LUMESSA NUKKUJA

I.

Järyllä ja möryllä ja läähättävällä röhkäyksellä lotiseva juna sai pysähtyneeksi Tin Kettlen tyhjälle takalistoasemalle, joka oli täynnään lumikinoksia.

Siitä ei jäänyt Tin Kettleen ainoatakaan matkustajaa paitsi Melissa Eliot — hoikka vaaleahiuksinen, orvokkisilmäinen impi, päässään tummansininen tupsullinen skotlantilainen villalakki, varma pieni leuka pitkäkarvaiseen harmaaseen kaularöyhelöön uponneena ja molemmat kädet täynnään laukkuja ja paketteja. Hän viivytteli jäisillä vaununportailla, kunnes kaksi nuorukaista, jotka olivat häntä innokkaasti etsineet vaunun toisesta päästä, hyökkäsi esiin ja auttoi häntä alas astumaan. Kumpikin oli pyrkinyt toisensa edelle, päästäkseen tästä etuoikeudesta yksin osalliseksi, mutta Melissa oli käännellyt niin taitavasti, että kumpikin sai juuri toisen hänen kyynärpäistään tukeakseen ja samalla runsaan osansa hänen sälyistään. Neitosen ruskea arkku jarrumiehen työntämänä putosi asemasillalle puolueettomalla jysähdyksellä. Junankuljettaja huusi "kaikki vaunuun", vaikka hän itse ilmeisesti olikin ainoa kehotusta noudattamaan. Ja verkalleen, kitisevin pyörin ja mustan savun mahtavin pöllähdyksin (koska Tin Kettlen kohdalla oli tuima ylämäki) tuhruinen juna meni matkoihinsa. Asema — ja asemapäällikkö — näyttivät kaihomielin katsovan sen jälkeen; sillä vain yksi juna kumpaankin suuntaan oli Tin Kettlen osalle tullut; eikä asemalta nähnyt mitään muuta kuin suoria hiiltyneitä kelopuita, joita kohosi lumesta sieltä ja täältä, ja näiden takaa kuusimetsän repaleista reunaa ja kiiltävien kiskojen kapeat metalliviivat, jotka johtivat erämaan halki etäiseen hyörivään maailmaan. Tin Kettle itse, pieni kyläraakilo sahoineen, oli melkein mailin päässä asemalta alhaalla jokilaaksossa, kätkössä mainitun repaleisen kuusimetsän takana.

Vaikka matkustajia oli vain yksi, oli asemasillan ääreen ajettu kahdet ajoneuvot. Walter Bird oli tullut kiiltävällä ruskealla tammallaan, joka oli upein valjain asetettu kevyen keikari-reen eteen. Jimmy Wright taas oli tullut toisella isolla harmaalla parihevosellaan, joka oli valjastettu matalan vankan maalaisen laitareen eteen. Molemmat nuorukaiset olivat koko viime viikon käyneet jokaisella tulevalla junalla, he kun tiesivät Melissan varmaan palaavan jouluksi kotiin eikä kumpikaan uskaltanut luovuttaa vähintäkään etua toiselle.

Poikamaisen ylpeänä ajoneuvojensa upeammuudesta Walter, kohottaen pakettiosuuttaan korkealle kuin voitonmerkkiä, koetti saada Melissan paikalla oman rekensä luo.

"Tule katsomaan minun uutta kilparekeäni, Melissy!" hän houkutteli yksinkertaisen valtioviisaasti. "Se on jo ollut minulla kuukauden päivät, mutta ei ainoakaan tyttö ole siihen vielä päässyt. Olen pitänyt sitä, jotta sinä saisit sen uusia!"

Jimmy Wrightin terävät syvät harmaat silmät olivat tasaisten kulmainsa alla kirkastuneet voitonriemusta, kun hän näki vankan ruskean matka-arkun, joka majesteettisessa yksinäisyydessä seisoi asemasillalla. Hän oli tuntenut tuskastuttavaa epäilystä kilpailijansa hemaisevan pikkureen vuoksi. Mutta hänen käytännöllinen silmänsä oli paikalla huomannut, että se reki oli liian pieni, jotta arkku olisi siihen mahtunut. Jättäen Melissan käden napisematta hän lähti arkun luo ja heilautti sen laitarekeensä keveästi, kuin olisi se ollut nauhakotelo. Hänessä askarteli semmoinen viekas epäluulo, ettei naista ole helppo saada eroamaan matkatavaroistaan.

"Minä ajattelin, että tietysti sinulla on arkkukin, Melissy", hän sanoi tyynesti, "ja sen vuoksi otin laitareen, enkä vanhaa kirkkorekeä. Minä toivon, että kyllä kai sinä nyt suostut laitareessäkin ajamaan, kun olet ollut niin kauan Frederictonissa."

Melissa katsoi epäröiden toisen odottavan kasvoista toiseen. Hänen avoimissa sinisilmissään ei näkynyt muuta kuin ystävällisyyttä ja jonkinlaista tyttömäistä mielihyvää tämän mairittelevan tilanteen johdosta.

"Se on kovin ystävällisesti tehty, että molemmat olette tulleet minua hakemaan!" hän sitten huudahti, "ja minä todellakin haluaisin, että voisin ajaa kummankin kanssa samalla kertaa. Ja jos minä olisin sirkuksessa kasvanut, niin ehkä voisinkin." Hän nauroi hempeästi ja väänteli molempia valkotumppuisia käsiään teeskennellyllä epätoivolla.

"Jim sai arkun!" intti Bird. "Hän on saanut osansa. Tule sinä minun kanssani!"

Jim Wrightin leuka työntyi itsepintaisesti eteenpäin moisesta ehdotuksesta, mutta kun hän oli harvapuheinen mies, niin ei hänellä ollut vastausta valmiina. Niin harras oli hänen halunsa anastaa ja kääriä ja viedä matkassaan tämä solakka, tuskaa tuottava olento, joka oli hänen edessään, että hän oli vielä tavallista harvapuheisempi. Mutta hänen vaikenemisensa oli hänelle enemmän eduksi kuin sanat, sillä sen kautta Melissasta paikalla tuli hänen liittolaisensa.

"Walter", hän huudahti, "jos se on sinun mielestäsi tasajako, niin varmaan Jim antaa sinulle arkun ja ottaa minut! Kuka olisi luullut, että vanhaa ruskeata arkkua, oli siinä mitä tahansa, koskaan pidettäisiin kohtuullisena tasajakona minun rinnallani!"

Bird näytti nolatulta; ja hänen vielä suuremmaksi surukseen Jimmy keksi juuri ne sanat, jotka siihen piti sanoa — ne sanat, jotka hänen olisi pitänyt sanoa.

"Mutta se ei ole vain arkku, Melissy", hän sanoi. "Se on sinun arkkusi. Ja siinä on se suunnaton erotus."

