekaantumisesta heidän pyyntihommaansa, käänsivät nyt osan kiukustaan uusia vastustajia vastaan. Rawsonilla oli hetken aikaa täysi työ puolustaessaan itseään erään palavasilmäisen pedon hyökkäyksiä vastaan, hän kun ei voinut sitä luotaan torjua muuta kuin lyhyillä epätoivoisilla sysäyksillä, koska tehokkaaseen lyöntiin ei ollut tilaa. Mutta samaan aikaan jättiläisopas nopealla teholla heilutteli kirvestään tappelun tuoksinan toisella puolella, ja hyökkääjäin luku väheni kolmeksi. Uroshirvi, kaula ja olkapäät verta valuen, mutta äkkiä pahimmasta ahdingosta vapautettuna, alkoi jälleen sohia leiskuvilla etukavioillaan umpimähkään, niin että se oli yhtä suuri vaara ystävälle kuin vihamiehellekin. Onneksi se kuitenkin hipaisi Rawsonin vastustajan lanteita, saaden pedon äristen itseään vastaan pyörähtämään. Tämän syrjähyökkäyksen kautta Rawson sai tilaisuuden täyteen olantakaiseen iskuun, joka lopetti sen tappelun. Kahdesta jäljelle jääneestä sudesta toinen hyppäsi sivusta oppaan silmille, mutta alhaitse osuva kirveen sivallus puhkaisi sen kupeet. Sen kuolonkiljauksen kuullessaan ainoa eloon jäänyt hyppäsi taapäin, pyörähti ympäri ja pakeni menetetystä tappelusta. Sen oikaistessa juoksuun, niin että maha maata hipoi, Moore jälleen heilautti kirvestään. Kokeneen metsänkävijän erehtymättömällä tarkkuudella heitettynä se viuhahti läpi ilman ja halkaisi pakenevan lavat. Opas tyynenä asteli paikalle, irrotti kirveensä ja pohjalla kopauttaen päästi vääntelevän pedon vaivoistaan.

Nyt naarashirvikin, joka oli jonkun verran toipunut uupumuksestaan, alkoi kompuroida jaloilleen. Tämän nähdessään uros uhkaavasti kääntyi auttajiaan vastaan. Rawson hyppäsi syrjään parhaiksi välttääkseen vihaisen iskun.

"Näyttää siltä, ettei meitä enää tarvita täällä", hän nauroi ja lähti takaisin lehtoa kohti astumaan. Hänen niin tehdessään tiisti, jota ei oltu siihen saakka huomattu, se kun oli ymmärtänyt pysyä viisaasti syrjässä, tuli ja asettui hänen viereensä luottavalla nöyryydellä, josta ei voinut erehtyä. Englantilainen katsoi siihen hämmästyneenä sekunnin tai pari, sitten muisti ja ymmärsi.

"Korjaa sinä luusi ja kiitä onneasi, kun pääset ehjin nahkoin!" hän kylmästi käski. "Sinä olet näemmä seuran petturi!" Hän alkoi juuri antaa pyssynsä perällä pontta käskylleen, kun opas, joka samalla sai hänet kiinni, puuttui asiaan.

"Ei", sanoi hän päättävästi, "elkää ajako sitä pois. Onpa hyvä, ettei se teille kelpaa. Minä pidän sen itse. Se on parempi kuin tusina teidän tavallisia haukkujanne, joilla ei ole koskaan ollut sisua sivuhyppäyksiin. Luulisin sen nyt ottaneen oppia ja pysyvän kauniisti kotona tämän jälkeen."