Melissa loi häneen nauravan, hyväksyvän katseen. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen sydämensä heltyi, kun hän näki alakuloisuuden Walterin tavallisesti niin vilkkaissa ja itseensäluottavissa kasvoissa.

"Yksi tie on tästä pulasta", hän sanoi päättäväisesti, "ja ellei jompikumpi teistä siihen suostu, niin sitten lähden toisen keralla. Jos molemmat suostutte siihen, niin minä ajan toisen puolen tiestä toisen ja toisen toisen kanssa. Ja minä tulen ensin sinun kanssasi, Walter!" hän hätäisesti lisäsi, huomatessaan Birdin, joka oli vähän hemmoteltu, aikovan väittää vastaan. Siitä itsekään selvillä olematta hän sisimmässä mielessään luotti Jim Wrightin tasaiseen mielenlaatuun ja naisten tapaan oli taipuvainen panemaan hänet kovemmalle koetukselle.

"Se on oikein, Melissy! Sinä olet aina harrastanut oikeutta!" myönsi Jim sydämellisesti. "Minä ajan perässä Boylen tienhaaraan saakka, ja sitten tulet minun laitarekeeni. Boylen tienhaara on juuri aseman ja postitalon puolivälissä."

Bird jo tukki hyvin varustetun rekensä peittoja Melissan jalkojen ympäri.

"Ruskea tamma on aina silloin tällöin vähän kovasuinen", hän huomautti olkansa yli. "Kun se tietää, että nyt mennään kotia, niin ei sitä ole helppo saada pysähtymään Boylen tienhaarassa, Jimmy."

Melissan nuori valkoinen otsa rypistyi melkein huomattavasti. Jim Wright oli sanonut totuuden sanoessaan, että hän aina harrasti oikeutta.

"Minä vaihdan rekeä Boylen tienhaarassa, Jim", hän sanoi päättävästi. Ja Bird älysi, että hän tulisi sen tekemään, seisahtuipa ruskea tamma tai ei. Hän myöntyi sen enempää vastaan inttämättä.

"No niin, saanhan minä sen pysähtymään", hän huudahti rauhottavasti, "ajattelipa se vaikka kuinka kaurojaan. Minä vain sanoin saadakseni Jimmyn vastaan väittämään."

"Tietysti, Walter, tiesinhän minä sen", myönsi Melissa semmoisella äänellä, että se sai Walterin ajattelemaan, että Melissa kuitenkin oli ainoa tyttö, joka todella ymmärsi häntä. Voitonriemulla hän kohotti ohjakset ja ruskea tamma lähti menemään kyytiä, joka näytti kylläkin puolustavan sitä, mitä hän oli vast'ikään siitä sanonut. Sitten hän muisti, kuinka lyhyt matka oli Boylen tienhaaraan ja äkkiä hillitsi sen. Tamma kaikesta menovillistään huolimatta totteli kylläkin mielellään, sillä keli oli sangen raskasta. Jim Wrightin iso harmaa tulla hölkytti aivan kannaksilla. Ja asemapäällikkö, joka kuivakiskoisesti irvistäen oli katsellut tätä kometiaa, viittoi puolueettomat jäähyväisensä kuumaksi lämmitetyn, pienen virastohuoneensa ovelta.

Walter ensin oli ylpeä siitä, että oli saanut Melissan ensiksi. Mutta sitten hänelle äkkiä välähti mieleen, että kilpailijahan se nyt saisikin kunnian ajaa saaliin kylään, jota vastoin hän, perässä tyhjällä reellä tullen, koko maailman silmissä näyttäisi rukkaset saaneelta. Hänen naamansa kävi niin pitkäksi, että Melissan hellään sydämeen koski ja hän rupesi häntä kohtaan niin hyväksi, että takana laitareessään ajavan Jiminkin naama synkistyi. Tilanne tosiaan oli niin vaikea, että olisi pitänyt olla Melissaa paljon viekkaampi tyttö, joka olisi sitä täydellä menestyksellä käsitellyt. Vähitellen hänen omakin hyvä tuulensa alkoi masentua näiden ristiriitaisten tunteitten vuoksi, joitten välissä hän oli. Hän alkoi tuntea, että jalkoja vilutti, ja että ilman tuima pakkanen nipisteli hänen sormiaan. Kun sitten Boylen tienhaara alkoi näkyä, niin häntä halutti suuttua kummallekin kavaljeerilleen. Hän oli sitä enemmän pahoillaan, kun hän tiesi parhaan kykynsä mukaan koettaneensa olla tasapuolinen kumpaakin kohtaan. Ja kun asianlaita kerran oli niin, niin ei heillä hänen mielestään ollut oikeutta tuottaa hänelle ikävyyksiä.

Bird oli hillinnyt ruskean tammansa kulkemaan hiljaa kuin etana — mutta tienhaara kuitenkin lopulta saavutettiin.

"Tässä sitä nyt ollaan!" sanoi Melissa hieman terävästi. Ja Bird tottelevaisena, vaikka vastahakoisesti, hillitsi hevosensa. Vaikka lunta oli vahvalta tien kahden puolen, niin Jim paikalla pakotti ison hevosensa kahlaamaan kinoksien läpi ja ajoi laitarekensä kilpareen viereen, niin ettei Melissan tarvinnut muuta kuin astua siihen.

"Parempi kun annat loputkin sälyt tänne, Walter", arveli Wright hieman ynseästi.

Birdin naama punastui harmista, mutta ennenkuin hän ennätti vastata, huudahti Melissa:

"Eihän toki, ellei hän itse tahdo. Tietysti ajamme edelleenkin yhdessä!"

Hieman lohdutettuna tästä nopeasta välityksestä Bird kallistui istuimeltaan, auttaakseen peittämään Melissaa laitarekeen.

"Ja minne sitä ajetaan?" hän kysyi. "Arvatenkin menet majataloon, sillä posti ei lähde teille päin ennenkuin huomisiltana."

"Ei", sanoi Melissa, "en minä lähde majataloon. Ole hyvä, Jim, ja aja minut suoraan Parkerille. Häneltä minä saan kyydin. Tunnen hänen kaikki kolme hevostaan ja ne tuntevat minut, ja hänen vanha punainen laitarekensä kestää vaikka minkälaisella kelillä. Vai te luulette minun jäävän Tin Kettleen kokonaiseksi vuorokaudeksi, kun kotiin ei ole kuin kaksikymmentä mailia ja huomenna on jouluaatto! Tähden County Bineen paikalla, kun olen saanut vähän syödä. Keli on raskas, enkä saa hukata vähääkään aikaa."

Jim Wright oli juuri alkanut hoputtaa hevostaan, "annas luistaa, Bill". Mutta kun Melissan aikeet tulivat ilmi, niin hän antoi ohjasten vaipua ja loi Birdiin hätääntyneen katseen. Ymmärtämyksen katseita vaihdettiin näiden molempien nuorten miesten välillä, ja hetkiseksi heistä tuli liittolaiset.

"Eihän nyt mitenkään!" huudahti Walter Bird, onneksi ajoissa muistaen, ettei Melissa hyväksynyt kiroamista, muutoin hän olisi toisenlaisilla voimasanoilla antanut pontta mielipiteelleen. "Ei mitenkään, Melissy, et saa ajatellakaan, että koettaisit nyt päästä County Linelle. Se ei tule kysymykseenkään. Sinun täytyy odottaa postia!" Walter oli kauppaliikkeessään kiinni, niin että hän ei mitenkään voinut lähteä. Ja hän vapisi sitä, että Melissa ehkä suostuisi lähtemään Jimin keralla.

"Walter on oikeassa", ilmotti Jim painavasti. "County Binen väliä ei ole ainoakaan reki kulkenut sitten viime lumisateen, ja sen jälkeen on pyryttänyt melko lailla. Postilla itselläänkin on huomenna täysi työ, ennenkuin läpi pääsee. Eikä se ole semmoinen matka, että sinun kaltaisesi tytön missään tapauksessa sopii sitä yksin ajaa."

"Tepä alatte käydä tuhmiksi, kumpikin!" sanoi Melissa terävästi. "Ikään kuin en minä jo olisi sitä tehnyt, satoja kertoja." Hän heilautti kaunista pientä päätään uhmaten, ikävystyneenä kumpaankin heistä ja tuntien, että vaikk'ei siinä ollut ketään muuta näkemässä eikä kuulemassa, niin epäilemättä tämä näytti sangen hassulta, istua siten kahdessa re'essä rinnakkain kinoksissa, väittelemässä hänen yksityisistä asioistaan. "En minä luule, että pidettäisiin tämmöistä melua, jos — jos esimerkiksi Tilly Smithers haluaisi tänä iltapäivänä lähteä County Binelle tervehtimään isäänsä ja äitiänsä ja sairasta pikku siskoaan." Walter Bird nauroi halventavasti. "Tilly Smithers!" hän huudahti. "Josta sanovat, että hänellä pitää joka kerta olla uusi peili, kun hän itseään sen edessä kääntelee."

Melissa tuijotti häneen kylmästi tämän karkean puheen vuoksi.

"Onko se muka syy, miks'ei häntä pitäisi auttaa ja huoltaa?" hän kysyi.

"Tilly Smithers kykenee sangen hyvin itsestään huolta pitämään", huomautti Jim kuivasti.

"Ja niin teen minäkin", sanoi Melissa, purren päättävästi yhteen pienet valkoiset hampaansa. "Te olette, pojat, kumpikin olleet mahdottoman kiltit ja huolta pitävät, kun tällä tavalla olette tulleet minua vastaan. Mutta te ette saa, ette kumpainenkaan, yrittää minulle sanoa, mitä minun tulee tehdä, mitä ei. Minun aikomukseni ovat aivan varmat. Ja nyt, ole hyvä ja aja suoraa päätä Parkerille, Jim. Minua alkaa viluttaa tässä istuessani."

"Hyvä", sanoi Jim, "jos sinä olet niin lujasti päättänyt, ettet postia odota, niin kyydin minä sinua itse, Melissy. Minä melkein luulen, että minun vanha harmaani vetää sinut semmoisten kinosten läpi, joista ei ainoakaan Parkerin hevosista kunnolla suoriutuisi."

"Minähän sanoin, että minä lähden yksin!" tenäsi Melissa vastaan, sillä keskustelu alkoi hieman käydä hänen hermoillensa. Sitten hän epäröi ja katui epäkohteliaisuuttaan. "Anna minulle anteeksi, Jim", hän jatkoi. "En minä aikonut sanoa niin häjysti. Sinä olet niin sanomattoman ystävällinen, kun tahdot tulla minua saattamaan koko tuon pitkän matkan. Ja minulle olisi hauskaa, jos saisin sinut seurakseni. Mutta minä en voi antaa sinun tulla. Se totta puhuen näyttäisi äidistä ja isästä niin tuhmalta, he kun tietävät, että minä olen kulkenut saman tien niin usein yksin, talvella ja kesällä. He ajattelisivat, että kaupunki varmaan on tehnyt minusta toisen tytön, taikka että minä olen unohtanut, että olen takaliston tyttö ja olen käynyt ylpeäksi. Ja taas senkin vuoksi, että jos tulisit kanssani niin kauaksi, niin he eivät voisi antaa sinun palata takaisin. Heidän täytyisi pakottaa sinut jäämään. Ja nyt kun on jouluaika, Jim!" hän lisäsi melkein rukoilevalla äänellä, ikään kuin pyytäen, ettei hän väärin käsittäisi eikä loukkaantuisi. "Minä olen ollut lähes kuusi kuukautta poissa kotoa. Ja näetkös, minä tahtoisin nyt saada pitää heidät aivan ominani."

Jimin parkittu ruskea leuka oli Melissan puhuessa tehnyt auringonpaisteessa virttyneiden, oljenkarvaisten viiksien alla yhä itsepintaisemmin tenää, mutta Melissan viimeiset sanat saivat sen heltymään. Hänen vankassa rinnassaan oli sydän, joka oli herkkätuntoinen ja nopea käsittämään. Ja hän ymmärsi tämän halun sitä paremmin, kun hän itse himoitsi saada hänet kokonaan itseään varten. Hän oikopäätä myöntyi, vaikka jäikin aivokopan takasoppeen joku vastalause, jonka hän kuitenkin visusti salasi neitoselta.

"Näyttää siltä, että meidän täytyy laskea sinut menemään, Melissy", hän nauroi. "Ainahan sinut on tiedetty, että sinulla pitää olla oma pääsi."

"Vai niin", huudahti Bird, sekä huolissaan ajatellessaan, että Melissa perältäkin tekisi matkan yksin, että riemuissaan siitä, kun Jim Wrightiä ei huolittu saattajaksi. "Sen minä vain tiedän, että jos minä olisin vapaa, niin minä en niin vähällä myöntyisi, Jim. Se ei käy laatuun, että hän lähtee yksin. Minä tässä tuumaan, että minä heitän joulukauppani hiiteen ja lähden itse hänen kanssaan."

Melissa oli juuri kääntymäisillään antamaan hänelle terävän vastauksen, mutta malttoi mielensä.

"Tiedänhän minä, että sinä jättäisit kauppasi, Walter", hän sanoi lauhkeasti, "jos minä todella soisin, että sen tekisit. Mutta minä en milloinkaan, millään ehdolla, antaisi sinun jättää vanhaa äitiäsi jouluaattona. No niin, älkäämme siitä enää turhaan puhuko. Te tiedätte, ettei Fredericton ole minussa muuttanut vähääkään muuta kuin vaatteeni. Minä olen sama takaliston tyttö, kuin olen aina ollut."

II.

Vähän ennen kello yhtä Melissa iltapäivällä lähti Tin Kettlestä matkaan vanhalla punaisella laitareellä ja Parkerin raudikolla. Sää oli kitisevän kylmää, mutta muutoin selkeätä ja vakaantunutta; ja vaikka jokainen oli häntä varottanut, että tiet olivat ummessa ja nietoksia täynnään, niin ei impi ollut milläänkään. Hän tiesi kuun nousevan heti auringonlaskun jälkeen, joten ei siis pimeyskään sotkisi matkaa. Eikä hän välittänyt siitä, kuinka myöhä olisi hänen perille saapuessaan. Hänen ainoa ajatuksensa oli saapua. Laitareen pohjalle oli ladottu vaatteihin hyvin käärittyjä kuumia tiiliä pitämään hänen jalkojaan lämpöisinä, ja kaupunkilaiskenkänsä hän oli vaihtanut kotokutoisiin villasukkiin ja pehmeihin hirvennahkaisiin mokkasineihin, jotka olivat lienteät kuin hansikkaat. Kun hänellä oli kaksi rekipeittoa ja paksuvuorinen karhunnahka, niin ei hänen tosiaankaan tarvinnut pelätä pakkasta, ja kirkas nuori veri kiersi lämpöisenä ja luottavana hänen suonissaan. Hänen arkussaan ja mytyissään oli monta hauskaa esinettä isälle ja äidille ja sairaalle pikku siskolle, Megille, joka oli ollut toista, vuotta vuoteen omana. Hän odotti malttamattomalla innolla, kuinka Megin väsyneet harmaat silmät taas kerran säihkyisivät ja laihtuneet pienet kasvot mielenkiinnosta kirkastuisivat hänen myttyjen siteitä avatessaan. Melissa oli sitonut jokaisen esineen erikseen ja lujaan, ja mielenkiihkoa pidentääkseen hän tuumaili ankarasti kieltää saksien käyttämisen. Tämmöisten suloisten kotoajatusten lumoissa ensimäiset viisi mailia Melissan mielestä kuluivat sangen sukkelaan, vaikka keli oli niin raskasta, että ne lyhyestä talvisesta iltapäivästä kuluttivat puolentoista tuntia. Siihen saakka oli ollut jotain jäljen tapaista, sillä milloin yhtäältä, milloin toisaalta oli joltain sivutieltä tullut matkareki tai halkokuorma. Mutta sillä kohdalla, missä tie kulki Fordin puron poikki, viiden mailin päässä kylästä, kaikki nämä jäljet katosivat. Tie juoksi aukaisemattomana kahden puoleksi lumeen hautaantuneen aidan välissä, pinta sileänä ja tasaisena, paitsi missä lumi oli tuiskinut kiperiksi kinoksiksi ja aaltomaisiksi pöykyiksi. Melissan täytyi luopua unelmistaan ja ajaa valppaalla huolella, milloin löysäten kärsivällisen raudikon ohjaksia, milloin lujasti tiukaten niitä, kun se kompuroi pöykyn läpi, jota ei voinut välttää. Hänen silmänsä olivat lumentietoiset, ja ajaen toisinaan hautaantuneiden jälkien oikeata puolta, toisinaan taas kaukaa vasemman käden kautta, hän saattoi välttää ne molemmat vaarat, joita tässä oli pelättävä — kaatumisen ja kinokseen juuttumisen. Mutta matkan edistyminen oli niin hidasta, niin työlästä, että hän alkoi kiitellä itseään, kun oli mukaansa ottanut kimpun voileipiä. Selvästikin olisi jo sangen myöhä yö, ennenkuin hän pääsisi County Linelle.

Melissa oli taitava ajamaan ja tiesi, kuinka hevosen voimia oli säästettävä. Aika ajoittain hän pysäytti ja antoi uskollisen eläimen puhaltaa. Kerran, hevosen kovin hiestyessä, hän nousi reestä, peitti hevosen ja antoi sen levätä hyvinkin kymmenen minuuttia. Matka osottautui paljon vaikeammaksi, kuin hän oli odottanut, siitä ei epäilystä. Mutta sen sijaan että olisi tästä hämmästynyt, hänen luja nuori luontonsa siitä sai aihetta iloiseen innostukseen.

Lyhyen talvisen iltahämärän virittäessä sanomattoman kylmiä lavendeli-, pihka- ja violettivärejään äänettömien erämaitten latvoille, Melissa huomasi ihmisolennon, joka kaaloi kinoksien läpi kaukana hänen edellään. Se oli mies — ja mies melkein nääntymäisillään, kuten hän sukkelaan huomasi. Hän oli ilmeisestikin tullut tielle siltä kapealta poikittaiselta jäljeltä, jonka poikki hän juuri ajoi. Aivan niin, siinä olivat hänen jälkensä. Uupumus selvästi näkyi hartiain kohoamisesta ja laskemisesta hänen eteenpäin ponnistellessaan; ja Melissa jo samassa sääli häntä, itseään ajattelematta. Mies ei merkilläkään osottanut huomaavansa tulijaa, ennenkuin tämä oli aivan hänen kohdallaan. Melissa silloin hänelle huudahti:

"Tulkaa rekeen, hyvä herra, niin saatte vapaakyydin. Näen, että olette hirveän uupunut."

Äänen kuullessaan mies käänsi päätään. Ja sen pään nähdessään Melissa tunsi ahdistavan pelon kouristavan sydäntään. Siinä oli jotain kamalaa — jotain, jota hän ei käsittänyt — siinä katseessa, jonka mies häneen leimautti. Mutta Melissan rohkeus oli puhdasta kultaa, ja hän pakotti itsensä huomaamaan vain sen, että nuo kasvot olivat riutuneet ja vakoillut, silmät uupumuksesta syvälle kuoppiinsa vaipuneet. Mies ei vastannut mitään, horjahti vain sisään, tarttui epätoivoisella kouristuksella laitareen laitaan ja puoleksi veti itsensä, puoleksi kaatui sen sisään. Istuimelle pääsemättä hän romahti reen pohjalle muodottomaksi kasaksi Melissan jalkojen viereen. Melissa pisteli peittojen kulmaa hänen ympärilleen, ikään kuin hän olisi ollut lapsi, ja ajoi edelleen huolestuneena, vaikka turvallisena siinä tiedossa, ettei hän olisi voinut toisin menetellä.

Ehkä puolen tunnin kuluttua, kuuvalon alkaessa luoda pitkiä mustia varjoja valkoisen tien poikki, mies äkkiä kohottautui istuimelle Melissan viereen ja pyyhkäisi takkuiset hiuskimput silmiltään ja otsaltaan. Ensin hän kurkisteli ympärilleen ja kauas eteenpäin, ikään kuin etsien jotain maamerkkiä, eikä piitannut Melissasta enempää kuin puukuvasta. Lopulta hän kääntyi neitosen puoleen niin äkkiä, että tämän sydän hätkähti, ja kysyi käheästi:

"Onko teillä mitään väkeviä?"

Melissa ei hetkeen aikaan vastannut, peläten, ettei hänen äänensä olisi aivan vakava. Sitten hän sanoi ystävällisesti:

"Niin kyllä, minunhan olisi pitänyt tarjota teille jotain, te kun olette niin kamalan väsynyt. Ei, väkeviä minulla ei ole — eivät naiset niitä tavallisesti kuljeta mukanaan!" Ja hän naurahti herttaisesti. "Mutta minulla on pullo kahvia, joka ainakin oli kuumaa, ja muutamia hyviä isoja voileipiä."

Kun hän veti eväskoppansa esiin peittojen alta, niin mies ahnaasti tarttui pulloon, joi sen sisällyksen viimeiseen pisaraan ja heitti sen pois. Sitten hän hyökkäsi voileipäin kimppuun kuin susi.

Jonkinlainen harmin tunne kannusti Melissan rohkeutta.

"Eiköhän teidän olisi paras jättää tuosta vähän minullekin!" hän sanoi ankarasti. "Meillä on vielä pitkä matka edessämme, ja on sangen mahdollista, että minulle itsellenikin tulee nälkä. Teidän olisi parasta hillitä itsenne ja käyttäytyä siivosti."

Maankulkuri lakkasi hetkeksi syömästä ja mulkoili häneen vihaisesti. Impi tunsi hänen katseensa, mutta oli kiinnittävinään koko huomionsa hevosen ohjaamiseen vaikean kinoksen läpi. Mies sitten taas alkoi jatkaa ateriaansa, hitaammin syöden, kunnes oli jäljellä vain kolme voileipää. Sitten hän kietoi nämä huolellisesti paperiin ja pisti mytyn omaan taskuunsa.

Melissa huomasi tämän tempun silmäpielestään, ja suuttumus syttyi kuumana hänen sydämessään. Hän aikoi juuri lausua jyrkän moitteen, kun jätkä äkkiä nojasi häneen ja vihaisesti mörähti, "sukkelammin sinun pitää ajaa!" ja sieppasi ohjakset. Melissa vaistomaisesti piti niistä kiinni koko voimallaan, joka ei suinkaan ollut halveksittava. Mutta yhdellä kädellä mahdottoman suurella luisella kädellä, kuin rautakouralla — mies väänsi Melissan molempia ranteita niin armottomasti, että tämän sormet itsestään aukenivat.

Melissa oli avannut suunsa huutoon, mutta hänen jäykkä tahtonsa ajoissa sai vallan. Sanaakaan sanomatta hän kätki kätensä karhunnahkan alle ja hieroi ranteitaan, sisu kiehuen. Hänen sydämensä oli vähällä pakahtua harmista, kun hän ajatteli, kuinka tämä hirviö hänen huolensa kautta oli saanut takaisin voimansa. Samalla hän pelkäsi kamalasti. Tilanteessa oli hirveä salaperäisyys, joka sai hänet tuntemaan vilua hamaan sydänjuuriinsa saakka. Mutta yhdestä ajatuksesta hän piti tiukasti kiinni ja se piti hänen hermojaan tasapainossa. Hän oli paljon käsitellyt eläimiä kaiken ikänsä, kunnes oli kaupunkiin lähtenyt, ja hän oli oppinut kaiken opin ydinkohdan, ettei saa koskaan näyttää pelkoaan — että pelon näyttäminen aina on käden anto onnettomuudelle. Sangen katkerasti hän soimasi itseään, kun ei sallinut Jim Wrightin saattaa itseään. Hänestä näytti, että ainoastaan Jim olisi kyennyt tästä pulasta suoriutumaan. Jimin keralla hän olisi tuntenut itsensä turvalliseksi.

Istuen selkä jäykkänä paikallaan hän tutki maankulkurin kasvoja ja oli piankin selvillä siitä, ettei hän ainakaan ollut mielipuolen kanssa tekemisissä. Ne olivat hurjat ja kamalat kasvot, raa'at kerrassaan, mutta niistä ei puuttunut älyä. Takaa-ajetun katkeruutta oli hänen syvistä kuopista tuijottavissa verisissä silmissään.

"Mitähän tuokin on tehnyt?" Melissa itsekseen ihmetteli. Ja sitten hänen vihansa kiehahti uudelleen, kun mies alkoi ruoskia hevosta, pakottaen kunnon eläimen vauhtiin, joka saisi sen uupuneena sortumaan seuraavaan kinospaikkaan.

"Te olette sekä tyhmä että raaka", impi sanoi halveksivan kylmästi. "Jos teillä on semmoinen kiire, niin ettekö sen vertaa ymmärrä, että säästätte hevosta. Tuolla tavalla ajaen hevosesta tulee loppu, ennenkuin olette mailinkaan ajanut. Sitten ovat asianne aivan samalla kannalla kuin puolen tuntia takaperin, kun minä teitä armahdin."

Maankulkuri mulkoili häntä, huulillaan vihapuhe, joka paljasti hänen pitkät likaiset ja väärät hampaansa.

Impi kohtasi hänen katseensa vakaasti, sillä raivo karkotti kokonaan hänen pelkonsa.

"Sinä et näy pahoin pelkäävän! Mutta pidä sinä suusi kiinni. On minulla kylliaksi asti ajattelemista ilman suunkin soittamista", hän komensi jyrkästi. Samalla hän älysi tytön moitteen oikeaksi ja lakkasi hevosta hoputtamasta. Ja kun hänen kiihtymyksensä vähän laimeni, niin hän tosiaan alkoi ajaa aivan yhtä taiten kuin Melissakin. Siitä että hän oli näin halukas hevosta säästämään, Melissa alkoi älytä, että hän aikoi kulkea kauas. "Hyvä", hän itsekseen ajatteli, pieniä valkoisia hampaitaan purren, "kun pääsemme semmoiseen paikkaan, että voin isälle kertoa, niin silloin saat kyytiä."

Parin mailin matkalla ei sitten puhuttu sanaakaan. Kuu oli nyt noussut korkealle hammasreunaisen kuusimetsän päälle, kumottaen terässinisenä ja kalman kylmänä maantien rikkomattomalle lumelle. He tulivat sitten erääseen kohtaan, jossa erosi toinen tie vasemmalle Amerikan rajalle, jonne oli matkaa parinkymmenen mailin vaiheille. Maankulkuri käänsi raudikon pään vasempaan.

"Seis!" huusi Melissa jyrkästi. "Minä matkustan County Linelle."

Maankulkuri nauroi. Ja se jäätävä tyly nauru lannisti Melissan rohkeuden tehokkaammin kuin mikään muu tämän häjyn seikkailun kuluessa.

"No minä kun olin aivan unohtaa sinut!" hän sanoi. "Niin, tietenkin sinä matkustat County Linelle. Minä menen rajan poikki Maineen ja niin kauas kuin minulle on terveellistä. Enkä minä tarvitse hameväkeä kanssani. Pois reestä ja sukkelaan! Minun aikani on kallista!" Ja hän alkoi nakella neidon matkatavaroita lumeen.

Melissan rohkeus vihdoinkin petti.

"Te ette saa tehdä sitä", hän valitti ja väänteli käsiään kauhuissaan. "Ja minä kun olin niin hyvä teille. Minä kuolen tässä. Palellun kuoliaaksi."

"Tästä ei ole enää kuin kuusi tai seitsemän mailia County Linelle", sanoi jätkä nostaen reestä Melissan arkun. "Kyllä sinä sen kuljet huomisaamuun. Sinä kohtelit minua nätisti, ja sen vuoksi saat pitää kaikki tavarasi."

Sitten jätkä, nähden Melissan yhä istuvan siinä epätoivoissaan, kääntyi hänen puoleensa julmistuneena ja työnsi kasvonsa melkein hänen kasvoihinsa kiinni.

"Ja sen vuoksi minä nyt lasken sinut menemään", hän kähisi, "hätyyttämään ihmiset, jotta he sitten osaavat minun jäljilleni! Sinä et ymmärrä, koska sinua onni potkaisee! Ulos nyt! Ennenkuin minä muutan mieltäni. Minä olen hullu, kun en nytistä sinua tähän paikkaan, niin ettet voisi koskaan usuttaa niitä perääni!"

Kauhusta kipeänä Melissa ponnahti taapäin hänen kamalista kasvoistaan, peitti toisella kädellä silmänsä ja hyppäsi vavisten reestä. Jätkä heitti karhunnahkan hänen jälkeensä ja ajoi pois.

III.

Siinä missä Melissa nyt seisoi, oli lunta yli hänen polviensa. Karhunnahka oli aivan hänen vieressään; hän vaipui sille väristen. Arkku oli lumessa päällään ja mytyt puoleksi lumeen peittyneinä hujan hajan hänen ympärillään. Hän tuijotti niihin avuttomasti monta minuuttia, ja sitten reki katosi tien mutkan taa. Muutaman sekunnin kuluttua kulkustenkin ääni hälveni, eikä kuulunut muuta kuin silloin tällöin tuimassa pakkasessa halkeavan puun naksahdus.

Mutta ainoastaan muutaman minuutin Melissa salli surun näin masentaa itsensä. Pian hänen päättävä ja yritteliäs luontonsa pääsi voitolle. Niin, tietysti hän jaksoi kulkea nuo muutamat mailit jalan, ennenkuin väsymys ja kylmyys voittaisivat. Tietysti hän jaksoi. Ja hän tahtoi. Ei mikään häntä estäisi. Ja hän aikoi tehdä sen sukkelaan ja hälyyttää ihmiset ja toimittaa poliisit jäljille. Ja joka tapauksessa oli parempi olla täällä kuin reessä sen roiston — ilmeisestikin murhamiehen kanssa. Ja vielä kerran oli hänelle oikeutetusta suuttumuksesta hyvä apu, se lämmitti ja rohkaisi häntä. Hän kiinnitti neuloilla hameenliepeensä ylös polvia myöten, loi vastahakoisen katseen arkkuun ja rakkaihin myttyihinsä ja lähti urhoollisesti sille tasaiselle valkoiselle saralle, joka johti County Linelle.

Tarmonsa ensi puuskauksessa hän teki reippaasti taivalta, kaaloi eteenpäin kinosten läpi, joihin hän monessa kohden upposi vyötäisiä myöten, ja seisahtui aina satakunnan syltä kuljettuaan hengittämään. Hän tosiaan sai kulkeneeksi runsaan puolen mailia, ennenkuin täysin käsitti aseman vaarat. Yhä taajemmin ja taajemmin hänen täytyi seisahtua hengittämään, yhä vähemmän voitokkaaksi kävi ponnistelu loppumattomissa kinoksissa. Hän mietti, heittäisikö tielle raskaan karhunnahkan, joka niin pahasti esti kulkua; mutta hänen päähänsä juolahti, että se oli hänen ainoa toivonsa, jos täytyisi pysähtyä kauemmaksi aikaa lepäämään, ja siitä syystä hän laahasi sitä mukanaan epätoivon ponnistuksella. Milloin hän vain pysähtyi henkäisemään, paikalla hän paiskasi sen lumelle ja istui sen päälle, täten järkevästi säästellen kaikkia voimiaan.

Alussa ponnistukset pitivät häntä lämpöisenä. Mutta vihdoin alkoi väsymys tulla ja samalla hän alkoi tuntea, kuinka ankara pakkanen oli. Itse kuuvalokin näytti siinä värisevän, kuin katkeamaisilleen pingotettu nuora. Ensi kerran totuus iski häntä vasten kasvoja — että ehkä hän todella ei jaksaisi County Linelle saakka. Hän ei tahtonut suvaita semmoista ajatusta, mutta kaikesta hänen lujuudestaan huolimatta se pujahti hänen päätöksensä puolustuslaitosten alle ja heikensi häntä. Sitten hän antoi ajatustensa palata Jimin luo, ja tämä antoi hänelle uutta uskallusta, valoi uutta lämpöä hänen sydämeensä. Ehkä Jim tulisi perässä, vaikka hän oli kieltänyt! Walter oli vain kiltti poika, jota saattoi väännellä ja käännellä. Mutta Jim oli mies, kauttaaltaan. Melissa ajatteli hänen voimakkaita kasvojaan.

Tähän saakka oli ollut tyyni. Sankat metsät olivat kokonaan pidättäneet tuulen. Mutta viimein se eräässä tien äkkimutkassa puski häntä aivan suoraan kasvoihin. Se ahdisti hänen pettävää hengitystään ja teki pakkasen hyökkäykset kahta purevammiksi. Taisteltuaan sitä vastaan kymmenen tai viisitoista minuuttia hän tunsi, että hänen täytyi levätä. Mutta samalla hän alkoi tuntea suurta halua nukkua. Tämä häntä säikähytti. Se havahdutti hänet valveille ja uusiin ponnistuksiin; hän tunsi, että jos hän antaisi unelle vallan, niin se olisi hänen loppunsa. Hän nukkuisi eikä milloinkaan heräisi.

Viimein hän kuitenkin, tultuaan suunnattoman kaatuneen petäjän luo, jonka lumenkietomat juuret töröttivät korkealla ilmassa, tuli siihen päätökseen, että hänen täytyi päästä muutamaksi minuutiksi tuulen suojaan, välttääkseen sen huumaavan ja sekottavan vaikutuksen aivoihinsa ja tahtoonsa. Syrjälleen kääntynyt juurakko oli ehkä neljänkymmenen askeleen päässä tiestä ja semmoisessa paikassa, että se tarjosi täydellisen tuulensuojan. Hän lähti sitä kohti pyrkimään, päättäen seistä sen takana jonkun minuutin hengähtääkseen ja saadakseen taas ajatuksensa valtaansa, mutta ei missään tapauksessa maata ruvetakseen. Hän oli näkevinään lämpöisen turvallisen kotinsa, isänsä ja äitinsä ja pikku siskonsa onnellisesti nukkuvan ehkä uneksivan hänen huomenna saapuvan, taikka ehkä vielä istuvan odottamassa rattoisan tulen ääressä, siltä varalta että hän saapuisi vielä samana iltana tämä näkö välähti hänen aivojensa kautta, ja tuskaltinen itsesäälittelyn tunne tulvi hänen sydämeensä. Mutta yhä hän jäykkänä ja urhoollisena, vaikka tuntienkin kummaa ajatusten sekaannusta, karkotti mielestään tämän heikontavan näyn. Hän tiesi, että hänen piti koota tahtonsa taisteluun.

Karhunnahka tiukkaan ympärilleen käärittynä hän kaaloi ja hoiperteli suuren petäjän juurakon ympäri, sen taa päästäkseen. Tuulensuoja tuotti sanomattoman huojennuksen. Vaistomaisesti hän tunkeutui lähemmäksi tätä suloista suojaa. Niin tehdessään hän tunsi lumen äkkiä syvenevän. Säikähtyneellä huudolla hän koetti heittäytyä taapäin. Mutta samassa tuntui, kuin olisi itse varma mantu pettänyt hänen jalkainsa alla. Hän vaipui, käsillään hurjasti tavotellen, sokaisevan lumipöyhyn läpi.

Vain sekunnin osan hän putosi — taikka ehkä sekunnin — matkaa kaiken kaikkiaan oli sylen verta, ehkä vähän runsaammin! Mutta Melissan sekaantuneissa aivoissa se tuntui pitkältä ajalta, ja hän hämärästi odotti putoavansa tuhoavalla tärähdyksellä. Mutta sen sijaan hän putosikin pehmeään ja vierähti nurin.

Haparoiden kaksin käsin itseään tukeakseen hän tarttui kiinni johonkin suunnattomaan, lämpöiseen, karvaiseen, joka liikkui ja mörisi.

Hänen sydämensä seisahtui ja kauhistuksen parkaus jähmettyi hänen huulilleen. Hän koetti vetäytyä poispäin, mutta siinä ei ollut tilaa. Hän koetti nousta jalkeilleen, mutta oli pudonnut aivan kyljelleen, eivätkä jalat totelleet. Hän makasi aivan hiljaa, kauhistuksesta jähmettyneenä, pitkin sen karhun kylkeä, jonka talvipesään hän oli pudonnut.

Valtava ruho kohottelihe hieman, muuttelihe hieman, mörisi ja vinkui, ikäänkuin valittaen, että sen syvä talviuni oli niin karkealla tavalla häiritty. Melissa tunsi suuren kämmenen työntävän itseään, ikäänkuin enemmän tilaa vaatien. Jättiläismäinen kuono haisteli hänen sääriään ja lopulta laskeutui niiden päälle, ikäänkuin havaiten ne mukavaksi päänalustaksi.

Moniaan sekunnin Melissa ihmetteli, miksi hän ei kuollut paljaasta pelosta. Hän muisti, että ihmiset todella toisinaan pelosta kuolivat ja ajatteli, että tämä jos mikään varmaan oli otollinen aika semmoiselle tapaukselle. Hänen joka hermonsa raukesi, sillä joka hetki hän odotti tuntevansa karhun hampaiden puraisevan lihaansa.

Mutta kun nämä hitaat sekunnit saivat kuluneeksi eikä mitään tapahtunut, niin hänelle alkoi selvitä, että eläin oli jälleen vaipunut rauhalliseen uneen. Hän makasi aivan hiljaa ja ajatteli ankarasti, miten pääsisi pois tästä kuulumattomasta tilanteesta. Hän muisteli vanhan intiaanin kerran hänelle kertoneen, että karhu talviunensa aikana — varsinkin sen alkupäästä, kun se vielä on lihava ja hyvinvoipa — on hyvänluontoinen kuin lihotettu kissa, niin että voi vaikka lähteä sen pesään ja puoleksi herättää sen ja silittää sitä ja kynsiä aivan vaaratta. Tämä ammoin unohdettu tieto palasi nyt hänen mieleensä häntä lohduttamaan. Hänen tätä muistellessaan ja itselleen vakuutellessaan, että se mahtoi olla totta, sai tämä suuri ruho, joka oli kiinni hänen vieressään, ja karvan väkevä haju paikalla sekä pelon että tahdon raukeamaan. Hän vain tiesi, että hänen oli hyvä olla, että hän oli turvassa ulkoilman säälimättömältä kylmyydeltä — että hänen oli uni — ah niin sanomattoman uni. Hermojen ja lihasten samalla haavaa hervaantuessa hän sen enempää ajattelematta, mitä teki, hiipi lähemmä suuren eläimen kylkeä — ja vaipui uneen.

Kuin äärettömän matkan päästä hän kuuli äänen salaperäisen äänen, joka unen hetkien ja unen taipaleitten takaa mainitsi hänen nimeään. Suurella ponnistuksella hän heräsi, huusi "Jim!" ja avasi silmänsä. Tuolla ylhäällä hänen päällään, kuuvalossa kirkkaana, olivat Jim Wrightin kasvot. Vimmatusti hän raivasi pois lunta, pesän suulta.

"Voi tyttöni! Elätkö sinä? Oletko terve? Minä tulen alas sinun luoksesi paikalla, kun voin nähdä, mitä teen, jott'en putoa päällesi!"

Nämä kajahtavat äänet saivat karhun hieman liikkumaan ja ynisemään.

"Hsh-sh!" sanoi Melissa varottaen. "Kyllä, olen aivan terve, mutta kamalan kankea. Älä tule alas, Jim. Se nukkuu. Kurkota vain kätesi ja auta minut pois!"

"Herra armahtakoon!" pääsi Jimiltä, kun hänen silmänsä huomasivat Melissan rinnalla valtavan kontion — jota hän ensin oli luullut reenpeitoksi. Ainoastaan se nopea ajatus, että hän putoaisi suoraan Melissan päälle, esti häntä hyppäämästä alas immen ja tämän kamalan ruhon väliin. Mutta hän oli tukkimies, metsämies, jokimies ja tottunut ajattelemaan nopeaan vaarapaikassa. Paiskautuen suulleen hän kurkotti alas kätensä, sai Melissan kainaloista kiinni ja puoleksi veti, puoleksi nakkasi hänet ulos kuutamoiselle lumelle. Se oli siitä asennosta vaikea teko, vaikkapa hänellä olikin jättiläisen voimat.

"Juokse!" hän läähätti. "Juokse rekeen. Minulla on täällä pyssyni!" ja hän tempasi ison coltin ulos vyöstään. Mutta Melissa tarttui hänen käsivarteensa kahden käden ja piti siitä kiinni.

"Elä ammu sitä!" hän rukoili. "Se pelasti henkeni! Ellei sitä olisi ollut, olisin kuollut. Kun minä putosin sen selkään koko painollani, niin se heräsi ja minä luulin, että se söisi minut. Mutta se vain mörähti ja haisteli minua, laski päälleni ison mustan päänsä ja nukkui uudelleen."

Jim Wrightin kasvot rauhottuivat ja hän pisti revolverin takaisin vyöhönsä.

"Peittäkäämme se uudelleen, ettei sen tule vilu!" itki Melissa kalmankalpein poskin. "Etkä saa kertoa tästä mitään, taikka ne tulevat ja ampuvat sen kesken untaan."

"Jos kuka häiritsee tätä karhua, Melissa", vastasi Jim pontevasti, syytäen lunta takaisin paikoilleen, "niin hän joutuu minun kanssani tekemisiin. Ja siitä hyvästä, mitä tämä vanha vaari on tehnyt, minä en koskaan toista karhua vahingoita, niin kauan kuin elän!"

Melissa loi häneen silmäyksen, joka hänestä oli kaikkia kiitoksia parempi. Hän siitä käsitti, että juuri sitä häneltä odotettiinkin.

Kun he saapuivat tielle, jossa iso harmaa hevonen jörönä heitä odotti, niin Jim auttoi Melissaa rekeen ja kietoi hänet siihen lämpöiseksi.

"Ensimäinen asia, Melissa", hän sanoi, "on minun mielestäni saada sinut kotia vuoteeseen ennen päivän nousua. Minä palaan hakemaan arkkusi ja tavarasi paikalla, kun näen sinut äitisi turvissa. Meg saa sittenkin ajoissa joululahjansa, siitä saat olla varma!"

Helpotuksen ja tyytyväisyyden huokauksella Melissa sukelsi syvemmälle peittoihin ja käänsi häneen kiitollisen katseen.

"Kuinka huolekas sinä olet, Jim! Ja kuinka sinä näytät aina käsittävän!" hän mutisi. Ja sitten, hieman arkaillen — "tiedätkös mitä, minä tosiaan ajattelin, että sinä ehkä tulisit perässä, huolimatta siitä, mitä minä sanoin!"

"Se ajatus osottaa, että sinä ymmärrät minua, Melissy", Jim vastasi vakavasti. "Ja mitäpä nyt koko jutusta, ellet ole liiaksi väsynyt? Voi tyttö parka, se oli minulle kova isku, kun tulin tienhaaraan ja näin, mitä oli tapahtunut, ja kaikki tavarasi lumessa, ja sinun raukan pienet jälkesi County Linea kohti ponnistelemassa. En elämässäni soisi tuntevani sitä toista kertaa."

Melissa ei ollut huomaavinaan, kuinka hänen äänensä vapisi liikutuksesta, vaan alkoi kiireen kaupalla kertoa seikkailuaan.

"Ja kaiken kaikkiaan", hän lopetti, "hän olisi voinut minut tappaa ollakseen varmempi, ettei häntä takaa ajettaisi, Jim! Meidän täytyy muistaa tämä hänen puolustuksekseen Niin että oikeastaan minä soisin, että hän ennättäisi hyvään matkaan edelle. Minä en tahtoisi, että hänen täytyisi ajatella mitään menettäneensä, kun laski minut menemään." Jim nauroi.

"Sinä toden totta tahdot olla oikeamielinen kaikille, Melissy! No hyvä, ainoa keino on, että kotiin tullessasi olet olevinasi liian uninen mitään kertoaksesi. Ja minä lupaan, etten puhu siitä mitään, ennenkuin palaan takaisin arkkuinesi ja muine tavaroinesi. Niin hän ennättää kulkea kauemmaksi. Ja siinä sitten luullakseni onkin kaikki, mitä voimme hänen puolestaan tehdä." Ison harmaan jykevänä kyntäessä lumikinoksia matkalla kotiin päin Melissa tunsi itsensä niin onnelliseksi, että hän pian uudelleen vaipui uneen. Huomatessaan hänen horjahtavan joka kerran, kun reki kallisteli, Jim kiersi vasemman käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet lähemmä itseään, ja hänestä tuntui, että matka päättyisi aivan liian sukkelaan. Melissa nukkui tunnin verran. Aamunkoiton alkaessa raottaa edellisiä ilmoja ja metsän väistyessä, County Linen uloimpien asumuksien tullessa näkyviin, hän heräsi. Huomatessaan, miten hän oli nukkunut, hän kohosi hyvin suoraksi istumaan ja käänsi pois kasvonsa sen verran, että Jim juuri saattoi huomata tumman punan, joka levisi ylös hänen ohimoihinsa saakka.

"Ethän suutu, kun pitelin sinua, Melissy, ethän? Minun täytyi pitää kiinni, muutoin olisit pudonnut reestä. Ja minä niin haluan pitää sinusta aina huolta, Melissy, tyttöseni! Ethän suutu, etkö?"

Melissa piti edelleen päätään pois käännettynä; mutta pian hän vastasi hiljaisella äänellä:

"En, Jim, en luule, että olen ensinkään pahoillani. Kah, me olemme melkein kotona! Miten voin koskaan sinua kyllin kiittää?"

"Kyllä sinä tiedät, tyttöseni!" Jim vastasi. "On yksi hyvin selvä keino, ja oletpa tainnut sen kauan tietääkin."

Melissa ei virkkanut mitään moneen minuuttiin, koettaen itselleenkin vakuuttaa, että hän ajatteli. Mutta tosiasia oli, ettei hän ajatellut vähääkään tunsi vain, tunsi itsensä hurjan ja selittämättömän onnelliseksi. Lopulta hän sanoi epäröivällä äänellä:

"Jos äiti taikka isä pyytää sinua tulemaan meille joulun jälkeen, Jim, niin minä — minä soisin sinun tulevan. Niin pian joulun jälkeen kuin itse haluat."

"Toisena päivänä, Melissy, siitä voit olla varma!" vastasi Jim. Ja kulkusien riemuiten helistessä he ajoivat Eliot'ien avaraan kartanoon.